The Project Gutenberg eBook of Leivän ja seikkailun haussa: Hämäläisen mökinpojan tarina This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Leivän ja seikkailun haussa: Hämäläisen mökinpojan tarina Author: Aatu Koskelainen Release date: January 12, 2021 [eBook #64276] Language: Finnish Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEIVÄN JA SEIKKAILUN HAUSSA: HÄMÄLÄISEN MÖKINPOJAN TARINA *** E-text prepared by Tuula Temonen and Tapio Riikonen LEIVÄN JA SEIKKAILUN HAUSSA Hämäläisen mökinpojan tarina Kirj. AATU KOSKELAINEN Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918. SISÄLLYS: Lukijalle. Kotiseutuni. Äitini. Pirttimme. Ensi kerran kirkkoon. Lukukinkerit. Toinen Helsingin-matkani. Uusi virka. Turun-matka. Paimenpoikana. Mestarin opissa. Nuorukaisena. Helsingin verstaassa. Jäitse Pietariin. Käynti kotiseudullani. Takaisin Suomeen. Lukijalle. Tämä kirja kertoo tekijänsä, hämäläisen mökinpojan, elämäntarinan tahi varsinaisesti vain hänen elämänsä ensimmäisen ja vaiherikkaimman kolmanneksen historian, koristelematta ja sillä taidolla, johon tekijä pystyy. Se on oikeastaan paperille pantu tekijää itseään varten ijällä, jolloin nuoruuden muistot viimeisiä kertoja selkeinä kangastuksina näyttäytyvät näköpiirissä, vähitellen painuakseen unhotuksen mereen. Kun kuitenkin muut, luettuaan nämä muistelmat, ovat katsoneet niillä ajankuvina ja ehkä muutenkin olevan jotain arvoa, on tekijä jättänyt ne painettavaksi, hyvin tietäen etteivät hänen kyhäelmänsä vastaa kirjallisia vaatimuksia, mutta toiselta puolen arvellen että ehkäpä sietää tulla muistoon merkityksi jotain niistäkin tuhansista kansamme jäsenistä, jotka miespolvi takaperin, suomalaisessa ylämaassa syntyneinä, vaelsivat leivän ja uudenlaatuisen elämän haussa ruotsalaiselle meren rannikolle ja sinne koteutuivat. Aika oli silloin toinen kuin nyt. Kansanlapsella oli kaupungissa joka taholla vastassaan jyrkkä muuri: vieras kieli. Ja jos sen muurin jotenkuten sai murretuksi, oli yltäkyllin muita vastuksia. Mutta että kaikkina aikoina ja kaikissa kansankerroksissa, ja noina menneinä päivinä ehkä tiheämmässä kuin nykyään, on tavattavissa ihmisiä, joilla on sydän paikallaan, siitä on tämäkin tarina todistuksena. Olkoon nämä piirrelmäni muistomerkkinä niille nimeltä tuntemattomille hyville ihmisille, jotka tekijä on taipaleellaan kohdannut ja joille hän on kiitollisuuden velkaa. Aatu Koskelainen. Kotiseutuni. Olenpahan sieltä etelä-Hämeen takamailta, olen niinkutsuttu "lehtolapsi". Isästäni en muuta tiedä kuin että hän on ollut olemassa, äitini oli pienen uudistalon viides lapsi. Uudistalo ei mahtanut olla kovin suuri, koska se oli arvioitu vain viidenkymmenen hopearuplan arvoiseksi. Kun veljet näkivät äitini hairahduksen, niin pistivät hänelle kymmenruplasen käteen ja sanoivat: "Mene häpeäsi kanssa matkaasi!" Silloin siirtyi äitini erääseen läheiseen torppaan ja samaisen torpan saunassa minä ensikerran näin päivänvalon. Se tapahtui elokuussa vuonna 18-. Veljiltään saamallaan kymmenruplasella osti äitini pienen pirtin, josta sitten tuli minun lapsuuskotini ja kaikkien lapsuusmuistojeni keskus. Sillä pienellä pirtillä on silläkin oma historiansa. Pirtin osti äitini vanhalta korvenkääntäjältä, jota nimitettiin Laakerin Antiksi. Hän oli raivannut ja rakentanut kokonaista kolme uudistorppaa. Ensimmäisen torppansa rakensi hän vähäisen matkan päähän kylästä, mutta kun naapureita ilmestyi joka puolelle, suuttui hän moisesta tungettelevaisuudesta ja siirtyi vähäisine tavaroineen kauemmaksi metsään. Mutta eipä hän sielläkään saanut kauan yksin olla, kirveen kolketta alkoi pian kuulua lähiseudulta. Laakerin Antti kokosi omaisuutensa ja otti entistä pitemmän askeleen kohti korpia ja erämaita, ja siellä hän kai vihdoin löysi etsimänsä rauhan. Sen Laakerin Antin toisen torpan pirtin äitini sitten osti. Mainita voi myöskin että siihen aikaan ei tehty minkäänlaisia välikirjoja, vaan maanomistaja sanoi työnhaluiselle rengilleen tavallisesti tähän tapaan: "Ota Liisa mukaasi ja rakenna torppa sinne Kaurajärven mäkeen, saat viisi vuotta olla veroista vapaana. Kontio siirtyköön loitommalle." Ensimmäinen tapaus, joka selvemmin on jäänyt muistoon aivan varhaisimmasta lapsuudestani, oli eno-vainajani hautajaiset. Muistan vielä hyvinkin elävästi, kuinka minut asetettiin uuninloukkoon jakkaralle istumaan ja ryynipuurokuppi pantiin syliini. Äitini sanoi minun silloin olleen kolmen vuoden ikäisen. Sitten seurasi noin kolmisen vuotta hämärän aikaa, josta en muista juuri mitään. Ensimmäinen merkkipäivä nuoressa elämässäni sattui minun ollessani kuuden vuoden vanha. Se oli tapaus, jolla on ollut tärkeä merkitys koko elämääni. Se oli se päivä, jolloin äitini savusta mustuneen ja kolhitun arkun pohjalta kaivoi esiin äitini isävainajan ostaman aapisen. Aapinen oli ajanhampaan ja monen sukupolven käsien pitelystä muuttunut vähän ulkonäöltään. Muistan sentään elävästi kansilehden, jolla suurin kirjaimin luettiin "Aapiskirja, opiksi ja huviksi Suomen lapsille." Takimmaisella kansilehdellä taas oli se tavanomainen aapiskukko, pyrstön alla tuokkosellinen munia. Kirjainten oppiminen tapahtui hyvin yksinkertaisella tavalla. Äitini istui kehräämässä, minä istuin jakkaralla hänen vieressään kirja polvillani ja noin kuusi tuumaa pitkä tikku kädessäni. Asetin tikun kärjen ensimmäisen kirjaimen kohdalle, äitini vilkasi kirjaan ja sanoi a, minä toistin aa, sitten siirsin tikun kärjen seuraavalle kirjaimelle, äitini sanoi b, minä toistin sen ja niin sitä jatkettiin siksi kunnes tultiin ö:hön, jolloin alettiin taas alusta. Minulla oli harvinaisen hyvä muisti, joten opin kirjaimet parissa päivässä. Tavaaminen kävi samalla tavalla, äitini sanoi ensi tavuun ja minä äänsin perässä pitkään ja suurella äänellä, niinkuin Jukolan veljekset lukkarin tuvassa. Sillä tavalla jatkettiin jonkun aikaa ja niin oli minulla koko lukutaidon salaisuus tiedossani. Olen kertonut tästä lukemisen opettamisesta vähän seikkaperäisemmin sentähden, että varmaan suurin osa Suomen kansasta on oppinut lukutaitonsa samalla tavalla. Kansakoululaitosta ei silloin ollut olemassa. Opittuani lukemaan alkoi minulle hauskat ajat. Aamusilla herättyäni hain heti käsiini aapisen, josta sitten luin aamurukouksen. Äitini oli nimittäin hyvin harras uskovainen. Joka aamu ja ehtoo luettiin rukoukset, samoin ruualle ruvetessa ja ruualta päästyä kädet ristissä kiitettiin Jumalaa, kaiken hyvän antajaa. Virsikirjaa ja uutta testamenttia käytettiinkin hyvin ahkeraan varsinkin pyhäpäivinä. Edellisessä näistä löytyi eräs historiallinen kertomus Jerusalemin hävityksestä. Tätä lukiessani tunsin turmeltumattomassa oikeuskäsityksessäni sydämellistä iloa siitä että Jumala oli roomalaisten kätten kautta kostanut juutalaisille sen kauhean verityön, jonka he olivat tehneet ristiinnaulitessaan meidän herramme ja mestarimme. Äitini. Äiti! Mikä kaunis, mikä hellyyttä uhkuva sana! Sinä, äiti, hoitelit minua hellien, niin varovasti. Sinä annoit kaikkein parhaimman mitä sinulla oli, sinä annoit minun imeä elämän nestettä rinnoistasi, vaikka ne olivat työstä ja rasituksesta kuihtuneet. Sinä valvoit monta yötä minun tähteni, vaikka olit väsyksissä päivän raatamisesta ihmisten pelloilla ja niityillä. Sinä kannoit minua selässäsi työstä palatessasi kosteitten niittyjen ja kivisten mäkien poikki, kun jalkani olivat niin rohtuneet etten voinut niillä astua. Sinä kylvetit minua lauantaisin ja pesit pääni, ettei sinne syöpäläisiä kasvaisi. Sinä ompelit minun paitani ja mekkoni ja pesit ne lumivalkeiksi. Tästä kaikesta et saanut koskaan kiitosta etkä sinä sitä pyytänytkään. Tämä olkoon sinulle kiitokseksi sanottu, kun minä nyt vuosien perästä sinua muistelen! * * * * * Ulkomuodoltaan oli äitini lyhyenläntä, lihavanlainen tyllerö. Kasvot rokonarpiset, silmät surunvoittoiset, sinisen harmaat, katse joskus hyvinkin terävä ja läpitunkeva. Luonteeltaan oli hän alakuloinen, harvasanainen, sanoisinko melkein synkkämielinen. En muista hänen koskaan nauraneen, korkeintaan muistan hänen hymyilleen surunvoittoista hymyään, joka sekin katosi heti ilmestyttyään. Äiti parka! Kuinkahan paljon sinäkin olit toivonut ja odottanut elämältä, ja kuinkahan mahdoit kärsiä nähdessäsi kaikkien nuoruudenunelmiesi särkyvän pirstaleiksi! Pirttimme. Me kutsuimme sitä pirtiksi, vaikka se oli vain tavallinen sisäänlämpiävä sauna. Siinä oli kaksi akkunaa, jos niitä niin voi nimittää. Yksi oli etelän puolella, siinä oli kolme pientä vihertävää lasiruutua, neljäs ruutu oli päreillä ja tuohella tukittu. Lännen puolella oli samansuuruinen ja samanlainen akkuna sillä erotuksella vain, että siinä ei ollut enää yhtään ehjää ruutua. Vasemmassa nurkassa oli harmaasta kivestä muurattu kiuas, jonka raoista minä lapsena kaivelin saviruukin pois ja, niin oudolta kun se kuuluukin, imeskelin minä sitä mielelläni. Kiukaan yläreunalla oli kaksi mustunutta lautaa, jotka palvelivat astinlautoina kylvettäessä. Mikä mainio löyly, mikä suloinen lämpö siitä kiukaasta lähti! Sitä ei voi kuvitellakaan se, joka ei itse ole ollut muassa. Porras, jota myöten lavalle noustiin, oli ympyriäinen tukki, johon kirveellä oli hakattu muutamia lovia, askelmien virkaa toimittamaan. Kun kiuasta lämmitettiin tuli koko pirtti savua täyteen, jolloin äiti aukaisi oven että savu pääsisi ulos. Pienenä ollessani minä kiipesin vällyjen alle sänkyyn siksi aikaa kun ovi oli auki. Pirtin seinähirret olivat alempana kutakuinkin puhtaat, ylempänä sitävastoin ne olivat pikimustat ja nokihahtuvia riippui niistä alas. Huonekaluista ei ole juuri paljon sanottavaa: pöytäkaappi, joka seisoi kolmella jalalla, sänky, jossa oli olkia pohjalla, vällyt, yksi tuoli ja lavitsa, siinä koko kalustomme! Olinhan vähällä unohtaa tärkeimmän, nimittäin rukin. Se oli äitini leipäpuu. Jokapäiväinen elämämme talviseen aikaan oli hyvin yksitoikkoista. Kun lumipyryt tukkosivat tiet ja polut sylenkorkuisilla nietoksilla, saimme olla eroteltuina muista ihmisistä pitkät ajat, väliin useita kuukausia. Kevätpuolella talvea tulivat kyläläiset takamailta noutamaan hirsiä ja pärepuita ja silloin he tavallisesti poikkesivat meille lämmittelemään ja pitäjän kuulumisia kertomaan. Ajan kulusta ei meillä ollut paljon tietoa, kelloa tai kukkoa kun ei ollut. Eipä noita sentään suuresti kaivattukaan: söimme kun oli nälkä, menimme nukkumaan kun tuli uni ja nousimme ylös, kun oli tarpeeksi nukuttu. Selkeällä ilmalla sentään päiväseen aikaan auringosta ja yöllä tähdistä arvioimme ajan kulun kutakuinkin tarkkaan. Pimeän tultua puhallettiin hiilloksesta tuli päreeseen, joka asetettiin seinällä olevaan pihtiin. Kun se oli loppuun palanut sytytettiin toinen ja maata mennessämme oli tavallisesti pihdin alla iso kasa karsia ja pirtti päreen savua täynnä. Äiti kehräsi hyvin ahkeraan talon emännille sekä villasia että rohtimisia lankoja; niistä saimme sitten särvintä. Leivän oli äiti hankkinut jo kesällä päivätöillä heinäniityillä ja elonkorjuussa. Syksyisin oli äitini myöskin usein riihi- ja pellavanpuhdistustöissä kylässä. Silloin lähti hän jo illalla kotoa, sillä "päivä" alkoi tavallisesti kello kahdeltatoista yöllä. Minä en päässyt mukaan kuin ani harvoin, tavallisesti sain jäädä yksin kotiin ja ne yöt ne vasta olivat pitkiä ja pimeitä! Tulta ei minulle koskaan jätetty, ettei tulenvaarasta olisi pelkoa. Tulitikkujakaan ei ollut; ne olivat siihen aikaan vielä ylellisyystavaraa. Niinkuin jo mainitsin oli äitini uskovainen, ja Jumalan pelkoon hän koki minutkin kasvattaa. Hän neuvoi minua aina kääntymään hyvän Jumalan puoleen, milloin jotakin tarvitsin ja varsinkin hädässä ja ahdistuksissa. Nämä hänen neuvonsa painuivat minun lapsenmieleeni niin syvästi, että ne ovat seuranneet minua läpi koko elämäni. Kun äiti talvisaikaan joskus kävi kylässä asioita toimittamassa, viipyi hän huonojen teitten ja pitkän matkan tähden toisinaan kauemmin kuin oli sovittu. Silloin tuskalliset ajatukset rupesivat risteilemään minun pienissä aivoissani: onkohan äidille tapahtunut joku onnettomuus, ehkä ovat sudet hänet syöneet taikka ehkäpä hän kuoppaisella ja kivisellä polulla on taittanut jalkansa. Silloin äitini opetukset paraiten tulivat mieleeni, silloin asetin käteni ristiin ja hartaasti pyysin hyvää Jumalaa tuomaan äitini kotiin poikansa tykö. Rukouksen jälkeen tunsin itseni taas turvalliseksi. Vetäen seinäluukun vähän raolleen minä asetin korvani siihen kuullakseni milloin tutut askeleet lähestyisivät ja kun sitten pitkän odotuksen jälestä kuulin routaisen lumen narskahtelevan tiellä, silloin minun pieni sydämeni sykki rajattomasta ilosta, ja kun äiti joskus vielä tuliaisiksi toi kourallisen herneitä tai muutaman nauriin, oli iloni rajaton, ja kaikki surut ja pelot olivat unohdetut. Jokapäiväinen ruokajärjestyksemme oli hyvin vaatimaton. Aamulla pirttiä lämmitettäessä keitettiin hiilillä pieni padallinen perunoita, joita saimme omasta akkunan alla olevasta peltotilkustamme. Hienonnettua suolaa tai suolavettä, hapanta reikäleipää ja kokonaisia perunoita sekä palan painikkeeksi kaljaa, siinä jokapäiväinen ruokalistamme! Maidosta ei voinut olla puhettakaan; joskus keväisin sentään kun äiti vei kehruuta kotiin, toi hän tullessaan minulle maitotilkan lekkerin pohjassa. Pyhinä ja juhlapäivinä keitettiin kuitenkin tavallisesti "perunaruokaa", se on kuorituista perunoista, lihan-luusta ja kauranryyneistä valmistettua keittoa. Puolukoita poimimme syksyllä talvenkin varaksi; niistä äiti sitten pyhäisin laittoi jauhopöperöä ja pani uuniin paistumaan ja vaikkei siinä ollut sokeria eikä siirappia niin kerrassaan hyvältä se maistui. Parhaimmat palat säästettiin jouluksi. Silloin oli läskisoppaa, jopa voita ja juustoakin, ja talikynttilä loisti pöydällä juhlaillan kunniaksi. Vaikka ei meillä herkkuja ollut niin ruokahalu minulla oli vallan erinomainen, niin että moni kaupunginäiti olisi lastensa puolesta kadehtinut sen nähdessään. Äitiäni monta kertaa huolestutti minun ainainen nälkäni, vaikken minä puolestani syytä hänen huoleensa silloin ymmärtänyt. Edelläkuvatut elintavat olivat sen paikkakunnan mökkiläisillä aivan yleiset. Ensi kerran kirkkoon. Eräänä kevätpäivänä kun talven selkä jo oli taittunut ja aurinko sulatteli lunta pirttimme päivänpuoleiselta multapenkiltä minä itkien odotin äitiä kotiin kylältä, jonne hän oli mennyt kehruita viemään. Palatessaan vihdoin hän lohduttaakseen minua sanoi: "Jos luet oikein ahkeraan, niin että osaat aapisesi ulkoa, pääset juhannuksena kirkkoon". Siitäkös minulle vasta ilo nousi. En ollut oikein korviani uskoa! Äitini oli aina minun kirkkoon menopyyntöihini vastannut että "kun tulet suureksi niin pääset". Nyt olin siis tarpeeksi suuri ja se, se eniten kohotti minun iloani. Mutta lyhyeen se ilo loppuikin, kun äiti ilmoitti ettei sinne kirkkoon voi ilman housuja mennä, sillä puvustooni kuului ainoastaan rohtiminen mekko, varttinen paita ja tallukat talvisaikoina jalassa. Nähdessään haikean suruni äitini lohdutteli että "ehkäpä tästä joku neuvo keksitään. Minulla on vanha puolivillainen alushame ja ensi kerran kun menen Anttilaan, pyydän Mikko-setää leikkaamaan siitä housut sinulle, kylläpähän ne itse sitten neuloa osaan. Pyydän myös että hän ostaa reppuryssältä sinulle lakin". Tähän asti ei minulla ollut minkäänlaista omaa päähinettä. Kesällä ei tuota tarvinnutkaan, talvella, kun joskus pääsin äidin mukana kylään, sitoi hän oman huivinsa päähäni, jolloin irvihampaat saivat tilaisuutta ilkkua, että tyttöhän siitä pojasta on tullutkin. Aapisen ulkoa oppiminen ei minua suuresti surettanut, sillä osasinhan jo melkein puolet. Aamulla aikaisin, kun äitini nousi kehräämään, nousin minäkin lukemaan ja pian olikin aapinen kannesta kanteen päässäni. Vähän ajan kuluttua sain housut ja lakin ja niin aloin hartaudella odottaa juhannuspäivää. Aika kului mielestäni hirveän hitaasti; melkein joka päivä tiedustelin äidiltäni, että eikö se juhannus jo pian tule. "No kyllähän tuo tulee kuin kerkiää", vastasi äitini yksikantaan. Aika kuluu odotellessa, sanoo sananlasku ja vihdoin koitti juhannuslauantai. Olin viimeaikoina semmoisella jännityksellä odottanut tätä päivää, ettei ruokakaan enää maistunut. Äiti lämmitti pirtin että saimme kylpeä ja pestä jalkani, jotka olivat pahasti sierottuneet. Voitelimme ne talilla, että ne kykenisivät huomiseen ponnistukseen. Sinä yönä en paljoa nukkunut. Nousimme aamulla ennen päivää ehtiäksemme kunnolla pestä kasvomme ja pukea yllemme puhtaat vaatteet, ja olihan matkakin pitkä. Valkoiset pumpulisukat ja kengät pani äiti nyyttiin, mutta nenäliinan ja virsikirjan kantoi hän kädessään. Tiemme kulki ensin poikki peltojen ja niittyjen, yli aitojen ja ojien. Kaste niityillä ei ollut vielä kuivunut ja minun jalkojani rupesi kauheasti kirveltämään, mutta kestin sen miehuullisesti. Saavuimme sitten kyläläisten karjakujalle ja siitä käännyttiin kylätielle. Nyt rupesi näkymään muitakin kirkkoonmenijöitä, jotka tulivat oikoteitä peltojen ja niittyjen poikki, kaikki yhtyen samaan joukkoon. "No onhan se Aatukin päässyt mukaan", ihmettelivät muutamat, "ja vallan uusissaan näkyykin olevan", sanoivat toiset. Minä olin hyvin mielissäni siitä huomiosta, joka tuli minun vähäpätöisen persoonani osaksi. Matka kului hiljakseen väkijoukon puhellessa. "Mahtaakohan se Kuistilan Juho saarnata tänäkin pyhänä, kuuluu saarnanneen menneenä", sanoo joku joukosta. "Saarnaa, saarnaa se tänäkin pyhänä, ja hyvin kuuluukin paukuttavan", vastaa toinen. "Sehän se on sen Vappulan Leenan poika, jonka vanha kirkkoherra kouluun toimitti", sanoo joku. "Niin, sehän se on", vastataan. Äitini ei ota osaa keskusteluihin, ja minä kuuntelen korvat hörössä. Kävelin äitini vieressä ja pitelin kiinni hänen hameestaan ja kyselin, vähän päästä että eikö se kirkko jo pian tule, sillä minua rupesi kovasti väsyttämään, vaikken kehdannut sitä sanoa. Vihdoin kun saavuimme pienelle metsäkummulle, näkyivät kirkon katto ja kellotapuli puiden lomasta. Siihen äitini pysähtyi, istahti kivelle ja rupesi vetämään sukkia ja kenkiä jalkaansa. Minä istuin seuraavalle kivelle ja rupesin ahneesti syömään äitini antamia eväitä. Yht'äkkiä kuului niinkuin olisi soitettu viittä ruokakelloa yhtä aikaa. Hypähdin ihmeissäni pystyyn kysyen, mitä se oli. "Suntio se huomenkelloja soittaa", vastasi äitini, "kello on nyt kahdeksan, tunnin päästä alkavat kirkkomenot". Olin uteliaisuudesta pakahtua. Kiirehdin äitiäni lähtemään, mutta hän istui levollisena kivellä aterioiden. En voinut enää pysyä paikoillakaan, vaan juoksin vähän matkaa rinnettä alas, ja jo näin puitten välistä vähän punaista. Riensin innoissani äidin luo kertoen että näin kirkon ja se oli punainen. "Ei lapseni, ei kirkko ole punainen", sanoi äitini, "taisit nähdä vain hautuumaan aidan". Vihdoin oli äitikin valmis ja niin lähdimme lopputaipaleelle. Pian näkyi kirkko, tapuli ja hautausmaa kokonaisuudessaan. Siinä oli minulla ihmettelemistä ja katsomista. Kirkko ei ollutkaan punainen, vaan sen seinähirret olivat vuosisatain tuulista ja sateista muuttuneet tumman harmaiksi. Katto oli pienistä laudanpäistä, paanuista, jotka vanhuuttaan olivat sammaltuneet. Kirkon ympärillä oli hautausmaa, jossa oli paljon valkeita ristejä. Kirkkoväkeä keräytyi kaikilta haaroilta yhtämittaa, toiset hevosella, toiset jalan. Minä en enää välittänyt kirkosta enkä ihmisistä enkä edes piitannut hevosista, vaikka ne tavallisesti ovat miehenalun ihailun esineenä. Ei, minä seisoin ihmeissäni töllöttäen suurta matalaa pöytää, jonka päällä oli valkoinen vaate ja ihmeellisen näköinen musta laatikko. "Se on ruumisarkku", selitti äitini. "Mitäs sillä tehdään?" utelin. "Kohta näet", sanoi äitini. "Ole siinä kyselemättä, kyllähän sitten näet." Vaimot vieressäni odottaessaan puhelivat yhtä ja toista. Heristin korviani, ehkäpä saisin siltä taholta jotain selvyyttä kysymykseeni. "Niinhän se Takalistonkin emäntä kuolla kupsahti parhaassa iässään, eikä edes perillistä jättänyt rikkauksiaan perimään", sanoi yksi vaimoista. "Eihän se kuolema katso, onko rikas vai köyhä. Tämäkin vainaa kokosi ja säästi ja oli niin kitsas, ettei olisi almua antanut, vaikka kanssaihminen olisi ovensa eteen kaatunut. Eikä sentään mukaansa saanut muuta kuin lipun liinaa, lapun lautaa", vastasi toinen. Kiirehdin äitiä kirkkoon lähtemään, mutta hän sanoi: "Odotetaan nyt siksi kunnes saatto lähtee". Samalla alkoivat kellot soida ja kantajat lähtivät liikkeelle, pappi asteli arkun perässä mustassa kauhtanassaan. Lukkari kulki kirstun edellä ja veisasi niin että männikkö raikui: "Mä nukun haavoihin Kristuksen". Saattoväki asteli hiljakseen jälessä, äiti ja minä liityimme myöskin joukkoon. Surusaatto kulki erään huoneen läpi, joka samalla oli porttina hautuumaalle; äitini selitti että sitä sanottiin "läpikäytäväksi". Toisella puolella siinä oli pitkä penkki, jossa kirkkoväki tavallisesti odotti ovien aukaisemista. Vastakkaisella puolella seinän vieressä oli pitkä hirsi, jossa oli kuusi lovea ja sen päällä oli toinen pienempi hirsi, jossa myöskin oli lovia. Kyselin ihmeissäni, mikä se semmoinen laitos on. "Se on jalkapuu, johon kaikki, jotka eivät osaa lukea tai ovat tottelemattomia papille ja seurakunnan vanhemmille, pannaan", selitti äitini. Lähdimme nyt kirkkoon, äiti ja minä, muut lähtivät saattoväen mukana haudalle. Menimme ylös lehterille, vastapäätä alttaria. Sieltä näimme hyvin koko kirkon. Koska oli juhannus oli Herran huone koristettu koivun, tuomen ja pihlajan oksilla, joten sen täytti väkevä, nukuttava tuomenkukkien tuoksu. Vähitellen tuli kirkko täyteen väkeä, vaimot istuutuivat vasemmalle, miehet oikealle. Viimein nousi lukkari penkkiinsä ja alkoi veisata "Sen suven suloisuutta", johon koko seurakunta hartaana yhtyi. Minä olin kiihkeällä jännityksellä odottanut tätä hetkeä, ja kun se nyt oli tullut, niin jännitys laukesi ja sijaan tuli painostava väsymys. Silmäni painuivat kiinni -- -- pääni kallistui äidin syliin ja minä nukuin hurskaan unta. En kuullut kuka saarnasi enkä nähnyt rippilapsia, vaikka olin hartaasti toivonut näkeväni. Väki poistui juuri kirkosta, kun äitini herätti minut ja sanoi: "Nyt lähdetään kotiin." Kotimatka oli paljon vaivaloisempi kuin tulomatka aamulla. Lopputaipaleen täytyi äitini kantaa minua selässään ja niin päättyi minun ensimmäinen kirkkoreisuni. * * * * * Valoisana muistona ja poikkeuksena lapsuuteni arkielämän harmaudesta on mieleeni jäänyt muuan matka naapuripitäjään, jolle pääsin yhdessä äitini kanssa. Tekee mieleni kertoa siitä hiukan laajemmin. L:n pitäjässä sijaitseva Mommilan-Heitoisten vanha sukukartano oli oston kautta joutunut pietarilaisen eversti R:n haltuun. Sananlasku sanoo että uudet luudat lakaisevat parhaiten. Niinpä tahtoi uusi omistaja että kaikki vanha törky hänen kartanostaan ja puistostaan oli poistettava. Hän kuulutti kirkoissa että mainittuun kartanoon otetaan rajaton määrä naisia sekä varttuneempia lapsia puhdistamaan kartanon kotipuistoa. Kun äidilläni ei siihen aikaan ollut muita kiireellisiä töitä päätti hänkin lähteä Mommilaan raha-ansiolle. Minun oli tietysti päästävä mukaan. Äiti kyllä pelkäsi että minusta matkalla olisi pelkkää haittaa, mutta suostui kuitenkin lopulta pyyntööni. Matkavalmistuksemme olivat pian tehdyt. Teinipussin toiseen puoleen vähä vaatetta, toiseen evästä ja niin sitä lähdettiin. Päätimme suunnata matkamme suoraan erämaan halki. Tästä olisi se etu että pääsisimme perille päivää ennen kuin valtamaantietä kiertäen. Poikkesimme yöksi erääseen metsätorppaan, josta seuraavana aamuna painuimme korpipolulle. Tiestä ei ollut paljon tietoa, paitsi mitä karja ja metsän pedot olivat polkeneet. Torpassa kerrottiin että näillä seuduilla kierteli väliin mesikämmen ja sanottiin että peto oli repinyt tänä keväänä erään torpan mullikoista. Mutta äitini kun oli harras uskovainen vakuutti ettei hiuskarvaakaan katoa päästämme "ellei Jumala niin salli". Painuimme Suomen aarniometsään. Pitkiä honkia ja naavaisia kuusia kasvoi kahden puolen polkua niin taajassa että keväinen taivas vaan sieltä täältä vähän pilkoitti. Sen sijaan olivat kaikki Pohjolan laululinnut niinkuin yhteisestä sopimuksesta valmistaneet meille oikein juhlakonsertin tässä luonnon omassa avarassa salissa. Puolenpäivän rinteessä saavuimme eräälle joelle. Siinä nousi tie pystyyn. Torpassa oli aamulla kerrottu, että niillä seuduin olisi poikki joen kaatunut puu, jota myöden pääsee ylitse. Hetken etsimisen jälkeen löysimmekin ennenmainitun puun. Se oli oikea aarniometsän jättiläinen, minkä juurien alta petollinen kevättulva oli kuluttanut hiekan pois. Niin oli vanhus kellistynyt poikki joen. Kun joku ohikulkijoista oli karsinut oksat puusta, oli silta valmis. Äitini meni kantamuksineen edeltä käskien minun tulla varovasti perässä. Mutta ehdittyäni keskikohdalle en malttanut olla hieman keinumatta, kun kerran oli näin hyvä tilaisuus. Loiskis! Samalla hetkellä pulikoitsin savisessa joessa. Luulenpa että elämäni vaellus olisi päättynyt tähän jokeen, ellei äidilläni olisi ollut senverran mielenmalttia että älysi hakea maalta seipään, jonka pään kurkotti minulle. Tartuin seipääseen; aika olikin jo täpärällä, sillä jalkani painuivat yhä syvemmälle pohjaliejuun. Vesi ulottui jo leukani tasalle, mutta seipään avulla pääsin kun pääsinkin kuivalle. Mutta minkänäköisenä! Silmät, korvat savea täynnä! Entä mekkoni sitten, jonka äiti oli juuri matkaa varten pessyt ja silittänyt! Äiti torui ja siunaili tottelemattomuuttani. Vähän matkaa kuljettuamme saavuimme kartanon vesisahalle. Siinä äiti riisui vaatteeni, virutti ne sahan rännissä ja ripusti puun oksalle päivänpaisteeseen kuivamaan. Sillä aikaa juoksentelin minä läheisyydessä Aatamin asussa. Enemmittä seikkailuitta saavuimme illalla perille kartanoon. Yökortteerin saimme suuren kivinavetan ylisiltä. Siellä majaili jo ennen meitä paljon muitakin työn ja ansion hakijoita. Aamulla meni äiti toisten kanssa metsää puhdistamaan, minä jäin omiin hoteisiini. Läksin tarkastelemaan uutta ympäristöäni. Mommila-Hietain kartano sijaitsee kauniilla eteläänpäin viettävällä päivänpaisteisella niemekkeellä. Samanniminen järvi kiertelee ympäri niemen. Tarkastusmatkoillani jouduin kartanon puutarhan portille. Portti ei ollut lukossa. Uteliaisuuteni oli niin voimakas etten malttanut olla menemättä sisälle. Mikä kukkaismeri! Kaikki omena-, marja- ja kirsikkapuut olivat täydessä juhlapuvussa. Koko ilma lemusi mitä suloisinta kukkaistuoksua. Puutarhasohvalla istui vanhanpuoleinen rouvasihminen hypistellen jotakin ompelusta. Hänen vieressään leikitteli käytävähiekalla minunkokoiseni pieni kalpea herraspoika. Aioin juuri pyörähtää pois tältä luvattomalta alueelta, kun poika ehkäisi minut juosten heti luokseni ja pyytäen minua kanssaan leikkimään. Hoitaja kyllä kutsui Akselia takaisin -- se oli hänen nimensä -- mutta poika ei ollut kuullakseen, ennenkun sai luvan ottaa minut mukaansa. Dadda, joksi Akseli hoitajaa nimitti, tarkasteli sierottuneita jalkojani ja rohtimista mekkoani samalla kysellen kuka ja mistä olin. Koetin vastata parhaani mukaan. En tiedä mikä minussa rouvaa miellytti, seuraus oli joka tapauksessa että hoitaja kääntyi pojan puoleen sanoen hänelle jotakin vieraalla kielellä. Poika tuli luokseni, tarttui käteeni ja sitten sitä juostiin puutarhaan niin että minun pellavainen hämäläistukkani tuulessa hulmusi. Voi ihanaa lapsuuden aikaa! Silloin voivat säätyrajatkin joskus unhottua ja hävitä. Uusi leikkitoverini antoi kaikki leikkikalunsa vapaasti käytettäväkseni. Siinä oli jos jotakin: erisuuruisia kumipalloja, pyörärenkaita, koreita palikoita ja oikein nyörinpunojan tekemät punaiset leikkiohjakset. Nyt alkoivat minulle hauskat päivät. Aamusella kun kartanon ruokakello kutsui väkeä suurukselle minäkin menin puutarhaan tapaamaan leikkitoveriani. Ensi alussa oli hoitaja aina läsnä, mutta vähitellen jäi hän seurastamme pois, paitsi milloin toi meille voileipiä ja makeisia. Ruokahalua minulla olikin niin että kelpasi katsella. Toverini oikein nautti kun näki miten nopeasti voileivät ja piparikakut katosivat nälkäiseen vatsaani. Sanotaan että esimerkki tarttuu. Ainakin kävi niin että Akselinkin ruokahalu kasvoi. Ensi aikoina syötti hän minulle omatkin eväänsä, lopulta ei häneltäkään jäänyt mitään rästiksi. Akselin posket alkoivatkin punoittaa niinkuin mansikan kylki. Kolmisen viikkoa kesti tätä lystiä. Eräänä päivänä tuli siitä odottamaton loppu. Olin taas menossa puutarhaan tapaamaan leikkitoveriani, kun kartanolle alkoi vyöryä ajopelejä. Kaikki ne pysähtyivät talon kaksikerroksisen päärakennuksen eteen. Kuormat sisälsivät kaikenlaista muuttotavaraa. Palvelijat nostelivat niistä jos jonkinlaista sälyä. Joukossa oli useita hirveän raskaita matkakirstuja. Ajattelin että ne kaikki sisältävät hopea ja kultarahaa. Mikä rikkaus! Tavarakuormain jälessä saapui kuomivaunuja. Etumaisen vaunun kuskipukilla istui kaksi suurta herraa. Molemmilla oli kullalla koristetut vaatteet. Ajattelin itsekseni että kumpikohan noista on suurempi herra. Samalla toinen heistä hyppäsi ketterästi alas ja avasi vaunun oven. Vaunusta astui vanhanpuoleinen sotaherra, jolla oli kullatut olkalaput ja rinnassa riippui pitkä rivi rahan- ja ristinmuotoisia koristeita. Sotaherran jälestä ilmestyi vaunuista rouvia, mamsseleita ja kauniisti puettuja lapsia. Tätä kaikkea komeutta katselin ja ihmettelin toiselta puolelta pihaa. Näin miten leikkitoverini ilo oli rajaton hänen tavatessaan äitinsä ja siskonsa lapsenmielessäni aavistaen että juhlapäiväni nyt olivat lopussa. Alakuloisena astuskelin vaatimattomaan ullakkokortteeriini. Seuraavana päivänä yritin vielä kerran puutarhaan tapaamaan leikkitoveriani. Mutta paratiisin portti oli nyt lukossa. Enkelin sijasta vartioi porttia ketaleilla koristettu lakeija, jolla tulisen säilän asemasta oli kädessään pitkä koiranruoska. * * * * * Loppukesä kului kaikenlaisissa pikkuhommissa, väliin marjassa, joskus heinäniityllä. Marjojen poiminta oli mieluista ja hauskaa lyötä. Poimin tavallisesti ison tuokkosellisen, jonka sitten vein varakkaimpien talojen emännille. Näiltä sain maksuksi saman tuokkosellisen jauhoja, joskus voileivänkin kaupanpäälliseksi. Heinäniitylle pääsin jonkun kerran äidin kanssa. Ne olivat oikeita ilonpäiviä minulle. Varsinkin milloin kuivia heiniä ajettiin latoihin, sillä silloin sai mellastaa heinissä mielin määrin. Kiireimmällä työajalla oli äitini hyvin vähän kotona, tavallisesti vain öisin. Hän tuli myöhään illalla, kun olin jo unen helmoissa ja lähti aamulla minun vielä nukkuessani. Leivänpuolikkaasta, joka oli jätetty pöydälle minua varten, tiesin hänen käyneen kotona. Siihen aikaan maksettiin työpäivästä tavallisesti kappa rukiita tai ohria. Meidän talviseen elantoomme meni noin neljäkymmentä kappaa viljaa, joten äitini ei paljon ehtinyt kotona olemaan. Lukukinkerit. Seuraava merkkitapaus kirkkomatkani jälkeen oli lukukinkerit eli papistot, niinkuin niitä meidän puolessa nimitettiin. Ne olivat suuri rasitus niille talollisille, joiden vuorolle sattuivat. Pitäjä oli jaettu lukupiireihin, noin kymmenkunnan taloa kussakin piirissä, ja papistot olivat siis aina kymmenen vuoden väliajalla samassa talossa. Yleinen tapa oli sellainen että talossa, jossa papistot olivat, kestittiin koko piirin väki, vieläpä saapuivat kaikki sukulaiset sekä läheltä että kaukaa papiston ajaksi vierasille taloon. Ei siis ollut ihme, että ne talolliset, joille papisto osui, valittivat aina, että "tänä vuonna meille tulee papistot, täytyy säästää", kun tuli kysymys jostakin uhrauksesta. Papilla, lukkarilla ja suntiolla oli omat hevosensa ja niilläkin piti olla täysihoito, isännistä puhumattakaan. Minä olin tätä tilaisuutta odottanut hyvin sekavin tuntein, iloitsin ja pelkäsin vuoroin. Lukea minä kyllä osasin, siitä olin varma, mutta voisihan sitä hyvälle lukijalle sattua sekaannusta, ajattelin. Kun äitini sitten eräänä päivänä sanoi: "Huomenna menemme Leinilään lukusille", minä vallan pelästyin, mutta samalla iloitsin, sillä saisinhan nähdä ihmisiä pitkästä aikaa. Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin matkalle. Tiet olivat huonoja ja matka pitkä. Kahdeksan ajoissa olimme perillä ja menimme väenpirttiin odottamaan toimituksen alkamista. Sinne oli kerääntynyt paljon väkeä ennen meitä. Vilkas puheensorina ei katkennut hetkeksikään. Puheltiin edellisistä papistoista muissa kylissä. "Kuuluu kovasti ankara olevan se maisteri (apulaista kutsuttiin maisteriksi) tänä vuonna vaatimuksissaan. Jos ei vaan osaa vähääkatekismusta ulkoa niin kieltää ripillepääsön", tiesi eräs eukoista kertoa. "Niinhän tuo kuuluu olevan", vahvisti toinen eukko, "kielsihän se siltä Suoniemen Annaliisaltakin Herranehtoolliselle pääsyn, ennenkun se käy pappilassa suorittamassa laiskanläksyn, vaikka tyttö kuuluu laskettavan katkismustaan kuin paras pappi. Vaikka kyllähän minä tiedän, minkätakia se niin teki. Kuuluu pastori näet olleen paistillaan Suoniemessä tässä joulun alla eikä ollut muuta saanut kuin kuivan lyöppijuuston. Mistäs köyhä antaa, kun ei itselläänkään ole. Eipä kiellä pääsyä niiltä, jotka syytävät pellavat, villat, kynttilät ja lampaanpaistit papin pohjattomaan säkkiin". "No ne nyt on niitä akkain juoruja", vastasi vanha järeä talonisäntä, "sattuuhan se hyvällekin lukijalle että sekaantuu ja unohtaa kaikki ja mistäpä se pastori tietäisi kuka kotonansa on osannut, kuka ei". "Mutta se suntio, sehän niitä lapsia kuuluu tukasta ravistavan niin että hampaat suussa kalisevat, elleivät kangertamatta lukea osaa". Nyt rupesi minunkin sydämeni pamppailemaan pelosta, sillä suntion edessähän minunkin lukeman piti. Samassa ilmestyi tuvan ovelle joku talonväestä ja huusi että papit ja lukkari ovat saapuneet, joten pitää tulla aamurukouksiin isoon vierastupaan. Iso vierastupa oli väkeä täynnä, miehet seisoivat oikealla, vaimot ja lapset vasemmalla puolella. Papit, kirkkoherra ja apulainen, istuivat pöydän takana, suntio ja lukkari sivuilla. Kirkkoherra oli vanha valkohapsinen vanhus. Ei hän enää saarnannut eikä toimittanut muitakaan papillisia tehtäviä, paitsi juhlatilaisuuksissa, niinkuin nytkin. Lukkari veisasi ensin virrenvärssyn, senjälkeen luki apulainen rukoukset, sitten käski kirkkoherra lapsia ja rippikoulun käymätöntä nuorisoa siirtymään väentupaan, jossa lukkari ja suntio kuulustelisivat heidän lukutaitoaan, aikuiset taas jäisivät maisterin kuulusteltaviksi. Minä lähdin toisten lasten kanssa väentupaan. Heti kun astuin sisään vilkaisin pöydän alle, että mahtoikohan siellä jo joku olla. Mutta kun ei näkynyt olevan, niin rauhoittuneena asetuin suntion pöydän viereen. Siinä kävimme kaikki riviin ja kuulustelu alkoi. Suntio huusi vuoronperään kaikkia nimeltään. Ensikertalaisilta luetettiin ulkoa joku luku aapisesta ja Jumalan kymmenet käskyt, vähän vanhemmilta vähäkatkismus ja huoneentaulut. Minä kun olin metsäkulmalta sain odottaa kauemmin, mutta tulihan se viimein minunkin vuoroni. Sain lukea ulkoa isämeidän sekä erään toisen rukouksen ja neljännen käskyn. Kaikki sujui ilman kompastuksia, joten pelkoni kokonaan hävisi. Siirryimme sitten toiselle puolelle huonetta odottamaan, kunnes sisäluvun kuulustelu alkaisi. Kun lukkari oli kuulustellut kaikkia, saimme pienen loman, jonka jälkeen sisäluvun kuulustelu alkoi. Saimme lukea kukin värssyn uudesta testamentista. Siinä moni poika kompasteli ja sai ankaria nuhteita. Päivä oli kulunut puolilleen, kun vihdoin kaikki kuulustelu oli lopussa. Jälellä oli vielä loppurukous ja palkinto-kirjasten jako. Niitä jaettiin parhaimmille lukijoille kehotukseksi ahkeroimaan edelleenkin. Kokoonnuttiin siis taas kaikin vierastupaan. Kirkkoherra piti lyhyen puheen, jonka jälkeen hän jakoi mainitut kolme uutta testamenttia parhaille katkismuksen osaajille. Sitten tuli pikkukirjasten vuoro, niitä jaettiinkin runsaammasti. Tätä toimitusta seurasin jännityksellä. Tuumailin itsekseni että onkohan minun nimeni niiden joukossa, jotka saavat kirjan. Kuuntelin tarkasti, ketä kulloinkin huudettiin. Oli jo ehditty melkein loppuun, kun kirkkoherra huusi: "Aatu Leenasohvin poika, Töyrylän metsäkulmalta". Puristin lujasti äitini kättä, etten lyyhistyisi kokoon, äiti työnsi minua niskasta ja kuiskasi samalla: "Muista kiittää pappia". En muista kiitinkö, mutta kirjan minä sain ja sekös minun itserakkauttani kutkutti. Pappi käski nyt lapsia siirtymään toisiin huoneisiin, sillä hän aikoi pitää raamatunselityksen aikuisille. Voimani olivatkin jo vallan lopussa, tunsin ankaraa väsymystä, jota en ennen ollut huomannut. Äiti vei minut väenpirttiin ja asetti rengin sänkyyn nukkumaan. Kyllä se tarpeen olikin, kun olin aamusta varhain ollut yhtämittaisessa jännityksessä. Äiti meni raamatunselitykseen ja minä nukuin autuaitten unta. En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, kun äiti tuli, herätti minut ja sanoi: "Kolmas pöytäkunta on jo syömässä. Emäntä sanoi että mekin saisimme ruokaa, nouse nyt niin menemme tupaan." Se ruoka se se vasta hyvältä maistui! Oli sianlihan kanssa keitettyä perunaruokaa ja pannukakkua päälle. Ai, kuinka se pannukakku maistui hyvältä! En raskinnut sitä purrakaan, vaan imeskelin sitä, että se kestäisi oikein kauan. Aika lähenteli jo puoliyötä kun ehdimme kotiin. Pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen tuntui suloiselta päästä omaan lämpöiseen pirttiin. Elämämme painui taas arkiuomaansa. Mutta sitten sattui minulle odottamaton yllätys. Se tapahtui eräänä syyspäivänä, kun äiti kotiin kylältä tullessaan toi rukin mukanaan. Ihmettelin kovasti, mitä äiti kahdella rukilla tekee, sillä olihan meillä jo rukki ennestään. "Toin sen sinulle; sinun täytyy ruveta ansaitsemaan lisää elatusapua. Minä vanhenen päivä päivältä eikä minun rukkini enää voi elättää meitä molempia, sinun täytyy siis ruveta kanssani kehräämään. Olen sopinut Takalan emännän kanssa siitä että sinä kehräät hänelle tappurat, minä aivinat ensi talvena". Ensin se kehrääminen oli minusta erinomaisen hauskaa, varsinkin kun oli oma rukki ja oma tappuratutti. Olin jo vähän harjoitellut äitini rukilla, niin ettei se minulle vallan outoa ollut. Mutta pian minä siihen kyllästyin. Minun vilkkaalle, rauhattomalle luonteelleni oli kerrassaan kauheata istua päiväkaudet rukin ääressä venyttämässä rohtimista lankaa. Mutta oli pakko tottua siihen, sillä olihan kysymys henkeni ylläpidosta. Ja siitä hetkestä alkoi se taistelu leivästä, taistelu olemassaolosta, jota on jatkunut tähän asti ja jatkuu yhä. Kehrääminen oli minusta vallan vastenmielistä ja ala-arvoista työtä, sillä olinhan poika ja eihän se semmoinen työ pojalle sopinut. Tästä johtuikin alituisia selkkauksia minun ja äitini välillä. Äitini mielestä minä en ollut tarpeeksi ahkera. Kun äitini joskus lähti kylään asioille, määräsi hän kuinka paljon minun oli sillä aikaa kehrättävä. Siis tinkityö! Väliin tuli kiusaaja ja kuiskasi: "Polta se tutti, niin äitisi luulee että olet sen kehrännyt." Mutta hyvä henki kuiskasi toiselta puolelta: "Jos ei äitisi näekään, niin näkeehän Jumala". Eikä se kiusaaja koskaan voittoa saanut. Iltapuhteet, istuessamme pärevalkean ääressä, olivat minusta hirveän pitkät. Kävin vähän väliä ulkona katsomassa eikö Otavan pyrstö jo kääntyisi pohjoiseen, niin että olisi aika mennä nukkumaan. Äitini rukki pörräsi taukoamatta toisella puolen pihtiä. Hän ei ollut tietävinäänkään minun levottomuudestani. Kuluu aika ajatellessa, päivä päätä pidellessä, sanoo sananlasku. Niin ne meidänkin päivämme vierivät niin että pian olimme helmikuussa, jolloin päivät jo alkavat pidentyä ja tuntee kevään tulon ilmassa. Rukin polkeminen oli minusta nyt kahta kauheampaa. Kun äitini huomasi kuinka minä kiusaannuin rukin ääressä, sanoi hän eräänä päivänä: "Ehkä on parasta, että lähdet maailmalle, koska se rukin polkeminen on niin raskasta sinusta. Saat lähteä ensin villoja keräämään, että saat itsellesi sukkia ja tumput. Laitan teinin ja kaulapussin valmiiksi niin voit lähteä jo huomenna. Lähde ensiksi sinne Kärkölän puoleen, siellä on paljon rikkaita taloja ja kuuluvat olevan kovin anteliasta väkeä." Matkavalmistukset olivat pian tehdyt. Tallukat jalkaan ja mekko päälle ja mekon alle rinnan kohdalle äidin vanha villaliina, tumput käteen ja kaulapussi olalle, siinä kaikki. Niin lähti poika kahdeksan vanhana yksin tepastelemaan maailmalle. Matkani kulki, äitini neuvoja seuraten, metsien halki, oikoteitä naapuripitäjään. Hämärän tullessa saavuin naapuripitäjässä Orihaaranjärven rannalla olevaan samannimiseen taloon, joka minusta näytti hyvinvoivalta. Päätin siellä ensin yrittää. Astuin varovasti sisään. Emäntä paistoi juuri leipiä. Tein hyvän päivän ja pysähdyin oven suuhun. "Mistäs kaukaa olet?" kysyi emäntä. "Olen sieltä Kosken puolelta. Äitini lähetti minut villoja keräämään", vastasin. Sitten sain selvitellä sukuni niin tarkkaan kuin minun ikäiseni taisi. Emäntä käski istumaan antaen lämpimän leivänpalan käteeni. Siinä syödessäni katselin vähän ympärilleni. Tuvan peränurkassa oli jykevä honkapöytä, penkit olivat samoin suuria honkalankkuja. Akkunalla kasvoi tuohiseen istutettu turkinpippuri. Pöydällä oli pieni sinikantinen kirja. Otin arkaillen kirjan käteeni. Huomattuaan sen emäntä tiedusteli, osasinko lukea. Kirjan kansilehdeltä luin "Genoveva eli yhden hurskaan kreivinnan elämäkerta, jonka julma kreivi oli luulevaisuudesta vienyt erämaahan kuolemaan". Aloin lukea ääneen, emäntä kuunteli ja ihmetteli ja sanoi: "Niinhän sinä luet kuin pappi". Vähän ajan kuluttua saapuivat isäntä ja pojat rankakuormineen kotiin metsältä. Emäntä rupesi säälimään ruokaa pöydälle, niin että minun lukuni keskeytyi sillä kertaa. Sain uudelleen ruveta tekemään selkoa itsestäni, suvustani ja kotipaikastani. Talon väki, syötyään ja toimitettuaan ilta-askareet, rupesi puhdetöihin, joita siihen aikaan vielä tehtiin joka talossa. Höyläpenkit ja työkalut löytyivät joka talon pirtissä. Se ei ollut mies eikä mikään, joka ei osannut tehdä työrekeä tai saavia, milloin tarve vaati. Isäntä otti uunin päältä puoleksi valmiin saavin, pojista vanhempi kiskoi päreitä, nuorempi halkoi säleitä ja renki viimeisteli rekeä. Emäntä ja piikakin ottivat nurkasta rukkinsa ja istuutuivat pihdin ääreen. Niin oli koko väki ahkerassa työssä, minä vaan en keksinyt muuta tehtävää kuin muutella pärettä pihtiin aina, kun edellinen oli loppuun palanut. Aika alkoi minusta tuntua vähän pitkältä siinä päreen loppuunpalamista odotellessani. Emäntä huomattuaan minun levottomuuteni sanoi: "No otahan se kirja sieltä akkunalta, niin voit lukea meille ääneen, niin aikasi kuluu hauskemmasti, koska olet niin hyvä lukija". Siihen ei minua tarvinnut kahdesti käskeä, hain kirjan ja rupesin ääneen lukea paukuttamaan ja talonväki kuunteli hartaana. Olin siinä talossa kaksikin yötä. Sain talonväestä hyviä ystäviä ja se oli lukutaitoni ansio. Kävin samassa kylässä useissa muissakin taloissa ja kun rikas antoi liiastaan, köyhä hyvästä sydämestään, niin oli teinipussini pari viikkoa kierrettyäni villoja pullollaan ja kaulapussissa oli yhtä ja toista suuhunpantavaa. Kotiin tultuani oli äitini mielissään minun hyvästä saaliistani. Villat tosin eivät olleet parhaita, mutta sentään mukiinmeneviä. Äiti tahtoi, että lähtisin sinä talvena vielä toiselle keruumatkalle, kun ensimmäinen onnistui näin hyvin, mutta minä olin sen ensi matkani johdosta saanut uusia ajatuksia päähäni. Aikomukseni oli kevään puolella, kun ilmat lämpenevät ja päivät pitenevät, ulottaa matkani aina Helsinkiin asti. Ilmoitin tästä aikomuksestani äidillenikin, mutta hän suuttui kovasti ja kielsi minua semmoisia hullutuksia ajattelemastakaan. Valittavanani oli siis vain rukin pyörittäminen tai lähteminen lyhyelle kerjuumatkalle. Tartuin koetteeksi rukkiin. Välit äitini kanssa kävivät päivä päivältä kireämmiksi. Minä en taaskaan hänen mielestään ollut tarpeeksi ahkera. Varsinkin lauantaisin, kun viikon työt punnittiin, huomasi äiti minun työni aina kovin köykäiseksi. Kevät läheni, ilmat lämpenivät, vedet vapautuivat kahleistaan ja purot hyppelivät iloisesti kiveltä toiselle. Silloin minun kauan hautomani matkatuuma kypsyi päätökseksi. Eräänä kauniina sunnuntai-aamuna huhtikuussa, istuessani pirttimme edustalla odotellen savun hälvenemistä (lämmitettiin nimittäin parhaillaan pirttiä) minut äkkiä valtasi hirveä matkustamishalu, halu nähdä maailmaa vähän kauempaakin ja se halu oli niin kiihkeä että päätin karata kotoa ja että nyt se oli tapahtuva jos koskaan. Kurkistin pirtin ovesta sisälle. Äiti siellä istui uunin edessä lämmitellen. Huusin ovesta: "Hyvästi, nyt minä lähden", sieppasin lakin ovenpielestä ja porhalsin juoksuun. Äiti ei edes kääntänyt päätään, vaan istui tuijottaen tuleen. Astelin kiivaasti lumisohjuista tietä, vilkaisten vähäväliä taakseni, sillä pelkäsin äidin tulevan jälessä ja tekevän lopun minun matkastani. Mutta äitiä ei näkynyt. Tultuani valtamaantielle, näin eräässä tienristeyksessä pylvään, jonka päässä oli kolme valkoista siipeä. Niissä luettiin: Hämeenlinnaan, Viipuriin ja Helsinkiin. Ihastuin ikihyväksi, sillä siinähän oli viitta, joka osotti mihin suuntaan minun oli kuljettava, minulla kun ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, missäpäin Helsinki on. Tuumani patikoida Helsinkiin oli jo pitkät ajat askarrellut aivoissani. Olin kuullut Helsingistä kerrottavan mitä ihmeellisimpiä juttuja. Kerrottiin että sieltä rakennetaan rautaista tietä Hämeenlinnaan asti, jota tietä pitkin vaunut kulkevat itsestään, ilman hevosia. Että siellä on äärettömän suuri kirkko, jonka katto on koristettu kultatähdillä ja että veden päällä kulkee kummallisia laivoja, joissa ei ole purjeita eikä airoja. Sellaiset ihmeelliset kertomukset ne painuivat syvälle minun lapsenmieleeni ja päätin itsekseni että niitä on minun päästävä omin silmin näkemään, keinolla millä hyvänsä. Ja niin läksin sinä huhtikuun aamuna taivaltamaan lumisohjoista tietä pitkin tuota ihmeiden kaupunkia Helsinkiä kohden. Kello taisi olla noin kahden vaiheilla, kun olin ehtinyt Kärkölän kirkolle. Vatsani näki tarpeelliseksi muistuttaa itsestään. Poikkesin sentähden erääseen tien varrella olevaan taloon. Väki oli tuvassa juuri päivällisellä. Emäntä teki heti tavanmukaiset kysymykset, mistä olin ja minne olin matkalla. Vastasin että aikomukseni oli kävellä Helsinkiin. Emäntä ravisteli päätään ja siunaili ettei niin pieni poikapahanen ikänä jaksaisi kävellä Helsinkiin asti. Sain ison kupillisen perunaruokaa ja leivänkannikan, jotka mainiolla ruokahalulla pistelin poskeeni. Syötyäni kiitin ja läksin taas taipaleelle. Rupesi jo hämärtämään kun saavuin erääseen suureen kylään, mihin päätin jäädä yöksi. Kylläpä olinkin väsynyt, sillä olinhan taivaltanut sinä päivänä yli kolme peninkulmaa. Menin heti ensimmäiseen taloon pyytäen yösijaa, minkä myöskin sain. Neuvottiin menemään uunin päälle. Siellä oli jotain vanhoja räsyjä, joiden päälle heti kallistuin. Sinä iltana ei tarvinnut suinkaan kauan odottaa unta. Seuraavana aamuna minä vasta pulassa olin, kun en tahtonut voida jaloillani astua. Ne olivat kankeat kuin puuseipäät ja anturat rakkoja täynnä. Liikkeelle minä kumminkin läksin ja kuluihan se matka sittenkin, vaikka tosin hitaammin kuin siihen asti. Keskiviikkona, illansuussa, olin ehtinyt Helsingin Malmille. Poikkesin siellä erääseen mökkiin, vähän syrjään maantiestä. Mökissä oli jo ennen minua useita miehiä. Olivatko ne paikkakuntalaisia vai matkustavaisia, sitä en tiennyt. Yhdessä nurkassa oli kangaspuut, toisessa oli suuri pöytä, jonka päällä miehet pelasivat korttia, joutilaiden seistessä ympärillä ja seuratessa jännityksellä pelin kulkua. Oven puolella oli iso uuni, jonka ääressä vanha rokonarpinen akka hääräili kahvipannunsa kanssa. Eukko kaateli miehille kahvia ja otti nurkkakaapistaan isovatsaisen viinapullon, jonka asetti pöydälle. Huone oli tupakan savua ja päreen käryä niin täynnä, että sain pitkät ajat seistä ovensuussa kenenkään minua huomaamatta. Tuuppasin lähinnä seisovaa miestä kylkeen ja pyysin yösijaa. Mies vastasi ettei hän ole isäntä talossa, mutta lisäsi: "Menehän vain tuonne kangaspuitten alle maata, siellä et ole kenenkään tiellä." Tein työtä käskettyä, kömmin kangaspuitten alle, panin lippalakkini päänalukseksi ja nukuin paikalla. En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, kun heräsin hirveään meluun. Ovia paiskeltiin niin että kappaleet sinkoilivat, kirouksia, huutoja ja valituksia kuului. Oli onni että olin kangaspuitten alla, muuten olisin tullut sotketuksi miesten jalkoihin. Vähitellen melu hiljeni ja huone jäi aivan pimeäksi. Minä pelkäsin niin etten uskaltanut jäsentäkään liikuttaa. Jonkun ajan perästä tuli sisälle pari miestä seurassaan mökin eukko. Puheista kuulin että he olivat kruununmiehiä, jotka tulivat tutkintoa pitämään. Hiivin piilopaikastani ovelle ja heti kun miehet käänsivät selkänsä, kippasin ulos. Ulkona oli hämärä. Päästyäni maantielle lähdin juoksemaan minkä jaksoin. Juostuani ja vuoroin käveltyäni noin pari virstaa saavuin korkealle mäelle n.k. Kauraholman mäelle ja sieltä näin ensikerran Suomen pääkaupungin. Se ei tosin ollut sama Helsinki, joka sieltä nykyään katsojan eteen leviää. Pääkaupunki oli silloin aivan vähäpätöinen nykyiseen verrattuna. Se käsitti pääasiassa Nikolainkirkon kullattuine kupooleineen, muutamia kolmikerroksisia kivitaloja Estnäsin niemellä sekä parikymmentä hökkelipahasta siroteltuina sinne tänne. Melkein koko Siltasaari ja Katajanokka olivat rakentamatta, ainoastaan Katajanokan itäisellä kärjellä törrötti yksinään meriväen kasarmi. Olin vihdoinkin päässyt salaisten unelmieni päämäärään. Seisoin Unioninkadulla Nikolainkirkon kohdalla ja ihmettelin, niinkuin ennenmuinoin Möhlö Melkonen Aurajoen sillalla Turun kaupungissa. Rupesi sataa tihuuttamaan, jota tihutusta sitten kesti koko keskipäivän. Menin sateensuojaan erään kivitalon porttikäytävään. Siinä seisoin vilusta väristen, vaatteeni kun olivat läpimärät. Ihmisiä kulki ohitse suuntaan ja toiseen, kaikilla näkyi olevan hirveä kiire ja kukaan ei minuun kiinnittänyt vähintäkään huomiota. Kaivelin povestani kuivettuneen leipäpalasen, jota sitten lämpimäkseni rupesin jyrsimään. Iltapäivällä sade lakkasi. Lähdin liikkeelle tarkastamaan uutta ympäristöäni. Menin ensin laivarantaan. Siellä oli varmaan jotain nähtävää, koska taaja ihmisjoukko seisoi laiturilla. Meri oli hiljattain vapautunut talvikahleistaan, muutamia jääkappaleita uiskenteli vielä siellä täällä. Rannassa seisoi lähtövalmiina suuri musta laiva, ehkä ensimmäinen sinä keväänä ja se oli houkutellut uteliaita ihmisiä rantaan. Olipa siinä korvenpojalle ihmettelemistä. Se laiva se olikin mielestäni oikea kummitus. En edes unissani ollut semmoista nähnyt. Eikä edes reppuryssä, joka monta kertaa oli Helsingissä käynyt, ollut semmoisesta mitään maininnut. Se ähkyi ja puhkui kuin vihainen sonni ja välillä kiljasi niin että korvia vihloi. Sillä oli sivuilla pyörät, jotka olivat isommat kuin kotipitäjäni myllynrattaat. Myllynrattaita pyöritti vaahtoava koski,; mutta nämä pyörivät itsestään. Ja se meri, se sininen ulappa, se se vasta mahtava oli. Näin sen silloin ensi kerran ja ensihetkestä se minut tenhosi ja se tenho on seurannut minua läpi elämäni. Aikani siinä katseltuani veneitten ja ihmisten häärinää rupesi nälkä ahdistamaan, samoin uni ja väsymys, sillä olinhan ollut liikkeellä siitä asti, kun yökortteeristani aamun sarastaessa karkasin. Oli siis aika ruveta ajattelemaan ruokaa ja yösijaa. Taloja oli kyllä joka puolella, mutta kaikki ne minusta näyttivät niin kylmiltä ja kolkoilta. Ei auttanut muu kuin lähteä tallustelemaan samaa tietä takaisinpäin kuin olin tullutkin. Vähän matkaa kaupungin tulliportin ulkopuolella oli kaksi venäläisten sotilaiden jauhomakasiinia. Niitten takana oli kaupungin kaatopaikka, josta levisi mitä inhottavin haju läheiseen ympäristöön. Aivan kaatopaikan vieressä seisoi mökkipahanen, jonne nyt ohjasin askeleeni. Ainoastaan pieni tuikku valaisi tupaa, lattialle oli levitetty olkia ja niiden päällä makasi miehiä rivissä kuin sillit tynnyrissä. Miehet olivat lannanajajia, jotka yöksi lähtivät siivottomaan työhönsä. Etsin itselleni rauhallisen nurkan, jonne sitten paneuduin pitkäkseni. Seuraavana aamuna, kun miehet palasivat yötöistään, heräsin minäkin. Kaikki matkalla säästetyt leivänpalaset olivat jo loppuneet, joten minun täytyi kiiruumman kaupalla lähteä ruoan hakuun. Oli mitä ihanin kevätpäivä; aurinko paistoi täydellä terällään niin ettei vilukaan enää hätyyttänyt. Astelin siis reippain mielin kaupunkia kohden. Siitä ovesta, jonka yläpuolella näin ensimmäisen kullatun rinkilän, menin sisälle. Puotimamsseli arvasi heti asiani, koska ilman pyytämättä latoi eteeni muutamia kuivuneita ranskanleipiä, jotka minä kiitollisena työnsin poveeni. Lisäksi sain vielä lakkini täyteen korpunmurusia. Kävelin sitten katua ylös toista alas jyrsien ranskanleipiäni ja katsellen ympäristöäni. Näin kiertelin viikon päivät Helsinkiä ristiin rastiin ja yöksi menin aina samaiseen mökkipahaseen, jossa olin ensimmäisenkin yöni nukkunut. Mökkiä kutsuttiin "Jaanssonin saunaksi", kertoivat miehet. He olivat minulle hyvin ystävällisiä kuultuaan mistä olin kotoisin ja kuinka olin karannut Helsinkiin ja ihmettelivät kovasti, miten niin pieni pojannaskali oli yksin uskaltanut lähteä moiselle retkelle. Eräänä aamuna kierrellessäni huvikseni kaupungin torilla tapasin kaksi poikaa kotipitäjästäni. He olivat tulleet kauroja myymään ja nähdessään minut he kysyivät, tahtoisinko palata kotiin heidän kanssaan. Saisin heiltä vapaan kyydin ja elatuksen matkalla. Tuumiskelin että samahan tuo taitaa olla ja pääsenhän takaisin tänne, jos mieleni tekee, kun kerran osaan tien. Neljännen päivän illalla Helsingistä lähdöstäni olin siis taasen kotipaikoillani, mistä kaksi viikkoa sitten olin niin mahtavana lähtenyt. Niin päättyi minun ensimmäinen Helsingin-matkani. Äitini sattui olemaan siinä samassa talossa villoja kehräämässä, mihin minä poikien kanssa astuin sisään. Sanoa paukutin "terveisiä Helsingistä". Äiti ei ollutkaan erikoisen mielissään minun kotiintulostani, vaikka niin olin itsekseni kuvitellut. Vasta kerrottuani kaikista ihmeellisyyksistä, jotka olin nähnyt ja kuullut Helsingissä sekä mainittuani että aikomukseni oli lähteä pian uudelleen reisuun, kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän lupasi tehdä minulle uudet rohtimiset housut ja mekon. Sitten lähdimme taas yhdessä astelemaan kotimökkiä kohden. Yritin tämän jälkeen taas jonkun aikaa pyörittää rukin kiulua, mutta se työ oli yhtä vastenmielistä kuin ennenkin, joten mielessäni kypsyi päätös lähteä niin pian kuin suinkin uudelleen Helsinkiin. Toinen Helsingin-matkani. Noin kuukauden päivät viivyttyäni kotona, olin taas matkalle lähdössä. Äitini saattoi minut tällä kertaa valtamaantielle saakka. Siinä sain äidiltä viimeiset neuvot matkaani varten. Hän kehoitti minua olemaan nöyrä ja kuuliainen ja lukemaan tarkoin ehtoo- ja aamurukoukset. Jos sen tekisin, niin kyllä maailmassa kaikki kävisi hyvin. Niin hän saneli siinä lähtiessäni pyyhkien silmiään esiliinan nurkalla. Ennen olimme jo sopineet äitini kanssa että syksyllä kotiin tullessani toisin naulan kahvia, toisen sokeria tuliaisiksi. Sanoin hätäiset jäähyväiset ja lupasin muistaa kahvit ja sokerit. Vilkaisin vähän väliä taakseni. Äiti seisoi vielä samalla paikalla ja kuivaili kyyneleitään. Rupesi tuntumaan raskaalta rinnassa, kyyneleet tuppasivat minunkin silmiini, alkoi melkein jo kaduttaa koko reisu. Kiiruhdin sentähden askeleitani minkä jaksoin. Käveleminen olikin helppoa, kun matkatamineet olivat kevyet. Vaatetuksenani oli vain paita, mekko, housut ja lakki sekä kaksi tyhjää pussia: toinen niinkutsuttu haarapussi oli vaatekappaleiden säilyttämistä varten, toinen oli pienempi ja riippui sivulla; siihen keräsin kaikki leivän ja särpimen jäännökset. Matka kului hupaisesti, kun tiekin oli tuttu niin ettei tarvinnut kysellä, minnepäin milloinkin piti kääntyä kun osui tienhaara vastaan. Ilma oli mitä ihanin suvisää. Apilapellot tuoksuivat, ruisvainiot heilimöivät molemmin puolin tietä ja ilmassa leijaili kevyt sininen autere. Tuntui kuin olisivat kaikki hyvät hengettäret olleet minua saattamassa. Jalka nousi keveästi ja mieli oli valoisa kuin kesäpäivä ympärilläni. Ajatukseni pyörivät lakkaamatta matkani päämäärässä. Kuvailin mielessäni kuinka sininen aava meri kimaltelee auringon paisteessa ja kuinka Nikolainkirkon kultatähdet paistavat kilpaa auringon kanssa. Pari päivää myöhemmin tapasin eräässä talossa, jossa olin yöpynyt, eukon, joka myös oli matkalla Helsinkiin kahden pienen poikansa kanssa. Koska meillä oli sama tie niin lyöttäydyimme yhteen, joten taival kului hauskemmin kuin ensi kerralla. Tultuamme Helsinkiin opastin eukon poikinensa samaan "Jaanssonin saunaan", jossa itse olin majaillut. Eukko saikin kitkemistyötä koko kesäksi samoilla Jaanssonin viljelysmailla. Kiitokset tekivät siihen aikaan hyvin kauppansa. Milloin nälkä kiristi suolia ei tarvinnut muuta kuin kiivetä johonkin suuremman talon keittiöön niin sai ruokaa vatsansa täydeltä ja vielä vähän evääksikin. Puuttuva ruotsintaito teki tosin vähän haittaa, mutta palvelijat, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, osasivat ainakin vähän suomea. Eräänkin kerran, kun vatsani rupesi vaatimaan vaihteeksi keittiöruokaa, kiipesin kauppatorin varrella olevan kivitalon kolmanteen kerrokseen. Kyökissä oli pari naispalvelijaa ja minunkokoiseni herrasmamsseli. Mekkopukuni ja paljaat jalkani kai ilmaisivat etten ollut vieras tavallista laatua, koska mamsseli pyörähti heti sisähuoneisiin, josta palasi takaisin tuoden äitinsä ja koko siskoparven muassaan. Kaikki asettuivat ympärilleni piiriin ja tarkastelivat minua kiireestä paljaisiin kantapäihini saakka. Tarkastus ei mahtanut lapsia oikein tyydyttää, koska rupesivat kiihkeästi keskustelemaan äitinsä kanssa, aina välillä osottaen minua. Vilkkaan neuvottelun seurauksena oli höyryävä vadillinen perunakeittoa, jonka palvelija asetti eteeni ja jonka ihmettelevän lapsijoukon töllistellessä pistelin poskeeni. Syötyäni tuli rouva takaisin keittiöön käsivarrellaan iso vaatemytty, jonka asetti eteeni pöydälle ja palvelija selitti että ne kaikki kuuluvat minulle. Siinä oli koko vaatetus paidasta aikain sekä useampia pareja mamsselin sukkia ja kenkiä. Kiitin ja kumarsin, niinkuin äiti oli minua opettanut ja kokosin kaikki syliini. Rappusia alas tullessani juoksi pienempi tytöistä perässäni ja viittasi minua tulemaan mukaansa kellarikerrokseen. Siellä asui perheen kuski ja pikentti, niille hän lausui muutamia sanoja ja poistui. Pikentti käski minun riisuutua. Ensin vähän pelkäsin, mutta kun he vakuuttivat, ettei mitään peljättävää ollut niin tein työtä käskettyä. Riisuttuani veivät he minut huoneeseen, jossa oli suuri kylpyamme täynnä vettä. Siinä käskivät he minun peseytyä. Pestyäni leikkasivat tukkani oikein kaupungin malliin ja sitten puin uudet vaatteet päälleni. Talosta lähtiessäni tuntui minusta kuin olisin vallan uusi ihminen. Vanhan Venäjän kirkon rappusilla tapasin muutamia tuttuja poikia. He eivät olleet minua tuntea, niin muuttunut olin heidän mielestään. Siinä kirkon rappusilla tehtiin saaliistani ensimmäinen tasajako. Ruokaa ja vaatteita siis kulkuripoika siihen aikaan kyllä sai, mutta yösijan saanti ei ollut yhtä helppo asia. Sai tuumia päänsä ympäri monta kertaa, ennenkun arvasi lähteä kolkuttelemaan vieraille oville. Sentähden olikin minulla mitä eriskummallisimpia makuusijoja. Katajanokalla, meriväen kasarmin luona oli maalle vedettynä pitkä rivi suuria soutuveneitä, niin kutsuttuja barkasseja. Ne seisoivat rivissä pylväitten tukemina ja ohuen lautakatoksen peittäminä. Katon ja veneen perän väliin oli jätetty pieni aukko, parahiksi niin suuri että minunkokoiseni pojannappula mahtui siitä sisälle. Yhden veneistä valitsin itselleni kortteeriksi ja siellä makasin monta yötä niinimatto allani ja toinen peitteenä. Täytyi vain pitää varansa ja pujahtaa reijästä sisään juuri sillä hetkellä kun sotilas käänsi selkänsä. Veneessä oli kyllä turvassa kuin rotta kiven kolossa. Minulla oli muitakin samallaisia itsevaltaamiani makuupaikkoja. Yksi sellainen oli niinkutsuttu narinkkatori, mikä sijaitsi siinä paikassa, missä nykyään on Suomen pankki kultakassoineen ja holvineen. Siihen aikaan niillä main häärivät köyhät venäläiset ja juutalaiset tehden kauppaa vanhoilla vaatteilla ja kaikenlaisella muulla romulla. Torilla oli joukko lautahökkeleitä, joita markkina-aikoina käytettiin rihkamatavaran myymälöiksi. Väliajoilla olivat ne tyhjinä. Niissä hökkeleissä nukuin monen monta yötä, vaikka ne eivät olleet niin rauhallisia kuin veneet Katajanokalla. Narinkan seutu taas oli huonomaineinen ja siellä vilisi poliiseja kuin Vilkkilän kissoja ja kun poliisit eivät olleet silloin, enempi kuin nykyäänkään, maankiertäjien ystäviä, sai pitää tarkasti varansa ettei joutunut nappiherrojen tielle. Uusi virka. Eräänä päivänä kiipesin leivän haussa erään ison kivitalon keittiöön. Kyökkipiika, iso roteva nainen, aito suomalainen, juro, mutta silti hyvänsuopa ihastui suuresti nähdessään minut. Hän kertoi etsineensä minunkokoistani poikaa paimeneksi, joka ajaisi perheen lehmän aamuisin Pitkänsillan lehmitarhaan, missä kaupungin paimen sen sitten ottaisi huostaansa sekä illalla sen taas hakisi kotiin. Suostuin Tiltan (se oli piian nimi) ehdotukseen, vaikka se säännöllisyys minua vähän peloittikin, etenkin kun oli noustava aikaisin aamulla ylös. Alotin siis uuden virkani jo samana päivänä hakemalla lehmän kotiin yöksi. Vietyäni sen navettaan menin kyökkiin ja sain istua pöydän ääreen ja piika latoi ruokaa eteeni. Eväspussinikin hän vielä täytti seuraavaksi päiväksi. Vastenmielisyyteni tointa kohtaan katosi pian, sillä nyt minun ei tarvinnut koskaan olla nälissäni. Ainoastaan aamulla nouseminen oli usein hyvin vaikeata. Sattui sentähden väliin että tullessani lehmitarhaan muut olivat jo lähteneet. Silloin ei auttanut muu kuin lähteä kippasemaan lehmineni perässä, kunnes saavutin toiset. Se juokseminen ei ollut kaikkein hauskinta, sillä lehmä ei ollut tottunut moiseen juoksuun yli kivien ja kantojen. Kaupungin yhteisenä laitumena oli siihen aikaan Söörnäisten niemi sekä Vallilan ja Kauraholman seudut aina Kumtähden porttiin asti. Oli minulla tovereitakin, useampiakin, mutta kaksi oli oikein vakituista. Toinen oli Iitistä, toinen Kangasalta kotoisin. He odottivat tavallisesti porttikäytävässä, kun menin Tiltan luo syömään, ja kun tulin ulos pussi täynnä eväitä seuraavaksi päiväksi, panivat he toimeen tasajaon, jossa minun osalleni aina jäi ihmeellisen vähän. Mutta se ei minua suuresti surettanut, sillä minulla oli monta hyvää ruokapaikkaa, kuten kaartin ja meriväen kasarmit, puhumattakaan venäläisestä hospitaalista, Unioninkadun varrella, jossa sain niin hyvää kaalikeittoa että muistaissani sitä vieläkin vesi suuhuni herahtaa. Muistan hyvin elävästi sen vanhan luomiposkisen kokkiryssän, joka aina niin ystävällisesti hymyili minun sisäänastuessani. Hän arvasi kohta asiani, koska oitis asteli hyllyn luo, otti sieltä punaisen puukulhon, jonka täytti höyryävällä happamella kaalilla, minkä sitten leipäviipaleen kanssa asetti eteeni pöydälle. Päivisin kun ei ollut mitään tekemistä, kiertelin aikani kuluksi ympäri kaupunkia, toisten poikain kanssa. Mieluummin olin sentään yksin, sillä silloinhan en tarvinnut jakaa saalistani muille. Nikolainkirkon torni oli yksi lempipaikoistani, sillä sieltä oli laaja näköala yli kaupungin ja saariston välkkyvine ulapoineen ja salmineen. Siellä minä loikoilin usein tuntikausia auringonpaisteessa "apostolien jalkojen juuressa". Pääsy sinne oli aivan esteetön, pieni ovi postikonttorin puolella oli aina lukitsematta. Useasti oli ollut puheena toverieni kanssa että lähtisimme merille, vaikka laivapoikana, ja sehän olikin ainoa keino päästä kaukomaille. Kiertelimme sentähden yhdessä kaupungin satamia, joissa kauppalaivat olivat ankkurissa. Siihen aikaan oli Helsingissä ainoastaan muutamia kauppiaita, jotka välittivät kauppaa omilla purjelaivoillaan ulkomaitten kanssa. Kiipesimme jokaiseen alukseen mikä satamassa oli kysellen laivapojan paikkaa, mutta aina saimme kieltävän vastauksen, vieläpä useassa naurettiinkin, ja minua osottaen sanottiin: "Luuleeko tuollainenkin tiitiäinen laivapojaksi kelpaavansa". Siihen oli koko suunnitelmamme raueta, kun Kangasalan Heikki, joka oli vanhin joukosta, muisti kuulleensa että Turussa on paljon suurempi laivaliike kuin Helsingissä ja että siellä on englantilaisiakin laivoja, jotka mielellään ottavat suomalaisia laivapojikseen. Mitäs muuta kuin kiiruumman kautta Turkuun ennen syksyn tuloa! Ainoana vaikeutena oli, miten selviytyisin paimenpaikastani. Illalla vietyäni lehmän kotiin ilmoitinkin kyökkipiialle että aioin lähteä kotiin äitiäni tervehtimään. Hänellä ei, vastoin luuloani, ollut mitään sitä vastaan. Lehmän hän lupasi pitää navetassa päivisinkin. Hän käski minun odottaa kunnes ilmoittaisi asian herrasväelle. Jonkun ajan odotettuani tulikin vanha herra keittiöön käsivarrella iso vaateröykkiö, josta hän yksitellen lateli eteeni vaatekappaleita, toistellen vähän väliä "sidu poikken", sillä suomea ei hän osannut. Siinä oli takkeja, liivejä ja housuja, pari saappaita sekä hyvin kaunis harmaa huopahattu. Viimeiseksi kaivoi hän taskustaan kahdenkymmenen kopeekan hopearahan, jonka antoi minulle matkarahaksi. Kiitin ja kumarsin niinkuin parhaiten taisin. Toverini odottivat portilla, niinkuin tavallista. Siinä tehtiin heti ensimmäinen tasajako. Kangasalan Heikki sai housut ja Iitin Kalle takin, loput vaatteista minä tovereitteni kehoituksesta möin seuraavana päivänä torilla maalaisille muutamasta kymmenestä kopeekasta. Turun-matka. Oli kaunis elokuun päivä, kun päätimme että nyt sitä on lähdettävä jos aijomme ajoissa ehtiä perille. Mutta meidän maantietomme oli niin hatara ettemme tienneet kummastako tullista oli lähdettävä ulos. Siinä sitä tuumittiin päät moneen kertaan ympäri. Kangasalan Heikki oli siinä asiassa viisain meistä, hän sanoi löytävänsä Hämeenlinnasta Turkuun, kunhan vaan joku osaisi tien Hämeenlinnaan. No, senhän minä kyllä tunsin, olinhan sitä jo pari kolme kertaa taivaltanut. Yhteiseksi päätökseksi tuli siis että menisimme ensin Hämeenlinnaan. Ei kellekään pälkähtänyt päähän että Espoon tullista, rannikkoa pitkin olisi paljon lyhempi matka Turkuun. Sanoimme hyvästit Helsingille ja läksimme patikoimaan Hämeen kautta kohti Turkua. Alussa kävi kaikki hyvin. Minä, joka olin nuorin joukosta, sain kunnian hankkia elatuksen matkatovereillenikin, sillä kun he olivat jo suuria poikia ei heille kerjäämällä mitään annettu, vaan käskettiin työhön. Kolmantena päivänä Helsingistä lähdön jälkeen saavuimme n.k. Hyrylän Malmille. Se oli monta virstaa pitkä asumaton honkanummi. Eväspussimme oli tyhjä ja nälkä alkoi suolia kurnia. Pysähdyimme pienelle mäentöyräälle, josta oli vähän laveampi näköala. Jonkun matkan päässä huomasimme pienen torpan. Minun oli taas, niinkuin tavallista, lähdettävä leivän hakuun, mutta tällä kertaa teinkin tenän ja sanoin että nyt on teidän vuoronne. Syntyi kiivas kinastelu, toverini uhkasivat minua selkäsaunalla, jollen lähtisi. Minä pidin puoliani, rupesinpa vaatimaan Iitin Kallelta takaisin harmaata huopahattuani, jonka olin hänelle lainannut, siksi kun pääsisimme Turkuun. "Tuosta saat hattusi!" sanoi Kangasalan Heikki, antaen minulle semmoisen korvapuustin, että tuperruin siihen paikkaan. Samalla toverini lähtivät livistämään takaisin Helsinkiä kohden, minkä koivista saivat. Siinä minä istuin nälkäisenä ja yksinäni kuivalla honkanummella itkien. Sinne meni minun kaunis hattuni sekä vilpilliset matkatoverini, joita sen kerran perästä en ole tavannut. Ensin en ollut oikein selvillä lähteäkö toverieni perään sovintoa rakentamaan, vai jatkaako yksinäni matkaa Hämeenlinnaa kohden. Päätin lähteä eteenpäin, sillä olinhan ennenkin yksinäni toimeentullut. Tosin Turku ja engelsmannien laivat nyt häipyivät edemmäksi, mutta se ei minua suuresti surettanut. Jonkun aikaa tallusteltuani loppui kangas. Menin ensimmäiseen mökkiin, joka tielleni osui, leipää pyytämään. Eukko antoikin leivänpuolikkaan, särvintä ei sanonut itselläänkään olevan. Nakerrellen leivänpuolikastani lähdin taas liikkeelle. Oli ruvennut sataa tihuuttamaan, vaatteeni kastuivat läpimäriksi, ennenkun ehdin ihmisten ilmoille. Oli jo melkein pimeä kun saavuin kylään, missä menin ensimmäiseen taloon pyytäen yösijaa, joka luvattiinkin. Neuvoivat menemään riiheen itseäni kuivailemaan, sanoivat että myöhemmin tulee yksi rengeistä sinne kanssani yöksi. Riihi oli toisella puolella maantietä pienellä mäkitöyräällä. Tein niinkuin käskettiin ja märkä ja väsynyt, kun olin heittäydyin heti oljille uimin eteen. Uunista heijasti sammuvan hiilloksen viimeinen punerrus. En tiedä kuinka kauan olin maannut, kun heräsin hirveään mörinään. Hyppäsin kauhistuneena pystyyn, mutta voi hirmua! Edessäni seisoi jättiläiskokoinen haamu, joka sanoi olevansa riihen haltija. Hän uhkasi, ellen silmänräpäyksessä poistuisi, heittää minut hehkuvaan uuniin. Säikähdyksissä ja unenpöpperössä kun olin en löytänytkään ovea. Pimeässä hapuillen tapasin vihdoin riihen ja luvan välisen aukon, ryntäsin siitä ulos, mutta putosin nurin niskoin luvan permannolle. Luvan lattia oli näet paljon alempana kuin riihen. Onneksi en loukkaantunut pahoin. Luvan ovi oli auki niin että pääsin ulos mäelle. Niin nopeaan kuin pimeässä taisin juoksin takaisin taloon. Väki oli parhaillaan illallisella kun kauhistuneena syöksyin sisälle. Kerroin mitä olin nähnyt, mutta he nauroivat minulle ja sanoivat että olin vain nähnyt pahaa unta. Emäntä laittoi minulle sijan tuvan penkille ja siinä sitten nukuin lopun yötä, Ilman muita seikkailuja saavuin jonkun päivän perästä Vanajan kirkolle. Siellä oli hiljan alettu rakentaa Helsingin-Hämeenlinnan rautatietä ja sitä varten täytettiin erästä järvenlahtea. Menin katsomaan hiekkakuopalle, jossa miehet hiessäpäin työskentelivät. Varttesmanni kysyi osasinko ajaa hevosta. Myönsin vähän ajaneeni kotikylässäni. Hän käski koettaa. Vein kuorman kaatopaikalle ja kun se onnistui hyvin, varttesmanni lupasi ruuan ja yökortteerin jos rupeaisin hänelle ajomieheksi. Suostuin kauppaan. Sain syödä silliä ja perunoita ja ryssänlimppua sekä nukkua pienessä saunapahasessa. Kaksi viikkoa olin siinä työssä, sitten se alkoi tuntua vähän yksitoikkoiselta, varsinkin kun kello kuusi aamulla täytyi olla työmaalla. Niinpä sanoin hyvästit isännälleni ja läksin taas taivaltamaan Hämeenlinnaa kohden. Suuri oli pettymykseni saavuttuani mainittuun kaupunkiin. Olin mielessäni kuvitellut jotain Helsingin tapaista, mutta näinkin isommanpuoleisen maalaiskylän. Olihan siellä tosin kirkko ja muutamia muitakin taloja kivestä sekä kymmenkunta kauppapuotia, mutta siinä olikin melkein kaikki, mikä Hämeenlinnalle antoi kaupungin nimen! Minun ammatilleni oli semmoinen kaupunkipahanen kova kolahdus. Kiersin kaikki kauppapuodit ja rikkaammannäköiset talot, mutta tulos oli huono: pari puolenkopeekan ropoa. Niillä ei pitkällekään eletty. Kiertelin kaupunkia ja sen ympäristöä pari päivää, mutta onni ei ollut sen myötäisempi. Tuskin sain henkeni pitimiksi. Kävin venäläistenkin kasarmissa Poltinaholla, mutta ryssät eivät olleet täällä ensinkään niin ystävällisiä kuin Helsingissä. Hapankaalikin oli paljon huonompaa. Rupesi jo kaduttamaan että olin jättänyt hyvän Helsingin. Turkua en enää ajatellut; tuumailin että jos Turku on samanlainen kuin Hämeenlinna, niin eipä taida maksaa vaivaa lähteä sinnekään. Niin pudistin eräänä sateisena syyskuun päivänä Hämeenlinnan tomun jaloistani ja läksin tallustelemaan kotiini päin. Kylissä kiertelin talosta taloon ruokaa pyytäen. Toisissa annettiin, toisissa ei, mutta nälkää en sentään tarvinnut nähdä. Eräässä talossa tarjottiin minulle paimenen paikkaa muutamaksi viikoksi. Paimenta ei tarvittu susien varalta, vaan pitämään huolta etteivät lehmät pääsisi tekeillä olevalle rautatieradalle. Koska minulla ei ollut erikoista kiirettä suostuin ehdotukseen ja siinä toimessa olin pyhäinmiestenpäivään asti. Eräs tapaus muistuu mieleeni siltä ajalta. Oli kylmä ja sateinen syyspäivä. Seisoin vilusta väristen suuren kuusen alla. Tuli siinä luokseni muuan rautatietyömies ja sanoi, osottaen erästä havuista tehtyä majaa: "Viritäppäs poika tuo palamaan, niin saamme vähän lämmitellä". Majaa oli käytetty pajana poria terotettaessa, koska siellä oli ahjo ja muita sepän työkaluja. Mitäs muuta, tein työtä käskettyä, raapasin tulitikulla tulen ja pistin sen kuiviin kuusenoksiin, jotka syttyivät kuin tappurat ja suuri tuliroihu oli valmis. Rautatiemiehet kokoontuivat lämmittelemään. Sammutuksesta ei ollut puhettakaan; pelastivat vain varastot ja muut työkalut. Tuli siihen varttesmannikin ja kysyi, kuka majan oli sytyttänyt? "Minä sen sytytin tuon miehen käskystä", sanoin osottaen miestä. Mies sai ankaran läksytyksen päällysmieheltä, minä selvisin pelkällä säikähdyksellä. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, sanoo sananlasku, ja niin kävi minunkin suhteeni. Muistui mieleeni lämmin kotipirttini ja sitä kohti lopulta suuntasin askeleeni. Oli iltahämärä kun saavuin kotikylääni. Poikkesin vanhastaan tuttuun taloon. Sydämeni hiukan pamppaili ajatellessani että siellä ehkä tapaisin äitini, sillä hän oli usein siinä talossa töissä. Enkä erehtynytkään. Astuessani pirttiin istui äiti uunin luona lihtaamassa pellavia. Nähdessään minut hän virkahti: "No, johan sinä tulit". Siinä kaikki. Äiti raukka! Varmaankin hänen ajatuksensa askaroivat ensi talven leipähuolissa, sillä olihan meitä taas kaksi pöydässä. Seuraavana päivänä tallustelimme korven kainaloon, vanhaan tuttuun mökkiin, joka meidät avosylin otti vastaan. Kahvi- ja sokerinauloista ei virketty sanaakaan. Äiti ei niitä kysynyt enkä minäkään tehnyt minkäänlaisia selityksiä. Rukkini pääsi taasen kunniaan. Sen kiulu pyöri niinkuin edellisenä talvenakin. Kuluihan aika minulta nyt sentään vähän rattoisammin kuin ennen, sillä olinhan maailmalla nähnyt ja kokenut niin paljon ja niitä muistellessa ja äidille kertoillessani vierivät päivät hauskasti. Paimenpoikana. Seuraavana keväänä toimitti äitini minulle eräässä pitäjämme syrjäkulman kylässä paimenpojan paikan. Hän pelkäsi että jos taas pääsen maailmaa kiertämään, nielee se minut kokonaan. Kylä oli kaukana metsäkulmalla, suurten korpien takana. Siinä oli vain viisi taloa ja niistä oli kolmen talon karja minun paimennettavanani, yhteensä noin kolmekymmentä nautaa. Karjalaitumet olivat näillä taloilla yhteiset; laitumia oli kaksi, Mustakorpi ja Lehmiaro, joita käytettiin vuorotellen. Paimen oli siihen aikaan melkein kuin orja, sillä hänellä ei ollut koko kesänä ainoatakaan vapaata päivää. Pyhät ja aret, juhlat ja juhannukset aina yhtä ja samaa. Kello viideltä aamulla ylös, oli sade tai pouta. Emäntä oli siihen aikaan jo lypsänyt lehmät ja laittanut eväspussin kuntoon. Ei siis muuta kuin lähteä taipaleelle! Kauniilla ilmalla tämä toimi kyllä meni mukiin, mutta sadesäällä se ei ollut hauskaa kun mekko läpimärkänä sai tallustella karjansa jälessä ja odotella illan tuloa. Aamuisin heti kujalle päästyäni tarkastin eväspussini sisältöä. Jos pussissa oli mieluista särvintä, söin sen matkalla ennen perilletuloa. Sain sitten pureskella kuivaa leipää lopun päivää ja juoda metsälähteestä vettä palan paineeksi. Metsänpetoja oli siihen aikaan vielä paljon Hämeen metsissä, etenkin susia. Kerran ne tekivät minulle aika kolttosen. Se tapahtui eräänä kauniina heinäkuun päivänä. Heinäniityllä, joka oli aivan laitumeni vieressä, oli väki paraillaan työssä. Minua oli ankarasti kielletty jättämästä karjaa hetkeksikään yksin, mutta nähdessäni heinäväen pitävän päivällislomaa, en voinut vastustaa kiusausta, vaan menin hetkeksi niitylle juttelemaan. Lehmäni jäivät aidan taakse. Tuskin olin viittä minuuttia ollut niityllä kun lehmät rupesivat surkeasti mylvimään. "Meneppäs katsomaan onko susi karjassa!" huusivat heinämiehet. Minä juoksemaan ja hoilaamaan minkä kurkusta lähti, mutta sittenkin myöhästyin. Susi oli jo ehtinyt reväistä mullikan vatsan auki. Mullikkaraukka makasi henkihieverissä kahden mättään välissä ja katsoi moittivasti minuun. Peto kyllä painui tiehensä, mutta verityö oli jo tehty. Itku puristautui väkisinkin kurkustani. Ensi säikähdyksestä selvittyäni rupesin suunnittelemaan pakoa viimekesäisille laitumille, mutta tarkemmin asiaa ajateltuani hylkäsin karkusuunnitelmani, koska eväspussini oli tyhjä ja tiet sitäpaitse korven kautta olivat minulle tuntemattomat. Kylän läpi en tietystikään olisi voinut mennä. Siinä tuumiessani suuntaan ja toiseen, muistuivat mieleeni äitini neuvot. Hän oli näet sanonut että paras oli aina puhua totta, olipa asiat miten hyvänsä. Niinpä päätin minä nytkin alistua kohtalooni, tuli mitä tahansa. Illalla kotiin tultuani kaipasi emäntä heti ruskeata mullikkaansa ja kysyi mihin se oli joutunut. Sanoin suoraan että susi oli sen tappanut ja selitin tarkalleen paikan. Emäntä alkoi parkua ja voivotella, riensi siihen hätään isäntäkin ja kuultuaan asian rupesi hänkin torumaan ja voivottelemaan sekä uhkasi pidättää koko kesäisen palkkani vahingonkorvaukseksi. Paimenen palkkana oli siilien aikaan kappa viljaa kustakin naudasta sekä puoli kappaa mullikasta. Muutamia viikkoja myöhemmin ilmestyi peto taas karjaani. Astelin huoletonna metsäpolkua, karjani pureskeli aholla saraheinää kun elukat yht'äkkiä rupesivat kiivaasti ammumaan. Tiesin heti mitä se merkitsi. Rupesin huutamaan voimaini takaa ja juoksin pienelle töyräälle paremmin nähdäkseni, mistäpäin vaara uhkasi. Töyräällä oli kivi, aioin juuri hypätä kivelle, kun olin säikähdyksestä lentää selälleni, sillä kiven takaa loikkasi susi vastaani. Peto ei liene sen vähemmin pelästynyt, koskapa jo seuraavassa silmänräpäyksessä katosi metsään. Henki kurkussa kiirehdin katsomaan oliko susi ehtinyt tehdä vahinkoa ja suuri oli iloni kun kaikki lehmäni olivat hengissä. Ainoastaan parin lautasia oli susi vähän raapaissut. Onnettomuudekseni osuivat ne olemaan saman talon lehmiä kuin viime kerralla. Viikkoja kului, olimme jo ehtineet syyspuoleen, päivät lyhenivät ja kuusen varjot pitenivät. Aurinko paistoi sentään vielä lämpimästi. Sudet eivät olleet pitkään aikaan häirinneet rauhaamme, olivat kai menneet paremmille laitumille. Eräänä helteisenä iltapäivänä, lehmien maatessa märehtien aholla, rupesi minua hirveästi raukaisemaan. Tarkastelin ympärilleni, näkyisikö mitään epäiltävää, mutta kaikki oli rauhallista. Ei kuulunut muuta kuin silloin tällöin kellon kilahdus, milloin kellokas hätyytti liian tunkeilevia kärpäsiä. Kiipesin isolle kivelle, heittäydyin pitkäkseni ja vaivuin melkein heti sikeään uneen... Näin unta, että olin Helsingissä, Nikolainkirkon katolla, jossa edellisenä kesänä niin monta kertaa olin paistattanut päivää. Mutta nyt oli apostoli Pietari äkäisellä tuulella. Hän ravisteli avainkimppuaan aivan nenäni edessä ja komensi minut lähtemään sieltä, muutoin hän heittäisi minut alas penkereelle. Koetin väistyä hänen tieltään, mutta samassa jalkani luiskahti ja minä syöksyin huimaavaa vauhtia alas syvyyteen. Sydäntäni vihloi niin että siihen paikkaan heräsin. Olin pudonnut kiveltä alas kanervikkoon. Ponnahdin ylös ja huokasin helpotuksesta. Kaikki olikin siis ollut vain unta! Mutta uusi tuska täytti sydämeni. Lehmät! Missä olivat lehmät? Kuuntelin henkeä pidättäen, mutta kellon kilahdusta en erottanut. Jostain läheisestä männystä kuului vain rastaan yksitoikkoinen rääkätys. Katsoin aurinkoon -- se oli jo paennut metsän taa. Kauhuissani läksin juoksemaan kylään vievää tietä. Arvelin lehmien sinnepäin painuneen ja aivan oikein! Siellä ne kaikessa rauhassa järsivät ruohoa. Lähemmäksi tultuani huomasin kuitenkin että kolmannen talon karja ei ollut toisten mukana. Juoksin metsän ristiin rastiin, huutelin ja huhuilin, kiipesin pitkän männyn latvaan, mutta lehmistä ei näkynyt sorkkaakaan. "Kun hätä on suurin, on apu lähinnä." Suuressa hädässäni muistui mieleeni äitini neuvot maailmalle lähtiessäni. Muistin hänen sanoneen, että kaikessa hädässä ja ahdistuksessa piti kääntyä taivaallisen isän puoleen. Niin lankesin polvilleni viheriäiselle aholle ja lähetin sydämestäni korkeuteen hartaan rukouksen että taivaallinen isä johtaisi karjani jälleen kotiin. Nousin ylös ja kuivasin kyyneleeni mekkoni hihalla ja uskoin vahvasti että kyllä ne lehmät nyt löytyvät, tulkoonpa sitten vaikka taivaasta tippuen. Illan tultua kokosin jälelläolevan karjani ja lähdimme kotia kohti. Tultuamme naapurien laitumenveräjän kohdalle, mitä näinkään! Siellä minun kadonneet lehmäni seisoivat ynisten ja odottaen veräjän aukaisemista! Ei se evankeliumin hyvä paimen löytäessään korvesta kadotetun lampaansa suinkaan ollut iloisempi kuin minä sinä päivänä! Loppukesä kului ilman muita kommelluksia. Lokakuun mukana päättyi paimenvuoteni. Eräänä aamuna isännän lähtiessä myllyyn sai minunkin säkkini sijan rattailla. Kolmannestakin talosta sain puolet palkkaa, vaikka isäntä oli uhannut sen kokonaan pidättää. Olinpa mielestäni koko mies, kun toin viidenkolmatta kapan jauhot äidilleni talvieväiksi, Särpimestä sai taas rukin kiulu pitää huolen. Mestarin opissa. Hiljalleen kului tämäkin talvi Otavan sarvia tarkastellessa ja rukin pirtissä pöristessä. Joskus poikkesi kyläläisiä pärepuumatkoillaan äitini mökille. Heiltä saimme tietää pitäjän uutiset. Tällaisella metsämatkallaan pistäytyi Heinilänkin isäntä meille eräänä päivänä kevättalvella. Juteltuaan ensin yhtä ja toista kysyi hän eikö äitini tahtoisi minua panna suutarinoppiin. Heillä oli hiljan ollut suutareita töissä ja mestari oli silloin tiedustellut poikaa, joka olisi halukas tulemaan hänen oppiinsa. "Ehdotin hänelle tätä teidän Aatua. Onhan tämä Aatu hyvä lukemaankin, saihan se kirjankin viime lukusilla. Mestari valitteli että hänelle on aina osunut huonolukuisia poikia, joita on täytynyt käyttää rippikoulussa useita kertoja ja siitä on hänellä ollut vain harmia ja ajanhukkaa. Ja onhan poika niin heikko ruumiinrakennukseltaan ettei hänestä kumminkaan tule oikeata maatyöntekijää". Äiti ihastui ikihyväksi isännän esityksiin. Minulta ei mitään kysytty, sain vain kuunnella, vaikka minun nahastani juuri kauppaa tehtiin. Äitini kanssa oli usein ollut keskustelua siitä, mihin toimeen ryhtyisin seuraavana kesänä. Paimeneksi ei minulla enää ollut halua. Minussa oli taas herännyt entinen kiihko päästä kiertämään ja näkemään maailmaa ja äiti oli siihen jo puolittain suostunutkin. Tämän uuden ehdotuksen kautta menisivät kaikki suunnitelmani myttyyn, ja itsekseni päätin että niin ei saa tapahtua. Mutta niinpä kumminkin kävi! Eräällä kirkkomatkalla poikkesimme pitäjän suutarimestarin Kalle Kuulan luo ja siellä äitini minun puolestani teki suutarin kanssa suullisen kontrahdin viideksi ja puoleksi vuodeksi. Ehdot olivat: kolme kertaa päivässä ruokaa, vapaa asunto, yhdet rohtimiset housut, kaksi varttista paitaa ja nahka-aineet yhteen pariin saappaita, jotka itse saisin valmistaa. Muista tarpeista lupasi äitini pitää huolen. Se puolivuosi lisättiin niinkuin kaupanpäällisiksi ja siitä lupasi suutarinemäntä minulle puolivillaiset vaatteet. Niin oli kauppa tehty ja siihen oli minun tyytyminen. Sellainen on elämän laki. Äitini oli kaupasta kovasti mielissään, sillä olinhan minä nyt leipähuolilta turvattu moneksi vuodeksi eteenpäin. Vapunpäivänä muutin uuteen asuntooni. Ensi aikoina sain olla kotona emännän apuna ja tehdä kaikenlaisia kotiaskareita: kantaa vettä, hakata puita ja kitkeä rikkaruohoja ryytimaasta. Nämä työt ne sentään menivät mukiin, mutta kun väliaikoina sain olla lapsenpiikanakin, kävi mieleni katkeraksi ja ajattelin että yhtä hyvin olisin voinut olla kotona kehräämässä. Sillä aikaa mestari ja vanhin oppipoika kiertelivät pitäjällä, viipyen kussakin talossa tarpeen mukaan. Mestari oli jo ikämies, noin viidenkymmenen korvilla. Hän oli vähän viinaanmenevä ja sentähden oli sopu kodissa huononlainen. Emäntä oli kymmenkunnan vuotta miestään nuorempi, pieni tihrusilmäinen, häijy ja pahansisuinen eukko. Usein usutti hän miestään meidän poikien kimppuun. Paitsi minua oli suutarilla toinen oppipoika, Iso-Aatu nimeltään. Hän oli kookas ja vahva, jonkatähden mestari ei usein uskaltanut häntä löylyyttää, mutta minä sain sensijaan nekin selkäsaunat, jotka olivat Isolle-Aatulle aiotut -- kun kerran olimme Aatuja molemmat. Suutarilla oli itselläänkin poika, joka oli minua vähän nuorempi. Me oppipojat emme katsoneet häntä hyvällä silmällä, sillä hänen kielittelyänsä aina uskottiin, vaikka hän meistä olisi puhunut kuinka perättömiä tahansa. Mainitsen tässä erään tapahtuman, joka kuvaa mestarin perhe-elämää. Oli elonkorjuun aika. Mestari oli tapansa mukaan vähän juopotellut ja perhesopu oli jo useita päiviä ollut huono. Olimme ahtaneet saunanparven täyteen ohranlyhteitä. Ne piti puitaman parin päivän perästä. Me pojat menimme siksi aikaa pitäjälle neulomaan, ukko jäi kotiin riihtänsä kuivaamaan. Mutta jo seuraavana päivänä tuli poika hakemaan meitä kotiin. Siellä olivat kaikki asiat hullusti. Mestari oli illalla lämmittäessään riihtä ollut vähän humalassa ja pidellyt tulta varomattomasti niin että vilja-ahdos oli syttynyt palamaan ja olivat sekä pirtti että ohralyhteet mennä tuhaksi. Ukolla oli sentään hädissäänkin niin paljon mielenmalttia, että huomasi siepata porstuasta eukkonsa livepytyn, jonka paiskasi kiukaaseen. Näin sai hän syntymään hikilöylyn ja sen avulla tulen tukahutetuksi. Meitä haettiin kotiin purkamaan ahdosta ja puimaan mitä puitavissa oli. Seuraavana aamuna oli määrä nousta aikaisin työhön. Ukko lupasi itse tulla herättämään. Kukko oli jo aikoja sitten veisannut aamuvirtensä kun mestari ja hänen emäntänsä tulivat pirttiin. Levitettyämme sitomukset lattialle aioimme juuri ruveta niitä puimaan, kun jostakin vähäpätöisestä asiasta tuli aviopuolisoille riita. Eukko karkasi kuin ukonnuoli miehensä tukkaan ja repi sitä niin vimmatusti että luulimme päänahan heltiävän, mutta kun ukko sai kiinni vaimonsa pahnikosta, niin silloin vasta eukolta poru pääsi. Toverini Iso-Aatu katseli syrjästä tätä temmellystä ja sitten sanoa jyräytti: "Älkää siinä olkia sotkeko, menkää muualle tappelemaan." Ehkäpä asianomaisia itseäänkin hävetti vai mitä lie ollut, mutta kiireesti he luikkivat ulos pirtistä ja sille tielle he sillä kertaa jäivätkin. Puimme yksin puoleksikärventyneen ohran niin hyvin kuin taisimme. Työmme lopetettuamme menimme aamiaista hakemaan. Mustelmat ja naarmut pariskunnan kasvoissa todistivat tappelun kuumuutta. Erään kerran -- silloin oli jo Iso-Aatu päässyt opista ja muuttanut pois -- sattui toinen tuima yhteentörmäys. Oli noin viikko ennen joulua. Mestari oli myllyssä joulujauheita jauhattamassa. Minä työskentelin tiskin ääressä ja emäntä oli leipomishommissa, kun mestari tuli sisään jauhoisena ja väsyneenä ja ehkäpä oli hän myllärin kanssa vähin maistellutkin. Ainakin emäntä niin luuli, sillä tuskinpa oli mestari ehtinyt sisään ovesta kun hän kiukkuisena kivahti: "No kauniistipa sinä otat Kristuksen syntymäjuhlan vastaan, kun tuollaisena tulet myllystä kotiin!" Mestari ei ollut kuulevinaankaan, istahti vain pöydän päähän kahvia juomaan. Emäntä yhä haukkua motkotti. Vihdoin isännän tyyneys loppui, julmistuneena hän sieppasi kupit pöydältä heittäen ne uunia vasten tuhansiksi sirpaleiksi. Mutta silloinpa vasta emäntä äityi ja sähisi kuin palava katajapensas. Ukko sai käsiinsä jostain uuninluudan, jolla alkoi vimmatusti luutia vaimoaan. Emäntä katsoi parhaaksi lähteä karkuun ja siepaten lapsen kehdosta ja huutaen täyttä kurkkua juoksi hän naapuritaloon. Kauhistuksesta jähmettyneenä katselin minä tätä näytelmää. Jäätyämme kahden lähetti ukko minut hakemaan korttelin viinaa Kankaan Eevalta ja sen juotuaan vielä toisenkin. Ukko joi kiukuissaan, kunnes kaatui pöydän alle. Silloin vasta uskalsin minä vapaasti hengittää. Emäntä palasi seuraavana päivänä, kasvot mustelmia täynnä. Taikina oli tietysti vedeltynyt, joten se oli uudestaan sotkettava. Mutta oli sillä suutarin matamilla hyviäkin puolia! Lattia oli aina kuin vastahöylätty, pyykki valkoista kuin helmikuun lumi. Ruoassa ei myöskään ollut moittimisen varaa, vahinko vain että se usein loppui kesken. Pitäjällä liikkuessamme tulimme tekemiseen monenlaisten ihmisten kanssa. Oli paikkoja, joihin menimme halusta, ja taas toisia, joita koetimme välttää niin paljon kuin suutarien on mahdollista. Minusta olivat hauskimmat ne paikat, joihin tuli sanomalehti, mutta niitä ei Jumala paratkoon ollut monta meidän pitäjässämme. Juuri näinä vuosina sarasti maassamme uusi aika. Pitkän odotuksen perästä kokoontuivat ensimmäiset valtiopäivät 1863. Niillä pohdittiin monia asioita, joita talonpoikakin mielenkiinnolla seurasi. Varsinkin oli kysymys kotipolton lopettamisesta yksi niitä, josta kansankin keskuudessa paljon keskusteltiin. Kun näistä asioista ei muuten saatu tietää, tilattiin sanomalehtiä. Valinnan vara ei ollut suuri, pääkaupungissa ilmestyi näet ainoastaan yksi suomenkielinen lehti, Suometar. Näihin asti eivät talonpojat olleet maailman menosta paljon välittäneetkään. Käviväthän he kirkossa ja kuulivat siellä kuulutukset ja niistä olivat tärkeimmät tiedonannot siitä, milloin oli veronmaksu, milloin holliin mentävä sekä milloin pidettiin lukukinkerit. Nyt sensijaan oli alkanut uusi ajanjakso, tahdottiin tietää jo jostain muustakin. Tuntui niin hauskalta kun isäntä astuskeli tupaan äsken tullut sanomalehti kourassa ja rupesi tekemään selkoa sen sisällyksestä. Ja milloin hän luki siitä ääneen jonkun kohdan, silloin olivat suutaripojankin korvat auki. Etenkin ne kaunokirjalliset pätkät, joita aina oli lehden alakerrassa, ne ne olivat hauskaa tekstiä! Niissä kerrottiin kaikenlaisia seikkailuja Amerikan metsästäjien ja kullankaivajien elämästä, josta siihen aikaan oli liikkeellä satumaisia juttuja, mitkä sitten sanomalehtien avulla levisivät ympäri maailmaa. Tämmöiset ja monet muut hauskat kertomukset ne kiihoittivat minun lukuhaluani. Sattuipa sitten niin että jostain rantakaupungista muutti paikkakunnalle uusi värjärimestari. Mestari itse oli aivan ruotsalainen, mutta vaimo oli suomalainen ja he olivat kumpikin hartaita valistuksen ystäviä. Heidän alotteestaan koottiin pieni rahasto, jolla perustettiin vähäinen lainakirjasto pitäjään. Se oli siemen, joka kylvettiin sopivaan aikaan. Kirjasto ei, niinkuin sanottu, ollut suuren suuri, olihan vain vähäinen kaappi värjärin konttorin nurkassa ja konttoripoika sen hoitajanakin oli. Kirjastossa taisi olla edustettuna koko senaikainen suomenkielinen kirjallisuus. Luettelen tässä muistostani muutamia teoksia: Eero Salmelainen, Suomen kansan satuja ja tarinoita; Varelius, Enon opetuksia; Gummerus, Suomalaisia uuteloita; Frans Hoffman, Kertomuksia, useampiakin. Muistan vielä elävästi millaisella ihastuksella luin Hoffmannin "Hovin Roosaa" ja "Jäämerellä". Niitä lukiessani ajattelin itsekseni että kuinkahan hyviä ihmisiä ne ovatkaan, jotka osaavat niin kauniita kirjoja kirjoittaa. Vielä oli kirjastossa muutamia laulukirjoja, joiden tekijöitä en enää muista. Mutta parhaan olen jättänyt viimeiseksi. Se oli Paavo Korhosen runot. Niitä luettiin siihen aikaan melkein joka mökissä. Olihan niiden tekijä suomalainen talonpoika, joka osasi mestarillisesti ivata juoppoa vallesmannia sekä muita röyhkeitä korkean kruunun virkamiehiä. Sellaiset kuvaukset ne aina löysivät vastakaikua kansan sydämessä. Me pojatkin innostuimme Paavon runoista niin että päätimme itsekin ruveta runoja sepittelemään, mutta unohdimme yhden seikan, joka on välttämätön jokaiselle runoilijalle ja se on -- kirjoitustaito. Kansassa ei siihen aikaan ollut monta kirjoitustaitoista. Kun nimeä tarvittiin tultiin hyvin toimeen piirtämällä puumerkki. Paikkakunnalla oli kyllä herraskartanoita, joiden asukkaat tietysti osasivat kirjoittaa ja viljelivät kirjallisuuttakin, mutta ruotsinkielisiä kun olivat ei heillä ollut mitään yhteistä kansan kanssa. Miten siis oppia kirjoittamaan ja kuinka päästä ensin alkuun? Siinä tärkeitä kysymyksiä. Puute oli kaikkein välttämättömimmistä apuneuvoista, niinkuin paperista, kynistä, musteesta ja ennen kaikkea opettajasta. Mistä saada sellainen? Mutta kyllä hätä keinon keksii, sanoo sananlasku. Niin nytkin. Ensimmäisenä vapaa-aikanani menin värjärin "puukhollarin" tykö ja pyysin häntä kirjoittamaan minulle kirjoitus-aakkoset malliksi. Sen hän mielellään tekikin ja sitten alkoi ankara opetteleminen. Ahkerasti piirtelin puustaveja aina kun oli vähänkin aikaa. Sileä päreen pinta ja puhdas laudanpalanen tekivät usein paperin virkaa, kesy hanhi luovutti sulkansa kyniksi ja padan kyljestä sai nokea, jota sekotettiin sokeriveteen ja niin oli oivallinen muste valmis. Jonkun ajan kuluttua oli kirjoitustaito opittu, ainakin alkeet. Mutta runoilusta ei sittenkään tullut mitään. Oli minulla sentään muitakin huvituksia vapaa-aikoinani kuin kirjoittaminen. Sellaisia olivat kalastus ja ravustus. Kotipaikallani oli pieni metsäjärvi, jossa ei ollut muita kaloja kuin haukia. Kesäisin kun työt lauantai-iltana olivat loppuneet, hankin itselleni ongen ja pytyn ja menin onkimaan syöttikaloja noin parin virstan päässä olevasta toisesta järvestä. Sitten siirryin pyttyineni metsäjärvelle. Siellä oli vanha laho tukkiruuhi, jonka savella ja sammalilla paikkasin vedenpitäväksi. Sillä sitten laskin rautalangasta tehdyt koukkuni järveen. Itse istuin rantatöyräälle odottamaan, kunnes hauki tarttui syöttiin. Illalla kotiin palatessani oli monta suurta hauenköllisköä vitsalenkissä olkapäälläni. Möin ne suutarin emännälle, joka niistä maksoi kaksi kopeekkaa naulalta. Vaikka minulla oli muitakin hommia, niin kotiani siellä metsän kainalossa rakastin aina yhtä hellästi kuin ennenkin. Sinne lensivät usein ajatukseni. Etenkin iltaisin muistui mieleeni, miten äiti ennen sulki minutkin ehtoorukouksiinsa. Sattui usein pyhäpäivisin, kun olin poikaparven kanssa kiekkoa heittämässä, että yks' kaks' heitin kiekkoni sekä tavini siihen paikkaan ja läksin suorinta tietä livistämään läpi metsien äitini mökille. Joskus sattui niin että lähestyessäni mökkiä näin ovensalvan olevan poikittain... Silloin tiesin että äiti ei ollut kotona. Se oli suuri pettymys. Istuessani siinä kotikivellä, tunsin itseni niin yksinäiseksi ja hyljätyksi, tuntui niin ahdistavan rinnan alta että kyyneleet puristautuivat silmistäni. Murhemielin ja raskain askelin tallustelin takaisin työpaikkaani. Mutta sitten ei leikki enää maistunut. Mainitsemista ansaitsee vielä miten tarkka suutarin vaimo oli ruoka-aterioittensa suhteen. Kun oli tulossa useampia juhlapäiviä perättäin, sain minä pyytämättäni luvan lähteä kotiin äitini luokse. Minusta nämä luvat kyllä olivat mieluisia, sillä sainhan taas olla jonkun päivän rakkaassa metsässäni. Mutta äiti ei näistä vierailuista ollut erikoisesti mielissään, sillä olihan yksi leukapari lisää kuluttamassa hänen jo ennestään niukkoja juhlaeväitään. Mutta näitä asioita en minä vielä silloin ymmärtänyt. Näin kului oppiaikani ja vuodet vierivät. Tällä ajalla oli tapahtunut suuria yhteiskunnallisia muutoksia maassamme. Ruplat olivat muuttuneet markoiksi ja viinapannut vaihdettu kahvipannuihin. Oli käynyt niinkuin emännät olivat toivoneetkin. Kansa- ja sunnuntaikouluja ruvettiin hommaamaan joka pitäjään. Kauppiaita ilmestyi joka kylään eikä tarvinnut enää olla kirjoitusneuvojen puutteessa. Lainakirjastokin oli lisääntynyt niin että täytyi hankkia uusi kaappi entisen lisäksi. Olin jo ehtinyt siihen ikään että oli mentävä rippikouluun. Siellä ei minulla ollut mitään vaikeuksia, kaikki kävi kahdessa viikossa, niin ettei mestarinkaan tarvinnut valittaa kalliin ajan hukkaankulumista. Muutama sana itse rippikoulupapista. Hän kutsui itseään matkamieheksi, en tiedä siitäkö syystä, että oli vain armovuoden saarnaaja, vai tarkoittiko hän jotain korkeampaa. Mutta niin omantunnontarkkaa sielunpaimenta on harvoin tavattavissa. Joukossamme eli eräs Juho niminen poika. Hän oli kaukaa takamaan torpasta, jossa ei tarvitse paljon puhua, vielä vähemmän ajatella, mutta sitä enemmän vääntää kiviä sekä irroittaa kantoja. Hän oli yrittänyt jo useita kertoja ripille, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Nyt oli hän jo ikämies, morsiankin hänellä oli, vieläpä sanoivat olevan perillisenkin. Asia oli siis hyvin tärkki. Mutta pappi ei ottanut huomioon morsiamia eikä lapsia, vaan vaati huoneentaulut ja uskonkappaleet ulkoa opittaviksi. Poikaparka tuumasi että eiköhän tähän sielunpaimeneen voisi vaikuttaa muilla keinoilla kun uskonkappaleilla ja päätti koettaa. Seuraavana maanantaina kun kokoonnuimme ajasta harmaantuneeseen ristikirkkoon aloittamaan viikon töitä, astui pappi hyvin juhlallisena kuoriin ja huusi: "Vikin Juho, tulehan tänne vähäsen". Kaikkien silmät kääntyivät Juhoon, joka papin puhuessa oli sävähtänyt tulipunaiseksi korvia myöten. Pojan tultua kuoriin jatkoi pastori juhlallisella äänellä: "Sinä olet tuonut vaimolleni kolme tiuta munia ja sentähden tahdon kysyä sinulta, mikä oli tarkoituksesi? Lahjuksia minä en ota vastaan, enkä myy armon välikappaleita tuoreisiin kananmuniin!" Sitten hän jatkoi lempeämmin: "Tule huomenna meille niin saat rahan munistasi". Ellei pastori olisi ollut niin juhlallinen, ei mikään olisi estänyt meitä remahtamasta iloiseen nauruun. Juho palasi nolona paikalleen ja tapaus antoi hänelle liikanimen "Munaheikki". Nuorukaisena. Olin käynyt rippikoulun. Sitähän pidetään rajapyykkinä lapsuusajan ja täysi-ikäisyyden välillä. Ei tarvinnut enää lukukinkereillä seistä lasten joukossa lukea lopottaen ulkoa, vaan sai olla isossa tuvassa aikaihmisten kanssa. Kelpasipa sitä jo vieraaksimieheksikin ja lapsen kummiksi; viimeksi-mainitun tahtoi suutari heti näyttää toteen kutsumalla minut nuorimman lapsensa kummiksi. Mestarin huono kotielämä oli kotipolton loputtua huomattavasti parantunut. Mustelmat ja naarmut puolisoiden kasvoissa tulivat yhä harvinaisemmiksi. Mestaria ei nähty kuin joskus poikkeukselta humalassa. Mutta vaikka kotipoltto olikin kielletty, ei viina silti maailmasta loppunut. Salapolttajien kuskit kiertelivät ympäri kyliä ja taloja ilolientään kaupitellen, niinkuin maitokuskit kaupungeissa. Kruununpalvelijat niitä kyllä ahdistelivat ja usein korjasivat viinat talteenkin, mutta kun kansa ei tahtonut esiintyä ilmiantajana, joutuivat salapolttajat harvoin oikeuden käsiin, Aika riensi eteenpäin. Kirjoitettiin 1867, joka vuosi samoinkuin sitä lähinnä seuraavat vuodet ovat tulleet niin surullisen kuuluisiksi aikakirjoissamme, Ne olivat kauheita nälkä- ja tautivuosia. Kerjäläisiä ilmestyi etelä-Hämeeseen heti joulun jälkeen yksi ja toinen pienempi joukko, mutta niihin ei kiinnitetty erikoista huomiota. Mutta sitä mukaan kun talvi edistyi kasvoivat kerjäläislaumat. Ensin ne olivat suurten kylien asukkaat, valtamaantien varsilla, joiden rasitukseksi kulkurit joutuivat. Mutta sitä mukaa kun tulva paisui, eivät säästyneet syrjäisemmätkään salokylien asukkaat. Rääsyihin käärittyjä lapsiraukkoja, joita väsynyt isä tai äiti veti kelkassa perässään, tapasi kyläteillä vähän päästä. Ja heidän kantapäillään kulki viikatemies, kuumetaudin hahmossa, katkaisten heikoimpien mierolaisten elämänlangan. Talolliset pitivät aina riihensä ja saunansa lämpiminä voidakseen noille onnettomille antaa edes lämpimän yösijan. Sattui usein, kun talon renki aamulla ajoi hevosensa riihen eteen kyyditäksensä sairaat ja vanhukset seuraavaan taloon, että yksi tai parikin joukosta oli yöllä jättänyt maallisen majansa. Silloin ei muu neuvoksi kuin kyhätä kokoon ruumisarkku ja kääntää matka kirkkomaalle päin. Siellä kotipitäjäni kirkkomaalla lepääkin monta, joiden nimestä ja kotipaikasta ei kellään ole aavistustakaan. Kaikki nämä kulkijat kertoivat järkyttäviä asioita kotipuolestaan, pohjois-Suomesta. Miten halla oli edellisenä vuonna vienyt kaiken kylvön niin että täytyi enemmän kuin puoleksi sekottaa ruumenia ja männyn kuorta leipään, ja kun viimeinen kotieläin oli teurastettu ja syöty, ei auttanut muu kuin panna lapset kelkkaan ja lähteä vaeltamaan etelää kohden, niinkuin Lapin sopulit. Kotiseudullani eivät asiat vielä olleet niin huonosti. Vaikka edellisen vuoden sato olikin ollut huono, syötiin sentään vielä sekulileipää venäläisten n.k. mattojauhojen höystämänä. Oli onni että Helsingin-Hämeenlinnan rautatie oli valmistunut niin että sen avulla saatiin venäläisiä jauhoja maaseudulle. Talvea seuraava kevät oli pitkä ja kylmä. Kun lumi vihdoin suli pelloilta, ei oraista näkynyt jälkeäkään. Silloin ihmiset vaipuivat epätoivoon ja kirkot täyttyivät hartaista sanankuulijoista. Papit kyllä tekivät parastaan lohduttaakseen kansaa. He sanoivat ettei Herra hylkää, vaikka hän koetteleekin. Nämä huonot ajat vaikuttivat muutoksen minunkin elämässäni. Vaikka sananlasku sanoo, että niin kauan kun on jalkoja, niin kauan tarvitaan saappaita, ei se tällä kertaa pitänyt paikkaansa. Mestarilta väheni työ vähenemistään. Työn puutteen tähden päästi hän minut opista puoli vuotta ennen määräaikaa. Köyhyys ja puute olivat kutsumattomina vieraina tulleet mestarinikin perheeseen ja sentähden mestari ilmoitti että pääsisin opista puoli vuotta ennen aikaa, ehdolla etten vaatisi niitä puolivillaisia vaatteita, jotka olivat luvassa. Ilolla suostuin ehdotukseen. Menetettyjä vaatteita en surrut. Pääsisinhän ikeestä, joka viisi pitkää vuotta oli minun levotonta sieluani pitänyt kahleissa. Ensimmäisenä vapaahetkenä kiiruhdin kertomaan äidilleni tämän mielestäni hauskan uutisen. Mutta suurestipa petyin luullessani että äiti ilostuisi uutisestani. "Vai niin", hän hymähti, "vai ovat ne nyt huonojen aikojen tultua ajaneet sinut maantielle. Hyvinä vuosina et saanut päivääkään lomaa. Kylläpä se suutarin muori keksi keinon, millä päästä eroon siitä puvun lupauksesta." Vappuna muutin takaisin äitini mökille. Silloin olin tasan viisi vuotta ollut suutarin opissa. Mestari kirjoitutti oikein jahtivoudilla minulle erokirjan. Jo pitkät ajat olin mielessäni tuumaillut että heti kun pääsen opista, lähden Helsinkiin. Nyt siis voisin toteuttaa tuumani ja pikemmin kun osasin arvatakaan. Äitini oli ensin kovin lähtöäni vastaan, mutta kun lupasin lähettää hänelle rahaa, niinpian kun onnistuisin saamaan jotain työtä, suostui hän viimein tuumaani. Mutta nyt ilmestyi eteeni vaikeampi pulma kuin äidin voittaminen. Mistä saada matkarahoja, sillä eihän seitsemäntoistavuotiaan pojan sopinut enää kerjätä leipäänsä? Kotipitäjässäni oli uuden kivikirkon rakennushanke ollut jo kauemman aikaa vireillä, mutta työ oli aina lykkäytynyt jostain syystä. Nyt päätti kirkkoneuvosto panna alulle perusmuurin kaivamisen jonkunmoisena hätäaputyönä, josta köyhä kansa saisi raha-ansiota. Palkka, joka työmiehelle maksettiin, ei ollut suuri, ainoastaan 60 penniä päivältä. Sinne minäkin menin hiekkaa ja kiviä kaivamaan. Kuukauden työskenneltyäni olin saanut säästöön kymmenen markkaa, jonka jaoimme kahtia äitini kanssa. Äitini oli tällävälin neulonut minulle teinipussin, jonka toiseen puoleen pantiin pari puhdasta paitaa sekä sukat ja tumput talven varalle, toiseen puoleen leipää matkaevääksi. Särvintä piti ostaa rahalla. Helsingin verstaassa. Muutamia päiviä ennen juhannusta lähdin matkaan. Äitini tuli saattamaan samoin kuin seitsemän vuotta sitten, mutta silloin lupasin äidilleni palata syksyllä, nyt sitävastoin en tiennyt palaamisestani mitään sanoa. Tulevaisuuden peitti synkkä verho, sillä nälkä, puute ja kuumetauti kurkistivat joka suunnalta vastaan. Tiemme kulki läpi synkän metsän, jossa linnut visertelivät ja käki kukahteli kuusen latvassa, muistuttaen että vihdoinkin, kylmän kevään jälkeen, oli tullut kesä. Luonnon kauneutta emme me paljon huomanneet. Ajatuksemme askartelivat vakavissa asioissa. Valtamaantielle tultuamme ojensi äiti minulle kätensä, vaikka se ei ollenkaan kuulunut meidän tapoihimme ja sanoi: "Jumalan haltuun". Samalla katsoi hän minua kiinteästi silmiin ja lisäsi: "Minä aavistan, että emme enää koskaan tapaa toisiamme tässä maailmassa..." Hän jatkoi: "Muista ettet koskaan petä etkä tee vääryyttä kenellekään, sillä taivaallisen isän silmä näkee kaikkialle". Nämä tulivat olemaan viimeiset sanat, jotka kuulin äitini suusta. Sitten istui hän maantien viereen kivelle kuivaamaan kyyneleitään. Äitini ennustus tuntui minusta niin masentavalta, etten voinut askeltakaan ottaa, ja jos äitini puolellakin sanalla olisi pyytänyt minua jäämään, en tiedä kuinka koko lähtöni olisi käynyt. Mutta sitä hän ei tehnyt, kehoitti minua vain kiirehtimään matkalle. Erotessamme hän vielä kielsi minua huolehtimasta tähtensä sanoen että kyllä Jumala hänestä huolen pitää. Vähän matkaa kuljettuani katsahdin taakseni. Äitini istui siellä vielä samassa asennossa, esiliinan nurkka silmillään. Sitten katosi hän tien mutkan taakse... katosi minulta ainiaksi. Vasta kun jäin yksin annoin kyynelteni vapaasti virrata. Muutamien päivien perästä saavuin Hyvinkään asemalle. Juna juuri tulla pöllyytti pohjosesta päin. En voinut vastustaa kiusausta saada koettaa tätä uudenaikaista kulkuneuvoa. Olinhan ollut seitsemän vuotta takaperin sitä itsekin rakentamassa! Kukkaroni kyllä teki vastaväitteitä semmoiseen tarpeettomaan tuhlaukseen, mutta en ollut sitä kuulevinani. Lunastin lipun seuraavalle eli Järvenpään asemalle ja maksoi se kahdeksankymmentä penniä -- tuntuva lovi minun jo ennestään pieneen matkakassaani. En voinut kyllin ihmetellä miten nopeaan puut ja aidanseipäät kiitivät junan akkunoitten sivu. Kotona ollessani olin kyllä kuullut kerrottavan ihmeellisiä juttuja tästä uudesta rautahevosesta, joka hirnuikin niin kimeästi että se kuului peninkulmien päähän, mutta rohkeimmatkin mielikuvat saivat nyt väistyä todellisuuden tieltä. Lyhyt se lysti oli, mutta suureksi merkkipäiväksi se sentään muodostui nuoren korvenpojan elämässä. Konduktööri huusi: Järvenpää! Oli siis kiireesti poistuttava junasta ettei joutuisi liputta matkustamisesta rangaistussäännön alaiseksi. Matkaani jatkoin Järvenpäästä taas omilla kulkuneuvoillani. Pääkaupunkiin tultuani päätin ensin kuulustella, olisiko saatavissa jotain muuta tointa kuin suutarin. Puotipojan työ minua varsinkin houkutteli, hän kun mielestäni sai seistä kaiket päivät rusina- ja veskunalaatikon vieressä. Kiertelin siis ensin kaikki venäläiset kopeekkakauppiaat, mutta en onnistunut. Ruotsinkielen taitamaton kun olin, ei minusta kukaan huolinut. Venäläiset olivat melkein ainoat, jotka Helsingissä siihen aikaan siirtomaantavarakauppaa harjoittivat. Nyt ei siis jäänyt muu neuvoksi kuin pyrkiä uudelleen suutarin oppiin, sillä sen tiesin ettei maasuutarin työ täällä kelvannut, vaan oppiin oli mentävä uudelleen. Kolkuteltuani useille oville, missä vain näin kullatun saappaan roikkumassa portin päällä, tulin etsiskelymatkallani Mikonkadulle, jossa erään portin päällä komeili oikein hieno vormusaapas. Menin vähän arkaillen siitä portista sisälle ja raotin varovasti erästä ovea tiedustellakseni oliko se verstaan ovi, kun kuulin käheän, äkäisen äänen karjasevan: "Mite sine hake!" Edessäni seisoi suuri lihava herra, jolla oli pöhöttyneet kasvot ja verestävät silmät. Vastasin reippaasti hakevani suutarin oppipojan paikkaa ja samalla työnsin hänelle käteen maasuutarin antaman "ulossetelin". Herra tarkasteli sitä hieman aikaa. En tiedä oliko se paperin ansiota vai liukas kielenikö häneen vaikutti, mutta tulos oli kumminkin se että hän työnsi verstaan oven auki ja sanoi: "Tule siseen". Sisälle tultuani näin pitkän rivin tiskejä sekä niiden ääressä koukussa istumassa kuin kysymysmerkkejä toistakymmentä suutaria, kaikki mustia kuin nokikolarit. Lihava herra osotti minulle tyhjää paikkaa lähimmäisen tiskin ääressä lausuen samalla ruotsiksi jotain pojalle, joka istui saman työpöydän luona. Sitten poistui hän viereiseen huoneeseen. Odotellessani silmäilin ympärilleni. Verstas oli suuri pitkänomainen huone, yksi pitkistä seinistä oli täynnään lestihyllyjä, joiden välissä liikkui kuhisemalla torakoita. Siellä ne pasteerailivat kaikessa rauhassa, väliin huviksensa pudotellen itseään hyllyltä toiselle. Ei kuulunut muuta kuin vasaran yksitoikkoista koputusta. Kukaan ei virkkanut sanaakaan, katselivat vain kulmiensa alta minun paljaita jalkojani ja karkeata mekkoani. Äänettömyyden katkaisi vihdoin ovi, joka avautui toisessa päässä huonetta ja kimakka ääni huusi: "Gesellerna äro goda och komma å äta!" (kisällit ovat hyvät ja tulevat syömään). Kaikki sällit ponnahtivat äkkiä kuin vieterillä pystyyn, puhdistivat nahkalastut vaatteistaan ja katosivat yksi toisensa perästä samasta ovesta, mistä ääni oli kuulunut. Jälelle jääneet oppipojat, joita oli noin kymmenkunnan, nostivat samassa silmänräpäyksessä hälinän, kysymyksiä tuli satamalla ja kaikki kuin yhdestä suusta. "Mistäs sinä moukka olet tänne löytänyt?" "Mistäs sinä moukka olet kotoisin?" "Mikä on nimesi?" "Oletkos ennen ollut opissa, häh?" Joku huomautti että "kyllä sinä nyt olet joutunut orjien joukkoon". Äkkiä lentää suhautti pääni ohitse pyöreä pallo, jonka joku taas koppasi ilmasta ja lennätti samaa tietä takaisin. Vihdoin lensi mytty minunkin syliini ja harmikseni huomasin että pallo oli äitini ompelema haarapussi, jonka pojanriiviöt olivat vääntäneet pyöreäksi mytyksi. Sisään tullessani olin laskenut pussin kädestäni oven nurkkaan, josta sen joku veitikoista oli keksinyt. Kaikki tämä tapahtui yleisen naurun ja riemun raikuessa. Tunsin miten veri läikähti kasvoihini, ja vähällä oli etten paiskannut saappaalla päähän lähinnä istuvaa irvistelevää poikaa, mutta maltoin kuitenkin mieleni. Onneksi kisällit vähitellen lappautuivat takaisin paikoilleen ja melu taukosi heti kuin taikaiskusta. Pienen ajan perästä ilmestyi sama naama kuin edelliselläkin kerralla ovenrakoon ja sama ääni huusi: "Gossarna komma å äta!" (pojat tulkaa syömään). Kun kaikki kävi ruotsiksi en ymmärtänyt sanaakaan tästä. Seurasin sentään kutsumatta toisten muassa ja niin jouduin ensimmäiselle aterialle uudessa työpaikassani. Ruokahuone oli kangasverholla erotettu avarasta kyökistä. Verhot olivat poikien syödessä vedetyt syrjään, mutta kisällien ruokaillessa tiiviisti yhteensidotut. Mestarin rouva oli, niinkuin myöhemmin sain kuulla, kovin mustasukkainen piikojensa puolesta. Hän pelkäsi että kisällien silmäniskut häiritsisivät tyttöjen kyökkihommia. Senvuoksi tämmöinen järjestys. Pojat eivät nähtävästi olleet niin vaarallisia, koska verhot saivat olla syrjässä heidän syödessään. Arkena oli ruoaksi tavallisesti suolakalaa, ympyriäisiä perunoita ja leipää sekä illalliseksi tattariryynipuuroa kotkeltuneen maidon kanssa. Sunnuntaisin oli päivälliseksi eräänlaista lihalientä, jossa jokunen rasvahelmi uiskenteli siellä ja täällä, niinkuin ankanpoika vesilammikossa. Juhlapäivisin saimme vähän parempaa, muunmuassa oli silloin voitakin pöydällä. Istua eivät oppipojat syödessään saaneet, se kunnia oli suotu vain ulosoppineille ja kisälleille. Kello yhdeksältä loppui päivän työ ja silloin saimme illallista. Päiväjärjestys oli muuten seuraava: kello kymmeneltä illalla nukkumaan ja kello viideltä aamulla työhön. N.k. värkkisälli piti huolen siitä että määräystä tarkalleen noudatettiin. Tasan kello viisi aamulla potkaisi hän makuuhuoneemme ovea sellaisella voimalla, että kuolleenkin olisi luullut siihen heräävän, ja jollei viiden minuutin kuluttua ollut rummulla saapas sylissä, niin kyllä polvihihna pian vinkui ilmassa. "Värkkipaasi", joksi häntä nimitimme ei ollut juuri erityisesti suosittu. Röyhkeän ja ylpeän käytöksensä tähden oli hän kisällien ja poikien vihaama ja yleisenä toivona oli, että joku onnellinen sattuma pelastaisi meidät hänen tyrannivallastaan. Semmoinen sattuma tulikin. Makuuhuoneemme sijaitsivat toisella puolella pihaa. Niitä oli kaksi, toinen kisälleille toinen, oppipojille. Akkunat olivat noin kyynärän levyiseen palokujaan päin, niin ettei valoa suinkaan ollut liiemmälti. Sängyt olivat seinustoilla kolmessa kerroksessa, niinkuin tavallisessa hollituvassa ja sänkyvaatteet olivat niin liasta ja hiestä kiiltävät, ettei ensi hetkessä voinut huomata olivatko ne nahasta vai kankaasta. Kisälleillä oli kyllä lakanat, joita muutettiin kerran kuussa, mutta pojille ei semmoista ylellisyyttä suotu. Koeaikani kesti muutamia viikkoja. Varmaankin oltiin minuun tyytyväisiä, koska minut sen kuluttua hyväksyttiin oppipojaksi. Oppiaikani tulisi kestämään kolme vuotta. Tavallisesti se oli viisi vuotta, mutta koska olin ollut maalla opissa, katsottiin kolme vuotta riittäväksi. Palkkaa ei oppiajalta luvattu penniäkään muuta kuin tietysti ruoka ja asunto. Saunan ja pyykinpesun lupasi mestari maksaa, kuitenkin sillä ehdolla, että opista päästyäni korvaisin nämä menot hänelle. Ehdot olivat siis ankarat, mutta nälkävuosi kun oli, täytyi pakostakin suostua. Näin jouduin siis uudelleen kahleisiin. Nämä uudet kahleet olivat monessa suhteessa vielä kovemmat kuin entiset, vaikka vanhat sällit kertoivat että olot olivat entisestään paljon parantuneet. Ei ollut harvinaista, kertoivat sällit, että mestari pienen vallattomuuden tähden lähetti kirjeen poliisikamariin pannen syyllisen sitä viemään, ja kun konstaapeli aukaisi kirjeen, määrättiin siinä että sen tuojalle oli annettava esim. kymmenen paria raippoja. Kotonaan mestari oli itsevaltias sanan täydessä merkityksessä. Rouva kyllä oli hyvä ihminen, mutta hänellä ei ollut mitään sanomista verstaanpuolella, tuskinpa kyökissäkään. Oppipoikia kohteli mestari kuin tahdottomia olentoja, jolla ei saanut eikä voinut olla mitään omaa ajatusta ja joiden tuli sokeasti noudattaa kaikkia mestarin määräyksiä. "Herra mestari", joksi häntä jokapäiväisessä puheessa nimitimme, oli komea ja ryhdikäs mies. Kun hän silkkipytty päässään liikkui kadulla, ei kukaan olisi voinut aavistaa, että siinä liikkui entinen pikinen suutarinsälli. Pojilla oli vuoroviikkonsa. Viikkomiehen tehtäviin kuului nukkua yönsä verstaan vahtina ja istua pyhäpäivät kotona, kiillottaa mestarin ja sällien saappaat, hakata puut ja lämmittää makuuhuoneet sekä korjata sällien vuoteet. Me nimitimmekin sitä viikkoa orjaviikoksi, mutta kuluivathan ne päivät niinkin. Iltahetket päivätyön päätyttyä olivat kaikkein hauskimmat. Silloin sai vapaasti antaa ajatustensa lentää sinne Hämeen takamaille. Mieleeni tulivat usein kysymykset: mitenkähän äiti siellä jakselee ja onkohan hänellä vielä leipää kylliksi. Mutta ne jäivät vastausta vaille. Syyskuun alkupäivinä tuli kotipuolestani eräs tuttava poika Helsinkiin työnhakuun. Hän toi minulle sen surullisen uutisen että äitini oli elokuussa muuttanut ikuiseen lepoon. Hän kertoi että tämä oli löydetty kuolleena pellon ojasta, läheltä sisarensa taloa, jonne hän varmaankin oli ollut matkalla. Kuumetauti ja puutteellinen ravinto olivat nähtävästi heikontaneet hänen voimansa ja ehkä halvaus sitten teki lopun. Olin kyllä tätä mahdollisuutta monta kertaa ajatellut, sillä tiesin että rutto ja nälkä raivosivat ankarasti kotiseudullani, mutta sittenkin tuli sanoma niin odottamatta, niin musertavana iskuna. Nyt olin siis ypöyksin maailmassa. Murheissani menin puuvajaan ja annoin siellä kyynelteni vapaasti virrata. Aika haavat parantaa, sanoo sananlasku. Vähitellen haihtui minunkin suruni. Oppipoikien joukossa tapahtui muutoksia, jotka käänsivät minunkin harrastukseni uusille urille. Kaksi joukostamme karkasi merille erään ulkomaalaisen purjelaivan mukana. Siitä nousi tietysti aika hälinä, mutta kaikista ponnistuksista huolimatta jäivät pojat sille tielleen. Uusia oppipoikia täytyi ottaa sijaan. Tulokkaiden joukossa oli yksi, Eemeli-niminen, jonka kanssa meistä heti tuli mitä parhaimmat ystävät. Tutustuin häneen heti ensi iltana. Sattui näet niin että hän joutui sänkytoverikseni. Eemeli oli jo ikämies, kahdenkymmenen seuduissa. Ikäänsä nähden hän oli jo paljon matkustellut ja kokenut yhtä ja toista maailmassa. Iltaisin, kun muut jo olivat nukkuneet, kertoi hän minulle seikkailuistaan, joita seurasin suurella mielenjännityksellä. Kerron tässä yleispiirtein hänen menneisyydestään. Eemeli oli kotoisin Hämeenlinnasta, jossa hänen isänsä oli vanginvartijana. Hyvän päänsä tähden pantiin hänet Hämeenlinnan ruotsalaiseen alkeiskouluun, sillä suomalaistahan ei silloin ollutkaan. Mutta yltiöpäisyytensä vuoksi hänet pian erotettiin, hän kun oli pannut rautanaulan pystyyn venäjänkielen opettajan tuoliin. Erottamista ei Eemeli puolestaan paljon surrut, vaan tuli Helsinkiin ja antautui sokerileipurin oppiin. Tässä ammatissa hän työskenteli kolmisen vuotta. Sitten tuli taas muutto eteen. Mestarilla, joka oli saksalainen, oli tytär, jonka kanssa Eemeli oli joutunut rakkausseikkailuihin. Mestari, saatuaan asiasta vihiä, varusti Eemelin runsailla matkarahoilla ja lähetti hänet ensi avovedellä Pietariin jähdyttämään tulisia tunteitaan. Pietarissa hän pian sai hyvän paikan, mutta ikävä tyttöön ja kotimaahan sai hänet etsimään lohdutusta lasista, josta lopulta oli seurauksena työpaikan menettäminen. Eemeli jätti silloin Pietarin ja samoili kaupungista toiseen Suomenlahden eteläpuolella. Kun matkarahat loppuivat ja passikin vanheni lähetettiin hänet kruunun kyydillä Räävelistä Helsinkiin. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin hakea jotain uutta tointa ja niin joutui hän meille suutarinoppiin. Kouluajoilta oli Eemeliin jäänyt kirjallisia harrastuksia. Hän luki ruotsalaisia kaunokirjallisia ja historiallisia kirjoja, joita hän sitten selosti minulle suomeksi. Kirjoja saatiin jo siihen aikaan lainaksi pienestä kirjastosta, jota eräs asiaa harrastava kansakoulunopettaja piti luokkansa nurkassa, Kasarminkadun 21:ssä. Teatteriin hän myöskin oli erityisesti ihastunut. Sinne hän minutkin houkutteli. Pula oli vain siinä, mistä saada se viisikymmenpenninen, jonka gallerialippu maksoi. Ainahan sitä sentään jotain keinoja keksittiin. "Viraapelityö" oli tosin ankarasti kielletty, mutta salaa sitä sentään teimme. Ruotsalaisessa teatterissa näytteli siihen aikaan etevä taiteilijapari Raa. Heitä kävi koko senaikuinen Helsingin hienosto ihailemassa. Näyttelijäin puheista en minä tosin ymmärtänyt niin mitään, mutta kun Eemeli selosti tärkeimmät kohdat sain kappaleen sisällyksestä jonkunlaisen käsityksen. Erään kerran nämä teatterissakäynnit tekivät minulle aika kepposen. Olimme Eemelin kanssa olleet katsomassa "Daniel Hjorthia". Näytäntö kesti myöhään yöhön. Kun sen loputtua palasimme kotiin, oli portti suljettu. Lyhyen neuvottelun pidettyämme kiipesimme naapuritalon katolle ja pudotimme sen matalimmalta kohdalta itsemme luminietokseen omalle pihalle. Temppu onnistuikin mainiosti, paitsi että aika kului niin myöhäiseen yöhön, ettei nukkumisesta tahtonut tulla mitään. Seuraavana päivänä oltiin hirveän väsyksissä. Ovessa, joka johti verstaasta leikkuuhuoneeseen, oli pyöreä reikä, mistä mestari piti oppipoikia silmällä. Väsynyt kun olin, en osannut varoa vakoilureikää. En huomannut ennenkun mestari seisoi vieressäni ja sanoa jyräytti korvani juuressa: "Aatami ei saa tänään päivällistä, kun tekee niin laiskasti työtä". Tunsin kuinka veri läikähti kasvoihini. Ei sen kipeän, vaan sen häpeän vuoksi! Oli onni että mestari sattui olemaan hyvällä tuulella, sillä tämä oli helpoimpia rangaistuksia, mitä tällaista rikosta seurasi. Jos ukolla olisi sattunut olemaan paha tuuli, niin korvapuusteja olisi satanut ja minä vakuutan, etteivät ne olisi olleet sokeroituja. Ei minun sentään tarvinnut nälkää nähdä, vaikka pöytään en päässytkään. Kun kyökkitytöt saivat kuulla asianlaidan niin ruokaa tuli yllin kyllin, vieläpä parempaakin kuin muille. Sanotaan ettei mikään maailmassa ole pysyväistä. Sen mekin saimme nähdä. Värkkisälli, joka kymmenkunnan vuotta oli ollut mestarin uskottu mies ja oikea käsi, menetti yks' kaks' koko paikkansa. Eräänä yönä heräsimme hirveään meluun. Luulimme jo, että rosvojoukko oli hyökännyt rauhallisten suutarien kimppuun. Kirouksia ja sadatuksia kuului yön pimeästä. Kun olimme saaneet valoa huoneeseen, näimme mestarin ja värkkisällin seisovan vastakkain kuin kaksi vihaista kukkoa syytäen suustaan sanoja, jotka eivät olleet juuri kohteliaisuuksia. Mestari oli täysissä pukimissa, josta näkyi että hän juuri oli palannut juomaretkiltään. Värkkipaasi oli puolipukeissa. Riitaa jatkui koko ajan, minkä hän puki päälleen ja toraillen molemmat poistuivatkin huoneesta. "No nyt olemme siitä painajaisesta päässeet!" kuiskasi Eemeli minulle. Ja niin olikin, sen kerran perästä emme häntä enää nähneet. Jälkeenpäin kuulimme että mestari oli yllättänyt värkkipaasin yökengässä kyökin puolella. Siitä myrsky. * * * * * Tuli vihdoin kevät. Ankaran talven valta taittui, lumet sulivat, vedet vapautuivat kahleistaan. Oltiin toukokuun lopulla, ilmat olivat päivisin jo lämpöiset, vaikka yöt vielä olivat kylmät. Hyvät helsinkiläiset riensivät kesäisin, siihen aikaan niinkuin nytkin, ulos raittiiseen meri-ilmaan. Saaristoliikenne ei tietysti ollut niin vilkasta kuin nykyään. Täällä oli siihen aikaan eräs yhdistys, jonka nimi oli "Helsingfors Hantvärkareförening". Siihen kuuluivat kaikki kaupungin käsityöläismestarit ja osa kauppiaista sekä muita porvareita. Seuralla oli tapana viettää kevätjuhlaansa toisena helluntaipäivänä ja tällä kertaa se oli päätetty pidettäväksi Degerössä. Degerö oli kaupunkilaisten suosituin huvipaikka. Siellä oli tasainen ruohokenttä, joka oli kuin luotu ulkoilmahuveja varten. Pieni "Degerö"-niminen höyrypursi välitti liikennettä kaupungin ja saaren välillä. Mestari juomaveikkoinensa lähti tietysti myöskin, ja me pojat saimme luvan mennä huviretkelle mestarin omalla soutuveneellä, vaikka ei tosin pitemmälle kuin Korkeasaareen. Neljä vanhempaa poikaa otti veneen haltuunsa. Minulla oli kunnia päästä heidän seuraansa. Korkeasaarella oli siihen aikaan huonomaineinen merimieskapakka. Poikkesimme sinne, koska mestari oli niin määrännyt, mutta siellä ei ollut muuta nähtävää kuin juopuneita merimiehiä. Päätimme kiellosta huolimatta pyrkiä Degeröhön. Sovimme keskenämme ettemme näyttäytyisi juhlapaikalla. Ettei mestari ympäri saarta samoilisi, siitä olimme varmat. Kun hän kerran istui juomapöydän ääreen, niin kyllä hän siinä myöskin pysyi. Sananparreksi oli käynyt: "Ingen bråska, sa skomakarmästar Åska, då han satt vid toddyglaset". Yhtäkaikki jouduimme kiinni tottelemattomuudestamme. Kaikessa rauhassa astelimme metsänviertä aikoen kiertää juhlakentän toiselle puolelle siinä hurskaassa toivossa ettei meitä huomattaisi. Mutta voi kauhistus! Mestari tulla köntysti samaa polkua vastaamme toisen herran kanssa. Huomasimme heidät liian myöhään, ei ennättänyt enää minnekään piiloutua. Ei auttanut muu kuin rohkeasti astua suden suuhun. Nähtyään meidät tiukisti mestari katseensa ja sanoi: "Kuinka te olette uskaltaneet tulla tänne ilman lupaa?" Vanhin pojista vastasi hätääntyneenä että Korkeasaaressa oli niin tyhjää ja että aikomuksemme oli juuri kiireesti lähteä takaisin. Suureksi ihmeeksemme ei ukko ensinkään näyttänyt vihastuvan, vaan päinvastoin lahjoitti meille suosionsa osoitukseksi kaksi pulloa olutta, kehoittipa vielä kotiin palatessamme ottamaan matkustajiakin mukaan, sillä laivalla tulisi varmaankin aika tungos. "Herra ei taida enää kauan elää", sanoivat pojat, "sillä näin hyvällä tuulella ei hän milloinkaan ole ollut". Ja pojat ennustivat oikein. Kotimatkalle lähdimme myöhään yöllä. Mukaamme otimme kaksi lihavaa herrasmiestä, toivoen voivamme ansaita heidän kuljetuksestaan jonkun pennin. Mutta sitä ei meidän olisi pitänyt tehdä! Ensiksikin olivat herrat niin humalassa että vene ei tahtonut mitenkään pysyä pystyssä. Toiseksi oli se hiljan lykätty vesille, ja -- niinkuin nyt vasta huomasimme -- ylhäältä pahoin ravistunut. Nyt kun tuli lisää painoa alkoi vene arveluttavasi vuotaa. Vesi pursui joka laudan raosta koskena sisään. Onnettomuudeksemme olimme vielä lähtökiireessä unohtaneet äyskärin Katajanokan sillalle. Joukossamme oli poika, jota me verstaassa kutsuimme Merimies-Kalleksi, sentähden että hän oli kyntänyt valtamerta kapteeni Ahlforssin kokkipoikana Hoppet-nimisellä laivalla, useampia vuosia, vaikka nyt välitöikseen oli ruvennut suutarinoppiin. Kalle sanoi että olisi häpeä sille, joka on purjehtinut monessa valtameren myrskyssä ja niistä kaikista kunnialla suoriutunut, upota tämmöiseen porolätäkköön kuin on tämä lahti. Sitten hän komensi kaksi poikaa soutamaan, minkä käsivarsista lähti, toiset ajamaan saappaillaan ja lakeillaan vettä veneestä, minkä ennättivät. Ankarasta ponnistuksesta väsyneinä saavuimme vihdoin kaupungin rantaan. Kello taisi olla noin kolmen paikkeilla kun pääsimme kotiin. Nukkumisesta ei sinä yönä tullut mitään, kun kello viisi oli istuttava rummulla. Aamuisin verstaaseen tullessamme oli ensimmäinen työmme vilkaista leikkuukamarin ovireikään. Niin teimme nytkin. Siinä näkyikin lasiruutua vasten mestarin litteäksi puristunut pöhönaama. Vasta sitten kun hän näki että kaikki pojat olivat työn hommassa, meni hän nukkumaan. Sinä aamuna ukko kurkistelikin tavallista kauemmin aukostaan. Mutta se oli hänen viimeinen vakoilunsa. Mestari oli luultavasti öisellä paluumatkallaan vilustunut. Näihin aikoihin liikkui kaupungissa kuumetauti, joka teki tuhojaan melkein joka perheessä. Kun ukko sinä aamuna meni levolle sai hän heti niin ankaran taudinkohtauksen, että tajuihinsa tulematta viikon perästä makasi kylmänä ruumislaudalla. Vainajalle pidettiin komeat hautajaiset. Saattoväkeä oli paljon, mutta kaipauksen kyyneliä en nähnyt kenenkään vuodattavan. Kukkia ja seppeleitä ei siihen aikaan vainajille käytetty. Ainoa viheriäinen hautajaiskoriste oli kuusen tai myrtin oksista sidottu köynnös, joka ympäröi kirstua. Siihen aikaan oli toinen tapa, joka nykyään on jäänyt pois: käskettiin vainajan kaikki sukulaiset ja tuttavat surutaloon viettämään jälkijuominkeja, jotka usein jatkuivat seuraavaan aamuun ja joskus vielä kauemminkin. Vieraiden poislähtiessä annettiin jokaiselle hautajaisrinkeli. Se oli erityisesti tätä tarkoitusta varten safranijauhoista leivottu. Siihen oli sekoitettu kaikenlaisia karvaita maustimia, varmaankin siinä tarkoituksessa että se muistuttaisi vainajan sukulaisia ja ystäviä siitä katkerasta surusta, joka heitä oli kohdannut. Ja nyt kun suutarimestari Anders Åska on kätketty maan poveen on paikallaan pieni muistopuhe hänestä ja hänen aikakaudestaan. Mestari Åska oli niitä ammattikuntalaitoksen aikuisia mestareita, jotka olivat saaneet mestarikirjansa ammattikunnan puheenjohtajalta ja tehneet porvarisvalan korkean maistraatin edessä. Siitä syystä piti hän talossaan itseään rajattomana itsevaltiaana. Hän ei sallinut oppipoikien edes itsenäisesti ajatella. Heillä ei saanut olla minkäänlaisia omintakeisia pyrinnöitä, heidän piti olla vain yksinkertaisia työjuhtia. Hän luuli olevansa alaistensa sekä ruumiin että sielun herra. Siellä hän nyt lepää, herra mestarimme, rikkaruohojen peittämän kummun alla. Ajan hammas on kuluttanut pois aikoinaan kiveen hakatun muistokirjoituksen ja harmaa sammal peittää tyystin uteliaalta ohikulkijalta hänen nimensä. Pian tulee kalmiston puutarhuri ja tasoittaa kummun jäännöksen sekä siirtää kiven romukasaan. Sitten hän pystyttää paikalle valkoisen paalun, jossa luetaan: "myytävänä". Ja niin on Anders Åska astunut unhoitettujen joukkoon. * * * * * Me pojat olimme melkeinpä mielissämme mestarimme kuolemasta. Tiesimme että oli yhtä itsevaltiasta mestaria vähemmän maailmassa. Tiesimme myös että rouva oli aivan toisenlainen ihminen, hänen kanssaan voi keskustella asioista tarvitsematta pelätä tulevansa ulosajetuksi. Kun hautajaishommat olivat ohi, menimme rouvan luo pyytämään työpäivän lyhennystä, johon hän heti hyväntahtoisesti suostuikin. Työt aloitettiin tästä lähtien kello kuusi aamulla ja lopetettiin kello kahdeksalta. Siis melkoinen askel eteenpäin senaikaisissa oloissa. Ruokajärjestykseenkin tuli tuntuva parannus. Voita oli pöydällä joka sunnuntaiaamu, sen sijaan kun ennen saimme sitä vain suurina juhlapäivinä. Kuumetauti raivosi yhä edelleen joukossamme, vaikka viikatemies ei vaatinutkaan uusia uhreja. Tuli se viimein minunkin vuoroni. Sairastelin kotona viikon päivät, vuoroin selvänä, vuoroin houreissa. Kun makuuhuoneemme oli eri rakennuksessa eikä myöskään ollut mitään erikoista hoitajaa, sain kaiket päivät olla yksin ja niin tein hourepäissäni kaikenlaisia hullutuksia. Kerrankin karkasin paitasillani ulos kadulle, josta vieraat ohikulkijat minut toivat kotiin. Meillä oli kyllä kotilääkärinä entinen sotilashaavuri, mutta kun hän ei minussa saanut mitään paranemista aikaan, toimitti rouva minut sairashuoneeseen. Yksi tovereistani kyyditsi minut lasarettiin. Mennessämme alas Vladimirin mäkeä tuumiskelin itsekseni että tämä kai on viimeinen mäkeni tässä elämässä ja mitäpä sillä olisi ollutkaan väliä. Eihän minua kukaan kaivannut. Ainoa, joka olisi kaivannut, oli jo vuoden ajan maannut turpeen alla. Sairashuone, jonne minut vietiin, sijaitsi lähellä meren rantaa läntisellä laitakaupungilla. Kuumetaudin riehuessa oli täytynyt vuokrata yksityisiä taloja sairashuoneiksi, mistä vain oli saatavissa. Sänky, johon jouduin makaamaan, oli aivan akkunan alla. Siitä oli laaja näköala yli viheriäisen ruohokentän. Kauempaa näkyivät kaupungin hautausmaan valkoiset puuristit. Sopiva näköala sairaille kuumetautisille! Sali oli muuten suuri, siisti ja valoisa. Sängyt olivat rivissä pitkin akkunanpuoleista seinää, niin että päätäni kääntämättä näin yli koko sänkyrivin. Ja surullinen näky se tosiaan oli. Uusia hourailevia sairaita tuotiin joka päivä ja toisia, joiden elämänlanka oli katkennut, kannettiin joka aamu ruumishuoneeseen. Minua ei tauti pahoin ahdistellut. Oli päiviä jolloin olin täydessä tajussa, vaikkakin voimiltani heikko. Kesä oli juuri ehtinyt kauneimmilleen. Avonaisesta akkunasta toi tuulenhenki vasta puhjenneitten koivujen suloisen tuoksun ummehtuneeseen sairashuoneeseen. Tuli juhannusilta. Juhannus oli silloin niinkuin nytkin nuorten juhla. Mainitsin jo että sairashuoneen pohjoispuolella oli tasainen ruohokenttä. Sen olivat kaupungin nuoret valinneet karkelokentäkseen. Juhannusillan lähestyessä alkoi tautini arveluttavasti kiihtyä. Luulin jo itselläni olevan viimeiset hetket käsillä. Kuume oli ankara ja hengitys kävi kovin raskaasti. Tuskissani kääntelin ja vääntelin vuoteessa, niinkuin onkimato koukussa. Ulkoa kuuluva melu ja hälinä lisäsi vielä tätä kauheata tuskaa. Jokainen pyssynpamaus, hurraahuuto koski minun kuumeesta ärtyneisiin hermoihini, niinkuin olisi niitä tuhansilla veitsillä viilleskelty. Odotin vain että loppuni tulisi. Koko kulunut elämäni kiiti nuolen nopeudella ohitseni. Koetin anoa Jumalalta anteeksi kaikkia pahoja tekojani, jotka muistuivat mieleeni. Sitten vaivuin pitkäaikaiseen kuumehoureeseen. Houreissani liitelin kauas metsäpirtille, kotimökilleni. Mutta pirtti ei ollut enää entisen näköinen. Se oli muuttunut kultakupooliseksi linnaksi. Äitini istui sen parvekkeella kehräten villoja. Nähtyäni hänet huusin: Äiti, äiti, tule alas ottamaan minut sinne, olen niin kovin sairas, mutta äiti vain viittasi merkitsevästi kädellään ikäänkuin sanoen ettei hän voi tulla minun tyköni. Tästä epätoivoisena vaivuin linnan kynnykselle. Heräsin vasta seuraavana päivänä siinä puolenpäivän rinnassa. Kuume ja tuskat olivat hävinneet, tuntui kuin olisin ollut aivan terve. Yritin jo noustakin, mutta se oli voimilleni vielä mahdotonta. Kun hoitaja-matami, vanhanpuoleinen hyväntahtoinen eukko, kiertomatkallaan tuli luokseni, kerroin hänelle yöllisistä tuskistani. "Kiittäkää Jumalaa että olette vielä nuori, sillä nuoruutenne teidät pelasti. Tämä oli taudinkäänne, josta vain harvat pelastuvat." Kun kuume oli hävinnyt, edistyi paranemiseni nopeaan. Kahden viikon kuluttua olin niin terve että pääsin kotiin. Mitään jälkiä ei tauti minuun jättänyt, paitsi että pellavatukkani lähti tyynni pois, mutta lohdutuksekseni kasvoi uusi tummempi sijaan. Kotona olivat asiat sujuneet parempaan päin. Värkkimestariksi oli otettu entinen pietarilainen mestari, joka vanhuudenpäiviksi oli siirtynyt Helsinkiin. Hän oli herttainen, hyväntahtoinen ukko, joka ei halunnut ketään sortaa. Ukko asuikin kaupungilla ja oli siten verstaassa vain työaikoina, niin että meillä pojilla oli paljon vapaampi liikkua. Ei tarvinnut enää hiipiä pitkin seinänviertä akkunan alatse kaupungille mennessään, niinkuin ennen mestarivainaan aikoina oli täytynyt. Vakoilureiän veralle oli kerääntynyt paksu tomukerros. Näkyi ettei sitä viime aikoina enää oltu käytetty. Rahapenninkin sai irti paljon helpommin, kun viraapelityö ei enää ollut niin jyrkästi kiellettyä. Näihin aikoihin alkoi muutamien asiaaharrastavien käsityöläismestarien alkuunpanosta toimia eräänlainen sunnuntaikoulu oppipoikia varten. Siellä minäkin seuraavana talvena kävin sunnuntaipäivin useamman viikon ajan. Se onkin ainoa koulunkäynti, josta voin kehua. Ikävänä seikkana tässä koulussa oli vain se, että opettajat osasivat niin huonosti suomea. Etenkin laskennonopettaja oli suomenkieleen kokonaan pystymätön. Elämämme kulki muuten entistä rataansa. Kävimme Eemelin kanssa teatterissa, niinkuin ennenkin, samoin taideyhdistyksen kokoelmissa, jotka siihen aikaan oli vielä hyvin vaatimattomat. Kokoelmia säilytettiin Fabianin ja Hallituskatujen kulmatalossa, samassa paikassa, jossa nykyään asustaa venäläinen tyttökoulu. Kuumetautikin alkoi hiljalleen Helsingistä peräytyä, samoin maaseudultakin ja vuodentulon kerrottiin v. 1869 olleen tyydyttävän. Valoisammat ajat koittivat taas Suomen kansalle. Olin ollut nykyisessä paikassani lähemmäs puolenkolmatta vuotta. Sillä ajalla oli ilmestynyt uusi elinkeinolaki, joka määräsi ettei oppipoika päässyt kisälliksi, ellei hänellä ollut päästötodistusta sunnuntaikoulusta. Eräänä sunnuntaina, muutamia viikkoja ennen joulua, käski rouva minut puheilleen. Kun olimme ensin sopineet seuraavan viikon työjärjestyksestä, ilmoitti hän että voisin päästä opista vaikka jo ensi uutena vuotena ja tulla kisälliksi, jos vain siihen mennessä hankkisin hyväksyttävän todistuksen sunnuntaikoulusta ja tekisin n.k. stykin (opinnäytteen), jona tavallisesti oli saapaspari. Olin tästä asiasta keskustellut jo ennen hänen kanssaan, mutta rouva ei ollut ottanut varteen ehdotuksiani. "Stykin" tekemisessä ei minulla ollut mitään vaikeuksia. Toista oli todistuksen hankkiminen. Mutta kun rouva oli vähän kunnianhimoinen ja tahtoi näyttää etteivät hänen oppipoikansa olleet huonompia kuin muidenkaan määräsi hän minut millä neuvoin tahansa hankkimaan tuon todistuksen itselleni. Jos onnistuisin, olisin ensimmäinen hänen verstaassaan, joka koulutodistuksella pääsee kisälliksi. Nyt tuli siis eteen kysymys: kuinka saada todistus? Historia ja maantiede olivat minun lempiaineitani ja niistä kyllä luulin suoriutuvani, mutta laskennossa oli kova pähkinä purtavana. Ei ollut muuta neuvoa kuin iskeä kiinni luvunlaskukirjaan, niinkuin kissa hiireen, ja vaikeimmissa kohdissa hakea Eemeli avuksi. Olihan puolen vuoden lyhennys oppiajastani kysymyksessä. Viikkoa ennen joulua ilmoitin itseni sunnuntaikoulun opettajille kuulusteltavaksi. Kuulustelun päätyttyä sain kun sainkin todistuksen. Eihän se juuri loistava ollut, mutta ehkä sen avulla sentään pääsisin kisälliksi. Todistus oli kokonaan ruotsinkielinen ja vain Eemelin avulla sain siitä selvän. Vihdoin koitti neljäs päivä tammikuuta v. 1870. Se oli minulle vapautuksen päivä. Silloin katkesivat ne orjankahleet, jotka lyhyttä väliaikaa lukuunottamatta olivat sitoneet minun levotonta sieluani puolen kahdeksatta vuotta. Mainittuna päivänä Helsingin kaupungin korkea käsityöläisneuvosto julisti minut kypsäksi omalla vastuullani harjoittamaan jaloa suutarinammattia. Toisin sanoen olin julistettu kisälliksi. "Kisällibreivi" se siihen aikaan häämöitti vaivojen palkintona oppipojan mielessä, niinkuin nykyään ylioppilaslakki koulupojan. Nyt olin saavuttanut kauan ikävöimäni vapauden. Ensi töikseni tein tilit rouvan kanssa. Velkani hänelle oli kuusikymmentä markkaa, mikä summa oli keräytynyt sauna- ja pyykkimaksuista ynnä muista pienistä lainoista. Tämä velka oli minun ensi tilassa työlläni maksettava. Sälliksi päästyäni olin sivuuttanut taas yhden rajapyykin nuoressa elämässäni. Nyt olin siirtynyt uuteen, minulle vieraaseen seuraan. Ensimmäinen tehtäväni tässä seurassa oli juoda veljenmaljat kaikkien sällien kanssa, olivat ne sitten tuttuja tai tuntemattomia. Sillä se kaunis tapa heillä oli että kaikki olivat veljiä keskenään, olipa toinen sitten kummoinen renttu hyvänsä, kunhan hänellä vain oli "kisällibreivi" taskussaan. Kerran olin saada olutlasin päähäni eräältä vanhalta harmaapäiseltä sälliltä, kun erehdyksestä tulin häntä teititelleeksi. Niin arkoja olivat he vanhoista perintätavoistaan. Juomista ei siihen aikaan pidetty minään häpeänä, päinvastoin sai kuulla monta halveksivaa sanaa, jos tahtoi itseänsä siitä vähän pidättää. "Jollet juo, niin kaadan päällesi!" oli tavallinen morkkaus juomaseurassa. Kisällien elämä ei ollut niin ihanteellista, kuin miksi minä olin oppiajallani sen kuvitellut. Juoppous ja sitä seuraava siveettömyys, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, rehoitti heidän keskuudessaan. Mutta eihän heiltä parempaa voinut vaatiakaan kun ajan henki oli sellainen. Minua ei tämä elämä ensinkään miellyttänyt. Oli saatava aikaan olojen muutos tavalla millä hyvänsä. Jäitse Pietariin. Pietari oli siihen aikaan suomalaisten käsityöläisten luvattu maa. Siellä sai lisää kokemusta ja maksettiin hyviä palkkoja. Olikin yleisenä tapana että nuoret sällit opista päästyään matkustivat Pietariin kehittämään ammattitaitoaan. Sällillä, joka oli ollut työssä Pietarissa, vaikkapa lyhyenkin ajan, oli aina tilaisuus saada parempia työpaikkoja kotimaassa. Nyt kun olin kaikista siteistä vapaa minun jonkun aikaa uinaillut kulkurivereni läikähti, ja minä päätin ensi tilassa lähteä maata kiertämään. Ja tällä kertaa matkani määrä ei ollutkaan vähempi kuin itse Venäjän pääkaupunki, Pietari. Talvella matkustaminen oli silloisissa oloissa kovin vaivaloista. Muita kulkuneuvoja ei ollut valittavana kuin apostolin hevoset tahi hollikyyti. Kun minulla ei ollut varoja ajaa hollikyydillä saisin käyttää ensinmainittua matkailutapaa s.o. kiertää Viipurin kautta jalan Pietariin. Mutta sattuikin tapaus, joka muutti matkasuunnitelmaani. Verstaaseen ilmestyi eräänä päivänä mies, joka sanoi olevansa viipurilainen rahdinkuljettaja. Rahtimiehet olivat ainoat, jotka talvisaikaan välittivät tavaraliikennettä Pietarin ja Helsingin välillä. Mies sanoi tulleensa kuulustelemaan eikö kukaan sälleistä olisi halukas lähtemään Pietariin, sillä nyt olisi hyvä tilaisuus päästä sinne halvalla hänen seurassaan. Sovimme miehen kanssa heti kaupoista. Kolme hopearuplaa piti minun maksaa hänelle kyydistä ja ylihuomenna, joka oli sunnuntai, piti olla valmis lähtemään matkalle. Taipaleelle lähdettäisiin jäitse kauppatorin rannasta. Nyt alkoivat kiireet hommat. Ensin oli rouvan kanssa selviteltävä raha-asiat. Tiesin itselleni jäävän vähän säästöä, kun velka oli poistettu. Rouva oli ensin kovin lähtöäni vastaan ja ihmetteli, miksi minulla oli niin kiire lähteä talvipakkasella matkaan, kun keväällä höyrylaivalla pääsisin paljon mukavammin. Mutta muuten oli hän minulle erinomaisen ystävällinen, käski olemaan varuillani etten hukkuisi miljoonakaupungin pyörteisiin ja lupasi koska hyvänsä antaa työtä ja kortteerin kun tulisin takaisin. Rahalaskuista selvisin hyvin. Olin saamassa viisikolmatta markkaa. Passi maksoi kahdeksan markan vaiheilla, viipurilaiselle meni kaksitoista markkaa (hopearupla oli silloin neljä markkaa), vielä muutamia pikku ostoksia matkaa varten, loput vaihdoin Venäjän rahaksi. Reisukassani ei siis ollut suuren suuri, mutta sitä en surrut. Olinhan vanha kiertäjäpoika, joka ei ollut tottunut suuria summia pitelemään. Muut matkavalmistukseni olivat pian suoritetut. Kaikki vaatteeni panin päälleni, sillä niitä Jumala paratkoon ei ollut paljon. Matkalaukun virkaa teki pieni mytty, joka sisälsi rouvan antaman pyyheliinan, sekä muutamia voileipiä matkaa varten. Siinä kaikki! Sunnuntaiaamuna lähdettiin matkalle Helsingin etelä-satamasta. Sinne oli kokoontunut rahtimiehiä pitkä karavaani, kokonaista toistakymmentä hevosta, kaikilla vankat kuormat tapetteja Ricksin tapettitehtaalta. Ilma oli kaunis vaikka kylmä, aurinko paistoi täydellä terällä valkoiselle lumiaavikolle, niin että oli vaikea nähdä eteensä. Pian olimme sivuuttaneet Viaporin ja sitä ympäröivät saaret ja edessämme oli silmänkantamattoman laaja lumiaavikko. Ensimmäinen levähdyspaikkamme oli pieni kalastajamökki Sipoon ulkosaaristossa. Illemmällä kiristyi pakkanen. Vastaan puhalsi pureva viima. Nyt vasta huomasin kuinka puutteellinen vaatetukseni oli ja kuinka kevytmielisesti olin lähtenyt näin vaivaloiselle jäämatkalle. Mutta tässä ei auttanut itku eikä valitus. Oli jo ollut kauan pimeä, kello taisi olla yhdeksän seuduissa, kun vihdoin saavuimme määräpaikkaan, kalastajamökille Porvoon ulkosaaristoon. Talo, johon yövyimme oli mäkitöyräällä, liki meren rantaa, niin että hevoset olivat riisuttavat jäälle, jossa ne peitettiin vällyillä ja loimilla. Sitten kiivettiin mäen rinnettä taloon. Väki oli juuri levolle menossa kun toistakymmentä viluista matkamiestä lappautui tupaan. Rannikkoasukkaat olivat varmaankin tottuneet tällaisiin yövieraisiin, koska nurkumatta toivat pari olkilyhdettä makuutilaksi lattialle. Illallista syötyämme kellistyimme koko seurue olkilyhteille. Ei kestänyt kauan ennenkun kuului joka taholta äänekästä kuorsausta ilmaisten että miehet olivat nukkuneet. Minulle vain ei tullut unta, olin liiaksi rasittunut päivän ponnistuksista, sillä pitääkseni itseäni lämpimänä olin kävellyt kymmeniä virstoja hevosten perässä. Luultavasti olin hetkeksi nukahtanut kun heräsin ovenkäyntiin. Kyytimieheni, joka näkyi olevan joukon johtaja, oli käynyt hevosia katsomassa. Hän herätti miehet ja sanoi ulkona olevan niin kovan pakkasen että hevoset paleltuvat, jollei heti lähdetä matkaa jatkamaan. Miehille tuli sen kuultuaan kiire saada matkatamineensa kuntoon. Lähtiessään tuvasta jätti jokainen viisikopeikkasen pöydälle maksuksi yösijasta. Rantaan ehdittyäni olivat kaikki siellä jo lähtövalmiina. Oli vielä pimeä, kello taisi olla viiden korvilla. Minä puolestani olin kovin uninen ja väsyksissä vielä eilisestä ponnistuksesta. Jalkani olivat niin kankeat että tuskin jaksoin siirtää niitä paikoiltaan. Onneksi kyytimiehelläni sattui olemaan matkassa kahdet lammasnahkaturkit. Nähdessään surkean tilani tuli hänen kai minua sääli, koska riisui toiset turkit päältään ja kietoi minut niihin kuin pienen lapsen sekä asetti istumaan paperikuorman päälle. Nyt ei ollut enää pelkoa paleltumisesta. Vähitellen alkoi päiväkin sarastaa ja kohtapa aurinko saapuisi avuksi. Unohtumaton näky todella oli auringonnousu jääaavikolla. Loistavan sädekehän ympäröimä tulipunainen pallo kohosi majesteetillisena verkalleen jääreunan takaa taivaanlaen korkeuteen. Rahtiukot sanoivat että tulee lumipyry, koska aurinko nousee "pyhimyssäteet päässä". Karavaanin kulku oli hidasta, kun kuormat olivat suuret ja raskaat. Juhlallista hiljaisuutta jääaavikolla ei häirinnyt muu kuin hevosten tahdikas astunta ja tiukujen vieno helinä. Väliin tuli vastaan leveämpi railo. Silloin täytyi riisua hevoset valjaista ja antaa niiden vapaasti loikata railon ylitse ja kuormat hilattiin miesvoimalla jälestä. Askel askeleelta katkeaa taival. Itäisellä taivaanrannalla häämöttää jo keidas, nimittäin toinen levähdys- ja syöttöpaikka. Hevosetkin tietävät sen ja jouduttavat askeleitaan. Saari, johon nyt saavuimme, oli isonpuoleinen. Asukkaat olivat suomeapuhuvia, sillä olimme jo sivuuttaneet ruotsalaisen asutuksen rajan. Talo oli siisti, punaiseksi maalattu ja muutoin hyvinvoivan näköinen. Talossa oli entiseltään toinen rahtikaravaani, joka kulki päinvastaiseen suuntaan kuin meidän. Rahtimiehet olivat kaikki tuttavia keskenään. Siinä sitä sitten pakistiin ja kyseltiin kuulumisia kummaltakin puolelta sekä jutun höysteeksi juotiin kahvia monta pannullista. Väkijuomia en nähnyt rahtimiesten ollenkaan käyttävän. Aurinko oli jo liukunut hyvän joukon alamäkeä, ennenkun taas olimme taipaleella. Seuraavaksi yöksi oli aikomus ehtiä Tammioon. Päivä rupesi hämärtämään, aurinko oli jo aikoja sitten vaipunut jääreunan taa. Minua rupesi hirveästi väsyttämään. Kiedoin turkit paremmin ympärilleni, kiipesin jälkimmäisen kuorman päälle ja asettuen siihen niin mukavasti kuin mahdollista, koetin pysytellä valveilla, mutta väsymys sentään voitti. -- Näin unta että olin Hämeen takamailla, lapsuuteni kodissa. Äitini tuli pirtin ovella vastaani ihmetellen, missä niin kauan olin viipynyt. Vastasin olleeni vieraalla maalla, niin etten ole ennen ehtinyt tulla. Kysyin miksi äiti ei ollut lämmittänyt pirttiä, vaikka tiesi minun tulevan kotiin. "Ei ole ollut aikaa, kun on täytynyt kaiket päivät olla kartanon töissä", vastasi äitini. Hän kehoitti minua nousemaan lavalle, siellä kai olisi vielä vähän lämmintä. Kiipesin vanhoja tuttuja portaita parvelle ja asetuin sinne levolle. Mutta parvi rupesi huojumaan sinne ja tänne, lauta laudan perästä putosi alas, viimein ei ollut kuin yksi kapea lauta, mutta sekin irtaantui, ja minä vierähdin lattialle. -- Silmieni auettua huomasin makaavani lumihangella. Herättyäni olin vielä niin unenpökerryksissä etten heti muistanut missä olin. Ponnahdin pelästyneenä pystyyn ja huomasin saapuneemme saaren läheisyyteen. Tie ei ollut enää niin tasaista kuin jäällä, sentähden olin pudonnut kuormalta. Hevosia ei näkynyt, mutta tiukujen helinä kuului läheisestä metsästä. Sieppasin turkkini kainalooni ja lähdin juoksemaan perässä. Toisella puolella mäkeä oli rahtimiesten majatalo, laajojen peltojen ja niittyjen ympäröimänä. Siellä rahtilaiset pihalla jo riisuivat hevosiaan, kun minä ankarasta juoksusta hengästyneenä heidät vihdoinkin saavutin. Talonväki oli illallishommissa kun toistakymmentä nälkäistä ja viluista rahtilaista työntäytyi sisään. Kuka pyysi ostaa suolakalaa, kuka leipää, kuka kauroja ja heiniä. Kaikki kelpasi väsyneille matkamiehille. Tuvassa oli useampia verkkopukkeja, joista näkyi että talossa maanviljelyksen ohella myöskin kalastettiin. Illallista vähän haukattuamme oikaisimme väsyneet raajamme pehmoiselle olkivuoteelle. Yöllä nousi ankara lumipyry, niinkuin rahtiukot olivat aamulla ennustaneet. Se tukkosi kaikki tiet niin umpeen että olimme pakoitetut viipymään talossa puoleen päivään asti. Keskipäivällä, kun lumisade vähän helpotti, läksimme taipaleelle, koettaen kinosten halki pyrkiä eteenpäin. Emme olleet kulkeneet montakaan virstaa, kun pyry uudelleen yltyi, ja tällä kertaa niin rajuna, ettei nähnyt eteensä kuin muutaman sylen verran. Jouduimme tukalaan asemaan. Ei voinut kulkea eteen- eikä taaksepäin. Tuisku peitti kaikki jäljet. Ei ollut muuta neuvoa kuin seistä paikallaan ja odotella pyryn taukoamista. Onneksi oli pakkanen lauhtunut, muutoinhan olisimme muuttuneet jäätönkiksi tässä lumi- ja jääerämaassa. Illan suussa taukosi pyry. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin pyrkiä hätäsatamaan, johonkin luotsi- tai kalastajamökkiin. Rahtimiehet tiesivät hiukan sivulla tiestä, pienessä lahden poukamassa löytyvän vähäisen kalastajamökin. Sinne lähdimme nyt kahlaamaan syvässä lumessa, pimeän tähden kun oli enää mahdoton jatkaa eteenpäin. Kalastajan asunto oli ahdas tällaiselle miesjoukolle, mutta sopu sijaa antaa, sanoo sananlasku. Lattia oli niin täynnä matkamiehiä että tuskin kämmenen leveyttä siitä oli vapaana. Tuvassa oli iso leivinuuni, minulle vanha tuttu jo Hämeestä. Kiipesin uunin päälle, siellä oli ainakin lämmin maata vaikka kylkiluita vähän pakottikin. Tämä oli viimeinen yö, jonka kalastajien luona vietimme. Yleensä huomasin että saaristolaiset ottivat rahtilaiset ylen ystävällisesti vastaan. He tiesivät että nämät eivät mitään ilmaiseksi pyytäneet, vaan että heillä oli rahaa millä maksaa, kun vaan kalastajilla oli jotain myytävää. Seuraavana päivänä -- se oli jo keskiviikko -- läksimme hyvissä ajoin yrittämään eteenpäin. Kulku olikin nyt helpompaa kun lumi suojan ilman tähden oli ehtinyt painua. Puolenpäivän tienoissa tulimme tienhaaraan, jossa vietettiin pieni erojaisjuhla. Miehet panivat tupakaksi ja hevosille annettiin kauroja välipalaksi. Tässä oli karavaanin määrä hajota kolmeen osaan, yksi lähti Koiviston salmen kautta Pietariin, toinen Uuraan tietä Viipuriin. Minun kyytimiehelläni taas oli kotonaan toimitettava jotain tärkeitä asioita, jonkatähden me suuntasimme matkamme suoraan maihin päin. Erotessaan päättivät miehet kokoontua seuraavana tiistaina Pietarissa talvipalatsin kohdalle Nevan jäälle, josta sitten taas yhdessä lähtisivät paluumatkalle Helsinkiin. Minä ja isäntäni läksimme suorinta tietä Säkkijärven Kallolaan, missä hänen kotitalonsa oli. Vasta iltamyöhällä saavuimme perille. Emäntä otti meidät ystävällisesti vastaan ja minut vietiin heti porstuakamariin, jossa tarjottiin tervetuliaiskahvit. Talossa oli kolme poikaa. Kyytimieheni oli vanhin veljeksistä, kaikki kolme olivat naimisissa ja asuivat vaimoineen lapsineen isossa, yhteisessä pirtissä. Ja hyvin he siinä näkyivät sopivankin, jokaisella perhekunnalla kun oli oma rajoitettu nurkkansa. Kanat ja kukot tepastelivat vapaasti ympäri huonetta, laskien sinne tänne puumerkkinsä. Vaimoväki hoiti tavallisesti kaikki kotityöt, miehet kun alituisesti olivat rahdinajossa. Seuraavana aamuna lähti nuorin veli viemään paperikuormaa Viipuriin. Isäntäni jäi kotiin, niinkuin jo mainitsin, asioitansa järjestämään. Olin talossa vieraana kokonaista kaksi päivää. Sillä ajalla sen haltijat kestitsivät minua parhaansa mukaan. Emäntä toi pöytään kaikkea, mitä talossa löytyi. Ikävä vain että minulla ei ollut varaa palkita heidän vieraanvaraisuuttaan. Eivätkä ne kunnon ihmiset sitä vaatineetkaan, he pitivät sitä velvollisuutenaan, kun matkani vähän viivästyi heidän tähtensä. Lauvantai-aamuna, ennen kukonlaulua, olimme jo matkalla Venäjän pääkaupunkia kohden. Ja nyt sitä kuljettiinkin oikein herroiksi! Levännyt valakka juoksi niin että lumi tuprusi ympäri reen. "Dragomannini" vakuuttikin että jos tätä menoa mennään niin ollaan illalla Pietarissa. Puolenpäivän seuduissa häämöttivät edessämme Kiuskerin ääriviivat, eikä kestänyt kauan ennenkun olimme Suomenlahden vilkkaimmalla talvikalastusalueella. Siinäpä oli elämää ja liikettä! Luuli melkein tulleensa jonkun pienen kaupungin markkinatorille. Kalastajien telttoja oli jäällä riveissä niinkuin ruiskykkiä maanviljelijän pellolla. Rivit ulottuivat niin pitkälle kuin silmä kantoi. Jää oli jaettu suuriin sarkoihin ja saroilla oli rivissä kalastajien nuotta-apajat. Välimaalla vilisi kauppasaksoja, jotka tekivät kalakauppoja. Jäällä oli isot hailikasat jokaisen nuotta-apajan vieressä. Ostajasaksat ajelivat ristiin rastiin ja tekivät tarjouksiaan, kalojen hinnat vaihtelivat aina sen mukaan, kuinka suuri saalis oli ollut sinä päivänä. Kun ostaja sai reslansa täyteen Ahtolan hopealta hohtavia asukkaita, peitti hän ne likaisilla niinimatoilla ja antoi mennä huristaa Pietaria kohden, jossa ne seuraavana päivänä jo olivat venäläisten herkkusuiden pöydällä. Koivistolla syötimme hevosta viimeisen kerran, sieltä ajaa vilistimme Kronstadtia kohden. Pimeä ennätti meidät, ennenkun saavuimme "Pietarin avaimen" kohdalle. Linnoituksesta ei pimeän tähden muuta eroittanut kuin mustat hahmoviivat. Kaikesta näkyi että oli tultu suurkaupungin läheisyyteen. Jäällä oli rivissä lyhtytolppia yhtä taajassa kuin siihen aikaan Helsingin kaduilla. Kauppakojuja oli jäällä vähän päästä. Niissä oli kaupaksi vehnäleipää, teetä sekä kaikenlaista rihkamaa. Erääseen kojuun mekin poikkesimme teetä juomaan. Sinne meni minun viimeinen viisikopeekkaseni. Mutta sitä en surrut, olinhan kohta matkani määrässä, jossa kultakasat minua odottivat -- niinkuin luulin. Oli jo pimeä, kun ajoimme Nevan jäätä. Rannat molemmin puolin lainehtivat yhtenä valomerenä, lyhtytolppia oli niin taajassa että pitemmältä matkalta näytti niinkuin kaupungissa olisi ollut ilotulitus. Ajoimme suoraan Viipurborgin puolelle. Siellä oli majatalo, jota nimitettiin "Suomen kortteeriksi". Kortteeri, johon jouduimme, oli suuri avara huone, ihmisvilinää täynnä, niinkuin jossakin markkinahallissa. Siellä kuuli kaikkia muita kieliä, mutta hyvin vähän suomea. Mahorkan savua oli niin paksulta, ettei voinut nähdä yhdestä nurkasta toiseen. Sisäänastuessa sattui silmään ensiksi katossa käryävä öljylamppu, joka näkyi olevan valmis nukahtamaan millä hetkellä hyvänsä. Ympäri huonetta oli kolmenkerroksiset puiset makuulavitsat. Siellä täällä joku rääsyinen väsynyt matkamies nukkui lakki päänsä alla. Lautojen raoissa kihisi punatakkisia syöpäläisiä, kiistellen mustien torakoitten kanssa saaliista. Kahdessa pöydässä, vaivaisen talikynttilän valossa, pelasi kaikenlaisista kansallisuuksista kokoonpantu miesjoukko korttia. Seisahduin yhden tällaisen seurueen luo katselemaan pelin kulkua. Pöydällä oli isot kasat hopea- ja kuparilantteja, jotka aina tuon tuostakin jokin kiihkoisa pelaaja pyyhkäisi avaraan taskuunsa. Tämä ensimmäinen havaintoni Pietarin elämästä ei ollut erikoisen miellyttävä. Kyytimieheni selitti että majatalossa oli kyllä parempiakin huoneita, mutta ne olivat kalliimpia, jonka vuoksi rahtimiehet käyttävät tätä kymmenen kopeekan kortteeria. Mutta minulta puuttui se välttämätön kymmenkopeekkakin, joka oli maksettava yösijasta. Seuralaiseni oli jo matkalla tehnyt uhrauksia hyväkseni niin etten rohjennut häneltä lisää pyytää. Kaikeksi onneksi olin Helsingistä lähtiessäni saanut eräältä tuttavaltani hänen sisarensa osoitteen. Tämän henkilön piti asua jossain Pietarporin puolella. Pyysin hyvää dragomanniani tekemään minulle vielä yhden palveluksen ja tulemaan oppaakseni mainittuun paikkaan. Kierrettyämme outoja katuja noin tunnin ajan tulimme oikeille perille. Etsimäni henkilö asui kellarikerroksessa, pari kolme kyynärää maan alla, erään suutarin luona. Minut otettiin täällä ystävällisesti vastaan sekä luvattiin ohjata toisten suomalaisten luokse. Tässä erosin todellisella kaipauksella matkatoveristani, joka tällä pitkällä ja vaivaloisella matkalla oli minua hoivannut kuin omaa poikaansa. Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, lähti mainittu suutari opastamaan minua n.k. isolle puolelle. Siellä eräässä suuremmassa verstaassa tapasin paljon suomalaisia sällejä, jotka ottivat uuden tulokkaan avosylin vastaan. Vielä samana päivänä hankkivat uudet toverini minulle työpaikan ja kolme ruplaa palkastani etukäteen, jolla rahalla sitten pidettiin tervetuliaiskekkerit. Siihen aikaan oli suomalaisilla käsityöläisillä taitonsa puolesta Pietarissa hyvä maine; itse hovisuutarilla ja -räätälillä oli kaikki työväki suomalaista, mestarit vain olivat saksalaisia. Mutta käytöksen suhteen meikäläisissä oli paljonkin toivomisen varaa. Juopottelu oli yksi suomalaisten pahimpia vikoja ja se alensi heidän arvoaan toisten kansallisuuksien silmissä. Jos joku joukosta tarmokkaalla työllä ja lujalla tahdolla sekä ankaralla säästäväisyydellä kohosi varallisuuteen niin että hän voi ruveta omintakeisesti harjoittamaan ammattiaan -- "mestaroimaan" niinkuin oli tapana sanoa -- silloin alkoi hän heti vieroa omaa kansallisuuttaan, hänestä tuli joko ruotsalainen tai saksalainen. Näitten kansallisuuksien nimen varjossa luuli hän sitten paremmin menestyvänsä. Eräälle tällaiselle nousukasmestarille minäkin ensiksi Pietariin tultuani jouduin työhön. Hän oli kotoisin jostakin Itä-Suomesta, mutta oli jo nuoruudesta asti ollut Pietarissa. Täällä oli hän nainut saksalaisen tytön, niin että heidän kotikielensä nyt oli saksa. Suomea en kuullut hänen koskaan puhuvan. Oudolta minusta vähän tuntui tulla noin vaan yhtäkkiä aivan vieraskieliseen ympäristöön, mutta harvoinhan se kulkuripoika tuttavan seuraan saapuu. Elämä tässä uudessa paikassa oli muutoin niinkuin olisimme kaikki olleet saman perheen jäseniä. Mestari työskenteli samassa huoneessa kuin kisällit ja oppipojat. Rouva itse, erään vanhemman palvelijan kanssa, hoiti koko talouden. Ruokapöydässä puhuivat mestarin väki ja vanhemmat sällit keskenään saksaa. Minulle puhui mestari tavallisesti ruotsia ja oppipojille venäjää, niin että perheessä käytettiin joka päivä kolmea kieltä. Palkkaa luvattiin minulle yhdeksän ruplaa kuukaudessa sekä vapaa ruoka ja asunto. Nahkapoika kun olin ei ollut ensi alussa parempaa pyytämistäkään. Suomesta tullessani oli vaatetukseni, niinkuin jo olen maininnut, kovin puutteellinen, niin etten kehdannut juuri kadulla liikkua. Sentähden istuin kotona sekä pyhät että aret. Onneksi antoi mestari aina sunnuntaiksi ylimääräistä työtä. Tällä tavalla ansaitsin jo ensimmäisenä pyhänä itselleni uuden paidan. Vanhan hautasin täysinpalvelleena kaikkine elävine lisäasukkaineen syvälle likakaivoon. Näin sain aina vähitellen jonkun pienemmän vaatekappaleen hankituksi. Venäjän vapuksi olin jo säästänyt niin paljon rahaa että voin tovereitteni kanssa lähteä vaatekauppiaalta ostamaan uutta pukua. Nyt kehtasin toverieni seurassa mennä ravintolaan teetä juomaan, joka on aivan yleinen tapa Venäjällä. Työskentelin sitten tässä pienessä vaatimattomassa verstaassa koko kesän. Sillä ajalla aloin jo vähitellen tottua Pietarin elämään. Ruokajärjestykseen oli ensin hiukan vaikea mukautua, minä kun olin tottunut syömään kovaa hapanta leipää siellä kotona Suomessa. Nyt tuotiin pöytään vastaleivottua limppua, joka ei aina ollut edes tarpeeksi kystäkään. Ja päälle päätteeksi olivat viipaleet niin ohuita kuin haavan lehdet kotikorvessani niin että niitä piti asettaa ainakin kolme päällekkäin, ennenkun sai hampaalle jotakin vastusta. Saksalaiseen tapaan näytti keskustelu päivällispöydässä olevan pääasiana ja syöminen vain sivuseikkana. Onneksi syötiin ainoastaan päivällisateria pöydässä, aamiaisen ja illallisen toi oppipoika tiskille ja silloin ruokaa ainakin sai riittävästi. * * * * * Puoli vuotta oli jo kulunut siitä kun saavuin Venäjän pääkaupunkiin. Koko tämän ajan olin työskennellyt laitakaupungin saman vaatimattoman pikkumestarin luona, kaukana kaikesta keskikaupungin meluavasta elämästä. Mutta nyt päätin ystävieni kehoituksista jättää tämän rauhallisen poikkikadun ja muuttaa erääseen keskikaupungin saksalaiseen verstaaseen. Verstaan omistaja oli Viron saksalaisia, joita niihin aikoihin tapasi Pietarissa kaikilla toimialoilla. Suomalaiset olivat hänelle antaneet pilanimen "Viinanvetäjä". Nimitys johtui siitä että virolaiset siihen aikaan harjoittivat vilkasta viinan salakuljetusta Suomeen. Olin jo ennen useita kertoja käynyt mainitussa työhuoneessa tuttaviani tapaamassa. Silloin oli ollut salaisena toivonani päästä sinne työhön. Ukko Ekberg -- se oli pikkumestarin nimi -- oli kovin pahoillaan poismuutostani. Hän lupasi lisätä palkkaanikin kolmella ruplalla kuussa jos jäisin, mutta minä en suostunut, kun kerran olin sanani antanut. Jouduin siis taas uusiin oloihin, uusia tapoja ja vieraita naamoja sain joka päivä oppia ja nähdä. "Viinanvetäjän" liike oli Ison-Morskoin ja Nevskin katujen kulmauksessa, siis kaupungin vilkkaimmassa liikekeskuksessa. Sällien työhuoneet olivat kolmannessa kerroksessa pihan puolella. Työväkeä oli kaksitoista suomalaista sälliä ja puolitusinaa venäläisiä oppipoikia. Minusta tuli se kolmastoista, jota lukua taikauskoiset ihmiset pitävät onnettomuutta ennustavana ja jälkeenpäin näemme, minkä verran ennustuksessa on perää. Näiden kahdentoista sällin joukossa oli useita sellaisia, jotka vuosikymmenien kuluessa olivat ehtineet harmaantua saman tiskin ääressä. Puhelin kerran myöhemmin erään tällaisen veteraanin kanssa, jota yleisesti kutsuttiin "Porin Villeksi", syystä että hän oli Porista kotoisin. Kysyin oliko hän käynyt kotiseudullaan sen perästä kun sieltä Pietariin lähti. Ukko pudisti surullisena päätään ja kertoi tulleensa Pietariin nuorena ja toivorikkaana, niinkuin minä nyt, mielessään vakaa päätös palata jonkun ajan kuluttua takaisin Suomeen, kotiseudulleen. Mutta toisin oli käynyt. Monta kertaa hän oli yrittänyt, kerran oli lippukin jo taskussa ja matkalla laivarantaan oli hän poikennut kapakkaan viimeiselle lähtöryypylle -- ja siihen se matka päättyikin, niinkuin moni edellisistä yrityksistä. "Sen jälkeen en ole enää yrittänytkään", lisäsi ukko surullisesti huokaisten. Niinkuin jo mainitsin oli verstas piharakennuksessa, niin että mestari itse tuli siellä harvoin käymään. Tavallisesti toi leikkaaja työn sälleille verstaaseen, ja kun saapaspari oli valmis, lähetettiin se pojan mukana puotiin, jolloin saatiin numero työkirjaan. Kaikki työ oli kappaletyötä. Työnteossa vallitsi täydellinen vapaus. Ahkera sälli ansaitsi kiireellisellä työajalla noin viisikolmatta ruplaa kuussa. Hopearuplia siis kyllä ansaittiin koko hyvin, mutta kyllä ne seuroissa pian hupenivatkin. Korttipeli oli yksi meikäläisten paheita. Viikkopalkka siinä hävisi kuin tuhka tuuleen. Tavallisesti pelattiin kolmen kortin nakkia viiden kopeekan panoksilla. Mutta eihän meikäläisten keskuudessa mistään paremmasta ajanvietteestä siihen aikaan tiedettykään. Yrittäjiä ei sentään kokonaan puuttunut. Maisteri Tyko Hagman-vainajalle tulkoon kunnia siitä, että hän ensimmäisenä yritti Pietarin suomalaisten keskuudessa virittää valon soihtua julkaisemalla suomenkielistä sanomalehteä nimeltä "Pietarin Sanomat". Tälle uudelle tulokkaalle ei, ikävä kyllä, oltu suotu pitkää vaikutusaikaa, sillä jo kahden vuoden kuluttua se kannatuksen puutteessa kuoli. Vaikka Pietarin paikallisen suomalaisen väestön jo silloin arveltiin nousevan kahteenkymmeneen tuhanteen henkeen, ei se kyennyt elättämään kahdesti viikossa ilmestyvää sanomalehteä! Oli kyllä suomalaisilla oma lainakirjastonsakin, mutta sen olinpaikasta ei monella meikäläisistä ollut tietoa. Se sijaitsi venäläisen kirjaston nurkkakaapissa ja ummikkovenäläinen sitä hoitikin. Kirjat olivat siellä samoja kuin Helsingin kirjastossa, sillä mistäpä sinne olisi uudempiakaan saatu. Lainausehdot olivat seuraavat: lainanottajan oli ensikerralla jätettävä hopearupla panttiin kirjan katoamisen varalta, jonka nojalla hän sitten sai yhden niteen kerrallaan lainaksi. Lopettaessaan lainauksen sai hän ruplansa takaisin ja muita maksuja ei kirjasto vaatinut. On kiitoksella mainittava että Pietarin suomalaiset, kaikista huonoista tavoistaan ja alhaisesta sivistyksestään huolimatta täällä vieraitten kansallisuuksien joukossa aina olivat melkein kuin saman perheen jäsenet keskenään. He avustivat heikompia tovereitaan hankkimalla ja valloittamalla näille kunnollisia työpaikkoja. Samoin avustivat he toisiaan sairaus- ja hautaustapauksissa. Kun sattui viimemainitunlainen tapaus lähetti lähin tiskitoveri heti listan kiertämään ympäri kaupunkia. Jos vainaja oli pitemmän aikaa työskennellyt Venäjän pääkaupungissa ja niin ollen oli laajemmin tunnettu, niin karttui hautausrahoja monia kymmeniä ruplia, väliin satojakin. Jos kaikki ei kulunut hautajaiskustannuksiin niin vietettiin loppurahoilla lähimmässä ravintolassa lasia kilistellen peijaiset vainajan muistoksi. Olin kerran saattamassa viimeiseen lepoon erästä tällaista Pietarissa harmaantunutta työtoveria. Saatto oli kerrassaan suuremmoinen: parikymmentä kahden hevosen vetämää umpivaunua kulki siinä jonossa Mitrofanon hautuumaata kohden. Ohikulkija varmaankin arveli että siinä viedään hautaan entistä ravintoloitsijaa, koska kaupungin vanhat juomaveikot ovat häntä niin miehissä saattamassa. Käynti kotiseudullani. Eräänä kylmänä maaliskuun iltana tulin kotiin muutaman tuttavani luota, joka asui Pietarporin puolella. Tieni kulki leveämmältä kohdalta poikki jäätyneen Nevan. Seisahduin katselemaan Pohjolan tähtikirkasta taivasta, joka kaareili ylläni korkeana säteilevänä holvina. Luonto tuntui yön hiljaisuudessa niin juhlalliselta nyt kun sitä ei häirinnyt miljoonakaupungin melu ja hälinä. Tuuli toi tosin korviini kaukaista kohinaa, josta tiesi että suurkaupungin sydän siellä sykähteli. Seisoin tarkastellen taivaan tähtitarhaa. Tuolla säteili komeana vanhastaan tuttu Otava, sarvet kääntyneenä pohjoista kohti. Niin, Otava se oli ollut äitini ja minun ajanmittarina siellä syvällä Hämeenmaan korvessa. Tuolla toinen vanha tuttu, Seulaset, jotka öisellä kiertomatkallaan aina pysähtyivät kiikkumaan Pitkänmäen rahkakuusen latvaan, ennustaen pikaista päivän tuloa. Siinä muistuivat mieleeni entiset ajat. Tuumiskelin että vieläköhän ne tupsupäiset teerikukot käyvät syömässä kotikoivuni latvasta niitä herkullisia urpuja, jota näytelmää minä pienenä paitaressuna olin ihaillen pirtin akkunasta katsellut. Vieläköhän ne valkoiset jänöjussit käyttävät oikopolkunaan äitivainajani perunamaata, käydessään aterioimassa Riitaniityn haavikossa? Näitä aprikoidessa palasivat mieleeni kaikki entisajan muistot. Tunsin eräänlaista katumusta siitä että olin viime aikoina tässä miljoonakaupungin hyörinässä kokonaan unohtanut rakkaan lapsuudenkotini. Kotimatkalla tein vahvan päätöksen käydä omin silmin katsomassa, vieläkö kotipuolessani kaikki on entisellään. Venäläisinä pääsiäispyhinä, joihin vielä oli kuusi viikkoa, olisi sopiva aika lähteä tälle huvimatkalle, sillä pyhäähän silloin oli joka tapauksessa pidettävä. Kun Venäjän pääsiäinen lähestyi oli minulla säästössä noin neljäkymmentä ruplaa. Tällä rahalla oli ensin ostettava muutamia välttämättömiä vaatekappaleita, sillä enhän voinut mennä kotiseudulleni itseäni näyttämään aivan arkipuvussa. Tuhannet kellot sadoista kirkontorneista Venäjän pääkaupungissa antoivat tietää että Kristus on ylösnoussut. Tämä ilosanoma kaikui suusta suuhun yli kaupungin. Kadut olivat tungokseen saakka täynnä juhlamielistä kansaa ja jokainen lausui vastaantulijalle samat sanat: "Hristos vaskrist" (Kristus on ylösnoussut). Minuun tämä juhlahumu ei paljon vaikuttanut. Minulla oli vain yksi ajatus: päästä lähtemään niin pian kuin mahdollista. Venäläisten juhla-aamuna riensin Suomen rautatieasemalle. Ostin arviokaupalla lipun Hollolan Lahteen, sillä en ollut oikein selvillä, mikä asema oli lähinnä kotiseutuani, Pietarin-Riihimäen rata kun vasta hiljan oli avattu liikenteelle. Lahdesta otin hollikyydin ja lähdin yötä myöden ajamaan kotiseutuani kohden. Sairakkalan kestikievarissa lepäsin keskiyöllä parisen tuntia. Kyytipoika ihmetteli että minnekkä herralla on sellainen kiire, kun ei edes yölläkään malta nukkua. Noin puolenpäivän korvilla seuraavana päivänä saavuin kotipitäjääni. Tultuani metsäkulman tienhaaraan maksoin kyytimieheni antaen hänen kääntyä takaisin. Itse lähdin jalkapatikassa taivaltamaan kotiperukoilleni. Keli oli huono, paikoin oli lumisohjoa, paikoin sulaa, mutta sitä tuskin huomasinkaan kiire kun oli ennen pimeän tuloa ehtiä äitini mökille. Ajatuksissani jo iloitsin kuvitellessani, miten hupaista minulla perille päästyäni tulisi olemaan. Lämmittäisin pirtin oikein lämpimäksi ja nauttisin päivän tai kaksi entisistä lapsuudenmuistoistani. Polttopuita oli äidillä tapana pitää orsilla kuivumassa. Kai niitä siellä olisi vielä jäljellä. En tullut edes ajatelleeksi semmoista mahdollisuutta, ettei pirtti olisi entisellä paikallaan, sillä tiesin ettei äitivainajallani ollut suurempia velkoja, joiden maksuun kotini olisi mennyt. Saavuttuani näkömatkalle kiipesin tutulle Hakamäen kivelle tähystämään eikö mökkiä jo näkyisi. Nousin varpailleni, hieroin silmiäni, terästin katsettani, mutta haamuakaan ei näy pyhätöstäni. Ihmeellistä, ajattelin itsekseni, olinhan sen satoja kertoja ennen juuri tältä samalta kiveltä nähnyt. Mihinkä maan uumeniin se nyt on hautaantunut! Paremmin mietittyäni arvelin että lepikkö ehkä on poissaollessani kasvanut korkeaksi ja tiheäksi näreiköksi. Saadakseni mitä pikimmin asiasta selvän juoksin koko loppumatkan. Mutta voi kauhistus mikä näky minua kohtasikaan! Pirtistäni ei ollut muuta jäljellä kuin pieni kiviraunio, osoittaen paikkaa, missä kiuas oli ennen ollut ja kiukaan vieressä pieni maakuoppa, jossa äitini oli säilyttänyt kaljatynnyriä. Ei köyhä torppari seistessään ankaran hallayön jälkeen peltotilkkunsa pientareella tunne itseään köyhemmäksi ja orvommaksi kuin minä seistessäni siinä hävitetyn lapsuudenkotini raunioitten ääressä! Istuin porraskivelle, jonka raastajat ehkä kelpaamattomana olivat jättäneet paikoilleen ja siinä annoin kyyneleitteni vapaasti virrata ihmisten saaliinhimon tähden. Tyynnyttyäni tarkastelin lähemmin pirtin rauniota. Siinä oli kiukaassa vielä jäljellä ne kaksi harmaata kiveä, joitten raoista minä pienenä paitaressuna kaivelin savea imeskelläkseni. Tulipalo ei mökkiä ollut hävittänyt, sillä hiiltynyttä kekälettä ei näkynyt missään. Kotini oli siis varastettu, mutta kuka sen oli tehnyt ja koska? Ensi hetkessä otaksuin että maanomistaja ehkä on sen hävittänyt, mutta sitten muistin hänen sanoneen että mökki saa seistä paikoillaan kunnes lahoaa, sillä töyry ei kelvannut mihinkään muuhunkaan tarkoitukseen. Arveltuani asiaa moneen suuntaan läksin raskaalla mielellä astuskelemaan kylää kohden. Päätin käydä siinä talossa, missä äidilläni oli tapana olla työssä. Kysyin talonväeltä tiesivätkö kuka oli repinyt ja poiskuljettanut minulle laillisesti kuuluvan äitini mökin. Kaikki hämmästyivät sanattomiksi minun äkillisestä ilmaantumisestani. Syntyi pitkällinen äänettömyys. Vihdoin emäntä vastasi: "Täällähän on kerrottu sinun silloin nälkävuosina matkustaneen engelsmannin laivalla Amerikkaan. Me luulimme ettet sieltä enää näille maille palaa, ja kun meidän vanha saunamme oli jo aivan mätä, sanoin minä pojille, että menkää sinne takamaalle ja tuokaa se Leena-vainaan pirtti sieltä saunaksi. Sattui se Leena olemaan meille vähän velkaakin, maksoimme nimittäin hänen viimevuotisen henkirahansa, niin ajattelin että ei kai se mikään synti ole, jos otamme pirtin siitä velastamme." "Te ette typeryydessänne tienneet minkä kalliin aarteen olette minulta ryöstäneet! Se pirtti oli ainoa rengas minun elämäni ketjussa, joka vielä yhdisti minut tähän kotiseutuuni. Nyt kun se on katkaistu, tuntuu niinkuin ei minulla kotia olisi ollutkaan. Näille maille en enää koskaan palaa. Hyvästi!" Harmista masentuneena läksin majataloon. Kävin kumminkin talonväen tietämättä ensin katsomassa, miten he olivat menetelleet pyhättöni kanssa. Mikä häväistys! Vanhoja haisevia kylpyvihtoja siellä täällä nurkissa mätänemässä, permanto rikki ja kallellaan sinne ja tänne! Ei mikään enää muistuttanut sitä entistä siistiä pirttiä, joka minulle oli ollut niin rakas. Seinätkin olivat kauttaaltaan niin nokiset ettei savurajaakaan enää eroittanut. Seuraavana aamuna ajoin majatalosta läheisimmälle asemalle. Koska venäläistä pääsiäisjuhlaa vielä jatkui, tein samalla pienen kiertomatkan Helsinkiin tuttaviani tervehtimään. * * * * * Päästyäni takaisin Pietariin tuli talon dvornikka (talonmies) seuraavana päivänä ilmoittamaan, että passini ja ololippuni olivat vanhentuneet ja siis uusittavat ensi tilassa. Siitä tulisi minulle kuuden ruplan menoerä, ja minulla oli "matti kukkarossa". Se onneton huvimatkani kotiseudulle oli vienyt viimeisenkin kopeekan! Kaduin katkerasti että olin koko matkalle lähtenytkään. Olisi ollut paljoa parempi että olisin säilyttänyt lapsuuteni kodin ehjänä mielikuvituksessani, siten olisin säästynyt kaikesta harmista, minkä siitä nyt sain. Nyt ei ollut muuta neuvoa rahansaantiin kuin viedä talvipalttoo panttiin, sillä mestarille olin jo ennestään vähän velkaa. Päätin ruveta oikein ahkeraksi saadakseni raha-asiani jälleen kuntoon. Siihen kehoitti minua myöskin eräs kirje, minkä sain hyvältä ystävältäni, joka vuosia takaperin oli matkustanut etelä-Venäjälle, Mustanmeren rannalle, Odessan kaupunkiin. Hän kirjoitti että suomalaiset suutarit ansaitsevat siellä äärettömän hyviä palkkoja, että meikäläiset käsityöläiset ovat kovin haluttuja sekä että ilmasto on siellä niin leuto ettei talvesta juuri ole tietoa ja hedelmiä niin runsaasti että niitä saa melkein ilmaiseksi. Tästä kirjeestä minun mustalaisvereni taasen kuumeni ja päätin ensi tilassa matkustaa Odessaan, jahka vain olisin saanut tarpeelliset matkarahat säästöön. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää! Niin kävi minunkin matkatuumieni. Sattuma tuli taas väliin. Ennen olen jo maininnut että suomalaiset käsityöläiset ammatti- ja toveriasioissa aina pitivät yhtä. Vanhoista ajoista oli ollut tapana, varsinkin niissä verstaissa, missä suomalaiset olivat enemmistönä, että kun mestari tarvitsi uuden sällin, ilmoitti hän siitä vanhimmalle miehelle verstaassa, joka sitten neuvotteli toisten sällien kanssa siitä, kuka otettaisiin tahi "vedettäisiin", niinkuin sitä silloin sanottiin. Toiset sällit olivat myös jonkunlaisessa siveellisessä edesvastuussa uuden tulokkaan työn kelvollisuudesta. Muutamia vuosia takaperin oli samassa verstaassa työskennellyt eräs saksalainen sälli nimeltä Stockmann. Hän oli käyttäytynyt suomalaisia kohtaan röyhkeästi ja halveksivasti, sitä paitsi hän oli ollut mainio kielenkantaja verstaan ja myymälän välillä. Silloin olivat meikäläiset pakottaneet hänet muuttamaan, uhkaamalla että muutoin kaikki suomalaiset sanoutuisivat irti. Mutta nyt tapahtui että eräänä maanantaiaamuna, kun me tulimme verstaaseen, istui Stockmann siellä työssä erään tiskin ääressä, hyräillen kaikessa rauhassa itsekseen erästä saksalaisten mielilaulua "Deutschland, das grosse Vaterland"... Me ällistyimme aikalailla, mutta maltoimme kuitenkin mielemme iltaan saakka. Illalla menimme ravintolaan pitämään asian johdosta neuvottelua. Siellä päätettiin esittää mestarille "ultimaattumi" että ellei saksalainen muuta pois, niin me muutamme yhdellä kertaa kaikki. "Lakko"-sana oli silloin vielä tuntematon. Minua vähän epäilytti näin jyrkkä päätös, mutta nahkapoika kun olin, sain tyytyä vanhempien ratkaisuun. Seuraavana päivänä meni ikänsä puolesta vanhin sälli ilmoittamaan mestarille uhkavaatimuksemme. Ukko oli varmaan tätä odottanutkin, koska hän aivan rauhallisena oli vastannut: "Muuttakaa vaan, kyllä minä työväkeä saan, siitä ei nykyään ole puutetta". Tätä emme olleet odottaneet, olimme varmasti siinä luulossa että saksalainen saisi muuttaa, ennenkun koko suomalainen miehistö, mutta nyt hän jäi kuin jäikin aseman herraksi. Meitä hävetti myöskin päätöksemme purkaminen. Hajosimme siis yksi itään toinen länteen. Tähän päättyivät myöskin minun Odessan haaveeni. Nyt täytyi etsiä mistä tahansa uusi työpaikka, jotta saisimme rahaa välttämättömiin tarpeisiin, sillä lakkolaisilla ei ollut niinkään helppo saada työtä. Monen pettymyksen jälkeen sain eräältä toiselta saksalaiselta mestarilta "kortteerityötä", mutta silläkin oli suuret hankaluutensa. Täytyi hankkia oma asunto, joka ei ollut niinkään helppoa oudossa ja vieraskielisessä kaupungissa sekä siihen kaikki muut tarpeet ja työaseet. Vihdoin onnistuimme erään toisen lakkotoverin kanssa, pitkien etsiskelyjen perästä, kaukaa laitakaupungilta saamaan eräältä inkeriläis-suomalaiselta ukolta vuokratuksi pienen yksinäisen komeron, jonka muodostimme työ- ja makuuhuoneeksi niin hyvin kuin olosuhteet sallivat. Huonekaluiksi hankimme vanhoja pakkalaatikoita, permantoa pidettiin sänkynä ja vanhoja niinimattoja sänkyvaatteina. Oli onni että oli kesäaika, joten ei tarvinnut pitää huolta polttopuista. Syksyyn eli siihen asti kunnes ilmat kylmenivät työskentelimme tällä tavoin, mutta sitten kyllästyimme alituiseen kaiken hankkimiseen. Milloin puuttui yhtä, milloin toista. Ruokakomento oli kaikkein vaikeinta. Ruoan valmistamiseen kului meiltä itseltämme liian paljon aikaa ja lisäksi tarvittiin siihen kaikenlaiset keittokapistukset. Ravintoloissa-syömiseen eivät meidän ansiomme taas riittäneet. Tuumimme siis että taitaa olla paras että lopetamme koko puulaakin, ennenkun teemme konkurssin! Toverini matkusti kotipuoleensa Aunukseen, minä muutin Hiekoille, eräälle suomalaiselle mestarille, nimeltä Tolkki. Hiekoin kaupunginkulmalia ei niihin aikoihin ollut juuri kiitettävää mainetta. Siirtyminen Hiekon kaupunginosaan merkitsi melkein samaa kuin Helsingissä lausetapa "hän on muuttanut Antipoffille". Tolkilla tehtiin työtä Gastinnyidvorin makasiineihin myytäväksi. Työn ei tarvinnut olla vahvaa, kunhan se vain oli "näköisää" ja halpaa. Uudet toverini olivat, toiset enemmän toiset vähemmän rappiolle joutuneita viinamäen palvelijoita. Ne olivat niitä aito pietarilaisia, jotka eivät viitsi väsyttää itseään turhilla kävelyillä, vaan joille matka työpaikasta kapakkaan on tarpeeksi. Sillä matkalla ei tarvinnut huolehtia muusta vaatetuksesta kuin että päällä oli tavallinen arkipuku sekä venäläisille tuiki välttämätön esiliina. Kansallisuudeltaan oli yksi sälleistä venäläinen, toinen virolainen, kaksi muuta suomalaisia. Tässä seurassa oli oltava lujatahtoinen mies, sillä kapakkaelämä nieli monta kokematonta nuorukaista. Ikävimpänä puolena tässä uudessa paikassa oli se että puhtaudessa oli paljon toivomisen varaa. Makuusijat, muusta puhumattakaan, olivat niin täynnä syöpäläisiä että minun oli niissä väliin mahdoton nukkua. Usein nousin yöllä ylös ja rummulla istuen torkuin siksi kunnes toverit tulivat töihin. Siinä pimeässä istuessani muistui mieleeni, niinkuin ennen muinoin tuhlaajapojalle, että eiköhän siellä kotimaassa olisi ollut työtä minunkin varalleni. Helsingistä lähtiessäni oli rouva luvannut että häneltä aina saisin työtä ja ruokaa, tulin sitten takaisin koska vaan. Parasta on kai siis, tuumin itsekseni, matkustaa joksikin aikaa takaisin Suomeen, kunnes tuo ikävä lakkojuttukin unohtuu. Olihan minulla vapaus tulla takaisin Pietariin koska vain halutti ja asianhaarat sen sallivat. Tulevaisuudensuunnitelmani oli siis valmis, ainakin joksikin aikaa eteenpäin. Kävikö kaikki suunnitelmani mukaan saamme pian nähdä. Mutta nyt oli ensin selvitettävä päivän polttavin ongelma, nimittäin kysymys mistä saada ruplia matkaa varten ja palttoon lunastamiseksi pantista, jossa se oli virunut keväästä asti. Onneksi kävi siinä joulun-edellisellä viikolla Karalovin kenkämakasiinissa hyvä kauppa. Ukko Tolkilla oli kiire ja hoppu saada riittävä määrä saappaita valmiiksi. Sällit saivat työskennellä ahkerasti yötä päivää, kapakankäynnit saivat siirtyä tuonnemmaksi. Siitä syystä minunkin kopeekkani karttuivat ja muuttuivat vähitellen rupliksi. Palttoo haettiin pantista ja rahat matkaa varten olivat koossa. Takaisin Suomeen. Venäläisenä jouluaattona kiirehdin siis Suomen rautatienasemalle. Mutta nyt minua ei elähyttänyt sama innostus kuin viime kerralla. Masentuneena viimeaikaisista vastoinkäymisistäni astelin nyt tietäni alakuloisena, mieli matalalla. Olinhan Helsingistä lähtiessäni kehunut ystävilleni, etten tule lakaisin, ennenkun minulla on majavannahkaturkit yllä ja kultaa kosolta kukkarossa, ja nyt olikin "matti" ottanut siellä tyyssijan. Helsingistä sain työtä entisessä oppipaikassani. Rouva otti minut ystävällisesti vastaan, niinkuin oli luvannutkin. Työskentelin vanhassa verstaassani kevääseen saakka. Mutta rauhaton sieluni kaipasi vaihtelua ja sentähden muutin eräälle vasta-alkavalle mestarille värkkisälliksi. Pietarin-opintomatkani ja vähäinen venäjänkielentaitoni minut ylensivät tähän kadehdittavaan asemaan. Samoihin aikoihin sattui elämässäni tärkeä käänne joka muutti koko tulevaisuudensuunnitelmani. Tuli näet juuri silloin elämäni polulla vastaani mielestäni viehättävin ja parhain lukemattomista Eevan tyttäristä. Se oli hän, joka pysäytti vaellukseni näkymättömistä langoista punottuun lemmenverkkoon, ja minulle kävi samoin kuin kärpäselle, joka kirkkaan auringonvalon huikaisemana lentää hämähäkinverkkoon. Mitä enemmän se pyristelee, sitä lujemmin se takertuu! Silloin kun se lumous, jota sanomme rakkaudeksi, ottaa meidät valtoihinsa, olemme me miehet, Jumala paratkoon, kuuroja ja sokeita. Ja vaikka ystävämme sekä omaisemme parastamme tarkoittaen meitä kuinkakin neuvoisivat ja varoittaisivat, niin me itseviisaasti vastaamme heille, että "se on meidän yksityinen asiamme, johon kellään ei ole mitään sanomista." Minulla tosin ei ollut mitään omaisia, orpopoika kun olin, mutta kylläkin ystäviä, jotka varoittivat ja sanoivat: "Älä anna leikata siipiäsi liian nuorena, sillä leikkosiipisenä et kykene enää lentämään. Sinähän olet aikonut lähteä etelä-Venäjälle, kuinkas sen lähdön nyt käy?" Mutta minä olin siihen määrin lumouksen vallassa etten ottanut heidän neuvojansa kuuleviin korviini. Enkä kyennyt edes ajattelemaan sitäkään, miten voisin elättää vaimon ja ehkä puolitusinaa ruokahaluisia lapsia, kun kerran miehellä ei ollut muuta omaisuutta kuin kaksi paljasta kättä. Mutta niin lopulta vain kävi, että vihkituoliin koko urani päättyi. Tähän loppui myöskin minun kiertolaiselämäni. * * * * * Nyt olin perheellinen mies, vaikka tuskin vielä kuiva korvien takaa. Tästäpuolin oli yhden asemesta elätettävä kaksi henkeä. Tähän asti oli ollut täysi työ yhdessäkin -- vuoden perästä ilmestyi yksi leukapari lisää eikä jonon loppupäätä näkynytkään. Suutarintyöllä oli vaikea perhemiehen tulla toimeen. Vaikka istuikin rummulla käyränä kuin kysymysmerkki viisitoista tuntia vuorokaudessa ei sittenkään voinut ansaita enemmän kuin seitsemän-kahdeksankymmentä markkaa kuussa. Niihin aikoihin alkoi Suomen metsistä virrata maahamme noronaan ulkomaan kultaa. Mutta kullan vanavedessä tulvi myös uudenlainen ylellisyys, niinkuin, konjakit, liköörit, kaiken maailman viinit ja hajuvedet. Näihin asti olivat monet ylellisyystavarat olleet kansalle melkein tuntemattomat. Talonpoika ei nyt enää viitsinyt itse valmistaa lypsinkiulua, vaan se ostettiin kauppiaalta. Vaimoväki ei enää kehdannut kulkea kotikutoisissa hameissa, ne piti nyt tuotaman suoraan ulkomaan tehtaista. Rahaa kun oli! Mutta näistä syistä elintarpeet myöskin kohosivat huimaaviin hintoihin. Muistan että niihin aikoihin voinaulasta maksettiin 1 markka 50 penniä ja sokerinaulasta 80 penniä, jotka hinnat siihenastisiin verraten olivat kuulumattomat. Minun ammattiini tämä ylöllinen rahatulva ei suurtakaan parannusta tuonut. Ehkä mestari sai joltain tukkipomolta, joka oli hyljännyt kuluneet saapasrajansa, tilauksen lisää. Siinä kaikki! Elintarpeiden kallistuminen ja huonot raha-ansiot ammatissani johtivat siihen että puute ja köyhyys tuli kotimme jokapäiväiseksi vieraaksi. Nyt aloin tosissani etsiä uutta edullisempaa tointa. Se ajatus ei enää uusi ollutkaan, se oli kytenyt mielessäni vuosikausia. Kävin näillä kuulustelumatkoillani muitten muassa kolkuttamassa rautatien virastojen oville. Olisin mielelläni ruvennut vaikka koneitten rasvaajaksi, aikaa myöden olisi siitä kyllä lukemalla kehittynyt koneenkäyttäjäksi. Mutta puuttuva ruotsinkielentaito oli ainaisena kompastuskivenäni, mihin ikänä yritinkin. Insinööri vastasi että oli välttämättömästi osattava ruotsia, jos aikoi rautatien palvelukseen. Sitäpaitsi, kuului jatko, lähettävät senaattorit ja muut korkeassa asemassa olevat herrat tänne elähtäneet pikenttinsä, ja meidän on varattava etusijassa heille paikat. Lopulta kuitenkin onnistuin saamaan sellaisen toimen, jossa ei pantu ruotsinkielentaitoa pääsyehdoksi. Niihin aikoihin olivat täällä kielitaistelun aallot alkaneet vyöryä korkeina. Vainolaiset olivat lähettäneet pääkaupungista maanpakoon korkeamman suomenkielisen oppilaitoksen, suomalaisen Normaalilyseon. Suomenkielen ystävät tästä vääryydestä kimmastuneina huusivat koko Suomen kansan avukseen ja apua tulikin. Ei kestänyt kauan, ennenkun pääkaupunkiin ilmestyi ilman muukalaisten apua uusi ja komea opinahjo: Suomalainen Alkeisopisto. Siinä minunkin vähäpätöinen persoonani sai "palkeittenpainajan" paikan. Vihdoin siis toteutui kauan kytenyt unelmani saada semmoinen homma, jossa jäisi aikaa kirjallisuuden lukemiseen ja harrastamiseen. Siitä päivin kun olin kirjalle oppinut oli mielihaluni lukemiseen vuosi vuodelta yltynyt. Nyt kun vaellusretkeni olivat päättyneet ja olin sidottu paikoilleni perheellisen miehen leipätyöhön, annoin ajatusteni sensijaan retkeillä historian ja runouden loppumattomilla mailla. Unelmissani kiertelin yhä maailmaa -- kävin Odessassa ja Odessan takana! * * * * * Tarinani viimeisistä tapauksista on nyt jo kulunut puolen viidettäkymmentä vuotta. Sillä ajalla on ollut elämän suuren koulumestarin johdolla käytävänä monenmoisia taisteluja. On saatu joitakin voittoja, mutta on kärsitty myös tappioita. Kun ajattelen kaikkea, niin hyvää kuin huonoa, mitä olen kokenut, tekee mieleni sanoa: hyvä on voitolla. Tyytyväisenä voin vaellukseni päättää. Olen ehtinyt sille nuoruutta vastapäätä olevalle kukkulalle, jota sanomme vanhuudeksi. Elämän aurinko vaipuu jo vähitellen lännen taivaanrannan taa, sen viimeiset säteet vielä kultaavat vuoreni huippua. Kukkulani juurella lainehtii rauhaton elämän meri, jossa riehuu ikuinen taistelu olemassaolosta. Sen meren ylitse ainoastaan harvat saapuvat onnellisesti tälle toiselle huipulle. Kun täältä ylhäältä katselen taakseni, niin en voi olla hiljaisina hetkinä kysymättä itseltäni, mikä on ollut se näkymätöin voima, joka on ohjannut elämäni purren kaikkien noiden raivoavien kuohujen lävitse. Semmoisena luotsina ovat olleet rakkaan äitivainajani neuvot ja varoitukset, jotka sain häneltä maailmalle lähtiessäni. Ne olivat minun perintöni, minun ainoa pääomani. Ne ovat olleet kirkkaana kointähtenä, joka on valaissut väylän elämäni haakselle ylitse pohjattomien syvyyksien ja ohi väijyvien salakarien. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEIVÄN JA SEIKKAILUN HAUSSA: HÄMÄLÄISEN MÖKINPOJAN TARINA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.