The Project Gutenberg eBook of Koivikossa I

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Koivikossa I

Author: Irene Mendelin

Release date: July 9, 2020 [eBook #62594]

Language: Finnish

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOIVIKOSSA I ***

E-text prepared by Tapio Riikonen

Note: Project Gutenberg has another volume of this work. Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/62595

KOIVIKOSSA I

Kirj.

IRENE MENDELIN [nimimerkillä Irene]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1893.

SISÄLLYS:

Koivikossani.

I. Isänmaa.

Maalleni.
Tuleepa myrskyt —.
Rakkaus koisia kokoo.
Hämeen laulu.
Kansansa halveksijoille.
Nuorisolle.
Hädän aikana.
Helmikuun 5 päivänä.
Myrskyssä.
Takaa Suomenlahden.

II. Muisto ja maine.

D.E.D. Europaeus.
Josef Julius Wecksell.
Johannes Takanen.
August Uotila.
Uno Cygnaeus.
W. S. Schildt.

III. Koti ja ystävyys.

B. F. Godenhjelm'ille 1.
Ida Godenhjelrallle.
B. F. Godenhjelm'ille 2.
Kun sataa.
Äidilleni.
Nuku rauhassa.
Eräänä syntymäpäivänä.
Nuorelle taiteilijalle.
Anna Enkvist.
J. E. Sandelin.
Rauha.
Jatkon huviretkellä.
Ystävälle.

IV. Luonto.

Metsäkävelyllä..
Aamusella.
Metsässä.
Varpunen.
Joulukuusen luona.
Vuoden lopulla.

V. Sydän.

Syksyllä.
Vuolteessa.
Sairaana.
Yksin.
Hiiloksella.
Kallioilla.
Sarastaessa.
Laineet.
Kesä-yöllä.
Yksin maailmalla.
Illan tullen.
Järven rannalla.
Nukkuos rauhassa.
Talven lapsi.
Kerran.
Järvellä.
Nähnyt olen.

VI. Lempi.

Kuin kuusen, koivun on kohtalomme.
Ystävää vartoessa.
Kesä-aamuna.
Kuin lammen laine.
Liki oon sua.
Myrsky-yöllä.
Taivas ja meri.
Ei muista.
Agaavi.
Kiertotähdet.
Kevät.

VII. Uskonto.

Luo puhdas sydän mulle.
Haudan partaalla.
Pitkänä perjantaina.
Ylhäinen vieras.

VIII. Mietiskely.

Etsiessä.
Kulkija.
Rantakallioilla.
Ei tähtösiä tarvis.

IX. Elämä.

Kun peittää multa jo armaan.
Äiti kätkyen ääressä.
Valvova äiti.
Äiti.
Tarina.
Kosken partaalla.
Vellamon neito.
Puodissa.
Kadulla.
Riemun ja surun malja.
Vanha ukko.

X. Yhteiskunta.

Pois kirous maastamme.
Jyväskylän työväen-yhdistykselle.
Tyttökoululaitoksen 50:tenä muistopäivänä.

Koivikossani.

    Oi kuin tääll' on hyvä olla
    Alla lehtikatoksen,
    Sydän tyyntyy tyveneksi
    Humutessa koivujen.

    On niin armas ollakseni,
    Kun tää puisto huminoi;
    Se niin monet, monet muistot
    Mulle tarinoida voi.

    Nämä koivut, tämä puisto,
    Isä, istuttamas on;
    Täällä toimit, täältä muutit
    Tuonen tyyneen talohon.

    Tuota sitten kuuleskelen,
    Konsa elon myrskyt käy;
    Suljen silmän', ett'ei mulle
    Tyly, kylmä mailma näy.

    Täällä ensin ihaelin
    Suloutta Suomenmaan,
    Syttyi lempi maani kieleen
    Ja sen kansaan vakavaan.

    Kuva kallis kodistani
    Syvään piirtyi sieluuni;
    Lapsuuskoti koivikkoineen
    Pyhä mulle ijäti!

    Korkeaks on puisto tullut,
    Mont' on siinä vartijaa,
    Mutta niiden lomistakin'
    Suru synkkä suikahtaa.

    Siksi usein kaihomieliä
    Koivut kauniit vaikeroi,
    Siksi vienoon viihdytellen
    Niiden lauha humu soi.

I.

ISÄNMAA.

Maalleni.

    Vain unta uneksuinko
    Ma sulle, synnyinmaa,
    Kun luulin: päivä kirkas
    Jo sulle sarastaa?
    Kun luulin: huoltes huntu
    Jo ijäks siirtyi pois,
    Siunattu rauhan aika
    Sinulle suotu ois?

    Sa pyhään lakiin luotat
    Ja valaan ruhtinaan
    Ja uskot: niissä suoja
    On kansan sekä maan.
    Jos ihmisvala pettää,
    On laki arvoton,
    Ja silloin, maani armas,
    Sin' olet turvaton!

    Mut käy vaan, kansa kallis,
    Es'isäis jälkiä,
    Ja muista: totuus aina
    Maan ompi perivä!
    Sä kulje suoraa tietäs —
    Ei hukkahan se vie —,
    Useinkin vaivan kautta
    Käy onneen oikotie.

    Jos kaikki, kaikki pettää,
    Ei petä Taivainen;
    Hän kaikkivoipa ohjaa
    Kohtalot kansojen,
    Kuin vesiojat johtaa
    Hän syömmet ruhtinain
    Ja murtaa pahain juonet —
    Saa voiton totuus vain.

    En unta uneksinut
    Ma sulle, synnyinmaa,
    Kun luulin: päivä kirkas
    Jo sulle sarastaa;
    Se nouseva on kerran
    Lomitse pilvien
    Ja siunauksen tuova
    On runsaan Suomellen.

Tuleepa myrskyt —

    Tuleepa myrskyt tahi rajuilmat,
    Tuleepa nälkä, rutto, kuolema,
    Tää kansa se ei murru, tyyten sorru,
    Niin kauan kuin suur' elää Jumala.

    Sill' ei oo kansaa, mi niin paljon kärsi
    Vammoista nälän, ruton, sotien,
    Mi, varjona vaikk' kuolon yössä hoippui,
    Pyhyyttä kunnioitti lakien.

    Sill' ei oo kansaa, jonka historia
    Niin kirkas ois, kuin Suomen kansan on;
    Jos verta viljalta sen lehdill' onkin,
    Se petoksest' on puhdas, tahraton!

    Ja senpä vuoksi sill' on elinvoimaa
    Ja senpä vuoks' se sortua ei voi —
    Ja senpä vuoks' sit' taivaan käsi suojaa
    Ja sille paistaa toivon kirkas koi. —

    Ja menneisyyden mainehikkaat haudat
    Ne toivon koille kirkkautta suo,
    Ett' ajan sen ne lemmen, alttiiks-annon
    Myös kansan nykyisenkin syömmen luo.

    Ja sillähän juur' elinvoimaa onkin,
    Ken alttiiks' antaa voi ja rakastaa,
    Kell' onni maansa on niin pyhä, kallis,
    Sen että eestä kaikki väistää saa.

    Ja siks' saa tulla myrskyt, rajuilmat,
    Saa tulla nälkä, rutto, kuolema;
    Tää kansa se ei murru, tyyten sorru,
    Niin kauan kuin suur' elää Jumala.

Rakkaus korsia kokoo.

    Kaunis, kallis on synnyinmaani,
    Suomi-äitini armahin,
    En sen vertaa ma tiedä toista,
    Mi mun mieltäni lumois niin.
    Katso — näätkö sen vaarat, vuoret,
    Näätkö välkkyvät vedet nuo?
    Ne — ne tenhoa mielen voipi,
    Lemmen suuren ne rintaan luo.

    Käyös metsien pimentoihin
    Kuusten kuiskeita kuulemaan,
    Käyös leppeihin lehdikkoihin,
    Käyös laaksohon kukkaisaan,
    Taikka soutaos illan tullen
    Vienoj' aaltoja vilppaita,
    Niin ne kertovat kaikki sullen,
    Suomen niemyen suloa.

    Ellei rinnassas sydän silloin
    Syki lempeä hehkuvaa, —
    Ilomielin mi kaikki uhraa,
    Jos niin vaativi isänmaa, —
    Miksi riemuat, kaihot sitten,
    Mitä varten sa vaivaa näät?
    Kolkko, tyhjä on elämäsi,
    Työsi, rientosi itsekkäät.

    Synnyinmaasi ei niistä hyödy
    Eikä kansasi köyhä myös;
    Haihtuu tyhjänä tähkäpäänä
    Hedelmittä sun vaivas, työs.
    Mutta rakkaus korren pienen
    Yhteistyöhömme tuoda vois,
    Eikä jouten se kors' ois tuotu,
    Synnyinmaa sit' ei hyljäis pois.

Hämeen laulu.

    Soi Hämeen laulu raikas, soi —
    Kajahda pilvihin!
    Ja kansasta sä tarinoi,
    Mi voimin pontevin
    On työskennellyt, taistellut
    Ja karun luonnon voittanut.

    Niin jalonjylhä luonto on
    Saloilla Hämeen maan
    Ja kansakin tää pelvoton
    On tyyni, vakaa vaan,
    Vaikk' elon aallot elämöi,
    Vaikk' kuinkin myrskyt mylleröi.

    Mut suvilehdon lempeys
    Myös kansaan hengen luo,
    Ja vetten, metsäin viehkeys
    Mietettä monta tuo; —
    Siks' on tää kansa sitkeä
    Niin ihmeen hellä, miettivä.

    Miss' ennen suot ja rämehet
    Vain hyytä huokuivat
    Ja tuotti tuskat tuhannet
    Ja nälkäkuolemat, —
    Nyt viljapellot aaltoaa,
    Ne edistystä kannattaa.

    Ja missä synkkyys vallitsi
    Ja hengen musta yö,
    Nyt opin ahjot leimuvi,
    Ne loi tään kansan työ.
    Niiss' soihtu valistuksen on,
    Ne viittaa valon voittohon.

    Kun sota syttyi, salamoi
    Ja surmaa suitsutti
    Ja maahan vihamiehen toi,
    Mi ryösti, murhasi,
    Ei sortunut se silloinkaan —
    Se taisteli ja toivoi vaan.

    Se mont' on kovaa kokenut,
    Tää kansa Hämeenmaan,
    Mut sille voimaa valanut
    On usko Jumalaan; —
    Siin' on sen kilpi ankara,
    Sen kalpa kirkas, voittoisa.

    Se usko läpi usman, yön
    Sai kansan voittohon,
    Se leimasi sen toimen, työn,
    Se siunannut sen on.
    Sit' ellös hylkää konsanaan,
    Sä kansa kallis Hämeenmaan.

    Soi Hämeen laulu raikas, soi!
    Kajahda pilvihin!
    Ja kansasta sä tarinoi,
    Mi voimin pontevin
    Käy innoin elon taistohon
    Ja uskoo valon voittohon.

Kansansa halveksijoille.

    Voi teitä, kehnot, raukat,
    Te maamme onnettuus,
    Kurjissa sieluissanne
    On valhe, kavaluus.
    Pyhimmät aatteet, tunteet,
    Mi syömmet innostaa,
    Ne teiss' on ulkokuorta
    Ja tyhjää pakinaa.

    Maa, minkä leipää syötte,
    On teille vieras se,
    Sen kansaa halveksitte,
    Sen kielen hylkäätte. —
    Maan päältä jospa voisin
    Teit' tyystin poistaa pois,
    En soisi, hautananne
    Ett' isänmaani ois!

    Oi jospa tuli taivaan
    Äkisti laukeais
    Ja syömmet kurjat, kylmät
    Kerrassaan kadottais! —
    Ei — tulta tuhoovaista
    En teille toki sois,
    Vaan tulta, joka kuonast'
    Eroittaa kullan vois.

    Oi jospa taivaan Herra
    Sit' tulta sinkoais,
    Jokaisen kurjan syömmen
    Tulella puhdistais!
    Poistuisi kansastamme
    Häpeä, kehnous,
    Sais sijaan suuret aatteet
    Ja suuri rakkaus.

    Silloinpa, Suomi armas,
    Sun koittaa onnesi,
    Kun mahtavasti kerran
    Sun kieles sointuvi,
    Kun takoo koko kansa
    Sovinnon Sampoa
    Ja edistyy ja kasvaa
    Jaloissa riennoissa.

Nuorisolle.

    Kun muinoin Gööttien joukot
    Sai kauhuhun Kreikanmaan,
    Ol' silloin Athenalaiset
    Ne sortua velttouttaan.
    Ja pelko, kauhu se valtas
    Sen valtion kuuluisan,
    Mi taiteen, tietehen temppel'
    Ol' silloisen maailman.

    Jo uhkas turmio varma
    — Pelastust' ei mistään näy —
    Mut silloin poikaset hennot
    Ne Gööttiä vastaan käy.
    Mies uljas parvea johtaa,
    Niin nuorta ja hehkuvaa,
    Ja poikain leimuva into
    Se miehetkin innostaa.

    Ja poikain joukkohon yhtyy
    Nyt miehet ja vanhukset,
    Ja sadoissa sydämmissä
    Pyhät polttavi tuntehet.
    Ja ennenkuin yöhyt ehtii
    Atheenass' on riemastus:
    On voitto saatuna suuri —
    Sen saanut on innostus.

    Vähät voimat ne suuria aikaan saa,
    Kun on intoa, innostusta!
    Kun on tahtoa työhön ja toimintaan,
    Kun on toivoa, uskallusta!
    Kun on uskoa oikean voittohon,
    Ajatukset kun nuorilla suuret on!

    Sen vuoks' ei nuoriso laimeta saa
    — Ei laimeta, veltostua! —
    Sen rientää täytyvi eellehen vaan
    — Ei mieleltä vanhentua! —
    Sen tunnussana on valistus
    Ja veljeys, hengen vapaus.

    Tää tunnussana se myöskin on sun,
    Sa nuoriso armaan Suomen;
    Jos innoin käyt elon taisteluhun,
    Niin työllesi koittaa huomen;
    Jos lippus puhdasna säilyy vaan,
    Saa monet mielet se hehkumaan.

    Vähät voimat ne suuria aikaan saa.
    Kun on intoa, innostusta!
    Kun on tahtoa työhön ja toimintaan,
    Kun on toivoa, uskallusta!
    Kun on uskoa oikean voittohon,
    Ajatukset kun nuorilla suuret on!

Hädän aikana.

    Vait kanteloni! — ellet muuta voi
    Kuin minun huoliani vaikeroida!
    Vait kanteloni! — ellös enää soi,
    Jos kieles ei voi toisin äänin soida.

    On Suomenmaassa suru synkkä nyt,
    Kun salomailla kansa nälkään nääntyy,
    Kun hallan henk' on viljan ryöstänyt,
    Kun vuoden toivo yhä tyhjäks kääntyy.

    Se sitkeästi työtä tehnyt on,
    Tuo ryysyinen ja synkkä, valju väki,
    Se kaatoi ikihongat takalon
    Ja soita raivatessa nälkää näki.

    Se keväällä, kun teki toukojaan,
    Kesältä toivoi sadetta ja poutaa,
    Se että syksyn tullen pelloiltaan
    Sais aittoihinsa viljakullan noutaa.

    Mut kevätkylmät pani siemenen,
    Ja kesäkylmät täydensivät kadon,
    Ja syksykylmät veivät viimeisen
    Jälelle jääneen niukan viljasadon.

    Ja taas on nälkä vierahana sen,
    Mut kahta kauheempana entistänsä;
    Se tulee kera kuolon kauhujen
    Ja viepi viljoin kansaa päiviltänsä.

    Ei arvaa syrjäinen, kuink' koitetaan,
    Kuin paljon kärsitähän takamailla,
    Kuink' elonvoimat työhön uhrataan,
    Vaikk' ollaan työstä palkkiota vailla.

    Työn siunaus ja palkka talteen jää
    Suvuille vielä syntymättömille,
    Kun suo, mi hyytää sekä kylmentää,
    On sijaa suonut maille viljaville.

    Mut maahan mullattuna silloin on
    Tää sukupolvi, mi nyt kärsii, raataa,
    Mi petäjästä leikkaa ravinnon
    Ja uusin toivein kaskipuita kaataa.

    Soi, kanteloni, salskein sävelin
    Tuost' uljuudesta, joka kaikki kestää,
    Mi turvaa työhön, omiin voimihin
    Ja Herraan, joka sortumasta estää.

Helmikuun 5 päivänä.

    Nuorten laulu korvissani soipi,
    Pyhän laulun tenhosävel soi.
    Mieli lämmin on ja veri polttaa,
    Sydän lempii, hehkuu, jumaloi.
    Synnyinmaani sorrettu ja kallis,
    Sinäkö et saisi kukoistaa?
    Sinäkö et saisi korkealle
    Vapauden virttä kaiuttaa?

    Hengen vapauttahan vain pyydät,
    Käydä valistukseen, valohon,
    Syntysanat syvät tutkiella —
    Niillä poistaa usvan, pimennon,
    Niillä nostaa kansan kirkkauteen,
    Niinkuin taivaan päivyt tähkäpään
    Nostaa noroilla ja salomailla
    Alta talven lumen sekä jään.

    "Maamme" laulu, soios korkealle,
    Sytytä sa tulta rintahain!
    Puhdista kuin leuto suvisade
    Syömmet laulajain ja kuulijain,
    Että hehkuisi ne isänmaalle,
    Työnsä Suomenmaalle pyhittäis,
    Että töistämme ja toimistamme
    Itsekkäisyys tyyten poies jäis!

    Että heleästi helkytellä
    Runotar se kanneltansa vois,
    Että surun soitostakin kerran
    Riemun runsas, täysi sävel sois,
    Riemun sävel, koska maamme armas
    Jalon ihanasti kukoistais,
    Koska valossa ja vapaudessa
    Auvon onnea se ouruais!

Myrskyssä.

    Käy myrsky. Korkealle aallot lyö,
    Ne rannan hiekkaan uurroksia syö
    Ja riehuin, ulvoin, vonkuin vimmoissansa
    Ne heittää ilmaan vaahtovaippojansa,
    Kun painaa niitä myrskyn raivotyö.

    Ma seison kalliolla katsellen
    Tät' taistelua luonnon voimien. —
    Ma kuulen, kuinka myrskyn kannel soipi,
    Nään, kuinka taivas tulta salamoipi,
    Kuin kaikki hävittää ois määrä sen.

    Väristen seison täällä vartoen,
    Ett' taukois pauhu metsän, aaltojen,
    Ett' tyyntyis veden ranta tyveneksi
    Ja metsän jylhä humu sointuiseksi,
    Ett' ois taas luonto raitis, rauhainen.

    Ma sydämmem lohdutukseks näin
    Tät' taistelua seuraan silmilläin. —
    Mun kansaanikin uhkaa julma myrsky,
    Läheltä kuuluu jo sen hurja hyrsky —
    Mut tyyntyy, tyyntyykö se konsaan näin?

    Jos mahtava nyt mulla kannel ois,
    Se myrskyn voimalla nyt myöskin sois.
    Se tuhansihin soisi rohkeutta
    Ja voimaa, toivoa ja rakkautta —
    Sois pelkuruuden, pienoismielen pois.

    Ja silloin syttyis pyhä innostus
    Ja syttyis into sekä uskallus.
    Ja nuor' ja vanha elämänsä antais
    Ja saita kalliit aartehensa kantais,
    Niist' että koituis maalle pelastus.

    Vaan mull' ei ole moista kannelta.
    Ken soittoani kuulee vienoa?
    Ei siitä innostua konsaan voida. —
    Mut anna, Herra, pyhän soiton soida
    Kädessä jalon — soida, tenhoa!

    Sa anna soida pyhän kantelon,
    Se suurten tuntehien tulkki on.
    Suo jalon soittaa mieliin innostusta
    Ja toivon riemua ja uskallusta —
    Niin myrsky tyyntyy sointuun, valohon.

Takaa Suomenlahden.

    Kaukaa takaa suuren Suomenlahden
    Eestiveljyt mulle viestin toi.
    Iltahetken istuttaissa kahden
    Heimokansasta hän tarinoi,
    Kertoi Viron kansan kohtaloita
    Raudanraskaita ja ankaroita.

    Vuosisatain orjuus, sortovalta
    Syöstä tahtoi unhon yöhön sen,
    Syöstä tahtoi — mutta sorron alta
    Kumpus' sille kevät herttainen,
    Kumpus' kevät, kumpus' kukkasetki
    Silloin oli Viron aamuhetki.

    Silloin kaikui laulu Viron kielin.
    Runokannel heloäänin soi.
    Silloin kylvö tehtiin intomielin,
    Kuni rakkaus vain yksin voi.
    Kylvölle jos taivas kasvun antaa,
    Vuosisadoiksi se heelmän kantaa.

    Viron taivaan taasen pilvet peittää,
    Kevät kesätöinnä katosi.
    Murhe musta suruharson heittää
    Yli kantelon, mi helkkyvi.
    Surua nyt Viron kannel soipi —
    Runotar sen itkee, vaikeroipi.

    Mut ei epätoivoon kansa vaivu,
    Tottunut se myrskysäihin on;
    Henkisesti kuolemaan ei taivu,
    Halua sill' ompi elohon.
    Elonvoimaa tuntee rinnassansa,
    Hengen vapaus on maailmansa.

    Pilvessä vaikk' onkin Viron taivas,
    Myrskysäät ne Herran vallass' on.
    Viron kansa, suuret surus, vaivas
    Kerran vielä vaihtuu ilohon.
    Kuningasten kuningas hän tietää,
    Kuka elämän tai kuolon sietää.

    Kell' on sydän lämpöinen ja herkkä,
    Kypsi ei oo vielä kuolemaan;
    Kansa — nuori kuni kuusen kerkka —
    Viel' et jouda öiseen unholaan.
    Elontehtävä on sulle suotu
    Ja sen täyttämään sä olet luotu.

    Veljeskansa meren tuolla puolla,
    Viel' on päiväs pilven peittämä,
    Vielä uhkaa myrskyt täällä, tuolla;
    Mutta kerran kaikk' on selkeenä.
    Silloin kantelosi riemuin soipi,
    Työsi kylvös tuleentua voipi.

II.

MUISTO JA MAINE.

D.E.D. Europaeus.

    Mies muinen kulki, kulki erämaita,
    Samoili salomaita laajoja.
    Hän etsi aartehia arvokkaita,
    Mut aikaa sitten unhotettuja.

    Hän kulki, kulki kauas kotimaasta
    Aloille entisille kansansa;
    Nyt osa siitä siellä toimii, raastaa,
    On alle mahtavamman sortua.

    Ja muukalaisena hän kulki siellä,
    Aarteita kadonneita etsien,
    Vaivansa unhottaen ihamiellä,
    Kun etsittäviään sai ilmoillen.

    Ja tunne lämmin poltti povessansa,
    Kun käsissään hän piti aarteitaan;
    Oi, niissä ilojansa, surujansa
    Soi mennyt aika vielä haudoistaan.

    Ja mailla syrjäisillä heimokansa
    Hänelle kertoi ihmetarinat;
    Syvästi tenhos hänen sieluansa
    Kullervo-laulut jylhän ihanat.

    Niin, runoja hän etsi, lauleloita,
    Taruja etsi aikain menneitten,
    Ja löysi paljon, löysi ihanoita,
    Kalleita perintöjä isien.

    Ja synnyinmaahansa ne sitten tuoden
    Jakeli löytöjänsä muille hän,
    Ja täysin käsin niitä muille suoden,
    Soi myöskin kunnian hän löytäjän.

    Hän teki työtä hiljaa, uutterasti,
    Vaivaansa nurkumatta milloinkaan;
    Palkatta työskennellen loppuun asti,
    Ei palkaks' saanut kiitossanaakaan.

    Ja nyt hän poissa on, on Tuonen mailla —
    Mies paljon työtä tehnyt poissa on —
    Mut hautansa on kukkasia vailla,
    On vallan unhotettu, hoidoton.

    Näin usein käypi — mailma unhoittaapi
    Työmiehen uutteran ja hiljaisen,
    Mut hänen työnsä tuotteet kukoistaapi,
    Ne elää kautta kaikkein aikojen.

Kirjoitetta v. 1889.

Josef Julius Wecksell.

    Kun kevätpäivän paiste pois jään ja lumen loi,
    Niin kutoi kevät joutuin se kukkahamostaan
    Ja laakson purot pienet ne riemuin ailakoi
    Ja suhisten ja soiden ne kilvan tarinoi
    Ja lintuparven kera, mi saapui laulamaan,
    Ylisti vapautta ja voimaa, nuoruuttaan.

    Mut silloin hyinen halla se hiipi luikertain
    Ja hyytä, härmää huokui se lehtiin, kukkasiin.
    Niin monet taimet taittain ja kukat kellastain,
    Niin monet toiveet murtain ja ijäks surkastain.
    Näin huokui kalmaa luonnon se suoniin sykkiviin
    Ja huokui kalman hyytä myös soiton säveliin.

* * *

    Tää tuho takatalven
    Sydäntä kirveltää,
    Kun kevään toivehista
    Niin monet häviää,
    Kun kuihtuu kukka kaunis,
    Mi suven sulo ois,
    Kun lehdon laulajista
    Niin monet kuolee pois.

    Mut takatalven tiedän,
    Mi vielä julmemp' on;
    Ei ole luonnon halla
    Niin tyly, tunnoton.
    Se ihmissyömmen sortaa
    Suloisin toiveineen,
    Se ihmishengen syöksee
    Pois yöhön ikuiseen.

    Ma tiedän tarun vanhan
    Sydämmen keväästä;
    Se oli koittaessaan
    Niin kaunis, sätevä.
    Jos tarun kuulla tahdot,
    Ma kerron sulle sen;
    Mut niinkuin syksy-yöhyt
    Se synkk' on, suruinen.

* * *

    Muusain lemmikkinä muinen
    Nuorukainen yleni;
    Taivaan tuli rinnassansa
    Kallis, pyhä liekehti.
    Luonnosta ja elämästä
    Lauloi laulut kauneimmat,
    Ihmishengen kaipausta
    Kertoi runot ihanat.

    Hän lauloi auringosta
    Ja kukkasista maan,
    Hän "Herran kasvitarhan"
    Kuvaili herttaisaan.
    Hän lemmen huolet lauloi
    Ja ilot nuoruuden,
    Ja kauneutta Suomen
    Ja sankar'-muistot sen.

    Hän tunnon tyyntä rauhaa
    Ylisti lauluissaan
    Ja sielun tuskat tuimat
    Kertoili kaihoisaan.
    Hän näytti, mist' on apu
    Ja hoiva saatava,
    Kun mailman melskehissä
    On sydän murtua.

    Ja niin monet toiveet silloin
    Liittyi nuoreen laulajaan;
    Kunnia ja maine viittoi
    Häntä taiteen maailmaan.
    Täynn' ol' mieli miettehiä,
    Sydän lämmin, hehkuva;
    Kevätaika oli sillä
    Ja se versoi lauluja.

    Mahtavimmin kantelonsa
    Sävelet ne silloin soi,
    Kun hän draaman ikikauniin,
    Kun hän "Daniel Hjorth'in" loi.
    Sadat syömmet syttyi silloin,
    Syttyi toivoon ihanaan:
    Noin kun kevät runsas ompi,
    Mitä kesä tuottaakaan?

    Mut ei kesä koskaan tullut,
    Tuli takatalvi vaan,
    Syömmen nuoren, rikkaan hyyti
    Kolkoksi kuin erämaan.
    Pyhä tuli sammui silloin,
    Hengen valo katosi,
    Kevät kuoli — kukat kuihtui,
    Laulut ijäks vaikeni.

    Talon kolkon synkät suojat
    Kätki nuoren laulajan,
    Talo kolkko yhä vielä
    Kätkee ruumiin riutuvan.
    Laulunsa yl' maamme kuulut
    Hälle ovat oudot vaan;
    Kuni varjo, vainaja hän
    Liikkuu vielä päällä maan.

* * *

    Tän tarun olen kuullut
    Keväästä sydämmen,
    Jon surmas takatalvi
    Jo sarastaissa sen.
    Siit' on jo monta vuotta,
    Mut talvi kestää vaan —
    Ei aurinkoa löydy,
    Mi sais sen poistumaan.

Johannes Takanen.

(k. 1885.)

    Ei sulle onnettaret hymyelleet,
    Sun teilles kukkasia kylväen;
    Ei lemmittynään sua lemmiskelleet
    He riemujansa sulle jaellen.

    Sä ankarasti nuorena jo vallan
    Sait tutustua elon myrskyihin,
    Kun kova onni henki hyisen hallan
    Sun toivos ihanimpiin kukkasiin,

    Kun puute vaani sua saaliiksensa
    Ja taitehelta tahtoi ryöstää pois,
    Kun syömmes nuoren aatekuvinensa
    Tuo julma peikko vanginnunna ois.

    Vaan kesken vastuksia toivoit vielä
    Ja katsoit luottain päiviin tuleviin,
    Ja luomisvoimallasi ihamiellä
    Loit eloa sa kylmään marmoriin.

    Näin Suomi kunniaa sai pojastansa,
    Sen rakkaus ja taide sille soi —
    Nyt nimes povehensa peittää kansa
    Ja sua kiittää, lempii, ihanoi.

    Mut suree, että nuorna vallan vaivuit
    Sa ennen-aikaisehen hautahan,
    Ett' alle puutteen silloin juuri taivuit,
    Kun onni sulle näytti viittovan.

    Kun päivä viimeinkin sun huoles poisti
    Ja elon uuden povees viritti,
    Kun tulevaisuus toivollisna loisti —
    Niin silloin löysitkin sä hautasi. —

    Taas Suomi seisoo huolipuvussansa,
    Sen äidinsydän murheellinen on;
    Näin jaloimmat silt' usein pojistansa
    Vie kesken työtä Tuoni tunnoton. —

    Niin nuku siis, sa kaihoin kaipaeltu,
    Oi nuku unta tyyntä, rauhaisaa;
    Ihanat kuvat, jotka muovaeltu
    On käsilläs, ne tuntee isänmaa.

August Uotila.

(k. 1886.)

    Nuorukainen, Suomi vanhimpasi
    Siunaava on aina muistoasi,
    Siunaava on nuorta eloasi,
    Vaikka varhain sorruit pois.

    Elithän sä nimes aamukoiton,
    Saithan nähdä työsi ensi voiton,
    Kuulla sait jo mainees alkusoiton
    Kunniaksi Suomenmaan.

    Vaikk' ei neros kauan saanut luoda,
    Ihanteitas maalles ilmituoda,
    Henkes kuvia ei monta suoda, —
    Lepäät kaihottuna sa!

    Haudallas — ei kotikuusi siellä
    Huminoi, mi sulle kaihomiellä
    Suruamme suurta äidinkiellä
    Suloisesti kuiskoais.

    Mutta tuuli, joka siivin liitää
    Halki ilmojen, se luokses kiitää,
    Tervehdyksen tuoden, kertoin siitä
    Maasta, joka kalliin on.

    Suomen pääsky, ollen talvitiellä,
    Levähtäissään palmupuussa siellä,
    Sulle visertelee kaihomiellä
    Viestin synnyinmaastasi.

    Silloin kuuntelee sun henkes heitä,
    Silloin muistelet sa armas meitä;
    Viestin sulta, tullen taivaan teitä,
    Tuopi tuuli, pääsky taas.

Uno Cygnaeus.

    Tyynen meren rannikoilla,
    Metsiss' uuden maailman
    Kulki kauan, kauan sitten
    Poika kylmän Pohjolan.

    Villin luonnonkansan kesken
    Omaa maataan muisteli,
    Siellä syttyi suuri aate
    Suomen kansan onneksi.

    Ajatteli omaa kansaa
    Salomailla Suomenmaan:
    Miten voisi herättää sen
    Täyteen itsetajuntaan?

    Miten saisi tiedon vedon
    Salomaiden sydämmeen?
    Miten kansaa veljyytehen?
    Miten hengen vapauteen?

    Sitkan villijoukkoin luona
    Tätä mietti Suomen mies,
    Hälle haaveiluissaan väikkyi
    Suuri, lämmin kotilies'.

* * *

    Vuodet vieri. Aate suuri nyt on toteutunut.
    Kotiliesi aikoja jo lämpöään on lieskunut.
    Salomaiden sydämmessä koulut kasvaa, kohoaa.
    Suomen lapset valistusta niissä innoin ammentaa.

    Tuttuna ja armahana niissä äidinkieli soi;
    Hyvää, kaunista ja totta niissä nuoret ihanoi;
    Syttyy lempi tähän maahan, joka meist' on verraton,
    Jonka kuusta kuunnellessa meidän hyvä olla on.

    Syttyy halu työhön, toimeen, uskallusta taisteluun
    Vastaan kovaa valtaa luonnon, vastaan valtaa sorron muun;
    Itsetuntoon heränneenä uinahtaa ei kansa voi,
    Eteenpäin vaan pyrkii, rientää, edistystä ahkeroi.

    Helppo pyrkiä jo onkin, kotilies' kun lämmittää,
    Salon naiset valistukseen, sivistykseen ylentää.
    Kyllä katsoo Suomen äidit, ett'ei sammu milloinkaan
    Suomi-lempi sydämmistä nuorukaisten Suomenmaan.

    Kotiliesi lämmin lieskuu,
    Aate suur' on voittanut,
    Siunausta, valistusta
    Tuhansihin kylvänyt.

    Mutta hän, mi lieden laati,
    Aatteen suuren ilmitoi,
    Hän jo nukkuu nurmen alla
    Hälle taivas levon soi.

    Nukkuu — mutta työnsä elää
    Kautta kaikkein aikojen,
    Uno Cygnaeuksen muisto
    Rakas on ja ikuinen.

Wolmar Styrbjörn Schildt.

(31.7.1810-31.7.1891)

    Yks' yhdeksättä vanhus täytät vuotta,
    Yks' yhdeksättä — pitk' on aika tää.
    Se pitkä on; mut eip' oo suotu suotta
    Se sille, ken sen käyttää ymmärtää;
    Voi miehen työ ja toimi paljon tuottaa,
    Kun ikää on ja into lämmittää.
    Ja sull' ol' sydän täynnä innostusta
    Ja sull' ol' voimaa sekä uskallusta.

    Kun olit nuori, silloin Suomen kansa
    Se sotavammojansa vaikeroi,
    Yö henkinen sit' uhkas kauhuillansa
    Kuin halla, joka viljan viedä voi;
    Vain hyljättynä kaukosaloillansa
    Tää kieli isiemme vielä soi,
    Ja synkältä se näytti onni Suomen —
    Mut kiitos Herran, maalle koitti huomen!

    Ja nuorten työstä sille huomen koitti,
    Se työ se innosti ja lämmitti,
    Ja nuoruusvoimilla se esteet voitti
    Ja raivas tietä, mielet tenhosi;
    Taas kanneltansa Suomi armas soitti,
    Se laulut unhoitetut viritti,
    Ja Suomalaiset heräs horrostansa
    Ja tunsi olevansa Suomen kansa.

    Se aik' ol' maamme armaan kevät-aika,
    Tek' innoin nuoret silloin toukojaan,
    Ja työn ja rakkauden pyhä taika
    Sai ihanasti touot nousemaan.
    Ja joskin huokui hyytä hallan aika
    Ja oli riistää viljan toivokkaan,
    Niin, siunauksensa kun taivas antoi,
    Se kasvoi, heilimöi ja heelmän kantoi.

    Sin' olit yksi kylväjistä noista,
    Ja siitä kiitos sulle lämpöinen!
    Yks' olit uuden Sammon laatijoista,
    Mi tuotti elon uuden Suomellen.
    Se Sampo synkkyyden ja pelon poistaa,
    Kun uhkaa idän halla härmäinen;
    Ei hyytää meitä voi se, vaikk' ois mieli —
    Meill' ompi kansallisuus, äidinkieli.

    Nyt olet yksin — suuret aikalaises
    On poissa, heille taivas levon soi —
    Taas näet pilvet synkät uhkaavaiset,
    Ne myrskysäistä sulle tarinoi —
    Mut soikoon sulle sanat heimolaises:
    "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"
    Se päivä kyllä kerran vielä koittaa,
    Sill' yksin totuudell' on voima voittaa!

III.

KOTI JA YSTÄVYYS.

B. F. Godenhjelm'ille 1.

(7.1.1890.)

    Jo kevät joutuu, valon armas aika,
    Kevättä luoden mieliin ihmisten;
    Jo jään ja lumen poistaa lämmön taika,
    Mi huokuu yli merten, mannerten.
    Sulavi kirsi — koituu kylvön aika,
    Ja puut ja pensaat käyvät lehtehen,
    haloilla Suomen laulu raitis raikuu
    Ja ulapoilla Ahdin kannel kaikuu.

    Ja viikko muuan vierähtää kun saapi,
    On kesä kukkaisa jo parhaillaan,
    Ja vainioita vilja kaunistaapi,
    Mi täysin tähkin heiluu herttaisaan.
    Maamies sit' tähystää ja riemuaapi:
    Siin' ompi palkka hänen vaivoistaan.
    Sen syksy hälle tullessansa tuopi,
    Se talvellakin hyvän tunnon suopi.

    Näin luonnon laita — näinpä ihmisenki
    Oi hallakin on aika keväimen,
    On aika, jolloin herää ihmishenki
    Ja kokoo aineksia taltehen.
    Mi suurt' on, ihanaa — se enitenki
    Kylvääpi sieluun pyhän siemenen —
    Ajalla suven siemenet nuo varttuu,
    Ja syys kun saa, ne hedelmiksi karttuu.

    Lie armas ollut sulla kevät-aika —
    Sa opettaja kallis, rakkahin, —
    Sun suvellas kun on niin kumma taika
    Hyveitä luoda nuorten mielihin.
    Tään laadit kodin, jot' ei murra aika;
    Valon ja lämmön loit sen suojihin.
    On paras paikka maailman tää vainen,
    Ja onnellinen tääll' on jatkolainen.

Ida Godenhjelm'ille.

    Lämmin tunne täyttää
    Monet sydämmet,
    Sulle hartaat nousee
    Onnen toivehet;
    Jatkon tyttösarja
    Sua tervehtää
    Kuni arvokasta,
    Armast' ystävää.

    Miten raivonneekin
    Elon myrskysäät,
    Rakas olet meille —
    Rakkahaksi jäät.
    Elämäsi onnen
    Taivas suojelkoon!
    Elämäsi kaiken
    Korkein siunatkoon!

B. F. Godenhjelm'ille.

(7.3.1893.)

    Sopeihin saata kanteloni kielet,
    Runotar Suomen sinisilmäinen!
    Käy halki saloin, kierrä ilmapielet,
    Tuo suloa sa suvilehtojen.
    Kas, lämpöään kun hehkuu nuoret mielet,
    Niin sointuun pyrkii sanat sydänten.
    Sopeihin siis sa kanteloni laita
    Ja johda mua kohti runomaita!

    Mun tehtävän' on tulkita, miks' täällä
    Niin herttaista ja armasta nyt on,
    Miks' riemu soipi niinkuin suvisäällä
    Ja joka miel' on kirkas, talveton. —
    Ei ole valtaa lumella, ei jäällä,
    Kun kevät käy yl' lehdon, louhikon.
    Ei ole valtaa talvituntehilla,
    Kun sydän syttyy, liikkuu laulelmilla.

    Ja sydän syttyy sua aatellessa,
    Sa opettaja kallis, rakkahin!
    Ei ole yhtään tässä huonehessa,
    Ken sua ei siunais mielin lämpöisin;
    Ja parvet sankat elon aalloksessa
    Ne muistaa sua valotuntehin. —
    Mit' antoi sydän, henki ylväs, herkkä,
    Se säilyy, vihannoi kuin kevätkerkkä.

    Se säilyy, vihannoipi onneks' Suomen
    Sit' eipä idän halla panna voi!
    Ja raitisna kuin kukkaterttu tuomen
    Se sydämmissä versoo, ihanoi —
    Ja valvoo, ett'ei sammu kirkas huomen,
    Vaikk' Ukko jyrisee ja myrsky soi.
    Se Janus-kasvoin katsoo kaikkialle
    Ja toivoo, toimii maalleen armahalle. —

    Vähäinen luvultaan on Suomen kansa,
    Se miekkavallaks' ompi mahditon;
    Mut hengen työllä sekä aurallansa
    Se valon tietä käypi voittohon.
    Se suot ja rämeet poistaa saloiltansa
    Ja takaloilta öisen pimennon.
    Sen sivistyksellä on syvät juuret —
    On Kalevalan virret ikisuuret.

    Mut yöhön pimeään jos huomen haipuis,
    Kuin haipunut se ompi ennenkin,
    Vuos'satain sortoon, tuskahan jos vaipuis.
    Se sorron alla hehkuis sittenkin.
    Ei toivottomaks' kansa koskaan taipuis,
    Joll' oikeus on elää uljahin.
    Se toivois, toimis, poistais ajan öisen —
    Ja tietäis kiittää kera Väinämöisen:

    Ylhäältä armo tulee suuri, oiva;
    Sielt' työhön, toimehenkin siunaus;
    Siell' oikeudella on tuki, hoiva —
    Jumala sorretun on linnoitus.
    Hän auttaa, ett' on laulu Suomen soiva,
    Ett' onnen syttyis pyhä riemastus,
    Kun ehjäks' kerran liittyis Sammon murut,
    Kun onnen päivä poistais öiset surut.

    On tyttösarja koulun suomalaisen
    Edessäs, opettaja arvokas,
    Ja kautta kaiken taivaisen ja maisen
    Me emme petä sinun toiveitas!
    Ylinnä isänmaa on Suomen naisen,
    Jos sorrettu se on tai onnekas.
    Sydämmen kielenä on Suomen kieli
    Ja mieli muuttumatta Suomen mieli.

Kun sataa.

    Vettä sataa vihmoo,
    Vihmokohon vaan,
    Minä suljen silmän'
    Enkä katsokaan.
    Annan lentää ajatusten
    Yli vetten, mannerten,
    Yli soiden sulloella
    Luokse kotikoivujen.

    Kuulen, kun ne kuiskii,
    Kuiskii tarujaan,
    Kun ne myrskyn kuoroon
    Yhtyy laulamaan.
    Näen koivuin sorjat oksat
    Huoneusta saartavan,
    Niinkuin suojais haltijaa ne
    Myrskysäiltä maailman.

    Näen haltijankin
    — Äidin armahan —
    Näen otsan valjun,
    Silmän tuikkivan.
    Ja nuo monet hienot uurteet,
    Joit' on suru uurtanut,
    Ja mä ihmettelen taasen,
    Ettet aikaa sortunut.

    Elämäsi onnen,
    Armas, kadotit,
    Kun sä nuoruuslempes
    Maahan multasit.
    Luonas Tuonen kolkko vieras
    Vieraillut on sittenkin,
    Riistäin äidin sydämmeltä,
    Mik' ol' sille rakkahin.

    Mistä sait tuon voiman,
    Hengen lujuuden?
    Uskos harras, lämmin
    Sekö antoi sen?
    Kun noin kärsit nurkumatta
    Osatarten oikkuja,
    Itses unhoitat ja muille —
    Muille tarjoot lohtua.

    Elon pikku huolet
    Käy niin turhiksi,
    Kun ne vertaan suureen
    Sydänsuruusi.
    Surun kätket sydämmeesi,
    Siit' et äännä, valita —
    Työstäs hiljaisesta etsit
    Lohtua ja unhoa.

    Mistä sait tuon voiman,
    Hengen lujuuden?
    Uskos harras, lämmin
    Sekö antoi sen?
    Mistä sait tuon syvän lemmen,
    Joka kaikki anteeks' suo,
    Joka hornan syvyyksistä
    Sillan sinitaivoon luo?

    Tiedä en — mut kiitän
    Sua siitä vaan,
    Kiitän parhaimmasta,
    Mit' on päällä maan.
    Äidin lemp' on puhtain, pyhin,
    Suurin, alttiiks-antavin —
    Äidin lemp' ei koskaan sammu,
    Vaikka sammuis tähdetkin.

    Vettä sataa, vihmoo —
    Vihmokohon vaan,
    Minä suljen silmän'
    Enkä katsokaan.
    Annan luistaa ajatusten
    Yli vetten, mannerten,
    Yli soiden sulloella
    Luokse äidin armaisen.

Äidilleni.

    Mitäpä siitä jos nukkuisin,
    Nukkuisin ainaiseksi?
    Nukkuisi sydämmen murhekin,
    Sais sydän tyveneksi —
    Huolta ei tuntisi ollenkaan,
    Olisi kylmä ja tyyni vaan.

    Nukkua en toki tahtoiskaan,
    Äitini itkis armas, —
    Lapsi jos vietäisi Tuonelaan,
    Äitini miel' ois karmas.
    Multa ei painaisi sydäntäin
    Niin kuni murhe mun äitiäin.

    Liian jo monta on Tuonelaan
    Saattanut äitikulta,
    Liiaksi hänen on onneaan
    Riistänyt musta multa —
    Lohtua, lohtua hälle vaan
    Luoda jos voisin ma hiukankaan!

Nuku raudassa.

    Nuku rauhassa, veljyt armas,
    Unta tyyntä ja ihanaa.
    Suru synkkä ja kaiho karmas
    Ei sun luoksesi enää saa.
    Siell' on hiljaista, tyyntä rauhaa,
    Siell' ei elämän myrskyt pauhaa.

    Olen itkenyt aikaa monta,
    Ijäks' mennyttä itkenyt.
    Nyt on eloni ilotonta,
    Sydän sairas ja särkynyt.
    Niin nyt olen ma raukka impi,
    Kuni taittunut rannan rimpi.

    Taivaan rauhoa anon sulle,
    Kristus sielusi siunatkoon!
    Suokoon lohtua syömmeen mulle,
    Kristus henkeni valaiskoon!
    Anna usko ja autuus meille,
    Johda, armias, taivaan teille!

    Nuku rauhassa, veljyt armas,
    Unta tyyntä ja ihanaa.
    Suru synkkä ja kaiho karmas
    Ei sun luoksesi enää saa.
    Siell' on hiljaista, tyyntä rauhaa,
    Siell' ei elämän myrskyt pauhaa.

Eräänä syntymäpäivänä.

    Kukkuu käki ja laulaa linnut,
    Huokuu suloa taivas, maa;
    Veden kalvo se siintää, välkkyy;
    Vilja heelmöi ja nuojuaa.
    Kaiken mailman nyt elvyttääpi
    Luojan ääretön rakkaus,
    Rakkaus, joka elon antaa,
    Luonnon kaiken on uudistus.

    Rakkaus, joka mustan mullan
    Saattaa kukkia kasvamaan,
    Rakkaus, joka kallionkin
    Saattaa lähteitä kuohumaan,
    Rakkaus, joka sydämmehen
    Luopi kaunoisen keväimen,
    Jonka määränä ompi aina
    Ylin ihanne ijäinen.

    Sepä rakkaus valollansa
    Sunkin sielusi valaiskoon,
    Iki-kevähän luokoon sinne,
    Iki-onnen se suokohon,
    Että elosi oisi kaunis,
    Oisi tyyni ja sätevä,
    Niinkuin kukkaisa kesä-aamu,
    Niinkuin armainen aamu tää!

Nuorelle taiteilijalle.

    Paistaa päivä ja hopealle
    Hohtaa talviset kentät nuo,
    Havumetsälle huojuvalle
    Huurre loistavat helmet luo.

    Viikot vierii ja kevät saapi.
    Luonto elpyvi, vihannoi;
    Ahti kannelta kaiuttaapi —
    Väinön soitto se suloin soi.

    Kuule — katsele nuorukainen,
    Niistä intoa henkes saa;
    Niistä lempeä, voimaa vainen
    Nuori syömmesi ammentaa.

    Eikä kumma, jos Suomi voikin
    Näin sun mieltäsi innostaa,
    Jos se lempeä rintaan loikin —
    Hurmeen höystämä on tää maa.

    Verta vuotanut on sen kansa,
    Tuskat tuntenut tuhannet;
    Mut ei himmennyt kunniansa
    Kirkkaat loistavat sätehet.

    Taidelahjasi ottaa vastaan
    Pyhä, kallihin Suomenmaa;
    Lempisilmin se seuraa lastaan,
    Sua siunaten rakastaa.

    Luomisvoimallas mitä luotkin,
    Mieti: maalleni annan sen;
    Silloin aartehet armaat suotkin,
    Ihanteitasi palvellen.

Anna Enkvist.

(29.2.1862-7.4.1891.)

            "Niin nukahti nuorena,
            Verevänä vierähti."

    Lyhyt oli elämäsi, Anna;
    Lyhyen se lyhyt oli vaan,
    Lyhyt, kuni yö on kevähällä —
    Kirkas kuni päivä kirkkainnaan.

    Kirkkauden sait sä ylähältä,
    Vapahtaja sulle antoi sen,
    Iki-elämän sä kuljit tietä,
    Olit ijäisyyden-ihminen.

    Lämmin sydän povessasi sykki,
    Lämmin sekä alttiiks-antava;
    Olit huolten huojentaja hellä,
    Murehissa lohdun antaja.

    Olit kotis sydän sekä keskus —
    Kotis lämpöisen ja herttaisen —
    Hellä äiti, kelpo kasvattaja,
    Ystävänä vakaa, armainen.

    Tyhj' on kotis nyt, sen sydän poissa
    Suru suuri siellä vallitsee, —
    Kosteat on pienten orpoin silmät,
    Sydänt' isän suru runtelee.

    Tyhj' on kotis nyt, sin' olet poissa —
    Mut sun muistos siunattu se jää —
    Riemuin autuasten asunnoissa
    Puhdas henkes Herraa ylistää!

J. E. Sandelin.

(24.10.1890.)

    Sin' olet poissa! — Yhden talven lumi
    Jo kattanut sun hautakumpus on;
    Sin' olet poissa! — Yks' on kevät saanut
    Jo haudallesi luoda kukaston.
    Nyt kesän aika kuluu kulumistaan
    Ja syksy saapuu kylmin myrskyineen —
    Mut sinä nukut Tuonen syvää unta,
    Et enää herää eloon maalliseen.

    Sin' olet poissa! — Kylm' on sydän lämmin,
    Mi rakastaa ja osaa ottaa voi,
    Mi tunsi toisen ilot sekä huolet
    ja murretulle lohdun sanan soi.
    Ol' lahjan suuren sulle taivas suonut —
    Kun tuntea soi ihmissydämmen, —
    Siks' erhetysten, rikostenkin alta
    Sun syvä silmäs keksi ihmisen.

    Sä tiesit, että ihminen on heikko,
    Mi langeta — mut nousta jälleen voi.
    Sä tiesit, ett' on kallis ihmishenki
    Silloinkin, kun se yössä haparoi.
    Ja siksi muistos rakkahana säilyy,
    Kun monen muun jo peittää unheen yö,
    Ja siks' ei turha elämäsi ollut —
    Siks' ompi siunattu sun elos työ!

Rauha.

    Nuku, ystäväni armas,
    Nuku unta rauhaisaa,
    Jot' ei häiri taudin tuska
    Eikä kipu katkera.

    Nuku, niinkuin kukka kaunis
    Nukkuu talven tultua
    Lumen alla, vartoin siellä
    Kesää uutta armasta.

    Nuku nuorna, lemmellisnä,
    Kaihoin kaipaeltuna,
    Nuku elos keväimessä
    Vartoin kesää ainaista.

    Nuku, Rauha, kukka hento,
    Elon myrskyn murtama,
    Nuku — sua omaisesi,
    Ystäväs ei unhoita.

Jatkon huviretkellä.

(24.5.1890.)

    Jo murtunut on aikaa talven valta.
    On poissa tuiskut, poissa lumi, jää, —
    Ja taas on suvi — versoin ihanasti
    Taas Suomi-äiti armas myhäjää.
    Se kutsuu meitä mailleen, mantereilleen
    Ja kutsuu läikkyville laineilleen,
    Ja lupaa voimaa, jäntevyyttä uutta
    Ja suloansa suoda sydämmeen.

    Mut suven kanssa koituu eron aika;
    Jo eron raskas hetki meille saa,
    Mi kodist' yhteisestä, kallihista
    Niin monta meistä ijäks' eroittaa.
    Kun syksy saa — taas kotiliesi hehkuu
    Ja tulet kirkkahat sen lieskuvat, —
    Mut lämpöään ne eivät teille huo'u,
    Toverit poistuvaiset, rakkahat!

    Te silloin poissa ootte — kaipaellen
    Teit' täällä usein, usein muistellaan.
    Niin vierköön aika — meille vierahiksi
    Te ette voi tok' käydä milloinkaan.
    Oi, yhdysside luja meidät liittää,
    Ja se on lempi tähän laitokseen
    Ja rakkaus sen jaloon johtajahan,
    Jok' kylvön hyvän kylvää sydämmeen.

    Niin yhdysside luja meidät liittää:
    Samahan meill' on pyhä isänmaa,
    Ja sama meill' on armas äidinkieli
    Ja sama työkin meille sarastaa:
    Annamme synnyinmaalle kaiken voiman
    Ja sille lempemmekin puhtaimman.
    Hyvästi toverit! — Nyt Herran haltuun!
    Hän suokoon siunauksen runsahan!

Ystävälle.

    Raitis, tuoksuva aamutuuli,
    Ystävälleni viesti vie!
    Itse seurahas liittyisin ma, —
    Mutta liian on pitkä tie.

    Vedet välkkyvät välillämme
    Sekä kunnahat korkeat,
    Suot ja salojen sankat metsät,
    Honkapuut iki-salskeat.

    Sitten laajoja vainioita,
    Joilla vilja se lainehtii!
    Meri lempien rantaa saartaa,
    Sille laulavi, uneksii. —

    Raitis, tuoksuva aamutuuli,
    Ystävälleni viesti vie!
    Itse seurahas liittyisin ma —
    Mutta liian on pitkä tie.

    Kerro, kaihoni kaikki hälle,
    Hälle toivoni kerro myös,
    Miten tähtöset toivon tuikkii
    Mulle surujen synkäss' yöss'

    Miten Luoja ei lastaan heitä
    Eikä sortua anna sen;
    Surun suopi, mut lohdun myöskin
    Isä lempeä, ylhäinen.

IV.

LUONTO.

    Aamu on kaunis ja linnut ne laulaa,
    Mäntymetsä se huminoi,
    Sydänki sykkivi riemusta mulla,
    Murhe täällä ei viihtyä voi.

    Toivosta täyttyvi syömmeni täysin,
    Voimaa, valoa siihen saa,
    Toivoa tohdin ma maalleni taasen
    Edistystä ja kunniaa.

    Altapa soiden ja härmäisen hallan
    Maamme noussut on kukkimaan,
    Hurme ja nälkä ne kasvatti kansan
    Omaan työhönsä luottamaan.

    Työ, se on voima, mi suuria luopi;
    Työhön kansani tottunut on,
    Henkensä työllä se nostavi
    Suomen täytehen loistohon.

Aamusella.

    Jo lahti tyyni välkkyvi helmeillen,
    Sen pintaan luopi päivyet paistettaan,
        Ja metsän pimennossa kukkuu
        Käkönen lempensä ilon, huolen.

    Ja kastehelmet kiiltävi kaunoisna
    Ja aamutuuli huokuvi tuokseita.
        Ja rannalla ma seison yksin
        Ihaillen aamua ihanaista.

    Ja sydän sykkii lämpöisnä povessain
    Ja siinä herää sointuja vähittäin,
        Ne soinnut synnyttävi siellä
        Kaunoinen syntymämaani Suomi.

    Se seisoo niinkuin morsian ihana
    Ja puoleks' hymyy, puoleksi vakaa on;
        Sen kulmilla on kiehkurainen
        Suloista laps'ajan muistelmista.

    Ja sinitaivas saartavi kaunoista
    ja hymyhuulta, ruusuista armastaan,
        Mi, vuolla hohtain hopeaisna,
        Kultaisna kuultavi kunnahilla.

    Oi Suomi kaunis, lemmikki taivahan,
    Sa kasva, vartu Luojasi suojassa,
        Sa tuoksu, ihanoi, oi maamme,
        Lemmessä lastesi onnellisna.

    Lempemme luova kultia sulle on,
    Sun kerran viel' on nostava loistohon;
        On kautta työmme nimes kaiku
        Kauaksi kiirivä yli maiden.

    Vaan siksi kasva, vartu ja ihanoi,
    Sa maamme armas, lemmikki taivahan,
        Niin — kasva, vartu, tuoksu, toivo,
        Lemmessä lastesi onnellisna!

Metsässä.

    Tiu, tiu, ti ti tii!
    Soi oksalta,
    Kvivi vitt, kvivi vitt!
    Soi toiselta. —
    Nuo ne riemuta ymmärtää
    ja nauttia elämää.

    Sur sur, su su sur!
    Soi ilmassa,
    Siri sir, siri sir!
    Soi ruohosta. —
    Nyt päivyt se heloittaa!
    Ja niitty se tuoksuaa!

    Hallooh, la la laa!
    Näin tyttönen.
    Kili kal, kili kal!
    Ja vastaten
    Myös kello se kalkahtaa,
    Kun Kellokki astahtaa.

    Hallooh la la laa!
    Yl' metsämaan,
    Hallooh, la la laa!
    Se soipi vaan,
    Ja siinä on riemua,
    Ja siinä on kaihoa.

Varpunen.

    Tiu, tiu! — Tuuli käy, —
    Kylm' on oksan olalla,
    Siementä ei missään näy!
    Tiu, tiu!
    Tiukkuu varpu oksalla.

    Tiu, tiu! — Tuiskuaa,
    Joka korren peittäen;
    Hangen alt' ei mitään saa,
    Tiu, tiu!
    Nälkä nyt on varpusen!

    Tiu, tiu! — Tyttönen,
    Varpuselle siemen tuo!
    Köyhä ompi varpunen,
    Tiu, tiu! —
    Kunnes Luoja kevään suo!

    Tiu, tiu! — Silloin on
    Varpusella varoja,
    Luonnon laar' on pohjaton!
    Tiu, tiu!
    Joudu kevät kukkaisa!

    Tiu, tiu! — Tyttönen,
    Joutuisasti siemen tuo!
    Viel' on talvipakkanen,
    Tiu, tiu! —
    Milloin Luoja kevään suo?

Joulukuusen luona.

    Ja huoneessani mulla
    On kuusi korpimaan,
    On huurteinen sen runko,
    On lunta oksillaan.

    Ja kuusen raikas tuoksu
    Kun täyttää suojani,
    Se tuopi tervehdyksen
    Saloilta Suomeni.

    Saloilta, joilta taide
    Eloa uutta saa —
    Saloilta, joissa Suomen
    Runotar asustaa.

    Salojen sorjat metsät
    On maamme kaunistus,
    Ja niissä, niissä myöskin
    On maamme rikkaus. —

    Kun kansa varat hukkaa
    Helyihin ulkomaan,
    Vahingon Suomen metsät
    Käy kaatuin korvaamaan.

    Oi terve, terve teille,
    Te maamme mahtavuus!
    Ja terve sulle myöskin,
    Sa kaunis joulukuus'!

    Oi että teidän lainen
    Ois kansa Suomenmaan
    Se että Suomen eestä
    Ois valmis kuolemaan

Vuoden lopulla.

    Kupukannen tähdet tuikkii,
    Sinilaki säteilee;
    Maata synkkää, pimeätä
    Tervehtäin ne katselee.

    Että poistuis murhe musta,
    Ihmismielten katkeruus,
    Että muistais kansat kaikki:
    Koittanut on valo uus'.

    Koittanut on ihmisille
    Totuus, armo, rakkaus,
    Vapaus ja varma toivo,
    Syntein anteeksiantamus.

    Oi, Sa korkeuden Herra,
    Hallitsija mailmojen,
    Kansalleni armos anna,
    Käännä kasvos puoleen sen.

    Anna leipää korpimaihin,
    Siunaa kansa takalon!
    Anna voimaa, rohkeutta!
    Nääntyvä se muuten on.

    Poista vaarat, vaivat kaikki
    Anna maani kukoistaa!
    Ken sit' uhkaa ilkijuonin,
    Kätesi sen kukistaa.

V.

SYDÄN.

Syksyllä.

    Syysmyrsky käy ja puisto paljastuu,
    Sen keltalehtiä nyt tuuli heittää,
    Miljoonittain ne maahan laskeuu
    Ja kesän kukkaset ne multaan peittää.

    Ne hautaavat niin monta elämää
    Ja sulomuistoja ja unelmoita;
    Kas tuossa orvokin jo peittyy pää —
    Sen helpeillä näät hallan suuteloita.

    Nuo viileet suutelot ne hiljalleen
    Elämän nesteet kukkaselta hyytää,
    Olosta oudost' uneen rauhaiseen
    Ne kukkaa pientä nukutella pyytää. —

    Kun sitten kevään tullen kirkkaammin
    Heloittaa avaruuden kultakerä,
    Kun nousee nurmi, puhkee lehtikin,
    Taas silmänsä myös avaa kukan terä.

    Siis painu, painu alle lehtien
    — Nyt alkaa pimeyden, vilun valta —
    Kun aikas nukut, nostaa ilmoillen
    Sun päivyt luminietostenkin alta.

    Minäkin mielelläni nukkuisin
    Unelmatonta, tyyntä, syvää unta;
    Mut min' en saa — vaikk' kylmää vilukin —
    Mun peitoksen' ei sada vielä lunta.

Vuolteessa.

    Toista tyynnyttelen — itse
    Tyyntyä en voi —
    Lohdutan, vaikk' korvissani
    Kauhunsävel soi, —
    Tuttupa tuo sävel mulle,
    Tuttu vanhastaan!
    Siksipä en siitä huoli,
    Soikoon, soikoon vaan!

    Riistäköön se viimeisenki
    Ilon rinnastain, —
    Toivon, uskon, luottamuksen
    Vieköön kaikki vain!
    Ken ne kaikk' on kadottanut —
    Tyyni olla voi,
    Kauhunsävel eipä hälle
    Koskaan enää soi!

Sairaana.

    Näin päivät pääksytysten
    Ma lepäellä saan,
    Elämä lyhyt ompi
    Ja näin se kuluu vaan!

    Muut työssä toimii, hyörii
    Mun työn' on haaveilu;
    En kuulla saa, kun kutsuu
    Elämän taistelu.

    Nyt uudet aatevirrat
    Käy yli kaiken maan,
    Sydämmet sytyttääpi
    Ne mahtivoimallaan.

    Ja veljellisyys syttyy
    Ja syttyy innostus;
    On nuorten tunnussana
    Vapaus, valistus.

    Paheista vapahiksi
    He pyrkii kokonaan,
    Valavat valistusta
    Asuntoon halvimpaan.

    Mut päivät pääksytysten
    Ma lepäellä saan,
    Elämä lyhyt ompi
    Ja näin se kuluu vaan.

Yksin.

    Oot yksin keskellä joukkion
    Ja pystyssä pääsi sä kannat. —
    Suot kurjien hihkua, temmeltää
    Ja käärmehen myrkkyä hengähtää.
    Oot yksin keskellä joukkion,
    Ja pystyssä pääsi sä kannat.

    Kyyn henkii myrkkyä joukkio,
    Se mainehes tahrata tahtoo!
    Sun luontehes ehjä ja ylevä
    Se ongelma sille on hämärä.
    Kyyn henkii myrkkyä joukkio
    Se mainehes tahrata tahtoo!

    Oot sille hämärä ongelma,
    Käsittämätöin kuni sfinksi!
    Miel' halpa ei tajua jaloa,
    Miel' köyhä ei sydämmen aarteita.
    Oot syvä, hämärä ongelma,
    Käsittämätöin kuni sfinksi.

    Oot yksin keskellä joukkion —
    Mut pystyssä pääsi sä kanna!
    Suo kurjien hihkua, temmeltää
    Ja käärmehen myrkkyä hengähtää.
    Oot yksin keskellä joukkion —
    Mut pystyssä pääsi sa kanna!

Hiiloksella.

    Täss' istun suojassani
    Ja katson hiilokseen,
    Se leimuaa, se hehkuu
    Ja hiipuu hiljalleen.

    Noin sydämmessä mulla
    Myös tunteet vaihtelee,
    Ne leimuaa, ne hehkuu
    Ja hiipuu hiljalleen.

Kallioilla.

    En mä viihdy suojassani,
    Siell' on raskas olla,
    Vapahana leijaella
    Lyst' on kalliolla.

    Aava meri rintanani
    Rohkeutta antaa,
    Tuuli tuima tullessansa
    Laulusia kantaa.

    Päivä kirkas heloitellen
    Surut kauas suistaa,
    Kevyisesti mielessäni
    Ajatukset luistaa.

    Joudu, kevät kultahinen!
    Tuo'os kukkasia!
    Tuo'os, armas, tullessasi
    Laulun aineksia!

Sarastaessa.

    Ilo elpyvi rinnassani,
    Kirsi sulavi syömmestäin,
    Surun allakin voin mä jälleen
    Luottain katsoa taivoon päin.

    Tiedän: Valvovi Isän silmä,
    Lasta kaitsevi eksyvää,
    Antaa tähtösten viittaella
    Elon polkua hämärää.

    Toivon tähtösten tuikkaella,
    Ett'ei harhahan lapsi käy,
    Joskin surujen sumuyössä
    Rasti raukalle ain' ei näy.

    Ilo elpyi jo rinnassani,
    Kirs' on sulanut syömmestäin,
    Surun allakin voin mä jälleen
    Luottain katsoa taivoon päin.

Laineet.

    Mitä laulavat laineet mulle,
    Mitä mielehen tuuli saa?
    Saako lempeä, riemua saako —
    Vaiko kaihoa katkeraa?

    Sit' en tiedä — mut silmäin seuraa
    Sua, loistava lainevyö;
    Jos sä peittäisit mun! oi, oisko
    Mulla rauhasa unhon yö?

    Enkö surua tuntis siellä
    Mailla Ahtolan ahnahan?
    Eikö murheiden muisto seurais
    Mua tuville Tuonelan?

    Mitä laulatte laineet mulle?
    Miksi mieltäni hurmaatten?
    Ette lohtua luoda voisi,
    Ette lepoa sielullen.

Kesä-yöllä.

    Hiljalleen nyt loiskivi lammen laineet,
    Mäntymetsän viehkeä humu soipi,
    Rannan rastas kuorohon myöskin yhtyy
        Lempeä laulain.

    Luonnon verhoo kuulava hämyharso,
    Rauhan leima loistavi taivahalta,
    Hiljaisuus se kertovi sadoin kielin
        Armoa Herran.

    Äsken luonnon virkisti sade taivaan,
    Voimaa uutta uhkuvi kasvikunta,
    Täydet tähkäpäät pian pellon kultaa
        Poistaen puutteen.

    Katso, kuule ystävä! Öinen luonto
    Sulle syvät kertovi salaisuudet,
    Uskoo sulle, mitä ei päivä kirkas
        Konsana kerro.

    Silloin elon himmeä arvoituskin
    Selviää ja rintasi rauhoittuupi;
    Tunnet, ett' on toimesi, matkas määrä
        Valkama valon.

Yksin maailmalla.

    Ken koito yksin ja vierasna
    Saa liikkua maailmalla,
    Se on kuin kukkanen syksysään,
    Jon juuria hyytää halla.

    Sen mielt' ei tajua yksikään,
    Se muille on vieras vento,
    Ja ihmisjoukkojen vilskeessä
    Se on kuni tähtilento.

    Käy, syvä kaipaus rinnassaan
    Ja aatteita, unelmoita —
    Mut sydän itkevi, värisee —
    Ei tajua ykskään noita.

    Ja silloin on, kuni kylmeneis
    Sydänhelpehet hienoisimmat,
    Kuin kellot soisivat lepohon
    Sydänkukkaset kaunihimmat.

Illan tullen.

    Ilta tyyneksi jälleen saapi,
    Luonto viehtyvi uinailuun,
    Tuuli lehdossa kuiskuttaapi,
    Yhtyy lintusten laulelmin.

    Rauhaa huokuvi maa, ja taivas
    Tyyneen järvehen kuvastuu;
    Synnin sortama maa niin kauniiks',
    Ihmeen kauniiksi kirkastuu.

    Ehtoon enkelit hiljaa liitää,
    Rauhan siunaus huulillaan;
    Kastehelmiä kukat kiiltää,
    Kyynelhelmiä lapset maan.

    Oi kuin ilta tää tyynen tyyni
    Olit muinen mun sydämmein;
    Rauhan siunaus, enkel' ehtoon,
    Anna hiljaa mun sielullein!

Järven rannalla.

    Nuo illan ruskopilvet
    Veen kalvoon kuvastuu,
    Ja koko taivas sinne
    Sulosti kangastuu.
    Se on niin tyyni, kaunis
    Kuin muisto lapsuuden,
    Vain silloin tällöin hiljaa
    Värähtää pinta sen.

    Oi jospa syömmen' oisi
    Noin kirkas, puhtonen,
    Jos kuvastaa se voisi
    Kuvoa ijäisen,
    Jos värähtämään saisi
    Sen aatteet puhtaat vaan,
    Sen tunteista ois suurin
    Rakkaus Jumalaan!

Nukkuos raudassa.

    Luonto jo nukkuvi rauhassa.
    Nukkuvi talviunta;
    Hohtava hursti on peittona,
    Hursti on valkolunta.

    Uinuvi suvinen sulous,
    Uinuvi orvonkukka,
    Lehtojen ilo ja armaus,
    Nuojuva nurmen nukka.

    Poissa on pääsky ja leivonen,
    Käkönen kultakieli;
    Niiltähän sai ilon armaisen
    Alati ihmismieli.

    Kaikki nyt nukkuvi, hiljaa on
    Hiljene sydän parka!
    Miksi, oi miks' olet rauhaton?
    Miksi sa olet arka?

    Nukkuos, vaikka sun keväimes
    Kukkivi parhaallansa!
    Nukkuos, lumi sun kukkaises
    Verhovi vaippahansa. —

Talven lapsi.

    Pilvilinnoja ihanoita
    Niitä yhä ma laadin vaan,
    Haaveilua ja unelmoita
    Elämäni on kokonaan.

    Siksi näinkö ma uneskelen,
    Että talven ma lapsi oon?
    Kevätkukkia sikskö lemmin,
    Ett' on eloni kukaton?

    Talven lapselle päiv' ei paista
    Eikä tuoksua kukatkaan,
    Kämäräistä on mailma hälle,
    Kylmän kolkkoa, tyhjää vaan.

    Pilvilinnoja siksi laadin,
    Tuulentupia rakennan,
    Että niissä on kirkkautta,
    Kevättuoksua ainian.

Kerran.

    On niin, kuin oisin levännyt ma kauan
    Ja nähnyt unta auvon ihanaa:
    Kuin taivaan kupukans' ol' tyyntä kaikki,
    Keväistä, lämpöistä ja kukkaisaa.

    En huolesta ma tiennyt, kyynelistä,
    Kuin mitä itkee kaste iltaisin,
    Ja lehdon laulajat ne onneani
    Säesti raikkain, suloin sävelin. —

    Mut sitten heräsin ja kylmä viima
    Puhalsi vasten otsaa, sydäntäin,
    Ja kyynelet nuo uness' unhoitetut
    Taas kiertää mulle salaa silmähäin.

    Ja pois on kevään kukkaset ja lämpö,
    On elo kylmää, synkkää, pimeää;
    Vaan sinilaen kirkkaat, valjut tähdet
    Ne tunnotoinna yöstä välkähtää.

    Yks' ajatus vaan mull' on mielessäni,
    Yks' toivo sydämmessäin asustaa:
    Ett' tuota samaa, samaa unta nähden
    Ma uudelleen taas saisin nukahtaa.

Järvellä.

    Tyyni on järven kalvo,
    Tyyni ja loistava,
    Rantoja kuvastaapi,
    Taivasta siintoista.

    Purteni velloo vettä,
    Kyntävi vakojaan.
    Vesi se kiehuu, kuohuu
    Juur' kuni tuskissaan.

    Hetkinen vaan — ja taasen
    Tyyneksi järvi käy,
    Purteni piirtämistä
    Jälkeäkään ei näy.

    Toisinpa sydän mulla.
    Suru kun särki sen,
    Vuosia vieri — mutta
    Haava on verinen.

Nähnyt olen.

    Seisoi Moses Nebon kukkulalla,
    Kohti kaukomaata katsellen;
    Onnen, lupauksen ihmemaata
    Katsoi ikävöiden, kaihoen.

    Sydän paloi sinne — mutta jalka
    Sinne konsaan astua ei saa.
    Hengittää ei Kaanaan kunnahilla
    Saa hän Kaanaan ilmaa tenhovaa.

    Kaukaa vaan sit' tähystellä saapi,
    Kun jo kuoloon silmät sumentuu;
    Elämänsä suuri toivo raukee:
    Kaanaa kaukana vaan kangastuu. —

    Minäkin oon seissyt kukkulalla
    Unelmaini maata katsellen;
    Nähnyt olen, kuinka kirkkaudessa
    Viittaili se riemuun autuuden.

    Nähnyt olen — mutta hiljaa seissyt —
    Viittausta seurata en saa. —
    Tulikuvana on sielussani
    Unelmaini kaunis ihmemaa.

VI.

LEMPI.

Kuin kuusen, koivun on kohtalomme.

    Hän jalo, armas — jalompi muita,
    Hän täyden lempeni multa saa,
    Hänt' aatos etsii ja sydän kaipaa —
    Se häntä alati kuulostaa.

    Kuin korven kuusi, tuo tumma, sorja,
    Se katsoo koivua laaksomaan,
    Se katsoo kaihoen, ikävöiden —
    Mut ei saa omaksi milloinkaan.

    Kuin kuusen, koivun on kohtalomme;
    Et mua, armas, sa saada voi;
    Siks', yksin lemmin ja yksin laulan —
    Kai joutsenlauluni kerran soi!

Ystävää vartoessa.

    Painu päivä lännen maille,
    Armas aurinko alene,
    Illan viehkeä hämyharso
    Maita, metsiä verhoile!

    Tyynny tuuli jo tyveneksi,
    Rannan aalto sä raukene! —
    Ellös koivuni kaihoellen
    Suruvirsiä veisaile!

    Oi, kun vierivi hetki muuan,
    Armas ystävä luoksein saa, —
    Sydänsuruni sulaa silloin,
    Kaiho kalvava katoaa.

    Juhli — juhlios, puisto kaunis
    Ilta viehkeä ilakoi! —
    Luonain ystävä armas ompi,
    Jota syömmeni jumaloi.

Kesä-aamuna.

    Päivä paistaa ja linnut laulaa,
    Puut ne kukkien vihannoi,
    Järvet hohtaa ja taivas siintää,
    Kirkonkellojen ääni soi.

    Tuuli lehdossa hiljaa haastaa,
    Luonto lempeä henkäisee,
    Valkoperhoinen ilomielin
    Kedon kukkia suutelee.

    Ja ma katselen tuota, impi,
    Kesäaamua ihaillen;
    Onhan armasta kaikkialla,
    Mutta syömmein on suruinen.

    Oisit luonani sa, jot' aina
    Öin ja päivin ma aattelen,
    Eipä lauluni silloin oisi
    Eikä mieleni murheinen.

    Ei, vaan lauluja lehdot kaikuis.
    Riemulauluja kaikuis ne;
    Niinkuin silmäni silloin loistais,
    Eipä aurinko loistele.

    Mutta tuolla sa viivyt vainen
    Meren kaukaisen rannoilla,
    Siks' on silmäni tuike himmyt,
    Siks' on syömmeni kaihoova.

    Sinisilmät ne loistavaiset
    Sydänkukille päivää soi, —
    Sielun aattehet jalot, suuret
    Lemmenliekin mun poveen loi.

    Vuotten viertyä vielä kuulen
    Äänen armahan, heleän;
    Näen tuulessa hymyn, hellän,
    Näen katsehen lempivän.

    Eipä valkene koskaan päivä,
    Jona häntä en muista mä —
    Aina sieluni syvyydessä
    Kuva kallis on säilyvä.

Kuin lammen laine.

    Hiljaa, juuri kuin lammen laine,
    Syntyi lempeni ainoinen,
    Syntyi lämmössä kevätpäiväin
    Kera kaunisten kukkien.

    Sitten versoen vienoisesti
    Loi se syömmehen' kukkiaan:
    Sulotoiveita, unelmoita,
    Iki-onnea ihanaa.

    Sinisilmät ne loistavaiset
    Sydänkukille päivää soi, —
    Sielun aattehet jalot, suuret
    Lemmenliekin mun poveen' loi.

    Vuotten viertyä vielä kuulen
    Äänen armahan, heleän;
    Näen huulensa hymyn hellän,
    Näen katsehen lempivän.

    Eipä valkene koskaan päivä,
    Jona häntä en muista mä. —
    Aina sieluni syvyydessä
    Kuva kallis on säilyvä.

    Hiljaa, juuri kuin lammen laine,
    Syntyi lempeni ainoinen,
    Syntyi lämmössä kevätpäiväin,
    Kera kaunisten kukkien.

    Hiljaa, juuri kuin lammen laine
    Kuolee rantahan iltaisin,
    Kuoli syömmeni kukat kauniit,
    Iki-onneni ihanin.

Liki oon sua.

    Liki oon sua, niin kuni koitar
    On aamua valkenevaa —
    Sun valjua, jaloa otsaas
    Mun silmäni hyväillä saa.

    Niin rakas sä oot, kuni päivyt
    Ja kaste ne kasville on,
    Sä tuikkiva tähteni kirkas,
    Sä päiväni sammumaton!

    Liki oon sua niin, kuni koitar
    On aamua valkenevaa,
    Niin liki — ja kaukana sentään,
    Kuin toivo on toivottomaa.

Myrsky-yöllä.

    Viihdypä myrsky, oi viihdy jo,
    Ellös sa aaltoja nosta!
    Aallot ne vinhasti laivoa lyö;
    Hukkua vois se, kun musta on yö.
    Viihdypä myrsky, oi viihdy jo,
    Ellös sa aaltoja nosta!

    Laivalla kultani kulkee nyt
    Vierasta maailman rantaa;
    Yökin on musta, ei tähtiä näy;
    Tokkopa koskaan hän takasin käy?
    Laivalla kultani kulkee nyt
    Vierasta maailman rantaa.

    Tuiki ei tähdet, ei paista kuu,
    Murhe mun mieleni valtaa;
    Suojele, Luoja, mun kultoan' sä,
    Elämä hälle suo säteilevä! —
    Tuiki ei tähdet, ei paista kuu,
    Murhe mun mieleni valtaa.

    Kyllä tok' kerran se kirkastuu
    Taivahan valoisa päivä! —
    Jumala armasta suojella voi,
    Siksipä laulun' jo riemuten soi:
    Kyllä tok' kerran se kirkastuu
    Taivahan valoisa päivä!

Taivas ja meri.

    On taivas yllä
    Ja meri alla,
    Välillä ääretön avaruus.
    Ja ilma soipi
    Ja laine laulaa
    Sit' yhtä virttä, mi ain' on uus'!

    Alussa ajan
    Nuo kaksi lempi
    Niin hellän hellästi toisiaan.
    Mut sitten kerran
    Vuos'tuhansiksi
    Eroitti Luoja ne toisistaan.

    Siks' sinilaki
    Nyt yllä kaartuu
    Ja merta kaihoen katselee.
    Siks' meri laaja
    Se riehuu, raivoo —
    Tai silokalvona siintelee.

    Ja siksi taivas
    Se pilveen käypi
    Ja iskee tulta ja kuolemaa.
    Ja meri ulvoo,
    Sen aallot pauhaa
    Ja kohti pilviä tavottaa.

    Ne tahtois suistaa
    Tuon suuren juovan,
    Mi heitä peikkona vartioi,
    Ja saada lemmen,
    Autuuden auvon,
    Mi heille säihkyen salamoi.

    Mut toisinansa,
    Kun tyynn' on ilta,
    Niin eron tuskan ne unhoittaa.
    Ja silloin taivaan
    Ikuiset tähdet
    Syvälti merestä tuikahtaa.

    Ja mer' on tyyni
    Ja taivas kuulas
    Ja pyhä silloin on hiljaisuus.
    Ja ilma soipi
    Ja laine laulaa
    Sit' yhtä virttä, mi ain' on uus'!

    Tai taivaan päivyt
    Kun kirkkautensa
    Yl' laajan, läikkyvän pinnan luo,
    Niin sille, sille
    Mer' säteileepi
    Ja sille tenhovan hymyn suo.

    Ja silloin laineet
    Ilosta läikkyy
    Ja laulaa riemuista lauluaan.
    Vuos'tuhannetkin
    Näin lempi kestää —
    Se voima yksin on sillä vaan!

    Näin mer' ja taivas
    Ne toivoo aikaa,
    Mi heidät ijäksi yhdistää.
    Ne vartoo, konsa
    Taas suuri Luoja
    Suo heille onnea, elämää.

Ei muista.

    Ei muista lintunen talvisäitä,
    Kun suv' on täydessä kukassaan,
    Kaikk' kärsimykset se unhoittaapi,
    Sen laulu riemua helkkyy vaan.

    Ei muista lainehet jäistä paulaa,
    Kun vapahina ne loiskivat,
    Ei konsaan luule ne jäätyvänsä
    Kun kukkarantoja kaulaavat.

    Ja kesävaipassa valkovyöhyt,
    Kun hiljaa huojuen tarinoi,
    Ei muista, kuinka se lehdetöinnä
    Vilusta värjyen vaikeroi.

    Myös min' en surujen säistä tiedä,
    Kun sinä luonani olet vaan;
    Valoisa mulla on sydän silloin,
    Käy riemun henkäys yli maan.

Agaavi.

    Agaavi kasvi
    On omituinen,
    Vuos'kaudet se voimia kerää,
    Ja kylliksensä
    Kun koonnut ompi,
    Se äkkiä juur' kuni herää.

    Ja ohdakkeinen
    Ja ruma kasvi
    Nyt loistavi kauneudessa.
    Sen ihmekukka,
    Niin suuren suuri,
    On verraton armaudessa.

    Mut hetken lyhven
    Kukittuansa,
    Sen sammuvi tenhova loiste.
    Ja kukka kuihtuu,
    Agaavi kuolee —
    Ei kuki se konsana toiste.

    Agaavin lainen
    Se sydän ompi,
    Jok' kukkia, lempiä voipi
    Vain yhden kerran,
    Jon syvyydessä
    Yks lempi se täytenä soipi.

    Yks lempi, johon
    On elinvoima
    Kaikk' koottuna uhkuva, suuri.
    Ja kun se sortuu,
    Niin sortuu sydän —
    Ja sortuvi elämän juuri.

Kiertotähdet.

    Kaks kulki kiertotähteä
    Loitolla toisistaan.
    Ei tienneet toisistansa;
    Ne kiersi, kiersi vaan.

    Miljoonat penikulmat
    Niili' oli välillään,
    Kun avaruutta kiertäin
    Ne kulki väyliään.

    Mut kerran — hämyharsoon
    Taas maa kun pukeutui —
    Tahdosta taivaan Herran
    Ne yhteen ohjautui.

    Ja silloin kirkkahammin
    Ne loisti molemmat,
    Valaisten valoisiksi
    Maat öiset, varjoisat.

    Ja silloin, silloin syttyi
    Myös heissä rakkaus —:
    Ikuisen lemmen auvo,
    Autuuden kaipaus. —

    Nyt kulkevat ne taasen
    Loitolla toisistaan,
    Miljoonat penikulmat
    Eroittaa ratojaan.

    Mut rakkaus ei sammu
    Se kestää eronkin,
    Se kolkon avaruuden
    Kirkastaa unelmin.

    Yl' laajan sinilaen
    Nuo kaksi toisiaan
    Tähystää ikävöiden
    Kuin armas armastaan.

    Kentiesi kerran vielä
    Ne osuu yhtehen —
    Kentiesi Herra heille
    Suo täyden autuuden.

Kevät.

    Jo kevät armas jälleen
    Saa Suomehen,
    Jo tunnen hengittäissä
    Ilmassa sen.
    Ma näen: kaikkialla
    On elo uus',
    On talven lumikentill'
    Uus' ihanuus.

    Helmillä herttaisilla
    Ne loistavat,
    Ei helmet valtain kruunuiss'
    Oo kirkkaammat.
    Ja puut ja pensaat alkaa
    Jo punoittaa;
    Kun viikko muuan vierii,
    Ne lehteen saa.

    Ja silloin laulu kaikuu
    Taas lintujen,
    Ja poissa kaive, murhe
    On ihmisten.
    Ja vedenpintaan tuuli
    Luo väreitä,
    Ja ihmisrintaan luonto
    Luo lempeä.

    Näin kevät kaikkialla
    Luo elämää,
    Sen voimastahan kaikki
    Taas heräjää.
    Vaan yht' ei kevät armas
    Voi kuitenkaan:
    Ei mulle konsaan tuoda
    Mun kultastan'.

VII.

USKONTO;

Luo puhdas sydän mulle!

    Luo puhdas sydän mulle, oi Jesu armoinen,
    Mun syömmen' on niin synkeä ja musta,
    Ja anna henki uusi ja vahva minullen,
    Ett' elon selviän ma harhailusta!

    Tääll' on niin paljon, paljon, mi mua viehättää,
    Mi lumoo multa sydämmen ja mielen —,
    Ja kuni pieni lehti, jot' tuuli lennättää,
    Ma luisun, luisun väärällenkin tiellen.

    Mut ytimeksi mulle jos kerran Sinä käyt,
    Niin elon vaarat, taistelut ma voitan,
    Ja vaiheissani aina jos Sinä mulle näyt,
    Niin riemuiten ma voiton virttä soitan.

Haudan partaalla.

    Jo saavuit mailman myrskyistä
    Sa tyyneen valkamaan,
    Ja tuskasta ja vaivasta
    Ijäiseen onnelaan. —
    Poiss' elon tuska, taistelu
    Ja kipu, tauti on, —
    On sielullasi lepo nyt
    Ja rauha verraton.

    On rauha, jot' ei häiritä
    Elämän myrskyt voi,
    Sen rauhan Herra Jesus nyt
    Sun sielullesi soi; —
    Hän vei sun onneen ijäiseen
    Ja antoi elämän, —
    Nyt nautit iloja sa vaan
    Ikuisen kevähän.

    Syys on nyt täällä, kuihtumus
    Ja hyinen halla vaan.
    Sa jätit ne ja vaihdoit pois
    Elohon ihanaan. —
    Oi, pois siis murhe musta nyt
    Ja tuska toivoton! —
    Ja kiittäkäämme Herraa vaan!
    Hän isä hyvä on.

    Hän ihmissielun korjaa pois —
    Mi henk' on Jumalan —
    Ja laskee ruumiin lepohon
    Maa äidin helmahan.
    Kuin siemenen hän laskee sen
    Maan poveen itämään,
    Ja siemen kasvaa, uudistuu
    Näin uuteen elämään.

    Niin saavuit mailman myrskyistä
    Sa tyyneen valkamaan,
    Ja tuskasta ja vaivasta
    Ijäiseen onnelaan.
    Sait rauhan, jot' ei häiritä
    Elämän myrskyt voi;
    Sen rauhan Herra Jesus nyt
    Sun sielullesi soi.

Pitkänä perjantaina.

    Päivä paistoi kirkkahasti,
    Veden kalvo välkkyili,
    Nuorta heinää ihanasti
    Tuulettaret tuuditti.

    Kaunokoivut hiljallensa
    Kuiskailivat keskenään,
    Lehdon linnut kiitoksensa
    Visersivät virsissään.

    Yli vetten, maiden loisti
    Onni, rauha hiljainen;
    Yli vetten, maiden toisti
    Luonto: kiitos Luojallen!

    Mutta sydämmeni yksin
    Vaiken', oli ääneti;
    Luojoansa ylistyksin
    Lähennyt ei sieluni.

    Kylmänä mun rinnassani
    Sykkieli sydän vaan,
    Penseästä povestani
    Poistunut ei routakaan.

    Mutta silloin taivahalta
    Valo koitti sinnekin,
    Valo lämmin Golgatalta,
    Valo kirkkain, ihanin.

    Ristin valo Golgatalta
    Sydämmen kun valaisi,
    Hiljaa siellä kirren alta
    Kevähän se herätti. —

Ylhäinen vieras.

    Ylhäinen vieras talohon on tullut,
    Hän vaimon vanhan luokse tullut on.
    Niin kumman oudoks' käypi vaimon mieli,
    Kaikk' elpyy menneet muistot elohon.
    Ja suurin kuvin ohi sielun silmäin
    Nyt rientää vuodet pitkän elämän.
    On paljon, joka paremp' oisi toisin,
    On monta työtä synnin synkeän.

    Kun katsoo vieras korkea ja vakaa,
    Niin yhä kirkkaammiksi kuvat käy
    Ja silmä tarrautuu niihin kiinni —
    Mut ilon aihetta ei niissä näy.
    Ja silloin tuska saa ja mieli murtuu
    Ja outo tulevaisuus kauhistaa.
    Jo ov' on auki, josta täytyy mennä
    Niin yksin tietä tuntemattomaa.

    Niin ypö yksin — eikä tiedä minne!
    Edessä musta kuilu ammottaa,
    Mink' yl' ei silmä kanna, aatos lennä.
    Ken syvyyden tuon voipi silloittaa?
    Ken tietää, mitä kätkee toinen ranta?
    Siell' ihmishengen onko määrämaa?
    Ja sortunutko siellä rauhan löytää
    Ja anteeksiannon sovitusta saa?

    Ei tiedä, tiedä! — Sit' ei kenkään tiedä
    Se elämän on suuri arvoitus! —
    Mut lähemmä käy silloin vakaa vieras
    Ja silmistänsä loistaa rakkaus.
    Ja vaimo katsoo, katsoo — silloin hälle
    Kaikk' elon ongelmat ne selviää.
    Syvyyden yli siintosilta johtaa
    Ja kotiranta siellä häämöittää.

    Ja elon ristiaallot tyyntyy hiljaa,
    Ja tyyntyy tykintä myös sydämmen.
    Ei yksin oo hän, ystävä hänt' ohjaa
    Ja taluttavi yli syvyyden.
    Ja turvallisna käy hän rauhan maahan,
    Miss' ihmishengen ompi valkama.
    Ylhäinen vieras ompi Kristus Jesus —
    On Kristus Jesus eikä kuolema.

VIII.

MIETISKELY.

Etsiessä.

    Kaikk', kaikki antaisin, jos jälleen saisin
    Laps'aikan' uskon varman, vakavan,
    Tuon uskon yksinkertaisen ja selvän,
    Tuon uskon lempeän ja rauhaisan.
    Sill' oli voima vaikka vuoret siirtää
    Ja voima oli taivaat aukomaan.
    Oi "Isä meidän" saattoi lapsen mielen
    Luo iki-isän valon valkamaan.

    Kaikk', kaikki antaisin, jos jälleen saisin
    Laps'aikan' uskon varman, vakavan;
    Mut mailman rannalla mä, tyttö raukka,
    Jo aikaa sitten sain sen hukkahan.
    Nyt on niin ilotonta elämäni,
    Nyt on niin hämärää mun sielussain;
    Kaikk', kaikk' on mennyt: usko, toivo, rauha.
    Nyt eloni on etsimistä vain.

    Mik' ompi Jumala? — niin kysyn koito,
    Hän onko henki, järki, kaikkeus?
    Henk' onko ääretön ja täydellinen,
    Korkeinko hyvä, totuus, valkeus? —
    Niin on hän — sit' ei kenkään voine kieltää;
    Mut mistä hänet löydän, käsitän?
    Maailmat kaikk' on hänen tekoansa
    Ja teoistaanhan tuntee tekijän.

    Hänestä kertoo meret, manterehet,
    Hänestä avaruuskin ääretön,
    Hänestä kertoo myrsky kiiriessään
    Ja illan tyyni, tuike tähtivyön.
    Hän kaikkialla on ja kaikkialle
    Leimansa painaa, suuruuttansa suo!
    Mik' ompi ihmislapsi, jotta voisi
    Kohota hengen täydellisen luo?

    Mik' ompi ihmislapsi? — Tomu, tuhka
    Ja maaksi maatuvainen on hän vaan.
    Mik' ompi ihmissielu — ihmishenki?
    Se Jumalasta ompi alkuaan.
    Se osa henkeä on ääretöntä,
    Osanen mailman kaikkisuutta on,
    Ja senvuoks' ikävöi ja vaiteloi se
    Ja haluns' ompi ikivalohon.

    Niin ikävöi sa, sieluni, ja etsi
    Tuot' ääretöntä alkuhenkeä! —
    Tuo hämäryys, mi hänet sulta peittää,
    Se ehkä kerran poistuu, hälviää,
    Ja sijaan sen saa kirkkaus, ja usko —
    Varmempi lapsuutesi uskoa —
    On tähden kirkkaan lailla Isän luokse
    Sun kuolon kolkon kautta johtava.

Kulkija.

    "Totuuden vuorelle monta tietä
    Ja monta polkua johdattaa",
    Ja monta sinne on pyrkijätä,
    Ja monta sinne on kulkijaa.

    Ma raukka etsijä yössä kuljen —
    En löydä polkua yhtäkään,
    Yön sumu saartavi mun — ei tuiki
    Minulle tähtönen pieninkään.

    Sytyttäis tähtösen pienen Herra,
    Mi saisi tielleni loistamaan,
    Niin sankka sumu se hälveneisi —
    Iloisna saisin ma astumaan.

Rantakallioilla.

    Ma istun kalliolla
    Ja merta katselen,
    Soi kaukaa kumaellen
    Ään' kirkonkellojen.

    Se kutsuu ihmislapset
    Jumalan huoneesen.
    Ma yksin täällä viivyn
    Ja istun miettien.

    On tääkin Herran huone,
    Niin laaja, avara —
    Soi täälläin kiitosvirsi,
    Niin raitis, ihana.

    On, niinkuin taivaan Herraa
    Rukoilis kalliot
    Ja lumi loistavainen,
    Mi peittää louhikot.

    J taivas, sinervänä
    Mik' ylläin kaartelee,
    Ja meren laaja pinta,
    Mi loistaa läikkyilee.

    Ja sydän rinnassani
    Se heltyy, ihanoi;
    Ja sielun syvyydessä
    Rukous hiljaa soi.

Ei tähtösiä tarvis.

    Oi, iltaruskon maille
    Mun mielein halajaa, —
    Oi, sieltä murheellista
    Mä voisin lohduttaa.

    Jos tähti siellä oisin
    Ma kirkas, loistoinen,
    Maan lapset viittoaisin
    Luo Isän ikuisen.

    Jos ken se viittotieltä
    Pois yöhön eksyisi,
    Tien oikeanpa hälle
    Osoittais hohteeni.

    Ei saisi hukkaan mennä
    Inehmo yksikään, —
    Vaan ylhäisin ja kurjin
    Sais onneen — elämään.

    Mut tähtösiä taivas
    On aivan täynnänsä,
    Ja miljoonittain sentään
    Maan lapset häviää.

    Ei tähtösiä tarvis —
    Mut rakkautta on,
    Mi johtais eksyväiset
    Totuuden tuntohon!

    Suo Herra rakkautta,
    Suo väsymättömää,
    Tulista, pyhää, suurta
    Tukeemaan eksyvää!

IX.

ELÄMÄ.

Äiti kätkyen ääressä.

    Päivä paistoi ja kukat tuoksui,
    Kun sa synnyit, mun pienoisen';
    Linnut lauleli suloin silloin
    Ylistyksensä Luojallen.
    Taivas siinsi ja järvet hohti,
    Kaunokoivut ne kuiskaili,
    Kun sa silmäsi ensi kerran
    Auoit, syömmeni lemmikki.

    Mitä näkivät silmäs silloin? —
    Ihanuudesta taivaan, maan
    Painui mielehes kuva Suomen,
    Painui rakkaus Jumalaan. —
    Kauniiks saaos sa pienokainen,
    Taimi taivahan tarhassa!
    Kasva kauniiksi hyvehissä
    Maasi, kotisi sulona!

    Näitä aatellen olen tässä
    Kehtos ääressä istunut,
    Sua katsellen, koska hiljaa
    Uni silmäs on sulkenut.
    Kun sa tyynenä nukut tuossa,
    Siitä syömmeni riemuitsee;
    Nuku kaunoinen rauhallisna —
    Äitis valvoo ja rukoilee.

Valvova äiti.

    Sulo-unta vuotehella
    Nukkuu lapsi herttainen.
    Äiti viel' on valvehella,
    Uutterasti neuloen.

    Sädehtien silkki säihkyy,
    Josta neuloo hamosen;
    Mieless' äidin muistot väikkyy,
    Muistot aikain menneitten.

    Oi, hän muistaa, kuinka kerran
    Morsianna seisoi hän,
    Seisoi huonehessa Herran
    Kera armaan ystävän.

    Päivä paistoi kirkkahasti
    Yli vetten, mannerten;
    Virret sointui ihanasti,
    Nousten sinitaivaallen.

    Värähteli huntu hieno,
    Myrttiseppel' tuoksuili;
    Sydämmessä onni vieno,
    Autuus, lempi asusti. —

    Kuihtunut on seppel' aikaa
    Ystävä hän poissa on —
    Välttämähän Tuonen taikaa
    Inehmo on voimaton. —

    Sädehtien silkki säihkyy, —
    Lapsi nukkuu rauhaisaan,
    Mieless' äidin mietteet väikkyy,
    Väikkyy aikaan tulevaan.

    "Mitä aika sulle luopi,
    Orpolapsen' ihana?
    Ilon vaiko huolen tuopi,
    Tietää yksin Jumala."

    "Nyt sa nukut, lapsi armas,
    Unta tyyntä, ihanaa —
    Suokoon Herra, ett'ei karmas
    Mailma sulle olla saa!"

Äiti.

    Hän valvoo pirtissä yksinänsä
    Ja lasta tuutivi käsillään,
    Ja kaive, murhe on sydämmessä
    Ja lapsi kuoleva sylissään. —

    Voi, äiti raukka, jo päivä koittaa,
    Ja yö on mennyt sun valvoissas,
    Sun vaaliessas ja hoitaessas
    On enkel' suudellut pienoistas.

    Nyt nukkuu tyynenä, ihanaisna
    Ja kivutoinna hän helmassas;
    Nyt silmät ummessa, hymyhuulin
    Hän lepää vasten sun poveas. —

    Vaan kirkastettuna taivon mailla
    On henki lapsesi viaton,
    Hän virren kaunihin veisaa siellä
    Ja valkosiipinen enkel' on.

    Niin ellös sure, sa äiti armas,
    Vaikk' kylmä ruumis sylissäs on,
    Vaikk' kukkas kuihtui ja toivos murtui!
    Oi ellös sure: hän enkel' on.

Tarina.

    On taru vanha, mainio,
    Suruinen, herttainen;
    Ens' ihminen sen tunsi jo
    Sen tuntee viimeinen.

    Se taru entis-aikojen
    Ja aikain tulevain,
    Se taru ihmissydänten
    Ens' rakkaus on vain.

    Kun syömmehen se kelle saa,
    Se suloansa suo,
    Se elvyttää, se riemastaa,
    Se kukkasia luo.

    Maan mullasta se nostattaa
    Miel'-alan ihmisen,
    Ik'-onni on sen määrämaa,
    Se johtaa onnehen.

    Mut mailman myrskyt useinkin
    Sit' tiellä vainoaa
    Ja henkii hyytä kukkihin,
    Sydämmen surkastaa.

    Ja sitt' ei muuta jäljellä
    Kuin muisto, muisto vaan,
    Ja onnen puute, ikävä.
    Ja halu Tuonelaan.

    On rakkaus se tarina
    Ajoista aikoihin;
    Tuo surun se tai onnea,
    Tuo ehkä kumpaakin.

Kosken partaalla.

    Hän kosken partahall' istui,
    Sen kuohuja katsellen,
    Ja seikat muinaiset muistui
    Nyt mielehen neitosen.
    Hän lapsuus-aikansa riemun
    Taas muisti nyt armaimman,
    Ja ensi lempensä liemun,
    Tuon hehkuvan, intoisan.

    Hän muisti, kuink' ihamiellä
    Suv-'illoin hän leijaili
    Ja poimi kukkia siellä
    Ja Ahtia aatteli.
    Ja tyyn' ol' ilta ja hiljaa
    Vaan rastas se visersi,
    Ja vienoon heiluva vilja
    Ja kukat ne tuoksuili.

    Ja raitis laulunsa illoin
    Halk' kuohuvan kosken soi,
    Ja tuuli tuoksuva silloin
    Se vastimen armaan toi.
    Tuon laulun nytkin hän muisti,
    Se soi hänen korvissaan,
    Ja tietämättänsä luisti
    Sen sanat jo sointumaan.

    Hän lauloi, sävelet riemuin
    Halk' kuohuvan kosken soi,
    Ja ensi lempi se liemuin
    Taas tenhonsa mieleen loi.
    Hän vaiken'. — Toinen nyt hällen
    Ei vastannut lauleloon, —
    Ja poski hohtava jällen
    On vaalea, rusoton.

Vellamon neito.

    Kuuhut loistaa taivahalta,
    Kuvastuupi aaltohon;
    Ihanaisna aallon alta
    Nousee neito Vellamon.

    Oi, hän jätti isän linnan,
    Ahdin kultakartanon,
    Viehkeätä tuskaa rinnan
    Viihdyttääkseen lepohon.

    Ja hän katsoo ihamiellä,
    Kuinka kuuhut kumottaa,
    Pilvet valjut, tummat siellä
    Toinen toistaan tavoittaa.

    Rannan metsä huokaa hiljaa,
    Kyntörastas visertää,
    Vienoon heiluu pellon vilja,
    Veden kalvo välkkyää.

    Lainehilla läikkyvillä
    Keinuu neito Vellamon,
    Mutta mieli noussut sillä
    Kohti sinitaivast' on.

    Rauhallisna sydän sykkii,
    Sulaa suru ilohon,
    Toivon tuntehia tykkii
    Sydän vieno Vellamon.

Puodissa.

    Katseen minuun loi hän,
    Oven aukaisi;
    Katse tuo se sydämmeeni
    Painui ijäksi.
    Elon kovuutta se kertoi,
    Kertoi puutteesta —
    Syömmen' heltyi — lahjan hälle
    Tahdoin tarjota.

    Mut en kehdannut sit' tehdä,
    Toisten nähden en;
    Mietin: lähteissäni sitten
    Salaa annan sen;
    "Pois sä ukko" silloin hälle
    Poika ärjähtää —
    Ja hän kääntyi, kääntyi vaiti,
    Hämyyn häviää.

    Ostin ostokseni — riensin
    Jälkeen vanhuksen,
    Etsin häntä illan suussa,
    Etsin kaihoten. —
    Tavannut en; — surumuiston
    Sain ma ijäksi;
    Luotani, sen tunsin selvään,
    Väistyi enkeli.

Kadulla.

    Käy katua vaivoin poika
    Niin kalvas ja kuihtunut.
    Iloton on silmien katse —
    Mist' oisi hän iloinnut?

    Hän raukka on raajarikko,
    Jalat rampana molemmat,
    Ja vartalo, posket valjut
    Ne näljästä kertovat,

    Niin arkana auvoisilta
    Hän almua anovi —
    Ja vaatia vaikka voisi,
    Hän pyytävi nöyrästi.

    Oi, että se pyyntö kuuluis
    Ja tunkisi sydämmiin
    Ja lempeä herättäisi
    Se veljihin kärsiviin!

    Mut penseä, kylm' on mailma,
    Niin kylmä ja itsekäs;
    Oi lapsonen — ei se huoli,
    Vaikk' kuolisit nälkähäs.

    Laps' raukkani, ken sa lienet,
    Kova kohtalos liian on:
    Elo pitkä on kenties sulla
    ja — synkeä, iloton.

Riemun ja surun malja.

    On riemun malja ja surun malja,
    Ja laulaja niistä juo. —
    Autuutta Olympon
    Ja tuskaa Tartaron
    Ne hälle suo.

    Ja riemun malja on pien' ja kirkas,
    Se loistavi helmeillen.
    Ja ilon ihanan
    Ja suuren, runsahan
    Suo vaahto sen.

    Ja siitä kumpuvi laulut hellät
    Ja hilpeät, riemuisat;
    Ylistää sointua,
    Elämän suloa
    Ne tahtovat. —

    Mut surun malja on suur' ja syvä,
    Se täpösen täysi on.
    Kaikk' elon murehet
    Ja tuskat tuliset
    Ne siinä on.

    Ja siitä laulajan juoda täytyy
    Niin syvältä siematen;
    Kuin elon nestettä,
    Niin juopi myrkkyä
    Hän — riutuen.

    Ja täytyy lauloa surut suuret
    Ja ankarat taistelut,
    Siks' kunnes viimeinen
    Sykintä sydämmen
    On tauonnut.

Vanha ukko.

    Kuusen-oksia vihriöitä
    Ukko heitteli kadullen,
    Taisi kylvää hän sinne myöskin
    Surun kirkkahan kyynelen —

    Koska harmajan hapsipäänsä
    Yhä kaihoen kumarsi,
    Koska vapisi käsi hällä
    Kun hän oksia heitteli.

    Liekö heitellyt niitä sinne
    Oman lapsensa varallen,
    Liekö mullannut niiden kanssa
    Ilon armahan, ainoisen?

    Vaiko mietti hän elämänsä
    Monivaiheista tarinaa?
    Ehkä aatteli: mulle kohta
    Toinen oksia heittää saa.

    Kuusen-oksia vihriöitä
    Ukko heitteli kadullen,
    Taisi kylvää hän sinne myöskin
    Surun kirkkahan kyynelen.

YHTEISKUNTA.

Pois kirous maastamme!

    Yks' voima on, jota inhoan
    Niin syvään, kun ihminen voipi;
    Se voima myrskyissä maailman
    Vain turmioks' salamoipi;
    Se voima on tuttuna kautta maan
    Ja huolta ja tuskaa se tuottaa vaan.

    Se kylvää kyynelten kylvöjä
    Ja tuhanten onnen se murtaa,
    Se riistää lapsetkin äidiltä
    Ja vaivojen vakoja uurtaa;
    Ja vaoista viljana nousemaan
    Saa syntiä, rikosta, tuskaa vaan!

    Kas nuorukaista niin ylevää
    Ja elämän toiveita täynnä,
    Jok' isänmaata vois hyödyttää —.
    Voi, kuinka on hänenkin käynnä!
    Miss' on nuo toivehet kaikki nyt?
    Ken on ne sortanut, särkenyt?

    Kas miestä ijässä miehuuden,
    Hän myöskin sen voiman on orja,
    Ja omaa liettänsä ryöstäen
    Sen uhriksi kaikki korjaa; —
    Mut vaimo ja lapset ne surra saa
    Ja kärsiä puutetta katkeraa.

    Ja katso suojia vankilan,
    Niin kolkon kolkkoja, vielä! —
    Oi kaikki surkeus maailman
    On yhtehen koottuna siellä:
    Kaikk' irstaus, valhe ja viekkaus
    Ja myöhäinen kalvava katumus.

    Mut mikä syynä on kurjuuden
    Ja kaiken sen turmion juuri?
    Oi, voima se on tuo hirmuinen,
    Tuo kunnian ryöstäjä suuri;
    Sit' ihminen viinaksi nimittää,
    Mi himoja syömmehen synnyttää.

    Siis kellä rinnassa sydän lyö,
    Mi riemuta voi sekä huolla,
    On tässä suuri, on pyhä työ,
    Min puolesta elää ja kuolla:
    Pois juoma se inhottu helvetin,
    Pois kirous maastamme hirmuisin!

Jyväskylän Työväen-Yhdistykselle.

    Tää aik' on rientojen, yhdistysten —
    Tää aika — aika on liittojen;
    Huojentaa kuormia kärsimysten
    Se tahtoo lemmellä veljyyden.
    Mik' ompi onneksi armaan Suomen,
    Sit' tähtää aikamme yhteistyö;
    Valjennut maallemme on sen huomen,
    Ijäksi siirtynyt pitkä yö. —

    On paljon kärsinyt Suomen kansa,
    On tuskat tuntenut tuhannet —
    On maansa höystänyt hurmeellansa,
    Voimansa uhrannut viimeiset.
    Kentillä Lützenin kerran voitti
    Se sankarimainetta ihanaa,
    Ja Siikajoen kun päivä koitti,
    Valaisi verta se, kunniaa.

    Kun pani peltojen viljan halla,
    Maamiehen toivehet murtaen,
    Ei edes näljän ja vaivan alla
    Sit' tahranneet työt rikosten.
    Ei nälkäkuolema kauhuillansa
    Uljuutta kansamme murtanut:
    Sadottain haudaten kuolleitansa
    Se kesti kaikki — ei sortunut.

    Se aik' on vierinyt aikaa sitten,
    Tää aika levon ja rauhan on.
    Tuost' yöstä tuskan ja hurmehitten
    Meill' aamu armas nyt noussut on.
    Sen valo kirkas nyt leimuaapi,
    Se vallan uudeksi olot luo;
    Nyt tieto, taidekin kukoistaapi,
    Työ kaikki hedelmät runsaat suo.

    Ja kansa uhkuvi nuoruuttansa,
    Se innoin yhtyvi rientoihin;
    Se tahtoo koitella voimiansa,
    Sen miel' on jaloihin toimihin.
    Se tekee liittoja keskenänsä
    Ja yhdistyksiä perustaa,
    Ja puutteen poistaen keskeltänsä
    Vauraaksi itsensä kasvattaa.

    Tää aik' on rientojen, yhdistysten —
    Tää aika — aika on liittojen;
    Huojentaa kuormia kärsimysten
    Se tahtoo lemmellä veljyyden. —
    Työväen yhdistys, työtäs hiljan
    Juur' alkanutta sä jatka vaan!
    Nyt kylvät siemenes, siitä viljan
    Käyt kerran runsahan leikkaamaan!

    Käy viljan kylvöhön, joka kerran
    Työmiehen turvavi vanhuutta —
    Mutt' ota kanssasi pelko Herran,
    Es'isäin kilpi tuo ankara.
    Edespäin rientäös — ennallensa
    Isäimme jääköhön rikkaus,
    Niin, heidän uskonsa, rakkautensa
    Ja jalo itsehen-luottamus!

Tyttökoululaitoksen 50:tenä muistopäivänä.

6.11-1843-6.11.1893.

    Runotar sirosiipi, vilpoisasti
    Leijaile tänne, kuni tapas on,
    Niin että soitto soisi ihanasti,
    Sopeissa helkkyis kielet kantelon!
    Nyt sull' on syytä soittaa riemuisasti,
    Kun tuhannet ne yhtyy ilohon:
    Puol' vuosisataa sitten Suomi jalon
    Soi tyttärilleen lahjan: tiedon valon.

    Puol' vuosisataa sitten täällä aukes
    Tie naisellekin tiedon maailmaan,
    Ennakkoluuloin rautakahleet raukes,
    Ijäksi murtuivat ne ruostettaan.
    Elämä uusi sekä laaja laukes,
    Se kutsui naista työhön intoisaan.
    Ol' vuosisatain kaiho taustanansa,
    Vuos'satain toivo eessään loistossansa.

    Vuos'satain kaiho taustana ol' hällä,
    Miljoonain ikävöimys totuuteen,
    Kun pilkka osana ol' henkevällä
    Ja naisen tie vei kuoloon henkiseen.
    Valoa sydämmellä lämpimällä
    Hän rakasti, — mut yön sai osakseen,
    Vaikk' Kantelettaremme helmivyötä
    Jo punoi hänkin, kulkein korven yötä.

    Mut nyt on toisin. — Suomi tyttärilleen
    On lahjan suonut kuninkaallisen;
    Siks' ilo ouruaa nyt ylimmilleen,
    Sydämmet riemu täyttää tuhanten.
    Siks' ilon noustessa nyt sävelilleen
    Myös nousee kiitos valon Isällen,
    Hän ensimmäinen on ja viimeinenki,
    Häneltä totuuden saa ihmishenki.

    Rakensi Kreikkalaiset totuudelle
    Ihanan templin kirkasloisteisen —
    Avoinna oli valonsätehelle
    Sen joka sivu, joka kulma sen.
    Me pyhitämme koulut totuudelle,
    On oppilaitos templi totuuden,
    Jok' oppiaine säteitä sen tuopi
    Ja valoa ja kirkkautta luopi.

    Jo näitä temppeliä maass' on monta,
    Mi naisiakin tiedon tielle vie;
    Vain harvat muistaa aikaa auvotonta,
    Kun valohon ol' suljettuna tie.
    Mut että raskast' ol' se, toivotonta,
    Siit' tuskin kellään epäilystä lie.
    Ne sortui monet hämäryyteen, yöhön; —
    Me käydään riemuin valon suureen työhön.

    Siit', isänmaamme, sulle armahalle
    Nyt kaikkialta lämmin kiitos soi;
    Asettaa tyttäres sun korkealle,
    Ne sua rakastaa ja ihanoi.
    Ja työllä hiljaisella, ahkeralla,
    Ne hartain mielin sua kunnioi;
    Sa Herran lahja korkea ja pyhä,
    Oo Herran siunaama sa aina, yhä!