The Project Gutenberg eBook of Eleonora Lubomirski
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Eleonora Lubomirski

Author: J. O. Åberg

Translator: Bertha Liljestrand

Release date: August 24, 2020 [eBook #63035]

Language: Finnish

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELEONORA LUBOMIRSKI ***


E-text prepared by Tapio Riikonen



ELEONORA LUBOMIRSKI

Historiallis-romantillinen kertoelma
Kaarle X ja Kaarle XI ajoilta

Kirj.

J. O. ÅBERG

Suomensi Linnea





Tampereella,
Emil Hagelbergin ja Kumpp. kirjapainossa,
1891.




SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa. 1658:

   I. Eversti Kruse ja hänen holhokkinsa
  II. Eversti Kruse tekee päätöksen. -- Neuvottelu.
 III. Seikkailu.
  IV. Mikolaiovissa. -- Kaksi vieraissakäyntiä.
   V. "Jota rakastetaan, sitä kuritetaan." -- Muukalainen.
  VI. Eversti Kruse tulee liikutetuksi. -- Isä ja poika. -- Taistelu.
 VII. Sandomirissa.
VIII. Kanssapuhe. -- Vankeus.
  IX. Kersantti pettää puolalaiset. -- Göran Czarnecki käy
      vankiensa luona.
   X. Ehkäistyt tuumat.
  XI. Sandomirin häviö.
 XII. Sotamarski, -- Taaskin Göran Czarnecki.
XIII. Lyhyt luku, jossa Czarny kertoo erään kertomuksen ja
      sitten tulee muille ajatuksille.
 XIV. Öinen kohtaus. -- Walchovitz on sukkelampi kuin
      Czarny luuleekaan.
  XV: Sisarukset. -- Ramoski tekee tyhjäksi Walchovitzin tuumat.
 XVI. 25 päivä Maaliskuuta 1656. -- Kaksintaistelu.

Toinen osa. 1677:

   I. Lukija tutustuu kahteen uuteen henkilöön ja tapaa kaksi vanhaa.
  II. Äiti. -- Czarny tapaa taaskin vanhan tuttavan, ja riemastuu
      tältä saamistaan tiedoista.
 III. Kaarlo yhdestoista sotapäällikköineen Herrevadin luostarissa.
  IV. Ramoski tuumailee seikkoja ja joutuu sentähden ahtaalle.
      -- Jesuiitta.
   V. Berta.
  VI. Torpassa. -- Valmistuksia. -- Pelastus.
 VII. Onnettomuus tulee harvoin yksin. -- Jatkoa kolmanteen lukuun.
VIII. Landskronan tappelu. -- Tirupin kirkkotarhassa.
  IX. Päätös.




ENSIMMÄINEN OSA.

1658.




I.

Eversti Kruse ja hänen holhokkinsa.


Veikselin ja Vislokan yhtymäpaikoilla sijaitsee pieni Mielec'in
kaupunki. Jo aikaisin aamulla 10 p. Maaliskuuta, vuonna 1656,
huomattiin siellä erinomainen vilkkaus, jota ei koskaan ennen oltu
nähty täällä kaukaisessa kolkassa. Ruotsalaiset tulivat etelästä päin,
menivät Vislokan yli ja sijoittivat leirinsä kaupunkiin sekä sen
ympäristölle.

Oli ennenmainitun päivän ilta, laineet nousivat korkealle ja heittivät
valkoista vaahtoansa mataloille rannoille. Koko ruotsalainen armeija
oli jo tullut yli virran, ainoastaan yksi rykmentti seisoi vielä
toisella rannalla. Sotamiehet olivat aseissa ja odottivat joka
silmänräpäys käskyä seurata pääjoukkoa.

Vähän matkaa itse rykmentistä seisoi kaksi upseria. Toinen heistä oli
lyhytläntä mies totisilla ja säännöllisillä kasvonpiirteillä. Päänsä
muoto oli jalo, ja suurista, vaaleansinisistä silmistä säteili
rohkeutta ja päättäväisyyttä, hänen suonikkaat jäsenensä osoittivat
sekä voimaa että notkeutta. Tämä mies oli eversti Kustaa Kruse, oiva ja
luotettava sotilas.

Toinen oli nuorukainen, milt'ei naisellisilla kasvonpiirteillä. Mutta
jos likemmin tarkasti hänen korkeaa rintaansa, huomasi heti, että
hänelläkin oli voimaa ja notkeutta. Silmänsä olivat vaaleansiniset ja
suu, jota varjosi pienet viikset, osoitti alakuloisuutta, joka hyvin
paljon kaunisti häntä. Hänen nimensä oli Vilho Stjernfelt; 20 vuotiaana
oli hän ensi kerran taistellut Kaarlo X Kustaan lippujen alla ja joka
kerran taistelussa osoittanut rohkeuttansa. Niinkuin kaikki
Ruotsalaiset piti hänkin sankarikuningasta esikuvanaan ja hänen
tähtensä hän mielellään uhrasi elämänsä ja verensä.

Kun eversti oli muutamia minuuttia tarkasti katsellut miehiään, kääntyi
hän tuimalla liikkeellä nuorukaiseen päin, pyyhkäisi kädellään
partaansa ja sanoi:

"Ennen ei minulla koskaan ole ollut syytä epäillä luutnantti
Stjernfeltin uskollisuutta kuninkaalleen, mutta nyt..."

"Eversti, pidättäkää", huudahti Vilho kiivaasti. "Koska olen antanut
teille syytä tästä varoittamaan? Koska näitte minun väistyvän
taistelussa. Voitteko sanoa, ett'ei minun rinnassani syki yhtä
uskollinen sydän, kuin teidänkin. Oletteko nähnyt minun peräytyvän
mennessäni ruoppeimpien virtojen yli, tahi kun yhdessä olemme
kahlanneet syvimpien soiden läpi? Ja vihdoin oletteko nähnyt minun
kalpenevan tartarien hurjimmissa päällekarkauksissa?"

Näin sanoen pyörähti luutnantti ympäri korollaan, ja aikoi vihoissaan
mennä, kun eversti kiivaasti tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi:

"Nuori huimapää, veri kuohuu rinnassanne korkeammalle kuin Vislokan
aallot? Te luutnantti Stjernfelt, joka olette tunnettu yhdeksi
levollisimmista upseereistamme, hurjistutte niinkuin tulivuori.
Sitäpaitsi en tarkoittanutkaan niin pahaa, joksi te sen selititte."

"Teidän sanojenne mukaan voisi minua luulla isänmaan ja kuninkaan
petturiksi", vastasi Vilho, joka heti leppyi everstin tavallisen äänen
kuultuansa. Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

"Minä myönnän, että vimmastuin, mutta minä tahdon varoa kunniatani,
joka on meidän kallein omaisuutemme, ja sitä ette voi kummeksia. Suokaa
anteeksi, eversti Kruse. Vimmastumiseni oli pikaisuus."

"Sen teen mielelläni", vastasi eversti, ojentaen nuorukaiselle kätensä.
"Minä myönnän, että pidän teistä ja pidän arvossa teidän rohkeuttanne,
vieläpä pikaista luontoannekin. Mutta kyllä uskon, että urhoollinen
sotilas ei tyydy ainoastaan kunniaan ja maineesen, jotka tosin
mairittelevat ylpeyttä, vaan jotka kuitenkin jättävät tyhjän sydämeen;
kyllä voin aavistaa, että kauniit neidon silmät..."

"Eversti", huudahti Vilho iloisesti; "ettekö luule, että urhea
sotilaskin on kyllin arvokas saamaan silmäyksen kauniista, loistavista
silmistä."

"Sen kyllä luulen, nuori mies", sanoi eversti jonkinlaisella innolla;
"mutta palatkaamme nyt teihin ja teidän matkaanne. Kuinka kauvaksi
jäätte pois, jos nyt annan teille luvan mennä?"

"Kello 12 yöllä olen taaskin oleva täällä."

"Ja kuinka pitkälle aiotte mennä?" kysyi eversti huolettomasti.

"Rzochoviin."

"Ahaa, kreivi", sanoi eversti hymyillen, "joko niin pitkälle olette
joutuneet? Kun minä kuukausi sitten olin Rzochovissa, kerrottiin
minulle, että te olette hyvissä kirjoissa Eleonora Lubomirskin luona,
mutta jos asian laita tosiaankin niin on, surkuttelen teitä kaikesta
sydämestäni."

Vilho säpsähti, ikäänkuin sähkövoiman vaikutuksesta. "Kuinka niin",
kysyi hän muutaman minutin vaitiolon jälkeen.

"Ettekö tiedä, että Eleonora-kreivittärellä on veli, joka..."

"Joka on teidän vihollisenne", lisäsi Vilho kiivaudella. "Sen kyllä
tiedän", jatkoi hän sitten matalammalla äänellä, "mutta minä tiedän
myös, että huhu, jonka kuulitte Rzochovissa, on kokonaan perätön. Minä
kunnioitan ja ihailen kreivitär Eleonoraa, ja teille, eversti, voin
julkisesti tunnustaa, että minä sydämessäni häntä kohtaan kannan
syvempiäkin tunteita, kuin pelkkää ihailua. Mutta minä en ole sitä
koskaan hänelle ilmaissut. Hän, arvossa pidetty puolalainen ruhtinatar,
kiinnittäisikö hän silmänsä alhaiseen luutnanttiin, joka sitäpaitsi on
hänen synnyinmaansa vihollinen, kun tuhansia vapaasukuisia puolalaisia
kilvoittelevat hänen suosiostaan. Ei, eversti, tosin olen
kunnianhimoinen, mutta niin korkealle en kuitenkaan voi ajatellakaan."

Näin sanoessaan painoi hän päänsä rintaansa vastaan ja vaipui syviin
mietteisiin, joista hänen herätti eversti, joka lempeästi pani kätensä
nuorukaisen olkapäälle, sanoen:

"Entiset muistot murehduttavat mieltänne."

"Niin", sanoi nuorukainen, ikäänkuin heräten unelmista, "te olette
oikeassa, eversti, ne tekevät minut synkäksi, mutta eivät kuitenkaan
vähennä rohkeuttani. Te tiedätte, että minä Golumbon taistelussa
haavoituin, niin että minun täytyi jäädä muista. Minulle tarjottiin
silloin hoitoa ja huolenpitoa kreivittären tilalla, jossa paranin, ja
tästä saan kiittää sitä huolta, jota minulle siellä osoitettiin, Siitä
ajasta en ole nähnyt ketään näistä hyväntahtoisista ihmisistä,
sentähden nyt, poistaakseni velkani, tahdon heille sanoa viimeiset
jäähyväiseni. Sota kutsuu meitä kauemmaksi, kukapa tietää, saanenko
koskaan enään nähdä näitä seutuja?" Hän sanoi viimeiset sanat milt'ei
kuiskaten, jonka jälkeen hän vaikeni, ja syvä huokaus tunki hänen
rinnastaan.

"Hm, hm", mutisi eversti, "tällaiset hyvästijätöt ovat tavallisesti
ratkaisevat. Menkää, ja tulkaa pian takasin, mutta älkää palatko
synkkämielisenä, sillä sellaiset ihmiset ovat minun kauhistukseni, vaan
samalla uskaliaisuudella ja samalla voimalla käsivarressa, kuin teillä
nytkin on! Menkää ystäväni", sanoi hän, kun Vilho ei heti vastannut,
"menkää ja olkaa onnellinen muutama silmänräpäys, sitten alkavat
vaivat, vastukset!"

Vaijeten puristi Vilho everstin kättä ja oli juuri lähtemäisillään, kun
eräs ratsastaja täyttä laukkaa tuli heidän luokseen.

"Kuningas käskee eversti Krusea heti menemään virran yli, majoittua
Mielec'iin ja päivän koittaessa marssia Niscoviin, pysähtyä sinne ja
odottaa tarkempia käskyjä."

Näin sanottuaan ratsasti airut takaisin, odottamatta everstin
vastausta. Puolen tuntia senjälkeen alkoivat everstin miehet mennä
Vislokan yli.

Pitkän aikaa seisoi Vilho samalla paikalla ja katseli innostuneena
virran ylimenoa. Kun viimeinen alus työnnettiin rannasta, astui hän
ratsulle ja nelisti pois Vislokan vasenta rantaa myöten. Kauan näki hän
ruotsalaiset nuotiotulet, vaan pian katosivat nekin, ja kun ei hän
enään nähnyt ihmisjälkeäkään, hiljensi hän vauhtiansa ja antoi hevosen
mennä mielensä mukaan.

Hänen ympärillään vallitsi hiljaisuus. Ainoastaan silloin, kun hän tuli
virran lähelle, kuuli hän aaltojen loiskeen, ja tämä olikin ainoa, joka
muutamiksi minuuteiksi voi haihduttaa hänen synkät ajatuksensa.

Heti Rzochovista etelään päin oli vanha Mikolaiovin linna, Lubomirskin
suvun perintötila. Ei ainoastaan valkoisella sammalella peitetyt
muurit, vaan myöskin pienellä tornilla varustettu, linnaa ympäröivä
muuri, osoittivat, että se oli rakennettu kaukaisessa muinaisuudessa,
jolloin sellaiset linnat olivat tarpeen, antamaan suojaa sekä
sisällisiä että ulkonaisia vihollisia vastaan.

Siellä asui nuori Eleonora-kreivitär erään sukulaisensa,
Katarina-rouvan, kanssa, joka muutama vuosi sitten oli jäänyt leskeksi
valtiokanslerin veljen, eversti Lubomirskin jälkeen. Suojeluksena oli
näillä kahdella naisella lukuisa joukko palvelijoita, ja nämä olivatkin
onnellisesti taistelleet ruotsalaisia partiojoukkoja vastaan, jotka
olivat koettaneet valloittaa linnan, toivoen sieltä saavansa suuren
sotasaaliin. Tämän pienen joukon johtajana oli Czarny, Josef
Lubomirskin uskollinen palvelija, jolle tämä oli antanut rajattoman
vallan koko linnassa. Ja tätä valtaa Czarny käyttikin. Joka ilta hän
itse asetti vartijat ja kävi heitä tarkastamassa usean kerran yön
kuluessa. Tämä hänen ankaruutensa tekikin hänet ja vanhan kreivittären
vihollisiksi, sillä tämä ei voinut kärsiä sellaista pakollisuutta,
mutta nämä riidat päättyivät tavallisesti siten, että kreivitär
vihoissaan meni pois, ja Czarny vannoi kalliin valan, ettei mikään
voisi häntä saada unhoittamaan velvollisuuksiaan.

Leveällä linnanportilla seisoi Katarina-rouva, katsellen tarkasti
linnan kartanolle. Vanhus näytti suuttuneelta, sillä hänen poskillansa
hehkui puna, joka ei ennustanut hyvää.

"Missä on Czarny, minkätähden hän ei tule, kun käsken?" huusi hän
korkealla äänellä. "Käskekää hän heti tänne, ja sanokaa, että minä
tahdon häntä puhutella. Minä vaadin häntä tottelemaan!"

Muutaman minutin odotuksen jälkeen, jotka kreivittärestä tuntuivat
liian pitkiltä, sillä hän polki usein kiivaudella jalkaansa maahan,
tuli Czarny ja paljasti päänsä, syvään kumartaen.

"Sinä käytät valtaasi väärin", alkoi kreivitär uhkaavalla äänellä.
"Kenraali Lubomirski on käskenyt sinua suojelemaan meitä vihollista
vastaan, mutta ei kieltämään ystävältä sisään pääsyä tänne. Minkätähden
olet sulkenut portin ruotsalaiselta upseerilta, joka esti miehensä
sytyttämästä linnan tuleen, kun he olivat majoitetut Rzochoviin? Etkö
tiedä, että hänen kauttansa sekä sinä että minä olemme pelastetut? Sinä
olet kiittämätön, Czarny, kuinka kauan on ratsastaja odottanutkaan
päästä sisään? Mene heti aukasemaan, ethän mahdakaan peljätä yksinäistä
miestä?"

Tämän ivallisen kysymyksen johdosta vihan puna levisi Czarnyn poskille,
mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi nöyrällä äänellä:

"Mutta hänhän on ruotsalainen ja siis myöskin vihollisemme."

"No sitte menen itse aukaisemaan", vastasi kreivitär, ja alkoi astua
portaita alas, mutta palvelija pysähdytti hänet, ja vastasi hieman
vapisevalla äänellä:

"Minä aukasen, mutta en ota syytä päälleni."

Katarina-rouva aikoi juuri vastata tähän puheesen, muistuttamalla, mitä
palvelijan velvollisuuteen kuuluu, kun eräs ratsastaja täyttä laukkaa
ajoi linnan kartanolle, sekä Czarnyn että kreivittären suureksi
hämmästykseksi.

Ratsastaja oli Vilho Stjernfelt.

"Suokaa anteeksi, kreivitär", sanoi Vilho, reippaalla hypyllä seisoen
tämän vieressä, "minä tulen sanomaan jäähyväiset, ja sentähden käytin
ainoata keinoa kuin minulla oli tarjona, nimittäin sitä, että itse
raivasin itselleni tien."

Kreivitär ei heti vastannut luutnantin puheesen, vaan kääntyi Czarnyn
puoleen, joka nähtävästi vapisi, huomattuaan ankaran silmäyksen, joka
häneen kiinnitettiin.

"Minä tiedän, kreivi, että te ette tarkoita meille pahaa", sanoi hän
viimein, "mutta että Czarny ei ole pitänyt porttia kiinni, se on
pelkkää huolimattomuutta, joka tulee hänelle kalliiksi, ja minä kyllä
siitä kerron kenraalille. Mene nyt toimillesi, ja ole valppaampi kuin
ennen!"

Nytkään ei Czarny uskaltanut vastustaa vihaista haltijatartaan, vaan
poistui nöyrällä kumarruksella. Mutta heti kun hän oli nähnyt
kreivittären ja kreivin astuvan sisään linnaan, juoksi hän portille,
jonne oli kokoontunut joukko palvelijoita, ja kysyi:

"Kuka päästi sisään ruotsalaisen?" Ei kukaan vastannut. Vaan kun
johtaja lupasi antaa kaikille selkäsaunan, astui yksi vanhimmista
esiin, ja sanoi:

"Minä luulin, että ruotsalainen upseeri, joka kerran pelasti meidät
sekä linnamme, olisi tervetullut tänne; minä aukasin portin!"

Czarny katseli tarkasti miestä muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen
hän poistui sanaakaan sanomatta.

Esi-isäin valokuvilla koristetussa Mikolaiovin linnan salissa istuivat
vanha kreivitär, Vilho Stjernfelt ja Eleonora, vilkkaasti puhellen
keskenään. Eleonoralla oli säännölliset kasvonpiirteet, joista
sydämellinen hyvyys loisti. Hänellä oli sorea vartalo, vaaleanruskea
tukka ja suuret, tummansiniset silmät, joista joskus säteili tulta,
ikäänkuin etelämaiden lapsien. Näiden suloisien kasvojen yli lepäsi nyt
synkkä varjo. Ehkä häntä painoi jokin suru; oliko hän rakkauden
tarpeessa, tahi poistuivatko kaikkein sydämet hänestä?

Siihen vastaaminen nyt ei ole meidän asiamme. Keskusteluna oli
enimmäkseen valtiolliset asiat, ja kumpainenkin puolue koetti, niin
paljon kuin mahdollista, ett'ei loukkaisi toistaan varomattomilla
sanoilla. Vanha kreivitär, joka melkein koko ajan oli koettanut pitää
vireillä keskustelua, nousi viimein ylös ja poistui, sanoen menevänsä
katsomaan, kuinka Czarny täytti velvollisuutensa. Tuskin oli hän mennyt
näkyvistä, ennenkuin Eleonora tulisesti heittäytyi Vilhon syliin,
huudahtaen:

"Täytyykö meidän nyt erota? Voi tuota kauheata sotaa, joka taasen
eroittaa meidät toisistamme!"

"Armas Eleonora", vastasi Vilho, painaen hänen päänsä rintaansa
vastaan; "meidän eromme on lyhyt. Tämäkin taistelu kerran päättyy, ja
sitten seuraat sinä minua synnyinmaahani..."

"Hiljaa, Vilho", keskeytti Eleonora, ja laski toisen kätensä
nuorukaisen huulille, "sinä unohdat, että minulla on veli, joka tulee
kiroamaan minua."

"Sinun veljesi ei kiroa", sanoi Vilho luottamuksella, "minä toivon,
että kenraali Lubomirski on liian jalo mies ja rakastava veli,
tehdäksensä sisarensa onnettomaksi. Rohkaise itseäsi siis, armaani,
meidän tulevaisuutemme ei olekaan niin synkeä kuin luulet."

Eleonora ei vastannut, vaan kietoi käsivartensa nuorukaisen ympärille
ja vaipui hänen rinnoilleen.

Katkerin tuska ja suurin ilo ovat mykkiä. Eleonoran tuska olisi voinut
vaikkapa tappaa hänet.

Kun Vilho, niinkuin jo ennen on kerrottu, sairasti Mikolaiovissa, oli
Eleonora huolenpidollaan vaikuttanut hänen pelastukseensa. Hänen
onnettomuutensa, hänen jalo käytöksensä ja hänen sivistyksensä olivat
Eleonoran tuliseen sieluun juurruttaneet ensimmäisen kipinän rakkautta,
ja kuta enemmän aika kului, sitä enemmän tunsi hän rakastavansa tuota
ruotsalaista upseeria. Mutta selityksen ensimäistä askelta ei Vilho
ollut ottanut. Tosin näki hän jo lähteissään Mikolaiovista
parantumisensa jälkeen, että hän oli rakastettu, mutta hän päätti
kuitenkin vielä hillitä tunteitaan. Nyt hän ei kuitenkaan enään voinut
itseänsä pidättää, ja ellei Eleonora ensin olisi murtanut jäätä, oli
hän päättänyt sen tehdä. Hän heittäytyi ensiksi nuorukaisen syliin, ja
hänen huulensa puhui ensin rakkaudesta. Tätähän ei kukaan voi sanoa
rikokseksi?

"Mutta eikö kukaan neitonen synnyinmaassasi tunge minua sydämestäsi?"
kysyi Eleonora, levottomana silmäillen Vilhoa.

"Ei" huudahti tämä, "ei kukaan nainen ole ennen sinua vallinnut
sydäntäni, eikä kukaan tule sitä vast'edeskään tekemään."

"Sanasi ovat kuin miehen ainakin", vastasi Eleonora säihkyvin silmin.
"Kuule sinäkin minun lupaukseni: Ei kukaan, paitsi sinua, saa levätä
rinnallani, ei kukaan muut kuin sinä tulla osalliseksi syleilyistäni ja
suuteloistani, sillä kun Puolan neito on antanut sydämensä pois, ei hän
koskaan ole uskoton."

Ihastuneena sulki Vilho tuon ihanan tytön syliinsä, ja hän jatkoi:

"Paljon olen kärsinyt rakkauteni tähden. Minä luulen, että veljenikin
sen tietää; vanha kreivitär, joka valvoo minua haukan silmillä, on
kyllä kertonut hänelle siitä. Jo lapsuudesta olen minä määrätty
puolisoksi ruhtinas Göran Czarnekille, joka isänsä rinnalla taistelee
teitä vastaan. Minä olen tutkinut sydäntäni ja koetellut rakkauttani.
Toisella puolen on isänmaa, joka uhkaa minua kirouksella, jos annan
sydämeni sen viholliselle; mutta synnyinmaasi minua ei kiroo. Toisella
puolen ovat vanhempaini ja veljeni lupaukset Czarnekille, mutta
nämäkään eivät voi vähentää rakkauttani. Minä olen voittanut, sinä saat
sen jakamattomana."

"Mutta eivätkö veljesi ja ruhtinas Czarneki pakoita sinua suostumaan
lupauksiin, jotka he ovat antaneet toisilleen?"

"Puolan neito ei anna itseänsä pakottaa", sanoi Eleonora ylpeästi. "Sen
tekee ainoastaan se, jolla on horjuva sydän, ja joka ei tunne, mitä
rakkaus on."

Nyt kuului askeleita viereisestä huonneesta, ja vanha kreivitär astui
sisään, tehtyään tutkimusretken linnassa ja tiedusteltuaan, olivatko
vahdit tehneet velvollisuutensa. Hän tuli niin äkkiä sisään, että
rakastavat tuskin ennättivät paikoilleen. Sittenkuin hän Vilholle oli
pitänyt pitkän puheen palvelijain, ja etenkin Czarnyn, uskottomuudesta,
ja kuinka hänen joka yö täytyi olla levoton, sanoi hän:

"Jos te, herra kreivi, tahdotte jäädä tänne yöksi, niin on yksi
huone..."

"Vaikka mielelläni jäisin, en voi", vastasi Vilho. "Ennen kello 12:sta
täytyy minun olla Mielec'issä, seuratakseni päivän koitteessa
rykmenttiä. Minä olen antanut eversti Kruselle kunniasanani olla siellä
määrätyllä tunnilla, ja niin paljon kuin mahdollista, koetan täyttää
tämän lupaukseni."

"No en minä tahdo teitä, kreivi, estää", sanoi vanha kreivitär,
katsahtaen Eleonoraan, joka tunsi, kuinka hieno puna nousi hänen
poskillensa. "Ja minä sanon teille, kreivi, että täällä linnan
ympäristöllä ei juuri voi olla varma", lisäsi vanhus päättävällä
liikkeellä. "Vanha Czarny tosin ei tahdo myöntää, että mitään vaaraa
olisi, mutta..."

"Oh mitä siihen tulee, on minulla oivallinen hevoseni ja lisäksi hyvä
turva tässä", lisäsi hän, tarttuen kädellään miekan kahvaan "ja älkää
luulko, että minä olen tottumaton kuljeksimaan metsissä ja soissa, se
on ollut suurin iloni aina lapsuudesta saakka, ja luulenpa, että
minulla on yhtä terävä näkö ja tarkka kuulo, kuin teidänkin
maamiehillänne."

Vanha kreivinna katsoi toisaalle, joten nuoret saivat tilaisuuden
vaihtaa muutamia merkitseviä silmäyksiä.

Vielä muutamia minuuttia pitkitettiin keskustelua: sen jälkeen otti
Vilho jäähyväiset vanhalta kreivittäreltä, ja riensi ulos, Eleonoran
seuraamana.

"Jumala olkoon kanssasi, Vilhoni!" kuiskasi nuori tyttö ja hiipi
nuorukaisen rinnalle, "minä rukoilen aina sinulle onnea."

Muutamia silmänräpäyksiä syleilivät he toisiaan, viimein irtausi Vilho
milt'ei väkivallalla Eleonorasta, keikahti satulaan ja ratsasti täyttä
laukkaa avatusta portista ulos, katsomatta taaksensa. Hän ei kuullut
Eleonoran heikkoa huudahdusta, kun hän katosi näkyvistä.

Samassa silmänräpäyksessä kun Vilho saapui virran rannalle, näkyi neljä
ratsastajaa kiireesti laukkaavan metsästä, joka ympäröi linnaa, ja
ottavan saman suunnan kuin luutnanttikin.

"Nyt on hän joutunut paulaan", nauroi yksi ratsastajista, joka
punnitsi kädessään raskasta karbiinia, "Czarny ei ole meitä pettänyt."




II.

Eversti Kruse tekee päätöksen. -- Neuvottelu.


Oli jo pimeä kun eversti Kruse rykmenttineen saapui Mielec'iin, jossa
vallitsi suuri epäjärjestys tämän uuden tervehdyksen tähden. Sittenkun
eversti oli kutsunut kokoon asukkaat ja pitänyt heillä ankaran puheen,
uhaten heitä perikadolla, jos näyttäytyisivät tottelemattomilta, meni
hän majataloonsa. Hänen isäntänsä, nimeltä Izrovitsh, oli yksi
kaupungin kuuluisimmista miehistä.

Pidettyään muutaman minutin neuvottelun upseriensa kanssa, antoi
eversti käskeä luoksensa Izrovitshin, ja, käskettyään häntä istumaan,
sanoi:

"Voitteko sanoa minulle, josko puolalaisia kuljeskelee täällä metsissä?
Minä kehoitan teitä puhumaan totta, muuten... te tunnette sodan lait."

Muutamia minuuttia mietittyään vastasi puolalainen katkeralla äänellä:

"Minua ei laisinkaan kummastuta, että nyt puhutte tuolla tavalla, kyllä
toisella tavalla puhuisitte, jos..."

"Minä en ole kutsunut teitä tänne kuunnellakseni valitusvirsiänne",
keskeytti eversti häntä vihaisesti; "minä kehoitan teitä vielä kerran
vastaamaan kysymykseeni, muuten tiedän kyllä keinon pakottaa teitä." Ja
antaaksensa sanoilleen enemmän painoa, tarttui hän kiivaasti miekkansa
kahvaan.

"Niin", sanoi Izrovitsh, "minä kerron teille siis, että Czarnekin
joukot kuljeksivat täällä metsissä."

"Kuinka pitkälle ulottuvat heidän matkansa?" kysyi eversti taas.

"Niscoviin."

Eversti hypähti ylös tuoliltaan.

"Ovatko Rzochovin ympärystät myöskin täynnä vihollisia?" kysyi hän,
selvästi osoittaen liikkeissään levottomuutta.

"Ovat!" vastasi Izrovitsh lyhyesti. "Ja Sanin luona seuraa kenraali
Lubomirski tarkkuudella teidän kuninkaanne liikkeitä", lisäsi hän
hetken vaitiolon jälkeen.

"Sinä olet uskalias, Izrovitsh", sanoi eversti, katsellen miestä
läpitunkevilla silmäyksillä.

"Te käskitte minun puhumaan totta, ja minä olen nyt kertonut teille
kaikki, mitä tiedän", vastasi puolalainen kumartaen.

Enempää eversti ei saanut tietää, ja hän käski Izrovitshin menemään,
mutta antoi ajutantilleen salaisen merkin pitää silmällä puolalaista.
Sittenkun hän yksinäisyydessä oli tutkinut saatuja tietojaan, kutsui
hän jälleen sisään ajutantin ja sanoi:

"Valitse mielesi mukaan urhoollisimmat upseereista ja miehistöstä, minä
tahdon tutkia, josko puolalainen puhui totta. Sitäpaitsi pelkään, että
luutnantti Stjernfelt, joka juuri on paluumatkalla, voisi joutua noiden
pensasryömiöiden käsiin. Luultavasti täällä ei enään ole veneitä
jälellä?"

"On, herra eversti, neljä kappaletta."

"Ota ne heti takavarikkoon!" huudahti eversti innostuneena.

"Se on jo tehty."

"Hyvä! Lähetä siis kersantti Lundberg kahdeksan miehen kanssa
suurimmalla veneellä virtaa ylöspäin, ja käske heitä suurimmalla
tarkkuudella tutkimaan rantoja Rzochoviin saakka."

Ajutantti poistui, täyttääkseen käskyä.

"Olisipa vahinko, jos puolalaiset saisivat tuon vallattoman rakastajan
kynsiinsä", mutisi eversti, heittäytyen pitkäkseen vuoteelleen,
nauttiakseen muutaman minuutin lepoa. Peijakkaan soma oli tuo
puolalaistyttö kuitenkin, enkä minä laisinkaan ihmettele, että meidän
tulinen luutnanttimme on ilmi tulessa. Sanotaan, että tyttö on
silmittömästi rakastunut häneen, ja minä lyön vaikka vetoa aimo
miekkani sataan dukaatiin, ettei kukaan meistä tule viemään
kotimaalleen niin ihanata saaliista. Hänellä on veli, tuo kenraali,
joka itse on antanut itselleen arvonimen. Muuten hänestä ei taida olla
sotapäälliköksi paljon enemmän kun minun huonommasta korpraalistani,
mutta urhoollinen hän taitaa olla, ja aika työn saamme, ajaessamme
hänet husaarineen ja kvartiaanineen takaisin soihin, josta he ovat
tulleetkin. Nuori Czarnecki on kai määrätty hänen langokseen, mutta
vielä voi kaikki muuttua, ja ell'ei asiat aivan hullusti mene, teen
minä herroille tänä yönä kepposen, jota he eivät aivan pian tule
unohtamaan. "Nyt tiedän, mitä teen", huusi hän ja hypähti ylös
nuorukaisen vilkkaudella, "vaan kepponen pitää heti tehtämän, ennenkun
rakastaja ennättää kiepata pois morsiamensa kehdosta!"

Eversti tuskin sai sanottua viimeiset sanat, ennenkuin ovi aukeni ja
varteva sotilas astui sisään.

"Terve tuloa, majuri Berdan", sanoi eversti ja meni vastatullutta
tervehtimään, "missä olette olleet ja minkälaisia uutisia tuotte?"

"Mikolaiov'in luona", vastasi majuri. "Minä tapasin siellä joukon
Lubomirskin husaareja. Ilman muita mutkia hyökkäsin heidän päälleen ja
ajoin koko parven Visiokaan. Muiden muassa, jotka joutuivat käsiimme,
oli yksi hyvin epäiltävän näköinen, sillä hän vältti aina joutumasta
taisteluun ja koetti useoita kertoja paeta. Tutkiessani häntä, löysin
tämän kirjeen, joka oli ommeltu hänen takkinsa helmaan."

Majurin mentyä, avasi eversti kirjeen, sanoen itsekseen: "Olenpa varma,
että tämä sisältää jotain saakelin vehkeitä. Arvasinpa oikein!"
huudahti hän, luettuaan kirjeen, "veli on peloissaan ja tahtoisi
siskonsa varmaan paikkaan. Saakelin mukavasti ajateltu nämä vehkeet,
mutta peijakkaan paha oli, että minä osaannuin joutua väliin, tekemään
tyhjäksi nämä hankkeet. Ha, ha, haa! Tahtoisinpa nähdä sekä veljen että
aijotun sulhasen kasvot, kun he huomaavat tuon vanhan karhun, Kustaa
Krusen, vieneen pois heidän saaliinsa. Nämä vehkeet kyllä ansaitsevat
kävelymatkan, vaikkapa se olisikin kahta virstaa pitempi."

Näin sanoen solmi eversti miekan vyölleen, heitti ratsukaapun
hartioilleen, pisti pari pistoolia nahkavyöhön ja kiiruhti ulos. Tuo
pieni joukko seisoi jo valmiina, odottaen ainoastaan käskyä lähteäkseen
liikkeelle.

"Majuri Berdan", huusi eversti, "vanki on kai takavarikossa?"

"On, ja varmassa". vastasi majuri.

"Älä päästä häntä karkuun, minä tutkin häntä palattuani." Tämän
sanottuaan komensi eversti joukon liikkeelle, kannusti hevostaan ja
kiirehti joukkonsa etupäässä etelään päin.

       *       *       *       *       *

Noin neljännespenikulma itäänpäin Mielec'istä seisahtui Kaarlo Kustaa,
antaakseen joukkojensa hengähtää rasittavien marssien perästä. Koko
sotavoima, noin 8,000 miestä, oli majoittunut ympyrään, minkä
keskukohdalla oli vanha, rappiolle joutunut luostari, jonka kuningas
otti asunnokseen.

Suurista saleista ei enään kuulunut munkkien eikä nunnain ykstoikkoisia
lauluja, ja pienissä, vankilan tapaisissa kopeissa vallitsi haudan
hiljaisuus. Salaiset huokaukset ja kyyneleet eivät häirinneet
hiljaisuutta, eivätkä myöskään tukahutetut hätähuudot ihmisparkoja
kidutettaissa muistuttaneet keskiajan tyrannisuudesta ja suuremmasta
jumalanpelosta; ainoastaan rumpujen äänet ja sotamiesten naurut
muistuttivat, että toinen sukupolvi polki jumalisten isäin entistä
asuntoa.

Ajatuksiin vaipuneena läheni Kaarlo Kustaa luostarin muurin porttia.
Hänen rinnallaan käveli eversti Kaarlo Sparre.

"Teidän majesteettinne", sanoi tämä, juuri kun kuningas astui
rikkoutuneelle kynnykselle, "täällä täytyy olla varovainen, sillä juuri
tällaisissa paikoissa ryövärit ja salamurhaajat mieluummin
oleskelevat."

"Rakas Sparre", vastasi Kaarlo Kustaa ja laski kätensä everstin olalle
tuolla tavallisella hymyllään, jolla hän lumosi jokaisen, joka tuli
hänen läheisyyteensä, "tämähän on asumukseni, enkö uskaltaisi sinne?
Kas niin, herrani", sanoi hän iloisesti muille päälliköille, jotka
seurasivat häntä, "nyt olemme nykyisessä kodissani, jonka täten
uudistan."

Näin sanoen astui kuningas ensiksi sisään, pysähtyen keskelle lattiaa,
johon oli asetettu kiviä ympyrään. Yhdelle näistä istui kuningas ja
käski seuransa noudattamaan hänen esimerkkiään. Kaarlo-kuninkaan äsken
niin iloiset kasvot näyttivät nyt murheellisilta, suuret, kirkkaat
silmänsä katsoivat tutkistellen kaikkiin ja jäivät vihdoin majuri
Kaarlo Kristeri Liljenberg'iin.

"Herrani", alkoi kuningas, "tämä sotaneuvottelu on päättävä sekä meidän
että Puolan kohtalon. Näissä soissa kadotamme tuhansittain urheita
sotilaita ilman sanottavaa edistystä. Kenraali Lubomirskin johtamana
kokoontuvat puolalaiset ja Czarnecki koettaa kukistaa siipeämme. Tämän
täytyy muuttua, minä en voi nähdä, että urhoolliset poikani tulevat
pelkojen vihollistemme saaliiksi; vielä kerran: _tämän täytyy
muuttua_." Kaarlon silmät säihkyivät ja hän aikoi jatkaa, mutta näki,
että majuri Liljenberg aikoi puhua.

"Puhukaa, majuri", sanoi hän, "me tahdomme kuulla ajatuksenne."

"Teidän majesteettinne", alkoi majuri, "sekä minun että muiden neuvosta
pitäisi meidän niin pian kuin mahdollista murtaa tämä kolmio, jonka
rajana ovat Veiksel ja San. Edellisen luona seisoo Czarnecki,
jälkimäisen litvalaiset, ja heillä on kyllin ruokavaroja kummallakin.
Minä en sano tätä pelosta, vaan nälkä, tämä vihollinen, joka on tulta
ja miekkaakin kamalampi, on kintereillämme. Sandomirin luona on
Cronlod, mutta hänkin on elatusvarojen puutteessa, ja jos puolalaiset
monta kertaa tekevät väkirynnäkköjä, luulen minä, että tämäkin
linnoitus pian antautuu."

"Teidän sananne eivät juuri ole iloittavia", vastasi kuningas, vaipuen
ajatuksiinsa, "mutta minä ymmärrän aivan hyvin, että te olette
oikeassa. Noh, hyvä siis!" huudahti hän muutaman minuutin mietittyään,
"seuratkaamme majurin neuvoa. Sandomirin luona menemme Veikselin yli,
sieltä heti marssiaksemme Varsovaa kohden. Pitäkää joukkonne kunnossa,
ja te, Sparre, antakaa käsky eversti Kruselle, että hän kuta pikemmin,
sitä parempi, yhtyy meihin." Näin sanoen nousi kuningas paikaltaan,
hänen silmänsä säihkyivät ja hän sanoi itsekseen: "Juhana Kasimir,
vartioitse nyt pääkaupunkiasi!"

Päälliköt erosivat. Ainoastaan Liljenberg ja kenraalimajuri Bülov
menivät samaan suuntaan leirin pohjoisosaan. Viimein sanoi Bülov
katkeralla äänellä:

"Kuinkahan tämäkin päättyy. Kuningas sanoo menevänsä Veikselin yli,
mutta sehän tie on suljettu."

"Suljettu", huudahti Liljenberg hämmästyksellä, "te puhutte leikkiä!"

"En, se on täyttä totta."

"Minkätähden ette sitä ennen ole ilmaisseet?"

"Minä en nyt tahtonut vastustaa teitä", vastasi Bülov röyhkeästi,
"sillä minä tiedän, että kaikki neuvomiseni nyt olisivat menneet
kuuroihin korviin. Kaarlo Kustaa on sekä sotapäällikkö että sankari,
mutta kun hän on valmis rynnäkköön, on hän liian hätäinen."

Liljenberg ei vastannut.

"Minä olen varma asiastani", jatkoi Bülov, "hän ei olisi päättänyt
mennä yli Veikselin; semminkään ei nyt."

"Selittäkää selvemmin!"

"Heti. Tunti sitten tuli tänne airut eversti Cronlodilta. Tämä urhokas
mies on jo lyönyt takasin kolme väkirynnäkköä, ja useita pienempiä
kahakoita on tapahtunut, kun puolalaiset ovat koettaneet valloittaa
linnan. Vihollisen laumat lisääntyvät aina enemmän ja enemmän. Sandomir
on jo monta kertaa sytytetty palamaan, ja jos kaupunki antautuu, täytyy
myöskin linnan ennen tahi myöhemmin joutua puolalaisten käsiin. Vaan
tässä ei vielä ole kaikki mikä vielä enemmän vaatii varovaisuutta, on
se, että Czarnecki, tuo viekas partioretkeläinen, on arvannut
hankkeemme, ja nyt on hänen tarkoituksensa pakottaa meitä vielä
kauemmaksi kolmion kärkeen, voidakseen sitten yhdellä iskulla hävittää
meidän pienen sotavoimamme."

"Helpommin sanottu kuin tehty", jupisi Liljenberg. "Me emme anna
turkkilaisten eikä barbaarien vangita itseämme." Ääneensä sanoi hän:
"Minkä neuvon te, kenraalimajuri, antaisitte?"

"Jospa tässä", vastasi Bülov, osoittaen Veikseliä, "olisimme menneet
yli ja marssineet Czarneckia vastaan, ennenkuin hän olisi joutunut
kutsumaan avukseen litvalaiset. Hänen lyömisensä olisi ollut hyvin
helppo, ja Cronlod olisi myös tullut vapautetuksi heidän rynnäköistään.
Lubomirskin joukot ovat liian heikot vastustamaan meitä, ja Juhana
Witebski, joka on sijoitettu virtojen yhtymäpaikoille, ei myöskään
olisi joutunut omaisiensa avuksi. Ainoastaan täten olisi tie Varsovaan
nyt ollut auki. Tämä olisi ollut minun neuvoni."

Nyt pysähtyi keskustelu, mutta ikäänkuin sattumalta katsoi Bülov
taaksensa ja seisahtui. Muutaman silmänräpäyksen katseli hän
tarkasti luostarin harmaita muuria, jotka hämärässä näyttivät
jättiläiskummituksilta.

"Tuo vanha luostari näyttää minusta niin salaperäiseltä", kuiskasi hän
Liljenbergille; "aina siitä asti kun tulimme tänne, olen sitä katsellut
epäilyksellä. Minä olen varma, että jotain salaista on siellä
kätkettynä. Katsokaa, katsokaa", jatkoi hän kuiskaavalla äänellä, ja
tarttui majurin käsivarteen, "luuloni ovat toteutuneet. Siellä on
vakoojia aikalailla, ja jos teillä on hyvät silmät, voitte helposti
nähdä pään, joka liikkuu edestakaisin tuolla seinällä. He ovat olleet
siellä piilossa, jo ennenkuin me tulimme tänne, mutta minä vangitsen
koko joukkion. Älkää kadottako heitä näkyvistänne, majuri, minä tulen
heti takasin."

Näin sanottuaan Bülov katosi. Liljenberg ei ottanut silmiään vakoojasta
seinällä, ja hän näki nyt selvästi, mitä Bülov ei ollut huomannut, että
siellä oli useita päitä. Suurimmalla levottomuudella odotti hän
toverinsa takaisintuloa. Neljännestunnin kuluttua tulikin Bülov
takaisin, kuiskasi muutaman sanan majurin korvaan ja veti hänen
mukanaan.

Hiljaa hiipien lähestyivät he nyt sitä osaa muurista, jossa varjo oli
näkynyt, ja ilokseen huomasivat he siellä ikkunan, josta voivat
paremmin nähdä, mitä sisällä oli tekeillä. Bülov nousi varpailleen ja
koetti katsoa sisään, mutta tässä epämukavassa ja väsyttävässä
asennossa ei hän voinut olla niin kauan, että olisi mitään nähnyt.

"Tukekaa minua olallanne", kuiskasi hän Liljenbergille.

Tämä teki hänen pyyntönsä jälkeen.

"Kuinka monta heitä on?" kysyi Liljenberg hiljaa kuiskaten.

"Kymmenen minä olen lukenut", vastasi Bülov, "ja yhden näistä luulen
tuntevani; tahtoisin kuitenkin nähdä hänen kasvonsa; vartalo on
samallainen kuin hänelläkin, mutta hän istuu selin tännepäin, ja takin
kaulus on nostettuna ylös, melkein silmiin asti."

"Hän on siis merkittävä henkilö?" sanoi majuri, puoleksi kysyen.

Bülov ei vastannut.

Noin puolentunnin vaitiolon jälkeen sanoi kenraalimajuri, astuessaan
alas.

"Nyt näyttää heidän neuvottelunsa päättyneen, mitähän nyt seurannee?"

Tämän sanottuaan vetäytyivät he muutamia kyynäriä muurista ja aikoivat
juuri piiloutua erään suuren kivilohkareen taakse, kun äänekäs "wer
da!" kaikui yön hiljaisuudessa.

Vielä kerran kuului tämä röyhkeä kysymys ja senjälkeen kova laukaus,
jonka kaiku monenkertaisesti kertoi luostarin saleissa. Samassa
silmänräpäyksessä kuului kavioin kopse aivan vakoojien takana, Bülov
hypähti heti sivulle, mutta Liljenberg, joka oli kömpelömpi, ei
kerinnytkään väistymään. Salaman nopeudella kiiti eräs ratsastaja
esiin, ja ennenkuin majuri sai ajatelluksikaan vastustusta, makasi hän
jo melkein tainnotonna maassa. Juuri silloin pilvet haihtuivat, ja kuu
loi kirkkaan valon kaikkiin esineihin. Tuntematon ratsastaja kääntyi
Bülovin puoleen, paljasti kasvonsa ja huusi pilkallisesti hymyten:

"Kiitos viimeisestä Donajekin luona, herra kenraalimajuri!"

"Tuhat tulimmaista", jupisi Bülov, hakien innokkaasti pistoolejaan,
vaan samassa laukkasi ratsastaja tiehensä.

Liljenbergin tainnottomuus ei kestänyt kauvan; tuntemattoman huudosta
hän jo heräsi, nousi ylös ja sanoi Büloville:

"Tuo veijari näkyy tuntevan teidät, ja minä muistuttelen myöskin
kuulleeni tämän äänen ennenkin."

"Hiljaa", kuiskasi Bülov, katsoen ympärilleen, "ei kukaan saa tietää,
että meillä on ollut tällainen seikkailu Göran Czarneckin kanssa."

Samassa astui eräs korpraali esiin, ilmoittaen että kuusi puolalaista
on vangittu.

"Vartijoitse heitä hyvin", käski Liljenberg, "huomenna tulen minä heitä
tutkimaan."




III.

Seikkailu.


Hiljakseen lähestyi Vilho virran rantaa, ratsastaakseen sitä pitkin,
luullen siten välttävänsä kaikki vaarat. Ennen oli ollut pimeä kuin
säkissä, vaan vähitellen pilvet hajosivat, ja juuri vähää ennen
sydänyötä nousi kuu aivan pilvettömälle taivaalle. Nyt voi Vilho
helposti eroittaa hänestä etäämmälläkin olevat esineet. Vaan nyt voivat
myöskin väjyvät viholliset helposti huomata hänet.

Mutta nyt ei Vilho ajatellutkaan petosta eikä pauloja; hänellä oli
parempia seikkoja ajateltavana. Hän muisteli Eleonoraa ja noita ihania
hetkiä, jotka olivat menneet; hän ajatteli epävarmaa tulevaisuutta,
millaisia tauluja se toisi hänen silmäinsä eteen, eikä hän saattanut
olla olematta vähän suruissaan, muistaessaan ruhtinasta ja hänen
suhdettaan Eleonoraan.

Vaan toivo, tuo lohduttaja, kun murheet painavat mieltä, se vilkastutti
myöskin Vilhoa ja enensi hänen rohkeuttaan. Hänellä oli mielestään
voimia painiskella vaikka kohtalonsa kanssa, vaikkapa se olisi
kuinkakin vihollismielinen häntä kohtaan.

Äkkiä pysähtyi hevonen, ja ellei Vilho olisi ollut niin taitava
ratsastaja, olisi hän varmaan pudonnut selästä. Ajatuksiinsa vaipuneena
ei hän huomannut, että oli ohjannut hevosensa päin virtaa, jonka aallot
loiskivat.

Ainoastaan pari kyynärää hänestä. Hän kuunteli hetken ja säikähti, kun
kuuli kavioin kopsetta. Äkkiä ohjasi hän hevosensa aina virtaan saakka,
aikoen uiden mennä yli Vislokan, joka tässä kohtaa oli hyvinkin kapea,
vaan muutti äkkiä päätöksensä ja ajoi läheiseen pensaikkoon.
Takaa-ajajat tulivat aina lähemmäksi, he puhuivat äänekkäästi ja hyvin
vilkkaasti sekä mainitsivat usein Czarnyn nimen.

"Ahaa", sanoi Vilho itsekseen, joka kuuli koko heidän puheensa, "se on
tuo Czarny-lurjus, jota saan kiittää tästäkin seikkailusta, mutta kyllä
sen hänelle vielä maksan."

Hänen täytyi nyt etsiä itselleen sopiva lymypaikka, mutta huomasi
surukseen, että hänen oman pelastuksensa tähden täytyi jättää hevonen
kohtalonsa nojaan. Pitkittä ajatuksitta hyppäsi hän maahan, paljasti
miekkansa ja ryömi pensaikkoon, huolimatta terävistä oksista, jotka
repivät sekä hänen vaatteensa että kasvonsa ja kätensä. Kun hevonen
tunsi itsensä vapaaksi, hyppäsi se takajaloilleen, hirnui hurjasti ja
syöksyä virtaan päin. Mutta äkkiä kääntyi se takasin, nosti korviaan ja
katosi metsään. Muutaman minutin kuluttua tulivat takaa-ajajat
pensaikon luo, ja Vilho kuuli selvästi yhden heistä sanovan: "Hän on
päässyt pakoon; virta ei ole leveä, hän on uinut sen yli."

Vilho valmistautui kovimpaan vastarintaan, jos hänen piilopaikkansa
keksittäisiin. Hän puristi miekankahvan käteensä ja tarttui karbiniin,
voidakseen heti sen laukaista.

Eräs takaa-ajajista virkkoi taas: "Minä olen aivan varma siitä, että
hän on uinut yli; nämä kirotut ruotsalaiset uivat kuin kalat. Vaan jos
hän on piiloutunut tänne lähelle, saamme hänet pian käsiimme. Yksi mies
jää tänne, me muut tutkimme rannan, sillä hän ei saa päästä meiltä
pakoon!"

Tämän sanottuaan he poistuivat. Neljäs jäi ja istui niin lähelle
Vilhoa, että tämä aivan helposti olisi voinut tarttua häneen kädellään.

Hetken odotuksen jälkeen, joka Vilhosta tuntui hirveän pitkältä, asetti
puolalainen kiväärin viereensä, nojasi päänsä puunrunkoa vasten ja
nukkui.

Tämä oli Vilhon pelastus. Tuskin 20 askelta hänestä lirisi pieni lähde,
ja vasemmalla puolella oli ranta vapaa niin kauaksi, kuin silmä
kannatti. Mutta silmänräpäystäkään ei nyt saanut hukata, jotta pelastus
onnistuisi. Käärmeen notkeudella hypähti Vilho pensastosta nukkuvan
puolalaisen luo, ottaen tämän kaikki aseet itselleen. Hiipien lähestyi
hän nyt rantaa, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan paikalleen,
huomattuaan vedenpinnalla mustan esineen, joka luikerteli sinne tänne.
Hän huomasi heti, että se oli vene, vaan oliko siinä ystäviä vai
vihollisia, sitä ei hän vielä eroittanut.

Tuskin oli Vilho poistunut piilopaikastaan, ennenkuin puolalainen
hypähti ylös, olematta laisinkaan unisen näköinen. Hän katseli tarkasti
ympärilleen ja jupisi itsekseen:

"Kyllähän ruotsalaiset ovat varovaisia, mutta me olemme kavalia kuin
käärmeet. Tuo poikaraukka on nyt itse joutunut paulaan." Näin sanoen
meni hän kiirein askelin samaan suuntaan kuin hänen toverinsakin.
Venettä ei hän huomannut.

Vilhon silmät eivät eronneet veneestä; hänen sydämensä tykytti
kuultavasti. Rapina, joka syntyi lehden pudotessa puusta, pelotti
häntä. Hänen edessään oli vedenpinta ja takanaan synkkä metsä, vaikka
hän kääntyisi minnepäin tahansa, täytyy hänen tavata vihollisia. "Kävi
kuinka kävi", jupisi hän itsekseen, "minä en voi täällä kauemmin olla,
täytynee lähteä tutkimaan, josko minulla on pelastuksen toivoa. Ell'en
pääse pakenemaan ennen päivän koittoa, on se sitten jo liian
myöhäistä."

Näin sanoen nousi hän makaavasta asennostaan ja aikoi juuri mennä alas
rantaan, kun kuuli takanaan kovan paukauksen, ja luoti vinkui niin
läheltä hänen päätään, että luuli itsensä haavoittuneen. Puoleksi
houreissaan odottamattomasta päällekarkauksesta hän kaatui, mutta tuli
kohta tuntoihinsa, kun viholliset ilohuudolla syöksyivät metsästä. Nyt
riippui kaikki yhdestä hiuskarvasta. Vene lähestyi hyvin nopeasti, vaan
huomaamatta, ja juuri kun puolalaisten piti ottaa Vilhon kiinni,
pamahti kaksi laukausta, ja yhtä monta vihollista kaatui verissään.

Yhdellä hypyllä oli Vilho taaskin pystyssä, laukasi karbiininsa yhtä
puolalaista vastaan, joka vaipui maahan metsänrinteessä. Neljäs, joka
oli Vilhon entinen vartija, pyysi armoa, joka hänelle myönnettiinkin,
ehdolla, että hän antautuisi. Senjälkeen meni Vilho nopein askelin
veneen luo, jossa häneltä kysyttiin:

"Oletteko te luutnantti Stjernfelt?"

"Olen", vastasi Vilho, "kuka tässä veneessä on päällikkönä?"

"Kersantti Lundberg", vastasi eräs ääni, jonka Vilho tunsi olevan
kersantin.

Vanki oli jo annettu sotamiesten käsiin, ja luutnantti oli juuri
astumaisillaan veneesen, kun kersantti sanoi:

"Olettehan ratsastanut, luutnantti, missä on hevosenne?"

"Hevoseni", sanoi Vilho ikäänkuin itsekseen, "niin", lisäsi hän
ääneensä, "tuo uskollinen eläin ei saa joutua puolalaisten käsiin;
kersantti, ottakaa muutama mies mukaanne ja seuratkaa minua, me menemme
noutamaan hevoseni takaisin. Ja sinä", jatkoi hän, kääntyen vankiin
päin, joka hänen käskystään oli päästetty irti, "sinä osoitat meille
tien, vaan jos vähänkään näytät petoksen merkkiä, olet kuoleman oma.
Eteenpäin!"

Vanki ei vastannut sanaakaan, mutta hänen yhteen-purruista hampaistaan
ja hurjista silmäyksistään huomasi aivan selvästi, että viha kiehui
hänessä.

Pian saapuivat he siihen paikkaan, johon hevoset olivat sidotut. Vilho
tunsi heti omansa, ja hyppäsi keveästi satulaan. Sotamiehet ottivat
kukin hevosen itselleen, niin pitkältä kuin riitti, ja kun vanki oli
pakotettu istumaan erään sotamiehen eteen satulaan, komensi Vilho
hiljaa: "eteenpäin!"

Tukahutettu huuto keskeytti samassa hiljaisuuden, eräs sotilaista
haparoitsi muutamia silmänräpäyksiä käsillään ilmassa ja kaatui sen
jälkeen maahan, leveäteräinen puukko rinnassaan. Puolalainen oli
myöskin kadonnut. Muutamia korahduksia kuului, ja sotilas oli kuollut.
Tämä salamurha vihastutti kaikkia, samalla kun se kiihoitti heitä
kostamaan toverinsa kuoleman. Silloin kuului ylt'ympäri tuota pientä
joukkoa hurja sotahuuto, ja joka pensaasta tuikahti esiin painetti.

"Me olemme petetyt!" huudahti Vilho, vetäen miekan tupestaan,
"puolustakaamme itseämme kuin urheat sotilaat ainakin!"

Sotamiehet, jotka olivat tottumattomia ratsastajia, astuivat alas
ratsuilta, asettuivat jääkäriketjuun ja odottivat rynnäkköä.

Tätä ei heidän tarvinnutkaan kauan odottaa; vaan ruotsalaiset ottivat
ryntääjiä vastaan tunnetulla kylmäverisyydellään. He huomasivat myös
pian, että puolalaisten luku ei ollutkaan niin suuri kuin alussa
näytti. Nyt kysyttiin, kummatko ennen ehtii veneen luo, sillä
puolalaisten selvä aikomus oli päästä ruotsalaisten edelle. Mutta tämä
aikomus havaittiin ajoissa. Vihollisen luodit vinkuivat ruotsalaisten
korvissa, riistivät kuoren puista ja nakkelivat puun oksia sinne tänne,
vaan yhtään miestä kadottamatta pääsivät ruotsalaiset metsästä.

Mutta nyt tuli kysymys, miten hevonen saataisiin viedyksi yli. Pitkää
miettimisen aikaa ei ollut, sillä puolalaisten yhä enenevät laumat
tunkivat päälle. Jokainen näki, että hevonen täytyi jättää, ja Vilho
itsekin oli samaa mieltä. Muutamia sekuntia hyväiltyään uskollista
sotatoveriaan, löi hän sitä keveästi lanteelle. Hevonen hirnahti, pani
korvansa nujuun ja nelisti virran rantaa käyvää tietä myöten Mieleciin.

Suuritta vaikeuksitta saapuivat ruotsalaiset veneen luo.
Viivyttelemättä sysättiin vene rannasta ja he astuivat pian maalle
Mielecin luona.

Ensimäinen, jonka Vilho tapasi, oli majuri Berdan. Tältä sai
Vilho kuulla sekä everstin partioretkestä että myöskin vangin
kiinniottamisesta Mikolaiovin luona.

"Saattakaa minut vangin luo", sanoi Vilho, '"minä ymmärrän jotensakin
hyvin puolan kieltä, ja koetan parastani, saadakseni häneltä kiskotuksi
totuuden."

Majuri myönsi tämän, ja muutaman minutin kävelyn jälkeen seisahtuivat
he talon eteen, jossa vanki säilytettiin. Sittenkuin upserit olivat
toisilleen jättäneet hyvästi, aukaisi Vilho matalan oven ja astui
sisään.




IV.

Mikolaiovissa. - Kaksi vieraissakäyntiä.


Kun Eleonora oli kadottanut näkyvistään Vilhon palasi hän hitain
askelin saliin. Vanha kreivitär oli vielä siellä ja tuli Eleonoraa
vastaan, sanoen pilkallisella äänellä:

"Mikä suosionosoitus Puolan tyttäreltä, valtiokansleri Josef
Lubomirskin sisarelta, on että hän saattaa halpaa ruotsalaista upseria
portaille asti."

Hetken hämmästyneenä katseltuaan vanhaa kreivitärtä, sanoi Eleonora:

"Onko tämä totta, vai puhutteko leikkiä?"

"Tämä on aivan totta", vastasi Katarina-rouva, antaen joka sanalle
painon. "Sinun tulee muistaa, Eleonora", jatkoi hän vähän lempeämmällä
äänellä, "että kreivi Stjernfelt on vihollisemme, ja meidän tulee
pitääkin häntä sellaisena, vaikka..."

"Ei", huudahti Eleonora, "hän ei ole meidän vihollisemme!"

"Eikö hän ole vihollisemme?" kysyi vanha kreivitär. "Se on totta, että
hän kaikessa ystävyydessä on käynyt meitä tervehtimässä, mutta annas,
kun sotaa ruvetaan käymään näillä seuduin, niin voit olla varma siitä,
että hän ei ole kaikkia muita parempi. Minä en juuri luota noihin
ruotsalaisiin", jatkoi hän kiivaudella, "sillä heidän kuninkaansakin on
siveettömin kuningas, joka milloinkaan on istunut valtaistuimella."

"Minä taasen olen aina kuullut päinvastoin", sanoi Eleonora, "kaikki
kiittävät hänen viehättäväisyyttään, ja minä tahtoisin juuri tietää,
keltä olette kuulleet kaiken tämän."

Katarina-rouva oli muutamia silmänräpäyksiä vaiti, hän ei voinut katsoa
Eleonoran vakaisiin silmiin. Vaan kun tämä toisti kysymyksensä, vastasi
kreivitär hiljaa: "Göran Czarneckilta."

"Kaikki hänen puheensa ovat pelkkää lörpötystä", sanoi Eleonora
kylmästi.

"Eleonora!" huudahti vanhus, tuijottavin silmin katsellen uskaliasta
tyttöä, "kenen luvalla uskallat puhua tällaista siitä, jonka Jumala,
isänmaa ja vanhempasi ovat määränneet puolisoksesi? Onneksi ei ruhtinas
nyt ole läheisyydessä."

"Minä kyllä uskallan toistaa sanani ruhtinaankin kuullen", sanoi
Eleonora vakavalla äänellä. "Minulla ei ole mitään peljättävää hänen
puoleltansa, sillä ruhtinas Göran Czarnecki on -- pelkuri."

"Ruhtinas Göran pelkuri!" huudahti vanha kreivitär hehkuvin poskin.
"_Ruhtinas Göran on pelkuri_!" toisti hän, antaen joka sanalle painon.
"Hän, joka Donajekin luona kaatoi kahdeksan ruotsalaista, hän, joka
aina on ensimäinen sodissa, häntäkö kutsut sinä pelkuriksi?"

"Minä en tarkoita sellaista pelkurimaisuutta", sanoi Eleonora äkkiä.
"Voihan sitä näyttää muullakin tavalla. Ruhtinas ei uskalla katsoa
minua silmiin, kun minä soimaan häntä jostakin, hän katsoo aina maahan,
kun kiinnitän silmäni häneen. Minä kutsun tämänkin pelkurimaisuudeksi."

"Voiko sitä sanoa pelkurimaisuudeksi?" kysyi kreivitär hiljaa.

"Voi, sillä tämä on sielun pelkurimaisuutta. Totinen isänmaanystävä ja
mies, joka hyvin tuntee itsensä, ei valloita naisen sydäntä miekalla,
vaan osoittaa teoillansa olevansa sen ansainnut. Tahi voiko sitä sanoa
muuksi kuin pelkurimaisuudeksi, kun ruhtinas kahdeksan päivää sitten
ilman armoa antoi ampua kuoliaaksi kymmenen aseetonta ruotsalaista?
Tällä hirveällä teolla hän näyttää, että kuitenkin pelkää näitä
vihollisiaan, vaikka hän usein kerskailee teoistansa. Ennen en pitänyt
ruhtinaasta väliä, nyt kammoksun häntä."

"Jumalan pyhä äiti", huudahti vanhus, lyöden rintojaan, "kuka on sinuun
tuonut nämä ajatukset?"

"Oma sydämeni", vastasi Eleonora.

"Tämä on ruotsalaisen kanssa seurustelemisen hedelmä", jatkoi
Katarina-rouva liikutettuna, "ell'ei hän olisi tullut tänne, en olisi
nyt kuullut hulluja puheitasi."

"Niin, Vilho Stjernfelt on todellakin istuttanut sekä nämät, että monta
muuta hyödyllistä opetusta kokemattomaan sydämeeni", sanoi Eleonora ja
nyykytti punehtuen kaunista päätään.

"Jumala ja kaikki pyhimykset varjelkoon minua!" huudahti vanhus, tehden
ristinmerkin; "nyt täytyy minun kai vielä kuulla, että rakastat häntä
ja..."

"Sitä teenkin, ja tulen aina tekemään", vastasi Eleonora ja katseli
vakavasti vanhusta silmiin.

"Ah, tämä menee todellakin liian pitkälle! Sinä, jalosukuinen Puolan
nainen, rakastat tuota ruotsalaista, joka ei taida ollakaan kreivi,
vaan joku alhaissukuinen, joka vielä lisäksi on kerettiläinen. Sinä
kysyit äsken, josko minä puhuin leikkiä, nyt voin minä kysyä sinulta
samoin."

"Tällaisissa asioissa en minä puhu leikkiä", sanoi Eleonora.

"Mitä luulet veljesi sanovan, kun hän saa tiedon päätöksestäsi?"

"Jos hän rakastaa minua, hänellä on jalo sydän, eikä hän tahdo tehdä
minua onnettomaksi."

"Ja ruhtinas Göran, joka..."

"Lörpötyksiä; hän tulee kuulemaan tämän sanoman hyvin levollisena,
siitä olen varma; hän kyllä löytää yhtä jaloista suvuista puolison
itselleen kuin minäkin olen."

"Sinä et siis tahdo ruveta ruhtinaan puolisoksi?"

"En", vastasi Eleonora päättävästi. "Minä en tulisi viihtymään siinä
loistossa ja kunniassa, joka silloin minua ympäröitsisi. Kaikki olisi
minulle vierasta. Ei mikään ilahuttaisi minua, ja juhlallisuudet hovin
saleissa vaan kammoksuttavat minua." Näin sanoen nojasi hän päänsä
kättänsä vasten ja vaipui syviin mietteisiin. Äkkiä nousi hän ylös,
katseli hetkisen kreivitärtä ja sanoi sitten kuumeentapaisella
kiivaudella: "Jos puolisoni nimi on loistavin Puolassa, voiko se
parantaa sydämeni haavoja; jos hän osoittaa minulle hellyyttä, voinko
tuntea siitä lohdutusta, kun hänessä aina näen rauhani ja onneni
murhaajan; jos hän kiirehtii voitosta voittoon, voiko hän siitä iloita,
kun minä en saa hänen iloansa. Ei, tuhannen kertaa onnellisempi on
kuolla köyhänä, rakastetun rinnoilla, kuin kuihtua rikkaudessa,
jalokiviä käsivarsien ympärillä."

Näin sanoen tarttui hän yhteen timantti-rannerenkaasen ja heitti sen
ylenkatseella kauvas lattialle, ja oli juuri aikeessa tehdä toiselle
samalla tavalla, kun ovi äkkiä aukeni, ja nuori puolalainen komeassa
sota-asussa näyttäytyi kynnyksellä.

Molemmat naiset tuijottivat häntä, ikäänkuin olisi hän ilmestys henkien
maailmasta, ja aivan eri tunteilla sanoivat he yht'aikaa: Göran
Czarnecki!

Iloa osoittaen meni vanha kreivitär ruhtinasta vastaan, sanoen häntä
tervetulleeksi, mutta Eleonora tuskin katsahtikaan häneen. Tämän
nähtävän välinpitämättömyyden huomattuaan, levisi vihan puna ruhtinaan
kauniille kasvoille, ja itsekseen ajatteli hän: "Aika ja tapahtumat
kyllä taivuttavat mielesi, ylpeä kaunotar." Vihdoin kysyi Eleonora:

"Mikä on syynä, että ruhtinas Czarnecki tähän aikaan käy tervehtimässä
näitä yksinäisiä seutuja: ehkä kunnianosoituksien toivo!"

Ruhtinas ei huomannut ivaa Eleonoran äänessä, vaan vastasi, lähestyen
häntä:

"Halu nähdä teitä; ihana Eleonora. Sodan tähden saamme ainoastaan
harvoin tavata toisemme, ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että nuo
verenhimoiset kerettiläiset vetäytyisivät takaisin vuorimaahansa, sillä
sitä ennen ei meidän yhtymisemme voi tapahtua."

"Sitä saatte odottaa kauemmin kuin sodan päättymiseen asti", vastasi
Eleonora, "ja jos tulette tänne sanomaan ainoastaan tätä, niin minä
esitän, ett'ette enään väsytä hevostanne vaarallisilla marsseilla
ruotsalaisten rivien läpi."

"Minä matkustaisin vaikka tuhannen kertaa vaarallisempia teitä myöten,
jos ne veisivät minua teidän tykönne, Eleonora. Ei metsät, ei suot eikä
vihollisten keihäät voi estää minua tulemasta sen luokse, joka..."

"Kuinka voipi Josef?" keskeytti Eleonora häntä äkkiä. "Ajatteleeko hän
vielä siskoraukkaansa, joka jokainen silmänräpäys on peloissaan hänen
tähtensä?" Ruhtinas ei vastannut tähän kysymykseen. Harmissaan kääntyi
hän Eleonorasta vanhan kreivittären puoleen, kun tämä taaskin kysyi:

"Kuinka käy sodassa, ruhtinas Göran? Onko Juhana Kasimir jo rohkaissut
mielensä, julkisesti vastustamaan Ruotsin kuningasta?"

"Kreivinna", vastasi ruhtinas punehtuen, "onneksenne olette
valtiokanslerin sisar, muutoin... Mutta me emme enään puhu onnettomasta
kuninkaastamme. Ruotsalaiset ovat nykyään sellaisessa hädässä, ett'ei
meidän tarvitse muuta kuin solmita kiinni säkki, saadaksemme heidät
kaikki vangiksi." Tyytyväisyyden hymy levisi hänen huulilleen,
leikitellessään jalokivillä koristetun miekkansa kanssa. "Nyt heidän on
mahdoton päästä pakoon", jatkoi hän ylpeästi, "ja pian täytyy koko
kerettiläisjoukon antautua vastuksitta, siliä se on kokonaan
ympäröitty."

"Oletteko aivan varma, ruhtinas, ett'ei tuossa säkissä ole reikiä?"
kysyi Eleonora pistelevällä äänellä. "Epäilemättä tiedätte, että
Ruotsin kuninkaalla on hyviä saksia."

Ruhtinas punehtui, huomattuaan Eleonoran tarkoittavan hänen käytöstään
Donajeckin luona, jossa hän pikaisuutensa tähden päästi koko
ruotsalaisen rykmentin pakenemaan, joka jo oli melkein ympäröitty.

"Te ette punnitse sanojanne, ihana Eleonora", vastasi ruhtinas taaskin
tointuen. "Mutta", jatkoi hän, näyttäen aivan välinpitämättömältä,
"ette luultavasti ole kuulleet, että tuo ruotsalainen upseeri, kreivi
Stjernfelt, jota te niin uskollisesti hoiditte, tänä yönä on otettu
vangiksi, ja vakoojana..."

Eleonora ei kuullut enempää. Kiljahtaen vaipui hän tuolilta maahan ja
pyörtyi.

Tätä ei ruhtinas ollut odottanut. Hän huomasi nyt menneensä liian
pitkälle ja koetti hellällä huolenpidollaan peittää varomattomuutensa.
Kaikin keinoin koetettiin nyt herättää Eleonoraa, vaan turhaan.

"Ruhtinas, te olette tappanut hänet", valitti vanha kreivitär, "te
olitte liian ankara sanoissanne."

"Turhuuksia", vastasi ruhtinas ivallisesti hymyillen, "nainen ei kuole
niin vähästä. Mutta ihmeellistä, ett'ei palvelijani jo ole tullut,
hänen pitäisi tuoda mukanaan kirje valtiokanslerilta, jossa tämä käskee
teitä heti seuraamaan minua leiriinsä."

"Täytyykö meidän lähteä pois täältä?" huudahti Katarina-rouva, selvästi
tyytymättömyyttä osoittavalla äänellä.

"Täytyy. Ja tunnin kuluttua pitää teidän olla valmiit matkalle. Minä
menen nyt tekemään valmistuksia, ett'ei mikään hätä olisi meille
tarjona."

Tämän sanottuaan poistui ruhtinas kiireesti.

Monien koetuksien perästä sai vanha kreivitär vihdoin Eleonoran
hereille. Mutta kuinka hän oli muuttunut! Silmien äsköinen loiste oli
himmentynyt. Hän katseli aivan välinpitämättömänä ympärilleen ja sanoi,
huomaamatta Katarina-rouvaa, joka etäämmällä huolestuneena häntä
katseli:

"Onko tämä kaikki unta, vai puhuiko ruhtinas totta? Ei", jatkoi hän
tuskallisesti, "Vilho ei ole vangittu, hän ei ole mikään vakooja!
Ruhtinas puhui vaan ilkeätä leikkiä, sanokaa, eikö niin ole?"

"Minä en tiedä mitään tästä seikasta", vastasi vanha kreivitär
vältellen. "Eleonora, ole nyt levollinen! Ruhtinas on tullut tänne,
viedäkseen meitä veljesi luo, tunnin kuluttua pitää meidän olla
valmiit."

"Lähteä täältä? Ruhtinas on tullut saattamaan meitä veljeni luo!"
toisti Eleonora melkein kuiskaten. "Ei, seuratkaa te ruhtinasta, minä
jään tänne!"

Vanhus hämmästyi, sillä hän ei ollut odottanut vastustusta. Hän koetti
hyvällä saada Eleonoraa myöntymään, hän kuvaili hänelle kaikkia niitä
vaaroja, kun hänellä täällä olisi tarjolla, ja koetti vihdoin saada
häntä myöntymään rakkaudesta veljeensä. Mutta kun tämä kaikki oli
turhaa, ja Eleonora pysyi vaan päätöksessään, sanoi Katarina-rouva
kiivaudella:

"No, niin, tyttö-houkka, nyt annan minä Göran Czarneckin pakottaa
sinua: ajattelepas, mitä siitä voi seurata, ett'et kuule veljesi
käskyjä."

Eleonora ei vastannut. Hänen päänsä oli vaipunut alas, ja kyyneleet
valuivat hitaasti hänen lumivalkeille käsivarsilleen. Katarina-rouva ei
häntä häirinnyt, vaan meni pois hiljaisilla askeleilla. Eleonora ei
kuullut mitään, hän ei kuullut kolinaa, kun palvelijat juoksivat sinne
tänne, valmistaen lähtöä, ei vartijain aseiden kalsketta, eikä
ruhtinaan lyhyitä, vaan äänekkäitä käskyjä. Eleonora rupesi itkemään ja
itki, kunnes uni, tuo "laupias samarialainen" ummisti silmäluomet...

Päivänkoitto alkoi jo näkyä idästä, kun piti lähdettämän matkalle.
Eleonoran uni oli milloin rauhatonta, milloin rauhallista, ja usein oli
Vilhon nimi hänen huulillaan. Katarina-rouva oli ruhtinaan käskystä
useita kertoja käynyt Eleonoran luona häntä herättääkseen, vaan joka
kerta oli ikäänkuin näkymätön voima olisi estänyt häntä. "Nukkukoon
vielä hetken", ajatteli hän, "matkalla täytyy hänen valvoa."

Ruhtinas tuli sisään kiirein askelin, ja silmissään näkyi selvästi
levottomuus. Hänen kätensä puristi miekan kahvaa, ja hänen huulensa
vapisivat, kun hän huudahti:

"Teidän viivytyksenne on tullut minulle suureksi hämmennykseksi;
ruotsalaiset ovat kintereillämme, ja ell'emme nyt heti lähde, on tie
tunnin kuluttua suljettu."

"Ruotsalaiset", huudahti vanha kreivitär, "kuinka se on mahdollista?"

"No, pian saatte itse nähdä, puhunko totta", sanoi Göran Czarnecki
tulistuneena, vieden vanhan kreivittären ikkunan luo. "Näettekö tuota
joukkoa, joka lähestyy tuolla tiellä? He ovat ruotsalaisia ratsumiehiä.
Voi, vielä on tie meille avoinna, kiiruhtakaa!"

"Tässä tilassa ei Eleonora voi seurata teitä", vastasi kreivitär, "minä
pelkään, että hän tulee oikein sairaaksi, katsokaa, kuinka hänen
kasvonsa hehkuvat!"

"Kirous", jupisi ruhtinas ja läheni ovea kiirein askelin. "Hyvästi,
kreivinnani, minä en anna ruotsalaisten viedä itseäni pois. Mutta pian
palaan takasin, ja olkaa silloin valmiit seuraamaan minua. Haa, he
ampuvat jo", huudahti hän, kuullessaan pyssyjen paukkeen, "minun täytyy
jo lähteä, jääkää hyvästi, armollinen kreivitär!"

Näin sanoen syöksyi hän ulos, ja oli tuskin lyönyt oven kiinni,
ennenkuin luoti lensi eräästä ikkunasta sisään ja lävisti oven.
Katarina-rouva säikähti kovin, jalat eivät enään jaksaneet häntä
kannattaa, ja hän vaipui tunnottomana eräälle sohvalle.

Laukaukset herättivät Eleonoran. Hänen poskensa hehkuivat, ja silmissä
paloi outo tuli. Huomattuaan Katarina-rouvan kalpeat kasvot, kysyi hän:
"Onko ruhtinas vielä täällä?"

"Ei", vastasi vanhus vapisevalla äänellä, "hän on taistelussa.
Ruotsalaiset ovat karanneet päällemme, he hävittävät linnamme; oi pyhä
neitsyt, me olemme hukassa!"

"He eivät tee meille mitään pahaa", sanoi Eleonora luottamuksella, "he
kunnioittavat kuitenkin surua ja kahta turvatonta naista."

Katarina-rouva ei vastannut. Joka ampumasta kiljahti hän, ja nyt oli
Eleonoran vuoro lohduttaa ja rohkaista vanhusta. Sodan melske taukosi
pian ja myrskyä seurasi tyyneys. Eleonora oli juuri aikeissa
Katarina-rouvan rukousten tähden mennä tiedustamaan taistelun
päättymistä, hän olikin jo ovella, mutta pysähtyikin siihen ikäänkuin
kiinni naulattuna, kun eräs ruotsalainen soturi seisoi kynnyksellä.
Tämä oli lyhytläntä mies, avarassa ratsukaapussa.

"Suokaa anteeksi, että tulen näin kutsumatta", alkoi hän. "Kreivitär
Lubomirskiä ja kreivitär Eleonoraahan minun on kunnia nähdä?"

"Niin", vastasi Eleonora, tointuen hämmästyksestään. Katarina-rouva
ainoastaan tuijotti vastatullutta.

"Minä pyydän anteeksi, että tulen näin sopimattomalla ajalla; mutta
sota-ajalla ei saa olla niin tarkka", jatkoi ruotsalainen, astuen
muutamia askeleita eteenpäin. "Nyt tahdon vaan viedä naiset parempaan
olopaikkaan, ja lisään ainoastaan, että kiire olisi tarpeen, sillä minä
en halua enään saada Czarnecki-veijaria niskaani."

"Ihminen, minne tahdotte meidät viedä!" huudahti Katarina-rouva, joka
vihdoin rohkaisi mielensä ja meni ruotsalaisen eteen. "Ettekö tiedä,
että me olemme sukua Puolan valtiokanslerille, ja te voitte siis pelätä
hänen kostoansa?"

"Minä en pelkää kahtakaan valtiokansleria", sanoi ruotsalainen
partaansa silitellen.

"Kuinka hirveän raaka mies", sanoi Katarina-rouva itsekseen, "nuo
ruotsalaiset eivät edes ole oppineet siveitä tapoja."

"Kunnioitan suuresti tapojanne, kreivinna", vastasi vieras, joka oli
kuullut vanhuksen puheen, "tämän ajan paras tapa on sota-tapa, ja eihän
minun tarvitse tietää, miten se muuten kuuluu." Näin sanoen pyörähti
hän ympäri ja poistui.

Tässä oli nyt toteltava, tämän tiesi Katarina-rouva kyllä, ja monta
minuuttia ei kulunutkaan, ennenkuin he täydessä matkapuvussa jättivät
salin.

Vitkallisesti astuivat he nyt leveitä portaita alas, joita myöten he
luultavasti eivät koskaan enään kulkisi. Täällä oli heitä vastassa eräs
upseri, joka kohteliaasti vei heidät vaunujen luo. Eleonora ei voinut
hillitä uteliaisuuttaan; hän kysyi seuralaiseltaan lyhyessä
ratsukaapussa olevan miehen nimeä.

"Eversti Kruse", vastasi upseri.

Eleonora oli kuullut Vilhon usein puhuvan tästä miehestä sekä
kunnioituksella että rakkaudella ja iloitsi nyt, saatuaan tietää, että
hän oli heidän suojelijansa. Eleonora oli äsken tuskin ollenkaan
katsonut tuota parroittunutta ruotsalaista, vaan nyt katseli hän häntä
mitä suurimmalla kunnioituksella. Eversti taasen loi usein kummeksuvan
katseen ihanaan puolalaistyttöön, ja kun heidän katseensa usein
kohtasivat toisensa, levisi hymy aina hänen huulilleen.

Hetken kuluttua annettiin käsky lähtöön, ja aika vauhdilla pyörivät
vaunut linnan portista ulos. Tämä oli naisille tuskallinen hetki; he
jättivät nyt vankina esi-isäinsä komean linnan, ja kun metsän synkät
puut ympäröivät heitä, ja he kuulivat ainoastaan ruotsalaisten upserien
komentosanat, silloin eivät he enään voineet tuskaansa hillitä.
Kolkolla huudahduksella heittäytyi Eleonora kreivittären syliin, ja
vanhus itsekin oli niin liikutettu, että hän alkoi itkeä kuin lapsi.

Sittenkun eversti oli järjestänyt matkuen ja lähettänyt partiojoukkoja
tiedustelemaan, ratsasti hän vaunujen luo, lohduttaakseen murheellisia
vankejaan. Hänen koristelematon puheensa ja rehelliset kasvonsa
miellyttivät naisia, ja vanha kreivitärkin rauhoittui pian, kuultuaan,
ettei mitään vaaraa ollut tarjona. Vihdoin kysyi hän:

"Eversti, näittekö nuorta ruhtinas Czarneckia?"

"Tottahan hänen näin. Hän pakeni toisen ryntäyksen ajalla, mutta miten
hän pääsi pakenemaan, sitä en saata selittää. Kaikki aukot ja portit
muurissa olivat tarkoin vartioitut, vaan tällä kertaa luiskahti hän
käsistäni."

"Ja palvelijani?" kysyi kreivitär taas.

"Yksi heistä aina oli ruhtinaan rinnalla ja pääsi luultavasti pakoon.
Toiset ovat osaksi kuolleet osaksi vangittuina."

"Minkä näköinen oli hän, joka seurasi ruhtinasta?" kysyi kreivitär
huomattavasti vapisevalla äänellä.

"Hän oli vanhanpuoleinen mies, harmaalla tukalla ja parralla."

"Czarny", sanoi kreivitär itsekseen, "nyt olen minä tyytyväinen."

Keskustelu päättyi tähän, ja hetken kuluttua näkyivät jo etäällä
ruotsalaisten nuotiotulet.




V.

"Jota rakastetaan, sitä kuritetaan." -- Muukalainen.


Vangin tutkimisesta ei Vilholla ollut mitään hyötyä, sillä niin pian
kuin tuli puhe sodasta, oli tämä vaiti. Vilho kyllä uhkasi kohdella
häntä sotalakien mukaan, mutta sekään ei auttanut.

Vilho alkoi nyt kysellä häneltä hänen matkansa tarkoitusta
Mikolaioviin, ja koristelematta hän nyt kertoi vievänsä kirjettä
valtiokanslerilta hänen sisarelleen, ja että tämä kirje sisältäisi,
että naiset valmistautuisivat seuraamaan ruhtinas Göran Czarneckia,
joka tämän kautta menisi Sandomiriin.

Kuultuaan tämän uutisen säpsähti Vilho, sillä tällaista päätöstä hän ei
ollut odottanut. Tehtyään vielä muutamia kysymyksiä vangille, lähti
Vilho pois, muistuttaen häntä siitä rangaistuksesta, joka seuraisi,
ell'ei hän hyvällä vastaisi niihin kysymyksiin, joita hänelle
tehtäisiin. Viivyttelemättä kiirehti hän everstin asuntoon, jossa
vartija äreällä äänellä huusi häntä vastaan:

"Ei nyt pääse kukaan everstin luo."

"Enkö edes minä?" kysyi Vilho.

"Ette; eversti on kieltänyt päästämästä ketään sisään."

"Mutta minun täytyy päästä sisään", huudahti luutnantti, lyöden
jalkaansa maahan, "tiedä se, mies!"

"Minä olen kuuliainen hänen käskyillensä", vastasi sotamies
järkähtämättä.

Vilho oli päättänyt tavata everstin, maksoi mitä maksoi, ja oli nyt
aikeessa väkivallalla tunkeutua sisään. Sotamies esti kuitenkin tämän,
ojentaen pajunettinsä hänen rintaansa vasten. Vikkelällä liikkeellä
vetäytyi Vilho sivulle, työnsi pajunetin tieltä ja tarttui lukkoon.
Samassa aukeni ovi, ja eversti Kruse, joka oli kuullut sanakiistan,
astui ulos.

"Mitä asiaa on luutnantti Stjernfeltillä?" kysyi eversti ankarasti, "ja
minkä tähden ette tottele vartijaa?"

Vaijeten painoi Vilho päänsä alas; hän huomasi nyt menneensä liian
pitkälle innossaan. "Suokaa anteeksi, eversti Kruse", lausui hän
vihdoin: "minä luulin, että minulla nyt, niinkuin ennenkin, olisi vapaa
pääsy teidän luoksenne."

"Noh, astukaa sitten sisään, koska kerran näin kauvaksi olette
uskaltaneet tulla.'" sanoi eversti muuttuneella äänellä.

Sittenkun molemmat upserit olivat istuutuneet pienen pöydän ääreen,
kysyi eversti:

"Tiedättekö, että majuri Berdan on ottanut erään vangin Mikolaiovin
luona?"

"Tiedän", vastasi Vilho, hieman peloissaan, mikä lopuksi tulisi tästä
puheesta.

"Oletteko puhutellut häntä?"

"Olen."

"Mitä sanoo hän sodasta?"

"Ei mitään, herra eversti; aivan mahdotonta on saada häntä sanallakaan
ilmoittamaan mitään puolalaisten liikkeistä, hän on niitä jesuiittia,
ja helpolla häntä ei saada tunnustamaan."

"Hm, hm", myhähti eversti. "Puhukaa nyt miten matkanne kului?"

Vilho teki nyt tilin kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut, jonka
lukijat jo tuntevat, ja kun hän oli lopettanut, huudahti eversti,
lyöden häntä olalle:

"No sehän vasta oli noiden väjyvien koirien nenästä vetämistä! Mutta
miten jaksoi teidän ihana kreivittärenne? Minä olen utelias kuin vanha
akka."

Hieman punehtuen vastasi Vilho:

"Hyvin, eversti."

"Kaitpa hän vielä on yhtä kaunis, kuin tavatessamme hänet Rzochovissa?"

"Miksi sitä kysytte?"

"Olenhan sanonut olevani utelias", vastasi eversti hymyillen.

"Teidän äänenne on niin kummallinen, teillä on varmaan jokin salaisuus,
jota ette mielellänne tahdo minulle ilmoittaa. Ehkä jokin onnettomuus
on tapahtunut Mikolaiovissa", sanoi luutnantti, nousten ylös,
levottomuus kuvattuna kasvoissaan.

"Ei mikään onnettomuus", vastasi eversti, "vaan kuitenkin hyvin
tärkeitä tapauksia. Ruhtinas Göran Czarnecki..."

"Onko hän jo ollut siellä?" puuttui Vilho everstin puheesen, "Oi,
sitten on kaikki hukassa!"

"Tiedättekö, että hänen piti sinne tuleman?" kysyi Kruse kummastellen.

"Tiedän; vanki kertoi siitä minulle."

"Luuletteko siis, että kaikki on hukassa?" kysyi eversti, pannen painon
viimeisille sanoille.

"Mitä muuta voin luulla?" vastasi Vilho kolkosti.

"So-o", sanoi eversti tyynesti, "mutta minä sanon teille, että tapasin
Eleonora Lubomirskin. No, no", lisäsi hän, kun Vilho aikoi keskeyttää
häntä, "anna minun puhua pisteesen! Niinkuin sanoin, minä tapasin hänet
ja näin vielä Göran Czarneck'inkin, joka juuri oli tervehtimässä
aijottua morsiantansa, mutta minä tulin sinne ja ajoin hänet pois."

"Te olette siis itse ollut tappelussa?"

"No, totta peijakas olenkin. Luuletteko, että tuo poikanulikka sieltä
ilman pois läksi! Ei mar; hän teki ankaraa vastarintaa, vihdoin täytyi
hänen kuitenkin pötkiä pakoon, ja aika kyytiä. Nykyään on linna aivan
tyhjä, kaikki ovat poissa. Nuori kreivitär itki katkerasti, eikä
vanhakaan ollut paljon rohkeampi. Mutta tässä minä nyt hulluja puhun,
ja te näytätte kuin olisitte kuolemaan tuomittu. Seuratkaa minua,
kreivi, minulla on teille jotain näytettävää. Mikolaiovin salissa
löysin kalliin helmen, joka minulla on tallella toisessa paikassa,
tulkaa, niin näytän sen teille."

Näin sanoen nousi eversti istualtaan ja lähestyi ovea Vilhon
seuraamana, joka ei tiennyt, mitä ajattelisi everstin kummallisesta
puheesta.

Muutaman minutin kuluttua tulivat he erään virranrannalla olevan
rakennuksen luo, jonka edustalla eräs sotamies vartioitsi. Eversti
astui ensin sisään, viitaten luutnanttia seuraamaan itseänsä, ja sanoi,
avatessaan toisen oven:

"Jota rakastetaan, sitä kuritetaan."

Tämän sanottuaan vetäytyi tuo urhokas sotilas syrjään, eikä siis
kuullut kahta nimeä, jotka yht'aikaa lausuttiin:

"Eleonora!"

"Vilho!"

       *       *       *       *       *

Maaliskuun 17 päivänä saapui Kaarlo Kustaa pienen Niscovan kaupungin
luo, jossa hän majoittui, antaakseen sotilaittensa voimistua kestämään
niitä monia taisteluita, jotka vielä tulivat. Leiriä suojelivat ahtaat
vuorensolat, ja valmistuksia tehtiin kovaan vastarintaan, jos
Czarnecki, joka alinomaa kuljeskeli pitkin, karkaisi päälle. Tämä
pelkäämätön partiolainen, jota Kaarlo Kustaa vähää ennen oli vaatinut
julkiseen taisteluun, koetti kaikin tavoin vahingoittaa ruotsalaisia.
Kuormasto oli hävinnyt, ja heidän oli hankkiminen ruoka-aineita
maaseuduilta, ja että nämä eivät riittäneet koko armeijalle, voi kyllä
ymmärtää. Mutta vaikka nälkä vaivasi väsyneitä ruotsalaisia ja
alinomaiset taistelut kysyivät heidän voimiansa ja tekivät vahinkoa, ei
kukaan heistä luopunut kuninkaastaan. Kaarlon kehoitukset ja hänen oma
urhollisuutensa kiihoittivat heitä niihin vaivoihin ja ylläpitivät
monen epäilevän rohkeuden.

Ihmetellen sekä kuninkaan viisautta että sotilaitten suuria
kärsimyksiä, täytyy meidän lukea tästä sodasta, joka vetää vertoja
matkoille Ison ja Vähän Beltin yli. Kaarlo Kustaan päämääränä oli
Varsova, muuta ei hän nähnyt. Sinne piti hänen mennä, vaikka tuhansia
virtoja olisi hänen tiellään, ja samoin ajatteli alhaisinkin sotilas.
Päivä päivältä lähestyi hän yhä enemmän sitä kolmiota, johon Czarnecki
Veikselin luona oli pysähtynyt, ja Sapicha Witebski seisoi
litvalaisineen Sanin luona, estämässä häntä pääsemästä yli. Vaara yhä
eneni, vaan ruotsalaiset menivät pelkäämättä eteenpäin. Kaikki
päälliköt pitivät kuninkaan aikomusta oikeana, paitsi kenraalimajuri
Bülov, joka ei voinut antaa anteeksi sitä, ett'ei hän alempana
Veikseliä mennyt sen yli.

"Te punnitsette hyvin kaikki seikat, rakas Bülov", sanoi kuningas
hymyillen, "mutta teidän tuumaanne ei voi seurata."

"Voi kyllä, teidän majesteettinne", vastasi Bülov vilkkaasti. "Eihän
ole vaikeata mennä yli tästä, lyödä Czarnecki ja..."

"Ja tulla lyödyksi toisilta kahdelta kylläksi levänneeltä armeijalta",
keskeytti kuningas. "Sillä aikaa kun me menemme virran yli, voivat
puolalaiset valmistautua vastarintaan, ja mikä vielä pahempi, Cronlod
on avunpuutteessa pakoitettu antamaan heille Sandomirin. Niinkauan kun
tämä linna on meidän, ei kukaan voi ajaa meitä täältä pois. Sandomirin
luona koetelkaamme, onko onni vielä meidänkin aseillamme. Jos kerran
voimme lyödä litvalaiset, on Czarneckin armeija niin pieni, että se ei
voi vaikuttaa mitään, ja Sandomirin luona Cronlod kyllä pitää
Lubomirskin toimessa, niin että hän ei voi lähettää apua muille
armeijoille."

Bülov vaikeni ja vetäytyi takasin.

Muutamia minuuttia kului, jolloin kuningas tarkasti tutki Puolan
karttaa. Päälliköt keskustelivat vilkkaasti, kukin naapurinsa kanssa,
mutta niin hiljaa, ett'ei kuningasta häiritty syvissä mietteissään.
Kaikki nämä miehet olivat sankaria, tämän sanan oikeassa merkityksessä,
kaikki olivat he verikasteen saaneet joko Saksan- eli Puolanmaalla, ja
kaikilla oli ainoastaan yksi ajatus: Isänmaan ja sen kunnian edestä!
Sellaiset miehet sivullaan, raivasi Kaarlo itselleen tien Puolan
aarniometsän läpi, ja sellaisilla sotilailla kun ruotsalaiset, mursi
hän puolalaisen armeijan toisensa jälkeen.

Eräs ajutantti astui sisään ja ilmoitti, että eräs korkea-arvoinen
puolalainen upseeri airue-lipun suojassa pyysi päästä kuninkaan
puheille.

"Tuo hänet sisään!" käski Kaarlo Kustaa; ja kääntyen päällikköjen
puoleen, sanoi hän: "Jääkää tänne, herrani, minä tahdon, että
puolalainen saa teidät nähdä." Tuskin oli hän sanonut viimeiset
sanansa, ennenkun puolalainen astui sisään. Hänellä oli roteva ruumis,
harmaat kiharat, korkea otsa ja silmät, jotka näyttivät siltä, kuin
voisivat katsoa ihmisen läpi. Juhlallinen tyyneys osoittautui hänen
kaarevalla otsallaan, ja suu, jota ympäröi tuuheat viikset; osoittivat
alakuloisuutta. Hän oli puettu komeaan puolalaiseen asuun ja suuriin
ratsusaappaisiin, jotka ulottuivat hiukan polven yläpuolelle.

Kaarlo Kustaan seuralaisten joukossa oli eräs puolalainen päällikkö,
nimeltä Sapicha. Tämä tuli ensi silmäyksellä, jonka vieras loi häneen,
levottomaksi, eikä vastannut Liljenbergin kysymykseen. Vieras kääntyi
heti kuninkaan puoleen ja sanoi joksikin hyvällä ruotsin kielellä:

"Puolan valtiokansleri, mahtava palatiini Josef Lubomirski, lähettää
minut Ruotsin kuninkaan Kaarlo Kustaan luokse ja vaatii häneltä takasin
molemmat puolalaiset kreivittäret, jotka ovat otetut vangiksi
Mikolaiovin linnassa."

Kaarlo Kustaa vastasi:

"Viekää tervehdykseni palatiini ja valtiokansleri Lubomirskille, ja
sanokaa hänelle, että hänen sisarensa, kreivitär Eleonora, on hakenut
turvaa minun luonani, ja minä en häneltä sitä kiellä, niinkauan kuin
hän itse tahtoo täällä olla."

"Kreivitär Eleonora on ruhtinas Göran Czarneckin morsian, ja hän vaatii
häntä takasin omana tavaranaan", vastasi puolalainen, ja hänen silmänsä
säihkyivät.

Kaarlo Kustaa nousi ylös, ja katseli hetken tarkasti puhujaa.

"Juuri ruhtinas Czarneckia ja veljeänsä vastaan on hän pyytänyt minulta
turvaa", sanoi kuningas, nojaten kättänsä pöytää vastaan. "Vanha
kreivitär on päättänyt jäädä sukulaisensa luo, ja koska tämä ei tahdo
eritä itse valitsemastaan sulhostaan, niin jää hänkin minun turviini.
Ilmoita tämä vastaukseni Lubomirskille, mutta sano myöskin, että
heitä täällä pidetään yhtä suuressa kunniassa ja vapaudessa kuin
maanmiestensäkin luona. Ja koska kreivitär Eleonora on ottanut
luterilaisen uskon omakseen, on hänellä sitä enemmän syytä etsiä turvaa
minun luonani."

Puolalainen kalpeni huomattavasti, kuultuaan tämän; hänen huulensa
vapisivat, ja kolkolla äänellä lausui hän tämän kirouksen:

"Siis langetan minä hänen, meidän puhtaasta kirkostamme luopuneen,
ylitse Jumalan ja kirkon kirouksen. Mitään turvapaikkaa ei hän saa
Puolan rajojen sisäpuolella, ja jos hän eli hänen lapsensa tahtovat
nojata päätään kiveä vastaan, on se polttava kuin tuli. Me tapaamme
toisemme Sandomirin luona, kuningas Kustaa!"

Näin sanottuaan katosi hän, kenenkään koettamatta häntä pidättää.

Kaarlo Kustaa pyyhkäsi kädellään otsaansa, ikäänkuin haihduttaakseen
jonkun surullisen ajatuksen. Kaikkia läsnäolevia kauhistutti tämä
kirous ja kummallinen muoto hänen kasvoissaan. Vihdoin rikkoi kuningas
hiljaisuuden, sanoen:

"Kuka oli hän? Minä muistelen ikäänkuin ennen olisin nähnyt nämä jalot
kasvot!"

"Teidän majesteettinne", vastasi Sapicha, "hän oli... Tapani
Czarnecki."

Jokaisen kasvoissa kuvautui hämmästys.

"Tapani Czarnecki", sanoi Kaarlo Kustaa puoliääneen, "sitä en ollut
odottanut." Sen jälkeen huusi hän hieman vapisevalla äänellä, vaikka
hymy hänen huulillaan vastusti hänen sisällistä taisteluaan: "Me olemme
näyttäneet Potockille ja Koniecpolskille olevamme miehiä, näyttäkäämme
sama Czarneckille. Tulkaamme puolta varovammaksi ja nauttikaamme käsi
miekan kahvassa untamme."

Puolituntia senjälkeen päättyi neuvottelu. Bülovin miettivällä otsalla
huomattiin pilviä. Liljenberg kiroili rohkeata puolalaista, ja Sparre
nauroi ääneensä kepposelle, jonka Kruse oli tehnyt Czarneckille.
Ainoastaan Sapicha kiirehti totisena ja uhkaavana kolmen tuhannen
kvartiaaninsa majoituspaikalle. Maansapettäjän sydämeen oli
isänmaanystävän, Czarneckin, katse jättänyt unhoittamattoman muiston.




VI.

Eversti Kruse tulee liikutetuksi. -- Isä ja poika. -- Taistelu.


Samalla silmänräpäyksellä kun Czarnecki jätti kuninkaan teltan, saapui
Eversti Kruse ratsumiehineen leiriin.

Muutamia minuuttia seisahtui Czarnecki katselemaan ruotsalaisten
sotilaiden asemaa ja liikkeitä, ja syvä huokaus tunki hänen rinnastaan,
nähdessään heidän temppujaan ja vilkkaita marssejaan. Tuolla vanhalla
päälliköllä oli oikea sotilaan muoto, ja niinkuin hän nyt seisoi,
nojaten kullalla koristettuun sapeliinsa, oli hän kuin kuningas, joka
voisi hallita urhoollisinta kansaa. Jos Puolalla olisi ollut tuhannen
Czarneckin luontoista miestä, ei Kaarlo Kustaan olisi päässyt sinne,
jossa hän nyt oli. Juhana Kasimir ei ollut oikea henkilö hallitsemaan
Puolaa, sillä häneltä puuttui sekä voimaa että viisautta hallitakseen
ylpeitä puolalaisia ylimyksiä, joiden suuret edut paljon vähensivät
kuninkaan valtaa. Heikko ja hekumallinen kun oli, olisi Juhana Kasimir
tuottanut valtakunnalleen vielä suurempia onnettomuuksia, ellei olisi
löytynyt sellaisia miehiä, jotka ymmärsivät, että sopu ja pontevuus
veisivät päämaaliin. Näiden miesten joukossa saa Tapani Czarnecki
epäilemättä ensimäisen sijan.

Vanhuksen herätti pian syvistä mietteistään eräs upseeri, joka
kohteliaasti muistutti häntä, että aika, jonka hän oli pyytänyt
neuvotteluun, oli nyt kulunut. Nyykäyttäen päätään seurasi Czarnecki
upserin käskyjä ja meni hiljaa odottavan seurueensa luokse. Juuri hänen
noustessaan satulaan, ratsasti suuri joukko ruotsalaisia sotilaita
esiin. Keskellä joukkoa näkyi kuuden hevosen vetämät vaunut. Sivumennen
katsahti Czarnecki vaunuihin ja säpsähti, kun hänen katseensa kohtasi
molempien kreivittärien pelästyneitä silmäyksiä. Hekin näyttivät hyvin
hämmästyneiltä, nähdessään täällä tuon puolalaisen sankarin.

"Kuka oli tämä mies?" kysyi eversti Kruse, joka ratsasti vanhan
kreivittären rinnalla. "Te näytitte tuntevan hänet."

"Hän oli kenraali Czarnecki", vastasi Eleonora.

"Czarnecki!" huudahtivat eversti ja Vilho yht'aikaa, ja eversti jatkoi:
"Noh, jopa vihdoinkin sain nähdä tuon kuuluisan sotilaan. Niin, kaksi
miestä löytyy, joita minä sekä kunnioitan että ihailen, nimittäin:
Kaarlo X Kustaa ja Tapani Czarnecki. Toisella on kruunu ja toinen luotu
sellaista kantamaan, vaikka kohtalo on määrännyt hänet etäälle Puolan
valtaistuimesta."

Czarneckin joukko katosi pian näkyvistä, vaan kukaan ei milloinkaan
unohtanut partiolaisen miehuullisen kauniita kasvoja.

Saman päivän iltana pidettyyn neuvotteluun otti myöskin eversti Kruse
osaa, ja kun hän Liljenbergin seurassa palasi sieltä, huudahti hän,
mielihyvällä hieroen käsiään:

"Nyt saamme koetella voimiamme Czarneckin kanssa, ell'ei hän taas pötki
pakoon, niinkuin Trzinkankin luona. Mitä asiaa hänellä oli; ehkä mietti
hän aselepoa?"

Majuri kertoi tapahtumat kuninkaan teltassa ja lisäsi sitten:

"Luultavasti hän odottaa sopivaa tilaisuutta, ottaakseen kreivittäret
takasin."

"Hoh, hoh", huudahti eversti, tehden vilkkaita liikkeitä käsillään,
"sen hän kyllä antaa olla tekemättä. Mutta kyllä hän on tervetullut,
minä otan hänet vastaan avosylin ja kirkkailla aseilla. Hyvästi,
majuri! Olkaa varoillanne, sillä yks' kaks' ovat nuo kirotut husaarit
niskassamme. Minun täytyy nyt mennä naisten luo, katsomaan, ett'ei
heiltä mitään puutu, hyvästi!"

Näin sanottuaan palasi eversti takasin, astuen pitkin askelin naisia
varten varustetun talon luo, joka oli aivan lähellä kuninkaan asuntoa.

Hän astui kursailematta sisään. Vastassaan oli vettyneitä silmiä ja
murheellisia kasvoja; tuskin ennätti hän panna pois lakkinsa, ennenkuin
Eleonora kysyi, josko Czarnecki todellakin jo aikoi rynnätä
ruotsalaisten leiriin.

"Mitä minä tiedän?" vastasi eversti, kohottaen olkapäitään. "Mutta jos
niin olisi, ja minä en laisinkaan pidä sitä mahdottomana, on teidän
muuttaminen enempi leirin keskelle, sillä tämä paikka on paraiten
rynnäkköä vastaanottamassa. Mutta pyyhkikää nyt pois kyyneleenne, ihana
kreivinna! Ettehän mahdakaan pelätä, kun minä ja teidän rakas kreivinne
vartioitsemme teitä, ja..."

"En itse tähteni, vaan... vaan..." sanoi Eleonora, koettaen vastustaa
kyyneleitään.

"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän", sanoi eversti ja pyyhkäsi salaa pois
jotain silmäkulmastaan, "te olette peloissanne Vilhon tähden; se on
kyllä kauniisti tehty, mutta... mutta... minä kärsin myöskin,
nähdessäni teidän tuskaanne."

Ja tuo urhoollinen eversti, joka ei vielä koskaan ollut kääntänyt
selkäänsä viholliselle, pakeni nyt kahta kirkasta kyyneltä ihanassa
nais-silmässä.

"Tuhat tulimmaista", jupisi eversti, tultuaan ulos, "tämäpä oli pahin
seikkailu, johon olen ottanut osaa. Muutamia sellaisia vielä, ja minä
tulen yhtä hennoksi kuin naiset, ja silloin ei käsivarteni kykene
vastustamaan miekan iskuja."

Näin puhuen oli eversti tullut oman telttansa luo ja astui sisään,
kiellettyään vartijata päästämästä sisälle ketään, joka ei tulisi
virka-asioissa.

       *       *       *       *       *

Czarnecki oli synkempi kuin ennen, ja puhumatta sanaakaan
kumppaneilleen saapui hän leiriinsä. Paljon oli hän nähnyt sillä
lyhyellä ajalla, kun oli ollut ruotsalaisten leirissä. Kuinka paljon
erilaisuuksia hän näki, tullessaan joukkonsa sekaan. Joka paikassa
näkyi sotilaita, jotka kiroilemalla ja riidoilla jopa tappelullakin
kuluttivat aikaansa. Täällä oli kauhea hälinä, jota tuskin voi
ajatellakaan. "Se on totta", sanoi kenraali, ohjatessaan hevostaan
meluavain sotamiesten joukkoon, "minun sotilaani ovat vielä raakoja,
puolittain barbaareja, joilla on paljon opittavaa vastustajiltansa.
Koska tulevat he ymmärtämään, että järjestys ja yksimielisyys ovat
sotajoukon vahvin ase, koska tulee tämä tulinen veri hillityksi niin
paljon, että sitä voi voimakkaalla tahdolla hallita?"

Huomattuaan kenraalin, eivät sotilaat vaienneet, päinvastoin koetti
jokainen huutamisella ja liikkeillä osoittaa iloansa. Hetkeksi valaisi
hymy päällikön jaloja kasvoja, nähdessään tämän hurjan joukon
nöyrtyneenä hänen jalkojensa eteen, mutta pian tuli hän vakaiseksi kuin
ennenkin, ja osoittaen ruotsalaisten leiriin päin, hän sanoi:

"Lapset; äsken näin sotajoukon, nyt näen järjestymättömän joukon, joka,
saadakseen halunsa täytetyksi, unohtaa järjestyksen. Olen käynyt
vihollisemme luona, ja olen myös nähnyt keinon, jolla he ovat voineet
voittaa meidät. Minun vanha sydämeni on surullinen, nähdessäni teidän
tottelemattomuuttanne käskyilleni. Meillä ei ole toivoakaan voittaa
ruotsalaisia, ell'ette noudata järjestystä taistelussa; nämä harvat
viholliset hajoittavat meidät kuin akanat tuuleen, ja me tulemme
lyödyiksi aina viimeiseen mieheen asti. Lapset, totelkaat minun
käskyjäni, ja voitto on meidän!"

Tämän sanottuaan kannusti kenraali hevostaan ja nelisti pois.
Ainoastaan epäselvästi tunkivat nämä sanat hänen korviinsa: "eläköön
Czarnecki, eläköön Puola!"

"Niin, eläköön Puola!" kajahti miehekäs ääni vanhan kenraalin korvissa,
ja, katsottuaan taakseen, huomasi hän poikansa säihkyvät silmät.

"Sinä täällä, Göran", sanoi kenraali kummastuneena ja puristi poikansa
kättä, "kuinka kaukana olet ollut?"

"Joka paikassa, Veikselin, Sanin ja Sandomirin luona", vastasi nuori
ruhtinas hehkuvin poskin, ja jatkoi, ohjaten ratsunsa nopealla
liikkeellä isänsä rinnalle: "Mihin vaan tulin, löysin kansan vihan
vimmassa ruotsalaisiin ja heidän kerettiläiskuninkaasensa. Isä, kaikki
käy hyvin, Kaarlo Kustaa joutuu nyt itse paulaan; vakoilijoilta olen
kuullut hänen tuumansa."

"Miten ne kuuluvat?"

"Mennä Veikselin yli, lyödä meidät ja mennä Sandomirin avuksi, jotta
Lubomirski tulisi viivytetyksi, ja sen jälkeen suorastaan marssia
Varsovaa kohden."

"Mitä aikoo hän tehdä litvalaisille?" kysyi vanhus taaskin.

"Ne hän kait on unhottanut", vastasi ruhtinas pilkallisesti, "tahi ehkä
hän pitää heitä niin mitättöminä, ett'ei heitä tarvitse ottaa
huomioon."

"Sapicha Witebski on kokenut sotilas", sanoi kenraali, kohottaen
ääntänsä. "Potocki on urhoollinen, vaan ei viekas. Kaarlo Kustaa on
muuttanut tuumansa, ja koko ruotsalainen armeija menee Sandomiriin.
Ehkä hän siellä koettaa päästä yli, mutta tämä ei onnistu hänelle,
niinkauan kuin Lubomirski ja Witebski ovat yhteydessä toistensa kanssa.
Tule, Göran", lisäsi hän, hypäten ratsulta, "minä tahdon puhua kanssasi
eräästä tärkeästä asiasta."

Isä ja poika astuivat heti sen jälkeen kenraalin telttaan, jossa ei
näkynyt muita koristeita kuin Puolan lippu, joka liehui teltan katolla.

"Göran", alkoi vanhus, heidän istuttuaan, "minä olen niin synkkä ja
tyytymätön kaikkeen."

"Miksi niin", kysyi Göran, katsoen hellästi isäänsä.

"Sinä et tunne sitä kuormaa, joka on laskettu sotapäällikön hartioille,
ja ehkä et koskaan tule sitä tuntemaankaan", vastasi vanhus, nojaten
päätään poikansa olkapäätä vasten. "Mitä voin minä saada toimeen kun
ne, joilla on valtion ohjat käsissään, eivät ole yksimielisiä?
Ainoastaan sinulle voin tunnustaa, että Juhana Kasimir on liian heikko
kantamaan Puolan kruunua. Mies, sellainen kuin Kaarlo Kustaa..."

"Kaarlo Kustaa!" huudahti ruhtinas säpsähtäen.

"Niin, Kaarlo Kustaa", vastasi kenraali miettiväisenä, "hän on suuri
sekä valtiomiehenä että sotapäällikkönä. Jos meidän heikolla
kuninkaallamme olisi edes puolet hänen luonteensa lujuutta, niin ei maa
nyt olisi kadotuksen partaalla."

"Eihän epätoivo mahdakaan valloittaa sydäntänne, isäni?" sanoi
ruhtinas, katsellen isäänsä surullisin silmin.

"Rehellinen isänmaan ystävä ei tule epätoivoiseksi", vastasi vanhus
vakavalla äänellä. "Älä koskaan unhoita näitä sanoja Göran, äläkä niitä
neuvoja, joita olen sinulle antanut jo siitä saakka, jolloin voit
ymmärtää, mitä isänmaa merkitsee ja mitä ymmärretään isänmaan ja sen
kansan rakkaudella. Isänmaan ystävän käsi ei saa heikontua, eikä hänen
toiveensa sammua, vaikka kuinka vaaroja ympäröitsisi häntä. Niin on
minun laitani. Tapaukset seuraavat toisiaan kun salamat pilvisellä
taivaalla. Jos ruotsalaisten onnistuu murtaa itsensä meidän läpitsemme,
on kaikki kadotettu. Mutta Jumala ja pyhä neitsyt eivät hylkää
kansaansa hädässä", huudahti hän, hypäten tuolilta nuorukaisen
vilkkaudella. "Puola vuotaa verta, mutta pian sen syvät haavat tukitaan
ja tuhannet jälkeläiset tulevat siunaamaan meitä! Göran", kuiskasi hän
muutaman silmänräpäyksen vaitiolon perästä, ja katseli levottomin
silmin poikaansa, "Göran, morsiamesi on ruotsalaisten leirissä!"

Kauheasti vannoen ja vapisevin huulin hypähti Göran Czarnecki ylös.
"EIeonora ruotsalaisten leirissä!" huusi hän raivoissaan, puristaen
nyrkkiään. "Tämä vaatii kostoa, ja kostaa tahdon noita naisryövääjiä!"

"Göran, Göran", sanoi vanhus, laskien kätensä poikansa olalle. "Älä
kiivastu! Vastustajasi ovat voimallisia, ja voivat uhata sinua; älä
syökse itseäsi kadotukseen!"

"Enkö saa kostaa tätä ryöstöä?" huudahti ruhtinas tarkasti katsoen
isäänsä. "Saako rankaisematta ryöstää minulta iloni ja autuuteni. Ei;
isäni! Minulla on nyt ainoastaan yksi ajatus: mitenkä saisin morsiameni
takasin. Koskaan eivät he saa olla rauhassa minulta; ikäänkuin varjo
tahdon seurata heitä kaikkialla, ja sinä, eversti Kruse, joka minulta
hänen veit, sinä tulet tuntemaan kostoni voiman!"

"Rauhoitu, poikani", pyysi vanhus. "Jos tahdot kostaa kärsimääsi
solvausta, niin älä sitä tee syyttömälle. Eleonora rakastaa erästä
ruotsalaista Stjernfelt-nimistä upseria: tältä tulee sinun vaatia
takasin morsiamesi!"

"Se on mahdotonta, että hän rakastaa häntä", sanoi Göran rauhoitettuna.
"Kyllä olen kuullut siitä puhuttavan, mutta minä en voi uskoa, että hän
siihen määrään unhottaisi säätynsä sekä olevansa Puolan tytär. Mutta
jos niin on, kuin isäni sanoo, niin voi häntä ja voi kaikkia, jotka
unohtavat velvollisuutensa!" Näin sanoen syöksyi hän ulos, kuulematta
isänsä varoittavaa ääntä.

       *       *       *       *       *

Ruotsalaisten leirissä vallitsi tuo pettävä hiljaisuus, jolla usein on
seurauksena suuria onnettomuuksia. Czarneckin tiedettiin olevan
läheisyydessä, ja suurin varovaisuus olisi ollut tarpeen. Nuo
marsseista ja puutteista uupuneet sotilaat olivat panneet levolle,
aseet vieressään, mutta uni saikin voiton, ja pian nukkuivat he niin
turvallisesti kuin ei olisi ollut mitään hätää.

Kello oli juuri lyönyt yksi, kun eräs mies varovasti läheni telttaa,
jossa kreivittäret asuivat. Hänen yllään oli leveä kaapu, ja korkea
nahkatakki oli painettu alas otsalle. Askel askeleelta lähestyi hän
telttaa ja piti itsensä aina varjossa. Kenenkään huomaamatta saapui hän
teltan luo, vaan pysähtyi hetkeksi siihen, ikäänkuin miettimään, mitä
olisi tehtävä. Kauan ei hän epäillyt; nopeasti ottaen tikarin, lävisti
hän sillä teltan uutimen aivan maan läheltä ja katosi siitä sisään.

Teltassa oli aivan pimeä; kreivittäret nukkuivat. Varovaisin astelin
meni vieras erään pöydän luo, sytytti kynttilän ja läheni Eleonoran
vuodetta.

Nuori kreivitär nukkui rauhallisesti.

Mistä uneksi hän? Ehkä onnesta ja autuudesta.

"Ihana kreivitär-parka!" sanoi tuntematon itsekseen ja katseli nukkuvaa
säälivin silmin. "Niin nuori, niin ihana, ja on kuitenkin jo ilkeiden
ihmisten pahojen juonien alaisena! Mutta vanha Czarny on pelastava
teidät näiden susien kynsistä. Ruhtinas Göran sanoi, että he vastoin
omaa tahtoansa ovat tänne tuodut ja samoin luulen minäkin. Mutta nyt on
pelastus lähellä; jo tänä yönä tulette olemaan meidän luonamme: koska
jo tiedän tien, ei enään ole vaikea teitä pelastaa. Hän herää", jatkoi
mies, vetäen äkkiä kynttilän takasin, "vielä ei ole aika tullut
antaakseni itseni ilmi, mutta tunnin kuluttua", lisäsi hän hitaasti,
"silloin täällä on toinen elämä." Näin sanoen sammutti hän kynttilän,
asetti sen entiselle paikalle ja lähestyi aukkoa. Juuri kun hän oli
aikeessa ryömiä ulos, kuului ääni, joka kysyi:

"Onko siellä ketään?"

Eleonora oli herännyt. Czarny tuskin uskalsi hengittää. Vielä
kerrottiin kysymys, jonka jälkeen taasen kaikki oli hiljaa.

"Nyt on pääseminen täältä pois", jupisi puolalainen ja kumartui aukkoa
kohti; mutta tuskin oli hän pistänyt päänsä aukosta, ennenkuin käsi
tarttui hänen kaulaansa ja veti hänet väkisin ulos. Czarny oli vähällä
joutua ymmälle ja katsoa töllisteli miestä, joka oli tehnyt tyhjäksi
hänen aikeensa; Czarny ymmärsi nyt mahdottomaksi päästä pakoon.

"Ole hiljaa, puolalainen, tahi kuristan sinut heti", mörisi hänen
korvissaan karhea ääni. "Tule nyt, äläkä seiso siinä töllistellen. Minä
tahdon nauttia sinun seuraasi muutamia minuuttia. Kas niin, eteenpäin
mars!"  Czarny huomasi, että tottelemattomuus tässä olisi sama kuin
kuolema, jonka tähden hän vastustelematta seurasi voittajaansa tämän
telttaan. Nähtyään ruotsalaisen kasvot, hypähti Czarny taaksepäin ja
sanoi värisevin huulin:

"Eversti Kruse! Sitä en olisi odottanutkaan."

Myöskin eversti näytti kummastuneelta, huomattuaan vankinsa vanhaksi
tutuksi.

"Jaha, vai sinä veijari se oletkin, joka hiivit täällä pitkin",
huudahti hän katsellen ankarin silmin Czarnya. "Kai tunnet minun;
olemmehan nähneet toisemme ennen, vai kuinka?"

"Olemme!" vastasi Czarny vavisten.

Vihoissaankaan ei eversti voinut olla hymyilemättä, nähdessään Czarnyn
surkean muodon, vaan samassa silmänräpäyksessä oli hän taasen tuona
ankarana tuomarina.

"Mikä oli tämän käynnin tarkoitus?" kysyi eversti uhaten. "Paras on,
että heti tunnustat kaikki."

"Rakkauteni valtijattareeni ja..."

"Ja halusi täyttää Göran Czarneckin käskyjä, kait oli varsinainen
vaikutin, luulen minä", keskeytti eversti jyrkästi.

"Herra eversti, minä vakuutan, että ainoastaan uskollisuuteni..."

"Puolalaisen vakuutuksiin ei ole luottamista", keskeytti eversti
taasen. "Sinä olet niin viekas, sinä harmaapää syntinen, että tekisin
sekä itselleni että sinulle suuren palveluksen, jos muitta mutkitta
hirttäisin sinut. Mutta voithan nyt vielä elää, vaan ainoastaan sillä
ehdolla, että todenperäisesti vastaat kysymyksiini: Oletko ollut
sittemmin Mikolaiovissa, kun ajoin teidät sieltä pois?"

"En", vastasi Czarny rohkeasti.

"No, missä sitten olet ollut?"

"Ruhtinas Czarneckin seurassa."

"Missä hän on?"

"Sandomirin luona", vastasi Czarny, joka ei tietänyt kenraalin
käynnistä ruotsalaisten leirissä.

"Sinä valehtelet!" huusi eversti, niin että Czarny pelästyneenä hyppäsi
tuolilta. "Hän ei ole Sandomirin luona!"

"Sitte en tiedä, missä hän on", vastasi Czarny! vähätellen, ja aikoi
juuri jatkaa puollustustaan, kun kova korvapuusti kaatoi hänet
lattiaan.

"Sinä valehtelet, konna!" huudahti eversti vielä kerran ja tarttui
vangin kaulukseen, nostaen hänet niinkuin lapsen seisoalleen. "Minä
tiedän, että Czarnecki on täällä!"

Hilliten vihaansa vastasi Czarny: "niin, hän on täällä; ja tännekin hän
on pian saapuva", aikoi hän juuri lisätä, mutta vaikeni kuitenkin.
Kiukku kuohui hänessä, mutta everstin voimakas oikaisu pakoitti hänet
nöyrtymään.

"Vastaa nyt todenperäisesti kysymyksiini", sanoi eversti, laskien
kätensä painavasti Czarnyn olalle. "Kuka lähetti sinut tänne?"

"Göran Czarnecki!"

"Missä tarkoituksessa?"

"Kat... kat... kat..."

"Noh", huudahti eversti,kohottaen kättänsä, "muista, että vielä on
sinulla saatavana korvapuusti minulta."

"Katsomaan ovatko kreivittäret täällä", sanoi puolalainen kiireesti.

"Eikö ruhtinas sitä tietänyt?"

"Ei, hän luuli, että he olivat viedyt Sandomiriin", vastasi Czarny,
taaskin hengittäen keveästi. Hädässään tarttui hän olkeen, ja onni
seurasikin häntä nyt sillä eversti ei enään jatkanut kuulusteluaan.
Annettuaan vangille käskyn olemaan valmiina seuraavana päivänä
jatkettavaan kuulusteluun, jätti hän tämän kahdelle sotamiehelle,
varoittaen heitä ankarasti päästämästä häntä karkuun.

Ruotsalaisten leirin toisessa päässä näkyi mustia pilkkuja liikkuvan
edes ja takasin. He lähenivät, ja pian voi huomata suuren keihäsmetsän.
Vaan ruotsalaiset makasivat vielä. Äkkiä heräsi eräs sotamies, hieroi
unen silmistään ja huusi käheällä äänellä: puolalaiset ovat täällä!
Hänen varoituksensa tuli kuitenkin liian myöhään, sillä puolalaiset
husaarit olivat jo ratsastaneet ensimäiselle telttakadulle, kun he
huomattiin, ja juuri tämä vei kuninkaan teltalle. Rummut kaikuivat, ja
puolipukeisina kiirehtivät ruotsalaiset ulos; muutamilla oli kivääri,
toisilla ainoastaan pajunetti kädessä. Upserien komentosanat kaikuivat,
ja hirveä sekamelska oli kaikkialla. Osa ruotsalaisista, tultuaan
puolalaisten rivien keskelle, saivat surmansa näiden hevosien jaloissa,
toiset taasen eivät tienneet upseereistaan mitään, vaan juoksivat
sinne, tänne. Vähitellen saavutettiin kuitenkin järjestys, ja kun
husaarit ennättivät kuninkaan teltan luo, oli heitä vastaanottamassa
hyvin tähdätty ristituli, joka teki suuria aukkoja heidän tiheissä
riveissään. Tämän yöllisen ryntäyksen tarkoituksena oli selvästi
kuninkaan ryöstäminen, vaan tämä ei ollenkaan onnistunut. Tuskin oli
taistelu alkanut, ennenkuin Kaarlo kuningas huomattiin sotilaittensa
keskellä: hän oli, saatuaan vaatteet päälleen, itse heti tullut
taistelukentälle. Hänen läheisyytensä innostuttikin niin ruotsalaisia,
että he muutamain minuuttien kuluttua olivat karkoittaneet puolalaiset
husaarit.

Rajummaksi tuli taistelu kreivittärien teltan luona. Lukuisan voiman
johtajana oli Göran Czarnecki rynnännyt eversti Krusen teltan luokse
asetettujen sotilaitten päälle sekä pakoittanut heidät peräytymään.
Hänen aikeensa oli lähes onnistua, kun eversti sai apua, ja kadotettu
maa otettiin takasin.

Jo ensimäisiä laukauksia kuultuaan, oli Vilho kiirehtinyt lemmittynsä
luokse, ja hänen vastassaan oli heti valitushuutoja. Hänen
vakuutuksistaan, ett'ei mitään hätää olisi tarjona, rauhoittui
Eleonora, vaan Katarina-rouva valitti yhä. Eleonora oli heittäytynyt
nuorukaisen rinnoille ja katseli häntä huolestunein silmin; jokaisen
laukauksen kuultuaan vapisi koko hänen ruumiinsa. Jota enempi taistelun
into eneni, sitä rauhattomammaksi tuli Vilho, ja kun hän vihdoin
huomasi taistelun jatkuvan pitkälle, päätti hän viedä naiset
rauhallisemmalle paikalle. Tämän päätöksensä ilmaisi hän Eleonoralle,
joka vastustelematta myöntyi siihen. Vaan toisin vanha kreivitär.
Saatuaan tietää, että heidän oli jättäminen asuntonsa, valitti hän
ääneensä, eikä laisinkaan tahtonut jättää telttaa.

Silloin syöksyi eversti Kruse sisään.

"Vie kiireesti naiset täältä pois!" huudahti hän. "Tuo saakelin
Czarnecki koettaa kaikin tavoin päästä tänne, ja minä en voi vakuuttaa
voivani häntä estää. Kiirehtikää, kreivi, ell'ette tahdo nähdä
morsiantanne hänen käsissään!"

Eversti syöksyi ulos.

"Tulkaa, rouvani!" sanoi Vilho, tarttuen vanhan kreivittären käteen.
"Te kuulitte nyt, että todellakin on vaara tarjolla, ja täällä ei voi
olla turvassa puolalaisten luodeilta."

Syvään huoahtaen seurasi Katarina-rouva' heitä nyt ulos teltasta.

Mutta tuskin olivat he ennättäneet ulos, ennenkuin he takanaan kuulivat
äänen, joka saattoi heidät kalpenemaan. Vilho kääntyi ja näki ruhtinaan
tulevan häntä vastaan. Hän ratsasti mustalla hevosella, ja silmissään
leimusi taistelunhimo ja vimma.

"Haa, vihdoin saavutin päämääräni!" huudahti hän, kannustaen hevostaan.
"Anna minulle takasin morsiameni, tahi lyön sinut kuoliaaksi!"

Vilho ei vastannut vihollisensa huutoon, vaan valmistautui vastustamaan
hänen hyökkäystään. Vasemman käsivartensa oli hän kietonut Eleonoran
ympäri, toisessa piteli hän miekkaansa. Katarina-rouvan, joka oli
pyörtynyt, veivät kaksi sotamiestä syrjään.

Mitä liikuttavimmilla sanoilla pyysi Eleonora ruhtinasta jättämään
heidät rauhaan, mutta tämä ei kuunnellut hänen rukouksiansa. "Juuri
sinun tähtesi olen tullutkin tänne", huusi hän, "enkä minä väisty,
ennenkuin olet vallassani."

"Ainoastaan minun ruumiini yli käy tie hänen luoksensa", vastasi Vilho
ja ojensi miekkansa. "Tulkaa, minä odotan teitä; ratkaiskoon tämä
taistelu kumpaisenkin elämän ja kuoleman."

Ruhtinas kannusti hevostaan niin voimakkaasti, että eläin nousi
kahdelle jalalle ja olisi varmaan musertanut Vilhon allensa, ellei hän
olisi vetäytynyt takasin. Göran Czarnecki huudahti vimmasta, nähdessään
vihollisensa pelastuneen. Hän ei uskaltanut ampua, sillä luoti olisi
yhtä helposti voinut sattua Eleonoraan. Uudelleen kannusti hän
hevosensa ja nosti sapelin lyödäkseen. Vilho huomasi nyt, että
ainoastaan onni voisi hänet pelastaa. Kuumeentapaisesti veti hän
Eleonoran rintaansa vasten, painoi huulensa hänen huulilleen ja
valmistautui puollustamaan itseänsä viimeiseen asti. Toisen kerran
nousi hevonen pystyyn, ja sen etukaviot olivat Vilhon pään yli.
Eleonora kiljahti, ja vaipui tunnotonna maahan. Vaan silloin kokosi
Vilho kaikki voimansa, tarttui kaksin käsin miekkaansa ja työnsi sen
syvälle hevosen rintaan. Tuo komea eläin tempasi kerran taaksepäin ja
kaatui kuolleena maahan.

Ruhtinas kalpeni nähtyään tämän; hirveällä kirouksella nosti hän
pistoolinsa ja laukasi, vaan luoti ei sattunutkaan Vilhoon.

Ruhtinaan tila ei nyt ollut paras. Hevosetta oli ja miehittäkin, sillä
nämä vetäytyivät jo takasin. Pitkää aikaa ei hänellä ollut
miettimiseen, sillä eversti Kruse lähestyi jo jalkaväkineen. Tuskalla
ja vimmalla näki hän, ettei nyt voinut saada Eleonoraa kanssaan, ja
heittäen surullisen silmäyksen uskolliseen hevoseensa, kiiruhti hän
kumppaneinsa luo, jossa hän sai erään kaatuneen miehensä hevosen.

Kun Vilho näki aseensa saavuttaneen päämääränsä, ei hän enään
välittänyt ruhtinaasta, vaan piti ainoastaan huolta Eleonorasta. Hän
heräsikin pian horroksistaan ja vietiin turvallisempaan paikkaan.

Vilhon sydämessä riehui ankara taistelu, hän katseli ympärilleen,
nähdäkseen vihollisensa, jonka hän pian huomasikin pakenevain
puolalaisten riveissä. Avopäin ratsasti hän rivien keskellä, kehoittaen
husaareitaan ryntäykseen, mutta he eivät häntä kuulleet, ja vastoin
tahtoansa täytyi hänen seurata mukana.

"Luutnantti, tässä on teille hevonen", huusi eversti Kruse jo etäältä,
"luulen, että tahdotte tulla oikeaan taisteluun tuon veitikan kanssa;
kiiruhtakaa, muuten hän pääsee pakoon!"

Vilho heittäytyi satulaan ja nelisti epäjärjestyksessä olevien
puolalaisten luo. Ruhtinas huomasi hänet heti, ja myöntyi
taisteluvaatimukseen.

Taistelu kesti kauan, sillä kumpanenkin olivat yhtä taitavia sekä
ratsastajia että miekkailijoita.

Pian kuitenkin näkyi, että Vilho voitti ruhtinaan voimissa. Tämän
huomasi puolalainen itsekin, ja koetti notkeudella täyttää, mitä
häneltä voimissa puuttui. Hän teki yhden vaarallisen kierroksen
toisensa jälkeen, hän pyöri ympäri kuin tuuli, mutta luutnantti oli
aina varoillaan ja vältti ihmeteltävällä kylmäverisyydellä
vastustajansa raivokkaita huimauksia. Ruhtinas tuli joka silmänräpäys
yhä kiivaammaksi. Hänen lyöntinsä seurasivat toisiaan kuin raesade, ja
hänen silmissään leimusi sammumaton viha. Taistelijat olivat nyt niin
lähellä toisiaan, että he alkoivat raivoisan nyrkkitaistelun. Mutta
ruhtinaan käsi heikontui pian, ja huomattuaan tämän, koetti hän koko
jälelläolevalla voimallaan karata vastustajansa päälle. Molemmin käsin
tarttui hän miekkaan, nosti sen ylös ja aikoi yhdellä iskulle halaista
vastustajansa pään: mutta tämä oli varoillansa, veti hevosensa
taaksepäin, jännitti käsivartensa lihakset ja otti lyönnin sellaisella
voimalla vastaan, että ruhtinaan ase särkyi kahtia. Puolalainen ei
odottanut seuraavaa hyökkäystä, jolloin hän epäilemättä olisi hävinnyt,
vaan käänsi hevosensa ja nelisti pois, huutaen:

"Me tapaamme toisemme Sanin luona!" Ruhtinaan tappiolla päättyi
taistelu, ja puolalaiset pakenivat.

"Noh, tämän voi sanoa miehen otteluksi", sanoi eversti Kruse,
ratsastaen Vilhon luo, joka hitaasti palasi omiensa luo. "Te annoitte
hänelle aikalailla selkään. Kiitos siitä!"

Näin sanoen ojensi hän kätensä Vilholle, joka sitä luottamuksella
puristi.

Eräs ajutantti nelisti esiin ja kysyi kuningasta. "Eikö hän ole
teltassaan?" kysyi eversti. "Ei! Minun täytyy heti tavata hänet,
saadakseni ilmoittaa, että Sapicha on mennyt kaikkine joukkoineen
maanmiehiensä puolelle. Tuo konna tuntee meidän hankkeemme!"

Tämän sanottuaan ratsasti ajutantti pois, ja eversti vaipui syviin
mietteisiin, josta hänen herätti eräs sotamies, joka ilmoitti, että
Sapicha oli vapauttanut vangitun Czarnyn.

Silloin sanoi eversti Kruse, laskien kätensä Vilhon olalle:

"Jos teillä on teräshaarniska, pukekaa se päällenne, sillä Czarny
hiipii täällä ympäristöllä väjyvän kissan tavalla."

"Czarny", sanoi Vilho hämmästyneenä, "oletteko nähnyt hänet?"

Eversti kertoi nyt yöllisen retkeilynsä.

Vilho ei vastannut mitään, vaan kiirehti niin pian kuin mahdollista oli
Eleonoran luo.




VII.

Sandomirissa.


Veiksel-virran vasemmalla rannalla, aivan Puolan ja Galitsian rajalla,
sijaitsi pieni Sandomirin kaupunki, jossa eversti Cronlod oli
päällikkönä, ankaralla sotakurilla ja lempeydellä kaupungin asukkaita
kohtaan oli hän voittanut kaikkien luottamuksen. He pelkäsivät omia
maanmiehiään enemmän kuin ruotsalaisia, ja tämä ei tapahtunut tämän
sodan aikana ainoastaan täällä, vaan monessa muussakin paikassa.
Hillitsemättömät puolalaiset sotilaat eivät totelleet sotakuria, he
kuljeskelivat pitkin, tehden väkivaltaa missä vaan sopi, jotavastoin
ruotsalaiset tarkoin välttivät sellaisia väkivaltaisuuksia, jotka
olisivat voineet maakansaa vihoittaa. Usein tapahtui, samoinkuin
30-vuotisenkin sodan aikana, että asukkaat hakivat vihollisiltaan
suojaa maanmiestensä ryöstöjä vastaan.

Lubomirski oli ottanut valloittaakseen linnan, mutta hänelle tehtiin
niin tehokasta vastarintaa, että hän, muutamien hyökkäysten jälkeen
päätti ruveta piirittämään sitä. Joka päivä tanssivat puolalaisten
tykkien luodit linnan muureja vastaan, mutta Cronlod lähetti yhtä
lämpimiä tervehdyksiä takasin, eikä jättänyt linnoitusta. Vihdoin sai
tuo rohkea päällikkö tiedon, että Kaarlo kuningas lähestyi nopeasti,
mennäkseen kaupungin luona virran yli.

Oli 19 päivä maaliskuuta. Aurinko oli jo aikoja sitten mennyt mailleen.
Kova rankkasade edellisenä päivänä oli tehnyt tiet melkein
käyttämättömiksi. Kaupungissa vallitsi hiljaisuus, mutta sitä
vilkkaampi oli liike linnassa. Vartijoita muutettiin vähän päästä ja
kaikin tavoin koetettiin pitää vähälukuista linnaväkeä toivossa.

Linnan portit olivat suljetut, ja kartesseilla ladattujen tykkien luona
seisoi sotilaita valmiina ampumaan. Eversti Cronlod kävi itse
tarkastamassa, josko kaikki oli hyvässä järjestyksessä.

Eräällä kapealla syrjäkadulla näkyi kaksi kulkijata leveissä kaapuissa.
Samana päivänä olivat ruotsalaiset vetäytyneet linnan muurien
sisäpuolelle, ainoastaan silloin tällöin kulki muutamia vartiajoukkoja
kaupungin läpi. Molemmat kävelijät voivat siis olla jokseenkin varmat
ett'ei heitä huomata. Eivät he myöskään koettaneet salatakaan itseään,
vaan antoivat kaapujen luikua alas kasvoiltaan ja kiirehtivät
huolettomina eteenpäin.

Huomaamattansa olivat he tulleet aivan lähelle linnaa, ja pysähtyivät
heti, havaittuaan edessään linnan uhkaavat muurit. Synkkä tuli hehkui
kumpaisenkin silmissä ja kuumeentapaisesti puristivat he aseitaan.

"Ruhtinas, minä sanon teille", sanoi lyhempi heistä, "kuuden päivän
perästä on linna oleva valtiokanslerin vallassa. Ruotsalaiset kyllä
puollustavat itseään urhoollisesti, mutta vihdoin hekin väsyvät ja
tulevat pakoitetuiksi antaumaan. Puolan kansa ei tule pakenemaan, eikä
se päivä ole aivan kaukana, jolloin Sigismundon pojanpoika ja Ladislaun
poika taas varmana istuu Puolan valtaistuimella. Teitä, ruhtinas,
ihmetyttää, että minä, halpa palvelija, puhun kuin oppinut mies, mutta
kuninkaistani minulla toki on selko."

"Sen kyllä kuulin, Czarny", vastasi ruhtinas, tarttuen palvelijansa
käsivarteen. "Sinä puhut rohkeasti. Pyhä neitsyt armahtakoon meitä tänä
hirveänä aikana ja antakoon tulevaisuuden olla valoisamman."

"Amen", jupisi Czarny tuskin kuuluvasti; sitten jatkoi hän puoliääneen:
"Niinkauan kun tämä linnoitus on ruotsalaisten hallussa, ei kukaan voi
estää heitä tästä menemästä virran yli. Ja jos he kerran ovat menneet
yli, niin..."

"Niin silloin on Varsova toisen kerran heidän kostonsa esineenä", sanoi
Göran Czarnecki kolkosti.

"Ja kreivitär-raukat, jota ovat vankeina", virkkoi palvelija
surullisella äänellä.

"Sehän on Eleonoran oma tahto", sanoi ruhtinas enemmän itsekseen kuin
palvelijalleen vastaukseksi. "Hänelle, joka onneni ryösti, tahdon
kostaa. Vilho Stjernfelt on veriviholliseni, ja niinkauan olen etsivä
hänen sydäntään, kunnes löydän sen." Näin sanoessaan pysähtyi ruhtinas
ja sanoi, nojaten päänsä kättänsä vasten: "Sinä mainitsit äsken, että
eräs palvelijoista, joka pääsi pakoon Mikolaiovin verilöylystä, asuu
täällä. Vie minut hänen luoksensa."

"Hän asuu tässä", vastasi Czarny, pysähtyen pienen, mitättömän hökkelin
eteen.

"Mikä on miehen nimi?" kysyi ruhtinas välinpitämättömästi.

"Ramoski."

"Voimmeko luottaa häneen?"

"Yhtä varmasti voitte luottaa häneen, kuin minuunkin."

"Hyvä; vie minut hänen luokseen."

Portti aukeni, Czarnyn sitä voimakkaasti lykättyä, ja miehet astuivat
pihaan, joka oli täynnä kaikenlaista roskaa.

"Antakaa kätenne minulle, ruhtinas", sanoi Czarny kiireesti. "Ei
kukaan, paitsi minä, tunne näitä kurjia portaita; pysykää aivan
lähelläni!"

Ruhtinas teki niin, ja he alkoivat nyt kiivetä noita jyrkkiä ja vinoja
puuportaita ylös, peläten joka askeleella taittavan jalkansa. Hetken
kiivettyään tulivat he pienehköön huoneesen, jossa oli melkein pimeä.

"Ylös, Ramoski!'" sanoi Czarny hiljaa. "Vielä kosto elää!"

"Niinpä kyllä", sanoi käheä ääni nurkasta, ja muutamia minuuttia kului,
ennenkuin puhuja tuli näkyviin, tehden kömpelön kumarruksen
ruhtinaalle, joka nähtyään hänen ryysyiset vaatteensa ja pörröisen
tukkansa, inhosta vetäytyi takasin. Czarny ei ollut näkevinään tätä,
vaan kääntyi Göran Czarneckiin, sanoen:

"Tässä on puhumani mies!"

Ruhtinas läheni. Hän katseli tarkkaan Ramoskia hetkisen, ja sanoi
sitten: "Sinähän olet palvellut kreivitär Lubomirskia Mikolaiovissa?"

"Niin olen", vastasi Ramoski huoaten, "enpä sitä koskaan unohda."

"Oletko sittemmin kuullut mitään kreivittäristä?"

"Czarnyn puheiden mukaan pitäisi heidän oleman ruotsalaisten vankeina",
vastasi Ramoski, katsellen kysyvästi Czarnya.

"He ovat vangitut", sanoi ruhtinas katkerasti. "Mutta nyt asiaan!
Czarny sanoi sinun olevan uskottavan ja vilkkaan miehen; minä tarvitsen
apuasi, tahdotko auttaa meitä?" Tämän sanottuaan otti ruhtinas
taskustaan raskaan kukkaron, punniten sitä välinpitämättömänä
kädessään.

Ramoskin silmät säkenöivät ja ehdottomasti ojensi hän kätensä. "Kyllä,
kyllä tahdon auttaa teitä, mitä vaan minulle käskette", sanoi hän
kiireesti, ikäänkuin peläten että ruhtinas muuttuisi.

"Tuossa on palkkasi", virkkoi Göran Czarnecki, heittäen kukkaron
Ramoskin jalkoihin. "Sinun tehtäväsi on tutkia, ovatko kreivittäret
vielä ruotsalaisten leirissä, vai ovatko he tuodut tänne. Et sinä sillä
tee ainoastaan minulle ja valtiokanslerille suurta palvelusta, jos voit
tuoda ne tänne, vaan koko Puola on sinua siunaava."

Otettuaan kukkaron lattialta ja punniten sitä hetken aikaa kädessään,
sanoi Ramoski:

"Korkea ruhtinas, minä olen kuullut, että kreivitär tuotaisiin tänne,
ollakseen hyvässä turvassa."

"Vai niin", vastasi Göran Czarnecki purren huultaan, "mitä muuta täällä
puhutaan?"

"Sanotaan, että linnassa vietetään piakkoin häitä."

"Kuka sieltä nai?" kysyi Czarny kummastuneena.

"Kreivitär Eleonora ja..."

"Mies, sinä valehtelet!" huusi ruhtinas, polkien jalallaan maata.

"En, korkea ruhtinas", vastasi Ramoski nöyrästi, "minä kuulin sen eilen
eräältä tuttavalta korpraalilta."

"Hoh, hoh!" huudahti ruhtinas pilkallisesti. "Hyvä vaan; minä kyllä
valmistan heidän morsiusvuoteensa Veikselin aaltoihin, jossa heidän
rakkautensa varmaan jäähtyy. Czarny!" huusi hän vihoissaan, "kiiruhda
isäni luo ja sano hänelle, että minä menen litvalaisten leiriin, eikä
kauan ole viipyvä, ennenkuin tämä linna on meidän."

"Amen, amen", jupisivat Czarny ja Ramoski yht'aikaa, "pyhä neitsyt
olkoon meille armollinen!" Tuskin olivat he sanoneet viimeiset sanansa,
ennenkuin kuulivat tykin laukauksen. Pian kuului useampiakin, vähän
väliä jokaisen.

"Ne on ruotsalaisten merkkilaukaukset", huusi ruhtinas ja juoksi
huoneen ainoan akkunan luo, "linna saa apuväkeä! Haa, sen täytyy
kuitenkin joutua meille, vaikka kymmenentuhatta miestä jäisi sen
muurien edustalle!"

Molemmat palvelijat loivat toisiinsa tuskallisia silmäyksiä, ikäänkuin
olisivat tahtoneet tutkia toistensa sisimpiä ajatuksia. Itse
ruhtinaskin oli kiihoittunut, kiirein askelin käveli hän pitkin huoneen
lattiaa, katsellen joka kerta lähetessään Ramoskia epäilevästi.
Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus, ei kukaan puhunut, ja melkeinpä
kuuli näiden kolmen miehen sydämen tykytyksen.

Äkkiä juoksi Ramoski akkunan luo ja kuunteli hengittämättä. "Minä
kuulen tännepäin marssivien sotilasten askeleita", kuiskasi hän.
"Luultavasti on se joku yövahtijoukko... mutta he seisahtuvat tälle
portille", huudahti hän kauhistuen, "Czarny, eivätkö ruotsalaiset
nähneet, että toit ruhtinaan tänne? He pitävät aina vartijoita
valleilla, ja jos he vain sattuvat näkemään yhden tai kaksi henkilöä
muurien edustalla, pitävät he heti niitä vakoojina."

Vaan nyt lyötiin pari kertaa voimakkaasti porttiin ja joku huusi:

"Aukaise heti!"

Ruhtinas ja Czarny katselivat toisiaan levottomasti, vaan Ramoski sanoi
heti: "Jos tahdotte totella minua, ruhtinas, ja annatte minun määrätä,
niin pelastutte."

Ruhtinas myöntyi.

"Astukaa sitten tänne", sanoi Ramoski. "Tästä huoneesta johtavat
portaat eräälle toiselle kadulle; mutta joutukaa!"

Ruhtinas astui huoneesen, ja Ramoski sulki oven hänen jälkeensä, sitten
kääntyi hän Czarnyyn päin, sanoen:

"Pysähtykää tähän, minä menen heitä vastaan, jotta sitten saatte aikaa
pakenemaan. Hyvästi; sano ruhtinaalle, että koetan kykyni mukaan
täyttää hänen käskyjänsä."

Näin sanoen kiiruhti Ramoski portaita alas.

"Aukaise, kuninkaan nimessä!" käski taaskin joukon johtaja.

"Heti, heti", ärjäsi Ramoski, ja kiiruhti portin luo, joka oli vähällä
kaatua voimakkaista sysäyksistä.

Czarny oli kuitenkin hiipinyt akkunan luo, jossa hän voi kuulla
sotilaitten puheen. Hän kuuli portin aukaistavan ja vartiajoukon
päällikön sanovan Ramoskille: "Sinä pidät vakoojia luonasi, me olemme
nähneet heidän tulevan tänne sisälle."

Enempää ei Czarnyn tarvinnut kuulla, tietääkseen mitä heillä oli
odotettavana. Hän kiiruhti heti ruhtinaan luo ja kertoi, mitä oli
kuullut, pyytäen tätä pakenemaan. Melske pihassa eneni, ja pian
kuulivat pakolaiset kiivaita askeleita portailla.

"Nyt kiireesti pois", kuiskasi ruhtinas, ja kiirehti Ramoskin näyttämiä
portaita myöten alas. "Löytynee kai täällä ovi, jonka kautta pääsee
ulos, muutoin..."

"Minä löysin sen jo", vastasi Czarny, "mutta yksin en voi sitä
aukaista, teidän täytyy auttaa minua, ruhtinas." Ponnistaen kaikki
voimansa, onnistui heidän vihdoin aukaista ovi, ja syvä huokaus
tunkeutui heidän rinnoistaan, vihdoinkin seistessään ulkoilmassa.

Czarny, joka tunsi pienimmänkin sopukan kaupungissa, kulki edellä, ja
seikkailuksitta saapuivat he kaupungin ulkopuolella olevaan metsikköön,
jonne olivat jättäneet hevosensa.

Samassa silmänräpäyksessä kun ruhtinas ja Czarny tulivat kadulle, astui
ruotsalainen upseri ensimäiselle portaalle. "Hm, hm", jupisi hän "tässä
on vielä selviä jälkiä, epäilemättä olivat he vakoojia."

Ruotsalainen palasi takasin ja sanoi, mitaten terävällä silmäyksellä
Ramoskia kiireestä kantapäähän:

"Sinulla oli, niinkuin sanoin, vakoojia luonasi, ja he ovat päässeet
pakoon."

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty", jupisi Ramoski. Ääneensä lisäsi hän:
"Herra upseri, he eivät olleet vakoojia."

"Mitkä olivat heidän nimensä?" kysyi upseri uhkaavalla äänellä.

"Ruhtinas Göran Czarnecki ja hänen palvelijansa", vastasi Ramoski.

Puolalaisen täytyi vangittuna seurata myötä linnaan, vaan hän ei
valittanut; päinvastoin oli hän hyvin mielihyvissään siitä, että
vieraansa olivat pelastuneet.

Noin puolen tuntia kului, ennenkuin ruhtinas ja hänen palvelijansa
erosivat toisistaan. Vihdoin hyppäsi Göran Czarnecki satulaan, antoi
Czarnylle muutamia käskyjä ja riensi pois, idässäpäin olevaa,
litvalaisten leiriin vievää tietä pitkin. Czarny kannusti myös
hevostaan ja ohjasi tiensä päinvastaiseen suuntaan. Ratsastettuaan noin
puolen tuntia, ohjasi hän hevosensa virtaan ja kahlasi toiselle
rannalle. Sen jälkeen haki hän yksinäisen paikan, josta ei kukaan voisi
löytää hevosta, sitoi sen puuhun kiinni ja kiirehti ylös rannalle, sekä
saapui hetken kuluttua erään metsän rinteellä olevan mökin luo.

Czarnyn lähestyessä tuota enemmän eläimiä kuin ihmisiä varten tehtyä
mökkiä, tuli häntä vastaan roteva mies, puettuna puolalaisen talonpojan
tapaan korkeaan karvalakkiin ja pitkään viittaan. Hetken katsoi hän
vaiti Czarnya, sitten sanoi hän, hyväntahtoisuuden hymyn kuvastuessa
koville kasvoilleen:

"Terve tuloa Czarny-ystävä! Onko sinulla hyviä vai huonoja uutisia.
Mutta oli miten oli, tule sisään levähtämään. Sinähän tulet
Sandomiristä, mitenkä siellä voidaan?"

"Senhän sinä kait tiedät paremmin, kun asut näin lähellä", vastasi
Czarny äreästi. "Mutta nyt toisiin asioihin; kuinka meidän asiaimme
laita on?"

"Hyvin, kuinkas myös?"

"Hyvä; onko joukko valmiina?"

"Se odottaa minun merkkiäni; kuinka suuren luulet ruotsalaisten joukon
olevan?"

"Noin viisikymmentä miestä! Kuulehan, Walchovitz", jatkoi Czarny,
astuessaan matalasta ovesta huoneesen, "tuolla rotkotien äärellä tulee
sinun odottaa heitä."

"Miten tahdot, mutta miksi ei Ramoski ole kanssasi?"

Czarny kertoi nyt tapauksen kaupungissa, ja lisäsi vielä:

"Tämä oli saakelin tyhmästi; hän saa ehkä nyt virua jossakin kurjassa
linnan kopissa. Olisi ollut tarpeen täälläkin, sillä kukaan ei niin
hyvin tunne kaikkia Sandomirin ja Mikolaiovin välisiä teitä kuin hän."

"Noh, sinä nyt toki jäät tänne?" kysyi Walchovitz.

"En!" vastasi Czarny kiireesti, "ruhtinas on määrännyt, että minun
ennen päivän nousua pitää oleman kenraali Czarneckin luona, ja aika on
niukka. Hyvästi, Walchovitz, tee mitä voit, palkinnon kyllä tulet siitä
saamaan."

Senjälkeen haki Czarny hevosensa, kahlasi toisen kerran virran yli ja
kiirehti sitten koilliseen päin, jossa osa Czarneckin joukosta majaili.

Tuskin oli hän ratsastanut puolitoista tuntia, kun kaksi husaarijoukkoa
tuli häntä vastaan; näiltä sai hän tietää Czarneckin olevan tulossa,
sillä Sapicha oli tälle ilmoittanut ruotsalaisten aikovan Sandomirin
luona mennä San-virran yli. Czarny kääntyi siis takasin, ohjaten
kulkuaan jälleen Sandomiriin.




VIII.

Kanssapuhe. -- Vankeus.


Vaikka Niscovan voitto itsestään ei ollut erittäin suurenmoinen, oli
sillä kuitenkin tärkeitä seurauksia: Sapicha nimittäin meni silloin
3,000 miehen kanssa maanmiestensä puolelle. Suurin ja vaarallisin
seuraus oli kuitenkin se, että puolalaiset saivat tietää kuninkaan
aikeet eikä voivat sentähden estää häntä menemästä virran yli, joten
hän joutuisi kahden virran ja kahden äärettömän suuren sotajoukon
väliin. Ruotsin armeija oli mitä surullisimmassa tilassa. Sotilaat
tuiki uupuneina ravinnon puutteessa pitkien marssien jälkeen, tuskin
voivat he jatkaa kulkuansa. Myöskin odotettiin yleistä kapinaa, eikä
ihme olisi ollutkaan, jos nuo paljon kärsineet sotilaat sekä upserit
tulisivat epätoivoon, sellaisia hirmuja nähdessään. Mutta Kaarlo
kuningas pysyi yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Puhutellessaan
ulkomaiden lähettiläitä, hän kyllä ilmaisi ajatuksensa, vaan
sotilaitaan johtaessaan oli hän aina rauhallinen, ollen heille
esimerkkinä.

Majuri Liljenberg, joka kuormaston kanssa oli tullut Sandomiriin viittä
päivää ennen kuningasta, oli heti ruvennut rakentamaan siltaa virran
yli, huolimatta Lubomirskistä, joka häntä kaikin tavoin koetti estää.
Päivää jälkeen Niscovan tappelun olivat sotajoukot saaneet käskyn alkaa
marssia. Kaarlo Kustaa oli istuutunut akkunan luo, tarkasti katsellen
joukkoja. Hänen tarkka silmänsä havaitsi pienimmänkin epäjärjestyksen,
ja hän huokasi syvään, ajatellessaan miten paljon nämä sotilaat saivat
kärsiä. Mutta myöskin oli hän ylpeä, että hänellä oli sellaisia
joukkoja, ja hänen katseensa kirkastui, nähdessään tuon kunnianarvoisen
marskin, Kaarle Kustaa Wrangelin, tuovan esiin osastonsa. Heidän
katseensa kohtasivat toisensa, kuningas nyykäytti iloisesti päätään
kokeneelle sotatoverilleen, ja sotilaatkin saivat ikäänkuin uutta eloa,
nähdessään kuninkaan iloiset ja toivolliset silmäykset.

Kuninkaan näin tarkastellessa joukkojaan, tuli eversti Kruse huoneesen,
kysymään josko puolattaret pääsisivät kuninkaan puheille.

"Tuokaa he tänne, eversti", vastasi Kaarlo Kustaa, "sitten annatte
käskyn luutnantti Stjernfeltille viedä heidät 50 miehen kanssa
Sandomiriin. Luulen, että luutnantti mielellään ottaa tämän
tehdäkseen", lisäsi kuningas hymyillen, "onhan hän mielellään mukana
seikkailuissa, ja voisipa tapahtua, että hän vielä kerran saa ihanalle
kreivittärelle osoittaa olevansa urhean sotilaan." Näin sanoen viittasi
kuningas kädellään, ja eversti poistui. Hetkisen sen jälkeen tuotiin
kreivittäret huoneesen ja kumarsivat nöyrästi hallitsijalleen. He
seisoivat ensikerran aikakautensa suurimman sotilaan edessä, ja olivat
hieman hämillään häntä puhutellessaan.

"Olkaa tervetulleet", sanoi Kaarlo Kustaa kohteliaasti, mennen heitä
vastaan. "Toivon, ett'ei aikanne leirissä ole tullut aivan pitkäksi."

"Teidän majesteettinne", sanoi Katarina-rouva, suudellen kuninkaan
kättä, "ajatellessamme kurjaa isänmaatamme, olemme tulleet
synkkämielisiksi, emmekä voi muuta kuin surkutella onnettomuutta,
joka..."

"Kreivittäreni, älkää puhuko valtiollisia asioita", keskeytti häntä
kuningas, veitikkamaisesti uhaten sormellaan, "siitähän voisi johtua
mieleeni, että jonkinlaiset aikeet..."

"Ei, teidän majesteettinne", lausui Eleonora pikaisesti, koettaen auttaa
Katarina-rouvaa, joka kuninkaan puheesta oli nähtävästi punehtunut,
"vakuutan, että olemme aivan syyttömät tästä asiasta."

"Näin todellakin", sanoi vanha kreivitär vakuuttaen. "Teidän
majesteettinne ei ymmärrä sanojamme oikein."

"Samoin teette tekin, rouva", virkkoi Kaarle Kustaa. "Mutta
lopettakaamme nyt tämä aine ja alkakaamme uusi. Kuten näette marssimme
nyt Sandomiriin, jossa taaskin kerran koetellaan. Sentähden olen
antanut luutnantti Stjernfelfille käskyn saattaa teidät Sandomiriin,
jossa vähemmin tulette tuntemaan leiri-elämän vaikeuksia. En voi antaa
teille parempaa turvaa kuin luutnantin, vaan olenpa varma, että hän
tekee kaikki, mitä voi, saadakseen teidät viedä vahingotta
määräpaikkaan."

Eleonora punehtui ja hänen äänensä värähteli hieman, vastatessaan.

"Me kiitämme teidän majesteettianne tästä suojeluksesta, jonka annatte
meille turvattomille, ja aina olemme rukoilevat Jumalan säästämään
teidän majesteettinne kallista elämää."

Katarina-rouva säpsähti, hän ei ollut odottanut tällaista puhetta. Itse
kuningaskin hämmästyi.

"Te rukoilette Jumalaa elämästäni", sanoi Kaarle Kustaa, "ja minä olen
sekä teidän että isänmaanne vihollinen. Todellakin tunnustan, että
puheenne kummastuttaa minua."

"Samoin minuakin", sanoi vanha kreivitär hiljaa, katsellen Eleonoraa ei
juuri hyvillä silmillä.

Sitte sanoi nuori kreivitär, miellyttävällä liikkeellä vieden kuninkaan
käden huulilleen: "Vilhon kuningas on minunkin kuninkaani."

Katarina rouva vaaleni, vaan oli vaiti: hän ei tiennyt mitä ajatteli
Eleonoran käytöksestä ja hän päätti vaatia siitä selitystä.

"Te olette siis alamaiseni, ja minun suojelukseni alla", lausui
kuningas, katsellen ihaillen Eleonoraa.

Kuultuaan nämät sanat, jotka taaskin toivat levon Eleonoran sydämeen,
kumarsi hän nöyrästi kaunista päätään ja vetäytyi etäämmälle.

Katarina-rouva olisi puhunut, mutta se oli häneltä mahdotonta. Hän oli
tullut vapautta pyytämään ja kuuli sen sijaan sanoja, jotka tekivät
lopun hänen matka-ajatuksistaan. Eleonoran sanoista kuninkaalle huomasi
selvään, että nuori nainen ei toivonut takaisin maanmiestensä luo, ja
Katarina-rouva, jonka isänmaanrakkaus tytön puheesta loukattiin,
rakasti kuitenkin niin "harhaan joutunutta", joksi hän aina puhutteli
Eleonoraa, että hän laiminlöi omat etunsa moisen sukulaisensa onnesta.
Kun hetkinen vielä oli puhuttu jokapäiväisistä seikoista, sanoi
kuningas:

"Aika kuluu, joka hetki on kallis ja läsnäoloni armeijassa on tarpeen.
Joukko on valmis milloin tahdotte, teitä seuraamaan."

Vastaanotto oli päättynyt. Kreivittäret olivat juuri aikeessa poistua,
kun kuningas tarttui Eleonoran käteen, katsoi häntä tarkasti silmiin,
sanoen:

"Jätättekö kaipauksetta maanne ja isänne uskonnon, seurataksenne itse
valitsemaanne puolisoa, eikö katumus..."

"Minä kieltäydyn _kaikesta_ puolisoni tähden", sanoi Eleonora
kiihkoissaan. "Paavi ja papit heittäkööt omansa ja kirkon kirouksen
päälleni, rakkauteni sekä kuninkaani ovat olevat turvanani", lisäsi
hän, heittäen luottavaisen silmäyksen Kaarlo Kustaasen.

Kuningas aikoi vastata, vaan hänen huulensa jäivät kiinni. Hän pusersi
lujemmin Eleonoran kättä ja kääntyi sitten äkkiä pois, mennen läheiseen
huoneesen.

"Lapsi, lapsi", sanoi Katarina-rouva heidän tultuaan pihalle, "mitä
sanoja olet..."

"Hiljaa", huudahti Eleonora veitikkamaisesti, "minä olen nyt Ruotsin
alamainen, ja luulenpa saavani kääntymään teidänkin sydämenne."

"Varjelkoon minua siitä pyhä neitsyt ja kaikki pyhimykset", kuiskasi
vanhus hartaasti, tehden ristinmerkin.

Kun kreivittäret astuivat huoneesensa, tuli Vilho heitä vastaan, ja
kysyi huolehtien, miten kuninkaan luona oli käynyt.

"Kysykää häneltä itseltä", vastasi Katarina-rouva, heittäen päätään
taaksepäin ja osoitti Eleonoraa, "hän voi parhaiten vastata, sillä hän
yksin piti puhetta."

"Niin", vastasi Eleonora, kietoen kätensä Vilhon kaulan ympäri, "minä
antauduin kuninkaamme suojeluksen alaiseksi, ja sitä ei vanha kreivitär
voi kärsiä. Minä olen nyt otettu Ruotsin alamaiseksi", lisäsi hän,
katsellen nuorukaista hehkuvin silmin, "ja nyt on vaan kysymyksenä,
josko et sinä ole sitä vastaan."

Vilhon vastaus oli suutelo.

Matkapuuhiin ei mennyt suurta aikaa, ja vaunut olivat jo odottaneet yli
puolen tunnin, kun eversti Kruse astui sisään.

"Kiiruhtakaa, naiseni", huusi hän, "hukkaan mennyttä puoltatuntia ei
saa takasin, erittäinkin kun tiet ovat niin huonoja, että täytyy ajaa
aivan hiljakseen. Rykmentti toisensa perään marssii täältä, minä jään
viimeiseksi, nähdäkseni uskaltaako tuo Sapicha lurjus näyttäytyä.
Kiiruhtakaa, ell'ette tahdo joutua husaarien käsiin!"

Vanhempi naisista ei juuri pitänyt kiirettä, mutta Eleonora auttoi,
minkä voi. Vihdoin olivat he valmiit, ja matkue läksi liikkeelle. Vilho
komensi joukkoa sekä hänen alapäällikkönsä, kersantti Lundberg, nuori,
kaunis mies, joka sotamiehestä oli kohonnut kersantiksi. Sekä eversti
että Vilho pitivät hänestä hänen uskaliaisuutensa sekä jalon luonteensa
tähden, eikä mitään tärkeätä asiaa toimitettu, ellei hän ollut siinä
osallisena. Hän ratsasti seurueen etupäässä, Vilhon ollessa naisten
turvana.

Löytyy hetkiä, jolloin itsessään tuntee vaaran olevan lähellä, ja
tällainen luulo oli tunkeutunut Eleonoran sydämeen. Vilhon vakuutukset
ja hellät kehoitukset vaan hetkeksi poistivat hänen levottomuutensa,
mutta kun siihen tuli vielä vanhan kreivittären äänekkäät valitukset,
oli Eleonoran rohkeus tykkänään kadonnut.

Tuli ilta. Kuu, joka ensin niin surumielisesti oli valaissut
tantereita, metsiä ja virtoja, piiloutui pian lännestä tulevien
raskaiden pilvien taakse. Aseet valmiina rynnäkköön, ratsastivat
ruotsalaiset eteenpäin, ympäröivät vaunut lähemmin sekä lähettivät
vakoojia joka taholle. Vanha kreivitär nukkui ja Eleonora oli juuri
nojannut päätään käteensä, seuratakseen hänen esimerkkiään, kun hän
äkkiä heräsi etujoukossa syntyneestä äänestä.

"Mitä tämä merkitsee? Oi jumalani, meitä vastaan tehdään rynnäkkö",
huokasi hän, kun kersantti täyttä laukkaa ajaa karahutti Vilhon luo. He
keskustelivat hetken aikaa innokkaasti hiljaisella äänellä.

Eleonora katseli tarkasti Vilhon kasvoja tämän puhuessa kersantin
kanssa, ja hän näki selvään Vilhon vaalenevan, kersantin osoittaessa
metsään, joka oli heistä parin kivenheiton matkan päässä.

"Vilho", kuiskasi hän ja tarttui nuorukaisen käteen, "onko vaara
tarjolla?"

"On, armaani", vastasi hän, nojaten alas Eleonoraan, "en tahdo sitä
sinulta salata, meitä uhkaa vaara. Metsän alussa, jonka läpi meidän
tulee mennä, on aukko, ja kersantti Lundberg joka äsken oli siellä,
sanoi nähneensä aseita etuvarustuksen takana. Takasin palaaminen olisi
vielä vaarallisempaa, sillä silloin tulisimme aivan Sapichan
ojennettuihin käsiin. Ole levollinen, armaani", lisäsi hän hellästi,
pusertaen Eleonoran kättä omassaan. "Niin kauan kun yksikin meistä
elää, ei kukaan tule riistämään hiuskarvaakaan päästäsi."

Näin sanoen jätti nuorukainen vaunut ja kiirehti päävoiman luo, joka
järjestäytyi rynnäkköä vastaan ottamaan.

"Itse tie on vapaa", sanoi kersantti, joka palasi toiselta
tarkastusmatkaltaan, "mutta kummallakin puolella sitä on viholliset
piiloutuneet. Emme voi päästä metsän läpi muutoin, ell'emme houkuttele
puolalaisia tänne, saadaksemme nähdä, onko heitä paljonkin. Minä kyllä
otan tehdäkseni tämän parin miehen avulla."

"Tämäpä on hyvä ehdotus", vastasi luutnantti puristaen kersantin kättä,
"minä järjestän päävoiman vaunujen ympärille teidän houkutellessanne
nuo koirat piilostaan."

Kersantti ratsasti viiden miehen kanssa pois ja hetki kului
jännittävässä odotuksessa. Vanha kreivitär oli herännyt ja Vilho koetti
kaikin tavoin ehkäistä hänen hätähuutojaan.

"Jumalan tähden älkää valittako niin äänekkäästi", sanoi Vilho.
"Huudoillanne saatatte meidät juuri siihen vaaraan, jota koetamme
paeta. Minä käsken teitä vaikenemaan", lisäsi hän tuimasti, "muuten on
minun rupeaminen toimeen."

Tämä puhetapa, jota tarve vaati häntä käyttämään, auttoi heti, sillä
Katarina-rouva vaikeni ja jupisi nyt vaan hiljaa itsekseen.

Ei pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta heidän ympärillään, jopa
luultiin että oli annettu väärä hälytys, kun aseiden kalsketta kuului
metsästä. Kauan ei viipynyt, ennenkuin kersantti viiden miehensä kera
ratsasti tantereelle lukuisan vihollisjoukon seuraamana.

Ratsumiehet ympäröivät vaunut ja odottivat rynnäkköä, joka ei kauan
viipynytkään. Epäjärjestyksessä ja huutaen syöksyivät puolalaiset
metsästä ja karkasivat vähälukuisten ruotsalaisten päälle. Mutta nämä
vastustivat heitä epätoivon rohkeudella, ja heidän etupäässään taisteli
kersantti kuolemaa halveksien. Puolalaisten oli vihdoin peräytyminen,
ja juuri kuin he aikoivat alkaa paluumatkaansa, antoi Vilho merkin
hyökkäykseen. Ratsumiehet syöksyivät esiin, ja puolalaisten pako oli
yleinen.

Mutta ruotsalaiset tahtoivat myös käyttää hetken sekasortoa hyväkseen,
koettaen päästä metsän läpi. Vaunut pantiin nopeaan liikkeesen, ja
ratsumiehet nelistivät metsää kohden, jossa puolalaisten rivit
olivat hirveässä epäjärjestyksessä. Tuo uskalias koe oli juuri
onnistumaisillaan, ja vaunut olivat jo metsäaukon sisällä
vahingoittumatta, kun molemmat etumaiset hevoset kaatuivat, estäen
takimaisia pääsemästä eteenpäin. Tien poikki oli kaadettu hirveän suuri
puu, jota eivät ruotsalaiset ennen olleet huomanneet.

Hirmuinen sekamelska syntyi; metsästä molemmin puolin tietä syöksyivät
puolalaiset ratsumiesten niskaan, pannen toimeen kauhean verisaunan. He
eivät voineet palata takaisin, sillä puolalaiset olivat asettautuneet
sinne, ja vaunut taasen olivat etupuolella. Pimeys saattoi taistelun
vielä hirmuisemmaksi.

Vilho ei ollut jättänyt Eleonoraa hetkeksikään, hän oli päättänyt
puolustaa itseään viimeiseen asti. Hänen ympärillään kaatui ratsumies
toisensa perään, ja hän kuuli kauhulla vihollisten joukon yhä enenevän.
Hänen vieressään taisteli kersantti raivoisana. Silloin kuuli hän järeän
äänen käskevän puolalaisia ottamaan haltuunsa vaunut, sillä kaivattu
saalis olisi siellä. Hän oli lähellä joutua epätoivoon, sillä
pelastusta ei näkynyt missään. Kaikki tuli hänelle nyt selville;
ruhtinas oli tämän päällekarkauksen pannut toimeen.

"Eleonora", sanoi Vilho sortuneella äänellä, "me joudumme nyt
vihollisten käsiin, mutta minä tahdon kuitenkin kuolla urhon lailla;
elävänä en koskaan antaudu!"

"En minäkään", kuului ääni luutnantin lähellä, ja kersantti seisoi
hänen takanansa. "Ainoastaan kymmenen miestä on jälellä", sanoi hän
synkästi, "ja nämät kymmenen pian saavat loppunsa, sillä meitä
vastustaa satakunta hurjaa vihollista. Antakaa minun kuolla kanssanne,
luutnantti, ja niin totta kuin Jumala elää, ei yksikään puolalainen ole
koskeva Eleonora-kreivittäreen, niinkauan kuin minä voin liikuttaa
käsivarttani."

Vedet silmissä ojensi Eleonora jalolle kersantille kätensä, jonka tämä
vei huulilleen, sitten hän yhdellä iskulla halkaisi jättiläisen
kokoisen puolalaisen pään, tämä kun oli tullut liiaksi lähelle vaunuja,
joiden luona jälellä olevat ruotsalaiset vielä taistelivat epätoivon
hurjuudella.

"Jalo ystäväni", sanoi Vilho, pannen kätensä kersantin olalle, "minä
kunnioitan ja ihailen rohkeuttanne ja uljuuttanne, mutta ne eivät meitä
hyödytä. Tehkää sentähden neuvoni mukaan: koettakaa paeta ja kertokaa
tämä onnettomuus eversti Kruselle; ainoastaan tällä tavoin voimme
toivoa pelastuvamme."

Ja kun Eleonora pyysi samaa, huusi kersantti:

"Kyllä koetan; ja jos vaan ihmisvoimat auttavat, niin..."

"Kiitos, kiitos", sanoivat Vilho ja Eleonora yhteen ääneen.

Kersantti lisäsi:

"Puollustakaa itseänne vielä hetkinen, minun pannessani tuumani
toimeen, sitten voitte antautua." Näin sanoen astui hän hevosen
selästä, haki sen puolalaisen ruumiin, jolta äsken oli halaissut pään,
puki itsensä hänen lakkiinsa sekä viittaan, ja tunkeutui pelkäämättä
vihollisten joukkoon.

Vilho katseli hetken aikaa hänen jälkeensä, ja kersantti katosi
näkyvistä. "Sallikoon Jumala hänen rohkean tekonsa onnistua!" sanoi hän
hiljaa. "Kaikki mitä minulla on, tahtoisin uhrata hänen hyväkseen."

Kimakka avunhuuto vaunujen luota veti hänen huomionsa puoleensa.
Puolalaiset olivat syösseet vaunuille; ainoastaan neljä tai viisi
ruotsalaista oli jälellä. Katarina-rouva oli pyörtynyt, eikä siis
tiennyt, että hän vietiin pois; Eleonora kyllä koetti vastustaa
vihollisia, jotka puoleksi olivat vetäneet hänen vaunuista ulos, mutta
mitä voi hän saada aikaan heikoilla voimillaan? Silloin hän päästi
huudon, joka toi Vilhon hänen luoksensa. Parin minuutin kuluttua olivat
puolalaiset verisin päin lyödyt maahan ja Eleonora vapaa. Melkein
yliluonnollisilla voimilla nosti Vilho hänet satulaan, kannusti hevosta
ja ohjasi sitä heikompaa paikkaa kohti. Mutta turhaa oli toivoa
pelastusta niin suurta ylivoimaa vastaan. Ne harvat ratsumiehet jotka
olivat seuranneet nuorta komentajaansa, kaatuivat pian, ja Vilho aikoi
juuri kumartua, painaakseen jäähyväissuutelon Eleonoran värittömille,
vapiseville huulille, kun samassa miekanisku takaapäin sattui hänen
vasempaan käsivarteensa niin voimakkaasti, että hän tunnottomana vaipui
maahan. Mailma musteni hänen silmissään ja hän meni tunnottomaksi.

Kaksi jälelle jäänyttä ratsumiestä antautuivat, nähdessään luutnantin
kaatuvan, ja metsäaukossa vallitsi pian kuolonhiljaisuus, jota
ainoastaan silloin tällöin häiritsi haavoitettujen valitushuudot.




IX.

Kersantti pettää puolalaiset. -- Göran Czarnecki käy vankiensa luona.


Uskalias kersantti ei milloinkaan ollut peljännyt, mutta nyt häntä
vähän kammotti näin tunkeutua vihollisten joukkoon. Kielen taisi hän
aivan hyvin; nyt tuli hänen vaan pitää kasvojaan piilossa. Vedettyään
lakin syvään kasvoilleen ja viitankauluksen ylös, meni hän rohkeasti
eteenpäin, sysäten tieltään kansalaisiaan, eikä ollut kuulevinaan
äänekästä nurinaa jälessään.

"Maanmiehet, minun kasvoni ovat haavoittuneet", sanoi hän, vetäessään
kaulusta vielä ylemmäksi, "ja vaikka luin viisikolmatta Pater Nosteria
[Isämeidän rukousta. Suoment.] ja lupasin kymmenen paria messua
kuolleelle veljelleni, ei pyhä neitsyt kuitenkaan ole minua armahtanut.
Saakelin ruotsalainen veti koko poskeni halki; minun täytyy kiirehtiä
kotiin, muuten vereni juoksee kuiviin."

"Ha, ha, haa!" nauroivat muutamat talonpojista, jotka kuulivat tuon
vale-puolalaisen valitukset, "tuleehan siitä kelpo työ akallesi, kun
neuloo tuon haavan umpeen."

"Niin, niin, minua miesparkaa", voivotteli valepukuinen, kiiruhtaen
askeleitaan, "enpä enään luule ehtiväni kotiakaan."

"Istupas tähän, toveri", sanoi eräs toinen talonpoika, tarttuen kiinni
kersantin käsivarteen. "Minä olen hieman lääketaitoinen, ja jos tahdot,
niin kyllä tarkastan haavasi."

"No nytpä todellakin olen joutunut pulaan", sanoi kersantti itsekseen,
"tuo puoskari voisi mennä hiiteen." Ääneensä lisäsi hän: "kiitos
vaivastasi, naapuri, mutta heti kun ilmaa pääsee haavaan, rupeaa se
kirvelemään, kuin olisi tulessa: kyllä koetan mennä kotiin, tie ei ole
erittäin pitkä." Näin sanoen nousi hän istualtaan ja aikoi poistua,
mutta lääketaitoinen, joka toverilleen tahtoi näyttää taitoansa,
pidätti kersantin ja sanoi hyväntahtoisesti:

"Vedä viitta pois, eihän se nyt mahda olla niin vaarallinen, sinä vaan
olet pelko raukka."

Kersantti kirosi kaikkia lääketaitoisia puolalaisia. Näyttää kasvonsa
oli hänestä sama kuin mennä kuolemaan. Hetki oli mitä vaikein. Toisella
kädellään viitan alta koetettuaan, olivatko pistoolinsa ja sapelinsa
tallella, teki hän rohkean päätöksen.

"Ystäväni", sanoi hän yksinäiselle puolalaiselle, joka yhä piti hänen
käsivarrestaan kiinni, "olisitpa vaikka kuinka taitava, et kuitenkaan
voi hoitaa minua niinkuin vaimoni. Näetpäs, kun pyhä neitsyt viime
vuonna pelasti Torkan hukkumasta Veikseliin, lupasin minä hänelle,
ett'ei kukaan muu kuin vaimoni saisi minua hoitaa, kun joudun
sairaaksi. Tämä on aivan totta, toverit, ettekä te voi uskoa, miten
hyvä hän on sairaita hoitelemaan. Nyt, toverit, laskekaa minut
menemään, ja jos sinä todellakin olet niin lääke-oppinut kuin
kerskailet, niin onhan sinulla kyllä tekemistä tuolla."

"Hän on tehnyt pyhälle neitsyeelle lupauksen, pyhä neitsyt on
pelastanut hänen vaimonsa", puhelivat läsnäolijat toisilleen hiljaa, ja
yksi heistä meni lääkeoppineen luokse, sanoen: "meidän täytyy
kunnioittaa pyhää neitsyttä ja hänen suojeluksensa alla olevia; anna
hänen mennä!"

Puolalainen irroitti kätensä, ja kersantti luuli jo pelastuneensa, kun
roteva talonpoika lähestyi parin kyynärän päässä kersantista olevaa
joukkoa, kysyen, josko he olivat nähneet hänen veljeänsä, jonka puvun
hän tarkasti kertoi.

Kersantti vavahti ja tunsi tuskan hien otsallaan. Ensi kerran eläissään
hän pelkäsi, huomatessaan kantavansa väärää pukua. Mutta vanha
vikkelyytensä, joka ei koskaan ennen ollut häntä jättänyt, nytkin hänet
pelasti. Hän keksi äkkiä keinon, joka oli hänelle hyödyksi.

"Puolalaiset", huusi hän, nostaen kättään, "me olemme ympäröidyt, nyt
juuri näin painetteja puiden välitse, tulkaa, katsokaamme keitä siellä
on, eläköön Puola" näin sanoen kiiruhti hän ennen muita poispäin,
"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" huusi hän tuskin voiden iloaan hillitä,
nähdessään että ainoastaan kaksi voivat häntä seurata. "Ruotsalaiset
ovat tuolla edessäpäin, mutta nuo koirat pakenevat, eläköön Puola!"

Puolalaiset juoksivat sen minkä voivat, mutta kersantti juoksi henkensä
edestä. Toinen niistä, jotka voivat häntä seurata, väsyi yhä enemmän ja
enemmän, vihdoin seurasi häntä ainoastaan tuo lääketaitoinen.

He olivat kahden, sillä kersantti oli hänen huomaamattansa vaihtanut
suuntaa, niin että nyt olivat aimolailla pettämänsä joukon sivulla. Hän
kuunteli; silloin tällöin kuului yksinäinen laukaus, mutta tulivatko ne
metsäaukosta tai häntä takaa-ajavilta puolalaisilta, sitä hän ei voinut
varmaan sanoa. Hän otaksui kuitenkin, että viimemainitut olivat
huomanneet petoksen, ja raivossaan ampuvat hänen jälkeensä.

Kersantti pysähtyi. Toverinsa teki samoin.

"Jos olet yhtä hyvä lääkäri kuin juoksija, niin todella kadun, ett'en
antanut sinun sitoa haavaani", sanoi kersantti salaperäisesti
hymyillen, jota ei puolalainen kuitenkaan huomannut.

"Eipä haavasi mahda olla erittäin vaarallinen, koska voit juosta niin
hyvin", puuhkaili puolalainen hengästyneenä. "Mutta koska emme
saavuttaneetkaan noita saakelin ruotsalaisia, niin jos nyt tahdot
näyttää, niin kyllä minä..."

"Tässä näet", vastasi kersantti, vetäen kauluksen pois kasvoinsa edestä
ja heittäen viitan taaksepäin.

Puolalainen hämmästyi ehdottomasti, nähdessään ruotsalaisen univormun.

"Missä on tie Sandomiriin?" kysyi kersantti, paljastaen miekkansa ja
mennen puolalaista vastaan. "Tässä ei auta salaaminen, totuus ilmi!"

Puolalainen ei ennättänyt vielä tointua hämmästyksestään, nähdessään
puolalaisen talonpojan sijaan edessään ruotsalaisen sotilaan, ennenkuin
kersantti veti keihään hänen kädestään ja ojensi sen hänen rintaansa
vasten.

"Minun on kiire", sanoi hän, lyöden jalkaansa maahan, sillä hän epäili
ensi hetkellä saavansa koko puolalaisjoukkion niskaansa. "Missä on tie
Sandomiriin? Sano heti, muuten lävistän sinut keihäällä, ja se haava ei
olisi niin hyvä parannettava."

"Tuolla... tuolla... tuolla..." änkötti puolalainen, osoittaen
oikealle. "Menkää aivan suoraan ja puolentunnin kuluttua tulette
tielle. Säästäkää henkeni, minulla on vaimo ja lapsia..."

"Etkö valehtele?" kysyi kersantti tuimasti.

"En, se on totta", vastasi puolalainen vaikeroiden, "kahdeksan pientä
lasta ja..."

"Välitänkö minä lapsistasi", huudahti kersantti, joka vaivoin saattoi
olla totisena, "voitko vannoa, että oikea tie on tuossa edessämme?"

"Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten kautta vannon sen", vakuutti
puolalainen.

"Noh, nyt uskon sinua. Saat mennä matkaasi, vaan muista, jos nyt olet
valehdellut, et koskaan tule saamaan rauhaa, vaan olet ijankaiken
vaivattava kiirastulella, vaikka vaimosi ja kahdeksan lastasi lukisivat
messuja ylitsesi. Keihään pidän minä, jää hyvästi!"

Näin sanoen kietoutui kersantti jälleen viittaansa, kiiruhtaen
puolalaisen osoittamaan suuntaan. Kun ei enään nähnyt ketään, alkoi hän
juosta minkä jaksoi, ja tulikin vähän ajan kuluttua maantielle, jossa
suureksi ilokseen tapasi noin sata miestä omasta rykmentistään.

       *       *       *       *       *

Molemmat kreivittäret vietiin kiireesti Walchovitzin asunnolle, joka,
kuten lukija kai muistaa, oli Veikselin rannalla. Paitsi asuinhuoneita,
löytyi siellä kaksi muutakin rakennusta, ja niihin majoitettiin
vangitut ratsumiehet. Näiden joukossa oli Vilhokin, joka Walchovitzin
käskystä heitettiin pimeään, epäterveelliseen kellariin, mikä tuskin
oli niin suuri, että hän voi siellä ojaista itseään. Kreivittäret
saivat isännän huoneen asuakseen. Tämäkään ei juuri ollut kehuttava,
mutta olivathan kuitenkin suojassa yökylmää vastaan.

Vanha kreivitär osoitti useamman kerran iloansa, ollessaan jälleen
maanmiestensä luona, ja kiusasi alinomaa Eleonoraa, kertoessaan miten
suuria tulevaisuuden toiveita hänellä oli. Eleonora ei ollut
kuulevinaankaan soimauksia armastaan kohtaan, vaan kärsi vaijeten nämä
kaikki. Mutta tämä ei ollut vanhuksen mieleen.

"Kreivittäreni", virkkoi Eleonora katkerasti, "asemamme on muuttunut,
nyt pidän minä itseäni vankina, mutta tahdon kuitenkin tyytyä onneeni,
kun vaan tiedän, että Vilhoa kohdellaan niinkuin jalojen voittajien on
tapana. Toivon kuitenkin kerran pääseväni taasen vapaaksikin."

"Älä sitä luulekaan", sanoi Katarina-rouva äkkiä. "Veljesi ei niinkään
pian laske sinua käsistään, ja mitä tuohon hullunkuriseen rakkauteesi
tulee, ei se ole muuta kuin tyhjää luuloa, jonka järki pian on ajava
tiehensä. Kukapa sitäpaitsi tietää, jääkö kreivi elämään. Kuulin
Walchovitzilta, että hän oli saanut vaarallisen haavan."

"Missä hän on, mihinkä he ovat hänen vieneet?" huusi Eleonora,
hypähtäen seisoalleen. "Armosta, rouvani, päästäkää minua hänen
luokseen, minä pyydän teitä."

"Käänny pyyntöinesi Walchovitzin puoleen", vastasi vanhus. "Mutta hän
ei sitä tule myöntämään, sillä hänelle on annettu ankara käsky pitää
teitä erinään."

"Kuka on antanut hänelle tämän käskyn?" kysyi Eleonora äkkiä.

"Ruhtinas", vastasi Katarina-rouva kääntyen poispäin.

"Tuo konna! Hän ansaitsisi vihani ja kammoni, mutta ei ole edes sen
arvoinen, tuskin ansaitsee hän syvimmän ylenkatseeni. Luuleeko hän
tällä julmuudella voivansa kuolettaa rakkauteni? Tietämättänsä tekee
hän sen yhä vahvemmaksi, enkä milloinkaan herkeä rakastamasta Vilho
Stjernfeltiä. Kuuletteko, kreivittäreni", jatkoi hän, tarttuen
vanhuksen käsivarteen, "_en milloinkaan herkeä rakastamasta Vilho
Stjernfeltiä_!"

Katarina-rouva peräytyi, nähdessään Eleonoran silmissä palavan
epätoivon tulen; hän ei enään lausunut sanaakaan Vilhosta, vaan meni
huoneen nurkassa olevalle yksinkertaiselle vuoteelle. Pian hän vaipui
syvään uneen, eikä kauan viipynyt, ennenkuin Eleonorankin valtasi uni.
Mutta hänen unensa oli rauhaton, hän oli aina kuulevinaan kuolevaisten
hätähuudot, ja näiden joukosta eroitti hän Vilhon heikon äänen.
Kiljahtaen nousi hän vuoteeltaan. Aurinko oli juuri noussut, ja sen
lämpimät säteet valaisivat lempeinä köyhästi sisustetun huoneen. Taivas
oli selkeä, ilma lämmin ja suloinen.

Eleonora jätti vuoteensa ja meni akkunan luo. Edessään päilyi Veikselin
pinta. Pienet, värähtelevät aallot kimaltelivat kuni timantit ja
kuohuivat leikkien kivien ympärillä. Kaikki heräsi uuteen eloon, ja
kevään ensi sanansaattajat, kukkaset, nousivat verhostaan,
auringonsäteitten lämpimästä tervehdyksestä.

Lumottuna katseli Eleonora silmäinsä edessä olevaa kaunista maisemaa,
ja hän oli juuri aikeessa mennä ulos, saadakseen paremmin nauttia
kaunista aamua, kun etäältä kuuluvat äänet pakottivat hänen
pysähtymään.

Äänet tulivat yhä lähemmäksi ja voimakkaimmiksi. Eleonora tunsi
rohkeutensa menehtyvän, sillä äänien joukosta oli hän eroittavinaan
ruhtinaankin äänen.

Edessään oleva näky saattoi Eleonoran vapisemaan. Hän näki seuraavaa:

Ruotsalaiset vangit vedettiin yksi erältään esille ja ruoskittiin
poikkimenneellä keihäällä, ja mitä vaan nuo raivoisat puolalaiset
käsiinsä saivat. Turhaan pyysivät nuo onnettomat armoa; heidän
kiusaajansa vaan nauroivat pilkallisesti.

Tähän asti oli Eleonora kärsivällisesti katsellut tuota hirveätä
menettelyä, vaikka veri monta kertaa oli jähmettymäisillään hänen
suonissaan, kun hän näki ruhtinaan, joka etäältä katseli näyttelyä,
vaan nauravan onnettomain tuskille: mutta kun vihdoin Vilhokin tuotiin
esille, silloin päästi Eleonora sydäntä vihlovan hätähuudon, kaappasi
oven auki ja syöksyi ulos. Kun hän huomattiin, vaipuivat kohotetut
sauvat, ja ruhtinaskin vaaleni.

"Vilho, Vilho!" huusi hän, kumartuen rakastettunsa viereen, sekä
peittäen hänen veriset kasvonsa suuteloillaan, "Herää; Vilho, Eleonorasi
on luonasi!"

Vaan vanki ei kuullutkaan tuota kallista ääntä, hän oli pyörtynyt.

"Ja tämän olette te tehneet!" huusi Eleonora, katsoen ruhtinasta
ylenkatseella. "Jos tällaisella menettelyllä luulette murtavanne
rakkauteni, niin tykkänään erehdytte, ruhtinas!"

"Ihana Eleonora", sanoi Göran Czarnecki, antaen merkin viedä vangit
pois, "te siis todellakin kunnioitatte tuota ruotsalaista enemmän kuin
hän ansaitseepi, te, puolalainen neito..."

"_Minä olen kreivi Vilho Stjernfeltin puoliso_", vastasi Eleonora
painavasti. "Ja ellette usko minua, voitte kysyä eversti Kruselta.
Muistakaa", jatkoi hän, ylpeästi kohottaen päätään, "minä olen hänen
puolisonsa ja voin siis vaatia teitä edesvastaukseen menettelystänne."

"Hänen puolisonsa", jupisi ruhtinas, töllistellen Eleonoraa, "se ei voi
olla mahdollista!"

"Jumalan ja ihmisten edessä olen minä hänen puolisonsa", vastasi
Eleonora vakavasti.

Ruhtinas vaaleni, vaan hän tuli kuitenkin pian ennalleen ja vastasi:
"Tämä avioliitto ei ole laillinen, ja kirkko on sen purkava."

"Minä en tunnusta teidän kirkkoanne", sanoi taaskin Eleonora säihkyvin
silmin. "Puolisoni uskonto on minunkin uskontoni, ja minä olen
lutherilaisen kirkon suojassa."

"Kuolema ja kirous", jupisi ruhtinas ja riensi pois, "mutta minä olen
kostava verisesti."

Horjuvin askelin palasi Eleonora asuinhuoneesen. Hänen rukouksistaan ja
kyyneleistään huolimatta, oli Vilho viety takasin entiseen koppiinsa.




X.

Ehkäistyt tuumat.


Kaarlo Kustaa oli tullut Sandomiriin vaivaloisen marssin perästä, Heti
kaupungin eteläpuolella aikoi hän mennä yli Veikselin, mutta saatuaan
tietää, että Czarnecki oli sinne majoittanut hyvin varustetun leirinsä
ja kaikin voimin päättänyt tehdä vastarintaa, marssi hän sivutse ja
majoittui juuri kolmioon, jonka Veiksel ja San muodostavat yhtyessään.
Oli ilta, kun ruotsalaiset saapuivat Sandomiriin, ja puoliyön aikana
kaikui ruotsalaisten tykinlaukaus piiritettyjen lohdutukseksi, joita
yhä ankarammin suuri puolalainen armeija hätyytti.

Kaarlo Kustaa oli kaikkialla, hän ei säästänyt ketään, ei edes itseään:
hän otti itse osaa vallitustoimiin. Öin, päivin sateli luoteja ja
pommia kaupunkiin sekä linnaan, mutta muureissa ei huomattu mitään
vaikutusta. Silta, jota majuri Liljenberg rakensi virran yli, oli jo
melkein valmis. Sinnepäin puolalainen tykistö enimmäkseen luotejaan
lähettelikin, vaan ne eivät tehneet mitään vahinkoa. Liljenberg oli
antanut tehdä vahvoja etuvarustuksia, ja niiden takana tehtiin
yhtämittaa työtä. Ainoastaan kaksi päivää vielä, ja ylimeno voitaisiin
panna toimeen.

Eversti Kruse joukkoineen oli asetettu aivan virran luo linnan
eteläpuolelle. Tuon ankaran sotilaan otsa oli ollut synkkä ja
miettiväinen aina kreivittärien lähdöstä saakka, ja usein oli hän
katunut, ett'ei ollut lisännyt saattojoukkoa. "Minä olen niin levoton
luutnantin tähden", sanoi hän majuri Berdanille, joka ratsasti hänen
vieressään virran rannalla, "jos he ovat joutuneet näissä pirun
metsissä niin runsaasti kuljeskelevien salajoukkojen käsiin."

"Asiat eivät ole oikein", vastasi majuri, "ja minulla on syytä uskoa
pahinta."

"Miten niin?" kysyi eversti pikaisesti.

"Tuon nuoren ruhtinas Czarneckin sanotaan kuljeskelevan näillä
tienoilla: niin kertovat jotkut minun väestäni."

"Niin, tuo saakelin ruhtinas", murisi eversti, "hän on tuottanut
minulle suurempia suruja kuin olen voinut aavistaakaan. Hän kuljeksii
täällä ympäristöillä, koettaen saada valtaansa nuoren kreivittären,
eikä tiedä, että vaimo on pidettävä kunniassa." Näin sanoen varjosti
hän vasemmalla kädellään silmiänsä ja katseli tarkasti puolalaisten
leiriä.

"Puolalaiset valmistautuvat rynnäkköön", sanoi hän, kääntyen majuri
Berdanin puoleen, "mutta Liljenberg ja Cronlod kyllä ajavat heidät
matkoihinsa."

Tykit alkoivat paukkua, ja kietoivat läheisimmät esineet savuun.
Taistelijain liikkeitä ei voinut eroittaa, toisinaan näkyi puolalainen
joukko toisensa perään kiirehtivän virtaa kohden. Näytti siltä, kuin
olisi Lubomirski aikonut ottaa valtoihinsa tämän paikan. Mutta
Liljenberg otti heidät lämpimästi vastaan, ja pakoitti ryntääjät
peräytymään.

Ruotsalaisen leirin keskukohdalta ohjasi pienilukuinen ratsujoukko
kulkuaan virran ainoan sillan eteen. Siinä oli Kaarlo Kustaa,
kenraalimajuri Essen, eversti Kaarlo Sparre, kenraalimajuri Bülov ja
eversti Kustaa Kruse sekä Fredrikki La Chapell ja muutamia ulkomaiden
lähettiläitä. Kuningas ratsasti aivan virran partaalle, ja voi aivan
hyvin kuulla komantosanat toiselta rannalta. Hän viittasi toisia
seuraamaan itseänsä, ja sanoi, kääntyessään lähettiläiden puoleen:

"Herrani, te olette nyt melkein kahakan keskellä; nyt näette, miten
puollustetaan linnoja ja suojellaan virran ylimenoa."

"Teidän majesteetillanne on yhtä urhokkaita päälliköitä kun
sotilaitakin", vastasi Ranskan lähettiläs D'Avaugour, kohteliaasti
kumartaen.

Kuningas hymyili kuullessaan tämän todenperäisen kiitoksen
sotajoukostaan, ja sanoi:

"Sotamieheni ovat syntyneet tällaisiin leikkeihin, työttöminä he eivät
voi ollakaan."

Näin sanottuaan käänsi hän hevosensa ja ajaa karahutti täyttä laukkaa
takasin leiriin, mutta oli tuskin ennättänyt puolitiehen, kun hänet
saavutti majuri Bertan, joka huomautti häntä vaarasta, joka jälleen
uhkasi linnaa; syystä, että puolalaiset olivat tuoneet esiin suuren
joukon polttoaineita, ja sytyttääneet linnan palamaan.

Kuningas pysähtyi ja katseli kauan aikaa levottomasti linnaa.

Tuli leveni hirveällä nopeudella, ja liekit kiemurtelivat valleja
myöten ylöspäin; yht'äkkiä kääntyi tuuli ja ohjasi liekit kaupunkiin
päin, joka hetken kuluttua oli yhtenä tulimerenä. Puolalaisten aije ei
ollut onnistunut, ja suurella tappiolla vetäytyivät he takasin.

Tuskin oli eversti Kruse tullut telttaansa, ennenkuin kersantti
Lundberg syöksyi sisään.

"Mikä Herran nimessä onkaan?" huudahti eversti hypäten kersanttia
vastaan, "miten on luutnantin ja kreivittärien laita?"

Kersantti kertoi kaikki, ja lopetti puheensa, sanoen: "Pikainen apu on
tarpeen, sillä ruhtinas Czarnecki on raivoissaan luutnantille. Eräs
vanki, jonka minun onnistui saada käsiini, kertoi minulle tämän."

"Minä tahdon nähdä tuon vangin", sanoi eversti.

Kersantti toi vangin sisään.

"Kas niin", huusi eversti, mielistyneenä hieroen käsiään. "Tervetuloa,
ystäväni Czarny! Sinä näyt mielelläsi oleskelevan ruotsalaisten
leirissä, mutta ole varma siitä, että tällä kertaa et pääsekään
pakenemaan. Nyt ei täällä enään löydy Sapichaa, joka pelastaisi sinut."

Czarny vapisi.

"Vastaa nyt todenperäisesti kysymyksiini", jatkoi eversti, pannen
kätensä Czarnyn olalle. "Muuten tiedät minulla olevan keinon, jolla
saan sinulta totuuden."

"Minä vastaan", jupisi vanki.

"No niin, onko Göran Czarnecki virran tällä puolella?"

"On."

"Oletko tavannut häntä?"

"En."

"Sinä valehtelet", ärjäsi eversti kohottaen nyrkkinsä. "Mistä sitten
tietäisit hänen olopaikkansa?"

"Olen kuullut puhuttavan."

"Soo'o; koska hänestä erkanit?"

"Toissapäivänä."

"Ja kuitenkin sanot, ett'et ole häntä tavannut täällä: tuo kuuluu
hiukan epäiltävältä."

"Erotessani ruhtinaasta olimme virran toisella puolella. Ruhtinas oli
silloin menossa litvalaisten luo, vaan onko hän nyt muuttanut aikeensa,
sitä en tiedä."

"Noh", jatkoi eversti ja asteli nopein askelin edestakaisin lattialla,
"mitä siitä tuumaat, että molemmat kreivittäret ovat ruhtinaan
hallussa?"

Czarny tuskin voi pidättää ilon-huudahtusta.

"Huomaan, että sinä tunnet tuon seikan", sanoi eversti, joka koko ajan
oli tarkasti katsellut vankia, "sinä ehkä tiedät, minne ruhtinas on
heidät piiloittanut?"

"Tiedän", vastasi Czarny, joka näki, että ainoastaan suora totuus
saattoi hänet pelastaa.

Eversti kutsui luokseen sotamiehen, jolle sanoi: "Pidä tarkka huoli
tästä vangista, muuten, minä takaan, pääsi ei juuri ole erittäin
lujassa."

       *       *       *       *       *

Ruhtinas oli pari kertaa käynyt Vilhon luona. Tuo mustasukkainen ja
kostonhimoinen puolalainen piti Vilhon tuskat suurimpana ilonaan, eikä
sallinut lääkärin eikä Eleonorankaan tulla hänen luokseen. Haava,
aluksi vaan vähäpätöinen, tuli hoidon puutteesta hyvin vaaralliseksi,
ja varmaan olikin ruhtinaan tarkoitus niin pidentää aikaa, ett'ei
sittemmin enään mikään lääkäri voisi sitä auttaa. Kärsivällisesti piti
nuorukainen hyvänään kaikki vihollisensa rääkkäykset, jopa, kun nämä
tulivat käsillisiksi, hän vaan vastineeksi heitti viholliseensa
silmäyksiä, joista esiintyi syvin ylenkatse.

Kosto on tunne, joka voi kuolettaa kaiken jalouden, jonka Luoja on
istuttanut ihmis-sydämeen. Luonnostaan oli Göran Czarnecki jalo, ja
voi, kuten kaikki vaihtelevat henkilöt, usein näyttäytyä oikein
ylevänä; hänessä olivat kaikki avut yhdistettyinä. Eleonoran tunnustus,
että hän oli luutnantti Stjernfeltin puoliso, oli kiukuttanut häntä, ja
hän vannoi kostavansa hirveästi. Hänen ylpeyttään oli kovasti loukattu,
ja hän tuli raivoihinsa, tietäessään halvan ruotsalaisen upserin
voittaneen hänet. Eleonoran luopuminen uskostaan häntä myöskin
harmitti, ja katoolilais-innossaan luuli hän palvelevansa sekä kirkkoa
että Jumalaa, kun hän valmisti verivihollisensa perikadon. Ja hän oli
päättänyt sen saada aikaan. Nyt tiesi hän ei milloinkaan voittavansa
Eleonoran rakkautta, ja tämä vielä yllytti hänen vihaansa.

Lähtöpäivä oli tullut. Vanha kreivitär, joka sai kuljeskella missä
tahtoi, oli vähää ennen mennyt rannalle. Hän huokasi syvään,
ajatellessaan luutnantin tilaa. Hänkin oli Göran Czarneckilta pyytänyt
saada hoitaa sairasta, vaan oli aina saanut kieltävän vastauksen. Hän
kyllä kärsi, nähdessään Eleonoran tuskat, ja koetti lohduttaa
surullista, enempää ei hän voinut, sillä ruhtinas oli niin julma ja
luulokas, että eroitti heidät toisistaan, ja he saivat siis asua
erikseen kumpikin huoneessaan, Walchovitzin tuvassa. Tämä konna, jonka
ruhtinas oli ostanut kultaläjällään, oli pantu hänen tuumiansa
täyttämään, ja tämän Walchovitz tekikin mielellään, koska vihansa
vieraita kohtaan oli yhtäpitävä ahneuden kanssa, ja hän ruotsalaisia
hävittämällä luuli välttävänsä taivaan rangaistuksen.

Tällaisissa käsissä oli nuorukaisen kohtalo, vaikk'ei hän itse sitä
tiennyt, sillä vahdit eivät milloinkaan vastanneet hänen kysymyksiinsä,
eivätkä edes vähimmälläkään viittauksella ilmoittaneet, mitä tapahtui.

Päivä oli jo lopussa, ainoastaan pari tuntia oli enään hämyyn.
Puolalaiset järjestyivät tuvan edessä ja odottivat vaan käskyä,
alkaakseen marssinsa.

Kiirein askelin lähestyi ruhtinas Eleonoran asuntoa ja käski vahdin
avaamaan.

"Ovi on sisäpuolelta suljettu, armollinen ruhtinas", sanoi mies
nöyrästi.

Göran Czarnecki koetti avata, mutta hänen ponnistuksensa raukenivat
tyhjiin.

"Avaa se väkisin!" käski hän sotamiestä.

Tämä epäili hetkisen, mutta teki vihdoin käskyn jälkeen ja mursi sen
yhdellä ainoalla keihään iskulla. Ruhtinas syöksyi sisään, mutta
seisahtui hämmästyneenä kynnykselle.

Eleonora oli polvistunut tuolin eteen ja piti käsissään pientä
kultakantista kirjaa. Hän ei ollut huomannut, kun ovi murtui, mutta
ruhtinaan astuessa huoneesen nousi hän ylös, ja meni levollisen
näköisenä häntä vastaan, sanoen:

"Takasin! Jos tulette ilmoittamaan minulle puolisoni kuolemaa, niin
säästäkää minua kuulemasta niitä kärsimyksiä, joita olette hänelle
tuottanut. Takasin!" huusi hän koko voimallaan, "te ette ole arvollinen
astumaan tämän matalankaan katon alle."

Hänen vakava käytöksensä, ja kaikissa kasvonjuonteissa ilmaantuva
päättäväisyys, hämmästyttivät ruhtinasta. Hän oli odottanut näkevänsä
Eleonoran, kyyneleet silmissä, ja nyt hän olikin noin rohkea. Mutta hän
ei tiennyt, että tämä rohkeus vaan oli teeskenneltyä, ja että vaan
epätoivo häntä rohkaisi. Ruhtinas ei voinut sanoa sanaakaan, ja oli
juuri menemäisillään pois, kun huomasi pienen kirjasen Eleonoran
kädessä.

"Tuo varmaan on rakas muisto, koska siitä niin huolellisesti pidätte
vaarin", sanoi hän ivallisesti nauraen, ja meni Eleonoraa kohden.

"Se on lutherilainen raamattu, ihana ja opettavainen kirja, jossa
käsketään antamaan anteeksi myöskin vihollisilleen; sen olen saanut
Vilholta", vastasi Eleonora, painaen raamatun huulilleen. "Teidän,
ruhtinas, pitäisi lukea se", jatkoi hän lempeästi, "että näkisitte,
miten väärin olette tehnyt."

"Pitäisikö minun sääliä sitä, joka on anastanut iloni ja ryövännyt
morsiameni?" vastasi ruhtinas katkerasti. "Ei", huudahti hän,
raivoissaan puristaen nyrkkiään; "minä olen vannonut kostavani ja
kostoni on oleva hirveä. Hän on vääräuskoinen, ja hänen on kuoleminen,
niin sanoo meidän oppimme."

"Menkää, menkää", huusi Eleonora, ja peräytyi, nähdessään ruhtinaan
hehkuvat silmät. "Menkää, muuten huudan apua."

"Kenen luulet auttavan sinua?" vastasi Göran Czarnecki hurjalla
äänellä, ja kietoen kätensä Eleonoran vyötäisille. "Sinä olet nyt minun
vallassani."

"En milloinkaan!" huudahti Eleonora, kokosi kaikki voimansa ja sysäsi
ruhtinaan takasin niin voimakkaasti, että tämä oli vähällä kaatua.
Samassa kiillähti leveä tikari hänen kädessään. "Te olette konna,
ansaitsematon jaloon nimeenne, jonka syntymisenne on teille saattanut",
lisäsi hän, kohottaen äänensä. "Kuulkaa nyt päätökseni. Älkää tulko
minua liki, nyt en enään pidä teitä ruhtinaana, maanmiehenäni, vaan
vihollisenani, ja tämän pyhän kirjan kautta vannon puollustautuvani
viimeiseen saakka. Puolalainen veri liikkuu suonissani, ja te tiedätte,
että puolalaistyttö on rohkea, kun on puhe hänen rakkaudestaan ja
maineestaan."

Ruhtinas kyllä näki, että Eleonora voisi pitää sanansa, mutta intohimot
ja viha, nämä hirmuiset haltijat, jotka alentavat ihmisen eläimiäkin
alemmaksi, olivat niin vallanneet hänen sydämensä, ett'ei hän nähnyt
uhkaavaa vaaraakaan.

"En voi pitää käytöstänne muuna kuin leikkinä", sanoi hän
teeskennellyllä hymyllä ja astuen askeleen eteenpäin. "Olettehan liian
nuori ja ihana kuolemaan; tuhannet lepäävät jalkainne juuressa, ja minä
olen niistä yksi." Näin sanoen syöksyi ruhtinas hänen eteensä maahan,
ja tarttui hänen hameesensa.

"Menkää, Jumalan tähden, menkää!" huusi hän, koettaen irtautua. "Jos
toivotte ijäistä autuutta, niin olkaa minulle armelias! Kunnioittakaa
veljeäni, minua ja itseännekin, älkää tuottako päällenne onnettoman
kirousta, vaan sallikaa minun mennä, sitä teiltä pyydän kaikkein pyhäin
kautta. Minä rukoilen teiltä armoa, rukoilen jalkainne juuressa."

Ruhtinas karkasi seisaalleen, hänen rintansa huokui kovin, nähdessään
Eleonoran jalkainsa juuressa. Hän olisi puhunut, mutta kielensä ei
taipunut siihen, ja yhdellä hyppäyksellä seisoi hän Eleonoran vieressä.
Kimakka kiljahdus kuului Eleonoran huulilta, tikari välähti, hän työnsi
sen eteensä, mutta kalisten putosi se maahan oven luona.

"Hän on minun", kähisi ruhtinas ja nojautui tunnottoman Eleonoran yli;
"hän on minun", riemuitsi hän, ottaessaan hänen käsivarrelleen, kun
samalla tämä hirmuinen sanoma kuului ulkoa:

"Ruotsalaiset ovat hyökänneet kimppuumme!"

Eleonora oli pelastunut.

Joka näin sopimattomaan aikaan kävi ruhtinasta tervehtimässä, ei ollut
kukaan muu kuin eversti Kruse. Puolalaisia oli noin viisikymmentä
sotilasta, ja näistä ruhtinas vaivoin sai kootuksi kolmekymmentä,
toiset pakenivat heti, nähdessään ruotsalaiset.

Vanha kreivitär ei vielä ollut palannut, eikä sitä kukaan
huomannutkaan, Göran Czarnecki kun vaan mietti keinoa, miten saada
Eleonora pelastetuksi.

Ruotsalaiset syöksyivät joka taholta esiin, ja sotilas, jonka ruhtinas
oli lähettänyt tiedustelemaan, oliko pakotie metsään suljettu, palasi
sanomalla, että he olivat joka puolelta ympäröidyt. Nyt ei ollut muuta
neuvoa kuin koettaa tunkeutua ruotsalaisten rivien läpi virran
puolelta, vaan tämäkin oli ruhtinaasta melkein mahdotonta, kun hän
katseli silläkin puolella seisovia tiheitä ratsumiesrivejä. Mutta
jotain oli tehtävä, ell'ei hän tahtonut tykkänään antautua, ja sitä ei
hän mielinyt tehdä. Ruhtinas, koottuaan vähälukuiset sotamiehensä ja
kehoitettuaan heitä urheasti puollustaumaan, kiiruhti tupaan, missä
Eleonora vielä tunnottomana lepäsi lattialla. Nopeudella, jossa hyvin
näkyi hänen suuri sielunsa kiihko, tarttui hän Eleonoraa vyötäisiltä
ja kantoi hänet kuin lapsen pihalle, nousi ratsulle ja antoi
ryntäysmerkin. Hänen sivullaan juoksi Walchovitz, joka tuskallisella
huolella seurasi vähintäkin liikuntoa ruhtinaan kalmankalpeilla
kasvoilla.

Ruhtinas ohjasi ryntäyksensä etenkin eversti Krusea kohti, mutta häntä
vastustettiin täällä niin urheasti, että seuralaisistaan toinen
toisensa perään kaatui. Nähdessään, ett'ei hän voinut päästä
aikeittensa perille, ell'ei nyt onni häntä auttaisi, kuiskasi hän
muutaman sanan Walchovitzin korvaan ja käski miehiään peräytymään.

Pirullinen ilo välähti Walchovitzin tummissa silmissä, kun hän sai
hiljaisen käskyn: hän meni kiireesti takasin tupaansa, ja hetken
kuluttua oli sekä tämä että muutkin rakennukset ilmi tulessa.

Ruotsalaiset hämmästyivät, huomattuaan sen, ja heidän aiottu
ryntäyksensä estettiin, koska eversti antoi käskyn sammuttaa tulen.
Sytytetyistä huoneista kaikui sisälläolevien onnettomien hätähuudot, ja
tämä vielä enensi ruotsalaisten pelastusintoa. Ratsumiesten rivit
harvenivat huomattavasti, ja tätäpä ruhtinas juuri oli odottanutkin.
Hiljaisella äänellä hän taaskin antoi käskyn ryntäykseen, ja tämä
onnistuikin. Heikot rivit murrettiin, ja puolalaiset kiirehtivät virtaa
kohti. Mutta eivätpä he vieläkään olleet pelastuneet.

Kun eversti näki, että kaikki vangit olivat pelastuneet hirmuisesta
kuolemasta, kokosi hän kaikki ratsumiehensä ja syöksyi puolalaisten
perään. Kahakka oli raivoisa, mutta päättyi pian puolalaisten
tappiolla. Ruhtinaskin oli vähällä joutua saman kohtalon alaiseksi kuin
muutkin; hevosensa oli ammuttu, ja toinen luoti oli niin läheltä
viiltänyt hänen päätään, että suuri osa tukasta oli seurannut sen
myötä. Hän seisoi nyt maassa, tunnoton Eleonora käsivarsillaan;
ympärillään kaatui sotamiehiä, ja hänenkin perikatonsa näkyi yhä
lähenevän. Silloin virkkoi eräs sotamiehistä:

"Me saamme apua, hätämme on huomattu ja tuolla riennetään auttamaan."

Hän oli oikeassa, sillä vastakkaisella rannalla kiirehti joukko
jalkaväkeä virtaa kohti.

Tämä näky antoi ruhtinaalle uusia voimia. Hän kiihoitti jälelläolevia
puolustautumaan urheasti, ja kiirehti rannalle. Mutta vaikka hän olikin
voimakas ja notkea, esti Eleonoran ruumiin paino kuitenkin kulkua, ja
hän oli tuskin ehtinyt puolitiehen, kun eräs ratsastaja saavutti hänet.
Ruhtinas pysähtyi ja antoi Eleonoran vaipua maahan, ja ojensi
pistoolin, siten odottaen vihollistaan. Tämä vihollinen oli kersantti
Lundberg.

"Jättäkää saaliinne, muuten olette kuoleman oma", sanoi kersantti,
kohottaen sapelinsa. "Eikö siinä ole kylläksi, kun koetitte mitä
hirveimmällä tavalla kuolettaa hänen puolisonsa, tahdotteko myös murtaa
tuon onnettoman rauhan. Te ette voi paeta, antautukaa!"

Ruhtinaan silmät hehkuivat, hänen koko ruumiinsa tärisi vihasta.

"Minä en antaudu milloinkaan", vastasi hän raivoisena ja kohotti
pistoolinsa: "ennen kuolen!"

Sapeli halkasi ilmaa ja sattui ruhtinaan karvalakkiin, niin että tämä
meni lerpalleen, mutta samassa kuului pistoolin laukaus, ja mies sekä
ratsu kierielivät maassa. Kun savu oli hälvennyt, seisoi kersanttikin
taasen jaloillaan, mutta hevonen jäi ennalleen; luoti oli sattunut
jalon eläimen sydämeen.

Eversti Kruse herätti hänet mietteistään, sanoen:

"Mihin joutui ruhtinas, pakeniko hän ehkä 'pyhän neitseensä' avulla?"

Eversti Kruse oli aina sama. Hän ivaili juomaseuroissa ja keskellä
verisintä kahakkaa, kun tuhannet kuolleet häntä ympäröivät.

"Hän on tuolia", vastasi kersantti, osoittaen virralle päin; "hän pääsi
taaskin pakenemaan."

"Ei vielä", virkkoi eversti ja ajaa karahutti takasin, "vielä on
minulla sanomista hänelle pari sanaa."

Sillä aikaa oli ruhtinas ennättänyt rannalle ja odotti siinä mitä
suurimmalla kärsimättömyydellä toiselta rannalta vesille laskettua
venettä. Eleonora oli tointunut. Mitä liikuttavimmilla sanoilla pyysi
hän ruhtinaan jättämään hänet, hän rukoili ja itki, vaan turhaan.

"Ei mikään maallinen voima enään voi teitä riistää käsistäni", vastasi
hän röyhkeästi. "Veljenne määrätköön kohtalonne, minä vien teidät hänen
luokseen." Näin sanoen tarttui hän lujasti Eleonoran käsivarteen ja
pakoitti hänet astumaan veneesen, joka juuri tuli rantaan.

Puoleksi tukahutetulla huudahtuksella vaipui Eleonora veneen pohjalle;
ruhtinas ja sotamies ottivat kumpikin aironsa ja ponnistivat kaikki
voimansa päästäkseen pakoon.

Ruotsalaiset syöksähtivät rannalle, ja heidän vauhtinsa oli niin nopea,
ett'eivät voineet hillitä ratsujaan, vaan ajoivat pitkän matkaa veteen.
Tämä olikin monen onnettomuus, sillä vastaisella rannalla piilevät
puolalaiset alkoivat tulen, ja matka oli niin lyhyt, että useimmat
heidän luodeistaan sattuivat. Ruotsalaiset vastasivat tuleen pitkillä
kivääreillään, vaan ani harva luoti ennätti sinne.

Pakolaiset olivat noin puolitiessä matkaa, kun sotamies huudahti,
lakaten soutamasta:

"Pyhä neitsyt, luulenpa, että he koettavat tulla virran yli!"

"Ohoh", sanoi ruhtinas, halveksivaisesti vääristäen suutaan: "se ei ole
onnistuva, sotamiehemme antavat heille toisen jälkimuiston, ja sitten
he kyllä kadottavat halunsa."

Ruhtinas oli noussut seisomaan veneen perässä ja katsoa tuijotti
ruotsalaisten puoleiselle rannalle, juuri kuin olisi siltä etsinyt
jotakin. Peitteetön tukkansa liehui tuulessa, takki oli aukeutunut,
niin että jäntevä rintansa näkyi, posket liekkuivat, ja oikeassa
kädessään piti hän kalliisti kirjaeltua pistoolia. Tällä hetkellä hän
oli ihana.

"Haa", mutisi hän kohottaen pistoolia, "tuossa hän on, nyt ei hän pääse
pakenemaan!"

Rantaäyräälle ratsasti eversti Kruse, tietämättä mitään uhkaavasta
vaarasta, sillä häntä juuri Göran Czarnecki tarkoitti.

"Nyt ei hän voi päästä käsistäni", jupisi ruhtinas taaskin ja nosti
toisen kerran pistooliaan; hänen huulensa vapisivat suonenvedon
tapaisesti, hän laukasi, mutta pistooli ei ottanut tulta. Vielä kerran
kosketti sormi liipasinta, ja pistooli laukesi. Hengittämättä odotti
ruhtinas savun haihtumista. Tuuli haihdutti pian kevyen pilven, ja hän
näki nyt everstin nelistävän rantaäyrästä ylöspäin.

"Kirottu ase", ärjäsi hän ja heitti vihoissaan pistoolinsa virtaan,
"kirottu ase, sinä et löydä tietä viholliseni sydämeen!"

Ruotsalaiset, nähdessään takaa-ajamisen turhaksi, vetäytyivät takasin,
ja ruhtinas saapui pian maanmiestensä luokse.




XI.

Sandomirin häviö.


Kuka oli iloisempi kuin eversti Kruse, lääkäriltä kuullessaan, ett'ei
Vilhon haava ollutkaan niin vaarallinen, jolta se näytti. Hän kiiruhti
heti vanhan kreivittären luo, joka oli löydetty tainnuksissa rannalla
olevasta pensaikosta, ja kertoi hänelle tämän iloisen uutisen. Mutta
kuinka hämmästyi hän, kun Katarina-rouva ei ainoastaan näyttänyt
välinpitämättömältä, vaan alkoi nuhdella häntä sekaantumisestaan
"ruhtinaan asioihin", kuten hän sanoi. Eversti tuijotti rouvaan,
löytämättä sanoja hämmästyksessään ja harmissaan. Vihdoin hänen
kielensä siteet irtautuivat ja vanhus sai nyt pitää hyvänään aika
saarnan. Kuunneltuaan tätä hetkisen, vastasi Katarina-rouva:

"Puhukaa kuinka paljon tahansa sääliväisyydestänne kreivi Stjernfeltiä
ja Eleonora Lubomirskia kohtaan, minä en voi sitä hyväksyä, niin kauan
kuin sen päämääränä on saattaa harhaanjoutunutta vielä etäämmälle
veljensä sydämestä. Hän on nyt tämän hallussa, ja voittepa olla varma
siitä, ett'ei hän niin pian sieltä pääse takaisin."

"Mutta minä käyn hänet hakemassa, aivan valtiokansleri Göran Czarneckin
ja Witebskin nenän edestä", vastasi eversti, joka nyt alkoi tulistua.
"Kylläpä saarnaan heille, ett'ei laisinkaan sovi ryöstää toiselta
omaisuutta, ja vielä kalleimpaa, niinkuin vaimo on. Aivan vimmastun
tätä ajatellessani", jatkoi hän, lyöden otsaansa, "ja jospa nyt tuo
ruhtinas olisi hallussani, kyllä hänen opettaisin. Onko tämä nyt enään
laitaa; ensin aikoo paistaa luutnantin ja sitten ryöstää hänen
vaimonsa! Ei, kreivittäreni, teidän ruhtinaanne ovat vielä niin
raakoja, että voisivat ottaa esimerkin minun halvimmasta
sotamiehestäni."

Näin sanoen hyökkäsi eversti ulos ja löi oven niin kovaa kiinni, että
vanha kreivitär pelästyneenä hypähti tuoliltaan.

"Pyhä neitsyt minua varjelkoon tuollaisesta ihmisestä!" rukoili hän
kädet ristissä. "Jos vaan olisin Varsovassa, antaisin mielelläni lukea
sata messua mieheni haudalla."

       *       *       *       *       *

Jättäkäämme vanhus rukoilemaan pyhää neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä,
muutamalla sanalla tehdäksemme selkoa siitä tapauksesta, joka veti
leveän piirron Kaarlo Kustaan tuumien yli.

Kuninkaan aije oli, näet, seuraava: hän tahtoi auttaa lujasti
piiritettyä linnoitusta, ajaa Lubomirskin takasin ja sen jälkeen karata
Czarneckin päälle, joka seisoi noin kolme penikulmaa kaupungin
yläpuolella. Tuuma kyllä oli rohkeasti mietitty, vaan täyttämisestä ei
tullut mitään, sillä koko kokoontunut sotaneuvosto hylkäsi sen; olipa
tuolla uljaalla Rietrikki La Chapelle'llakin tähän vastustamisen syytä.
Ruotsalaisten mennessä virran yli, jota kuitenkin Lubomirski kaikin
tavoin koettaisi estää, voisi Witebski joutua hänen avukseen, ja sitten
ruotsalaiset joutuisivat kahden tulen väliin. Lähemmin harkittuaan
huomasi kuningaskin tuumansa jäävän tekemättä, mutta kuitenkin
päätettiin, että koetetaan viedä linnoitukselle apua.

Puolalaisten tykit alkoivat paukkua linnoitusta ja kaupunkia vastaan,
joka viimemainittu oli melkein rauniona. Kaikista valmistuksista
päättäen näyttiin hankittavan rynnäkköä.

Tämä tapahtui maaliskuun 24 päivänä. Parvi jalkaväkeä toisensa perään
tunkeutui linnoitusta kohden, vaan pakoitettiin peräytämään. Maa järisi
tykkien jyskeestä, ja toisella rannalla oleva koko ruotsalainen armeija
katseli jättiläistaistelua, joka tuotti ikikunnian Cronlodin nimelle.
Czarnecki tuli nyt Lubomirskille avuksi, ja ruotsalaisten asema tuli
yhä epätietoisemmaksi. Puolalaiset voittivat yhä enemmän alaa ja
koettivat päästä rantaan, siellä valloittaakseen Liljenbergin aseman ja
ympäröidä linnan. Tätä estääksensä antoi Kaarlo Kustaa järjestää
kaksitoistatykkisen patterin vastapäätä siltaa ja piti siinä vireillä
niin kuolettavan tulen, että viholliset heti peräytyivät.

Hyökkäävien puolalaisten joukossa nähtiin rakuunarykmentti, joka
pelkäämättä riensi Liljenbergin varustuksia kohden. Tiheät rivit kyllä
harventuivat, mutta tämä ei estänyt jälellejääneitä menemästä
eteenpäin. Annetulla merkillä astuivat rakuunat hevosten selästä ja
hyökkäsivät jalkasin läheisimpiä asunnoita vastaan. Ruotsalaiset
puollustivat itseään urheasti, mutta pakotettiin viimein peräytymään,
ja linna ympäröittiin.

Kaarlo Kustaa viittasi eversti Krusea tulemaan luoksensa.

"Tunnetteko häntä, joka ratsastaa mustalla hevosella?" kysyi kuningas
ja osoitti ratsastajaa, joka täyttä laukkaa riensi rannalle, pitämättä
vähääkään lukua vaarasta, joka häntä uhkasi.

Eversti katseli häntä hetkisen tarkoin, sitten sanoi hän niin hiljaa,
ett'ei kukaan lähelläseisovista voinut sitä kuulla:

"Teidän majesteettinne, hän on Göran Czarnecki."

"Holhokkinne kilpakosija?"

"Niin, teidän majesteettinne", vastasi eversti ajatuksissaan.

Samalla alkoivat rannalle asetetut haja-ampujat hirveän tulen.
Ruhtinaan hevonen kavahti pystyyn ja kaatui, vieden mukanaan
ratsastajan. Eversti tuskin uskalsi hengittää; hetkinen kului. Äkkiä
hänen kasvonsa kirkastuivat, nähdessään Göran Czarneckin hyppäävän
toisen hevosen selkään, ja hän mutisi itsekseen: "Hänen aikansa ei ole
vielä tullut."

Linnoitus ei enään voinut kestää vihollisten hyökkäyksiä, sen näki
kuningas nyt, ja hän päätti sentähden pelastaa minkä voi, ajan vielä
sitä myöntäessä. Hän käski siis everstiluutnantti Törnsköldin mennä yli
virran ja viedä pois ruokavarat. Tämä ei ollut mikään helppo tehtävä,
kun puolalaisten joukko yhä eneni, mutta Törnsköld päätti tehdä kokeen.
Valittuaan 30 miestä jalkaväestä, kiiruhti hän rantaan ruotsalaisten
tykkien suojelemana, vei pienen joukkonsa veneissä virran yli ja astui
onnellisesti maalle.

Senjälkeen marssittiin eteenpäin, kuin ei vastarintaa olisi tehty
laisinkaan. Kyllähän luodit tuiskivat urheilijoiden ympärillä, ja Göran
Czarnecki koetti ehkäistä rynnäkköä, mutta Törnsköld ei antanut itseään
hillitä. Huoneusto toisensa perään puhdistettiin vihollisista, rakuunat
hajoitettiin, ruhtinas kadotti toisenkin hevosensa ja oli vähällä
joutua vangiksi; kartessein, sapelien ja keihäitten välistä riensi
Törnsköld päämääräänsä kohden. Linnan portilla tuli häntä vastaan
Cronlod, joka marssi miehineen pois. Suurin osa varoista, joiden
joukossa 180 vatia ruutia, pelastettiin. Paluumatka meni samaten
vihollisten murtuneitten rivien läpi, ja Czarneckin aikomus,
voimakkaalla rynnäköllä, valloittaa sekä urheat ruotsalaiset että
heidän veneensä, meni turhaan; Törnsköld vei miehistön ja varat samaa
tietä, kuin oli tullutkin ruotsalaisten leiriin.

Linna oli puolalaisten hallussa, ja kauan ei viipynyt, ennenkuin sen
salit täyttyivät väellä, joka kaikin tavoin osoitti iloaan.

Kuningas näki tämän ja hänen sydämensä sykki levottomasti, miettiessään
kärsittyä tappiotaan. Urhea Cronlod, joka koko armeijan nähden oli
saanut kuninkaalta kiitoslauseen rohkeudestaan, ratsasti kuninkaan
rinnalla ja hänen vieressään Essen.

Kun kuningas hetkisen oli katsellut vilkasta näytelmää toisella
rannalla, kääntyi hän Essenin puoleen, sanoen:

"Tämä linna on aina oleva etuisa turvapaikka puolalaisille, ja
vaarallinen asema takanamme."

Cronlod oli vaiti, mutta selittämätön hymy levisi hänen
jalopiirteisille kasvoilleen, kun hän kuuli kuninkaan sanat.

Tämä hymy ei jäänyt Kaarlo Kustaan terävältä silmältä huomaamatta, ja
hän kääntyi everstiin, sanoen:

"Te hymyilette, Cronlod, ettekö pidä puhettani totena?"

"En, teidän majesteettinne", vastasi eversti rohkeasti.

Kuninkaan muoto synkistyi, ja hän aikoi juuri vastata tähän, kun
kaukaisen ukkosen tapainen jylinä kuului etäältä.

Kaikki katselivat kummastellen toisiaan, mutta Cronlod sanoi entisellä
hymyllään:

"Teidän majesteettinne, ratsastakaa takasin; olette liian lähellä
tuliaukkoa ja..."

Hän ei ennättänyt lausua loppuun, ennenkuin tuon komean linnan nähtiin
kohoavan perustuksiltaan; muurit raukesivat ja kukistuivat yhdeksi
ainoaksi muraläjäksi, ja Sandomirin linnaa ei enään ollut olemassa.




XII.

Sotamarski, -- Taaskin Göran Czarnecki.


Sandomirin hävityksen kautta ruotsalaisten asema tuli entistä
vaikeammaksi. Mikään ei estänyt Czarneckia milloin tahansa menemästä
virran yli ja yhtyä litvalaisiin. Mutta silloin Kaarlo Kustaa lausui
tuuman, jota heti päätettiin seurata, nimittäin mennä Sanin yli,
karkoittaa litvalaiset ja senjälkeen marssia suoraan Varsovaa kohden.
Tämä oli uhkatyö, jolla ei ollut vertaistaan; hän pani tässä sekä
omansa että koko armeijan onnen "yhdelle kortille", mutta hädällä ei
ole lakia.

Kenraalimajuri Bülovin johdolla rakennettiin silta Sanin yli ja oli
jouduttu eräälle pienelle saarelle keskellä virtaa; siis vasta
puolitiehen. Kuningas oli levoton, päivät pitkään hän päällikköjensä
kanssa työskenteli. Itse hän tarkasteli, menikö kaikki hänen tahtonsa
mukaan, sekä uuvutti itseään kuin halvin sotamies.

Pistäytykäämme kuninkaan telttaan päivää jälkeen Sandomirin hävityksen.
Kaarlo Kustaa ei ollut yksin. Hän istui kartoilla peitetyn pöydän
ääressä; silmänsä lensivät välinpitämättömänä esineestä toiseen, kuin
hänen ajatuksensa olisivat olleet toisaalla. Hän oli hajamielinen.
Edessään seisoi mies, jota hän oli oppinut kunnioittamaan ja arvossa
pitämään uskollisimpana neuvonantajanaan, nimittäin, sotamarski Kaarlo
Kustaa Wrangel, suuren Kustaan oppilas. Saksanmaan tantereilla oli hän
saavuttanut maineensa, ja hänpä johti ruotsalaisia armeijoita Lützenin
taistelun jälkeen. Paljon oli hän nähnyt, vaan ei milloinkaan hetkeä
tämän laista. Hän oli ollut useissa retkeilyissä osallisena, vaan ei
milloinkaan nähnyt ruotsalaisten soturien urheutta niin paljon
kysyttävän kuin nyt. Nähdessään tämän joukon, valvomisesta, marssista,
nälästä ja janosta tuiki uuvuksissa vielä tarjoavan miekankärkeä paljoa
lukuisammalle viholliselle, tämä herätti hänen ihailunsa, ja hän tuli
kuin nuoreksi jälleen.

Kuninkaan silmät pysähtyivät Wrangeliin, joka, pää nojautuneena oikeaan
käteensä ja vasen miekan kahvassa kiinni, tarkasti silmäili erästä
pöydällä olevaa karttaa.

Vihdoin sanoi kuningas, hiljaa koskettaen sotamarskin käsivartta:

"Mitä mietitte tuumastani, Wrangel?"

"Teidän majesteettinne aikoo siis todellakin murtautua läpi?"

"Minun täytyy se tehdä, muuta keinoa ei minulla ole tarjolla."

Hetken äänettömyys seurasi tätä. Vihdoin sanoi Wrangel:

"Mitä teidän majesteettinne aikoo vastata ulkomaiden lähettiläille?
Hehän uhkaavat sekottaa hallitsijansa asioihimme."

"Minä aijon vastata heille, ett'ei Ruotsin kuningas seuraa muitten kuin
omia ja läheisimpiensä neuvoja", vastasi Kaarlo Kustaa säihkyvin
silmin. Hän tahtoi olla itsenäinen sekä ajatuksissa että töissä, eikä
mikään häntä niin vimmastuttanut kuin huomionsa, että muiden kautta
koetettiin vaikuttaa hänen taipumukseensa. Hän ei ollut mikään
huimapää, sen hyvin voi sanoa, mutta hänellä oli oma, itsenäinen
tahtonsa. Ulkomaiden lähettiläiden alinomaiset muistutukset, että
antavat hallitsijainsa tietää hänen toimistaan, häntä enimmän
vimmastuttivat. Ruotsi oli suurvalta, sen päälliköt ja soturit Europan
kauhistua, ja kuitenkin uskallettiin Kaarlo Kustaalle tuoda esiin
kuvauksia. Hänen ylpeytensä kärsi siitä, ja hän ei taas tullut
levolliseksi kuin pitkän ajan kuluttua. Mikä häntä kaikkein enemmän
vihastutti, oli jesuiittain lähettämät kuvailut, sillä heitä hän vihasi
luonnostaan. Hänen avoin ja rehellinen sydämensä ei voinut kärsiä noita
"imartelevia ja tekopyhiä epäkelpoja", ja hän koetti voimiensa mukaan
tehdä heidän neuvonsa tyhjäksi.

"Puhukaa, Wrangel", sanoi kuningas syvään huoaten, "tahdon kuulla
neuvojanne!"

"Kuninkaani", sanoi Wrangel vienolla äänellä, "suuri kunnia tapahtuu
minulle, saadessani olla neuvonantajanne näinäkin hetkinä, jolloin itse
kyllä voisitte neuvotella kaikkien parhaaksi. Mutta minä tottelen
tahtoanne, ja neuvoni on: _että Jumalan nimessä koetatte päästä virran
yli_. Minä ja koko sotajoukko seuraamme teitä voittoon eli kuolemaan."

"Wrangel", vastasi sankarikuningas ja katseli lempeästi sotamarskia
silmiin, "te tunnette heikkouteni, te tiedätte, että tuo utukuva, jota
nimitämme kunniaksi, leikkii mielessäni. Tällä hetkellä, jolloin
tuhannet vaarat meitä ympäröivät, tahdon muistella kuluneita aikoja.
Omistamallani sotajoukolla, ja te neuvonantajana ja ystävänä, voisin
vastustaa puolta Europaa. Valtioviisaat ympäröitkööt meitä juonillaan,
me vapautamme itsemme heistä. Minä menen etsimään Sapichaa ja
näyttämään hänelle, ett'emme vielä ole rohkeuttamme kadottaneet. Sparre
kiiruhtakoon sillan rakentamista ja pitäköön tulen vireillä, niin että
litvalaisten tulee kuuma vaatteissaan. Jos vaan kerran saamme heidän
äkkinäisen luontonsa kuohumaan, niin sitä piankin kintereillä seuraa
malttamattomuus."

Wrangel lähesty; ovea, kuin tämä samalla aukeni ja ajutantti ilmoitti
Ranskan lähettilään, D'Avangourin, odottavan pääsevänsä kuninkaan
puheille.

"Anna hänen tulla", sanoi Kaarlo Kustaa, viitaten Wrangelia jäämään.

D'Avangour astui syvään kumartaen telttaan, ja sanottuaan pari
kohteliasta sanaa, lisäsi hän:

"Hallitukseni puolesta, tulen kuvailemaan teidän majesteetillenne
alituisia kieltojanne seuraavaa vaaraa..."

"D'Avangour-hyvä", keskeytti häntä Kaarlo Kustaa synkistynein kasvoin,
"Joko taasen tulette kuvauksinenne? Mutta hauskapa olisi kuulla, mitä
minulta nyt taasen vaaditaan."

"Ne rauhan ehdot, joita..."

"Joita minä, jos Jumala suo, parin päivän kuluttua olen saneleva
Varsovassa", vastasi kuningas rohkeasti, lyöden keveästi ranskalaista
olkapäälle.

D'Avangour jatkoi:

"Myöskin on minun toimekseni annettu puhua teidän majesteetillenne
eräästä yksityisestä asiasta. Lubomirski ja Czarnecki vaativat kreivi
Stjernfeltiä jätettäväksi Puolan senatin haltuun, syystä, että kreivi
on vietellyt ensimainitun sisaren luopumaan isäinsä uskosta."

"Vaativatko he sitä?" kysyi kuningas kummastellen. Sen jälkeen lisäsi
hän, taaskin taputtaen lähettilästä olalle: "Olipa onni, ettei eversti
Kruse kuullut teitä."

D'Avangour ei ollut ymmärtävinään kuninkaan puhetta, vaan jatkoi.
"Muuten aikovat he jättää tämän seikan paavin ja muiden valtain
päätettäväksi."

Ivallinen hymy leikitsi Kaarlo Kustaan huulilla, kun hän vastasi:

"Näillä puolalaisilla herroilla on todellakin kummallisia aikeita.
Voinko minä auttaa sitä, että valtiokanslerin sisar on rakastunut
erääsen luutnanteistani. Sitäpaitsi ei kreivi Stjernfelt ole
viekastellut puolisoaan luopumaan uskostaan, hän on sen itse tehnyt
omasta vapaasta tahdostaan ja sisällisestä kutsumuksesta. Mutta mikä
seuraa, ellen täytä puolalaisten herrain sanelemia ehtoja?"

"Te saatte koko katolisen kirkon kimppuunne, ja pannaan
julistaminen..."

"Pysähtykää, D'Avangour-hyvä", keskeytti kuningas hymyillen. "Te
unohdatte, että olen paavin vallan ulkopuolella, kiivautenne on teitä
viehättänyt, mutta pitäkää muistossanne, että pian voisin luulla
ranskalaisen lähettilään -- jesuiitaksi." Näin sanoen pyörähti kuningas
korollaan ympäri ja viittasi D'Avangouria poistumaan. Ranskalainen puri
huultansa vihasta yhtä paljon kuin neuvottomuudestakin, astuessaan ulos
teltasta.

       *       *       *       *       *

Litvalaisten leirissä Sanin luona oli mitä hillitsemättömin ilo
valloillaan. Sotamiehet lauloivat, tanssivat ja kiistelivät keskenään.
Sandomirin valloitus hurmasi mielet ja pilkkapuhe toisensa jälkeen tuli
ruotsalaisten osaksi.

Mutta löytyipä kuitenkin miehiä, jotka keskellä tätä melua ja
sekasortoa huolella ajattelivat tämän sodan loppua; löytyi niitä, jotka
eivät jakaneet sotamiesten iloa, vaan päinvastoin alakuloisina
katselivat pientä saarta, jossa ruotsalaiset seisoivat. Nämä miehet
olivat Lubomirski ja Czarnecki. He olivat tulleet leirille
keskustelemaan litvalaisten johtajan, Sapicha Witebskin, kera mitä
olisi tehtävä, ja olivat kokoontuneet viimeksimainitun telttaan
neuvottelemaan.

"Hyvät herrat", alkoi Lubomirski vakavalla äänellä, "Puolan
valtiokanslerina saan lämpimästi kehoittaa teitä yksimielisyyteen ja
rohkeuteen. Vielä emme voi riemuita voitosta, jonka _voimme_ saada;
vielä on meillä paljon opittavaa vihollisiltamme. Niin, herrani,
teitä ehkä lausumani sanat ihmetyttää, mutta minä puhun omasta
kokemuksestani. Ruotsalaiset eivät ole halveksittavia vihollisia, vaan
tulisi meidän päin vastoin pitää heidän sotatapaansa esimerkkinämme.
Sandomirin luona seisoo sotajoukkoni valmiina millä hetkellä tahansa
kiiruhtamaan avuksi. Kenraali Czarneckin armeija on sijoitettu
Veikselin vasemmalle rannikolle ja litvalaiset täällä. Edessämme on
Ruotsin kuningas, voimallisten sotajoukkojemme ympäröimänä.
Ruotsalaisten selässä kuljeksii Sapicha joukkoineen, jotta viholliset
ovat tykkänään ympäröidyt. Mutta nyt emme saa pikaisuudellamme antaa
viekkaalle kuninkaalle tilaisuutta pakenemaan, täällä pitää meidän
hänet vangita; täällä voittoretkensä on pysähtyvä. Vannokaa verellä ja
voimalla puolustavanne asemianne ja Puolan kunniaa!"

"Me vannomme", huusivat kaikki; "pyhän neitseen kautta sen vannomme."

"Niin, se vala on kaunis", sanoi vanha Czarnecki, kohottaen kaunista
päätään; "pyhä neitsyt on valamme kuullut, ja kadotus sen, joka sen
rikkoo! Tähän saakka olen aina vetäytynyt sodasta, nyt jään ottamaan
Kaarle Kustaata vastaan julki taistelussa ja ennen värjään tantereen
verelläni, ennenkuin tuumaakaan peräydyn. Käsivarteni on vielä
voimakkaampi, kuin moni luuleekaan, ja sydämeni sykkii vielä yhtä
lämpimästi Puolalle kuin kuudentoista vuotiaan rinnassa. Ell'ei
päätöksen hetki nyt ole tullut, näen Puolan tulevaisuuden sumun
peittämänä, ja vieläpä moni synkkä yö varjoo sen metsät ja arot,
ennenkuin vapauden päivä koittaa."

Vanhus vaikeni, ja kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutetut hänen
sanoistaan. Vihdoin nousi Sapicha Witebski seisomaan, ja sanoi:

"Minä olen valmis häntä ottamaan vastaan. Linnoitukseni ovat niin lujat
ja tykillä varustetut virtaa vasten, ett'ei satatuhattakaan
ruotsalaista voi niiden yli päästä."

Witebskin arvokas ryhti ja tulinen vakuutus saattoi kaikki
levollisiksi, ja valtiokansleri aikoi juuri puuttua puheesen, kun hänet
häiritsi Göran Czarnecki, joka tuimilla liikkeillä syöksyi huoneesen.

"Maanmiehet", sanoi hän, vaativana katsellen ympärilleen. "Te tiedätte,
että vala, joka jo kehdossa yhdistää kaksi henkilöä toisiinsa, on pyhä,
ja tähän saakka ei kenkään ole sitä rikkonut. Nyt on sen rikkonut
nainen, joka niin on unohtanut kantamansa nimen, että on luopunut
isiensä uskosta ja mennyt avioliittoon erään vihollisemme kanssa.
Mitään messuja ei saa laulaa hänen haudallaan, ja Jumalan ja kaikkein
pyhimysten viha hänen päällensä langetkoon. Te tunnette hänet, nimensä
on Eleonora Lubomirski. Isämme olivat yhdistäneet meidät; minä tulin
morsiantani syleilemään, vaan hän työnsi minut halveksien pois, sillä
toinen oli jo varastanut hänen sydämensä. Ja tämä toinen on
ruotsalainen", jatkoi hän hehkuvin poskin. "Vääräuskoinen pappi on
heidät vihkinyt. Nyt vaadin takaisin omaisuuteni sinulta, hänen
veljeltään", lisäsi hän, kääntyen valtiokansleriin, joka vaieten oli
puhetta kuunnellut, "minä vaadin oikeutettua perintöäni, ja Puolan
nimessä vaadin, että pakoitat langenneen palajamaan isiensä uskoon."

Ruhtinas vaikeni. Läsnäolevien silmät seurasivat tuskallisella
odotuksella väliin Lubomirskia, väliin Göran Czarneckia; vanha isä oli
syvästi liikutettu.

Valtiokansleri oli mitä epätietoisimmassa tilassa, ja jokainen odotti
hänen lausuvan päättävän tuomion; hetken vaitiolon jälkeen lausui hän:

"Puolalaiset! Totta on, mitä Göran Czarnecki on sanonut. Onneton
sisareni on itse valinnut puolisonsa, olkoon hän siis vihollisemme,
niinkuin hänen puolisonsakin on: hän on luopunut katoolisesta
uskostaan, sattukoon siis paavin ja kirkon kiroukset hänen päällensä.
Minä en _voi_ kirota, vaan en tällä hetkellä voi häntä siunatakaan",
jatkoi valtiokansleri, pyyhkäisten hikipisarat otsaltaan. "Hän on
minulle vieras. Seuratkoon hän puolisotansa tämän maahan, Puolan rajain
sisäpuolelle hän ei saa astua jalallaan; hän on hyljätty."

Hengittämättä kuuntelivat muut tätä tuomiota, mutta ruhtinas sanoi
pilkallisesti hymyillen:

"Niin ei siis Puolassa enään löydy oikeutta. Jos hän olisi minun
sisareni, painaisi kiroukseni hänet maahan!"

Kuultuansa nämä sanat nousi Lubomirski seisomaan ja syvällä, vakavalla
äänellä sanoi hän:

"Meillä on eri luonteet, ruhtinas Göran! Te voisitte kirota sen, joka
kanssanne on levännyt saman sydämen alla: minä en sitä voi. Tämä on
vastaukseni, ja nyt käsken teitä jättämään tämän asian."

Sellainen vakavuus oli valtiokanslerin sanoissa, ett'ei ruhtinas heti
voinut hänelle mitään vastata. Mutta ennenkuin vetäytyi takaisin, kysyi
hän:

"Minne vien kreivitär Stjernfeltin?"

Valtiokansleri ei ollut huomaavinaan ruhtinaan sanoissa ilmestyvää
uhkaa, vaan kysyi lyhyesti:

"Onko Eleonora täällä?"

"On", vastasi ruhtinas.

Valtiokansleri kääntyi nyt Sapicha Witebskin puoleen, sanoen:

"Teidän haltuunne jätän sisareni. Pitäkää tarkoin hänestä huolta, ja
jos mikään onnettomuus tapahtuu hänelle, tulette te siitä
edesvastaukseen."

Ruhtinas kiiruhti pois, ja jokaisesta tuntui kuin raskas taakka olisi
nostettu hartioiltaan, kuin viimeinen vilauskin Göran Czarneckista oli
kadonnut.

Keskeytetty keskustelu tuli taasen entiselleen, ja pian oli synkeä
tapahtuma unhotettu. Käsi kädessä kävelivät nuo kolme sotapäällikköä
alas etuvarustuksien luo. Nähdessään virran ja tykeillä varustetut
vallit, kirkastui Lubomirskin synkeä muoto, ja korkealla äänellä huusi
hän, niin että ympärillä seisovat sotamiehet sen kuulivat: "Tässä
ruotsalaiset löytävät hautansa, ei mikään vihollinen voi päästä näiden
vallien yli." Ja kokoontuneiden sotamiesten huulilta kaikuivat huudot:
"Eläköön Puola, kuolema ruotsalaisille!"




XIII.

Lyhyt luku, jossa Czarny kertoo erään kertomuksen ja sitten tulee
muille ajatuksille.


Kun Göran Czarnecki astui teltasta ulos, kavahti hän äkkiä, nähdessään
olennon, joka kiirein askelin tuli häntä vastaan. Hän varjosi oikealla
kädellä silmiään, tullakseen vakuutetuksi, ett'ei edessään oleva ollut
mikään harhakuva.

"Onko se mahdollista", jupisi hän, vitkaan mennen tulevaa vastaan,
"olisiko Czarnyn onnistunut paeta, vai onko se hänen haahmunsa?"

Todellakin oli tuo Czarny, joka lähestyi. Kun ruhtinas teeskennellyllä
hymyllä oli vastannut palvelijan nöyrään tervehdykseen, sanoi hän:

"Noh, Czarny, olen hyvin utelias kuulemaan, miten pääsit karkuun. Sinun
oli onni äkkiarvaamatta vierailla vihollistemme luona."

"Siitä onnestapa ei kenkään minua kadehtine", sanoi Czarny
tyytyväisyyden ja harmin välisellä hymyllä. "Mutta saattepa kuulla
kummallisia asioita: Sapicha on lyöty!"

"Sapicha lyöty?" huudahti ruhtinas uhkaavalla äänellä, "puhutko totta?"

"Aivan totta", vastasi Czarny alakuloisesti, "ja kerronpa teille
kertomuksen, oman kertomukseni, niin saduntapaisen, että varmaan
kysytte, miten oli mahdollista minun pelastua. Mutta pyhä neitsyt on
kummallisesti minua auttanut", mutisi hän, tehden ristinmerkin.

"Kerro, kerro!" huudahti ruhtinas.

Czarny alkoi:

"Ruotsin kuningas oli päättänyt hakea Sapichan ja antaa hänelle
muistomerkin, kuten hän ylpeydessään sanoi. Hän oli kovin vihoissaan
Sapichan luopumisesta ja meidän häneltä saaduista tiedoistamme. Minua
käskettiin oppaaksi, ja vaikka minä kaikkein pyhimysten kautta
vakuutin, ett'en Sapichasta mitään tiennyt, ei minua uskottu. Eversti
Kruse, jota pyhä neitsymme ei suinkaan laske paratiisiin, uhkasi minut
heti ampua, ell'en tottelisi, ja täytyihän minun siis nöyrtyä kohtalon
alle. Minä turvauduin onneeni, joka ei vielä milloinkaan..."

"Asiaan, asiaan!" keskeytti ruhtinas häntä maltittomasta.

"Minä ratsastin ensimäisenä, ja takanani eversti Kruse, joka ei
suinkaan kursaile, jakaessaan iskujaan. Harmista ja vimmasta purin
rikki huuleni ja vannoin kalliin valan neitsyt Maarian, kaikkein
pyhimysten ja luostarimme suojeluspyhän kautta kostaakseni niin pian
kuin suinkin. En nyt muista, montako Avea ja Pater nosteria luin, mutta
kyllä niillä jo sain monet synnit anteeksi, ja sen tiedän, että innolla
etsin tilaisuutta, saattaakseni nuot ylpeät ruotsalaiset pulaan. Ja
tilaisuus tähän ilmestyikin, ennenkuin voin aavistaakaan. En laisinkaan
tiennyt, missä Sapicha seisoi, ratsastin vaan onnenkaupalla. Näin
olimme tulleet eräälle santakummulle; sen alapuolella oli suo, tämän
huomasin heti, vaikk'eivät viholliset sitä keksineet. Kävi kuinka kävi,
mietin, nyt on koston hetki tullut. Kyllä myöskin tiesin olevani
kadotetun, ell'en onnistuisi, mutta minä turvasin onneeni. Kannustin
hevostani, ruotsalaiset seurasivat, ja olimme suolla. Tämä tila oli
kaikkea muuta paitsi kadehdittava, erittäin minulle, sillä kun eversti
huomasi, minkä kepposen olin hänelle tehnyt, veti hän esiin
pistoolinsa. Mutta käsi vapisi, ja luoti tuiskahti olkapääni ohi. Minä
antauduin pyhän neitseen turviin ja odotin kuolemaa. Vaan se ei
tullutkaan, sen sijaan Sapichan kvartiaanit, ja kauan ei kestänyt,
ennenkuin ruotsalaiset olivat lyödyt maahan. Minä olin kuitenkin
pelastunut ja etsin everstiä, vaan hän oli kadonnut. Voittoa ei
kuitenkaan kestänyt kauvan, sillä kuningas, joka sillä aikaa oli
ehtinyt perille, karkasi päällemme. Kyllähän Sapicha tuli avuksemme,
vaan hänenkin täytyi kovan taistelun jälkeen paeta. Vaivalla vältin
kolmannen kerran joutumasta ruotsalaisten käsiin, sillä olisipa silloin
ollut loppuni lähellä. Huolenpito on tarpeen, ruotsalaiset aikovat
tässä mennä yli ja..."

"Se ei heiltä tule onnistumaan", virkkoi Göran Czarnecki ja hymyili
ylpeästi. "Ennen voisivat ottaa auringon taivaalta, ennenkuin mennä
Witebskin etuvarustuksien yli. Tiedätkö mitään kreivi Stjernfeltistä?"

"Hän on jo jaloillaan ja istuu satulassa."

"Olet siis nähnyt hänet?"

"No, olisitpa säästänyt hänelle luodin", vastasi ruhtinas kylmästi.
"Everstistä minä kyllä pidän huolen."

"Te unohdatte, että minä olin aseeton vanki", vastasi Czarny.

"Sepä totta", mutisi ruhtinas, purren hammastaan: "mutta jos hän vielä
kerran tulee läheisyyteeni, niin ei käteni kolmatta kertaa vapise."

Czarnya kammotti ruhtinaan silmissä leimuava viha, ja hän aikoi juuri
tehdä kysymyksen, kun Göran Czarnecki jatkoi:

"Kuulepas, Czarny, Eleonora on vankina täällä, sinun tulee tarkoin
seurata hänen askeleitaan. Hänen täytyy kuulua minulle, vaikkapa sitten
panisin henkenikin alttiiksi. Minä olen tämän vannonut, ja tiedäthän,
että Czarnecki pitää sanansa. Kuten voi huomata, aikoo Kaarlo Kustaa
tähän leiriin rynnätä. Hän kyllä murtaa otsansa etuvarustuksiin, mutta
silloin syntyvässä hyörinässä tahdon minä viedä kreivittäreni pois.
Sitten haen hänen puolisonsa, jonka käteni on kuolettava. Sinä, Czarny,
autat minua. Walchovitz on jo valmiina, ja Ramoskin uskollisuudesta
olet sinä vastaava. Palkkanne on oleva suuri ei ainoastaan täällä, vaan
taivaassakin, ja pyhä neitsyt, joka varmaan mielihyvillä katselee
pyrintöjämme ja saattaa langennutta pois perkeleen pauloista, hän kyllä
meitä auttaa."

Ruhtinas vaikeni, hän näytti levottomana odottavan palvelijan
vastausta.

"Korkea ruhtinas", vastasi Czarny välinpitämättömänä, "minun tulee
totella ja auttaa teitä pyrinnöissänne, koska teidänkin päämääränänne
on kreivittären onni ja hänen sielunsa pelastus kadotuksesta."

"Niin on", virkkoi ruhtinas, joka ei ollut huomannut Czarnyn huulilla
olevaa ivallista hymyä. "Hyvästi, Czarny, seuraa kreivitärtä kuin
varjo! Parin päivän päästä kysytään." Näin sanoen poistui hän kiirein
askelin virralle päin. Czarny jäi seisomaan samalle paikalle, kunnes
näki ruhtinaan solakan vartalon katoavan puiden väliin: senjälkeen hän
kääntyi ja asteli hiljalleen päinvastaiseen suuntaan. Kasvonsa
synkistyivät askel askeleella, ja vihdoin jupisi hän, painaen kättään
sydämelleen:

"Tuntuu niin kummalliselta sydämessäni; onpa kuin olisin tehnyt väärin,
ja kuitenkin olen tehnyt minkä voin heidän pelastuksekseen.
Pelastuksekseen", toisti hän ja pysähtyi, "pelastuuko hän joutuessaan
ruhtinaan käsiin? Ei, sepä onkin hänen kadotuksensa. Ja minä olen
luvannut apuni, saattaakseni hänet siihen. Pyhä neitsyt, mitä olenkaan
tehnyt? Olenhan liittoutunut Eleonora-kreivitär parkaa hukuttamaan! Oi,
olenpa konnien konna, ja tästä hetkestä eversti Krusen nyrkkien
tarpeessa! Minä kreivittären surun aikaan saatoin, sillä saatoinhan
hänet vankeuteen. Menenpä hänen luokseen, tunnustan hänelle kaikki ja
tahdon häntä palvella. Hän ei rakasta ruhtinasta, ja on toisen puoliso.
Niin, tahdon häntä palvella! Ramoski tottelee minua, sillä hän ei voi
saattaa kreivitär-paralle niin suurta surua. Asuessamme Mikolaiovissa,
ja Jumala suokoon sen ajan palajavan, olimme Ramoski ja minä
Eleonora-kreivittären suosikit. Ja me olemme hänet pettäneet! Ruhtinas
on meille valhetellut, kreivitär vihaa häntä! Päätökseni on tehty!"
huudahti hän pontevasti. "Tahdonpa etsiä Ramoskin, ja sitten .. sitten
nähdään, ovatko ruhtinas ja Walchovitz Ramoskia ja minua sukkelammat.
Jos vaan ruotsalaiset voittavat, niin ei minun ole hätää, sillä
sittehän seuraan hallitsijatartani, ja itse eversti Kruse antaa minulle
anteeksi, vaan jos he voitetaan, niin sitten menen kreivin puolelle",
jatkoi hän päättävästi, "ja sen jälkeen palvelen häntä uskollisesti.
Nyt tunnen itseni niin levolliseksi, melkeinpä iloiseksi, ja luulenpa,
ettei pyhä neitsy pidä lukua siitä, vaikka teenkin ruhtinaalle tämän
kepposen." Näin sanoen oikaisi Czarny vartalonsa, pyyhkäsi harmaat
kiharat otsaltaan ja poistui nopein askelin, sivumennessään hartaasti
tehden ristinmerkin Sapicha Witebskin teltan ääressä olevalle madonnan
kuvalle.




XIV.

Öinen kohtaus. -- Walchovitz on sukkelampi kuin Czarny luuleekaan.


Raivoisa myrsky viskeli pienen San-virran laineita ja ukkonen jyrisi
etäällä vähän väliä. Ilta kului, ja pimeys eneni yhä. Litvalaisten
leirissä vallitsi haudan hiljaisuus, jotavastoin ruotsalaisten leirissä
toimittiin hyvinkin ahkeraan. Keskellä virtaa olevalla pienellä
saarella oli liike suurin, ruotsalaisten tykit lähettivät tervehdyksen
toisensa jälkeen vastaiselle rannalle, vaan eivät saaneet mitään
vastausta. Ruotsalaiset sotamiehet rakensivat levähtämättä siltaa, ja
kenraalimajuri Bülov itse heitä innostutti, sekä auttoikin heitä siinä,
missä tarvittiin.

Sydänyö oli tulossa, kun yksinäinen kulkijan keskellä litvalaisten
leiriä aateli rantaa kohden. Hän oli kääriytynyt avaraan viittaan ja
vetänyt lakkinsa silmiin saakka. Ripein askelin kiirehti hän
etuvarustuksien yli, ja oli pian rannalla, jota kaikkialla varjosi
pieni metsikkö. Täällä juoksi hän pensaasta pensaasen ja katseli
levottomasti ympärilleen, ikäänkuin olisi joka hetki odottanut
kuulevansa takaa-ajajainsa huudot. Mutta hän pääsi kenenkään näkemättä
rantaan asti, pysähtyi siihen hetkisen, katsellen tarkoin pientä
saarta, joka ikäänkuin synkkä kallio kohosi vedestä.

"Silmäni ovat heikot", jupisi hän, vetäen viitan kasvoiltaan;
"kaksikymmentä vuotta takaperin oli minulla kotkan silmät, nyt tuskin
näen mitään." Näin sanoen vei hän kätensä huulilleen, joka aikaansai
heikon, kähisevän äänen, ja hetkisen odotettuaan kuului toinen
samanlainen ääni hänen vieressään.

"Hän onkin niin lähellä", mutisi tuntematon ja otti askeleen sivulle,
"en luullut hänen vielä olleen täällä."

Tuskin oli hän lausunut viimeiset sanat, ennenkuin pieni vene tuli
kaislojen välistä esiin ja laski rantaan, aivan tuntemattoman jalkojen
eteen.

"En odottanut sinua niin pian", sanoi soutaja häädetyllä äänellä: "tämä
uhkatyö on..."

"Hiljaa, hiljaa", varoitti toinen, pannen sormensa huulilleen. "Elä
puhu niin lujaa, Ramoski! Kaisloilla on korvat ja vakoojia lymyy joka
pensaikossa." Sen jälkeen astui hän veneesen ja töyttäsi sen rannalta.
"Ilmoitan sinulle Ramoski", jatkoi hän häädetyllä äänellä, "että
tilamme on mitä vaarallisin, sillä jos me huomataan, niin..."

"Oh, siitä ei ole mitään vaaraa", vastasi Ramoski tyynesti. "Kuka voisi
aavistaa, että ruhtinaan uskollisimmat palvelijat, Czarny ja Ramoski,
tekevät tällaisia yömatkoja hieman kuullustellaksensa. Mutta koska tuli
ruhtinaasta puhe, mikä on hänen suhteensa kreivitär Eleonoraan?"

"Tämä vihaa ruhtinasta, joka on vimmoissaan mustasukkaisuudesta",
vastasi Czarny, vetäen viitan kasvoiltaan. Sitten hän asettautui
etukeulaan. Ramoski hoiti airoja niin taitavasti, ettei Czarnykaan
kuullut, milloin ne laskivat veteen. Muutamalla voimakkaalla vedolla
vei Ramoski veneen kaislistosta ja souti äänettömästi pientä saarta
kohti. Laineet loiskuivat aina Czarnyn kasvoihin asti, sillä tuuli oli
vastainen, vaan hän ei sitä huomannut, tirkisteli vaan alakuloisena
syvyyteen. Kuu ei vielä ollut noussut, mutta vilkkuvat tähtöset
katselivat niin lempeästi maahan. Tykistötuli oli lakannut, ja tuulikin
vähän seisahtunut; rauha vallitsi nyt seudussa, jossa niittomies ennen
pitkää korjasi niin monta uhria.

Ramoski ei ohjannut kulkua suoraan saarta kohti, sillä pian olisivat he
sinne ehtineet, vaan souti välistä oikeaan, välistä taasen vasempaan,
mutta lähestyi sittenkin vähitellen päämäärää. Tämän huomasi Czarny, ja
hetken sitä katseltuaan, kysyi hän:

"Miksi et souda suoraan saarta kohden?"

"Minulla on omat tuumani", vastasi Ramoski yhtä hiljaa.

Czarny ei tahtonut näistä tuumista selkoa ottaa, vaan antautui täydellä
luottamuksella Ramoskin johdatettavaksi.

Sydänyö oli tullut, pimeys oli niin syvä, että pientä saarta tuskin voi
eroittaakaan. Ainoastaan aaltojen loiske häiritsi hiljaisuutta. Äkkiä
teki Ramoski liikkeen säikähtymisestä, ja laski airot niin kiivaasti
veteen, että se roiskahti hänen kasvoilleen.

Czarny kääntyi ja sanoi pidätetyllä äänellä:

"Näetkö aaveita, Ramoski, vai tahdotko vetää vihollisen huomion
puoleemme?"

"Se on jo tehty, luulen ma", vastasi tämä yhtä hiljaa; "minä kuulen
airojen loisketta sivullamme."

Molemmat kuuntelivat levottomina, ja Ramoski aikoi juuri taasen kastaa
aironsa veteen, kun samassa kuului huuto:

"Kuka siellä? Vastatkaa, muuten ammun."

Puolalaiset koettivat pimeässä ottaa selon äkillisestä esteestä, mutta
turhaan; oli niin pimeä, että tuskin näkivät neljää kyynärää eteensä.
He katselivat toisiaan neuvottomina, eivätkä itsekään tienneet,
tottelisivatko vai ei, kun toisen kerran kuulivat ankaran käskyn, nyt
vaan parin kyynärän päässä.

"Vastaa sinä, joka ymmärrät ruotsia", kuiskasi Ramoski, vetäen airot
veneesen; "me emme voi päästä karkuun."

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan kun Czarny ja Ramoski työnsivät litvalaisten leiriltä
veneen vesille, lähestyi kolme ratsastajaa pienen saaren rantaa. He
eivät puhuneet montakaan sanaa, vaan oli heillä kuitenkin sama
päämäärä. Tultuaan eräälle paikalle rannalla, jossa kaksi venettä oli
säilytetty ja sidottuaan hevosensa puuhun kiinni, sanoi toinen
ratsastajista, kalpea nuorukainen, lyhyelle, oikealla puolellaan
seisovalle miehelle:

"Onko todellakin aikomuksenne seurata meitä?"

"On, kreivi Stjernfelt", vastasi puhuteltu, joka ei ollut kukaan muu
kuin eversti Kruse, "onpa todellakin aikomukseni seurata teitä tällä
mielettömällä retkellä. Nuoruus kyllä tarvitsee kokeneen veneessään, ja
tunnustanpa vielä, että odotan suurta iloa tästä huvimatkasta, ehkä
kuinkakin pöllömäiseltä se näyttää. Tulkaa nyt", jatkoi hän, ottaen
Vilhon käsivarresta kiinni, "kersantti Lundberg on jo, näen mä,
pannut veneen kuntoon: jota enemmän viivyttelemme lähtöä, sitä
vaarallisemmaksi se tulee."

Näin sanoen hyppäsi eversti ketterästi pieneen veneesen, ja jälessä
seurasi heti Vilho, jolla oli kova kiire lähtöön.

"Kersantti Lundberg hoitaa airoja; te, luutnantti, pidätte tarkkaa
vaaria etukeulassa, ja minä ohjaan laivastoa", komensi eversti
iloisesti. "Mutta pitäkää silmänne auki, kreivi-hyvä", lisäsi hän,
"Tarkastakaa tarkoin jokaista lainetta, sillä nuo saakelin litvalaiset
ovat kuin kaloja, ja te kersantti, laskekaa airot niin hiljaa veteen,
kuin jos kuikka kastaisi siihen siipensä!" Kersantti teki tarkoin
käskyn jälkeen, ja keveä alus kiiti melkein äänettä laineitten yli.

"No, luutnantti", sanoi eversti hetken äänettömyyden perästä, "ettekö
näe mitään epäiltävää? Minusta tänä iltana itse ilmakin on niin
kummallinen, tunnenpa itsessäni, että joudumme johonkin rettelöihin."

"En näe mitään", vastasi luutnantti hiljaa, "mutta minäkin aavistan,
että jotain tänä yönä tapahtuu, en voi käsittää, mikä levottomuus minua
kiusaa."

"Aijotteko todellakin mennä vihollisten leiriin?" kysyi eversti sitte.

"Aijon", vastasi Vilho päättävästi, "minun täytyy saada tietoa
Eleonorasta, minun..."

"Huimapää", mutisi eversti enemmän itsekseen kuin vastaukseksi
luutnantin puheesen; sen jälkeen lisäsi hän ääneensä: "Pysytte siis
varmana päätöksessänne heittäytyä aivan verivihollisenne käsiin? No
niin, kuitenkin olen teille seurakumppanina, ja kersantti Lundberg kai
myöskin seuraa meitä?"

"Kuolemaan saakka", vastasi urhea kersantti vakavalla äänellä, "ja niin
kauan kuin luutnantti ja minä voimme sormeammekin liikuttaa, ei
everstin päässä tulla hiuskarvaakaan liikuttamaan."

Eversti ei vastannut tähän miehuulliseen vakuutukseen, mutta
kiitollinen katse kauniista silmistään puhui enemmän kuin sanat. Vähän
ajan kuluttua sanoi hän:

"Kersantti, ettehän unohtaneet viittoja ettekä lakkeja? Meidän täytyy
olla aivan puolalaisten näköisiä."

"Ne ovat täällä", virkkoi Vilho, "emmehän niitä nyt vielä tarvitse?"

"Ensin täytyy meidän päästä perille", tuumaili eversti; "emmehän saata
narrien tavoin kuljeskella ympäri noissa epämukavissa puvuissa."

Vilho ei vastannut mitään, vaan kuunteli tarkasti. Äkkiä tarttui hän
kersantin käsivarteen ja kuiskasi:

"Olen kuulevinani jonkinlaista kohinaa edessämme, voisiko..."

"Se on vene", keskeytti kersantti yhtä hiljaa, "nyt kuulen sen aivan
selvään."

"Näettekö mitään?" kysyi eversti, varovasti muuttaen kersantin viereen
istumaan.

"En, eversti", vastasi tämä ja lepäytti airojaan, "mutta parin minuutin
perästä."

"Vaadi heiltä tunnussanaa", käski eversti.

"Mutta ell'ei vene ole yksin, niin olemme joutuneet aivan suden
suuhun", kuiskasi Vilho. "Odottakaa vielä hetkinen, niin saamme nähdä,
josko koko venejoukko meitä hätyyttää."

"No, tapahtukoon sitten kuten tahdotte", vastasi eversti nurjasti.

Kolme ruotsalaistamme pinnistivät näköänsä, mutta näkivät alussa vaan
synkän pimeyden, ja eversti oli jo aikeissa äänekkäillä huudahduksilla
ilmaista malttamattomuuttansa, kun kersantti samassa nojautui häneen
päin ja kuiskasi:

"Nyt näen veneen, se on aivan yksin. Mutta sitä en voi nähdä, montako
miestä siinä on."

"Vaadi heti heiltä tunnussanaa!" käski eversti toisen kerran, äänellä,
joka ei sietänyt vastustamista.

Kersantti teki niin, kuten ennen on kerrottu. Senjälkeen sanoi hän:
"Nyt näen veneen aivan hyvin, se on pienempi kuin meidän."

"Minä näen sen myöskin", sanoivat eversti ja luutnantti yht'aikaa.

Pari minuuttia kului vastausta odotettaessa, vaan kun sellaista ei
kuulunutkaan, sanoi eversti, vetäen esiin pistoolinsa:

"Huutakaa vielä kerran, ja ell'eivät nuo koirat sitte vastaa, ammun
heidät heti."

Toisen kerran kaikui kersantin huuto, nyt sillä seurauksella, että ääni
veneestä vastasi:

"Me olemme salaisia ystäviä ja..."

"Meillä ei ole keitaan salaisia ystäviä", vastasi eversti äreästi,
"sanokaa meille asianne."

Czarny tunsi heti everstin äänen ja mutisi: "Voinpa olla vanna, että
kreivi on mukana; pyhä neitsyt on kanssamme ja pitää tekomme oikeana."
Sitten lisäsi hän ääneensä: "Asiamme on tavata kreivi Stjernfeltiä."

"Hän on täällä", vastasi Vilho, ja nousi seisomaan veneessä, "kuka
tahtoo minua puhutella?"

Czarny ei odottanut tämänlaista kysymystä eikä tietänyt, ilmoittaisiko
itsensä, vai ei. Mutta kun Vilho uhkaavalla äänellä toisti
kysymyksensä, päätti Czarny ilmaista nimensä, ja vastasi:

"Czarny tahtoo puhua kanssanne Eleonora-kreivittärestä."

"Czarny", mutisi eversti puoliääneen, "onko tuo lurjus taaskin
liikkeellä? Hän se oli, joka meidät suohon vietteli."

Czarny vapisi kuullessaan everstin sanat. Ramoski oli parilla vedolla
vienyt veneensä aivan ruotsalaisten viereen.

"Mitä on teillä ilmoitettavaa puolisostani?" kysyi Vilho, ja odotti
sykkivällä sydämellä vastausta.

"Puolisonne on litvalaisten leirissä", vastasi Czarny, "ja me olemme
tulleet teidän kanssanne neuvottelemaan hänen pelastuksestansa."

"Älkää uskoko häntä, luutnantti!" sanoi eversti innoissaan. "Hän on
kavala veijari, tuo Czarny; hän tahtoo vietellä teitä ruhtinaan
valmistamaan ansaan."

"Ei, eversti Kruse", vastasi Czarny rohkeasti, "minä en viettele
kreiviä paulaan, sillä olen päättänyt pyhän neitsyen avulla pelastaa
kreivittären."

"Millä keinoin?" kysyi Vilho äkkiä. "Mainitse se minulle heti, ja minä
olen valmis mihin uhrauksiin tahansa."

"Vielä ei ole aika tullut", virkkoi Czarny, "mutta jos syttyy
taistelu."

"Mitä sitten tapahtuu, jos taistelu syttyy?" kysäsi eversti äkkiä.

"Silloin pelastan hänet", vastasi puolalainen suoraan. "Mutta", lisäsi
hän vitkaan,. "teidän täytyy minua auttaa; muuten ruhtinas vie hänet
pois, se on hänen aikomuksensa."

"Tiedätkö taistelun edes syttyvänkään?" kysyi eversti epäluuloisena.

"Me luulottelemme sitä", vastasi Czarny pelkäämättä.

"Mutta miten tapaammekaan toisemme?" kysäsi Vilho.

"Jättäkää se minun huolekseni", virkkoi puolalainen; "minä pidän huolta
kreivittärestä, ja ruhtinasta on kielletty hänen luonansakaan
käymästä."

Syvä keveyden huokaus tunkeutui esiin Vilhon rinnasta.

"Lähtekäämme nyt", sanoi Czarny taas; "vielä tänä yönä täytyy meidän
olla ruhtinaan luona, muuten huomaa hän poissaolomme ja alkaa epäillä;
hän, näette, epäilee kaikkia, ja täytyypä olla erinomainen viekkaus,
ett'ei anna itseään ilmi."

"Ja sitä sinulla kyllä on tarpeeksi", mutisi eversti itsekseen, mutta
kuitenkin niin lujaa, että Czarny sen kuuli.

Czarny ei ollut kuulevinaan everstin pistosanaa, sanoi vaan, kääntyen
Vilhoon päin:

"Ottakaa tarkoin huomioonne, mitä tästälähin saaren ulkopuolella
tapahtuu; sieltä olette saava vastaukseni."

Tämän sanottuaan viittasi hän salaa Ramoskille, niin että tämä sen vaan
huomasi, ja ennenkuin Vilho ennätti tehdä uuden kysymyksen, sai vene
sellaisen tölmäyksen, että hän oli vähältä kaatua yli laidan. Ramoski
tarttui airoihin, ja pian oli vene näkymättömissä.

"Kuolema ja kirous", huusi eversti, kohottaen pistoolinsa. "He olivat
kuitenkin vakoojia, -- soutakaa, kersantti, voimienne perästä, meidän
täytyy heidät saavuttaa!"

Kersantti souti minkä voi, mutta vihdoin nousi Vilho seisomaan
etukeulassa ja huusi:

"Eversti, tällaista kepposta ei vielä yksikään puolalainen ole meille
tehnyt, kiiruhdammehan takasin saareen, kuin jos koko litvalaisten
armeija olisi kintereillämme."

Kiihkossaan ei kukaan ollut huomannut, että vene, Ramoskin sitä
työntäessä, oli kääntynyt.

"Ha, ha, haa", nauroi eversti, joka taaskin sai takaisin iloisen
luonteensa, "sellaisia veitikoita, oikein aimo jesuiittoja, ha, ha,
haa!"

Ramoski souti myöskin kaikin voimin ja keveä vene kiiti aalloilla.
Czarny, joka, kuten lukija muistanee, matkalla sinne, oli istunut
etukeulassa, oli nyt asettunut perään, ja tuijotit alas pimeään
syvyyteen, ikäänkuin tahtoisi hän tutkia sen salaisuudet. Ei kumpikaan
puhunut sanaakaan. He olivat enään parin kyynärän päässä rannasta, kun
Czarny äkkiä säpsähti ja sanoi, kääntyen Ramoskiin:

"Nyt eivät ole asiat oikein; minä luulin nähneeni ihmisen pään tuolla
takanamme, ehkä..."

"Sinä näet aaveita, Czarny", virkkoi Ramoski kylmästi hymyillen,
"mielikuvituksesi on teroitettu nyt."

Varmaankin oli ruohokimppu tarttunut köliin.

Czarny ei vastannut; hän koetti katsoa läpi syvyyden, vaan turhaan, hän
pisti kätensä veteen, mutta siellä ei tuntunut olevan mitään. Vielä
pari minuuttia, ja vene kiiti hiljaa kaislistoon. Czarny hyppäsi ensin
maalle, ja kun Ramoski oli sitonut veneen kiinni ja peittänyt sen
irtonaisilla kaisloilla, riensivät he yhdessä rannalta ja pääsivät
onnellisesti leiriin.

Tuskin olivat he kadonneet näkyvistä, kun kaislisto rupesi liikkumaan
sinne tänne veneen kohdalta, ja pian näyttäytyi mies aivan alastonna,
mutta niin ruohoilla ja kaisloilla peitettynä, että olisi voinut luulla
hänen maanneen jo enemmän aikaa järven pohjassa. Vesi tippui hänen
pitkästä tukastaan, tehden hänen enemmän eläimen kun ihmisen
näköiseksi.

"Uh, uh", henkäsi hän ja ryömi rannalle, "enpä luule, etu vaivat
kiirastulessa ovat nyt kärsimiäni suuremmat. Niin, niin ystäväni,
Walchovitz ei olekaan niin tyhmä, kuin luulette, olenpa nyt ottanut
selon salaisista vehkeistänne ja saanut teidät valtaani. Usein oli
vähällä päästä vene näkyvistäni, mutta Walchovitz on kuni kala, ja jos
pyhä neitsy oli teidän kanssanne veneessä, olivat kaikki pyhimykset
minun kanssani vedessä. Tuo Czarny ryökäle oli vähällä huomata minut,
kun olin vähän ilmaa ottamassa, mutta Ramoskin tyhmyys pelasti minut
taaskin. Nyt täytyy minun kiiruhtaa ruhtinaan luo... ha, ha, haa!
olenpa näkevinäni Czarnyn ja Ramoskin nenät, kun matkin heidän
ystävällisen keskustelunsa ruotsalaisten kanssa, ha, ha, haa!"

Näin sanoen hieroi hän mielihyvissään käsiään yhteen, puhdisti itsensä
ruohoista ja kaisloista sekä puki itsensä vähän matkan päässä veneestä
oleviin vaatteisiinsa.

Hetkinen sen jälkeen oli ranta autio. Ainoastaan aaltojen hiljainen
loiske ja tuulen kohina kaislikossa häiritsi yön hiljaisuutta.




XV.

Sisarukset. -- Ramoski tekee tyhjäksi Walchovitzin tuumat.


Ruhtinas oli ostanut Walchovitzin, niinkuin ennen Ramoskin, mutta
edellämainittu oli kuten tiedämme uskollisempi. Tämän liittolaisensa
kautta, jonka oli onnistunut päästä valtiokanslerin suosioon niin,
että sai palvella Eleonoraa, oli Göran Czarnecki silloin tällöin
tilaisuudessa käydä häntä katsomassa. Mutta hän ei ollutkaan enään tuo
entinen kiivas rakastaja intohimoineen, hän ei tehnyt enään niin
ajattelemattomia tekoja kuin ennen. Mutta tuli välkkyi tuhan alla, sen
näki Eleonora ja pelkäsi häntä yhtä paljon. Hänen käyntinsä olivat
lyhyet, ja aina hän silloin puhui ruotsalaisista sekä heidän varmasta
perikadostaan, ja Eleonora näki aivan hyvin, että hänen vihansa
tarkoitti hänen puolisoaan. Hän kauhistui, kuullessaan ruhtinaan
kirouksia, sillä hän tiesi mitä Vilholla olisi odotettavana.,
joutuessaan tämän käsiin. Tyynesti hän vastaili raivostuneelle
puolalaiselle ja koetti niin paljon kuin mahdollista levottomuuttaan
peittää. Kun sitten Göran Czarnecki hänet jätti, alkoi hän katkerasti
itkeä ja ainoastaan Czarnyn huolenpito ja vakuutukset, ett'ei ruhtinas
tekisi hänelle eikä puolisolleen mitään pahaa, saattoivat hänet
hetkeksi tyyneksi. Mutta tämäkään tila ei kestänyt kauan; kun hän vaan
näki ruhtinaan, joka päivittäin käveli hänen asuntonsa sivu, oli koko
levollisuutensa kadonnut.

Päivää jälkeen viime luvussa kerrottujen tapausten oli Eleonora yksin
huoneessaan. Hän ei koko päivänä ollut nähnyt ruhtinasta ja iloitsi
siitä suuresti. Mutta miksi ei veljensä tullut hänen luokseen? Oliko
hän ikipäiviksi hyljätty? Näihin kysymyksiin oli hän kauan turhaan
odottanut vastausta, ja katkeralta hänestä tuntui, että se, joka häntä
ennen niin oli hellinyt, nyt oli aivan muuttunut. Hän kertoi murheensa
Czarnylle, mutta tämä vaan pudisti päätään ja koetti häntä saada
toivomaan, että veljensä sydän kyllä oli heltyvä, ja kaikki
tulisi hyväksi. Myöskin koetti hän huomauttaa Eleonoralle, että
valtiokanslerin aika ehkä oli niin täpärällä, ett'ei hän voi irtautua
toimistaan. Mutta silloin Eleonora aina vastasi:

"Hänen aikansa ei ole niin vähissä, ett'ei hän voisi minulle lahjoittaa
ainoatakaan tuntia."

Itsekseen Czarny kyllä myönsi Eleonoran sanat tosiksi ja piti tarkan
vaarin, ett'ei häntä aivan paljon vastustellut.

Tuli ilta. Eleonora oli tänään, niinkuin muinakin päivinä itkenyt, ja
hänen povensa aaltoili levottomasti. Hän lepäsi puoleksi nojaavassa
asennossa, pää painettuna vasempaan käteensä. Välistä ummisti hän
silmänsä ja näytti siltä, kuin olisi hän nukkunut, mutta äkkiä hän
säpsähti, koko ruumiinsa vapisi ja kasvot kauhusta kankeina huudahti
hän: "Älä pakene minua, veljeni, minä kyllä olen rakkautesi arvoinen!"
Koko hänen sielunsa oli liikutettuna, eikä hän kärsinyt pienintäkään
kolinaa, ennenkuin hän säpsähti ja luuli hänelle tultavan ilmoittamaan
veljensä kirousta eli Vilhon kuolemaa. Ja kun Czarny näki tämän, kirosi
hän sydämessään sen hetken, jolloin antautui ruhtinaan vehkeisin, ja
hän voi tunnittain polvistuneena madonnan kuvan edessä lukea Pater
nosteriaan suurimman surun ja levottomuuden valtaamana. Hänellä oli nyt
vaan yksi ajatus: Eleonoran vapauttaminen, ja tämäpä antoi hänelle
rohkeutta mennä Vilhoa etsimään, kun niin äkkiarvaamatta hänet tapasi.

Tätä tapaamistaan hän ei ollut Eleonoralle kertonut. Hän ei maininnut
mitään aikeistaan häntä pelastaa ja yhdistää puolisoonsa, sillä jos ne
raukeisisivat tyhjiin, olisi se hänelle vielä katkerampaa. Czarny oli
siis vaiti, mutta työskenteli sen sijaan lakkaamatta tuumainsa
täyttämisessä.

"Suokoon Jumala hänen sydämensä pehmenevän", kuiskasi hän, peittäen
kasvonsa käsillään. "Hän ei voi minua kirota, sillä hän on jalo ja
pitää sisarparastaan." Kyyneleet tunkivat väkisin esiin, ja hän
nyyhkytti ääneensä. Nyyhkytykset kuitenkin pian taukosivat, ja hän
vaipui lyhyeen uneen.

Tässä tilassa oli hän ollut noin puolen tuntia, kun ovi hiljaa
avattiin, ja solakka mies vakailla jaloilla, vaan surullisilla
kasvonpiirteillä näyttäytyi kynnyksellä. Silmänsä kohtasivat heti
Eleonoran, ja pidättäen huokaustaan hiipi hän varpaillaan tämän luokse.
Hetkisen katseli hän makaavan riutunutta ruumista ja huokasi syvään;
hän ojensi kätensä, herättääkseen häntä, mutta veti sen takasin; hän
aukasi suunsa puhuakseen, mutta ääntä ei kuulunutkaan. Vihdoin sanoi
hän, hiljaa laskien kätensä Eleonoran käsivarrelle:

"Eleonora, herää sisareni!"

Nuori kreivitär säpsähti; veljensä lempeät sanat, joissa jo
anteeksianto kajasti, herättivät hänet. Sekä iloa että tuskaa ilmaiseva
huudahdus kuului hänen huuliltaan, heittäytyessään veljensä syliin.

"Veli, ethän voi kirota!" sanoi hän, nojaten päätänsä veljensä rintaan.

"Vähällä olin sinut kirota", vastasi valtiokansleri liikutettuna,
"mutta ainoa rakastettu sisar voi vaatia anteeksi antoa ja unhotusta,
vaikkapa hän olisi rikkonut niinkin suuresti, kuin..."

"Mikä siis on rikokseni?" kysyi Eleonora, mennen pari askelta
taaksepäin.

"Sinä rakastat ruotsalaista upseria, kreivi Stjernfeltiä?"

"Niin."

"Sinä olet hänen puolisonsa?"

"Niin olen", vastasi Eleonora taaskin, hiukan vapisevalla äänellä.

Valtiokansleri vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin. Vihdoin sanoi hän:

"Itse olet valinnut puolisosi, kukaan ei ole sinua pakottanut.
Lapsuudessasi olit määrätty Göran Czarneckin puolisoksi, ja tästä
liitosta riippui monet hauskat toiveet. Muun muassa toivoin puolan
kuningaskruunun koristavan jälkeläisiäsi, sillä Czarneckin suku on
valtaistuinta lähellä; mutta kohtalo tahtoi toisin", lisäsi
valtiokansleri huoaten syvään ja painoi päänsä rinnalleen.

"Veli Josef", vastasi Eleonora hiljaa, hiipien hänen rintaansa vasten,
"sinä puhut niin lempeästi, ei ainoakaan kova sana käy huuliesi yli.
Sinä rakastat siis vielä sisarparkaasi? Minä rakastan Puolaa, minä
jumaloitsen maata, joka on nähnyt minun syntyvän, mutta olen myös niin
itsekäs rakkaudessani, että panen oman onneni etusijaan. Minä olen
ottanut lutherilaisen uskon omakseni, tunnustan siis samaa uskoa kuin
puolisonikin. Enkä olekaan milloinkaan voinut hyväksyä niitä loistavia
seremonioita, jotka ovat katoolisen uskon päätoimitukset. Mutta
älkäämme nyt kiistelkö uskonnosta", lisäsi hän, "kerran vielä tahdon
kuulla, oletko antanut minulle kaikki anteeksi."

Tällä hetkellä olivat he aivan niinkuin ennenkin, jolloin he, kädet
kiedottuina toistensa uumille, juoksivat Mikolaiovin saleissa tahi
eksyivät Vislokan aaltoihin kuvastelevaan synkkään metsään, josta
pelästyneet palvelijat vaivoin heidät löysivät, tahi kiikkuivat
keveässä veneessä aalloilla: he olivat veli ja sisar.

"Lutherilaiset eivät rukoile neitsyt Mariaa", virkkoi valtiokansleri
puoleksi kysyvällä äänellä.

"Eivät, he kääntyvät rukouksineen suorastaan Jumalan puoleen", vastasi
Eleonora, "myöskin rukoilevat he..."

"Pyhä neitsyt!" sanoi Lubomirski lempeästi, pannen kätensä Eleonoran
huulille. "Jos joku joutuisi kuulemaan, että puhut tällä tavalla Puolan
valtiokanslerille, luultaisiin minä kerettiläiseksi."

"Kerettiläinen", toisti Eleonora vitkaan ja vastenmielisesti, "mitä
tarkoitat kerettiläisellä?"

Veljen tuli hänelle vastata; hän punehtui tietämättään, eikä voinut
kestää Eleonoran vakavaa silmäystä.

"Puhukaamme jostain muusta!" sanoi hän vihdoin kiivaasti. "Ainoastaan
sinulle voin tunnustaa, että aina tulen hämilleni, kun on puhe
uskonnosta."

"Sinä epäilet siis jesuiittain oppia?"

"Vaiti, pyhän neitseen tähden!" huudahti valtiokansleri, taaskin pannen
kätensä sisarensa huulille. "Seinillä ovat korvat, sadat vartijat eivät
voi heidän vakoojiaan vastustaa... he ovat perkeleitä."

Eleonora kauhistui.

"Tämä on pelottava liitto", jatkoi valtiokansleri entisellä
kuiskaavalla äänellään. "Minä olen oikeauskoinen katolilainen, enkä
jesuiitta. Minä sydämessäni vihaan noita konnia ja saan kyllä taistella
ankaran taistelun heidän kanssaan sinun avioliittosi tähden. Heidän
salaiset vehkeensä kyllä tulevat minua ympäröimään joka taholta, mutta
enpä minäkään pelkää sanomasta heille, että verisiteet ovat vahvemmat,
kuin kaikki jesuiittain kahleet. Minä en voi sinua kirota, armas
sisareni", sanoi hän sitten ja veti Eleonoran rinnoilleen, "minä annan
sinulle kaikesta sydämestäni anteeksi."

"Kiitos", kuiskasi nuori kreivitär, ja kietoi kätensä veljensä kaulan
ympäri, "mutta minä en tyydy ainoastaan tähän, pyydän vielä enemmän."

"Vielä enemmän", toisti valtiokansleri todella hämmästyksissään, "mitä
toivot vielä?"

"Vapauden ja siunauksesi."

Nämä sanat kuiskasi Eleonora niin vapisevalla äänellä, että veli
säpsähti.

"Vapauden", sanoi hän, suudellen Eleonoraa otsaan, "vapauden täytyy
minun kieltää sinulta, kuitenkin sodan kestäessä. Minä en voi lähettää
sinua puolisosi luokse, silloinpa Göran Czarnecki heti ärsyttäisi
jesuiitat päälleni. Vielä täytyy sinun epämääräisen ajan tyytyä
kohtaloosi", jatkoi vaitiokansleri, lempeästi syleillen sisartansa,
"tuleehan aika sekin, jolloin taistelut taukoavat ja rauha vallitsee
Puolassakin. Mutta siunaukseni voin sinulle antaa, ja sen lahjoitankin
sitä rikkaammassa määrässä." Kauan syleilivät sisarukset toisiaan;
näytti siltä, kun eivät laisinkaan tahtoisi erota. Ilta-auringon säteet
valaisivat huoneessa olijoita ja leikkivät Eleonoran pitkissä
hiuksissa, jotka olivat valuneet alas povelle ja hartioille. Tämä kuva
olisi ansainnut taiteilijan pensselin.

"Hyvästi, rakas sisareni!" kuiskasi vihdoin valtiokansleri, painaen
suudelman Eleonoran huulille. "Älä pelkää laisinkaan, sillä niin kauan
kun minä seison vieressäsi, ei kenkään ole sinua vahingoittava: jää
hyvästi, Eleonora, Jumala sinua siunatkoon!"

Tämän sanottuaan poistui veli kiirein askelin, ja tuskin oli hän
poistunut, ennenkuin ihmiskasvot katselivat vastapäätä ovea olevasta
akkunasta sisään. Eleonora kalpeni, nähdessään paksuilla huulilla
lepäävän ilkeän hymyn, hänen täytyi tarttua kiinni tuoliin, ettei
kaatuisi kun vakooja kolkolla äänellä sanoi:

"Sinun ja jälkeisesi on Puola kironnut! Jesuiitat ovat sinua seuraavat
mailman ääriin, ja milloinkaan et sinä voi meitä paeta."

Elenoran korvat suhisi, mailma musteni hänen silmissään, ja kiljahtaen
vaipui hän lattialle.

Kuka oli tuo tuntematon? Eleonora tunsi hänet heti ja tiesi hänen
myöskin olevan ruhtinaan liittolaisen. Se oli Walchovitz.
Valtiokanslerin ollessa Eleonoran luona, oli hän piillyt akkunan alla
ja selvään kuullut kaikki, mitä huoneessa puhuttiin. Lausuttuaan
jesuiittain kirouksen Eleonoran yli, kiiruhti hän piilopaikastaan
erittäin varovaisin askelin, ett'ei häntä huomattaisi, ja meni
ruhtinaan luo tapahtumasta kertomaan.

Pari minuuttia sen jälkeen, kun hän oli piilopaikkansa jättänyt, läheni
taaskin eräs mies varovasti akkunaa, ja katsoi siitä sisään.

"Kreivitär parka", jupisi hän, ja katseli säälivästi Eleonoraa, jonka
palvelijatar oli laskenut sohvalle, "kreivitär parka", jatkoi hän,
huoaten syvään, "hän varmaan saa kärsiä hirveästi!" Mies vaikeni ja
poistui akkunan luota, mutta juuri ollessaan aikeessa sieltä lähteä,
pysähdytti hänet käsi, joka takaapäin pantiin hänen olalleen. "Miksi
olet täällä, Czarny?" kysyi vastatullut. "Ah, sinäkö se oletkin,
Ramoski", huudahti Czarny, sillä hän se todellakin oli vakoillut
Walchovitzia, "ah, sinäkö se oletkin, Ramoski! Olipa hyvä, että
tapasimme toisemme, sillä minulla on tärkeitä seikkoja sinulle
ilmoitettavana."

"Puhu ne pian", huusi Ramoski maltittomasti, "minä myöskin olen uutisia
urkkimassa."

"Meillä on vihollisia niskassamme", sanoi Czarny, varovasti katsellen
ympärilleen.

"Vai niin", sanoi Ramoski huolettomasti, "kuka tuo rotta sitten on,
joka koettaa jyrsiä rikki meidän verkkomme?"

"Walchovitz", vastasi Czarny miettiväisestä, ja kertoi sitten näkemänsä
tapauksen.

"Walchovitz ei ole niinkään vaarallinen", sanoi Ramoski hetken asiata
harkittuaan, "enempi tulee meidän pelätä ruhtinasta, sillä hän on
käärmettäkin kavalampi."

"Niinkö luulet?" kysyi Czarny säpsähtäen.

"Niin. Hän kuljeksii täällä pitkin puettuna munkiksi, ja puolentuntia
sitten näin hänen pensaikossa rannalla. Hän pelkää joko ruotsalaisten
hyökkäystä eli että joku salainen vihollinen veisi pois kreivittären.
Mutta olenpa keksinyt tuuman, millä oikein voimme häntä vetää nenästä.
Meidän täytyy ilmoittaa kreivi Stjernfeltille, että tänä yönä on aika,
mutta niin kauan, kun ruhtinas hiipii rannalla, en voi päästä
veneelläni lähtemään. Sinun, Czarny, täytyy minua auttaa tuumaini
täyttämisessä. Mene alas rannalle ja näytä siltä, kun pelkäisit tulla
huomatuksi. Ruhtinas on näkevä sinut, hän seuraa sinua ja sinun tulee
silloin johdattaa hänet niin kauaksi veneestä kuin mahdollista. Oletko
valmis?"

"Olen", vastasi Czarny, "mutta jos tapaat Walchovitzin, miten..."

"Näin", kuiskasi Ramoski, paljastaen teräväkärkisen tikarin, jota
heilutti päänsä yli.

Czarny nyykäytti myöntävästi päätään, ja molemmat ystävykset lähtivät
astumaan rantaa kohden. Kun he olivat tulleet etuvarustuksien
ulkopuolelle, kätkeytyi Ramoski pensaan taakse, josta hän kenenkään
huomaamatta saattoi nähdä, miten Czarnyn matka päättyi. Näin puolen
tuntia maattuaan, silmät yhä seuraten toveria, oli hän vähällä
huudahtaa ilosta: hän näki nimittäin, kuinka ruhtinas hiipi eteenpäin,
Czarnyn jälkiä seuraten.

"Nyt on minun vuoroni", mutisi hän ja ryömi esiin, "jospa nyt pyhä
neitsyt olisi minulle suosiollinen, niin jättäisi hän Walchovitzin
käsiini."

Tuo viekas Walchovitz oli määrännyt Ramoskin veneen lähellä olevan
paikan heidän yhtymäpaikakseen, ja siellä odotti hän ruhtinasta, joka
pian tulikin.

"Walchovitz", sanoi Göran Czarnecki, istuen rannalle, "jos sinun
onnistuu viedä kreivitär Krakovaan, niin on myös onnesikin taattu.
Mutta sen pitää tapahtuman vielä tänä yönä."

"Olkaa huoletta, korkea ruhtinas", vastasi Walchovitz. "Niin totta kun
olen oikeauskoinen jesuiitta, teen kaikki mitä voimassani on, ja
olisinpa erehtynyt aika tavalla, ellei..."

"Mutta sinähän sanot sekä Czarnyn että Ramoskin vastustavan meitä",
keskeytti häntä Czarnecki.

"Niin, he ovat vihollisiamme", vastasi Walchovitz, "mutta tarvitsisipa
heillä olla aimo hyvät jalat, voidakseen seurata minua, parasta
soutajaa Veikselillä, ainakin viiden penikulman ympäristöllä. Minä tuon
kreivittären tänne, ja Ramoski saa suoda anteeksi, että lainaan hänen
veneensä pariksi viikoksi", jatkoi hän raa'alla naurulla. "Teidän,
korkea ruhtinas, tulee tehdä hänet siitä levolliseksi."

"Minä kyllä saan hänen kielensä vaikenemaan", vastasi ruhtinas,
leikitellen kauniiksi kirjaillulla pistoolilla. "Czarny eikä Ramoski
eivät enään ole tiellämme, kun keskipäivän aurinko ensikerran valaisee
litvalaisten leiriä."

Ei aivan etäällä siitä paikasta, jossa istuivat, hiipi Ramoski käärmeen
notkeudella esiin, ja pysähtyi parin kyynärän päähän Walchovitzista.

Tiedämmehän, että ruhtinas oli huomannut Czarnyn ja jättänyt
Walchovitzin vaan pari minuuttia siitä, kun Ramoski oli mennyt
piilopaikkaansa.

Walchovitz oli nyt yksin. Pian hän tuli levottomaksi ja jupisi vähän
väliä pitkiä lauseita hampaittensa välistä. Ramoski kuunteli
hengähtämättä, mutta kun hän vaan voi saada selon yksityisistä
sanoista, täytyi hänen itse tehdä niistä loppupäätös.

Walchovitz tuli yhä levottomammaksi ja nousi seisoalleen sekä lähestyi
venettä. Ramoski seurasi jälessä niinkuin pantteri, joka seuraa
saalistaan pensaikossa: hänen silmänsä säihkyivät, ja tikari oli
kohotettu iskuun. He olivat tulleet aivan rantaäyräälle, ja Walchovitz
aikoi juuri astua veneesen, kun Ramoski syöksi hänen jälkeensä.
Walchovitz säpsähti, kuullessaan kahinan takanaan ja vihollisensa
huokuvan hengityksen: hänen kasvonsa tulivat tuhkan harmaaksi
nähdessään Ramoskin hehkuvat silmät ja tikarin välähtävän hänen
kädessään. Hän olisi huutanut apua, olisi pyytänyt armoa, mutta Ramoski
ei antanut hänelle siihen aikaa; kissan vikkelyydellä juoksi hän
vihollisensa päälle, ja tikarin terävä kärki lävisti Walchovitzin
käsivarren. Ääntämättä sanaakaan, vaipui Walchovitz maahan. Ramoski
seisoi yhdellä hyppäyksellä veneessä, ja ennenkuin ruhtinas oli
takasinkaan tullut, kiikkui hän jo aalloilla noin mantereen ja saaren
keskivälillä.

"Haava tekee hänet kuitenkin täksi yöksi vahingoittamattomaksi", mutisi
Ramoski itsekseen. "Nyt on vaan ruhtinas jälellä, ja hänet voi helposti
estää. Mutta", lisäsi hän, ja katseli tarkasti rantaa, "onpa
kummallista, ett'ei Czarny anna minulle sovittua merkkiä, hän ei siis
vielä ole päässyt eriämään ruhtinaasta. Ennenkuin näen tämän merkin, en
voi lähteä täältä."

Puolen tuntia kului, ja Ramoski rupesi jo tulemaan levottomaksi, mutta
äkkiä selkenivät hänen synkät kasvonsa, kun hän näki punaisen lipun
liehuvan etuvarustuksien alapuolella. Ainoastaan kaksi kertaa
heilutettiin lippua edestakasin, ja sitten se katosi.

"Czarny on pelastunut", mutisi hän ja souti hiljaa saarta kohti; "hän
on pettänyt ruhtinaan, ja mitä hän on alkanut, tahdon minä päättää,
sillä tänä yönä on kreivitär Eleonora oleva vapaa."

Pimeä oli tulossa, mutta Ramoski ei siitä näkynyt välittävän. Niinkuin
viime kerrallakin, ei hän nytkään soutanut suoraan, vaan oikealle ja
vasemmalle ja tarkkasi ympäristöään kaikin puolin. Kuta pimeämpi tuli,
sitä lyhemmiksi tulivat nämä kaarrokset, ja pian ne aivan loppuivat.
Silloin veti hän airot veneesen ja antoi tuulen kulettaa sitä saarta
kohden, ja tykkien laukauksien välillä kuuli hän pian voimakkaan
huudon:

"Kuka siellä!"




XVI.

25 päivä Maaliskuuta 1656. -- Kaksintaistelu.


Katarina-rouvan luonne oli tullut synkäksi ja alakuloiseksi aina
Eleonoran vangitsemisesta saakka. Hän puhui harvoin, ei Vilhon
rukoukset eikä everstin pilapuheet saaneet häntä hymyilemään eikä
puhumaan sanaakaan; hän kieltäytyi kaikesta, ja näyttäytyi harvoin
ulkona. Tämä suututti everstiä kovin ja hän ei salannut ajatuksiaan,
vaan puhui vanhalle vaimolle hieman äreästikin. Tämä silloin vaan
huokasi syvään ja pakeni neitsyt Maarian ja kaikkein pyhien suojiin, ja
tänlaisien ihmisten kanssa ei eversti päässyt pitkälle. Tora
tavallisesti päättyi siten, että eversti vimmoissaan meni matkaansa,
niinkuin edelliselläkin kerralla, ja Katarina-rouva lupasi veisuuttaa
sata messua miehensä haudalla Varsovassa.

Koittipa 25 päivä maaliskuuta, päivä, joka Ruotsin historiassa on niin
loistava. Jo aikasin aamulla oli Kaarlo Kustaa pitänyt neuvottelun
päällikköjensä kanssa, jossa yksimielisesti päätettiin mennä Sanin yli.
Kun ilta rupesi lähenemään, vietiin tykistö saareen, jonne kuningas oli
asettautunut jalkaväkineen. Tykit alkoivat paukkua, ja paksuina pilvinä
leijaili savu yli virran. Rannalla työskentelivät sotamiehet, siellä
olevia veneitä kuntoon saadakseen. Kaikkialla oli vilkas liike; kaikki,
sekä ylhäiset että alhaiset, puuttuivat työhön. Mantereelta saareen
johtava silta oli ahdinkoon asti täynnä sotamiehiä, jotka pyrkivät
saareen. Kolmesataa miestä pääjoukosta olivat tulleet yli, ja
asettuneet rannalle, joka oli vastapäätä litvalaisten leiriä.

Aivan veden reunalla seisoi kolme miestä vilkkaassa keskustelussa, he
olivat Kustaa Kruse, Rietrikki La Chapelle ja Vilho Stjernfelt.

"Siis koko rynnäkön edesvastaus on pantu meidän päällemme", sanoi
eversti Kruse, kääntyen La Chapellen puoleen. "Me menemme edellä
koettamaan, ovatko Witebskin vallit niin voittamattomia, kuin sanotaan.
Tuhat tulimmaista", jatkoi hän ja kierteli viiksiään, "saanpa vaan
smålandilaiseni tämän puron yli, niin kyllä opetan litvalaisia
tanssimaan tahtoni jälkeen. Minä en peräydy: kun vaan kerran olen
päässyt yli, niin annan vaikka lyödä itseni maahan, ennenkuin käännyn
takasin."

"Tottahan teen sinulle seuraa!" huudahti La Chapelle innostuen.

"Kernaasti otan sinun vastaan", vastasi Kruse, puristaen sotatoverinsa
kättä. Sitten kääntyi hän Vilhoon, kysyen:

"Oletteko jo kuullut mitään Czarnysta ja hänen yhtä viekkaasta
toveristaan? Minusta heidän jo pitäisi näyttäytyä, jos puheissaan
todella oli perää."

Nytpä juuri Ramoskilta vartija vaati tunnussanaa. Vilho kuunteli
tarkkaan ja aikoi juuri vastata everstin puheesen, kun sotamies tuli
ilmoittamaan, että eräs soutaja tahtoo puhutella luutnantti
Stjernfeltiä.

"Se on hän", mutisi Vilho ja kääntyi everstiin pyynnöllä saada kuulla,
mitä vieraalla oli ilmoitettavana.

"Tehkää niin, luutnantti", vastasi tämä, puristaen Vilhon kättä, "mutta
pitäkää varalla tuota lurjusta, sillä..."

"Ei ole hätää, ei ole hätää", keskeytti Vilho äkkiä, "pian olen täällä
takasin." Näin sanoen kiiruhti hän siihen suuntaan, jossa soutaja
odotti, ja seisoi pian veneen vieressä.

"Mitä tahdot puolalainen?" kysyi luutnantti heti. "Minä olen se, jota
haet. Sano pian asiasi, sillä minulla on kiire."

"Niin on minullakin", vastasi Ramoski. "Aika on tärkeä. Mutta pian
asiaan: puolisonne odottaa, kiiruhtakaa."

"Eleonora!" huudahti Vilho, juosten pari askelta eteenpäin, "odottaako
hän minua: mutta miten saan hänen tavata?"

"Seuratkaa minua", sanoi puolalainen hiljaa.

"Seurata sinua!" huudahti Vilho säpsähtäen. "Ken voi vastata, ett'et
ole vakooja, eräs ruhtinaan..."

"Minä en ole vakooja", vastasi Ramoski; "olen Czarnyn uskottu."

"Olkoonpa niin", sanoi Vilho hetkeä mietittyään. "Sillä ehdolla seuraan
sinua, että saan ottaa edes _yhden_ kumppanin kanssani, ja että
odotamme siellä, kunnes evesti Kruse on mennyt yli virran."

"Aikooko kuningas jo tänä yönä mennä virran yli?" kysyi Ramoski.

Vilho ei vastannut, vaan riensi eversti Krusen luo asiasta kertomaan.

"Huimapää", huudahti eversti, katsoen Vilhoa puoleksi kummastellen,
puoleksi kunnioituksella; "tämän askeleen otatte puolisonne tähden!
Niin, niin, tuo on kyllä kaunista ja ansaitsee palkinnon. Mutta noin
syöksyä aivan vakoojien suuhun, sehän on hulluutta. Menkää, luutnantti!
En minä tahdo estää teitä tapaamasta puolisoanne, mutta suutunpa kun
suutunkin, jos vaan palaatte ajamatta asiaanne. Ottakaa kersantti
Lundberg mukaanne ja seuratkaa hänen neuvojaan, ne eivät ole
halveksittavia."

Näin sanottuaan käänsi eversti selkänsä luutnantille ja kiiruhti La
Chapellen seurassa ylöspäin saareen, joukkojansa järjestämään. Vilho
kiiruhti takasin Ramoskin luo, joka häntä jo maltittomana odotti. Kun
hän oli kutsunut kersantin luokseen ja parilla sanalla ilmoittanut
aikeensa, sanoi tämä milloin tahansa olevansa valmis seuraamaan häntä.
Luutnantti hyppäsi keveästi veneesen, kersantti seurasi häntä aivan
kintereillä ja Ramoski työnsi sen heti rannasta. Samassa kuului
everstin ääni sotatoverilleen, jotka kumpikin komensivat puoltansa
päävoimasta, ja pian rivi veneitä laski aivan ääneti vesille saaresta.
Tykistötuli oli yhä enennyt, ja paksut savupilvet pyörielivät virran
yli litvalaisten leiriä kohden.

Ramoskin vene oli kaikkia muita edellä.

"Kuulkaa, luutnantti", sanoi Ramoski, nojautuen Vilhoon, "voitteko
huomata ihmisiä tuolla vastapäisellä rannalla?"

"Kyllä olen näkevinäni henkilöitä liikkuvan tuolla rannalla", vastasi
Vilho hiljaa.

"Ruhtinas siellä varmaankin hiipii, ottaakseen Czarnyn kiinni", sanoi
Ramoski päättävällä äänellä; "mutta Czarny ei anna itseään vangiksi,
sen voin teille vakuuttaa."

Tuskin oli hän viimeiset sanat lausunut, ennenkuin tuli välähti
rannalla olevassa pensaikossa, ja ruotsalaiset näkivät tiheitä rivejä
puolalaista jalkaväkeä, valmiina ottamaan ryntääjiä vastaan.

Luodit sattuivat veneisiin, mutta eivät tehneet sanottavaa vahinkoa.

Pieni vene-joukkio ryntäsi rantaan ja syöksyi maalle. Metsikkö
puhdistettiin lyhyen käsikahakan jälkeen, ja pian seisoivat Kustaa
Kruse ja Rietrikki La Chapelle sadan miehensä kera "voittamattomilla"
etuvarustuksilla, joita Sapicha Witebskin sanojen mukaan ei satatuhatta
ruotsalaista voinut valloittaa.

Vilho ja kersantti Lundberg olivat olleet ensimäisten joukossa
nousemassa vallituksille. Ramoski oli niin innostunut pääsemään
eteenpäin, ett'ei huomannut vaaraa, joka alkoi uhata sekä häntä että
seuraajiaan.

"Tännepäin, tännepäin, seuratkaa minua luutnantti!" huusi hän ja veti
Vilhon mukanaan vasemmalle. "Pyhä neitsyt antakoon kaikki mennä hyvin!"

Heidän ympärillään pakenivat puolalaiset joka taholle, heittäen pois
aseensa ja jättäen hyvin varustetun leirinsä. Vilho näki ainoastaan
tummia, järjestymättömiä joukkoja, joilla kaikilla oli pakoon
pääseminen päämääränään, ja vasta pitkän ajan mietittyään sai hän
ajatuksensa selville. Kaikki oli hänestä kuin unta, ja hän hieroi
silmiään, tullakseen vakuutetuksi, että oli hereillään. Rynnäkkö rantaa
ja vallia vastaan oli toimitettu muutamassa hetkessä, ja nyt he
seisoivat melkein ilman mieshukkaa leirissä, jonka valloittamisen
Kaarlo Kustaa oli luullut vaativan tuhansia uhria.

Mutta pian hänen näistä unelmistaan herätti Ramoski, joka, keveästi
pannen kätensä hänen olalleen, sanoi:

"Tulkaa, luutnantti, puolisonne odottaa teitä."

Vaijeten seurasivat hän ja kersantti, sapelit paljastettuina,
johtajaansa, joka vei heidät melkein leirin keskelle. Kaikkialla
vallitsi mitä hirmuisin sekasorto ja kiire pako!

Äkkiä pysähtyi Ramoski ja oli kauan epätietoinen, mille suunnalle
menisi, sillä kaikkialla ympäröitsi heitä kiroilevia puolalaisia.
Ruotsalaiset kietoivat viitat ympärilleen ja odottivat kärsivällisesti,
kunnes joukko hiukan hälventyisi.

"Tulkaa nyt", sanoi Ramoski, tarttuen Vilhon kaapuun, "nyt, tai ei
koskaan!"

Samassa löi joku häntä sivulta keveästi olkapäälle, ja kääntyessään
näki hän Czarnyn kasvot.

"Minä olen jo kauan nähnyt sinut, Ramoski", sanoi Czarny, kumartaen
nöyrästi ruotsalaisille. "Aika on nyt tullut; jos teillä on rohkeutta,
niin on hyvä, muuten..."

"Ell'ei meillä olisi rohkeutta, niin emme nyt olisi tässä, muista se,
ukkoseni", vastasi kersantti, lyöden Czarnya olalle, "mutta jos
rohkenette katsella ruhtinasta silmästä silmään, niin vie meidät hänen
luokseen."

Czarny katseli hetkisen tarkasti puhujaa, sitten kääntyi hän Vilhoon,
sanoen: "Seuratkaa meitä, luutnantti, puolisonne on tästä vaan sadan
kyynärän matkan päässä."

Czarny kävi edellä, sitten Vilho; kersantti ja Ramoski päättivät
seurueen. Äkkiä pysähtyi Czarny, tarttui kovasti Vilho-kreivin
käsivarteen kiinni, ja sanoi häädetyllä äänellä:

"Luvatkaa, ett'ette kiivastu, mitä ikinä tulettekin näkemään!"

"Sen teen", vastasi Vilho, katsoen kummastuneena Czarnya.

"No hyvä! Näettekö ryhmää tuolla? Se on ruhtinas ja tuo
Walchovitz-konna, jotka rientävät rannalle. He vievät kreivitärtä
välissään."

Vilho säpsähti ja aikoi kiiruhtaa ruhtinaan jälkeen. Mutta Czarny
pysäytti hänen, sanoen: "Muistakaa lupaustanne antaa minun päättää."

Näin sanoen huomautti hän Ramoskille vaaraa, joka uhkasi Eleonoraa,
sekä käski kersantin ja Ramoskin mennä sulkemaan pakolaisilta
paluutien; hän itse ja Vilho seurasivat heitä. Ramoski viittasi
kersantille, ja molemmat katosivat.

Ruhtinas oli jo päässyt rantaan, mutta seisahtui sinne hetkeksi
odottamaan Walchovitziä, joka haavansa tähden ei voinut joutua niin
pian. Eleonora lepäsi tunnotonna ruhtinaan käsivarsilla. Taistelu oli
vetäytynyt enemmän leirin keskustaan ja ainoastaan pienempiä osastoja
litvalaista ja ruotsalaista sotaväkeä marssi ohi. Mutta ruhtinas ei
sitä huomannut.

Sillä aikaa kun Göran Czarnecki odotti liittolaistaan, olivat Ramoski
ja kersantti hiipineet rantaa pitkin ja piiloutuivat aivan lähelle
sinne kiinnitettyä venettä, jota ruhtinas epäilemättä tulisi
käyttämään.

"Odota hetkinen, Walchovitz!" sanoi Göran Czarnecki ja lähestyi
venettä. "Minä vien ensin kreivittären veneesen ja tulen sitten sinua
noutamaan."

Näin sanoen kiiruhti hän rantaan, astui veneesen ja laski Eleonoran
varovasti pohjalle, jonka jälkeen hän taasen hyppäsi rannalle,
auttaakseen verenjuoksusta heikkoa toveriaan. Tätä hetkeä käytti
kersantti hyväkseen. Mennen hiljaa veteen, löi hän sapelillaan
kiinnitysnuoran poikki, kiekahti veneesen sekä antoi sille aimo
töyttäyksen, niin että se samosi viisi tahi kuusi kyynärää rannasta.
Sitten tarttui hän airoihin ja laski ne veteen, voidakseen, jos tarve
vaatisi, heti soutaa tiehensä. Urhea kersantti hieroi mielihyvissään
käsiään, kun oli tehnyt tällaisen kepposen ruhtinaalle, ja riemuitsi
itsekseen Eleonoran pelastuksesta, joka nyt oli varma.

Ruhtinas läheni taaskin rantaa, ja sanoi Walchovitzille, osoittaen
veneesen päin:

"Vaan muutama askel enään, ja me olemme pelastetut. Kas niin, tässä on
vene, mutta... mutta", änkkäsi hän ja tirkisteli aaltoihin, "onko vene
päässyt tiehensä -- tahi..."

"Eipä niinkään, ruhtinas Göran Czarnecki", vastasi kersantti ivaten.
"Minä, kersantti Lundberg, täällä vaan tein teille saman kepposen, kuin
te minulle Veikselin luona; me olemme nyt kuitit."

"Kuolema ja kadotus", äänsi ruhtinas yhteenpurtujen hampaittensa
välistä. "Antakaa minulle kreivitär takasin, muuten ammun teidät."

"Ampukaa!" käski kersantti kylmäkiskoisesti. "Teidän kätenne on
kuitenkin vapiseva."

Tuskin oli hän sanonut viimeisen sanan, ennenkuin kuului laukaus, ja
luoti lensi niin läheltä hänen oikeata korvaansa, että hän tietämättään
nojautui sivulle päin.

Ruhtinas aikoi juuri juosta veteen, kamppailemaan rohkean vastustajansa
kera, mutta seisahtui kuni ukkosen lyömänä puolitiehen, kuullessaan
takanaan sanat: "Pysähtykää, ruhtinas Göran Czarnecki!" Edessään seisoi
Vilho Stjernfelt ja hänen kädessään välähteli hirmuinen miekkansa.

Ruhtinas joutui alussa hämilleen, mutta pian sai hänen sielunsa takasin
koko jäntevyytensä, ja hän huusi: "Noh, samapa tuo, toisen meistä on
kuoleminen nyt!"

Näin sanottuaan karkasi hän Vilhon päälle. Tämä ei vastannut mitään,
odotti vaan tyynenä verivihollisensa hyökkäystä.

Terät sattuivat yhteen, ja kumpainenkin osoitti suurta notkeutta ja
taitoa. Yö ei ollut niin pimeä, ett'eivät taistelijat hyvin voineet
eroittaa toistensa liikkeitä.

Sillä aikaa olivat Czarny ja Ramoski ottaneet huostaansa Walchovitzin
sekä sitoneet hänen haavansa uudelleen.

Kahakka tuli yhä raivoisammaksi, erittäinkin puolalaisen puolelta,
sillä hän koetti vaan kaikin keinoin antaa vastustajalleen kuoliniskun.

"Te olette varomaton, ruhtinaani, te paljastatte itsenne", sanoi Vilho
mitä suurimmalla mielen maltilla.

"Toisen meistä _täytyy_ kuolla", vastasi ruhtinas kolkosti, "te tahi
minä emme elä yli tämän yön."

Vilho tuli yhä varovammaksi, kun ruhtinas yhä kiivaammin hyökkäsi hänen
päällensä, niin että hänen oli peräytyminen. Hän vetäytyi hiljakseen
takaperin, kunnes tunsi aaltojen loiskivan jaloissaan, sitten hän
seisahtui.

Samassa ruhtinaan ase viilsi hänen käsivarttaan, repäsi vaatteen rikki
ja teki ihoon pienen naarmun. Tämän huomasi Göran Czarnecki ja lisäsi
yhä ryntäyksiään. Hän ei enään pitänyt itsestään huolta, hän näki
ainoastaan vihollisensa. Vilho tiesi, että hän vihdoin olisi joutuva
tappiolle, ell'ei voitto sitä ennen olisi hänen, ja hän päätti myöskin
tehdä ryntäyksen. Tämän näki ruhtinas ja koetti kaikin tavoin sitä
estää; hän tarttui molemmin käsin miekkaan ja tähtäsi hirveän iskun
Vilhon päähän. Tämä juoksi taaksepäin ja ojensi miekkansa, välttääkseen
iskun, mutta ruhtinas, joka ei huomannut suippoa terää, syöksi
eteenpäin, rauta tunkihe hänen rintaansa, ja pienintäkään äänettä
vaipui hän maahan. Czarny karkasi esiin, hän oli kalman kalpea, ja
kiiruhtipa Vilhokin haavoitetun luo. Tämä koetti nousta, mutta vaipui
takasin, ja henkensä pakeni. Hän oli -- kuollut.

Vilho tunsi tuskan hien nousevan otsalleen ja Czarnyn täytyi nojautua
puuta vasten, ett'ei kaatuisi. Samassa kuului veneessä kiljahdus, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Eleonora puolisonsa rinnoilla.

"Missä on ruhtinas?" kysyi kreivitär, joka taistelusta ei tiennyt
mitään; "missä on Göran Czarnecki?"

Vilho osoitti ruhtinaan ruumista, jonka marmorikalpeille kasvoille
vasta noussut kuu heitti vaaleat säteensä.

"Kuollut!" huudahti Eleonora. "Te olette siis taistelleet?"

"Hän tahtoi niin", vastasi Vilho, "oma varomattomuutensa tuli hänelle
kadotukseksi."

"Niin, hän tahtoi sen", kuului ääni aivan rakastavaisten takana, ja kun
Eleonora äkkiä kääntyi, näki hän veljensä synkeät, totiset kasvot
takanaan. "Hän tahtoi niin", jatkoi valtiokansleri ja nojautui kuolleen
yli; "intohimonsa on saattanut hänet ennen aikaansa hautaan." Sitten
kääntyi Lubomirski Vilhoon, sanoen: "Vilho Stjernfelt; Jumalan ja
ihmisten edessä olet sisareni puoliso! Teidän kuninkaanne on voittanut,
tie on hänelle avoin. Ole aina Eleonoralle lempeä, ja salli hänen
synnyinmaassasi löytää se rauha, jonka Puola häneltä kieltää!
Siunaukseni ja rukoukseni ovat aina seuraavat teitä. Jääkää hyvästi!"

Näin sanoen heittäytyi hän ratsulle, jota palvelija piteli vähän matkan
päässä, ja katosi, kuulematta Eleonoran huudahdusta.

"Kuka teistä ottaa haltuunsa ruhtinaan ruumiin?" kysyi Vilho.

"Minä", vastasi Ramoski kolkosti, "ja sitten palaan poltettuun
asuntooni Sandomiriin."

"Ota tämä niin kauaksi!" sanoi Vilho, pannen raskaan kukkaron Ramoskin
käteen. "Minä en ole sinua unohtava. Ja sinä Czarny", jatkoi hän
kääntyen tämän puoleen, "tahdotko seurata meitä?"

"Tahdon", vastasi Czarny vedet silmissä, "tahdon seurata teitä;
Mikolaiovia en kuitenkaan enään tule näkemään."

"Meidän luonamme saat kodin lopuksi ikääsi", vastasi Eleonora,
puristaen palvelijan kättä; "sinun avuttasi emme nyt olisi yhdistetyt."

Samassa hyökkäsi eräs ratsastajaparvi esiin.

"Halloo!" huusi eversti Kruse, "onko luutnantti Stjernfelt täällä?"

"On", vastasi luutnantti.

"Oletteko nähnyt Göran-ruhtinasta?"

Vilho osoitti äänetönnä ruhtinaan ruumista.

"Hän on kuollut", mutisi evesti, "olipa vahinko niin urheasta
soturista; mutta tässäpä voi sanoa, että mustasukkaisuus on hänet
syössyt hautaan. Pitäkäämme toki hänelle kunnialliset hautajaiset ja
kutsukaamme tänne katoolilainen pappi."

Näin sanoen aikoi hän juuri käskeä sotamiehiänsä viemään pois ruumiin,
kun kavioiden ääni tunki hänen korviinsa. Hän kuunteli; se läheni, ja
pian huomasi hän yksinäisen ratsastajan syöksevän esiin.

Ramoski oli vähää ennen kadonnut; hän se oli tuonut isän.

Vastatullut oli Tapani Czarnecki, ja hänet nähdessään vetäytyivät
kaikki syrjään.

"Missä on poikani, Göran? Jättäkää minulle edes hänen ruumiinsa!" pyysi
vanhus, katsellen ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja
tuuli heilutti hänen vaaleita kiharoitaan.

"Täällä, kenraali", vastasi eversti Kruse, ja laski ruumiin kenraalin
syliin. "Hän oli urhea sotilas, mutta kohtalo oli määrännyt hänet
kuolemaan."

Vanhus peitti poikansa kasvot suuteloilla, mutisi sanoja, joita ei
kukaan ymmärtänyt, ja ajaa karahutti tiehensä.

Hetkisen äänettömyys seurasi; sen katkasi vihdoin eversti, sanoen:

"Me olemme voittaneet; Kaarlo Kustaa on rikkonut verkon, nyt marssimme
Varsovaan!"

Näin sanottuaan kiiruhti hän rantaa ylös; Vilho ja Eleonora seurasivat
häntä hiljakseen. He olivat nyt yhdistetyt, ja selvään kuvastui heidän
silmissään ilo, jonka heidän yhdistyksensä heille saattoi.

Kun he saapuivat leiriin, tuli heitä vastaan Kaarlo Kustaa, joka ilosta
säihkyvin silmin ratsasti pitkin sotilaittensa riviä. Nähdessään
puolisot, nyykäytti hän iloisesti päätään ja jatkoi matkaansa. Hetkinen
sen jälkeen tuli eversti Kruse Vilholle ilmoittamaan, että hän oli
korotettu katteiniksi, sekä lisäsi:

"Missä on kersantti Lundberg? Hänellekin on minulla jotain sanottavaa."

"Tässä", vastasi kersantti, astuen esiin.

"Onnea _luutnantille_!" huudahti eversti iloisesti. "Toivon, ett'ette
unohda katteinia ja hänen puolisotansa."

"En milloinkaan", vastasi äsken nimitetty luutnantti ja puristi Vilhon
ojennettua kättä.

"Ja hän on nyt kuninkaasi", sanoi Vilho, kun kuningas taaskin tulisella
ratsullaan vilahti ohitse.

"Ei, _sinä_ olet minun kuninkaani", vastasi Eleonora suloisella
hymyllään ja nojasi kaunista päätänsä puolisonsa rinnoille.

"Niin se on", virkkoi eversti; "vaimon tulee olla miehelleen alamaisen,
vaikka hän olisi puolalainenkin."

"Pilapuheet eivät varmaan milloinkaan kuole huuliltanne", sanoi
Eleonora, uhaten everstiä veitikkamaisella hymyllä.

"Ei milloinkaan", huudahti eversti hymyillen, "pilapuhe on, näette,
kaikkivaltiaan paras lahja. Jääkäät hyvästi!"

Näin sanoen laukkasi hän pois, ja oli pian kadonnut näkyvistä. Sen
jälkeen ohjasivat vastayhdistetyt askeleensa everstin osoittamaan
asuntoon.

Riemu leirissä oli ääretön, mutta he eivät kuulleet eivätkä nähneet
muita kun toinen toisensa.






TOINEN OSA.

1677.




I.

Lukija tutustuu kahteen uuteen henkilöön ja tapaa kaksi vanhaa.


Oli kesäkuun alkupuoli vuonna 1677, tämä vuosi, joka on historiassamme
niin muistorikas. Päivä oli jo kulunut, ja valoisa kesäyö levitti
huntunsa yli maan. Ilma oli niin vieno, kuin etelän lempeän
taivaan alla, ja lukematon lintuparvi liverteli vielä laulujaan.
Vaaleansinisellä taivaalla vilkkuivat tähdet kuni timantit, ja idässä
kulki kuu yksinäistä rataansa. Puoliyö alkoi lähetä, ja lintujen laulut
taukosivat vähitellen, pian taaskin kohotakseen luojaa ja luontoa
ylistämään.

Eräällä niistä monista teistä, jotka johdattavat Herrevadin luostariin,
matkasi yllämainittuna iltana kolme henkilöä. He kulkivat ratsain, ja
vilkkaat eläimet, jotka itse halusivat pysäkepaikkaa, nelistivät
ripeästi eteenpäin, tarvitsematta käyttää kannuksia tahi ratsuraippaa.
Pieneen seurueesen kuului kaksi miestä ja nainen, joka viimemainittu
ohjasi tulista ratsuaan yhtä taitavasti kuin molemmat seuralaisensakin.

Oikeanpuolinen ratsastaja oli nuorukainen, peräti pohjolaisilla
kasvonpiirteillä, ja voimaa sekä notkeutta osoittavalla vartalolla.
Kasvonsa olivat kalpeat; hän näytti olevan noin kahdenkymmenen vuotias.
Hienosti muodostunutta suuta varjosti pienet, vaaleat viikset: silmillä
oli tämä puhdas, kirkas sini-väri, joka tavallisesti on pohjolaisen
tunnusmerkki; otsa oli korkea ja valkonen, kauniiden, miehekkäiden
kasvojensa ympäri, joille intohimot eivät vielä olleet painaneet
rumentavaa kuvaansa, kierielivät kullankeltaiset hiuksensa, ja valuivat
pitkinä kiharoina hartioille. Mutta ilon hymy ei tällä kertaa
levännytkään hänen huulillaan; murhemielin katseli hän vuoroin
seuralaisiaan, vuoroin synkkää metsää, joka raittiina, viheriänä
kehyksenä ympäröi somaa kesämaisemaa, ja jos hän aika-ajoin kohottikin
kaunista päätään, teki hän sen vaan, voidakseen esteettömämmin
huoahdella. Pukunsa oli sotilaan. Hänellä oli pitkät, kannuksilla
varustetut ratsusaappaat, jotka menivät kappaleen yli polven; keltainen
nahkakylleri peitti hänen leveän rintansa; olkavyöstä riippui pitkä
miekka, ja leveälierinen töyhtöhattu piti hänen kiharan tukkansa
asemillaan. Tämän nuorukaisen nimi oli Bernhard Stjernfelt, ja hän oli
kornettina Aschebergin ratsumiehissä.

Hänen vieressään ratsasti tyttö. Ensi katsannossa luuli hänen olevan
noin kahden- eli neljäntoista vuotiaan lapsen, matta jos tarkoin
katseli hänen somia kasvojaan terhonruskeiden kiharoiden ympäröimänä,
ja vartaloa, joka kyllä oli keskipituutta lyhempi, mutta toki
täydellisesti varttunut, huomasi heti, että edessään seisoi kuitenkin
kahdeksantoista vuotias immyt. Häntä ei tosin voinut sanoa kauniiksi,
mutta suloisin viattomuus loisti hänen kasvonsa piirteistä.
Vastakohtana veljelleen oli tämä tyttö, jonka nimi oli Berta
Stjernfelt, aivan tummanverinen, ja hänen mustanruskeissa silmissään
oli jotakin, joka muistutti etelästä. Kuten nuorukainen, näytti hänkin
yhtä surumieliseltä, ja usein huomasi, miten kirkkaat vesihelmet
värähtelivät pitkissä silmäripsissä. Kevyt kaapu ympäröi hänen solakkaa
vartaloansa, sallien ainoastaan pienten jalkain pistäytyä näkyviin.

Kolmas henkilö tässä seurassa oli ukko, joka varmaan oli nähnyt
kahdeksankymmenen vuoden lumen peittävän maan, mutta kukaan ei voinut
huomata, että niin monen vuoden vaivat painoivat hänen hartioitaan.
Vartalonsa oli suora kuin honka aarniometsässä, tukka ja parta
lumivalkeat. Tämä mies oli vanha Czarny, jonka tuttavuuden teimme
kaksikymmentä vuotta sitten.

Hetki kului äänettömyydessä, mutta vihdoin sanoi nuorukainen,
silmäillen kuun valaisemaa seutua:

"Eihän enään ole pitkältä Torppaan, vai miten, Czarny?"

"Ei", vastasi tämä, osoittaen etelään päin, "tuon metsän takana on
linna."

"Oletko jo ollut niin kauan poissa, että olet unohtanut Luostariha'an,
jossa lapsena niin monta kertaa leikimme?" sanoi tyttö, surullisesti
hymyillen; "ab, silloin eli isämme vielä, eikä äitimme tarvinnut itkeä,
kuten nyt." Kyynelvirta tukahutti hänen äänensä, ja jatkona oli vaan
hiljainen nyyhkytys.

Nuorukaisen kasvot muuttuivat, mutta voimakkaalla liikkeellä syrjäytti
hän hellemmät tunteensa ja vastasi: "Isämme kuoli kuten urhea sotilas
ainakin, sen tiedät sinä, Czarny, joka olit lähellä, kun hän ja majuri
Lundberg kaatuivat Lundin luona."

"Josko hän kuoli kuin urho!" huudahti Czarny, kohottaen oikeata
kättänsä. "Tahtoisinpa nähdä sen, joka sanoisi, ett'eivät kreivi
Stjernfelt ja majuri Lundberg kuolleet sankarikuolemaa. Jumal' avita,
herra kornetti, en ole nähnyt kenenkään käyttävän miekkaansa
sellaisella uljuudella! Te haavoituitte heti taistelun alussa, ettekä
siis nähneet miten Ascheberg taputti isäänne olkapäälle, huudahtaen
että kaikki lähellä olevat sen kuulivat: te olette urhoollisin
miehemme, Stjernfelt, ja tämä päivä on teidän kunniapäivänne! Niin",
jatkoi Czarny, "Lupstarihaka, jota nykyään kutsutaan Mörkanskogiksi,
oli pohjoiseen Herrevadin luostarista" ja hänen päänsä vaipui
rinnalleen, "sepä olikin hänen kunniapäivänsä. Ja kun sitten taistelun
jälkeen menimme kaatuneita ystäviämme etsimään, löysimme isänne ja
majurin. He syleilivät toisiaan; yhdessä olivat he taistelleet, yhdessä
saivat he kuolla. Heidän ympärillään oli kasa kaatuneita tanskalaisia,
melkein kaikki halastuin päin eli läpi pistetyin rinnoin. Siellä oli
kahakka ollut ankarin; tarkastellessamme isäänne ja majuria, laskimme
heidän ruumiissaan olevan kahdeksan haavaa. Vasemmassa kädessään piti
kreivi sen pienen kuvasäiliön, joka Berta-neidillä nyt on, ja oikeaan
käteensä oli miekka melkein kasvanut kiinni, sillä meidän oli
vääntäminen sormet auki, saadaksemme aseen pois. Katkennut keihään
kärki oli vielä hänen rinnassaan, se oli antanut hänelle kuoliniskun.
Kummeksien katselimme näitä kahta miestä, jotka pari tuntia ennen
olivat olleet niin täynnä terveyttä ja rohkeutta. Kenraali Helmfelt,
joka myöskin oli seurassamme, sanoi, nojautuen kuolleiden yli: 'uroot
tuollaiset ansaitsevat todellakin tällaisen kuoleman!' Kenraali ei
tahtonut näyttää meille liikutustaan, mutta minä huomasin, miten
kyyneleet valuivat hänen poskilleen, ja vapisevalla äänellä käski hän
hautaamaan heidät siinä asennossa kuin olivat. Oi, se oli katkera
hetki, kun näiden urhojen maalliset jäännökset laskettiin heille
erittäin kaivettuun hautaan! Minä luulin tuskan särkevän sydämeni,
kaksin käsin tartuin päähäni ja syöksyin sieltä kuin mielipuoli, Kaikki
ilo oli nyt jättänyt jalon hallitsijattareni ja..."

"Äitimme kantaa surutaakkaansa kuten kristitty ainakin", keskeytti
Bernhard, kohottaen päätään. "Ja onpa ainakin lohdutuksenamme se, että
isämme kuoli isänmaansa edestä ja niin ihanana päivänä. Niin", jatkoi
kaunis nuorukainen, tarttuen kädellään miekan kahvaan, "minäkin
tahtoisin voittaen kuolla Ruotsin edestä. Tai mitä sanot sinä, Berta?"
kysyi hän, kääntyen sisareensa, "jos olisit mies, etkö tahtoisi sillä
tavalla kuolla?"

"Tahtoisin, Ruotsin ja Kaarlo yhdennentoista edestä", vastasi Berta
hiljaa, painaen päänsä alas.

"Berta-neitihän oli Torpassa, kun kreivitär sai tuon surusanoman?"
kysyi Czarny.

"Olin", vastasi Berta, kääntäen kasvonsa poispäin, "oli ilta; aijoimme
juuri mennä levolle, kun vanha Martta toi sisään kirjeen. Mutta älä
kysy minulta enempää", pyysi nuori tyttö, peittäen kasvonsa käsillään,
"toista kertaa en tahtoisi nähdä äitiämme siinä tilassa."

"Älkäämme puhuko siitä enään", virkkoi Czarny, "iloisempia aineita
kyllä löytyy. Tahi ehkä nuori hallitsijaväkeni mieluummin on yksinään?"

"Ei, ei", keskeytti Bernhard, ohjaten hevosensa Czarnyn viereen, "kerro
meille jotain, vanha ystäväni! Meillä on vielä runsas penikulma kotia,
todella olisi hauska kuulla jotain mieltä virkistävää. Muistanpa vielä,
kun sinä monta, monta vuotta sitten lupasit kertoa eräästä
tapahtumasta, joka oli tapahtunut Tanskassa. Luulenpa sen olleen paon,
josta sinun piti kertoa."

Iloinen hymy, joka oli levännyt Czarnyn huulilla, katosi heti
nuorukaisen puheen kuultuaan, ja hän jupisi itsekseen:

"Pako! Niin, se ei milloinkaan mene mielestäni. Minä kerron teille
tuon tapauksen, joka ehkä tulee minun ja monen elämässä paljon
vaikuttamaan", virkkoi hän synkällä äänellä.

"Kuinka niin?" kysyivät Bernhard ja Berta kuin yhdestä suusta.

"Ainoastaan tulevaisuus on tämän selvittävä", sanoi vanhus vakavasti.
"Mutta kuulkaapas nyt, niin kerron teille tuon tapauksen, joka, aina
kun se mieleeni juolahtaa, saattaa minut levottomaksi. -- Neljästoista
päivä marraskuuta 1659 oli valjennut, ja sitä päivää en unohda
milloinkaan. Me seisoimme Fyenillä ja olimme kokonaan suurilukuisten
vihollistemme ympäröimät, joiden joukossa oli maanmieheni Czarneckikin
[kuoli Sobolavkon kylässä v. 1665]. Ennen mainittuna päivänä oli
Nyborgin tappelu, ja Sulzbachin pfalz-kreivin, joka ennen oli meitä
johtanut, oli täytynyt jättää päällikkyys Kustaa Otto Stenbockille.
Niin, niin", virkkoi vanhus, kun nuorukainen aikoi keskeyttää hänen
puheensa. "Kummastelette kai, että halpa palvelija puhelee, kuin olisi
hän oppinut mies, mutta uskokaa pois, vanha Czarny on sekä nähnyt että
kokenut paljon. Tietäsinpä minä vielä enemmänkin", jatkoi hän
matalammalla äänellä ikäänkuin puhuen itsekseen, "mutta palvelijan
tulee pysyä asemillaan, vaikka hänellä olisikin kirjallisia tietoja.
Nuoruudessani oli rakkain ajanviettoni lueskella Mikalaiovin
kirjastossa, ja jalo valtiokansleri, enonne, joka huomasi haluni,
kiihoitti minua kaikin tavoin. Puolan historian taisin melkein ulkoa,
ja tunnempa pian jokaisen erinomaisemman miehen Puolan armeijassa. Mitä
sen jälkeen on tapahtunut, olen nähnyt omin silmin, ja häpeä sille,
joka tämän unohtaa, olkoon hän sitten kuinka vanha tahansa. Mutta
jatkakaamme nyt kertomusta."

"Isossa Beltissä sijaitsi hollantilainen laivasto amiraali Ruyterin
johdolla, ja tuiki mahdoton oli Kaarlo X:nen päästä luoksemme, vaikka
kuinkakin mielellään hän olisi tahtonut. Kaartemünden luona nousi yhä
uusia vihollisjoukkoja maalle, ja Middelfartin luona meni
itävaltalaisia, puolalaisia ja brandenburgilaisia yli Vähän Beltin.
Taistelu alkoi, ja me sodimme hurjasti: mutta vihdoin täytyi urhean
Henrik Hornin väistyä, jonka jälkeen pfalz-kreivi vetäytyi takasin
kaupunkiin. Tässä osastossa olimme mekin, ja minulla oli hirveä vastus
rauhoittaa jaloa herraani, sillä hän tahtoi palata taisteluun ja
mieluummin kuolla kuin paeta, mutta vihdoin onnistui minun saada hänet
seuraamaan mukanani. Minä olin seurannut Ruotsin armeijaa sen matkalla
Pommerin läpi, Fredriksuddissa olin mukana, kun sotamarski Wrangel
voitti urhean Billen, otin osaa kuluissa Belttien yli, mutta en
milloinkaan ole ollut pahemmassa kiipelissä kuin Nyborgin taistelun
perästä. Rynnäkkö kaupunkia vastaan tehtiin viidentenätoista päivänä,
ja ruotsalaisten oli antautuminen ehdoitta. Tämä onnettomuus koski
herraani niin syvästi, että luulin hänen sairastuvan, mutta tavattuaan
pfalz-kreivin ja majuri Lundbergin, ja kauan heidän kanssaan
keskusteltuaan oli hän taas kuin toinen ihminen ja käski minua
asettamaan kuntoon tarpeellisinta, sillä nämä kolme miestä olivat
päättäneet paeta hollantilaisen laivaston läpi, ainoata tietä, joka oli
avoinna. Tuskin uskoin kuulleeni oikein, nämä sanat kuultuani, mutta
näin kuitenkin, että kreivi todella tarkoitti, mitä oli sanonut, ja
kiirehdin, minkä voin. Ilta tuli, ja koko Ruotsin armeija antautui.
Heti kun pimeyden vaippa oli peittänyt kaupungin ja sen lähiseudun,
hiivimme eräästä portista ulos ja kiiruhdimme rantaan, jossa lymytimme
itsemme tiheään pensaikkoon. Siellä odotimme yön tuloa, ja heti kun
luulimme olevamme turvatut takaa-ajosta, lähdimme pienessä veneessä
matkaan. Minä hoidin airoja, ja luulenpa, ett'ei villikissa hiivi
varovammin kuin meidän pieni veneemme, joka kiiti eteenpäin vihollisten
laivojen välissä. Aaltojen kuohu löi kasvoihimme, ja jääkylmä vesi pani
meidät vilusta pöyristelemään, mutta kukaan ei lausunut sanaakaan.
Pfalz-kreivi istui etukeulassa, isänne hoiti peräsintä, ja majurilla
oli sormi liipasimella, valmiina ampumaan. Onnellisesti tulimme
laivaston keskelle, mutta nyt olikin pahin jäljellä, ja kaiken
onnettomuuden lisäksi olivat laivat niin lähellä toisiaan, että tuskin
tiesimme, miten päästä lävitse. Täällä ei kuitenkaan ollut aikaa
hukata, meidän täytyi päästä eteenpäin. Kevyt alus kellui kuin lastu
korkeilla aalloilla, ja meillä oli suuri työ pitää sitä tyhjänä
vedestä; tuuli vinkui vihollisten laivojen köysissä ja viskeli aina
vähän väliin lyhdyt kauas merelle. Ilma oli hirmuinen, mutta suotuisa
sellaisille toimille kuin meidän. Joka hetki luulimme veneen vajoavan,
mutta kukaan ei näyttänyt pelkäävän: vaara lisäsi rohkeuttamme.
Vastuksitta pääsimme ensimäisen laiva-rivin ohi ja luulimme jo
pelastuneemme, koska laivat sittemmin olivat harvemmassa, mutta tämä
toivomme sammui pian, kun pfalz-kreivi antoi meille kaikkia muuta
paitsi ilahuttavan tiedon, että olimme jo huomatut. Minkä vaikutuksen
tämä sanoma teki meihin, voi jokainen helposti arvata. Mutta ei
valituksen sanaa tullut huuliemme yli. Majuri Lundberg, joka vaaroissa
aina oli kylmäverisin meistä, tarttui toiseen airoon ja ponnisti niin
voimiaan, että hiki valui kasvojaan pitkin, yhä vaan lyöden leikkiä
hollantilaisten nukkumishalusta. Me emme yhtyneet pilaansa, mutta
osoittauduimme niin rohkeina kuin mahdollista. 'Soutakaa, minkä suinkin
voitte', kuiskasi pfalz-kreivi äkkiä ja nosti pistoolin hanan, 'minä
näen lyhdyn takanamme.' Me ponnistimme viimeiset voimamme, mutta pian
oli vihollinen meidät saavuttanut. Silloin heitti majuri aironsa veneen
pohjalle ja huudahti, kohottaen pistoolinsa: 'Minä en enään pakene
kyynärääkään, mutta kylläpä näytän noille koirille, että olemme
ruotsalaisia.' Nämät sanat antoivat meille uusia voimia, ja me
valmistauduimme hurjaan taisteluun, kuten näytti, monilukuisempien
hollantilaisten kanssa. Ja monta minuuttia ei viipynytkään, ennenkuin
heidän veneensä oli rinnallamme. Taistelu alkoi heti ja hollantilaiset
kokivat kaikin voimin lävistää veneemme, mutta se ei onnistunut, sillä
miekkamme ja pistoolimme pitivät heitä etäämmällä. Uh, tämä oli hirveä
yö! En milloinkaan unohda näitä hetkiä! Nuo kolme upseria seisoivat
rinnan, ja heidän hurjista lyönneistään kierieli hollantilainen
toisensa perään aaltoihin. Ei yksikään luoti tai miekan isku sattunut
urhoihin, nähtävästi heitä suojeli korkeampi voima. Vihdoin alkoivat
hollantilaiset yhä enemmän ja enemmän vetäytyä poispäin, ja kun majuri
huomasi tämän, huudahti hän äänellä, joka kuului yli myrskyn ja aseiden
kalskeen: 'Souda, Czarny, koetetaanpa, kestävätkö nuo konnat enemmän
selkäänsä!' Minä tottelin, ja nyt oli vihollisten veneen vuoro paeta,
ja mitä kiireimmin sittenkin. Pari minuuttia soudettuamme, lopetimme
takaa-ajon, koska vielä oli koko pitkä matka Seelannin rannikolle;
mutta juuri kun olimme herenneet takaa-ajamasta, kuulimme äänen
hollantilaisesta veneestä, ja ne pari sanaa, jotka korviimme ehtivät,
saivat sekä kreivin että minun kauhusta säpsähtämään. Ja vieläkään,
näin monen vuoden kuluttua, eivät nuo sanat ole menneet mielestäni;
minä kuulen ne minne vaan menen, ja Jumala yksin tietää, miten tämä
päättynee."

Nämä viimeiset sanat lausui Czarny enemmän itsekseen, pyyhkäisten
kädellään otsaansa, mutta hetkisen mietittyään jatkoi hän: "Samassa
silmänräpäyksessä kun käänsimme, valasi kirkas salama meren, ja sen
valossa näin miehen seisovan pakenevan veneen perässä.. En milloinkaan
ole unohtava sen miehen kasvoja, enkä vihaa, joka niissä kuvautui!
Hänellä oli tuuhea, musta parta, ja silmänsä paloivat kuin tuli!" Tässä
vaikeni Czarny hetkeksi ja nojasi miettiväisenä päänsä oikeaan
käteensä.

"Mitä hän sanoi?" kysyi nuorukainen, laskien kätensä Czarnyn olalle.

Vanhus jatkoi:

"Jo tuon tuntemattoman näkeminen sai minut värisemään, ja kun hän
kovalla äänellä lausui nämä merkitsevät sanat: 'sinä olet Czarny;
muista 25 päivää maaliskuuta 1656', horjuin, ja samoin isänne, joka
kauhistui yhtä paljon kuin minäkin, ja täytyi turvautua minuun.
Sittemmin emme puhuneet sanaakaan asiasta, enkä myöskään sittemmin ole
tuntematonta tavannut. Mutta aavistus sanoo minulle, että onnettomuus
on tulossa."

"Mitä tapahtui 25 päivänä maaliskuuta, niin monta vuotta sitten?" kysyi
Berta, tähystellen Czarnya kysyvin silmin.

"Vielä ei ole aika tullut puhua siitä", vastasi vanhus; "mutta jos
saatte elää, on kaikki tuleva teille ilmi."

"Kas niin!" huudahti hän, teeskennellyllä ilolla, viitaten eteensä.
"Nyt olemme pian Herrevadin luona, ja sitten..."

Tuskin oli hän lausunut viimeiset sanat, ennenkuin hevonen syöksyi
sivulle niin vauhdikkaasti, että ratsastaja oli pudota selästä.

Samassa töyttäsi esiin joka taholta aseilla varustettuja miehiä, ja
parissa silmänräpäyksessä olivat kolme ratsastajaa ympäröidyt.

"Antautukaa!" virkkoi yksi sisseistä, -- sillä niitä hyökkääjät olivat,
-- ja astui Czarnyn eteen, joka pistooli kohotettuna häntä odotti.

"Ei milloinkaan!" huudahti Bernhard, paljastaen hukarinsa.
"Luuletteko, että Aschebergin ratsumies antautuu järjestämättömälle
talonpoikaisjoukolle vangiksi; pois tieltä, roistot, meillä on kiire!"
ja näin sanoen kohotti nuorukainen aseensa.

"Hiljaa, hiljaa, nuori kreivi", vastasi se, joka ensin oli puhunut,
jättiläisen kokoinen talonpoika, inhottavan hymyn tehdessä hänen julmat
kasvonsa vielä hirvittävämmiksi, "nyt haluttaa meitä komentaa tässä,
ensi kerta ehkä on teidän vuoronne, mutta nyt on teidän totteleminen."

"Mitä te sitten tahdotte?" kysyi Bernhard, tarkastaen talonpojan
kasvoja, jotka himmeässä kuunvalossa näyttivät aaveentapaisilta.

"Me tahdomme nauttia seurastanne, hieno herrani", vastasi talonpoika
raa'asti nauraen, "ja tuo ihana neiti palkitsee kaikki kärsimämme
vaivat, ha, ha, haa!"

Berta vapisi kuin haavan lehti ja hän kuiskasi, hiipien lähemmäksi
Czarnya:

"Oi Jumalani, ajatteles, jos nuo hirviöt aikovat meidät tappaa!"

"Ainoastaan kuolleiden ruumiidemme yli käy tie luoksenne", vastasi
Czarny, luoden rohkaisevan katseen Bertaan. "Niin kauan kuin vanha
Czarny ja nuori kreivi voivat käsivarttaan liikuttaa, ei yksikään sissi
ole koskeva teihin."

"Ei yksikään konna tule sinuun koskemaan, rakas sisareni", vastasi
Bernhard, joka oli kuullut Czarnyn sanat. "Me puollustamme sinua
viimeiseen saakka."

"No, miten käy tottelemisen", huusi talonpoika, vetäen esiin hirveän
karpiinin, "tahi näytänkö ehkä keinon, jolla voin teidät pakottaa?"
Näin sanoen kohotti hän karpiinin ja tähtäsi Bernhardia. Ylt'ympäri
seisoi kaksinkertaiset rivit sissejä, ja heidän villit silmänsä
tähystivät sammumattomalla vihalla nuorta soturia. Aschebergin nimen he
kyllä tunsivat, sillä hän oli useamman kuin yhden kerran hajoittanut
heidän joukkonsa ja hävittänyt heidän asumuksensa. Aschebergiä ja
nuorta Hummerhjelmiä, jotka innokkaasti ajoivat sissejä paikasta
toiseen, he sentähden hiukan pelkäsivät, ja ainoastaan silloin, kun
vähälukuiset partiojoukot tunkeutuivat sissejä viliseviin metsiin,
uskalsivat nämä hirviöt tulla esiin. Bernhard tiesi kyllä, miten nämä
pedot ihmishaahmussa kohtelivat vankejaan, ja hän olikin päättänyt
ennen kuolla miekka kädessä, kuin elävänä joutua heidän käsiinsä.
Czarny oli samaa mieltä. He ottivat Bertan väliinsä ja odottivat
hetkeä, joka päättäisi heidän kohtalonsa. --  "Antautukaa", lausui
taaskin päällikön ääni. "Teillä on kahden minutin ajatusaika,
kiirehtikää vastaustanne."

"Tämä on vastauksemme", huudahti Bernhard kannustaen ratsuaan
talonpoikaan päin ja kohottaen miekkansa. "Varokaa, ett'ei miekkani
terä anna teille verisiä otsia, niin ett'ette milloinkaan tule
unohtamaan, miten Aschebergin ratsumies voi tapella."

Hevonen töyttäsi esiin. Berta ja Czarny seurasivat hurjistunutta.
Nuorukaisen ase koski talonpoikaan niin voimakkaasti, että hän
sanaakaan sanomatta vaipui maahan.

"Hyvin, hyvin", kiitti Czarny, ja halkasi toiselta talonpojalta pään,
"opettakaamme noille lurjuksille, että kuninkaan miehet osaavat
tapella, kuin sotilaat ainakin."

Ratsastajain rynnäkkö oli vastustamaton ja rivit olivat pian murretut.
Mutta vihollisten luku näytti yhä enenevän, ja pian olivat urhot
jälleen ympäröidyt. Talonpojat karjuivat hurjasti kostosta ja raivosta,
ja satamalla alkoi lyöntejä sataa ratsastajain yli, ainoakaan
kuitenkaan sattumatta. Rinnakkain taistelivat Bernhard ja Czarny, ja
kahdenkymmenen vuotias nuorukainen osoitti sellaista voimaa ja
notkeutta, että vanhus suurimmalla kummastuksella tätä katseli. Berta
oli kalman kalpea, ja seurasi, ääretön levottomuus kuvautuneena
kasvoissaan, veljensä ja Czarnyn pienimpiäkin liikkeitä.

"Oi Jumalani", kuiskasi hän, pusertaen kätensä ristiin rinnan yli,
"niin lähellä kotia, eikä enään saa sitä nähdä."

Taistelu kävi yhä hurjemmaksi, samalla kun sissien luku eneni; enemmän
ja enemmän työnnettiin ratsastajat takasin, eikä heidän voimakkaat
iskunsa enään käyneet niin tiheään.

"Me emme voi avata itsellemme tietä", virkkoi nuorukainen, katsellen
sisartaan surullisin silmin, "ainoastaan kuolla voimme, ja sen teemme,
kuten urhojen tuleekin."

Czarny ei vastannut tähän, koki vaan kaikin voimin väistellä
talonpoikain iskuja. Hattu oli pudonnut hänen päästään, ja valkeat
kiharat valuivat hartiolleen. Suuri miekkansa halkasi ilmaa nuolen
nopeudella, eikä milloinkaan syrjään luiskahtanut. Useita kertoja
peräytyivät talonpojat ja joutuivat joko hevosen jalkain alle tahi
kaatuivat vanhuksen iskuista. Hänen sivullaan taisteli Bernhard.

Äkkiä kuulivat he sydäntä särkevän kiljahduksen takanaan, ja
katsoessaan taakseen, näkivät he kahden talonpojan aikovan viedä nuoren
tytön mukanaan, hänen innokkaasta vastarinnastaan ja rukouksistaan
vähintäkään huolimatta.

"Pidä nuo lurjukset etäämmällä, niin opetan heille, mitä on ryöstää
naisia", huudahti Czarny säihkyvin silmin. "Älä päästä ainoatakaan
perkelettä eteenpäin, vaan anna heille läksy, jota eivät ikinä tule
unohtamaan, minä päätän asian noiden kanssa tuolla." Näin sanoen työnsi
Czarny kannukset hevosensa sivuihin ja syöksihe Bertan rinnalle. Toinen
talonpojista kaatui heti poikki omin käsin, mutta toinen teki äkäistä
vastarintaa. Vasemmalla kädellään piteli hän vankasti ohjista, jotka
oli tempaissut Bertan käsistä, oikeassa heilutti hän pitkävartista
kirvestä, jolla koetti satuttaa Czarnyn hevosta. Vanhus näki heti, että
tämä oli vaarallinen vastustaja, ja koetti sentähden notkeudellaan
palkita, mitä ei rohkeudella voinut voittaa. Ainoastaan jaloillaan
ohjasi hän ratsuansa, ja tuulen nopeudella risteili hän vastustajansa
ympärillä, mutta tämä oli aina varoillaan.

"Sinäpä et olekaan tavallinen talonpoika, sinä", huudahti Czarny ja
tarkasti vihollisensa synkkiä kasvoja, joita ympäröi tulipunanen tukka
ja parta.

"Kenties, Czarny-ystävä", virkkoi tämä, juosten esiin ja temmasten
äkkinäisellä liikkeellä pois parran ja tekotukan, "kenties,
Czarny-ystävä. Kaksikymmentä vuotta sitten sanoin sinulle samaten
mökkini luona Veikselin vannalla, muistatko sen?"

Ja miten käyttäytyi Czarny tämän kuultuaan? kysynee lukija. Entisen
toverinsa äkkinäinen ilmaantuminen melkein masensi hänen. Kiivaasti
tempasi hän hevosensa takaperin: silmänsä säihkyivät kovin, vielä
kerran kohosi miekka, ja kannukset tunkivat syvälle kuorskuavan eläimen
sivuihin.

"Ja viimeksi tapasimme toisemme Isossa Beltissä", jatkoi
valetalonpoika, laskien Bertan hevosen ohjat ja tarttuen kirveesen
kaksin käsin. "Minä käskin sinua silloin muistamaan maaliskuun 25
päivää, ja vielä kerran muistutan sinua siitä päivästä. Toinen manner
näkee tämän taistelun; mutta turhaan en ole kahtakymmentä vuotta
kostonhetkeä odottanut. Yksi lenkki ketjuista on jo katkennut, Lundin
luona se taittui..."

"Pyhä neitsyt", huudahti Czarny kauhistuen, "se olit siis sinä,
joka..."

"Niin, minä se olin, joka kätkin keihääni yhtä syvälle Vilho
Stjernfeltin sydämeen, kun hän kätki Göran-ruhtinaan sydämeen
miekkansa", keskeytti tuntematon, käheästi nauraen. "Ja myöskin hänen
vaimonsa ja lapsensa ovat kuolemaan tuomitut", jatkoi hän, kohottaen,
kirvestään. "Kaikkialla olette tapaava minut mitä erilaisimmissa
muodoissa, ja kirous, jonka Tapani Czarnecki langetti valapaton yli, on
käypä toteen, ja sinä olet oleva toinen uhri!"

Näin sanoen karkasi hän Czarnyn kimppuun, ja kuinka notkea tämä olikin,
ei hän kuitenkaan ehtinyt tarpeeksi äkkiä peräytyä. Terävä kirves
halkasi ilmaa ja sattui hevosen rintaan niin, että tuo tulinen
juoksija heti kaatui maahan. Tämä kaikki oli tapahtunut parissa
silmänräpäyksessä, ja vanhus tointui vasta silloin, kun huomasi
makaavansa hevosen alla. Hän odotti kuolemata joka hetki, sillä
yläpuolellaan näki hän verivihollisensa julmistuneet kasvot. Tämä
kohotti kirveensä, ja Czarny, joka turhaan oli koettanut irtautua
kuolleesta hevosestaan, ummisti vasten tahtoaan silmänsä, vapisevin
huulin jupisten Pater nosteria. Mutta isku ei langennutkaan. Sen sijaan
sanoi tuntematon niin matalalla äänellä, kuin olisi hän pelännyt
kuulijoita:

"Ainoastaan sentähden säästän henkesi, että saisit nähdä, miten kostan.
Hänen lapsensa ovat nyt hallussani, ja sinä tunnet jesuiittain koston."

"Saatana!" ähkyi Czarny ja koki kaikin voimin päästä irti, "kerran olet
vastaava töistäsi!"

"Minä olen jesuiitta, ja sinä tiedät minkä me pidämme rikoksena",
vastasi toinen, ylenkatseellisesti kohottaen hartioitaan. "Sitäpaitsi
seuraan minä vaan ruhtinaani määräyksiä."

Monien vaikeuksien perästä oli Czarnyn vihdoinkin onnistunut päästä
vapaaksi kuolleesta hevosestaan. Äkkiä hypähti hän pystyyn, ja juoksi
vastustajaansa päin.

"Ja minussa olet löytävä sen, joka kaikin tavoin ehkäisee tuumasi",
huudahti Czarny äkkiä; "valmistaudu taisteluun, elämästä ja kuolemasta.
Minä olen oikeauskoinen katolilainen, mutta noita jesuiitti-konnia
vihaan minä kuin syntiä, ja kaikki voimani uhraan heidän
hävittämiseensä. Ole valmis taisteluun."

Verivihollisten ympärillä riehui taistelu yhä kiivaammin; urhean
nuorukaisen avuksi oli tullut muutamia ratsumiehiä, jotka olivat olleet
partioretkellä, ja joita laukaukset ja taistelun melske oli sinne
houkutellut. Heitä oli noin kaksikymmentä luvultaan, ja päällikkönä oli
nuori, kaunis mies, Bernhardin ikäinen. Sissit pakotettiin askel
askeleelta peräytymään, mutta he taistelivat kuolemaa halveksivalla
rohkeudella, tietäen, ett'eivät voineet odottaa mitään armoa,
joutuessaan ruotsalaisten käsiin, ja nämä taasen tunsivat, minkä
hirveän kohtalon saisivat, jos he voitettaisiin. Ei mitään armoa
pyydetty, ei mitään annettu, ja tämä juuri olikin varjopuolena niissä
hirveissä sissisodissa, jotka raivosivat uusien maakuntien rajain
sisäpuolella. Ilta kului, ja yhä vaan taisteltiin vähentymättömällä
raivolla. Jotakuinkin itseään suojellakseen, olivat sissit peräytyneet
läheiseen vuoren rinteesen, ja ampuivat siellä puista niitä
ratsumiehiä, jotka laukkasivat heitä vastaan. Kahakka oli siirtynyt
sille kohdalle, jossa Czarny verivihollisensa kanssa seisoi
vastasusten, ja Berta, joka turhaan oli koettanut paeta, huomasi
muutamassa hetkessä olevansa ihan taistelijain keskellä.

"Ole valmis taisteluun", oli Czarny huutanut, astuessaan lähemmäksi
vihollistaan, mutta tämä ei hyökkäystä odottanutkaan, vaan vetäytyi
hiljakseen seuralaistensa luokse.

Äkkiä havaitsi Bernhard, miten kaksi sissiä tempasi hänen sisarensa
ratsulta, ja laahasivat poispäin. Epätoivo kuvautuneena kasvoissa,
karahutti hän ryövärien perään, mutta juuri ollessaan heidät
saavuttamaisillaan, kohtasi hän ankaran vastarinnan. Czarny, joka oli
keikahtanut Bertan hevosen selkään, löi ja pisti kuin hurja, ja
talonpoika toisensa perään kierieli maassa hänen voimakkaista
iskuistaan. Koko ratsujoukko syöksyi sissien synkkiä rivejä vastaan,
jotka peräytyivät yhä kauemmaksi metsään. Ratsumiehet ja talonpojat
sekautuivat keskenään hirveässä kahinassa, ja kiroukset sekä
haavoitettujen valitukset kohousivat öiselle taivaalle.

Mutta ratsumies-joukko oli liian pieni, ja sitäpaitsi esti heitä tiheät
pensaikot takaa-ajamasta, jonkatähden heidän harmilla oli näkeminen,
miten talonpojat katosivat saaliineen. Juuri kun viimeinen sissi katosi
ratsumiesten silmistä, kuului metsästä iljettävä pilkkanauru, ja väkevä
ääni huusi:

"Czarny-ystäväni, muista aina maaliskuun 25 päivää 1656, äläkä
milloinkaan unohda, että Walchovitz voi kostaa, ja että Puolan
kiroukset seuraavat valapattoa ja hänen lapsiaan. Ha ha haa!"

Kaikki katselivat kummastellen toisiaan, ja Bernhard huudahti, ohjaten
hevosensa Czarnyn rinnalle:

"Taaskin muistutus, mutta kuka on tuo valapatto?"

Czarny vapisi, eikä ollut oikein varma, ilmaisisiko kaikki, vai olisiko
vaiti. Vihdoin päätti hän tehdä jälkimäisen, ja vastasi:

"Mitä sanoin, kertoessani tapahtumasta Isossa Beltissä; olin niin
hirveän levoton, ja nyt on kaikki käynyt toteen."

Bernhard ei kysynyt enään, selittämätön tuska salpasi hänen kielensä.

Kun kuolleet olivat haudatut ja vielä elossa olevat sissit ripustetut
tienviereen pelottavaksi esimerkiksi tovereilleen, lähti ratsujoukko
eteenpäin, ja puolen tuntia rivakasti ratsastettuaan, kuulivat he
ruotsalaisten vartijain kysymyshuudon Herrevadin luona.




II.

Äiti. -- Czarny tapaa taaskin vanhan tuttavan, ja riemastuu tältä
saamistaan tiedoista.


Puolen penikulman päässä Herrevadista sijaitsi kertomuksemme aikana
vanha Torpan herraskartano. Sitä ympäröi joka puolella tiheät metsät,
jotka salasivat sen uteliailta silmäyksiltä. Ainoastaan yksi tie vei
sinne.

Että linna oli jäännös muinaisilta ritariajoilta, sen osoittivat
vallihauta ja vipusilta selvään. Joka nurkka korkeissa, synkissä
saleissa kantoi muinaisajan merkkejä, ja monissa paikoin ei ihmiskäsi
ollut koskenutkaan vanhoja esineitä, joten ne olivat paksun
tomukerroksen peitossa, ja tämä kyllä todisti, että ainakin yksi
vuosisata oli kulunut siitä, kuin ritarijoukkojen rummunpärinä ja
iloinen hyörinä turnajaisissa kajahteli linnassa. Hiljaisuus vallitsi
nyt autioissa saleissa, ja hämähäkit olivat ainoat asujamet siellä,
missä muinoin jalot ritarit ja vapaasukuiset immet olivat pyörineet
piiritansseissa. Kuka voi kertoa kaikista huokauksista, joita näissä
saleissa oli huokailtu, kaikista kaihon silmäyksistä, jotka harhailivat
pienistä lyijypuitteisista akkunoista, kun vipusilta laskettiin alas ja
loistava metsästäjäjoukko palasi takasin saliin, maljasta juomaan
vaahtoavaa olutta; tahi kaikista salaisista kyyneleistä, jotka täällä
oli vuotanut jonkun petetyn neitosen silmistä? Ah, joka voisi ymmärtää
pilaririvien ja tomuhiukkasten kieltä, hänellä olisi monta kertomusta
kerrottavana, jotka nyt ijäti lepäävät unhonyön helmassa.

Linnaan kuului vaan kaksikerroksinen, ilmoihin kohouva päärakennus,
sekä kaksi sivurakennusta, pienine, pyöreine tornineen. Päärakennus,
joka olikin varsinainen ritarilinna, oli autio; ainoastaan
sivurakennuksissa asui kertomuksemme aikana leskikreivitär Eleonora
Stjernfelt, jonka huoneet sijaitsivat oikeassa sivurakennuksessa,
palvelijain asuessa vasemmanpuoleisessa. Nämä sivurakennukset olivat
kreivi Vilho Stjernfeltin rakennuttamat, vähää ennen toisen Tanskan
sodan syttymistä, eikä niillä sentähden ollutkaan tuota synkkää
ulkomuotoa, joka oli vanhan linnan varsinainen tuntomerkki. Molemmat
sivurakennukset olivat holvikäytävän kautta yhteydessä linnan kanssa,
jolla näitä paitsi oli eri sisäänkäytävät molemmilta sivulta.

Oikeanpuolisessa sivurakennuksessa, joka myöskin kohosi
kaksikerroksisena, asui, kuten jo mainittiin, leskikreivitär Eleonora
Stjernfelt. Pimeän ja pitkän etehisen kautta tultiin aliseen
kerrokseen, jossa perhe enimmäkseen oleskeli, paitsi kun vieraita kävi
Torpassa, niin silloin avattiin juhlakerros (ylinen), joka sen ajan
tavan mukaan oli koristettu kauniilla seinäpapereilla, ja leikkauksilla
tahi maalauksilla varustetuilla huonekaluilla, sekä sukutauluilla
raskaissa, kullatuissa kehyksissä.

Eräässä näillä kaunistetussa huoneessa tapaamme Eleonoran samana
iltana, josta edellisessä luvussa kerrottiin. Mutta eipä kukaan tuntisi
hilpeätä ja tulista puolatarta, jonka ensikerran tulimme tuntemaan
Mikolaiovin linnan salissa. Tosi on, että kaksikymmentä vuotta on siitä
kulunut, mutta ainoastaan pari kuukautta takaperin oli hän vielä
iloinen ja vilkas, neljästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta. Suru
oli nyt astunut hänen ennen rauhaisan kotinsa kynnyksen yli, ja tämä
synkkä vieras ryösti häneltä kaiken ilon. Se toi mukanaan sanoman, että
hänen puolisonsa oli kuollut, että se, jonka edestä hän oli uhrannut
kaikki, ei ollut enään olemassa.

"Mutta yksi lohdutus minulla on kuitenkin", sanoi hän itsekseen,
nojaten vieläkin kauniin päänsä käsiinsä, "se on lohdutukseni, että hän
kuoli sankarikuoleman, ja että hän viimeiseksi ajatteli Jumalaa ja
minua! Niin", jatkoi hän, nostaen päätään ja kyynelsilmin katsellen
pientä raamattua helmassaan, "suuri lohdutus on tämä kirja, jonka hän,
_hän_, jota yksin rakastin, lahjoitti minulle hääpäivänämme. Se on
monta kertaa rauhoittanut minua, tehköön nytkin samoin." Näin sanoen
vei hän raamatun huulilleen ja kuiskasi: "Tässä suloisessa sanassa,
joka tarjoo rauhaa ja sovitusta, ja lasteni rakkaudessa olen löytävä
sen levon, joka nyt häirittiin. Mutta en ymmärrä tätä", virkkoi hän,
kiivaasti nousten seisomaan, "kello on jo kaksitoista, eivätkä he vielä
ole palanneet." Tätä sanoessaan tarttui hän pieneen kilistimeen, jonka
kimakan äänen kuultuaan, vanha palvelija heti näyttäytyi ovella.

"Sinä voit olla luonani, Martta", sanoi kreivitär, pyyhkäisten
kädellään otsaansa, "tänä iltana olen taas niin levoton; onhan
levollisempaa olla seurassa kun yksin murheineen. Bernhard ja Berta
eivät ole vielä tulleet kotia, miten sen selitän?"

"Sehän on ihan luonnollista", vastasi vanha palvelijatar, istahtaen
jakkaralle emäntänsä jalkain juureen, "majuritar Lundberg, joka myöskin
tarvitsee lohdutusta majurin kuoltua, ei ole tahtonut laskea neitiä
luotaan tänä iltana, ja..."

"Mutta", virkkoi kreivitär, "Berta on ollut hänen luonaan lähes
kuukauden, ja voinee hän toki ymmärtää, että minäkin kaipaan lastani."

"Niin, todellakin näyttää tämä kummalliselta", vastasi Martta, pannen
koron joka sanalle, "ehkä jokin onnettomuus..."

"Sanot onnettomuus", huudahti kreivitär, hypähtäen seisomaan, "mikä
onnettomuus se olisi! Ovathan ruotsalaiset Herrevadin luona, ja heidän
etuvartijansa puolen penikulman päässä sen ympäristössä."

"Sehän vaan oli arvelu", virkkoi Martta jäykästi. "Sitäpaitsi Bernhard
herra ja Czarny kyllä ovat sellaisia miehiä, että voivat tapella vaikka
kymmentä sissiä vastaan! Niin, sen sanon", jatkoi vanhus, ja löi
yhtämittaa käsillään polviaan, "minkätähden kuningas Kaarlo-vainaa
meidän kuninkaamme isä, välittikään Skoonesta; sillä se voitto ei
milloinkaan tule muuksi kuin harmiksi. Eihän täällä enään saa
yörauhaakaan noilta hurjilta sisseiltä, ja juuri paraasta unestaan
tulee herätetyksi laukauksilla ja muilla vehkeillä. Tuskin uskallan
mennä vallihaudan toiselle puolelle keskellä päivää, sillä joka
pensaassa pelkään näkeväni partasuun skoonelaisen, jonka Jumala on
lähettänyt vitsaukseksi synteimme tähden."

"Martta-hyvä", vastasi kreivitär, eikä voinut levottomuudestaan
huolimatta, joka häntä vaivasi, pidättää hymyä, jonka palvelijan sanat
synnyttivät. "Sinä puhut kuin ymmärtämätön lapsi. Eihän se ole
kuninkaamme syy, että talonpojat ovat nostaneet kapinan; tanskalaisille
siitä voit antaa syyn."

"Minä luulen, mitä luulen", virkkoi Martta, nousten seisomaan, ja meni
vipusillan puoleiseen akkunaan, "ja vielä kerran sanon, että
kuninkaamme teki hullusti, koettaessaan tehdä tanskalaisista
ruotsalaisia. Eihän nyt tiedä illalla, josko aamulla enään elää. Eilen
kuulin Erkin kertovan muille rengeille, että sissijoukko oli polttanut
neljä talonpoikaistaloa, vaan penikulman päässä täältä, ja miten
luulette, kreivitär, voiko maata levossa sellaisia hirmuja nähdessään."

"Sinä olet oikeassa, uskollinen Marttaseni", vastasi kreivitär, mennen
vanhuksen luo; "mutta vanha Torppa on niin lähellä ruotsalaisten
leiriä, ett'ei yksikään sissi uskalla tänne tulla."

"Voi olla", sanoi Martta matalalla äänellä, "mutta kauheata on
kuitenkin elää tällaisina aikoina."

Kreivitär ei vastannut näihin palvelijattarensa valituksiin. Sen sijaan
nojasi hän oikean käsivartensa erään nojatuolin selkälautaa vasten ja
tähysteli ympärillä olevia metsiä, joissa puiden latvat loistivat kuin
hopea, kirkkaassa kuutamossa. Ja kaukana, kaukana olivat hänen
ajatuksensa. Merien yli lentelivät ne synnyinmaahan, Mikolaioviin, sen
synkkiin metsiin ja Visloka-virralle, jonka hopeoidut laineet nyt,
kuten kaksikymmentä vuottakin sitten, leikkivät syntymälinnan juurella.
Hän eli vaan muinaisuuden muistoissa, ja koko hänen lapsuutensa, sekä
viimeiset tapahtumat Puolassa olivat niin vireillä hänen muistossaan,
että hänestä tuntui kuin olisivat ne tapahtuneet vaan pari päivää
sitten.

Mikäpä elämä olisikaan, ell'ei löytyisi suloisia nuoruuden muistelmia,
jotka murheen hetkinä rauhoittavat sydäntä? Laiva, joka avutonna
ajeleisi myrskyisällä merellä. Näistä nuoruuden muistelmista sai
Eleonoora hetkisen iloa, ja hän nautti sitä koko tulisen sielunsa
voimalla. Mutta todellisuus karkoitti pian tämän ilon.

"Voi suuri Jumalani", huudahti Martta ja löi käsiään yhteen, "tuolla
tulee Bernhard herra ja Czarny, ja suuri joukko ratsumiehiä. Nyt he
ovat vipusillan luona. Erkki laskee sen alas, ja nyt he laukkaavat
pihaan. Mitähän tämä merkinnee, täytyypä ottaa siitä selko."

Eleonora värisi kuin vilutautinen, mutta ennenkuin hän ehti sanaakaan
sanoa, oli Martta poissa. Levottomuudesta menehtymäisillään vaipui hän
sohvalle ja kätki itkien kasvonsa käsiinsä. Hän ei nähnyt, miten
Bernhard hiljaa tuli huoneesen ja lähestyi varpaillaan, mutta äkkiä
nousi hän, ikäänkuin näkymättömän käden koskettamana, seisomaan, ja
seuraavassa hetkessä lepäsi rakastettu poikansa hänen rinnoillaan.

Puolen tuntia sen jälkeen tunsi hän Bertan kohtalon, mutta että se oli
heidän verivihollisensa, joka tällä tavalla kosti, sitä hän ei
tiennyt. Bernhard yksin tiesi tämän, sillä matkalla oli Czarny,
vaitiololupauksella, kertonut kaikki. Tulinen nuorukainen paloi
kostonhalusta, ja ainoastaan Czarnyn varoitukset, että kavaluus ja
keinottelu tässä yksin olivat auttavat maalin päähän, häntä hiukan
rauhoittivat.

"Berta on sissien hallussa", vaikeroi kreivitär Czarnyn ja Bernbardin
häntä tukiessa, hänen ollessa kaatumaisillaan. "Mikä hirveä kohtalo on
hänellä tarjona näiden saaliinhimoisten laumojen keskessä, joilla ei
löydy Jumalata! Oi, mitä olen tehnyt, että tämäkin suru tuli osakseni!"

Niin vaikeroi tuo paljon kärsinyt äiti ja vaipui tunnotonna sohvalle.
"Jää luokseni, Bernhard", jatkoi hän ja tarttui poikansa käteen, "minä
olen niin levoton, ja aavistan mitä kauheinta!"

"Rakas äitini", sanoi nuorukainen vakavalla ja levollisella äänellä,
"Czarny ja minä olemme päättäneet ett'emme lepää, ennenkuin olemme
tullut sissien olopaikan perille. Akseli Lundberg on yhtynyt seuraamme,
ja jo tänä yönä alamme tutkimusretkemme. Jos tahdot, äiti, kutsuu
Martan tänne, että hän..."

"Niin, tee se", vastasi kreivitär hiljaa, sitte jatkoi hän kovemmalla
äänellä.

"Älkää palatko takaisin, ennenkuin tiedätte, missä Berta on; en voi
saada lepoa, tuntemattani hänen kohtaloansa. Mutta kiiruhda, poikani",
huudahti hän kiivaasti, "jokainen hetki kuin menee hukkaan on ijäisyys.
Sano myöskin Erkille, että hän uskollisesti vartioitsee vipusillan
luona, sillä näinä aikoina ei voi kukaan olla tarpeeksi varovainen."

"Kyllä, äitini", huusi nuorukainen, syleili äitiänsä ja ja kiiruhti
pois.

Pihalla tapasi hän Czarnyn ja Akseli Lundbergin, majuri Lundbergin
pojan, solakkaan ja kauniin nuorukaisen ja kornetti Aschebergin
ratsumiehissä, kuten Bernhardikin.

Kuten heidän isänsäkin, olivat nämä molemmat nuorukaiset, vapaasukuinen
ja aateliton, solmineet lujan ystävyyden-siteen, ja yhdessä
kamppailussa sodissa olivat he oppineet luottamaan omiin voimiinsa, ja
tämä yhä innostutti heitä uusiin voittoihin. Sydämestään vihaten noita
sisseiksi nimitettyjä uhkavaltaisia, menivät he Aschebergin osastoon,
sillä tämä oli ottanut ajaakseen nuot pakosalle ja hävittääkseen heidän
laumansa. Uudet maakunnat olivat saaneet maistaa kaikkia siitä hirmuja,
jotka ovat partiosotain ehdottomia seuralaisia, ja erittäin raivosi
viha Skoonessa, jossa pääkahakat taisteltiinkin. Ei voi löytyä
kauheampaa kuin näiden sissien retkeilyt, ja lukiessa kertomuksia
näistä luulisi elävänsä maassa pakana-ajalla, jolloin murhat ja ryöstöt
pidettiin Jumalille otollisena. Kyllähän ruotsalaiset koettivat hillitä
hurjien talonpoikain ryöstönhalua, mutta turhaan, ja juuri se, kun
sotilaat armahtamatta kostivat tovereinsa kohtalon, lisäsi yhä raivoa.

"Seuratkaa minua", sanoi Czarny mennen vasenta sivurakennusta kohti,
"neuvotelkaamme, miten parhaiten keksisimme noiden konnien olinpaikan,
ja sitte", huudahti hän kovemmalla äänellä miekkaansa pudistellen,
"sitte olkoon suurin huolemme Berta-neidin pelastaminen. Mutta meitä on
vaan kolme, ja..."

"Useampia ei tarvitakaan", keskeytti Aksel vakavasti. "Usko minua
Czarny, kolme urhoollista ja virkeätä miestä voi tässä tapauksessa
toimittaa enemmän kuin kelpo miesjoukko."

"Totta", virkkoi Bernhard, astuessaan ensimmäisenä matalaan etehiseen,
"me olemme tekevät enemmän, kuin jos kokonainen armeija meitä
seuraisi."

Czarny ei vastannut, vaan seurasi vaieten nuorukaisia.

       *       *       *       *       *

Neljä päivää oli kulunut, eikä Czarnyn seurueineen ollut onnistunut
saada mitäkään vihiä Bertan olopaikasta. Partioretkillään kyllä olivat
saaneet kaksi talonpoikaa vangittua ja pakolla koettaneet tulla
totuuden perille, mutta turhaan. Nuo karaistut roistot kärsivät mitä
suurimpia tuskia valittamatta ja kuolivat mieluummin kun pettivät
toverinsa. Vihansa ruotsalaisia kohtaan oli niin suuri, että nuo hurjat
skoonelaiset koettivat kaikin tavoin heitä vahingoittaa, eivätkä
silloin panneet ainoastaan omaisuuttaan alttiiksi, vaan antoivat myös
ruumiinsa kiusattaa mitä hirveimmällä tavalla, ainoastaan voidakseen
tehdä rahtusen haittaa vihollisilleen. Tämä kova vastarinta tietysti
suututti Czarnya, ja sai usein hänen puolalaisen verensä kuohumaan, ja
usein Akselin ja Bernhardin täytyi mennä väliin niitä hirmuisuuksia
estämään, joita hurjistunut puolalainen oli tekemäisillään.

Aamusta iltaan ja vielä öisinkin kuljeskeli vanhus Herrevardin
ympärillä olevissa metsissä; hän tarkasteli melkein joka pensaan ja
tähysteli puiden tuuheita latvoja, "sillä", oli hänellä tapana sanoa,
"minä tunnen noiden lurjuksien sotimis-tavan, ja valveilla täytyy olla,
jott'ei saa luotisadetta ja keihäitä ylitsensä sekä puunlatvoista että
pienimmästä pensaasta." Ja oikein hänellä olikin, puolalaisvanhuksella,
sillä talonpojat käyttivät vähintäkin tilaisuutta hyväkseen, ollessaan
partioretkellä.

Oli neljäs yö yllämainittujen tapausten jälkeen: Noin kahden penikulman
päässä Torpasta, tiheän metsän siimeksessä, käyskeli kolme miestä
hiipivin askelin. Varovasti kuin intiaanit astuivat he maassa olevien
puun oksien yli, eikä silmänsä jättäneet yhtäkään esinettä, ennenkuin
se oli tarkoin tutkittu. Kesä-ilta oli lämmin ja suloinen, ja synkeät
pilvet ajoivat toisiaan takaa taivaalla. Silloin tällöin kuului
ukkonenkin tuonnempaa, ja kirkkaat salamat katkaisivat ilman. Mutta nuo
kolme kulkijanta eivät näyttäneet huomaavan tätä, he olivat niin
kiintyneet puoliääniseen keskusteluunsa, ett'eivät huomanneet kapinaa
luonnossa.

"Tästäkö metsästä meidän siis pitäisi löytää heidät", sanoi Czarny ja
kääntyi Aksel Lundbergin puoleen, joka käveli hänen vasemmalla
puolellaan, "mutta jos olette erehtynyt..."

"En, Czarny, en", vastasi nuorukainen tulisesti, "minä en erehtynyt:
täällä tulee joukkion olla, se ei Erkin puheen mukaan olisi kerinnyt
kauvemmaksi, sillä eilen iltapäivällä oli hän nähnyt heidän Torpan
läheisyydessä. Ja voittepa uskoa, että tuo vanha kettu oli kavala kuin
itse Sven Paavonpoika [kuuluisa sissien päällikkö]", huudahti
nuorukainen nauraen; "hän pukihe itsensä sissiksi ja sanoi kuuluvansa
Marsvinholmassa asuskelevaan seurueesen. Kyllä häntä kovin tutkittiin,
mutta hän antoi myös sellaisia vastauksia, että talonpojat hätä pikaa
palasivat takaisin. Torppaan he juuri pyrkivät, mutta Erkki kertoi
heille, että 20 Aschebergin ratsumiestä oli siellä majoitusväkenä,
anteeksi annettava valhe, tietysti eivät he uskaltaneet mennä
kauvemmaksi, ja seurueen päällikkö..."

"Näkikö Erkki hänen?" kysyi Czarny kiivaasti.

"Tietysti näki! Tämän kanssa hän puhuikin koko ajan."

"Millainen hän oli, tiesikö Erkki sen?"

"Tiesipä niinkin", vastasi nuorukainen, tähystellen Bernhardia ja
Czarnya, jotka nähtävästi levotonna odottivat vastausta. "Hänellä oli
pitkä vartalo, punainen tukka ja parta."

"Väärennetyt kaikki", jupisi Czarny itsekseen, vaihtaen Bernhardin
kanssa merkitsevän katseen. Sitte kuiskasi hän kumpaisellekin
seuralaiselleen: "Pitäkää nyt silmänne auki, sillä hän on se, joka
ryösti neidin."

"Mutta sanokaa", virkkoi Aksel ja seisahtui, "teillä on jokin
salaisuus, ja miksi sinä Bernhard salaat sen minulta? Se on ehkä
yhteydessä sisaresi kanssa", jatko hän, hienon punan noustessa hänen
poskilleen, "ja minä vaadin, että sinä ystävänä teet minun osalliseksi
siitä. Ja", jatkoi hän vakavalla äänellä, "jos toimin kanssanne, on
minun myös..."

"No, siis'" keskeytti Bernhard ja tarttui ystävänsä käteen, "Czarnyn
tutkiessa paikkaa, tahdon kertoa sinulle kertomuksen, jossa sinunkin
isäsi ei näytellyt vähäpätöisintä osaa. Mutta istahda, Aksel, se on
pitkä kertomus."

Emme tahdo kuunnella tätä kertomusta, jonka sisällön lukija jo
ennaltaan tuntee, vaan sen sijaan seuraamme Czarnya, hänen etsiessään
sissien jälkiä. Kokonaisen tunnin käyskenteli vanhus edestakasin
löytämättä yhtään jälkeä. Varovasti hiipi hän laveihin pensakkoihin ja
ravisteli pienempiäkin puita, mutta kaikki turhaan. Hän rukoili pyhää
neitsyttä ja kaikkia tuntemiansa pyhiä, mutta yhtä turhaan, ja hän oli
juuri aikeessa antaa sovitun merkki-huudon, kun äkkiä huomasi savua
vähän matkan päässä. "Tuossa sain heidät näkyviini", mutisi hän,
pyyhkäisten tyytyväisenä partaansa, "pyhä neitsyt kuuli kuitenkin
rukoukseni; nytpä nuo konnat eivät pääse kynsistämme." Näin sanoen
paljasti hän miekkansa, otti ladatun karpiinin vasempaan käteensä ja
rupesi astelemaan sitä paikkaa kohti, mistä savu näytti tupruelevan
taivaalle. Mutta astuttuaan pari askelta seisahtui hän ja kuunteli. Ei
pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta. "Heitä mahtaa olla suuri
joukko", jupisi hän itsekseen, "sillä pari kolme sissiä ei niin
pelkäämättä antaudu julkitulemiselle alttiiksi, tietäessään että
Kaarlo-kuningas oleilee Herrevadissa ja Ascheberg Erkin puheen mukaan
Torpan luona. Ha ha haa!" nauroi Czarny tuskin kuuluvalla äänellä,
"onpa oikein hauskaa saada nuo lurjukset petetyksi, ja niin totta kun
nimeni on Czarny, on Erkki saava kymmenen kirkasta tukaatia siitä, ja
ellei Martan kova sydän nyt pehmene, kun hän saa kuulla vanhan
rakastajansa urotyön, en tahdo enään rehellisen nimeä kantaa.
Aksel-herra sanoi heidän kuuluvan marsvinholmalaiseen seurueesen; no
niin, samapa tuo minusta on, mitä lurjuksia he ovat, kyllä miekkani
puree yhtä syvään sen seutulaista sissiä kun roostaadilaista ja
torekovalaistakin. Mutta täytyypä tarkastaa lähemmin, miten tuon savun
laita oikeastaan on."

Näin sanoen rupesi hän taasen astelemaan varovaisin askelin,
havaitsematta, miten synkkiä sadepilviä äkkiä nousi taivaalle ja tuuli
alkoi vinkua puiden latvoissa. Hän piti ainoastaan silmällä tulta, joka
kirkkaasti valaisi tummat puunrungot vähintäänkin kymmenen kyynärän
päässä.

Parin minuutin kuluttua oli hän tullut määräpaikalle, ja piiloutui
tiheän pensaan taakse, josta voi silmäillä seutua ympärillään.

Iloisesti räiskyvän nuotion ympärillä makasi viisi henkeä, joiden kovia
kasvoja ja säihkyviä silmiä leimuavat liekit valaisivat, tehden nuo
jättiläiskokoiset, huonosti vaatetetut olennot hirvittävän pelottavan
näköisiksi. He makasivat kehässä, jalat sisäänpäin, ja jokaisella oli
vieressään aseensa, pitkä pyssy. Mutta tämä ei ollut kylliksi,
nahkasiin vöihin oli kiinnitetty pistooleja ja veitsiä, joiden terävät
terät useammin kuin kerran olivat löytäneet tien usean ruotsalaisen
soturin sydämeen. Tukka, samoinkuin partakin, olivat epäjärjestyksessä,
ja lian sekä haavain rumentamat kasvot olisivat mainiosti sopineet
malliksi hornanhenkeä kuvattaessa. Kaikilla viidellä oli roteva ruumis
ja leveät hartiat sekä korkea rinta, joka sieltä täältä loisti esiin.

Kun Czarny tarkoin oli tutkinut, ett'ei yhtäkään väjyvää vihollista
löytynyt läheisyydessä, ja koetellut miekkansa terää, sekä katsonut,
oliko luoti paikallaan pistoolissa, valmistautui hän, jos tulisi
huomatuksi, taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Mutta äkkiä säpsähti
hän ja vetäytyi kauemmaksi pensaikkoon, pitäen pistoolinsa koholla. Syy
tähän hänen liikkeesensä oli se, että sissit olivat nousseet
seisoalleen ja rupesivat liikkumaan edes takaisin, jolloin Czarny usein
oli vähällä joutua ilmi, sillä hän huomasi kauhukseen nyt vasta,
mitä ei ennen tullut ajatelleeksikaan, että tuli valaisi hänen
piilopaikkaansa. Tämä ei ollut mikään hupainen tieto, ja nyt ruveta
sieltä hiipimään pois, olisi sama, kuin mennä suoraan kuolemata kohti.
Vanhuksen koko ruumis värisi, sillä vaikka hän olikin urhea,
kauhistutti häntä kuitenkin se tappamistapa, jota sissit käyttivät,
nimittäin, keihään lävistämänä vitkaan kiusaantua kuoliaaksi.
"Mieluummin kärsin kaikki kiirastulen tuskat, kuin kuolen sillä
tavoin", jupisi vanhus, pyyhkäisten hikeä otsaltaan: "ennen olivat
eversti Krusen nyrkit peloittavimmat mitä tiesin, mutta nämä pirut
keksivät sellaisia keinoja kiduttaakseen ihmisparkoja, ett'ei itse
paholainenkaan sellaisia ymmärtäisi. Uh, tämä on hirveämpää, kuin olla
puolen vuotta kiirastulessa!"

Kun sissit noin puolen tunnin ajan olivat astelleet tulen ympärillä,
poistuivat he yksi toisensa perästä metsään, kunnes vaan yksi enään oli
jälellä. Jokaisen poistuneen talonpojan jälkeen hengitti Czarny
vapaammin, ja kun kaikki, paitsi viimeinen, olivat menneet, levisi
voittoriemuinen hymy hänen kasvoilleen, ja hän jupisi puoliääneen,
pistäen päänsä esiin pensaiden välistä paremmin nähdäkseen sen
yksinäisen vihollisensa, joka makasi tulen ääressä entisessä
asennossaan:

"Ryövärien leiri on tietysti kauempana: tämä on ehkä vartiopaikka,
mutta tuollainen talonpoika-ryökäle juuri sopiikin kuninkaan sotilaita
vartioimaan! Ha ha haa", naurahteli hän ja hieroi mielihyvissään
käsiään, "mielestäni jo näen noiden ruojain pitkät nenät, kun takasin
palatessaan huomaavat vartijan olevan poissa! Mutta jos tahtovat
vaivata itseään kappaleen matkaa edemmäksi, saavat hänet kyllä nähdä
niin korkeassa asemassa, kuin hänen arvolleen sopii, ha ha haa! Kun
Puolassa olin mukana hirttämässä eversti Krusen ratsumiehiä, oli se
minusta hauskaa, ja oikein olin riemussani, kun sain muutamia
ryöstetyksi ja voin panna heidät killumaan Mikolaiovin linnanmuureille,
tietysti muurin _ulkopuolelle_, sillä muuten kai olisin pelottanut
vanhan Katarina-rouvan, joka nyt vihdoin lepää miehensä luona
Varsovassa, mutta jos saisin tuon repaleisen lurjuksen niskasta kiinni,
lukisin kaksikymmentä Pater nosteria ennen auringon nousua, ja vielä
lisäksi niin monta Avea, kuin ennättäisin. Nyt tai ei koskaan tulee
koettaa, josko onni minua seuraa."

Näin sanoen rupesi vanhus vähitellen hiipimään pensaikosta esiin, ja
pian oli hän vapaa. Kuten kissa kapuili hän puiden välissä yhä pitäen
miekkaa edessään.

Sissi makasi yhä valkean ääressä, liikuttamatta jäsentäkään.

"Nyt on konna paulassa", jupisi Czarny, ryömien esiin uhrinsa takaa,
"ja ell'ei itse saakeli häntä auta, ei hän pääse pakenemaan."

Ainoastaan neljä kyynärää oli vihollisten väliä, mutta sissi ei
liikahtanut paikaltaan. Czarny otti viimeisen askeleen, kohotti miekan,
ja aikoi juuri yhdellä kauhealla lyönnillä halaista vihollisensa pään,
kuin tämä aivan tyynesti katsoi takansa ja sanoi ystävällisesti:

"Hyvää iltaa, Czarny!"

Kun Czarny ensimmäisen kerran kuuli nimensä mainittavan, ei hän
hetkiinkään säpsähtänyt niinkuin nyt. Olihan hän ihan varma asiastaan,
ja juuri vihastuen vihollisensa yli voittoriemua viettämäisillään
ollessaan, kuulee hän tyynen tervehdyksen: "hyvää iltaa, Czarny!" Tämä
oli rehellisen vanhuksen mielestä liikaa. Veri pakeni hänen
kasvoiltaan, miekka putosi kädestä, ja vähältä piti, ett'ei hän itse
syössyt maahan, kun vihollisensa rivakasti hypähti hänen rinnalleen ja
tuki häntä voimakkailla käsillään.

Mutta tuskin tunsi vanhus vihollisen kädet ympäröivän häntä, ennenkuin
hän voimakkaalla liikkeellä vetäisi itsensä irti ja huudahti, tarttuen
miekkaan:

"Konna, sinun täytyy taistella kanssani, enkä minä mene täältä,
ennenkuin olen nähnyt veresi."

"Niinkö luulet, Czarny?" virkkoi vastustajansa mitä levollisimmalla
äänellä maailmassa. "Sinä olet vielä yhtä kiivas kuin ennenkin, eikä
kaksikymmentä vuotta lisää niskoillasi ole saanut vertasi lauhtumaan."

"Kyllä sinut tunnen, kurja!" huudahti Czarny ja astui lähemmäksi.
"Monessa eri muodossa saisin sinut nähdä', nämä olivat omat sanasi,
mutta minä sinut kyllä tunnen, ja vaikka nyt koko sissiseurueesi olisi
kanssasi, et pääsisi pakenemaan käsistäni."

Vieras rupesi nauraa hohottamaan, ja tämä tietysti kiukutti Czarnya
vielä enemmän. Kuuntelematta, mitä sanomista vastustajallaan olisi
ollut, syöksyi hän tätä vastaan, ja olisi epäilemättä lävistänyt hänet,
ell'ei tämä nopealla liikkeellä olisi väistynyt syrjään. "Hurja
ihminen", kuiskasi tuntematon ja tarttui kovasti Czarnyn käteen,
"kiivautesi pilaa tykkänään sen, mitä petoksella voisi saada aikaan.
Jos itse saisit päättää, saattaisit parin päivän kuluttua sekä itsesi
että minut onnettomuuteen."

Näin sanoen repäsi vieras suuren, sysimustan parran kasvoiltaan ja
jatkoi:

"Tahtoisitko minut tappaa, vanhus, vai oletko kentiesi unohtanut minut?
Sinä olet nyt niin monta vuotta ollut ruotsalaisena, että varmaan olet
unohtanut vanhan ystäväsi ja liittolaisesi. Tai ehkä lisään muistoasi
hieman, niin että..."

"Ramoski, vanha, uskollinen ystäväni!" huudahti Czarny, ja heittäytyi
ystävänsä rinnoille, "mutta miten ymmärrän sen, että..."

"Että näet minun näiden roistojen keskuudessa", sanoi Ramoski
iloisesti, "siitä syystä, että olen täällä silmällä pitämässä erästä
konnaa, joka on unhottanut sen kauniin opin, että sopiminen
vihollistensakin kesken on kristityn velvollisuus. Mutta tule tänne
valkean ääreen, niin kerron sinulle vaiheeni, jotta tulisit huomaamaan,
että vielä pidän sen liiton, joka tehtiin litvalaisten leirissä."

"Mutta jos toverisi tulevat ja löytävät minun täällä!" intti Czarny,
tuntien kylmän väreen selässään ja ajatellessaan sitä kohtaloa, mikä
sitten tulisi hänen osaksensa.

"Ei ole hätää, ei ole hätää", vastasi Ramoski levollisesti, "he
nukkuvat parin sadan kyynärän päässä tästä, ja luottavat täydellisesti
valppauteeni."

"Niin, kyllähän sinä valpas olitkin", virkkoi Czarny, joka taasen
rupesi tulemaan hyvälle tuulelle.

"Minä näin sinut kaiken aikaa", sanoi Ramoski läheten valkeata ja
heitti siihen muutamia risuja. "Jo tullessasi näin sinut, ja pelkäsin
hirveästi, että hekin sinun huomaisivat. Sentähden otinkin tällä kertaa
vartioidakseni, koska siten mainiosti saisin keskustella kanssasi.
Mutta vähältä piti, ett'ei kiivautesi tehnyt tätä toivoani turhaksi."

"Älä siitä enään puhu, Ramoski", pyysi Czarny hieman häpeillään, "minun
raivoni on anteeksi annettava, koska luulin, että Walchovitz oli se,
joka..."

"Hänestä nyt juuri tahdon puhuakin", virkkoi Ramoski, istahtaen valkean
ääreen. "Istu nyt viereeni, niin saat kuulla mitä on tapahtunut, sitten
kun Puolasta lähdit."

"Olemmeko aivan varmat täällä?"

"Aivan varmat", oli Ramoskin lyhyt vastaus. Sitten alkoi hän:
"Toukokuun 25 päivän jälkeen, joka päivä on meille onnettomuutta
tuottava, tuli Walchovitz yhä kummallisemmaksi ja hiljaisemmaksi. En
tiedä, josko hän erittäin vihasi sinua tai minua, mutta usein kuulin
hänen jupisevan kostosta, jesuiitoista ja valapattoisista. Aluksi en
ottanut tätä huomioonikaan; hän tuli usein luokseni Sandomiriin, ja
minä kävin häntä tervehtimässä uudessa mökissään Veikselin rannalla. Me
puhuimme usein sinusta ja kreivi Stjernfeltistä, enkä minä havainnut
hänen koskaan tulevan liikutetuksi, kun hänestä tuli puhe. Ainoastaan
kerran, kun tulin maininneeksi Czarneckia, tuli hän alakuloiseksi ja
meni tiehensä, joten sittemmin aina varoin puhua tästä asiasta. Vuosi
kului, ja Walchovitz hoiti maataan mitä suurimmalla innolla, mutta
äkkiarvaamatta hän katosi, ja vaikka miten olisin hakenut, en tullut
hänen jäljilleen. Vuodet vierivät, ja minä unhotin pian kaikki, kunnes
taasen noin kymmenen vuotta pakonsa jälkeen tapasin hänet Varsovassa;
mutta arvaathan hämmästykseni, kun näin hänen olevan puettuna
munkkipukuun. Tuskin uskoin silmiäni, mutta lähemmin tarkastettuani
tunsin hänet. Mikähän on tämän valepuvun tarkoitus? -- ajattelin, ja
päätin ottaa selon hänen toiminnastaan. Minä hiivin sentähden pois
kirkosta, juoksin asuntooni isäntäni luo ja pyysin häntä lainaamaan
minulle kaapunsa sekä pari pistoolia. Kun tällä tapaa olin
varustainnut, astelin pitkin askelin takasin kirkkoon, ja tulin sinne,
juuri kun messu oli päätetty. Minä asettauduin vihkimysveden luo ja
tarkastelin kaikkia, jotka kulkivat ohitseni. Vihdoin näin
Walchovitzin; hän kastoi pari sormeansa vihkiveteen ja mutisi hiljaa
itsekseen, jonka jälkeen hän seurasi joukkoa kirkosta ulos. Hetkeäkään
odottamatta kiirehdin pihalle ja tulin juuri parahiksi näkemään, miten
Walchovitz kääntyi eräälle sivukadulle ja alkoi mitata sitä pitkin
askelin. Tämä tietysti kiihoitti uteliaisuuttani ja, vedettyäni kaapuni
kauluksen paremmin kasvoilleni, kiirehdin hänen perässään. Puolen
tuntia pysähtymättä käveltyään moniaiden ahtaiden katujen läpi, ja
kertaakaan taaksensa katsomatta, joka seikka tietysti oli minulle
hyödyksi, seisahtui hän vihdoin aivan kaupungin ulkopuolella olevan
luostarin tykönä. Raskas portti sulkeutui hänen jälkeensä, enkä minä
voinut ymmärtää, miten päästä sisään. Siten seisoessani mietteisiini
vaipuneena, lähestyi eräs munkki, joka imartelevalla äänellä kysyi,
josko ha'in ketään. Minä mainitsin Walchovitzin nimen, mutta sain heti
vastaukseksi, että sen nimistä henkilöä ei löytynyt. Tämän sanottuaan
poistui munkki, innolla tehden ristinmerkkinsä, ja minä olin juuri
aikeessa palata asuntooni, kun tuttu ääni tunkeikse korviini. Se tuli
luostarin puutarhasta, jonka muurin ääressä seisoin, ja minä tunsin
äänestä Walchovitz'in. Hänellä oli toinen munkki seurassaan. Niin
varovasti kuin mahdollista oli, lähenin muuria, ja kun se oli jotenkin
matala, hyppäsin sen yli, ja piilouduin sen vieressä kasvavaan
pensaikkoon. Onni oli minua seurannut, niin ett'eivät olleet minua
huomanneet. Walchovitz ja hänen seuralaisensa, joka ei ollut kukaan muu
kuin luostarin pää-pappi, tulivat yhä lähemmäksi ja istuivat eräälle
turvepenkereelle parin askeleen päässä minusta. Liian pitkäksi tulisi
kertoa kaikki, mitä kuulin, mutta muun muassa sain tietää, että
Walchovitz oli tavannut sinut Tanskan maalla, ja hän mainitsi
päivänkin, jolloin..."

"Se oli yöllä marraskuun 15 ja 16 päivän välillä vuonna 1659", vastasi
Czarny synkästi.

"Aivan niin", virkkoi Ramoski matalalla äänellä, ensin tarkastettuaan,
ett'ei kukaan ollut kuulemassa.

"Nyt tahdon vaan kertoa sinulle syyn, miksi Walchovitz oleskeli
luostarissa, jotta tulet huomaamaan, mikä leppymätön ja kamala
vihollinen hän meille on. Kertomuksessa pää-papille, joka useita
kertoja osoitti mieltymystään nyykäyttäen päätään ja vihdoin siunasi
hänen aikeensa, tunnusti hän, että ainoastaan kosto oli saattanut hänen
ottamaan tämän askeleen, ja silloin tulin tietämään, mitä ennen emme
olleet voineet aavistaakaan, että ruhtinas Göran Czarnecki oli
vannottanut Walchovitz'ia kostamaan Eleonoora-kreivittärelle ja hänen
lapsilleen, vaikka ruhtinas eläisikin. Täyttääkseen velvollisuutensa,
kuten hän sanoi, oli hän kymmenen vuotta oleskellut tässä luostarissa,
tutustuakseen jesuiittain oppiin.

"Minä hikoilin tuskasta, en niin paljon peläten vaaraa, joka sinua ja
minua uhkasi ruhtinaan vastustajina, vaan kreivittären tähden, ja
parissa minuutissa olin tehnyt päätökseni. Kun Walchovitz ja pää-pappi
olivat poistuneet, kiiruhdin minä takasin samaa tietä, kun olin
tullutkin, ja riensin pitkin askelin asuntooni. Pari tuntia sen jälkeen
olin matkalla Sandomiriin, myin siellä pienen taloni, ostin aseita ja
palasin takasin Varsovaan. Useita tuntia vakoilin vanhan luostarin
ympäristössä, ja kaksi päivää turhaan odotettuani, onnistui minun
vihdoin tavata Walchovitz. Hän säpsähti yhtä suuresti kuin sinäkin,
nähdessään minut, sillä tiedä, että tuo konna on pelkuri", kuiskasi
Ramoski, nojautuen lähemmäksi Czarnya, "mutta parilla sanalla, jotka
oikein olivat hänen mieleensä, onnistui minun haihduttaa hänen
epäluulonsa. Me menimme yhdessä kaupunkiin ja keskustelu päättyi niin,
että teimme liiton, ja käyskentelimme yhdessä läpi Pommerin, Tanskan
sekä koko etelä-Ruotsin, kunnes vihdoin saimme teistä vihiä, hiukkasen
ennen Lundin tappelua."

"Sinä olet siis liitossa Walchovitzin kanssa", huudahti Czarny, tehden
uhkaavan liikkeen.

"Etkö ymmärrä kavaluuttani?" kysyi Ramoski, pyyhkien partaansa. "Jos
tahtoo saada jesuiittoja petetyksi, täytyy..."

"Kyllä nyt ymmärrän", vastasi Czarny ja laski kätensä Ramoskin olalle,
"sinä olet vielä liitollemme uskollinen?"

"Kautta pyhän neitseen ja kaikkien pyhimysten olen minä uskollinen",
huudahti Ramoski ja teki ristinmerkin. "Mutta nyt on sinun aika mennä,
kauemmin en voi turvallisuuttasi taata", jatkoi hän ja tarkasteli
taivasta, joka alkoi hieman valjeta, rajuilman mentyä ohi, "päivä
koittaa jo pian, ja toverini voivat milloin tahansa palata."

"Ja Berta-neiti", kysyi Czarny levottomana, "miten häntä kohdellaan?"

"Älä huolehdi hänestä", vastasi Ramoski luottavasti. "Niin kauan kun
minä olen siellä, ei hiuskarvaakaan oteta hänen päästään."

"Emmeköhän voisi ottaa häntä väkivallalla?"

"Vielä ei; Walchovitz tappaisi hänet heti. Anna minun toimia, niin
takaan, että kaikki päättyy onnellisesti. Minä olen kietova tuon vanhan
ketun niin pauloihini, ettei hän huomaakaan, kun luiskahdan hänen
käsistään. Tule tapaamaan minua täällä kahdeksan päivän kuluttua samaan
aikaan kun nytkin, ja anna minun yksin toimia, niin on nuori neiti, sen
takaan, pian oleva äitinsä luona.'"

Näin sanoen viittasi Ramoski kädellään jäähyväisiksi ja oli hetkisen
kuluttua kadonnut näkyvistä. Czarny ei viipynyt kauvan, vaan lähti heti
kiirein askelin sille paikalle, missä Aksel ja Bernhard häntä
odottivat. Nämä huomasivat heti Czarnyn huulilla lepäävästä
mieltymyksen hymystä, että jotain tärkeätä oli tapahtunut, eivätkä
lakanneet kyselemästä, ennenkuin Czarny oli kertonut heille koko
tapahtuman.

"Ja minä olen ensimäisenä syöksevä tuon pedon luolaan", huudahti Aksel
merkitsevällä liikkeellä heilauttaen miekkaansa; "kylläpä näytän tuolle
pirun jesuiitalle, etteivät hänen juonensa auta häntä laisinkaan."

"Ja minä olen aikonut vankalla ratsujoukolla tutkia koko seudun",
virkkoi Bernhard miettiväisenä; "ehkä voisimme löytää jotain jälkiä,
sillä kahdeksan päivän odotusaikahan on milt'ei ijäisyys."

"Oli miten tahansa", sanoi Czarny, "varokaa kaikin mokomin
vähimmälläkään sanalla herättää kreivittären luuloa, sillä tämä on arka
seikka ja vaatii suurinta varovaisuutta."

Kättä lyöden lupasivat nuorukaiset seurata vanhuksen neuvoa, ja kiirein
askelin riensivät kaikki kolme Herrevadiin päin, jonne saapuivat päivän
koittaessa.




III.

Kaarlo yhdestoista sotapäällikköineen Herrevadin luostarissa.


Aivan niillä seuduin, jossa pieni, Sarödjärvestä virtaava puro yhtyy
Rönne-jokeen, löytyi ennenmuinoin kahlauspaikka, josta ritarien oli
tapana mennä yli, oltuaan metsästämässä Söderåsissä, paikkakunnan
kauneimmassa ja otuksista vilisevässä metsässä. Tämän kahlauspaikan luo
perussettiin Bernhard Clairvauxlaisen tänne lähettämien Bernhardnimisen
munkkikunnan munkeille luostari vuonna 1144. Silloinen piispa, Eskil,
antoi tähän muuttoon myöntymyksensä, ja toukokuu 1 päivänä 1150
vihittiin Herrevadin luostari neitsy Marian kunniaksi. Jälkeen vuoden
1229, jolloin kaunis luostari paloi poroksi, rakennettiin se uudestaan
ja tuli aikojen kuluessa kuolleiden pää-pappien tekemistä
lahjoituksista äärettömän rikkaaksi. Viimeisen pää-papin nimi oli
Laurids, hän kuoli lokakuun 30 p:nä 1527, sittenkun Kristian III:s
toukokuun 2 päivänä 1565 julistamansa määräyksen mukaan oli ottanut
häneltä luostarin hallinnon. Tämän käskyn pani täytäntöön Sten Bille,
ja tuon ennen niin rikkaan papin täytyi elämänsä loppupuolella syödä
armoleipää siellä, missä ennen oli ollut rajaton hallitsija.
Kristinusko löysi tien pohjoismaihinkin, ja luostarit hävitettiin,
mutta vielä Kaarlo XI:nen aikana olivat Herrevadin muurit ennallaan,
vaan revittiin kuitenkin pian alaa ja rakennettiin uudestaan Malmöstä
tuoduista korukivistä. Kun ruotujako-laitos tuli kuntoon, määrättiin
Herrevadi virkataloksi Skånelaisen ratsurykmentin päällikölle, ja tähän
aikaan (vuodesta 1691 vuoteen 1695) oli Niilo Gyllenstjerna sen
omistaja.

Tässä jylhän romantillisessa seudussa, jossa Söderåsin äärettömät
metsät lumosivat katsojan, ja jossa pieni Rånne-joki hopeavyönä
kierteleikse viheriäin salojen ja kauniiden laitumien läpi, viettivät
hurskaat isät koko elämänsä hartauden harjoituksissa. Mutta tämä aika
oli pian ohi, ja toisia, pysyväisempiä, muistoja on tämän luostarin
yhteydessä.

Syyskuun 14 päivänä 1305 oleskelivat Erik ja Waldemar herttuat
Herrevadissa ja kirjoittivat siellä nimensä erääsen asiakirjaan sekä
myönsivät täten Birgerin pojan hänen seuraajakseen.

Toinen, meidän aikojen läheisempi muisto on se, kun Kaarlo XI majaili
siellä maaliskuun keskipäivistä 12 päivään heinäkuuta 1677.

Historiassamme kerrotuista vuosista on 1677 se, joka enemmin vetää
huomiota puoleensa. Lundin taistelun jälkeen, 4 pnä joulukuuta, ei
seurannutkaan varsinaisia pääkahakoita ennenkuin Landskronan luona.
Sitä kiivaammin käytiin sitävastoin tuota niin kutsuttua sissisotaa,
joka kokonaan hävitti Ruotsin uudet maakunnat, erittäin Skånen, joka
vaati tuhansia uhria. Tanskalaiset puoltivat kovin tätä partiosotaa,
joka tietysti oli suurena haittana pää-armeijalle, ja heidän
everstinsä, Schwanenwedel, tiesikin käyttää näitä järjestämättömiä
talonpoikaisjoukkoja hyödykseen.

Sissijoukkoja perustettiin vuonna 1649 Holsteinissa ja Ditmarschenissa,
kun Kristian IV siellä kävi sotaa, mutta jo Kaarle IX aikana ilmaantui
näitä seurueita Göingen kihlakunnassa, eli, kuten naapurikansat sitä
kutsuivat, "Pikku Turkissa", Skånen ja Blekingen rajalla.

Sodan syttyessä lähetti Tanskan kuningas käskyn entisille
alammaisilleen, että he joka mies nousisivat ruotsalaisia vastaan. Nämä
taas kyllä koettivat houkutella talonpoikia puolelleen, ja niiden
tanskalaisten aatelisherrain joukossa, jotka todella suosivat Kaarloa,
huomataan Kr. Barnekow, Nuutti Tott ja Jörgen Krabbe, jolla
viimeksimainitulla onkin tärkeä osa sen ajan historiassa, mutta
talonpojat mieluummin ryöstivät aatelisten linnoja ja koettivat niin
usein, kun vaan saivat tilaisuutta, hävittää uusia maanmiehiään.
Varsinaisia sissiseurueita perustettiin Göingen, Farsin, Björen ja
Fromestin piirikuntiin, ja ne valittiin johtajaksi, jotka osoittivat
suurinta rohkeutta ja kavaluutta. Näistä olivat mainittavimmat Niilo
Tidemand, Hollandsåsista, Fridsholman Ubbe, Göingestä ja Sven Pålsson
(Påfvelson), joka jo esiintyi Selannisaa v. 1659, siis Kaarlo Kustaan
aikana. Hirveitä olivat ne työt, joita nämä joukot harjoittivat, ja jos
löytyisi joku, joka näitä kaikkia voisi kertoa, tulisi siitä varmaan
nidoksia.

Mutta eivätpä ainoastaan sissit näin hurjia olleet, ruotsalaiset eivät
olleet sen parempia, kun kosto tuli kysymykseen, ja luonnollistahan on,
että raivo siitä yhä yltyi. Niiden ruotsalaisten joukossa, jotka
kaikkialla hätyyttivät sissejä, huomataan, paitsi ennen mainituita
Aschebergiä ja Hummerhjelmiä, Johan Gyllenstjerna, joka kookkaan
vartalonsa ja raa'an esiintymistapansa tähden yleensä kutsuttiin
"Grof-Joniksi" [Roteva Jon] eli "Grobiaaniksi". Hän oli syntynyt
helmikuun 18 päivänä 1635 sekä kuoli kesäkuun 10 päivänä 1680 ja oli
enemmän kuin kukaan muu lainannut apuaan sissien hävittämiseksi.
Helmikuussa v. 1677 majaili hän Kristianopolin edustalla ja antoi
siellä teilata noin 70 vangiksi otettua talonpoikaa. Myös kerrotaan,
että eräs sissijoukko, joka riehui Matterödissä, 4 penikulmaa
Kristianstadista pohjoiseen, siellä vangittiin ja hävitettiin.
Lackalängan luona, kolmeneljäsosa penikulmaa pohjoiseen Lundista,
seisoi everstiluutnantti Rehbinder, ja oli rakentanut etuvarustuksen,
josta piti silmällä niitä sissiseurueita, jotka olivat Ystadin
seuduilta, heidän leirinsä oli nimittäin Marsvinholmassa, josta tekivät
partio-, ryöstö- ja hävitysretkiään sisämaahan päin.

Kyllähän Tanskan kuningas koetti järjestää näitä hurjia joukkoja
lähettämällä heidän luokseen upseereja, ja oli tätä varten maaliskuussa
vuonna 1677 kutsunut hajanaisia joukkioita kokoon Landskronaan, aikoen
yhdistää ne rykmentteihin, mutta hänen täytyi jättää nämä tuumat, kun
talonpojat röyhkeästi vastasivat: me olemme upsereja jokainen [katso
Kronholm, Skånen valtiollinen historia. Il osa, sivu 194]. He tahtoivat
mieluummin tehdä urotöitään omin päin ja omien päällikköjen
komentamina, ja seurasivat ainoastaan silloin muiden neuvoja, kun
näkivät oman etunsa sen vaativan.

Suurimpia sotaliikkeitä vuoden 1677 alkupuolella oli Kristianstadin
piiritys. Pääkortteeristaan, Vää'stä, lähti Kaarlo maaliskuun 24
päivänä marssimaan mainittua kaupunkia kohti, jota puollusti
tanskalainen kenraali Meerheim. Piiritys alkoi, mutta kun Kaarlo näki,
ett'ei mitään voinut toimittaa, jätti hän kenraali Schantzin kaupunkia
hätyyttämään ja meni Rönnebergan kummuille, puolen penikulman päähän
Landskronasta. Siellä oli Kristian häntä vastassa, ja ainoastaan
tanskalaisten kenraalien Arendorffin ja Ridaun vastalause Goltzin
tekemiä ehdotuksia vastaan teki sotatuumista lopun. Tämä eripuraisuus
vihollisten kesken pelasti ruotsalaiset varmasta perikadosta, sillä
ilman sitä, että he olivat paljoa vähälukuisemmat vastustajiansa, oli
heillä vielä paljoa huonompi asema. Kaarlo, joka aina oli pelkäämätön,
tahtoi kuitenkin tehdä rynnäkön, mutta muutti sentään useiden
kenraalien kehoituksesta tuumansa. Paluumatka aljettiin, ja
ruotsalaisten onnistui niin pettää vihollisensa, että olivat
ennättäneet Linderödiin saakka, kun tanskalaiset saavuttivat heidät.
Ruotsalaiset joutuivat ahtaalle siellä, mutta Schoultzin saavuttua
Kristianstadista, aljettiin yhä pienien kahakoiden kestäessä marssia
Herrevadin luostaria kohden.

Tämän paluumatkan jälkeen Rönnebergan kummuilta seuraa Schvanenvedelin
toimittama Ystadin valloitus, Erkki Sjöbladin tappio merellä ja
kuningas Kristianin toimeenpanema Malmön piiritys. Kesäkuun 6 p:nä
saapuivat tanskalaiset niin kutsuttujen Kirsikkamäkien luo kaupungin
ulkopuolelle, ja yöllä 25 ja 26 päivän välillä tehtiin rynnäkkö. Mutta
tuo oiva Fabian Fersen puollusti 3,000 miehellään Malmöta niin
uljaasti, että tanskalaisten täytyi palata takasin suuria vahingoitakin
kärsittyään.

Lyhykäisesti selitettyämme, millä kannalla asiat olivat v. 1677,
tahdomme nyt palata Herrevadin luostariin.

Noin 50 kyynärää itse luostarista, jossa kuninkaan pääasunto oli,
sijaitsi Rönne-virran rannalla pienempi rakennus, sisältäen vaan kaksi
huonetta, toisen suuremman ja toisen pienemmän. Tässä rakennuksessa
asuivat sotamarskit Ascheberg ja Helmfelt, kumpikin silloisen sodan
mainittavimmat ruotsalaiset päälliköt.

Rutger von Ascheberg oli syntynyt Kuurinmaalla vuonna 1621, ja alkoi
sotilasuransa Kustaa II:sen Aadolfin lippujen alla, sekä tuli erittäin
mainituksi niin kutsutussa "pikkusodassa." Puola, Tanska ja Skåne
saivat sittemmin katsella hänen urotöitään. Mielensä oli raitis ja
teeskentelemätön, ja hänessä näki "tosi ruotsalaisen" kuvattuna.
Puolisonsa, Maria Eleonoran von Bussein, kanssa oli hänellä 25 lasta.
Hän kuoli Göteborgissa huhtikuun 17 päivänä 1693, ja sikäläiseen
saksalaiseen kirkkoon on kohotettu muistopatsas hänelle. Hänen
vertaisensa urhoudessa ja kaikkia kärsivässä isänmaanrakkaudessa oli
Simon Grundel Helmfelt, todellinen sotilasnero, jonka tanskalaisetkin
myönsivät. Hän syntyi Tukholmassa v. 1617, jossa hänen isänsä, Jaakko
Grundel, oli pormestarina. Äidin nimi oli Elisa Döpkens. Urhous ja
päättäväisyys olivat hänen luonteensa pääkohdat, ja Riigan puollustus
venäläistä tsaaria Aleksiusta vastaan, joka 90,000 miehellä piiritti
kaupunkia, on kaunein sankarityö hänen voittorikkaassa elämässään.
Hänen kuolemastaan, joka tapahtui tämän kertomuksen jatkuessa,
kerrotaan lähemmin vastedes.

Huoneet, joissa nämä kaksi mainiota päällikköä asuivat, olivat jotenkin
yksinkertaisesti sisustetut, ainoastaan tarpeellisimmat kalut niissä
löytyivät. Oli kesäkuun 10 päivä 1677.

Luostariin päin olevan akkunan ääressä seisoi Ascheberg ja nojasi
päänsä vasenta kättään vastaan, oikean melkein tietämättään
leikitellessä miekan kahvalla. Hänen suuret, puruvat silmänsä olivat
tarkkaan kiinnitetyt luostariin, jossa juuri tänä päivänä vallitsi
erinomainen vilkkaus. Viestejä ja ajutantteja tuli ja meni joka
silmänräpäys, ja eri päällikkyyteen kuuluvia upsereja sekä sotamiehiä
tunkeili pihassa. Syynä tähän vilkkauteen oli se, että Kristoffer
Gyllenstjerna ja Pietari Hierta olivat pari tuntia sitten saapuneet
rykmentteineen.

Virran puoleisen akkunan ääreen oli sitävastoin Helmfelt istahtanut
huonomaisen sängyn reunalle. Hänkin oli miettiväisen näköinen ja
näyttipä siltä, kuin olisi hänen terävä silmäyksensä tahtonut tunkeutua
välkkyvien laineiden läpi. Vihdoin sanoi hän, nousten kiivaasti
seisoalleen ja mennen Aschebergin luo:

"Mitä sanot kuninkaan tuumasta? Se on hieman uhka-rohkeanlainen
mielestäni. Hänen olisi edes pitänyt, odottaa..."

"Mitä kuulenkaan!" huudahti Ascheberg, lyöden Helmfeltiä olalle. "Sinä
puhut uhkarohkeudesta, etkö juuri itse ole uhkarohkein koko Ruotsin
armeijassa. Minä kyllä muistan, mitkä kepposet teit tanskalaisille
viime vuonna Lundin luona, ja lyönpä vetoa siitä, ett'eivät nämäkään
unohda niitä niin helposti. Ei, veli Helmfelt", jatkoi hän hilpeästi ja
silmäili ystävällisesti sotatoveriaan, "sen, joka kalpeamatta astuu
kohden tulimerta, ei sovi puhua uhkarohkeudesta, ja vielä vähemmin
nuhdella ketään tästä! Sitäpaitsi on minun mielipiteeni se, että meidän
juuri nyt on iskeminen, jos tahdomme voittaa mitään, sillä
Köpenhaminasta tulee yhä Landskronaan apujoukkoja, ja olenpa kuullut
puhuttavan, että Tanskan armeija on jo suurempi kuin meidän."

Helmfelt aikoi juuri vastata tähän, kun ovi aukeni ja sisään astui
neljä sotilasta. Nämä olivat Kristoffer Gyllenstjerna, Pietari Hierta,
Nokka Pietariksi kutsuttu, Schönleben ja Lybecker.

"Tervetuloa, toverit", tervehti Ascheberg ja ojensi tulleille molemmat
kätensä, "mitä uusia tiedätte?"

"Eipä mitään muuta kuin pirun kujeita, mihin vaan nokkansa kääntää",
vastasi Pietari Hierta, istahtaen puupenkille Helmfeltin viereen ja
alkoi vilkkaasti keskustella hänen kanssaan.

"Nokka Pelle ei kumminkaan ole vastuuton", huokasi Lybecker, vieden
Aschebergin ikkunan luo. "Minulla on jotain teille kerrottavaa", lisäsi
hän äänekkäämmin, "asia, joka on suuresta arvosta."

Gyllenstjerna ja Schönleben käyskentelivät sillä välin käsi kädessä
edestakasin lattialla ja keskustelivat vilkkaasti.

"Mitä teillä on kerrottavaa?" kysyi Ascheberg, vetäen puoleksi miekan
tupestaan. "Jostakin sissikujeista arvattavasti, sillä nämä konnat
eivät anna kenellekään ihmiselle lepoa."

"Te ette arvanneet väärin", vastasi Lybecker synkästi. "Eräs kornetti
rykmentissänne, Bernhard Stjernfelt..."

"Mikä hänen on", keskeytti sotamarski, kiivaasti tarttuen puhujan
käsivarteen, "tottapa ei häntä liene kohdannut mikään onnettomuus?"

Lybecker ei heti vastannut tähän kysymykseen, vaan sanoi, salaa
tarkastaen Aschebergiä:

"Te näytätte hyvin huolehtivan hänestä, ja..."

"Sen teenkin", vastasi Ascheberg vakavasti. "Minä tunsin hyvin hänen
isänsä, ja koska hän on urhokas poika, joka ei vielä milloinkaan ole
taistelussa peräytynyt, niin... niinpä niin, kyllähän itse ymmärrätte",
jatkoi hän, pyörähtäen ympäri kantapäillään.

"Kyllä ymmärrän", virkkoi Lybecker lämpimästi, "te pidätte hänestä.
Mutta nyt on siten laita, että eräs sissijoukkio pari päivää sitten on
ryöstänyt hänen sisarensa, ja veli on nyt minulta pyytänyt lupaa
saada parin ratsumiehen kanssa etsiskellä noita lurjuksia. Niin,
toissapäivänä hän sitä juuri pyysikin. Hän on nyt äitinsä luona, vaan
palaa pian sieltä takasin."

"Hm, hm", rykäsi sotamarski, pyyhkäisten vasemmalla kädellään otsaansa,
"tämä todellakin on vaikeanlainen seikka, koska nyt tarvittaisiin joka
käsivartta."

Ascheberg oli lausunut viimeiset sanansa niin kovaa, että kaikki
läsnäolijat ne kuulivat.

"Kuinka niin, kuinka niin", huudahtivat Pietari Hierta ja Gyllenstjerna
yht'aikaa, "tuleeko tässä jonkinlainen leikki kysymykseen?"

"Sen kai te tiedätte, herrani, jotka olette tulleet tänne kuninkaan
käskystä", vastasi Ascheberg kummastellen.

"Me aavistamme sen", vastasi Gyllenstjerna vakavalla äänellä, "ja
toivomme suuresti, jotta sitten saataisiin rauha, mutta lähempiä
tietoja emme vielä ole saaneet."

"Niin, emme olekaan", vakuutti Pietari Hierta, ja katseli kysyvin
silmäyksin Aschebergia. "Vanhat käsivarteni alkavat jo kangistua",
jatkoi hän kuivasti nauraen, "siitä kun viimeksi sain niitä käyttää, on
jo niin pitkä aika, että..."

"No, no, ehkäpä ne pian pääsevät liikkeesen", virkkoi Ascheberg
hymyillen.

"Sitä toivon, sitä toivon", jupisi vanhus, mennen jälleen istumaan
Helmfeltin viereen.

"Niin, herrani", jatkoi Ascheberg ja veti kiivaasti miekkansa tupesta,
ja kohotti sen päänsä yli, "parin päivän päästä taas kysytään voimia,
ja tanskalaiset saavat maistaa terästämme. Kuningas on niin kauan
oleskellut täällä mitään toimittamatta, että hän nyt rupee pitämään
sitä ikävänä, ja luonnollistahan on, että me ja koko armeija olemme
samaa mieltä. Sissit kohottavat taasen niskojaan, vaikka niihin usein
piirrellään verisiä merkkejä, ja Kristian kokoo yhä sotamiehiä,
masentaakseen pienen joukkomme, mutta Jumalan ja Kaarlo-kuninkaan
avulla tahdomme mennä eteenpäin, kuten ruotsalaiset sotilaat ainakin,
eikä milloinkaan..."

"Oikein, Ascheberg", kuului miehekäs ääni ovelta, ja samassa seisoi
nuori, ruskeakutrinen, sinisilmäinen ja hymyhuulinen sotilas jäykkien
vanhuksien keskellä.

"Oikein, Ascheberg", toisti hän ja löi sotamarskia toiselle olkapäälle,
"siten tulee ruotsalaisen puhua." Tämä nuorukainen oli Kaarlo XI:sta.
Päälliköt vetäytyivät nöyrästi pari askelta takaperin, mutta Kaarlo
jatkoi:

"Tulkaa lähemmäksi, sotatoverit, ja kuulkaa, mikä on tuumani. Nyt
marssimme Landskronaan, ja siellä koetelkaamme vielä kerran
sotaonneamme. Onko kukaan teistä eri mieltä?"

Ei kukaan vastannut.

"No, hyvä", jatkoi kuningas, hetken tarkasti silmäiltyään kokoontuneita
urhoja, ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia heidän syvimmät
ajatuksensa, "hyvä; päätös on tehty, ja Jumala yksin tietää, miten tämä
loppuu. Minä luotan häneen ja teihin ja..."

"Parasta on kuitenkin aina luottaa omiin voimiinsa", virkkoi Pietari
Hierta puoliääneen.

"Sinä olet aina samanlainen, vanha rehellinen ystävä!" huudahti Kaarlo,
tarttuen Hiertan käteen. "Vahva ja uhkaava kuin tammi myrskyn
raivotessa, yksinkertainen ja vaatimaton kuin omintakeinen ruotsalainen
talollinen, sellainen on vanha Pietari Hierta. Ja, omaten sellaiset
tuet rinnallani, kaksinkertaisesti luottaen omiin voimiini, en
ansaitsisi viedä teitä taisteluun isänmaan edestä!"

Loistavin silmin katseli nuori vieras kaikkia läsnäolevia, ja meni
sitten akkunan luo, jossa Helmfelt ennen oli istunut, ja antoi
katseensa haaveilla kaukana etäisyydessä. Mitähän hän ajatteli?

Sitä ei kukaan saanut tietää, mutta Ascheberg, jonka silmät ei
hetkeksikään häntä jättäneet, näki miten hän pyyhkäsi pois poskelle
kierähtäneen kyyneleen. Haudan hiljaisuus vallitsi suuressa huoneessa.
Aurinko katosi Söderåsin synkkien puulatvojen taa, ja Mörkanskogista
kuului jääkärijoukon torvenpärinä. Pyhä rauha levitti siipensä tämän
ihanan seudun yli, ja Rönne-joen pienet laineet löivät sointuvasti
viheriöitä rantoja vastaan. Hiljaa nojasi kuningas päänsä oikeaan
käteensä ja näytti aivan muuttaneen unelmien maailmaan; hän ei kuullut,
kun läsnäolevat päälliköt kuiskaten alkoivat keskustella keskenään,
eikä yhä kuuluvammat torventoitotuksetkaan Mörkanskogista häntä
häirinneet. Hänen silmänsä olivat yhä kiinnitetyt samaan paikkaan, ja
huulensa liikkuivat hiljaa.

Hetkinen kului. Äkkiä säpsähti hän ja pyyhkäsi kädellään otsaansa
ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan.

"Mikä meteli tuolta kuuluu?" kysyi hän, astuen askeleen eteenpäin.

Ratsujoukko läheni täyttä vauhtia, se pysähtyi asunnon eteen, ja
ennenkuin kukaan oli ennättänyt sanaakaan lausua, temmattiin ovi auki
ja nuorukainen näyttäytyi kynnyksellä. Hänen kasvonsa osoittivat
ääretöntä mielenkiihkoa, univormunsa oli monesta kohden repaleilla, ja
tukkansa valui epäjärjestyksessä hartioille.

"Missä on sotamarski Ascheberg?" kysyi hän värisevällä äänellä.
"Jumalan tähden, sanokaa, missä hän on."

"Täällä, nuori mies", vastasi Ascheberg ja astui esiin, "mutta mitä on
tapahtunut, te olette niin liikutettu?"

Nuorukainen ei heti vastannut tähän kysymykseen, sillä samassa astui
kuningaskin esiin.




IV.

Ramoski tuumailee seikkoja ja joutuu sentähden ahtaalle. -- Jesuiitta.


Kun Ramoski oli jättänyt Czarnyn tulen ääreen, kuten lukija muistanee,
kiirehti hän nopein askelin metsään päin, toisinaan pysähtyen ja
jupisten itsekseen:

"Vähitellen, tästä kuitenkin aljetaan selvitä, ja saadaanpa nähdä,
emmekö vielä kerran varovaisuudellamme saa tuon lurjuksen tuumia
ehkäistyiksi. Haa! jo löysin keinon", huudahti hän puoliääneen ja
astuen nopeammin, "hän on sellaisella innolla karkaava paulaan, ett'ei
Czarnyn, jos hänessä vähänkin löytyy kavaluutta, ole laisinkaan vaikea
saada häntä käsiinsä. Hänessä riehuu kosto, samoin kuin minussa ja
jokaisessa oikeauskoisessa katolilaisessa jesuiittoja kohtaan, ja tällä
kertaa ei hän tule pääsemään niin helposti pakenemaan kuin Sanin luona.
Sillä tämä ase on hiottu hänen sydäntään varten", jatkoi hän synkästi,
"ei yhdenkään veri ole sitä kostuttanut, ja Sandomirin luostarikirkossa
vuodatin siihen vihkivettä. Pyhä neitsyt on ohjaava kättäni, ja se
synninpäästö, jonka Andreas-isä minulle myi puolesta taloni hinnasta,
on hyvittävä syntini. Niin, minä olen vakuuttava hänelle voivansa olla
aivan varman, eikä hän tule mitään aavistamaan, ennenkuin kuolema iskee
sydämeensä." Näin sanoen seisahtui Ramoski hetkeksi, otti esille
leveän, pitkäteräisen tikarin, tarkasteli sitä joka puolelta ja
koetteli suippoteräistä kärkeä sormeansa vastaan. Laisinkaan
tarvitsematta painaa sitä, tunkiihe kärki sormeen, ja vedettyään sen
pois, oli terä hänen oman verensä kostuttama. Ramoski säpsähti. "Tätä
ennen ei yhdenkään veri ole sitä kostuttanut, ja minä olen lujasti
vannonut, ett'ei tämä tulisi tapahtumaankaan, ennenkuin Walchovitzin
veri olisi priiskoittunut tälle terälle", jupisi hän, tarkasti pyyhkien
tikarin kärkeä takkinsa helmaan. "Olisiko tämä nyt enteenä siitä,
ett'en milloinkaan tule tilaisuuteen päättää aikomustani, eli kentiesi
se ensin kääntyy omaa sydäntäni kohden? Olkoonpa", jatkoi hän, kätkien
aseen takkinsa alle, "oma vereni ei tule kysymykseen tässä asiassa, ja
yksi ainoa pisara ei ansaitse mainitsemistakaan", Sitten kiirehti hän
eteenpäin ja oli pian tovereinsa luona.

Samassa nousi aurinko, värjäten puiden latvat veripunaisiksi,
mutta sissit makasivat vielä. Kolmeen vuorokauteen ei uni ollut
virkistyttänyt heidän väsyneitä ruumiitaan, ja sentähden se olikin sitä
syvempi. Ramoski ei heti mennyt heidän luokseen, vaan seisahtui pienen
matkan päähän erään tammen taa ja mutisi: "Pian on punainen kukko
laulava Torpassa, kun nämä pedot tulevat sinne ryöstämään ja
hävittämään. Mutta", jatkoi hän, miettiväisesti, nojaten päätänsä
käteensä, "sen täytyy toki tapahtua. Jos Czarny saisi määrätä ja
sotajoukoilla nyt karata Walchovitzin kimppuun, tulisi tämä raivossaan
tappamaan uhrinsa. Ei, kavaluudella täytyy hänet voittaa ja saaliinsa
temmata hänen käsistään juuri silloin, kun hän vähimmän sitä voi
aavistaakaan. Mutta nyt on aika lähteä täältä, sillä Ascheberg
kuljeksii täällä ympäristöissä, ja me olemme liian vähälukuiset
tekemään vastarintaa."

Näin sanoen meni hän nukkuvien talonpoikain luo, katseli hetkisen
tarkasti heidän synkkiä, kovia kasvojaan ja jättiläisvartaloitaan, sekä
huudahti sitten lujalla äänellä, jalallaan liikuttaen lähinnä olevaa:

"Herätkää, laiskurit! Hävetkää maata auringon jo ollessa korkealla
taivaalla!"

Yksi seurueessa heräsi, virueli hetken ja haukotteli, hypähti sitten
pystyyn, huudahtaen puoleksi vihaisella äänellä:

"Sinä käyt varmaan unissasi, toveri, minä en näe aurinkoa, eikä
kellokaan vielä niin paljon liene."

"Tarpeeksi paljon, saadakseen ruotsalaiset liikkeelle", oli Ramoskin
äreä vastaus, "ja jos tahdotte päästä eheällä nahalla Finjaan, nousette
nyt ylös."

"Sinäpä et olekaan tyhmä, sinä, vaikka oletkin puolalainen", virkkoi
talonpoika inhottavalla hymyllä, "ja useammin kuin kerran olet kai
metsissä risteillyt."

"Siitäpä voit olla varma", jupisi Ramoski itsekseen, ja lisäsi sitten
ääneensä: "Noh, kiirehtikäähän nyt, sillä minä olen saanut kuulla, että
Ascheberg kuljeksii täällä ympäristöissä, ja olisipa se kaikkea muuta,
vaan ei tervetullut aamutervehdys, jos hän hyökkäisi päällemme."

Kuultuaan Aschebergin nimen, synkkeni talonpojan synkät kasvot vielä
enemmän, ja hän jupisi, uhkaavasti häristäen nyrkkiään Herrevadin
luostariin päin: "Hänet tahtoisin tavata yksinäisellä paikalla ja
siellä tehdä tilin. Mutta sinä olet kyllä oikeassa, puolalainen",
huudahti hän ystävällisesti, lyöden Ramoskia olalle, "meidän täytyy
lähteä matkaan, teiden vielä ollessa vapaat, sillä Finjaan on koko
pitkä matka."

Samassa kuului kaukaa laukaus, jonka kaiku selvään toisti laajassa
metsässä. Lintujen laulut vaikenivat hetkeksi, mutta pian kajahtivat ne
taasen yhtä riemuisasti kuin ennenkin. Laukaus oli herättänyt sissit,
ja monta sekuntia ei ollut kulunut, ennenkuin tuo pieni joukko kiirein
askelin riensi eteenpäin Finjaan ja Matterödiin johtavilla
kiertelevillä metsäpoluilla.

Noin puolen penikulman päähän olivat he ennättäneet, kun tiedustaja,
sama joka oli puhellut Ramoskin kanssa, äkkiä pysähtyi ja tuli takasin
toveriensa luo.

"Ruotsalainen jääkärijoukko lepää tuolla", kuiskasi hän puoliääneen,
"minä näin heidät selvään, mutta he eivät vielä ole nähneet meitä.
Arvatenkin makaavat he nyt vahvassa rauhassa, koettakaamme hiipiä
heidän ohitsensa."

Hetken neuvoteltua tehtiin vihdoin Ramoskin tahdon mukaan, että he
vetäytyivät kauemmaksi sivullepäin, siten saartaen ruotsalaiset. Päätös
pantiin heti toimeen, ja marssi alkoi. Parin kyynärän päässä toisistaan
kiirehtivät he eteenpäin aivan toista suuntaa kuin ennen, ja olisivat,
jos sitä vähän aikaa olisivat pitkittäneet, tulleet Herrevadiin, mutta
äkkiä tekivät he suuren käänteen etelään ja enensivät vauhtia. He
olivat päässeet tarkoituksensa perille ja olivat sen osaston sivulla,
jonka tiedustaja oli nähnyt, mutta he olivat erehtyneet, luullessaan
nyt välttäneensä vaaran, sillä tuskin olivat he päässeet sadan askeleen
päähän, kun äänekäs kysymyshuuto ehätti heidät.

Samassa silmänräpäyksessä jännittivät talonpojat kivääreinsä
laukaisimet ja vetivät pitkät puukot tupeistaan. Verityö oli taas
alkava.

Ramoski, joka marssissa oli ollut viimeinen, kiirehti esiin heti,
huomattuaan että vaara uhkasi, ja hänen käskystään oltiin niin
varovaisia kuin suinkin. Talonpojat heittäytyivät maahan puiden ja
pensaiden taa ja odottivat puukot koholla vastustajiaan, joita heidän
ei kauvan tarvinnutkaan odottaa. Pensaikko rapisi, oksat painettiin
varovasti syrjään ja kaksi ruotsalaista jääkäriä tuli esille
ainoastaan parin kyynärän päässä vesakosta, jossa Ramoski ja kolme
talonpoikaa piilivät. Kummallinen ahdistus valtasi puolalaisen,
nähdessään molemmat ruotsalaiset, mutta hänen kasvoissaan ei piirrekään
muuttunut, ei pieninkään liike ilmaissut riehunaa hänen sisällään.

Sotamiehet lähenivät ja tutkivat paineteilla pienimmänkin pensaan.

"Nyt", kuiskasi Ramoski, tehden viimeisen ponnistuksen, jääkärien juuri
aikoessa yhtä tarkkaan tutkia pensaikon, jonka hän oli ottanut
piilopaikakseen, "käyttäkää nyt puukkojanne, mutta niin hiljaa, ett'ei
kukaan sitä huomaa!"

Käärmeen tavoin ryömielivät sissit eteenpäin, puukot kampaissa: julmat
ja saaliinhimoiset silmäykset olivat yhä kiinnitetyt vihollisten
kasvoihin; lihakset ja suonet jännitettiin, ja kun sotamiehet
nojautuivat syrjäämään paineteilla pensaikon ensimäisiä oksia,
syöksyivät talonpojat heidän päällensä ja iskivät nuolen nopeudella
terävät puukkonsa onnettomien sydämiin. Kaikki oli käynyt niin nopeaan,
ett'eivät jääkärit olleet joutuneet käyttämään aseitaankaan. Sanaakaan
virkkamatta vaipuivat he maahan ja olivat parin minutin kuluttua
kuolleet.

Silloin seisoi Ramoski yhdellä hyppäyksellä murhaajain rinnalla.

"Eteenpäin!" komensi hän puoliääneen. "Tie on vapaa!"

Mutta toisen kerran erehtyi hän. "Hakatkaa maahan nuo konnat!" huudahti
nuori vaan kuitenkin miehekäs ääni aivan hämmästyneiden sissien edessä.
"Älkää päästäkö ainoatakaan pirua pakenemaan, vaan hakatkaa ne pienille
palasille!" jatkoi ääni, ja samassa mursi tumma jono jalkaväkeä
pensaston. Ensi rivissä oli nuori mies, kauniilla, nerokkailla
kasvonjuonteilla. Hän oli päällikkö, ja hänen äänensä se
ensisilmänräpäyksessä oli sissejä pelottanut. Mutta tämä tila kesti
vaan hetkisen.

Ramoski kalpeni, sillä hän näki, että ainoastaan onni pelastaisi hänet
tästä hengenvaarasta. Mutta hän päätti koettaa murtautua läpi
sotilasrivin, sillä tämä oli ainoa pelastuskeino. Sissien kiväärit
kohoutuivat, laukaus kajahti, pelottaen varesparven, joka iljettävällä
kirkunalla lensi kuolon tantereen yli, ikäänkuin riemuiten ateriasta,
jota heille valmistettiin. Koston ja vihan huudot ruotsalaisten
riveistä ilmaisivat rohkeille talonpojille, että heidän luotinsa olivat
sattuneet, ja se saattoi heidät rohkeimmiksi. Puukot välähtivät,
yhteinen kiljunta kummaltakin puolen kaikui ilmassa, ja kahakka alkoi.
Ramoski oli etupäässä ja löi kuin hurja, sillä hänen riippui elämänsä
ja kuolemansa tästä. Yksi sissi toisensa perään kaatui, hän yksin oli
haavoittumatta.

Äkkiä tunsi hän käden tarttuvan kiinni hänen vasemmasta käsivarrestaan,
ja ennenkuin oli joutunut tekemään vähintäkään vastarintaa, makasi hän
maassa; tultuaan jälleen tuntoihinsa huomasi hän kauhukseen olevansa
vangitun.

"Pyhä neitsyt minua suojelkoon", jupisi hän vapisevin huulin, "enhän
minä ole Sandomiristä saakka tullut koirana kuolemaan Skånessa."

Hänen mietteensä keskeytti tässä ääni, joka jäähdytti veren hänen
suonissaan. Se oli sama ääni, jonka hän ennenkin oli kuullut.
"Hirttäkää nuo roistot!" olivat ainoat sanat, jotka päällikkö lausui,
ja raivostuneet sotamiehet eivät viipyneet täyttää tätä käskyä.

Ei yksikään sissi ollut päässyt pakenemaan, he olivat joko kaatuneet
tahi vangitut. Ramoskin täytyi nyt katsella, miten yksi toisensa perään
hänen elävistä tovereistaan teki viimeisen matkansa korkeihin
mäntyihin, ja hän oli vähällä mennä tainnoksiin, ajatellessaan omaa
kohtaloansa. Mutta vielä toivoi hän pelastusta ja päätti tehdä
viimeisen kokeen.

Hän antoi merkin eräälle sotamiehelle, että halusi puhutella
päällikköä.

"Hän ei kuuntele sellaisen roiston puheita, kun aina olet", vastasi
sotamies äreästi ja käänsi hänelle selkänsä, "sitäpaitsi ei hän nyt ole
täällä; hän poistui vähän aikaa sitten."

Ramoskin koko ruumis värisi, ja hän luki paraillaan aveansa, kun kaksi
sotamiestä ivallisesti nauraen lähestyivät.

"Kas niin, kirotut murhapolttajat", huusi toinen jääkäreistä ja
heilutti paksua köyttä Ramoskin ja tiedustajan silmäin edessä,
pitkittääkseen heidän tuskiaan, "lukekaa nyt Isämeitänne, jos
milloinkaan olette sen oppineet! Sitten pääsette matkalle korkeuteen."

"Ja varikset iloitsevat jo lihavista paisteista", nauroi toinen
sotamies, potkaisten Ramoskia.

"Onnea matkalle, lurjukset, pian lähetämme toisia perässänne", virkkoi
kolmas, ja siten yhä ivattiin onnettomia, ennenkuin köysi pantiin
heidän kaulaansa.

Ramoski näki nyt viimeisen hetkensä olevan tulleen, ja epätoivon
rauhallisuudella antautui hän kohtalonsa alaiseksi. Mutta ajatellessaan
Walchovitzia, ja ettei nyt saisi kostaa viholliselleen, raivostui hän,
ja puolittain rukoilevalla ja puolittain uhkaavalla äänellä huudahti
hän, turhaan kokien päästä vapaaksi:

"Laskekaa minut irti, minun on kostettava eräälle lurjukselle, joka..."

"Joka on samanlainen kuin sinäkin", keskeytti eräs sotamies kohottaen
painettinsa. "Mitäpä sinä puhut kostosta, sinä, joka olisit lävistänyt
meidät kaikki tulikuumilla rautapistimillä, jos vaan olisit saanut
käsiisi? Ei, kuolla sinun täytyy! Kyllä sinut tunnen, poltithan sinä
juuri pari päivää sitten isäni talot Torpan luona. Mutta sinua ei
kuoletetakaan hirttämällä", jatkoi hän, katkaisten puolalaisen jaloissa
olevat siteen, "ampukaamme pilkkaan hänen ruumiisensa, ja jokainen
luoti, joka vaivojasi lisää, on oleva kosto pienten sisarieni
kuolemasta. Kuulkaapas, toverit", lisäsi hän sitten raivoissaan
kiristellen hampaitaan, "kun talot paloivat ja pienet sisareni
koettivat pelastua, tarttuivat sissit heihin, lävistivät paineteillaan
ja heittivät sisälle palaviin taloihin. Ja silloin vannoin kalliisti
kostaa", ärjäsi hän, niin että metsä kajahti, "minä vannoin kostaa
hirmuisesti tämän julmuuden ensimmäisille sisseille, jotka saisin
käsiini, ja nyt olen löytänyt heidät. Ladatkaa heti pyssyt, ja
tähdätkää, minne muualle tahansa, vaan ei sydämmeen!"

Tätä käskyä ei tarvinnut toistaa, kiväärit olivat heti valmiit.

Silmät tujolla katselivat Ramoski ja toverinsa näitä hirmuisia
valmistuksia, heidän huulensa olivat sinimustat ja jalat eivät tehneet
palvelusta. He olivat vapaat, mutta vaikka ei yhtään sotamiestä olisi
ollut läheisyydessä, eivät he olisi voineet paeta, niin oli kauhistus
heidät heikontanut. Ei se kuoleman pelko ollut, joka masensi heidän
hurjan rohkeutensa, vaan tapa, jolla heidät kuoletettaisiin.

Ramoski luki kaikki rukoukset, mitä osasi, toverinsa sitävastoin
laverteli mitä raaimpia kirouksia, joille sotamiehet ivalla vaan
nauroivat.

Päätöshetki tuli, ja vangit sidottiin kahteen puuhun, aivan lähelle
toisiaan. Ramoski oli kalmankalpea, ja sotamiesten täytyi tukea häntä.
Tämä heikkous, joka oli hyvin harvinainen sissien kesken, vihoitti
sotamiehiä yhä enemmän, ja pilkkasana toisensa perään tuli onnettoman
osaksi. Mutta Ramoski oli vaiti, ei sanaakaan mennyt hänen huuliensa
yli, ennenkuin ennen mainittu sotamies komensi "olkaa varuillanne",
silloin jupisi hän tuskin kuuluvalla äänellä:

"En minä taloja polttanut, en ollut mukanakaan."

"Se on samantekevä", sanoi päällikkö, "jos et polttanut siellä, teit
sen muualla!"

"Ha, ha, haa!" nauroivat sotamiehet, varustaessaan itseään kuntoon,
"hän koettaa päästä vapaaksi, tuo konna!"

"Ojentakaa pyssyt. Tähdätkää!" kuului päällikön luja ääni.

Haudan hiljaisuus vallitsi ympärillä.

"Jumalan pyhä äiti, armahda minua!" jupisi Ramoski ja antoi päänsä
vaipua rinnalleen.

"Kuolema ja helvetti", karjui toverinsa, luoden hurjistuneita
silmäyksiä vihollisiansa. "Kuinka kauan pitää minun seisoman
pilkkatauluna noille pelkuri-lurjuksille?"

"Siksi, kunnes olet aivan seulan näköinen, sen ruoja!" vastasi eräs
sotamies, joka takaapäin oli lähestynyt.

Ramoski tunsi tuskan hien nousevan kasvoilleen ja ummisti silmänsä.

Aurinko oli jo noussut korkealle taivaalle. Ystävälliset säteet
raivasivat itselleen tien puiden oksien välistä ja valaisivat
onnettomia, ikäänkuin korkeudesta vuodattaen lohdutusta heidän
sydämiinsä. Linnut lauloivat tavallista aamukiitostaan, ja pienet
kukkaset hymyilivät niin suloisesti vankien jalkain juuressa. Mutta
heidän sydämensä olivat toivotonta epäilyä täynnä, ja kun Ramoski,
raitista aamuilmaa hengittäen, katsahti ylöspäin, kauhistui hän,
ajatellessaan nyt kuolla, nyt, kun luontokin näytti hänestä niin
hymyilevältä.

Päällikkö katseli hetkisen vankeja, ikäänkuin olisi hän tahtonut saada
selville heidän sisimmät ajatuksensa, mutta hänen silmissään ei
huomattu rahtuakaan sääliä. Sitten kääntyi hän vitkaan tovereihinsa ja
komensi lujalla äänellä:

"Ampukaa!"

Epätoivoinen parkaus kuului Ramoskin vapisevilta huulilta, sitten kävi
hän tunnottomaksi. Luoti oli Hipaissut hänen käsivarttansa ja tehnyt
nahkaan naarmun. Hänen toverinsa sitävastoin nauroi täyttä kurkkua ja
huudahti ivallisesti, katsahtaen jääkäreihin: "Kehnosti te ammuttekin!"

"Senpä näytän sinulle", vastasi yksi sotamiehistä ja astui rivistä
kohottaen kiväärinsä, ja ennenkuin muut olivat ehtineet tehdä
pienintäkään liikettä, kuului laukaus, ja luoti vinkuen lävisti uhrin
kaulan.

Onneton koki puhua, mutta paksu verivirta melkein tukahutti hänet. Sitä
hurjistuneempia silmäyksiä loi hän sotamiehiin.

Toisen kerran kohotti sotamies kiväärinsä, jonka oli tempaissut eräältä
toveriltaan, ja tähtäsi Ramoskia. Mutta tämä ei nähnyt mitään, hänen
silmänsä olivat ummessa, ja pää nojasi rintaa vasten. Sotamies kosketti
liipasinta, mutta kivääri ei lauennutkaan.

"Luulenpa, että piru itse suojelee tuota lurjusta", huusi hän, ja
heitti kiväärin kauas luotaan, "toinen tänne!"

Kolmannen kerran nosti hän kiväärin, mutta juuri aikoessaan koskettaa
liipasinta, vinkui luoti ilmassa ja lävistetyin käsivarsin kaatui
jääkäri maahan. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi joka taholta esiin
sissejä, ja vähälukuiset sotamiehet olivat pian hakatut maahan.

Ramoski oli pelastunut, mutta kauhu ja pieni haava vaikuttivat sen,
ett'ei hän vielä ollut herännyt tainnostilastaan. Hänen toverinsa
hengitti vielä vaikka hyvin heikosti.

"Kuka oli sotamiesten päällikkö", kysyi mustaverinen mies, nojautuen
tainnoksissa olevan Ramoskin yli, "tietääkö kukaan sen?"

"Aleksanteri Hummerhjelm", vastasi kuoleva sissi, ja veti viimeisen
henkäyksensä.

Mustaverinen ei vastannut.

       *       *       *       *       *

Se sissileiri joka sijaitsi noin pyssynkantaman päässä Finjajärvestä,
ei ollut järin lavealle ulottuva. Asuinhuoneet olivat pienet, ja
useimmissa rakennuksissa ei löytynyt kuin yksi huone, jossa usein asui
kahdeksan, jopa kymmenenkin henkeä. Matterödissä oli pääasunto, ja
Finjan sissejä voi siis pitää vaan etuvartijoina. Tämän joukkion
päällikkö asui omassa tuvassaan, noin kahdenkymmenen kyynärän päässä
järven rannalta.

Alkoi jo tulla hämärä. Sissimajoissa ei huomattu sitä liikettä, mikä
aina on leirin ominaisuus; päin vastoin näytti siltä, kuin koko leiri
olisi hyljätty, tai koko seurue vaipunut uneen. Ei yhtäkään
hurjannäköistä kasvoa näkynyt mökeissä tahi järven vannalla, ei edes
koiraa eikä kissaa loikonut auringon lämpimässä paisteessa. Mutta
kauempana metsässä ja pienellä saarella, pyssynkantaman päässä
mannermaasta, havaittiin valppaiden vartijain hehkuvat silmät.

Astukaamme päällikön asumukseen. Pienessä rakennuksessa oli kaksi
huonetta. Täällä olivat köyhän talonpojan lavitsa ja vapaasukuisen
kirjaeltu sänky rinnatusten; erikokoisia kuvastimia, patjoja,
kupariastioita ja kirjava kokoelma vaatteita sekä muita esineitä oli
kaikki heitetty yhteen läjään huoneen nurkkaan. Yhdellä seinällä
riippui pistooleja ja miekkoja, toisella kunnianarvoisien miesten
valokuvia. Ja nämä kaikki olivat saaliita ryöstöretkiltä.

Pienet akkunanruudut päästivät vaan niukasti valoa huoneesen, jonka
tähden nämä monenlaiset esineet ikäänkuin peittyivät tumman hunnun
alle, tehden huoneen vielä pelottavamman näköiseksi.

Pitkin askelin käveli eräs mies edestakasin lattialla. Hän näytti
olevan suuressa mielenkiihkossa ja vähän väliin kuului hän jupisevan
epäselviä sanoja kokoon purtujen hampaittensa välistä. Hän oli pitkä
varreltaan, leveät olkapäät sekä rinta ja kätensä olisivat olleet
jättiläisellekin omansa. Tukka oli musta ja valui epäjärjestyksessä
kasvoille, joilla vieläkin huomasi kadonneen kauneuden jälkiä. Piirteet
olivat nyt jäykät, ja sysimustissa silmissä hehkui tuli, kyllin valtava
masentamaan jokaisen. Ryhtinsä oli suora, ja jokainen liikkeensä
osoitti jäykkyyttä ja ynseyttä, jotka kuitenkin tarpeen vaatiessa
katosivat. Tämä mies oli sissiseurueen päällikkö ja hän näyttikin
siltä, että pelkän ulkomuotonsa kautta voisi pitää nuot hurjat
vimmapäät kurissa.

"Minä olen lannistanut heidät", virkkoi hän, lisäten askeleitaan,
"vähältä piti, ett'eivät he lähettäneet minua muihin maailmoihin, kun
annoin edellisen päällikkönsä kadota Finjajärven aaltoihin, mutta
käsivarteni pidätti heidät. Viisikymmentä kiväärin suuta olivat
kohotetut sydäntäni kohden", jatkoi hän puhettaan ja seisahtui akkunan
luo, antaen silmänsä hapuilla järven tyynen pinnan yli, "mutta luodit
eivät lentäneetkään piipuista, minä lannistin talonpojat. Haa, minulla
on valtaa ja viekkautta, ja kunnia on minua seuraava. Tuo vanha narri
sanoi, että pian olen seuraava häntä, mutta ennen omalla tikarillani
lävistän sydämeni, kuin annan koiran tavoin upottaa itseni. He ovat
hirveän herkkäuskoisia, nämä tuhmat talonpojat", jatkoi hän
pilkallisesti nauraen ja leikki koneentapaisesti kylteristä pistäyvällä
tikarin kahvalla, "he luulevat, että kohtalo vallitsee meidät, mutta
näytänpä heille, että _itse_ olen kohtaloni herra, sillä luja tahto voi
tehdä mitä tahansa!"

"Kauhea oli se vala, jonka ruhtinas minun pakoitti tekemään", virkkoi
hän hetkisen mietittyään ja pyyhkäisten kädellään otsaansa, ikäänkuin
haihduttaakseen kaikki mieleensä tunkeuvat levottomat ajatukset; "käsi
ristinkuvalla vannoin, ett'ei käsivarteni lepäisi, ennenkuin olisin
kostanut. Silloin en minä eikä ruhtinaskaan voinut edes aavistaa, että
hän kaksi päivää sen jälkeen olisi ruumis. Hän ei tahtonut kostaa tuota
avioliittoa, sillä se oli päättämätön, mutta hänen kääntymisensä
kerettiläisten uskoon, tämä on rikos, jonka ainoastaan palautuminen voi
sovittaa. Ruhtinas kuoli, minun tuli yksin koettaa, ja vielä ei
käsivarteni ole horjahtanut. Niin, minä olen alkanut tehtäväni!"
huudahti hän, intohimon hymyn kuvastuessa hänen kasvoilleen. "Lundin
luona kaatui ensimmäinen uhri, ja toinen on nyt hallussani." Näin
sanoen vaikeni hän hetkeksi ja siveli vasemmalla kädellään kasvojensa
aliosaa peittävää, mustaa partaa. "Ja nämä jesuiitat", puuttui hän
taasen puheesen kuiskaavalla äänellä, "he ovat hornan henkiä! Minä
tunnen sydämestäni heitä vihaavani, mutta täytyy notkistaa pääni heidän
ikeensä, kirouksiensa ja tikariensa alle, jotka ehättäisivät minut,
vaikka pakenisin maailman ääriin. Minun täytyy heitä palvella,
samoinkuin heidän pirulliset oppinsa palvelevat minua tuumiani
täyttäessäni. Ne imartelevat myöntyväisyydellään, mutta kuolettavat
kaikki jalommat tunteet. Ei saa ajatella eikä toimia vapaasti. Mutta
mitä hyödyttävät minua nyt kymmenen oppivuottani Varsovan luostarissa?
Kosto ei nyt tarvitse tiedettä avukseen, vaan ainoastaan hiotuita
tikareita. 'Sinun tulee hiipiä perheisiin, ja siellä kylvää
eripuraisuuden-siemeniä, tiedoillasi ensin mielet hurmattuasi', nämä
sanat sanoi pää-pappi minulle, ja lisäsi vielä: 'jesuiitan on
tunkeutuminen matalimpiin mökkeihin ja palatsien kammioihin, ja
sentähden täytyy hänen olla oppinut.' Ja minä paloin tiedonhalusta,
jotta myrkky vaikuttaisi kuolettavammin. Mitä hyödyttää tämä minua
nyt?" jatkoi hän kolkolla äänellä. "Tapahtumat ovat ehkäisseet tuumani,
ja tässä ei auta kirjallinen tieto enään mitään."

"Oh", huudahti hän, hetken vaiti oltuaan, "tietoni on oleva minulle
hyödyksi. _Hän_, tuo ylpeä tyttö, joka raivostuttaa minua
levollisuudellaan, hän ei enään minussa tunne tuota raakaa sissiä, joka
ainoastaan janoo verta, vaan viekas jesuiitta on niin kietova hänen
pauloihinsa, että hän tietämättään lankee niihin. Ha ha haa!" nauroi
hän hurjasti ja viskasi tikarin kauas lattialle, "minä saarnaan hänelle
oppiani; puhun hänelle rakkaudesta, yhdyn mielipiteisiinsä, ja sillä
tavoin aivan tietämättänsä tulen aikomusteni perille. Ah, ei oppi
sentään olekaan halveksittava", jupisi hän, ottaen tikarin lattialta ja
pistäen sen paikalleen, "kyllä pyhät isät tiesivät mitä tekivät,
kirjoittaessaan näitä oppeja, joita voi osoittaa aina kunkin mielen
mukaan. Ja jos nyt kunnianarvoinen pää-pappi, joka värisi, kuullessaan
kuolemasta ja verestä puhuttavankin, tietäisi, että minä, joka kymmenen
vuotta kaksi kertaa päivässä kidutin itseäni madonnan kuvan edessä, nyt
olen ryövärijoukon päällikkö, ja käsittelen tikaria ja pistoolia yhtä
taitavasti kuin ennen rukouskirjaa, lähettäisi hän minulle varmaan jo
edeltäkäsin parin vuoden synninpäästön. Minä olen jesuiitta", jatkoi
hän hetkisen mietittyään, "mutta kukaan ei voi aavistaakaan, että
entinen ruhtinaan palvelija, Walchovitz, ensin puki päälleen
munkkikaapun, sitten ryövärin vaatteet, päästäkseen tarkoituksensa
perille. Haa!" kiljahti hän, hypähtäen seisoalleen, "unohdinpa, että
Czarny elää! Hän tuntee minut ja voisi vahingoittaa tuumiani. Mutta
hänen täytyy kuolla", lisäsi Walchovitz levollisemmin, "hän, kuten
kaikki muutkin viholliseni, katoo tietämättömiin, eikä kukaan ole
milloinkaan löytävä heidän ruumiitaankaan. Minä hyödytän kirkkoamme:
heidän täytyy kuolla, mutta _huomiota herättämättä_, sillä niin kuuluu
lakimme."

Raju intohimo säihkyi jesuiitan silmissä; moniaita minuuttia istui hän
mietteisiinsä vaipuneena, sitten nousi hän seisoalleen ja asteli
vitkaan ulko-ovea kohden, jupisten itsekseen:

"Nyt hänen luokseen! Tahdon helliä pientä kyyhkystäni, ja kahden päivän
kuluttua lepää hän joko rinnoillani tahi Finjajärven aalloissa."

Näin sanoen astui hän tuvasta pihalle, katseli hetkisen tarkasti
ympärilleen ja ohjasi sitten askeleensa yksinäistä mökkiä kohden aivan
järven rannalla.




V.

Berta.


Tässä matalassa mökissä oli Berta vankina. Akkunoita oli ainoastaan
yksi; se oli järvenpuolella ja niin pieni, ettei ihminen olisi siitä
mahtunut kulkemaan. Se ei oikeastaan akkunan nimeä ansaitsisikaan,
sillä se oli vaan räppänä, johon täksi tilaisuudeksi oli sovitettu
likainen, viheriään vivahtava lasi. Ja tässä inhottavassa luolassa,
sisältäen vaan vuoteen, sohvan ja pari tuolia, tuli Bertan oleskella,
hänen, joka pari päivää ennen lapsellisissa leikeissä oli hyppinyt
majuritar Lundbergin avarissa saleissa.

Sellainen on elämä, toisena hetkenä valoisa ja ilokas kuni hymyilevä
kevätaamu, toisena pimeä kuin myrskyinen marraskuun yö.

Berta ei voinut itkeäkään enään, sillä hän oli itkenyt liian paljon.
Aamusta aina siihen asti kun hämärä levisi maan ja vetten yli, istui
hän pienen ikkunan ääressä, ja loi levottomia silmäyksiä vedenpinnan
yli, ikäänkuin toivossa nähdä pelastajan tulevan. Mutta toivonsa oli
turha. Hänen edessään kuohuivat pienet laineet leikkien, ja leirissä
tuolla joivat sissit hänen ja päällikkönsä maljoja laulellen laulujaan.
Berta ei kuullut mitään.

"Jospa _hän_ toki tulisi", kuiskasi hän, pusertaen kätensä ristiin,
"mutta virkansa sitoo hänet, ja ehkä hän ei tiedä, missä olenkaan."

Ainoastaan synkät seinät kuulivat hänen valituksensa, ja vieno
kesätuuli vei sen Finjajärven loiskuvien aaltojen yli.

Hänen ei tarvinnut katsella niitä hirmuisuuksia, joita sissien leiriin
tuotuja vankejansa kohtaan oli tapana harjoittaa, sillä kuten tiedämme,
oli hänen akkunansa järvelle päin. Hän pääsi harvoin ulos, mutta kun
tämä hänelle myönnettiin, käveli rinnallaan aina eräs vanha, inhoittava
akka, nimeltä Kaisa, jonka luultiin voivan noituakin. Tämä ei juuri
ollut hienolle neidille sopiva seuralainen, mutta Bertan täytyi tyytyä
kohtaloonsa. Aniharvoin puhutteli hän Kaisaa, ja kun tämä puhua
laverteli tanskalaisten voitoista, oli tyttö vaiti ja antoi hänen sekä
puhua että vastata.

Niin kului pari päivää, kun sissien päällikkö tuli vangin huoneesen.
Mutta miten hän oli muuttunut! Ensi kerran kun hän kävi Bertan luona,
aamulla sen päivän jälkeen, jona oli ottanut hänet vangiksi, oli hän
ollut raju ja hillitsemätöin ja vannonut, että ennenkuin ensi täysikuu
valaisisi Finja-järveä, täytyisi tytön joko olla hänen, tahi
valmistautua kuolemaan.

Teko-hymy huulillaan astui Walchovitz huoneesen. Hänen silmänsä eivät
nyt hehkuneet vihasta eikä hekumasta, mutta tämä teeskennelty
levollisuutensakin oli hirveä nähdä.

Intohimot, jotka vallitsivat hänen tulista luonnettaan, olivat, myrskyn
kaltaiset luonnossa; ne tarvitsivat lepoa, päästäkseen uudestaan
valloilleen, ja silloin entistä kiivaammin.

Nähdessään vihollisensa, vetäytyi Berta takaisin, painaen kätensä
sydämelleen.

"Älkää pelästykö, hurskas lapseni!" sanoi Walchovitz, mennen tytön luo.
"Minä olen vaan tahtonut teitä koetella."

Berta oli kokematon; hän ei nähnyt hukkaa karitsan taljan alta.

"Laskekaa minut jälleen kotia äitini luo", pyysi hän rukoilevalla
äänellä, tarttuen jesuiitan käteen.

Tätä pyyntöä ei Walchovitz ollut odottanut, ja hän oli hetkisen vaiti
sekä nähtävästi hämillään, mutta sitte sanoi hän teeskennellyllä
sydämellisyydellä:

"Mahdoton, tätä pyyntöänne en voi täyttää. Ajatelkaapas", jatkoi hän,
istahtaen tuolille, "ajatelkaapas, että koko seutu vilisee sisseistä,
ja että..."

"Mitä se tekee", virkkoi Berta rohkeasti. "Lähettäkää pari miestä
mukaani, minä lupaan, että lähetän heidät takasin."

"Kuulkaahan neiti", vastasi hän vakavalla äänellä, "meillä ei ole
voimassa turvakirjeet eri osastojen kesken, kuten vakinaisissa
armeijoissa. Jokaisella seurueella on omat lakinsa, ja tuskin on
esimerkkiä siitä, että he antaisivat muiden lupauksille arvoa. Ja onhan
se luonnollistakin", lisäsi hän painolla, "sillä mitä minä lasken
käsistäni, voi olla muille hyödyksi, ja päinvastoin. Älkäämme siis
puhuko siitä enään; elämänne kuluu kait jota kuinkin, eikä mitään tule
teiltä puuttumaan."

"Mutta vapaus, vapaus", virkkoi Berta, "ettekö sitä pidä minään, sillä
kun..."

"Minä en ole kieltänyt teitä menemästä pihalle milloin tahdotte",
keskeytti Walchovitz kiivaasti, "ja ettehän sitä paheksune, että vanha
Kaisa on seurassanne käskyjänne täyttämässä."

"Ellei minun täytyisi _häntä_ totella", vastasi Berta vapisevin äänin.
"Minä en enään ole lapsi, jota voi kulettaa mielensä mukaan", jatkoi
hän sitten, ylpeästi kohottaen päätään, "vaan vapaasukuinen
aatelisnainen, ja tuhansia käsiä tulee kohoutumaan puolustuksekseni.
Minä vaadin, että laskette minun vapaaksi, ett'en kauemmin tarvitse
olla näiden ilkeiden ihmisten parissa."

Walchovitz oli vähällä unohtaa päätöksensä, mutta hän hillitsi kuohuvat
tunteensa, ja sanoi niin levollisesti kuin mahdollista oli:

"Olenpa hyvin pahoillani, ett'en voi pyyntöänne täyttää, nuori
neitiseni. Minun täytyy pakosta pitää teitä täällä."

"_Pakosta_", toisti Berta, pannen painon joka tavulle, "minkätähden
puhutte arvoituksia?"

"Kun aika tulee, saatte kyllä kaikesta selon", vastasi Walchovitz,
kädellään pyyhkäisten otsaansa. Oltuaan hetkisen vaiti, jatkoi hän,
nojautuen lähemmäksi tyttöä ja katsellen häntä tarkasti: "Tapahtumia
löytyy, jotka pakoittavat minua käyttäytymään aivan vastoin
luonnettani. Katsokaas, me ihmiset, jotka luulemme olevamme niin
voimakkaat ja rohkeat, emme olekaan muuta kuin tapahtumain uhria; nämä
enimmäkseen kohtalomme määräävät." Viimeiset sanansa lausui hän niin
matalalla ja intohimoisella äänellä, että Berta pelästyneenä vetäytyi
syrjään. Walchovitz huomasi nyt liiaksi kiivastuneensa ja virkkoi
sentähden levollisesti:

"Neitiseni, kohtalonne on nyt minun käsissäni; minun määräyksestäni
voitte olla joko onnellinen tahi onneton, miten vaan..."

"Muuta ette voi kuin tappaa minut", keskeytti nuori tyttö ja seisahtui
puolalaisen eteen; "minä tiedän, miten kohtelette vankejanne; teistä ei
ole mikään pyhää, vaimoja ja lapsia, miehiä ja ukkoja, kaikkia koetatte
kiusata mitä julmimmalla tavalla. Kylläpä aavistan, mikä kohtalo minua
ennemmin tahi myöhemmin odottaa", jatkoi hän ja kätki kasvonsa
käsiinsä, "mutta Jumala on minua auttava, ja kun vähemmän sitä
aavistattekaan, on pelastaja oleva luonani."

Nämä viimeiset sanat herättivät jesuiitassa epäluuloja, ja hän jupisi
itsekseen, pitkin askelin kävellen edestakasin lattialla: "Haa, olisiko
kukaan kavaltaja joukossani; kenties Ramoski... Ei, ei", jatkoi hän
puoliääneen, "minä pelastin kerran hänen henkensä, hän ei ole minua
pettävä." Ääneensä lisäsi hän: "Näettehän tuon saaren tuolla! Siellä
käyskentelee kaksi vartijaa yöt ja päivät. Samoin ovat valppaimmat
miehet lähetetyt tiedustusretkille ympäristöihin. Heillä on ilveksen
näkö, huuhkajan korvat ja vihollisten verestä hurmeiset pistimet! Miten
siis luulette kenenkään voivan hiipiä luoksenne? Vaikka hän olisi repoa
kavalampi ja ja käärmettä liukkaampi, niin ottaisimme hänet kuitenkin
kiinni."

Berta kauhistui näitä sanoja kuullessaan.

"Suurenko lunastushinnan vaaditte?" kysyi Berta hetkisen mietittyään.
"Mainitkaa summa ja lähettäkää sana Torppaan, niin..."

Silloin nousi Walchovitz seisoalleen ja oikasi vartalonsa; silmänsä
säihkyivät, ja ennenkuin Berta oli puhunut loppuun, keskeytti hän hänet
lujalla äänellä:

"Minä en tarvitse kultaa, sillä sitä minulla jo on tarpeekseni. Jos
lupaisitte minulle koko Torpan, niin en ottaisi sitä vastaan."

"Mitä sitten vaaditte?" kysyi Berta, tuskin uskaltaen hengittää.

Walchovitz oli hetkisen ääneti, ikäänkuin epäröiden vastausta.
Intohimot ja järki taistelivat hänen rinnassaan, mutta vihdoin voitti
viimeksimainittu, ja hän sanoi, istahtaen tuolille sekä viitaten
vankiakin istumaan:

"Aluksi vaadin, että kuuntelette minua kärsivällisesti; lopun saatte
kuulla huomenna."

Berta ei vastannut.

"Älkää pelätkö laisinkaan, ihana neitini", jatkoi hän hellällä äänellä,
"tahdon kertoa teille pienen sadun, jonka kuulin eräältä vanhalta
mieheltä; mutta se on sisältörikas ja erittäin sopiva nuorisolle. Se
kuuluu näin: 'Kaukana, Puolan synkissä metsissä, asui kaksi sisarusta
sovussa ja ystävyydessä. He toimivat uutterasti ja kokosivat rikkautta,
ja heidän tiluksensa ulottuivat kauas toisellapuolen vuorten olevien
järvien luo. He olivat veli ja sisar. Veljellä oli paljon puuhaa
ympäristössä asuvien naapurien kanssa; hän sovitteli heidän riitojaan
ja auttoi heitä ajamaan maasta niitä hurjia vihollisia, jotka toisinaan
tulivat vuorien yli, jolloin hänellä aina oli apuna eräs naapurinsa
poika, kaunis nuorimies, joka oli hänen siskonsa kihlattu. Tämä nuori
mies ratsasteli pelkäämättä vuorilla hevosellaan ja ajaa karahutti
urheasti hopeapurojen yli, ja luotinsa ehätti kotkan korkeimmalla
kallionhuipulla. Monta, monta vuotta sitten nuo pakanat taasen tulivat
vuorten yli, tallasivat viljan, polttivat talot ja sanoivat omaavansa
oikeuden ratkaista naapurusten väliset riitaisuudet. Veli ja sisar
erosivat; veli meni paenneiden maanmiestensä luo ja kehoitti heitä
urheasti suojelemaan kotejaan. Sisar oleskeli kotona erään vanhan
sukulaisensa ja muutamain palvelijain seurassa, jotka veli oli jättänyt
hänelle huviksi, sillä hänen sulhonsa taisteli vihollisia vastaan
vuorilla ja tasangoilla. Eräänä päivänä tuli sitten eräs haavoitettu
nuorukainen sisaren taloon: vaikka vihollinen, laskettiin hän sisälle,
ja tuo nuori tyttö hoiti häntä siksi, kunnes hän parani..."

"Jatkakaa, jatkakaa", huudahti Berta, kun Walchovitz vaikeni ja pyyhki
hikihelmiä otsaltaan.

"Nuorukainen lähti matkoihinsa", jatkoi hän kuiskaavalla äänellä, "vaan
muutaman ajan kuluttua tuli eräs toinen mies, useiden vihollisten
seurassa takasin, vei mukanaan sisaren ja tuon vanhan sukulaisen, sekä
osaksi tappoi, osaksi ajoi pakosalle palvelijat. Se mies, joka oli
nauttinut niin paljon hyvyyttä nuoren tytön kodissa, vietteli hänet
sittemmin ja teki rikoksensa yhä suuremmaksi murhaamalla sisaren
sulhon, joka tuli vaatimaan armastansa takasin. Tyttö seurasi häntä
vuorten toiselle puolen, sillä rakkautensa isänmaatansa ja jumaloitansa
kohtaan ei ollut sen suurempi. Mutta ilmestyipä kostajakin, joka löysi
pakolaisten jäljet. Yöt, päivät kuljeskeli hän korkeimpien vuorten yli;
usein joutui hän harhateille synkissä metsissä, jossa petojen kiljuna
häntä kammostutti; hän ui jokien ja purjehti merien yli ja ainoastaan
koston tuumat täyttivät hänen sydämensä. Hän tuli noiden hurjien
miesten maahan, siellä tapasi hän viettelijän ja..."

"Mikä teitä vaivaa, te kalpenette?" huudahti Berta, itsekin tullen
pahoille mielin, ja unhotti nyt kokonaan vihollisen olevan edessään.

"Eipä mikään", vastasi Walchovitz pyyhkäisten hikeä otsaltaan. "Minä
sanoin että kostaja löysi vihollisensa. Kaksikymmentä vuotta oli hän
häntä etsinyt ja nyt... nyt vihdoinkin ehätti hän tuon kavalan
sydämen."

Parahtaen syöksi Berta sohvalta, ja olisi kaatunut ellei Walchovitz
olisi häntä tukenut.

"Ja nyt hakee kostaja tuota kavalaa tyttöä, joka jätti isänmaansa ja
jumalansa sekä polvistui muukalaisen alttarin juureen", kuiskasi
jesuiitta, pelästyneen Bertan korviin. Pari minuuttia epäröi hän,
iskisikö viimeisen iskun, mutta vihdoin jupisi hän hampaittensa välistä
ja silmänsä säihkyivät: "Nyt on aika pehmittää hänen sydämensä,
huomenna rukoilee hän polvillaan armoa äidilleen, ja silloin on hän
minun. Olipa oikein hyvä, että tulin puhuneeksi tuon kertomuksen, nyt
pääsen tuumaini perille tarvitsematta teeskennellä hurskaaksi; hetken
päätös on auttanut minua."

Berta oli juossut akkunan luo, koko ruumiinsa vapisi, ja posket olivat
kalman kalpeat.

"Tahdotteko tietää tuon naisen nimen?" kysyi Walchovitz ja meni häntä
lähemmäksi.

"En, en!" huusi nuori tyttö, kauhulla katsellen vihollisensa synkkiä
kasvoja. Hirveä aavistus sanoi hänelle, että miehen kertomus sisälsi
jotain salaperäistä ja hirmuista, ja hän teki häätävän liikkeen
kädellään, ikäänkuin olisi hän tahtonut työntää Walchovitzin syrjään.

"Teidän täytyy se tietää", kuiskasi jesuiitta, hypähtäen hänen
rinnalleen, "kostaja olen minä, ja tuo valapatto on... äitinne!"

Mailma musteni nuoren tytön silmissä ja hän aikoi huutaa, mutta
kielensä ei tehnyt palvelusta, ja pienimmättäkään äänettä vaipui hän
tainnottomana lattialle.

Walchovitz syöksyi ulos, ja kaukana metsissä vastasi kaiku hänen
ivanauruunsa.

Samassa silmänräpäyksessä kun Walchovitz katosi, näkyi toiset kasvot
ruudun takana. Niiden omistaja oli Ramoski.

"Tyttöparka", jupisi hän, ja pyyhkäsi huuran lasista nähdäkseen
paremmin, "niin totta kun elän, et huomenillalla ole enään täällä."

Näin sanoen poistui hän ja lähestyi pitkin askelin Walchovitzin tupaa,
jonka matalasta ovesta astui sisään.




VI.

Torpassa. -- Valmistuksia. -- Pelastus.


Aivan Torppaa ympäröivän vallihaudan partaalla, lähellä ylös nostettua
vipusiltaa, istui kolme miestä ja puhuivat kuiskaten keskenään. Oli
seuraava ilta sen jälkeen, kun Walchovitz oli käynyt Bertan luona.
Keskustelevien ympärillä tekivät talon palvelijat innokkaasti työtä;
suuren suuria kivilohkareita tuotiin esille, jotka tarvittaissa saatiin
vierittää vihollisen päälle, risukimppuja pidettiin valmiina, ja
matalille valleille istutettiin pari pientä tykkiä, joiden kartessien
piti levittämän kuolemaa ja tuhoa vihollisissa. Jokainen näytti
levottomasti odottavan jotakin, ja kaikkien silmät tähystelivät
metsänrinnettä, ikäänkuin odottaen näkevänsä joka silmänräpäys hurjien
vihollisten syöksevän esiin.

"Tänä iltana siis rynnäkkö on tapahtuva", sanoi yksi ennenmainituista
kolmesta miehestä, leikiten kauhean miekkansa kahvalla, "eivätpä he voi
aavistaakaan, että kova vastarinta heitä odottaa."

"Eivät laisinkaan", toisti Czarny, joka oli käärinyt kaapun paremmin
ympärilleen, sillä tuuli oli kylmä ja ilta tavattoman kostea.

"He toivovat saavansa heti ensi rynnäköllä linnan haltuunsa, mutta
vanha Czarny ja Ramoski ovatkin tällä kertaa olleet heitä viekkaammat."

"Eikö olisi paras viedä kreivitär täältä pois?" virkkoi Aksel. "Hän
kyllä saisi turvapaikan Herrevadissa, ja..."

"Ei, ei", keskeytti Czarny, tehden kieltävän liikkeen kädellään,
"kreivitär on yhtä turvattu täällä kuin Herrevadissakin. Älkää luulko,
nuoret herrani", jatkoi hän säihkyvin silmin, "älkää luulko, että
sotaiset näytelmät ovat niin vieraat Eleonora-kreivittärelle; vaikka
kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä, luulen että vanhat tapahtumat
vielä säilyvät hänen muistossaan."

Ei kukaan vastannut näihin Czarnyn sanoihin, mutta hetkisen mietittyään
sanoi Bernhard, nojautuen lähemmä vanhusta:

"Ramoski on kait uskollinen, niin että..."

"_Ramoski on uskollinen_", vastasi Czarny, pannen joka sanalle painon.
"Jo lapsina otti enonne meidät huostaansa ja vei Mikolaioviin.
Tapahtumat eroittivat meidät, mutta aina olimme haltiaväellemme yhtä
uskolliset. Hän asui Sandomirissa, minä kotkan tavoin välistä siellä,
välistä täällä. Me luotimme kuitenkin toisiimme, sillä siitä saakka kun
puolialasti juoksentelimme Vislokan rannoilla ja kylvöimme sen
laineissa, tekivät yhteiset pyrinnöt meidät yhdeksi. Sopimuksemme
mukaan tapasimme toisemme toissapäivänä, ja silloin kertoili hän
tuumistaan. Heti kun Walchovitz on marssinut matkoihinsa, pelastaa hän
neidin. Niin, Ramoski on repoakin kavalampi", jatkoi vanhus säihkyvin
silmin, "hän on itse keksinyt tämän ryntäyksen ja kehoittanut
jesuiittaa sitä tekemään. Walchovitz vihaa minua minkä ihminen voi
vihata, ja hän on koettava minua saada hengiltä, kunnes itse joutuu
hukkaan... tahi saa minut uhrikseen." Nämä viimeiset sanat lausui hän
enemmän itsekseen ja pyyhkäsi kädellään otsaansa.

Molemmat nuorukaiset katselivat häntä puoleksi levottomin puoleksi
uteliain silmäyksin; vihdoin katkasi Bernhard äänettömyyden ja kysyi,
kevyesti laskien kätensä Czarnyn olalle:

"Eikö meidän tulisi sanoa äidilleni, kuka..."

"Älkää milloinkaan enään puhuko siitä!" keskeytti Czarny vielä kerran.
"Mitä luulette, olisi seurauksena siitä, jos kreivitär saisi tietää,
että eräs Göran Czarneckin palvelija on ryöstänyt hänen tyttärensä. Ei,
ei nuori herrani! Paras on, että tämä niin kauan kuin mahdollista
pidetään häneltä salassa. Jos voisimme saada sen toimeen, ettei hän
milloinkaan saisi nähdä Walchovitziä tahi kuulla hänestä
puhuttavankaan, ei hänenkään rauhansa tulisi häirityksi."

"Äiti ei unohda niin helposti", vastasi Bernhard, kohottaen päätään,
"ja vielä vähemmin sellaisia asioita."

"Ei, Jumala paratkoon", jupisi vanhus ja nousi seisomaan. "Ilon unohtaa
kyllä pian, mutta suru, se painuu mieleen."

Samassa lähestyi vanha uskollinen palvelija, Erkki, ja pyysi saada
puhutella Bernhardia.

"Sano suoraan, mitä on mielessäsi", sanoi nuorukainen, hypähtäen
pystyyn. "Olethan ollut Finjassa?"

"Olen", vastasi Erkki, heiluttaen painavaa miekkaa, ikäänkuin se olisi
ollut putkisauva, "niin pitkällä kävin kun pääsin. Nuo kirotut sissit
olivat yhä kintereilläni, mutta minä olen liian kauan metsissä
kuleksinut, antaakseni tuollaisten kömpelöiden lurjuksien ottaa itseäni
kiinni. Eipä auta, että sotamarski ja luutnantti Hummerhjelm heitä
ahdistavat, he tulevat kuitenkin taas esiin, missä vähemmän odotetaan.
Nyt on asia se, että he mielihyvällä katselevat Torppaa, ja vaan se
seikka, että Herrevadi on niin lähellä, arveluttaa heitä, mutta..."

"Mitä mutta", keskeytti Czarny, vakavasti katsellen puhujaa, "epäilitkö
mitään?"

"Jotain sinnepäin", vastasi Erkki, nyykäyttäen päätään, "tuolla rapisi
joka taholla sekä pensaikossa että puissa, ja sieltä täältä näin
nokisia kaavoja pistäytyvän esiin; nuo pedot ovat nyt partioretkellä,
ja Herra yksin tietää, kenen vuoro ensin tulee."

"Ah, yhä useampihan tuon asian tunteekin", virkkoi Czarny, kevyesti
lyöden Erkkiä olalle. "Sinunpa silmäsi eivät ole peitossa: sissiä
hiipii todellakin täällä ympäristöllä, ja ensi yönä karkaavat he
niskaamme."

"No, Jumala nyt lisätköön voimiani", huudahti Erkki, tehden uhkaavan
liikkeen nyrkkiin puristetulla, tarmokkaalla kädellään, "monta kertaa
olen käsikahakassa ollut, ja tietäkää se, että ukko Erkki Erkinpoika ei
olekaan juuri heikompia, kun on kysymys miekan käsittelemisestä.
Muistanpa vielä kun majailimme Sonderburgin linnassa erällä
Als-nimisellä saarella, Tanskanmaalla. Tämä ei ollut mikään leikki, sen
voitte uskoa, sillä tanskalaiset, saksalaiset ja puolalaiset
hätyyttivät meitä kaikin voimin. Mutta kas, urhea Askenbergimme
[ruotsalaiset sotamiehet eivät voineet oppia lausumaan Aschenbergin
eikä monien muidenkaan nimiä oikein], hän ei sittenkään joutunut
kiipeliin. Tietäkää, että siihen aikaan palvelin ratsumiehenä, ja
vieläkään en ole heikontunut." Niin sanoen ojensi puhuja oikean kätensä
suoraksi ja pudisti vahvaa käsivarttaan. "Mutta tällaista kahakkaa eivät
vanhat silmäni vielä milloinkaan ole nähneet", jatkoi hän: "itse
kuninkaan sotamiehet eivät häpeä ryöstää ja rosvoilla kuten pahimmat
ilkitöiden tekijät. Olisipa tämä vaan tapahtunut hänen isävainajansa
aikana: niin, sepä oli toisenlainen aika se", jupisi Erkki itsekseen,
mutta lisäsi taas heti ääneensä: "Silloin sekä päällikkyyttä että
miehistöä pidettiin kurissa, eikä kukaan uskaltanut koskea omenatakaan.
Nuo kirotut sissit eivät tunnusta Jumalaa eikä perkelettä, sentähden
elävätkin he villipetojen tavalla, ja tunnenpa itseni kuin nuoremmaksi,
ajatellessani miten lämpimästi nuo pienet esineet tuolla valleilla
tulevat tervehtimään konnia", huudahti vanhus, osoittaen tykkiä. "Itse
tahdon niitä hoitaa, ja olisipa todellakin merkillistä, ell'en voisi
pitää heidän järjestämättömiä joukkojaan kurissa. Jos on, kuten
sanotte, Czarny, että nuo verta janoovat koirat kuljeksivat täällä
ympäristössä, tervehtiäkseen meitäkin, niin olkaa varoillanne, silloin
kuin vähemmän aavistaa, ovatkin he jo niskassa. Minä asetun tänne
vallille, ja heti ensimäinen sissi, joka näyttää tukkuisen päänsä, saa
tämän suuren risukimpun tukkaansa, ja tuli on leimuava siinä kuten
katajapensaassa. Tämä on viimeinen sanani, ja Erkki-vanhus ei syökään
sanojaan koskaan."

Vanhus oli hetkisen vaiti, sitten osoitti hän oikeata sivurakennusta,
huudahtaen:

"Kas todellakin, tuolla seisovat kreivitär ja vanha Martta, joka on
vannonut ei milloinkaan menevänsä naimisiin. Mutta", lisäsi hän,
naurahtaen itsekseen, "saammepa nähdä, eikö tuon vanhan neitosen sydän
helly, kun oikein toden perästä alkaa häntä piirittää."

"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi hän sitten vakavalla äänellä, "minä
menen nyt määräpaikalleni."

Mutta ennenkuin Erkki oli montakaan askelta ehtinyt ottaa, pidätti
hänet Martta, joka kädet lantioilla asettui hänen eteensä hyvin
vihastuneen näköisenä.

"Kreivitär kysyy, mitä tämä merkitsee", sanoi vanha palvelijatar ja
katseli kummastellen varustuksia.

"Eipä mitään erinomaista", vastasi Erkki tyynesti ja aikoi jatkaa
matkaansa, "täällä taidetaan tänä yönä pitää pienet tanssiaiset, ja jos
olet tanssihaluinen, Martta, niin sopii mainiosti..."

"Tanssihaluinen;" toisti Martta, tehden ylenkatseellisen liikkeen
päällään, "nuoret liehakot sellaisesta turhuudesta välittävät,
rehellinen nainen..."

"Ei tee muuta kuin katselee ja huokailee", keskeytti Erkki vuorostaan
ja astui pari askelta eteenpäin. "Mutta yhden neuvon annan sinulle,
Martta", jatkoi hän vakavasti, "sinä saat pian nähdä kummallisen
näytelmän; pysy silloin huoneissa äläkä pistä nokkaasi ovesta, sillä
silloin on hyvin mahdollista, että peset huomenna koipiasi
vallihaudassa." Näin sanoen jätti hän vanhuksen, joka itsekseen
jupisten joitakin epäselviä sanoja ohjasi askeleensa isoja portaita
kohden, jonne Czarny ja molemmat nuorukaiset jo olivat ehtineet.

"Miksi et ole kertonut tästä uhkaavasta vaarasta ennenkuin viimeisessä
silmänräpäyksessä", sanoi kreivitär lempeällä vaan surullisella
äänellä, nojautuen Bernhardin käsivarteen. "Ja sinä, vanha Czarny",
jatkoi hän kääntyen Czarnyn puoleen ja loi häneen puoleksi nuhtelevan
katseen, "sinä, joka tiedät että vaadittaissa voin kärsiäkin, sinäkin
salasit minulta tämän?"

"Jalo kreivittäreni", vastasi vanhus nöyrästi, paljastaen päänsä,
"minun on kaikki syy, sillä minä kielsin Bernhard- ja Aksel-herraa
puhumasta, koska en syyttä tahtonut saattaa teitä levottomaksi. Jo
ennalta kannatte niin paljon suruja hartioillanne, että minua arvelutti
kertoa tästä vaarasta, ell'ei, kuten nyt, tarve vaatisi sitä tekemään.
Mutta ehkä kaikki onkin vaan pelkkää pelotusta", jatkoi hän,
tähystellen metsäänpäin. "Olkaa kuitenkin ihan levossa, niinkauan kun
käsivarsikin liikkuu, olemme teitä puollustava."

Toivon säde valaisi hetkisen Eleonoran surumielisiä kasvoja, vaan se
katosi pian ja hän kuiskasi:

"Berta-parka, jospa vaan tietäisin kohtalosi! Koko Torpan, niin, kaikki
mitä omistan tahdon antaa sille, joka jälleen tuo lapsen helmaani."

"Huomenna Aksel ja minä lähdemme Herrevadiin", vastasi Bernhard:
"sotamarski Ascheberg ei varmaankaan kiellä pyytämääni apua, ja parin
päivän päästä on siskoni oleva vapaa."

"Niin, se on varma", vakuutti Aksel, oikealla kädellään tarttuen
miekkaansa.

"Jumala suokoon, että puhuisitte totta", huokasi kreivitär, ollen
valmis poikansa käsivarteen nojaten tekemään kierron linnan
huoneuksessa. Mutta silloin astui Czarny esiin ja sanoi:

"Armollinen kreivitär, älkää lisätkö mieltänne nyt painavaa surua,
katselemalla kaikkia niitä hirmukeinoja, joita olemme keksineet,
ottaaksemme sissejä vastaan niin tuntuvasti kuin mahdollista! Minä
olen..."

"Uskollinen Czarnyni", vastasi Eleonora, tarttuen palvelijan käteen,
"minä luotan uskollisuuteesi, jota on koetettu niin monta vuotta.
Sinähän vielä muistat vanhaa sukulaistani, Katarina Lubomirskiä, ja
enpä milloinkaan unohda, miten sinä ja hän aina olitte riidassa, sillä
hän, kuten minä nyt, tahtoi aina ottaa osaa Mikolaiovin puolustukseen.
Vanhus lepää nyt levossa", jatkoi Eleonora liikutettuna, "rauha hänen
tomullensa!"

"Amen", jupisi Czarny itsekseen, "pyhä neitsyt häntä varjelkoon!"
Ääneensä sanoi hän: "Ja minä vakuutan, ett'ei yksikään ihminen toista
kertaa tule viemään teitä kodistanne, olisipa se sitten vaikka eversti
Kruse itse!"

Eleonora hymyili katkerasti kuultuaan tämän muistutuksen, ja vastasi
kuiskaten: "Tämä oli siihen aikaan, kun riemu asui sydämessäni."

"Voihan se vielä kerran palatakin", intti Czarny.

Eleonora ei vastannut. Syvään huoahtaen palasi hän huoneisiinsa.

Kauan katsoi Czarny hänen jälkeensä, ja yksinäinen kyynel vieri hänen
lumivalkeaan partaansa, kun hän jupisi: "Niin kauan kuin tämä käsivarsi
voi asetta käsitellä, ei yksikään ole häneen tarttuva."

Yön vaippa peitti yhä enemmän maan, ja kylmä tuuli vinkui metsissä ja
tantereella. Raskaat pilvet, jotka koko päivän olivat estäneet auringon
lämpimät säteet paistamasta, olivat haihtuneet, ja miljoonia tähtiä
loisti nyt kirkkaalla taivaalla, ystävällisesti tuikkien Skånen verisen
tantereen yli. Puoliyöstä nousi Mörkanskogin viheriöiden puunlatvojen
takaa kuu, ensin kullaten kukon oikean sivurakennuksen torninhuipulla,
sitten luoden värisevän valonsa jokaisen esineen yli.

Kolmekymmentä rivakkaa miestä oli linnan puollustusväkenä, todellakaan
ei suuri joukko, mutta mitä luvussa puuttui, sai urhous palkita. Yksi
ajatus innostutti kaikkia: hengellä ja verellä puollustaa asematansa.
Hiljaa kuin varjot hiipivät he toimillaan ja tekivät tehtävänsä
kuumeentapaisella kiireellä, sillä joka hetki odottivat he saavansa
kuulla sissien hurjia sotahuutoja. He kyllä tiesivät, minkälaista
vihollista vastaan tulisivat taistelemaan, ja Czarny, joka
puollustustyötä johti, oli ytimekkäässä puheessa valmistanut heitä
ankaraan taisteluun. Jollakuilla heistä oli kostettavana äidin, isän,
sisaruksen tahi puolison kuolema, sillä suurin osa oli paennut
poltetuista taloistaan ja hurjistuneiden talonpoikain puukoilta. He
olivat kaikki ruotsalaismielisiä, ja tiesivät siis, mikä kohtalo heitä
odottaisi, joutuessaan vihollisten käsiin. He olivat vannoneet
mieluummin tulla haudatuksi raunioiden alle, kuin uskoa sissien
lupauksia ja vakuutuksia.

Akselin ja Bernhardin järjestäessä omia puolustusasemiaan käveli tuo
väsymätön Czarny ympäri ja piti tarkan huolen, että kaikki oli
kunnossa. Ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta.

"Hyvä, hyvä", puuttui vanhus puhumaan, istahtaen tykille, "minä olen
nyt keittänyt heille keitoksen ja valmistanut niin lämpymän
tervehdyksen, ett'eivät suinkaan tule palelemaan, vaikka yö onkin
jotenkin kylmä. Tulkaa nyt vaan", jatkoi hän, nojaten kauniin päänsä
käteensä, "vielä kerran tahdon katsella Walchovitzia silmiin, ja pyhä
neitsyt on kyllä pitävä huolta siitä, ettei miekkani tällä kertaa
luiskahda hänen otsalleen. Ja Ramoski kyllä tekee velvollisuutensa.
Haa!" huudahti hän, nousten seisoalleen. "Tahtoisinpa nähdä hänen
raivonsa, kun takasin palatessaan neiti onkin poissa, jos, nimittäin,
hän milloinkaan palaa takasin", jatkoi hän vitkaan. "Minun miehieni
kanssa ei ole leikkimistä, ja vanha Erkki kyllä antaa heille kullekin
ansioittensa mukaan. Tästähän tulee koko hauska leikki vanhoilla
päivilläni ja..."

Samassa tunsi hän raskaan käden vasemmalla olallaan ja katsottuaan
takansa, seisoi Bernhard hänen vieressään.

"Ethän vielä huomaa mitään?" kysyi nuorukainen, silmäillen seutua
ympärillään, "ja vaikea onkin tässä epämääräisessä kuunvalossa havaita
noita hiipiviä vihollisiamme."

"Ei ole hätää, nuori herrani", vastasi Czarny varmasti, "Erkillä, joka,
kuten näette, seisoo tuolla vipusillan luona, on hyvät silmät, eikä
kissakaan voisi, hänen sitä huomaamatta, hiipiä tänne sisälle. Miten on
kreivittären laita, onko hän mennyt nukkumaan?"

"Maata nyt!" huudahti Bernhard kummastuneena. "Kyllähän hyvä äitini nyt
on levollinen ja hyvässä turvassa, mutta olisihan aivan hullua nyt
antautua levolle, kun sota riehuu oven edessä. Ei, Czarny hyvä, niin
rauhallinen ei hän suinkaan ole."

"Niin, parasta lienee pitää silmät auki aikoinansa", vastasi vanhus
hiljaa, "ei kukaan tiedä, mitä noilla konnilla on mielessä."

Keskustelu päättyi tähän, ja Bernhard, jonka tuli vartioida vipusillan
luona, Akselin seisoessa toisella puolen vanhan linnan sisäänkäytävän
luona, lähti paikalleen. Hitain askelin lähestyi Erkki Czarnya ja
sanoi, osoittaen vipusiltaa:

"Kestävätkö ketjut?"

"Ei yksikään sissi saa niitä poikki", vastasi Czarny, "ja voidakseen
sen tehdä, tulee heidän ensin mennä vallihaudan yli, joka vie heiltä
vähintäänkin pari tuntia."

"Kuulkaa, Czarny!" virkkoi Erkki, tarttuen puolalaisen käsivarteen ja
vei häntä vallin partaalle, "ei se ole pelko, vaan varovaisuus, joka
saattaa minut puhumaan teille. Lähettäkää sana Herrevadiin ja hankkikaa
lisäväkeä, jota pikemmin, sitä parempi. Pelkäänpä, että kaikki apu pian
on meiltä kielletty ja..."

"Mitä nyt, ukko?" huudahti Czarny astuen takaperin. "Mitä tarkoitatte
tällä pelolla? Olittehan aivan levollinen äsken, eli ehkä omatunto..."

"Vaiti!" ärjäsi vanhus liikutuksesta vapisevin äänin ja astui
taaksepäin, paljastaen miekkansa. "Minä tiedän, mitä aijotte sanoa.
Vanhalla sotamiehellä kuin minä, joka on sotinut rehellisen
'Askenbergin' rinnalla ja halaissut sekä saksalaisten, tanskalaisten
että puolalaisten pääkalloja, on aina puhdas omatunto, sen sanon
teille. Katsokaas, minä annan sotilaskunniani vastapantiksi
uskollisuudestani, ja jos kerran vielä uskallatte lausua sellaisen
epäluulon, ei neitseenne, tai miksi häntä nimitätte, voi pelastaa teitä
Erkki Erkinpojan kostolta. Tämä on viimeinen sanani, ja niin totta kuin
sissit nyt tulevat tuolla metsässä, niin totta olen rehellinen mies.
Hakekaa sitte itse apua, mistä tahdotte, kun nuo kirotut roistot
piirittävät meitä niin, ett'emme edes saa vallihaudasta vettä janoomme,
mutta älkää toista kertaa tulko luokseni sellaisella puheella!"

Näin sanoen pisti ukko miekan taas huotraansa ja poistui, jupisten
sanoja, joita ei Czarny ymmärtänyt. Tämä jäi hetkeksi seisomaan
paikalleen ja näki vaijeten Erkin jättiläiskokoisen vartalon katoavan
sinnepäin, jossa tykit olivat; sitten kiirehti hän nopein askelin
oikeaan sivurakennukseen, ilmoittaakseen kreivittärelle, että päättävä
hetki oli tullut.

Mutta juuri astuessaan ensimäiselle portaalle katsoi hän takansa, ja
näki vanhan Erkin seisovan erään tykin päällä. Hänen kookkaan
vartalonsa eroitti selvään kirkkaassa kuunvalossa, ja oli enemmän
kuvapatsaan kuin elävän ihmisen kaltainen.

"Mitä nyt, mitä nyt?" jupisi Czarny ja seisoi kuin naulattuna
paikoillaan. "Mitä tämä merkitsee? Haa, merkki, tuo..."

Viimeinen sana jäi lausumatta, kun hän samassa huomasi Erkin kadonneen.
Pari sekuntia odotti Czarny hengittämättä ja aikoi juuri palata
takasin, kun samassa paikassa, missä Erkki oli seisonut, salama
välähti, ja korkeissa puissa kajahteleva jyske seurasi heti sen
jälkeen.

Joka taholta metsässä vastattiin laukaukseen korkeilla sotahuudoilla,
ja vallilta kuului Erkin voimakas huuto:

"Aseisin! Sissit ovat hyökänneet kimppuumme!"

       *       *       *       *       *

Tuskin oli viimeinen sissi kadonnut Ramoskin näkyvistä, kun hän nopein
askelin kiiruhti tuvalle, jossa Berta asuskeli.

"Hän meni paulaan", jupisi puolalainen, kiiruhtaen kulkuaan, ja tämä
kiire kummastutti jälelle jääneitä, syystä, että hän, Ramoski, aina oli
vastahakoinen ja kankea töitään toimittaessaan. "Nyt, jos milloinkaan,
saan hänet pelastetuksi", jatkoi hän, naurahdellen itsekseen
kepposelle, jonka oli tehnyt ystävälleen.

Hiljaa hiipi hän tuvalle ja saavutti, kuten hän luuli, kenenkään
huomaamatta, pienen akkunan, jonka alle hän erinomaisella huolella
kätki pienen veneen.

Hänen tarkoituksensa oli paeta yli järven Bertan kanssa.

"Herrevadiin täytyy meidän matkamme ohjata", ajatteli hän, ryömien
akkunan alla kasvavien pensaiden väliin, "Herrevadiin täytyy meidän
päästä, vaikka sitten joka saari vilisisi vahdeista, ja sissien
kiväärit pilkistelisivät joka pensaikosta."

Tapansa mukaan istui Berta akkunan ääressä, ja synkeä suru oli painanut
leimansa hänen kasvoilleen. Hän oli kalpea, ja usein vei hän molemmat
kätensä polttavalle otsalleen. Silmien entinen kirkkaus oli kadonnut,
ja suu ei enään hymyillyt.

"Huu, tämä on kauheata", huokasi hän kauhusta väristen, "huomenna tulee
hän takasin. Äitini, rakas äitini", huudahti hän tuskastuneena,
peittäen kasvonsa käsillään, "mikä kohtalo sinua ja minua odottaakaan!
Hän on kostava kauheasti! Oi, mikä hirmuinen salaisuus peittää
vanhempaini entisen elämän! Nyt tiedän, miksi äitini suree niin syvästi
ja aina huokailee, ollessaan yksin. Miten on tämä päättyvä, ja milloin
pääsen pois tästä kurjasta luolasta?" Tätä sanoessaan vierivät runsaat
kyyneleet esiin, hän itki katkerasti, ja kuumeentapainen väristys
puistutti hänen ruumistaan.

Hän ei nähnyt, miten silmäpari säälivästi katseli häntä, eikä kuullut
näitä hiljaa lausuttuja sanoja: "Hänen täytyy tulla pelastetuksi!"

Se oli Ramoski, joka akkunan läpi oli häntä katsellut.

Kyyneleet herkesivät vuotamasta ja tuskallisella liikkeellä nosti Berta
päänsä, mutta huudahti samassa kauhusta ja peräytyi, huomatessaan
vieraat kasvot akkunan ulkopuolella.

Ramoski viittasi häntä lähestymään, ja hetken epäiltyään totteli hän,
nähdessään vieraan ystävälliset ja samassa murheelliset kasvonjuonteet.

Ramoski koetti sitten avata akkunan, mutta se vastusti kaikkia hänen
kokeitaan. Hetken mietiskeli hän, mitä tehdä, ja tuli vihdoin selville
siitä, että täytyi tällä tavoin puhua Bertan kera, sillä se olisi
herättänyt huomiota, jos hän olisi mennyt suoraan ovesta.

"Mutta tästä aukosta ei yksikään ihminen voi päästä", mutisi hän ja
tempasi akkunaa, "meidän on odottaminen, kunnes tulee pimeä."

Usean kokeen perästä onnistui hänen vihdoin tempaista irti akkuna.

"Älkää pelästykö, ihana neiti", sanoi hän Bertalle, joka vavisten oli
peräytynyt toiselle puolen huonetta, "älkää pelästykö! Minä tahdon
pelastaa teidät."

"Te tahdotte minut pelastaa!" huudahti nuori tyttö, toivon säteen
kirkastaessa hänen kasvojaan. "Onko tämä totta, tahi kenties on se
petos, vietelläksenne minut uusiin vaaroihin."

"Luottakaa minuun, niin kaikki käy hyvin", vastasi Ramoski, joka ei
ollut kuulevinaankaan Bertan viimeisiä sanoja. "Mutta teidän täytyy
uskaltaa minuun", jatkoi hän kuiskaten, "teidän täytyy antaa minun
määrätä, ja minä lupaan, että tänä iltana olette vapaa."

Berta tuskin uskoi korviaan. Hän pääsisi vapaaksi, saisi mennä ulos
tästä kamalasta huoneesta, jossa sade lapasi seinät, eikä tarvitsisi
enään katsella tuota iljettävää Kaisaa, joka alati häntä kiusasi. Ja
paras kaikista oli, että pääsisi _häneltä_ pakoon, jonka katse vielä
poltti hänen sielussaan. Eikö tämä kaikki ollut ihana unelma? Ei! Jota
enemmän hän tarkasti tuntemattoman kasvoja, (meidän tulee tässä
muistuttaa, että Ramoski oli muuttunut paljo kauniimmaksi, sittekuin
tutustuimme häneen Sandomirissa) sitä varmemmaksi tuli hänen uskonsa,
ettei tuo tuntematon tahtonut häntä pettää. Hän lähestyi vähitellen ja
sanoi vihdoin, lapsellisella viattomuudella katsellen Ramoskia:

"Sinä näytät liian hyvältä, tahtoaksesi saattaa minut vielä
onnettomammaksi, ja minusta nähden ei sinun silmäsikään ole sellaiset
kuin tuon toisen. Mutta jos teet minulle jotain pahaa, niin että
äiti-parkani saa itkeä vielä enemmän, on Jumala sinua siitä
rankaiseva."

Nämä yksinkertaiset sanat tunkeutuivat Ramoskin sydämeen ja hän jupisi
itsekseen: "Pyhä neitsyt minua tästä varjelkoon." Ääneensä sanoi hän:
"Minä tahdon pelastaa teidät äidillenne, ja vanha Czarny on..."

"Czarny!" huudahti Berta ja seisoi yhdellä hyppäyksellä akkunan luona,
"tunnetteko vanhan, rehellisen Czarnyn?"

"Tunnen", vastasi Ramoski, "minä olen hänen maanmiehiänsä."

"Sittenpä et voi minua pettää", vastasi nuori tyttö luottavasti, ja
lisäsi hän heti jälkeenpäin uteliaasti tarkastellen Ramoskia,
"sittenhän rukoilet sinäkin neitsyt Mariaa, kuten Czarnykin. Minä pidän
hänestä paljon", virkkoi hän viattomasti, "mutta sekä äiti että minä
emme voi hyväksyä, että hän siten kunnioittaa syntistä naista."

Tämä puhe kummastutti Ramoskia, mutta nyt ei ollut aikaa kuluttaa
tärkeitä minuuttia missään keskustelussa, ja hän vastasi vakavasti:

"Puhukaamme siitä sittemmin; nyt on vaan pidettävä huolta, miten
parhaiten pääsette pakenemaan."

"Niin, niin, pelasta minut, pelasta minut!" huudahti Berta, joka nyt
vasta taas huomasi tilansa, "mutta kiiruhda, sillä tuo toinen voi joka
hetki palata takasin; minä olen usein nähnyt hänen kävelevän täällä
rannassa vakoilemassa."

"Hän ei tule takasin vähintäinkään useaan tuntiin", vastasi Ramoski,
sekä jupisi itsekseen, "ja pyhä neitsyt suokoon, ett'ei hän enään
palaisi milloinkaan!"

"Missä hän sitten on?"

"En tiedä", vastasi Ramoski; "arvattavasti partioretkellä."

Berta tunsi kylmän väristyksen jäsenissään. "Älä viivy, älä viivy!"
huusi hän yhä tuskallisempana. "Vie minut heti täältä; uh, minä
tukehdun!"

"Meidän täytyy odottaa, kunnes tulee hämärä", vastasi Ramoski, "minä
olen kätkenyt tänne veneen, jolla pakenemme yli järven. Mutta olkaa
tarkoin varoillanne, vanha Kaisa väjyy kaikkialla."

Näin sanoen hypähti hän notkeasti maahan, katsoi vielä kerran, oliko
vene paikoillaan, ja katosi mökkien väliin.

Tuskin oli hän kadonnut, ennenkuin vanhanpuoleinen naishenkilö tuli
esille pensaikosta parin kyynärän päässä akkunasta. Se oli Kaisa.

"Niin, vanha Kaisa väijyy kaikkialla", jupisi hän käheästi nauraen,
"kyyhkynen aikoo lentää haukan pesästä, mutta siitä ei tule mitään, hä,
hä, hä!"

Kiirein askelin riensi hän toisen veneen luo, joka oli kiinnitetty
parin kyynärän päähän Ramoskin veneestä, ja pian näki hänen kaikin
voimin soutavan pientä saarta kohti, jossa vartija oli.

Kuten lukija muistaa, oli ilta kuutamoinen, ja tämä seikka oli suurena
haittana Ramoskille.

"Oli miten tahansa", jupisi hän, astellen rantaan, "hätätilassa voin
tehdä tietä näillä", Puoliääneen sanoessaan tämän, otti hän vyöstään
pistoolin, tutki sitä tarkoin, ja käyttäytyi sitte samaten tikarilla.

Berta odotti häntä mitä suurimmalla malttamattomuudella. Vihdoin hän
tuli, ja Berta oli vähällä syöstä hänen helmaansa, kun hän hiipivin
askelin astui matalasta ovesta huoneesen. Ramoski näki nuoren tytön
riemun, ja tunsi itsensä melkoisesti vahvistetuksi, kun hän
kysymykseensä, josko Berta olisi altis kärsimään kaikki paon vaarat,
sai vastauksen:

"Vaikkapa tie kulkisi kuohuvien aaltojen tahi pimeimpien metsien läpi,
en laisinkaan epäilisi seurata sinua, ja myöskään en epäilisi, jos
meillä olisi vaikka kuinka monta penikulmaa kuljettavaa, kun vaan
jälleen saan nähdä äitini ja pääsen tuon hirviön luota, joka niin vihaa
häntä ja minua."

Ramoski säpsähti: "Vihaa häntä ja minua", toisti hän hiljaa, "tienneekö
hän mitään?"

"Minä tiedän paljon", vastasi Berta, joka oli kuullut hänen viimeiset
sanansa, "minä tiedän, mikä kohtalo tuli isäni osaksi, ja tiedänpä myös
mikä on meidän, jos _hän_ saa määrätä." Hän ei vapissut, kuiskatessaan
näitä sanoja, mutta niin syvä suru kuvautui hänen kalpeille kasvoilleen
ja äänensä oli niin vaikeroiva, että Ramoskin mieltä aivan karvasteli.

"Tulkaa, tulkaa, älkäämme viipykö kauempaa!" huusi hän, ja tarttui
tytön käteen, "jokainen hetki on kallis."

Ulkona paistoi kuu, levittäen haamoittavan huntunsa pienen järven
laineille ja rannoille. Ilta oli huumaavan ihana, ja Berta nauttikin
syvin henkäyksin luonnon kauneudesta. Nopein askelin riensivät he
veneen luo. Ramoski meni edellä, ja nuori tyttö oli juuri aikeissa
hypätä veneesen, kun hän seisattui ja kuiskasi, nostaen sormen
huulilleen:

"Saarestapäin tulee vene; me olemme tulleet huomatuksi."

Ramoski seurasi katseellaan hänen kädellään osoittamaan suuntaan ja
huomasi ihmeekseen, että vene lähestyi kiireesti rantaa. Ja tarkemmin
katsottuaan näki hän, miten kiväärejä välkkyi kuun valossa.

"Niin, he ovat todellakin huomanneet meidät", sanoi hän harmin
tunteiden valtaamana, "nyt ei meillä ole muuta keinoa, kun koettaa
paeta metsän läpi."

"Tule siis", kehoitti Berta, joka nyt sai rohkeutensa jälleen, "minä
olen kyllin voimakas..."

"Haa, nyt tiedän", huudahti Ramoski, hypäten veneestä, "käyttäkäämme
niitä hevosia, jotka otettiin pari päivää sitten. Osaattehan
ratsastaa?" jatkoi hän, kääntyen Bertan puoleen.

"Kyllä maar", vastasi hän, hienosti hymyillen, Ramoskin sitä kuitenkaan
huomaamatta.

Minuuttiakaan empimättä riensivät he kopille, jossa hevoset olivat.
Ramoskin potkauksesta aukeni ovi, hevoset tuotiin ulos semmoisenaan,
sillä satuloimiseen ei nyt ollut aikaa, ainoastaan ohjat ja peite, ja
valmistukset olivat tehdyt.

"Jumala meitä auttakoon!" huokasi Berta ja keikahti Ramoskin avulla
ratsulle. "Kiirehdi, vene on pian rannassa, ja sitten on liian
myöhäistä."

Ramoski oli pian valmis, mutta juuri aikoessaan hypähtää ratsulle,
peräytyi hän, kauhu kuvautuneena kasvoissaan. Pakolaisten edessä seisoi
vanha Kaisa.

"Niin, vanha Kaisa väijyy kaikkialla", huudahti hän pilkkanaurulla,
"kyllähän arvasin, että katteinin ystävä kierteleikse ihanan neidin
ympärillä, mutta vanha Kaisa tuntee kaikki sellaiset salatiet, ha ha
haa!"

Ramoskin hämmästys ei kestänyt kauan. Hän huomasi heti, että ratkaiseva
ja pikainen päätös oli tehtävä, ja vielä enemmän, koska hän huomasi
vanhuksen levottomasti seuraavan katseellaan venettä.

Ja Ramoski täyttikin heti tekemänsä päätöksen. "Pois tieltä, vanha
kummitus", huudahti hän, tykkänään unohtaen kaiken varovaisuuden, "pois
tieltä, taikka kyllä sinut opetan!"

Vanhuksen silmät säteilivät, ja koko hänen ruumiinsa vapisi raivosta.
"En mene", vastasi hän, purren hammastaan, "minua käskettiin
vartioimaan vankia, ja sen teenkin."

Näin sanoen tarttui hän Bertan hevosen suitsipieliin, kimakoilla
huudoilla kutsuen apua.

Berta parahti ja olisi pudonnut hevosen selästä, ellei Ramoski olisi
häntä tukenut.

"Rauhoittukaa", kuiskasi hän tukahutetulla äänellä, "meidän täytyy
päästä täältä, vaikka sitten tiemme kulkisi tuon kummituksen  ruumiin
yli."

Nämä sanat kuuli Kaisa, ja sitä lujemmin rupesi hän huutamaan.
Tuonnempana leirissä huomattiin jo vilkasta liikettä, ja vene oli enään
parin sylen päässä rannasta.

"Tahdotko pitää suusi kiinni, niin saat jäädä eloon?" sanoi Ramoski,
mennen aivan vanhuksen eteen.

"En", huusi hän niin kovaa kuin jaksoi, "tännepäin, pakolaisia,
ryövärejä, mur..."

Tätä viimeistä sanaa ei hän ehtinyt lausua, sillä Ramoskin käsi likisti
hänen kurkkuaan. Mutta sittenkin piti hän suitsista kiinni.

"Päästä irti ohjat", käski Ramoski vielä kerran.

Vanhus ei voinut vastata, mutta yhä lujemmin tarttui hän ohjista
kiinni.

"No, saakoon sitten saatana uhrinsa", jupisi Ramoski kolkosti, "parempi
on, että tuollainen kummitus kuin sinä, tulet helvettiin, kuin että
viaton tyttönen jäisi sinun ja vertaistesi kidutettavaksi. Pyhä neitsyt
suokoon minulle tämän anteeksi. Tarve minut pakottaa sen tekemään."

Vanha Kaisa oli sillä välin turhaan kokenut päästä vapaaksi, mutta
Ramoskin käsi puristi hänen kurkkuaan, ikäänkuin se olisi ollut
pihtipenkissä.

"En, en!" kähisi hän taas, ja puristi suonenvedon tapaisesti ohjaksia,
"aa-aa-auttakaa." Tikari työntyi hänen rintaansa, käden jäntereet
tulivat hermottomiksi, vaahto näkyi vapisevilla huulilla, ja ähkyen
vaipui hän maahan.

Kaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä, joiden kuluessa ei
Berta ollut uskaltanut katsoa ylös. Mutta kuultuaan vanhuksen putouksen
ja nähdessään verta valuvan tikarin Ramoskin kädessä, valtasi hänet
kauhu, ja hän kuiskasi, kääntäen pois päänsä ja osoittaen Kaisaa: "Hän
oli toki ihminen."

"Ei, vaan piru hän oli", jupisi Ramoski, keikahtaen ratsulle, "ellen
olisi tehnyt häntä vahingoittamattomaksi, olisi hän pian tappanut
teidät."

Takaapäin kuuluvat hurjat huudot vetivät heidän huomionsa ruumiista
vaaran puoleen, joka yhä lähempänä uhkasi heitä. He huomasivat nyt
takanaan sissiparven, joka hurjasti huutaen syöksyi esiin, hampaisiin
saakka varustettuna. Hetkisen viivytys, ja pako olisi ollut mahdoton.
Silloin kannusti Ramoski hevostaan ja kiiti ensimäistä tietä, minkä
näki, Bertan seuraamana. Luodit vinkuivat heidän korvissaan ja
tempoivat irti oksia, jotka peittivät pakolaiset, mutta korkeampi voima
näytti suojelevan heitä; ja kuu valaisi kirkkaasti heidän yksinäisen
tiensä. Puhtaan sydämensä pohjasta kiitti Berta Jumalaa, pyhälle
neitsyelle ja kaikille pyhimyksille lausui Ramoski hartaan kiitoksensa
hänkin, ja äänettöminä riensivät he sitten täyttä vauhtia
korkearunkoisten puiden ohi tuntematonta päämäärää kohden.




VII.

Onnettomuus tulee harvoin yksin. -- Jatkoa kolmanteen lukuun.


Erkki-vanhuksen laukauksesta syntyi hälinä linnassa, ja jokainen
kiirehti hänen käskystään vahtipaikalleen. Mutta se oli myöskin
herättänyt hiipivät viholliset, ja nämä kun näkivät olevansa huomatut,
koettivat ensi hämmästyksissään rynnäköllä valloittaa linnan.

Vimmatulla sotahuudolla heittäytyivät he hautaan ja kapuilivat urheasti
vallille, mutta täällä otettiin heitä niin tarmokkaasti vastaan, että
heidän hetken ottelun perästä ylen niskojansa täytyi peräytyä.

"Tämä oli ensimäinen hyvästijättö", mutisi Erkki, ladaten tykkinsä
uudelleen, "toisella kerralla käy paremmin, sillä nyt nuo pirut tulivat
liian äkkiä. Kas niin, pojat, sillä tavalla kunnon sotilas taistelee!"

Kauan ei tarvinnut odottaa toistakaan rynnäkköä. Mutta nyt muuttivat
sissit sotimistapansa. Himmeä kuunvalo kun oli, voivat sissit
edukkaasti piillä pensaikossa, mutta sitävastoin selvästi nähdä
puollustajat, ja he käyttivätkin tätä etua hyväkseen. Metsästä
välähteli joka hetki, ja jokunen luoti aina vei uhrinsa. Erkki kiroili
kyllä sala-ampujia, mutta ne eivät sittenkään tulleet esille:
piilopaikastaan lähettelivät he vaan luoteja, ja vanhus itsekin menetti
hattunsa, juuri aikoessaan viedä sytyttimen sankkireikään.

"Tuolla, tuolla, ampukaa tuonnepäin!" huusi nuori talopoika tarttuen
Erkin käsivarteen. "Minä huomasin sissijoukon olevan piilossa siellä
pensaikossa."

Osoitettu pensaikko oli aivan lähellä vallihautaa, ja nähtävästi oli
sissien aikomus koota sinne niin suuri joukko kuin mahdollista,
voidakseen sitten rynnätä, kun hajoitettujen ampujain luodit ensin
olivat vähentäneet puollustajain rivejä. Tämä ajatus juolahti heti
Erkin mieleen, ja hän jupisi itsekseen, kääntäen tykit kenenkään
huomaamatta pensaikkoa kohti:

"Hiljaa, hiljaa vaan, lurjukset, kyllä tunnen nämä kujeet; aivan samoin
nuo kettumaiset saksalaisetkin tekivät Sonderburgin luona, ja minä
silloinkin kanuunia hoidin. Paremmat ne tosin olivat kuin nämä
leikkikalut, mutta kun panee kahdenkertaisen latauksen, niin toivon,
ett'ei ainakaan pari heistä enään näe ensi päivänkoittoa." Näin sanoen
nosti hän sytyttimen: välähdys, kumiseva paukaus, ja pensaikosta kuului
ääretön parku, jota sotaan tottunut Erkkikin kauhistui. Hän oli niin
hyvin tähdännyt laukauksensa, että ainoastaan pari henkeä vältti
hävityksen.

Näiden joukossa oli eräs roteva mies, joka nopein askelin juoksi
metsään, mutta ennenkuin katosi, katsoi hän taakseen, veti kaapun
kasvoiltaan, nosti oikean kätensä kirkasta taivasta kohden ja jupisi:
"jo tänä yönä täytyy teidän olla minun vallassani."

"Näetkö tuota yksinäistä miestä metsän rinteessä?" kuiskasi Erkki
eräälle paraista ampujista. "Ota hänet huomioosi ja lähetä hänelle
tervehdys, että ukko Erkinpojalla vieläkin on hyvät silmät."

Tuntematon seisoi paikallaan, ja himmeässä kuunvalossa näyttivät
sysimustan parran ympäröimät kasvot enemmän henkiolennon kuin ihmisen
kasvoilta.

Vielä kerran lausui hän äsken mainitsemamme sanansa, mutta pääsi tuskin
loppuun, kun luoti lävisti puoleksi alas käärityn kauluksen ja pysähtyi
nuoreen puuhun parin kyynärän päässä hänen takanaan.

Mies vavahti, nosti kaapun päänsä yli ja riensi pois. Erkki Erkinpojan
vieressä seisoi Czarny. "Tunsitko häntä?" kysyi Czarny, osoittaen
kädellään sinne päin, missä sissi oli seisonut.

"En", vastasi Erkki, "ken hän oli?"

"Ehkä saamme nähdä hänet vielä kerran tänä yönä", vastasi Czarny
hiljaa. "Pidä kuitenkin silmäsi auki, sillä nuo koirat koettavat millä
tavalla tahansa saavuttaa päämääränsä."

Odottamatta Erkin vastausta, ohjasi Czarny askeleensa oikeaan
sivurakennukseen.

Taistelu oli herennyt, ainoastaan laukaus silloin tällöin osoitti, että
yhä vartioittiin toisiaan.

Kalpeana ja vapisten oli Eleonora istahtanut sohvalle samaan huoneesen,
jossa kertomuksemme alussakin hänet näimme. Joka laukauksella värisi
hän, ja kädet ristissä rinnallaan rukoili hän sielunsa syvyydestä
menestystä omaisilleen. Hän kuunteli hengittämättä, ja oli monta kertaa
valmis menemään akkunan luo, mutta vanha Martta esti aina häntä sitä
tekemästä, päättävästi asettuen hänen eteensä.

"Ette saa itseänne näyttää, kreivitär", huudahti vanhus, tarttuen
Eleonoran käteen, "nuo ilkeät sissit eivät sääli ketään, ja pian voisi
tapahtua, että heidän luotinsa eksyisivät tännekin."

Eleonora totteli vanhuksen varoitusta, sillä hän huomasi, etteivät
tämän neuvot olleet halveksittavat. Syvään huoaten vetäytyi hän
takasin, mennen entiselle paikalleen istumaan.

"Eikö taistelu nyt ole päättynyt?" kuiskasi hän puoleksi nousten
istualtaan, "minä en enään kuule laukauksia."

"Luulenpa todellakin", vastasi Martta, mennen akkunan luo, mutta tuskin
oli hän seisonut siellä pari minuuttia, kuin hän kimakalla äänellä
huusi, peittäen kasvonsa käsillään: "Oi, ei, he ampuvat vielä: oi, eikö
lopu milloinkaan tämä hirveä taistelu! Tällaista en ole milloinkaan
ennen nähnyt. Kas, onpa todellakin Erkki tuolla näyttämässä kykyään!"
jatkoi hän, painaen kasvonsa ruutua vasten.

"Huu, huu, nyt hän ampuu taasen! Jumala meitä varjelkoon noilta
villipedoilta, jotka..."

Czarnyn tulo keskeytti tässä Martan puheen. Synkkä pilvi verhosi
vanhuksen otsan, ja kasvoissaan huomasi levottomuuden, jota hän turhaan
koki peitti.

"Czarny, Czarny!" huudahti Eleonora, mennen vanhusta vastaan,
"ulkomuotosi ei ennusta hyvää. Mitä arvelet taistelusta?"

"En tahdo salata ajatuksiani", vastasi Czarny vakavalla äänellä' "enkä
myöskään antaa teille pettävää toivoa, vaan suoraan ilmaista, että
vaara todellakin on suuri. Kyllä tunnen nuo lurjukset; he sotivat
omalla tavallaan, ja ell'eivät heti onnistu saamaan valtoihinsa
väkivallalla jotain paikkaa, koettavat he petoksella tulla sen
omistajaksi. Jos vaan tämän yön voimme pitää heitä etäällä, tahdon
huomenna pyytää apua Herrevadista. Olkaa toki rauhallinen", jatkoi hän,
nähdessään Eleonoran huolen yhä enentyvän hänen puhuessaan, "me olemme
valmiit viimeiseen saakka puollustamaan asemiamme, ja ainoastaan
ruumiidemme yli voivat vihollisemme päästä tänne."

"Kiitos, kiitos!" muuta ei Eleonora voinut puhua.

Synkkä aavistus oli hiipinyt hänen sydämeensä, pitäen sitä
jännitettynä. Mennyt aika tunkeutui hänen katseensa eteen ja ajatukset
kuluneiden päivien iloista ja suruista valtasivat hänet kokonaan.

Ei kukaan häntä häirinnyt. Czarny oli mennyt Martan luo ja puhui
hänelle matalalla äänellä. Ison seinäkellon yksitoikkoinen pakutus oli
ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta huoneessa. Puolen tuntia kului,
ja vielä istui Eleonora samassa asennossa. Metsästä ja vallilta kuului
yksiäänisiä laukauksia, ja vähä väliin antoi Erikki-vanhus kanuuniensa
paukkua, näyttääkseen sisseille, että vielä oli valveilla. Kuu liikkui
verkalleen yhä kauvemmaksi länteen, puiden varjot pitenivät, ja
itäisellä taivaan rannalla näkyi vaaleanpunainen juova, joka vähitellen
yhä suureni. Toisen kerran aukeni ovi, ja Bernhard astui huoneesen.

"Poikani! poikani!" huudahti Eleonora, ojentaen kätensä nuorukaista
kohden, "miten hirveäksi on tämä yö tulevakaan! Czarny sanoo ett'ei
sota vielä ole päättynyt."

Molemmat miehet vaihtoivat pitkän silmäyksen keskenään, mutta vihdoin
sanoi Bernhard, syleillen äitiään:

"Niin on, armas äitini, mutta valitus ei tee sankaria. Rohkeus ja
päättäväisyys, mutta ennen kaikkia varovaisuus ovat nyt tarpeen. Sissit
vakoilevat joka pensastossa, vaan eivätpä ole meidänkään miehet
joutilaat, ja linnan toisella puolen seisoo Aksel miehineen estämässä
ryntääjiä siltä puolen hyökkäämästä. Äitini tietää että Aksel on urhea
ja taitava sotilas, joten luulen, ett'ei siltä puolen ole mitään
pelättävää."

"Niin on kuten Bernhard-herra sanoo", virkkoi Czarny, pyyhkästen
kädellään ruudulta näköä estävän huuran, "ja jos tahtovat vielä tehdä
rynnäkön, on se tapahtuva pian, ennenkuin päivä valkenee, jolloin
helposti voimme heidät huomata."

Tuskin oli hän saanut viimeiset sanat lausutuiksi, kun hirveä melu
kuului toisesta huoneesta. Czarny syöksi ovelle, mutta ei vielä ehtinyt
sitä avata, kuin jo eräs palvelijoista töyttäsi sen selälleen.

"Mitä nyt, mitä nyt?" kysyi Bernhard, mennen palvelijaa vastaan,
"tulethan sinä sellaista vauhtia, kuin jos sissit olisivat
kintereilläsi."

"Heikeinpä niin", vastasi mies hengästyneenä, "nuo lurjukset ovat
hyökänneet kornetti Lundbergin kimppuun, kun hän rohkeni mennä
kappaleen matkaa metsään, seutua tutkimaan. Hän taistelee kuin hurja,
mutta mitä voivat hänen muutamat miehensä niin montaa sissiä vastaan."

"Puhutko totta, mies", ärjäsi Czarny, tarttuen palvelijan käsivarteen,
"eikö säikähdys ole tehnyt vaaraa suuremmaksi kuin se todella onkaan?"

Samassa tuli Erkki huoneesen.

"Ei", vastasi tämä, joka oli kuullut Czarnyn viimeiset sanat, "hän on
puhunut totta."

Eleonora ei voinut sanoa sanaakaan; pidätetyin henkäyksin kuunteli hän
palvelijain usein äänekästäkin keskustelua ulkohuoneessa, ja aikoi
juuri mennä heitä rauhoittamaan, ehk'ei itsekään juuri ollut
rauhallinen, kun Czarny sanoi:

"Tahdonpa itse mennä katsomaan, miten asianlaita oikeastaan on."

"Seis", kajahti nyt ääni kaikkien muitten yli, "ei kukaan saa mennä
ulos."

"Ken voi minua estää?" kysyi Czarny, joka ei ensihämmästyksissään
huomannut sitä, joka puhui.

"Minä voin sen tehdä", vastasi sama ääni, ja samassa seisoi Aksel
hänen edessään. Vaatteensa olivat repaleilla, ja tukka valui
epäjärjestyksessä hartioille.

"Minä taistelin niin kauan kuin voin", jatkoi hän, pyyhkien hikeä
otsaltaan. "Sissit ovat monilukuisemmat kuin aavistimmekaan, sillä he
ovat kokonaan piirittäneet meidän. Kyllähän lähetimmekin useoita heistä
toiseen maailmaan, vaan uusia tuli taas sijaan, ja meidän täytyi
väistyä. Viisi miestä on joukostani jälellä, ja nämä koettavat vielä
vastustaa vihollisia vanhan linnan luona. Löytyykö täällä yksinäistä
huonetta, jonne voisimme viedä kreivittären, niin..."

"Ei, minä en pakene", vastasi Eleonora, ylpeästi heittäen päänsä
taaksepäin. "Teidän kanssanne tahdon jakaa vaaramme."

Kaikki katselivat häntä ihastuksella, ja hän jatkoi:

"Ehk'en omaakaan miehen voimia, olen toki yhtä rohkea, ja yhtä
levollisesti voin kyllä katsella vaaroja silmiin kuin tekin, ystäväni.
Sotiessanne en tahdo jäädä joutilaaksi tänne, minä tulen mukaanne."

"Ei, äitiseni", vastasi Bernhard uskaliaasti, "siihen en minä voi
myöntyä. Teidän täytyy myöntyä siihen, että viemme teidät suojaan."

Eleonora ei vastannut. Hetkisen oli hän mietteisiinsä vaipuneena,
sitten ojensi hän pojalleen kätensä ja sanoi hiljaa:

"Kentiesi lienee parasta, että äiti tottelee poikaansa."

Sissit olivat menetelleet hyvin viekkaasti. He olivat vetäytyneet
takasin, pettääkseen linnan puollustajia, joka onnistuikin. Sitten
ryntäsivät he yhdistynein voimin Akselin johtaman pienen joukon
kimppuun, ja häneltä itseltä kuulimme jo, miten tämä ottelu päättyi.

Erkki oli melkein kaikkien palvelijain seuraamana rientänyt taisteluun,
joka yhä vaan kiihtyi kiihtymistään. Kumpikin puolue koetti sen, minkä
ihmisvoimilla suinkin voi, ja jo näyttikin kuin jos sissit olisivat
joutuneet häviölle, semminkin kun Czarny alkoi hätyyttää heitä sivulta,
mutta he olivat liian lukuisat.

Vanha Erkki taisteli urhokkaasti, ja rohkaisi miehiäkin sekä sanoilla
että teoilla, ja hänen raskas miekkansa halkasi monta otsaa. Näyttipä
Czarnykin, ett'ei kahdeksankymmentä vuottansa vielä paljon olleet
heikontaneet käsivarren tarmoa. Joka tilaisuudessa koetti hän päästä
taisteluun verivihollisensa Walchovitsin kanssa, mutta tämä piti
itsensä yhä syrjässä. Ainoastaan kerran Czarny hänet näki, mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kadonnut.

Puolentunnin ankaran taistelun perästä olivat vallit sissien hallussa,
ja nämä rupesivat nyt tunkeutumaan sivurakennuksiinkin, jossa
menettelivät vanhan tapansa mukaan. Kaikki mitkä käsiinsä saivat,
taulut, kuvastimet ja huonekalut, kaikki hävitettiin tahi vietiin
takavarikkoon, ja salit, joissa ainoastaan pari tuntia sitten oli
vallinnut lepo, olivat nyt hirveiden väkivaltaisuuksien
näyttämöpaikkana.

Eleonora luuli omaavansa enemmän rohkeutta, kuin mitä hänellä todella
olikaan. Niinkauan kuin taistelu riehui ulkona, oli hän jotenkin
levollinen, mutta kuultuaan, että viholliset olivat tunkeutuneet
hänen omiin huoneisiinsa, silloin loppui hänen rohkeutensa, ja
tuskanhuudahduksella vaipui hän poikansa syliin.

"Viekäämme hänet vanhaan linnaan", sanoi Aksel, joka parin tanakan
miehen kanssa suojasi sisäänkäytävää, "pääseehän sieltä alas toiselle
puolen."

Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja harvoin käytetyn holvikäytävän kautta vei
Bernhard nyt kiireesti äitinsä, jott'ei tämä tulisi näkemään niitä
hirmuisuuksia, joita ennen pitkää tultaisiin täällä harjoittamaan.

Ei Eleonora olisi voinut uskoa niin pian pakolaisena astuvansa vanhan
linnan pimeisiin saleihin, joissa kaiku kertoi joka askeleen, ja joissa
kostea ilma tuntui niin tukahuttavalta.

Pimeys vallitsi siellä; vaan silloin tällöin, kun tuli ulkona
kiivastui, näkyi kirkas kajastus pienillä akkunoilla, joiden läpi
tuskin kuukaan pääsi valaisemaan.

Hurja meteli tuli yhä kuuluvammaksi Eleonoran korvissa, ja sai hänet
vapisemaan.

"Bernhard, Bernhard, miten on tämä päättyvä?" valitti hän, väännellen
käsiään. "Jospa toki jollakin keinoin pääsisimme pakenemaan
Herrevadiin!"

"Se on liian myöhäistä", vastasi Bernhard kolkosti, "kaikki
uloskäytävät ovat miehitetyt, meidän täytyy taistella täällä."

Keskustelu pysähtyi tähän, sentähden että Erkki ja Czarny syöksyivät
huoneesen, noin kymmenen palvelijan seuraamana.

"Missä on Aksel?" huudahti Bernhard, rientäen Czarnyn luo, joka käski
palvelijoitten sytyttämään tulta kahteen jälellejääneesen lamppuun.
"Eihän vaan hänelle mikään onnettomuus liene tapahtunut?"

"Hän se sotii kuin 'Askenbergin' ratsumies ainakin", kiirehti Erkki
sanomaan, "ja nuo kirotut talonpojat tulevat kyllä huomaamaan, että
hänen miekkansa iskee syvään. Mutta nyt on kysymys, miten voitaisiin
saada kreivitär turvaan, sillä nuo koirat voittavat yhä enemmän alaa."

Lamput olivat sillävälin sytytetyt, tehden valollaan vanhat esineet
kummannäköisiksi.

"Emmekö koettaisi viedä kreivitärtä ulos tätä tietä?" sanoi Erkki, ja
osoitti avaraan etehiseen johtavaa ovea, "täältä taasen pääsee vanhan
linnan takana olevalle polulle. Vaara lähenee joka hetki yhä enemmän,
ja pian..."

Viimeiset sanansa haihtuivat siihen yhteiseen kauhunhuutoon, joka
kajahti salissa, kun holvikäytävän ovet kukistuivat sisään, ja sissien
hurjistuneet kasvot tulivat näkyviin.

Kaksi sissiä juoksi huoneesen, mutta olivat tuskin päässeet pari
kyynärää eteenpäin, kun raadelluin ruumiin kaatuivat lattialle. Aksel
se taasen pienen joukkonsa kanssa tuli vähälukuisten palvelijain avuksi
saliin. Mutta sissit tunkeilivatkin mitä nurjimmalla kiivaudella
sisään.

"Jumalan tähden pelastakaa kreivitär!" huudahti Czarny, juosten
Bernhardin luo, jonka rinnoilla puoleksi tainnoton kreivitär lepäsi,
"pelastakaa hän", toisti Czarny, tarttuen kornetin käsivarteen,
"pelastakaa hän, ell'ette tahdo nähdä hänen joutuvan Walchovitzin
käsiin!"

Kuin käärmeen pistämänä nousi Eleonora seisoalleen, sanoen:

"Minä kuulin sanan, kauhean sanan!" huudahti hän, horjuvin askelin
mennen Czarnyn eteen, joka nyt kauhulla huomasi menneensä liian
pitkälle. "Oi, nimi entisiltä ajoilta kaikui korvissani! Czarny, sano,
kuulinko oikein?"

Vanhus kääntyi vavisten poispäin.

Eleonora jatkoi:

"Minä kuulin nimen, joka herättää valveille kaikki muistot
hirmupäiviltä Sanin luona, nimen, joka muistuttaa kaikista niistä
hirmuisuuksista, joista tulin osalliseksi tuossa pienessä mökissä
Veikselin rannalla! Sano, Czarny, etkö maininnut Walchovitzin nimeä?"

"Kreivittäreni", vastasi Czarny sortunein äänin, "minä... minä..."

"Levottomuutesi toteuttaa aavistukseni", vastasi Eleonora kätkien
kasvonsa käsiinsä. "Oi Jumalani, mikä tuleekaan osakseni! Haa!"
huudahti hän, peräytyen pari askelta, kauhu kuvautuneena kasvoissaan,
"tuolla on hän, ruhtinaan palvelija, ja..."

"Ja ruhtinaan kostaja", vastasi luja ääni takaapäin.

Eleonora meni tainnuksiin, ja tämä olikin paras hänelle, sillä nyt ei
hänen tarvinnut katsella sitä hirveätä näytelmää, mikä vanhassa
linnassa näyteltiin. Joka taholta olivat sissit tunkeutuneet sisään,
toivossa saada enemmän saalista.

Czarny kääntyi, kuullessaan äänen takanansa, ja Walchovitzin säkenöivät
silmäykset kohtasivat häntä.

"Antautukaa!" jatkoi Walchovitz kohottaen pistoolin. "Vastarinta ei
enään hyödytä mitään."

"Antautua!" huudahti Erkki, joka tähän saakka oli vaijeten katsellut
kohtausta. "Puhutko kuninkaan sotamiehille antautumisesta?" jatkoi hän,
korottaen äänensä ja heiluttaen miekkaa päänsä päällä. "Ei, ennenkuin
tämä käsivarsi on hervoksissa, et saa minua peräytymään!"

Näin sanoen syöksyi tämä rajupäinen vanhus päin Walchovitzia, joka ei
odottanut ryntäystä, vaan vetäytyi äkkiä takasin.

Tämä oli merkki yleisen kahakan alottamiseen. "Puollustakaamme
kreivitärtä, niinkauan kuin yksikin käsivarsi on jälellä", huudahti
Czarny pelästyneille palvelijoille, jotka tämän kehoituksen kuultuaan
liittyivät yhteen, Erkki-ukon johdolla. "Näyttäkäämme noille
roistoille, ett'ei voitto vielä ole heidän." Sitten kuiskasi hän
Bernhardille, joka, äitinsä sylissään, seisoi aivan hänen takanaan:
"Koettakaa päästä metsänpuoleiselle ovelle. Tie näyttää olevan vapaa;
minä puollustan teitä."

Bernhard teki niin, ja oli jo noin puolitiessä, kun Walchovitz äkkiä
pidätti hänet, kiukkuisin katsein astumalla hänen eteensä.

"Haa!" huudahti puolalainen, heiluttaen sapeliansa päänsä päällä,
"vihdoinkin olen tullut määräni päähän!"

"Etpä vielä, kirottu ryöväri", sanoi ääni aivan Walchovitzin vieressä,
joka tuskin sai aikaa välttääkseen Erkin iskuja. "Ensin tapat minun",
jatkoi vanhus, asettuen Bernhardin eteen, "mutta tulehan vaan tänne,
niin merkitsen sinut koko elinajaksesi."

Silmänräpäyksessä sulkivat sissit tien, ja kreivittären puollustajilla
ei nyt ollut muuta neuvoa kuin sotia viimeiseen mieheen.

Hänen ympärillään seisoivat Bernhard, Aksel, Czarny ja Erkki, ja heidän
onnistui yhdistetyin voimin lyödä takasin ensimäinen rynnäkkö. Veri
valui lahonneelle permannolle, ja siellä täällä kaatui sissejä
halaistuin otsin tai ruumis lävistettynä. Mutta kreivittären
palvelijainkin luku oli vähentynyt, ja surulla huomasi Bernhard, että
kaikki pelastus nyt oli ajattelemattomissa.

"Czarny, Czarny, emmekö enään voi pelastua?" kuiskasi hän, hirveä tuska
kuvautuneena kasvoillaan, "onko onneton äitini joutuva heidän käsiinsä.
Silloin on hän hukassa."

"Koettakaamme murtautua läpi", vastasi Czarny hiljaa; "ottakaa te
kreivitär, Erkki ja minä suojelemme teitä; vielä on meitä niin monta
jälellä, että koe voi onnistua."

Pieni joukko kokoontui Czarnyn käskystä kreivittären ympärille, joka
taistelun ajalla oli herännyt ja nyt, posket kalman kalpeina ja polvet
horjuen, nojautui Bernhardin käsivarteen.

"Oi Jumalani, eikö tämä ollut harhanäky, vai onko _hän_ täällä?"
huudahti Eleonora tuskastuneena. "Czarny, kautta kaiken mikä pyhää on,
vastaa todenperäisesti!"

Mutta Czarny ei kuullut näitä sanoja, sillä juuri samassa syöksi hän
pienen joukkonsa etupäässä sissien keskelle ja teki heille suuren
tappion. Vanha Erkki seurasi häntä uskollisesti. Järjestämättömät
talonpojat peräytyivät, ja suurin osa heistä pakeni nurinniskoin samaa
tietä kuin tulivatkin.

Vielä paloivat molemmat lamput ja valaisivat himmeästi tuota hurjaa
melskettä, mutta samassa kun Erkki löi maahan erään niistä
talonpojista, mitkä vielä tekivät vastarintaa ovella, kuului pistoolin
laukaus eräästä salin nurkasta, ja luoti murskasi toisen lampuista
pienille palasille. Taaskin pamahti laukaus, mutta tämä hairahtui
maalistaan.

"Hakatkaa nuo kirotut konnat tuhansiksi palasiksi!" huusi Czarny
lujalla äänellä. "Meidän täytyy päästä ulos, ennenkuin ehtivät ampua
toisenkin lampun sirpaleiksi."

"Ei niin kiirettä, Czarny-ystäväni!" kuului ivaava ääni hänen takanaan,
ja lampun levittämässä puolihämärässä valossa tunsi Czarny
verivihollisensa synkät kasvot. Mutta Walchovitz ei ollut yksin,
hänellä oli suuri joukko seurassaan.

"Ei niin kiirettä!" toisti hän taas, ottaen pari askelta eteenpäin.
"Minulla on pari sanaa puhuttavaa kreivitär Eleonora Stjernfeltille,
valapatolle ja..."

"Pidättäkää! Kaiken sen tähden, mikä pyhää on, olkaa armelias!"
huudahti kreivitär, nostaen molemmat kätensä Walchovitzia kohden. "Eikö
minua ole kohdannut hirveä onnettomuus, kun kadotin sekä puolisoni,
että tyttäreni!"

"Ja vielä _minun hauttani_!" täytti Walchovitz vitkaan, pannen
viimeisille sanoille painoa.

Eleonora tuijotti puhujaan tylsin silmäyksin; alussa ei hän näyttänyt
ymmärtävän näiden sanojen merkitystä, mutta vihdoin kävi kaikki hänelle
selville, ja parauksella, joka sai tuon paatuneen Walchovitzinkin
kavahtamaan, vaipui hän tainnuksissa lattialle.

"Saatana", ärjäsi Czarny, ja syöksyi ase koholla esiin, "eikö sinussa
löydy rahtuakaan ihmistunnetta?"

"Hm", sanoi jesuiitta, halveksivaisesti koukistaen ylähuultaan, "kuka
minulle puhuu siitä, kun kosto viittaa?"

"No valmistaudu sitten taistelemaan elämästä ja kuolemasta", vastasi
Czarny, kolkon epätoivon valtaamana, "toisen meistä täytyy jäädä
paikalle."

"Minä tahdon ensin katsella häntä silmästä silmään", kuului luja ääni
Czarnyn takaa, ja ennenkuin tämä ehti antaa ainoatakaan iskua, juoksi
Erkki esiin ja asettui hänen ja Walchovitzin väliin. "Puollusta
itseäsi", ärjäsi hän, nostaen molemmin käsin miekkaansa, "minä olen
ennenkin sinua etsinyt, mutta joka kerta olet päässyt pakoon. Äskettäin
puhuit kostosta, saammepa nähdä, eikö se ennemmin tahi myöhemmin
saavuta sinuakin."

Walchovitz ei tällä kerralla peräytynyt, vaan väisti taitavasti Erkin
hurjia iskuja. Kaksintaistelu tuli yhä rajummaksi.

Turhaan koki Walchovitz käyttää kaikki voimansa ja notkeutensa,
masentaakseen vastustajansa; Erkki-ukko seisoi vaan järkähtämättä
paikallaan.

"Takasin!" huusi puolalainen, kun sissit aikoivat karata vanhuksen
niskaan. "Hän on vaatinut minua miekkasille, on siis minun
velvollisuuteni kaataa hänet." Czarnyn, Bernhardin ja Akselin tunteet,
tätä taistelua katsellessaan, voi helposti arvata. Jos Erkki kaatuu, ei
olisi toivoakaan, mutta jos voitto olisi hänen, löytyisi vielä
pelastuksen siinto jälellä.

Kuten ennen on sanottu, oli salia ja oikeata sivurakennusta yhdistävä
ovi särjetty, kun sissit pakottivat Akselin peräytymään. Toisen
uloskäytävän luona metsäänpäin seisoivat Erkki ja Walchovitz.

"Ettekö luule, että voisimme päästä pakoon tätä tietä?" kysyi Bernhard,
osoittaen uloskäytävää. "Kaikki sissit ovat nyt koolla salissa, ja
yhdistetyin voimin pitäisi kokeen onnistuman."

"Sitä olen minäkin ajatellut", vastasi Czarny, nojautuen Eleonoran yli,
joka tainnottomana lepäsi eräällä oven luona olevalla rahilla.
"Koettakaamme, eikö meitä onnestaisi", lisäsi hän ja otti tainnottoman
syliinsä sekä kiiruhti käytävään.

Aksel ja Bernhard suojelivat paluumatkaa muutaman haavoittumattoman
palvelijan kanssa, mutta ennenkuin viimemainittu meni salista, huusi
hän Erkille olemaan hyvässä toivossa, sillä apu oli pian tuleva.

Samassa kajahti heidän takanaan niin hornallinen pilkkanauru, että
nuorukainen hämmästyksissään ja kauhistuneena kääntyi takasin. Hänen
edessään seisoi Walchovitz, ja parin kyynärän päässä siitä nojautui
vanha Erkki seinää vastaan. Puolalaisen miekka oli sattunut hänen
rintaansa, ja kalman kalpeus levisi hänen kasvoilleen.

"Pelastakaa... kreivitär... minä tein... minkä... voin", ähkyi hän,
vieritellen tuskissaan. Sitten vaipui hän lattialle ja veti viimeisen
henkäyksensä sissien pilkkanaurun ja kirouksien kajahdellessa. Eipä
toki Walchovitzkaan ollut välttänyt Erkin hurjia iskuja, sillä useista
kohden olivat vaatteensa repaleina, ja vasemmasta käsivarresta vuoti
veri virtana lattialle.

"Ha, ha, haa!" nauroi hän uhalla, purren hammastaan raivosta,
"käytävään on asetettu vahdit, vaan ei miehiä painetit ja keihäät
käsissä, katsokaa, katsokaa!" jatkoi hän, syösten Bernhardia vastaan,
"mitä tuumitte noista vahdeista? Ha ha haa!"

Kauhun ja hämmästyksen huuto kaikui kuin yhdestä suusta käytävässä, kun
punaset tulen liekit välähtelivät sieltä täältä sisään. He huomasivat
nyt sivurakennuksen olevan pistetyn tuleen, ja että todellakin olisi
kummallinen kohtalon oikku, jos voisivat pelastua.

Heidän asemansa oli todella kauhea; edessään riehuivat liekit yhä
rajummin, ja sissit lähenivät samaten. "Kas, miten ihanasti tuo
loistaa! Tämä vanha pesä on palava, kunnes ei löydy muuta kuin perustus
jälellä", huudahti Walchovitz, juosten saliin. "Sissit, tännepäin,
ottakaa kaikki valtoihinne, joko elävinä tai kuolleina!" Tämä yksi
käsky oli kylliksi, sillä heti täyttivät hurjat talonpojat käytävän.

Kuumeentapaisella kiivaudella painoi Bernhard äitiään rintaansa vasten
ja tarttui kovemmin miekan kahvaan, Aksel ja Czarny asettuivat hänen
eteensä, ja päättivät, niin kalliista kuin mahdollista uhrata elämänsä,
ennenkuin antautuisivat.

Sissit syöksivät esiin, mutta kovapintainen vastarinta pakotti heidät
heti ensi rynnäkössä peräytymään, ja noin kymmenen minutin ottelun
perästä onnistui Czarnyn jälellejääneiden palvelijain avulla työntää
talonpojat saliin takasin. Walchovitz koki kaikin keinoin pakottaa
vihollisensa holvikäytävään, vaan turhaan; tuuma tuumalta täytyi hänen
peräytyä, ja sanomattomalla vimmalla näki hän miehistään toisen
toisensa perään kaatuvan, vastustajiensa saadessa ikäänkuin
kahdenkertaiset voimat. Myöskään ei hän saanut apua ulkona olevilta
sisseiltä, sillä nämä osaksi eivät totelleet hänen käskyjään, osaksi
eivät voineet päästä holvikäytävästä, joka nyt oli ilmitulessa.
Metsätie oli ainoa, jonka kautta olisivat voineet tulla hätyytetyn
päällikkönsä avuksi, mutta juuri sille ovelle oli Czarny taistelun
kestäessä vetäytynyt. Akkunoita ei vielä kukaan ajatellutkaan.

"Armas äitini", kuiskasi Bernhard, tukien käsivarsillaan kreivitärtä,
"pian olemme pelastetut, sillä vihollisten täytyy peräytyä yhä
kauvemmaksi, ja kun nyt vaan Czarny ja Aksel ehtivät ovelle saakka, on
pääsy vapaa, ja kun kerran olemme metsässä, ei ole ensinkään vaikeata
päästä pakenemaan Herrevadiin."

Eleonora ei vastannut; hänen katseensa harhaili salin toisesta päästä
toiseen, ja olipa kuin jos hän joka hetki olisi odottanut näkevänsä
jotakin hirveätä.

"Ethän ole nähnyt _häntä_, tuota kauheata?" kysyi hän hiljaa.

"Hän ei voi päästä käsistämme", vastasi Bernhard lujalla äänellä, "koko
Czarnyn pyrintö on antaa hänelle ansaitun palkkansa ja kostaa urhean
Erkkimme kuoleman."

Syvä huokaus tunkiihe kreivittären rinnasta, kuullessaan uskollisen
palvelijansa kuolemasta, ja hän sanoi, kyynelten valuessa poskilleen:

"Rauha tomulleen! Mutta oletko saanut vihiä siitä, missä Martta
lienee?"

"Hän on sissien luona", vastasi Bernhard surullisesti, "mutta jos he
ovat vieneet hänet pois, vai onko hän täällä, sitä en tiedä."

Keskustelu päättyi tähän, sillä kookas talonpoika, joka hänen
huomaamattaan oli tullut aivan lähelle, pakoitti häntä puollustaumaan
vihollisen kiivasta hyökkäystä vastaan.

"Kyllä minä suojelen kreivitärtä, selvitä sinä asiasi sissin kanssa",
sanoi Aksel, kiirehtien esiin. "Czarny koettaa juuri..."

"Tuossa, ota hänet!" huusi Bernhard ja laski äidin ystävänsä helmoihin,
jonka jälkeen hän kääntyi talonpojan puoleen, joka raivosta säihkyvin
silmin syöksyi häntä vastaan. Kamppaus ei kuitenkaan kestänyt kauvaa,
sillä nuorukaisen miekkailu-taito päätti pian taistelun hänen
eduksensa. Voimakkaalla iskulla löi hän vastustajansa keihään
pirstaleiksi, ja kun tämä siitä huolimatta hyökkäsi hänen kimppuunsa
puukko koholla, työnsi Bernhard väkevästi miekkansa hänen rintaansa.
Samassa kun sissi tunsi terävän teräksen tunkeuvan ruumiiseensa,
tarttui hän lappeesen ja veti Bernhardin mukanaan maahan. Eleonora,
joka tuskastuneena oli katsellut kaksinkamppausta, aikoi kiljahtaessaan
irtautua Akselista, luullen poikansa olevan haavoitetun, mutta kauvan
ei viipynyt, ennenkuin tämä taas seisoi pystyssä. Miekka oli vielä
vastustajan rinnassa, mutta voimakkaalla tempauksella veti nuorukainen
sen sieltä. Sekava kirous vain kuolevan huulilta, ja suusta sekä
ammottavasta haavasta valui veri lattialle. Hurja, vihanvimmainen
katse, ja kaikki oli loppunut.

Sissien vastarinta laimeni yhä ja vihdoin olivat he työnnetyt takaisin
erääseen nurkkaan salissa. Walchovitz ei hänkään säästänyt itseään. Hän
oli saanut useita haavoja, mutta kieltäytyi vaan antautumasta, vaikka
Czarny ja Aksel lupasivat hänelle vapaudenkin.

"Elävänä ette milloinkaan tule minua saamaan!" huusi hän riemastunein
katsein. "Mieluummin annan paloitella itseni pala palalta, mutta sitä
ennen täytyy yhden teistä jäädä paikalle."

Pihalta kuului selvään sissien hurjia lauluja ja miten he riemuitsivat
saaliista; salissa taistelivat heidän toverinsa ja päällikkö henkensä
edestä.

"Nuo saakelit", jupisi Walchovitz, purren hammastaan. "Jos vaan pääsen
vapaaksi olen kaksinkertaisesti kostava noille kataloille."

Mutta hämärältä hänen pelastumisensa näytti, sillä holvikäytävä oli
taistelun kestäessä kokonaan syttynyt tuleen, ja vaikka toinen
lampuista oli sammunut, valaisivat kuitenkin leimuavat liekit koko
tappelukentän ja sotivien kasvotkin. Helpoin keino kyllä olisi ollut
hypätä akkunasta pihalle ja siten paeta, mutta senkin teki juuri
vaikeaksi se, että Czarny joka paikkaan oli sulkenut tien.

Vihdoin ei Walchovitzilla ollut kuin kymmenen miestä jälellä.

"Minun täytyy menettää heidät", ajatteli hän, "nuo konnat voisivat
muuten myydä minut, saadakseen armoa, ja vielä en ole maalin päässä."
Näin sanoen käski hän miehiään suunnata hyökkäyksensä Bernhardia
vastaan, joka Akselin rinnalla kaatoi sissin toisensa perään.
Samassa silmänräpäyksessä kun Walchovitz syöksi esiin väkivallalla
raivatakseen itselleen pelastuksen tien, kuului hirveä karjunta akkunan
ulkopuolelta, nämät kun olivat vaan pari kyynärää maasta, ja kauvan ei
viipynytkään, ennenkuin yhdet villit kasvot toistensa perään tulivat
esille: ruudut särettiin, heikot lyijypielet katkottiin, ja sissit
hyppäsivät huoneesen. Tämä näky enensi taas Walchovitz'in rohkeutta,
sillä vaikka Bernhardin ja Akselin hyvin tähdätyt luodit kaatoivat
monta vihollista, eneni heidän lukunsa kuitenkin joka hetki.

"Haa!" huudahti Walchovitz syösten esiin, "jopa vihdoinkin apu tuli!"
Näin sanoen karkasi hän Bernhardia päin ase koholla ja niin kiivaasti,
että nuorukainen peräytyi. Mutta juuri vetäytyessään taaksepäin,
kompastui hän kuolleen sissin yli ja kaatui äitineen lattialle.

Nuolen nopeudella syöksi Walchovitz kreivittären luo, ja ennenkuin
Czarny tai Akselikaan ehtivät apuihin, tarttui hän hänen ruumiinsa
ja kantoi hänet, sydäntä särkevistä apuhuudoistaan huolimatta,
vastatulleiden sissien keskelle.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Bernhard taas jo pystyssä.

"Äitini, armas äitini, pelastakaa hänet, ja koko kiitollisuuteni, niin,
koko Torppa on oleva teidän!" huusi nuorukainen epätoivon kuvastuessa
kasvoillaan. "Hän on hukassa, joutuessaan noiden konnien käsiin!"

"Älkää vaivatko itseänne, hieno herrani", vastasi Walchovitz ilkkuen,
"ensi kerralla on teidän vuoronne. Haa, äiti, tytär ja poika
vallassani! Tämä on enemmän kun voin toivoakaan, ja pyhä neitsyt
nähtävästi kostaa..."

"Mainitsepas vaan hänen nimensä, lurjus!" huusi Czarny, juosten
Walchovitzin luo, "sinun suusi on liian saastainen mainitsemaan tätä
kunnioitettavaa nimeä. Sitäpaitsi taitanet saada pitkän nenän mitä
tyttäreen kuuluu, ja pitäisipä sinun muistaa, että Ramoskin viekkaus
ennenkin kerran teki tuumasi tyhjäksi."

"Ramoski", jupisi Walchovitz itsekseen, "olisiko hän ehkä pettänyt
minut, niin voi häntä! Ei, Ramoski on uskollinen", lisäsi hän kovempaa,
"kaksikymmentä vuotta olen koetellut hänen uskollisuuttaan, ja aina
huomannut sen lujaksi."

"Saatpa nähdä, kun tulet kurjaan koppiisi", vastasi Czarny, "mutta
minäpä tahdonkin sinulle edeltää, että kotiin tullessasi ehkä lintu
on tiessään ja häkki tyhjä, sillä vanha noita ei voi vastustaa
vihki-veteen kastettua tikaria, joka on pyhitetty onnettomain
puolustukseksi ja kostamaan eräälle lurjukselle!"

Vastaamatta sanaakaan vetäytyi Walchovitz takaisin. Taistelu oli
hetkeksi tauonnut, mutta kummallakin puolen valmistauduttiin sitä
jälleen jatkamaan. Kaatuneet viskeltiin sivuun; ystävät ja viholliset
kaikki sikin sokin. Kuumuus oli lisääntynyt, ja liekit alkoivat jo
sytytellä lahonneita permannoita salissakin. Akkunan luona seisoivat
sissit ja keskellä salia palvelijat, tosin harvat luvultaan, mutta
valmiina sotimaan viimeiseen saakka. Bernhard nojautui Akselin
olkapäätä vasten, hänen silmänsä hehkuivat, rinta huokui rajusti, ja
oikea käsi puserti kuumeentapaisesti miekan kahvaa.

"Antakaa meille takaisin kreivitär!" pyysi Czarny, mennen pari askelta
sissejä kohden. "Kaikki, mitä täällä löytyy, on oleva teidän, ja minä
hankin teille vielä suuremman lunastushinnan."

Talonpojat katselivat hieman epäröiden toisiaan, sillä sana
_lunastushinta_ soi niin suloiselta heidän korvissaan, mutta he eivät
saaneet pitkää miettimis-aikaa, sillä Walchovitz juoksi nyt esiin
huudahtaen:

"Antaisitpa minulle miten suuria aarteita tahansa, en sittekän jättäisi
kreivitärtä takaisin. Ota hänet väkisin, jos voit, mutta..."

Yön hiljaisuudessa selvään kuuluva kavioiden kolke keskeytti tässä
hänen puheensa.

"Apu tulee nyt meillekin", huudahti Czarny ilosta loistavin kasvoin,
"käykää noiden roistojen kimppuun nyt, kun he ovat joutuneet kahden
tulen väliin!"

Hurraahuudoilla vastasivat palvelijat tähän Czarnyn kehoitukseen.

Kopina kuului kuitenkin yhä selvemmin, ja tämä kiivastuttikin
palvelijoita ponnistamaan viimeiset voimansa. Mutta kun Walchovitz
huomasi nyt todella vaaran uhkaavan ja näki, ett'ei laisinkaan ollut
varma, saisiko hän pitää saaliinsa, päätti hän äkkiä palata takaisin.
Sen tähden tarttui hän vielä tainnottomaan Eleonoraan, nosti hänet
syliinsä ja läheni akkunaa. Mutta tätä ei hän ollut tehnyt huomaamatta.
Bernhard ja Aksel syöksyivät esiin, ja hurja käsikahakka syttyi
sissipäällikön ympärillä. Bernhard menetteli kuin vimmattu ainakin; hän
ei varonut mitään, ja monta kertaa olisivat talonpoikain keihäät ja
puukot hänen lävistäneet, ell'ei Aksel olisi iskuja hänestä torjunut.
Ja keskellä tätä kamppailua, jossa intohimot olivat niin hirveässä
vallassa, seisoi Walchovitz, kreivitär sylissään. Ei yksikään isku, ei
yksikään luoti löytänyt tietä hänen sydämeensä; hän hymyili
pilkallisesti ympärillään riehuville kuoloille. Kuumuus eneni yhä, ja
pian oli se hetki tuleva, jolloin sekä ystäväin että vihollisten täytyi
paeta, välttääkseen varmaa kuolemaa liekeissä, mutta Walchovitz ei
odottanut tätä hetkeä, vaan etsi tilaisuutta päästä pakoon, niin pian
kuin mahdollista.

Äkkiä kuului pistoolinlaukaus vipusillalta päin, ja heti sen jälkeen
syöksyi pieni sissiparvi esiin, kehoittaen tovereitaan hakemaan
pelastustaan paossa, sillä lukuisa joukko ruotsalaisia ratsumiehiä oli
väkisin ajaa karahuttanut kapean vallihaudan yli ja koettivat nyt
paraillaan murtaa porttia.

"Pysähtykää", komensi Walchovitz lujalla äänellä, "ottakaa tämä nainen
mukaanne!"

Sissit juoksivat akkunan luo ja ottivat vastaan kreivittären, joka
akkunasta heitettiin heille. Sitten aikoi Walchovitz itsekin hypätä
ulos akkunasta, kun Czarny, joka melkein yliluonnollisilla voimilla oli
raivannut itselleen tien sissien rivien läpi, äkkiä seisoi hänen
edessään.

"Puollusta itseäsi, konna!" ärjäsi vanhus, kohottaen aseensa. "Elävänä
et täältä pääse!" Näin sanoen langetti hän aseensa, mutta Walchovitz
heittäytyi nopealla liikkeellä syrjään, ja vältti siten iskun, joka nyt
sattui hattuun, vetäen sen päästä. Hetkeäkään viipymättä, keikahti hän
sitten akkunalle, ja aikoi juuri hypätä maahan, kun luoti Akselin
karpiinista lävisti hänen vasemman käsivartensa.

Mutta samassa silmänräpäyksessä katosi hän, hurjasti kiroillen, ja
vaikka Czarny ja Aksel heti samassa hyppäsivät pihalle, tulivat he
kuitenkin liian myöhään. Sissit olivat jo ehtineet metsään, ja kun
ratsumiesten vihdoin onnistui päästä sisään, antautuivat jälelle
jääneet, ja hirtettiin puolen tuntia sen jälkeen metsässä.

Bernhard oli lohduton, ja ainoastaan Czarnyn vakuutukset, että hän
tekisi kaikki, minkä ihmisvoimat voi, pelastaakseen kreivittären,
rauhoittivat häntä hiukkasen. Hän tahtoi heti kiirehtiä sissien
jälkeen, mutta vihdoin onnistui Akselin saada hänet suostumaan
odottamaan, kunnes tarpeelliset valmistukset olisivat tehdyt.

Talo paloi kaikkialla, hurjistuneet sissit olivat sytyttäneet tuleen
kaikki, mikä palaa voi. Liekit heijastivat kohden kirkasta taivasta, ja
kuluttivat ahnaasti kaiken, mikä palaa saattoi.

Kun kaikki, mikä suinkin voitiin, oli hävittävästä elementistä temmattu
pois, ja hevoset hankittu, kiirehtivät kaikki sieltä, ja juuri kun
Bernhard, joka viimeisenä jätti syntymäkotinsa, aikoi ratsastaa
vipusillan yli, pelästyi hänen ratsunsa ja oli heittää hänet selästään.
Kummastuneena katsahti Bernhard, mikä oli syynä hevosen pelkoon, ja
huomasi edessään naisen ruumiin.

"Se on vanha Martta", huudahti hän valittavalla äänellä, "ja Erkki on
myöskin kuollut; nyt olemme kadottaneet uskollisimmat palvelijamme!"

"Mutta minä olen jälellä", vastasi ääni nuorukaisen takaa, ja
katsottuaan takansa, näki hän Czarnyn surulliset kasvot.

"Äitini, armas äiti-parkani", valitti nuorukainen, pyyhkäisten
kädellään otsaansa, "milloinkahan saan nähdä sinut taasen!"

"Ehkä piankin, nuori kreivini", vastasi Czarny pontevasti, "parin
tunnin päästä tahdomme kiirehtiä sissien kimppuun."

Sitten astuivat he ratsulta ja menivät Martta-vanhuksen luo,
joka suorastaan virui verissään, jota vuoti suuresta haavasta
sydämessään. Vanhus oli kuollut, ja vääristellyistä kasvoista sekä
suonenvedontapaisesti nyrkkiin puristetuista käsistä huomasi hänen
kuollonkamppauksensa olleen hirveän.

"Martta tässä ja Erkki-vanhus tuolla", huokasi Bernhard, pyyhkien pois
silmistä vierähtäneen kyyneleen, "he eivät edes saaneet kuolla
toistensa rinnalla."

"Tulkaa, tulkaa", huudahti Czarny, tarttuen Bernhardin käsivarteen,
"pian palaamme takasin hautaamaan kuolleet. Mutta nyt on meidän
kiirehtiminen Herrevadiin, jos toivomme saada apua sotamarski
Aschebergilta."

Bernhard totteli vanhuksen käskyä, ja rivakasti nelistäen jättivät he
Torpan, joka pian oli kuin tulimeri, jonka liekkien veripunainen valo
heijastui kauvaksi Mörkanskogin äärettömien puiden väliin.

       *       *       *       *       *

"Nimenne, nuori mies", sanoi kuningas, mennen Bernhardin luo, joka,
nähdessään hallitsijansa, jota ei täällä luullut näkevänsä, oli
vetäytynyt pari askelta taaksepäin.

"Bernhard Stjernfelt, kornetti Aschebergin ratsumiehissä", vastasi
nuorukainen, kumartaen nöyrästi.

"Oletteko sen kreivi Stjernfeltin poika, joka kaatui Lundin luona, ja
joka niin kunnosti itseään Puolassa, isävainajani hallituksen aikana?"
kysyi kuningas vielä.

"Olen, teidän majesteettinne", vastasi Bernhard hiljaa.

"Mutta te näytätte niin kauhistuneelta, onko mikään onnettomuus
tapahtunut?" virkkoi kuningas taasen, säälien silmäten nuorukaisen
kauniita kasvoja.

Muutamin sanoin kertoi Bernhard nyt viimeksi tapahtuneista seikoista,
ja lopetti tällä pyynnöllä: "Teidän majesteettinne, sallikaa minun
saada viisikymmentä ratsumiestä mukaani, ja minä en anna miekkani
huoata, ennenkuin olen tuonut äitini takasin sissien leiristä ja
nähnyt leirin palavan poroksi. Päivänkin viivytys tekee hänet yhä
onnettomammaksi, ja kuitenkin pelkään nytkin tulevani liian myöhään."

"Nuori mies, ottakaa sata ratsumiestä, jos tahdotte", sanoi kuningas
lempeästi hymyillen, "eipä juuri sovellu että nyt poistutte, kun teitä
kyllä tarvittaisiin täälläkin, eli oikeammin tuolla", sanoi kuningas,
viitaten kädellään pohjoiseen, "mutta pojallisen rakkauden ääni on
kovempi, minä tiedän sen", jatkoi hän, tehden ehkäisevän liikkeen
kädellään, kun Bernhard aikoi häntä kiittää. "Kiirehtikää sissien
perässä, ja jos onnistutte, voitte tulla jälestäpäin Landskronaan."

Näin sanoessaan nyykäytti kuningas ystävällisesti päällään
läsnäoleville päälliköille, puhui vielä pari kehoittavaa sanaa
Bernhardille, ja poistui sitten nopein askelin.

Puolentuntia sen jälkeen istui Bernhard ratsulla, viisikymmentä
tarmokasta ja koeteltua ratsumiestä ympärillään, ja Aschebergiltä
saatuaan vielä lisää neuvoja, ajoi hän täyttä laukkaa eteenpäin, pienen
joukkonsa etupäässä Torpan ohi johtavaa tietä myöten.




VIII.

Landskronan tappelu. -- Tirupin kirkkotarhassa.


Varhain aamulla 14 päivänä heinäkuuta 1677, saapui Ruotsin armeija
pienelle Tirupin kirkolle, koilliseen päin Landskronasta. Armeija oli
sotakunnossa, ja odotti joka hetki tanskalaisia. Mutta kaikki oli
hiljaista, ei millään suunnalla huomattu vihollisia. Nuori kuningas oli
kovin kärsimätön, kun ei jo saanut näyttää vertoja vetävänsä
vastustajilleen, ja hänen huono tuulensa ilmaantui monin tavoin. Hänen
takanansa seisoi vähälukuisa ja vihollista tosin paljoa heikompi
armeijansa, mutta kaikki mielivät veristä ottelua juuttilaisen kanssa,
ja tähysteli yhtä innokkaasti kuin kuningaskin, nähdäkseen
tanskalaisten leiriä.

Keskirintaa johti Schoultz, ja siihen kuuluivat henkivartiakaartin
jalkaväki, Kristoffer Gyllenstjernan komennon alla, länsigötalaiset,
Börstel päällikkönä, sekä muita valittuja joukkoja. Oikeassa siivessä,
jota kuningas itse ja Ascheberg johtivat, seisoivat Niilo Bjelke
henkivartiarykmentin hevosväen kanssa ja Siegrothin henkivartijat.
Vasemman siiven pääjoukkona olivat länsigötalaiset rakuunat Pietari
Hiertan komennolla, ja tätä siipeä, jolla oli verisin taistelu
kärsittävänä koko päivänä, johti Helmfeld.

Kun armeija täten oli järjestetty Tarläsan luona, annettiin käsky
lähteä marssimaan, ja pian seisoi se, kuten ennen mainitsimme, Tirupin
kirkolla.

Aschebergin, Helmfeltin ja Niilo Bjelken seurassa oli kuningas
asettunut kirkko tarhan ääreen ja antoi katseensa harhailla paikasta
toiseen. Usein polki hän jalallaan maata ja rypisti korkeata otsaansa,
kun aika kului yhä, eikä vihollista kuulunut eikä näkynyt.

"Juuttilainen on juossut pakoon, eikä uskalla tulla näkyviin", sanoi
hän, kääntyen Aschebergin puoleen, "meidän täytyy mennä häntä etsimään,
ja vaikka hän piilisi Landskronan muurien alla, tahdon kutsua häntä
otteluun, vielä kerran näyttääkseni heille, ett'emme pelkää heidän
voimakkaampia joukkojaan. Armeija kulkekoon eteenpäin, mutta te,
herrani, jäätte minun luokseni tänne."

"Ah, teidän majesteettinne", vastasi Aschenberg hienosti hymyillen,
"päivän kuluessa kyllä saamme heidät kiinni, enpä tahtoisi uskoa, että
kuningas Kristian on vetäytynyt takasin, taistelua välttääkseen, vaan
paremmin kootakseen uusia voimia."

"Ja juuri tätä meidän tulee estää", sanoi kuningas kiivaasti, ottaen
kiikarin silmiltään. "Nouskaamme kuitenkin ratsaille, hiljalleen
seurataksemme armeijaa, Schönleben on jo, näen mä, ruvennut
marssimaan."

Pari minuuttia sen jälkeen nelisti kuningas seurueineen keskirinnan
ohi, hymyili rattoisasti uskolliselle Pietari Hiertalle, joka ratsasti
rakuunainsa etupäässä, ja ohjasi kulkunsa oikeata siipeä kohden.

Äkkiä pysäytti Aschenberg ratsunsa, ja sanoi, merkitsevällä liikkeellä
osoittaen matalata multavallia, joka tuskin nähtävästi kohosi Yllehedin
[kutsutaan myöskin Sillehediksi] tasaisen pinnan yli.

"Tuohon minä en suuresti luota; jos teidän majesteettinne, ennenkuin
marssimme eteenpäin, suvaitsisi minun lähemmin tutkia seutua edessämme,
voitaisi ehkä saada tietoja, jonka kautta kaikki muuttuisi."

"Epäilettekö mitään, sotamarski?" kysyi kuningas vakavasti. "Luulette,
kentiesi, että serkkuni lymyilee vallin takana tuolla, mutta minä en
ymmärrä, miten hän voisi kätkeä koko armeijansa tuon matalan
varustuksen taa. Kuitenkin tahdomme seurata neuvoanne ja komentaa
armeijan pysähtymään, teidän tarkastellessanne seutua."

Ascheberg ei odottanut jatkoa kuninkaan puheesen, vaan ratsasti täyttä
nelistä Torstan kylään vievää tietä myöten. Levottomin silmäyksin
seurasi kuningas urheata sotapäällikköänsä, ja kun hän vihdoin kiikarin
avulla näki hänen ratsastavan kummulle, joka koilliseen päin
ennenmainitusta kylästä jatkuu pitkälle vielä alangollakin, kirkastui
hänen varjolla peitetty otsansa, ja hän sanoi, kääntyen Bjelken
puoleen:

"Jos nyt löytyy yksikin juuttilainen vallien takana, on Ascheberg
huomaava hänet, ja tarvittaisiinpa todellakin suutia läpiä, joihin
kokonainen armeija voisi kätkeytyä, jos sukulaiseni luulee, ett'ei
sotamarskin kotkansilmä häntä huomaa. Mutta katso", jatkoi hän;
hehkuvan punan levitessä poskilleen, "Ascheberg palaa takasin ikäänkuin
koko armeija olisi kintereillään! Mitähän tämä merkitsee?"

"Ei muuta mitään, kuin että Ascheberg on nähnyt tanskalaiset", vastasi
Bjelke äkkiä. "Kas tuolla puhuu hän innokkaasti Gyllenstjernan kanssa,
joka nyt nelistää väkensä luo! Jotain tärkeätä lienee varmaan
tapahtunut."

Kuningas ei vastannut, vaan kannusti hevostaan ja riensi Aschebergiä
vastaan.

"Oletteko nähnyt mitään?" kysyi Kaarlo innokkaasti niin etäältä, kuin
sotamarski voi häntä kuulla. "Ulkomuodostanne huomaan, että teillä on
tärkeitä ilmoitettavia."

"Niin on, teidän majesteettinne", vastasi Ascheberg, joka sillä välin
oli tullut perille, "koko Tanskan armeija on tuolla vallin takana. He
ovat niin hyvin kätkeneet sekä liput että teltat, että minä ainoastaan
onnellisen sattuman kautta tulin tämän tietämään. Ennen tekemämme
rynnäkkötuuma ei kelpaa; se täytyy muuttaa."

"Tehkäämme niin", vastasi kuningas miettiväisesti, käänsi äkkiä
hevosensa ja ratsasti takasin, kolmen seuralaisensa seuratessa häntä
kappaleen matkan päässä, vilkkaasti puhellen keskenään.

       *       *       *       *       *

Oikea siipi töyttäsi esiin, ja nuori kuningas oli itse tulessa. Rämeitä
ja mäkiä oli tiellä, mutta ruotsalaiset sotamiehet juoksivat vaan
rohkeasti eteenpäin, ja tässäpä rynnäkössä juuri Aschebergin ratsu,
"Friskopp", ammuttiin hänen altaan, ja Kaarlo-kuningas oli
joutumaisillaan vangiksi; mutta vihdoin täytyi tanskalaisten vasemman
siiven peräytyä, sen johtajan, Arendorffin, kaaduttua. Estääkseen
kuningas Kristianin saamasta apua, ja voitetun siiven yhtymästä
maanmiehiinsä, asettui kuningas Asmundstorpan kirkolle, siis
tanskalaisten selän taakse. Täällä järjesti hän joukkonsa
taisteluasentoon, ja lähetti Niilo Bjelken varaksi muulle armeijalle,
joka kuninkaan voittoretken aikana oli otellut paljoa lukuisamman
vastustajajoukon kanssa, ja sentähden täytynyt peräytyä.
Henkivartiakaartin jalkaväkeä komensi tuo ponnekas Kristoffer
Gyllenstjerna ja hänen rinnallaan tuo urhea Hastfer.

"Taidammepa saada koko kuuman päivän", sanoi Gyllenstjerna, jännittäen
vyötään, "sekä aurinko että juuttilaisten kanuunat koettavat
yhdistetyin voimin jakaa meille kuumuuttaan."

"No, kyllä luulen, että se tanskalaisia vaivaa yhtä paljon kuin
meitäkin", vastasi Hastfer, "ja jospa vaan tulevat tänne, niin saavat
nähdä, että vastustajansa ovat vanhoja, tottuneita sotamiehiä."

Ja tanskalaiset tulivatkin, ennenkuin kukaan voi aavistaakaan. Mutta
henkivartiakaarti taisteli todellisella kuoleman halveksimisella, ja
useita kertoja kimmahtivat viholliset takasin tästä muurista, joka
järkähtämättä seisoi paikallaan. Rynnäkkö toisensa perään työnnettiin
takasin, ja voitto oli jo ruotsalaisten puolella, kun Gyllenstjerna sai
kuulla vasemman siiven onnettomuudesta. Vanha sotauros ei kuitenkaan
olisi tahtonut vetäytyä takasin, mutta täytyi vihdoin myöntyä tähän,
annettuaan käskyn kenraali Sperlingille suojelemaan peräytymystä. Tämä
tuli taalaalaisten ja Kalmarin osaston etupäässä, ja otti hyökkäävät
tanskalaiset vastaan niin tarmokkaasti, että nämä seisahtuivat. Näitä
minuutteja käytti Gyllenstjerna järjestääkseen joukkojaan, ja kenraali
Schoultzin tuotua lisäväkeä valmistauduttiin taaskin lyömään ensi
rynnäkkö takasin.

Ankarin oli kumminkin taistelu, johon vasemman siiven oli ottaminen
osaa. Ruotsalaiset tappelivat täällä kuten muuallakin hurjina,
vimmastuneina, mutta vihollisten monilukuisuus pakoitti heidät
peräytymään, semminkin kun tanskalaisen kenraali Meerheimin onnistui
murtaa heidän rivinsä. Schönleben otettiin vangiksi.

Mutta kun ruotsalaiset sotamiehet yhä enemmän vetäytyivät takasin,
nelisti solakka ratsastaja rivien keskelle; hänen silmänsä säihkyivät
ja poskillaan hehkui vihan puna. Hänen katseensa kulki miehestä mieheen
Ympärillään vinkuivat luodit, mutta hän ei välittänyt muista kuin
sotilaistaan. Sanoilla ei hän heitä nuhdellut, mutta sanaton
silmäyksensä oli sitä ymmärrettävämpi. Keskellä peräytymistä tarttuivat
kädet lujemmin kiväärin tyveihin, murretut rivit järjestyivät taas, ja
kun hän vihdoin sanoi ainoastaan nämä sanat: "Kaarlo-kuningas on
voittanut!" silloin seisahtui joka mies, painetit tekivät taasen
tuhoaan tanskalaisten joukossa, ja kaikkien yli näkyi Helmfeld
levollisena ja kylmänä vielä kerran johtavan joukkoaan hyökkäykseen.

Mutta tuoni hiipi hänen jälessään ja päätti hänen elämänsä. Hän kaatui,
mutta tuntiessaan luodin rinnassaan, huusi hän viimeisellä hetkellään:
"eteenpäin!" ja kaatui ratsultaan maahan. Hämmästys kuvautui kaikkien
läsnäolevien kasvoille, ja tuo vanha, muulloin niin levollinen Pietari
Hierta, vaaleni, nähdessään sotamarskin kaatuvan. Tosin koetti hän
vielä ylläpitää järjestystä, vaan turhaan, peräytyminen oli kerran
alkanut, ja vasta Tirupin kirkon luona seisahtuivat nuo uupuneet
pataljonat.

       *       *       *       *       *

Eräällä niistä suurista hautakivistä, jotka ilman mitäkään järjestystä
ovat sijoitetut sinne tänne ennenmainitussa kirkkotarhassa, istui kolme
miestä vilkkaasti keskustellen. Taistelu oli hiljan alkanut, ja tykkien
sekä kiväärien savu peitti kirkon alapuolella olevan tantereen, niin
että tuskin laisinkaan voi nähdä taistelevien liikkeitä. Mutta nuo
kolme miestä eivät sitä huomanneetkaan, eikä heitä häirinnyt äänekäs
hälinä ympärillään. Varajoukoksi oli nimittäin kirkkotarhaan jätetty
4,000 Smålannin talonpoikaa, ollakseen tarvittaissa saapuvilla. Tämä
joukko tosin ei ollut harjaantunut, eikä kantanut univormuakaan, mutta
siitä huolimatta oli se pelottava vastustaja, sillä säihkyvistä
silmistä ja nyrkkiin puristetuista jäntevistä käsistä huomasi, että
sotainto oli näiden Värendsin metsien pojissa ainoa vallitseva tunne.
Ennen olivat he voitokkaasti murtaneet kiviperäistä maataan, eivätkö
sitten nyt murtaisi tanskalaisten rivejä! Loppu tämän osoitti. Joka
hetki odottivat he käskyä saada rynnätä esiin, ja jota enemmän päivä
kului tätä käskyä kuulumatta, sitä levottomammaksi kävi joukko.

Ääneensä eivät he uskaltaneet lausua tätä pelkoaan, vaan kuiskailivat
keskenään, tehden arveluita.

Kun nämä kolme ennenmainittua miestä hetkisen olivat kuunnelleet
hälinää ympärillään, sanoi yksi heistä, jonka tunnemme Czarnyksi:

"Merkillistä, ett'ei Ramoski vielä ole tullut takasin."

"Noh, hän ei pidä kiirettä", vastasi Bernhard hiljaa, "hän ei tahdo
jättää sisar-parkaani, ennenkuin on saanut hänet jotenkin turvatuksi.
Berta-parka", jupisi hän sitten itsekseen, "vähältä piti, ett'et toista
kertaa joutunut sissien käsiin."

"Kertokaapa minulle kohtauksenne Walchovitzin kanssa!" pyysi Czarny,
joka oli kuullut nuorukaisen viimeiset sanat. "Enpä voi milloinkaan
antaa itselleni anteeksi sitä, että olin niin hiiden yksipäinen ja
menin toista tietä, enkä sitten saanut ottaa osaa otteluun. Mutta
ensikerralla on minun vuoroni, ja sitä ennen hion miekkani niin, ett'ei
se luiskahda jesuiitan ruumiin ohi, vaikka tämä olisikin priskoitettu
vihkivedellä."

"Kuule siis!" vastasi Bernhard, astuen lähemmäksi Czarnya, kolmannen
henkilön, joka oli Aksel Lundberg, kädet ristissä rinnan yli astellessa
heidän edessään.

"Kaksi metsää olimme kulkeneet ristiin rastiin, näkemättä ainoatakaan
sissiä, ja aijoimme juuri lähteä tänne, kun aivan äkkiarvaamatta
tapasimme erään hyvin epäiltävän näköisen miehen. Me pidimme häntä
vakoojana. Hän asteli yksin metsässä eikä näyttänyt huomaavankaan
meitä. Kauan pidettyämme häntä silmällä, lähestyimme niin varovasti
kuin suinkin, luullen hänet todella vakoojaksi. Pian huomasi hän
meidät, ja näytti ensi silmänräpäyksessä kovin hämmästyneeltä, mutta
tätä ei kestänyt kauan, sillä seuraavalla hetkellä seisoi hän
keskellämme ja kertoi, että hän erään naisen kansaa oli paennut
Finja-järven luona sijaitsevasta sissileiristä. Alussa emme häntä
uskoneet, mutta kun hän sitten vei meidät kurjaan, puolittain
rappeutuneesen mökkiin, pari sataa askelta metsän sisässä, näimme että
hän oli puhunut totta. Ja tämän, puoleksi lattialla viruvan naisen
tunsin sisarekseni. Hän kertoi nyt paostaan, miten he olivat
kuleksineet pitkin metsiä, ja peläten sissejä eivät olleet uskaltaneet
lähetä talojakaan. Sattumalta olivat tulleet tälle mökille, ja vanha
vaimo, joka nyt oli ruoan haussa, oli hyväntahtoisesti ottanut heidät
vastaan. Mutta vaivat ja levottomuus sekä nautitsemansa kehno ravinto
olivat niin heikontaneet Bertan voimia, että hän vaan mitä suurimmilla
ponnistuksilla saattoi jatkaa matkaansa tänne. Vanha eukko tuli pian
takasin, ja annettuani hänelle kaikki vähät rahani, jonka palkkion hän
vasta pitkän kursastelemisen jälkeen otti vastaan, lähdimme matkaan,
koska ennen yön tuloa vielä toivoimme saavuttaa ruotsalaisen armeijan.
Minä lähetin partiokuntia sinua etsimään, mutta kuten tiedät, oli
kaikki turhaa. Minulla oli Berta edessäni satulassa, ja rivakasti
nelistäen kiiruhdimme eteenpäin kapeata metsätietä myöten, joka eukon
puheen mukaan johti valtamaantielle. Noin tunnin ajat olimme siten
kulkeneet, kun äkkiä sivultapäin tullut luoti kaatoi erään
ratsumiehistäni maahan. Me olimme joutuneet salajoukon pariin, sen
huomasimme heti, ja sulkien rivimme, päätimme yhdistetyin voimin
raivata itsellemme tien."

"Joka paikka vilisi sisseistä, ja juuri kannustaessamme ratsujamme
rynnäkköön, huomasin Walchovitzin, joka aivan levollisena nojautui
puuta vastaan, hornanhymy huulillaan katsellen sisarparkaani ja minua.
Mutta äkkiä hän säpsähti, ja minä näin hänen nostavan pyssyn
poskelleen. Hän oli huomannut Ramoskin ja tahtoi nyt kostaa. Mutta tämä
ohjasi äkkiä hevosensa syrjään, ja vältti siten luodin, joka tunkiihe
puuhun ei kaukana hänestä. Sissit eivät kauan voineet hyökkäystämme
vastustaa, vaan hajautuivat pian, jättäen tien vapaaksi. Walchovitzia
en enään nähnyt, mutta milloinkaan en unohda sitä vihan silmäystä,
jonka hän loi minuun, ja joka kyllin ilmaisi, minkä kohtalon tämä konna
valmistaisi äitiparalleni. Czarny, uskollinen ystäväni", jatkoi
nuorukainen surullisesti ja tarttui vanhuksen käteen, "koska pääsemme
tästä verivihollisestamme, joka alati on meitä vainoova?"

Czarny oli hetkisen vaiti, ikäänkuin tahtoisi hän tuumia, mitä
vastaisi, mutta sitten nousi hän seisoalleen, pyyhkäsi vitkaan
kädellään otsaansa ja vastasi:

"Heti tämän toimituksen päätyttyä jatkamme takaa-ajoa. Eilen kuulin
eräältä korpraalilta, että luutnantti Hummerhjelm aikoo käydä
vierailemassa Finjassakin, ja tuohan sopii mainiosti. Sitäpaitsi voitte
olla jotenkin levollinen kreivittären suhteen, sillä ei Walchovitz niin
pian toteuta uhkaustaan. Minä tunnen jesuiittain tavat; heidän kostonsa
ei kohtaa nopeasti, vaan..."

"Sitä vaarallisempihan se sitten on", virkkoi Aksel.

"Mutta sillävälin voimme me ryhtyä tarpeenmukaisiin toimiin ja siten
ehkäistä kavalan vihollisemme tuumat", vastasi Czarny lujasti.

Bernhard aikoi juuri vastata tähän, kun Ramoskin tulo antoi
keskustelulle toisen suunnan.

"Miten on Bertan laita?" kysyi Bernhard, levottomana katsellen
vastatullutta.

"Neiti on parempi jo", vastasi Ramoski tyynesti, "hän ei enään itke
niin katkerasti ja näyttää olevan aivan varma siitä, ett'ei mitään
pahaa tule tapahtumaan kreivittärelle."

"Jumalan kiitos", jupisi Aksel, vitkaan astellen edestakasin. "Nyt, jos
koskaan, on tyyneys ja varmuus tarpeen, sillä mitä päältäkatsellen voi
havaita, on meillä vaikein työ jälellä."

Keskustelun keskeytti tässä rummunpärinä, joka kutsui joka miehen
paikalleen.

Etäältä näkyi epäselvä, tumma joukko lähenevän, mutta vielä ei kukaan
voinut sanoa, oliko se ystävä vai vihollinen. Jokaisen sydän tykytti
huolesta. Äkkiä kuului uhkaava jupina tuosta äänettömästä parvesta,
sillä se oli tuntenut ruotsalaiset liput. Jokainen katseli kysyvin
silmäyksin naapuriansa, ikäänkuin kysyen häneltä, eikö kaikki ollut
vain harhanäkyä. Tämän levottomuuden hetkessä tuntui lohdulliselta
lähestyä toistaan.

"Armeija on lyöty, kuningas on hyljännyt meidät", jupisivat talonpojat,
luoden uhkaavia silmäyksiä peräytyvään siipeen, "ken on meitä nyt
johtava?"

"Kuningas ei ole meitä hyljännyt", huusi muuan ajutantti, joka juuri
nelisti esiin; "hänen siipensä on voittanut ja seisoo tanskalaisten
takana, mutta vasemman siiven täytyi väistyä ylivoiman edestä.
Ottakaamme me nyt juuttilainen vastaan, että toverimme ehtivät hiukan
malttaa mieltänsä."

"Onko niin kuin sanotte, herra, niin tahdomme seisoa viimeiseen
mieheen", vastasi ijäkäs, harmaapäinen talonpoika, puristaen
keihästään, "turhaan en ole tehnyt sotapalvelusta kuningas-vainajan
aikana, ja tiedän kyllä, kuinka paljon juuttilainen sietää saada
selkäänsä."

"Oikein, ukkoseni", huudahti muuan upseereista, lyöden vanhusta olalle;
"sinä, joka ennenkin olet ollut verisissä otteluissa, voit innostuttaa
tovereitasi ja..."

"Me voimme tapella yhtähyvin sitä ilman", keskeytti toinen talonpoika
kiivaasti. "Jos siksi tulee, että juuttilaista huimitaan hänen
vehkeistään, tahdomme kaikki olla mukana."

"Niin, sen tahdomme", huusi satakunta ääntä. "Viekää meitä heti
taisteluun!"

"Täällä tulee oikeen olemaan helteessä, ole siitä varma", sanoi Aksel,
Bernhardin seurassa tunkeutuessaan talonpoikaisparven läpi, yhtyäkseen
Czarnyyn ja Ramoskiin, jotka vähää ennen olivat poistuneet. "Jos on
totta, kuten sanotaan, että kuningas siivellään on voittanut, ei ole
mitään hätää, mutta vastaisessa tapauksessa meidän kyllä on vaikea
tästä suoriutua."

"Seuratkaamme kuitenkin talonpoikia", vastasi Bernhard miettiväisesti;
"niin, pian meillä ei muuta keinoa ole tarjollakaan, sillä kohta
tanskalaiset leviävät takammekin."

"No, mitä tuumit asemasta, Czarny", jatkoi hän, tarttuen tämän
käsivarteen, "toivotko menestystä?"

"Onpa vaikea sanoa", virkkoi tämä, hiukan pudistaen päätään. "Kuten
minusta näyttää, ovat tanskalaiset melkoisesti lukuisammat, ja sen voin
sanoa jo ennakolta, että taistelu, jos se syttyy, on oleva mitä
verisin, sillä talonpojat ovat vannoneet mieluummin kaatua kuin
peräytyä askeltakaan."

"Ja tehkäämme mekin samoin!" huudahti Bernhard säihkyvin silmin.
"Voittamatta kaatua on sotilaasta mitä suloisinta, sen olemme oppineet.
Luvatkaa minulle vaan, että, jos kaadun, viette sisarparkani turvaan",
jatkoi hän vakavasti.

"Ja tämä lupaus ei ole ainoa, jonka teiltä otan; minä pyydän vielä,
että kaikin tavoin koetatte pelastaa äitiraukkaani. Lupaatteko sen?"

"No, mitä kujeita nämä ovat?" huudahti Czarny. "Te puhutte kuolemasta,
lupauksista ja vapauttamisesta, aivan kuin jo tuntisitte luodin tahi
keihään sydämessänne. Nämä ovat pelkkiä haaveita, sillä olenpa ihan
varma, että te, yhtähyvin kuin mekin, elätte yli tämän päivän."

"Sinullapa on luja usko", virkkoi Aksel epäilevän näköisenä, "täytyypä
tunnustaani, että ennemmin puoltaisin Bernhardin mielipidettä."

Czarny ei vastannut tähän, vaan johti keskustelun toiselle tolalle.

Tällä välin läheni ruotsalaisten vasen siipi yhä enemmän kirkkotarhaa,
ja seisahtui sinne, järjestääkseen rivinsä. Talonpojat saivat käskyn
astua esiin. Kaikuvilla hurraahuudoilla marssivat he suoraan
vihollisten joukkoja kohden, ja kauan ei viipynyt, ennenkuin taistelu
alkoi uudestaan. Sen hurjimmillaan raivotessa, kiiruhtivat neljä
tuttavaamme erääsen pieneen talonpoikaistaloon, ainoastaan parin
pyssynkantaman päässä taistelukentästä. Berta oleskeli siellä, ja
Akselin kehoituksesta tahtoi Bernhard nyt viedä hänet sieltä, koska
näytti siltä, että taistelu vähitellen vetäytyisi sinne päin.

Nämä neljä miestä eivät katsoneet takansa eikä sivulleen, juoksivat
vaan kaikin voimin, ett'eivät tulisi liian myöhään. Siten saavuttivat
he talon ja aikoivat juuri astua ovesta sisään, kun korkeat huudot
takanaan pakottivat heidät pysähtymään.

"Haa", huudahti Czarny, nuolen nopeudella tempaisten miekan
huotrastaan, "tanskalaiset ovat seuranneet meitä, valmistaukaamme nyt
ankaraan otteluun."

"Berta-raukka", jupisi Bernhard, pyyhkäisten toisella kädellään
otsaansa, "taaskin saat nähdä kamppailtavan elämästä ja kuolemasta;
tämä on hirveätä!"

"Bernhard", kuiskasi Aksel, pusertaen toverinsa kättä, "minä annan
mielelläni henkeni alttiiksi sisaresi edestä. Koeta paeta takatietä,
niin..."

"Sinä, Aksel", keskeytti Bernhard, katsellen toveriaan säihkyvin
silmin, "sinäkin tahtoisit kuolla Bertan edestä, sinä, jolla vielä on
kunniarikas ura kuljettavana. Eihän sinun tarvitsisi ottaa yksityisiin
kamppailuihimme osaa, mutta kuitenkin teet sen! Kauan olen jo
huomannut, että salaisesti rakastat sisko-raukkaani; olenko oikeassa
vai väärässä?"

"Sinä olet oikeassa", vastasi Aksel, luoden vakavan katseen toveriinsa,
"yhdessä olemme Bertan kanssa kasvaneet pienestä asti, ja minä tunnen,
että hän tulee minulle kalliimmaksi päivä päivältä. Niin, minä rakastan
sisartasi", jatkoi hän melkein kiivaasti ja tarttui Bernhardia käteen;
"mutta minä olen aateliton, ja äitisi kentiesi estelee yhtymistämme."

"Ole huoleti, veli", vastasi Bernhard, syleillen ystäväänsä; "äidilläni
on paremmat mielipiteet kuin nämä, hän ei välitä nimestä, kun sydän
vaan on jalo ja kelpo. Tämä yksin antaa miehelle tosiarvon, ja se on
todella surkuteltava, joka ajattelee toisin."

Aksel aikoi juuri vastata, kun Berta samassa näyttäytyi rakennuksen
korkeilla portailla.

Muutamalla hypyllä seisoi Aksel hänen rinnallaan.

"Mikä on hätänä, Aksel", kysyi hän, luoden silmäyksen seudulle
ympärillään, "minä kuulen taistelun hälinää ja..."

"Berta, Berta", huudahti nuorukainen, tarttuen hänen molempiin
käsiinsä, "ole valmis näkemään mitä tahansa. Tanskalaiset käyvät yhä
ankarammin kimppuumme ja peräytyminen voi olla mahdoton. Sinä tunnet
nämä tiet; mitä myöten pääsemme parahiten vaarasta?"

"Tätä tietä eivät tanskalaiset vielä mahda tuntea", vastasi Berta,
osoittaen kädellään puutarhaa, joka otti jotenkin avaran tilan
asuinhuoneiden takana. "Se tie johtaa suoraan tuonne metsään, ja jos
kerran sinne pääsemme, niin ei yksikään vihollinen ole meitä enään
ahdistava."

"Berta", virkkoi Aksel, ja loi nuoreen tyttöön suurinta hellyyttä
ilmaisevan katseen, "antaudutko minun turviini, tahi..."

"Miksi en sitä tekisi", keskeytti hän kummastellen, "olethan sinä
ystäväni, Bernhardin ystävä", oikasi hän, petollisen punan levitessä
poskilleen.

Tämän keskustelun kestäessä oli Aksel vienyt nuoren tytön hänen
asuinhuoneesensa, joka sijaitsi puutarhaan päin. Bertan posket
hehkuivat, ja nuorukaisen kädessä vielä lepäävä pieni kätönen vapisi.
Heidän korviinsa tunkeutui tykin- ja musketinlaukauksia sekä
taistelevien huudot, vaan he eivät näyttäneet niitä kuulevankaan; se
hetki, jolloin heidän sydämissään uinaileva rakkaus heräsi eloon, oli
liian viehättävä, että todellisuus heidän ympärillänsä olisi voinut
sitä häiritä. He kuulivat ja näkivät ainoastaan toinen toisensa ja
heräsivät vasta tuntoihinsa, kun Bernhard töyttäsi oven auki ja syöksyi
huoneesen.

"Suuri vaara uhkaa meitä", huusi hän, ja syleili sisartaan,
"tanskalaiset vetäytyvät tännepäin, ja selvään näkee, että heidän
aikomuksensa on saartaa tämän paikan. Kyllähän näen, että nyt
mieluummin tahtoisitte olla kahdenkesken", jatkoi hän hymyillen ja löi
keveästi Akselia olalle, "mutta jos tahdot pelastaa hänet, jolle olet
luvannut miehekkään ja lämpimän rakkautesi, niin älä viivyttele.
Puutarhatien huomasin vielä vapaaksi; käyttäkäämme siis sitä, niin
kauan kun aika sen vielä myöntää."

"Niin, niin, sinä olet oikeassa, meillä ei ole laisinkaan aikaa
hukata", vastasi Aksel, syleillen Bertaa ja lähestyen ovea, jota pari
aseilla varustettua talonpoikaa vartioitsi. Bernhard seurasi heitä.
Hetkeksi pysähtyivät he portaille, ja silmäilivät levottomasti
tannerta, jolla taistelu paraallaan riehui, ja aikoivat juuri alottaa
matkansa, kun Ramoski hengästyneenä tuli juosten puutarhasta.

"Kiirehtikää, kiirehtikää!" huusi hän jo etäältä, "lukuisa joukko aikoo
tuolla sulkea meiltä tien, ja ainoastaan suurimmalla kiireellä voimme
pelastua. Czarny vartioitsee tuolla ja on hirveästi levoton."

Käskyä ei tarvinnut toistaa, sillä jokainen huomasi kyllä Ramoskin
olevan oikeassa. Sentähden riensivätkin he minkä voivat puutarhaan,
jossa Czarny, kävellen kiivaasti erään tuuhean puun alla, oli heitä
vastassa.

"Kas tuolla!" huudahti puolalainen, osoittaen kädellään sotilasjoukkoa,
joka rientomarssissa läheni sivultapäin, "he koettavat saavuttaa meitä,
mutta vielä on heillä aika matka kuljettavana, ennenkuin saavat meidät
kiinni. Paljastetuin miekoin ja sormi liipasimella on meidän nyt
lähteminen liikkeelle, sillä eipä ole toivoakaan, että ruotsalaiset
tulisivat meille avuksi. Rohkaiskaa mieltänne, neiti Berta", jatkoi
vanhus lujemmalla äänellä, "minun käsivarteni ja jalkani voivat vielä
aivan hyvin tehdä hyötyä, kun teidän palveluksenne tulee kysymykseen.
Lähtekäämme heti matkaan; joka hetki on kallis."

"Czarny on oikeassa", vastasi Bernhard, katsellen sisartaan säälivin
silmin. "Ei kukaan voi sanoa, kuinka kauan talonpojat voivat vastustaa
juuttilaisten ylivoimaa."

Samassa jyskähti joukkolaukaus heidän takanansa, ja muuan talonpoika,
joka oli lähetetty vartioimaan, tuli juosten takasin ja kertoi
tanskalaisten yhä enemmän tunkevan päälle, ja että heidän voittanut
siipensä hajautui yhä enemmän Sireköpingeen johtavalle tielle.

"Onko totta, mitä puhut", kysyi Bernhard, iskien terävän silmäyksen
talonpoikaan, "eikö pelko mahdollisesti ole tehnyt vaaraa suuremmaksi,
kuin se todellisuudessa onkaan?"

"Ei, herrani", vastasi talonpoika, levollisena kestäen Bernhardin
terävän katseen, "minua ei juuri malttamattomuus vaivaa, mutta ell'ette
minua usko, voitte itse mennä katsomaan."

"Talonpoika puhuu totta", vastasi Czarny, joka sillä välin oli käynyt
syrjemmällä, "tanskalaiset aikovat todella saartaa sekä vasemman
siipemmc että talonpojat, mutta tämäpä ei tulekaan heille helpoksi,
arvaan ma, sillä siipemme taaskin järjestyy. Nyt täytyy meidän
kuitenkin katsoa, miten pääsisimme parhaiten pakoon, sillä he ovat jo
tuolla", jatkoi hän, osoittaen metsään, jostapäin ennenmainittu joukko
läheni; "he koettavat kaikin keinoin sulkea meiltä tietä. Kirottu liike
tuo", jupisi hän itsekseen, "nyt saamme heidät vielä selkäämmekin, ja
ell'emme ehdi joko metsään tahi Sireköpingeen, olemme hukassa."

Hetkisen mietittyään, lisäsi hän ääneensä:

"Metsään emme enään ehdi paeta, sillä ennenkuin ehdimme tasangon yli,
saavuttaisi vihollinen meidät. Parempi on siis mielestäni, että
poikkeamme Sireköpingen tielle, siellä voimme mahdollisesti tavata
ystäviäkin. Tämä talo ei missään tapauksessa kelpaa suojaksi, sillä
puolen tunnin kuluttua ovat joko tanskalaiset tahi meikäläiset
pistäneet sen palamaan."

"Czarny on oikeassa", vastasi Aksel, ja lähestyi Bertaa, joka vähän
matkan päässä silmäili taistelua aiempana kentällä. "Berta, meidän on
kiiruhtaminen, Sireköpingen luona odottaa pelastus meitä."

"Minä seuraan sinua minne vaan menet", vastasi Berta matalalla äänellä
ja katseli luottavasti nuorukaista silmiin; "nyt vasta on minulla
voimia kärsiä mitä vaivoja tahansa."

"Ja nämät sanasi lisäävät minunkin rohkeuttani, armas Bertani", vastasi
Aksel, Iempeällä väkivallalla vetäen Bertan rinnoilleen; "jos on
tarpeellista, kannan sinut koko kentän yli, ja voitpa olla varma siitä,
että miekkani iskee syvemmälle nyt, kuin pari tuntia sitten."

"Pidä sanasi, ystäväni", lausui heleä ääni rakastavain takana, ja
kääntäessään silmänsä sinne, huomasivat he Bernhardin. "Pidä sanasi,
pian ehkä saamme nähdä, että tämä on tarpeen."

Keskustelu päättyi tähän, sillä samassa tuli Ramoski ilmoittamaan, että
jo oli aika lähteä.

Etupäässä astelivat Czarny ja Bernhard, sitten Aksel ja Berta ja
viimeksi Ramoski. Pian olivat he jättäneet talon ja riensivät nopein
askelin Sireköpingeen johtavaa tietä myöten. Tykkien pauke ja
kiväärituli enenivät joka hetki, ja pakolaisten silmien eteen
levitettiin nyt niitä hirveitä kuvia, jotka ovat sodan erkanemattomat
seuralaiset. He eivät enään olleet yksin kentällä. Joka taholta
töyttäsivät tanskalaiset esille, aikoen piirittää Tirupin luona
seisahtuneen joukon, mutta pian saivat taasen tuntea innokasta
vastarintaa, sillä talonpojat, jotka jo olivat tehneet onnistumattoman
rynnäkön, karkasivat toisen kerran vihollistensa kimppuun.

Hetkeäkään viipymättä jatkoivat pakolaiset matkaansa Sireköpingeen
päin, ja he hengähtivät jo vapaammin, voidessaan viimemainitussa
paikassa eroittaa ruotsalaisia univormuja, ja kun näkivät, miten eräs
osasto ruotsalaisia sotamiehiä rientoaskelin samosi hyökkäävää
vihollista vastaan.

"Tällä kertaa tulevat tanskalaiset peijatuiksi, ja oikein aimo lailla",
sanoi Czarny, luoden kehoittavia silmäyksiä nuoreen tyttöön. "Me olemme
jo puolitiessä ja Sireköpingistä lähetetään partiojoukkioita joka
suunnalle. Rohkeutta vaan, ja pian saamme nauraa juuttilaiselle
tekemällä kujeellamme."

"No, no, eipä vielä ole riemuitsemista", vastasi Ramoski, joka kulki
pari askelta jälessä ja oli kuullut Czarnyn sanat. "Katso itse ja sano,
eivätkö vihollisemme ole kettujakin kavalammat!"

Samassa pamahti musketin laukaus pakolaisten takana, ja kauhulla
huomasivat he nyt vasta, että vihollinen oli melkein saartanut heidät.
Hetkisen epäröi Czarny, jatkaisiko matkaansa vai jäisikö levollisesti
odottamaan ruotsalaisia, jotka ponnistivat kaikki voimansa, päästäkseen
aikanaan perille. Vihdoin valitsi hän toki ensiksimainitun ja antoi
merkin, että matkaa taasen jatkettaisiin.

Äkkiä pysähtyi Berta, kuollon kalpeuden levitessä kasvoilleen.

"Minä en kykene kauvemmaksi", kuiskasi hän, ja olisi vaipunut maahan,
ell'ei Aksel olisi ottanut häntä vastaan. "Pelastakaa itsenne. Minulle
ei varmaankaan kukaan tee mitään pahaa."

"Minä en väisty luotasi!" huudahti Aksel, painaen suudelman tytön
huulille. "Yhdessä kuolkaamme, yhdessä jakakaamme vankeuskin."

Tuskin oli hän viimeiset sanansa lausunut, kun luoti lensi heidän
ylitsensä. Se tuli ruotsalaisten joukosta, jotka nyt juosten lähenivät.
Tanskalaiset tekivät, minkä tehdä voivat, päästäkseen ensin perille; ja
heille, kun oli lyhempi matka, se onnistuikin. Tultuaan noin sadan
askeleen päähän pakolaisista, kehoittivat tanskalaiset heitä
antautumaan, etteivät turhaan ryhtyisi taisteluun. Mutta Czarny, joka
toivoi voivansa viivyttää tanskalaisia kunnes ruotsalaiset ehtisivät
perille, ei luvannut myöntyä heidän ehdotukseensa, ell'ei heille
annettaisi varmaa suojaa. Upseri kielsi ja uhkasi heti ampua, elleivät
heti antautuisi.

"Ampukaa sitten!" huusi Czarny, asettuen Bertan eteen; "voittehan
koettaa."

Tämä ynseys kiukutti upseria, ja lujalla äänellä komensi hän väkensä
tähtäämään. Berta kuuli tämän käskyn ja vaipui tainnotonna Akselin
syliin.

Toisen kerran vinkuivat luodit pakolaisten yli, ja yksi niistä sattui
Bernhardin käsivarteen.

"Aavistukseni toteutuu", jupisi hän, nojaten Ramoskin olkapäähän,
Akselin nenäliinallaan sitoessa haavaa, "ensimäinen luoti oli minua
varten, mutta kenen on toinen?"

"Älä puhu sellaisia, Bernhard", keskeytti Aksel, luoden nuhtelevan
katseen ystäväänsä. "Sitenhän tykkänään masennat rohkeutemme, jota nyt
niin hyvin tarvitsemme."

Bernhard aikoi vastata, mutta joukkolaukaus tanskalaisten puolelta
keskeytti hänet. Taistelu oli nyt tullut alkuun ja jatkui äärettömällä
kiivaudella. Ruotsalaiset tosin olivat melkoisesti vähälukuisammat,
mutta kuollon halveksiminen, jolla he taistelivat, teki sen, ett'eivät
tanskalaiset voineet heitä työntää takasin. Näiden kahden taistelevan
joukon ympärille kokoontui joka hetki yhä enemmän väkeä, ja pian syttyi
Tirupin ja Sireköpingen välillä yleinen kahakka. Tämä oli jälkinäytelmä
sille kauhealle draamalle, joka alettiin Yllehedin luona. Tanskalaisia
tosin elvytti vasemman siipensä voitto, ja he koettivat sen täydentää,
mutta tässä heillä olikin ylipääsemätön este tiellä, sillä Lybecker,
joka taasen oli koonnut melkoisen sotilasvoiman, otti miehekkäästi
vastaan heidän ryntäyksensä. Vihdoin oli tanskalaisten pakeneminen, ja
kun kuningas Kristian oli saanut kuulla, että vastustajansa seisoivat
Asmundstorpan kirkolla ja siis uhkasivat sulkea häneltä tien
Landskronaan, vetäytyi hän kiireesti takasin.

Tätä käskyä pantaessa täytäntöön koko tanskalaisten armeijassa, uhkasi
pakolaisiamme joka hetki mitä suurin vaara, ja ainoastaan Czarnyn ja
Ramoskin sukkeluus pelasti heidät vankeuteen joutumasta. Ihmeteltävällä
tyyneydellä katseli Berta tätä veristä työtä, ja vaikka usein
kaatuneiden sotilaiden veri priskoi hänen päälleen, ei hän peräytynyt
askeltakaan.

"Maanmiehemme ovat voittaneet!" huudahti Aksel ja koki vetää nuoren
tytön ahdingosta. "Muutaman minuutin kuluttua olemme pelastuneet ja..."

"Haa", huudahti Czarny, keskeyttäen Akselin puheen, "tuolla se hylkiö
menee! Seuratkaamme häntä ja älkäämme päästäkö, ennenkuin hän on
jättänyt takasin kreivittären!"

Näin sanoen syöksiihe vanhus pakenevien tanskalaisten perään, tehden
ankaralla miekallaan verisen niitoksen pelästyneiden vihollisten
riveissä.

"Ken on hän, ken?" kysyi Bernhard, joka vaivoin voi seurata ystäviänsä.
Tuska, jonka läpiammuttu käsivarsi vaikutti ja sen lisäksi verenvuoto,
olivat vähentäneet hänen voimiaan.

"Äsken juuri hänet näin", vastasi Czarny, ikäänkuin puhuen itsekseen,
"tuo konna puhui totta, sanoessaan minulle, että tulisin näkemään hänet
eri haahmoissa. Se oli Walchovitz. Hänen onnistui päästä pakoon tällä
kerralla, ja kiittäkäämme pyhää neitsyttä, joka piti suojelevan kätensä
ylitsemme, sillä nyt ymmärrän, että se olikin jesuiitta, joka ensin
vakoili ja sitten koki saartaa meidät."

"Ha ha haa!" kuului samassa pilkkanauru tanskalaisten riveistä.
"Czarny-ystäväni, vielä ei kaikki ole päättynyt; pian tapaamme toisemme
taaskin."

Pakolaiset katselivat kummastuneina toisiaan, mutta hetkisen kuluttua
sanoi Ramoski, melkein väkisin vieden Czarnyn taistelupaikalta:

"Seuratkaa minua! Minä tunnen tien sissien leirille, ja jospa horna
itse olisi ottanut tuota jesuitta-roistoa suojellakseen, täytyy hänen
sittenkin kuolla. Luulisinpa jesuiitan kostoksi pyhitetyllä tikarilla
olevan voimaa murtaa kaikki siteet!"

Czarnyn viittauksella yhtyivät kaikki hänen rinnalleen ja ennen pitkää
olivat pelastetut Tirupin kirkkotarhassa, josta kaikki tanskalaiset
olivat paenneet tahi epäjärjestyksessä vetäyneet takaisin.

Tämä oli Landskronan voitto, joka hetkeksi pani rajan tanskalaisten
tuho-töille. Kun taistelu päättyi, oli kello kuusi illalla, ja koska
ruotsalaiset olivat olleet tulessa melkein koko päivän, olivat he niin
menehtyneet, ett'eivät voineet ajaa takaa. Kuningas Kristian sai siis
järin suuritta tappiotta vetäytyä Landskronaan takaisin ja siellä
linnoituksen tykkien suojassa pitää silmällä vastustajiaan, jotka
jäivät ulkopuolelle kaupunkia.




IX.

Päätös.


Kirkas kuutamo valaisi pientä Finja-järveä tuuheine rantoineen, ja koko
seudussa vallitsi tähän asti niin harvinainen rauhallisuus. Yö oli jo
tullut, kun lukuisa joukko jalkaväkeä varovasti lähestyi sissien
leiripaikkaa.

Pari kyynärää joukon edellä käveli kaksi miestä, puhellen matalalla
äänellä: nämä olivat joukon johtaja ja Czarny.

"Tässähän tie käynee, jos vaan ymmärsin Ramoskin puheen oikein",
virkkoi Czarny, varovasti tähystellen ympärilleen. "Sissit luulevat nyt
olevansa turvassa, mutta vielä ei heidän päällikkönsä ole päättänyt
laskuaan kanssamme, ja ell'ei Ramoski järin paljon ole erehtynyt, tulee
yrityksemme kyllä onnistumaan."

"Sepä olisi mainiota", vastasi johtaja, eräs nuori katteini,
merkitsevällä liikkeellä lyöden kätensä miekankahvaan, "nämä villipedot
ovat häirinneet paikkakuntaa niin kauvan, että ansaitsevat mitä
tuntuvamman rangaistuksen, ja minäpä en suinkaan tahdo vetäytyä
takaisin, tulisipa sitte puolet enemmänkin sissejä tieheni."

"Jospa nyt Ramoski palajaisi pian", sanoi Czarny pusertaen
miekankahvaa, "en ymmärrä, missä hän näin kauvan viipynee."

"Estettä voipi tulla, ja sissejähän vaanii kaikkialla."

"Ne eivät Ramoskia estä", vastasi Czarny jyrkästi: "hän hiipielee kyllä
niiden välistä, sillä kuten minäkin, tuntee hän joka puun metsässä, ja
olisipa todellakin kummallinen kohtalon oikku, ell'ei hän sieltä
suoriutuisi. Mutta kas tuossa hän jo onkin", jatkoi vanhus, juosten
erästä miestä vastaan, joka nopein askelin lähestyi. "No miten on, onko
tie vapaa vai ei?" virkkoi hän tultuaan kuultaviin.

"Tie on vapaa, ja voitte heti jakaa sotilaat, kuten olemme sopineet",
vastasi Ramoski, mennen katteinin luo, joka oli seisahtanut. "Ei
yksikään sissi ollut näkyvissä tällä puolen järveä, ja voinpa melkein
vannoa, että saamme lähestyä heidän leiriänsä yhtä esteettömästi kuin
mitä rauhallista kylää tahansa."

"Älkää olko niin varma!" keskeytti katteini puoleksi hymysuin.
"Talonpojat ovat varovaisia, ja mitä vähemmin sitä aavistammekaan,
voivat he karata kimppuumme."

Ei kukaan vastannut tähän; joukko järjestettiin taas, ja sitte kun
katteini oli käskenyt eri päälliköitä noudattamaan mitä suurinta
varovaisuutta, lähti jokainen määrätylle suunnalleen. Itse marssi
katteini pääjoukkoineen suoraan leiripaikkaa kohden, Czarny ja Ramoski,
viidenkymmenen tarmokkaan miehen etupäässä, kiirehtiessä rannalle,
jonne kaksi venettä oli kätketty.

"Onko siellä kukaan?" kysyi Czarny, tultuaan parin kyynärän päähän
veneistä.

"On, täällä on pelastus", vastasi miehekäs ääni, ja samassa kohouivat
Aksel ja Bernhard vedenreunalla kasvavasta pensaikosta.

"Eikö mitään epäiltävää ole tapahtunut?" kysyi Czarny, epäilevin
silmäyksin katsellen metsää ja itse veden pintaa.

"Ei mitään", vakuutti Bernhard. "Hetki sitten huomasin toisen veneistä
risteilevän leirin ja tuon pienen saaren välillä, mutta pian rauhoittui
kaikki, ja luulenpa melkein, että koko pesä nyt nukkuu, kuin jos ei
kuninkaan sotilaita olisi olemassakaan. He luulevat olevansa turvassa."

Czarny ei vastannut, vaan komensi sitä vastoin jokaista, niin hiljaa
kun mahdollista asettumaan paikoilleen. Kiireesti astuttiin nyt
veneisin, ja hetken kuluttua kiitivät alukset keveillä airon vedoilla
kohden pientä saarta, missä vartija oli.

       *       *       *       *       *

"Ja minä sanon, että nyt olette minun hallussani, eikä yksikään voi
teitä pelastaa. Antautukaa nöyrästi kohtalonne alaiseksi, sillä jos yhä
vaan osoitatte tuollaista uppiniskaisuutta, käyn minä tarpeenmukaisiin
toimiin käsiksi, jolloin luulen voivani pakoittaa teitä alamaisuuteen.
Te tiedätte, että Göran-ruhtinas ja Tapani Czarnecki samoin kuin
jesuiitatkin kirosivat teidät. Meidän uskontoomme palaaminen voi yksin
pelastaa teidät siitä, joka vastaisessa tapauksessa on teitä kohtaava.
Tuumikaa tätä, sillä pian vaadin minä varmaa vastausta."

Nämä sanat lausui Walchovitz samassa kurjassa tuvassa, jossa Berta oli
ollut vankina. Hänen paikallaan istui nyt äitinsä, jota
verivihollisensa paljoa enemmän kiusasikin. Yöt päivät Walchovitz häntä
hätyytti, tuskin suoden hänelle tunnin lepoa, ja vaikka hän aina saikin
saman vastauksen, koki hän kuitenkin milloin rukouksilla milloin
väkivallalla päästä tuumiensa perille.

"Te olette jo kuulleet vastaukseni, se on sama nyt kuin ennenkin",
vastasi kreivitär ylpeällä liikkeellä. "Minä en enään tahdo kuunnella
ehdotuksianne, ja vielä kerran sanon teille, että viimeiseen hetkeeni
asti olen uudelle uskonnolleni uskollinen. Olettepa todella pettynyt,
jos luulitte uhkaustenne menetystapaani muuttavan. Tehkää minulle mitä
tahdotte, minä voin nyt kärsiä kaikki, tietäessäni lasteni olevan
turvassa. Niin, minä voin kestää kaikki", jatkoi hän, tyynesti
katsellen jesuiittaa, "sillä suloista on kärsiä rakkautensa tähden.
Jumala kerran välimme tuomitsee, ja on silloin päättävä kenellä on
oikeus, silläkö, joka seuraa tuota ylevää käskyä: 'sinun pitää
rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi', vai sillä, joka käyttää
hänen ihanata oppiaan usein halpamielistenkin keinottelujensa
menestykseksi." Tätä sanoessaan tuli hänen äänensä uhkaavaksi ja
katseensa milt'ei masentavaksi.

"Menkää pois minun luotani!" jatkoi hän, tehden poistavan liikkeen
kädellään. "Jo teidän näkemisenne voi saada minut unohtamaan uskontoni
sovinto-oppia, ja kentiesi tekisin jotain, jota sittemmin tulisin
katumaan." Walchovitz vetäytyi pari askelta takasin, hän ei voinut
kestää Eleonoran silmäystä. Mutta tämä huoli, joka toisinaan ikäänkuin
jäähdytti hänen sieluansa ja pakoitti levottomat intohimot
laskeutumaan, ei kestänyt kauvan. Kylmästi hymyillen lähestyi hän
kreivitärtä, sanoen:

"Göran ruhtinas ei voinut lannistaa teitä. Veljenne varoitukset
litvalaisten leirissä eivät myöskään pehmittäneet mieltänne, mutta minä
sen teen, olkoonpa sitten vastustuksenne miten kovapintainen tahansa.
Ah! kaksikymmentä vuotta sitten vannoin kostavani häväistyksen, jonka
uskosta luopumisellanne opillemme saatoitte", jatkoi hän säihkyvin
silmin, ja suonenvedon tapaisesti puristaen nyrkkiään. "Luuletteko,
että kaikkien näiden vuosien vaivat jäisivät palkkiotta vaan sentähden,
ett'ette tahdo seurata tahtoani? Ei! Valaa, jonka ruhtinaalle
palvelijana vannoin, ja jesuiitoille antamia lupauksiani en riko. Olkaa
valmis ottamaan kaikkia vastaan! Te tunnette minun; te ette ole
tuntematon miehenne kostajalle, ja minä jo sanoin teille, kenen kautta
kosto hänet saavutti. Minä ikävöin takasin Puolaan. Pieni mökkini
Veikselin rannalla on vielä pystyssä, ja Varsovan luostari, jossa
kostoa vannoin, vaatii minua jälleen astumaan muuriensa sisäpuolelle.
Minä en ole, ihmisiltä palkkioita voittaakseni, ottanut täyttääkseni
kostoa, vaan saadakseni lievennystä kiirastulessa! Te katselette minua
ilkkuen", jatkoi hän. oltuaan hetkisen vaiti, "mutta se on tosi, minä
unohdin, että puhuin oppimme viholliselle, jonka olen masentava,
vaikkapa sitten uhraamalla omankin henkeni."

Näin sanoen lähestyi hän ovea kiirein askelin ja aikoi juuri kiiruhtaa
ulos, kuin Eleonora juoksi esiin ja pidätti häntä.

"Minä tiedän, että murhasitte mieheni", sanoi hän kyynelten sumentaessa
silmiänsä; "mutta jos rahtuistakaan säälitte onnetonta äitiä, niin
laskekaa minut vapaaksi! Uskokaa minua, Walchovitz", jatkoi hän
rukoilevin katsein, "sovinto tuntuu niin suloiselta, ja voittepa olla
varma siitä, ett'ei Jumala tuomitse teitä niinkään ankarasti kuin
ansaitsisitte, jos otatte rukoukseni korviinne. Minä tiedän kyllä, että
ruhtinas Göranin ja jesuittain kiroukset lepäävät päälläni, mutta
tiedän myös sen, että nämä kiroukset eivät laisinkaan minua haittaa.
Tahraisinko Vilho Stjernfeltin nimen ja oman vakuutukseni palajamalla
katoliseen uskoon? En! Eikö minulla ole velvollisuuksia täytettävänä
lapsianikin kohtaan? Ja mitäpä he ajattelisivatkaan, jos heidän äitinsä
horjuisi ja antaisi vaurion tullessa haihduttaa perusaatteensa?
Walchovitz, laskekaa minut vapaaksi ja minä siunaan teitä!"

Walchovitz silmäili häntä hetkisen terävästi, eikä näyttänyt oikein
tietävän mitä vastaisi, kun kreivitär jatkoi:

"Miksi pitäisitte minua kauemmin tässä kurjassa asunnossa? Minua
inhoittaa teidän juomakarkelonne, ja tänä iltana enemmän kuin muulloin.
Kauan kyllä olen jo alentunut tahtonne alle; nyt en enään tahdo
olla orjattarenne. Minä _vaadin_ vapauttani, ja muistakaa, että
kuninkaallani on valta yhdellä iskulla musertaa sekä teidän että kokoon
haalittu talonpoikaisparvenne. Ajatelkaa, mikä on oleva oma kohtalonne,
jos kauemmin pidätte minua täällä. Poikani on kuninkaan leirissä; tosin
hän on haavoitettu, mutta pian voi hän taasen asetta käsitellä, ja..."

"Riittää jo, riittää!" keskeytti Walchovitz, työntäen Eleonoran
takasin. "Minäkin selitän nyt kyllin kauan kuunnelleeni teitä ja
ilmaisen viimeisen kerran tekemäni päätöksen."

Näin sanoen meni hän Eleonoran luo, joka sillävälin oli vetäytynyt
pienelle räppänälle.

"Joko luovutte tämän ristinkuvan kautta uskostanne", virkkoi hän,
uhkaavalla äänellä ojentaen tuon pienen kuvan esiin, "tahi seuraatte
minua Puolaan. Varsovan luostarissa kyllä löytyy miehiä, jotka voivat
taivuttaa mielenne. Minä voisin paeta kanssanne milloin vaan tahdon.
Tanskalaisia laivoja löytyy pitkin rannikkoa, ja kun kerran olemme
laivassa, ei kukaan voi saada teitä käsistäni. Voisinhan tappaa teidät
heti", lisäsi hän, hirveän hymyn kuvastuessa yhteen puristetuille
huulilleen, "mutta tämä ei olisi tuumieni mukaan, sillä kun olette
kuollut, olisi kostokin päättynyt. Tiedättehän, että kosto on ihana, ja
vielä ihanampi, kun saa kostaa uskonsa hylkääjälle. Nyt olen puhunut,
mitä aijon tehdä; punnitkaa tätä tarkoin, sillä huomenna vaadin
päättävän vastauksen! Minä en uskalla viipyä täällä kauempaa.
Tanskalaiset ovat kaikkialla voitetut, ja nämä kirotut sissit, jotka
äsken riemuitsivat, kun lupasin viedä heitä ryöstöstä ryöstöön,
katselevat minua nyt epäilevin silmin. Huomaattehan siis, että tilani
tulee joka päivä epävarmemmaksi, ja että minun on ottaminen
tilaisuudesta vaari ja poistua tien vielä ollessa vapaan. Te tunnette
myös Ramoskin", jatkoi hän vitkaan; "tuo heittiö on elossa, siis voi
häneltä odottaa mitä tahansa, sillä hän on kavalampi kuin minä."

Näin sanoen kiirehti Walchovitz ovelle, mutta juuri sitä avatessaan,
kuuli hän kauhean metelin leiriltä. Walchovitz pysähtyi hetkeksi, ja
kasvonsa tulivat kalman kalpeiksi, kun hän selvään kuuli huudon:
ruotsalaiset ovat hyökänneet kimppuumme. Ensi hämmästyksessä ei hän
tiennyt rientäisikö jo alkaneesen taisteluun, vai pakenisiko heti.
Hänen katseensa harhaili joka taholle; hän näki talonpoikia pakenevan
laumottain ja ruotsalaisten sotamiesten rientoaskelin kiiruhtavan
leirin keskustaa kohti, mutta vielä hän vaan seisoi paikallaan,
Joukkolaukaus toisensa perästä kajahti metsässä, ja kuun valossa näki
hän tummia pilkkuja liikkuvan edestakasin, sekä sissien että
sotamiesten vähentymättömällä kiivaudella kiväärin tulta pitkittäessä.

"Mitä nyt on tehtävä?" jupisi hän itsekseen ja silitteli toisella
kädellään otsaansa. "Se on Ramoski, joka kaiken tämän on matkaan
saattanut, ja jos vaan tapaan hänet, niin kyllä uhraan hänet
kostolleni. Haa!" jatkoi hän, ikäänkuin sattumalta luoden katseensa
järvelle päin, "haa, tuolla saarella olen suojassa; muita veneitä kuin
minun, ei löydy, ja tuonne ei siis kenkään voi minua seurata." Näin
sanoen töyttäsi hän taasen auki pienen tuvan oven. "Seuratkaa minua!"
huusi hän kreivittärelle ankaralla äänellä ja astui hänen luokseen.
"Minun täytyy paeta; ruotsalaisten on äkkiarvaamatta onnistunut karata
leiriin."

"Minä en seuraa teitä", vastasi Eleonora tyynesti, itsekseen päättäen
tehdä vastarintaa niin kauan kuin mahdollista.

"Teidän _täytyy_ seurata minua!" huudahti Walchovitz, tarttuen hänen
käsivarteensa; "minä en tahdo jättää teitä heidän käsiinsä."

Eleonoran heikot voimat olivat pian loppuneet, ja hetken kuluttua
lepäsi hän pienen veneen pohjalla, joka puolalaisen väkevän käden
ohjaamana kiiti nopeasti saarta kohden.

Leirissä eneni meteli joka hetki, ja veripunaset liekit ahmivat
haluisasti sissien puukojuja. Taistelu raivosi pitkin rantaa ja päättyi
vasta, kun kaikki sissit olivat maahan hakatut tahi otetut vangiksi.

Walchovitz souti sillävälin voimiensa takaa; henkensä edestä hän nyt
teki työtä, ja tämä enensi hänen voimiaankin. Äkkiä hän seisahtui; koko
ruumiinsa vapisi ja hampaat kalisivat suussaan. Luoti suhisi aivan
hänen korvansa ohi, ja samassa kehoitettiin häntä antautumaan.

Kiroillen nousi hän seisoalleen ja katseli säihkyvin silmin
vihollisiaan. Ei pieninkään tuulenhenkäys liikuttanut Finja-järven
pintaa; kaikki oli niin tyyntä ja rauhallista kirkkaassa kuutamossa,
liekit vaan palavasta leiristä heijastuivat julmasti tyynelle veden
pinnalle.

"Antaudu Walchovitz!" käski Czarny, joka myöskin oli noussut seisomaan
sen veneen kokassa, jossa häntä paitsi vielä Ramoski, Bernhard ja
Akselkin olivat. "Antaudu, sillä kaikki vastarinta on turhaa! Koko
leiripaikka on piiritetty, etkä sinä voi paeta. Viekkautemme voitti
sinut vihdoinkin; saarella, jonne aijot, on joukko sotamiehiä, ja
vaikka pääsisitkin meiltä pakoon, et kuitenkaan ehdi pitkälle,
ennenkuin olet otettu kiinni. Jokainen sotamiehemme tuntee sinut,
käyttäisitpä sitten mustaa tahi punasta partaasi, ja palkkion, jonka
päällikkömme antaa päästäsi, tahtoisi moni voittaa."

Walchovitz ei vastannut, mutta samassa näytti pirullinen ajatus
juolahtaneen hänen mieleensä. Hiljaa nojautui hän Eleonoran yli ja
nosti hänet ylös väkevillä käsivarsillaan.

"Minä sanon teille nyt ehdot, mitkä katson hyväkseni", huudahti hän
pilkkanaurulla. "Jättäkää tie vapaaksi, ja kreivittärelle ei tule
tapahtumaan mitään pahaa, vastaisessa tapauksessa on hänellä kaikki
kärsittävänä."

Toinen vene oli sillävälin lähestynyt häntä melkein huomaamatta, ja
molemmat alukset olivat nyt niin lähellä toisiaan, että parilla
aironvedolla olisivat voineet törmätä yhteen.

"Minä en pelkää teitä", jatkoi Walchovitz samalla pilkkanaurulla.
"Sinä, Ramoski olit kavalampi kuin luulinkaan, mutta vielä ei meidän
välimme ole selvillä, tottapa kerran sinut tulevaisuudessa löydän,
jolloin..."

"Ellei tämä järvi olisi hautasi, jesuiitta", vastasi Ramoski, osoittaen
kädellään tyyntä veden pintaa.

Walchovitzin kasvot tulivat tuhkanharmaiksi, kuullessaan nämä Ramoskin
sanat, sillä vastustajansa uhkaavasta äänestä huomasi hän selvään,
ettei armoa ollut toivomistakaan.

Eleonora oli sillävälin tointunut, ja huomatessaan haavoitetuksi
luulleen poikansa, huudahti hän ilosta.

"Pelasta minut, pelasta minut!" huusi hän tuskastuneena. "Tuo hirviö on
muuten ottava henkeni."

"Niin, hänen elämänsä on minun käsissäni", vastasi Walchovitz synkästi
ja kohotti karpiininsa. "Tie auki ja heti, muuten saatte hakea
kreivitärtä tuolta", lisäsi hän, osoittaen järveen. "Minä vaikka itse
teen hänelle seuraa", jatkoi hän pirullisella hymyllä, joka näytti
vielä iljettävämmältä, kun kuun säteet sattuivat hänen kalpeille
kasvoilleen, tehden ne melkein aaveentapaisiksi. "Kunhan vaan kosto
täyttyy, ei tee mitään, jos kostaja seuraa uhriansa kuolemaan!"

Samassa laukesi pistooli, ja äänekkäällä kirouksella vaipui Walchovitz
veneensä pohjille. Tämän hetken käytti Aksel hyväkseen ja ohjasi veneen
parilla vedolla toisen rinnalle. Hetkeäkään kadottamatta juoksi
Bernhard suoraan jesuiittaa kohden, joka koki nousta seisomaan, ja iski
häntä niin voimakkaasti vasempaan käsivarteen, että hän uudestaan
horjahti takaperin. Sitten tarttui hän äitiinsä, ja kantoi hänen
varovasti veneesensä. Tämä kaikki oli tapahtunut nopeammin, kuin sitä
voi kertoa, ja kun Walchovitz vihdoinkin heräsi horroksistaan, oli
saaliinsa temmattu hänen käsistään.

Hirveä vala kalpeilla huulillaan nousi hän seisoalleen ja päin
Ramoskia, joka juuri koetti kiinnittää hänen venettään omaansa, tällä
tavoin saadakseen vihollisensa käsiinsä.

"Haa", huudahti jesuiitta, heiluttaen leveäteräistä tikaria päänsä yli,
"sinun vuorosi on nyt, ja minä tahdon nähdä sydänveresi. Sinä olet
pettänyt minun! Kaksikymmentä vuotta olet tuntenut tuumani, salaisimmat
ajatukseni ilmaisin sinulle, mutta sinä olit vaan nimeksi jesuiitta,
sillä sinä petit ja annoit minun ilmi. Sellainen vaatii kostoa. Sinun
täytyy kuolla, ja sinussa taasen heittiö jesuiitaksi haudataan
laineisin!"

Surullisin katsein seurasivat muut vihollisten pienimpiäkin liikkeitä,
ja Eleonora tuskin uskalsi hengittää. Jokaista kammotti se raivon
tunne, joka kuvautui Walchovitzin kasvoissa, ja jokainen näki myös,
että ratkaiseva taistelu pian oli alkava.

Ramoski ei vastannut vihollisensa puheesen, vaan valmistautui
taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Aivan sivuttain olivat nämä pienet alukset, ja koko järvellä ei voitu
huomata muita eläviä olentoja kuin molemmissa veneissä.

"Pyhä neitsyt minua suojelkoon", jupisi Ramoski, tarttuen lujemmin
tikarinkahvaan. "Minä luettaisin hänelle niin monta messua kuin voisin,
jos hän sallisi minun kostaa sille, joka on väärin käyttänyt hänen
nimeänsä halpamielisten tuumiensa täyttämiseksi; minä..."

Kauemmaksi ei hän ehtinyt, sillä kissan notkeudella karkasi Walchovitz
hänen kimppuunsa. Kirkkaat tikarit välähtelivät kuutamossa ja
synnyttivät ääniä, jotka tässä kohden kuuluivat kuolonsanomilta.
Molemmat vastustajat olivat yhtä notkeat, ja yhtä taitavasti he
aseitaankin käyttelivät. Kauan oli voitto epätietoinen, mutta vihdoin
lankesi Ramoski airoon ja horjahti takaperin. Kiljunnalla, joka enemmän
oli verenhimoisen pedon kuin ihmisen, syöksyi Walchovitz onnettoman
vihollisensa päälle, ja ennenkuin Bernhard ehti apuun, työnsi hän
aseensa syvälle onnettoman sydämeen.

Ähkyen kaatui Ramoski, ja hänen viimeiset sanansa olivat:

"Tappakaa hänet! Te ette milloinkaan saa rauhaa, niinkauan kuin tuo
konna elää."

Czarny nojautui kuolevan yli ja kuuli hänen viimeisen huokauksensa;
sitten syöksyi hän pystyyn, suonet hänen otsallaan paisuivat, ja,
puristaen kätensä nyrkkiin, kääntyi hän murhaajaan päin. Mutta tämä oli
jo täydessä taistelussa Bernhardin kanssa, joka ei ollut välittänyt
äitinsä rukouksista, vaan nuoruuden innolla antautui kamppailuun.

Walchovitz vältti taitavasti ne miekan iskut, joilla Bernhard
tavoitteli hänen sydäntään, mutta tuntiessaan voimansa yhä heikkenevän,
koetti hän vietellä vihollisensa ansaan. Hän näki selvään, että jos
hänen onnistuisikin voittaa Bernhard, olisivat Czarny ja Aksel taasen
valmiit häntä vastustamaan.

"Koston saakoon niin monta uhria kuin suinkin", jupisi hän, "sitä
suurempi armo minulla on odotettava kiirastulessa."

Hiljaa vetäytyi hän askel askeleelta takaisin, vietelläkseen Bernhardin
mukanaan, ja nuorukainen seurasi pelkäämättä, Czarnyn sivultapäin
huomatessa kaikki liikkeensä.

"Vielä on käsivartenne heikko, nuori kreivini", ivasi jesuiitta ja
katseli Bernhardia tuimasti. "Minä voitan teidät ja saan nähdä
sydänverenne kuten Ramoskiltakin."

"Lopeta taistelu, Walchovitz", sanoi Czarny, mennen lähemmäksi; "sinä
joudut kuitenkin tappiolle, sillä meitä on kolme sinua vastaan."

"En milloinkaan", jupisi jesuiitta käheällä äänellä. "Luuletko että
minä antaudun? En! mieluummin heittäydyn tuonne syvyyteen!"

"Kuole siis!" huusi Bernhard ja tähtäsi nopean iskun vastustajansa
sydäntä kohti. Isku sattui ja tukahutetulla äännähdyksellä kaatui tuo
onneton takaperin. Kerran vielä karkasi hän pystyyn, mutta ei ottanut
monta askelta, ennenkuin hän kauheasti kiroillen horjahti veneen laidan
yli järveen. Hetkisen vaan liikkui sileä vedenpinta, sitten oli kaikki
hiljaista; Walchovitz ei enään ollut elävitten joukossa.

"Huu, mikä hirveä yö!" huokasi Eleonora, peittäen kasvonsa käsillään.

"Tällaista yötä emme enään tule näkemäänkään", vastasi Czarny
luottavasti. "Tästä lähin on kaikki oleva hyvin, sillä Tapani
Czarneckin lausuman kirouksen voima on nyt kadonnut. Ken olisi
kaksikymmentä vuotta takaperin osannut aavistaa, että Sanin rannalla
aloitettu taistelu päättyisi Finja-järvellä? Mutta minä huomaan, että
meikäläiset ovat voittaneet", jatkoi hän teeskennellyllä hilpeydellä;
"tulkaa, yhtykäämme nyt katteinin seurueesen ja palatkaamme Torppaan,
jossa ei enään milloinkaan verisiä taisteluja tulla pitämään."

"Berta on siis siellä?" kysyi kreivitär hiljaa.

"Niin on", vastasi Aksel, hienon punan noustessa hänen poskilleen;
"Landskronan taistelun jälkeen vein minä hänet sinne, ja jo tänä
iltana, kreivitär, tunnustan teille jotakin."

"Odota siksi, kun tulemme kotia", vastasi Eleonora hymyillen ja taputti
nuorukaista olalle. "Minä aavistan, mitä se on, mutta ensin tahdon
kuulla Bertan mielipiteen asiassa."

Aksel aikoi vastata, mutta samassa antoi Czarny lähtömerkin, ja puolen
tuntia sen jälkeen nousivat he onnellisesti maalle. Kiireisesti tehtyyn
hautaan pantiin sitten tuo uskollinen Ramoski, ja kun kuu jo alkoi
vetäätyä länteen päin, asteli seurue metsään, jättäen sissileirin
taakseen savuavana roviona.

Vieno aamutuuli liikutti Finja-järven pintaa, ja ne laineet, jotka
olivat helmoihinsa ottaneet entisen sissipäällikön ruumiin, kätkivät
yhtä uskollisesti tuon raivoisan jesuiitan ja kostonhimoisen ruhtinaan
palvelijan.





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELEONORA LUBOMIRSKI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.