The Project Gutenberg eBook of Syvistä hetteistä, by Marja Salmela

Palkka
Lopputili
Syvistä hetteistä
Velkaantunut
Näyttämön takaa
Kerran konsertissa
Tienristeyksessä
Ystävyys
Kuolinisku

PALKKA

Uutinen levisi salaman nopeudella keittiöstä keittiöön suuressa kivimuurissa, missä professorilaiset asuivat ja kaikkialla se herätti hämmästystä. Tuttavat ja ystävät ihmettelivät sitä kilvan, levisipä ihmettely vielä laajaan piiriin, joka oikeastaan oli Leenalle tuntematon, mutta jossa tiedettiin hänen palvelleen paikassaan kahdeksantoista vuotta.

Eniten ihmeissään oli sittenkin Leena itse. Hän ei ensinkään jaksanut käsittää, että se oli totta, ei edes, vaikka par'aikaa kuivatessaan päivällisastioita kerta toisensa jälkeen huomautti itselleen, että hän teki tätä viimeistä kertaa.

Kun hän oli kuivannut juomalasit ja järjestänyt ne tarjoiluhuoneen kaappiin, painoi hän kaapin oven päättävästi kiinni. Satojatuhansia kertoja oli hän kai avannut tämän oven ja sen taas lukkoon painanut, mutta nyt se tapahtui viimeistä kertaa.

Sitten hän järjesti veitset ja haarukat laatikkoon, taaskin toistaen: "viimeistä kertaa". Mutta uskomattomalta se sittenkin tuntui.

Kun kaikki oli kunnossa ja pyyhkeet riippuivat kukin kohdallaan nauloissa, joiden yläpuolelle oli merkitty pyyhkeen tarkoitus: hopeaa, lasia, porsliinia ja veitsiä varten, painui Leena läheiselle tuolille väsyneenä kuin ylenmääräisestä rasituksesta.

Ei hän usein ollut toimettomana istunut, mutta nyt hän sen teki. Ei hän myöskään ollut päätään vaivannut elämän monimutkaisilla ongelmilla, mutta nyt oli eräs näistä asettunut aivan hänen tielleen, tunkeutunut niin lähelle, että hänen oli mahdoton sitä väistää. Siksi saivat hänen ahkerat kätensä hetken levätä, ja sentähden kuvastui raskasmielinen, mietiskelevä ilme hänen harmaansinisissä silmissään.

Oliko se todella mahdollista? Oliko se paikka, joka toista vuosikymmentä oli ollut hänen kotinaan, nyt jätettävä? Kadottaisiko hän kaikki oikeutensa täällä ja annettaisiinko ne vieraalle, joka sitten siistisi, järjestäisi ja huolehtisi kaikesta yhtä kotiutuneena, kuin Leena ennen?

Entä Leena itse, minne hän joutuisi? Eihän hän voinut vanhoilla päivillään enää uusiin oloihin perehtyä. Eikä hän nyt enää jaksanut työssä raataa niinkuin nuorena.

Mikä silloin hätänä, jos joutuikin vieraisiin. Olihan silloin voimia, ja elämä oli edessä. Mutta nyt se oli toista, kun vanhuus jo alkoi painaa.

Sehän se huolestutti, kun ei enää ollut voimia työhön eikä säästöjäkään paljon, ei ainakaan niin riittävästi, että olisi voinut hankkia oman asunnon. Milläs sitten olisi elänyt, jos olisi vuokrannut itselleen oman huoneen tai keittiön jostain laitakaupungilta? Siihenhän se kaikki pian olisi huvennut.

Sillä lailla se otti, aina kun vain ajattelemaan rupesi. Ja ajatella kuitenkin täytyi. Pianhan lähtö oli edessä. Kyytimies koputtaisi ehkä piankin ovelle ja veisi Leenan sekä hänen tavaransa tuttavan luokse, jonka ullakolla Leena oli saanut luvan säilyttää omaisuutensa, siksi kun saisi asiansa järjestetyksi. Leena itse aikoi sitten lähteä muutamaksi viikoksi maalle erään lapsuuden toverin luokse. Mutta entä sitten? Mikä sitten neuvoksi?

Hätääntyneen ja neuvottoman näköisenä nousi Leena ja avasi oven ruokasäiliöön, jossa hänen katseensa tarkastavasti siirtyi laudakolta toiselle. Hän tahtoi kääntyä pois kaikesta tuntemattomasta, jota ei pystynyt selvittämään, alalle, jolla oli kuin kotonaan. Pianhan uusi palvelija sitäpaitsi saapuisi, ja Leena itse olisi jo kaukana, kun illallispöytä oli katettava. Hänen täytyi pitää huolta siitä, että kaikki oli kunnossa.

Liekö ollut itserakkautta vai mitä, mutta omien huolten ohessa pakkasi Leenaa huolestuttamaan sekin, miten herrasväki toimeen tulisi hänen lähdettyään. Tottuisikohan tuo uusi pian isäntäväkeensä ja he häneen?

Ei se helppoa ollut, kun uusi oli aisoihin opetettava. Vanha tiesi jo tavat, teki työnsä tottuneesti ja itsestään ihan kuin vanha työhevonen, joka aisoissa kulkee niin taitavasti, ettei ajajalla huolta mitään. Itsestään tietää, missä on pysähdyttävä, mihin poikettava ja miten joutuin mentävä. Ei se uudelta niinkään käynyt, ei ainakaan opetuksetta.

Eihän professorilaiset muuten konstikkaita olleet. Hyviä olivat olleet Leenalle. Mutta olihan jokaisella omat tapansa ja meininkinsä, herrasväellä yhtä hyvin kuin Leenallakin. Hyvä oli, kun edeltäkäsin tiesi, miten asettua ja sovitella, niin että yhteen kävi.

Enin huolissaan oli Leena professorin tähden. Hän oli niin ystävällinen ja hyvä mies. Rauhaa hän rakasti enemmän kuin mitään muuta, sen tiesi Leena. Mutta rauhassa hän ei voinut saada olla, ellei kaikki keittiönkin puolella luistanut hyvin. Jos vain pieninkin erehdys siellä häiritsi rouvan mielenrauhaa, täytyi professorinkin ottaa osaa huoleen. Hänhän oli vaimolleen avuksi annettu. Sitä ei professorska unohtanut.

Ei hän muuten ollut tuittupäinen eikä paha emäntä. Hänellä oli niin paljon, mikä mieltä kiinnitti enemmän kuin taloustoimet. Hän harrasti yhteiskunnallisia parannuksia, piti esitelmiä, kävi kokouksissa ja oli innokkaasti toimiva jäsen hyväntekeväisyysyhdistyksissä. Mutta ei hän silti kotiaan laiminlyönyt. Hän tiesi tarkalleen, mitä sopi vaatia hyvältä palvelijalta ja täytti tehtävänsä siinäkin suhteessa.

Olihan Leenan asema aluksi ollut vaikea. Rouva oli paljon poissa kotoa ja työt olivat tehtävät. Ei sitä aina ymmärtänyt miten. Mutta siitäpähän oppi, jos ei muuten niin ainakin sitten kun nuhdeltiin siitä, mikä oli jäänyt tekemättä.

Vähitellen oppi Leena itsestäänkin huomaamaan, mistä oli huolta pidettävä. Ei hän saanut edes tietää, näkikö rouva, mitä oli tehty ja oliko tyytyväinen, mutta olihan siitä hyvä mieli kuitenkin, kun tiesi täyttäneensä velvollisuutensa.

Kunnia-asianaan oli Leena varsinkin pitänyt kaikessa hiljaisuudessa huolehtia vähän professorskan puvustakin. Rouva hankki kyllä itse ompelijansa kautta uutta ja hienoa tarpeeksi, mutta tarvitsihan vanhakin jonkun verran huolenpitoa. Ja kun ei rouva sitä tullut ajatelleeksi, koetti Leena pitää huolta siitä.

Moni kohta, joka jäi huomaamatta, kun kaikki oli kunnossa, olisi kyllä piankin saattanut silmään pistää, jos olisi korjaamatta jäänyt. Sen hän tiesi.

Sentähden kohdistui Leenan ajatus taas hiukan levottomana uuteen, odotettuun tulokkaaseen. Millainen hän mahtoikaan olla? Ymmärtäisiköhän huolehtia tällaisistakin asioista? Ja tulisikohan pitämään kunnia-asianaan sitä, ett'eivät mitkään pienet puutteet saisi tulla näkyviin kodissa, jossa emäntä pystyi paljoa tärkeämpiinkin toimiin kuin talousaskareihin?

Leena oli päättänyt tarkastuksensa ruokasäiliössä. Keittiössä oli kaikki kunnossa, alkaen laudakoilla kiiluvista kuparikattiloista aina huolellisesti huuhdottuun lattiariepuun, joka riippui naulassaan vesiämpärin takana. Leenalla ei enää ollut mitään tekemistä tässä talossa, ei kerrassaan mitään. Täytyi vain odottaa kyyditsijää ja sitten heittää hyvästit.

Leena lukitsi ruokasäiliön oven ja lähti omaan huoneeseensa. Mutta kun hän täällä näki seinät alastomina ja ilman noita hänelle niin rakkaiksi tulleita pieniä tauluja, joita hän oli saanut muistoksi, näki pöydän liinattomana ja sitten suuren, kömpelön matka-arkun, johon sekä nuoren neidin kerran jouluksi antama pöytäliina että kaikki muut Leenan tavarat nyt olivat sullotut, silloin sai suru vallan.

Totta se siis kuitenkin oli! Nyt hän sen tunsi. Näin kipeästi ei vielä ollut koskenutkaan, paitsi sinä iltana, jolloin rouva tuomionsa hänelle singautti vasten silmiä: paras kun erotaan. Olet liian kauan ollut talossa. Sovit paikkaan, missä on vähemmän työtä ja nuori emäntä.

Kyllä ne sanat silloin koskivat ja kirvelivät, vaikka hän ei edes niitä todeksi jaksanut uskoa. Mutta nyt oli niistä sittenkin tosi tullut.

Leena huojuttelihe edestakaisin tuolillaan. Totta se oli. Hän oli vanha eikä enää niin sukkela kuin nuorempana. Ja heikkoutensa oli hänellä niinkuin muillakin. Rouvalla oli kyllä usein ollut harmia hänestä. Ihmekö, jos viimein väsyi. Typeryydessään vain Leena oli uskonut mahdottomaksi erota, kun kahdeksantoista vuotta oli yhdessä oltu.

Hän oli mielessään kuvitellut, että kyllä rouva hänen heikkouksiaan kärsii ja antaa anteeksi, niinhän hänkin puolestaan tekee. Vaikka olihan sekin ollut vaikeaa — varsinkin — muutamissa suhteissa.

Sellaiselta se oli tuntunut silloinkin, kun herrasväki ensi kertaa lähti kesäksi matkoille ja Leena jätettiin kotia katsomaan. Ruokarahaa hänelle annettiin ja vähäisen voi- ja perunavarastosta, mutta loput vietiin säilytettäväksi toisen talon kellariin tuttavien luokse.

Leena muisti, miten hän silloin oli pauhannut ja itkenyt, paiskellut ovia ja riidellyt lapsille. Mutta itkunsa syytä hän ei kenellekään selittänyt.

Vasta vähitellen oli hän rauhoittunut, kun rupesi ajattelemaan, että asiassa ei oikeastaan ollut mitään loukkaavaa. Ensimmäistä vuottahan hän oli talossa. Eihän se mikään ihme, jos ei rouva häneen vielä voinut luottaa. Kyllä asia korjautuisi jo seuraavana vuonna.

Vaan eipä korjaantunut, ei sinä, ei sitä seuraavana eikä sen jälkeisinäkään vuosina. Vähitellen Leenan täytyi oppia ymmärtämään, miksi hänestä kauan oli tuntunut karvaalta ja mahdottomalta, että rouvan mieleen ei juolahtanutkaan todella luottaa häneen, ei vaikka hän kuinka olisi koettanut talon parasta katsoa.

Kenties johtui rouvan luottamuksen puute koko hänen katsantokannastaan. Leena oli usein arvellut, tekikö hän emännälleen vääryyttä, mutta siltä hänestä vaan oli tuntunut kuin professorska ei koskaan olisi hänessä huomannut ihmistä, aina vain palvelijan. Professori oli vallan toisenlainen. Kyllä hänkin osasi käskeä ja järjestystä vaatia, mutta minkä sanoi, sen sanoi aina kuin ihminen toiselle ihmiselle.

Miksihän ei professorskakin samoin tehnyt? Usein se oli niin kipeästi koskenut Leenaan. Hän piti oikeastaan rouvastaan paljon. Ja kun rouva muuten oli niin älykäs ja hyvä ihminen, miksi hän ei tätä kohtaa koskaan näyttänyt ymmärtävän?

Kävisiköhän vastaisuudessakin samoin? Tai pääsisikö Leenan seuraaja ehkä paremmille päiville tässä suhteessa?

Leena milt'ei toivoi, että niin kävisi. Silloinhan ainakin syy olisi ollut hänen omansa eikä emännän.

Samassa soi sähkökello. Leena kavahti pystyyn. Professorskanhan piti mennä kokoukseen. Hän tarvitsi apua.

— Hakumies kai tulee pian — arveli professorska, etsiessään eteisen pöydältä parempia hansikkaita itselleen. — Olet varmaan jo lähtenyt, kun tulen kotiin.

— Ovatko kaikki asiamme nyt selvillä? Me päätimme mieheni kanssa antaa sinulle täyden palkan vuoden loppuun, vaikka nyt jo lähdet. Oletko saanut kaikki?

— Kyllä, kiitoksia! — Leena kuuli omat sanansa kuin unessa. Hän tunsi polviensa vapisevan ja omituinen, jäykistävä tunne kangisti koko ruumista.

— Sepä hyvä! — Professorska keräsi paperit pöydältä käsilaukkuunsa ja ojensi kättä. — Hyvästi nyt sitten! Ja onnea matkalle!

Ovi sulkeutui ja Leena kuuli professorskan silkkihameiden kahisevan portaissa. Siitä muistui mieleen, miten pian rouvan helmat aina kuluivat, kun oli juoksuja niin paljon. Muistaisikohan tuo uusi katsoa, ett'ei rouva vain tietämättään kävisi rikkonaisissa?

— Leena, sielläkö sinä olet — kuului professori kysyvän huoneestaan.
Samassa soitettiin kelloa keittiön ovella. Hakumies saapui.

Leena lähestyi professorin työpöytää. — Tahtoisin sanoa hyvästi. —
Hän niiasi.

Niin, minä arvasin. — Professori nousi ja ojensi kättä. — Hyvästi
Leena ja kiitoksia uskollisesta palveluksestasi!

Kuin unessa hoiperteli hän sitten huoneesta keittiöön, avasi oven odottavalle hakumiehelle, antoi määräyksiään tavaroista ja seurasi hetken kuluttua itse valmiiksi puettuna hakijaa odottavien ajokalujen luo. Sitten nousi hän rattaille, ja ajaja käski hevosta.

Leena ei katsonut taakseen, eikä sanonut sanaakaan pihalle kokoontuneille saattajille. Mitä he häneen kuuluivat. Ei hän sitä ainakaan voinut ymmärtää. Hän ei käsittänyt muuta kuin että niinkuin hän nuorena kerran oli maailmalle lähtenyt elatustaan ja tilapäistä kotia etsiäkseen vieraiden keskuudesta, niin hän nyt vanhana ja voimattomana jätti sen ainoan paikan, mikä hänestä enää oli kodilta tuntunut, jätti sen vielä kerran yksin ja turvattomana lähteäkseen maailmalle.

Kaikki peittyi hänestä paksuun pimeyteen, — pirstautui ja särkyi sirpaleiksi. Eikä hän mitään sille mahtanut. Hän ei jaksanut, ei voinut puolustautua enää.

Tylsä, harhaileva katse vanhoissa silmissään hän rupesi vain hiljaa huojuttelemaan ruumistaan edestakaisin ja tuon tuostakin hän sopersi kuin itsekseen: kiitoksia uskollisesta palveluksestasi, kiitoksia, kiitoksia!

LOPPUTILI

Kuivuutta oli kestänyt viikkokausia. Ruoho oli kärventynyt. Maa hehkui kuumuutta. Paikkapaikoin se oli kuivuuttaan halkeillutkin. Nääntymäisillään oli luonto, ja ihmisetkin näyttivät nääntyviltä.

Syrjäisen pikkukaupungin puistikossa kasvit seisoivat paksun pölykerroksen peittäminä. Näyttivät liian surkastuneilta jaksaakseen muuta kuin huokailla sadetta. Mutta virkistävän sadekuuron asemesta tulla pölähti vain hiekkapilvi toisensa jälkeen kaupungin kiveämättömiltä kaduilta.

Liike kaupungissa oli melkein lakannut. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla muuta kuin silloin tällöin jokunen, joka näytti kiireimmän kautta pyrkivän, kaupungin kuumuutta pakoon.

Kun aamujuna kello yhdentoista tienoilla tulla tohisi asemalle, ei siellä näkynyt ainoatakaan vastaanottajaa. Asemapäällikkö ojentelihe haukotellen portailla, ja asemamies kohotti veltosti punaista lippuaan. Molemmat näkyivät itsekseen arvelevan: tässä sitä on oltava — vaikka eihän tiettävästi ketään tule.

Ketäpä pölyinen ja eloton pikkukaupunki, kuumuutta hehkuvine hiekkakatuineen voisikaan houkutella keskellä helteisintä kesää.

Mutta matkustavia tuli sittenkin, — työmiehiä muutamia ja nuori huolellisesti ja hyvin puettu nainen.

Asemapäällikön hämmästynyt katse seurasi hetken tätä tulijaa. Hän ei voinut olla tuumimatta kuka tuo vieras mahtoi olla ja mitä hänellä oli asiaa. Mutta sen suurempaa mielenkiintoa ei hän jaksanut omistaa hänelle näin keskellä kesähellettä. Hän vetäytyi konttoriinsa, sulki oven ja heitti hyvillään kuuman virkapuvun päältään.

Ainakin parin tunnin ajan toivoi hän nyt saavansa rauhassa nauttia sanomalehdestään paitahihasillaan varjostavan käärekaihtimen suojassa.

Sillä välin oli vieras nainen kääntynyt asemalta kaupungin ainoalle valtakadulle. Kuljettuaan sitä kappaleen matkaa poikkesi hän rantakadulle, joka kaarteli pientä, sameavetistä jokea pitkin. Eteenpäin astuessaan silmäili hän kuin etsien ympärilleen, kunnes näki pienen puistikon istuinpaikkoineen. Hän teki päätöksensä samassa, valitsi hyvän paikan ja asettui siihen.

Kaupunkilainen ei hän nähtävästi ollut, mutta ei myöskään matkustavainen, joka tuli pitemmälle vierailulle. Pikemmin näytti hän saapuneen tänne parin tunnin kyläilylle. Tavaroita ei hänellä ollut muuta kuin siro, pieni käsilaukku. Puku oli myöskin pikemmin kylässäkävijän kuin matkailijan. Se oli yksinkertainen, mutta aistikas, todistaen sekä omistajansa huolellisuutta että hänen kykyään valita pukunsa sopiviksi puitteiksi persoonallisuudelleen.

Vieraan puvussa ja ulkomuodossa ei oikeastaan mikään ollut silmään pistävää. Kasvonpiirteet olivat tavalliset, hienonlaiset, tukka tumma, silmät kauniit. Mutta tavallisuudestaan huolimatta oli koko olennossa jotain kumman mieltäkiinnittävää ja tutkimatonta. Hän ei näyttänyt väsyneeltä eikä reippaalta, ei iloiselta eikä surumieliseltä. Oli mahdotonta hänen kasvojensa ilmeestä päästä muuhun käsitykseen, kuin että tässä oli henkilö, joka uskollisesti ja umpimielisesti kykeni säilyttämään olentonsa salaisuudet.

Oli jo kulunut puoli tuntia siitä, kun hän asettui paikalleen, eikä hän vielä tehnyt lähtöä. Ei hän myöskään näyttänyt odottavan ketään. Hän istui vain rauhallisesti eteensä silmäillen. Katseessa ei kuvastunut mietiskelyä, ei kiihoitusta, eikä haaveilua — tyyneyttä vain. Näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet aivan riippumattomia ulkonaisista oloista. Kesän herpaiseva kuumuus näkyi niihin vaikuttavan yhtä vähän kuin mikään mielenliikutus.

Hänen ajatuksensa koskivatkin juuri tuota suurta, ihmeellistä tyyneyttä, joka tuntui sellaiselta kuin ei mikään pystyisi sitä horjauttamaan. Se oli tavallaan luonnotonta ja kuitenkin toiselta puolen luonnollistakin. Täytyihän joskus tyyntyäkin pitkien myrskyjen perästä.

Mutta ihmeellistä oli sittenkin, että tuo tyyneys nyt tuntui niin hyvältä ja järkkymättömältä, kuin jos se aina olisi hänen omanaan ollut.

Nainen kääntyi tulijaan päin. Hänen kasvoillaan ei kuvastunut hämmästystä eikä mielenliikutusta. Toverillisesti hän vain nyökkäsi päätään tervehdykseksi nuorelle, vaaleapukuiselle herralle. Tämä ojensi kättä. Katse oli kiihkeä ja rukoileva.

Herra puraisi huultaan. — Helsingissä, miten toverillisesti sinä nyt! — —

— Sitäkö kuulemaan sinä kutsutit minut tänne, puolikuolleeseen pikkukaupunkiin?

— Pyysin sinua tänne siksi, että tämä tavallaan oli tienvarressa meille molemmille. Ja myöskin siitä syystä, että me täällä, missä ei kukaan meitä tunne, voimme rauhassa keskustella vaikka keskellä kaupunkia.

Nainen ei vastannut. — En enää tahtonut mitään salaisia tapaamisia, jatkoi hän tyynesti — sen kyllä ymmärrät. Mutta täytyihän meidän tavata. On kai meillä paljonkin toisillemme sanottavaa.

— Tämän kuultuani en todellakaan sitä ymmärrä. — Hän puhui kiihkeän kiihoittuneesti.

— Etkö todellakaan ymmärrä, Yrjö? Eihän tämä mahda olla odottamatonta sinulle? Johan olen kirjoittanut kaikesta — monastikin.

— Olethan sinä. Mutta minä en tahtonut uskoa — Ääni värisi
liikutuksesta. — Suostuin tapaamaan sinua täällä juuri siitä syystä.
Kaksi niin lujasti toisiinsa liittynyttä kuin me, eivät voi erota.
Kunhan tapaisimme, ymmärtäisit sen. Siihen luotin.

Ailin harmaat, älykkäät silmät loivat terävän, läpitunkevan katseen Yrjöön. — Sano suoraan, mitä ajattelet! — Kunhan tapaisit minut, saavuttaisit sinä entisen valtasi ylitseni. Sen tappioon et voinut uskoa. Erota siitä, jota on rakastanut, eihän siinä mitään mahdotonta. Johan sinä siihen olet tottunut.

Suuttumuksen puna kohosi toisen kasvoille… Jos et muuta aio kuin syytää solvauksia…

— Solvauksia? Älä ota sitä siltä kannalta! En minä soisi, että tässä sanoisimme toisillemme solvauksia enemmän kuin kohteliaisuuksiakaan. Soisin vain, että puhuisimme tyynesti ja suoraan jotta pääsisimme edes jonkinmoiseen selvyyteen ennenkuin eroamme. Muuta en pyydä.

— En tuomariksi. Tahtoisin vain päästä selvyyteen. Muuten käy ero vieläkin raskaammaksi.

— Ero raskaaksi? — Ääni värähti katkeruutta. — Niinhän se suita käy kuin hansikkaiden vaihto.

Pistos ei osunut määräänsä. Näytti siltä kuin toinen ei olisi sitä huomannutkaan. — Nemesis seuraa sinua, minua, meitä kaikkia, jatkoi hän tyynesti. — Monta sinä olet jättänyt. Nyt jätän minä sinut.

— Sinä tiedät — — Yrjö tulistui. — Rakkaus sinuun oli niin suuri, ett'en sellaista koskaan ennen ollut tuntenut. Siksi täytyi minun jättää hänet, joka oli minulle uskollinen kuin koira.

— Ja rakkaus häneen oli suurempi kuin tunne edellistä kohtaan. Siitä syystä oli edellinen jätettävä. Minua järjestyksessä seuraava saa osakseen suuremman rakkauden kuin minä, ja sitä seuraava vieläkin suuremman.

— Sitten kuin viimeksi tapasimme, olet vallan ihmeteltävästi kehittänyt ivailutaitoasi. Ennen en aavistanut noiden taipumustesi suuruutta.

— Sano ivailuksi, jos tahdot. Minä sanoisin tulleeni selvä- ja tarkkanäköiseksi. Kun opin tuntemaan sinut, olin vielä niin lapsellinen. En tuntenut elämää. Siksi olin myöskin niin herkkäuskoinen. Nyt minä sitä vastoin välistä aivan pelästyn omaa tarkkanäköisyyttäni. Tuntuu usein kuin näkisin ihan ihmisten puhki, pääsisin selville heidän salatuimmista ajatuksistaan ja tunteistaan. — Toiste taas huomaan, miten vaillinaista ja vähäistä tietoni vieläkin on.

— Siitä huomaat itse, miten naisellisen epäjohdonmukainen olet. Kaikki puheesi suhteemme purkamisesta ovat varmaan perustukseltaan yhtä löyhiä.

— Ei, siinä kohdassa ainakaan minulta ei puutu perustusta eikä johdonmukaisuutta. Siitä olen varma. Kun tutustuin sinuun, annoin sinulle koko sen rakkauden, jota niin kauan ja uskollisesti olin säästänyt, annoin sen eheänä, koskemattomana ja kokonaan. Rikoin tähtesi suhteeni melkein kaikkiin tuttaviini. Tein sen tuntien, että ihmisten tuomiot ja heidän ajatuksensa eivät vaa'assa paljonkaan painaneet, kunhan itse olin vakuutettu suhteemme laadusta, siitä, että se todella vastasi korkeinta, mitä mies ja nainen voivat olla toisilleen. — Uskoin, että niin oli, sillä luotin niin täydellisesti sinuun. Vasta kun luottamukseni sinuun rupesi horjumaan, horjui myöskin uskoni suhteeseemme. Silloin aukenivat silmäni, ja katseeni terästyi. — Älä luule, että tahdon sinua tuomita. Kaikille ei uskollisuuden lahjaa ole suotu. Kaikki eivät edes sen arvoa ymmärrä — jotta voisivat sitä tavoitella. — Vastatkoon kukin omasta puolestaan. Mutta totuus on elinehto joka ainoalle inhimilliselle suhteelle. Missä ei ole totuutta ja suoruutta, siinä pettää perustus. Siksi juuri särkyi meidän suhteemme.

— Voitko väittää, ettet toista suhdetta jo olisi rohkeamminkin rakennellut, jos vain olisit voinut olla levollinen minuun nähden? Et vielä tahtonut täyttä eroa minusta, siksi olit varovainen. Kukaan ei ollut jättänyt sinua. Sinä olit tottumaton kokemaan sellaista, etkä siihen tahtonutkaan tottua. Se sinua pidätti. Tunsit, että vaatisin suoruutta ja eheyttä, että valtasi perustus pettäisi samassa, kun totuus tulisi ilmi. Siksi koetit sekä itsellesi että minulle uskotella, että kaikki oli entisellään.

— Siksi, että nykyisyys selveni minulle entisyyden valossa. Kun näin, että väärillä tiedoilla olit minua pettänyt entisyyteen nähden, en enää voinut sinuun muutenkaan luottaa. Siitä kuoli rakkauteni.

— Luulin niin. Mutta olen oppinut ymmärtämään, ett'ei rakkaus — ei ainakaan minun rakkauteni voi kasvaa muuta kuin totuuden maaperässä.

Yrjö nousi kiivaasti. — Jo riittää. Minä olen ainakin saanut syytöksiä tarpeeksi.

— Älä sano syytöksiksi, pyysi toinen, pehmeä, milt'ei sydämellinen sointu sanoissaan. — Tahtoisin vain selittää sinulle kaikki, en syyttää. Itse ansaitsen syytöksiä. En ole ollut sitä sinulle, mitä jokaisen naisen, joka rakastaa, pitäisi olla toverilleen: siunattu, nostava voima, joka toisessa loihtii esiin ja voitolle paraimman, jaloimman hänessä. Annoin rakkautesi hurmata itseni. Se tuli elämäni kaikkikaikeksi. Siksi tuntuikin, silloin kun se petti, siltä kuin perustus olisi järkkynyt ja olisin syössyt pohjattomiin syvyyksiin. — Mutta sekin oli hyvä. Opin tuntemaan itseäni. Opin ymmärtämään elämää. Kärsimyksien merkitys selveni minulle. Näin lukemattomia joukkoja kärsiviä, surun murtamia, joita en ennen ollut huomannutkaan. Ymmärsin, miten tosi tuo raamatun kuvaus maailmasta on: ei mitään muuta ole olemassa kuin murhetta ja pimeyttä. Juuri sellaisena näin minäkin nyt elämän. Mutta samalla selveni minulle, että tuolla kaikella täytyy olla merkityksensä, tehtävänsä, muuten olisi elämä sydämetöntä pilaa, tarkoitukseton paha, josta olisi eroon päästävä niin pian kuin suinkin. — — En ole vielä päässyt selvyyteen — — mutta siitä olen varma, että on olemassa jotain, johon kannattaa pyrkiä ja josta voin tyydyttävää selvitystä saada. Ellen saisi luottaa siihen, en jaksaisi elää. Se, jolle ensimmäinen ja viimeinen rakkaus on ollut elämän keskus ja perustus, hänen täytyy tuon rakkauden sirpaleiksi särkyessä joko sortua tai saada parempaa, pysyvämpää, jolle elää.

Yrjö loi pikaisen, ihmettelevän katseen vierustoveriinsa. Miten tyynet ja kirkkaat hänen kasvonsa olivat. Se oli Yrjöä jo ensi näkemältä hämmästyttänyt. Mutta nyt vasta hän ymmärsi, että se ei ollut mitään hetkellistä ja teennäistä, vaan voimakas todellisuus, joka häntä pakotti alistumaan.

— Vai sitä varten sinä tahdoit tavata, sai hän viimein sanotuksi yksikantaan ja purevasti. — Tahdoit ilmoittaa, miten tyytyväinen olet itseesi, sysättyäsi minut syrjään.

— Sysättyäni syrjään? Kuinka sinä voit puhua tuolla tavalla? Olenko sysännyt sinut syrjään, jos sanon, että meidän on erottava siksi, että me emme voi olla toinen toisillemme onneksi ja avuksi, turmioksi vain? Tahdonhan tässä vain purkaa sellaisen suhteen, joka ei koskaan ole totuuteen perustunut. — Toivon, että eromme ja se mitä olemme oppineet, on auttava meitä selvempään elämämme ja sen tarkoituksen käsittämiseen — ja toteuttamiseen. — Olet kaikessa hiljaisuudessa oikeastaan jo joutunut uuteen suhteeseen — sen tiedät. Pyri jos mahdollista uskolliseksi siinä!

Miten levollinen, vakava ja toverillisen ystävällinen hän oli! Ei mikään näkynyt järkyttävän hänen rauhallista tyyneyttään, ei muistot, ei moitteet eikä iva. Se Yrjön tenhovoima, joka ennen oli Ailia hallinnut, oli nyt kuin jäljettömiin kadonnut.

— Olen kuitenkin ollut sinulle suureksikin hyödyksi, eikö totta? — Yrjö nykäisi hermostuneen vihaisesti viiksiään. — Olethan tässä ladellut pitkiä juttuja saamistasi opetuksista!

Aili ei huomannut sanojen purevaa pilkkaa. Ainakaan ei se kyennyt haavoittamaan.

— Juuri siksi, jatkoi hän, — että olen kärsinyt niin äärettömästi, mutta saanut lohdutusta tietoisuudesta, että kaikella on tarkoituksensa ja että elämämme erehdykset ja tappiotkin voivat meille voitoksi kääntyä, juuri siksi en voi ketään katkeruudella ajatella, — en sinua enemmän kuin muitakaan.

— En minä jalomielisyyttä tavoitellut. Tuntui vain luonnottomalta erota tapaamatta, erota ilman ainoatakaan selvittävää sanaa. — Sinä et sitä paitsi tahtonut uskoa kirjeitäni.

— En tahtonut, — enkä tahdo vieläkään. — Hän ojensi kiihkeän rukoilevasti kätensä Ailille. — Ethän voi tuottaa minulle sellaista surua?

— Surua? Olisiko se sinulle todella suru? Silloinhan meillä vielä on jotain yhteistä. Sinä olet kärsinyt, minä kärsinyt. — Kaikki olemme kärsineet. Kumpa vain kaikki voisimme tehdä niinkuin jalohelmisimpukka meren syvyydessä. Kun sen pehmeisiin kudoksiin haavoittava hiekkasiru pääsee tunkeutumaan, muuttaa se sen vähitellen omaan olentoonsa kuuluvaksi ja tekee sen sellaisella tavalla, että siitä muodostuu jalo, kallisarvoinen helmi. Kärsimys muuttuu voitoksi. Suru siunaukseksi. — Tiedät, että en vielä ole päässyt selvyyteen. Mutta tuskien tiellä, pimeyden ollessa suurimmillaan olen nähnyt sarastuksen aamuruskosta. Ja siitä iloitsen, sillä päivä, jonka koittoa se ennustaa, ei tuo lohdutusta ainoastaan minulle. Siitä riittää sitä koko kärsivälle ihmiskunnalle. — Olen saanut aavistuksen surun pyhästä suuruudesta ja Jumalan tarkoituksesta elämäämme nähden. Yrjö kohautti olkapäitään. — Haaveilua — utukuvia!

Kova, kivettynyt ilme jäykisti Yrjön kasvot. Hän oli käynyt ankaraa kaksintaistelua. Oliko lopultakin tappiolle jouduttava.

Aili nousi, epäröi hetken, mutta ojensi sitten kätensä. — Hyvästi ja kiitoksia, kun tulit. — Äänen sointu oli lämmin ja sydämellinen. — Vaikka eri teillä, kulkekaamme kuitenkin molemmat päivännousua kohden!

Hän kääntyi ja alkoi kulkea kiireisesti, melkein juoksujalkaa pientä päivän paahtamaa asemaa kohden. Hetken kuluttua hän oli näkyvistä kadonnut.

SYVISTÄ HETTEISTÄ

Salomaan lumipeitteisten metsien läpi pilkistivät talviauringon viime säteet. Surumielisen lempeinä tuntuivat ne luontoa hyväilevän, hyväilevän hellästi ja viihdyttävästi kuin äiti onnesta osattomaksi jäänyttä orpolastaan. Arkaillen, melkein kuin anteeksi pyytäen ne pujottautuivat puiden lomitse kuin tuntien oman heikkoutensa. Tiesiväthän miten toivottoman vähävoimainen auringon niukka valo oli taistelussaan talven kovuutta vastaan täällä pohjan perillä, pitkien talvipimeiden ja kovien pakkasten mailla.

Mäen rinteellä sijaitsevan, yksinäisen talon portailla seisoi nuori tyttö. Hän kääräisi hartioilleen heittämänsä suojahuivin paremmin ympärilleen ja kiiruhti sitten sukkelaan, melkein pelokkaasti pihan poikki portille, johon pysähtyi.

Hänetkin näytti vallanneen sama surunvoittoinen tunnelma, minkä talvinen aurinko luontoon loi. Katse solui kuin hyväillen pitkin lumilakeutta, kulki mäen rinteeltä toiselle ja metsän vihertävästä etuvartijajoukosta etäisyydessä siintäviin siniharmaisiin harjanteihin asti.

Haikeaa hyvästelyä kuvastui katseessa, mutta samalla ilmaisi se muutakin. Siihen sisältyi kiitosta kaikesta, mitä tämä yksinäinen, karu luonto ystävänä kykeni antamaan, yhdistettynä tuskalliseen tunteeseen siitä, miten paljon se myöskin taisi ihmiseltä riistää ja vaatia.

— Signe, mitä sinä ajattelet! Joudu pian pois! Tyttö portilla säpsähti, lensi punaiseksi ja kiiruhti juoksujalkaa sisään.

— Olet sinä ymmärtämätön, — nuhteli eteisessä toinen hellävaroen. —
Ajattele, jos vilustuisit juuri ennen matkaa.

— En minä — puolustelihe Signe, — minä olen niin karaistunut. — Enkä minä aikonutkaan viipyä. Aioin oikeastaan lähteä haudalle. — Ääni värähti.

— Me kävimme jo siellä Valterin kanssa. Etsimme sinua, mutta emme löytäneet.

Signe ei vastannut. Hän avasi vain oven viereiseen huoneeseen, jossa veli istui. Ensi näkemältä hän ymmärsi, mitä veli teki, mutta hänen oli mahdoton saada sanaakaan sanotuksi. Selma-käly sitävastoin meni Valterin luo ja laski kätensä hänen olalleen. — Sinä luet, sanoi hän.

— Isän vanhoja kirjeitä. — Hän katsoi vaimoonsa ja sitten Signeen. Katse oli pinnalta tavallinen arki-alojen synnyttämä, mutta näytti siltä kuin syvemmällä olisi kytenyt lämpöä, joka ei päässyt puhkeamaan.

— Aioin mennä haudalle. — Signe läheni ovea. — Olin Ahotorpassa hyvästillä, kun te olitte siellä käyneet. — Hän livahti samassa ovesta kuin kieltoa peläten.

Veljen omituisen hillitty katse seurasi häntä, katse, jossa tuikahti esiin kuin kajastus salatuista sydänsyvyyksistä. Mutta Signe ei sitä huomannut.

Kun hän palasi kotiin oli lamppu jo sytytetty. Veli luki yhä isän kirjeitä ja käly istui pöydän ääressä, järjestäen lusikoita, veitsiä ja haarukoita säilöön. Signe asettui hänen viereensä ja rupesi auttamaan. He eivät sanoneet montakaan sanaa toisilleen, äänettöminä tekivät vain työtään silloin tällöin vilkaisten Valteriin, joka kirjeineen istui keinutuolissa.

Signe näki hänen väliin väsymyksen ilme kasvoillaan laskevan kirjeet luotaan ja painavan päänsä käsiinsä; ja hän ymmärsi silloin, mitä veli tunsi. Muistot ja ajatukset näkyivät käyvän hänelle liian raskaiksi. Hän sai nyt tietoa kaikesta, mistä vuosien kuluessa oli osattomaksi jäänyt. Nyt hän näki, miten yksin isä ja äiti olivat olleet, miten usein he olivat häntä ajatelleet ja miten suuresti kaivanneet.

Sydän suli Signen rinnassa, kaipaus ja kaiho, tuhannet, rakkaat ja samalla raskaat muistot sekä yksinäisyystunteeseen sekoittuva tarve saada rakastaa ja vastaanottaa rakkautta valtasi hänet. Jos hän olisi noudattanut tunteittensa vaatimusta, olisi hän mennyt veljen luo, kiertänyt kätensä hänen kaulaansa, painanut päänsä hänen olalleen ja siinä itkenyt, itkenyt vain.

Mutta kesken itkunsa hän olisi tuntenut, miten rikas sittenkin oli kaiken sen kautta, jota nyt muistona sai omistaa. Ja siitä rikkaudestaan hän olisi tahtonut veljelle osaa antaa. Hän olisi tahtonut kertoa isästä ja äidistä, heidän elämästään, heidän tavoistaan ja siitä, miten he rakkaudellaan olivat lapsensa elämää rikastuttaneet.

Mutta kun hänen katseensa sattui veljeen, kun hän näki hänet jäykkänä ja äänettömänä tuossa edessään, muisti hän, että veli olikin hänelle vento vieras ja sanat kuoleutuivat hänen huulilleen. Tuossa ei istunutkaan se iloinen, herkkätunteinen isän ja äidin Valter, josta niin paljon olivat puhelleet ja jota niin suuresti rakastaneet, vaan Signelle tuntematon, hieno pääkaupunkilainen, jonka juhlallisuus pakotti häntä tuntemaan omaa mitättömyyttään ja pienuuttaan.

Hitaan hitaasti kuluivat tunnit. Vihdoin läheni ilta kuitenkin loppuaan ja yö saapui. Mutta unta ei se sitä odottaville tuonut.

Signeä valvottivat milloin muistoihin ja eroon, milloin tulevaisuuteen ja sen muutoksiin kohdistuvat ajatukset.

Kälykään ei saanut unta. Appi-isäänsä hän ei tosin voinut suuresti surra, ei omasta eikä Valterinkaan puolesta. Olihan Valter jonkun verran vieraantunut vanhemmistaan, kun ylioppilaaksi tultuaan joutui setä-ukon kasvatiksi, ja itse hän oli appi-ukkoaan nähnyt vain silloin, kun vanhus vaimoineen teki tuon pitkän, siihen aikaan vielä niin vaivalloisen matkan Valterin ja hänen häihinsä.

Mutta kuoleman kolkkous oli sittenkin tehnyt häneen järisyttävän vaikutuksen. Hän tiesi, miltä se tuntui, kun läheltä koski. Siksi hän ei koskaan kylmänä voinut kuolemaa silmiin katsoa. Olihan hänellä kyllä isä ja äiti elossa, molemmat pirteinä ja työkykyisinä. Mutta kuolema oli korjannut sen mikä oli ollut vieläkin rakkaampaa. Hänen herttaiset pikku tyttönsä, heidän ainoat lapsensa, olivat viikon kuluessa kumpikin kuolleet, ja ne sanomattoman tuskan yöt, joita hän heidän vuoteensa ääressä oli viettänyt, eivät häneltä unohtuneet. Ne päinvastoin uusiutuivat joka kerralta, jolloin ulkonaiset tapahtumat tavalla tai toisella repivät arpeutumassa olevia haavoja.

Valter heittelihe samoin unettomana vuoteellaan. Entisyys muistoineen pyrki penkomaan sydäntä pohjia myöten. Mutta hän ei tahtonut suostua siihen. Hän oli oppinut tahdon ja tottumuksen voimalla tukahduttamaan tunteensa. Sentähden hän tahtoi nytkin päästä voitolle.

Ennen aamun sarastusta olivat kaikki talossa liikkeellä. Tavarat kuormittiin rekiin, turkit, nahkaset ja suojahuivit haettiin pitkämatkalaisten peitteiksi. Sitten lähdettiin.

Signestä oli kaikki kuin unta. Hän ymmärsi vain sen, että taaskin oli ero edessä, taaskin pitkät, ehkä ainaiset hyvästit heitettävät.

Kun aamuhämärässä kulkusten kilistessä tie painui kotiseudun huurteisiin metsiin valtasi erohetken haikeus hänen mielensä, ja illalla, kun ajettiin eteenpäin vieraan pitäjän, mutta sittenkin samanlaisten synkkien, raskasta talviuntaan nukkuvien metsien läpi, tuntui yhä samalta. Hyvästiä täytyi vieläkin heittää, sillä olihan kaikki täällä samaa kotoista luontoa. Ja miten paljon se antamaan kykeni ja miten rakkaaksi saattoi käydä sen ymmärsi yksin se, joka erotettuna kaikesta muusta oli yksinäisyydessä vuosi vuodelta täällä elänyt luonto läheisimpänä ystävänä.

Illalla yövyttiin majataloon aseman läheisyyteen, ja aamulla alkoi vuorokauden kestävä junamatka eteläänpäin.

Signe oli kuin huumauksessa, kun vihdoin oltiin perillä. Untako se oli kaikki, isän kuolema, hautajaiset, ero lapsuudenkodista ja tämä pitkä, ihmeellinen matka. Untako hän näki katsellessaan tätä suurta, juhlallista pääkaupunkia, jonka korkeat kivimuurit, vilkas liike, ohi vilahtavat raitiovaunut ja meluisat, törähtelevät automobiilit täyttivät salon lapsen ihmettelyllä.

Toisinaan hän uneksi uskoi, toisinaan luuli viikoissa eläneensä vuosia, niin etäälle entisyydestä olivat hänestä viime aikojen tapahtumat hänet äkkiä siirtäneet.

Eikä hän tahtonut tästä huumauksesta vapaaksi päästä. Hän vietti yhä kumman ristiriitaista ja todetonta elämää.

Kaikki se uusi ja ihmeellinen, joka häntä nyt ympäröi, viehätti häntä tavallaan surusta huolimatta. Hän kulki päivisin pääkaupungin katuja, katseli, ihmetteli ja oli ihastuksissaan. Myymälöiden akkunat koreuksineen viehättivät häntä. Katuelämä kirjavine ihmisjoukkoineen vei hänet kuin satumaailmaan. Hän vain ihmetteli sitä, ett'eivät kaikki näyttäneet ihastuvan niinkuin hän, että kulkivat tietään eteenpäin kylminä ja välinpitämättöminä aivan kuin eivät olisi huomanneetkaan, miten vaihtelevaa ja ihmeellistä kaikki oli.

Päivisin tunsi hän tätä. Mutta kun rupesi hämärtämään, kun sähkövalot syttyivät, mutta talvi-illan raskasmielinen pimeys siitä huolimatta muistutti olemassaolostaan, valtasi hänet haikea ikävä. Kotimetsien viihdyttävä hiljaisuus muistui jälleen mieleen. Silmä kaipasi hankien kimmellystä kuutamon valossa ja korva kotoista kulkusten kilinää tai astuntaa säestävää lumen narahdusta yksinäisellä metsäpolulla. Hän näki iltalampun syttyvän isän huoneessa, ja hän tahtoi käsitöineen asettua tavalliselle paikalleen, isän tarttuessa kirjaan tai sanomalehteen. Mutta kaipauksen esiin loihtima kuva katosi samassa, ja todellisuus muistutti hänelle armottoman ankarasti, että koti nyt oli tyhjänä, ja ne rakkaat velvollisuudet, jotka olivat antaneet hänen elämälleen niin paljon sisältöä, nyt olivat loppuneet.

Itse hän oli joutunut tänne suuren maailman vaihtelevaan, mutta samalla väsyttävään pyörteeseen, jossa hän kaikesta huolimatta tunsi olevansa kuin juureton puu.

Hänen orpoudentunnettaan lisäsi sekin, että hän ei voinut kotiutua veljen luona. Kaikki oli täällä niin toisenlaista kuin vanhempien kodissa. Mutta eihän hän sitä ihmetellyt. Luonnollistahan se oli. Oudommalta tuntui, ett'ei mikään täällä vastannut sitä, mitä hänen mielestään varakkaassa pääkaupunkilaiskodissa olisi pitänyt olla. Tuntui siltä kuin ei varallisuus täällä olisi kyennyt luomaan minkäänmoista hauskuutta ja elämän mukavuutta ympäristöönsä, iloa vielä vähemmän. Hyöty, käytännöllisyys ja täsmällisyys tuntui täällä olevan määräävänä. Niiden vaatimuksista täytyi kaiken muun väistyä.

Tämä tuntui niin käsittämättömältä etenkin kun Signe ajatteli sitä Valteria, josta isä niin usein oli puhellut ja josta äiti oli hänelle kauneimmat kertomuksensa kertoillut siihen aikaan, kun hän sadun kaipuussa äidin syliin kapusi. Se Valter oli ollut vallan toisenlainen, iloinen, herkkätunteinen ja taipuisa. Mikä oli hänet muuttanut? Olivatko isä ja äiti hänen suhteensa erehtyneet vai oliko kasvattajasetä hänet vallan toiseksi muuttanut?

Signe ei päässyt selville itsestään eikä ympäristöstään. Kaikki tuntui niin mieltä ahdistavalta. Työttömyys ja velvollisuuksien puutekin painosti. Hänellä ei ollut mitään paikkaa täytettävänä täällä. Palvelevia oli kodissa enemmän kuin palveltavia, ja muutenkin tuntui kuin tässä täsmällisessä talouskoneistossa kaikki olisi jo itsestään ratojaan myöten kulkenut.

Eikä hän kärsinyt yksin ulkonaisten olojen johdosta. Selvittämättömien vaikutusten paljous ahdisti häntä sisäisesti. Sydämen pohjalla kyti syvä, katkera kaipuu, pinnalla tuntui vaihtelevan pääkaupunkilaiselämän herättämä viehätys. Se oli sekin niin ristiriitaista.

Eniten hän kärsi tästä kotona, jossa kaikki oli niin painostavan hiljaista. Veljeään hän ei paljon nähnyt, ja Selma kälyn seurassa vaivasi häntä voittamaton ujous. Selma oli pääkaupungin lapsi ja oli ikänsä siellä oleskellut. Hän ei tuntenut sitä maailmaa, missä Signe oli kasvanut eikä oikeastaan niitä rakkaitakaan, joita Signe nyt kaipasi. Ainoastaan häissä käydessään olivat isä ja äiti olleet Selman seurassa. Hyvää, pelkkää hyvää olivat he tosin hänestä puhuneet, ja hyvä hän oli nytkin ollut heidän yksin jääneelle pikku Signelleen, mutta vieras hän oli sittenkin.

Painostavaa tunnetta kodissa lisäsi sekin, ett'ei Valter ollut ensinkään terve. Hän oli kotimatkalla nähtävästi vilustunut. Hän yski yhtenään ja valitti väsymystä.

Joskus, kun häntä rupesi ryittämään, sattui Signe näkemään, miten pelokkaana Selma häneen katsoi. Ja Signe ymmärsi, mitä tuo katse sisälsi. Hän tiesi, että se, joka kerran on kokenut kuoleman säälimättömyyttä, käy araksi pelosta, että menettää ehkä vielä viimeisensäkin.

Hänessäkin heräsi silloin samanlainen tunne. Vaikka Valter olikin hänelle vieras, oli hän sittenkin ainoa omainen, mikä hänellä enää oli elossa. Ei hän olisi suonut kadottavansa häntäkin.

Mutta isku tuli kuitenkin. Valter sai vilustumista entisen lisäksi, ja silloin pääsi tauti valloilleen, Se oli keuhkokuumetta ja alkoi ankarasti.

Selma ei väistynyt vuoteen äärestä. Hän tahtoi, hänen täytyi itse hoitaa Valteria. Hän ei saisi rauhaa muuten. Toiselta se ei tulisi tehdyksi niin kuin häneltä; eikä hänellä ollut varaa luopua viimeisestään.

— Lepää, lepää, — kuiskasi Valter, väsyneesti silmiään raottaen, — sinun täytyy levätä. Mutta sitten väsymys ja vaivat taas yllättivät ja kuumehoureet hämmensivät hänen ajatuksensa.

Hän oli yhtenään kulkevinaan kotipuolessaan suurten korpien ja soiden poikki. Jalka painui usein syvälle suoperäiseen maahan ja peloittavan raskaalta tuntui pyrkiä eteenpäin. Mutta ponnistella täytyi. Hänen kuljettavansa se oli se tie. Ei tässä muut voineet auttaa. Sentähden piti Selman levätä. Hän oli jo kulkenut liian pitkän matkan ja kantanut liian monta taakkaa Valterin tähden. Nyt täytyi hänen säästää itseään.

— Lepää, lepää, — kuiskasi Valter taas, ja tuskan hiki kohosi hänen otsalleen.

Selma kuuli, miten rukoilevasti sanat lausuttiin, ja heikko hymy kirkasti hänen kalpeita kasvojaan. Teki niin hyvää nähdä Valterin huolehtivan hänen puolestaan. Ja tekihän hän sitä aina, kun tosi oli kysymyksessä. Ainoastaan tavallisissa arkioloissa ei hänen miesluonteensa jaksanut käsittää, miten suuresti vaimo saattoi kaivata saada myöskin tuntea tuota rakkautta.

Tätä kaipuuta oli Selma usein tuntenut, välistä kalvavan voimakkaana. Hän oli monesti itseään siitä moittinut. Toiste taas oli puolustautunut sillä, että varmaan olisi ollut toisenlainen, jos vain hänen pikku tyttönsä olisivat saaneet elää. Mutta kun Valter nyt oli hänen ainoansa, tulihan tahtomattaankin odottaneeksi että hänen rakkautensa riittäisi korvaamaan kaikki.

Kohtuutonta oli se ollut. Sitä hän ennenkin oli itselleen vakuuttanut, ja nyt hän sitä toisti kerta toisensa jälkeen.

Aina kun Valter tiedossaan tai tiedottomana kuiskasi rukoilevana: "lepää, lepää", nuhteli hän itseään uudelleen siitä, ett'ei ollut kyllin ymmärtänyt antaa arvoa miehensä rakkaudelle. Mutta samalla tuntui kuin tuo kuiskaus aina lämpimän hellästi olisi hyväillyt, virkistäen väsähtymässä olevia voimia.

Oli yhdeksäs vuorokausi. Odotettiin taudin käännettä, mutta sitä ei vielä kuulunut. Yöllä ehkä tulisi. Hyvä koota voimia siksi.

Rouva Selma epäili hetken. Sairas oli vaipunut unenhorrokseen. Kaikki oli hiljaista. Hämy teki tuloaan. Nyt oli sopiva hetki mennä vähän ulos. Hänellä oli muutamia asioitakin toimitettavana ja kävely virkistäisi. Mutta tuntui niin vaikealta jättää sairas. Se oli hänelle suuri kieltäymys.

— Signe, — sanoi hän viimein, hiljaa raottaen ruokasalin ovea, — tahdotko vähän aikaa istua Valterin luona? Minä toimittaisin muutamia asioita kaupungilla.

— Kiitoksia. Mielelläni. — Pieni, mustapukuinen olento ikkunan luona liikahti, ja Signe seisoi samassa kälynsä vieressä, katseessaan kysymys: mitä kuuluu?

— Hän nukkuu. Ei sinun tarvitse tehdä mitään, ell'ei hän pyydä. Istu vain siellä, niin että olet saapuvilla, jos hän sattuisi heräämään.

Samassa kun käly sulki etehisen oven, hiipi Signekin hiljaa ja huomaamatta sairashuoneeseen.

Veli makasi yhä puolihorroksissa. Häntä väsytti näännyksiin asti. Hän oli taas ponnistellut eteenpäin soiden ja rämeiden poikki. Isä oli kulkenut edellä hän jäljessä, ihmetellen sitä, että isä ketterästi ja vaivatta pääsi eteenpäin sellaisissakin paikoissa, missä hän vajosi syvälle pettäviin hetteisiin.

Viimein kävi hänelle kuitenkin selväksi, mistä tämä johtui. Isä oli asunut ikänsä täällä, kuivannut soita, raatanut pellolla ja uhrannut parhaat voimansa maan hyväksi. Vähitellen olivat hän ja maaemo liittyneet niin lujaan ja läheiseen ystävyysliittoon, ett'ei enää petollisinkaan hete hennonut isän tielle esteitä asettaa.

Pojan kohtalo sitä vastoin oli toinen, sillä hän itse oli menetellyt toisin. Hän oli ollut uskoton kotoiselle turpeelle ensi nuoruudestaan saakka. Mutta syy ei ollut hänen. Pikemmin taisi hän syyttää kotiseutuaan siitä, ett'ei ollut voinut kehittyä siksi, miksi oli aiottu. Kotiseudun karu ja kitsas luonto sehän se oli ollut syynä siihen, ett'ei isä ollut voinut auttaa ainoata poikaansa ylioppilastutkintoa pitemmälle. Lääkärin pitkää uraa ei poika uskaltanut ajatellakaan, vaikka povessa kyti polttava halu. Vasta kun nuoren valkolakkisen pääkaupungissa piti mennä tapamaan varakasta ja lapsetonta sukulais-setää, johtui hänen mieleensä toivo sedän avulla päästä tuolle toivotulle uralle. Se ajatus pani hänet parastaan koettamaan. Eikä yritys ollutkaan turha, mutta tulos oli odottamaton. Vanha tukkukauppias tahtoi pitää huolta hänen tulevaisuudestaan ja ottaa hänet omaksi lapsekseen, mutta ainoastaan ehdolla, että hän antautuisi sedän työhön ja perisi hänen liikkeensä.

Sairas heittelihe levottomasti vuoteessa. Voi sitä tuskaa, jota se hänelle oli tuottanut! Ei kukaan aavistanut, miten vaikea valinta oli ollut ja mitä hän oli kärsinyt.

Hän kuuli, kuinka kotiportti narahti, kun hän sen avasi ensi kertaa valkolakki päässään. Äitikin sattui kuulemaan ja kiiruhti avosylin vastaan.

Miten onnelliset vanhemmat olivatkaan sinä iltana! Hänen iloaan häiritsi setä-vanhuksen ehdotus ja tulevaisuuden huolet.

Ensimmäisenä iltana hän ei hennonut asiasta puhua, mutta sitten oli kaikki vähitellen kerrottava. Unettomia öitä ja pitkiä keskusteluja siitä syntyi. Hän sai valita itse, mutta katkeraa se sittenkin oli. Lukea lääkäriksi, velkaantua ensi ylioppilasvuodestaan alkaen ja sitten ehkä pitkin elämäänsä ponnistella eteenpäin suuren velkataakan painamana, tai jäädä isää auttamaan karuun korpiseutuun, siellä ainaiseksi kytkeytyäkseen köyhään turpeeseen, muuta mahdollisuutta ei hänellä ollut, ell'ei hän tahtonut suostua tukkukauppiassedän tulevaisuustuumiin.

Hän suostui sedän suunnitelmiin. Mutta tuntui kuin elämä siitä pitäen olisi köyhtynyt ja käynyt niin tyhjäksi. Hän oli kuin itsensä myynyt.

Kun hän nyt huomasi, miten helposti ja esteettömästi isä kulki tietään eteenpäin, samalla kuin hän itse ehtimiseen vajosi suohon, sai suuttumus vallan.

Sairas mittaili häntä katseellaan kiireestä kantapäähän. Signe se oli. Kukapa muu nyt olisikaan voinut olla tässä. Hän kuului kotiin ja kotitunnelmiin. Mutta kummallisen vieraalta hän tuntui. Hän oli ohut pieni tytön tyllerö silloin, kun Valter muutti pääkaupunkiin sedän luokse.

— Älä sinä huoli minusta ensinkään, — pyysi Signe. Häntä niin kovin pelotti, että veli kääntyisi huonommaksi, nyt juuri kälyn ollessa poissa. — Sano vain, jos apua tarvitset, mutta koeta ennen kaikkea nukkua.

— Jos vaan olet puhumatta, niin istun. — Signe siirsi tuolin vuoteen viereen ja painoi käden silmilleen, jott'ei katsoisi sairaaseen. Ehkäpä hän nukkuisi pian.

Mutta unta ei kuulunut. Ajatukset tekivät ankarasti työtä. Hänen täytyi päästä selvyyteen. Kaikki oli niin kummallisen sekavaa. Menneisyys ja nykyisyys, kuumehoureet ja selvät ajatukset sotkeutuivat kaikki sekavaksi, selvittämättömäksi vyyhdeksi.

Viimein onnistui hänen tarttua ajatuksen päähän. Hän oli varma siitä, että se oli selvä ajatus eikä kuumehouretta, ja se tuntui hyvältä.

— Signe, isä puhui viime päivinään paljon sinusta. Hänellä oli toiveensa tulevaisuutesi suhteen.

— Älä nyt puhu. Eikä siitä olekaan mitään puhuttavaa. Koeta vain nukkua.

— Ei, ei, esteli sairas. — Sinun täytyy olla kiltti. Sinä jäät vallan yksin maailmaan, jos minäkin kuolen. Tahtoisin vähän tietää — — —

Signe huomasi, ett'eivät estelemiset tässä auttaisi. Siitä syystä hän veti tuolinsa lähemmä vuodetta.

— Jos vain makaat aivan hiljaa ja levollisena, juttelen sinulle niin paljon kuin jaksat kuulla.

— Katsos, isä piti hänestä itse niin paljon — siinä syy kaikkeen. Isästä hän oli niin hyvä ja kykenevä työntekijä. Hän olisi voinut saada kotitalomme oikein hyvään kuntoon. Sentähden olisi isä suonut hänen joutuvan sukuun tai oikeammin talon siten joutuvan hänelle. Talo olisi jäänyt perheemme omaksi ja samalla saanut hyvän hoitajan. Siksi isä niin kovin pyysi, että koettaisin pitää hänestä.

— Minustakin olisi ollut hauskaa kodin tähden. — Sinä ymmärrät sen. Ja sitten pidin hänestä tavallaan — tai oikeastaan siitä, että hän piti minusta. Se oli niin uutta ja ihmeellistä. Sinä tiedät, että minulla yleensä ei ollut paljon seuraa — ei herrojen ainakaan. Minä en tietysti ota lukuun isää ja maalais-ukkojamme enkä liioin vanhaa rovastiamme ja vallesmannia.

Sairas näytti kuuntelevan yhä halukkaammin. Pistokset eivät tuntuneet ja kuume houreet haihtuivat. Nykyisyyden ja menneisyyden sekava suhdekin jätti hänet rauhaan. Hän vain tunsi, miten etäinen, melkein unohtunut kotiseutu yksinkertaisuudessaan ja raittiudessaan häntä läheni ja kietoi hänet lapsellisen pikku siskonsa kautta.

— Niin, sanoi hän miettivästi kuin itsekseen. — Olet sinä kasvanut toisenlaisissa oloissa kuin muut nuoret.

— Ehkäpä se siksi tuntui niin hauskalta, että hän tuli, — jatkoi Signe, totinen tuumaileva ilme kasvoillaan. — Aina kun koetin päästä selville siitä, pidinkö hänestä vai en, tulin siihen päätökseen, että jos vain joku toinen nuori ylioppilas olisi osunut sinnepäin, olisin ollut yhtä huvitettu hänen seurastaan. Katso, enhän minä tietänyt minkälaisia nuoret herrat oikeastaan ovat. Sentähden oli seurustelu niin hauskaa, — ihan kuin tutkimusmatka uuteen, tuntemattomaan maailmaan. — Ja sitten kun isä niin kovin tahtoi, täytyi koettaa. — Mutta eihän sitä sittenkään voi mennä naimisiin sellaisista syistä.

Signe vetäisi tuolinsa vielä lähemmäksi vuodetta, ja omituinen,
lapsekas, milt'ei veitikkamainen ilme kuvastui hänen kasvoillaan. —
Jos voisi tehdä sitä koetteeksi vain — silloin ehkä olisin uskaltanut.
— — Mutta koko elämän ajaksi — —

Sairas loi pitkän, tutkivan katseen Signeen. Tuollainen hento, pieni tyttö, millaisia jutteli.

Valter ei tietänyt, mitä enimmin ihmetteli, hänen lapsekasta avomielisyyttäänkö, vaiko hänen suoraa, lahjomatonta tunne-analyyssiään.

Signe oli aivan unohtanut sairaanhoitajatoimensa, mutta veljen kysyvä katse palautti hänet äkkiä nykyisyyteen.

— Miten tyhmästi, että rupesin juttelemaan näin paljon! — Ääni oli anteeksi pyytävä. — Nyt asetun ikkunan viereen. Sinun täytyy nukkua.

Valter nyökkäsi päätään. Hänen oli niin tuskaisen kuuma. Oli kuin kuumuutta hehkuva aalto toisen jälkeen olisi hänen päällitsensä syöksynyt, aivan kuin upottaakseen, ja ajatukset rupesivat taas harhailemaan.

Vuode tuntui äkkiä kohoavan ja vajoavan. Hän ihmetteli ensin syytä tähän, mutta sitten oli hän ymmärtävinään, että hän olikin merellä ja makasi pienessä, ahtaassa laivahytissä. Hän rupesi pelkäämään, että myrsky yltyisi. Hänen oli jo nytkin niin vaikea olla.

Mutta samassa huomasi hän jo olevansa onnellisesti maalla ja astuskelevansa rantaa pitkin. Auringon kultaamana kimalteli aava meri, ja mahtavat dyynit kutsuivat houkutellen luokseen.

Pitkin siemauksin ahmi hän meren raitista ilmaa. Täällä oli niin ihanaa, niin hyvä olla! Ja virkistävät tuulahduksetkin hivelivät hänen polttavaa otsaansa.

Mutta hetken nautintoa seurasi taas tuskallinen tunne. Olihan hän yksin vieraalla maalla, muukalaisten keskuudessa. Yksin hän kulki rantaa pitkin, ypö yksin, kunnes hän tuli, hän, joka tuntui tutulta jo ensi näkemältä. Hänkin oli siihen asti ollut yksin, kulkenut merenrantaa syvässä surupuvussaan ja itkenyt usein. Täytyihän häntä lähestyä, kun hän oli niin yksin. Isä, äiti ja se, jota hän rakasti, olivat kuolleet. Siksi hän suri.

Pitkä suruharso liehui tuulessa ja pieni, hento käsi kuivasi usein kyyneleitä heidän yhdessä astuessaan rantaa.

Yht'äkkiä ojensi sureva molemmat kätensä hänelle ja hymyili läpi kyynelten. Ja silloin hän tunsi miten voimakas oli ja miten valmis ilolla kantamaan sekä hänet että hänen kuormansa.

Rakkautensa valtaamana hän tahtoi sulkea hänet syliinsä, mutta samalla hän tunsi taas vajoavansa, vajoavansa yhä syvemmälle.

Ensi hetkellä hän luuli dyynien petollisesti heille hautaa valmistavan, mutta pian huomasi hän tietämättään joutuneensa ulapalle, missä mahtavat laineet olivat hänet upottaa. Aalto toisensa jälkeen tuli vyöryen voimakkaana, saaliinhimoisena kuin nielaistakseen hänet, mutta hän taisteli vastaan epätoivon voimalla. Olihan tässä henki kysymyksessä.

Vähitellen hän rupesi kuitenkin tuntemaan pohjaa jalkainsa alla. Vajotti vielä, oli raskasta päästä eteenpäin, vaan hengenvaarallista se ei enää ollut. Hän olikin vallan erehtynyt. Merta ei ollut lähimaillakaan. Hän kulki vain suuren suon poikki kaukana kotipuolessaan.

Hän kohotti kätensä, pyyhkäistäkseen tuskanhikeä otsaltaan. Samassa terävä pistos sai hänet ääneen valittamaan ja käsi valahti hervottomasti peitteelle.

Kuullessaan valituksen oli Signe kavahtanut pystyyn ja seisoi samassa vuoteen vieressä. — Miten jaksat? Sinä olet nukkunut niin levottomasti.

Valter tuijotti sisareensa. Mistä hän tähän ilmestyi ja kuka hän oli? Hänkin oli surupuvussa, mutta ei hän sittenkään ollut sama. Hän, tuolla meren rannalla, oli niin kaunis ja suloinen. Mutta Valter oli epätoivoisena kiiruhtanut pakoon. Olihan hän sanansa ja rakkautensa jo antanut toiselle ja hän tahtoi pysyä uskollisena.

— Valter, oletko sairaampi? — Signe tarttui hänen käteensä. — Sinä et saa tulla kipeämmäksi. Kuuletko? Minä saisin siitä niin kauheita omantunnonvaivoja.

Valter yhä tuijotti sisareensa. Hänen ajatuksensa tekivät ankarasti työtä. Kaikki oli taas niin pahasti sotkeutunut. Hänen oli mahdoton löytää selvää ajatuksen päätä.

— Minä tein niin pahasti, kun juttelin sinulle isän toiveista ja omista, lapsellisista tuumistani. Sano, voitko antaa anteeksi tuhmalle pikku siskollesi.

— Isän toiveet. Tuhmalle siskollesi? Nyt hän sai päästä kiinni! Hän oikein ilostui.

— Pikku Signe, — sanoi hän sydämellisesti — elämä alkaa sinulle.
Veljesi on jo kulkenut pitkän kappaleen.

— Sinä et saa puhua, — pyyteli Signe rukoilevasta Hän oli aivan tuskassa. Jos veli nyt huononisi, ehkä kuolisi, jäisi se hänen omalletunnolleen.

— Älä ole levoton. — Sairas katsoi häneen selvänä ja tajussaan. — Et sinä ole tehnyt minulle pahaa. Entisyys vain on minua kuumehoureissani hätyyttänyt. Pitkän elämän varrella ehtii tehdä erehdyksiäkin paljon. Ja tuskallisinta kaikesta on se, kun ei tiedä, mikä on oikein, mikä väärin.

— Sinä tiedät, — jatkoi hän itsepintaisesti, että halusin lääkäriksi, mutta möin itseni tukkukauppiaaksi. Koetin tehdä parhaimman ymmärrykseni mukaan, mutta olen välistä ajatellut, että sittenkin taisin olla uskoton itselleni. Olisin ehkä toisella alalla kehittynyt vallan toisenlaiseksi. — Toisessakin suhteessa tukahdutin sydämeni syvimmät tunteet, mutta en minä silloinkaan muuta tahtonut kuin menetellä oikein.

— Valter, Valter, sinä et saa. Sinun täytyy olla hiljaa. — Signe melkein itki.

— Nyt en puhukaan enää. Tuntuu paremmalta nyt. Kaikki on niin selvää.
Väsyttää vain. Ehkä saan nukkua.

Valter loi pyytävän katseen lasiin, jossa oli jääpalasia. Signe pisti pienen sirusen hänen suuhunsa, korjasi pään-alusta ja aikoi vetäytyä pois, mutta Valter kutsui häntä.

— Älä ole huolissasi, jos nukun kauan ja sano Selmalle, ett'ei hänkään saa olla levoton. Olen vain niin väsynyt. — Pyydä Selmaa lepäämään. Et sinä voi aavistaa, miten hyvä vaimo hän on. — Monta erehdystä olen elämässäni tehnyt, ja moni kohta olisi ollut paremmin toisin, mutta siitä olen kuitenkin iloinen, että olen ollut uskollinen hänelle.

Signe ei vastannut, nyökkäsi vain päätään ja vetäysi lähelle ikkunaa, suuren nojatuolin luo, johon asettui.

Ihmeelliset, omituiset ajatukset pyrkivät häntä ahdistamaan, mutta hän hääti ne kaikki luotaan. Hän ei tahtonut eikä voinut ajatella mitään, ennenkuin näki, nukkuisiko veli todella.

Melkein henkeään pidättäen hän odotteli. Jos Valter nyt kaiken tuskallisen levottomuuden jälkeen saisi nukkua rauhallisesti ja tyynesti, jaksaisi hän varmaan voittaa taudin. Silloin Signen ei tarvitsisi syyttää itseään. Saisi vain iloita tästä hetkestä, joka hänet oli tutustuttanut hänelle tähän asti ventovieraaseen veljeen. Mutta joll'ei? Jos unta ei kuuluisikaan? Jos levottomuutta jatkuisi, kuume nousisi ja Selma hänet yöllä herättäisi tuskaisella: tule, hän kuolee.

Signe painoi kätensä tuskallisesti ristiin. Silloin alkoi vuoteelta kuulua syvää, tasaista hengitystä. Häneltä pääsi äkkiä nyyhkytys. Hän oli ollut niin äärettömän levoton, ja nyt tuli tuo lohdullinen, vapauttava varmuus siitä, että Valter vihdoinkin oli nukkunut.

Samassa kuuluivat kälyn askeleet portaissa. Signe pujahti hiljaa huoneesta ja kiiruhti vastaan. — Hän on ollut niin levoton, kertoi hän, houraillut ja uneksinut, mutta nyt hän nukkuu. Luulen varmasti, että hän paranee.

— Luuletko? — Käly laski lakkinsa eteisen pöydälle. — Onpa se ihmeellistä. Minä sen aivan tunsin poissa ollessani. Olin niin kovin levoton ensin, mutta sitten tuli äkkiä niin hyvä ja levollinen ollakseni. Tulin aivan vakuutetuksi siitä, että saisin pitää hänet.

— Hän pyysi, ett'et olisi levoton, jos hän nukkuisi kauan. Hän toivoi, että sinäkin lepäisit.

— Pyysikö? Ilon välähdys kirkasti kälyn väsyneet kasvot. — Sitten sen teenkin.

Hän hiipi varpaillaan sairashuoneeseen eikä hänen kauan tarvinnut täällä kuunnella, tullakseen vakuutetuksi siitä, että noin rauhallisesti ei Valter ollut nukkunut kertakaan, sittenkun sairastui. Noita tasaisia, syviä hengenvetoja, miten hyvää ne tekivät! Hän olisi niitä ilokseen kuunnellut vaikka kuinka kauan. Mutta hänenhän piti levätä. Valter oli pyytänyt.

Hän päätti kerta toisensa jälkeen lähteä, mutta aina hän silti jäi paikoilleen, vielä vähän aikaa kuunnellakseen nukkuvan tyynnyttävää hengitystä. Vihdoin hän kuitenkin teki lujan päätöksen ja meni hakemaan Signeä.

Tämä seisoi ruokasalissa ikkunan ääressä. Hän ajatteli tuota ihmeellistä keskusteluaan Valterin kanssa ja kysyi juuri itseltään, vieraantuisivatkohan he taas, samassa kun olivat päässeet tutustumaan? Mitäpä tehtävää hänellä enää olisi sairashuoneessa, eikä hän taas entisissä, tavallisissa oloissa voisi olla toisenlainen kuin ennenkään.

Istuttuaan hetkisen suuressa nojatuolissa ikkunan ääressä huomasi Signe kälynkin nukkuvan. Hänen omat silmänsäkin rupesivat tuntumaan niin raskailta ja pää retkahti hervottomasti. Mutta samassa hän oikaisihe säikähtyneenä. Ei, ei, hän ei saanut nukkua nyt. Hänen piti valvoa näiden molempien väsyneiden puolesta. Eikähän se vaikeaa ollutkaan. Olihan hän saanut siksi paljon ajateltavaa.

Hän oli yht'äkkiä aivan kuin löytänyt jälleen itsensä ja samalla löytänyt veljensä. Kaikki se, mikä tähän asti oli tuntunut ristiriitaiselta ja sekavalta, oli nyt selvinnyt. Hän ymmärsi Valteria ja ymmärsi itseään. Hän oli saanut aavistuksen siitä miten paljon on sellaista elämässä, joka ottaa osaa ihmisluonteen muovailuun. Hän oli pinnalla näkyvistä tuloksista saanut luoda katseensa salattujen syiden syvyyksiin.

Ennen hän oli usein katkerana kysynyt itseltään miksi Valter ei koskaan käynyt vanhempiaan katsomassa, mutta nyt sekin oli niin sovinnaisen selvää. Olisihan Valterin silloin ollut entistäkin vaikeampaa tyytyä kohtaloonsa, entistä työläämpää tukahduttaa ja kahlita tunteitaan. Sentähden hän oli pysytellyt poissa.

Katkerinta kaikesta oli se ollut, että Valter äidin sairastuessa oli ollut Selman kanssa kaukana ulkomailla, mistä oli mahdoton keritä kotiin. Signe oli usein jäljestäpäinkin tätä surrut, äidin tähden etenkin. Nyt se tuli uudelleen niin katkerana mieleen, mutta ei ainoastaan äidin, vaan myöskin Valterin tähden. Olihan hän itse sanonut kehittyneensä vallan toisenlaiseksi, kuin miksi oli aiottu. Ja syynä siihen olivat olot, jotka olivat pakottaneet häntä tukahduttamaan itsessään sen, mikä hänessä oli pehmeää ja lämmintä. Näin oli isän ja äidin herkkätunteinen Valter muuttunut muotoihinsa ja säntillisyyteensä kangistuneeksi mieheksi. Siten oli hänestä tullut tuo tukkukauppias, josta Signe sattumalta pari päivää sitten oli raitiovaunussa kuullut, ett'ei hänellä ollut tunteita eikä sydäntä.

Miksi oli elämä niin vaikeaa. Miksi asetti se ihmiselle niin suuria vaatimuksia niin mahdottoman raskaita ratkaistavia?

Signe painoi päänsä käsiinsä ja koetti hillitä nyyhkytyksiään. Hän pelkäsi häiritsevänsä nukkuvia, mutta samalla hän oli kiitollinen kyynelistä. Ne kevensivät mieltä niin suloisesti.

Hän itki, itki kauan ja hillittömästi kuin tulvilleen täyttynyt kyynelten lähde vihdoin olisi puhkeamaan päässyt, itki itseään, itki isän ja äidin Valteria, joka ei ollutkaan tullut sellaiseksi, miksi oli aiottu, itki elämää, joka käsittämättömine ongelmineen kävi monelle liian raskaaksi — ehkä kerran oli käyvä sellaiseksi hänellekin.

Kesken itkun muistui viimein hänen mieleensä pieni kertomus, jota isä usein tyytyväisenä ja hyvillä mielin oli kertoillut. Se koski suurta kansallisuusaatteen herättäjää ja valtiomiestä, joka odottaessaan vuoroaan päästä maan hallitsijan puheille, hänelle esittääkseen ehdotuksen maalle tärkeään uudistukseen, niin valtavasti tunsi hetken tärkeyden, että ajatuksissaan rupesi etsimään sopivaa rukousta, löytämättä kuitenkaan muita sanoja kuin: Isä lasten armias, kaitse mua pienoistas.

Tuo pieni kertomus johtui nyt niin lohdullisena ja rauhoittavana hänen mieleensä.

Se tuli tuoden hänelle kuin kodin lämpöä suuren maailman kylmyyteen, kuin opastusta antaen elämän matkaa varten.

Jos oli tärkeätä olla laatimassa lakia maalle ja puhuttelemassa hallitsijaa, niin olihan se toki tärkeää sekin, kun oli lähdettävä oudolle elämäntaipaleelle, kohden uutta, tuntematonta tulevaisuutta, joka tullessaan toisi ehkä aavistamattomia vaikeuksia.

Signen katse liukui pimeästä sairashuoneesta ulos sähkövalossa säteilevään suurkaupunkiin ja sen myllertäviin ihmisjoukkoihin, joiden keskuuteen hän, salomaiden lapsi, yht'äkkiä oli joutunut, hänen kätensä painuivat ristiin ja hänen sydämestään kohosi lapsellinen avunpyyntö omasta ja niiden rakkaiden puolesta, jotka nyt olivat hänen ainoat läheisensä elämässä.

VELKAANTUNUT

Eversti Ekfeltin vanhanaikuisen aistikkaassa kodissa vallitsi syvä hiljaisuus. Vanha kaappikello ruokasalissa vain käydä naksutti tahdikkaan tasaisesti, ja neiti Elisabetin nurkkahuoneesta kuului syttyvän takkavalkean räiskettä. Muuten oli kaikki hiljaista ja äänetöntä, kuin uneen vaivuttavaa.

Valaistustakaan ei näkynyt koko huoneustossa muuta kuin tuosta talon ainoasta uudenaikaisesti ja sirosti sisustetusta huoneesta, missä nyt iloinen loimu uunista loisti.

Talon emäntä ja ainoa tytär, Elisabet, oli vasta päättänyt pukeutumisensa, oli sammuttanut kynttilät peilin molemmilta puolin ja siirtänyt mukavan, valkealla vuohentaljalla peitetyn tuolin lähemmäksi uunia. Hän näytti väsähtäneeltä puuhastaan ja posket hehkuivat. Hän olikin tänä iltana pukeutunut huolellisemmin kuin ehkä koskaan ennen. Siksi tuntui nyt niin suloiselta rauhassa asettua lepäämään.

Näytti siltä kuin hän aluksi ei olisikaan muuta ajatellut. Mutta pian luistivat ajatukset uudelleen viime aikoina tutuksi tulleeseen uomaansa. Kun hän huomasi siron, pienen kengänkärkensä kurkistavan esiin helmojen liepeestä, kirkasti veitikkamainen hymy hänen kasvojaan.

— Kylläpä Boris ihastuisi! — Ajatus heräsi kuin itsestään ja teki hänet vallattoman iloiseksi.

Samassa kuuli hän isän soittavan sisäkköä, kuuli Martan kepeät askeleet salista ja huomasi hetken kuluttua isän lähteneen tavalliselle iltapäivä-kävelylleen.

Elisabetilta pääsi tyytymyksen hymähdys. Kaikki näkyi järjestyvän aivan mainiosti. Koska Boris ei ollut tavannut ketään kotona käydessään aamupäivällä, tulisi hän varmaan nyt uudelleen ehkäpä piankin. Ja silloin he ehtisivät puhella vähän kahdenkesken ennen isän kotiintuloa.

Se tuntui paljoa hauskemmalta, kuin jos he jo aamupäivällä olisivat tavanneet. Silloin hän oli itse vielä kuin huumauksissa matkan jälkeen ja isäkin olisi silloin ollut kotona. Nyt sitävastoin oli niin hauskaa odottaa tässä takkavalkean ääressä ja sitten saada hetkinen kahdenoloa varten.

Elisabet nousi, kohensi puita uunissa ja loi pikaisen katseen peiliin, jossa hän valkean loimussa näki kuvansa.

Taaskin täytyi hymähtää. Hän oli saanut hiuksensa niin hyvin järjestetyksi, ja tämä vaalea, sinisen harmaa puku, jonka ohuiden, pitsimäisten hillojen ja kaulakoristeen läpi rusoittava iho paistoi, vaatetti häntä mainiosti.

Elisabet asettui uudelleen lepotuoliinsa takan ääreen ja oikaisihe. Jännitys väsytti ja jännityksessä hän oli, se oli myönnettävä. Mutta naurettavaa se samalla oli. Tuolla ulkona suuressa maailmassa, missä he olivat tutustuneet ja seurustelleet, ei hän koskaan näin paljon ulkomuotoaan ajatellut. Hienot, ylhäiset kaunottaret kyllä häntä ympäröivät tuolla Rivieran rannoilla ja Italian ihanuuksien keskellä, mutta siitä huolimatta ei hän siellä suurestikaan ollut huolehtinut siitä, miltä näytti. Hän tiesi, että hänen kauniit, nuorekkaat kasvonsa ja pohjoismainen vaaleaverisyytensä herättivät ihailua, ja ja siihen hän tyytyi.

Mutta nyt oli toisin. Kun hän nyt ensi kertaa odotti Borista luokseen omaan kotiinsa täällä Suomessa, valtasi hänet omituinen pelko. Hän tuli ajatelleeksi, miten kovin toisenlaisissa oloissa Boris oli elänyt ja miten sietämättömältä tuntuisi, jos hän saisi vähintäkään aihetta ajatella, että tämä koti ja ne olot, joiden keskuudessa Elisabet oli kasvanut, olivat vähemmän hienot kuin se, mihin hän itse oli tottunut.

Elisabet nousi, otti pari kevyttä tanssiaskelta, kiepsahti sitten ketterästi saliin ja kiersi siellä pari sähkölamppua palamaan. Katse liukui arvostellen paikasta toiseen.

Ei, ei hänen sittenkään tarvinnut olla huolissaan. Arvokas aistikkaisuus ilmeni täällä kaikkialla, sekä yleisvaikutuksessa että yksityiskohtaisesti arvostellen. Hieno ja tyylikäs oli tämä hänen rakas, vanha kotinsa. Ei hänen sitä tarvinnut hävetä.

Hän tunsi taas melkein hillitöntä, lapsekasta iloa. Oli niin hauskaa, kun kaikki oli sopusuhtaista, hienoa ja kaunista.

Ei silti, että Boris sitä tulisi ajatelleeksi. Hänelle oli hän, Elisabet itse, kaikki kaikessa, sen hän tiesi. Mutta hänelle itselleen oli tuo tietoisuus tarpeen. Se vaikutti niin miellyttävän rauhoittavasti.

Elisabet kiersi sähköliekit sammuksiin ja palasi paikalleen omaan huoneeseensa. Ajatukset luistivat hetkeksi vaiherikkaisiin viime kuukausiin, jolloin Boris ja hän olivat tavanneet, tutustuneet ja ruvenneet pitämään toisistaan, mutta sitten täytyi taas palata nykyhetkeen.

Hän soitti sähkökelloa ja pyysi Marttaa lisäämään puita uuniin. Tällaista kunnon takkavalkeaa paksuista valkeakylkisistä koivupuista ei etelämailla tarjottu. Siksi tahtoi hän juuri tällaista näyttää vieraalleen.

— Ethän vain unohda sytyttää kaikkia sähkövaloja kohta, kun ovikelloa soitetaan, — muistutteli hän Martalle.

— Tokkopa tuota unohtanen, Martta naurahti itsekin pistäessään uusia halkoja uuniin. Hän odotti vierasta melkein yhtä jännitettynä kuin neiti itse. Johan tuon näki vähemmästäkin, ett'ei hän voinut olla mikään tavallinen tulija.

Elisabet kiersi tyytyväisenä kädet ristiin niskan taakse ja vaipui taas ajatuksiinsa.

Oikeastaan oli vallan ihmeellistä, että hän jo oli kihloissa. Olihan hänellä valintavaraa ollut, ja hän oli monasti päättänyt olla hirvittävän varovainen ja vaatelias. Mutta nyt hän oli unohtanut sekä vaatimukset että varovaisuutensa.

Hänen oli niin vaikea kylmästi arvostella Borista. Kun he eivät olleet yhdessä, saattoi hän sitä jossain määrin tehdä. Ja silloin hän usein tuli sangen vähän tyydyttäviin tuloksiin. Monet ulkonaiset seikat etenkin eivät olleet ensinkään mieluisia. Boris oli koditon maailman kiertäjä. Venäjällä hän oli syntynyt venäläisestä suvusta, mutta kasvatuksensa hän oli saanut Parisissa, jossa kauan oli oleskellut yksinäisenä orpona. Hän oli oikeastaan yhtä kotiutunut ja yhtä koditon kaikkialla, missä liikkui. Mielenkiintoista tuo kyllä oli, mutta ei mieluista silti, ei joka suhteessa ainakaan.

Ja oli sitä yhtä ja toista hänessä itsessäänkin, joka ei täysin tyydyttänyt, jos arvostelemaan rupesi. Mutta tuollainen arvostelu kävi aina Elisabetille kerrassaan mahdottomaksi Boriksen seurassa. Kun hän vain näki nuo hienot piirteet, tuon korkean, kaareutuvan otsan ja kohtasi tuon syvän surumielisen katseen, hämmentyivät ja unohtuivat kaikki arvostelevat ajatukset.

Elisabet oli usein koettanut itselleen selvittää syytä tähän; mutta sen parempaa selitystä hän ei ollut löytänyt, kuin että Boris, huolimatta asemastaan, kasvatuksestaan ja varallisuudestaan oli niin vaatimaton ja niin hyvä, ett'ei häntä sopinut kylmäverisesti asettaa arvostelun puntariin. Hienoudestaan huolimatta hän ei ollut mikään salien keikaileva sankari, jonka huolellisesti kiilloitetun kuoren takaa oli vaikea löytää ihmistä. Hän oli päinvastoin ihminen ennen kaikkea, luonnollinen, yksinkertainen ja vaatimaton. Ja se juuri oli tehnyt niin voimakkaan vaikutuksen Elisabetiin — ensi hetkestä alkaen.

Sitäpaitsi oli Boriksen koko olennossa jotain omituisen liikuttavaa. Hän tuntui olevan orpo ja yksin sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Kaikki tämä oli kai syynä siihen, että Elisabet päätöksistään huolimatta nyt oli antautunut niin pian ja niin helposti, ei siksi, että olisi löytänyt sen, joka vastasi kaikkia hänen vaatimuksiaan, vaan yksin ja ainoastaan sentähden, että tunsi tavanneensa miehen, jota ei voinut olla rakastamatta.

Eteisen ovikelloa soitettiin samassa. Elisabet kavahti koholle tuoliltaan ja sävähti punaiseksi. Hän kuuli Martan kiiruhtavan avaamaan ja sitten liikettä eteisestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä riensi hän vastaan, ilon hohde kasvoillaan.

Näytti siltä kuin tämä ensi hetkenä olisi väistänyt Elisabetia. Hänen ensimmäinen vaistomainen tunteensa olikin aavistus Elisabetin häikäisevästä kauneudesta ja siitä, että hän itse onnea säteilevän morsiamensa rinnalla näytti peloittavan synkältä. Vaikka hän ei voinut nähdä itseään, tunsi hän olevansa hyvin kalpea. Hän nosti kätensä kuin varjostaen silmilleen. Sitten hän kumartui, tarttui Elisabetin molempiin, ojennettuihin käsiin ja suuteli niitä.

Mutta Elisabet ei näyttänyt ensinkään tyydytetyltä, ei edes sittenkään, kun Boris kumartui suutelemaan hänen hienohipiäistä valkeata otsaansa. Se oli kaikki niin kovin juhlallista.

— Boris Iwanowitsh — Elisabet ojensi uudelleen molemmat kätensä hänelle ja hymyili hurmaavaa, lämmintä, hymyään — tervetuloa kotimaahani ja kotiini.

— Kukkani, kuningattareni. — Boris sulki hänet kiivaasti syliinsä, suudellen kerta toisensa jälkeen hänen punoittavia huuliaan. — Sinä olet niin kaunis, että vallan hämmennyn.

— Sinä ritarini suuresta maailmasta, olethan vallan kuin ujoissasi täällä. — Elisabet katsoi veitikkamaisesti häneen. — Tuolla suuressa maailmassa, missä viimeksi tapasimme — —

— Miksi pakoon. Luuletko minun häpeävän ujouttani. Ei, Elisabet kukkaseni, se mitä sinä sanot suureksi maailmaksi, on minulle pientä ja arvotonta. Eihän se muuta ole kuin ontto kuori, jota huolellisesti kiilloitetaan ja koristellaan, jottei kurjuus esiin irvistäisi. Mutta täällä löydän sellaista, jota kannattaa sanoa suureksi, täällä löytää koditon kodin, löydän sinun kotisi, ma bien-aimée. Eikö se ole suurta? Ja onko ihme, jos olen kuin huumautunut?

Hän veti Elisabetin uudelleen puoleensa ja tämä kiersi kätensä hänen kaulaansa. Sanomattoman onnen tunne valtasi heidät ja hämäränä, selvittämättömänä väikkyi Elisabetin mielessä ajatus, että olipa Boris, muuten millainen tahansa, hän oli sittenkin hienompi ja jalompi kuin kukaan muu. — Etkö tahdo tulla omaan pikku huoneeseeni, — pyysi Elisabet hetken kuluttua. Siellä on kodikkaampaa kuin täällä sähkölamppujen valossa.

Takkavalkean iloisen loimun ja Elisabetin hilpeyden elähdyttämänä unohti Boris vähitellen vakavuutensa. Kalpeus katosi hänen kasvoiltaan. Hänen tavallinen surumielinen katseensa heijasti Elisabetin silmien säteilyä, ja jäykkä juhlallisuus unohtui. Hän unohti muun, muisti vain hetken hurmaavan onnen.

Mutta kun valkean iloinen loimunta lakkasi, kun hiilos rupesi riittymään, ja hämy hillitsi keskustelun hilpeyttä, sai vakava surumielisyys jälleen Boriksen valtoihinsa. Totisena, melkein ankarana hän tarttui Elisabetin käsiin, kun nämä vallattoman hyväilevästi hivelivät hänen mustia hiuksiaan.

— Sinun täytyy olla hiljaa nyt vähän aikaa. Minulla on tärkeää puhuttavaa.

— Älä pelästy — vielä ainakaan. Hänen äänensä sointu oli pehmeä ja lämmin. — Tee vain niinkuin pyydän. Istu tuossa tuolissasi valkeata taljaa vasten nojautuneena, hiiloksen hehku kasvoillasi. Älä katso minuun, anna minun vain katsoa sinuun ja puhella sinulle. Mutta sitten kun kertomukseni on päättynyt, silloin et enää saa katsettani karttaa. Katso silloin minua suoraan silmiin, jotta katseestasikin saisin vahvistusta sille, mitä suusi minulle sanoo, olipa se hyvää tai pahaa.

Ensi hetkenä teki Elisabetin mieli nauraa. Boris oli niin kovin vakava.
Mutta samalla hän tunsi pelon sekaista arkuutta, jota tahtoi salata.
Siitä syystä kääntyi hän poispäin ja asettui tuoliin, jonka Boris oli
työntänyt lähemmäksi uunia.

Elisabet ei saanut katsoa häneen, mutta hän tunsi, miten hyväilevän hellästi sanat lausuttiin. — Tiedät, että se, joka rakastaa, tahtoisi maailman parhaat aarteet koota rakkaimmalleen. Sadun prinssit ponnistavat voimiaan, voidakseen armaimmalleen antaa ruhtinaallisia lahjoja, ja samoin tekee todellisuudessa jokainen, joka rakastaa. Rakkautensa, itsensä, ehjänä, koskemattomana lahjana tahtoisi kai kukin ystävälleen antaa. Mutta sadut kertovat myöskin monesta köyhästä prinssiparasta, joka ei rakastettuaan saa omistaa siksi, että on niin köyhä, ett'ei voi tarpeeksi arvokkaita lahjoja hänelle tarjota. — Sellaisia köyhiä raukkoja on elämässä paljon. Yksi niitä olen minä, — eräässä suhteessa ainakin.

Boris vaikeni. Katse seurasi läpitunkevana ja tutkistelevana jok'ainoata värettä Elisabetin kasvoilla. Mutta hänen oli mahdoton nähdä muuta, kuin että Elisabet lujasti ja itsepäisesti tuijotti tuleen.

— En voi oikeastaan sanoa — jatkoi Boris, — mikä oli syynä siihen, että jouduin köyhien joukkoon. Usein tuntuu siltä kuin en itse oikeastaan olisi ollut siihen syypää, mutta en uskalla toisiakaan syyttää. — Ehkä on yleinen mielipide ainoa syyllinen tässä. Tiedät, että mieheltä ei siveellisessä suhteessa vaadita samaa kuin naiselta — ei ainakaan niissä piireissä, missä minä olen kasvanut. Monet pitävät välttämättömyytenä, jopa velvollisuutena sitä, mitä toisissa piireissä pidetään harha-askeleena. Minut ainakin kasvatettiin siten. Lasi ja hyvä ystävä rohkaisivat minua tutustumaan demi-monde-maailmaan.

Taas keskeytti Boris kertomuksensa. Mutta katse ei enää etsinyt
Elisabetia. Hän koetti vain saada äänensä tyyneksi ja selväksi.

Minä en voinut — —. Mutta jälkiä jättämättä tuo käynti ei jäänyt. Se mursi terveyteni. Miten paljon kadotin ja miten köyhäksi jäin se selveni minulle kuitenkin vasta sen jälkeen, kun olimme tutustuneet ja kun katkerasti sain tuntea, ett'en enää voinut koko rakkauteni lahjaa antaa sinulle niin ehjänä ja koskemattomana kuin olisin suonut.

Elisabet tuijotti yhä tuleen. Ei vähäisinkään värähdys hänen kasvoillaan todistanut hänen tunteidensa laadusta.

Boris olisi tahtonut kerjätä häneltä sanaa, tai edes katsetta, mutta hän hillitsi itsensä. Elisabethan vain noudatti hänen toivomustaan, istuessaan noin hiljaa ja liikkumattomana, aivan kuin välinpitämättömänä kuunnellen hänen kertomustaan.

— Pahasti tein kenties, — jatkoi Boris, — kun en sinulle puhunut tästä jo aikaisemmin, mutta halusin niin hartaasti päästä luoksesi tänne omaan kotiisi, että tuskin olisin jaksanut siitä kieltäytyä. Mutta nyt kun olen päässyt tänne ja täällä saanut tuntea kodin lämpöä, — ymmärrän, etten jaksa enkä voi ottaa vastaan kaikkea, mitä rakkautesi minulle suo, ell'en ensin ole ollut aivan suora sinulle. Köyhäkin voi olla rehellinen, ja sitä minä tahdon olla.

Taas hän vaikeni, mutta vastausta ei vieläkään kuulunut. Siksi hän jatkoi: — Minun ei kuitenkaan tarvitse pelätä vahingoittavani sinua, pyytäessäni sinua vaimokseni. Sen tiedän. Muuten en koskaan olisi sinulle puhunut rakkaudestani. — Nyt tiedät kaikki.

Viimeiset sanat lausuttiin hyvin hiljaa. Boriksen ääni oli sortua ja sydän löi takomalla. Nyt Elisabet ainakin katsoisi häneen. Nyt ratkaistiin hänen elämänsä kohtalo.

Ennenkuin hän ennätti kohottaa katsettaan, tunsi hän Elisabetin käsivarsien kiertyvän kaulaansa.

— Sinä rakas, rakas, sinä olet parempi ja jalompi kuin kukaan muu, siksi voit sinä myöskin antaa niin paljon.

Boris näki Elisabetin äsken onnea säteilevissä silmissä kosteata kiiltoa, mutta hymyily oli sama kuin ennenkin, ehkä vielä entistä lämpöisempi.

Ensi hetkenä tuntui hänestä kaikki aivan uskomattomalta. Tunsipa hän jotain kaipauksen ja pettymyksen tapaista siitä, että Elisabet ei sen enempää kaivannutkaan. Mutta sitten karkoitti rajaton ilo ja kiitollisuus kaikki muut tunteet.

Hän siis ei kuitenkaan kadottaisi häntä. Se tietoisuus järkytti voimallaan koko hänen olentoaan.

— Kukkani, armaimpani, kaiken mitä rakkaus voi aikaan saada, sen teen hyväksesi. Onnelliseksi ja ihanaksi häämatkaksi koetan tehdä koko elämäsi.

Samassa soitettiin eteisen kelloa, ja Elisabet kuuli isänsä äänen tiedustelevan, oliko vieraita talossa.

— Pitkä, väsyttävä häämatkasi on nyt loppunut. — Boris Ivanovitsh sanoi sen lempeästi, mutta surunvoittoisesti, ripustaessaan vaimonsa matkatakin naulaan.

— Siksi, että olen sanonut avioliittomme tuntuneen pitkältä, välistä väsyttävältäkin matkalta.

— Matkathan aina väsyttävät. Miksi moittisin sinua siitä? Boris kiersi käsivartensa Elisabetin vyötäisille ja veti hänet vierelleen salin sohvaan. — Itse olet tahtonut matkustella, ja minulle on ollut yhdentekevää, missä olemme olleet, kunhan olet ollut luonani.

— Niin, minähän itse yhtenään tahdoin matkoille, ja hauskaa se onkin ollut.

Elisabet koetti puhua iloisesti, mutta totuuden sävyä hän ei saanut sanoihinsa.

Boris painoi häntä lähemmäksi itseään. — Älä koeta pettää sekä itseäsi että minua.

— Usein ainakin sekä hauskaa, huvittavaa että opettavaa. Elisabet painoi päänsä hänen olalleen ja nyyhkytti hiljaa. — Nyt vasta kun isä on poissa, eikä koti täällä enää ole sama kuin ennen, tunnen jo kauan kotia kaivanneeni.

— Niin saan. — Elisabet kuivasi kyyneleensä, koettaen näyttää iloiselta. — Ja nyt koetan myöskin tulla oikein kelpo vaimoksi ja emännäksi.

Samassa tuli Martta ilmoittamaan, että tavarat laivasta olivat saapuneet. Ajuri odotti maksuaan ja palvelijat määräyksiä. Sydänsyvyyksistä kohonneet tunteet ja ajatukset saivat väistyä arkiolojen vaatimuksesta.

Monenlaiset ja ristiriitaiset tunteet valtasivat Elisabetin hänen järjestäessään vanhaa lapsuudenkotiaan Borikselle ja itselleen asunnoksi. Kaikki täällä muistutti isää. Siksi oli kaipuu hänen ainaisena kumppaninaan. Mutta monet muutkin ajatukset tunkivat väkistenkin mieleen.

Oli niin kummallista vihdoin viimein järjestää omaa kotia. Joskin tämä vanha koti kaikkineen oli hänelle tuttu ja läheinen kuin lapsuuden ystävä, oli hänen nykyisillä toimillaan sittenkin tavallaan uutuuden viehätystä. Kotivelvollisuuksia sanan varsinaisessa merkityksessä ei hänellä ollut vielä ollut, sen enempää kuin omaa vakinaista kotiakaan.

Joskin hän usein Boriksen kanssa oli oleskellut täällä isän luona, oli se sittenkin aina ollut vallan toisenlaista kuin nyt emäntänä huolehtia kaikesta. Ja toiselta oli myöskin tuntunut ulkomailla, missä usein olivat vuokranneet itselleen jonkun asunnon, tavallisesti hurmaavan kauniilla paikalla, siellä oleskellakseen niin kauan kuin mieli teki. Silläkin oli kyllä ollut viehätyksensä, alussa etenkin, mutta kotitunnelmaa hän ei missään ollut saanut.

Oikeastaan oli luonnotonta, että he niin kauan olivat olleet naimisissa, omistamatta pysyväistä kotia, hänestä ainakin, hän kun ei, Boriksen tavoin, ollut tottunut kiertolaiselämää viettämään. Ja kuitenkin oli heidän elämänsä tällaiseksi järjestynyt juuri hänen toivomuksestaan.

Yhtä luonnottomalta kuin se nyt jäljestäpäin näytti, yhtä luonnollisesti ja kuin itsestään oli kaikki siten järjestynyt.

Häiden jälkeen he lähtivät ensin tuolle pitkälle, ihanalle häämatkalleen, josta niin suuresti jo edeltäkäsin olivat iloinneet. Kotiin palattuaan päättivät ensin rauhassa levätä isän luona ja sitten vasta ruveta omaa kotia järjestämään. Mutta ennenkuin niin pitkälle pääsivät, valtasi matkustamishalu Elisabetin uudelleen.

Aluksi ei siihen muuta syytä ollut kuin se, että Elisabet oli iloinen ja kaunis nuori rouva, joka rajattomasti rakasti matkustamista ja vaihtelevaa, vilkasta elämää etelässä. Mutta ajan oloon rupesi ainainen matkustaminen tympäisemään. Elisabet ei enää jaksanut nauttia siitä, että sai ihailla ja tulla ihailluksi. Ja kuitenkin jatkoivat Boris ja hän matkusteluaan maasta maahan ja seudusta toiseen.

Salainen syy, jonka olemassa-oloa Elisabet ei oikein uskaltanut itselleenkään myöntää, vaati häntä. Milloin he oleskelivat kuuluisissa kylpylaitoksissa, milloin merenrannalla tai vuoristossa. Ja aina kyti Elisabetin sisimmässä toivo, että kuitenkin jostain löytyisi terveyttä ja elinvoimaa niin paljon heillekin, että uusi elämä heidän rakkautensa herättämällä voisi alkunsa saada.

Hän ei tahtonut eikä voinut luopua toivosta tulla äidiksi. Vasta sitten, kun tuo toivo syttyisi, tahtoi hän ajatella pysyvän kodin järjestämistä.

Vähitellen rupesi hänestä tuntumaan siltä, kuin olisi hän toivostaan luopunut, jos aikaisemmin asettui Suomeen. Siksi oli hän ponnistellut vastaan vuosien kuluessa.

Silloin tuli sanoma isän sairaudesta, ja kohta heidän kotiin saavuttuaan tuo katkera eronhetki.

Hautajaisten jälkeen palasivat Boris ja Elisabet vielä kylpylaitokseen, josta suin päin olivat Suomeen kiiruhtaneet, ja levättyään siellä olivat nyt saapuneet vanhaan kotiin, siilien pysyväisesti asettuakseen.

Boriksen suureksi iloksi oli Elisabet itse tätä toivonut. Hän, joka tähän asti oli etsinyt ainaista vaihtelua, kaipasi nyt kotia ja kodin hiljaisuutta. Hän tunsi väsyneensä pitkällä, kauan kestäneellä matkallaan. Nyt hän tahtoi levätä.

Kun kaikki vanhassa kodissa oli kunnossa, saikin Elisabet aikaa tarpeeksi lepoon. Hänen ainoana työnään oli silloin menneisyyden mieleen palauttaminen. Kuin aarrearkusta hän etsi hartaana esiin entisyyden muistoja.

Hän oli aina koettanut uskollisesti mielessään säilyttää kaiken mitä muisti kauan sitten kuolleesta äiti-vainajastaan. Näitä muistoja olivat isän kertomukset täydentäneet, ja ne muodostivat yhdessä kokonaisuuden, joka teki sekä isän että äidin kuvan selväksi hänelle.

Näihin muistoihin liittyi läheisesti äidin kuoleman jälkeiset vuodet, Elisabetin koulu aika kaikkine hauskoine kepposineen, ja ensi nuoruuden riemua uhkuva kevät, jolloin isä häntä käsin kantoi tehden kaiken voitavansa ainoan lapsensa ilahduttamiseksi.

Mitä isä oli ollut ja mitä lapsensa hyväksi tehnyt, se selveni tyttärelle täysin nyt vasta. Ja nyt hän myöskin olisi tahtonut kiittää kaikesta, kiittää niinkuin ei koskaan ennen.

Tämä muistojen pyhäkkö oli ainoa, jossa Elisabet viihtyi. Siellä hän tunsi onnen ja surun sekaista, suloista tyydytystä. Siellä hänen kaipaava, väsynyt sydämensä sai levätä.

Mutta joskus saattoi hänen omaan elämäänsä kohdistuva ajatus äkkiä ja armottomasti karkoittaa hänet tästä pyhäköstä. "Ei kukaan täten tule minua kerran muistelemaan, ei kukaan äidin eikä isän rakkaudesta meitä kiitä." Se ajatus teki vihlovan kipeää.

Muisteleminen ja ajatteleminen rupesi tämän jälkeen Elisabetista tuntumaan taakalta. Työtä hänellä ei ollut. Hyvin järjestetyssä ja kaikin puolin täydellisessä kodissa ei emännällä enää ollut muuta tehtävää kuin antaa määräyksiä odottavalle palvelijajoukolle.

Mitä hänen oli tehtävä? Hän tunsi usein aivan kadehtivansa köyhiä työläisnaisia, joiden elatuksekseen täytyi näännyksiin asti raataa. Heitä ei ainakaan kaipuu päässyt kalvamaan. Köyhää köyhempi oli se, jolla ei ollut työtä eikä elämän sisältöä. Se köyhyys häntä näännytti.

Niin kauan kuin ilmat olivat kauniit ja kesäiset, koetti Elisabet, usein ajan kuluksi istuskella ulkona puistikoissa, mieluimmiten sellaisissa paikoissa, missä oli paljon pikku lapsia leikkimässä. Nämä hetket tuottivat hänelle aina kaipuun sekaista nautintoa, josta hän ei voinut kieltäytyä. Oikeus edes täällä saada laskea usein hillitty kaipuu valloilleen teki hyvää. Hänen täytyi etsiä näitä hetkiä, paremmin jaksaakseen olla iloinen Boriksen seurassa. Hänen kanssaan hän ei voinut kaipuutaan jakaa. Siihen ei hänellä ollut sydäntä.

Elisabetin ainoat onnelliset hetket olivat ne, jolloin he yhdessä Boriksen kanssa tekivät huvimatkoja pääkaupungin Borikselle vielä tuntemattomaan ympäristöön. Nämä retket olivat heille molemmille todellisia virkistyksen hetkiä. Ne auttoivat heitä unohtamaan nykyisyyden, sen tyhjyyden ja kaipuun. Ne tekivät heidät hetkiseksi jälleen lapsiksi, joilla oli oikeus muuta muistamatta iloita nykyhetkestä.

Silloin etsi Elisabet apua itselleen jouluvalmistuksista. Hän tahtoi unohtaa kaiken muun valmistaakseen Borikselle oikein hauskan juhlan omassa kodissa — niin hauskan kuin oli mahdollista yhteisen kaipuun ollessa kolmantena heidän keskellään. Kaikkea, mikä oli hienoa ja hauskaa, kaikkea, mikä muistona oli arvokasta ja mikä saattoi herättää hilpeätä hauskuutta ja iloa, sitä kaikkea hän tahtoi Borikselle koota.

He tekivät kumpikin valmistuksiaan salassa, mutta kuin tietämättään kilpaillen siitä, kuka voisi toiselle enimmin iloa valmistaa.

Sitten tuli joulu ja uusi vuosi. Ensi kertaa he viettivät juhla-aikaa kahden, mutta niin hyvin olivat kilpailussaan onnistuneet, että kaiho väistyi ja he uskoivat ensimmäisten ihanien onnen-aikojen jälleen koittaneen.

Mutta juhlien jälkeen hiipi taas tuo kolkko, kammottava tyhjyys kotiin. Usein kuiskaili se kaihosta kodin joka sopesta. Toiste valitteli se ääneen sen suurissa, autioissa suojissa, joissa kaikki tuntui alakuloisessa hiljaisuudessa odottavan iloisia lasten ääniä.

Elisabet tunsi hetkittäin epätoivon tuskaa. Mitä hänen oli tehtävä? Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, kaikki herätti hänessä vain tuskallisia, mieltä ahdistavia ajatuksia, joita hän ei voinut pakoon päästä. Hän kävi katkeraksi itseään, Borista ja tuota tuntematonta kohtaan, joka kerran vei Boriksen turmiota tuottavalle tielle; katkeraksi koko maailmaa kohtaan.

Eikä hän edes saanut tätä tuskaansa Borikselle uskoa. Siksipä se kävikin niin epätoivoisen suureksi.

Mielen katkeruus teki Elisabetin tylyksi ja kärttyisäksi. Boris huomasi hänen muuttuvan muuttumistaan, ja hän kärsi siitä umpimielisellä, hiljaisella tavallaan. Hän alkoi tuntea, että oli vieras ja koditon, yksin omassa kodissaankin.

Eräänä päivänä hänen kulkiessaan katua näitä surullisia mietteitä mielessään hautoen, pysäytti hänet äkkiä eräs vastaantulija. Hän katsoi vieraaseen ja säpsähti. Mutta sitten sai ilo vallan.

Nuoruuden ystävä, toveri Sorbonnen opintoajoilta yht'äkkiä täällä kaukana Pohjolassa. Olihan tässä jotain, joka voisi kiskaista hänet irti hänen nykyisestä surumielisyydestään. Ja sitä hän tarvitsi.

Iloisten tervehdysten jälkeen lähtivät toverukset yhdessä kahville läheiseen hotelliin, josta Boris telefonoi Elisabetille tapahtumasta ja pyysi vieraalleen juhlapäivällistä kodissa. Elisabetkin tuntui tapahtumasta ilostuvan, ja muutamien tuntien kuluttua istuivat kaikki yhdessä arvokkaassa, tammikaluilla sisustetussa ruokasalissa katetun juhlapöydän ääressä. Kaikki olivat hilpeällä mielellä. Boris ehkä enin. Hän tunsi olevansa ylpeä sekä vaimostaan että kodistaan. Elisabet olikin järjestänyt kaikki erinomaisen hauskasti, ja itse hän oli kauniimpi ja iloisempi kuin aikoihin.

Vieras näkyi viihtyvän mainiosti. Tunti kului toisensa jälkeen eikä hän tehnyt lähtöä. Boris kävi vähitellen kärsimättömäksi. Hän halusi jäädä kahden Elisabetin kanssa, hän tahtoi kiittää kaikesta, tahtoi kerran pitkistä ajoista taas saada kertoa, miten onnellinen hän tunsi olevansa.

Samassa kun etehisen ovi sulkeutui ja vieras poistui, kiersi Boris käsivartensa Elisabetin vyötäisille: — Kiitos rakkaani! Olen uudelleen tuntenut, miten rikas ja onnellinen olen!

— Oletko? Elisabet loi häneen kylmän, lasittuneen katseen. — Minä taas olen tuntenut köyhyyttäni.

Sanat lausuttiin terävästi. Ne vaikuttivat kuin piiskan sivallus. Boris väistyi. Mitä tämä oli? Oliko Elisabet kadottanut järkensä, vai mikä häntä vaivasi?

— Kun te päivällispöydässä oikein innostuneesti toisillenne selittelitte, miten hauskaa oli tavata ja miten paljon yhteisiä muistoja teillä oli, heräsi mielessäni omituinen aavistus. Se karkoitti silmänräpäyksessä entisen iloisuuteni, mutta samalla se kannusti minua tekeytymään entistäkin onnellisemmaksi.

— Olen. Ajatellessani, että se henkilö, joka on syypää siihen, että elämämme on sitä, mitä se on, on ollut vieraanamme, — tätä ajatellessani, voin todella sanoa tekeytyneeni onnelliseksi.

— Siksi, että sinä aina olet ollut erakko. Eihän sinulla ole ollut montakaan ystävää — ainoastaan eräästä olet erityisesti puhunut — ja minä tiesin, että hän juuri —

— Tule! Boris ojensi rukoilevasti kätensä Elisabetille, vetääkseen hänet rinnalleen. Mutta Elisabet ei liikahtanut.

— Sano, onko hän ollut vieraamme, hän joka on syynä siihen, että lasten kätöset eivät koskaan kaulaamme kierry eikä korvamme koskaan saa kuulla tuota ihanaa nimeä: isä, äiti.

— Eihän se ollut hänen syynsä, sai Boris sanotuksi. — Sinä tiedät, ihmiset —

Kuolonhiljaisuus vallitsi hetken. Sitten sen katkaisi Elisabetin vihlova ivanauru. — Ha-ha-ha, oletko ajatellut, miten ankara ja oikullinen velkoja elämä on. Toiset saavat sälyttää syytä syyn päälle, ennenkuin tilille vaaditaan, toisia tuomari kurkusta kuristaa kohta kun ovat roposenkaan verran velkaantuneet ja ennenkuin edes ovat ehtineet käsittää, miten ankarat ja vaativat ne lait ovat, joiden kanssa ovat tekemisissä.

— Luuletko, jatkoi hän, että paljoakaan välitin tunnustuksestasi, kun sen kerroit. Se painui mieleeni ainoastaan todistuksena siitä, miten hyvä sinä olit, miten paljon parempi muita. Itse asia — syyllisyys — sitä en ajatellut. Olisin voinut vaikka nauraa sille. En ymmärtänyt parempaa. Nyt vasta, kun olen saanut nähdä, miten ankarasti ja lahjomatta elämä velkoo, nyt, kun olen saanut kokea, miltä tuntuu ehyen ja runsaan onnen asemesta tyytyä murusiin, nyt minun täytyy huutaa sydämeni tuska ja kaipuu kuuluville.

Hän ei kuunnellut. — Voi erehtyviä, voi velkaantuneita! Voi meitä, kun saamme katkeraa satoa kylvöstämme niittää!

Tuskansa valtaamana Elisabet oli unohtanut Boriksen. Mutta samassa kun hän kuuli omien sanojensa vihlovan sävyn, muisti hän Boriksen ja katse etsi hänen katsettaan. Silloin hän näki, että Boris oli kätkenyt kasvot käsiinsä ja voimakkaat nyyhkytykset vapisuttivat koko hänen olentoaan.

Enempää ei tarvittu. Rakkaus Borikseen heräsi samassa voimakkaampana kuin koskaan ennen. Hän, tuo hiljainen, hieno ja tuntehikas, ainoa, jota Elisabet koskaan oli rakastanut, hänhän oli hänen kaikkensa, ja hänelle hän oli surua tehnyt.

Silmänräpäyksessä oli Elisabet polvillaan Boriksen vieressä, kädet kiertyivät hänen kaulaansa ja kyynelten virratessa suli sydän sydämeen ehyemmin ja täydellisemmin kuin koskaan ennen.

NÄYTTÄMÖN TAKAA

Rouva Lind rakasti nuorisoa ja nuoruuden iloa. Hän ei pitänyt täyshoitolaisia luonaan yksin ansaitakseen, hän tahtoi myöskin saada nuorilta iloa ja elämän sisällystä.

Kukapa olisikaan aina jaksanut ajatella ruuanlaittoa, ostoksia ja koko talouskoneiston kunnossa pitoa, ei hän ainakaan, ell'ei tuontuostakin olisi päässyt virkistymään nuorten iloisessa seurassa.

Koko tuo täyshoitojärjestelmä oli siitä syystä hänestä vallan mainio. Sen kautta sai aikoja sitten nuoruutensa jättänyt kerta toisensa jälkeen kokea kaikki nuoruuden ilot uudelleen, ja se muutti kotinurkkiin kytketyn yksitoikkoiset päivät sisältörikkaiksi ja vaihteleviksi, kuin maita mantereita matkustaneen.

Rouva Lindin halu niin usein kuin mahdollista nähdä iloiset nuoret ympärillään sekä se ylitsevuotava ihmisrakkaus, jota hänelle runsaasti oli suotu, oli myöskin ollut alkuaiheena perheessä tavaksi tulleeseen iltapäiväkahvin juontiin.

Useimmat söivät aamiaisensa eri aikoina, työhönlähtöaika kun ei samaksi sattunut. Kun kokoonnuttiin päivälliselle, olivat tavallisesti kaikki sekä nälissään että väsyksissä. Toiset olivat opetusta antaneet tai saaneet, toiset voimiaan kuluttaneet joko virastoissa tai muualla. Kaikkien pääharrastus keskittyi siitä syystä ruumiin vaatimusten tyydyttämiseen.

Vasta kun päivällisten jälkeen virkistyneinä kokoonnuttiin kahvia juomaan, maistui seurustelukin. Kaikki ottivatkin sentähden poikkeuksetta osaa tähän "kahviateriaan", ja yksimielisiä oltiin siitä, että tämä hetki päivästä oli kodikkain ja hauskin.

Kerrottiin kuulumisia, pohdittiin päivän kysymyksiä ja tehtiin pientä, viatonta pilaa jonkun läsnäolevan heikkouksista.

Rouva Lind oli myös tähän aikaan päässyt päivän enimmin rasittavasta osasta. Samassa, kun kiiltävän kirkas kahvipannu pöydälle tuotiin, asettui hänkin paikalleen, paistavana hyväntahtoisuudesta ja tyytyväisyyden hymy huulillaan, silmäillen ovesta ovelle, josta odotti nuoriso joukkoaan kokoontuvaksi.

Tällainen iloinen seurue istui paraikaa koolla suuressa, hauskassa ruokasalissa. Maisteri Kaarto käytti puheenvuoroa. Hänen täytyi tehdä kiusaa kahdeksantoistavuotiaalle serkulleen, joka oli tullut kaupunkiin musiikkiopintoja varten.

— Teidän armonne palasi varhain eilisillan iloista. Eivätkö mieluisimmat ritarit sattuneetkaan muistamaan? Tai eikö tanssi-ohjelma, kuten tavallisesti, ollut täysi jo juhlan alkaessa?

— Miten siellä mikään olisi maistunut minulle, kun sinä et siellä ollut, — pisteli kahdeksantoistavuotias vastaan!

— Siinä saitte! — Kerttu Salmi, nuori opettajajatarkokelas, nauraa heläytti iloisesti.

— Älkää nyt viitsikö! — Suu hiukan happamesti supussa siirsi neiti
Talvi, vanhin joukossa, kuppinsa lisätilkan toivossa lähemmäksi emäntää.

— Kaikkihan tietävät, että serkukset kinastelevat — salatakseen. miten hyviä ovat keskellään.

— Siis liiaksi tavallinen motiivi herättääkseen meidän mielenkiintoamme, säesti Kerttu Salmi. — Siksipä minä kerron teille jotain huvittavampaa. Arvoisa esilukijamme aikoo huomenna esittää meille jotain sangen mielenkiintoista.

— Niin, ei meillä täällä kotona, mutta tunnilla. Hän tulee pitämään esitelmän ranskalaisesta draamasta, tulisesta, rakkautta hehkuvasta tietysti. Mutta eivät muut kuin minä meidän joukostamme saa kunniaa sitä kuulla.

— Erinomaisen ilahduttavaa siis meille! Eikö totta? — Maisteri katsoi serkkuunsa. — Mitähän, jos mekin panisimme toimeen jotain hauskaa, josta ei kukaan muu — —

— Katsokaapa "esilukijaamme", — keskeytti samassa Kerttu, — eikö istu vallan unelmiinsa vaipuneena! Ja kesken ihanaista iltapäiväkahviamme! Että uskallatkin!

Siiri Helkiö, Kertun opintotoveri, joka oli saanut esilukijan nimen siksi, että hänet pantiin lukemaan ääneen aina kun perheessä oli aikaa sellaiseen huvitteluun, laski nyt tyhjennetyn kahvikupin kädestään.

— Osaatpa sinä loruja ladella! Mutta jos te vain tuntisitte tuon näytelmän, ette ihmettelisi, jos sitä ajattelen, vaikka kesken kahvinjuontiakin. Kyllä se on kerrassaan ihana! Siinä esiintyvät elämän ristiriidat — tekisi mieleni sanoa — kaikessa loistossaan.

— Kuulkaa, kuulkaa, nyt sitä tulee! — Kerttu kohotti kätensä koomillisen juhlallisesti. — Innostus tempaa sinut, Siiri, mukaansa niinkuin kevään vuolas virta, joka sulkunsa särkee.

— Kunpa olisi niin onnellisesti! — Siiri nousi. — Joka tapauksessa on minun nyt lähdettävä työhön.

— Se kahvi kulta tuo innon tulta, saneli Kerttu. Mutta Siiri ei kuullut enää kutsuja. Hän oli jo sulkenut huoneensa oven ja asettunut kirjoituspöytänsä ääreen vielä kerran silmäilläkseen tulevan esitelmänsä aihetta. Katse kiiti ahmien sivulta sivulle. Poskia rupesi punoittamaan, ja Siirin koko kasvojen ilme osoitti, miten suurta nautintoa tuo ennestään tuttu sisältö hänelle uudelleen tuotti.

Oli elämä sentään sisältörikasta ja ihanaa! Tunteiden tulinen loimu ja intohimojen temmellys, eikö se ollut suurenmoista silloinkin, kun tuhoavana tulena syttyi liekehtimään. Mukaansa se tempasi, lumosi ja kietoi.

Kuin hurmautuneena laski hän vihdoin kirjan kädestään. Nyt hän tahtoi kirjoittaa. Ajatuksia tuli tulvimalla. Sanat syntyivät itsestään. Nyt oli oikea hetki käsissä.

Ja hän kirjoitti, kirjoitti. Aika ja ympäristö unohtuivat. Hän muisti vain aineensa, muisti rakkauden kaikkivoittavaa voimaa. Ja se, mitä hän kirjoitti, muodostui ylistyslauluksi sille rakkaudelle, joka kaikki sulut särkee ja jota ei mikään maailmassa kahlita voi.

Käsi vapisi, kun hän parituntisen työn jälkeen laski kynän pois ja väsyneenä nojautui tuoliin. Nyt se oli valmis. Ei muuta nyt kuin lukea läpi ja vähän korjailla.

Hän sulki silmänsä ja antoi ajatusten harhailla sinne tänne. Sitten hän jaksaisi taas paremmin keskittää ne työhön.

Hetken kuluttua avasi hän silmänsä jälleen ja katsoi ulos kadulle, mutta samassa kiintyikin katse kirjoituspöydän yläpuolella riippuvaan almanakkaan. "Kahdestoista päivä maaliskuuta", toisti hän itsekseen "kahdestoista päivä".

Hän säpsähti. Mitä? Juuri se päivä, jolloin he kolme vuotta sitten olivat tavanneet ensi kerran. Ja tänään juuri hän oli laatinut ylistyslaulunsa sille rakkaudelle, joka ei esteitä väisty eikä olevaista huomioon ota.

Mitä hän oli tehnyt? Mitä kirjoittanut? Oliko hän nyt hetkellisten tunteittensa hurmaamana ylistänyt tekoja, joihin ei itse todella olisi suostunut, vai oliko hän aikaisemmin kovuudella koettanut kuoliaaksi kuristaa pyhimmät, voimakkaimmat tunteensa?

Voimakkaana ja vaatelijaana tunki menneisyys nykyhetken tieltään. Muisto elpyi toisensa jälkeen. Ilo ja tuska tulivat käsi kädessä, — kuten silloinkin. Kutsumatta tulivat, käskystä eivät takaisin kääntyneet. Täytyi vain ottaa vastaan, täytyi elää kaikki uudelleen, iloita, kärsiä, taistella — niinkuin tuhansia kertoja ennenkin!

Vasta sen jälkeen, kun Siiri oli tavannut hänet, oli elämä todella alkanut. Vasta silloin hän oppi ymmärtämään, mitä elämä oikeastaan oli, sillä hänet kohdatessaan hän vasta oppi itseäänkin ymmärtämään.

    Mun syömein kätköhön tien sinä löysit.
    Se heräsi. Rikkahaks' teit sinä sen.
    Ja uinuva umppu se kukkahan puhkes,
    kun suutelo päivän ol' lämpöinen.

Omituista oli muuten, miten eri tavalla ihmiset voivat tutustua toisiinsa. Toisten kanssa saattoi vuosien kuluessa seurustella ulkonaisesti hyvinkin tuttavallisesti, mutta sisäisesti täysin vieraana, kunnes joku ulkonainen tapahtuma tai yhteinen kokemus äkkiä selvitti, että oli olemassa syvää sielujen sukulaisuutta. Toisiin jo ensi hetkellä pääsi tutustumaan, niin paljon kuin se yleensä oli mahdollista, nimittäin näennäisesti ainoastaan. Mutta oli niitä sellaisiakin, jotka jo ensi näkemältä tuntuivat tutummilta kuin läheisin omainen.

Oikeastaan oli soitto ja laulu heidät yhdistänyt. Se teki nopean tutustumisen niin luonnolliseksi. Mutta eihän se sittenkään muuta ollut kuin ulkonainen välikappale, silta, joka rakentui maailmasta toiseen ja jonka avulla he kumpikin pääsivät selville siitä, että olivat samaa sukua ja puhuivat samaa kieltä.

Jo tohtori Aaltion ensimmäinen laulu oli tämän Siirille selvittänyt. Hän oli kyläilyllä naapuritalossa, kun tohtori, joka vasta oli pitäjään saapunut piirilääkärin sijaiseksi, myöskin sattui tulemaan sinne. Tohtori oli tunnettu laulaja. Häntä pyydettiin siitä syystä laulamaan, ja Siirin täytyi säestää, vastaväitteistään huolimatta.

Kuinka se laulu vaikutti häneen! Omasta mielestään hän vallan unohti säestämisen, niin saivat säveleet hänet valtoihinsa.

Tohtori sitä vastoin vakuutti, ettei kukaan vielä ollut säestänyt häntä niin hyvin. "Korupuheita", muisti hän sanoneensa, mutta tohtori oli vain pudistanut päätään.

Pientä kiistaa, iloista, tuttavallista haastelua ja sitten hetken arvelun perästä uusi laulu.

Meren aaltojen levotonta, vivahdusrikasta vaihtelua ja kätkettyä, käsittämätöntä kaipuuta väreili hänen äänensä.

Taistelevan sydämen tuskainen väsymys soi joka säveleessä, soi kuin rukoillen vapautusta ja rauhaa, rukoillen selittämättömän, elinjuuria jäytävän kaipuun karkoittamista.

— Miten tunteellinen hän mahtaa olla, oli Siiri sinä iltana ajatellut.
— Ja miten paljon hän lieneekään kärsinyt!

Kun he seuraavan kerran tapasivat, olivat he jo kuin vanhat tuttavat. Tohtori oli silloin käymässä Siirin kodissa, ja sinä iltana he lauloivat yhdessä: "O, seh' ich auf der Heide dort im Sturme dich" — — —

Siirin täytyi taaskin ihmetellä sitä käsittämätöntä kaipausta ja syvää, sydämellistä hellyyttä, josta laulu todisti. Hän ajatteli ensi hetkenä luonnollisesti tohtorinnaa, joka kahden lapsensa kanssa oli matkustanut ulkomaille siksi aikaa kun tohtorin oli määrä hoitaa viransijaisuutta sydänmaan pitäjässä, mutta sitten kävi hänelle tuskallisen selväksi, että laulun tulkitsema kaipuu ei voinut kohdistua vaimoon. Sekä sävelten hellyys että kaipauskin tuntui ikäänkuin ikävöiden etsivän omistajaansa, tyydyttäjäänsä.

Kolme kuukautta myöhemmin lauloivat he saman laulun viimeisenä yhdessäoloniltana.

Hyväillen ja suojaten kietoivat soinnut hänet kuin rakkauden voimalla varjellakseen häntä tuskan ja vilun valloilta.

Kesäilta hämärsi jo. Rehevät palmut salin nurkassa loivat varjoaan soittokoneen kohdalla.

Tohtori Aaltio ei voinut nähdä, miten Siirin kädet vapisivat. Ja onni se oli. Täytyihän heidän molempien koettaa pysyä rauhallisina ja lujina.

Siiri heräsi kuin unesta. — Kiitoksia, täti kulta, en minä tahdo mitään tänä iltana. Minun täytyy valmistaa.

— Mitä hullutuksia! — Kerttu Salmi ryntäsi eteisestä ovelle. — Etkö aio illalliseksi huolia muusta kuin rakkaudesta ja taidenautinnosta? Hassuhan sinä olet!

— Älä nyt! Anna minun olla! — Siiri työnsi päättävästi Kertun ovelta ja painoi säpin salpaan.

— Sinä ihmeellinen otus, päivitteli Kerttu oven takana. — Kyllä minä jalomielisesti syön sinunkin osasi. Ole huoleti!

Hetken aikaa kuului ruokasalista iloista naurua, johon sekoittui kuppien ja lautasten helinää, mutta pian häipyivät kaikki nämä äänet Siiriltä kuulumattomiin. Yksin muistot puhuivat.

Miten lumoavan kaunis luonto oli ollut tuona viimeisenä iltana! Hän muisti vielä, miten kauan hän istui avatun ikkunan ääressä, katsellen kesäyön ihmeellisessä kirkkaudessa uinuvia salmia, saaria ja niemekkeitä.

Rauhaa ja sopusointua henki luonto. Se teki niin vihlovan kipeää tavallaan, mutta samalla tuntui, kuin se hellä varoin ja lääkiten olisi pyrkinyt koskettamaan kirveleviä sydänhaavoja.

Hän oli kauan istunut siinä, kun huomasi veneen kepeästi tulla kiitävän tohtorin asunnosta vastaiselta rannalta. Se pysähtyi lahdenpoukamaan, melkein hänen ikkunansa alle. Siihen se jäi kuin itsestään keinumaan. Soutaja lepäsi, airot koholla. Silloin tällöin vain kajahti katkennut laulun sävel. Se tuli aina, muistuttaen jostain yhdessäolon hetkestä ja tuoden tervehdyksen, joka ei sanoja eikä selityksiä kaivannut.

Behüt' dich Gott, es wär' zu schön gewesen,
Behüt' dich Gott, es hat nicht sollen sein!

[Suojatkoon sua Jumala, se olisi ollut liian kaunista,
Suojatkoon sua Jumala, se ei saanut niin olla!]

Soutaja tarttui airoihinsa, teki äkkikäänteen ja kiidätti veneensä voimakkaasti vastaista rantaa kohden.

Siiri painoi käden polttavalle otsalleen. Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän väkivaltaisesti tukahduttanut eloon aiotun ja elämään oikeutetun tunteen? Vai nytkö hänen kiihoittuneet tunteensa hänet harhaan veivät?

Kirja tuossa pöydällä puhui voimakasta kieltään, ja siihen hänen oma sydämensäkin kapinoiden yhtyi.

    Ei tuskan tulta niin polttavaa,
    Ei sydän murhetta mustempaa,
    Kuin tullessa erohetken.
    Kun pakko on paeta luota sen,
    Jota etsivi aatos ainainen
    Ja kaipaus sydämen — — —
    — — Ei toista tulta niin polttavaa,
    Ei sydänmurhetta mustempaa — — —

Sellaista se oli. Tutut ne olivat nuo tuskat. Mutta olisiko hän sittenkään tahtonut menetellä toisin? Syyttävä lapsenkatse olisi silloin häneltä kysynyt: miksi veit sinä isän meiltä? Toisen ihmisen elämänonni olisi hänen tähtensä särkynyt, jotta kenties vastaisuudessa hänen omansakin särkyisi, jonkun tähden, joka yhtä häikäilemättömästi pyrki toiveidensa perille.

Sellaiseksihan elämä muodostuisi, jos oma onni aina oli etusijalle asetettava, ja jos yksilö oli oikeutettu riistämään itselleen, mitä halusi, huolimatta siitä, että toisten oikeuksia polki.

Tahtoiko hän osaltaan olla johtamassa kehityksen kulkua tähän, suuntaan? Suostuiko hänkin intohimon hillittömään: minun täytyy, täytyy?

Olisihan omakin onni siitä tuhoutunut, olisi särkynyt tietoisuudesta, että se oli rakennettu toisen onnen raunioille. Kaikki hyvä ja kaunis, jota elämä kykeni antamaan, eikö se silloin olisi kuin arvonsa menettänyt?

Paljoa onnellisempi hän oli nyt. Se mitä hän onnea oli osakseen saanut, oli hänen eheämpänä ja arvokkaampana, juuri sen kautta, ett'ei hän ollut tavoitellutkaan sellaista, johon ei oikeutta ollut. Todellinen rakkaus ei voinut olla onnettomuutta tuottava. Siunausta siitä aina lähti, olivatpa ulkonaiset olot millaiset tahansa. Intohimo se vain tuhota voi.

Siiri kääntyi äkkiä kirjoituspöytään päin, kokosi täyteen kirjoittamansa paperit, repäisi kappaleiksi ja heitti uuniin. Sitten hän jäi eteensä tuijottamaan, kunnes näki, miten liekki äkkiä leimahti esiin hiiloksesta, ahneesti sieppasi saaliinsa, kärvensi, käpristi ja vihdoin muutti mustaksi, hiiltyneeksi tuhaksi.

Silloin hän vavahti. Tuntui kuin hän olisi viskannut sisimpänsä tuohon tulen tuhottavaksi.

Ja siinä se nyt oli, kylmänä, mustana, muodottomana, se mikä kerran lämpimänä, eloauhkuvana — — —

Tunti kului toisensa jälkeen. Hän yhä kirjoitti. Työ ei enää sujunut niinkuin äsken. Täytyi yhtenään lukea läpi ja korjailla. Oli niin vaikea löytää tyydyttävää muotoa ajatuksille.

Kun Siiri vihdoin läpeensä väsyneenä lopetti työnsä, kuuli hän kellon lyövän. — Yks — kolme — viis. Eihän se voinut olla mahdollista?

Hän katsoi kelloaan. Seitsemän se sittenkin oli. Yö oli kulunut ja aamu koittanut.

— Hyvänen aika, lapsi kulta, miten kipeän näköinen sinä olet, päivitteli rouva Lind Siirin tullessa aamukahville ruokasaliin. — Täytyykö sinun todella mennä tunnille.

Rouva Lind pudisti huolestuneen näköisenä päätään. — Pidä hyvää huolta hänestä Kerttu, huusi hän vielä ovessa portaita alas kiiruhtaville. Sitten hän lähti päätään pudistaen aamuaskareilleen tuontuostakin itsekseen päivitellen nuorten ymmärtämättömyyttä. Valvoa yönsä tuollaisen kirjoituksen tai esitelmän tähden. Oli se nyt sekin laitaa. Mutta sellaisiahan ne olivat kaikki nuo opinahneet nuoret, joilla ei vielä elämänviisautta ollut.

Rouva Lind oli juuri asettunut aamiaispöytään, pitääkseen seuraa maisterille, kun Kerttu ja Siiri palasivat tunniltaan. Maisteri muisti edellisen illan puheet ja rupesi tiedustelemaan, miten oli käynyt esitelmän, mutta tietoja ei ollut helppo saada. Siiri ei näyttänyt kysymystä huomaavankaan, eikä Kerttu tuntunut haluavan keskustella asiasta. Rouva Lind yksin puuttui puheeseen, saadakseen vielä valitella nykyaikaista ymmärtämättömyyttä ja rasitusta.

Vasta kun toisten poistuttua, Kerttu ja Siiri kahden jäivät pöytään, laukesivat Kertun kielen siteet.

— Mutta Siiri, mitä sinä ajattelit! En ollut uskoa korviani. Sinähän singauttelit tuomioitasi kuin salaman iskuja. Rupesit aivan sydänpohjia penkomaan. Ja nautit, kun sait oikein armottomasti tuomita.

— Itseäsi? — Kerttu oli kuin puusta pudonnut. Mutta selitystä hän ei saanut. Siiri oli jo huoneesta kadonnut.

KERRAN KONSERTISSA

Sankkana parvena samosivat ihmisjoukot yliopiston suureen juhlasaliin. Mikä astui Aleksanterilta nousevia portaita, mikä suoraan senaatin torilta. Pylväistössä yhtyivät nämä kaksi eri virtausta, pyrkien kumpikin pöydän ääreen, jossa pilettejä myytiin.

Juuri näiden yhtymäkohdalla, nojautuneena seinää vasten, seisoi keski-ikäinen, kumaraselkäinen mies. Hänen pukunsa ei ollut eilen ostettu, sen saattoi jokainen ohikulkeva huomata. Päällystakki oli kulunut ja kiiltävä, hihat suista jatketut ja sittenkin liian lyhyet. Lakki hänen kädessään oli sellainen, jota pohjan perillä käytetään, suuri mustalla lammasnahalla reunustettu talvilakki.

Muutamat hienot esplanaadisankarit loivat säälivän katseen tänne eksyneeseen avunkerääjään. Mutta minuutin kuluttua oli hänen kuvansa jo heidän mielestään haihtunut.

Eräs hieno neiti, joka senaatin puoleisesta ovesta tullen kulki aivan odottajan ohi, vetäisi kiireisesti kahisevan silkkihameensa syrjään, ett'ei sen laahustimeen sattuisi mitään saastaista katutörkyä.

Mutta odottaja ei huomannut ylenkatseellisia eikä ihmetteleviä silmäyksiä. Vasta kun käsi laskeutui hänen olalleen ja hän kuuli toverillisen tervehdyksen: "no veikkonen, viimeinkin löysin sinut", näkyi hän säpsähtävän. Hän ojentautui ikäänkuin pudistaakseen hartioiltaan ne huolet ja ajatukset, joihin odotusaikana oli vaipunut.

— Hyvä kun tulit, — sanoi hän. Minä tunnen olevani vieras ja muukalainen täällä.

— Vai niin, vai niin. No eipä se ihmettä. Mutta odota vielä vähän, minä käyn tuolla lunastamassa liput.

Maisteri Kari kiirehti pois, nosti mennessään lakkia muutamille ohikulkeville ja tapasi pilettipöydän ääressä tuttavan, jota kätteli.

— Niin, enpä minä usein konsertissa tule käyneeksi. Mutta nyt on minulla erikoinen syy. — Hän viittasi sinne päin, missä odottava seisoi. — Muistatko sinä ylioppilasajoilta vielä Bergiä?

— Katso, tuolla hän seisoo. Siitä on viisitoista vuotta, kun hän yliopistosta erosi, kaiken aikaa on hän elellyt kaukana kaikesta sivistyneestä maailmasta, itärajalla, etäällä pohjoisessa. Siellä, pahimmilla puute-perillä hän on kuluttanut itsensä. Varansa, voimansa, sanalla sanoen kaikkensa hän on siellä uhrannut kansan hyväksi! Köyhtynyt on paikassaan toisten rikastuessa. Nyt ovat seurakuntalaiset kustantaneet hänet tänne virkistymään ja lääkärissä käymään. En tahtonut miestä saada tänne konserttiin, en mitenkään, mutta viimein voitin. — Hän oli musiikkimiehiä, kuten muistat.

— Ja me olimme vankat ystävät erilaisuudestamme huolimatta. — Mutta hyvästi nyt! Berg odottaa minua.

Maisteri Kari kiiruhti toverinsa luokse, peläten hänen jo pitkästyneen odottamiseen. Mutta eipä hän sitä kuitenkaan ollut. Siinä seisoi, missä ennenkin hiljaisena seinään nojaten ja mietteisiinsä vaipuneena.

— Tule pois, vanha toveri. Me saimme paikan seinän vierustalla vastapäätä soittokuntaa.

Kun astuivat sisään ovesta, näytti pastori hetkeksi hätkähtävän valomerta, joka virtaili heitä vastaan. Kasvoihin tuli omituinen, puoleksi lapsellisen iloinen, puoleksi surunvoittoinen ilme.

— Tuntuu siltä kuin vaihtaisin yön päivään, nälkävuodet ylellisyyden loistoon.

— Enhän minä tarkoittanutkaan ainoastaan tätä, ajattelin kaikkea, mitä ihmisillä yleensä täällä on ilokseen, nautinnokseen ja elämän mukavuudeksi…

— Hyvä on olla vähän syrjässä, huomautti Berg, katsoen arastellen saliin tulvivia ihmisjoukkoja.

— Kuule, sinä kunnon mies, naimisiin olisi sinun pitänyt mennä.
Silloin ei yksinäisyys ja puute olisi sinua tehnyt noin ihmis-araksi.

— Sanoisit sinä toisin, jos meillä olisit ollut. Näkisit seurakuntalaisten köyhyyden, miten leivänsaanti on kovassa ja elin-ehdot vaikeat, et silloin käskisi minun panemaan arkaa, hentoa kukkaista niin karuun maahan.

Maisteri aikoi huomauttaa, ett'eihän sen tarvitseisikaan olla kovin hento ja arka, mutta vaistomainen tunne esti häntä siitä. Se syvällinen, jalosydäminen nuoruuden toveri, joka tässä hänen rinnallaan istui, eihän hän olisi voinut valita sielultaan vähemmän hienoa, ehkä puolisivistynyttä naista elämän toverikseen. Eihän hän, kuten niin moni, muu, olisi voinut tyytyä vankkaan työntekijään, toimelliseen ja puuhaavaan taloudenpitäjään. Koska hän kerran oli naimattomaksi jäänyt, oli kai se, joka sisäisten ominaisuuksiensa puolesta olisi hänelle sopinut, ollut sellainen, että yhteistyö ja yhteiset kärsimykset olisivat käyneet hänelle liian raskaiksi.

Maisteri loi pikaisen, tutkivan katseen toveriinsa. Tämä istui ajatuksiinsa vaipuneena, kasvoillaan tuo omituinen, hänelle niin erikoinen ilme. Oli kuin se ympäristö, joka nyt oli hänelle niin vieras, mutta tuttu vuosia sitten kuluneen nuoruuden ajoilta, olisi eloon elvyttänyt monta syvälle hautautunutta ajatusta. Maisterin tutkiva katse palautti hänet kuitenkin nykyhetkeen. Hän katsoi hetken pitkään toveriinsa, sanoi sitten melkein itsekseen kuin jatkoksi edelliselle:

— Niin, siellä pitäjässämme oli tohtori, jolla oli ainoa tytär. Ei hän mikään kaunotar ollut, mutta suloinen oli — — kovin suloinen — puhdas kuin pulmunen, hyvä ja helläsydäminen. Hän oli kahdenkymmenen vanha kun tutustuimme, ja kaksi vuotta olimme naapureita. Sitten isä muutti pois. Lie tahtonut paremmille paikoille, varsinkin tyttärensä tähden. Tytär oli heikko, tarvitsi päästä suotuisempiin oloihin. — Kun he olivat lähteneet, olin ajoittain kuin sairas. Joskus tuli silloin mieleeni, että ehkäpä se onkin onni, joka paraiten antaa voimia ja terveyttä. Jos tyttö minua rakasti, olisi hän ehkä jaksanutkin rinnallani kulkea, — Se ajatus toi aina tuskanhien otsalleni. — Olisinko minä itse ollut hänen ja oman onneni surmaaja? Olisinko erehtynyt, — olisinko tehnyt väärin? — — Mutta ei, niin ei saattanut olla. Olin rukoillut ja taistellut. Elämäni työn ja hänen onnensa olin asettanut etusijaan, en omaani. — — Myöhemmin sain vakuutuksen siitä, että olin tehnyt oikein. Olen kuullut, että hän on onnellisissa naimisissa.

Säälivä osanoton ilme kuvastui maisteri Karin kasvoilla hänen katsellessansa ystävänsä laihtunutta, puutteen kuihduttamaa olentoa. Berg huomasi sen ja sai siitä aihetta iloisesti jatkaa:

— Älä minua sääli! Antamisen ilo on autuainta maan päällä. Ei Ihmisen
Poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan.

Samassa tulivat soittajat lavalle. Viritys alkoi. Jouset juosta notkahtivat kielien poikki. Sävelet syntyivät ja vaihtuivat. Sali täyttyi sekasortoisella sävelsurinalla.

Pastori Berg kääntyi toveriinsa. — Tämä on sopusoinnun enne, sanoi hän ja hymähti lapsekkaalla tavalla.

— Niin, kukapa tulisi toimeen toisen omilla —! Mutta katso, nyt ovat kunnossa, nyt tuli johtaja.

Niin olikin. Hän nousi paikalleen, kumarsi ja sai yleisöltä tavanmukaisen suosiotervehdyksen. Sitten esitys alkoi.

Nojautuen seinään, katse tähdättynä kauas avaruuteen kuunteli pastori Berg. Ei ainoakaan sävel kadonnut häneltä, ei vienoinkaan vivahdus. Kuin kuiva maa särpii itseensä sateen, jota se janoten on odottanut, niin särpi hänen säveleitä ja kauneutta rakastava sielunsa jok'ainoan soinnun.

Toinen numero alkoi — kappale Tschaikovskyltä, harppusooloilleen. Pastorin katse kyyneltyi ja hän kumartui eteenpäin kuin paremmin kuullakseen.

Nuo värähtävät täyteläiset soinnut, mitä muistoja ne palauttivatkaan mieleen! Miten paljon kantoivat esiin kauan sitten umpeen peitetyistä kätköistä!

Pastori Berg istui hiljaa, liikahtamatta. Kun tuli väliaika, ei hän vieläkään alkanut puhetta. Maisteri Kari antoi hänen sentähden olla rauhassa. Hän huomasi Bergin tahtovan olla yksin. Itsekseen hän vain ihmetteli toveriaan, joka istui täällä viidentoista vuoden perästä kerran konsertissa, istui keskellä ihmisjoukkoa niin yksin, niin täysin henkisenä erakkona kuin konsanaan korpeen kätkeytynyt.

Ei niitä tavata monta hänen laistaan. Liiaksi saman mallin mukaan mukailtuja ja samoihin kaavoihin valettuja olivat ihmiset. Täytyi sekä ihailla että ihmetellä tällaista erakkoa.

Ohjelman jälkimmäinen osa alkoi komealla uvertyyrillä, jossa ilmeni yhteissoiton koko loistavuus. Kohta kappaleen loputtua kääntyi pastori Berg maisteriin.

— Kuules, — sanoi hän kuiskaten, sinä puhuit siitä, että minulla on omat ajatukseni. Ja niinhän ne olla pitääkin. Mutta tarvitaan sitä yhteissoittoakin elämässä. Ajattele, miten nuo säveleet syntyivät ja vaihtuivat toisiinsa salaman nopeudella ja miten mainiosti kaikki kuitenkin sulautui yhdeksi ihanaksi kokonaisuudeksi. Se oli kerrassaan yhteissoiton ihanne tämä, eikö totta?

— Mutta ajattele, jos nyt joku äkkiä olisi vetäissyt jotain aivan omaa, joka ei ollut sopusoinnussa kokonaisuuden eikä sen johdon kanssa, mikä kauhean särähtävä epäsointu!

Pastori Berg vaikeni. — Ei ole ihmettä, että elämä on epäsointuja täynnä, jatkoi hän hetken kuluttua. — Harva haluaa oppia yhteissoiton taitoa.

Taas nyökäytti maisteri päätään, kuitenkaan puhetta jatkamatta. Hän tahtoi vaitiolollaan houkutella Bergia juttelemaan.

Viimeksi tuli valtavan suurenmoinen "Finale" Sibeliuksen symfoniiasta, joka vallan lumosi kaikki kuulijat.

Pastori Berg pidätti henkeään. Ihmisjoukot hälvenivät hänen katseiltansa. Lamput loistivat helottaen. Valomeri ympäröi hänet, ja se meri oli säveleitä täynnä. Ne nousivat aaltoina toinen toistaan mahtavammiksi, ne nostivat — kantoivat — veivät kauas yli kaiken, joka häntä ympäröi. Hän kulki suuressa, keskiaikaisessa temppelissä. Sävelten temppeli se oli, ja siellä avautui holvikaarros toinen toistaan mahtavampana, kaareutuen korkealle kuin taivaan sinilaelle, ylevyyteen, jolla ei ole vertaistansa ennenkuin elämän suuren synfoniian loppuessa. —

— Mennään tästä, pyysi pastori. Kuljetaan Nikolainkirkon puolta ja siitä Mariankadulle. Ei tuupiskella tungoksessa tämän jälkeen.

He pääsivät ulos ja kulkivat hiljaisia katuja pitkin, joissa ei ihmismelu häirinnyt tähtikirkkaan talvi illan rauhaa.

— Kiitoksia, sanoi pastori, puristaen ystävänsä kättä. Olivat saapuneet koti-ovelle, ja maisteri soitti sähkökelloa.

— Vielä viisitoista vuotta sen köyhän ja kärsivän seurakuntasi keskuudessa. Niinkö?

TIENRISTEYKSESSÄ

Oli melkein pimeää huoneessa, missä Olavi Ahde istui. Ainoastaan ikkunan luona näkyi heikko kajastus vähitellen häipyvästä iltaruskosta. Se pilkisti sisään, valaisten noita hienopiirteisiä, nyt niin kalpeita kasvoja, joissa kärsivä, tuskainen ilme kuvastui.

Olisi vähällä saattanut sanoa näitä kasvoja naisellisiksi. Piirteet suun ympärillä olivat pehmeät. Jokainen väri ja vivahdus todisti tunteiden herkkyyttä. Mutta tuo keskittyneen tuskan ilme kertoi muustakin. Hentomielisen surun herättämä se ei ainakaan ollut, vaan kovan, koko olentoa tärisyttävän tuskan jälki.

Olavi istui kauan liikkumattomana, pää käsien varaan painuneena, mutta sitten hän äkkiä nousi ja rupesi kiivaasti astumaan edestakaisin lattialla. Ajatukset tulla ryntäsivät niin peloittavan voimakkaina hänen kimppuunsa. Hänen täytyi astua, olla liikkeessä, edes jollain tavoin purkaa mielenliikutustaan siten ehkä vähitellen päästäkseen tasapainoon.

Hän oli luullut kuulevansa vaimonsa askeleet portailla ja se oli hänet tasapainosta saanut.

Konttoristaan palattuaan, oli hän odottanut vaimoaan, mutta nyt, kun luuli ratkaisevan hetken tulleeksi, teki mieli väistyä.

Hän oli lujasti toivonut, että rakkaus lapsiin ja mieheen lopuksi voittaisi Elsan muut tunteet, mutta nyt näytti hänestä tuo toivo äkkiä kehnolta kerjuulta. Almujen anojaksiko hän todella aikoi alentua, kerjuullako tahtoi pidättää vaimoaan kodissa? Eikö hänellä pikemmin ollut syytä häätää hänet luotaan mitä pikemmin sitä parempi. Olihan Elsa pettänyt hänet, pettänyt, vaikka hän niin rajattomasti oli luottanut vaimoonsa ja solvauksena aina torjunut kaikki toisten viittaukset.

Umpisokea hän todella oli ollut. Ei epäilyksen välähdystäkään ollut mieleen tunkenut, vaikka tuo onneton suhde jo aikoja sitten oli syntynyt.

Olavi hymyili katkerasti. Olihan Elsa omien sanojensa mukaan jo tätä ennenkin rakkaus-suhteita rakennellut, joskin kaikki muu oli ollut "kipinä vain" — kuten hän vakuutti — sen voimakkaan tunteen rinnalla, joka hänet nyt oli valtoihinsa saanut. Se rajaton luottamus, jota Olavi aina oli vaimoaan kohtaan tuntenut, se niin oli sokaissut hänen silmänsä, että vasta Elsan oma kertomus pystyi hänelle selvittämään miten asianlaita todellisesti oli. Hän pyyhkäisi kädellä otsaansa. Vielä nytkin hän pyrki epäilemään. Saattaisihan äkillinen mielenhäiriö toisessa tai toisessa olla syynä tähän. Hän oli usein täten ajatellut, mutta todellisuus teki aina armottomasti tyhjäksi hänen arvelunsa. Olivathan he tyynesti ja suoraan yhdessä keskustelleet kaikesta. Olavi oli antanut Elsalle täyden valintavapauden. Valinta oli hänestä tässä ainoa mahdollisuus. Sen oli Elsakin myöntänyt. Ja nyt oli ratkaisun hetki tullut.

Mutta juuri nyt hän tunsi voimakasta halua ainaiseksi sulkea ovensa odotetulta. Ei Elsa todellakaan parempaa ansainnut. Eikä hän muuta voinutkaan tehdä. Hän ei kuitenkaan koskaan enää voisi luottaa Elsaan. Epäluulo tulisi hänessä tästälähin yhtä voimakkaaksi kuin luottamus ennen. Se jäytäisi hänen rakkauttaan. Se tuhoaisi heidän yhdyselämänsä. Mitä hyötyä silloin olisikaan jatkuvasta yhdessäolosta? Elsan rakkaus oli aina tuntunut kaipaavan iloisuuden päivänpaistetta. Jos tuota rakkautta enää oli kipenenkään verran, voisiko se säilyä, kun kärsimysten kolkkous oli kotiin astunut.

Eihän näin ollen voinut olla oikein jatkaa yhdyselämää? Raukkamaisuutta se vain olisi. Jos Elsa sellaista oli ajatellut, täytyi Olavin ainakin sitä vastustaa. Hänen kunniantuntonsa ja hänen miehekkyytensä sitä vaati.

Taas kuului askeleita portailta. Hiki kohosi Olavin otsalle ja hänen kätensä vapisivat hänen kiiruhtaessaan avaamaan. Mutta avain pistettiinkin naapurin ovenlukkoon.

Siis ei vieläkään! Hän huokasi helpotuksesta. Sitten hän meni saliin saadakseen siellä astua edestakaisin mieltään tyynnytellen.

Raollaan olevan oven läpi näki hän Hiljan, joka makuuhuoneessa par'aikaa laittoi lapsia yölevolle. Pienellä jakkaralla vuoteensa vieressä istui Kaarina, ponnistellen voimiaan saadakseen kengät jalastaan. Hiljan polvella istui poju puhtaana ja vastapestynä pitkässä yömekossaan.

Vihlova tuskan tunne sai Olavin värähtämään. Miksei Elsa ollut tuolla? Oliko tämä alkua siihen, mikä oli tuleva? Saisiko hän ehkä ilta illan jälkeen astuskella täten, katsellen yksinäisiä, palvelijan huostaan jätettyjä pienokaisiaan ja katkerasti tuntien, ettei koskaan kykenisi täyttämään sekä äidin että isän paikkaa.

Tai vaatisikohan Elsa ehkä tasanjakoa? Kenties tahtoisi hän tytön omakseen, pikku Kaarinan, joka oli ilmielävä kuva Olavin omasta äidistä, ja luonteeltaan aivan isäänsä?

Isä oli aina iloinnut, nähdessään miten hyvin tyttö ja hän toisiaan ymmärsivät. Ja nytkö heidän pitäisi erota?

Ennenkuin Kaarina ennätti aavistaakaan kiikkui hän isän käsien kannattamana korkealla ilmassa. Riemusta huudahdellen painui hän sitten isän olalle, sieltä polvelle, ja pääsi viimein isän viiksien kimppuun.

Ilo kasvoi kasvamistaan. Milloin kavahti tyttö isän kaulaan, milloin naurusta hypähdellen taputti käsiään omille uskalletuille kepposilleen.

Pikku Kaarina auttoi isäänsä. Kun tämä laski tytön sylistään, huolellisesti käärien hänet peitteeseen, oli hänen mielensä keventynyt. Mutta kun sitten poju ojensi kätensä Olavia kohden, pyytäen hänkin osaa isän hellyydestä, silloin valtasi tuska hänet uudelleen.

Pojastako hän oli luullut helpommin voivansa luopua siksi, että tämä vielä oli niin pieni? Pojassahan hänen sukunsa ja hänen oman elämänsä työ oli jatkuva kauas tuleviin sukupolviin. Oliko mahdollista luopua hänestä?

Olavi syöksyi ulos huoneesta. Tuska kävi sietämättömäksi. Se repi, raastoi ja tukahdutti. Huohottaen painui hän lepotuoliin omassa huoneessaan.

Kauan hän istui siinä eteensä tuijottaen. Tuska teki hänet kuin tunnottomaksi.

Viimein rupesivat kuitenkin ajatukset jälleen elpymään, mutta voimattomina, väsähtäneinä. Siitä lähtivät, mihin olivat pysähtyneet: pikku pojun luota. Olihan Olavin mieluisimpia tehtäviä aina ollut laatia suunnitelmia hänen tulevaisuudelleen. Jo ennen pojan syntymää olivat he usein yhdessä Elsan kanssa tällaisia tuulentupia rakennelleet. Valoisaksi, kauniiksi oli silloin kaikki rakennettu. Poika toteuttaisi kaiken, mikä vanhemmilta jäisi suorittamatta. Kehityksessä ja teoissa, onnessa ja menestyksessä hän saavuttaisi ennätyksiä, joiden vertaisista eivät vanhemmat uskaltaneet uneksiakaan. Eikä häneltä koskaan puuttuisi sitä, mikä voisi auttaa ja tukea häntä pyrinnöissään. Isän ja äidin onni kohoaisi korkeimmilleen heidän tasoittaessaan tietä pojalle.

Mutta kerran Olavin täten unelmoidessa, oli hän tullut häirityksi tavalla, jota hän ei voinut unohtaa. Hän oli kadulla kohdannut kalpean pienokaisen laitakaupungilta, nähnyt nälkiintyneen, kärsimyksistä ennen aikojaan kypsyneen lapsen katseen, ja silloin oli yht'äkkiä käynyt aivan mahdottomaksi ajatella oman pikku pojun valoisaa elämäntaivalta.

Se ei ottanut onnistuakseen edes sittenkään, kun laitakaupungin pienokainen oli saanut Kaarinalle aijotut tuliaiset ja kirkkaan hopealantin, joka karkoitti kärsimysten kypsyttämän ilmeen lapsellisen ilon tieltä.

Siitä pitäen oli Olavi ruvennut kysymään itseltään, miksi juuri hänen poikansa oli oikeutettu kulkemaan valoisaa ja tasaista elämän tietä, miksi tuli hänen saada kaikkea, mikä saattoi auttaa häntä pyrkimään kaikkein korkeimpia ennätyksiä kohden. Löytyihän niitä niin paljon, jotka eivät koskaan saaneet muuta kokea kuin puutetta. Mikä oikeutti häntä pojalleen vaatimaan onnekasten osaa. Eikö vanhempien itsekäs rakkaus lapsiin ainakin osaksi ollut syynä, siihen, että sekä aineellinen että henkinen hyvä oli tullut niin epätasaisesti jaetuksi elämässä. Ja eikö siitä oikeastaan ollut vahinkoa sekä ainaista nälkää näkeville että niille, joiden onnenosa oli kukkuraiseksi kasvanut?

Kärsimyksiä ja vaikeuksia vaille jäänyt — jos sellaista oli olemassa — eikö hän samalla joutunut parhaimmasta onnestakin osattomaksi?

Mutta eräässä suhteessa oli sittenkin päämäärä asetettava tinkimättömän korkealle: kun tuli mieleen pojun tuleva koti ja perheonni. Olihan hyvä koti kaikista maallisista lahjoista sentään parhain. Siksi täytyi pojan ainakin siinä suhteessa saada runsain onnen osa omakseen. Valoisaksi, lämpimäksi täyden sopusoinnun tyyssijaksi tuli hänen kotinsa muodostua, sellaiseksi juuri, jommoinen Olavin oma lapsuuden koti oli ollut.

Olavi värähti kuin vilun puistattamana. Lapsuuden muistot tekivät tällä hetkellä niin kirvelevän kipeää. Ja kuitenkaan hän ei voinut niistä eroon päästä.

Kuva toisensa jälkeen sukelsi ummesta esiin. Hän näki riippakoivujen varjossa pienen, punaisen rakennuksen. Sen valkeat ovi- ja ikkunapielet paistoivat puhtauttaan. Ikkunain alapuolella välkkyi lahdelman tyyni pinta ilta-auringon valossa, välkkyi, säteili ja loisti. Äiti kulki pihamaan poikki kantamus vastatehtyjä vastaksia sylissään. Leena-muori oli ne äsken haasta tuonut, ja nyt äiti toimitti luhtiin. Kaivon luona riisui isä Mustan valjaista. Hänen katseensa etsi äitiä. Kun heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa, kirkastui kummankin katse säteileväksi kuin herttaisin auringon paiste.

Sitten isä meni sisään. Hän hymyili ja hyräili, hän oli keksinyt jotain hauskaa äidille iloksi. Olavi ymmärsi sen isän kasvojen veitikkamaisesta hymyilystä. Tuo hymy kuului ihan isän kasvoihin, eikä ainoastaan hänen kasvojensa ilmeeseen, se kuului oikeastaan koko kotiin. Oli kuin kaikki siellä olisi hymyillyt aivan kuin isä ja äiti. Kellokaappi, tavara-arkku nurkassa, kiikkutuoli, yksinpä vanha, kulunut ruokapöytä sekä isän korkeaselkäinen, kunnioitusta herättävä nojatuoli — isän ja isoisän arvossa pidetty perintö, kaikki haasteli ja hymyili niin kodikkaan herttaisesti.

Olaville selveni yht'äkkiä, miten vähän siinä kodissa oli sellaista, mikä nykyajan tarpeita ja vaatimuksia saattoi tyydyttää, mutta miten runsaasti sopusointuista, eheää onnea, jota nyt niin niukasti suotiin.

Hänen täytyi riuhtaista itsensä irti lapsuutensa muistoista. Ne kävivät tällä hetkellä hänelle liian raskaiksi. Ne herättivät niin hillitöntä, sydäntä vihlovaa kaipuuta.

Hän tahtoi koota ajatuksensa, ei unelmoida, ei vaipua tunnelmiin, vaan ajatella, päästä selvyyteen ja sitten toimia.

Arvostellen ja tutkivasti hän rupesi tarkastamaan menneisyyttä lapsuuden ensi muistoista siihen aikaan, jolloin hän seisoi ensin isän sitten äidin kuolinvuoteen ääressä. Mutta ankarasta tarkastuksestaan huolimatta ei hän voinut mieleensä palauttaa ainoatakaan ristiriidan tai epäsoinnun särähdystä. Aina oli isä vain ajatellut, miten äidille iloa valmistaa ja äidin mielityönä oli ollut tuumia, miten hän ja Olavi voisivat isää auttaa ja ilahduttaa. Kaksi yhtä vastaan, sellainen oli asema aina ollut. Milloin isä ja poika yhteen liittoutuneina jotain iloista yllätystä äidille valmistaakseen tai päinvastoin, milloin vanhemmat yhdessä poikansa parasta valvoen.

Mutta sellainen suhde oli luonnollisesti vallan poikkeustapaus. Eihän sellaista voinut tavoitellakaan. Mutta katkeralta tuntui sittenkin tästä päivänpaisteisesta lapsuuden kodista luoda katse omaan kotiin, jossa taistelu ja tuska olivat kotiutuneet.

Suojatun lahden poukamassa sijaitsi lapsuuden koti. Nykyaikaisen elämän levottoman valtameren rannalle oli hän omansa rakentanut. Siksi ulapan armottomat tuulet häntä nyt hätyyttivät. Ihmekö siis jos paleli?

Siinäpä se uudelleen oli tuo tavallinen, mutta niin sydämettömän itsekäs kanta! Sen, joka oli saanut jotain hyvää, tuli saada enemmän, ja se, jolla ei mitään ollut, oli velvollinen tyytymään puutteeseensa.

Oliko tuollainen katsantokanta oikeutettu? Eikö pikemmin juuri hän, onnen kummilapsi, joka olemassa-olonsa ensimmäisistä tiedottomista hetkistä saakka oli saanut varttua voimakkaaksi rakkauden päivänpaisteessa, nyt ollut velvollinen tyytymään kovaankin kohtaloon. Saattoihan syystä ristiriidan ja tuskien hetkinä hänelle asettaa suurempia vaatimuksia kuin kova-osaisille.

Olihan se, jolle paljon oli annettu velvollinen jakamaan vähemmän saaneille. Eikö siunaus siten juuri vähitellen voisi kirousta voittaa.

Olavista tuntui kuin äiti hyväillen olisi pyyhkäissyt hänen otsaansa ja isä katsonut häneen niinkuin hän yksin taisi katsoa, vaatien, mutta samalla antaen. He puhuivat molemmat hänelle, ei enää yksin rakkaudestaan, vaan elämänsä vakaumuksesta ja horjumattomasta uskostaan rakastavaan ja oikeutta tekevään Jumalaan, joka kärsimyksien teitä kuljetti ainoastaan kirkastaakseen ja kasvattaakseen.

Olavi lakkasi kävelemästä ja hän siirtyi omasta pimeästä huoneestaan saliin, jonne sähkölamppu kadulta loisti rauhoittavan hillittynä.

Hän asettui soittokoneen ääreen ja painoi koskettimia. Mutta samassa hän muisti nukkuvat lapset ja nousi.

Hänen mielensä oli käynyt kumman tyyneksi. He kärsivät molemmat sekä Elsa että hän. Miksi oli hän katkeruudessaan tuominnut? Pystyikö hän tutkimaan ihmistekojen salatuimpia alkulähteitä. Ymmärsikö hän perinnöllisyyden ja taipumusten täyttä merkitystä? Ja uskalsiko hän niin ollen tuomariksi asettua?

Ei se ollut miehekkyyden eikä kunniantunnon polkemista, jos tuomitsemisen asemasta koetti ymmärtää. Isä ja äiti eivät koskaan olisi toiselle tielle neuvoneet.

Olavin mieleen johtui samassa miten vähän hän oikeastaan tiesi Elsan vanhemmista. Ainoastaan aavistamalla oli hän tullut siihen johtopäätökseen, että he olivat olleet aivan toisenlaiset kuin hänen omansa. Sitä vastoin hän oli kyllä tietänyt, että Elsa kolmentoista vuotiaana oli jäänyt kodittomaksi, orvoksi. Mutta sitä hän ei ennen ollut ottanut huomioon.

Hänet valtasi äkkiä kiihkeä halu tavata Elsaa. Kunpa hän nyt tulisi!
Nyt oli Olavi valmis kohtaamaan hänet.

Aina kun Olavi kuuli askeleita portailta, vavahti hän ja kiiruhti avaamaan. Mutta aina olivat askeleet vieraan ja aina ne veivät toisaalle.

Olavi katsoi yhtenään kelloaan. Oli käsittämätöntä, ettei Elsa jo tullut. Nythän hänen olisi pitänyt kiiruhtaa, kun Olavi häntä rakkauden ymmärtämyksellä odotti, valmiina taistelemaan lasten, hänen ja oman onnensa puolesta. Miksi hän viipyi? Minuutit tuntuivat tunneilta.

Olavi koetti lyhentää odotusta miettimällä, mitä tekisi, jos Elsa päättäisi jäädä hänen luokseen. Huomaamatta ja varovaisesti koettaisi hän eloon elvyttää Elsan uinuvaa, kenties kuollutta rakkautta. Ensi sijassa hän kuitenkin aina ajattelisi Elsan parasta. Kaikki omat vaatimukset saisivat väistyä. Vapautta, täydellistä vapautta saisi Elsa kodissaan nauttia. Lastensa äiti, miehensä toveri hän olisi, ei muuta mitään, ellei rakkaus heitä yhdistäisi. Joskin hän tavallaan olisi sidottu sen lupauksen kautta, minkä oli antanut naimisiin mennessään, koettaisi Olavi sen rakkauden vaatimana, jota oli isältä ja äidiltä oppinut, tehdä ne siteet jos mahdollista tuntumattoman pehmeiksi. Miten isä menettelisi? Mitä äiti minulta odottaa? Näin aikoi Olavi kysyä itseltään ja sitten sen mukaan toimia.

Tunti oli taas kulunut eikä vieläkään ketään kuulunut. Olavin kävi yhä vaikeammaksi jatkaa entistä ajatusjuoksuaan. Ja entistä kirpeämmin rupesi hänen mieltään kirvelemään ajatus, että Elsa viipyi siksi, ett'ei jaksanut erota.

Hänen mielensä ei siitä enää katkeroitunut. Mutta se ajatus vihloi ja haavoitti.

Miten pohjaton tuska mahtuikaan ihmispoveen. Miten tuhoava ja tulinen sen liekki. Ei se säästänyt.

Olavi painoi päänsä käsiinsä. Hänen teki mieli yksinäisyydessä vaikeroida, vaikeroida hiljaa kuin sairas, kärsivä lapsi.

Nyt kun katkeruus ei enää mieltä terästänyt, tuntui kuin sydän tuskan tulessa olisi sulanut niin turvattoman pehmeäksi. Naisellisen pehmeäksi, arveli hän itsekseen, taas katsoen kelloaan.

Silloin soluivat hänen ajatuksensa yht'äkkiä outoon, ennen aavistamattomaan suuntaan. Hän oli mies. Hänellä oli hyvät ruumiin voimat ja siis paremmat edellytykset kuin heikolla kärsimään sielunkin tuskia. Epäilys ei häntä ainakaan ahdistanut. Hän oli surussaan sittenkin vakuutettu siitä, että Elsa nyt oli ollut täysin suora häntä kohtaan. Ja kuitenkin hän tunsi sietämätöntä tuskaa ajatellessaan, että se, jota hän rakasti, nyt viipyi toisen luona.

Mitä silloin mahtoivatkaan tuntea ne naiset, jotka pitkinä, pimeinä iltoina ja unettomina öinä turhaan odottivat kotiin rakastamaansa miestä, häntä, jolle olivat kaikkensa antaneet.

Sanomattomien kärsimysten kuilu avautui tässä Olavin katseille. Onnensa ja voimansa päivinä hän ei koskaan ollut tätä ajatellut, mutta nyt olivat hänen silmänsä auenneet. Nyt hän näki näitä hiljaisuudessa kärsiviä, näitä taakkansa alle nääntyviä, näki heitä tuhansin. Hän näki ja hän ymmärsi samalla, sillä suru oli teroittanut hänen tunteensa hienoutta.

Raskaita, usein ilottomia työpäiviä, ei lepoa eikä rauhaa koskaan, vaan kuormaksi kuorman päälle milloin itsekkäitä vaatimuksia, milloin epäilyksen ja tuskan odotuksen tuottamia sydänhaavoja. Sellaistahan monenkin kohtalo oli.

Löytyikö sanoja sellaisten surujen selittämiseksi? Saattoiko mikään maailmassa sovittaa, mitä tässä oli rikottu?

Syytöksen kärki kohdistui samassa Olaviin itseensä. Eikö hänkin koko sukunsa kanssa tässä joutunut syylliseksi? Se valitus, jolle hänen korvansa nyt oli auennut, syyttihän se häntäkin kaikkien niiden puolesta, jotka olivat heikkoja ja joiden kuitenkin oli täytynyt kantaa kaikkein raskaimpia taakkoja.

Miehekkyytensä ja kunniantuntonsa vaatimana oli hän äsken arvellut velvollisuudekseen oikeuden mukaisesti rangaista Elsaa hänen menettelystään. Mutta entä jos tuo miehekkyys ja kunniantunto häntä nyt vaatikin vallan toiseen? Jos hänen elämäntehtävänsä oli koettaa sovittaa edes jotain siitä, mitä voimakkaammat olivat rikkoneet heikompia kohtaan. Ja jos hän siten menetellen myöskin paraiten turvaisi lastensa tulevaisuuden?

Hänen raottaessaan sitä valaisi sähkölamppu kadulta hänen kasvojaan. Niiden vaivaantunut, kärsivä ilme oli nyt kadonnut, tuo ylen tuntehikas sävy samoin. Niissä kuvastui ainoastaan miehekästä, elämän taistelua varten koottua voimaa.

YSTÄVYYS

Lumi oli sulanut. Pellot olivat paljaina. Ainoastaan siellä täällä jossain syvemmässä ojassa, jonkun talonnurkkauksen takana tai pohjoiseenpäin viettävällä rinteellä näkyi vielä kaistale likaisen harmaata lunta syrjään viskattuna kuin kelvoton vaateriekale.

Lämpimien kevätpäivien jälkeen olivat ilmat äkkiä kylmiksi kääntyneet. Kaikki iloiset kevätpurot kuivuivat. Maa värjötti suojattomana jäädyttävän tuulen alla eikä mikään muistuttanut kesän tulosta.

Luonto näytti toivottoman köyhtyneeltä. Se tuntui unohtaneen uskonsa lämmön ja valon voittoon.

Syrjäisellä pienellä maalaisasemalla oli tänä koleana kevätpäivänä liike kuitenkin tavallista vilkkaampaa. Kahden perheen muuttokalut olivat yht'aikaa sattuneet saapumaan asemalle, ja oli pidettävä kiirettä, jotta junavaunut saataisiin ajoissa tyhjennetyiksi.

Kuormia purettiin ja pinottiin. Kilvan veivät hevosmiehet, tavaroita asemalta ja kilvan palasivat toisia hakemaan. Ainoastaan silloin tällöin malttoivat he sanoa sutkauttaa sanan toisilleen tehdäkseen työn kevätkylmässä niin hauskaksi kuin mahdollista.

Muuttoatekevät sitä vastoin eivät toisistaan välittäneet. He olivat vieraita paikkakunnalla ja vieraita toisilleen. Heillä oli kullakin tarpeeksi ajateltavaa muuttopuuhissaan.

Eräs mies ja nainen, nähtävästi aviopari, huolehti yhdessä kahden vaunun purkamisesta. Kun nainen valvoi tavaroiden vaunusta purkamista, saattoi mies kuormien kuljettajia vähän matkan päähän näkyvään huvilaan ja päinvastoin.

Toisten vaunujen luona johti työtä ainoastaan nuorenpuoleinen nainen. Kun miehet kuormineen lähtivät asemalta, seurasi hän heitä melkein juoksujalkaa huvilaa kohden, joka etäämpänä pilkisti puiden keskeltä, ja kun ajajat palasivat, kiiruhti hänkin jo asemalle oikaisten niityn poikki, missä pohjoinen armottoman kylmänä vastaanpieksi.

Näytti kuitenkin siltä kuin hän ei olisi tuulta huomannutkaan. Ei hän myöskään, kuten toiset, silloin tällöin seutua silmäillyt puoleksi uteliaana, puoleksi arvostellen. Hän näkyi ajattelevan ainoastaan työtään.

Kun ilta rupesi hämärtämään, oli kiirekin asemalla jo lakannut. Rautatien tavaravaunut seisoivat tyhjinä syrjäraiteilla eikä ajomiehiä näkynyt enemmän kuin vastamuuttaneitakaan. Kaikki asemalla oli yksinäistä ja hiljaista, aivan kuin ei mitään erikoista olisikaan tapahtunut. Asemapäällikkö rouvineen vain jutteli päivän tapahtumasta. Tuntuva lisä niukanlaiseen seurapiiriin ei ollut mikään vähäinen asia yksinäisessä maalaiskylässä. Minkälainen tämä lisäys mahtoi olla, edistäisikö se iloa ja hauskuutta paikkakunnalla, vai harmiako hankkisi, siitä keskusteltiin.

Kenenkään ei tarvinnut kauan pysyä tiedottomana siitä, minkälaisia ihmisiä herra ja rouva olivat, jotka nyt olivat paikkakunnalle muuttaneet. Kumpikin tuntuivat olevan ihmisystävällisintä laatua. Heidän huvilansa sijaitsi aivan lähellä asemaa, ja heillä oli yhtenään asiaa sinne. Kaikille, joita tapasivat, esittivät he kohta itsensä ja aina heillä oli kysymyksiä kymmenittäin, tiedonantoja yhtä paljon.

Kaikesta ilmeni, että he eivät suinkaan aikoneet viettää eristettyä elämää, välittämättä naapuriensa vaiheista ja kohtaloista.

Toista oli etäämpänä olevan huvilan asukkaan. Hänestä ei tiedetty paljon muuta, kuin että hänen nimensä oli Eine Winter.

Muutamia kuukausia sitten oli hän ensi kertaa käynyt paikkakunnalla ja silloin ostanut sieltä pienen palstatilan puutarhoineen, puistoineen ja keltaiseksi maalattuine huviloineen. Kauppakirjat oli tehty herra Yrjö Winterin nimeen, joka arvattavasti oli ostajan isä tai veli. Naimisissa hän ei saattanut olla, sillä hänellä ei ollut sormuksia.

Kaupat tehtyään oli neiti Winter matkustanut pois, eikä kukaan häntä sen jälkeen ollut nähnyt, ennenkuin hän nyt yht'äkkiä oli tänne saapunut.

Asemapäällikön rouva, joka ikkunasta teki huomioitaan, tuli muuttopäivänä vakuutetuksi siitä, että neiti Winter ei saattanut olla nuori. Hän näytti heikolta ja väsyneeltä. Eikä hänen kasvoillaan näkynyt jälkeäkään tuosta odottavasta ilmeestä, joka tavallisesti kuvastuu nuoren naisen kasvoilla, kunnes se vaihtuu joko elämän suoman pettymyksen tai tyydytyksen siihen painamaan leimaan.

Hänen pukunsakin teki melkein samanlaisen vaikutuksen. Huolimaton se ei oikeastaan ollut, mutta kovin kulunut. Näytti siltä kuin hän ei olisi omistanut sille kerrassaan minkäänlaista huomiota. Nuori neiti Winter ei siis voinut olla. Siitä oli rouva varma.

Nähtävästi häntä ei kuitenkaan vielä sopinut vanhojenkaan joukkoon laskea. Sentähden oli ihmeellistä, että hän itsepintaisesti pysytteli yksinään, antamatta toisille edes tutustumisen tilaisuutta. Häntä ei muuton jälkeen näkynyt asemalla, ei pitkiin aikoihin.

— Tulleeko edes nyt, arveli asemapäällikkö rouvalleen. — Nyt hänelle on saapunut kirje.

Mutta sinä päivänä ei toivo pettänyt. Hetken kuluttua seisoi neiti
Winter pilettimyymälän kohdalla kysyen postia.

Saatuaan kirjeensä ja luettuaan sen, lisäsi hän vielä lyijykynällä sanasen toiseen, minkä oli muassaan tuonut, sulki sen ja pisti laatikkoon. Sitten hän poistui.

Mutta muutaman päivän kuluttua tuli hän uudelleen asemalle, nyt ei enää vanhassa asussaan, vaan yksinkertaisessa mutta sievässä kävelypuvussa, uusi hattu päässään ja käsineet käsissä.

Hän näytti vallan juhlapukuiselta, arveli asemapäällikön rouva, tehdessään huomioitaan.

Hevosen ja rattaat oli neiti Winter myöskin toimittanut asemalle ja lisäksi pyörätuolin, jonka varovaisesti asetti asemasillalle. Samassa kun juna pysähtyi, kiiruhti hän ajomiehen kanssa vaunuun, josta he hetkisen kuluttua palasivat, kahden puolen tukien vanhanpuoleista herraa, jonka hellävaroin sijoittivat pyörätuoliin.

Juna puski puhkien eteenpäin. Vanha nainen nousi rattaille, johon tavaratkin jo oli kuormittu, ajomies asettui rinnalle, ja neiti Winter pani pyörätuolin liikkeelle.

Siitä päivästä alkaen saapui sanomalehtiäkin huvilaan. Neiti Winter kävi itse niitä aina asemalta hakemassa, mutta muulloin ei häntä siellä näkynyt. Ainoastaan ne, jotka kesäisin soutelivat pienellä sisäjärvellä ja ohjasivat lähelle keltaisen huvilan rantaa, paremmin nähdäkseen joen, joka suurten kivien ja vanhojen riippakoivujen lomitse lähellä huvilaa laski järveen, näkivät neiti Winterin usein käsitöineen istuvan isänsä vieressä avonaisella verannalla tai työntävän pyörätuolia pitkin hiekoitettuja teitä huvilaan kuuluvassa, puistontapaisessa metsikössä.

Hiljaista ja eristettyä näkyi heidän elämänsä olevan. Sairas pyörätuolissaan ei tiettävästi vieraita kaivannut eikä Maija, talon vanha palvelija, liioin näyttänyt seurankipeältä. Mutta sitä ihmeteltiin, että neiti Winterkään ei näkynyt seurasta välittävän.

Itse hän tuskin tuli huomanneeksi, miten yksin oli. Hän oli siihen niin tottunut. Silloin tällöin vain, kun hän asemalla näki kirjavan joukon paikkakunnalla oleskelevia kesävieraita ja kuuli kuin humauksen elämän levottomasta hyörinästä, tuli hän ajatelleeksi, miten ihmeellistä oli näin ihmisjoukkojen ympäröimänä kuitenkin elää kuin kaiken ulkopuolella, elää yksinäistä, eristettyä elämää.

Ei hän oikeastaan muuta toivonutkaan. Hyvä oli, niinkuin oli. Joskus vain painoi tietoisuus tuosta ainaisesta "ulkopuolella" olosta mielen niin kaihoisaksi.

Eine Winter tuli tätä selvään tunteneeksi ensi kertaa eräänä iltapäivänä loppukesällä, kun hän asemalta palatessaan joutui kulkemaan muutamien kaupungista tulleiden nuorten neitien takana. Hän huomasi keskustelusta heidän tulleen tänne tervehtimään yhteistä tuttavaa, joka kesäisin asui huvilassaan aivan lähellä Einen kotia.

Oli lämmin elokuun iltapuoli. Ilma oli tuoksua täynnä. Päivän kuluessa oli tullut useampia sadekuuroja, ja nyt pudota rapisivat suuret, kimaltelevat pisarat, päivän samalla paistaessa pilven takaa.

Vieraat eivät kuitenkaan olleet sateesta milläänkään. He olivat iloissaan siitä, että pääsivät maalle ja kaikkein iloisin joukossa oli itse emäntä, joka oli tullut vieraitaan vastaanottamaan.

Hän kulki ensimmäisenä iloisesti kertoillen, millä aikoi vieraitaan kestitä.

Kahvia tietysti ensiksi. He saisivat itse sen keittääkin. Pannu porisi jo liedellä. Oli jouduttava, jott'ei kiehahtaisi yli laitojen. Kahvit juotuaan saisivat paistaa pannukakkuja ja illaksi vielä hiilloksessa paistikkaita. Eikö kelvanneet sellaiset kestit!

Eine Winter loi pikaisen silmäyksen häneen, joka jutteli. Hän oli niin raittiin, niin reippaan ja iloisen näköinen, että hänestä täytyi pitää. Eine oli jo muutaman kerran ennenkin häntä mielihyvällä katsellut. Kulkiessaan huvilan ohi oli hän nähnyt hänen milloin kuokkivan ja kaivavan puutarhassaan, milloin sahaavan puita tai maalaavan puutarhapenkkiä päiväpaisteisella pihamaalla. Hän tiesi neidin nimen olevan Irja Björk ja hän oli usein ajatellut, että oli ymmärtäväistä kuluttaa aikaansa tuollaiseen, mutta sen enempää huomiota ei hän kuitenkaan ollut omistanut tälle naapurille.

Eine arveli usein oikeastaan kadottaneensa kykynsä kiinnittää huomiota ihmisiin yksilöinä. He olivat kaikki hänelle ainoastaan ihmisiä. Kaikki olivat he luodut taakankantajiksi, sen hän tiesi. Ja sen tiesivät itsekin, jos vain olivat heränneet itsetietoiseen elämään. Millainen tuo taakka oli, oliko raskas vai keveä, kannettiinko sitä nuristen ja nääntyen vaiko rohkein mielin, sitä hän usein ajatteli nähdessään ihmisiä. Sitä hän täälläkin oli ajatellut vieraissa oloissa ja vieraiden ympäröimänä kulkiessaan yksinäisillä kävelyillään toisen tuntemattoman pienen kodin ohi toisensa jälkeen. Hän ei tietänyt, keitä asui noissa kodeissa eikä halunnut tiedustellakaan. Tuntui vain lämpimältä ajatella heitä lähimmäisinä, ihmisinä. Mutta persoonallista, yksilöllistä lähestymistä, sitä hän ei kaivannut.

Kun hän nyt, kulkiessaan iloisen seurueen takana, pakostakin joutui kuulemaan heidän keskusteluaan, tuntui siltä kuin hän ensi kertaa pitkiin aikoihin olisi häntä ympäröivästä ihmisjoukosta erottanut yksilön. Eikä hän voinut olla ajattelematta, että se, jonka hän tässä oli kohdannut, rohkeana ja reippaana kantoi osaansa elämän taakasta. Siksi teki jo yksin hänen läheisyytensä hyvää.

Iloinen seurue poikkesi mäenrinteelle rakennettuun huvilaan. Eine jatkoi yksinäistä matkaansa. Mutta vieraiden raikkaat äänet kaikuivat kauan hänen korvissaan, ja hämmästyksekseen huomasi hän melkein kadehtivansa niitä, jotka nyt pitivät hauskaa kahvipannun ja loimuavan lieden ääressä.

He olivat kai kaikki jotakuinkin Einen ikäisiä. Hän tunsi tavallaan kuuluvansa heihin. Mutta miten äärettömän etäällä hän samalla oli heistä!

Hän muisti säkeen eräästä tanskalaisesta runosta. Siinä kerrottiin lapsesta joka "kuin toiset saanut ei koskaan elon riemuhun kiiruhtaa". Sellaista oli hänenkin elämänsä ollut. Joko ulkonaiset olot tai surun eristävä voima olivat häneltä tien sulkeneet aina "kun kilvan toiset ne riensi iloleikkihin auvoisaan."

Ainoastaan ensimmäiset lapsuuden vuodet olivat olleet toisenlaiset, ne vuodet, jolloin äiti eli. Surukin tuntui ilolta silloin, kun sen sai äidille uskoa, ja ilo kasvoi moninkertaiseksi hänen luonaan. Yksin se käsittämätön kaipuukin, joka saattoi lapsenkin mieleen hiipiä, tuntui suloiselta äidin helmaan heitettynä.

Oliko ihme, jos nuo vuodet olivat olleet Einen ainoat onnelliset. Isku oli seurannut toistaan sitten kun tuo ensimmäinen, armoton oli kohdannut: äidin kuolema.

Voi sitä sydämen sanatonta tuskaa silloin! Miten elämä yhdellä iskulla tuli kuin tuhotuksi ja miten huutava tyhjyys oli yhä vieläkin.

Eine vavahti kuin kivun tunteesta. Kepeinkin kosketus saattoi yhä vielä sydänhaavat veristämään, ja pieninkin tapahtuma saattoi palauttaa menneisyyden mieleen.

Oikeastaan oli ollut helpotus hänelle, että ulkonaisetkin olot äidin kuoleman jälkeisinä vuosina olivat hänet erottaneet toisten seurasta. Hänen vanhempi sisarensa kuoli tapaturmaisesti, isä kävi yhä kivulloisemmaksi ja hänen itsensä oli pakko viisitoistavuotiaana keskeyttää koulunkäyntinsä, hoitaakseen isäänsä ja taloutta.

Oliko ihme, jos hän niin ollen ei koskaan saanut tuntea nuoruuden iloa. Eihän hän edes muistanutkaan olevansa nuori. Yksinäisyys ja suru olivat hänen ainoat nuoruudentoverinsa.

Elämää ei hän silloin vielä tuntenut. Hän astui eristettyä polkuaan pitkin, seurasi kuin rannalla kulkija elämän voimakasta virtaa. Hän katseli, ajatteli, teki havaintojaan, mutta aina syrjässä rannalla, ikäänkuin kaiken ulkopuolella, kunnes äkkiä virran voimakkaat laineet hänet kuohuihinsa tempasivat.

Se oli silloin, kun hän oli oppinut tuntemaan sen suuren, ihmeellisen voiman, jota ihmiset rakkaudeksi sanovat, ja senkin, jota toiset kutsuvat ystävyydeksi. Käsi oli rakkaudessa hänen kättään tavoitellut. Hän oli muistanut olevansa nuori ja saanut kokea, että elämällä oli muutakin tarjottavana kuin surua ja kuolemaa.

Mutta miksi olivat nämä kokemukset päättyneet entistä suurempaan erakkuuden tunteeseen. Miksi oli hän taas yht'äkkiä sisäisesti enemmän yksin kuin koskaan kulkenut tietään eteenpäin?

Oliko syy hänen omansa, vai oliko elämä aina sellaista? Oliko ihminen oikeastaan erakoksi luotu? Ja yksinkö hänen pitikin elämänsä ongelmista selkoa saada, yksin elämisen suurta taitoa oppia?

Ainakin oli kaikki se, mikä oli pyrkinyt vetämään häntä pois hänen yksinäisyydestään ja lähemmäksi muita, tullut sellaisessa muodossa, että siitä ei voinut syntyä mitään pysyväistä. Osaksi olivat ulkonaiset olot siihen vaikuttaneet, useimmiten sentään hän itse. Hän oli kai liian kauan elänyt eristettynä muista. Hän oli tullut toisenlaiseksi kuin muut, oppinut käyttämään tavallisuudesta poikkeavaa mittapuuta kaikkiin inhimillisiin suhteisiinkin nähden. Siksi ei mikään lopullisesti voinut tyydyttää, kun se vaakaan pantiin.

Oliko se väärin? Olisiko hänen kaikesta huolimatta pitänyt tyytyä sellaiseen, minkä hän sisimmässään tuomitsi ala-arvoiseksi?

Isä oli sanonut häntä itsekylläiseksi. Oli kysynyt, miksi ei sopinut tyytyä siihen, mihin muutkin. Oliko hän oikeassa? Oliko ehkä yhä kasvava orpouden ja sisäisen yksinäisyyden tunne hyvin ansaittu rangaistus tästä?

Eine oli ehtinyt kotiportille. Hän avasi sen, tervehti iloisesti vanhaa Maijaa, joka tulla tallusti keittiöstä puutarhaan päin ja kysyi sitten isää.

— Tuolissaan verannalla. Eikö lie nukkunutkin sinne. — Maija nyökkäsi päätään ja jatkoi matkaansa.

Eine haki huoneestaan käsityön, hiipi sitten hiljaa ja varovasti verannalle ja asettui nukkuvan viereen. Mutta työ ei luistanut. Ajatukset kulkivat yhä entisiä latujaan.

— Itsekylläisyyttäkö? —Tutkisteleva, sisäänpäin suunnattujen ajatusten ilme kuvastui Einen kasvoilla.

Kyllä hän oli saanut kalliin hinnan maksaa tuosta itsekylläisyydestään, jos se sitä oli. Entistä syvemmäksi, tuskallisen syväksi oli sisäisen yksinäisyyden tunne käynyt joka suhteelta, joka särkyi, joka kokemukselta, joka hänelle vahvisti, että hän oli erehtynyt luullessaan löytäneensä sukulaissielun ja tältä tyydyttävää täydennystä omalle olemukselleen.

Mutta oli hän paljon saanutkin näiden kokemustensa kautta. Hänen katseensa oli laajentunut. Syvällisempi elämänymmärtämys ja lämpimämpi tunne jokaista ihmisolentoa kohtaan oli hänessä kehittynyt sitä myöten, mitä vähemmän hän itselleen elämältä odotti.

Yksilöä, joka voisi käsittää, täydentää ja rikastuttaa häntä, hän ei enää etsinyt. Hänen elämänsä rikastuttajana oli ihminen ihmisenä, lähimmäisenä, tuo selittämätön yhteistunto, joka elämää kokeneen mielessä syntyi tietoisuudesta, että kaikki kuulumme samaan kärsivään, taistelevaan ja elämänkuormaa kantavaan sukukuntaan.

Eikö se ollut suuri-arvoisempaa kuin ajatella yksilöä. Eikö vähempi täten väistynyt arvokkaamman tieltä? Pitihän siitä iloita.

Iloisen seurueen äänet kaikuivat taas Einen korvissa. Hänen oli mahdoton päästä eroon heistä ja heidän hilpeästä iloisuudestaan.

Heitä oli monta. Kävikö työn ja huolten taakka siitä syystä heille helpommaksi kantaa. Kasvoiko siitä ilo?

Niinkö se oli? Eikö ihminen sittenkään ollut luotu erakoksi, vaan yksilöllisestikin rikastuakseen ja rikastuttaakseen?

Taas täytyi hänen tarkastaa, arvostella ja punnita. Mutta lopputulos oli sittenkin sama. Hän ei olisi suonut ainoankaan elämänsä kokemuksista päättyneen toisin kuin oli päättynyt, ei edes tarkastaessaan niitä menneisyyden kaikkea kaunistavassa valossa.

Mikä oli särkynyt, oli ollut särkymisen arvoista. Siltä oli alusta asti puuttunut elämisen mahdollisuus. Siksi olikin särkyminen oikeastaan tuntunut vapauttavalta ja siksi tuntui nytkin niin rauhallisen tyyneltä.

Mutta tyyneyden ohessa tunsi Eine jotain, jota ei pitkiin aikoihin ollut tuntenut. Hän tunsi kaipuuta. Eivätkö ihmiset ihmisinä, lähimmäisinä hänelle tarpeeksi tyydytystä antaneet? Kaipasiko hän kaikesta huolimatta yksilöä, joka ymmärtämyksellään voisi antaa tukea ja täydennystä.

Hän väistyi tuota ajatusta. Kaivata hän ei tahtonut. Hänen ainoa toivonsa oli saada olla rauhassa. Kaipuu, toiveet, kaikki, mikä oli omiaan vetämään häntä lähemmä noita voimakkaita kuohuja elon virrassa, niitä hän pelkäsi.

Joskin hän ulkonaisesti oli toisten kaltainen ja toisten tavoin toimi elämän ulkonaisissa oloissa, tunsi hän sittenkin sisäisesti olevansa siksi sairas, että oikeastaan oli elämään kykenemätön. Hän ei ollut aikoihin muuta toivonut, kuin oikeutta rauhassa unohtaa ja unohtua.

Mutta oliko se nyt heräämässä, ehkä todistuksena palaavista voimista ja tervehtymisestä?

Vai eikö pikemmin ollut syytä pitää sitä osoitteena siitä, että sairasraukka hänen sisimmässään oli tullut levossaan häirityksi ulkoapäin tulevien vaikutusten kautta?

Ilta oli tullut. Aurinko painui mailleen, valaen hehkuaan yli väikkyvän järvenpinnan.

Einen katse kiintyi hyväilevän hellästi nukkuvaan isään, hänen väsyneihin kasvoihinsa ja koko tuohon taudin murtamaan olentoon. Sitten se seurasi ilta-auringon iloista kisailua mäntyjen oksilla ja sen karkeloa kullanruskeita, kaarnaisia runkoja pitkin. Viimein saavutti se vanhan Maijan, joka myhähdellen kulki puutarhassa kukkapenkkiään tarkastamassa.

Eikö hänen elämällään ollut rikkautta ja sisältöä kyllin? Saattoiko hän toivoa sen parempaa osaa kuin saada täyttää paikkansa täällä, suojattuna, kaikilta kokemuksilta, mitkä hyökylaineen tavoin voisivat vetää hänet takaisin virran kuohuihin, pois valkamasta, minkä hän vihdoin oli löytänyt?

Illalla, kun Eine juuri oli uneen vaipumaisillaan ja junavihellys terävänä halkoi ilmaa, ei hän kuitenkaan voinut olla ajattelematta vieraita, jotka nyt iloisina ja kestitettyinä lähtivät mäkirinteen huvilasta.

Lämmin, kodikas tunne valtasi hänet samassa ja hän nukahti nähden unta lämpimänä loimuavasta kotiliedestä, jonka ääreen hän istahti kesäisen sateen hienosti pisaroidessa.

Siitä päivästä pitäen ei Eine enää välinpitämättömänä kulkenut mäenrinteessä olevan huvilan ohi. Aina tuntui kuin kotoinen lämpö olisi houkutellen sinne kutsunut.

Eine tunsi sitä etenkin ollessaan väsynyt. Mutta hän oli samalla hyvillään siitä, ettei sittenkään halunnut lähemmin tutustua huvilan omistajaan. Hänestä oli vain hauskaa seurata tämän toimia puutarhassa ja pihamaalla. Ja aina olivat tulokset tyydyttäviä, sillä työt suoritettiin kaikki reippaasti ja ilolla. Työntekijä näytti itse niin voimakkaalta ja reippaalta, että Einestä usein tuntui, kuin olisi hänen koko olennostaan säteillyt rohkeata elonvoimaa muillekin.

Kerran Einen kulkiessa ohi sattui neiti Björk seisomaan aidan luona katsellen tielle päin. Heidän katseensa yhtyivät ja hetkinen kului epäröivään arveluun, tervehtiäkö vai ei. Olivathan tavanneet siksi usein, että tuntui oudolta olla tervehtimättä.

Neiti Björk ratkaisi pulman. Hän tervehti. Eine vastasi, samalla huomauttaen jotain huvilan hauskasta paikasta.

— Niin, vahvisti neiti Björk — on todella ihanaa asua maalla! Ja ihaninta kaikesta, kun saa olla maantöissä!

— Mahtaa se todella olla hauskaa, etenkin sille, joka on noin reipas ja käytännöllinen. — Eine tuli ajatuksensa lausuneeksi samassa kun se syntyi. Mutta hän sai sitä katua.

Neiti Björk näytti pahastuvan — Hyvä se on kaikille, sanoi hän lyhyesti, tarttui puutarha-veitseensä ja rupesi karsimaan kuivettuneita oksia pois pensaistaan.

Neiti Björk huomasi sen, ja se vaikutti lepyttävästi Hän päätti antaa vieraalle kehumiset anteeksi.

Siitä päivästä alkaen tervehtivät neiti Björk ja Eine Winter toisiaan. Joskus Eine myöskin pysähtyi puutarha-aidan taakse jutellakseen vähän neiti Björk'in kanssa. Mutta sen enempää ei heidän tuttavuudestaan tullut.

Sitten tuli syksy. Uutimet otettiin pois mäkirinteen huvilasta, laudat naulattiin verannan suojaksi ja huvila lukittiin.

Talvi tuiskuineen seurasi syksyn pitkää pimeyttä. Maaseudun hiljaista, eristettyä talvi-elämää edistivät nietostuneet tiet ja purevat pakkaset.

Kukaan ei häirinnyt asukkaiden rauhaa keltaisessa huvilassa. Ainoastaan yksinäisyys, hiljaisuus ja rauha viihtyivät siellä jokapäiväisinä vieraina.

Eine oli tästä kiitollinen. Hän ei sen parempaa olisi voinut toivoakaan. Hänen sisimmässään potevalle sairaalle ei löytynyt sen sopivampaa lääkettä kuin rauha ja lepo, siunattu, terveeksi tekevä yksinäisyys ja lepo.

Ei silti, että hän olisi suonut tuon sairaan jälleen varttuvan voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi. Senverran voimaa vain hän tahtoi koota, kuin tarvittiin elämän velvollisuuksien täyttämiseen.

Seuraava kevät muodostui samanlaiseksi kuin edellinen. Aurinkoisina kevätpäivinä sulivat lumet sukkelaan. Sitten tuli takatalvi purevine pohjatuulilleen.

Alaston ja suojatta oli maa. Talvinen raittius oli siltä riistetty. Kevään tulosta ei vielä näkynyt merkkiäkään. Siksi näytti luonto yhtä köyhtyneeltä ja toivottomalta kuin se, joka kadotettuaan kaikkensa, ei enää jaksa tulevaisuuteenkaan uskoa.

Eine ymmärsi luonnon tunnelman. Kiinnittää toivoaan johonkin tiesi aina tavalla tai toisella pettymistä. Siksi oli paras olla sekä ajattelematta että toivomatta.

— "Skoven han grönner hvert eneste Aar" — — [metsä käy joka vuosi viheriäksi] — ne sanat muistuivat Einen mieleen hänen palatessaan asemalta kotiin.

Joskin tuo ainainen uudistus, tuo kuihtumista ja kuolemaa seuraava jälleenelpyminen uusin voimin uuteen elämään ja rikkauteen pitikin paikkansa luonnossa, ei sitä kuitenkaan voinut sovittaa ihmiselämään. Olihan niitä paljonkin, jotka eivät koskaan saaneet kevättä nähdä, kesää vielä vähemmin. Saattoi heidänkin elämästään talven ja unen aika väistyä, oraat nousta, umput kehkeytyä ja kevät tuoda toiveiden runsautta, mutta sitten tuli aina armoton takatalvi. Sen kovuutta kokenut ei enää jaksanut kevään lupauksiin uskoa.

Siksi oli parasta luonnon tavoin olla odottamatta ja toivomatta, niin, kaikkein onnellisinta oikeastaan kokonaan kadottaa toivomiskykynsä.

Eine kietoi sadevaipan paremmin ympärilleen suojaksi purevaa tuulta vastaan. Tuntui ikävältä ajatella, että talvinen hiljaisuus nyt oli päättynyt ja kesä pian toisi paikkakunnalle paljon vieraita ja levottomuutta.

Oli kesällä kuitenkin muutakin kuin varjopuolia. Sitä tuli Eine ajatelleeksi sinä päivänä, jolloin mäkirinteen huvilassa verannan suojalaudat irroitettiin, ovet avattiin ja neiti Björk innolla aloitti työnsä puutarhassa.

Ei heillä ollut paljon sanottavaa toisilleen nytkään, mutta hauskalta tuntui sittenkin, että huvila ei enää ollut autiona.

Kesä oli jo kulunut puoliväliin, kun Eine kerran, tavatessaan neiti
Björkin, kysyi eikö tämä joskus tahtoisi tulla tervehtimään.

Eine ei voinut olla nauramatta. Ei ollut vastaus kovinkaan kohtelias, mutta ei myöskään tavallisuudellaan tympäisevä.

— Vai niin. En sitten kutsukaan kyläilylle, mutta pistäytymään — — — jos haluttaa!

Eine kumarsi ja jatkoi matkaansa. Hän ei voinut olla ajattelematta, että nyt entistä enemmän toivoi saavansa lähemmin tutustua neiti Björk'iin. Varmaan olisi heillä enemmänkin toisilleen sanottavaa kuin mitä saattoivat jutella puutarha-aidan luona.

Sinä iltana hyräili Eine itsekseen, asettaessaan kukkia maljakkoon.
Sitä hän ei ollut tehnyt aikoihin.

Einestä rupesi tästä puoleen tuntumaan siltä, kuin olisi hän ollut hyvinkin tuttu neiti Björkin kanssa. Hän ei ollut milläänkään siitä, että tämä ei näyttäytynytkään aikoihin.

Mutta eräänä iltana ilmestyi neiti Björk kuitenkin keltaisen huvilan portille. Hänellä oli keppi toisessa, kirja toisessa kädessä.

— Istuin metsässä lukemassa. Sitten rupesi haluttamaan puhella kanssanne. Tuletteko kävelemään?

Tiedättekö, miksi minusta on hauskaa keskustella kanssanne, jatkoi neiti Björk lyhyeen ja suoraan tapaansa.

— Siksi, että teidän seurassanne kohta pääsee kunnon keskusteluun. Ei ole pakko alkaa hyvästä ja huonosta säästä.

Neiti Björk huomasi äänen leikkisän väreen ja vastasi samaan tapaan. Siten jatkettiin keskustelua hetken aikaa. Oli kuin olisivat olleet pallosilla. Ilmilausuttu ajatus otettiin heti vikkelästi vastaan juuri sillä tavalla kuin tarkoitus oli, ja vastaus tulla singahti samassa toisen kiinni siepattavaksi.

He pitivät hauskaa kumpikin niinkuin tosityöhön tottuneet voivat nauttia osatessaan vielä lasten lailla iloita.

Käveltyään hyvän matkaa he asettuivat kivelle lepäämään. Silloin sattui Einen katse kirjaan, jota neiti Björk piti kädessään. — Mitä te luette, tiedusteli hän uteliaana?

Neiti Björk näytti kirjan kansilehteä. — Uusi rakkaus. Kirja kypsyneille. Elisabeth Dauthenday'ltä. Tunnetteko sitä?

Eine vavahti. Josko hän tunsi? Olihan tuo kirja niin syvästi ja selvittävästi vaikuttanut sekä hänen ajatuksiinsa että menettelyynsä!

Neiti Björk ei huomannut mitään — Hyvä kirja kypsyneille, jatkoi hän — mutta muille ei. Sekä avioliitto- että ystävyyssuhteita koskettelee se tavalla, jossa on paljon mieleen pantavaa.

— Ettekö usko, — jatkoi neiti Björk innokkaasti, — että moni ajatteleva nainen on ollut pakotettu kieltäytymään avioliiton ja oman kodin tarjoamasta onnesta siitä syystä, että se rakkaus, joka hänelle on tarjottu ei ole vastannut hänen vaatimuksiaan. — Se on saattanut olla hyvinkin voimakasta ja kiihkeätä, — mutta laatu, katsokaa — ja toisen katsantokanta avioliittoon nähden ei ole voinut tyydyttää. Se taas, joka tuollaisena ratkaisun hetkenä joko omaa kotia kaivaten tai muusta heikkoudesta on vaatimuksistaan tinkinyt, koettaen tyytyä sellaiseen, joka oikeastaan ei ole tyydyttänyt, on tavallisesti katkerasti saanut sitä katua. Ettekö usko?

Neiti Björk loi pikaisen katseen toveriinsa. Samassa hän huomasi Einen kärsivän, vaivaantuneen ilmeen, joka häntä rukoili lakkaamaan. Hän vaihtoi paikalla puheenainetta, mutta hänen ajatuksensa olivat vielä siksi kiintyneet kirjaan, että hän ainoastaan kajosi sen toiseen puoleen.

— Luulen, jatkoi hän — että monen ajattelevan naisen avioliiton asemasta on tyydyttävä ystävyyteen.

— Eikä sen tule pyrkiäkään siihen. Silloin joudumme pian harhaan. Mutta kuten mies ja vaimo onnellisessa avioliitossa ovat toinen toisensa "apu", samoin on ystävä sitä myös ystävälleen, joskin toisella tavalla. Parhaimmaksi ystäväkseni en suinkaan sano sitä, joka kykenee minun tunteitani eniten huumaamaan, vaan sitä, jolla on suurimmat edellytykset antaa minulle sellaista apua ja täydennystä, että paremmin kykenen elämäni tehtävää täyttämään.

— Kyllähän me kaikki kaipaamme jonkinmoista täydennystä. Mutta nyt puheena oleva kirja ei suinkaan tiedä sanoa ainoastaan hyvää ystävyydestä. — Einen äänen sävy oli katkera.

— Siksi että siinä kuvataan olevia oloja. Ja kieltämättä on olemassa luonnottomiakin ystävyyssuhteita. Mutta on niitä toki hyviäkin. Juuri niiden puolesta kirjailija tässä puhuu.

— Sitä ett'ei ystävyyttä tarvitsisi puolustaa, ellei olisi niin paljon arvotonta sillä alalla.

— Eipä suinkaan. Mutta en minä ihmettele sitä, että etenkin naisten ystävyysliitoille niin usein nauretaan. En nyt ajattele ensinkään noita luonnottomia suhteita, joista kirjailija puhuu. Niitä kai on harvassa. Ajattelen vain äitelää liioittelua ja sitä kevytmielistä leikkiä, johon me naiset usein kompastumme juuri ystävyyssuhteissamme.

Neiti Björk nyökkäsi päätään. — Me leikimme, kun on rakkaus, leikimme, kun on ystävyys kysymyksessä. Ja kun leikki käy tympäiseväksi, viskaamme viehätyksensä kadottaneen lelun luotamme.

— Viskaamme, vaikka lelu olisi leikistä särkynyt ja elämä sen kautta tullut tuhotuksi.

— Me olemme liian taipuvaiset ajattelemattomaan leikkiin, sekä miehet että me naiset.

Neiti Björk nousi, ja he rupesivat äänettöminä astumaan kotiinpäin.
Heitä ei haluttanut leikkiä enää, ei edes sanoin.

Eine Winterin ja Irja Björkin ensimmäinen yhteinen kävelymatka ei jäänyt viimeiseksi. Vähitellen joutui Eine kahvillekin puutarhaan ja viimein itse huvilaan.

Kun hän ensi kertaa kulki Irja Björkin valoisassa, hauskassa kodissa ja pysähtyi katselemaan suurta, avonaista takkaa vierashuoneen nurkassa, — sitä arvattavasti, missä vieraat kerran ilokseen itse olivat kestinsä valmistaneet, — valtasi hänet omituinen, lämmin kodin tunnelma. Hän kuului tänne. Hän tunsi sen. Siksi olikin hänen tiensä tullut tänne ohjatuksi.

Mutta vielä hän ei saanut kotioikeuttaan täällä hyväkseen käyttää. Se aika ei vielä ollut tullut. Hänen täytyi odottaa. Mutta odottaminenkin jo oli iloa. Sillä se, mikä oli elämiseen luotu, millä oli elämisen arvoa, se eloon elpyi, mikä oli omaksi aiottu, elämän rikastuttajaksi ja avuksi, se omaksi joutuikin.

— On oikeastaan ihmeellistä, ett'emme aikaisemmin jo ole toisiimme tutustuneet. — Irja Björk laski kätensä Einen olalle, tämän seisoessa eteensä silmäillen avonaisen takan ääressä.

— Luin, — jatkoi Eine — kerran runon, joka mielestäni puhuu niin mainiosti juuri tutustumisesta.

— En tiedä, kuka sen on kirjoittanut, mutta se painui heti mieleeni.
Sen nimi on: "Olentosi salaisuus."

    On pohjaton povesi virta,
    Sen kätkevi hiljaisuus;
    Ei kaikille julki jouda
    Sun olentos salaisuus.

    Vaan kuulla jos kuiskehen saanet,
    Mi sielusi sukua on,
    Niin voimalla silloin virta
    Se nousevi pohjaton.

    Ja viestin se syvältä viepi,
    Elo alkavi ihana, uus,
    Kun toiselle tuttu ompi
    Sun olentos salaisuus.

— Kiitos, sanoi Irja Björk hiljaa. Hänen tavallisesti reipas, iloinen äänensä väreili syvää, lämmintä tunnetta.

Kun Eine seuraavana päivänä kulki mäkirinteen huvilan ohi, ei hän voinut olla pistäytymättä sinne. Puutarhassa ei näkynyt ketään, siksi nakutti hän ovelle.

— Käykää sisään! — Kutsu kuului väkinäiseltä, mutta Eine avasi kuitenkin vierashuoneen oven.

Neiti Björk näkyi vasta juoneen iltapäiväkahvinsa. Hän korjasi paraikaa kuppeja pöydältä. Takassa hehkui hiillos.

— Saanko tarjota kahvia, kysyi hän. — Teki mieleni itse keittää sitä täällä huoneessani.

— Ei kiitoksia. Eivät edes omat keittämänne kahvit nyt houkuttele. —
Pistäydyin tänne vain saadakseni vähän jutella.

Eine oli huomannut jotain harvinaista. Hän näki, että neiti Björk oli murheissaan, ja samassa valtasi hänet voimakas halu auttaa. Mutta miten? He tunsivat toisiaan niin vähän. Hän ei tietänyt surun syytä eikä tahtonut tiedustellakaan.

Neuvottomuudessaan hän muisti äkkiä, miten usein oma kuorma oli keventynyt hänen käydessään toisten taakkaa kantamaan. Vuosien varrella kertynyt väsymys muistui samassa hänen mieleensä. Nyt tunsi hän sen hetken vihdoin tulleen, jolloin hän saisi ottaa taakan omilta hartioiltaan ja uskoa sen toiselle, — ei apua pyytäen, vaan varmana siitä, että kuorma pyynnöittä tulisi kevennetyksi.

— Saanko kertoa teille jotain? kysyi hän, siirtäen tuolin avonaisen takan eteen. Neiti Björk seurasi hänen esimerkkiään.

— Aikoja ennenkuin me tapasimme, alkoi Eine Winter hiljaa, — tulin hyvin väsyneeksi, — niin väsyneeksi kuin yksin surujen ja elämän rikkaus voi meidät tehdä. Ystävyyttä ja rakkautta olin osakseni saanut; olin kokenut paljon sellaista, jolle tavallisesti arvoa annetaan. Mutta sitä ihmistä en tielläni ollut tavannut, jolle sydämeni väsymyksen olisin voinut uskoa. — Ainoa iloni on ollut koettaa olla iloksi isälleni. Olen koettanut tehdä kodin hänelle kodiksi. Siitä olen saanut iloa ja tyydytystä. — Mutta kun on hyvin väsynyt, toivoo välistä saavansa tuntea kodin lämmöstä lähtevää voimaa, ilman että itse mitenkään ottaa osaa sen luomiseen. Tahtoisi vain sanattomana saada painaa päänsä rakastavaan helmaan ja levätä siinä. — Sitten kun äiti kuoli, en ole saanut levätä noin. — Kun muutimme tänne, en toivonut muuta kuin yksinäisyyttä. — Tahdoin olla rauhassa väsymyksineni ja velvollisuuksineni. — Mutta kun kerta toisensa jälkeen olin tästä ohi kulkenut, rupesin tuntemaan, miten kodin lämpö tänne kutsui. Ja kutsu herätti minussa voimakkaan kaipuun, — halun kerran tulla tänne, saadakseni tänne: jättää sydänväsymykseni taakan ja täällä saadakseni — levätä.

Hiillos oli riittynyt. Ilta-auringon säteet hiipivät hiljaa ja huomaamatta huoneeseen.

Irja Björk nousi paikaltaan. Hänen kasvojensa ilme oli taas tyyni ja iloinen. Omat huolet olivat unohtuneet hänen käydessään toisen kuormaa kantamaan.

— Kiitos, kun tulit, sanoi hän, ja kiersi kätensä Einen kaulaan. — — —

Metsäpolku mäenrinteeltä keltaiseen huvilaan ei tämän jälkeen päässyt nurmettumaan. Mutta haittaa siitä ei ollut kenellekään. Puutarha mäenrinteessä tuli yhtä hyvin hoidetuksi kuin ennenkin. Sairas keltaisessa huvilassa, vanha Maija ja koko koti saivat osansa — ehkäpä kukkurapäisenä. Irja Björkin ja Eine Winterin ystävyys ei ollut kaikkia ja kaikkea syrjäyttävää laatua, ei liioin elämätä tuhoavaa leikkiä. Se toi vain enemmän päivänpaistetta ja voimaa elämää ja sen vaatimuksia varten.

KUOLINISKU

Korkeana kaartuvalta kesätaivaalta paistaa heloitti aurinko aamuraittiina ja säteilevänä. Järvi oli tyyni ja kesäiset rannat katselivat kuin ihastellen omaa kuvaansa veden välkkyvässä kalvossa.

Juhlatunnelma vallitsi luonnossa. Metsän vihreys oli mehevimmillään. Kukkasrunsauttaan upeilivat ahot ja niityt. Yksinpä pelloilla lainehtiva viljakin näytti kuin tietoiselta siitä, että kesän kukkeus nyt oli korkeimmillaan ja luonnon juhlahetket käsissä.

Kypsyyteensä kehittyneen kauneuden herättämä itsetietoisuus, joka ilmeni luonnossa näytti leimanneen myöskin Salohovin vanhan kartanon. Kolmelta puolen sinisen sisäjärven ympäröimänä se oli kuin aalloista kohonnut tuohon saarentapaiseen niemeen, jonka ainoastaan kapea, metsäinen kannas yhdisti mannermaahan.

Itse päärakennus, — kaksikerroksinen, vanha puutalo — sijaitsi niemen etäisimmällä kielekkeellä. Talon toisella puolella oli puutarha, toisella avara pihamaa, jonka keskustaa kaunisti muhkea kasvisryhmä. Tätä ympäröi mehevä, paraillaan kukkivien runkoruusujen reunustama nurmikko, jota huolellisesti hiekoitettu ja koristellen haravoitu ajotie kiersi.

Rakennuksen toisella puolella, mallikelpoisuudestaan kuulussa puutarhassa, nyökkäsivät paraillaan kukkaset tyytyväisinä hyväähuomenta toisilleen. Päivä paistoi niin herttaisesti. Ihana oli kesäinen aamu. Siitä kukkasetkin hyvillään kertoilivat. He eivät nyt muuta kaivanneet kuin ystävällistä osanottajaa iloonsa.

Tapansa mukaan ilmaantuikin rouva Eller pian verannan ylimmälle portaalle, mistä hänen katseensa äidillisen hellänä etsi puutarhan kukkasryhmiä.

Hän oli ottanut tavakseen kesän aikana aina ensimmäiseksi pistäytyä tänne puutarhaan ja tätä tapaansa hän tänäänkin noudatti. Mutta kaikesta päättäen hän ei tällä kertaa tavallisella tarkkuudellaan huomioita tehnyt. Hän kulki tosin nytkin kukkas-ryhmästä toiselle, poimi sieltä täältä pois jonkun kuihtuneen kukkasen tai lakastuneen lehden, taivutti oksan syrjään, katsoakseen oliko puhkeamassa oleva nuppu jo auennut, ja asetti tukea hennolle, taittumassa olevalle varrelle. Mutta näistä äidillisen hellistä toimista huolimatta näytti siltä kuin rouva Eller tänään ei olisi jaksanut kiinnittää huomiota kukkasiinsa. Hän tuntui pikemmin suorittavan työnsä koneellisesti, ajatusten harhaillessa aivan toisaalla.

Hetken kuluttua kuuluikin pihamaalta iloista haukuntaa ja raskaita, laahaavia askeleita.

Omituinen sekä levoton että samalla vapautuksesta todistava ilme kuvastui rouva Ellerin kasvoilla. Posti saapui. Hän avasi sen.

Kepein, milt'ei lapsellisen lyhyin askelin kiiruhti hän puutarhasta pihan puolelle ja sieltä eteiseen, jossa vanha Matti postilaukku kainalossa odotti talon emäntää.

Matti oli hyvillään aina, kun rouva itse sattui ottamaan postin vastaan. Silloin sitä tavallisesti sai sekä monta hyvää sanaa että tervetulleen kahvitilkankin osakseen.

Mutta tänä aamuna ei kuulunut ei toista eikä toista. — Kiitos Matti — sen enempää ei rouva sanonut, hajamielisesti päätään nyökäyttäessään.

Matti vallan typertyi. Mitä tämä merkitsi? Ihanko rouva todella aikoi jättää hänet näin vähälle? Ei hän vielä voinut sitä uskoa.

Hän jäi ovensuuhun seisomaan hypistellen lippalakkiaan ja katsein seuraten rouvaa, joka viereisessä huoneessa paraillaan availi postilaukkua. Inkeri neidin kihlaus kai oli syynä tähän. Mutta mikä kumma se, että kihloihin mentiin. Olihan tyttö nuori, kaunis ja rikas, ja sulhanen arvattavasti samanlainen. Mitäpä siinä sitten ihmettelemistä. Ja tarvitsiko rouvan siitä noin itseensä ottaa? Eihän hän ollut kahvipannua kallistellut Matin iloksi kertaakaan, sittenkun tuo tieto saapui.

Matti pyyhkäisi suupieliään. Kurkkua rupesi kuivaamaan. Olihan tuota jo tullut astuttua hyvä kappale aamuhelteessä.

Ei mikään näyttänyt voivan rouvalle muistuttaa Matin tai Matin mahdollisen kahvikaipuun olemassa oloa.

Niinpä painoi Matti lakin päähänsä ja poistui hiljaa. Ymmärsi hänkin kiitollisuuden vaatimuksia. Rouva oli monet kahvit hänelle tarjonnut ja monet hyvät sanat sanonut. Olkoon nyt rouva yksikseen, kun tahtoo. Ei Matti ainakaan häntä häiritse.

Rouva Eller ei huomannut Matin poistumista. Hän tutki yhä postin sisältöä. Sanomalehdet oli hän siirtänyt syrjään, samoin kortin tyttäreltä, joka varmuuden vuoksi vielä ilmoitti saapuvansa tänään sulhasineen lähikaupunkiin, missä toivoi vaunujen ja hevosten kotoa käsin olevan heitä vastassa.

Onnittelukirjeet näkyivät eniten kiinnittävän rouvan huomiota. Niitä hän tarkasteli yksitellen ja tutkivasti ikäänkuin suvun ja ystävien arvostelulla olisi ollut vallan ratkaiseva merkitys. Usein hän myöskin päätään pudisti, tyytymätön, levoton ilme kasvoillaan.

Näytti siltä kuin hänen olisi ollut mahdoton päästä selville siitä, mitä nuo onnittelut oikeastaan sisälsivät. Monet olivatkin asettaneet sanansa niin kummasti, että oli vallan mahdotonta niiden perille päästä.

Tahtoivatkohan säästää häntä? Tai eivätkö mitään tietäneet? Vai arvelivatko ehkä, ett'ei sopinut sanoa muuta kuin hyvää niin edullisesta naimiskaupasta?

Hänkö yksin oli niin typerä, ettei jaksanut tästä iloita. Ja tuo tyhmä pelkoko oli syynä siihenkin, että hän ainakin muutamista onnitteluista oli löytävinään yhtä ja toista rivien välistäkin.

Sairaalloista mielikuvittelua se vai maan oli! Moitittavaa, liioiteltua herkkyyttä ehkä.

Huolestuneena huojutellen ruumistaan kokosi rouva Eller postin, laski sen hyvin järjestettynä miehensä kirjoituspöydälle ja kääntyi sitten verannalle, jossa katettu aamiaispöytä odotti.

Elli oli nähtävästi pannut parastaan valmistaakseen aamiaisen ja kattaakseen sen pöydälle niin hyvästi kuin mahdollista. Rouva Eller huomasi sen kiitollisena, mutta ei sekään kyennyt hänelle antamaan ruokahalua. Hänen oli vallan mahdoton syödä. Jokainen pakollisesti nielaistu pala tuntui aivan tukahduttavan. Siksi hän nousi pöydän äärestä ja asettui läheiseen lepotuoliin.

Tuo Ellin ystävällisyys tuntui kuitenkin hyvältä. Se vaikutti nyt kuten usein ennenkin, aivan kuin viihdyttävä hyväily, joka sanoitta pyrki lohduttamaan. Tuskin löytyikään toista, joka häntä niin ymmärsi kuin Elli. Hän olikin ollut talossa toistakymmentä vuotta, ja aina oli hän ollut emännälleen sekä iloksi että avuksi. Hän ymmärsikin niin paljon, jota ei kukaan muu. —

Ei, ei, rouva Eller säpsähti. Mitäpä ymmärtämistä tässä tarvittiin. Sellaistahan elämä oli. Ei sille mitään mahtanut. Kaikki tuntui vain niin raskaalta nyt, kun hän muutenkin oli liikutettu.

Hän oli sitäpaitsi voinut pahoin siitä asti, kun kirje Inkerin kihlauksesta saapui. Hänen heikko, sairas sydämensä ei sietänyt tällaista mielenliikutusta. Hänen täytyi koettaa olla järkevä.

Rouva Eller nojautui paremmin lepotuoliin ja sulki silmänsä. Pikku Inkeri, hänen sydänkäpynsä kun jo oli aikaihminen ja kihloissa. Se oli kuin ihme! Sitä tahtoi hän ajatella tulevaisuudesta huolimatta. Kyllä Inkeri selviytyisi elämässä yhtä hyvin kuin muutkin, se oli varma. Hän ei ollutkaan hentomielinen raukka, kuten äiti. Turhaa oli senkin vuoksi nyt jo ruveta suremaan, että sulhanen oli toisenlainen kuin äiti olisi suonut.

Mutta juuri siksi, että Inkeri oli niin hieno ja herttainen, ei häntä kuka tahansa olisi saanut omakseen ottaa. Juuri siksi hän oli suojeltava kovin armottomilta iskuilta.

Tutkisteleva, tuskainen ilme kuvastui rouva Ellerin kasvoilla. Ei hän ollut luotu taakkoja kantamaan. Hän tunsi sen itse. Mutta ei elämä häntä silti ollut säästänyt. Syviä haavoja se oli iskenyt, oli iskenyt usein ja armottomasti. Eikä hän suinkaan voinut kerskailla rohkeasta, itsetietoisesta taistelusta. Mutta iskujen kohdatessa oli hän ainakin osannut taipua niin hiljaa ja huomaamatta, että toiset tuskin tiesivät hänen tuskaa tunteneenkaan.

Luulivat ehkä hänen näkevän ainoastaan ruusuja tiellä. Ja hyvähän oli sekin. Ei sitten ainakaan kukaan päässyt säälimään, ei edes silloin, kun okaat sydämen vallan verille repivät.

Mutta hän ei ollut ainoastaan toisilta salannut miten kärsi, hän oli itsekin itsepintaisesti koettanut olla katsomatta totuutta suoraan silmiin. Mutta nyt se tunki esiin niin kumman vaativana. Se ei enää sallinut väittelyjä eikä tinkimistä.

Oliko tässä Inkerin onnea valvottava? Pitikö äidin, pitkällä elämänkokemuksellaan tulla lapselleen avuksi? Olihan nyt kysymyksessä ratkaiseva askel. Väistyikö hän kehnosti velvollisuuksiaan, jollei nyt puhunut suoraan?

Hikikarpalo toisensa jälkeen kohosi rouva Ellerin hienolle otsalle. Nämä ajatukset liikuttivat häntä niin kovin, eikä hän jaksanut sitä sietää. Hänen täytyi koettaa tyyntyä.

Hän nousi, loi pikaisen, hajamielisen katseen puutarhaan, jossa kukkaset nuokkuivat hiljaisen aamutuulen hengessä ja siirtyi sitten omaan huoneeseensa, missä tavanmukaisella huolellisuudella pukeutui päivää varten.

Tämän tehtyään pistäytyi hän Inkerin huoneeseen, jonka palvelija vasta oli valmiiksi siistinyt. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Näytti siltä kuin tuo soma pieni huone ruusunpunaisella päällystettyine valkoisine huonekaluineen olisi tehnyt häneen omituisesti valtavan vaikutuksen.

Hän nosti kätensä varjostaen silmille. Täällä oli niin häikäisevän kirkasta. Ja avonaisesta ikkunasta virtasi auringon valoa tulvimalla.

Luotuaan ensin yleissilmäyksen huoneeseen, rupesi hän kiertämään paikasta toiseen, tarkastaakseen oliko pöly huolellisesti pyyhitty ja kaikki pienet korukalut paikoilleen sijoitetut. Sitten pistäytyi hän puutarhaan, josta pian palasi, kädet täynnä puutarhan kaikkein kauneimpia kukkasia.

Kristallimaljakkoon Inkerin kirjoituspöydälle hän asetteli tuoksuavan resedakimpun orvokkien kanssa. Upea, vasta puhjennut Dijònruusu sai paikkansa sohvapöydällä ja ikkunan edustalla keinuvaan kukkapitimeen pistettiin iloisen kirkkaat unikot.

Rouva Ellerin katse kiintyi unikkojen hehkuvaan punaan. Huumaavan heleä se oli.

Miksi olikaan hän poiminut juuri sellaisia? Olihan hän aikonut ottaa äsken puhjenneita leukoijia. Miten lienee unohtanut?

Oliko hän kenties kaivannut lämpimämpää, kirkkaampaa väriä? Vai oliko ehkä vaistomainen ajatus ohjannut hänen valintaansa? Oliko se vaatinut häntä katkomaan unenkin kukkaa joukkoon, jotta edes sen vaikutuksesta onnen unelma hetkeksi todelta tuntuisi?

Sellainenhan hänen oma kokemuksensa ainakin oli ollut. Ellei hän siksi kauan olisi jaksanut uskoa onnenunelmaansa todellisuudeksi, tokko olisi hän paljonkaan onnea saanut tuntea?

Naimisiin mennessään ei hänellä ollut aavistustakaan avioliiton merkityksestä. Hän iloitsi vain tulevan miehensä kauneudesta, varallisuudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta. — Rakastunut hän tietysti myöskin oli — ja varmasti vakuutettu siitä, että elämä sellaisen miehen rinnalla ei voinut muodostua muuksi kuin ainaiseksi iloksi.

Todellisuus oikaisi kyllä pian hänen erehdyksensä, mutta kaikessa heikkoudessaan hän oli sitkeä ja sitkeästi hän myöskin luotti onnen unelmiinsa.

Huolimatta pettymyksestä ja silloin tällöin heräävistä, hämäristä aavistuksista jaksoi hän kauan vakuuttaa itselleen, että hänen unelmansa olivat toteutuneet, ja että se, mikä todellisuudessa tuntui käsittämättömältä ja peloittavalta, oli pelkkää unta.

Ainoa pettymys, jonka olemassaolon hän uskalsi todeksi tunnustaa, oli se, ett'ei heillä aluksi ollut lapsia. Siitä arveli hän kaiken sen johtuvan, mikä hänestä tuntui raskaalta ja vaikealta. Jos heillä vain olisi ollut lapsia, olisi hän varmaan ollut täysin onnellinen.

Kun sitten pitkän odotuksen ja ikävän perästä toivo vihdoin toteutui, tuntui hänestä hänen onnensa aivan käsittämättömältä. Lapsi teki hänen elämänsä sopusointuiseksi ja rikkaaksi. Lapsesta iloitessaan unohti hän kaiken muun. Ilo auttoi häntä ummistamaan ilmansa sellaisellekin, mikä muuten olisi hänessä huolta herättänyt. Se pani hänet pitkäksi aikaa entistä lujemmin uskomaan, että hänen onnenunelmansa kaikesta huolimatta olivat toteutuneet ja että kaikki se mikä pyrki tuntumaan raskaalta oli sulaa mielikuvitusta.

Rouva Ellerin katse solui hyväillen paikasta toiseen. Valoisaa ja päivänpaisteista oli täällä Inkerin huoneessa, mutta niinhän sen olla pitikin. Olihan lapsi tuonut päivänpaistetta, sisältöä ja rikkautta hänen elämäänsä.

Ensimmäisinä vuosinaan etenkin oli Inkeri pelkkää iloa äidille valmistanut. Ensi hymyily, hapuilevat yritykset liikuttaa ja hallita pikku jäseniä, herttainen jokeltaminen ja tuo ihastuttava, äänekäs ensi nauru — voiko kukaan aavistaa, minkä arvoista tuo kaikki oli äidille ollut!

Hauskaa oli ollut Inkerin varttuessakin seurata hänen kehitystään. Vasta kun koulunkäynti alkoi ja tyttö isän toivomuksesta lähetettiin kaupunkiin kouluun, alkoi vieraantuminen. Mutta silloin se kävikin äkkiä.

Vietettyään ensi talvensa pääkaupungissa, palasi tyttö kotiin, ei enää lapsena, vaan pienenä helsinkiläisneitinä.

Kaunis hän oli silloin. Äidin täytyi vieläkin hymyillä ajatellessaan tyttöään niiltä ajoin. Mutta samalla koski pistävän kipeästi tietoisuus siitä, että Inkeri tuosta ajasta alkaen yhä enemmän vieraantui äidistään, samalla kun entistä enemmän kiintyi häntä hemmottelevaan isään, jonka luonteenkin hän oli perinyt.

Aivan kuin tietoisesti oli Inkeri siitä asti liukunut yhä kauemmaksi ja kauemmaksi äidistään.

Ihmekö, jos äidistä nyt tuntui mahdottomalta puhua suoraan ja avomielisesti hänelle. Kihlaus oli tullut niin äkkiä. Ja se oli sattunut äidin sydämen kaikkein arimpaan kohtaan. Kuinka voisi hän nyt tuon vertavuotavan haavan Inkerille paljastaa, kuinka häntä avomielisesti varoittaa ja purkaa sen erottavan muurin joka vuosien kuluessa vahvistuneen vieraantumisen takia oli heidän välilleen muodostunut.

Rouva Eller oikaisihe. Oli niin rasittavan kuumaa täällä Inkerin huoneessa. Ja hän unohti kaikki velvollisuutensakin istuessaan täällä. Markiisit olivat laskettavat, jotta päivä ei vallan haallistaisi huonekaluja. Ja sitten kai oli juhlapäivällisestäkin huolta pidettävä. Kaiken piti olla kunnossa, kun hänen miehensä palaisi kaupungista, jonne oli lähtenyt nuoria vastaanottamaan.

Rouva Eller nousi ja teki kiertokulun huoneissa, katsoakseen, oliko kaikki siellä niinkuin olla piti. Sitten hän antoi määräyksiään päivällisestä ja sen kattamisesta verannalle. Sen tehtyään lähti hän pihamaalle, josta kääntyi valtamaantielle johtavalle ajotielle.

Hän aikoi tehdä pienen kävelymatkan ja sitten levätä, ollakseen pirteä odotettujen saapuessa.

Tie, jota rouva Eller astui, kaarteli kauniisti kannaksen selännettä pitkin siellä täällä tarjoten tiepuoleen pystytetyn penkinkin lepopaikaksi kulkijalle.

Odotetut eivät voineet saapua perille ennenkuin neljän tienoissa, eikä kello vielä ollut kahtakaan, mutta rouva Eller oli sittenkin yhtenään kuulevinaan vaunun pyörien rätinää ja tasaista hevosten kavioiden kapsetta. Samassa oli hän näkevinään miten vaunut pyörähtivät esiin tien mutkassa, ja miten iloisina kaikki odotetut siinä istuivat: miehensä, tuo uljas ja ritarillinen, joka vieläkin herätti kaikkien vieraiden ihailua, Inkeri hänen rinnallaan, onnea ja kauneutta säteilevänä ja vastapäätä heitä sulhanen itsetietoisena ja voitonvarmana.

Selvemmin kuin koskaan tunsi rouva Eller, mikä huutava vääryys se oli, että nuori, ymmärtämätön tyttö, hänen ainoa lapsensa ja hänen elämänsä suurin ilo, uskottaisiin huikentelevalle, elähtyneelle miehelle, uskottaisiin varoituksitta ja vastustuksitta.

Se ei voinut eikä saanut tapahtua. Nyt hän tunsi velvollisuutensa. Hänen täytyi puhua. Hän tiesi, mikä tässä oli kysymyksessä. Mies oli aivan yleisesti tunnettu. Pari vuotta sitten oli rouva Eller itse ajan oleskellut samassa kylpylaitoksessa, missä hänkin. Jo silloin tiesivät kaikki, mikä hän oli miehiään tuo tanssisalin sankari ja naisten ihastuttaja.

Nyt olisi ollut rikos vaieta. Inkeriä täytyi ainakin varoittaa. Ei hänen tarvinnut saada tietoa äidin katkerista kokemuksista, ei aavistaa, mitä äiti oli kärsinyt, kaikesta vastustuksestaan huolimatta tullessaan vakuutetuksi miehen yhtenään uudistuneesta uskottomuudesta. Mutta Inkerin täytyi oppia ymmärtämään, mitä naimisiinmeno tiesi ja että onni tai onnettomuus ei suinkaan riippunut hienosta ulkonaisesta käytöksestä eikä liioin turvatusta taloudellisesta asemasta.

Rouva Eller huokasi raskaasti. Hän oli äkkiä tehnyt epätoivoisen päätöksen puhua suoraan Inkerille, maksoi mitä maksoi. Ja se oli kysynyt ponnistusta. Hän tunsi sen. Pahoinvointi, josta hän jo pari päivää oli kärsinyt, tuntui äkkiä kiihtyvän. Hän etsi hapuillen penkkiä tiepuolesta.

Millainen heikko raukka hän sentään oli. Järkevä, lujatahtoinen ja voimakas nainen olisi kyllä paremmin osannut selviytyä elämän ristiriidoissa. Ja sellainen puoliso ja äiti olisi myöskin voinut vaikuttaa jotain. Mutta hänen suuri heikkoutensa oli ollut ja oli yhä hänen onnettomuutensa. Kärsiä ja taipua, siinä hänen ainoa taitonsa. Muuta hän ei ollut oppinut elämänsä varrella, ei edes vieläkään, vaikka päivä jo oli painumaan päin.

Taaskin pääsi rouva Elleriltä syvä huokaus, ja hän istui kauan kokoon lyyhistyneenä kuin oman huonoutensa tunnossa. Mutta sitten hän oikaisihe.

Miten ymmärtämätön hän taaskin oli. Vaipua surullisiin itsetutkisteluihin ja heikontaa voimiaan nyt juuri, kun hänen olisi pitänyt olla luja ja järkevä. Raukkamaista ja kehnoa se oli, mutta vallan hänen tapaistaan.

Mutta nyt hän ainakin tahtoi olla ymmärtäväisempi. Hän aikoi mennä
Ellin luokse, jutella vähän hänen kanssaan ja sitten levätä.

— Mitäs nyt, Eihän vain piispa taloon tulle! Rouva Eller koetti tekeytyä iloiseksi ja leikkisäksi. Mutta samalla hävetti teeskennellä Ellin seurassa. Jos joku aina oli emäntäänsä käsittänyt ja auttanut oli Elli sitä tehnyt. Hienolla myötätuntoisuudella oli hän monen monet kuormat keventänyt.

— Eihän toki niin hullusti! Käännytetään portilta pois, jos tulee. —
Ellikin pisti leileiksi.

— Teki mieli pistäytyä vähän ulos kesken kiireen ja sitten piti katsoa, missä rouva kuljeksi. Eikö rouva nyt lepäisi vähän ennen vieraiden tuloa.

— Hyvä, jos sitä vuosien varrella on jotain oppinut! — Elli nyökkäsi iloisesti päätään. — Saanko ehkä tuoda lepotuolin ja peitteen puutarhaan?

— Niin, kiitoksia, puutarhaan, Inkerin pikku leikkipirtin luo. Siellä on niin suojattua ja rauhallista.

Hetken kuluttua oli Elli laittanut kaikki kuntoon. Itsekin tyytyväisenä katseli hän emäntänsä mukavaa lepopaikkaa. Osasi hän ainakin joskus tehdä olon hänelle hauskaksi.

— Kiitoksia, kiitoksia, Elli kulta. Nyt koetan levätä. Tässä on niin mainion hyvä olla! — Rouva Eller hymyili herttaista, äidillistä hymyään. — Kyllä sinä minusta hyvää huolta pidät! Tuskin voisin enää sinusta erota, — ell'ei mahdollisesti Inkerin hyväksi.

Elli keikautti harmistuneena päätään. — Johan nyt joutavia. Ajatteleeko rouva jo häitä, vaikkeivät vielä kihlajaisetkaan kunnolla ole pidetyt. Ei, rouva kulta, kyllä me vielä kauan pidämme häntä kotona, siitä olen varma.

Elli nyökkäsi vielä kerran reippaasti päätään ja kiiruhti sitten takaisin keittiöön päin.

Rouva Ellerin katse seurasi häntä. Miten suuri ilo ja apu hän aina oli ollut. Inkerikin piti hänestä niin paljon. Tuntuipa siltä kuin Ellillä yhä vielä olisi ollut vaikutusvaltaakin Inkeriin. Hän oli aina järkevä, reipas ja voimakas. Siksi kai Inkerin täytyi häntä kunnioittaa. Hän ei ollut sellainen heikko raukka kuin Inkerin äiti parka.

Kyllähän Inkeri nyt — ehkäpä syystä, heikkoa äitiään syrjäytti — kenties vähän halveksikin, mutta oli äiti kuitenkin ennen aikaan ollut pikku Inkerinsä ainoa ja paras ystävä.

Ihanaa onnen aikaa se oli ollut Oi miten he silloin olivat jokeltaneet, leikkineet ja riemuinneet yhdessä! Etenkin täällä Inkerin pikku leikkipirtin luona suuren kuusen juurella oli ilo usein ylimmilleen kohonnut. Täällä olivat he kaikkein onnellisimpia hetkiään yhdessä viettäneet.

Rouva Eller oli vielä näkevinään, kuinka Inkerin pyöreät, ruskettuneet sääret ja paljaat pikku jalat pistivät esiin pirtin ovesta.

Kaikki kävi hänestä yht'äkkiä todelliseksi. Pienokainen istui tuolla sisällä ja odotti äitiä. Hän tahtoi kiiruhtaa sinne lapsensa luokse, mutta samassa tunsi, ett'ei päässytkään paikaltaan.

Hän ponnisteli tuskaisesti voimiaan. Hiki kohosi otsalle. Sydän takoi ja jyskytti.

Hänen teki mieli huutaa, pyytää apua. Tuntui tukehduttavan raskaalta hengittää. Tuska kiihtyi kiihtymistään.

Mutta yht'äkkiä se väistyi. Pehmeät käsivarret kiertyivät äidin kaulaan ja pienet kätöset hyväilivät hellästi. Lapsi oli tullut — oli hänen luonaan — oli hänen omansa, hänen ilonsa kuten ennen.

Parasta ravia tulla humahtivat komeat parihevoset kotiin. Vaunut pyörähtivät portaiden edustalle. Herra Eller hyppäsi ensimmäisenä maahan, nosti isällisen ylpeänä kauniin tyttärensä vaunuista hiekkakäytävälle ja lausui sitten tavanmukaisella ritarillisuudellaan tulevan vävyn tervetulleeksi taloon.

— Liisa hoi, joudu pian ottamaan vastaan, huusi Elli pienelle apulaiselleen — minun täytyy juosta herättämään rouvaa.

Juoksujalkaa pyyhkäisi Elli puutarhan läpi pirtille päin, mutta lähemmäksi tullessaan hiljensi hän vauhtiaan. Hänen täytyi olla varovainen, jotta ei säikäyttäisi.

Varpaillaan hän lähestyi ja kumartui hiljaa nukkuvan puoleen. Samassa hän kuitenkin säpsähti. Onnekas, äidillinen hymyily oli kirkastanut rouva Ellerin kasvot, mutta suun ympärillä oli syvät, tuskan uurtamat jäljet.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SYVISTÄ HETTEISTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.