E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VELJENI

Kirj.

PIERRE LOTI

Suomentanut [Mon frère Yves]

Eino Palola

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

I.

Veljieni Yves'n merimieskirja on samanlainen kuin kaikkien muidenkin merimiehien merimieskirjat.

Se on päällystetty keltaisella pergamenttipaperilla, ja koska se on paljon kulkenut merillä, eri laivojen laatikoissa, puuttuu siltä tuoreus täydellisesti.

Päällyskannessa seisoo suurilla kirjaimilla:

Kermadec, 2091. P.

Kermadec on hänen sukunimensä, 2091 hänen numeronsa meriväessä, ja P. hänen lähtösatamansa Paimpolin alkukirjain.

Jos sen avaa, tapaa ensimäisellä sivulla seuraavat tiedot:

"Kermadec (Yves Marie), Yves-Marien ja Jeanine Danveoch'en poika. Syntynyt elokuun 28 p:nä 1851, Saint-Pol-de-Léon'issa (Finistèren piirissä). Pituus 1 m. 80 cm. Tukka ruskea, kulmakarvat ruskeat, silmät ruskeat, nenä keskikokoinen, leuka tavallinen, otsa tavallinen, kasvot soikeat.

"Erikoisia tuntomerkkejä: Vasemmalla puolen rintaa tatuoitu ankkuri, ja vasemmassa ranteessa kalan kuvalla varustettu rengas."

Nuo ihopiirrokset olivat vielä moodissa noin kymmenen vuotta sitten oikeitten merimiesten keskuudessa. Ne oli Flore-laivalla tehnyt eräs työtön toveri, ja nyt on niistä tullut oikea kiusa Yves'lle, joka on monta kertaa kiduttanut itseään toivoen saavansa ne pois hangatuksi. — Ajatus, että hänet olimerkitty häviämättömästi, ja että hänet aina ja kaikkialla tummettaisiin noista pienistä, sinisistä piirroksista, oli hänestä sietämätön.

Sivua kääntäessä tapaamme joukoin painettuja lehtiä, joissa selvällä ja suppealla tyylillä luetellaan kaikki rikokset, joihin matruusit ovat taipuvaisia — pienimmistä järjestysrikoksista, joista selviytyy parin yön rautavankeudella, suuriin kapinayrityksiin, jotka rangaistaan kuolemalla.

Sitten tulee useita käsin kirjoitettuja siivuja, joissa on laivojen nimiä, sinisiä sinettejä, numeroita ja päivämääriä. Majoitusmestarit, joilla on hyvä maku, ovat koristaneet tämän osaston siroilla koukeroilla. Sinne on merkitty matkat ja lueteltu hänen nostamansa palkkiot.

Ensimäiset vuodet, jolloin hän ansaitsi viisitoista francia ja lähetti niistä kymmenen äidilleen, vuodet, jotka olivat vietetyt rinta tuulelle avoinna, eläessä puolialastonna notkuvilla puunrungoilla: laivan mastoissa, harhaillessa täysin huolettomana ympäri maailmaa merien vaihtelevassa erämaassa; levottomat vuodet, jolloin raikkaus syntyi ja otti muodon koskemattomassa, viljelemättömässä sielussa — muuttuen sitte hurjaksi huumaukseksi tai lapsellisen puhtaiksi unelmiksi sen paikan mukaan, mihin tuuli hänet sattumalta vei, tai hänen syliinsä sattumalta joutuneiden naisten mukaan; aistien ja sydämen pelottavat heräämiset, voimakas kuohunta ja sitten paluu ulapoiden kieltäytyvään elämään, liikkuvan luostarin, eristäytymiseen, — kaiken tuon saattaa lukea numeroista, nimistä ja päivämääristä, joita vuodesta vuoteen kasaantuu halpaan merimieskirjaan. Kokonainen outo seikkailu- ja kärsimysruno piilee noitten kellastuneiden lehtien välissä.

II.

Elokuun 28 p:nä 1851 oli kaunis kesäinen ilma Saint-Pol-de-Léonissa,
Finistèressä.

Bretagnen kalpea aurinko hymyili ja juhli pientä äskensyntynyttä, joka myöhemmin tulisi suuresti rakastamaan aurinkoa ja Bretagnea.

Yves tuli tähän maailmaan suuren, pyöreän ja pronssivärisen vauvan muodossa. Hänen saapumisensa todistajina olleet nunnat antoivat hänelle liikanimen: Bugel-Du, mikä suomeksi tarkoittaa pientä, mustaa lasta. Tuo pronssinväri kuului muuten perheeseen, sillä Kermadec'it olivat isästä poikaan olleet pitkänmatkan merimiehiä ja — kovasti merituulen ahavoittamia.

Kaunis kesäpäivä Saint-Pol-de-Léonissa on harvinainen tässä usvien kotipaikassa: jonkunlainen säteily leviää kaikkialle; vanha, keskikokoinen kaupunki on kuin herännyt kolkosta sumu-unestaan ja nuorentunut, vanha graniitti lämmitteleikse auringossa, Creizkerin kellotorni, jättiläinen bretagnelaisten tapulien joukossa, kylpee taivaan sinessä, valon kyllyydessä ja keltaiset sammaleet kirjavoittavat sen harmaita särmiä. Ja kaikkialla ympärillä leviää karu nummi punervine kanervineen, kullanvärisine hiirenherneineen, kukkivien kinsterien suloisesti tuoksuessa.

Ristiäisissä oli eräs nuori tyttö naiskummina, eräs matruusi mieskummina, ja heidän takanaan molemmat pikku veljet Goul'ven ja Gildas, jotka pitivät kädestä pikku sisariaan, kukkia kantavia Yvonnea ja Marieta.

Kun saattue astui Léonin piispan vanhaan kirkkoon, oli suntio, kellon köydessä riippuen, valmiina aloittamaan asiaankuuluvan, iloisen soiton. Mutta kirkkoherra sanoi hänelle, väliin tullen äkäisellä äänellä:

— Ole Herran nimessä aloillasi, Marie Bervrac'h! Nuo Kermadecit ovat sitä väkeä, joka ei koskaan maksa uhreja ja ukko menettää kapakassa koko omaisuutensa. Sellaisille ihmisille ei soiteta, kuuletko!

Ja niin astui veljeni Yves tähän maailmaan köyhien tavoin.

Jeanne Danveoch jännitti vuoteessaan huolestuneena kuuloaan, tarkkasi painojen aavistusten vallassa noita pronssin värähdyksiä, jotka viipyivät. Hän kuunteli kauan, eikä kuullut mitään, ymmärsi julkisen loukkauksen tapahtuneen ja itki.

Hänen silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä, kun saattue nolona palasi kotiin.

Koko elämäksi jäi tuo nöyryytys painamaan Yves'n sydäntä; hän ei koskaan voinut antaa anteeksi huonoa vastaanottoa hänen maailmaan tullessaan; ja hänessä säilyi katolista papistoa vastaan unohtumaton kauna, joka sulki hänen bretonilaisen sydämensä äidiltämme, kirkolta.

III.

Oli joulukuun ilta Brestissä neljäkolmatta vuotta myöhemmin.

Sade lankesi hienona, läpitunkevana, keskeytymättä; se vuosi pitkin seiniä tummentaen korkeat tiilikatot, korkeat graniittitalot; se kasteli kuin huvikseen koko tuon meluavan sunnuntaisen joukon, joka siitä huolimatta vilisi märkänä ja likautuneena ahtailla kaduilla, harmaassa, surkeassa hämärässä.

Tuossa sunnuntaisessa joukossa oli juopuneita merimiehiä, jotka lauloivat, kompastelevia sotilaita, joiden miekat kalisivat teräkselle, hoipertelevia rahvaan miehiä — suurten kaupunkien kärsivän ja surkean näköisiä työmiehiä: naisia, joilla oli pienet merino-huivit ja huippuiset musliinipäähineet, ja jotka kävelivät palavin silmin, poskipäät punaisina, viinalle tuoksuen; inhoittavan juopuneita ukkoja ja mummoja, jotka olivat langenneet ja sitten nostetut pystyyn ja jotka astuivat edelleen selät likaan tahrautuneina.

Sade lankesi, lankesi kastellen kaikki: bretonilaisten hopeasolkiset hatut, matruusien korvalle kallistuneet päähineet, nauhakkaat univormulakit ja sateenvarjot.

Ilmassa oli jotain — niin tummaa, niin sammunutta, ettei voinut kuvitellakaan auringon jossain paistavan; koko käsitys auringosta oli kadonnut. Tunsi olevansa vangittu suurten, märkien pilvikerrosten ja verhojen alle; tuntui siltä, etteivät ne koskaan saattaisi aueta, ja ettei niiden takana olisikaan taivasta. Hengitettiin vettä. Oli menetetty tietoisuus ajasta, tietämättä oliko tuo pimeys sateen tuomaa, vai laskeusiko jo oikea talviyö maan yli.

Matruusit toivat noille kaduille jonkunlaisen oudon ilon ja nuoruuden tunnun, kasvoineen ja lauluineen, suurine, vaaleine kauluksilleen ja punaisine lakintupsuineen, jotka jyrkästi erosivat heidän pukujensa merimies-sinestä. He kulkivat kapakasta toiseen tuuppien ihmisiä, puhuen päättömyyksiä, jotka herättivät naurua. Taikka sitten pysähtyivät he katosten alle, kaikkien puotien näyte-ikkunoiden eteen, missä myytiin heidän tarpeitaan: punaisia nenäliinoja, joitten keskelle oli painettu komeita laivankuvia nimeltä Bretagne, Triomphante tai Dévastation; kauniisti kullalla kirjailtuja nauhoja heidän lakkejaan varten; pieniä hyvin monimutkaisia köysilaitteita, joilla he saattoivat hyvin tarkasti sulkea vaatesäkkinsä laivassa; hienoja, palmikoidusta rihmasta kierrettyjä siteitä, joilla märssymiehet saattoivat kiinnittää kaulaansa suuret veitsensä; aliupseerien hopeaisia vihellyspillejä ja lopuksi punaisia vöitä, pieniä kampoja, ja pieniä peilejä.

Joskus puhalsi voimakas tuulispää, mikä lennätti lakit pois ja sai juopuneet kulkijat horjahtelemaan, ja silloin kaatoi vettä vielä sankemmin, ja sade virtasi voimakkaammin ja pieksi kasvoja kuin rakeet.

Matruusien joukko suureni yhä; heitä kohosi parvittain Siamin kadun päästä; he nousivat satamasta ja rantakaupungista suuria graniittiportaita ja hajaantuivat laulaen kaduille.

Ne, jotka tulivat rediltä, olivat vielä märempiä kuin toiset, heistä valui vielä enemmän sade- ja merivettä. Heidän purjevenheensä, kun ne kallistuivat kylmien puuskien painosta hypellen vaahtoavilla aallonharjoilla, olivat tuoneet heidät aika vauhtia satamaan. Ja he kiipesivät iloisina kaupunkiin vieviä portaita pudistellen itseään kuin juuri kastuneet kissat.

Tuuli paiskautui pitkille, harmaille kaduille ja yö oli pahaenteinen.

Redillä, — laivalla, joka samana aamuna oli saapunut Etelä-Ameriikasta — tasan kello neljä oli aliupseeri puhaltanut pitkän vihellyksen, joka päättyi taitaviin liverryksiin merkiten merikielellä: "Venhe vesille!" Silloin kuului ilonhälinää laivassa, missä matruusit sateen tähden olivat tungetut välikannelle pimeään. Olipa jo pelätty hetki sitten, että aallokon tähden olisi liian vaikea päästä yhteyteen Brestin kanssa, ja odotettiin ahdistuksella tuota vihellystä, joka ratkaisi pulman. Kolmivuotisen retkeilyn jälkeen oli tämä ensimäinen kerta, kun sai astua jalallaan Ranskan maaperälle, ja kärsimättömyys oli suuri.

Kun tehtävään määrätyt miehet olivat oljenkeltaisiin vahakangaspukuihin puettuina päässeet venheeseen ja rivittyneet tarkkaan, säännölliseen järjestykseen penkeilleen, vihelsi sama aliupseeri uudelleen ja sanoi: "Lomallelähtijöiden nimenhuuto!"

Tuuli ja meri pitivät suurta melua: redi oli kauempana aivan peittynyt sateen ja sumun muodostamaan harmahtavaan usmaan.

Lomalle lähtevät matruusit nousivat juosten rappuja ylös, tulivat ulos ja asettuivat riviin sitä mukaa kuin heidän nimensä ja numeronsa huudettiin, kasvot loistaen suuresta ilosta päästä taas Brestiin. He olivat pukeutuneet paraihin pyhävaatteisiinsa ja he järjestelivät virtaavan sateen alla pukunsa viimeisiä yksityiskohtia auttaen toinen toistaan keikailevan näköisinä.

Kun huudettiin: "218 Kermadec", astui esiin Yves, roteva, vakavannäköinen neljänkolmatta vuotias nuorukainen, jolle juovikas villapaita ja leveä, sininen kaulus sopi hyvin.

Hän oli suori ja laiha kuin antiikin ihmiset, käsivarsien lihakset voimakkaat, kaula ja rakenne kuin voimailijan; koko olento ilmaisi suurta ja hiukan kopeaa voimaa. Kasvot värittömät; ahavan ruskeaksi pureman yksivärisen kerroksen alla oli hänessä jotain määrittelemättömän bretonimaista, arabialaisesta ihonväristä huolimatta. Sanat lausui hän ytimekkäästi Finistèren murteella, ääni oli syvä, ja värähteli erikoisesti niin kuin hyvin vahvaääniset soittokoneet, joita tuskin uskaltaa koskettaa peläten herättävänsä liian suurta melua.

Hänen silmänsä olivat harmaan ruskeat, hiukan liian lähellä toisiaan ja hyvin syvällä kulmakarvojen kaaren alla, katseessa selittämätön, sisäänpäin kääntynyt ilme. Nenä hieno ja säännöllinen, alahuuli hiukan ulkoneva kuin pilkalla.

Kasvot olivat liikkumattomat, kuin marmoriin veistetyt, paitsi niinä harvoina hetkinä, jolloin hymy pilkisti esiin; silloin muuttaa kaikki muotoaan ja Yves näyttää hyvin nuorelta. Hymy on kärsivien naurua: siinä on lapsellista lempeyttä ja se valaisee kovettuneet piirteet, aivan kuin auringon säteet, kun ne sattumalta hivelevät Bretagnen rantakallioita.

Kun Yves tuli esiin, katselivat toiset koollaolevat merimiehet häntä kaikki suopeasti hymyillen, vieläpä oudon kunnioituksen vivahduksella.

Sillä hänen hihassaan oli ensi kertaa korpraalin kaksinkertainen punanauha, jonka hän juuri oli saanut. Ja laivassa oli liikkeitä ohjaava aliupseeri sentään jotain. Nuo halvat liinanauhat, jotka äskentullut saa niin pian armeijassa, kertovat laivastossa vuosien vaivoista; ne kertovat nuorten miesten elämästä ja voimista, joita lakkaamatta on tuhlattu päivin ja öin, tuolla korkealla mastoissa, märssymiesten alueella, jota kaikki taivaan tuulet heiluttavat.

Komennuskunnan päällikkö ojensi lähestyessään kätensä Yves'ille. Ennen oli hänkin ollut väsymätön märssymies, hän tunsi työn, rohkeana, voimakkaana miehenä.

— No Kermadec, sanoi hän, lähdetäänkö kaluunoita "kastelemaan".

— Kyllä — — — herra, vastasi Yves matalalla äänellä, pysyen yhä vakavan ja uneksivan näköisenä.

Vanha päällysmies ei suinkaan tarkoittanut taivaan vettä, sillä siihen nähden oli "kastelu" varma. Ei, merikielellä tarkoittaa kaluunoitten kasteleminen juopottelua niiden kunniaksi ensimäisenä päivänä kun niitä kannetaan.

Yves pysyi miettiväisenä ajatellessaan noita välttämättömiä menoja, koska hän juuri oli pyhästi luvannut minulle pysyvänsä järkevänä, ja koska häntä halutti pysyä sanassaan.

Ja lopuksi oli hän saanut kyllikseen noista kapakkakohtauksista, joita jo oli toisteltu kaikissa maanosissa. Väsyyhän sitä lopultakin iloon kierrellä öitä kaikissa roskapaikoissa hillittömimpien, juopuneimpien etunenässä, tullakseen aamulla korjatuksi rapakosta, siihen väsyy, oli miten hyvä matruusi tahansa. Sitäpaitsi ovat seuraavat päivät piinallisia ja aina samanlaisia; Yves tiesi sen eikä enää halunnut viettää sellaista.

Tuo joulukuun päivä oli kovin pimeä paluupäiväksi. Nuoruudesta ja kauneudesta huolimatta verhosi tuo ilma paluun ilon jonkunlaiseen synkkään yöhön. Yves'iä painosti tuo vaikutelma, joka vasten hänen tahtoaankin herätti surullista hämmästystä, sillä olihan kaikki tuo hänen Bretagneaan, hän tunsi sen jo ilmassa ja huomasi sen jo tuosta unenkaltaisesta pimeydestä.

Venhe lähti viemään heitä kaikkia maata kohti. Se kulki aivan kallellaan länsituulen painamana, se hypähteli aalloilla kumahdellen kuin rumpu, ja joka hyppäyksellä luiskahti heitä vastaan vesiaalto kuin hurjistuneiden käsien sinkoamana.

He kulkivat hyvin nopeasti jonkunlaisessa vesipilvessä, missä suuret, suolaiset pisarat pieksivät heidän kasvojaan. He pysyttelivät paikoillaan päät kumarassa tuon vedenpaisumuksen alla, puristautuen toinen toisiinsa kuin lampaat myrskyssä.

He eivät enää puhuneet mitään, ollen täysin kiintyneinä huvin odotukseen. Siinä oli nuoria miehiä, jotka eivät vuoteen olleet astuneet jalallaan maihin; kaikkien taskut olivat tulvillaan kultaa ja pelottavat pyyteet kiehuivat heidän suonissaan.

Yveskin ajatteli hiukan noita naisia, jotka odottivat heitä Brestissä, ja joista kohta saataisiin valita. Mutta se oli yhdentekevää, hän vain oli surullinen. Niin monet ajatukset eivät koskaan olleet yhtaikaa sekoittaneet hänen, yksin jääneen päätä.

Hänet oli kyllä joskus vallannut surumielisyys merien yön hiljaisuuden keskellä; mutta silloin paistoi kotiin paluu hänelle sieltä kultaisessa valaistuksessa. Ja nyt tänään se oli tapahtunut, tuo paluu, ja hänen sydäntään puristi päin vastoin paljon enemmän kuin koskaan ennen. Silloin hän ei ymmärtänyt enää mitään, koska hän oli tottunut niin kuin lapset ja yksinkertaiset saamaan vaikutteita voimatta selvitellä niiden sisällystä.

Pää tuulta kohden käännettynä, huolimatta vedestä, jota virtasi hänen sinistä kaulustaan pitkin, oli hän jäänyt seisaalleen häntä vasten puristautuneen merimiesryhmän tukemana.

Kaikki Brestin rannikot, joiden hämärät ääriviivat kangastelivat sadeharsojen läpi, kertoivat hänelle muistoja laivapoika vuosilta, jotka hän, äitiään kaivaten, oli viettänyt tuolla suurella, sumuisella redillä — —. Tuo menneisyys oli kova, ja ensi kertaa elämässään ajatteli hän minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi.

Hänen äitinsä! — — — Olihan totta, että Yves ei ollut kirjoittanut hänelle kahteen vuoteen. Mutta kaikki matruusit tekevät niin, ja kuitenkin rakastavat he suuresti äitejään! Tapa on sellainen: kadotaan vuosikausiksi, ja sitten, jonain ikionnellisena päivänä palataan kotikylään mitään ilmoittamatta, nauhat hihoissa, tuodaan muassa paljon vaivalla ansaittua rahaa, iloa ja varallisuutta hyljättyyn halpaan kotiin.

He lensivät yhä eteenpäin jäätävän sateen pieksäessä, hypellen harmailla vaahtopäillä, tuulen vinkunan ja veden mahtavan kohinan seuraamina.

Yves ajatteli monenlaisia seikkoja, ja hänen tuijottavat silmänsä eivät enää katselleet. Hänen äitinsä kuva oli äkkiä muuttunut sanomattoman suloiseksi. Yves tunsi, että hän oli täällä, aivan lähellä, pienessä bretonilaisessa kylässä, samassa talvihämärässä, joka verhosi hänetkin; vielä pari, kolme päivää, ja hän menisi yllättämään ja syleilemään vanhusta.

Meren töytäilyt, nopeus ja tuuli tekivät hänen vaihtelevat ajatuksensa hajanaisiksi. Nyt oli hän huolissaan tavatessaan maansa niin synkässä valaistuksessa. Tuolla kaukana oli hän tottunut kuumuuteen, troopillisten maiden sinervään kirkkauteen, ja täällä tuntui siltä kuin verhoisivat kuolinliinat koko maailman kaameaan yöhön.

Ja sitten ajatteli hän myöskin itsekseen, ettei hän enää joisi, ei sen takia, että se kaikesta huolimatta olisi niin pahaa, ja kuuluihan se muuten bretonilaisten merimiesten tapoihin; mutta ensiksikin oli hän luvannut sen minulle, ja sitten on monet hauskat nähnyt neljänkolmatta vuotias jo aikamies, ja on kuin tuntisi halua olla järkevä.

Sitten ajatteli hän toisten ja etenkin Barradan hämmästyneitä ilmeitä, kun he näkisivät hänen palaavan aamulla pystyssä päin ja suorana kävellen. Tuo hullunkurinen ajatus sai lapsellisen hymyn kulkemaan hänen miehekkäiden, vakavien kasvojensa yli.

He saapuivat melkein Brestin linnan alle, ja suurten graniittiseinien suojassa tuli äkkiä tyyni. Venhe ei enää hypellyt; se kulki rauhallisesti sateessa, sen purjeet olivat kootut ja keltaiseen vahakankaaseen puetut miehet kuljettivat sitä eteenpäin suurien airojensa tahdikkailla liikkeillä.

Heidän edessään aukeni syvä, musta lahti: sotasatama. Laitureilla oli riveissä pelottavan näköisiä tykkejä ja meripuolustustarpeita. Kaikkialla näkyi vain korkeita, loppumattomia graniittivarustuksia, jotka aivan samantapaisina kuvastuivat mustaan veteen kohoten toinen toisensa yli, pienet ovet ja pienet ikkunarivit tasaisessa järjestyksessä. Alempana pilkistelivät Brestin ja Récouvrance'n uloimpien talojen märät katot, joista nousi pieniä, valkeita savupatsaita; ne kuuluttivat kosteaa, kylmää kurjuuttaan, ja tuuli työntyi kaikkialle surullisesti, syvästi humisten.

Yö pimeni nyt kokonaan ja pienet kaasuliekit siroittivat harmaille möhkäleille keltaisia, säihkyviä säteitään. Matruusit kuulivat jo ajoneuvojen jyrinän ja kaupungin melun, joka kantautui heille ylhäältä päin, aution arsenaalin yli, juopuneiden laulun mukana.

Yves oli varovaisuudesta jättänyt laivalle ystävänsä Barradan haltuun kaikki äidille aiotut rahat, pitäen taskussaan vain viisikymmentä frangia yön huvituksiin.

IV.

— Niin minunkin mieheni, rouva Quéméneur. Kun hän on juovuksissa, nukkuu hän koko ajan.

— Tekin olette pienellä kierroksellanne, rouva Kervella?

— Niin, minäkin odotan miestäni, joka on saapunut tänään Catinat'lla.

— Ja minun taas, rouva Kerdoncuff. Silloin kun hän saapui Kiinasta, nukkui hän kaksi päivää; ja minä, minäkin olin päissäni, rouva Kerdoncuff. Oi, kuinka minä häpesin! Ja minun tyttäreni myöskin; hän kompastui portaissa!

Laulavalla, tahdikkaalla Brestin murteella jatkuu tuollaista puhelua tuulen nurin kääntämien vanhojen sateenvarjojen alla, sadetalkkeihin ja terävähuippuisiin musliinipäähineihin puettujen naisten kesken, jotka odottavat siellä, suurten graniittiportaiden yläpäässä.

Heidän miehensä ovat palanneet samalla laivalla kuin Yves'kin ja he ovat asettuneet siihen vartioimaan. Muutama viinatippa kannattaa heitä jo, ja he tähystelevät silmissä puoleksi veitikkamainen, puoleksi heltynyt ilme.

Nuo vanhat merimiehet, joita he odottavat, olivat kai kerran reippaita, työteliäitä märssymiehiä. Sitten, Brestissä oleskelun ja juoppouden jäytäminä, ovat he menneet naimisiin noiden raukkojen kanssa ja vaipuneet kaupungin lokaiseen pohjamutaan.

Noitten naisten taikana on vielä muita ryhmiä, joissa katse saa levätä: nuoria, arvokkaasti käyttäytyviä naisia, oikeita merimiehen vaimoja, iloiten sulhasensa tai miehensä tapaamisesta ja katsellen huolestuneina tuota ammottavaa porttiaukkoa, josta kaivatut kohta tulevat. Siellä on kylistä tulleita äitejä, jotka ovat pukeutuneet kauniiseen bretonilaiseen juhlapukuun, suuri myssy päässään ja yllään musta verkahame silkkikoristeineen. Sadehan kyllä turmelee nuo kauniit kapiot, joita ei uudisteta kahta kertaa elämässä, mutta täytyyhän juhlia poikaansa, jonka kohta saa tavata toisten seurassa.

— Tuolla saapuvat Magicienin miehet satamaan, rouva Kerdoncuff.

— Ja tuolla tulevat Catinat'n pojat. Ne seuraavat aina toisiaan, rouva Quéméneur!

Alhaalla saapuvat venheet rantaan aivan perällä, mustien rantasiltojen luona, ja ne, joita odotetaan, lähestyvät ensimäisinä.

Ensiksi noitten rouvien miehet. — Sijaa vanhuksille joukon edellä! Terva, tuuli, ahava ja viina ovat tehneet heidän kasvonsa apinamaisen ryppyisiksi. — — — Ja sitten mennään käsikädessä Récouvrance'en päin, jollekin vanhalle, synkälle korkeiden graniittitalojen reunustamalle kadulle. Kahta päästään kosteaan huoneeseen, missä tuntuu köyhyyden, loan ja mädän löyhkä, missä huonekalujen päällä lojuu näkinkenkiä, pulloja ja outoja ulkolaisia esineitä. Ja kiitos alakerran kapakasta ostetun alkohoolin, unohtuu pian tuo hirveä ero ja kaksikymmenvuotias kevät palaa.

Sitten tulevat muut: nuorukaiset, joita morsiamet odottavat, naiset ja vanhat äidit, ja lopuksi, harpaten neljä rappua kerrallaan koko tuo suurten, villien lasten joukko, jota Yves vie juhlimaan nauhojaan.

Ne, jotka heitä odottavat, ovat Sept-Saints-kadulla jo vilkuilemassa oviensa edustalla: ne ovat naisia, joiden otsatukka riippuu silmille, joiden ääni on viinistä käheä ja liikkeet vastenmielisiä.

Heille uhrataan kohta nuoruuden mehu, pidätetty kiihko ja rahat. Matruusit maksavat hyvin paluupäivinä, ja sitä, minkä heiltä saa, kartuttaa etenkin se, mitä heiltä otetaan jälkeenpäin, kun he toivottavasti ovat tarpeeksi juovuksissa.

Nuorukaiset katselivat eteensä epävarmoina, kuin säikähtyneinä, jo maan kosketuksenkin juovuttamina.

Minne mentäisiin? Missä ilot alotettaisiin? Tuo tuuli, tuo kylmä talvinen sade ja tuo yön synkkä saapuminen — kaikki tuo lisää niiden paluu-iloa, joilla on asunto ja kotiliesi. He tunsivat kylläkin halua päästä suojaan, mennä lämmittelemään jonnekin; mutta he olivat asunnotta, nuo palaavat maanpakolaisparat — — —

Ensin kulkivat he ympäriinsä pitäen toinen toistaan käsivarresta, nauraen kaikelle, poiketen oikealle ja vasemmalle — kuin juuri vapauteen päästetyt eläimet.

Lapuiksi menivät he Saapuvien laivojen ravintolaan, rouva
Creachcadec'in luo.

Saapuvien laivojen ravintola on kapakka Siamin kadulla.

Siellä tuoksuu kuuma ilma alkohoolilta. Siellä oli kivihiililieska kopassa ja Yves asettui sen eteen. Hän istui tuolilla ensi kertaa kolmeen vuoteen. — Ja tulta! — Kuinka hän nauttikaan tuosta tottumattomasta hyväntunteesta päästessään kuivautumaan punaisen hiiloksen eteen! Laivansa ei koskaan — ei edes Kap Hornin ja Islannin kovissa pakkasissa, ei ylimpäin leveysasteiden läpitunkevassa, jatkuvassa kosteudessa, siellä ei koskaan lämmitetty, ei koskaan kuivattu vaatteita. Päiviä, öitä saat olla märkänä ja pyrit liikkumaan aurinkoa odotellessasi.

Hän oli oikea matruusien äiti, tuo rouva Creachcadec; kaikki, jotka hänet tunsivat, saattoivat hyvällä syyllä sanoa niin. Ja sitten laski hän heidän aterioidensa ja juhliensa hinnan aivan tarkalleen.

Muuten tunsi hän heidät kaikki. Vaikka hänellä jo oli alkoholia suuressa, punaisessa päässään, koetteli hän toistella heidän nimiään, kun hän kuuli heidän lausuilevan niitä keskenään; hän muisti kyllä nähneensä heidät siihen aikaan kun he olivat venemiehiä Bretagnella — ja luulipa hän muistavansa heidät lapsinakin Inflexibiellä laivapoikina. Mutta kuinka suuria ja komeita heistä oli tullutkaan siitä asti! — Tarvittiin todellakin hänen silmänsä, että tuntisi heidät noin muuttuneina.

Ja kapakan perällä paistui päivällinen hellauunilla, mistä levisi suloinen keiton haju.

Kadulta kuului suuri melu. Saapui joukko matruuseja laulaen ja loilottaen kovalla äänellä, hyvin iloisella säveleellä kirkollisia sanoja "Kyrie Christe, Dominum nostrum; Kyrie eleison" — — —

He tulivat sisään kaadellen tuoleja länsituulen puuskan heiluttaessa lamppujen liekkejä.

Kyrie Christe, Dominum nostrum — — — Bretagnelaiset eivät pitäneet sellaisista lauluista, jotka luultavasti olivat syntyneet jonkun suurkaupungin syrjäkaduilla. Kuitenkin tuntui sanojen ja säveleen vastakohta hullunkuriselta, ja se nauratti heitä.

Muuten kuuluivat tulokkaat Gauloista maihin päässeihin. Molemmat joukkueet tunsivat toisensa; he olivat olleet yhdessä laivapoikina. Eräs heistä tuli syleilemään Yves'ea: Kerboul, hänen vuodenaapurinsa Inflexiblestä. Hänestäkin oli tullut suuri ja vahva; hän oli amiraalin venemiehiä, ja koska hän oli sangen järkevä, oli hän kauan sitten saanut punaiset nauhat hihaansa.

Kapakasta puuttui ilmaa ja siellä pidettiin suurta melua. Madame Greachcadec toi kuumaa, vielä höyryävää viiniä, tilatun päivällisen ensimäisen ruokalajin — ja päät alkoivat seota.

Sinä yönä oli Brestissä melua; patrulleilla oli paljon tekemistä.

Seitsemän pyhimyksen ja Pyhän Yves'en kaduilla kaikuivat laulut ja huudot aamuun saakka; oli kuin olisi barbaareja, muinaisesta Galliasta karanneita joukkueita päässyt irti: näki ilokohtauksia, joissa oli jotain alkuperäistä karkeutta muistuttavaa.

Matruusit lauloivat. Ja naiset, jotka väijyivät heidän kultakolikoitaan, säestivät kimeällä kirkunallaan heidän syviä ääniään — kiihkeinä, hiukset hajallaan, laivojen paluun aiheuttaman puuskan vallassa.

Viimeksi meriltä palanneet tunsi heidän ruskeasta ihonväristään, vallattomasta käytöksestään. Ja sitäpaitsi kuljettivat he muassaan eksoottisia esineitä. Muutamilla oli märkiä papukaijoja häkissä, toisilla apinoita.

Matruusit lauloivat täyttä kurkkua jonkunlaisin lapsellisuuteen vivahtavin sävyin aivan pelottavia seikkoja tai sitten Provencelaisia säkeitä, baskilaisia lauluja ja ennen kaikkea surullisia bretonilaisia sävelmiä, jotka olivat kuin vanhoja, muinaisten kelttiläisten perinnöksi jättämiä biniou-laulelmia.

Lapsellisemmat, hyväluontoisemmat muodostivat moniäänisiä kuoroja. He pysyivät ryhmissä kylittäin, ja toistelivat omalla murteellaan kotiseudun surumielisiä, pitkiä viisuja vielä juopuneinakin kauneilla, sointuvilla ja puhtailla äänillä. Muutamat lepertelivät syleillen toisiaan kuin pikku lapset; arvaamatta voimiaan särkivät he ovet, tai loukkasivat ohikulkijoita.

Yö kului; vain turmion paikat olivat vielä avoinna ja kadulla lankesi sade yhä kesyttömän ilon kuohun yli — — —

V.

— — — Kello kuusi aamulla seuraavana päivänä. Ihmisen muotoinen ainemöhkäle katuojassa, aution, vallitusten reunustaman katupahaisen reunalla. Yhä oli pimeä, yhä tihkui hienoa, kylmää sadetta ja yhä suhisi tuo talvinen tuuli, joka oli "pitänyt vahtia" niin kuin merellä sanotaan ja viettänyt yönsä valitellen.

Se oli alhaalla, hiukan Brestin sillan tuolla puolen, suurten vallitusten juurella. — Siinä osassa tavallisesti vetelehtivät asunnottomat, loppuun juopuneet merimiehet, joilla on ollut hämärä aikomus palata laivoihinsa, ja jotka ovat kaatuneet tiellä.

Taivas valkeni jo puoleksi; himmeänä, kelmeänä talvipäivä nousi graniittimuurien takaa. Vesi valui maassa makaavan ihmisolennon yli ja juoksi aivan vieressä koskena likaviemärin aukkoon.

Alkoi jo tulla hiukan valoisampaa; jokin valon tapainen päätti vihdoin laskeutua koi keille graniittimuureille. — Musta möhkäle katuojassa oli tosiaankin ihminen, matruusi, joka makasi siinä, kädet ristiksi ojentuneina.

Ensimäisen kulkijan puukengät kolisivat kovalla kivityksellä; ääni oli väsyttävä, jatkuva, vasaroiden hiljaisuutta kuin painajaismusiikki.

Satoja ja taas satoja puukenkiä, jotka tepastelivat ennen päivän nousua, saapui kaikkialta, kulki jonossa alavaa katua, jonkunlaisena pahaenteisenä aamukulkueena: — Ne olivat arsenaaliin palaavia työmiehiä, jotka horjuivat vielä eilisistä juomingeista, astellen epävarmasti, katse tylsänä.

Siellä oli myöskin rumia, riutuneita, kastuneita naisia; jotka kulkivat oikealle ja vasemmalle kuin jotain hakien. Puolihämärissä katselivat he vasten naamaa miehiä, joilla oli suuret, bretonilaiset lakit päässä, tähystellen olisivatko miehet ja pojat lopultakin tulleet kapakoista, menisivätkö he päivän töihin.

He tarkastelivat myöskin katuojassa makaavaa miestä; pari kolme kumartuikin erottaakseen hänen kasvonsa. He näkivät nuoret, mutta kovettuneet ja aivankuin kalmamaisen jäykiksi kangistuneet piirteet, vääntyneet huulet, yhteenpuristuneet hampaat. Ei, he eivät tunteneet häntä. Eikä se sitäpaitsi ollutkaan työmies, hänellä oli matruusin leveä, sininen kaulus.

Kuitenkin koetti eräs, jolla oli poika merellä, vetää häntä pois vedestä. Mies oli liian raskas.

— Mikä suuri ruumis! sanoi hän päästäen miehen käsivarret taas vaipumaan.

Tuo ruumis, jota kaikki yön sateet olivat kastelleet, oli Yves.

Hiukan myöhemmin, kun aurinko oli täydellisesti noussut, tunsivat ohi kulkevat toverit hänet ja veivät mukaansa.

Hänet asetettiin aivan likavettä valuvana suuren venheen aaltojen pärskeen kastelemalle pohjalle, ja kohta lähdettiin matkaan purjeiden pullistuessa.

Meri aaltoili kovasti, tuuli puhalsi. He luovailivat kauvan ja saapuivat vaivoin laivalleen.

VI.

Yves heräsi hitaasti illan pimetessä. Ensin tuntui kivun aistimuksia, jotka palasivat yksitellen kuin jonkunlaisen kuoleman jälkeen. Häntä paleli, paleli aina jäsenten ydintä myöten.

Etenkin oli hän kontistunut ja ruhjoutunut maattuaan tuntikausia kovalla alustalla. Nyt yritti hän ensimäistä, puoleksi tiedotonta liikettä kääntyäkseen. Mutta hänen vasen jalkansa, johon äkkiä koski ankarasti, oli kiinni jossain taipumattomassa esineessä, jota vastaan ponnistelemisen hän kohta huomasi mahdottomaksi. — Niin — hän tunsi sen, hän ymmärsi: raudat!

Hän tunsi hyvin nuo ilon suuria öitä seuraavat välttämättömät aamut; Sai olla kytkettynä rautoihin päiväkausia! Ja hän arvasi hyvin vaivautumatta avaamaan silmiään, missä hän oli: kaappimaisessa ahtaassa, pimeässä ja kosteassa lokerossa, missä tuntui ummehtunut haju, ja jonne hiukan kalpeaa valoa pääsi katosta olevasta reiästä: Magicien'in putkassa.

Mutta hän sekoitti tämän juhlan jälkipäivän muualla vietettyihin, kaukana Ameriikassa, tai Kiinan satamissa — — — Olikohan hän pieksänyt poliiseja Buenos-Aires'issa, oliko hän ottanut osaa Rosarion veriseen tappeluun, josta hän oli joutunut tänne, vai oliko hän riidellyt venäläisen matruusin kanssa Hong-Kongissa? — — — Hän ei oikein käsittänyt enää tuhansien penikulmien välimatkaa, ollen tiedoton seudusta, missä hän oli.

Meren kaikki tuulet ja aallot olivat kuljettaneet Magicien'iä maailman kaikissa maissa, ne olivat sitä pudistelleet, heilutelleet, ruhjoneet ulkoapäin voimatta kuitenkaan saada epäjärjestykseen kaikkia kappaleita, mitä komerossa oli, noita köysirullia hyllyillä, hänen taikanaan riippuvaa sukelluspukua suurine silmineen ja mursunnaamoineen, eikä haihduttaa tuota hiiren, lahonneen ja tervan hajua.

Hän tunsi yhä tuon kylmyyden niin voimakkaana, että se oli kuin luunpakotusta; silloin käsitti hän, että hänen vaatteensa olivat kastuneet ja hänen ruumiinsa myöskin. Koko eilinen sade, tuuli ja tuo synkkä taivas palasivat hämärästi hänen mieleensä… Ei siis enää oltukaan päiväntasaajan sinertävillä mailla! — — Ei, nyt hän muisti: oltiin Ranskassa, Bretagnessa, uneksitulla paluumatkalla.

Mutta mitä oli hän tehnyt ollakseen jo raudoissa tuskin omaan maahan saapuneena? Hän haki eikä löytänyt. Sitten tuli muisto yht'äkkiä hänen mieleensä kuin uni: kun häntä nostettiin laivaan, oli hän puoleksi herännyt sanoen, että hän kyllä itsekin pääsisi ja hän oli juuri pahaksi onneksi nähnyt edessään erään vanhan aliupseerin, josta hän ei pitänyt. Yves oli paikalla haukkunut häntä aikalailla, sitten oli tuupittu, ja sitten ei hän tiennyt loppua kaaduttuaan samalla hetkellä maahan liikkumattomana ja tiedottomana.

Ja sitten — — — Luvattua lomaa käydä kotikylässään Plouherzel'issa ei hänelle annettaisikaan! — — — Kaikki nuo kolmen vuoden vaivannäössä odotetut, toivotut seikat olivat menetetyt! Hän ajatteli äitiään ja tunsi ankaran kolauksen sydämessään; hänen silmänsä aukesivat kauhistuksesta, katse sisäänpäin kääntyneenä, laajentuen omituisen jäykäksi sisäisten ajatusten risteillessä. Ja toivoen näkevänsä vain pahaa unta koetti hän pudistella ruhjoutunutta jalkaansa rautarenkaassa.

Silloin sävähti mustassa kopissa naurunpuuska kuin raketti: ruumiinmukaiseen, juovikkaaseen villapaitaan puettu mies seisoi Yves'n vieressä katsellen häntä. Nauraessaan kallisti hän taapäin komeata päätään ja näytti valkeita hampaitaan viekkaan näköisenä.

— No, joko alat herätä? kysyi mies purevalla äänellä, jossa tuntui bordeaulainen murre.

Yves tunsi ystävänsä Jean Barradan, tykkimiehen ja kääntäen silmänsä häneen kysyi, tiesikö hän mitään?

— Heh! sanoi Barrada, tuo aina gascognelainen koiranhammas, — etteikö hän tietäisi! Hän on käynyt täällä kolme kertaa tuoden tänne lääkärinkin sinua katsomaan; sinä olit kankea ja pelästytit heitä. Ja minä olen täällä vartioimassa ilmoittaakseni, jos sinä liikahdat.

— Miksi? Minun tähteni ei hänen tarvitse tulla, ei hänen, eikä kenenkään. — Älä sano mitään Barrada, kuuletko! Minä kiellän sen!

Näin oli siis käynyt. Hän oli taas langennut ja taas samaan paheeseen! Ja kaikkina niinä harvoina kertoina kun hän kosketti maata, oli loppu aina sama, eikä hän voinut sille mitään! Oli siis totta, mitä hänelle oli sanottu, että tuo tapa oli kauhea ja tappava, ja että oli täysin mennyt, kun siihen kerran oli tottunut. Kiukuissaan itselleen väänsi hän voimakkaita käsivarsiaan niin että ne rasahtelivat. Hän kohottautui puoleksi istualleen kiristellen hampaitaan, jotka narskuivat ja kaatui sitte takaisin pää kovia lautoja vasten. Voi, hänen äitiparkaansa; hän oli aivan lähellä, eikä Yves saisi nähdä häntä kolme vuotta ikävöityään! Tällaista oli hänen paluunsa Ranskaan! Mikä kurjuus, mikä ahdistus!

— Sinun pitäisi ainakin vaihtaa pukua, sanoi Barrada. Jos jäät noin märäksi, ei se ole terveellistä; sinä tulet sairaaksi.

— Sitä parempi, Barrada! — — Anna minun olla nyt.

Hän puhui tylyllä äänellä, synkin ja ilkein katsein ja Barrada, joka tunsi hänet hyvin, tiesi että tosiaan oli parasta antaa hänen olla.

Yves käänsi pois päänsä ja kätki ensin kasvonsa kohotettujen käsivarsiensa taa; sitten, peläten että Barrada luulisi hänen itkevän, muutti hän asentoa ylpeydestä ja katseli eteensä. Hänen silmissään säilyi niiden väsyneen hervottomuuden vuoksi tuo hurja jäykkyys, ja hänen tavallista enemmän ulkonevat huulensa ilmaisivat tuota kesytöntä uhmaa, jonka hän kohdisti kaikkiin. Aivoissaan aprikoi hän pahoja suunnitelmia; nuo ennen, kapinan ja pimeyden hetkinä syntyneet ajatukset palasivat taas hänen mieleensä.

Niin, hän lähtisi pois, niin kuin hänen veljensä Goulven, niin kuin kaikki hänen veljensä; tällä kertaa päätti hän sen varmasti ja lopullisesti. Noitten merisissien elämä, joita hän oli tavannut Valtameren valaanpyyntialuksilla tai La Platan kaupunkien huvipaikoissa, tuo elämä meren vallassa laitonna ja ohjatonna, veti häntä puoleensa jo kauan: se oli muuten hänen veressään, hänen sukunsa verissä.

Karkaaminen, astumalla kauppapalvelukseen ulkomailla, tai harjoittaakseen merikalastusta, on ainainen, matruuseja ja etenkin paraita kiusaava unelma kapinan hetkellä.

Karkurit viettävät Ameriikassa hyviä päiviä! Hän ei onnistuisi, sanoi hän kyllä itselleen, hän oli liian altis vaivoihin ja onnettomuuteen; mutta jos onkin kurjaa, onhan siellä ainakin vapaa kaikesta!

Hänen äitinsä! — — No niin, paetessaan kulkisi hän Plouherzellin kautta yöllä, syleilemässä häntä. Aivan kuin veljensä Goulven, joka oli tehnyt sen, kerran. Hän muisti hänen saapuneen eräänä yönä piileskelevän näköisenä. Talossa oli kaikki ovet pidetty kiinni jäähyväispäivänä, jonka hän oli viettänyt kotona. Heidän äitiparkansa oli tosin kyllä itkenyt paljon. Mutta mitä tehdä? Se oli välttämätöntä. — — — Ja tuo Goulven veli, kuinka päättäväisen ja ylpeän näköinen ihan olikaan!

Äitiään lukuunottamatta vihasi Yves tällä hetkellä kaikkia muita. Hän ajatteli elämänsä sotapalveluksessa kuluneita vuosia, sotalaivoissa eristettynä, sotakurin ruoskan uhkaamana. Hän kysyi itseltään, miksi ja kenen hyväksi? Hänen sydämensä oli tulvillaan katkeraa epätoivoa, kostonhalua ja vapauden raivoa. Ja koska minä olin syynä siihen, että hän oli pestautunut viideksi vuodeksi valtiolle, oli hän vihoissaan minullekin ja sekoitti minutkin yleiseen, kaikkiin kohdistuvaan vihaansa.

Barrada oli jättänyt hänet ja joulukuun yö oli tullut. Kopin akkunasta ei harmaata päivänvaloa enää laskeutunutkaan; siihen kokoontui vain kosteaa, jääkylmää utua.

Vartia oli tullut sytyttämään lyhtyä verkkoreunaisessa häkissä ja kaikki esineet kopissa joutuivat hämärään valoon. Yves kuuli yläpuolellaan iltaista melua, kun riippumatot otettiin irti, ja sitten vartioiden ensimäisen huudon, joka ilmaisi puolet tunnit.

Ulkona tuuli yhä, ja sikäli kun ihmiset vaikenivat tajusi selvemmin elottoman luonnon voimakkaat äänet. Ylhäällä mylvi köysistö lakkaamatta; kuului myöskin meren ääni, jonka keskellä oltiin, kun se tuon tuostakin pudisteli kaikkea kuin kärsimättömänä. Joka töytäyksellä kieritteli se Yves'n päätä kostealla puulla, ja hän oli asettanut kätensä suojaksi, että koskisi vähemmän.

Merikin oli koko sen yötä synkkä ja ilkeä; sen kuuli hyökyvän ja meluavan pitkin laivan sivuja.

Epäilemättä ei kukaan enää tähän aikaan laskeutuisi koppiin. Yves oli yksin maassa kahleihinsa sidottuna, rautarengas jalassa ja nyt hänen hampaansa kalisivat.

VII.

Kuitenkin tuli Jean Barrada taas tunnin kuluttua muka järjestääkseen tykkien hihnoja.

Ja tällä kertaa kutsui Yves häntä hiljaa luokseen:

— Barrada, antaisitko minulle hiukan raitista vettä juodakseni.

Barrada meni heti hakemaan pientä tuoppiaan, jota hän päivisin kantoi vyössään säilyttäen sitä öisin tykissään, hän kaasi siihen ruosteen väristä, rauta-astiassa La Platasta tuotua vettä, hiukan keittiöstä varastettua viiniä ja hiukan komendantin laatikosta varastettua sokeria.

Sitten nosti hän Yves'n päätä hiljaa ja hellästi ja antoi hänen juoda.

— Tahdotko nyt vaihtaa pukua?

— Kyllä, vastasi Yves hyvin heikolla, melkein lapselliseksi muuttuneella äänellä, joka tuntui hullunkuriselta hänen äskeiseen puhetapaansa verrattuna.

Kaksin riisuivat he hänet hänen antaessa helliä itseään kuin lasta. Hänen rintansa, olkapäänsä ja käsivartensa pyyhittiin hyvin, hänet puettiin kuiviin vaatteisiin ja hänen päänsä alle asetettiin säkki, että hänen olisi parempi nukkua.

Kun hän kiitti heitä muutti ensimäinen, hyvä hymy koko hänen kasvonsa.
Kaikki muuttui; hänen sydämensä oli pehmentynyt ja tullut entiselleen.
Tällä kertaa ei vaihdosta ollut kestänyt kauan.

Hän tunsi ääretöntä hellyyttä äitiään ajatellessaan, sekä itkemisen halua. Jotain kyyneleitten tapaista kohosikin hänen silmiinsä, joille tuo heikkous sentään oli outoa — — — Ehkäpä hänelle sentään oltaisi vieläkin suopeita hänen hyvän käytöksensä vuoksi laivassa, hänen rohkeutensa ja hänen ankaran työnsä takia vaikeina aikoina. — Jospa se olisi mahdollista — jospa häntä ei rangaistaisikaan liian ankarasti, hän ei varmasti alkaisi enää uudelleen ja saisi unohtamaan kaiken.

Päätös oli tällä kertaa perin vakava. Kun hän oli juonut lasinkin viinaa pitkän pidättymisen jälkeen merillä, sekosi hänen päänsä heti, ja silloin tahtoi hän lisää ja taas lisää. Mutta jos hän ei ollenkaan alottaisi, jos hän ei joisi koskaan mitään olisi hänellä vielä keino pysyä järkevänä.

Hänen katumuksensa oli vilpitön kuin lapsen. Hän luuli varmasti, että jos hän tällä kertaa pelastuisi pelottavasta neuvostosta, mikä vie merimiehet vankilaan, olisi tämä hänen viimeinen, suuri rikoksensa.

Hän toivoi myöskin minun apuani ja etenkin halusi hän tavata minua. Hän pyysi Barrada'a hakemaan minut.

VIII.

Seitsemän vuotta oli Yves ollut ystäväni tämän paluumatkan päättyessä.

Me olimme lähteneet merille eri satamista, hän kaksi vuotta ennen minua, vaikka hän olikin muutamaa kuukautta nuorempi.

Sinä päivänä, jona minä v. 1867 saavuin Brestiin pukeutuakseni ensimäiseen, karkeakankaiseen merimiespukuuni, jonka vielä muistan, tapasin sattumalta Yves Kermadec'in erään hänen suosijansa, vanhan upseerin luona, joka oli tuntenut hänen isänsä. Yves oli silloin kuusitoista vuotias lapsi. Minulle sanottiin, että hän pääsi alokkaaksi oltuaan kaksi vuotta laivapoikana. Sillä kertaa palasi hän kotipaikaltaan kahdeksanpäiväisen loman loputtua. Hänellä näytti olevan sydän raskaana sanottuaan pitkäksi aikaa jäähyväiset äidilleen. Se oli meidän ikäisillemme sopiva yhtymäkohta.

Hiukan myöhemmin, upseeriksi päästyäni, tapasin ensimäisellä laivallani tuon Kermadecin, josta oli tullut täysi-ikäinen märssymies.

Silloin valitsin minä hänet riippuverkko-miehekseni.

Midshipmanilla on riippuverkko-mies se matruusi, jonka tehtävänä on joka ilta kiinnittää paikoilleen hänen riippuva vuoteensa ja laskea se alas joka aamu.

Ennen kuin verkko viedään pois, täytyy tietysti herättää siinä nukkuva ja pyytää häntä nousemaan pois. Se tapahtui yleensä sanomalla hänelle:

— Aamuhuuto soi, kapteeni.

Tätä lausetta toistellaan siksi, kun se on vaikuttanut. Sitten kääritään pieni vuode huolellisesti kokoon ja viedään pois.

Yves toimitti tämän palveluksen sangen hyvin. Sitäpaitsi tapasimme toisemme joka päivä laivaa ohjattaessa korkealla, isossa märssykorissa.

Siihen aikaan vallitsi hyvä yhteisymmärrys midshipmanien ja märssymiesten välillä; etenkin pitkien retkien aikana, niin kuin se, jolla me olimme, tulivat suhteet hyvinkin sydämellisiksi. Kun me maissa, oudossa ympäristössä joskus tapasimme märssymiehiä öisin, oli meillä tapana kutsua heitä avuksi jos olimme vaarassa tai uhattuina ja silloin voimme me yhdessä säätää lakia.

Tällaisissa tapauksissa oli Yves arvokkain liittolaisemme.

Hänen mainesanansa palveluksessa eivät olleet parhaita: "Moitteeton laivalla, kykenevin ja parhain merimies; mutta käytös maissa on jo aivan mahdoton". Tai: "On osoittanut ihmeteltävää rohkeutta ja alttiutta." Ja sitten: "Kuriton, hillitön". Joskus: "Intoa, kunniantuntoa, uskollisuutta", jonka rinnalla: "Parantumaton" j.n.e. Hänen raudoissa viettämiään öitä ja vankilapäiviään ei enää voinut laskea.

Sielullisesti niin kuin ruumiillisestikin suuri, väkevä, ja kaunis, joku yksityisseikka hiukan häiritsevä.

Laivassa oli hän väsymätön märssymies, aina työssä, aina valpas, aina nopsa, aina puhdas.

Maissa oli rähisevä, juopunut merimies juuri hän; matruusi, joka aamulla löydettiin katuojasta puolialastomana, ruumis, jolta neekerit, intialaiset tai kiinalaiset olivat vieneet vaatteet, oli taaskin Yves. Hän se oli, tuo karannut matruusi, joka pieksi santarmeja tai vilkutti veistä poliiseille — —

— Hän oli mestari kaikenlaisissa tyhmyyksissä.

Ensin tuon Kermadecin temput huvittivat minua. Kun hän joukkoineen lähti maihin kuiskailtiin upseerien kesken: "Mitähän uusia juttuja huomenna kuulemmekaan? Missähän tilassa nuo palaavat?" Ja niinä ajattelin: "Minun riippumattoani ei kai taas pariin päivään korjata."

Riippumatto oli yhdentekevä; mutta tuo Kermadec oli niin altis, hänellä näytti olevan niin hyvä sydän, että minä lopulta kiinnyin tuohon tavallisesti juopuneeseen meriveikkoon. Minä en enää nauranut niin paljon hänen vaarallisille pahoille töilleen ja olisin mieluummin estänyt ne.

Tuon ensimäisen retken päätyttyä ja meidän erottuamme kävi niin, että sattuma vei meidät yhteen toisella laivalla. Silloin syntyi siitä melkein mieltymys.

Ja silloin tapahtui tuolla toisella matkalla pari seikkaa, jotka lähensivät meitä paljon toisiimme.

Ensimäinen tapahtui Montevideossa eräänä aamuna, ennen auringonnousua. Yves oli maissa eilisestä saakka ja minä saavuin satamaan suuressa, kuusitoistamiehisessä venheessä, lähetettynä uusimaan tuorevesi-varastoja.

Minä muistan tuon viileän aamuisen puolihämärän, tähtisen taivaan, joka jo valkeni, aution rantasillan, jonka viertä hiljaa nousimme etsien vedenottopaikkaa; tuon suuren kaupungin, jolla oli pettävä, euroopalainen ulkonäkö — en tiedä minkä kesyttömän peitteenä.

Ohi kulkiessamme näimme noiden suorien, pitkien katujen vuorottain aukenevan eteemme taivaan vaietessa. Tällä epämääräisellä hetkellä, jolloin yö oli loppumaisillaan, ei näkynyt valoa, ei kuulunut ääntäkään; jossain kaukana joku koditon, epäröivä kulkija; meren rannalla vaarallisia kapakoita, suuria lautamajoja, joista kävi mausteiden ja alkohoolin tuoksu, mutta nyt suljetuita ja mustia kuin haudat.

Me pysähdyimme erään luo, jonka nimi oli Independancia.

Sisältä kuului espanjalainen laulu kuin tukahdettuna, eräs ovi oli raollaan kadulle, kaksi miestä syöksyi ulos iskien toisiaan veitsillä ja juopunut nainen kuului oksentavan seinän vieressä. Rantasillalla kasoissa pampas-härkien juuri nyljettyjä nahkoja, jotka turmelivat puhtaan suloisen ilman lihan hajulla…

Kapakasta lähti outo kulkue: neljä miestä kantoi viidettä, joka näytti olevan aivan juopunut, tajuton. He kiiruhtivat laivoja kohti aivan kuin meitä peläten.

Me tunsimme tuon tämän rannikon turmion pesissä tavallisen pelin: Merimiehet juotetaan järjettömiksi, heidät pannaan hyväksymään joiku mieletön sitoumus ja sitten kun he eivät enää pysy jaloillaan, viedään heidät väkisin laivoihin. Sitten nostetaan ankkuri hyvin nopeasti, ja kun mies herää, on laiva jo kaukana. Silloin on hän vanki, rautaisen ikeen alla, hänet viedään kuin orja valaan pyyntiin kauas asutuista maista. Kun hän kerran on siellä ei pakoon pääsemisestä ole pelkoa, sillä hän on karkuri, mennyt mies — — —

Siis tuntui meistä tuo ohikulkeva saattue epäilyttävältä. He kiiruhtivat kuin varkaat ja minä sanoin matruuseille: "Käykää kimppuun!"

Silloin päästivät miehet kuormansa, joka putosi raskaasti maahan ja pakenivat niin paljon kuin jalat kulkivat.

Kuorma oli Kermadec. Sillä aikaa kun me hoidimme häntä, olimme päästäneet pakoon miehet, jotka olivat sulkeutuneet kapakkaan. Matruusit tahtoivat särkeä ovet, vallata rähjän rynnäköllä, mutta siitä olisi johtunut diplomaattisia selkkauksia Uruguayn hallituksen kanssa.

Muuten oli Yves pelastettu, ja se oli tärkeintä. Minä vein hänet laivaan viittaan käärittynä vesisäiliöittemme päällä.

Tämä palvelus kiinnitti hänet syvästi minuun.

Toinen tapaus sattui Pernambucossa. Olin hävinnyt portugalialaisille kunniasanaani vastaan eräässä pelipaikassa. Seuraavana päivänä piti maksaa rahat, ja kun ei minulla, eikä palvelustoverillani ollut mitään, näytti se vaikealta.

Yves piti tilannetta kovin traagillisena, ja tuli heti tarjoamaan minulle omia rahojaan, jotka olivat minun tallessani kirjoituspöytäni laatikossa.

— Olisin niin iloinen, kapteeni, jos tahtoisitte ottaa ne! Ensiksikin ei minun enää tarvitse mennä maihin, ja olisipa hyväkin niin kuin tiedätte, etten voisi mennä sinne.

— Hyvä, kelpo Yves, minä otan rahasi muutamaksi päiväksi, koska sinä haluat lainata ne; mutta näetkös, minulta puuttuisi vielä sata frangia. Se ei siis, näethän, maksa vaivaa.

— Vielä sata frangia? Minulla on luultavasti niin paljon arkussani, alhaalla.

Ja hän lähti jättäen minut hyvin hämmästyneeksi. Vielä sata frangia hänen arkussaan, se ei näyttänyt todenmukaiselta.

Hän viipyi sangen kauan. Hän ei löytäisi mitään, olin arvannut sen.

Vihdoin palasi hän:

— Tässä on, sanoi hän ojentaen halpaa matruusin kukkaroaan hyvin onnellisen näköisenä.

Silloin pelästyin minä ja sanoin hänelle kokeeksi:

— Yves, lainaapa minulle kellosikin, ole hyvä. Jätin omani pantiksi.

Hän tuli hämilleen selittäen, että se oli rikki. Olin arvannut oikein: saadakseen nuo sata frangia oli hän myynyt sen vitjoineen puolesta hinnasta eräälle aliupseerille.

Yves tiesikin, että hän saattoi vedota minuun kaikenlaisissa olosuhteissa. Ja kun Barrada tuli hakemaan minua hänen puolestaan, menin tapaamaan häntä koppiin, jossa hän makasi raudoissa.

Mutta tällä kertaa oli hän tehnyt pahan synnin tuupatessaan vanhaa kersanttia ja välityksestäni huolimatta oli rangaistus ankara. Neljä kuukautta sen jälkeen täytyi hänen taas lähteä äitiään tapaamatta.

Juuri kun olimme siirtymässä Sibylleen kierrelläksemme maan palloa sata kolme päivää, vein minä hänet eräänä sunnuntaina Saint-Pol-de-Léon'iin lohduttaakseni häntä.

Siinä oli kaikki, mitä minä saatoin tehdä hänen hyväkseen, sillä Plouherzel oli hyvin kaukana Brestistä, Côtes-du-Nordin piirissä, etäisen seudun perällä, ja silloin ei sen kautta oltu vielä rakennettu rautatietä, joka olisi yhdessä päivässä voinut viedä meidät sinne.

IX.

5 p. toukok. 1875.

Vuosikausia oli Yves uneksinut pääsevänsä Saint-Pol-de-Léoniin, syntymäpaikkaansa.

Siihen aikaan, kun me purjehdimme yhdessä usvamerellä, olimme usein nähneet, pyrkiessämme ulapalle harmaan hyöyn keinuttamina, Creizker'in tarunomaisen kellotornin kohoavan mustassa kaukaisuudessa yläpuolella sen surullisen, yksitoikkoisen nauhan, joka siellä kaukana edusti Bretagnen maata, Léon'in seutua.

Ja öisin vartiovuoroillamme lauloimme bretonilaista laulua:

Finistèrestä oon minä syntyisin, Saint-Polissa päivän näin. Kotiseutuni kirkko on korkein, maa kaunein täällä päin. — — — — — Pois tahdon kanervakankaille, pois päivähän tornin luo — — —

Mutta oli kuin sallittua, oli kuin meitä kiusaava kohtalo, ettei meidän koskaan ollut onnistunut päästä tuonne Saint-Poliin. Viime hetkellä, kun me jo olimme lähdössä, sattui aina uusia esteitä: meidän laivamme sai odottamattomia käskyjä ja täytyi palata. Ja me liitimme lopulta tuohon Creizkerin kellotorniin en tiedä mitä taikauskoisia luuloja, torniin, jonka me näimme vain varjona ja aina kaukaa synkän näköpiirin reunalla.

Mutta tällä kertaa näytti kaikki varmalta, nyt me olimme tosiaan matkalla sinne.

Me istuimme molemmat vanhoissa maalaisissa hevosvaunuissa bretonilaisen papin rinnalla. Hevoset vetivät meitä aika kyytiä Saint-Pol'ia kohti ja kaikki on hyvin todennäköistä.

On aikainen aamu toukokuun ensimäisinä päivinä, mutta sittenkin tihkuu sadetta, hienoa ja harmaata kuin talvinen utu. Hölkkäjuoksussa vierimme me kiemurtelevaa tietä, jyrkkiä mäkiä nousten, kosteihin notkoihin laskeutuen keskellä metsiä ja kallioita. Kukkulat ovat mustien kuusien peitossa. Matalammalla kasvaa suuria tammia tai lehmuksia, joiden aivan nuoret, aivan kosteat lehdet ovat hennon vihreitä. Pitkin tietä on päivänkakkaroita ja bretonilaisia kukkia mattoina: ensimäisiä punaisia vuokkoja ja ensimäisiä sormisieniä.

Erään kallion kierrettyämme lakkaavat sade ja tuuli yht'aikaa, kaikki muuttaa muotoa.

Me näemme silmän kantaman päässä laajan, tasaisen maan, hedelmättömän nummen, paljaan kuin aro: Léonin vanhan maan, jonka perällä, hyvin kaukana, Creizker kohottaa graniittihuippuaan.

Tuolla surullisella seudulla on sentään oma viehätyksensä ja Yves hymyilee nähdessään sen kellotornin lähestyvän.

Hiirenherneet kukkivat ja koko tasanko on kullan värinen. Paikoittain on punaisia läikkiä: ne ovat kanervia. Helmen harmaa, hyvin vaalea, pohjoismainen utuharso peittää taivaan kauttaaltaan ja tuon syvän näköpiirin perällä, tuon punakeltaisen seudun yksitoikkoisuudessa on vain nuo kaksi silmäänkäypää pistettä: Saint-Pol'in ja kolmen mustan tapulin ääriviivat.

Pienet bretonitytöt ajavat edellään lammaslaumoja kanervikossa, nuoret pojat pelästyttävät niitä satulattomilla ratsuilla karauttaen; kulkee ohi vaunuja, täynnä valkopäähineisiä naisia, jotka menevät kaupunkiin messua kuulemaan. Kellot soivat, tie vilkastuu iloiseksi, me saavumme perille.

X.

Kun me olimme syöneet aamiaista kaikkein siisteimmässä majatalossa, huomasimme, että talvinen aamu oli väistynyt kauniin toukokuisen päivän edestä. Yksinäisillä ahtailla kaduilla ilahuttivat liljat, elämänlangat ja punaiset sormisienet, joita kukaan ei ollut kylvänyt, harmaita muureja, aurinko paistoi oikein täydellä täällä, kaikki huokui kevättä.

Ja Yves katseli kaikkea hämmästellen, ettei yksikään muisto puhunut hänen lapsuudestaan, hakien kaukaa muistoistaan, tuntematta yhtään paikkaa ja silloin alkoi hän vähitellen tuntea pettymystä.

Saint Pol'in suurelle torille oli kokoontunut sunnuntainen joukko muodostaen aivan kuin keskiaikaisen taulun. Léon'in entisten piispojen tuomiokirkko yleni tällä paikalla, musertaen ympäristön mustapitsisellä ainejoukkiollaan, heittäen kaiken yli syvän, menneiden aikojen varjon. Ympäristössä oli vanhoja taloja ulkonevine päätyineen ja torneineen; kaikki sunnuntaiset ravintolavieraat, suuret lierihatut kallellaan, olivat istuutuneet ovien eteen. Tuo bretonilais-pukuinen joukko, joka liikuskeli eloisana ja vilkkaana, oli yhä samanlainen kuin vanhoina aikoina; ilmassa kuuli vain värisevän kovia tavuja, noita keltinkielen pohjoismaisia äänteitä.

Yves kulki jokseenkin hajamielisenä kirkon hautakivillä, vanhojen, nukkuvien piispojen yllä.

Mutta hän pysähtyi mietteisiinsä vaipuneena kastemaljan eteen.

— Katsokaa, sanoi hän. — Tuossa on minuakin pidetty. Ja me lienemme asuneet tässä aivan lähellä. Minun äitiparkani on usein kertonut minulle, että minun ristiäisissäni, silloin kun häntä niin rumasti loukattiin, ettei soitettu minulle — muistattehan — oli hän vuoteestaan kuullut pappien laulun.

Pahaksi onneksi oli Yves jättänyt kysymättä äidiltään Plouherzellissä tietoja, joita olisi tarvittu heidän entisen asuntonsa löytämiseksi.

Hän oli luottanut kummiinsa, Yvonne Kergaoc'iin, jonka olisi pitänyt asua juuri tällä kirkkotorilla. Ja saapuessamme olimme tiedustelleet Yvonne Kergaoc'ia — Kergaoc? — — Kyllä hänet muistettiin.

— Mutta mistä te hyvät herrat oikein tulette? Hän on ollut kuolleena jo kaksitoista vuotta.

Mitä taas Kermadec'eihin tulee ei heitä kukaan muistanut. Eikä siinä ollut mitään ihmettelemistäkään: he olivat lähteneet paikkakunnalta jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Me nousimme Creizkerin tapuliin. Se oli tietysti korkea; tuo ilmaan pistävä kärki ei tuntunut ollenkaan loppuvan. Me häiritsimme suurta, vanhaa naakkajoukkoa, joka asusti graniittikoloissa.

Ihmeellinen kudelma harmaata kiveä, joka kohosi ja aina vain kohosi, niin että saattoi helposti huimata päätä. Me nousimme ylöspäin sen sisällä ahdasta ja jyrkkää kierrettä myöten, nähden kaikista tapulin raoista äärettömiä aloja.

Ylhäältä, kaikesta erillään raikkaassa ilmassa, sinisen taivaan vallassa, katselimme me kaikkea kuin liidellen. Ensin oli meidän jalkojemme alla pilvenä pyörivä naakkajoukko huudellen surullisella äänellään; paljon alempana Saint Pol'in kylä, aivan litteänä, kääpiömäisen kansan liikkuessa sen ahtailla, harmailla kujilla kuin mehiläisparvi; silmänkantamiin levisi etelään päin Bretagnen maa aivan Mustiinvuoriin saakka; ja sitten oli pohjoisessa Roscoffin satama, missä pienet omituiset kallionkärjet kirjavoittivat terävillä huipuillaan meren peilin — suuren, kalpean meren, joka sulautui kaukana yhtä kalpeaan taivaaseen.

Meitä huvitti se, että olimme kerrankin päässeet nousemaan Creizkeriin, joka niin monasti oli nähnyt meidän kulkevan ohi tuon äärettömän veden keskellä; tuo rauhallinen, aina samalla paikalla seisova, luoksepääsemätön ja liikkumaton torni, kun taas meitä, merimiesparkoja, kaikki aavan meren tuulet tuiversivat.

Tuo graniittikudelma, joka kannatti meitä ilmassa, oli kiiltävä, neljän vuosisadan tuulien ja sateiden syömä. Se oli tummanharmaa, punertavaan vivahtava; sen peitti paikottain keltainen naava, graniittisammal, joka tarvitsee vuosisatoja kasvaakseen ja joka venhoo kultaisella värillään kaikki vanhat bretonilaiskirkot. Rumakasvoiset lohikäärmeet, epämääräiset, pienet hirviöt, jotka elävät täällä korkealla, irvistelivät meidän ympärillämme auringossa aivan kuin häpeissään, että niitä katseltiin niin läheltä, kuin itsekseen ihmetellen, että olivat kokeneet niin monta myrskyä, ja nyt taas olivat täydessä päivänpaisteessa. Tuo joukkio se oli ylhäältä käsin ollut läsnä Yves'n ristiäisissä; tuo joukkio se nytkin katseli meitä kaukaa hyväntahtoisesti, kun me kuljimme ohi merellä, erottamatta muuta kuin mustan tornin. Ja nyt tutustuimme me siihen.

Yves oli kuitenkin yhä hyvin pettynyt, kun ei ollut löytänyt jälkeäkään entisestä kodistaan eikä isästään, ei yhtään muistoa omassa, eikä muidenkaan mielessä. Ja hän katseli yhä harmaita taloja jalkojensa alla, etenkin niitä, jotka olivat lähinnä tornia, odotellen jollain lailla aavistavansa paikan, missä oli syntynyt.

Meillä ei enää ollut kuin puolisen tuntia oltavaa Saint Polissa
lähteäksemme iltavaunussa. Seuraavana aamuna meidän taas tuli olla
Brestissä, missä laivamme odotti, viedäkseen meidät taas hyvin kauaksi
Bretagnesta.

Me istuimme vielä pöydässä juoden omenaviiniä eräässä majatalossa Kirkkotorin varrella ja siellä kysyimme me vielä kerran asiaamme emännältä, joka oli hyvin vanha mummo. Tämä tuli yht'äkkiä liikutetuksi kuullessaan Yves'n nimen.

— Oletteko te Yves Kermadec'in poika? sanoi hän. Tunsinko minä teidän vanhempanne? Varmasti! Me olimme naapureita siihen aikaan, herra, ja silloinkin kun te tulitte maailmaan tultiin minua hakemaan. Mutta kylläpä te olette isänne näköinen! Siksipä minä teitä katselinkin sisään tullessanne. Te ette tosin ole vielä yhtä kaunis kuin hän, vaikkapa te olettekin hyvin komea mies!

Yves iski minulle silmää tuon kehuman kuullessaan ollen naurahtamaisillaan; ja sitten alkoi perin puhelias muori kertoa meille kaikenlaisia juttuja, joiden ohi hiukan yli kaksikymmentä vuotta oli kulunut, ja joita Yves hartaana ja liikutettuna kuunteli.

Sitten kutsui hän sinne toisiakin naisia, jotka myöskin olivat hänen naapureitaan, ja kaikki nuo ihmiset rupesivat kertomaan.

— Herran nimessä, sanoivat he. Kuinka on mahdollista, ettei teille ole aikaisemmin annettu tietoja. Kaikki ihmiset muistavat teidän vanhempanne, hyvä herra, mutta ihmiset ovat täällä tyhmänsekaisia ja sitten kun yht'äkkiä näkee tuollaisia vieraita, ei ole ihme, ettei haluta lörpötellä.

Yves'n isä oli jättänyt seudulle melkein tarumaisen muiston jättiläisestä, joka oli harvinaisen kaunis, mutta joka ei osannut tehdä mitään ihmisiksi.

— Mikä vahinko, että sellainen mies oli niin usein pilalla! Sillä hän meni rappiolle kapakassa, teidän isä parkanne. Hän rakasti kuitenkin suuresti vaimoaan ja lapsiaan, hän oli hyvin hyvä heille, ja koko seudulla rakastivat kaikki häntä, paitsi kirkkoherra.

— Paitsi kirkkoherra! toisti minulle Yves synkistyen. Katsokaas; minähän kerroin teille ristiäisistäni.

— Eräänä päivänä taisteltiin täällä, Kirkkotorilla, vallankumouksen aikana 1848. Teidän isänne piti yksin puoliaan koko torijoukkoa vastaan ja pelasti pormestarin hengen.

— Isällänne oli suuri hevonen, — kertoi emäntä, joka oli niin vihainen, ettei kukaan uskaltanut lähestyä sitä. Ja oltiinpa varuillaan, kun hän kulki ohi sillä ratsastaen.

— Ah! sanoi Yves, kun hänen mieleensä, aivan kuin kaukaa juolahti kuva. Minä muistan sen hevosen, ja minä muistan, että isä otti minut syliinsä ja nosti minut sen selkään, kun se oli köytettynä tallissa! Ensi kertaa muistan nyt isäni ja näen hiukan hänen kasvojaan. Se oli kai musta, tuo hevonen, ja sillä oli valkeat jalat.

— Niin, niin, sanoi mummo. Musta ja valkeat jalat! Se oli pelottava eläin, ja Herra Jumala! mitä teki merimies hevosella!

Majatalo oli täynnä omenaviinin juojia, jotka pitivät melua laseillaan bretagnen kielellä keskustellen. Meidän ympärillemme on muodostumassa piiri.

Emännällä on neljä tyttären tytärtä, kaikki samannäköisiä, viehättävän sieviä valkeine päähineineen. Heitä ei luulisi majatalon tytöiksi: he edustavat täydellisesti pohjoisen Bretagnen kaunista rotua, ja sitten on heillä tuo entisaikojen naisten tyyni ja miettivä ilme, joka on säilynyt meille vanhoissa muotokuvissa. He seisovat lähellä meitä, katselevat ja kuuntelevat.

Nyt ruvetaan meiltä kyselemään. Yves vastailee:

— Minun äitini asuu yhä Plouherzellissa kahden sisareni kanssa. Molemmat veljeni, Gildas ja Goulven, harjoittavat merikalastusta amerikkalaisilla valaanpyytäjälaivoilla. Minä vain purjehdin kymmenettä vuotta valtion palveluksessa.

Meillä ei ole paljon aikaa hukattavana, jos haluamme ennen lähtöämme nähdä Kermadec'ien entisen asunnon. Se on aivan lähellä, melkein kirkon seinävierellä. Sitä näytetään meille ovelta neuvoen, että pyrkisimme huoneeseen vasemmalla ensimäisessä kerroksessa. Siinä on Yves syntynyt.

Talon vieressä on Léonin piispojen suuri, hyljätty puisto, missä Yves kai, pikkupoikana ollessaan, kävi joka päivä kieriskelemässä ruohossa Goulvenin kanssa. Tuo toukokuinen heinä on nyt hyvin pitkää, täynnä päivänkakkaroita ja vuokkoja. Puistossa versoavat nyt ruusut ja liljat aivan hajallaan kuin metsässä.

Me kolkutamme naisten neuvoman huoneen ovelle ja sen asukkaat hämmästyvät hiukan kuullessaan, mitä me pyydämme. Mutta me emme herätä epäluuloa, ja meitä kehotetaan vain olemaan kolisematta kun astumme tuohon ensikerroksen huoneeseen vanhan isoäidin vuoksi, joka nukkuu siellä kuolemaisillaan. Ja sitten jätetään meidät yksin, hienotunteisuudesta.

Me astumme varpaisillamme tuohon suureen huoneeseen, joka on halpa ja melkein tyhjä. Esineet näyttävät kuin aavistavan synkän, odotetun vieraan tulon: ajatteletpa etteikö se jo ole tullut ja silmät kääntyvät huolestuneina vuodetta kohti, jonka verhot ovat suljetut. Yves katselee kaikkea koettaen laajentaa älyään menneisyyttä kohti, koettaen muistaa. Mutta ei, se on loppunut, eikä hän täältäkään löydä mitään.

Me laskeuduimme portaita alas mennäksemme pois, kun hänen mieleensä yht'äkkiä palasi jotain kuin kaukaisena välähdyksenä.

— Ah! sanoi hän. Nyt minä luulen tuntevani nämä portaat. Katsokaas, alhaalla, tuolla puolen, pitäisi olla ovi, josta päästään pihalle ja vasemmalla kaivo ja sen vierellä suuri puu, ja perällä talli, missä valkojalkainen hevonen asui.

Oli kuin päivä äkkiä olisi pilvistä pilkistänyt. Yves oli pysähtynyt portaalle ja katse vakavana silmäili hän aukosta, joka äkkiä oli auennut entisyyttä kohti. Hän oli hyvin liikutettu huomatessaan olevansa tuon salaperäisen voiman vallassa, joka muisto on.

Alhaalla pihalla oli kaikki sellaista kuin hän oli sanonut, kaivo vasemmalla, suuri puu ja talli. Ja Yves sanoi minulle aivan kuin liikutettuna ja peläten, ottaen lakin päästään kuin haudan ääressä:

— Nyt näen minä selvästi isäni kasvot!

Oli jo kiire lähteä, ja vaunut odottivat meitä.

Koko ajan kuin kuljimme läpi kultaisen nummen, toukokuun pitkän hämärän aikana katselimme me tapulia, joka hälveni kaukana kuulakan hämäryyden perällä. Me sanoimme sille hyvästit, sillä me aioimme lähteä seuraavana päivänä hyvin kaukaisille merille, missä se ei enää näkisi meidän kulkevan ohi.

— Huomen aamuna, sanoi Yves, pyytäisin minä lupaa saada tulla teidän huoneeseenne laivassa kirjoittamaan teidän pöydällänne. Tahtoisin kertoa kaiken tämän äidilleni, ennen kuin eroan Ranskasta. Ja katsokaas, olen varma, että hänen silmänsä kyyneltyvät kun minun kirjeeni luetaan hänelle.

XI.

Kesäkuulla 1875.

Oltiin kahdennella kymmenennellä leveysasteella pasaadituulien alueella eräänä aamuna kello kuuden seudussa. Laivan kannella, sen ollessa aivan yksin keskellä ääretöntä sineä, oleskeli joukko nuoria miehiä, yläruumis alastomana, nousevassa auringossa.

Se oli Yves'n joukkue, etumaston ja keularaa'an märssymiehet.

Levitettyään hartioilleen nenäliinansa, jotka he juuri olivat pesseet, jäivät he vakavina päivän paisteeseen kuivatakseen ne. Heidän tummissa kasvoissaan ja naurussaan oli vielä lapsellista viehkeyttä: heidän heiluvassa käynnissään, pehmeässä ja notkeassa tavassa, jolla he laskivat maahan paljaat jalkansa, oli jotain kissamaista.

Ja joka aamu samaan aikaan, samassa auringonvalossa, samassa puvussa seisoi tuo ryhmä noilla samoilla lankuilla, jotka heitä huolettomina kantoivat meren äärettömyyksien yli.

Sinä aamuna väittelivät he kuusta, sen inhimillisistä kasvoista, jotka olivat piintyneet yöllä heidän mieleensä kuin kiusaava, kelmeä kuva. Koko vartionsa aikana olivat he nähneet sen tuolla korkealla, aivan yksin riippumassa, aivan pyöreänä sinertävän, tyhjän äärettömyyden keskellä; olipa heidän ollut pakko kätkeä kasvonsakin — nukkuessaan selällään taivasalla — niiden tautien ja noituuden takia, jolla se taikoo matruusien silmät, kun he nukkuvat sen katseen alla.

Siellä oli joitakuita, joissa aina ja kaikesta huolimatta säilyi jonkunlainen suuren aateluuden piirre, en tiedä mitä loistavaa ilmeessä ja käytöksessä, ja vastakohta heidän ulkonäkönsä ja lapsellisten puuhiensa välillä oli omituinen.

Siellä oli Jean Barrada, joukkueen epäilevä henki, joka silloin tällöin säväytti keskusteluun naurunsa purevan salaman, näyttäen aina vaikeat hampaansa ja kallistaen taapäin komeaa päätään. Siellä oli Clet Kerzulec, Ouessant'in saaren bretoneja, joka erikoisesti puheli vaaleaan kiekkoon uurtuneista inhimillisistä piirteistä. Ja sitten suuri Barazère, joka näytteli vakavaa ja oppinutta vakuuttaen toisille, että kuussa oli paljon suurempi maailma kuin tämä, ja että siellä eli omituisia kansoja.

Toiset pudistelivat uskomattomina päätään ja Yves sanoi hyvin uneksivasti:

— Tuo kaikki on sellaista — — — sellaista — — — näetkös
Barazère, josta minä en luule sinun paljoakaan tietävän.

Ja sitten jatkoi hän ilmeellä, joka ratkaisi riidan, että hän lähtisi tapaamaan minua saadakseen tarkan selityksen siitä, mikä kuu oli. Sitten tulisi hän kertomaan heille kaikki.

Ei epäilystäkään siitä, etten minä täydellisesti tuntisi olosuhteita kuussa niin kuin kaikkea muutakin. Ensiksikin oli minun usein nähty seuraavan sen kulkua erään kuparisen koneen avulla ruorimiehen kanssa, joka laski minulle, kellomaisen yksitoikkoisella äänellä yön rauhalliset minuutit ja sekunnit.

Silläaikaa kuivuivat pienet nenäliinat miestemme hartioilla ja aurinko nousi suurelle, siniselle taivaalle.

Niitä oli aika joukko noita pieniä nenäliinoja, jotka olivat aivan valkeita; toisissa oli taas monenvärisiä piirroksia, ja olipa sellaisiakin, joihin oli painettu komeita laivoja punaisten reunusten keskelle.

Minä komensin vartiopaikaltani: "Purkakaa keulapurjeen reivi!" Ja osaston päällikkö hajoitti juttelijat puhaltamalla hopeiseen pilliinsä. Silloin äkkiä, silmänräpäyksessä, niin kuin kissaparvi, jonka kimppuun on ärsytetty koira, hävisivät he juosten mastoihin.

Yves asusti siellä märssykorissaan. Ilmaan katsellessa sai varmasti nähdä hänen leveäin, notkeiden ääriviivojensa kuvastuvan taivasta vasten, mutta alhaalla tapasin hänet harvoin.

Minä kiipesin joskus hänen luokseen, vaikkei toimeni enää velvoittanut minua siihen, kun olin jättänyt taakseni midshiptnanin asteen, mutta minä pidin paljon Yves'n valtakunnasta, missä sai olla vielä puhtaamman ilman tuuleteltavana.

Tuossa märssykorissa oli kaikenlaista pientä tavaraa: korttipakka kotelossa, neula ja ompelurihmaa, varastettuja banaaneja, komentajan varastosta yöllä siepattua salaattia, kaikkea sellaista vihreää ja tuoretta, mitä saattoi saada käsiinsä yöllisillä retkillä — matruusit ovat ahneita sellaisille harvinaisuuksille, mitkä parantavat suolaan väsyneet ikenet — ja sitten oli siellä hänen papukaijansa, joka oli sidottu kiinni toisesta jalasta, ja joka sulki auringolta räpyttelevät silmänsä.

Maailmassa on omituisia kohtaloita niin kuin tuon pöllönkin, joka sai purjehtia maan pallon ympäri maston nenässä. Mikä odottamaton osa.

Se tunsi isäntänsä ja tervehti häntä iloisesti siipiään räpyttelemällä. Yves syötti sille säännöllisesti oman liha-annoksensa, mikä seikka ei kuitenkaan estänyt häntä voimistumasta.

Häntä huvitti suuresti katsella sitä läheltä, aivan läheltä silmiin, nähdä sen vetäytyvän taapäin, kohottautuvan arvossaan loukkaantuneen näköisenä, pyörittäen päätään karhumaisesti. Silloin rupesi hän rajusti nauramaan ja sanoi pöllölle bretonilaisella murteellaan:

— Voi, kuinka sinä olet hassun näköinen, papukaija parka!

Ylhäältä näki hyvin kaukaa Sibyllen kannen, litteän, kaltevan Sibyllen, joka näytti hyvin omituiselta Yves'n valtakunnasta. Se oli kuin pitkä, puinen kala, jonka tuores kuusen väri väkevästi kuvastui meren ääretöntä, syvää sineä vasten.

Ja tuossa läpinäkyvässä sinessä, keskellä vanavettä, oli pieni harmaa esine, joka oli samanmuotoinen kuin laiva ja seurasi sitä aina, parin aallonvälin päässä: hai. Laivaa seuraa aina yksi hai, harvemmin kaksi; jos pyydät sen, tulee heti toinen sijaan. Se seuraa yötä ja päivää, seuraa väsymättä syödäkseen kaiken mitä putoo mereen: kaikenlaisia jätteitä, kuolleita ja eläviä ihmisiä.

Joskus oli siellä myöskin aivan pieniä pääskysiä, jotka myöskin rupesivat meitä saattelemaan huvikseen, oikusta, nokkien korpunmuruja, joita me kylvimme taaksemme vesierämaahan, kadotakseen sitte kauas iloisia mutkia piirrellen. Pieniä, harvinaisia eläimiä, väriltään punertavia, pyrstöt valkeita, jotka elävät en tiedä miten, eksyneinä laajoilla vesillä, aina aavimmilla ulapoilla.

Yves, joka halusi yhden niistä, laittoi ansan; mutta ne eivät, liian viisaita kun olivat, tarttuneetkaan siihen.

Me lähestyimme päiväntasaajaa ja pasaadituulen säännöllinen leyhkä alkoi kuolla. Nyt kohtasimme vilkkaita vihureita, jotka vaihtelivat, ja sitten oli välistä tyyntä, jolloin kaikki jähmettyy äärettömäksi, siniseksi säteilyksi, ja silloin näki raakapuiden, märssykorien ja suurien, valkeiden purjeiden kuvastuvan veteen nurinkääntyneiden, lainehtivien kuvien hahmopiirteinä.

Sibylle ei kulkenut enää, se oli hidas ja laiska, se liikkui niin kuin nukkuva. Suuressa, kosteassa lämmössä, jota yötkään eivät enää vähentäneet, joutuivat esineet niin kuin ihmisetkin unen valtoihin. Vähitellen syntyi ilmassa outo rauhallisuus. Ja nyt liikehtivät kuuman meren yllä raskaat, synkät pilvet kuin suuret, mustat verhot. Päiväntasaaja oli aivan lähellä.

Joskus nousi merestä äkkiä pääskysparvia, suurikokoisempia kuin äskeiset ja omituisesti liikehtiviä, lentäen rajusti pitkillä, teräväpäisillä loistavansinisillä siivillään, laskeutuen taas alas, ettei niitä näkynytkään. Ne olivat lentokalajoukkueita, jotka olivat törmänneet laivaan ja jotka me olimme herättäneet.

Purjeet ja köydet riippuivat velttoina kuin kuolleet; me menimme eteenpäin hengettöminä kuin haaksihylky.

Ylhäällä, Yves'n valtakunnassa tuntuivat vielä nuo hitaat liikkeet, joita ei alhaalla huomannut. Tuossa liikkumattomassa, säteiden kyllästyttämässä ilmastossa heilui mastokori yhä niin rauhallisesti ja säännöllisesti, että rupesi unettamaan. Pitkiä, pehmeitä heilahduksia säesti aina sama riippuvien purjeiden kahina ja kuivan puun säännölliset narahdukset.

Oli kuuma, kuuma, ja ilma oli hämmästyttävän säteilevä ja jylhä meri oli maidon valkoinen, sulaneen turkoosin värinen.

Mutta kun suuret oudot pilvet, jotka lipuivat hyvin alhaalla, melkein vettä koskien, kulkivat meidän päällitsemme, toivat ne mukanaan yön ja olivat hukuttaa meidät tulvamaiseen sateeseen.

Nyt olimme me jo aivan päiväntasaajan kohdalla ja tuntui siltä kuin ilmassa ei olisi enää henkäystäkään kuljettamassa meitä.

Sitä kesti tuntikausia, joskus kokonaisen päivänkin, tuota pimeyttä ja raskasta sadetta. Silloin Yves ja hänen toverinsa pukeutuivat asuun, jota he sanoivat villien puvuksi, istuutuivat huolettomina lämpimään tulvaan ja antoivat sateen virrata.

Sade loppui aina yht'äkkiä. Musta verho eteni hitaasti jatkaakseen matkaansa turkoosin värisellä merellä, ja loistava valo ilmestyi taas häikäisevämpänä pimeän jälkeen, ja päiväntasaajan väkevä aurinko imi hyvin nopeasti meidän yllemme valuneen kosteuden; purjeet, laivan puuaines ja teltat tulivat taas valkeiksi auringossa, koko Sibylle sai jälleen vaalean, kuivan värinsä keskellä suurta, yksitoikkoista sineä, mikä aukeni ympärillä.

Jos katseli alas märssykorista, missä Yves asui, näki, että tuo sininen maailma oli rajaton: vain kuulaita syvyyksiä, jotka eivät koskaan loppuneet; tunsi, kuinka kaukana oli tuo näköpiiri, tuo veden viimeinen raja, vaikka se aina olikin samanlainen kuin läheltä, aina sama tarkkuus, samat värit, aina sama peilin kiilto. Ja silloin oli tietoinen maan pallomaisuudesta, joka yksistään esti näkemästä kauemmaksi.

Kun aurinko laski, oli ilmassa kuin kupuja, jotka, muodostuivat aivan pienistä, limittäisistä, kultaisista pilvistä; niiden pakenevat reunaviivat poistuivat, kulkivat pienentyen häviämään kaukaiseen tyhjyyteen. Niitä seurasi aina pyörrytykseen saakka, ne olivat kuin ilmestyskirjan temppelin laivoja, joilla ei ollut loppua. Ja kaikki oli niin puhdasta, että tarvittiin meren horisonttia estämään katsetta tunkeutumasta taivaan syvyyksiin; viimeiset, pienet kultapilvet koskettelivat veden viivaan ja näyttivät kaukaisuudessa yhtä ohuilta kuin lastut.

Tai joskus oli vain pitkiä, ilman kautta kulkevia nauhoja kultaa ja taas kultaa: kirkkaan kultaisia ja kuin hehkumistilassa olevia pilviä, byzantilaisella, himmeän kultaisella, tummalla pohjalla. Meri sen alla tuli riikinkukon siniseksi vivahdellen kuumaan metalliin. Sitten sammui tuo kaikki hyvin nopeasti syvään kuulakkuuteen, varjon väreihin, joille ei enää osannut antaa nimeä.

Ja yöt, jotka seurasivat, yötkin olivat täynnä valoa. Kun kaikki oli nukahtanut raskaaseen liikkumattomuuteen, kuolleeseen hiljaisuuteen, syttyivät tähdet korkealla paljon loistavampina kuin missään muualla maailmassa.

Ja merikin valaisi alhaalta päin. Vedessä oli jonkunlaista ääretöntä, hämärää valoa. Laivan pienimmätkin heilahdukset sen hitaasti liikkuessa, taapäin pyörähtävä hai, levittivät lämpimässä aaltoilussa kiiltomadon loistetta. Ja sitten hyöri meren suurella, fosforia hehkuvalla pinnalla tuhansia virvatulia. Ne olivat kuin pieniä lamppuja, jotka salaperäisesti syttyivät itsestään kaikkialla, paloivat muutaman sekunnin ja kuolivat sitte. Yöt olivat pyörryttävän kuumia, fosforilla kyllästettyjä, ja koko tuo sammunut äärettömyys kyti valoa; ja kaikki nuo vedet sisälsivät salaista, alkutilassa olevaa eloa, niin kuin muinoin alkuperäisen maailman jylhät vesiaavikot.

XII.

Muutama päivä sitten olimme jättäneet päiväntasaajan tyynen vyöhykkeen ja liu'uimme hiljaa etelää kohti länsipasaadin puhaltaessa. Eräänä päivänä tuli Yves huoneeseeni pannakseen kuntoon linnunpyydyksensä. "Ensimäiset ruutulokit oli nähty laivan takana", sanoi hän.

Nuo ruutulokit ovat aavan meren lintuja, kalalokkien läheisiä sukulaisia, kaikkein kauneimpia meren asukkaista: lumivalkeita, höyhenet pehmeitä ja silkinhienoja, musta dammilauta hienosti piirrettynä siipiin.

Ensimäiset ruutulokit! Niiden lähestyminenkin ilmaisee jo suurta kaukaisuutta ollen merkkinä siitä, että meidän pohjoinen pallonpuoliskomme on jäänyt kauas taakse, ja että ollaan saapumassa kylmiin seutuihin, maan pallon toisessa päässä, etelän puolella.

Nuo linnut olivat kuitenkin edellä ajastaan, sillä me purjehdimme vielä pasaadituulten sinisessä vyöhykkeessä. Ja päivät päästään ja yöt läpeensä puhalsi sama säännöllinen, viileä ja sulotuoksuinen vihuri, ja meri oli aina yhtä kuultava, ja samat pienet pilvilampaat kulkivat rauhallisesti pitkin syvänsinistä taivasta, ja samat lentokalaparvet kohottautuivat kuin hurjat lentämään pitkillä ja kosteilla, auringossa välkkyvillä siivillään kuin sinertävät teräslinnut.

Niitä oli tavattoman paljon, noita lentokaloja, ja kun ne olivat kyllin hulluja kannelle laskeutuakseen leikkasivat märssymiehet niiltä äkkiä siivet ja söivät ne.

Yves laskeutui mieluimmin märssykoristaan minua tervehtimään illalla, kun iltahuuto ja nimien kutsu oli ohi. Hän tuli aivan hiljaa, astellen yhtä äänettömästi kuin kissa. Samaa menoa joi hän hiukan raikasta vettä ampumareijässä riippuvasta pullosta ja järjesteli sitten minun tavaroitani, tai luki jotakin romaania. Eräs George Sandin kertomus: Villemerin markiisi, innostutti häntä erikoisesti. Kun hän luki sitä ensikertaa yllätin minä hänet itkemässä kirjan lopulla.

Yves osasi ommella hyvin taitavasti niin kuin kaikki hyvät matruusit, ja oli hullunkurista nähdä hänen rupeavan siihen puuhaan, kun tunnemme hänen olemuksensa. Iltaisilla käynneillään juolahti hänen mieleensä tarkastaa minun laivavaatteeni ja tehdä niihin korjauksia, joita kunnollisesti toimittamaan hän piti minun palvelijaani kykenemättömänä.

XIII.

Me kuljimme yhä, yhä edelleen kaikki purjeet levällään etelää kohti.

Nyt lensi takanamme jo kokonainen pilvi ruutulokkeja ja muita merilintuja. Ne seurasivat meitä hämmästyneinä ja luottavina aamusta iltaan saakka huutaen, meluten, lennellen hurjissa mutkissa aivan kuin toivottaakseen laivamme tervetulleeksi, laivamme, toisen kangassiipisen suuren linnun, joka saapui heidän kaukaiseen, äärettömään valtakuntaansa, Austraalian merelle.

Ja niiden lauma kasvoi yhä, sikäli kuin me etenimme. Ruutulokkien joukossa oli helmen harmaita myrskylintuja, joiden jalat ja nokka olivat hiukan siniseen ja punertavaan vivahtavat, ja aivan mustia tiiroja, ja suuria raskaita, hiukan harmahtavia albatrosseja, tyhmine, lammasmaisine ilmeineen, halkoen ilmaa jäykillä suunnattomilla siivillään, kirkuen jälessämme. Olipa siellä eräs lintu, jota matruusit osoittelivat toisilleen: amiraali, oudon lajinen, suurikokoinen lintu, jonka pitkissä siivissä oli kolme mustaa tähteä.

Ilma oli taas vaihtunut ja muuttunut tyyneksi, sumuiseksi, jäyhäksi. Länsipasaadi oli vuorostaan sammunut ja tropiikin kuulakkuus oli kadonnut. Suuri, kostea viileys hämmästytti aistejamme. Oltiin elokuussa ja toisen pallonpuoliskon kylmyys alkoi. Kun katseli ympärilleen tyhjää näköpiiriä, tuntui siltä kuin pohjoinen, auringon elähyttämien maiden puoli olisi vielä sininen ja kirkas, kun taas etelänavan ja vesierämaiden puoli oli sumea — — —

Minun suuren suosioni avulla oli Yves saanut papukaijalleen erikoisen osaston komendantin kanahäkissä ja hän peitti sen joka ilta purjeen palasella, ettei yö-ilma vahingoittaisi sitä.

Joka päivä pyysivät matruusit siimoillaan ruutulokkeja ja myrskylintuja. Niitä näki riviin järjestettyinä, nylettyinä kuin jänikset, riippumassa etumaston vanteissa odottaen vuoroaan joutua syötäviksi. Kahden tai kolmen päivän kuluttua, kun kaikki öljy oli lähtenyt niiden ruumiista, paistettiin ne.

Etumaston vantit olivat märssymiesten ruokavarastoina. Ruutulokkien ja myrskylintujen rinnalla näki joskus rottiakin, joilta oli nahka nyletty, hännistään riippumassa.

Eräänä yönä kuultiin yht'äkkiä suuren, pelottavan äänen alkavan pauhata, ja kaikki alkoivat heti juosta ja hyöriä.

Samalla kallistui Sibylle kallistumistaan, väristen kuin hämärän mahdin puserruksissa.

Silloin nekin, joilla ei ollut vartiovuoroa, nekin, jotka nukkuivat välikansilla, käsittivät: nyt alkoivat voimakkaat tuulet ja maininki, me olimme joutuneet etelän vaikeille vesille, missä sai ponnistella ja purjehtia maksoi mitä hyvänsä.

Ja mitä kauemmas me etenimme tuolla synkällä merellä, sitä kylmemmäksi tuli tuuli, sitä hurjemmaksi aaltoilu.

Yön tulo muuttui uhkaavaksi. Olimme Kap Hornin seuduilla: autiutta läheisillä, yksinäisillä mantereilla, autius merellä, erämaa kaikkialla. Tuon talvisen hämärän aikana, jolloin paraiten tuntee olinpaikan tarpeen, halun päästä tulen ääreen, suojaan nukkumaan, ei meillä ollut mitään — me valvoimme aina varuillamme, eksyneinä, kaikkien noiden liikkuvien esineiden keskellä, mitkä hypittivät meitä pimeässä.

Koetit kyllä päästä kotitunnelmaan ankarasti heiluvassa pikku komerossasi, missä riippuva lamppu häilähteli. Mutta ei; mikään ei pysynyt paikoillaan: olit pienen, hauraan, eksyneen kappaleen varassa, kaukana maasta, noiden eteläisten vesien äärettömän erämaan keskellä. Ja ulkoa kuului aina tuo hyökyjen mahtava kohu ja tuo suuri tuulen humina, mikä ahdisti sydäntä.

Ja Yves'lla ei ollut muuta kuin pieni, keinuva riippuverkkonsa, missä hänellä joka toinen yö oli aikaa nukkua hiukan lämpimästi.

XIV.

Eräänä aamuna Célébesin merelle tullessa kuoli tuo pöllö, joka oli Yves'n papukaijana, eräänä tuulisena aamuna, jolloin latvapurjeihin tehtiin toinen reivi. Se murskautui huomaamatta maston ja raakapuun väliin.

Kun Yves kuuli sen käheän huudon, juoksi hän avuksi, mutta liian myöhään. Hän laskeutui märssykorista käsissään kuollut, litistynyt pöllö parka, joka ei enää ollut linnun näköinen, vaan sekava höyhen- ja verimöhkäle, jonka alla kouristunut jalka vielä liikkui.

Yves oli murheissaan; näin sen selvästi hänen silmistään. Mutta hän tyytyi näyttämään lintua minulle mitään sanomatta, purren kopeasti huultaan. Sitten heitti hän sen mereen, ja meitä seuraava hai nieli sen kuin sären.

XV.

Bretagnessa, talvella 1876. Sibylle oli palannut Brestiin pari päivää sitte — lopetettuaan täyden kierroksensa maan alapuolitse — ja minä olin Yves'n seurassa eräänä helmikuun iltana maalais-vaunuissa, jotka veivät meitä Plouherzelliä kohti.

Hänen äitinsä olopaikka oli hyvin syrjäisessä seudussa. Näiden ajoneuvojen piti viedä meidät neljässä tunnissa Guingamp'ista Paimpoliin, missä me aioimme viettää yön, ja sieltä piti meidän vielä kulkea jalkaisin monta tuntia, saapuaksemme kylään.

Me kuljimme eteenpäin, huonon, kapean tien tärinässä, vajoten yhä enemmän surullisen maaseudun hiljaisuuteen. Talviyö laskeutui hitaasti yllemme ja hyvin hieno sade verhosi esineet harmaaseen utuun. Puut kulkivat ohi, aina vain ohi, näyttäen toinen toisensa jälkeen kuolleet ääriviivansa. Siellä täällä kuljimme kylien ohi — vanhoja bretonikyliä, mustia hökkeleitä, kattoina sammaltuvia olkia, vanhoja kirkkoja hoikkine graniittitorneineen — eristettyjä, surumielisiä asumuksia, jotka jäivät nopeasti jälkeemme yöhön.

— Katsokaas, sanoi Yves. Minä myös olen kulkenut tätä tietä yöllä, yksitoista vuotta sitten — olin silloin neljäntoista — ja itkin katkerasti. Se oli silloin kuin jätin äitini mennäkseni aivan yksin pestautumaan laivapojaksi Brestiin — — —

Olin lähtenyt Yves'n mukaan Plouherzelin matkalle saadakseni aikani kulumaan. Minun lomani oli aivan lyhyt, eikä minulla tällä kertaa ollut aikaa lähteä tapaamaan äitiäni. Menin siis katsomaan hänen äitiään ja tutustumaan hänen kotikyläänsä, jota hän rakasti.

Nyt kaduin lähtöäni. Uponneena paluunsa iloon puheli Yves kyllä minulle, kunnioituksesta, mutta hänen sielunsa ei ollut minun kanssani. Minä tunsin olevani vieras siinä maailmassa, johon me menimme, ja koko tuo Bretagne, jota en vielä rakastanut, painoi mieltäni surullisuudellaan. — — —

Paimpol. — Me vierimme katukivillä vanhojen, mustien talojen välissä, ja vaunut pysähtyvät. Siellä oli ihmisiä odottamassa lyhdyt käsissä. Bretonilaiset sanat vaihtelevat ranskalaisten sanojen kanssa.

— Onko matkustajia Pendreffin hotelliin? kysyi pienen pojan ääni.

Pendreffin hotelli Minä muistin sen nyt —. Siitä on nyt yhdeksän vuotta. Ensimäisenä merimiesvuotenani olin levännyt siellä tunnin eräänä kesäkuun päivänä, kun laivani sattumalta oli ankkuroinut läheiseen lahteen. Niin, minä muistan: vanha herrastalo torneineen ja ulkonevine kerroksineen ja kaksi vanhaa neitiä Le Pendreff, aivan samannäköisiä, suuret valkeat myssyt päässä, muistutti vanhanaikuista otsikkokuvaa. Menemme siis Pendreffin hotelliin.

Talossa ei ole mikään muuttunut. — Toinen Prendreffin neideistä vain on kuollut. — Eloon jäänyt oli jo yhdeksän vuotta sitten niin vanha, ettei hän enää ole voinut vanheta. Hänen ulkomuotonsa, hänen myssynsä, hänen olemuksensa tyyni arvokkuus, kaikki tuo on entisiltä ajoilta.

On hyvä syödä illallista suuren, roihuavan tulen ääressä ja iloisuutemme on palannut.

Sitten saattaa meitä neiti Pendreff, pronssinen kynttiläjalka kädessään graniittiportaita ja vie meidät suunnattoman suureen huoneeseen, jossa on valmistettu kaksi hyvin vanhanmallista vuodetta valkeiden verhojen alle.

Yves riisuutui, mutta hitaasti, ollenkaan vakautumatta.

— Ah, sanoi hän yht'äkkiä kiinnittäen taas sinisen kauluksensa. — Minä menen! Ensiksikin, ymmärrättehän, en minä voisi nukkua. Sitä pahempi! Saavun hyvin myöhään ja herätän heidät siellä puolen yön jälkeen. He säikähtävät hiukan, niin kuin sinä vuonna, kun minä palasin sodasta. Mutta, olen liian halukas näkemään heidät; minun täytyy mennä — — —

Niin olisin minäkin tehnyt — — —

Paimpol nukkuu, kun me astumme ulos kalpean kuun loistaessa. Minä saatan häntä tien päähän, lyhentääkseni iltaani. Nyt me olemme peltojen keskellä.

Yves kävelee hyvin nopeasti, hyvin rauhattomana, ja toistelee mielessään entisten paluumatkojen muistoja.

— Niin, sanoo hän. Sodan jälkeen tulin minä näin noin kello kahden seudussa heitä herättämään. Olin kävellyt jalan Saint-Brieuc'ista saakka. Minä palasin hyvin väsyneenä Pariisin piirityksestä. Kuvitelkaahan, olin silloin aivan nuori ja juuri matruusiksi päässyt.

"Ja katsokaas, minä olin pelännyt aikalailla sinä yönä: Kergristin ristin luona, jonka saamme nähdä tien käänteessä, olin tavannut hyvin ruman, pienen ukon, joka katseli minua kädet pystyssä, liikahtamatta. Ja minä olen varma, että se oli vainaja, sillä se katosi yht'äkkiä liikutellen sormiaan kuin kutsuakseen minua luokseen."

Me saavuimme juuri tuon ristin luo. Minä näin sen kohoavan eteemme kuin pimeästä nousevan henkilön. — Mutta sen jalkaan ei kukaan nojannut.

Siinä sanoin minä hyvästit Yves'lle ja käännyin takaisin, koska en aikonut mennä Plouherzeliin saakka. Kun olimme molemmat kadottaneet kuuluvista askeliemme äänen talviyön hiljaisuudessa palasi vanha, pieni äijä mieleemme ja me aloimme molemmat vasten tahtoamme katsella mustia syteikköjä.

XVI.

Seuraavana aamuna avasin silmäni neiti Le Pendreffin suunnattoman suuressa huoneessa. Bretagnen aurinko seuloitui hienotunteisesti ikkunoiden läpi. Oli kai hyvin kaunis ilma.

Muutamien minuuttien jälkeen, jotka minä aina köytän ajatellakseni, niissä maailman kolkassa minä nyt herään, tapasin taas Yves'n kuvan ja kuulin ulkoa puukenkäjalkaisen joukon astunnan. Paimpolissa oli sinä päivänä suuret markkinat ja minä pukeuduin rannikon veljeksi, etten pelästyttäisi kaikkia niitä ystäviä, joille minut esitettäisiin etelä-ranskalaisena merimiehenä. Tuo näyttämölle-asetus ja selitys oli sovittu yksissä neuvoin Yves'n kanssa.

Minä menin hotellin parvekkeelle, jonne aurinko paistoi. Tori oli väkeä täynnä: merimiehiä, talonpoikia, kalastajia. Yves'kin oli siellä, palattuaan tähän juhlaan Plouherzellistä aamun valjetessa sukulaisineen; hän vei minut alas viedäkseen minut äitinsä luo.

Yves'n äiti oli vanha nainen, joka seisoi suorana ja hiukan ylpeänä talonpoikais-puvussaan. Hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin Yves'n, mutta hänen katseensa oli kova. Hämmästyin myöskin hänen suurta ikäänsä: hän näytti olevan yli seitsemänkymmenen. On totta, että maalla vanhenee paljon pikemmin, etenkin kun murhe kutoutuu elämän vaivoihin.

Hän ei osannut sanaakaan galeucia (ranskaa) ja katsahti tuskin minuun.

Mutta hänen seurassaan oli suuri joukko serkkuja ja ystäviä, joiden kaikkien tervehdys oli herttainen ja ilme hyvätuulinen. He olivat tulleet kaukaa, pienistä naavaisista mökeistään, jotka olivat hajallaan kesyttömän maaseudun keskellä, ottamaan osaa kaupungin suureen juhlaan. Ja heidän kanssaan piti juoda siideriä ja viiniä loppumattomiin.

Melu kasvoi yhä ja viinikauppiaat lauloivat bretonin kielellä punaisten sateenvarjojen alla aivan pelottavia seikkoja.

Saapuipa eräs henkilö, josta Yves oli hyvin usein puhunut, hänen lapsuuden ystävänsä Jean, naapuri, jonka Yves sitten oli tavannut merillä matruusina niin kuin hänkin. Hän oli meidän ikäisemme nuorukainen, jolla oli älykkäät, avonaiset kasvot. Hän syleili Yves'ä hellästi ja esitti meille Jeannie'n, joka kolmatta viikkoa oli hänen vaimonsa.

Yves tuhlasi vanhalle äidilleen huomiota ja hyväilyjä, he kertoivat toisilleen kaikenlaista bretonin kielellä ja puhuivat molemmat yht'aikaa. Yves pyyteli joskus anteeksi sitä, mutta tuntui hyvältä katsella ja kuunnella heitä. Mummon ilme ei enää ollut ollenkaan kova kun hän katseli poikaansa.

Kunnon talonpojilla on aina loppumattomia asioita asianajajille. Minä jätin heidät kaikki, kun he menivät Paimpolin tuomarin luo hyvin pitkään neuvotteluun.

Muuten olin päättänyt lähteä heidän luokseen vasta huomenna, etten häiritsisi heitä tänä ensimäisenä päivänä, ja nyt läksin yksinäiselle kävelylle hyvin kauas.

XVII.

Olin kävellyt jo tunnin. — Sattumalta olin joutunut samalle tielle kuin eilen Yves'n kanssa — ja olin taas kulkenut Kergristin ristin ohi.

Nyt katosi Paimpol ja meri, ja saaret ja synkkiä kuusia kasvavat niemet mäen taakse; vielä surullisempi lakeus aukeni eteeni.

Helmikuun päivä oli rauhallinen, hyvin kolkko, ilma oli melkein lämmin ja taivas oli paikoittain sininen, vain hiukan pilvessä, niin kuin Bretagnen taivas aina on.

Minä astelin pitkin kosteita polkuja, joita vanhan tavan mukaan reunustivat korkeat multavallit rajoittaen surkeasti näköalaa. Lyhyt ruoho, märät sammaleet, alastomat oksat tuoksuivat talvelle. Tien joka mutkassa ojentelivat vanhat ristit harmaita käsivarsiaan lapsellisine veistoksineen, joita vuosisadat olivat oudosti muovailleet: kärsimystarinan esineitä, tai vääntyneitä Kristuksen kuvia.

Siellä ja täällä näkyi olkikattoisia, vihreän sammaleen verhoamia majoja, jotka olivat puoleksi hautautuneet maahan ja kuolleitten oksien alle. Puut olivat vaivaiskasvuisia, talven alastomiksi riistämiä, merituulen tuivertamia. Ei missään ollut ketään ja kaikki oli hiljaista.

Harmaakivinen kappeli, jota ympäröi hauta — ja lehmusaitaus — — — Ah! minä tunsin sen, vaikken ollut sitä koskaan ennen nähnyt: Plouherzelin kappeli! Yves oli usein puhunut minulle siitä laivan kannella öisten vartioiden aikana, kirkkaina öinä tuolla kaukana, missä uneksittiin kodista: "Kun on päästy kappelin luo", sanoi hän, "ollaan aivan lähellä. Käännytään polkua vasemmalle. Pari sataa askelta vain ja niin tullaan meille."

Minä käännyin vasemmalle, ja vanhan tien varrella näin minä majan.

Se oli yksinäinen ja hyvin matala vanhojen lehmusten alla.

Se silmäili suurta, surullista maisemaa, joka kaukaisuudessa hukkui synkkään hämäryyteen. Kenttiä ja taas yksitoikkoisia kenttiä varjoisille puineen; luoteen jättämä merivesijärvi, tyhjä järvi, kaivautunut rannan graniittiperustaan, syvä liman ja merikasvien täyttämä järvi, saari keskellä.

Omituinen saari: yksi ainoa kiiltävä graniittilohkare, kuin istuvan eläimen selkä. Haki silmillään merta, oikeaa merta, jonka kohta pitäisi palata tuohon hyljättyyn säiliöön ja sitä ei löytynyt mistään. Näköpiiristä kohosi kylmää, synkkää sumua ja talviaurinko alkoi sammua.

Yves parka! Yksinäinen mökki tien varrella on hänen, pieni bretonilainen mökki parka, kaukaisen polun mutkassa, hyvin matalana pimeän taivaan alla, puoleksi maan sisässä mataline, vanhoine graniittiseinineen, missä sammaleet ja naava kasvavat.

Siellä ovat hänen lapsuudenmuistelmansa, siellä oli hänen, pikku villin, kehto, kotiliesi, jota äiti vartioi, kotiliesi, jonka ääreen hänen mielikuvituksensa toi hänet Amerikan ja Aasian suurista kaupungeista. Hän uneksi siitä rakkaudella, tuosta pienestä maailman kolkasta, meren rauhallisina öinä ja seikkailuelämän levottomina, karkean iloisina yön hetkinä. Pieni mökkipahanen tien käänteessä; siinä kaikki.

Siellä näki hän sen merimiesunelmissaan: sateisen taivaan alla, Goëlon maan kolkon maaseudun keskellä, siellä näki hän nuo vanhat, naavan viheriöittämät seinät ja naapurimökit, missä myssypäiset mummot hellivät hänen lapsuuttaan, ja sitten teitten mutkissa nuo vuosisatojen murtamat graniittiristit — — —

Oi Jumala, kuinka tämä maa on synkkä ja ahdistaa sydäntäni!

Minä kolkutin ovelle ja Yves'n näköinen tyttö tuli kynnykselle.

Minä kysyin, olinko tosiaan Kermadec'ien majalla.

— Kyllä, sanoi hän hiukan pelokkaana ja hämmästyneenä.

Ja sitten, yhtäkkiä:

— Tekö, herra, olette se veljeni ystävä, joka on tullut Brestistä hänen kanssaan eilen illalla? — — —

Hän oli vain huolissaan nähdessään minun saapuvan yksin.

Astuin sisään. Minä näin arkut, bretonilaiset vuoteet, hyllyille järjestetyt vanhat lautaset. Kaikki oli siistin ja kunnollisen näköistä, mutta mökki oli kovin pieni ja vaatimaton.

— Kaikki meidän sukulaisemme ovat rikkaita, oli Yves usein sanonut minulle. Me vain olemme köyhiä.

Minulle näytettiin yhtä noista kahden maattavista, kaapintapaisista vuoteista, joka oli valmistettu Yves'lle ja minulle. Minun piti asua ylemmällä hyllyllä, joka oli varustettu hyvin puhtailla, hyvin jäykillä, karkeilla ja ruskeilla liinalakanoilla.

— Älkää menkö, herra; he tulevat kyllä pian kaupungista.

Mutta ei, minä kiitin tuosta ensimäisestä päivästä ja menin pois.

Puolivälissä Paimpolia näin minä kaukana yön hämärtyessä leveän sinisen kauluksen kärryissä, jotka nopeasti riensivät Plouberzelliä kohti: Jean ystävän pienet rattaat, jotka toivat Yves'a ja hänen äitiään. Ehdin parahiksi heittäytyä pensaikon suojaan; jos he olisivat tunteneet minut, en minä varmasti olisi päässyt jättämään heitä.

Oli jo täysi yö, kun minä tulin Paimpoliin ja pienet lyhdyt kaduilla olivat sytytetyt. Koetin sekaantua torilla liikehtivään joukkoon. Ne olivat merimiehiä, joita siellä sanotaan islantilaisiksi, ja jotka joka kesä poistuivat kuudeksi kuukaudeksi harjoittamaan vaarallista suurkalastusta kylmillä merillä.

Ei ainoakaan noista miehistä ollut yksin. He kiertelivät lauleskellen katuja nuori nainen kainalossaan: sisar, kihlattu, mielitietty. Ja nuo elämän ja ilon kuvat saattoivat minut tuntemaan oman, syvän yksinäisyyteni. Minä kuljin yksin, suruissani, tuntemattomana, lainatussa puvussani, joka oli samanlainen kuin heidän. Minua katseltiin: "Kuka tuo on? Muukalainen, laivaa etsivä merimies? Emme ole koskaan nähneet häntä seurassamme."

Tunsin kylmyyttä sydämessäni ja lähdin taas äkkiä Plouherzel'in tielle. Kaikesta huolimatta en häiritsisi paljojakaan sikäläisiä yksinkertaisia ystäviäni mennessäni hiukan lämmittelemään heille.

Olin unohtanut päivällisen ja astelin nopeasti peljäten tulevani myöhään perille, löytäväni mökin suljettuna ja ystäväni makuulla.

XVIII.

Yhden tunnin kuluttua olin keskellä maaseutua täydellisesti eksyneenä. Ympärilläni oli vain pimeyttä, talviöinen hiljaisuus. Harhailin märillä poluilla; ei ketään, jolta kysyisi tietä, ei kylää, ei valoa. Aina vain puiden mustia varjoja. Ja sitten siellä täällä ristejä; muutamia hyvin suuria, joita en ollut tavannut tämän päiväisellä retkellä.

Käännyin takaisin juosten. Juoksin kauan aikaa samaan suuntaan. Jäinen sade alkoi tihkua nousevan tuulen ajamana. Minusta oli yhdentekevää että oli eksynyt; minä kaipasin vain ystävällistä olentoa ja kiiruhdin saadakseni taas tavata Yves'n.

Lienee ollut hyvin myöhä, kun minä tunsin Plouherzelin kappelin edessäni ja merivesijärven, ja graniittisaaren mustan möhkäleen veden päällä kuin suuren, nukkuvan eläimen selän.

Kappelin luota kuulin minä ääniä. Pimeässä puheli kaksi miestä, joista toinen voimakasvartaloinen, pidellen toisiaan kädestä, hyvin hellästi, hiukan juopuneiden tapaan. Yves ja Jean! — Minä juoksin heidän luokseen.

Hämmästys ja ilo oli suuri, kun he näkivät minut. Ja sitten vei Jean, vetäen meitä kädestä, molemmat luokseen.

Jean'in mökki, eristetty sekin, oli lähellä Yves'n majaa, mutta paljoa suurempi ja äveriäämpi.

Näki heti tulevansa varakkaiden ihmisten luo: arkuissa ja vuoteissa oli haat kuvioitetusta teräksestä ja ne loistivat kuin kiiltävät aseet. Perällä kohosi mahtava uuni, missä tammenrungot liekehtivät.

Tulen edessä istui kaksi naista: Jeannie, sievä nuorikko ja vanha äiti korkeine myssyineen, kehräten.

Jean'in äiti oli kuvankaunis vanhus. Hänkin oli hiukan ottanut osaa Yves'n kasvatukseen, jota hän bretonin kielellä nimitti toiseksi lapsekseen ja suuteli hyvin kovasti molemmille poskille.

Molemmat naiset olivat jo tunnin ajan valvoneet ja odotelleet huolestuneina. He ottivat heidät suopeasti vastaan, vaikka he olivatkin hiukan juovuksissa — sellainen on tapa merimiesystävysten kesken, kun he tapaavat toisensa — toruivat heitä hiukan ja rupesivat sitte valmistamaan meille kolmelle pannukakkuja ja keittoa.

Ulkona vallitsi ilkeä, mereltä noussut tuuli aution maaseudun pimeydessä. Joskus tunkeutui se uunin piippuun ajaen kirkkaita liekkejä ulospäin; silloin rupesi lieden ääressä tanssimaan keveitä tuhkahöytyviä, hyvin alhaalla, melkein maata pitkin liitäen kuin kääpiöitten ilkeät henget, jotka koko yön pyörivät "Suurten kiven" ympärillä.

Meidän oli hyvä olla tuon tulen ääressä, joka kuivasi meidän sateen kastuttamat vaatteemme ja me odotimme kärsimättöminä, että meille tarjottaisiin hyvää, lämmintä keittoa.

XIX.

Pannukakut, joita meille tarjottiin, muistuttivat kuuta, niin suuria ne olivat. Ne tuotiin meille toinen toisensa jälkeen aivan kuumina pitkän, kuusisen tikun päässä, joka oli vuoltu veneen airon muotoiseksi.

Yves pudotti yhden niistä suuren kanan selkään, jota ei ollut huomannut maassa, ja joka pakeni pimeään nurkkaan pudistellen höyheniään kiukkuisena ja loukkaantuneen näköisenä. Minua pyrki naurattamaan ja Jeannieta myöskin, mutta me emme uskaltaneet, tietäen että se merkitsisi onnettomuutta.

— Taas tuo suuri musta! sanoi vanha äiti päästäen rukkinsa ja katsellen Yves'a kauhistuneen näköisenä. Jeannie, tyttäreni, muistutappa minua, että lähettäisin sen huomenna torille myytäväksi; se kuljeksii aina ympäriinsä, silloin kuin toiset jo nukkuvat: lopulta se tuottaa meille onnettomuutta.

Me leikkelimme pannukakkumme pieniksi palasiksi pannaksemme ne keittovatiin, ja sitten söimme me ne, hyvin kostuneina, puulusikoillamme. Ja Jeannie antoi meille juotavaa samasta suuresta tuopista, joka oli täynnä hyvin hyvää omenaviiniä.

Sitten kun olimme hyvästi syöneet ja juoneet alotti Jean korkealla, kauniilla äänellä merimieslaulun, jonka kaikki bretoni-matruusit osaavat. Minä ja Yves säestimme alempaa ja vanha äiti löi tahtia päällään ja rukkinsa polkimella. Ei enää kuulunut noita surullisia kertosäikeitä, joita tuuli lauloi yksin ulkona.

Laulu kertoi:

    Kolme poikia de Groix'n
    Kolme poikia de Groix'n
    Oli kannella Saint-François'n
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

    Meri yhdelle surman soi,
    Meri yhdelle surman soi.
    Se toisille murheen toi
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

    Se toisille murheen toi,
    Se toisille murheen toi,
    Hätähuuto jo aalloilla soi…
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

    Hätähuuto soi aalloilla ain',
    Hätähuuto soi aalloilla ain',
    Hänen lakkinsa löysi he vain
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

    Hänen lakkinsa löysi he vain
    Hänen lakkinsa löysi he vain,
    Kera puukkonsa rinnakkain,
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

    Hänen äitinsä lähtenyt on,
    Hänen äitinsä lähtenyt on,
    Pyhän Annan kartanohon…
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

    "Pyhä Anna mun poikani tuo!
    Pyhä Anna mun poikani tuo!"
    Pyhä Anna se vastuun suo…
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

    Pyhä Anna se vastuun suo,
    Pyhä Anna se vastuun suo,
    "Pääset taivaassa poikasi luo!"
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

    Ja kotiansa läksi hän taas.
    Ja kotiansa läksi hän taas.
    Hänet huomenna kuolema kaas!
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

XX.

Kun piti lähteä tulikin ilmi, että Yves oli paljon juopuneempi kuin olisi luullut. Ulkona vaipui hän polviaan myöten vesilätäköihin ja käveli horjahdellen, Saadakseni hänet mukaan kiersin minä oikean käsivarteni hänen ympärilleen, hänen vasemman kätensä panin olalleni ja melkein kannoin häntä. Me emme enää nähneet muuta kuin yön läpitunkemattoman pimeyden; voimakas tuuli pieksi rintojamme, eikä Yves enää löytänyt tietä tutuilla poluilla.

Hänen kodissaan oltiin huolestuneita ja valvottiin häntä odottaen. Hänen äitinsä torui häntä tylyin ilmein huutaen korkealla äänellä kuin pientä lasta moittiessaan, ja hän meni läheisimipään nurkkaan istumaan.

Kuitenkin pakotettiin meidät syömään toistamiseen — sellainen oli tapa — omelettia, taas pannukakkuja ja ruisvoileipää. Sitten alkoi perhe ruveta levolle — ensin miehet, sitten sammutetaan valo ja naiset käyvät myöhemmin nukkumaan. Patjain alla oli alustana tammien ja lehmuksen lehviä paksuna kerroksena: ne antoivat perää kahisten kuin kuivat lehdet, ja tunsi vaipuvansa, uppoavansa kuoppaan, jossa pysyi lämpimänä.

Huu! hu-uu! huu! hu-uu! melusi tuuli ulkona kuin kissapöllö, aivan kuin harmistuneena, suuttuneena, sitten valitellen vaimetakseen.

Kun kynttilä oli sammutettu ja kun maja tuli pimeäksi, kuului suloinen pikkutytön ääni, joka alotti rukouksen bretonin kielellä — se oli aivan pieni, nelivuotias tyttönen, joka oli otettu hoidettavaksi, lapsi, jonka Gildas viime käynnillään oli saanut erään Plouherzelin tytön kanssa.

Se oli pitkä rukous, jonka vanhuksen ääni joskus keskeytti; siinä
huudettiin kaikkia Bretagnen pyhimyksiä: Pyhää Corentin'ia ja
Allain'ia, Pyhää Thénénan'ia ja Thegonnec'ia, Pyhää Tuginal'ia ja
Tugduali'ia, Pyhää Clet'a ja Gildasta — ja sitten vaikeni kaikki.

Aivan minun lähelläni kuului Yves'n tuskin huomattava hengitys, kun hän jo nukkui syvää unta. — Meidän vuoteemme ääressä uneksivat kanat ääneensä yöpuillaan. Sirkka sirahteli joskus lieden lämpimässä heikolla, kristallisella äänellä ja ulkona ulvoi tuuli yhä yksinäisen majan ympärillä: ääretön valitus kulki yli koko Bretagnen maan.

XXI.

— Päivää, Yves!

— Päivää, Pierre!

Ja me avasimme aamuhämärässä kaappimme verhot.

Tuo päivää Pierre!, jonka edellä vilahti pieni yhteisymmärryksen hymy, sanottiin epäröiden, aralla äänellä. Yves oli tottunut sanomaan: päivää kapteeni, ja hän oli hiukan hämmästyksissään herätessään niin lähellä minua, saatuaan luvan puhutella minua nimeltä. Plouherzelin väen paremmaksi vakuudeksi ja säilyttääkseni laivapukuni totuudenmukaisuuden, olimme sopineet tuosta tuttavallisuudesta.

Poissa oli eilinen säteilevä päivänpaiste ja yön myrskytuuli. Sinä aamuna oli oikea bretagnelainen ilma ja koko seutu oli kietoutunut yhtäjaksoiseen, harmaaseen verhoon. Päivä oli kuin hämärtyvä ilta, ja tuntui siltä kuin ei tuolla kelmeällä valolla olisi voimaa tunkeutua ikkuna-aukosta majaan. Kauempana ei enää näkynyt mitään ja kevyt, hidas utusade leijaili ilmassa kuin hieno vesitomu.

Meillä oli edessämme koko luvattu kiertomatka setien, serkkujen ja lapsuuden ystävien luo, ja heidän majansa olivat hyvin hajallaan seudulla, koska Plouherzel ei ollut kylä, vaan ainoastaan paikka kappelin ympärillä.

Matkat olivat pitkiä kosteilla poluilla, sammalpeittoisten multavallien välissä, vanhojen lahoneiden saarnien lehtikaton ja harmaan taivaan pilviverhon alla.

Ja kaikki nuo mökit olivat samanlaisia, matalia, maahanvajonneita, harmaita: olkikatot ja graniittiseinät aivan vihertäen kuirimoita, naavaa ja talven tuoreita sammalia. Sisältä olivat ne mustia, kesyttömiä kaappivuoteineen, joita vartioivat pyhimysten ja autuaitten naisten saviset kuvat.

Meidät otettiin kaikkialla avosylin vastaan, ja aina täytyi syödä ja juoda. Keskusteltiin pitkään bretagnen kielellä, sekoittaen, minun kunniakseni, niin hyvin kuin taidettiin ranskalainen sana sinne tänne. Hyvin mielellään keskusteltiin etenkin Yves'n lapsuudesta. Arvon ukot ja mummot kertoilivat nauraen entisaikaisista kepposista, ja ne olivat, minun nähdäkseni, hyvin lukuisia.

— Oi herra, mikä vallaton poika hän oli!

Yves otti kehumiset vastaan perin vakavan näköisenä ja joi juomistaan.

Merisissi piili jo nähtävästi tuossa pikku huimapäässä; pieni Yves, joka paljain jaloin hyppeli Plouherzelin poluilla, oli aikuisen merimiehen itu, hillitön ja vallattomuuksiin valmis.

Illalla, luoteen aikana laskeuduimme me, Yves ja minä, merivesijärven altaaseen, punertavalle leväniitylle. Meillä oli molemmilla mukanamme hyvin voideltu ruisleipäpala ja suuri veitsi, jolla avattiin simpukoita. Yves tahtoi uudistaa minun seurassani erään lapsuutensa huvin: syödä aivan raakoja simpukoita voin ja leivän paineeksi.

Meri oli vetäytynyt pois monen kilometrin alalta paljastaen laajoja leväkenttiä, matalia niittyjä missä ruoho oli ruskeaa ja suolaista omituisine, elävine kukkineen. Ympärillä sulkivat graniittimuurit tuon äärettömän haudan ja saari, joka oli nukkuvan eläimen näköinen näytti nyt, aivan juurta myöten paljastuneena, alhaisimmat, mustat perusteensa. Siellä oli myös paljon muuta, muita lohkareita jotka olivat veden alla vuoksen aikana, ja jotka nyt tulivat näkyviin kohoten yli veden pinnan pitkien leväryhmien riippuessa kuin märät hiukset niiden sivuilla. Synkällä lakeudella näkyi niitä kaikkialla asettuneina heräämisen outoihin asentoihin.

Koko ilma oli täynnä merisuon pistävää tuoksua. Yö saapui hitaasti hiljaisin suden askelin ja kaikki nuo suuret kiviselät toivat mieleen hirviöjoukon. Me pyydystimme simpukoita veitsemme kärellä ja söimme ne aivan elävinä purren voileipää päälle, nälissämme kumpikin, kiiruhtaen lopettamaan pelosta, ettemme kohta näkisi enää mitään.

— Ne eivät maistu niin hyvältä kuin ennen, sanoi Yves syötyään kaikki, ja sitten on minusta kuin tuntisin itseni surulliseksi täällä — — — Kun minä olin pieni, muistan minä, että minä silloin tällöin tunsin samanlaista, vaikken niin voimakasta kuin tänä iltana. Mennäänkö pois? Tahdotteko?

Silloin vastasin minä hänelle hänen puheistaan hämmästyneenä:

— Mutta sinähän totuttelet minun tavoilleni, Yves parka!

— Teidän tavoillenne?

Ja hän katseli minua hymyillen pitkään surumielistä hymyään, joka ilmaisi minulle hänestä uusia, sanomattomia seikkoja. Minä käsitin sinä iltana, että hänessä oli enemmän kuin olin luullutkaan minun tapojani, samanlaisia ajatuksia ja tunteita kuin minulla.

— Katsokaas, jatkoi hän aivan kuin seuraten samaa ajatuksen juoksua, tiedättekö, mikä minua usein huolestuttaa kun me olemme kaukana merellä tai noissa kaukaisissa maissa? En uskalla sanoa sitä teille — — — Se on ajatus, että minä ehkä saattaisin kuolla, ja ettei minua haudattaisikaan hautausmaahan tuolla. Ja hän näytti kädellään Plouherzelin kirkon tornia, joka näkyi graniittiriuttojen yli, hyvin kaukaa, harmaana pilkkuna.

— Ei uskonnon vuoksi, ymmärrättehän; sillä tehän tiedätte etten minä juuri rakasta pappeja. Ei, minulla on vain sellainen ajatus, en osaa sanoa miksi. Ja kun minä joudun ajattelemaan sitä, estää se minua olemasta kunnollinen.

XXII.

Illalla, aterian jälkeen jätti Yves'n äiti poikansa juhlallisesti minun haltuuni, ja sitä kesti koko elämän.

Hän oli käsittänyt, äidin vaistollaan, ett'en minä ollut se, jolta näytin, ja että minulla voisi olla ratkaiseva vaikutus hänen nuorimman poikansa kohtaloon.

— Hän sanoo, käänsi nuori tyttö, että te herra petätte meitä, ja että Yves myöskin meitä pettää tehdäkseen mieliksi teille; että te siis ette kuulu meidän joukkoomme — — — ja hän pyytää, koska te purjehditte yhdessä, että te pitäisitte huolta hänestä.

Silloin alkoi vanhus kertoa minulle tarinaa Yves'n isästä, tarinaa, jonka minä olin aikoja sitten kuullut Yves'lta. Minä kuuntelin sitä mielelläni, kun tuo nuori tyttö sitä kääntäen kertoi suuren, bretonilaisen muurin ääressä, missä liekit hyppelivät saarnihalkojen välissä.

— — — Hän kertoo, että meidän isämme oli kaunis merimies, niin kaunis, ettei seudulla koskaan oltu nähty niin komean miehen käyskentelevän maan kamaralla. Hän kuoli jättäen jälkeensä kolmetoista, kolmetoista lasta. Hän kuoli niin kuin monet merimiehet meidän seudullamme, herra. Eräänä sunnuntaina, kun hän oli juovuksissa, lähti hän illalla merelle venheessään huolimatta voimakkaasta luoteistuulesta, ja häntä ei koskaan kuulunut palaavaksi. Hänellä oli hyvä sydän niinkuin pojillansakin, mutta hän oli hyvin hurjapäinen.

Ja äiti parka katseli Yves-poikaansa — — —

— Hän sanoo, jatkoi neito, että meidän vanhempamme asuivat Saint-Bol-de-Léon'issa, Finistèrellä, että Yves oli vuoden vanha, ja ettei minua vielä ollut maailmassa, kun isämme kuoli; silloin lähti äiti sieltä palatakseen syntymäseudulleen. Isäni jätti asiamme aivan epäjärjestykseen; melkein kaikki rahat, mitä meillä ennen oli ollut, olivat menneet kapakkaan, eikä äidilläni enää ollut leipää meille. Silloin lähtivät käiksi vanhinta veljeämme, Gildas ja Goulven, pitkämatkaisille laivoille meripojiksi.

Heitä ei juuri nähnyt kotona lähdön jälkeen, eikä kuitenkaan voi sanoa, etteivät he olisi rakastaneet meitä. He luopuivat usein matruusin palkoistaan auttaakseen äitiämme meitä kasvattamaan, meitä pienempiä, Yves'a, sisartani tässä ja minua.

Mutta Goulven karkasi, herra, noin viisitoista vuotta sitten äkäpäissään — — —

— Hekin, sanoi vanhus, olivat kauneita, kelpo merimiehiä, ja sydän puhdas kuin kulta — — —

Mutta heilläkin on isänsä luonto ja hekin ovat ruvenneet juomaan — — —

— Veljeni Gildas, jatkoi neito, purjehti seitsemän vuotta amerikalaisella laivalla pyydystämässä valaita Suurella Valtamerellä. Niin tuli hänestä hyvin rikas; mutta näyttää siltä kuin ammatti olisi ankara, vai kuinka herra?

— Kyllä, ankara ammatti tosiaankin — — Minä olen nähnyt heitä toimessa Suurella Valtamerellä, noita miehiä, puoleksi merirosvoja, jotka viettävät vuosia eteläisten merien mahtavien maininkien parissa laskematta kertaakaan asuttuihin maihin.

Hän oli niin rikas, tuo veli Gildas, kun hän palasi kalastusretkeltään, niin rikas, että hänellä oli säkillinen kultarahoja.

— Hän kaasi ne tähän, syliini, sanoi vanhus nostaen hameensa lievettä aivan kuin pidättelisi hän niitä vielä, ja minun esiliinani tuli aivan täyteen. Suuria, vieraitten maitten kultarahoja, joissa oli kaikenlaisia kuninkaitten ja lintujen kuvia. [Chileläisiä rahoja, joissa oli kondoorikotkan kuva.] Joukossa oli aivan uusia, joihin oli piirretty naisen kuva sulkakruunu päässä [kaksikymmentä Californian piasteria. (Valaan pyytäjät kokoavat tavallisesti näitä rahoja säästöihinsä.)] ja jotka yksin vastasivat enemmän kuin sata frangia, herra. Emme milloinkaan olleet nähneet niin paljo kultaa. — — — Hän antoi tuhat frangia jokaiselle sisarelleen, ja tuhat minulle, äidilleen ja osti minulle tämän pienen talon, jossa me nyt asumme. Loput menetti hän huvittelemalla Paimpolissa ja tekemällä kaikenlaista, mikä varmasti ei ollut hyvää. Mutta he ovat kaikki sellaisia, herra; te tiedätte sen paremmin kuin minä. Kahden kuukauden aikana puhuttiin kylässä vain hänestä.

Sitten lähti hän, emmekä ole nähneet häntä enää. Hän on kelpo merimies, herra, tuo poikani Gildas, mutta hän joutui häviölle niin kuin isänsä, koska hänkin rupesi juomaan.

Ja vanha vaimo kumarsi tuskissaan päänsä puhuessaan tuosta parantumattomasta kulkutaudista, joka hävittää bretonilaisten merimiesten perheet.

Syntyi hiljaisuus, ja hän puheli taas tyttärelleen vakavalla äänellä, katsellen minua.

— Hän kysyy, herra — — — tahtoisitteko luvata hänelle — — — veljestäni — — —

Tuo minuun kohdistunut syvä, hätäinen katse teki minuun oudon vaikutuksen. On siis totta, että kaikilla äideillä, erotkoot he sitten toisistaan miten hyvänsä, on joskus tuollainen ilme. — — — Nyt tuntui minusta, että Yves'n äiti jollain lailla muistutti minun äitiäni.

— Sanokaa hänelle, että minä vannon pitäväni huolta hänestä koko ikäni aivan kuin hän olisi minun veljeni.

Ja neitonen toisti, kääntäen hitaasti bretagnen kielelle:

— Hän vannoo pitävänsä huolta hänestä koko elämänsä, arvan kuin veljestään.

Hän oli noussut, tuo vanha äiti, yhä suorana ja lujana ja jäykkänä. Hän otti seinältä Kristuksen kuvan, läheni puhuen kuin vedotakseen sanoihini kesyttömällä lapsellisuudella ja häikäilemättömyydellä.

— Hän pyytää teitä vannomaan tuon nimessä.

— Ei, äiti, ei! sanoi Yves aivan hämillään, koettaen asettua väliin, pysäyttää.

Minä ojensin käteni tuota Kristuksen kuvaa kohti hiukan hämmästyneenä, ehkäpä hiukan liikutettunakin ja toistin:

— Minä vannon tekeväni niin kuin äsken sanoin.

Minun käsivarteni vapisi vain hiukan, sillä minä tunsin, että sitoumus olisi raskas täyttää tulevaisuudessa.

Sitten tartuin minä Yves'n käteen kun hän miettiväisenä laski katseensa:

— Ja sinä, totteletko, seuraatko sinä minua — — — veli?

Hän vastasi epäröiden, aivan hiljaa kääntäen päänsä pois ja hymyillen kuin lapsi:

— Kyllä — — — aivan varmaan — — —

XXIII.

Meillä ei ollut pitkää aikaa nukkua sinä yönä, veljelläni ja minulla kaappi vuoteissamme. Heti kun majan käkikello oli laulahtanut neljä särkyneellä äänellään täytyi meidän nopeasti nousta; meidän tuli ehtiä Paimpoliin ennen päivän nousua noustaksemme siellä Guingamp'in vaunuun.

Puoli viideltä, tuona suruisena talviaamuna avautui pieni, halpa ovi päästäessään meidät ulos; se sulkeutui itkevän äidin suudeltua Yves'a viimeisen kerran puristettuaan minun kättäni. Me poistuimme molemmat kylmässä sateessa ja pimeässä yössä taas viideksi vuodeksi.

Sellaista on elämä merimiesten perheissä.

Puolitiessä kuulimme kuinka Angelus soi kaukana takanamme Plouherzelissä. Luulimme myöhästyvämme ja aloimme juosta. Otsallamme pisaroi hiki Paimpol'im saapuessamme.

Olimme erehtyneet; Angelus oli soinut liian aikaisin.

Saimme katon päämme päälle jo avonaisessa ravintolassa, jossa aterioimme islantilaisten ja rannikkoveljien seurassa.

Ja saman päivän iltana, kello yksitoista, saavuimme Brestiin lähteäksemme taas merille.

XXIV.

Tiesin ryhtyneeni vaikeaan tehtävään ottaessani huoltaakseni tuon tottelemattoman veljen, etenkin kun pidin valaani hyvin vakavana.

Mutta ylihuomenna erotti kohtalo meidät ja asetti meidän molempien välille puolen maapalloa.

Yves purjehti Atlannin ulapoille ja minä läksin Levantiin,
Konstantinopoliin.

Vasta viisitoista kuukautta myöhemmin, toukokuulla 1877, tapasimme toisemme Médée-laivassa, joka kulki Kiinan ja Intian välillä.

XXV.

Médée-laivalla, huhtik. 1877.

— Sopivat minulle kuin säärykset jänikselle, sanoi Yves lapsellisen näköisenä tarkistellen avosuisia hihojaan ja sinistä, Birman silkkistä hamettaan.

Olimme Ye'essa, siamilaisessa kaupungissa Bengalin lahden rannalla.
Yves istui merimieskapakan perällä kiinalais-mallisella jakkaralla.

Hän oli peräti juovuksissa ja naurettuaan kylliksi aasialaisen pohatan vaatetukselleen tulivat hänen silmänsä synkiksi ja tylsiksi, hänen huulensa ohuiksi ja ylenkatseellisiksi. Tällaisina hetkinä saattoi hän tehdä mitä hyvänsä niin kuin ennenkin.

Hänen vieressään oli suuri Kerboul, etumaston märssymiehiä hänkin, joka oli kutsuttanut eteensä viisitoista lasia hyvin kallista Singapooren viinaa, oli tyhjentänyt ne perätysten ja särkenyt ne nyrkin iskuilla bretonin humalan kamalalla vakavuudella. Ja noiden viidentoista lasin pirstaleet peittivät pöydän, jolle hän oli asettanut molemmat jalkansa.

Siellä oli vielä Barrada, tykkimies, aina komea ja rauhallinen kissamaisine nauruineen. Märssymiehet olivat sattumalta kutsuneet hänetkin juhlaansa. Ja sitten Le Hello, Barazère, kuusi keskimaston miestä ja neljä kokkapuulta — kaikki komeillen, ylpeän näköisinä aasialaisissa vaatteissaan.

Siellä oli Le Hir'kin, Seinsaaren hölmö, jonka he olivat tuoneet mukaansa piloillaan, ja joka joi hänen rommilasiinsa sekoitettuja roskia. Sitten kaksi merisissiä, kaksi blackboul'ia, jotka olivat karanneet kaikkien lippujen alta, Yves'n vanhoja tuttuja, jotka hän samana iltana oli ilomielin löytänyt rannikolta.

He olivat kokoontuneet juhlimaan pyhää Épissoire'a, märssymiesten suojelijatarta, ja tapa vaati minua, komentavana upseerina, olemaan heidän seurassaan.

He eivät olleet astuneet jalallaan maihin yhteen vuoteen. Ja päällikkö, joka oli tyytyväinen miehistöönsä, oli antanut heille, parhaimpina, luvan viettää tuon suuren pyhimyksen juhlaa samoin kuin Ranskassakin. Hän oli valinnut tuon Ye'en kaupungin, koska se näytti vähimmän vaaralliselta meille, sillä väki siellä oli sävyisämpää kuin muualla ja helpompaa hoidella.

Salissa, joka paperiseinineen oli suuri ja matala, oli samaan aikaan kuin me joukko amerikkalaisen kauppalaivan matruuseja, jotka ryypiskelivät punatukkaisten, pitkähampaisten naisten kanssa, jotka olivat päässeet pakenemaan jostain Englannin Intian sairaalasta.

Ja nuo tungettelijat häiritsivät märssymiehiämme, jotka halusivat olla yksin ja lausuivat sen julki.

Kello yksitoista. — Kirjaviin jalkoihin pantiin uudet kynttilät, kun siamialainen kaupunki ulkona nukkui yön kuumuudessa. Täällä tunsi nyrkin iskut ilmassa, tunsi että miehillä oli halu liikkua ja lyödä.

— Mitäs nuo ovat? sanoi eräs amerikkalainen, jonka puheessa tuntui Marseillen murre, mitä nuo ovat, nuo ranskalaiset, jotka tahtovat täällä määräillä? Ja mikä se on tuo (minä) kaikkein nuorin, joka on olevinaan jotain ja muka heitä komentavinaan?

— Se, sanoi Yves, viitsimättä edes kääntää päätään, se on sellainen mies, ettei joka mettäksen poika siihen koskekaan!

— Kukako se on? sanoi Barrada. Odottakaapa niin opetamme sen teille, ilman että hänen tarvitsee liikahtaakaan ja saattepa nähdä, pojat, mikä ääni on kellossa!

— — — Yves oli jo paiskannut heitä kohti kiinalaisen jakkaransa, joka oli rikkonut seinän heidän päittensä yläpuolella ja Barrada oli yhdellä nyrkiniskulla kaatanut heistä kaksi. Toiset kumottiin maahan, ensimäisten päälle ja Kerboul läimähytteli läjää pöydän kannella siroitellen vihollistensa päälle viidentoista lasinsa sirpaleet.

Silloin kuului ulkoa rummun ja pillin ääni, silkin kahina ja naisten kimeää naurua.

Ja tanssijattaret tulivat sisään. Märssymiehet olivat tilanneet tanssijattaria.

— — — Miehet pysähtyivät heidät nähdessään, sillä he olivat hyvin omituisia. Maalattuina kuin kiinalaiset kuvat, kullan ja kiiltokivien peittäminä, silmät puoleksi suljettuina kuin valkeat, kapeat raot, lähenivät he meitä hymyillen kuin naisvainajat pitäen käsiään ilmassa, hoikat sormet hajallaan, pitkät kynnet kultakoteloilla peitettyinä.

Samalla tuntui suitsutuksen ja palsamin tuoksu: hiiliastiassa poltettiin happipuikkoa ja veltostuttava savu levisi huoneeseen kuin sininen pilvi.

Käsirummut soivat kiihkeämmin ja nuo aaveet tanssivat jalat liikkumattomina, tehden vatsalihaksillaan ja ranteita koukistellen tahdikkaita liikkeitä. Aina tuo jähmettynyt hymy, tuo vainajain ilmeetön katse: tuntui siltä kuin heissä olisivat eläneet vain nuo peikkomaiset, korkeat lanteet, joissa kävi rivoja välähdyksiä, ja sitten jäykkien käsivarsien päässä nuo hajoitetut, huolestuttavat kädet, jotka vääntelehtivät. — — — Le Hello, joka jo kauan aikaa oli nukkunut maassa, kuuli nyt rumpujen voimakkaan äänen, heräsi ja säikähti.

— Kas, tanssijattaria, helkkarissa! selitti hänelle kujeileva Barrada naureskellen.

— Ai, niin, tanssijattaret!

Hän oli noussut ylös ja koetti leveillä, ilmassa haparoivilla kämmenillään lyödä alas nuo jännittyneet käsivarret ja kultaiset kynnet leperrellen kieli kankeana:

— Ei saa, senkin kuvatus, ei saa näyttää käsiä noin; se on rumaa…
Minä luulin — — — että ne ovat — — — paholaisia!

Ja hän kaatui taas maahan nukkuneena.

Barrada, joka tänä iltana oli juonut yli tavallisen määränsä, haukkui heidän keltaista ihoaan ja selitteli omansa valkeutta. "Valkea, valkea!" Hän jankutti tuota valkeutta, jota hän muuten suuresti liioitteli ja tahtoi nyt näyttää sitä heille. Ensin käsivartensa, sitten rintansa; hän hoki: "Katsos, katsos, onko totta!"

Mutta nuo Aasian keltaiset nuket jatkoivat pitkää ja hidasta, eläimellistä kalmankarkeloaan, säilyttäen salaperäisen hymynsä ja räväyttämättä ohimoita kohti vetäytyneitä silmiään. Ja nyt tanssi Barrada aivan alastomana heidän edessään kuin kreikkalainen marmoripatsas, joka yht'äkkiä olisi herännyt eloon antiikista bacchanalia varten.

— — — Mutta birmattaret, vireeseen vedettyinä kuin koneet, tanssivat kauan, kauan, paljoa kauemmin kuin hän. Ja sitten yön loputtua, kun rummut olivat vaienneet, tarttui matruuseihin pelko ajatellessaan, että nuo naiset, joille he olivat huvista maksaneet, odottivat heitä. Toinen toisensa jälkeen poistuivat he rannikolle päin uskaltamatta lähestyä.

XXVI.

Tuo Barrada oli Yves'n henkiystävä, ja hän oli jo kolmannen kerran päässyt lähtemään samalla laivalla kuin me.

Hän oli Bordeaux'n satamalaitureilla, taivasalla kasvanut avioton lapsi.

Hyvin turmeltuneena, hyväsydämisenä, täynnä vastakohtia, puuttui häneltä täydellisesti kaikki alkeellisetkin käsitteet inhimillisestä itsekunnioituksesta. Hänen kunnia-asianaan oli olla kauniimpi kuin muut, notkeampi ja voimakkaampi, ja ovelampi myöskin.

Palkkiosta opetti Barrada laivalla kaikenlaisia matruusien urheilutapoja: nyrkkeilyä ja kaupan päälle voimisteluakin, laulua ja tanssia lukuunottamatta. Hän oli notkea kuin sirkusilveilijä, kaikkien kuvanveistäjien malleiksi kelpaavien toriatleettien ystävä, painiskellen rahasta temppuilijain teltoissa.

Hän oli aina ensi rivin miehiä matruusien juhlissa, mutta aina kutsuttuna. Joi paljon, muttei koskaan liikaa eikä maksanut milloinkaan, ja kulki kaikkien juominkien pauheessa aina yhtä suorana, yhtä iloisena, yhtä raikkaana.

Hän keksi aina hassuja kujeita, joita muut eivät olisi älynneet, gascognelainen puhetapa teki ne vielä hullunkurisemmiksi ja sitten lopetti hän lauseensa hänelle ominaisella äänellä: puolinaurulla, mikä soi hänen syvästä rinnastaan kuin haukottelevan leijonan korahdus.

Muuten oli hän hyvä, kiitollinen ja palvelevainen kaikkia kohtaan, sekä uskollinen ystävilleen, aina sanassaan pysyvä ja vastaten kysymyksiin hurjapäiden hämmästyttävällä suoruudella.

Hän muutti rahaksi kaiken, kauneutensakin tarvittaessa. Ja sen teki hän niin naivisti, että nekin, jotka sen tiesivät, antoivat sen anteeksi kuin heitä itseään lapsekkaammalle. Yves rajoittui sanomaan:

— Oh, tuo ei ole kaunista, Barrada, usko minua! — — — Eikä ollut hänelle sen vihaisempi.

Kaikki tuo eneni enenemistään, keskittyi suuriksi kultarahoiksi, jotka hän kätki vyötäisiään ympäröivään nahkavyöhön. Ja tuon kaiken teki hän mennäkseen naimisiin, suoritettuaan viisivuotisen palvelusaikansa, pienen espanjattaren kanssa, joka oli modistina Bordeaux'ssa, suuressa liikkeessä Pyhän Katariinan kauppakujan varrella: pieni, hyvin hienopiirteinen työläistyttö, jonka kuvaa Barrada aina piti taskuissaan, ja jossa näkyivät tasaiseksi leikattu otsatukka, ja sievä, linnunsulilla koristettu nahkapäähine.

— Mitäs siitä! Onhan se lapsuuden ystävä! sanoi hän aivan kuin olisi ollut välttämätöntä pyytää sitä anteeksi.

Ja tuota pikku morsianta odotellessaan antautui hän usein toisille, joskus hyödynkin vuoksi, joskus todellisesta sydämen hyvyydestä niin kuin Yves, ettei tuottaisi surua.

XXVII.

Merellä, toukok. 1877.

Jo kaksi päivää oli tuulen kolkko ääni pauhannut ympärillämme. Taivas oli pikimusta, aivan kuin taulussa, jossa Poussin on maalannut. Vedenpaisumusta, vain sillä erotuksella, että kaikki pilvet liikkuivat pelottavan tuulen repeleminä.

Ja tuo voimakas ääni paisui yhä, muuttui syväksi, lakkaamattomaksi, kuin äärimmilleen kiukustunut raivo. Me töytäsimme kulussamme äärettömiin vesivuoriin, jotka kieriskelivät valkoharjaisina pyörteinä kulkien ohitsemme kuin takaa ajaen. Ne heittäytyivät päällemme koko voimallaan ja silloin tuntui tuima tärähdys ja kuului suuri, kumea kohina.

Joskus Médée teki tenän ja nousi niiden selkään kuin omasta puolestaan aalloille raivostuneena. Mutta sitten se vaipui taas keula edellä noihin takana aukeaviin petollisiin kuoppiin, kosketti kahden vesivallin väliin äkkiä aukenevien laaksojen pohjaa, ja taas tuli kiire kohota, päästä pois noiden onteloiden kiiltävien, vihertävien, heti sulkeutumaan valmiiden seinien välistä.

Jäinen sade piirteli ilmaan pitkiä, valkeita viivoja, pieksi, poltti kuin ruoskan iskut. Me olimme kulkeneet pohjoiseen päin pitkin Kiinan rannikkoa, ja tuo odottamaton kylmyys yllätti meidät.

Maston huipussa koetettiin vielä pienentää viimeiseen asti reivattuja latvapurjeita, suuntaa oli jo vaikea pitää ja meidän täytyi millä keinoin hyvänsä kulkea suoraan tuulta vasten vaarallisten riuttojen vuoksi, joita meidän takanamme saattoi olla.

Kaksi tuntia olivat märssymiehet jo olleet työssä merestä kohoavien hyökyaaltojen ja taivaasta syöksyvän raesateen sokaisemina, pieksäminä ja polttamina, koettaen vertavuotavilla, kylmästä kohmettuneilla käsillään hillitä jäykkää, märkää kangasta, jota raivoisa tuuli pullisteli.

Mutta nyt ei enää voinut kuulla eikä nähdä mitään.

Kysyttiin jo liiaksi voimia kiinni pysytellessä, ettei tuuli tempaisi mukaansa, kouristuessa noihin liikkuviin, märkiin, vedestä liukkaihin esineihin, ja kutenkin piti vielä tehdä työtä ilmassa heilahtelevilla raakapuilla, jotka äkkiä, arvaamatta liikahtelivat kuin henkitoreissaan olevan suuren, haavoittuneen linnun siivet.

Ylhäältä, tuosta riippuvasta ihmisrypäleestä kuului tuskan huutoja, noita miesten käheitä äänivärähdyksiä, jotka ovat kamalampia kuin naisten, koska emme ole niin tottuneet kuulemaan niitä, — kauhean tuskan huutoja: käsi on tarttunut johonkin, sormet loukkautuneet, niin että liha lähtee irti tai sormi taittuu — tai päästi huudon joku onneton, joka muita heikompana, kylmän kangistamana tunsi, ettei hän kestäisi enää, että häntä pyörrytti, että hän heittäisi irti ja putoaisi. Ja toiset sitoivat hänet kiinni säälistä koettaen laskea hänet kannelle saakka.

Reivaamista oli kestänyt kaksi tuntia, he olivat väsyneet, työ kävi yli voimien. Silloin heidät päästettiin alas ja lähetettiin heidän sijaansa toinen joukko, joka ei ollut niin uupunut eikä niin viluissaan.

— — — He laskeutuivat alas kelmeinä, märkinä, jäisen veden juostessa rintaa ja selkää pitkin, kädet verisinä, kynnet irti, kalisevin hampain. Kaksi päivää oli jo eletty vedessä, oli tuskin ehditty syömään ja nukkumaan ja miesten voimat vähenivät.

Tuo pitkä odotus, pitkä väsymys kylmässä kosteudessa on meren varsinainen hirmu. Usein kuolemaisillaan olevatkin, ennen kuin ovat päästäneet viimeisen huutonsa, viimeisen kuolinkorahduksensa, ovat saaneet olla päivät ja yöt märkinä, liassa, harmahtavan kylmän hiki- ja suolakerroksen peittäminä, kuin ruumiskääreissä.

— — — Ankara pauhu kasvoi yhä. Oli hetkiä, jolloin tuuli vihelsi terävästi ja särkevästi kuin raivokkaan vihanvimman purkautuessa, ja sitten taas raskaasti, kumisevasti, voimakkaasti kuin maanjäristyksen kuvaamaton mylvinä. Ja lakkaamatta hyppelimme me laineelta laineelle ja lukuunottamatta merta, joka yhä pysyi valkeana kuin vaahtoisa näljä, muuttui kaikki yhä mustemmaksi. Jäinen hämärä laskeutui yllemme, aurinko katosi noiden harmaiden verhojen, noiden taivasta tavoittelevien vesivuorten taa, sillä sen oli aika laskea; se hylkäsi meidät, ja nyt täytyi tulla toimeen omin voimin yössä — — —

Yves oli toisen joukkueen kanssa noussut köysistön sekasotkuun ja silloin katselin minäkin ylöspäin, itsekin soaistuna, nähden ainoastaan hetkittäin inhimillisiä ryhmiä ilmassa.

Ja äkkiä, laivan tavallista pahemmin tärähtäessä, särkyivät tuon ryhmän ääriviivat, se muutti muotoa, siitä erosi kolme ruumista, joista kaksi putosi käsivarret levällään meren ärjyvään kitaan, kolmas syöksyi kannelle ääntä päästämättä kuin kuollut.

— Taas jalkanuora poikki! sanoi aliupseeri polkien raivoissaan jalkaansa. Ovat antaneet meille mädäntynyttä köyttä Brestin kirotussa satamassa! Suuri Kerboul meni mereen. Kuka oli toinen?

Muut, jotka olivat käsin kouristautuneet köysiin, nousivat nyt ylöspäin, heiluen tyhjän varassa, käsivoimin kiireesti, hyvin nopeasti kuin apinat.

Minä tunsin Yves'n kiipijöiden joukossa — ja silloin kulki taas hengitykseni, jonka kauhu oli salvannut.

Niille, jotka olivat meressä, heitettiin kyllä pelastusrenkaita, mutta miksi hyväksi? — Pidettiinhän parempana, etteivät he enää näyttäytyisi, koska silloin oltaisi vaarassa kääntyä poikkituuleen, eikä olisi voitu pysähtyä heitä korjaamaan ja olisi täytynyt olla kamalan urhoollinen heidät jättääkseen. Toimitettiin vain jälelle jääneiden nimenhuuto, että saataisiin tietää toisen kadonneen nimi: Se oli eräs hyvin kiltti oppilas, jonka hänen äitinsä, jo iäkäs leski, oli jättänyt päällikön haltuun Ranskasta lähtiessämme.

Se, joka oli murskautunut kantta vasten, vietiin alas niin kuin saatettiin, nelin miehin, pudottaen hänet vielä kerran matkalla. Hänet kannettiin sairaalaan, josta oli tullut inhottava likaviemäri, missä aaltoili kaksi jalkaa savista, mustaa vettä, jossa virui särkyneitä pulloja ja tuntui kaikkien kaatuneiden lääkkeiden haju. Ei ollut edes kohtaa, missä hän saisi lopettaa päivänsä rauhassa; meri ei säälinyt tuota kuolevaakaan, se hypitteli ja tanssitteli häntä yhä, ehtimiseen. Loukkaantunut jaksoi vielä päästellä jonkunmoisia kurkkuääniä, korinaa, joka hukkui alkuaineitten äärettömään ryskeeseen. Ehkäpä olisi voitu hiukan rauhallisemmalla menettelyllä pidentää hänen kuolinkamppailuaan. Mutta nyt kuoli hän siihen hyvin nopeasti, pelosta tyhmistyneiden hoitajien käsiin, heidän yrittäessään antaa hänelle ruokaa.

Kello kahdeksan illalla. — Tällä hetkellä oli vartiopalvelus raskasta ja nyt tuli minun vuoroni käydä toimeen.

Pidimme puoliamme niin kuin voimme. Ei enää nähnyt mitään. Oli niin monenlaisen melun keskellä, ettei ihmisäänessä tuntunut olevan sointua enää; hopeiset pillit, joihin täysin keuhkoin puhallettiin, kuuluivat paremmin tuon ryskeen läpi, muistuttaen pikku lintujen huiluääniä.

Laivan seiniä vasten paukahteli pelottavia iskuja kuin olisivat äärettömät muurinmurtajat olleet työssä. Yhä vain aukeni kaikkialla suuria ammottavia kuiluja; tuntui kuin laiva olisi singonnut niihin päistikkaa, pimeässä yössä. Ja sitten pudisteli meitä joku voima raa'alla otteella, nosti hyvin korkealle ilmaan, ja koko Médée tärisi alas vaipuessaan kuin ääretön rumpu. Vaikkapa silloin pitelitkin kiinni, tunsit taas kohoavasi, ja taas kouristit otteesi lujemmaksi sulkien suun ja silmät, koska vaistomaisesti, näkemättä, saatoit arvata, että sillä hetkellä raskaat vesivyöryt huuhtoivat ilmaa ja huuhtoivat ehkä ihmisetkin mukanaan.

Tuo uusiutui alituiseen, tuo eteenpäin putoaminen, ja sitten nuo loiskaukset, joita säesti kamala rummun ääni.

Ja jokaisen tällaisen tärähdyksen jälkeen tuli vielä tuo veden valuminen, kun sitä syöksyi kaikkialta, ja tuhansia esineitä särkyi, tuhansia sirpaleita kierteli pimeässä ja kaikki tuo seurasi jälkijoukkona alkuperäisen jyrähdyksen kammottavaa vaikutusta.

— — — Ja märssymiehet, ja Yves parkani, mitä tekivät he ylhäällä mastossa? Joskus näki pimeässä mastojen ja raakapuiden ääriviivat, kun välistä sai näkönsä takaisin rakeiden aiheuttamasta kivusta huolimatta, ne kuumottivat suurten ristien muotoisina, kaksiosaisina kuin venäläiset ristit, ja ne liikkuivat pimeässä hätäisin elein, hulluin nykäyksin.

— Käskekää heidät alas, sanoi päällikkö minulle pitäen parempana vaaraa kulkea reivaamattomin purjein kuin kadottaa vielä lisää miehiä.

Tuon käskyn annoin minä nopeasti, ilolla. Mutta Yves vastasi minulle ylhäältä pillinsä avulla, että he olivat melkein valmiit; huippuköysi vain oli katkennut, se oli korvattava jollain köyden pätkällä ja sitten tulisivat he kaikki alas reivattuaan purjeensa, täytettyään tehtävänsä.

— — — Jälkeen päin, kun he kaikki täysilukuisina olivat alhaalla, hengitin minä helpommin. Ei enää miehiä ilmassa, ei enää mitään tekemistä tuolla ylhäällä, oli vain odotettava. Oi! silloin tuntui minusta, että ilma oli melkein kaunis, että nyt oli komentosillalla melkein hyvä olla, kun oli päässyt tuon huolen raudan raskaasta painosta.

XXVIII.

Keskiyö. Vartiovuoro loppuu. On aika mennä hakemaan suojaa päänsä päälle.

Alhaalla, suljetussa patterissa pistivät silmään myrskyn surkeat nurjat puolet säälittävine tosiseikkoineen.

Siellä näkyi toisesta päästä toiseen tuo pitkä, synkkä, hallin tapainen huone lepattavien lyhtyjen puoleksi valaisemana. Suuret tykit, jotka nojasivat varajalustoihinsa, pysyivät paraiksi paikallaan rautaköysillä sidottuina. Ja koko tuo paikka liikkui, niin kuin jyvät seulassa, jota pudistellaan lakkaamatta, armotta, ainaisesti, sokealla raivolla. Se ryskyi kaikkialta, se säpsähteli kuin kärsivä, elollinen olento, piinattuna, loppuun väsyneenä, kuin valmiina hajoamaan, kuolemaan.

Ja vesijoukot, jotka pyrkivät sisään, pursusivat raoista siellä täällä, vesisuonina, uhkaavina suihkuina.

Tunsi kohoavansa niin äkkiä, että polvet taipuivat — ja sitten väistyi tuki, pakeni jalkojen alta — ja nyt laskeuduttiin alaspäin jännittäytyen vastoin tahtoaan aivan kuin vastustellakseen.

Kuului räikeitä, korvia särkeviä hämmästyttäviä ääniä, jotka kaikuivat kaikkialta; koko tuo suuri, linnun muotoinen jäsenistö, koko Médée irtautui vähitellen liitteistään valittaen pelottavasti ponnistellessaan. Ja ulkona, puuseinien ulkopuolella, yhä vain tuo sama kumea myrinä, kauhun raivokas ääni.

Mutta kaikki kesti kuitenkin: pitkä patteri pysyi koskemattomana, sen näki yhä toisesta päästä toiseen, joskus aivan kallellaan, puoliksi nurin, taikka taas kohottautuneena pystyyn, tärähtäen, ollen vielä pitemmän näköinen pimeydessä, johon lyhdyt hävisivät, näyttäen muuttavan muotoansa ja suurenevan tuon melun keskellä kuin epämääräinen, unessa nähty paikka — — —

Hyvin matalaan kattoon oli ripustettu kangasmattoja, joita kaikkia pullisti raskas sisällys. Ne olivat kuin hämähäkkien seiniin kiinnittämiä pesiä — harmaita säkkejä, joissa jokaisessa oli ihmisolento: matruusien riippuverkkoja.

Siellä täällä näki käsivarren, paljaan jalan riippuvan reunan yli. Toiset nukkuivat hyvin väsymyksen riuduttamina, toiset liikahtelivat ja puhelivat kovalla äänellä pahojen unien vallassa. Ja kaikki nuo harmaat verkot heiluivat, koskettelivat toisiaan ikuisesti liikkuessaan tai törmäsivät kovasti vastatusten, niin että päät kolahtelivat.

Permannolla, nukkujien alapuolella oli mustavetinen lammikko, joka vyöryi oikealta vasemmalle, vieden mukanaan tahrautuneita vaatteita, leivän ja korpun kappaleita, kaatuneita liemen tilkkoja, kaikenlaisia inhoittavia jätteitä ja ulostuksia. Ja silloin tällöin näki kelmeiden, väsyneiden puolialastomien miesten, jotka värisivät kastuneissa paidoissaan, harhailevan mattorivien alla, hekin omaansa etsien, etsien halpaa, riippuvaa vuodettaan, ainoaa hiukankin kuivaa, pikkuisen lämmintä olosijaa, missä saisi jonkunlaista lepoa. He kulkivat horjahdellen, pidellen käsin kiinni etteivät kaatuisi, kolauttaen päänsä nukkuviin. Jokainen on itseään lähinnä sellaisessa tapauksessa, ei enää välitetä kenestäkään. Heidän jalkansa liukuivat vesilammikoissa ja jätteissä, he eivät pitäneet väliä omasta siivottomuudestaan, kulkien kuin ahdistetut eläimet.

Koko patterin täytti usva, jota oli raskas hengittää; kaikki nuo maassa vetelehtivät roskat vaikuttivat sen, että oli kuin sairaiden eläinten olinpaikassa, ja nyt tuntui tuo etova haju, joka leviää laivan alaosista pahoina päivinä merellä.

Keskiyön aikana laskeutui Yves'kin patteriin muitten märssymiesten seurassa; he olivat olleet vartiossa ylimääräisen tunnin pelastusveneiden takia, jotka oli pitänyt sitoa uudelleen. He liukuivat alas puoliavoimesta luukusta ja sekaantuivat tuohon kelluvaan surkeuteen.

He olivat viettäneet viisi tuntia ankarassa työssään, heiluen tyhjyydessä, korkeuden raivokkaiden puuskien pyyhkeileminä ja tuon pieksävän sateen läpikastelemina, joka oli polttanut heidän kasvojaan. He irvistelivät inhosta tunkeutuessaan tuohon suljettuun huoneeseen, missä ilma tuoksui kuolemalta Yves sanoi ylpeästi halveksivan näköisenä:

— Nuo pariisilaiset ovat taas tuoneet ruton tänne. [Pariisilainen, matruusien käyttämä haukkumanimi, joka tarkoittaa sellaista, joka ei ole merimies, heikkoa, sairasta.]

Nuo oikeat matruusit eivät olleet sairaita. Heidän rintaansa avarsi vielä märssyn tuuli, ja terve väsymys, jota he alkoivat tuntea, oli kohta vaivuttava heidät hyvään uneen.

He astuivat varovasti köysikimppujen, lankunpäiden ja kaarien päällitse, välttääkseen lokaista vettä ja likaa — asettaen paljaat jalkansa kohokohdille, kyykistäytyen kissan notkeudella. Mattojensa luona pukivat he yltään ripustaen naulaan lakkinsa, nahkavöiset suuret puukkonsa, kastuneet vaatteensa, ripustaen naulaan kaikki, vieläpä itsensäkin vuoteissaan, ja kun he olivat alasti pyyhkivät he käsillään pois vesipisarat, jotka vielä virtailivat heidän luisevia rintojaan pitkin.

Sitten kohottautuivat he kattoon kevyesti kuin klownit ja ojentautuivat aivan valkeita hirsiä vasten, ahtaisiin kangasvuoteihinsa. Kannella, heidän yläpuolellaan, jokaisen suuren tärähdyksen jälkeen, kuului kuin kosken kohinaa: aallot, suuret vesivuoret huuhtoivat laivaa. Mutta heidän verkkojensa rivi rupesi sentään heilumaan raskaasti kuin vierustoverienkin, vuoteet narskuen rautakoukuissaan, ja he nukkuivat syvään uneen suuren, pelottavan melun keskellä.

— — — Pian alkoivat birmalaiset naiset tanssinsa Yves'n riippuverkon ympärillä. Keskellä tuoksuvaa savupilveä, jonka uni teki vielä sumeammaksi, saapuivat he toinen toisensa jälkeen hymyillen kuollutta hymyään, omituisissa silkkipuvuissa, aivan jalokivien peittäminä.

He heiluttivat pehmeästi lanteitaan rumpujen soidessa, pitäen käsiään ilmassa ja sormiaan harallaan kuin kummitukset. He kiertelivät ranteitaan kuin kaatuvatautiset, niin että heidän pitkät, kultakoteloiset kyntensä sekaantuivat toisiinsa.

Rumpuna oli myrsky, joka ulkona jyskytteli laivan seiniä.

XXIX.

Kun olin kahdeltatoista lopettanut vartiopalvelukseni ja nähnyt Yves'n laskeutuvan alas, palasin minäkin huoneeseeni koettaakseni nukkua. Kaikesta huolimatta emme me kuitenkaan nyt välittäneet vähääkään laivan kohtalosta, me olimme molemmat uhranneet oman aikamme ja työmme sen hyväksi. Me saatoimme nyt mennä nukkumaan niin täydellisesti huolettomina kuin konsanaan merellä, kun palvelustunnit ovat päättyneet.

Minun huoneestani, joka oli kannella, ei puuttunut ilmaa — päin vastoin. Särkyneiden ikkunaruutujen läpi voivat kaikki tuulen puuskat ja vihainen sade tulla sisään, akkunaverhot vääntyivät kierteille ja kohosivat kattoa kohti humisten kuin siivet.

Niin kuin Yveskin ripustin minä märät vaatteeni naulaan. Vesi helmeili rinnallani.

Minun vuoteessani ei juuri ollut hyvä olla. Minä nukahdin kuitenkin liiasta väsymyksestä. Pyöritettynä, puisteltuna, puoleksi kumossa tunsin minä kieriskeleväni oikealta vasemmalle ja pääni kolahti puuhun, pakottaen. Olin tietoinen kaikesta tuosta unissani, mutta minä nukuin. Minä nukuin ja uneksin Yves'ta. — Nähtyäni hänen putoavan päivällä, oli minuun jäänyt jonkunlainen huoli aivan kuin tietoisuus siitä, että jokin kamala oli läheltä hipaissut minua.

Minä näin unta, että nukuin riippuverkossa niin kuin ennen merimiesaikoinani. Yves'n vuode oli lähellä minua. Me kiikuimme tavattomasti ja hänen verkkonsa irtautui. Meidän allamme liikkui epäselvästi jotakin mustaa, mikä kai oli syvää vettä — ja hän oli putoamaisillaan sinne. Silloin koetin minä pidättää häntä käsilläni, joissa ei enää ollut yhtään voimaa, ja jotka olivat veltot kuin unessa. Koetin ottaa häntä kiinni keskiruumiista, kietoen käteni hänen rintansa ympäri muistaen, että hänen äitinsä oli uskonut hänet minulle, ja minä käsitin ahdistuksen vallassa, etten voinutkaan, etten enää kyennytkään siihen; hän pääsi käsistäni ja katosi tuohon mustaan, mikä kuohui allamme — — — ja sitten minua pelotti se, ettei hän herännyt, että hän oli kylmä, niin kylmä, että se tunkeutui minunkin luihini aina ytimiin saakka; hänen vuoteensa kangaskin oli tullut kankeaksi kuin muumion verho.

Ja minä tunsin päässäni oikeita tärähdyksiä, noitten tärähdysten tuoman todellisen kivun, ja minä sekoitin tuon todellisuuden uneni kuvitteluihin, niin kuin perin väsyneenä ollessa käy, ja siitä tuli kamala näky yhä selvemmäksi ja eloisammaksi.

Sitten katosi minulta tietoisuus kaikesta, liikkeestä ja melustakin, ja silloin vasta alkoi lepo.

— — — Herätessäni oli jo aamu. Ensimäinen kajastus oli kellertävä niin kuin aina auringon noustessa myrskyisinä päivinä ja yhä kuului tuo sama, voimakas kohina.

Yves oli juuri avannut oveni ja katseli minua. Hän seisoi kumarassa, oviaukossa, pitäen kiinni toisella kädellään, ojennellen vartaloaan eteen ja taakse seuraten hetken tarvetta, säilyttääkseen tasapainon. Hän oli taas pukeutunut halpoihin, märkiin vaatteisiinsa ja oli aivan merisuolan peittämä; sitä oli tarttunut hänen tukkaansa ja partaansa kuin valkeata tomua.

Hän hymyili tyynen ja hyväntahtoisen näköisenä.

— Minua halutti tavata teitä, sanoi hän. Minä näin nimittäin unia teistä tänä yönä. Koko ajan näin minä Birman naiset pitkine, kultaisine kynsineen, muistattehan? He ympäröivät teidät pahaenteisillä tempuillaan ja minun ei onnistunut ajaa heitä pois. Sitten tahtoivat he syödä teidät. Onneksi soi aamuhuuto; olin aivan hiessä pelosta tuon unen vuoksi — — —

— Totta tosiaan! Minäkin olen hyvilläni nähdessäni sinut Yves parka, sillä minäkin, omasta puolestani, näin unia sinusta. Onko yhtä huono ilma kuin eilen?

— Ehkäpä hiukan taipuisampi. Ja onhan nyt päivä. Tiedättehän, että aina kun on valoisa, on mastoissa parempi työskennellä. Mutta kun on pimeä kuin paholaisen karmanossa, niin kuin tänä yönä, en minä ole ollenkaan mielissäni.

Yves katseli tyytyväisenä ympäri huonettani, jonka hän oli järjestänyt myrskyjen varalta. Ei mikään ollut liikahtanut hänen laitteittensa takia. Permannolla oli kyllä suolainen lammikko, missä uiskenteli kaikenlaista, mutta esineet, jotka olivat minulle jonkin arvoisia, olivat jääneet riippumaan tai pysyneet kiinni seinälaudoituksessa, kuten esimerkiksi huonekalut, rautanauloilla ja kulmakiskoilla kahlittuina. Kaikki oli köytetty, solmittu, kiinnitetty äärimmäisellä huolella kaiken suuruisilla, tervatuilla köysillä. Aseet ja pronssikappaleet olivat sidotut yhteen vaatteiden kanssa omituiseen sekamelskaan. Pitkätukkaiset jaappanilaiset naamiot katselivat meitä ihmismäisesti tervaköysien silmukoista, ne nauroivat omaa kaukaista nauruaan, räpyttelivät silmiään samalla tavoin kuin kultakyntiset birmattaret, jotka olivat tahtoneet syödä minut Yves'n unissa.

— — — Äkkiä kajahti torven soitto kirkkaasti ja iloisesti: kantta pesemään!

Tuo torvi soi kimeästi kaikuen, hiukan hopealta helähtäen keskellä tuulen mahtavaa mylvinää.

Kannen peseminen, kun kuohupäät sitä huuhtelevat tuntuu maamyyristä perin järjettömältä toimitukselta. Meistä se ei kuitenkaan ollut kovin kummallista. Tuo pesu toimitetaan joka aamu aina ja kaikesta huolimatta, se on merielämän ensimäisiä sääntöjä. Ja Yves lähti luotani aivan kuin maailman luonnollisin asia olisi ollut kysymyksessä, sanoen:

— Ah! — — — Minun täytyy mennä siivoushommiin ja — — —

Mutta tuo torvi oli kuitenkin osoittanut liian suurta intoa ja soinut käskemättä tavalliseen aikaansa, sillä kantta ei pesty sinä aamuna.

— — — Tunsin hyvin, että ilma oli hiukan taipuisampi, niin kuin Yves sanoi. Laivan liikkeet olivat pienempiä, säännöllisempiä, muistuttaen enemmän maininkien keinutusta. Meri oli suotuisampi, eikä enää kuulunut niin useasti noita ankaroita, kumea- ja syvä-äänisiä kolahduksia.

Ja sitten saapui päivä — ruma päivä kylläkin, omituinen keltainen kelmeys. Mutta se oli sentään päivä, joka ei ole niin kaamea kuin yö.

— — — Meidän hetkemme ei kai vielä ollut tullut, sillä kolmantena päivänä pääsimme rauhaan Hong-Kongin satamaan Kiinassa.

XXX.

Syyskuu 1877.

Médée on jo kauan sitten kääntynyt takaisin.

Kaikki tuulet, kaikki virrat ovat suosineet sitä. Se on kulkenut niin nopeasti päiviä ja öitä, että olemme menettäneet paikan ja välimatkan tietoisuuden. Epäselvästi on nähty jäävän jälkeemme Malakan salmen, jonka läpi nopeasti kuljettiin, Punaisen meren, jota nousimme höyryllä häikäisevässä auringon paisteessa, sitten Sicilian kärjen ja lopulta Gibraltarin nukkuvan linnan häipyvän taakse. Nyt tähystämme näköpiiriä ja ensimäinen maa, joka kohta tulee näkyviin, on jo bretonilaista mannerta.

Minä olin tullut tähän Médéehen juuri purjehdusretken lopulla, ja nyt tällä kertaa ei matkani Yves'n kanssa ole kestänyt viittä kuukauttakaan.

Keskellä harmaata avaruutta on nyt valkoisia viiruja, sitten taas ympyrä täynnä tummia, hajanaisia saaria, ja kaikki tuo vielä hyvin kaukana, tuskin näkyvissä, himmeänä, meitä ympäröivän kalpean päivän valossa.

Me kuvittelimme helposti olevamme yhä kaukana, äärimmäisessä Aasiassa, jonka eilen olimme jättäneet, sillä esineet laivalla eivät ole vaihtaneet paikkaa, eivätkä kasvotkaan ympärillämme. Meitä ympäröi yhä kiinalainen ilmapiiri, me syömme yhä vielä siellä poimituita hedelmiä, jotka vielä ovat vihreitä, meidän mukanamme kulkeutuu kiinalaisia tuoksuja.

Mutta ei sentään. Meidän talomme on liikkunut merkillisen nopeasti, tuo ympyrä ja nuo saaret, ne ovat Pierres-Noires-kareja; Brest on tuolla aivan lähellä ja ennen yötä olemme me jo siellä.

— — — Aina liikahtaa muistossa jotain, kun tuo Brestin avara redi tulee näkyviin, mahtavana ja juhlallisena, ja nuo suuret purjeilla kulkevat merilaivat, joita ei enää ole tottunut näkemään muualla. Ensimäiset merimiesvaikutelmani Bretagnesta — ja sitten lopuksi: onhan se Ranska.

Le Borda tuolla! Minä katselen sitä ja löydän muistoistani viraston, jossa olen viettänyt kyynärpäihini nojaten pitkiä hetkiä opiskellen, ja mustan taulun, jolle minä kiihkeästi kirjoitin ennen tutkintoa mekaniikan ja astronomian monimutkaisia kaavoja.

Yves oli siihen aikaan pieni poika, jota olisi luullut vakavaksi ja kiltiksi, pieni bretonilainen tulokas lempeine kasvoineen, joka asui viereisessä laivassa, Bretagnessa, Borda'n naapurissa ja toverissa. Me olimme lapsia silloin; — tänään — tänään täysi-ikäisiä miehiä, huomena — — — vanhuus, ylihuomena — — — kuolema.

XXXI.

Sunnuntai, suuri juopottelupäivä Brestissä.

Kello kymmenen illalla. — Tyyni yö, kuu paistaa kirkkaasti tyynellä merellä, Médéen kannella ovat matruusit lakanneet laulamasta pitkiä laulujaan ja hiljaisuus on tullut.

Yön pimenemisestä saakka ovat silmäni olleet kääntyneinä kaupungin valoja kohti. Odotan huolestuneena venhettä, jota Yves jahtaa; se on mennyt maihin, eikä sitä kuulu palaavaksi.

Vihdoin viimeinkin näkyy sen punainen tuli lähenevän kaksi tuntia myöhästyneenä.

Meri on kaikuva tänä yönä. Nyt jo kuuluvat airojen loiskeeseen sekaantuvat huudot, veneessä tapahtuu kai outoja asioita.

— — — Se on tuskin päässyt laivan kylkeen, kun kolme juopunutta, kiukkuista aliupseeria hyppää kannelle ja pyytää minulta Yves'n päätä:

— Rautoihin aluksi, sitte tuomittava ja ammuttava, sillä hän on lyönyt esimiehiään virantoimituksessa.

Yves seisoo vieressä, vapisten kestetystä taistelusta. Nuo kolme aliupseeria ovat lyöneet, tai ainakin yrittäneet lyödä häntä.

— He luulivat tuottaneensa minulle kipua! sanoo hän ylenkatseellisesti ja vannoo, ettei hän ole iskenyt takaisin noita kolmea ukkoa; olisihan hän muuten kaatanut heidät käden käänteessä. Ei, hän on sallinut heidän tarttua häneen ja repiä häntä. He ovat raapineet hänen kasvonsa ja kiskoneet hänen vaatteensa repaleiksi, koska hän ei antanut heidän ohjata venettä, heidän, jotka olivat juovuksissa.

Kaikki merimiehet ovat myöskin juovuksissa ja se on Yves'n syy, koskahan on antanut heidän juoda.

— — — Ja nuo kolme aliupseeria ovat yhä siinä aivan lähellä häntä, yhä kirkuen, yhä haukkuen, yhä uhaten häntä, kolme vanhaa juoppoa, hullunkurisen rumia kiivastuneina sammallellessaan, ja he olisivat hyvin naurettavia, jollei leppymätön sotakuri olisi heidän tukenaan tekemässä kohtausta kamalan vakavaksi.

Yves seisoo pystyssä, kädet nyrkissä, tukka otsalle valahtaneena, paita repaleina, rinta aivan paljaana, kärsivällisyys melkein lopussa haukkumista kuunnellessa, valmiina lyömään, vedoten hädissään minuun katseellaan.

Voi, tuo sotakuri! Muutamina hetkinä se on hyvin raskas. Minä olen päivystävä upseeri, minä, ja on vasten kaikkia sääntöjä, että minä puutun asiaan muuten kuin tyynin sanoin asettaen heidät kaikki komentavan kapteenin tuomittaviksi.

Vastoin kaikkia sääntöjä hyppään minä myöskin alas komentosillalta ja heittäydyn Yves'a vastaan. Oli jo aika! Minä kierrän käsivarteni hänen käsiensä ympärille ja pidätän ne samalla kamalalla hetkellä, kun hän oli valmiina lyömään.

Ja minä katselen noita toisia, jotka tilanteen näin muuttuessa peräytyvät kuin koirat isäntänsä edessä.

Onneksi on yö, ei ole todistajia. Vain venemiehet, ja hekin ovat juovuksissa. — Muuten olen minä varma heistä; ne ovat kunnon poikia, ja jos tulisi tuomiolle meno, eivät he vaikeuttaisi asiaa.

— — Sitten tartun minä Yves'n olkapäihin ja kulkien hänen kolmen vihollisensa ohi, jotka siirtyvät tehdäkseen meille tilaa, vien minä hänet huoneeseeni ja suljen oven kahteen lukkoon. Siellä on hän tällä kertaa turvassa.

Minua kutsutaan päällikön luo, jonka melu on herättänyt. Pahaksi onneksi täytyy hänelle selittää sen syy.

Minä selitän, lieventäen mikäli mahdollista Yves paran virhettä. Selitän, ja muutaman kiusallisen minuutin jälkeen minä rukoilen — luulen, etten koskaan eläissäni ole rukoillut, minusta tuntuu, ettei puhuja olekaan minä. Ja kaikki se, mitä saatan sanoa tai tehdä, murtuu tuon miehen kylmiin selityksiin, miettien, joka pitää käsissään minulle uskotun Yves'n kohtaloa.

Minun on kyllä onnistunut välttää raskain tuolla ylhäällä, kysymys ylemmälle annetuista iskuista; mutta jälellä ovat loukkaukset ja kieltäytyminen tottelemasta. Yves on tehnyt tuon kaiken, pohjaltaan se ehkä on epäkohtuullista ja suututtavaa, mutta kirjaimellisesti — totta.

Käsketään heti paikalla panna hänet rautoihin aluksi ja lähettää hänet vartioituna ruumaan melun ja hälinän vuoksi.

Yves parka! Kohtalo oli vannoutunut häntä vastaan, sillä tällä kertaa hän ei ollut paljoakaan syyllinen. Ja kaikki tuo tapahtui nyt, kun hän oli järkevämpi, nyt kun hän ponnisteli ankarasti olakseen juomatta ja käyttäytyäkseen hyvin.

XXXII.

Kun minä palasin huoneeseeni sanomaan hänelle, että hänet pantaisiin rautoihin, tapasin hänet istumassa vuoteeni reunalla, kädet nyrkissä, hampaat raivosta yhteen puristettuina. Hänen hurja, bretonilainen luonteensa oli voitolla.

Polkien jalkaansa selitti hän, että hän ei lähtisi — se oli liian kieroa! — jollei häntä kannettaisi sinne väkisin, ja sitäpaitsi rusentaisi hän ensimäiset, jotka tulisivat häntä hakemaan.

Silloin näin minä hänen olevan tosiaan hukassa ja ahdistus alkoi puristaa sydäntäni. Mitä tehdä? Vartio oli siinä, oveni takana, odottaen häntä, ja minä en uskaltanut avata. Sekunnit ja hetket häipyivät, ja sillä, mitä minä tein ei enää ollut nimeä.

Mieleeni juolahti äkkiä ajatus: Minä pyysin häntä hyvin hellästi, äitinsä nimessä, muistuttaen hänelle valaani, ja toista kertaa eläessäni sanoin häntä veljekseni.

Yves itki. Kaikki oli lopussa. Hän oli voitettu ja kuuliainen.

Huuhtelin vedellä hänen otsaansa, korjasin hiukan hänen paitaansa ja avasin oven. Kaikki tuo ollut kestänyt kolmea minuuttiakaan.

Vartio läheni. Yves nousi ja seurasi heitä kuuliaisena kuin lapsi. Hän kääntyi hymyilemään minulle, meni tyynenä vastaamaan päällikön kysymyksiin ja lähti hyvin tyynenä ruumaan antaakseen kahlita itsensä.

— — — Keskiyön lähestyessä, kun tuo kiusallinen vartiovuoro lähestyi loppuaan, menin levolle, lähetettyäni Yves'lle viitan ja peitteen. — Sinä yönä oli hyvin kylmä. — Siinä kaikki, mitä minä voimattomuudessani saatoin vielä tehdä hänen puolestaan.

XXXIII.

Seuraavana päivänä, maanantaina, kutsutti päällikkö minut luokseen jo aamulla, ja minä astuin hänen huoneeseensa harmin tunne sydämessäni, huulillani katkerat sanat, jotka olisin lausunut hänelle heti kostoksi eilisestä pyytelystäni, jollen siten olisi pelännyt vaikeuttavani Yves'n asemaa.

Minä olin kuitenkin pettynyt. Sanani olivat sattuneet eilen ja hän oli ymmärtänyt minut.

— Voitte mennä tapaamaan ystäväänne. Torukaa häntä kuitenkin, ja sanokaa, että minä annan anteeksi hänelle. Asia ei mene sen kauemmaksi, ja se korjataan vain järjestysrangaistuksella. Viikko raudoissa, siinä kaikki. Minä annan kolmelle aliupseerille pyynnöstänne saman rangaistuksen. Viikko arestia. Teen sen teidän tähtenne, koska pidätte häntä veljenänne, ja myöskin hänen vuokseen, sillä hän on kaikesta päättäen paras mies laivassa.

Ja minä läksin toisin kuin olin tullut, vieden mukanani kiitollisuutta ja myötätuntoisuutta.

XXXIV.

Nurkka Médéen ruumassa, epäjärjestyksessä, mitä suurimmassa epäjärjestyksessä. Lyhty valaisee suurta kasaa yhteenkuulumattomia esineitä, joita rotat ovat enemmän tai vähemmän nakerrelleet.

Toistakymmentä matruusia — Barrada, Guiaberry, Barazère, Le Hello, koko ystäväjoukko ympäröi maassa makaavaa miestä. Kahlittu Yves makaa kosteilla laudoilla nojaten päätään kyynärpäähänsä, jalka kiinni rankaisukahleiden riippulukolla varustetussa renkaassa.

Hänen kiukkuisin vihamiehensä noista kolmesta, aliupseeri Lagatut, on hänen edessään uhaten häntä vanhalla juoponäänellään. Hän uhkaa kostavansa tuon pursijutun, johon minä hänen mielestään olen liiaksi tuppautunut.

Hän on jättänyt paikkansa tullakseen haukkumaan Yves'ä — ja minä, jolla on vartio ja olen tarkastuskierrolla, tulen takaapäin ja tapaan hänet siellä. — Hän on minun laillinen saaliini! — Matruusit, jotka näkevät minun tulevan, nauravat hiljaa partaansa odottaen mitä tullee tapahtumaan. Yves ei vastaa mitään tyytyen kääntymään toiselle kyljelleen ja kääntämään hänelle selkänsä äärimmäisen röyhkeästi. Hänkin on nähnyt minun tulevan.

— Olemme alkaneet pelata viittä lehteä yhdessä, sanoo Lagatut; te Kermadec, korpraali; minä Lagatut, kanuunamiesten ensimäinen aliupseeri, joka on saanut Kunnialegionan nauhan — Kiitos teitä suojelevien upseerien, olette te saanut kaksi ensimäistä tikkiä, saadaanpa nähdä kuka saa loput.

— Aliupseeri Lagatut, sanon minä takaa päin, pelatkaamme kolmisin, jos tahdotte: ramssi on hauskempaa. Ja sinä Yves, korjaappa taas tikkisi.

Kana, joka kohtaa veitsen, varas, joka kompastuu santarmiin, hiiri, joka erehdyksestä asettaa käpälänsä kissan nenälle ei olisi ollut nolomman näköinen kuin Lagatut.

— — — Tuo leikki ei ehkä ollut aivan sääntöjen mukaista. Mutta minulle hyvin myötämielinen katsojajoukko nautti suuresti Yves'n voitosta.

XXXV.

Viikkoa myöhemmin olivat meidän fregattimme päivät luetut. Se jäi aseista riisuttuna arsenaaliin perälle, sen miehistö hajaantui, se oli sanalla sanoen kuollut laiva.

Minä lähdin matkalle ja Yves tuli saattamaan minua asemalle. Asema oli aivan täynnä matruuseja, kaikki Médéen pojat lähtivät myöskin ja toiset tulivat joukkona heitä hyvästelemään.

Heidän joukossaan oli paljon entisiä tuttaviamme, Yves'n suojatteja ja ystäviä. Ja kaikki nuo hiukan juopuneet kunnon miehet heiluttivat lakkejaan, hyvästellen meitä sydämellisen kiihkeästi. Nuo kohtaukset olivat tavallisia laivoja aseista riisuttaessa. Laivan lopussa on jotain erikoista: siinä tulvahtaa esiin kaikki kiitollisuus ja kaikki vanha kauna, kaikki viha ja kaikki ystävyys.

— — Kun minä odotussalin ovella puristin Yves'n kättä, sanoin minä hänelle:

— Kirjoitathan minulle ainakin?

Ja hän vastasi:

— Minä selitän teille (ja hän epäröi yhä pelokas ja hyväntahtoinen hymy huulillaan). Niin, nähkääs, minä selitän teille: minä en tiedä mitä panisin alkuun.

Ja todella eivät kapteeni, hyvä kapteeni ja muut sellaiset enää sopineet meille. Mikä sitten? Minä vastasin:

— Mutta sehän on aivan yksinkertaista — — — (ja minä hain kauan tuota "yksinkertaista" löytämättä mitään). Sehän on aivan yksinkertaista, kirjoita, — — — kirjoita: Veljeni! Se on ensikseenkin totta ja sopii toisekseen mainiosti kirjetyyliin.

XXXVI.

Noin kuusi viikkoa sen jälkeen kun Médée oli riisuttu aseista, ja kun minä olin eronnut Yves'tä, sain minä eräänä päivänä seuraavan hämmästyttävän kirjeen:

Brest 15 p. syysk. 1877.

Hyvä Veljeni!

Minä kirjoitan teille nämä muutamat sanat hyvin kiireessä ilmoittaakseni teille, että minä eilen menin naimisiin. Kyllähän minun tosin olisi ensin pitänyt kysyä neuvoa teiltä, mutta ymmärrättehän, ettei minulla ollut ollenkaan aikaa menetettävänä, koska minut oli määrätty lähtemään Cornélie-laivalla ja minulla oli vain viikko vaimoni kanssa vietettäväksi.

Arvelen, että tekin, hyvä veljeni, pidätte tätä parempana kuin ainaista juoksemista puolelta toiselle, niinkuin tiedätte. Vaimoni nimi on Marie Keremenen. Tunnustan teille, että hän miellyttää minua suuresti ja minä luulisin, että me sopisimme hyvin yhteen, jos minä vain saisin pysyä paikoillani.

Minä kirjoitan teille, hyvä veljeni, pitemmältä ennen lähtöäni, ja minä olen hyvin surullinen astuessani tällä kertaa laivaan ilman teitä.

Lopetan syleillen teitä sydämeni pohjasta.

Teidän rakastava veljenne.

Kokonaan teidän

Yves Kermadec.

J.K. Minä sain juuri tietää, että määräykseni on muutettu. Minä tulenkin Ariane'en, joka lähtee vasta marraskuun puolivälissä. Niinpä saan viettää melkein kaksi kuukautta vaimoni kanissa. Meillä on kylliksi aikaa oikein tutustua toisiimme, ja arvaattehan, että minä olen hyvin tyytyväinen.

— — — Retkiltään palattuaan hulluttelevat matruusit tuhansin tavoin rahoineen; se kuuluu asiaan. Merikaupungeissa ovat heidän hiukan rajunlaiset omituisuutensa hyvin tunnetuita.

Naivatpa he joskus, aikansa ratoksi, naisen minkä hyvänsä saadakseen tilaisuuden pukeutua mustaan takkiin. Ja Yves, joka jo oli tyhjentänyt kaiken maailman tyhmyysvarastot, oli vaihteeksi lopulta joutunut naimisiin.

Yves naimisissa! Ja kenen kanssa, Herra ties?

— — Ehkäpä jonkun kaupunkilaiskoketin kanssa, jonka hän sattumalta oli temmannut jostain juopuneena ollessaan.

Minulla oli syytä, olla hyvin huolissani, muistellessani erästä hattupäistä olentoa, jonka hän oli vähällä ottaa, huvin vuoksi, kahdenkymmenenvuotiaana, tuossa samassa Brestin kaupungissa.

XXXVII.

Kahta kuukautta myöhemmin, kun Ariane jo oli lähtövalmiina, tahtoi kohtalo, että minut viime hetkellä määrättiin sen esikuntaan.

XXXVIII.

Lähtöhetkellä näin minä tuon Marie Keremenen'in, johon tutustumista minä pelkäsin. Hän oli nuori, noin kahdenkymmenen ikäinen nainen, joka käytti Toulven'in, ala-bretonilaisen kylän pukua.

Hänen tummissa, suurissa silmissään oli kaunis ja aivoin katse. Olematta ehdottomasti sievä, oli hän melkein viehättävä kirjailtuine verkahameineen, suurine, valkeine, siivekkäine päähineineen ja löysine kauluksineen, joka muistutti Medicien kaularöyhelöitä.

Hänessä oli jotain vilpitöntä ja siivoa, jota mielellään katseli. Minä luulen, että juuri tuollaisen olisin tahtonut, jos minun itseni olisi pitänyt valita vaimo Yves veljelleni.

XXXIX.

Sattuma oli vienyt heidät yhteen eräänä päivänä kun Marie oli tullut käymään kumminsa luona Brestissä.

Kosija oli toiminut nopeasti ja hän, Yves'n komean olemuksen ja valoisan hymyn houkuttelemana, oli suostunut — hiukan huolestuneena kuitenkin — tuohon äkilliseen avioliittoon, missä hän aluksi jäi leskeksi seitsemäksi tai kahdeksaksi kuukaudeksi.

Hänellä oli hiukan varoja, niin kuin maalla sanotaan, ja hän aikoi, heti meidän lähtömme jälkeen, palata vanhempiensa luo Toulven'in kylään.

Yves tunnusti minulle, että odotettiin pienen lapsen tuloa.

— Saattepa nähdä, sanoi hän. Minä lyön vetoa, että se syntyy juuri meidän paluumme aikana.

Ja hän suuteli itkevää vaimoaan. Me lähdimme. Ja taas menimme me yhdessä kulkemaan kauas, tuonne lento- ja kultakalojen sinisiin valtakuntiin.

XL.

15 p. marrask. 1877.

Päivää ennen lähtöä oli Yves saanut suosiollisen luvan käydä päivällä maissa tapaamassa merimiessairaalassa vanhinta Gildas-veljeään, valaanpyytäjää, joka äskettäin oli saapunut kotiin puoleksi rappiolla, ja jota hän ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen.

Gildas Kermadec oli nelikymmenvuotias mies, pitkäkasvuinen ja kasvot säännöllisemmät kuin Yves'n. Hänen suurissa silmissään näkyi vielä kuin sammunutta hehkua; hän oli kai ollut hyvin kaunis.

Nyt oli hän halvaantunut ja kuolemaisillaan, viinan ja kaikenlaisen kohtuuttomuuden turmelema. Hän oli kuluttanut elämänsä nautinnoissa, kylvänyt siemenensä ja voimansa kaiken maailman teille.

Hän eteni hitaasti nojaten keppiin, yhä vieläkin suorana ja korkearintaisena, mutta laahaten jalkaansa, katse hämäränä.

Voi Yves! — — — sanoi hän kolmesti. Voi Yves! Voi Yves!

Hän saattoi tuskin lausua sanat, puhekykykin oli herpaantunut. Hän levitti käsivartensa Yves'lle syleilläkseen häntä ja kyyneleet virtasivat hänen ruskeille poskilleen.

Yveskin itki… Ja sitten piti nopeasti lähteä. Hänen lomansa kesti vain tunnin.

Muuten ei Gildas enää puhunut mitään. Hän oli vetänyt Yves'n istumaan viereensä sairaalan penkille ja pitäen veljeään kädestä katseli hän häntä harhailevilla, kuolemanenteisillä silmillään. Ensin oli Gildas koettanut sanoa hänelle kaikenlaista, mikä näytti kiertelevän hänen aivoissaan, mutta hänen suustaan lähti vain epäselviä, käheitä, karkeita korahduksia, joita oli vaikea kuunnella. Ei, hän ei voinut enää mitään. Sitten tyytyi hän vain pitämään veljeään kädestä ja katselemaan häntä äärettömän surullisesti — — —

Yves'en jätti tuo Gildas-veljen viimeinen tapaaminen hyvin syvän vaikutuksen. He olivat tavanneet toisensa vain kaksi kertaa, sen jälkeen kuin Gildas oli lähtenyt merille. Mutta he olivat veljiä, saman mökin lapsia ja samaa verta, ja siinä on jotain salaperäistä, yhdysside, mikä kestää aina. — —

Kuukautta myöhemmin, ensimäisessä pysähdyspaikassamme, saimme tietää, että Gildas oli kuollut. Silloin sitoi Yves suruharson liinaiseen hihaansa.

XLI.

Arianella, toukokuussa 1878.

— — — Teneriffan saari piirtyi edessämme kuin suuri, pyramiidinmuotoinen, suunnattomalle säteilevälle pinnalle asetettu rakennus. Vuorten rosoiset syrjät, jättiläismäiset harjat lähensi ja pienensi ilman sanomaton, uskomaton kuulakkuus. Erotti kaiken: terävät, hiukan sinertävät rotkot. Ja kaikki tuo lepäsi veden pinnalla kuin pieni painoton epätasaisuus. Helmiäisen harmaa, hyvin hieno pilvirivi taittoi Teneriffan vaakasuoraati keskeltä, huippu kohotteli suurta, auringossa kylpevää keilaansa.

Lokit pitivät aivan erikoista melua ympärillämme, niitä oli kokonainen parvi ja ne huusivat ja pieksivät ilmaa valkeilla siivillään sellaisen raivokohtauksen vallassa, mikä joskus, en tiedä mistä syystä, tarttuu niihin.

Keskipäivällä. Miehistön päivällinen oli juuri loppunut, oli soitettu: Oikean laidan miehet astioita korjaamaan! Yves kuului oikean laidan miehistöön Arianella, hän nousi kannelle ja tuli minun luokseni koetellen aivan hiljaa piillään ollakseen varma, että se soi hyvin.

— Mutta mikä lokeilla on tänään? Ne kirkuvat, kirkuvat — — — Koko päivällisajan, kuulitteko?

Minä en tosiaankaan tiennyt mikä lokeilla oli. Kuitenkin, kun kohteliaisuuden vuoksi täytyi vastata jotain Yves'lle, kerroin minä hänelle jokseenkin seuraavaa:

— Ne halusivat puhutella päivystävää upseeria, joka paraiksi olin minä. Ne tahtoivat saada tietoja pienestä serkustaan Pierre Kermadec'ista, ja minä vastasin niille: "Herrat, pikku Pierre Kermadec, minun kummipoikani, ei vielä ole syntynyt; tulitte liian aikaiseen; käykää muutaman päivän perästä, kun me olemme tulleet Brestiin." Ne lähtivätkin, niin kuin näet. Katso ne lentävät kaikki tuolla kauempana.

— Te olette vastannut niille niin kuin pitikin, sanoi Yves, joka laski leikkiä hyvin harvoin. Mutta minä sanon teille, että minä olen paljon uneksinut siitä tänäkin yönä, ja tiedättekö, mikä minua pelottaa? Jospa se onkin pieni tyttö!

Todella! Mikä harmi, jos tuo odotettu kummipoika olisikin tyttö! Ei voisi millään tavoin nimittää sitä Pierreksi.

— — — Tuo Yves'n lapsen ja lokkien sukulaisuus ei ollut minun keksimäni. Lokeiksi nimitettiin Arianella märssymiehiä ja he käyttivät sitä keskenäänkin. Ei ollut siis mitään ihmeellistä siinä, että minun tulevalla pikku kummipojallani olisi hiukan linnun verta suonissaan.

Siis, kun me iltaisin keskustellessamme puhelimme hänestä, sanoimme me aina:

— Kun pieni lokki on tullut maailmaan.

Emme milloinkaan nimittäneet häntä toisin.

XLII.

Brest, 13 p. kesäk. 1878.

Me asumme tänään satunnaisessa huoneustossa Siam-kadulla, Brestissä, jonne Ariane on tänä aamuna laskenut ankkurin.

Vastaukseksi tulo-ilmoitukseensa sai Yves Toulvenistä, ukko
Kermeneniltä seuraavan sähkösanoman:

Pikku poika syntynyt tänä yönä. Voi hyvin. Marie myöskin.

Corentin Keremenen.

Yö on tullut ja olemme makuulla. Mahdotonta nukkua. Kuulen Yves'n kääntelehtivän vuoteessaan. Ajatus, että hän huomenna lähtee Toulveniin katsomaan pientä äskensyntynyttä, saa hänen hyvän sydämensä tulvehtimaan tunteita, joita hän ei tunne omikseen.

— — — Kaksi päivää häntä myöhemmin tulee minunkin lähteä Toulveniin, ristiäisiin.

Hänellä on tuhansia suunnitelmia juhlamenoihin nähden.

— En uskalla oikein pyytää, mutta jos tekin tahtoisitte syödä meillä Toulvenissa? Hyvänen aika, tiedättehän, appeni luona ei varmasti ole sellaista kuin kaupungissa!

XLIII.

Aikaiseen aamulla lähden minä Toulveniin, jossa Yves eilisestä saakka on odottanut minua.

Loistava ilma. Vanha Bretagne on vihreä ja kukoistava. Koko matkan suuria metsiä, kallioita.

Yves odottaa minua matkavaunujen saapuessa, joihin astuin Bannalecissa. Hänen vieressään seisoo nuori, kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäinen tyttö, joka punastuu, hyvin sievänä suuren päähineensä alla.

— Tässä on Anne, sanoo Yves, kälyni, naiskummi.

Kauppalasta on vielä hiukan matkaa mökkiin, missä he asuvat
Trémeuléssa, Toulvenin piirissä.

Kylän pojat nostavat kirstuni hartioilleen, ja nyt olen matkalla katsomaan äsken syntynyttä lokkia ja tutustumaan tuohon ala-bretonilaiseen perheeseen, jonka jäseneksi Yves parka on joutunut päähänpistosta, tarkkaan tietämättä miksi.

Minkälaisiahan mahtanevat olla nuo Yves veljeni uudet sukulaiset — ja tuo seutu, joka on tuleva hänen kotipaikakseen?

XLIV.

Me matkaamme kaikki kolme pitkin hyvin syviä, uurtuneita polkuja, jotka pakenevat edessämme saarnien siimeeseen, ja jotka ovat aivan täynnä sananjalkoja.

On ilta: taivas on pilvessä, ja tiellä vallitsee jokin yön tapainen, jossa kurjenpolvet tuoksuvat.

Siellä täällä tien varrella on rivissä hyvin vanhoja, sammalpeittoisia mökkejä.

Yhdestä kuuluu kehtolaulu, jota hitaassa tahdissa hyräilee hyvin vanha ääni:

    Boudoul, boudoul, galaïchen!
    Boudoul, boudoul, galaïch du! — —

[Näillä sanoilla ei bretonin kielessä ole mitään merkitystä. Tuo vanha nainen, joka niitä hyräili, keksi kai itse ne.]

— Häntä tuuditetaan, sanoi Yves hymyillen. Nyt ollaan meillä.

Keremenen vanhusten tupa on puoleksi maan sisällä ja aivan sammaltunut. Tammet ja saarnit levittelevät sen yli vihreätä katostaan; se näyttää yhtä vanhalta kuin teitten multa.

Sisällä on pimeä. Näkyy vain kaappi-vuoteita, jotka ovat arkkujen kanssa järjestetyt pitkin karkeita graniittiseiniä.

Siellä on vanha iso-äiti, valkeine kauluksineen, ja hän laulaa äsken syntyneen kehdon ääressä, hyräilee oman lapsuutensa laulua.

Kätkyessä, joka on muinaista bretonilaista mallia, ja jota hänen esivanhempansa olivat tuudittaneet ennen häntä, nukkuu pieni lokki: kolmen päivän vanha, suuri lapsi, aivan pyöreä, aivan tumma, nyt jo ruskeaihoinen kuin merimies. Se nukkuu kädet nyrkissä leuan alla. Sillä on aivan ohuet hiukset, jotka pyrkivät myssyn alta otsalle kuin pienet hiiren karvat. Minä suutelen sitä, ja sydämeni pohjasta, koska se on Yves'n vauva.

— Pikku lokki parka! sanon minä koskettaen niin varovasti kuin suinkin sen pieniä hiiren hiuksia. Sillä ei vielä ole paljoa höyheniä.

— Se on totta, sanoo Yves nauraen. Ja katsokaapas, lisää hän avaten äärimmäisen varovasti pienen käden kovilla sormillaan. Minä en ole oikein hyvin onnistunut: sillä ei olekaan kalvoa sormien välissä.

Meille sanotaan, että Marie Kermadec lepää joissain noista vuoteista, joiden pinnaovet ovat suljetut, koska hän äsken oli nukahtanut. Me alennamme ääntämme peljäten herättävämme hänet ja me lähdemme ulos, Yves ja minä, hommataksemme kylässä kaiken sen, mitä huominen juhlallisuus edellyttää.

XLV.

Meistä on hullunkurista tavata toisemme täyttämässä kansalaistehtäviä niin kuin muut ihmiset. Herra pormestarin ja kirkkoherran luona tunsimme itsemme perin teennäisiksi, tekipä mieli joskus nauraakin.

Pikku lokki on lopullisesti merkitty Toulvenin luetteloon ja nimeksi pantu Yves-Pierre, isän ja minun nimeni, niin kuin seudulla on tapana. Mitä taas kirkkoherraan tulee, sovittiin että hän odottaisi meitä huomen aamuna kello yhdeksän kirkossa, ja että Te Deum laulettaisiin.

— Ja nyt mennään suoraan kotiin, sanoi Yves. Isä on kai jo kotona ja me viivyttäisimme heidän illallistaan.

XLVI.

Kesäkuun yö laskeutui hiljaa, hyvin tyynenä ja äänettömänä, Bretagnen maan yli. Uurretulla tiellä näki tuskin mitään.

Vanha Corentin Keremenen oli todella jo palannut peltotöistään ja odotti meitä ovella. Hänellä oli ollut aikaa muuttaa pukuakin: hän oli pannut päähänsä hopeasolkisen, leveän hattunsa ja ylleen siniverkaiset juhlaliivinsä, jotka olivat koristetut metallihelyillä ja selkämys pyhää sakramenttia esittävällä koruompelulla.

— — — Mökissä oli iloista hälinää, suuren päivän tuntu. Vaskiset kynttiläjalat palavat pöydällä, jota peittää valkoinen liina. Kirstut, jakkarat ja vanhat tammipuiset laudoitukset loistavat kuin peilit; tuntee että Yves on ollut siellä tekemisissä.

Kynttilät eivät valaise kauvas ja mökissä on pimeitä nurkkia. Siellä liikkuu hyvin suurta ja valkoista: naisten leveäsiipiset päähineet ja poimuiset kaulukset. Muuten ovat nurkat hyvin pimeät. Valo kuolee väristen seinien graniittimöhkäleillä, epäsäännöllisillä ja ajan tummentamilla vuoliaisilla, jotka kannattavat katto-olkia. Nuo katto-oljet ja karkea graniitti tuovat yhä bretonilaisiin kyllin alkuperäisten aikojen tunnun.

— — — Pöydälle tuodaan hyvä, höyryävä liemi ja me istuudumme ympärille, Yves oikealle, Anne vasemmalle puolelleni.

Illallinen on muhkea: Monta kananpoikaa erilaisine kastikkeineen, pannukakkuja, kinkku- ja sokeroituja omeletteja, viiniä, ja kullan kellertävää siideriä, joka kuohuu lasissamme.

Yves sanoo minulle erikseen, kuiskaamalla: — Minun appeni on oikein kunnon mies ja anoppini Marianne myöskin. Ette voi kuvitella miten kunnon eukko hän on! Pidän paljon apestani ja anopistani.

Illalla tuopi nuori tyttö kylästä äsken tärkättyjä, hyvin kankeita tavaroita. Anne kiiruhtaa sulkemaan ne kaikki arkkuun sill'aikaa kun Yves iskee minulle salamyhkää silmää sanoen:

— Olin kyllä arvannut mitä ne olivat: juhlapäähine ja suuri, tuhatpoimuinen kirjailtu kaulus, jotka tulevat koristamaan Annea huomenaamuisessa juhlassa.

Minulla on omasta puolestani paljon pieniä kääröjä, jotka tahdon huomaamatta saada esiin arkustani Yves'n avulla: makeisia, sokeriin keitettyjä hedelmiä, kultainen risti naiskummille. Mutta Annekin on nähnyt kaiken tuon silmäkulmallaan ja naurahtelee. Sitä pahempi! Ja onhan mahdotonta toimia salaa asunnossa, jossa on vain yksi ovi, ja yksi ainoa huone kaikille.

Pikku Pierre, yhä pyöreänä kuin pronssinen vauva, nukkuu yhä samassa asennossa, käsi nyrkissä leuvan alla. Koskaan ei äsken syntynyt vauva ole ollut niin sievä ja kiltti.

— — — Kun minä jätän hyvästit kaikille, nousee Yves'kin lähteäkseen saattamaan minua kylään, missä minä nukun majatalossa.

— — — Ulkona ontevalla polulla oksien alla, oli aivan pimeä, siellä verhoo kulkijan kaksinkertainen pimeys, suurten puiden ja yön varjo.

Metsän rauha on sellaista, mihin me emme enää olleet tottuneet. Eikä mertakaan ole lähellä. Toulvenin seutu on siitä hyvin kaukana. Me kuuntelemme; meistä tuntuu, että meidän pitäisi kuulla sen tuttu kohina kaukana; mutta ei, kaikkialla on hiljaista. Vain tuskin kuuluvaa kohinaa tiheän vehreyden keskellä, hienoa, avautuvien siipien suhinaa, lintujen hiljaista liikahtelua, kun ne näkevät pieniä unia nukkuessaan.

Kurjenpolven tuoksu tuntuu yhä; mutta yön mukana on tullut lisäksi läpitunkevaa viileyttä, sammalten, maan, bretonilaisen kosteuden tuoksua.

Koko tuo nukkuva maaseutu, kaikki nuo meitä ympäröivät metsäiset kukkulat, kaikki nukkuvat puut, koko tuo rauha painostaa meitä. Me tunnemme olevamme hiukan vieraita kaiken tuon keskellä, ja meiltä puuttuu meri, meri, joka sanalla sanoen on suuri, avoin tila, vapaa kenttä, jolla me olemme tottuneet juoksemaan.

Yves tajuaa nuo vaikutelmat ja ilmaisee ne minulle naivilla tavalla, omalla, erikoisella tavallaan, jota tuskin kukaan muu kuin minä saattaa käsittää. Onnensa keskellä häiritsee häntä tänä iltana huoli, melkeinpä katumus, että on ajattelematta kiinnittänyt kohtalonsa tähän kaukaiseen majaan.

Ja sitten tapaamme me ristin, joka pimeässä ojentelee harmaita käsivarsiaan, ja me ajattelemme kaikkia noita vanhoja graniittikappaleita, jotka sijaitsevat siellä täällä ympärillämme, eristettyinä keskellä saaristometsiä, ja joissa kuolleiden henget valvovat — — —

XLVII.

Seuraavana päivänä torstaina kesäkuun 16:na 1878, säteilevän kauniilla ilmalla, järjestäytyi ristiäiskulkue Keremenen-vanhusten majassa.

Anne sovittelee nurkassa meihin selin kääntyneenä suurta päähinettään, hiukan hämillään, kun hänen täytyy tehdä se minun nähteni, mutta Bretagnen mökit eivät ole suuria ja niiden sisällä ei ole muita komeroita kuin pienet vuodekaapit.

Anne on puettu mustaan verkahameeseen, jonka avoin röijy, on koristettu monen värisellä silkillä ja hopeahelyillä. Hänellä on sininen, kiiltosilkkinen esiliina, ja olkapäillä leviää tuhatpoimuinen kaulus, jäykkä kuin XVI:en vuosisadan kaularöyhelö. Minä olen valinnut univormun, jonka kultanauhat ovat kirkkaan kiiltävät, ja meidän tekemämme vaikutus on kai hyvä, kun me kohta astelemme käsi kädessä vihreällä polulla.

Pienen lapsen luona on tänä aamuna uusi henkilö, hyvin ruma ja hyvin merkillinen mummo, joka touhuaa, ja jota totellaan: — kätilö, kaikesta päättäen.

— Hän on koko lailla noidan näköinen, sanoo Anne, joka arvaa tunteeni; mutta hän on hyvin kelpo muori.

— Niin kyllä, kelpo muori, vahvistaa ukko Corentin; hän on vain tuon näköinen, mutta hän on kyllä uskovainen, onpa hän saanut osakseen paljon siunaustakin Pyhän Annan pyhiinvaellusmatkalla.

Kahtia taipuneena kuin Carabossa, nenä koukkuinen kuin pöllön nokka ja pienet, punareunaiset, harmaat silmät, jotka räpyttelevät hyvin nopeasti kuin kanan. — Hän kulkee oikealle ja vasemmalle puuhaavana, kaulassaan jäykkä juhlakaulus. Kun hän puhuu, hämmästyttää hänen äänensä kuin öinen tohina: luulisi kuulevansa hautausmaan huuhkaimen kirkuvan.

Yves ja minä emme aluksi pitäneet akan puuhailusta äsken syntyneen ympärillä, mutta sitten tuli mieleemme, että hän jo viisikymmentä vuotta oli ollut läsnä kaikkien Toulvenin pikkulapsien syntyessä tuottamatta onnettomuutta kellekään, aivan päinvastoin. Sitäpaitsi noudattaa hän tarkasti kaikkia vanhoja menoja — antaa lapsen juoda ennen kastetta viiniä, johon äidin vihkisormus on kastettu, — ja monia muita, joita ei koskaan pitäisi lyödä laimin.

Näkee parhaiksi niin paljon kuin tarvitseekin tässä maahan uponneessa ja varjoisassa majassa. Hiukan valoa tulee sisään ovesta; perällä on myöskin paksussa graniittiseinässä luukku, mutta sen ovat sananjalat täyttäneet. Ne näkyvät valoa vasten kuin vihreiden verhojen hienot pitsit.

— — — Vihdoin on pikku Pierre, ollenkaan huutamatta, valmiiksi vaatetettu. Minä olisin nähnyt hänet mieluummin pikku bretonilaisena, mutta ei, Yves'n poika on aivan valkeissa, puettuna pitkään, kirjailtuun mekkoon nauharuusuineen kuin pieni kaupunkilais-herra. Hän on vielä voimakkaamman ja ruskeamman näköinen tuossa nuken puvussa. Pienillä kaupunkilais-vauvoilla, jotka menevät ristiäisiin samanlaisissa pukineissa, ei yleensä ole niin eloisaa ja voimakasta verta.

Minun täytyy esimerkiksi tunnustaa, ettei hän vielä ollut kovinkaan kaunis. On luultavaa, että se tulee myöhemmin, imutta nyt on hänellä pienen, äskensyntyneen kissan pullea naama.

— — — Ulkona, sanajalkaisella tiellä, vihreän holvin alla, vilahtelee jo nuorten tyttöjen suuria, valkeita päähineitä ja samanlaisia, koristeltuja verkahameita kuin Annellakin. He ovat tulleet naapurimökeistä ja odottavat katsellakseen meidän ohimenoamme.

Anne ja minä lähdemme käsi kädessä liikkeelle. Pikku Pierre kulkee edellä, linnunnokkaisen vanhuksen sylissä, joka astelee pienin, lyhyin askelin omituisesti heiluen kuin vanha hengetär. Ja suuri Yves kävelee meidän takanamme hääpuvussaan, hyvin vakavana, hiukan kummastellen läsnäoloaan moisessa juhlassa, hiukan nolona myöskin aivan yksin astuessaan, mutta tapa on sellainen.

Kauniina kesäkuun aamuna kuljemme me bretonilaista polkua. Päittemme päälle seuloo tammien ja saarnien katto pieniä valopyörylöitä, joita putoilee tuhansittain vihreyden läpi kuin valkoista sadetta. Köynnökset riippuvat kuusamani oksiin sekaantuneina, ja linnut laulavat tervetuliaisia pikku lokille, joka ensi kertaa astuu päivänvaloon:.

— — — Nyt ollaan Toulvenissa, joka on melkein kuin pieni kaupunki. Ihmiset seisovat oviensa edessä ja me marssimme pääkadun päästä päähän kirkkoon mennäksemme.

Toulvenin kirkko on hyvin vanha. Se kohoaa aivan harmaana kohti sinistä taivasta rosoisine graniittitorneineen, jota sammaleet paikoittain kultaavat. Sen juurella on suuri, liikkumaton lammikko lumpeineen ja yksitoikkoista metsää kasvava kukkularivi, joka piirtää sen taa iättömän ääriviivan.

Aivan sen ympärillä on vanha aitaus; se on hautausmaa. Ristit reunustavat pyhää käytävää, ne kohoavat kukikkaasta orvokkien, valkeiden päivänkukkien ja kultaleikkojen kirjavoittamasta nurmikosta. Ja hylätyimmissä nurkissa, missä aika on tasoittanut nurmettuneet hautakummut, on vielä kukkia kuolleillakin: Bretagnen niittyjen sormisieniä ja horsmia, niin että maa on aivan punaisenaan niitä. Haudat tunkeilevat vuosisataisen temppelin oven edessä aivan kuin salaperäisen iankaikkisuuden kynnyksellä. Katsellessa tuota kohoavaa, harmaata ryhmää, tuota tonnia, joka pyrkii ylöspäin, tuntuu tosiaankin siltä kuin kaikki tuo jossain määrin suojelisi tyhjyydeltä. Taivasta kohti nousten se kutsuu ja pyytää ollen kuin graniitiksi jähmettynyt, ikuinen rukous. Ja nuo ruohoon peittyneet halvat haudat odottavat, luottavaisempina tässä kirkon kynnyksellä, odottavat viimeisen torven kajahdusta ja Ilmestyskirjan ääniä.

Tänne kai, sitten kun minä olen kuollut tai vanhuuden murtama, tänne kai haudataan minun Yves-veljenikin. Hän tulee antamaan takaisin Bretagnen maaperälle uskottoman päänsä ja ruumiin, jonka on siltä saanut. Vielä myöhemmin tulee sinne lepäämään pikku Pierrekin — jollei suuri meri ole ottanut häntä meiltä — ja heidän haudoillaan kasvavat Bretagnen niittyjen punaiset kukkaset, villit digitalikset, heinäkuun korkea heinä, kasvavat silloin, niin kuin nytkin kesän kirkkaassa auringossa.

Kirkon portin luona olivat kaikki kylän lapset, jotka näyttivät hyvin hartailta. Kirkkoherrakin oli siellä, odottaen meitä virkapuvussaan.

Tuon portin rakennustapa oli hyvin alkuperäistä, ja sen kiviä olivat monet sukukunnat kuluttaneet. — Siinä oli muodottomia graniittiin veistettyjä pyhimyksiä, jotka olivat asetetut riviin kuin tontut.

Menot oven edessä olivat pitkät. Pöllönkasvoinen vanhus oli asettanut pikku Pierren syliimme ja me pitelimme häntä kahden naiskummin kanssa niin kuin tapa vaati; hän jalkapuolelta, minä pääpuolta. Yves katseli meidän hommiamme hyvin uneksivan näköisenä graniittipilariin nojaten, ja Anne oli hyvin sievä, tuon harmaan porttiholvin alla, sievine pukuineen ja suurine kauluksineen, täydessä valaistuksessa, auringon säteiden ympäröimänä.

Pikku Pierre irvisti hiukan ja nuoli pikkuisen kielensä päällä huuliaan tyytymättömän näköisenä, kun sai maistaa suolaa, elämän katkeruuden esikuvaa.

Kirkkoherra lausuili pitkiä rukouksia latinaksi, jonka jälkeen hän samalla kielellä sanoi pikku lokille: Ingredere, Petre, in domum Domini. Ja sitten astuimme me kirkkoon.

Pyhimykset seinäkomeroissa XVI:en vuosisadan puvuissaan katselivat pikku Pierren tuloa samoin tyynin ja mystillisin ilmein, kuin he ovat nähneet kymmenen ihmispolven syntyvän ja kuolevan.

Kastemaljakon ääressä oli vieläkin pitempi toimitus, ja sitten täytyi meidän, Annen ja minun, pysähtyä kuorin ristikon eteen polvistuen kuin äskennaineet.

Lopulta sain minä yksin ottaa Yves'n pojan, jonka pelkäsin musertavani tottumattomilla käsilläni, nousta alttarin portaita tuo pieni kantamus sylissäni ja antaa hänen suudella valkeaa liinaa, jolle pyhä ehtoollinen asetetaan. Tunsin olevani kovin kömpelö univormussani; näytti kuin olisin kantanut hyvin raskasta kuormaa. En osannut kuvitella, että äsken syntynyttä olisi niin vaikea pidellä. Hyvä että hän nukkui, jos hän olisi liikahdellut en olisi mitenkään tullut toimeen.

Kaikki kylän lapset katselivat meitä palatessamme, pienet bretonilaiset poikaset säikähtyneen näköisinä, pyöreäposkisina, pitkätukkaisina.

Kellot soivat iloisesti vanhan harmaan tornin huipussa ja Te Deum kajahti takanamme, kun kuoripojat punaisine hameineen ja valkeine viittoineen virittivät sen täysin keuhkoin.

Me saimme yhä levollisina ja hartaina rauhassa kulkea pitkin kukkivaa käytävää, jota haudat reunustivat — mutta sitten, kun me olimme tulleet ulos!

Pikku Pierre, koko tuon melun alkusyy, oli lähtenyt edellä käyränenäisen vanhuksen nopeasti kantamana nukkuen yhä viatonta untaan. Anne ja minut yllätettiin: pikku pojat ja tytöt ympäröivät meidät huutaen ja hypellen. Joukossa oli viisivuotisiakin pienokaisia, joilla jo oli samanlaiset suuret kaulukset ja päähineet kuin heidän äideillään, ja he hyppelivät meidän ympärillämme kuin pienet, hyvin koomilliset nuket.

Tuo bretonilaisen pikkuväen ilo oli hyvin omituista. Punaposkisina, pitkine, keltaisine, silkinpehmeine hiuksineen, tuskin elämään puhjenneina ja nyt jo puettuina entisaikojen pukuihin, entisaikojen muodin mutkaan, tulvien itsetiedotonta iloa, niin kuin esi-isätkin muinoin — ja nyt he ovat kuolleet! Aivan tuoreen elämän iloa, iloa sellaista, jota kissan pojat ja vuonat tuntevat — ja kymmenen vuoden kuluttua he kuolevat. Koiran pennuilla, lampaan vuohilla on ilonsa ja ne hypähtelevät lasten tavoin — ne kuihtuvat ja ne tapetaan!

Me heittelimme heille kourittain sokeroituja hedelmiä ja meidän tiemme oli kuin makeisilla kylvetty. Toulvenissa tullaan kauan muistelemaan pikku lokin ristiäisiä.

— — — Sitten löysimme taas bretonilaisen polun rauhan, pitkän, vihreän tien ja sen päässä metsistyneen kylän.

Oli jo melkein keskipäivä, perhosia ja kärpäsiä lenteli parvittain tietä pitkin. Oli hyvin kuuma Bretagnen ilmaksi.

Täydessä valaistuksessa oli Keremenen-vanhusten majain katto oikea puutarha. Sinne oli kylväytynyt koko joukko valkeita, keltaisia ja punaisia kukkia ja mitä erilaisimpia sananjalkoja, ja aurinko levittäytyi kaiken tuon yli, yhä tammien lehvien seulomana.

Siellä oli vielä viileää vihertävässä puolihämärässä, vanhojen vuoliaisten mustan ja matalan kuvun alla.

Päivällinen oli valmiina pöydällä ja Yves'n vaimo, joka oli noussut ylös ensimäistä kertaa, odotti meitä istuen paikallaan, komeimmassa juhlapuvussaan. Muutamassa päivässä oli hänen nuoruutensa mennyt, hän oli kalpea ja laihtunut. Yves katseli häntä hiukan pettyneesti hämmästyneenä, niin että hän huomasi sen, sitten, älyttyään tehneensä pahoin, meni hän suutelemaan häntä sydämellisesti hiukan suuren herran tavoin. Ja minä aavistin surullisia tapahtumia tuon pettymyksen sekaisen kohtauksen vuoksi.

Tuo ristiäisateria oli kuitenkin iloinen. Tarjottiin koko joukko bretonilaisia ruokalajeja, ja sitä kesti hyvin kauan.

Jälkiruokaa syödessä kuului ulkoa hyvin nopeaa ääntelyä ala-bretagnen kielellä aivan kuin joku olisi lukenut litaniaa. Siellä oli kaksi mummoa, kaksi kerjäläistä, jotka kulkivat käsikädessä sauvoihinsa nojaten niin kuin hengettäret, kun ne ottavat katoavan muodon, ettei niitä tunnettaisi.

He pyysivät päästä sisään sanoen tulleensa ennustamaan pikku Pierrelle. Hänen tammisen kätkyensä yli kumartuneina, missä häntä hiljaa tuuditeltiin, lausuivat he hyvin suosiollisia enteitä ja lähtivät sitten pois, siunaten kaikkia.

Sitten saivat he runsaita almuja ja Anne teki heille voileipiä.

XLVIII.

Iltapäivällä sattui kaunis kohtaus: Yves parka oli juovuksissa ja tahtoi mennä Bannaleciin ja astua junaan palatakseen laivaansa.

Me olimme hyvin kaukana metsässä kävelyllä, kun se yht'äkkiä pisti hänen päähänsä mitättömästä syystä. Hän jätti meidät kääntäen meille selkänsä sanoen, ettei hän palaisi enään ja me seurasimme häntä huolissamme siitä, mitä hän aikoi tehdä.

Kun me saavuimme hänen jälkeensä Keremenen-vanhusten talolle, näimme, että hän oli heittänyt maahan kauniin, valkean paitansa ja komean hääpukunsa, yläruumis alastomana kuin matruuseilla kun he laivalla pukeutuivat aamupukuunsa, haki hän kaikkialta villapaitaansa, joka oli piilotettu.

— Herra Jeesus, Jumalani, sääli meitä! sanoi Marie hänen vaimonsa ristien hienot, sairaudesta toipuvat kätensä. Miten tuo on tapahtunut, Jumala? Eihän hän ole juonutkaan! Oi herra, estäkää häntä, pyysi hän minun puoleeni kääntyen. Ja mitä sanottaisiin Toulvenissa, kun hän kulkisi ohi, ja kun nähtäisiin, että mieheni tahtoo jättää minut!

Yves oli todella juonut hyvin vähän; tyytyväisyys kai oli noussut hänelle päähän päivällisellä ja sitäpaitsi olimme kävelyttäneet häntä kuumassa auringonpaisteessa. Syy ei siis ollut kokonaan hänen.

Joskus — totta kyllä harvoin — sai hänet suurella lempeydellä pysähtymään. Minä tiesin sen! Mutta tänään en tuntenut kykeneväni käyttämään sitä keinoa. Ei, se oli lopultakin liikaa! Tuoda tännekin, tänne rauhaan, tänä kirkkaana juhlapäivänä moisia tapoja!

Minä sanoin lyhyesti:

— Yves ei mene ulos!

Ja sulkeakseni häneltä tien asetuin oven eteen nojaten vanhaan, tammiseen pihtipieleen, joka oli paksu ja vahva.

Hän ei uskaltanut vastata mitään minulle. Hän kulki edes takaisin etsien yhä merivaatteitaan, kierrellen kuin vangittu villieläin. Hän oli sanonut matalalla äänellä, ettei mikään estäisi häntä lähtemästä heti kun hän löytäisi lakin päähänsä. Mutta se oli samantekevää. Ajatus, että hänen pitäisi koskettaa minuun ulos pyrkiessään pidätti häntä vielä.

Minäkin olin tylyllä päällä, enkä enää ollenkaan tuntenut monta vuotta kestänyttä myötätuntoa, joka oli antanut anteeksi niin paljon. Minä näin edessäni juopuneen sissin, kiittämättömän, kapinallisen, ja siinä kaikki.

Jokaisen miehen sielussa piilee valvova villi — etenkin meissä, jotka olemme kierrelleet meriä. — Nyt oli meissä molemmissa villit esillä katsellen toisiaan ja kohta iskivät ne yhteen niin kuin entisinä, pahimpina päivinä.

Ja ulkona, meidän ympärillämme vallitsi yhä maaseudun rauha, tammien varjo, tyyni, vihreä yö.

Ukko Keremenen parka ei voinut mitään ja kaikki näytti muuttuvan ilkeäksi ja harmilliseksi, kun kuuli Marie'n itkevän. Ne olivat vaimon ensimäisiä kyyneleitä, viljoja, katkeria kyyneleitä, monien toisien ennustajia, nyyhkytyksiä, jotka vaikuttivat surkeilta raskaan hiljaisuuden vallitessa, jota kukaan meistä ei rikkonut.

Silloin taipui Yves ja läheni hitaasti suudellakseen häntä:

— Älä huoli, minä olen väärässä, sanoi ihan, ja pyydän anteeksi.

Sitten tuli hän minun luokseni ja käytti nimeä, jonka hän joskus oli kirjoittanut, mutta jota hän ei koskaan ollut tohtinut lausua:

— Anna vielä kerran anteeksi, veli!

Ja hän syleili minuakin.

Sitten pyysi hän vielä kerran anteeksi Keremenen'in vanhuksilta, jotka antoivat hänelle monta hellää isän ja äidin suudelmaa, pyysipä anteeksi pojaltaankin, pikku lokilta koskettaen huulillaan hänen pieniä, suljetuita käsiään, jotka pistivät esiin kehdosta.

Hän oli nyt aivan selvä ja kaikki oli lopussa; oikea Yves, veljeni, oli palannut. Nytkin, niin kuin aina, oli hänen katumuksessaan jotain yksinkertaista ja lapsellista, minkä vuoksi hänelle soi anteeksi ilman sivutarkoituksia ja unohti kaiken.

Nyt kokosi hän tavaransa permannolta, pyyhki niistä tomun ja pukeutui puhumatta mitään, suruissaan, väsyneenä, pyyhkien otsaansa, missä helmeili pahaa, kylmää hikeä.

— — — Tuntia myöhemmin katselin minä Yves'a, joka voimailijavartaloineen seisoi poikansa kehdon ääressä. Yves oli juuri saanut hänet nukkumaan itse häntä tuuditeltuaan ja vähitellen, jatkuvasti, hidastutti hän pienen tammikopan heiluntaa pysäyttääkseen sen liikkumattomaksi nähtyään, että uni todella oli tullut. Sitten kumartui hän vielä alemma katsellakseen pikku miestä aivan läheltä, ikäänkuin ei ennen olisi nähnyt häntä, kosketellen pieniä, nyrkkiin puristettuja käsiä, pieniä hiiren hiuksia, jotka yhä pistivät esiin pienestä, valkeasta päähineestä.

Sitä mukaa kuin Yves katseli häntä, valahti hänen kasvoilleen äärimmäisen hellyyden ilme, ja silloin aloin minä toivoa, että tuo pieni lapsi ehkä kerran olisi hänen suojelijansa ja pelastuksensa.

XLIX.

Illemmalla, aterioituamme, teimme me, Anne, Yves ja minä, paljon rauhallisemman kävelyretken kuin päivällä.

Noin yhdeksän aikaan istuimme me suuren tien varrella, joka kulki metsän läpi.

Ei ollut vielä yö; niin pitkät ovat Bretagnessa kauniin kesäkuun illat, mutta me aloimme kuitenkin puhella kummituksista ja kuolleista.

Anne sanoi:

— Talvella, kun sudet tulevat, kuulemme me niiden ulvonnan meille saakka, mutta joskus rupeavat aaveetkin ulvomaan samalla lailla.

Sinä iltana kuulimme vain kovakuoriaisten ja lepakkojen lennon, kun ne kaartelivat lämpimässä ilmassa synnyttäen heikon, kesäisen surinan. Ja sitten kuului metsän syvyyksistä: huu, huu, surullinen kutsu, jota pöllön ääni hiljaa toisteli.

Ja Yves sanoi:

Kuulkaa, veli, Ranskan papukaijat laulavat. (Hän muisteli omaa papukaijaansa Sibyllessä).

Hennot ruohokasvit tomunharmaine kukkineen levittivät maan pinnalle paksun maton, jota tuskin tunsi, johon jalka vajosi. Ja viimeiset päiväperhot, jotka olivat lopettaneet lentonsa, sukelsivat toinen toisensa jälkeen paksuun ruohoon asettuakseen lehville nukkumaan.

Ja pimeys tuli, hitaasti ja rauhallisesti, salaperäisesti hiipien.

— — Ohitsemme kulki nuori bretonilainen poika kaksoissäkki olallaan palaten hiukan hutikassa Lannildun armojuhlilta riikinkukonsulka hatussaan. (En tiedä, mitä tekemistä tätä seikalla oikeastaan on kertomuksessani Yves'ta, kerron asioita, jotka sattumalta ovat jääneet muistiini). Hän pysähtyi puhutellakseen meitä. Sitten sanoi hän aivan kuin loppulauseeksi osottaen meille säkkiään: — Katsokaas, tässä on minulla kaksi kissaa. (Tämä ei ollut missään yhteydessä siihen, mitä hän juuri oli sanonut meille).

Hän laski kuormansa maahan ja heitti suuren lakkinsa sen päälle. Silloin alkoi säkki kiroilla kiukkuisella kollikissan äänellä ja kierrellä hypellen pitkin tietä.

Kun me olimme tulleet vallan vakautuneiksi siitä, että siellä oli kissoja, nosti hän taas kaiken olkapäälleen, tervehti ja jatkoi matkaansa.

L.

17 p. kesäk. 1878.

Jo aikaisin olimme me pystyssä mennäksemme metsään poimimiaan luzen-hedelmiä, pieniä, mustan sinisiä marjoja, joita tapaa kaikkein syvimmistä tiheiköistä, kasvamassa varsilla, jotka muistuttavat tammen loisia.

Annella ei enää ollutkaan kaunista juhlapukuaan: hän oli pukenut ylleen suuren, tasaisen kauluksen ja yksinkertaisemman päähineen. Hänen siniverkainen bretonilais-hameensa oli koristettu keltaisilla koruompeleilla: hänen röijynsä molemmin puolin oli kuvioita, jotka muistuttivat silmärivejä perhosten siivillä.

Kiertelevällä polulla, vihreässä hämärässä, kohtasimme naisia, jotka menivät Toulveniin kuuntelemaan ensimäistä aamumessua. Noitten pitkien vihreiden solien perältä näki heidän tulevan leveine kauluksineen, korkeine, valkeine myssyineen, joiden liepeet laskeutuivat tasasuhtaisesti heidän olkapäilleen niin kuin egyptiläisten naisten päähineet. Heidän vartalonsa olivat tiukasti suletut kaksinkertaisiin, siniverkaisiin liiveihin, jotka muistuttivat hyönteisten selkäkilpiä ja joihin oli kirjailtu aina samat kuviot, samat silmärivit kuin perhosten siivissä. Ohi kulkiessaan tervehtivät he meitä bretonin kielellä, ja heidän rauhallisilla kasvoillaan oli primitiivinen ilme.

Ja sitten tapasimme me vanhojen, harmaagraniittisten mökkien ovilla, jotka olivat puitten verhossa, istumassa lapsia hoitavia vanhuksia, mummoja, joiden valkea tukka oli pitkä ja hajallaan, puettuina siniverkaisiin, muinaisten muotien mukaan leikattuihin ryysyihin, joissa näkyi jäännöksiä bretonilaisista koruompeluista ja silmäriveistä: vanhan ajan kurjuutta ja hienostumattomuutta.

Sananjalkoja ja taas sananjalkoja pitkin teiden varsia — syvälaitaisimmat, hienoimmat, harvinaisimmat suurenivat siellä kosteassa varjossa muodostaen ryhmiä ja mattoja — ja sitten purppuraisia sormisieniä, jotka kohottautuivat kuin ruusunväriset suihkut, ja vielä punaisempina kuin sormisienet, — Bretagnen lehdokkia, jotka kirjavoittivat koko tuon tuoreen vihreyden pienillä, tummanpunaisilla tähdillä.

— — — Meistä tuntuu ehkä vihreys vihreämmältä, metsä hiljaisemmalta, tuoksut voimakkaammilta, meistä, jotka asumme lautataloissa, kohisevan meren keskellä.

— Minusta on täällä oikein hyvä olla, sanoi Yves. Hiukan myöhemmin, kun pikku Pierre on tullut niin suureksi, että saan taluttaa häntä kädestä, menemme me kahden poimimaan kaikenlaista metsästä — ja sitten metsästämme. Niin, kun minä tulen vähän rikkaammaksi, ostan minä pyssyn tappaakseni susia. Minusta tuntuu, ettei minulle koskaan tule ikävä täällä — — —

Minä tiesin kyllä, valitettavasti, että hänelle ajan pitkään tulisi ikävä, mutta oli tarpeetonta sanoa sitä hänelle, oli parempi jättää hänelle ilonsa kuin lapsille.

Muuten piti hänenkin lähteä. Kaksi päivää minua myöhemmin tuli hänen saapua Brestiin, noustakseen taas laivaan. Tämä ei ollut kuin pieni lepohetki elämässämme, tämä Toulvenissa olo, ainoastaan pieni välikohtaus Bretagnessa, ja sitten odotti merimiesammattimme taas meitä.

— — — Kohta olimme metsän keskellä, ei enää näkynyt polkuja, eikä mökkejä, vain kukkulat seurasivat toisiaan kaukana, saarien ja pensaikkojen, tammien ja kanervikkojen peittäminä. Ja kukkia, ylenpalttisesti kukkia, koko tuo seutu kukoisti kuin Eden: kuusamia, asfodeleja valkeina, ja sormisieniä punaisina kuontaloina.

Kaukana kukkuivat käet puissa ja meidän ympärillämme surisivat mehiläiset.

Luze-marjat kasvoivat siellä täällä kivisessä maassa, kukkivien kanervien seassa. Anne löysi aina kauneimmat, ja jakeli niitä minulle täysin kourin. Ja suuri Yves katseli meidän puuhiamme hyvin vakavasti hymyillen, tietäen ensikertaa esittävänsä jonkunlaista opastajan osaa ja ollen siitä hyvin hämmästyksissään.

Seutu oli karua. Nuo puita kasvavat kukkulat, nuo ruohokentät, muistuttivat muinaisten aikojen maisemia, vaikkei niissä ollutkaan minkään määrätyn aikakauden tunnusmerkkejä. Mutta Anne'n puku oli täysin keskiaikainen ja sen vuoksi tuli se ajankohta mieleen.

Ei suinkaan tuo synkkä ja hämärä, jollaisena Gustave Doré oli sen käsittänyt, mutta aurinkoinen, täydessä kukassa oleva keskiaika, jossa yhä kukoistivat nuo samat Gallian kukkaset, mitkä olivat ilahduttaneet meidän esi-isiämmekin.

— — — Kello yhdeltätoista palasimme Keremenen-vanhusten majaan aterioimaan. Tämä kesä oli Bretagnessa hyvin kuuma: kaikki sananjalat, kaikki punervat kukkaset nuokkuivat tuon tavattoman paahteen alla, mikä rasitti niitä vihreän lehvistönkin läpi paistaessaan.

— — — Kello yksi. Minun on aika lähteä. — Menin ensin suutelemaan pikku Pierreä, joka yhä nukkui vanhassa, tammipuisessa vasussaan, aivan kuin nuo neljä päivää eivät olisi riittäneet virkistämään häntä kaikista maailmaan tulemisen vaivoista. Sanoin hyvästit kaikille. Yves seisoi ajatuksissaan oveen nojaten odottamassa, seuratakseen minua Toulveniin saakka, missä astuisin vaunuihin, jotka veisivät minut Bannalecin asemalle. Anne ja ukko Corentin tahtoisivat myöskin saattaa minua.

— — — Ja kun minä näin Toulvenin loittonevan, harmaan kellotornin ja lammikon katoavan, ahdisti sydäntäni. Kuinkahan monen vuoden kuluttua palaisin minä Bretagneen? Taas olimme me joutuneet erilleen, veljeni ja minä, ja me kuljimme molemmat tuntemattomia vaiheita kohti. Olin huolissani hänen tulevaisuudestaan, jota näin synkkien pilvien verhoavan — — — Ja sitten ajattelin minä myöskin Keremenen'in väkeä, joitten vastaanotto oli liikuttanut minua. Minä ajattelin, eikö rakas Yves parkani, kauheine vikoineen ja hillittömine luonteineen toisi onnettomuutta heidän pienten, punertavien kukkien peittämän olkikattonsa alle.

LI.

Marraskuulla 1880.

— — — Vähän yli kaksi vuotta myöhemmin. Pikku Pierreä paleli. Hän itki hieroen pieniä käsiään, jotka hän koetti piiloittaa esiliinansa alle. Hän oli eräällä Brestin kadulla ennen päivännousua, eräänä marraskuun aamuna, hienossa sateessa. Hän puristautui äitiään vasten, joka myöskin itki.

Marie Kermadec seisoi tuossa kadunkulmassa odottaen, kierrellen pimeässä kuin pahamaineinen nainen. Palaisiko Yves? — — Missä hän oli? — — Missä oli hän viettänyt yönsä, missä turmionpesässä? Palaisiko hän edes laivaan tykin pamahtaessa, nimenhuudon aikana?

Siellä oli muitakin naisia odottamassa.

Eräs kulki ohi miehen kanssa, joka oli korpraali niinkuin Yves'kin. Mies tuli juovuksissa kapakasta, joka juuri oli avattu. Hän koetti kävellä, astui jonkun askeleen ja kaatui sitte raskaasti maahan pään kamalasti kolahtaessa kovaa graniittia vasten.

— Voi, Herra Jumala! itki nainen. Jeesus, Pyhä Neitsyt, säälikää meitä! En ole koskaan nähnyt häntä tuollaisena!

Marie Kermadec auttoi nostamaan häntä jaloilleen. Miehellä oli sievät, vakavat kasvot.

— Kiitos, rouva!

Ja nainen jatkoi hänen kävelyttämistään, tukien häntä kaikin voimin.

Pikku Pierre itki hiljaa, aivan kuin ymmärtäen. Hänen pieni päänsä painui kumaraan ja hän piti yhä pieniä käsiparkojaan, joita paleli, esiliinansa alla. Muuten oli hän kyllä lämpimästi puettu, mutta hän oli ollut kauan tässä, paikallaan, kostean kadun kulmassa. Kaasulyhdyt sammuivat juuri ja tuli hyvin pimeä. Pieni, terve ja tuore Toulvenin metsissä syntynyt taimi raukka, kuinka oli se joutunut hukkaantumaan tänne kaupungin kurjuuteen? Hän ei oikein ymmärtänyt tuota muutosta, hän ei vieläkään voinut selvästi käsittää, miksi hänen äitinsä oli tahtonut seurata miestään tänne Brestiin ja asua kylmässä, synkässä asunnossa, pihan perällä, ahtaalla kadulla sataman lähistöllä.

Toinen mies kulki ohi. Hän pieksi vaimoaan, ei tahtonut sallia itseään vietävän kotiin, ja se oli kamalaa. Marie huudahti kuullessaan nyrkiniskun kumahtavan rintaan, ja sitten kätki hän kasvonsa voimatta muuta. Ei, Yves ei ollut koskaan joutunut niin pitkälle. Mutta joutuisiko hän? täytyisiköhän jonain päivänä joutua siihenkin äärimmäiseen kurjuuteen?

LII.

Yves näyttäytyi vihdoinkin kulkien suorana, rinta korkealla, mutta katse ilmeettömänä, harhailevana. Hän näki vaimonsa, mutta kulki ohi kuin ei olisi tietävinäänkään heittäen häneen ilkeän, samean silmäyksen.

Se ei ollut enää hän — niin kuin hän itse jälkeenpäin sanoi niinä hyvinä katumuksen hetkinä, joita joskus sattui.

Se ei tosiaankaan ollut hän: se oli villipeto, jonka juopumus herätti, kun hänen oikea sielunsa oli hämärtynyt ja kadonnut.

Marie varoi sanomasta sanaakaan, lausumasta edes moitettakaan, pidättyen pyytämästäkin. Yves'lle ei saanut sanoa mitään noina hetkinä, jolloin hänen päänsä oli sekaisin: hän olisi lähtenyt takaisin. Marie tiesi sen; hänen oli pakko olla hiljaa.

Marie seurasi häntä sateessa, pää kumarassa, vetäen kädestä pikku Pierreä, joka koetti itkeä vielä hiljemmin nähtyään isänsä, ja jonka pienet jalat kastuivat lammikoiden liassa. Kuinka oli äiti sallinut hänen kävellä näin, viedä hänet ulos ennen päivän nousua? Mitä hän ajatteli? oliko hän päästä pyörällä? — — — Ja äiti otti hänet syliinsä, lämmittäen häntä ruumistaan vasten, suudellen häntä raikkaasti.

Yves oli kulkevinaan oven ohi, näön vuoksi — karkeaa pilaa! — sitten hän katseli vaimoaan takanansa hymyillen tyhmää hymyä, joka tuntui ilkeältä aivan kuin sanoakseen. "Tein vain pilaa sinusta, mutta näethän, että minä menen kotiin."

Marie seurasi häntä kaukaa, piiloutuen pimeän porraskäytävän seinän suojaan, koettaen painua pieneksi, nöyräksi. Onneksi ei vielä ollut valoisaa, eivätkä naapurit vielä olleet valveilla ollakseen hänen häpeänsä todistajina.

Hän astui Yves'n jälkeen heidän huoneeseensa ja sulki oven.

Tulta ei ollut, sydäntä ahdistava kurjuuden tuntu!

Sytytettyään kynttilän huomasi Marie, että Yves taas oli repinyt uudet vaatteensa, jotka hän jo kerran oli korjannut suurella huolella; hänen leveä, sininen kauluksensa oli ryppyinen ja tahraantunut, ja hänen raitainen villapaitansa oli auki rinnalta neuleen ratkettua.

Hän kulki edestakaisin kierrellen kuin vangittu peto, siirrellen, kaadellen äkäisesti Marien järjestämät huonekalut, heitellen, menemään hänen säästämänsä leipäpalaset.

Pantuaan lapsen vuoteeseen ja peitettyään hänet hyvin, oli Marie puuhailevinaan taloustoimissa. Täytyi koettaa olla luonnollisen näköinen tällaisessa tapauksessa, sillä jos näytti siltä, että häntä ajateltiin, suuttui Yves äkkiä kuin veren hajuun päässyt peto ja tahtoi taas lähteä. Ja kun hän kerran oli sanonut: "Nyt minä menen, nyt minä menen tovereitten luo!" lähti hän julman härkäpäisesti, eivätkä voimat, ei rukoukset, eikä kyyneleet saattaneet pidättää häntä.

LIII.

Joskus kaatui Yves kuin kuolleena vuoteeseen, nukkui monta tuntia ja sitten oli kaikki ohi. Se riippui alkohoolista, jota hän oli nauttinut.

Joskus taas kesti hän lujana, en tiedä miten, ja meni laivaansa satamassa toimittamaan "reservi"-palvelustaan.

Sinä aamuna kello seitsemän, kun Yves oli hiukan selvinnyt pistettyään omasta alotteestaan päänsä jääkylmään veteen, meni hän ulos ja lähti kulkemaan arsenalille päin.

LIV.

Silloin istuutui Marie uupuneena, lannistuneena pienen kehdon viereen, mihin heidän poikansa taas oli nukahtanut.

Verhottomista ikkunoista alkoi levitä sisään valkoista valoa, kalpeaa, kelmeää valoa, joka tuntui kylmältä. Taaskin yksi päivä! — Kadulta kuului tuo Brestin työläis-kortteerin ominainen melu työhön lähtiessä: tuhannet puukengät vasaroivat kovaa graniittikivitystä. Työmiehet palasivat sotasatamaan, pysähtyen tiellä juodakseen vielä kulauksen viinaa tuskin avatuissa kapakoissa, joitten pienten lamppujen likainen valo sekaantui syntyvään päivään.

Marie pysyi liikkumattomana paikallaan tarkaten jonkunlaisella tuskallisella ankaruudella noita talviaamuin jo tuttuja ääniä, jotka nousivat kadulta, alkohoolin käheäksi tekemiä ääniä ja puukenkien hyörinää. Hän oli eräässä noista moninkerroksisista, syvistä, äärettömän suurista taloista, joissa on pimeät pihat, karkeat graniittiseinät, paksut kuin vallitukset, jotka sulkivat sisäänsä kaikenlaista väkeä: työläisiä, sotavanhuksia, merimiehiä; ainakin kolmekymmentä juomariperhettä. Neljä kuukautta sitten — Yves'n palattua Antilleilta, oli hän lähtenyt Toulvenista ja muuttanut tänne.

Vielä valkeampi valo paistoi sisään ikkunoista, sattui rappeutuneihin, tahraisiin seiniin, täytti vähitellen koko suuren huoneen, mihin heidän nyt epäjärjestynyt pieni taloutensa tuntui hukkuvan. — Nyt oli todellakin valoisa, hän sammutti kynttilän säästäväisyydestä ja palasi taas paikoilleen istumaan. Mitä tekisi hän tänään? tekisikö hän työtä? Ei, hänellä ei ollut rohkeutta siihen, ja sitäpaitsi, — minkä hyväksi?

Vielä päivä tultava toimeen tuletta, kuolema sydämessä, katsellen sateen valumista ja odottaen! — — — Odottaa, odottaa huolella, joka hetki hetkeltä kasvoi, odottaa yön tuloa, hetkeä, jolloin puukenkien pauke taas alkaisi harmaalla kadulla. Sillä Yves ja muut merimiehet, joiden laivat olivat satamassa, tulivat samaan aikaan kuin arsenalin työmiehet, ja silloin katseli hän joka ilta, ikkunan pieleen nojaten tuon miesparven ohikulkua, silmät huolestuneina, tutkien niin kaukaa kuin mahdollista kaikkia ryhmiä, etsien sitä, joka oli ottanut häneltä elämän.

Marie tunsi hänet kaukaa pitkästä, suorasta vartalosta, komeasta asennosta; hänen sininen kauluksensa oli muita korkeammalla. Kun hän oli keksinyt hänet kävelemässä, nopeasti kiiruhtaen kotiin, tuntui hänestä, että hänen sydänparkansa laajeni, että hän hengitti helpommin, ja kun hän oli nähnyt hänen alapuolellaan vihdoinkin astuvan sisään vanhasta, matalasta portista, oli hän melkein onnellinen. Hän saapui; — ja kun hän oli perillä ja oli suudellut heitä molempia, häntä ja pikku Pierreä, oli vaara ohi, hän ei enää mennyt ulos.

Mutta jos häntä ei alkanutkaan näkyä, tunsi hän vähitellen tukehtuvansa ahdistukseen. — — Ja kun paluuhetki oli ohi, yö tullut ja miesjoukko hajaantunut, eikä hän ollutkaan palannut; voi, silloin alkoivat nuo synkät illat, jotka hän liiankin hyvin tunsi, nuo kuolettavan odotuksen illat, jotka hän vietti jättäen oven auki, istuen tuolille, kädet ristissä rukoillen, korva tarkaten kaikkia matruusien lauluja, jotka kuuluivat ulkoa, värähtäen aina kuullessaan askeleiden kaikua pimeästä käytävästä.

Ja sitten, hyvin myöhään, kun naapurit olivat nukkuneet eivätkä enää voineet nähdä häntä, lähti hän ulos. Sateessa ja kylmässä kulki hän kuin mieletön odottamassa katujen kulmissa, kuuntelemassa hökkelien ovilla, missä vielä juotiin, painamassa kalvettuneita poskiaan kapakoiden ikkunaruutuja vasten.

LV.

Pikku Pierre nukkui yhä kehdossaan korvatakseen aamulla kadottamansa uni paran. — Ja sinä aamuna oli hänen äitinsäkin vaipunut uneen tuolille hänen viereensä, riutunut kun oli väsymyksestä ja valvomisesta.

Suuri, kalpea päivä oli jo täydellisesti noussut, kun hän heräsi jäsenet jäykkinä, kylmissään. Ajatusten palatessa, palasi hätäkin.

Miksi oli hän lähtenyt Toulvenista? Miksi oli hän mennyt naimisiin? Mitä hän, maalaistyttö parka, teki täällä Brestissä, missä hänen talonpoikais-pukuaan töllisteltiin! Miksi oli hän tullut likaamaan kaduille suurta, valkeaa kaulustaan, jonka sade usein kasteli, ja jonka hän epätoivoisena, kaikkea inhoten salli riippua olkapäillään aivan rypistyneenä ja kiillottamattomana?

Hän oli koettanut kaikki keinot saadakseen Yves'n palaamaan. Hän oli niin lempeä, niin hyvä, hän rakasti niin syvästi pikku Pierreä järkevinä hetkinään, että Marie oli usein alkanut taas toivoa! Hänen katumuksensa oli usein hyvin rehellistä, sitä kesti monta päivää ja ne olivatkin onnen päiviä.

— Minulle pitää antaa anteeksi, sanoi hän. Huomasithan, etten minä ollut oma itseni enää!

Ja Marie antoi anteeksi ja silloin ei erottukaan. Kun sattumalta oli kaunis ilma, puettiin pikku Pierre uuteen pukuunsa ja mentiin kolmisin kävelemään Brestiin.

Ja sitten, jonain iltana, ei Yves taas palannutkaan, ja taas alkoi kaikki alusta ja taas sai vaipua epätoivoon.

Kaikki kääntyi yhä pahemmaksi; Brestissä olo vaikutti Yves'en samoin kuin yleensä muihinkin merimiehiin. Nyt sattui jo sellaista joka viikko, se tuli melkein tavaksi. Miksi sitten toivoa?

Heidän laatikossaan ei enää ollut rahaa. Mitä tehdä? Lainatako naapureilta, noilta naisilta, jotka joskus joivat itsekin; ja joitten tuttavuutta hän halveksi? Se oli liian suuri häpeä! Kuitenkaan ei hänellä ollut mitään keinoa salata puutettaan vanhemmiltaan, jotka eivät tienneet mitään, ja jotka rakastivat Yves'a kuin omaa poikaansa.

No, hän sanoisi heille, ettei Yves ansaitse sitä. Hän jättäisi tuon miehen! Tämä oli lopultakin liikaa ja Yves'llä ei ollut sydäntä.

LVI.

Sydäntäkö? Kyllä! Jokin sanoi Marielle, että Yves'llä oli sydäntä, mutta että hän oli suuri lapsi, jonka merielämä oli tuhonnut. Suloisesti heltyen muisteli hän hänen hienoja ja rauhallisia piirteitään, ääntään, hyvää hymyään niinä hetkinä, kun hän oli järkevä.

Jättääkö hänet? — — — Ajatellessaan että Yves, aivan yksin jäätyään ja silloin aivan hukassa, jättäen kaikki paholaisen haltuun, antautuen omien ja toisten paheiden valtaan, alkaisi jälleen hurjistelunsa toisten naisten kanssa, purjehtisi kauas, vanhenisi yksin, hyljättynä, alkohoolin runtelemana! Oi, ajatellessaan eroa, valtasi hänet vielä suurempi hätä kuin kaikki muu: hän tunsi nyt olevansa liitetty Yves'en siteillä, jotka olivat järkeäkin vahvemmat, vahvemmat kuin mikään ihmistahto. Marie rakasti häntä mielettömästi olematta tietoinen rakkaudestaan — — — Ei, pikemmin, jollei hän voisi estää häntä siitä, syöksyisi hän hänen kanssaan viimeiseen rapakkoon saadakseen vain pitää häntä sylissään kuoleman hetkeen saakka.

LVII.

Pikku Pierre ei ollenkaan pitänyt Brestistä, hänen mielestään se oli musta ja ruma.

Hän oli ollut siellä vasta neljä kuukautta ja nyt jo olivat hänen pyöreät poskensa kalvenneet ihon ruskeuden alla. Ennen muistuttivat ne Etelän täysikypsiä luumuja, joilla on lämmin, kultainen väri, auringon kasvattama puna.

Hänen silmänsä olivat mustat, ja niissä oli kuulakka loiste, niinkuin hänen äitinsäkin silmissä, hyvin pitkien ripsien välissä. Hänen pienet kulmakarvansa kaartuivat jo vakavasti, mikä periytyi isästä.

Hän oli kuvan kaunis, miettivine ilmeineen ja päättävine, miehekkäine eleineen, joita hän jo käytteli kuin suuri poika.

Silloin tällöin oli hän vielä hetkittäin meluavan iloinen; hän hyppeli hyppelemistään läpi surullisen huoneen pitäen aika ääntä.

Mutta sitä ei enää sattunut niin usein kuin Toulvenissä. — Hän kaipasi, kaipasi vielä epämääräisissä muistelmissaan pieniä tovereitaan saarnipolulta, isovanhempien hyväilyjä, ja vanhan isoäidin lauluja. Siellä pitivät kaikki huolta hänestä, kun hän taas täällä oli melkein aina yksin.

Ei, hän ei pitänyt kaupungista. Ja sitten oli hänellä aina kylmä tässä alastomassa huoneessa ja vanhoissa, kivisissä porraskäytävissä.

LVIII.

"Minulle pitää antaa anteeksi, näithän, etten minä enää ollut oma itseni."

Kun Yves kerran oli sanonut näin, oli kaikki onnellisesti lopussa; mutta joskus kului siihen hyvin pitkä aika. Kun humala oli mennyt ohi, pysyi hän pari kolme päivää synkkänä, jäyhänä, puhumatta mitään, siksi kunnes hymy yht'äkkiä levisi hänen kasvoilleen jostain mitättömästä syystä hyvin lapsellisen hämmingin seuraamana. Silloin aukeni taas taivas Marie paralle, ja hänkin hymyili Yves'lle erikoisella tavalla sanomatta kertaakaan moitteen sanaa; ja nyt oli koettelemus lopussa.

Kerran uskalsi Marie sanoa hänelle hyvin lempeästi:

— Älä nyt sentään viitsi murjottaa kolmea päivää, kun se kerran on ohi.

Ja hän vastasi vielä hiljemmin hymyillen hyvin lapsellista puolihymyä, katsoen syrjään, aivan nolona:

— Etten murjottaisi kolmea päivää, sanot sinä? Jumal'auta, luuletko sinä, että minä olen kovin tyytyväinen itseeni, kun minä olen tehnyt sellaisia — — tyhmyyksiä? Oi, enhän minä sinulle, Marie parka, en toki.

Silloin tuli Marie vielä lähemmäksi nojaten hänen olkaansa ja Yves, nähdessään mitä hän tahtoi, suuteli häntä.

Voi, nuo juomat, nuo juomat! sanoi hän hitaasti, kääntyen pois, puoleksi sulkeutuneet silmänsä hyvin hätääntyneen näköisinä. Isäni! Veljeni! Nyt on minun vuoroni!

Hän ei ollut koskaan ennen puhunut sellaista. Hän ei koskaan maininnut tuota peloittavaa pahetta, ja näytti siltä kuin ei hän olisikaan ollut huolissaan.

— — — Kuinka ei voisi joskus toivoakin, kun näki hänet sitten niin järkevänä, alistuvana, leikkimässä lieden luona poikansa kanssa; jättäen kokonaan "suuren herran" eleensä, osoittaen vaimolleen kaikella tavoin suloista huomaavaisuutta saadakseen hänet unohtamaan murheensa?

Kuinka voisi luulla, että tuo Yves saattaisi pian, kuin sallimuksesta, muuttua toiseksi, synkkäsilmäiseksi, jäykäksi ja raa'aksi, alkohoolin huumaamaksi eläimeksi, jota ei mikään liikuttanut? Silloin kietoi Marie hänet yhä enemmän hellyyteensä, suuntasi häneen koko tahdonvoimansa, vartioi häntä kuin pientä lasta, vapisi seuraten häntä silmillään, kun hän vain astui kadulle, missä hänen sinikauluksiset toverinsa kulkivat, ja jonne kapakoiden ovet aukenivat.

— — — Maissa oli Yves mennyttä miestä, sen hän itsekin hyvin tiesi, ja ajatteli murheissaan, että täytyisi koettaa päästä lähtemään.

Hän oli kasvanut merillä, sattuman varassa kuin villit ruohot. Ei juuri koskaan oltu huolittu kasvattaa hänessä käsitystä velvollisuudesta, käytöksestä, ei mistään maailmassa. Ehkä ainoastaan, minä, jonka kohtalo ja hänen äitinsä rukous oli saattanut hänen tielleen, minä vain olin saattanut puhua hänelle noista uusista asioista, mutta luultavasti liian myöhään, tai liian epäselvästi. Kuri laivalla, siinä oli suuri pidäke, mikä yksistään oli johtanut hänen aineellista elämäänsä, pidättäen häntä karulla ja terveellisellä ankaruudella, mikä tekee matruusit voimakkaiksi.

Maa oli kauan aikaa ollut hänelle ohikulkupaikka, niissä pääsi vapaaksi, ja missä oli naisia. Sinne tultiin kuin valloitettuun maahan pitkien matkojen välillä. Silloin oli rahaa ja huvipaikoissa sai kaiken taipumaan oikuillansa ja voimillansa.

Mutta säännöllinen elämä pienessä taloudessa, jokapäiväisten menojen laskeminen, itsensä hoitaminen ja huolenpito huomisesta, sellaisiin odottamattomiin velvollisuuksiin ei hänen matruusiluonteensa sopinut. Muuten tuntui alkohooli hänen ympäristössään, täällä mädänneessä, turmeltuneessa Brestissä, tiukkuvan seinistä kuin epäterveellinen kosteus. Silloin vaipui hän aivan alas, niin kuin monet muutkin, jotka hekin olivat olleet hyviä ja kunnollisia, he alenivat, vaipuivat vähitellen tuon juopporoikan tasalle ja heidän irstailunsa muuttui inhottavaksi ja alhaiseksi kuin työmiehen irstailu.

LIX.

— — — Eräänä päivänä sain kirjeen, joka kutsui minua avuksi.

Se oli hyvin yksinkertainen ja muistutti suuresti lapsen kirjettä:

Hyvä veli!

    En tiedä, kuinka sanoisin sen teille, mutta on totta, että
    minä olen ruvennut juomaan. Niinpä en myöskään tahtonut jäädä
    Brestiin, tiedättehän, sillä minä pelkäsin sitä.

Minä olen jo kolme kertaa ollut raudoissa reservissä, ja nyt minä en tiedä, miten pääsisin irti laivasta, sillä minä käsitän hyvin, että jos minä jään sinne, tapahtuu joku onnettomuus.

Mutta minusta tuntuu, että jos minä vielä kerran pääsisin purjehtimaan kanssanne, parantaisi se minut kerrassaan. Hyvä veli, koska te kerran kohta lähdette merelle, tulkaa Brestiin minua hakemaan. Minun olisi siellä paljon parempi olla kuin täällä ja se pelastaisi minut varmasti.

Tuotitte minulle suurta surua saneessanne kirjeissänne, etten minä rakastanut vaimoani, enkä poikaani, sillä hänen, ja pikku Pierren vuoksi, tekisin minä mitä hyvänsä.

Niin, hyvä veli, minä olen itkenyt ja itken vieläkin nyt teille kirjoittaessani, enkä näe mitään kyyneleiltä silmissäni.

Toivon vain näkeväni teidän tulevan. Syleilen teitä sydämeni pohjasta pyytäen, ettette unohtaisi veljeänne, huolimatta kaikesta teille tuottamastani mielipahasta.

Teidän Yves Kermadec.

LX.

Eräänä sunnuntaina joulukuussa palasin minä Brestiin mitään ilmoittamatta ja menin Suur'-kadun kaupunginosaan hakemaan Yves'n asuntoa. Lukien numeroita porttien päällä seurasin minä noita korkeita graniittitaloja, entisiä rikkaiden asuntoja, jotka nyt ovat joutuneet rahvaan käsiin. Alhaalla, kaikkialla köyhien verhottomia akkunoita viimeisine, sairaaloisine kukkineen ikkunalaudoilla, kuihtuneine päivänkakkaroineen ruukuissa.

Oli aamu. Matruusijoukkoja oli jo liikkeellä puhtaissa vaatteissaan, laulaen, alottaen sunnuntain juhlia.

Siellä sai hengittää valkeaa sumua, kosteaa viileyttä — uutta talvi-ilmaa. Koska saavuin yhä aurinkoiselta Adrian mereltä, tuntuivat Brestin värit sitäkin harmaammilta.

Numerossa 154 — Kauniin kanuunamiehen muiston kyltin yläpuolella — nousin minä pitkin vanhoja, suunnattoman suuria rappuja kolmanteen kerrokseen ja löysin Kermadecien huoneen.

Ovelle kuului kätkyen tahdikas kolina. Kaikesta huolimatta hyvin hemmoteltu pikku Pierre oli pitänyt tapansa, että häntä piti tuudittaa ja Yves oli yksin poikansa kanssa, istui hänen vieressään, tuudittaen häntä yhdellä kädellä hyvin hitaasti.

Hän kohotti surullisen katseensa, liikutettuna nähdessään minut, mutta uskalsi tuskin lähestyä minua ja hänen ilmeensä sanoi: "Niin kyllä, veli, minä tiedän, että te tulette hakemaan minua. Sitähän minä tosin pyysin, mutta — — — mutta minä en ehkä odottanut teitä niin pian ja lähteminen tuottaa minulle tuskaa…"

Ulkonaisesti oli Yves paljon muuttunut. Hän oli tullut kalpeammaksi suojassa meren ahavalta. Hänen ilmeensä oli toisenlainen, vähemmän varma ja melkein tuskainen. Näki, että hän oli kärsinyt, mutta pahe ei ollut saanut painetuksi mitään merkkiä hänen yhä marmorisille, värittömille kasvoilleen.

Minä katselin ympärilleni yllättyneenä, ja sydäntäni ahdisti. Minä en todella ollut aavistanut minkälainen veljeni Yves'n asunto olisi näin maissa ja kaupungissa. Se oli aivan toisenlainen kun merellinen asunto, jossa olin kauan hänet tuntenut — märssykori täynnä tuulta ja päivänpaistetta. Täällä, tämän köyhän todellisuuden keskellä tunsin minäkin, niin kuin hänkin epäilemättä, olevani koditon ja viihtyväni huonosti.

Marie oli ulkona kaivolla ja pikku Pierre nukkui hyvin, pitkät pikku lapsen silmäripset poskilla leväten. Me olimme yksin toinen toisemme edessä, ja koska häntä pelotti olla noin minun edessäni, rupesi hän äkkiä puhelemaan lähdöstä.

Muutos luettelossa siirsi minut Brestiin ensimäisinä lähtevien joukkoon. Aiottiin varustaa kolme laivaa — Kiinan kauppa-asemalle, Etelämerille ja Levantiin — ja nyt sain joka hetki odottaa määräystä niihin.

Seuraava viikko oli tuollainen levoton aika, joita usein sattuu merielämässä. Täytyi elää liikkuvassa leirissä, hotellissa, puoleksi purettujen matkatavaroiden sekamelskassa, tietämättä minne huomenna joutuisi; täytyi huolehtia kaikenlaisesta, viranteosta satamassa ja matkavalmistuksista — ja sitten kulkea edestakaisin, puuhata Yves'n takia, että saisi hänet irti reservistä ja pitää häntä varalla, valmiina lähtemään minun kanssani.

Joulukuun lyhyet ja pimeät päivät kuluivat nopeasti. Minä nousin vanhoja, likaisia portaita — ja Marie, huolestuneena ensimäisestä sanastani hymyili minulle surullisesti, kunnioittavalla ja alistuvalla luottamuksella, odottaen ratkaisuani.

LXI.

Brestin redillä, 23 p. jouluk. 1880.

Kirkas ja kylmä joulukuun yö, suuri rauha merellä, suuri hiljaisuus laivalla.

Hyvin pienessä laivan komerossa, joka on valkeaksi maalattu ja rautaseinäinen, istuu Yves vieressäni matka-arkulla, avonaisilla laatikoilla. Tulon epäjärjestys on yhä vallalla. Pitäisi asettua paikoilleen ja valmistaa itselleen suojaa tässä komerossa, joka pian tulee kuljettamaan meitä keskellä talven viimoja ja maininkeja.

Kaikista noista suunnitteluista, asetteluista, pitkistä merimatkoista ei ole tullut mitään. Ja minä olen aivan yksinkertaisesti Sèvre-laivalla, joka ei tule poistumaan Bretagnen rannikoilta. Tästä aamusta alkaen kuuluu Yves miehistöön ja nyt me olemme taas yhdessä, ihmissilmällä katsoen, vuoden ajan. Ottaen huomioon ammattimme on meille käynyt hyvin; meidän olisi ehkä täytynyt jonain hetkenä ainaiseksi luopua toisistamme. Yves on ilolla antanut sata frangia kukkarostaan merimiehelle, joka on suostunut luovuttamaan hänelle paikkansa.

Olkoon menneeksi Sèvrekin, koska kohtalo kerran on meidät sinne heittänyt. Se muistuttaa meille jo kaukaisia aikoja, jolloin me yhdessä purjehdimme sumuisella mereltä kaukaisen kellotornin suojeluksessa.

Mutta minä olisin mieluummin halunnut lähteä muualle, etenkin Yves'n takia. Olisin tahtonut viedä hänet kauemmaksi Brestistä, kauemmaksi huonoista tovereista ja rannikon kapakoista.

LXII.

Merellä, 25 p. jouluk. Joulu.

Ylihuomenna, hyvin aikaiseen, päivän valjetessa. Minä nousin kannelle nukuttuani tuskin hetkeäkään oltuani hyvin vaikeassa vartiossa keskiyöstä neljään. Koko yön oli voimakas tuuli ja ankara merenkäynti pidellyt meitä pahoin.

Yves oli kannella aivan läpikastuneena, mutta viihtyen mainiosti omassa elementissään, ja heti kun hän näki minun tulevan osoitti hän minulle kädellään omituista maata, jota me lähenimme.

Harmaat riutat sulkivat kaukana näköpiirin kuin pitkät vallit. — Aallot näyttivät kuin rauhoittuvan, vaikkapa tuuli yhä lennätteli meille raivoisia puuskiaan. Taivaalla liukuivat raskaat, synkät pilvet päälletysten, hyvin nopeasti: kokonainen lyijyholvi oli liikkeellä, suunnattomina, tummina möhkäleinä, jotka muuttivat muotoaan, joilla näytti olevan hyvin kiire päästä ohi, juosta toisaanne aivan kuin pyörrytyksen vallassa jonkun läheisen, hirveän rotkon reunalla. Meidän ympärillämme oli tuhansittain salakareja, mustia päitä, joita kohoili kaikkialta keskeltä hopealle välähtelevää hyörinää, minkä kuohupäät synnyttivät. Silmänkantamattomiin oli yhä noita vaarallisia päitä, meri oli aivan täynnä niitä. Ja sitten näkyi tuolla kaukaisilla rantakallioilla kolmen hyvin vanhan kellotornin ääriviivat, jotka olivat aivan kuin asetetut yksikseen tuonne graniittierämaahan yhden kohotessa paljon korkeammalle kuin toiset, nostaen korkeata vartaloaan kuin jättiläinen, joka tekee huomioita ja johtaa. — — —

Niin tosiaan, minä tunsin sen kyllä ja minä, niin kuin Yveskin, tervehdin sitä hymyillen, ehkäpä kuitenkin hiukan huolissani siitä, että se näyttäytyi niin lähellä, keskellä tuota varjojen juhlaa, sellaisena aamuna, jolloin en odottanut sitä. — — — Mitä tekemistä oli meillä tässä sen läheisyydessä? Se ei kuulunut suunnitelmiimme ja minä en sitä käsittänyt.

Se johtui päällikön äkillisestä määräyksestä Silläaikaa kun minä olin nukkunut. Me laskimme Taureau'n redin suulle, aivan Saint-Pol-de Léon'in lähelle hakemaan suojaa etelätuulelta, sillä ulapalla oli merenkäynti liian ankara meille.

LXIII.

Cherbourg, 27 p. jouluk. 1880.

Kello seitsemän aamulla tuotiin Yves laivaan veneen pohjalla lopen päihtyneenä. Hänen vanhat ystävänsä, Venuksen märssymiehet olivat kuljettaneet häntä koko yön kapakoissa — juhliakseen paluutaan Antilleilta.

Minä olin vartiossa. Kannella ei ollut ketään paitsi muutamia matruuseja, jotka puuhailivat kiillotustöissä — mutta ne olivat uskollisia, pitkänaikuisia tuttavia, joihin saattoi luottaa. Neljä miestä kantoi häntä, vei hänet salaa sisään luukusta ja piiloitti hänet minun huoneeseeni.

Huono alku Sèvrellä, jonne minä olin ottanut hänet vartioitavakseni kuin rangaistukseksi, ja jossa hän oli luvannut olla mallikelpoinen. Ensi kertaa tuli minun mieleeni tuo synkkä ajatus, että hän oli mennyttä miestä, täysin hukassa, huolimatta kaikesta, mitä minä voisin koettaa hänen pelastuksekseen ja vielä toinenkin vielä surullisempi ajatus, ehkäpä hänen luonteessaan oli joku suuri vika — — —

— — Koko päivän oli Yves kuin kuollut.

Hän oli kadottanut lakkinsa, kukkaronsa, hopeapillinsä ja saanut reiän päähänsä.

Vasta kuuden aikaan illalla huomasi hänessä elon merkkejä. Hän hymyili kuin heräävä lapsi, (hän oli vielä juovuksissa, muuten hän ei hymyilisi) ja pyysi ruokaa.

Minä sanoin Jean Marielle, uskolliselle palvelijalleni, joka oli kalastaja Audierne'sta:

— Mene etukeulan keittiöön hakemaan hänelle lientä.

Jean Marie toi ruoan ja Yves pyörittelee, kääntelee lusikkaansa aivan kuin ei muistaisi kumpaa päätä käytetään.

— Syötä häntä, Jean Marie!

— Se on liian suolaista! sanoi Yves äkkiä, peräytyen, irvistellen, puhuen selvää bretonilaista murretta, silmät vielä puoleksi kiinni.

— Liian suolaista — — — liian suolaista!

Sitten nukkui hän taas ja Jean Marie ja minä purskahdimme nauruun.

Olin kuitenkin kovin surullinen, mutta tuo ajatus ja tuo hemmoitellun lapsen suoruus oli hyvin hullunkurista. — — —

Illalla, kello kymmeneltä, kun Yves taas oli oma itsensä, nousi hän salaa ja katosi.

Kaksi päivää pysyi hän piilossa laivan keulapuolella, miehistön osastossa, nousten vain vartiolle ja purjeita muuttamaan, pää painuksissa, uskaltamatta katsoa minuun.

Oi, nuo päätökset, jotka on tehty parikymmentä kertaa, ja jotka eivät ole kestäneet — — — niitä ei uskalleta uudistaa enää, tai ei ainakaan tohdita sanoa sitä — — ja niin vaivutaan velttouteen, antaen päivien mennä menojaan, odottaen rohkeutta ja itsekunnioitusta, jotka eivät palaa — — —

Vähitellen olimme taas päässeet tavalliseen olotapaamme. Minä kutsuin häntä illalla ja hän teki kanssani pitkän, automaatisen merimiehen kävelymatkan, jota kestää tuntikausia samojen palkkien välillä. Me juttelimme melkein niin kuin ennenkin tuulen surullisesti humistessa, hienon sateen tihkuessa. Hän puheli ja ajatteli yhä samalla, hänelle ominaisella tavalla naivisti ja sydämellisesti. Kaikki oli aivan samanlaista, vaikken tiedä, mikä jäykkyys, mikä sulamaton kylmyys oli tullut meidän välillemme. Odotin katumuksen sanaa, ja sitä ei kuulunut.

Talvi kehittyi, tuo Kanaalin talvi, mikä verhoaa kaiken — ajatukset, ihmiset, esineet — samaan harmaaseen hämärään. Suuret, kolkot pakkaset olivat tulleet ja me astelimme joka ilta nopeammin, kiiruhtaen askeleitamme kosteassa merituulessa.

Joskus halutti minua sanoa hänelle puristaen kovasti hänen kättään: "Kas niin, veli, olen antanut anteeksi kaiken, elkäämme enää sitä ajatelko." Se pysähtyi huulilleni. Hänen velvollisuutensahan oli pyytää anteeksi kaikissa tapauksissa, ja minä pysyin edelleen korkean kylmähkönä, mikä vieroitti häntä minusta.

Ei, Sèvrellä olo ei tosiaankaan onnistunut meille.

LXIV.

Pikku Pierre on Plouherzelissä koetellen leikkiä isoäitinsä oven edessä. — Hän on aivan hämillään katsellessaan tuota liikkumatonta vesilakeutta, jonka keskellä suuri, eläimen muotoinen möhkäle näyttää nukkuvan utuverhon takana. Täällä on ilma tosin raitista, mutta tuuli on paljon pistävämpää kuin Toulvenissä, seutu paljon autiompaa. Tuon kaiken tuntevat lapset vaistomaisesti; ilmiöiden surumielisyyden vaikutuksen alaisina ovat he joskus tahtomattaankin haikealla mielellä ja vaiti, — niin kuin pienet linnut.

Kaksi pientä toveria tulee naapurimökistä katsomaan häntä, uutta tulokasta. Mutta he eivät olekaan samoja kuin Toulvenissä, he eivät osaa samoja leikkejä, muutamat pikku sanat, jotka he taitavat lausua eivät ole samaa bretonin kieltä. Ja kun ei yksikään heistä ole kovin uskalias, seisovat he siinä kolmisin naurahdellen, hullunkurisin pikku ilmein.

— — — Pikku Pierre saapui eilen Plouherzeliin äitinsä, Marie Kermadecin kanssa. Yves oli kirjoittanut vaimolleen, että hän pian tekisi tuon matkan, hänen mieleensä oli äkkiä tullut ajatus, toivo, että se ehkä saisi hänen äitinsä sopimaan heidän kanssaan. Vanhus oli nimittäin, kova ja lujatahtoinen kun oli, aluksi suorastaan kieltäytynyt suostumasta heidän avioliittoonsa, oli jälkeenpäinkin osoittanut vain nurjaa mieltä, eikä lopulta ollut vastannut heidän kirjeisiinsäkään.

Hylätty vanhus parka! — — — Kolmestatoista Jumalan hänelle antamasta lapsesta oli kolme kuollut aivan pienenä. Kahdeksasta täyteen ikään ehtineestä pojasta oli meri vienyt häneltä seitsemän, seitsemän, jotka olivat hukkuneet haaksirikossa, tai niin kuin Gildas ja Goulven, mennyt ulkomaille.

Hänen tyttärensä olivat naimisissa, hajallaan. Kahdesta nuorimmasta, jotka olivat kotona, oli toinen ottanut islantilaisen, joka vei hänet Treguier'hen, ja toinen, joka oli vaipunut uskonnollisiin mietiskelyihin, oli saanut päähänsä mennä Saint-Gildas du Secours'in naisluostariin.

Jälellä oli vain aivan pieni, Goulven'in hylkäämä lapsi! Ah, häntä oli mummo ruvennut rakastamaan — lehtolasta, mutta sentään viimeistä pirstaletta sen pitkän haaksirikon, joka oli vienyt häneltä kaikki muut, toisen toisensa jälkeen. Pikkuinen kävi mielellään katsomassa vuoksen nousua, merivesi-järven rannalla. Häntä oli kyllä kielletty. Mutta eräänä päivänä oli hän mennyt aivan yksin ja häntä ei enää kuulunutkaan takaisin. Seuraava nousuvesi toi mukanaan pienen, jäykistyneen ruumiin, pienen vahanvalkean tyttösen, joka haudattiin kappelin luo suuren puuristin ja vihreän nurmikummun alle.

Hänen ainoa toivonsa oli vielä hänen poikansa Yves, viimeinen, rakkain, sen vuoksi, että hän oli pysynyt kauimmin kotona — — — Ehkäpä hän ainakin asettuisi jonain päivänä asumaan lähelle äitiään!

Mutta ei! Tuo Marie Keremenen oli ryöstänyt Yves'n häneltä ja sitten — seikka, josta hän myöskin kantoi vihaa — hän oli vienyt rahat, jotka poika ennen lähetti kotiin avustukseksi hänelle.

Ja kaksi vuotta oli hän jo ollut yksin, yksin viimeiseen päiväänsä saakka.

Totellakseen Yves'a, oli Marie eilen tullut kaksi päivää matkustettuaan kolkuttamaan hänen ovelleen lapsensa kanssa. Vanha ankarapiirteinen nainen, jonka hän heti paikalla tunsi, vaikk'ei ollut koskaan nähnyt häntä, tuli avaamaan hänelle.

— Olen Marie, Yves'n vaimo… Päivää — äiti!

— Yves'n vaimo, Yves'n vaimo! ja tämä on siis pikku Pierre, tämä on siis minun pojan poikani?

Hänen katseensa oli sentään heltynyt pojanpoikaa katsellessaan. Hän oli päästänyt heidät sisään, ruokkinut hyvin, lämmittänyt hyvin, ja varustanut heille paraan vuoteensa. Mutta se oli yhdentekevää, hänen käytöksensä oli kylmää, jäistä, jota mikään ei mikään voinut sulattaa.

Nurkissa, piilossa, suuteli isoäiti rakkaasti pojanpoikaansa, mutta
Marie'n nähden, ei koskaan! Hän oli aina jäykkä, juro.

Joskus puhuttiin Yvestä ja Marie sanoi pelokkaasti, että hän oli paljon parantunut heidän naimisiin mentyään.

— Tra la la la! — — parantunut! — — kertasi mummo, ottaen synkimmän muotonsa. Tra la la tyttöseni! — — parantunut! — — — Hänellä on isänsä pää, hän on aivan samanlainen, aivan samaa maata, ettekä te vielä ole nähnyt kaikkea, sen sanon minä teille.

Silloin odotti Marie parka, sydän raskaana, tietämättä mitä vastata, mitä sanoa pitkän päivän kuluessa, mitä tehdä itselleen, odotti kärsimättömästi Yves'n määräämää aikaa päästäkseen lähtemään. Ja hän ei varmasti palaisi.

LXV.

Paimpolista lähtiessään on Marie poikineen noussut hevosvaunuihin, jotka heilahtelevat ja vievät heidät mennessään. Ovesta katselee hän anoppiaan, joka kaikesta huolimatta on tullut Plouherzelistä saattamaan heitä kaupunkiin saakka sanoen heille kuitenkin kylmät ja niin lyhyet jäähyväiset, että sydämeen koski.

Marie katselee häntä, eikä käsitä enää: Nyt hän juoksee, juoksee vaunujen perään — ja sitten vaihtuu ilme hänen kasvoillaan, vaihtuu melkein irvistykseksi. Mitä hän heistä vielä tahtoo? Ja Marie katselee melkein säikähtyneenä. Hän irvistelee yhä. Ah! — — — hän itkee. Hänen kuihtuneet piirteensä aivan vääntyvät ja nyt juoksevat kyyneleet… Nyt ymmärtävät he molemmat toisensa.

— Jumalan tähden, pysäyttäkää vaunut! sanoo Marie eräälle islantilaiselle, joka istuu hänen vieressään, ja joka myöskin on ymmärtänyt, sillä hän pistää kätensä pienestä etu-ikkunasta ja vetää ajajaa hihasta.

Ajoneuvot pysähtyvät. Isoäiti, joka on juossut koko matkan, on nyt takana, melkein portaiden luona, hän ojentaa heille kätensä ja hänen kasvonsa aivan kylpevät kyyneleissä.

Marie on noussut pois vaunuista ja vanhus puristaa häntä syliinsä, syleillen häntä ja pikku Pierreä. —

— Oi, rakas tyttäreni, Jumala olkoon kanssasi!

Ja hän itkee nyyhkyttäen.

— Katsokaas, tyttäreni, Yves'lle täytyy olla hyvin hellä, valloittaa hänet sydämellä; saattepa nähdä, että tulette onnelliseksi hänen kanssaan. Minä olin ehkä liiankin nurjamielinen hänen isäparalleen! Jumala teitä siunatkoon, tyttäreni!

Ja nyt he ovat siinä yhteisen rakkauden yhdistäminä, itkien molemmat.

— Heipä hei, naiset! — huutaa ajaja. Ettekö jo lopeta tuota nuoleskelua?

Heidät täytyy kiskoa irti toisistaan. Ja Marie, joka taas istuu nurkassaan, katselee poistuessaan silmät täynnä kyyneleitä, vanhaa naista, joka oli vaipunut nyyhkyttäen rajakiven viereen, kun pikku Pierre lihavalla kätösellään vilkuttaa hänelle jäähyväisiä ovelta.

LXVI.

Brestin arsenaalin perällä, hiukan ennen päivän nousua, vuoden ensimäisenä aamuna 1881. — Tuo sataman takaosa on synkkä paikka ja siellä on Sèvre jo viikon ajan ollut ankkurissa.

Ylhäällä oli taivas jo alkanut valeta meitä ympäröivien korkeiden graniittimuurien välissä. Harvassa olevat lyhdyt heittivät sumuun viimeisen, heikon ja keltaisen valonsa. Ja nyt jo näkyivät suunnattomien esineiden ääriviivat, jotka herättivät mielessä ilkeän jäykkyyden tunteen: korkealle nostettuja koneita, äärettömiä, mustia kynsiään ojentelevia ankkureita, kaikenlaisia muodoltaan rumia ja epäselviä esineitä, ja sitten aseistariisuttuja laivoja, jättiläismäisine, kalantapaisine muotoineen, liikkumattomina ketjuissaan kuin suuret, kuolleet hirviöt.

Suuri hiljaisuus, ja tappava kylmyys vallitsi satamassa — — —

Mikään yksinäisyys ei vedä vertoja öisen meriasevaraston autiudelle, etenkään juhlaöinä. Kun tykin lähtölaukaus on pamahtanut, pakenevat kaikki kuin ruton saastuttamasta paikasta; tuhansia miehiä sukeltaa esiin kaikkialta, hyörien kuin muurahaiset, kiiruhtaen porttia kohti. Viimeiset juoksevat peljäten joutuvansa liian myöhään ja jäävänsä suljetun ristikon taa. Tulee tyyni. Ja sitten yö, sitten ei ketään, ei mitään.

Silloin tällöin kulkee ohi joukkue, jolle vartiosto huutaa, ja joka hiljaa lausuu tunnussanan. Ja sitten pistäytyy rottien hiljainen kansa esiin kaikista raoista ottaen haltuunsa autiot laivat, tyhjät työpajat.

Oltuani päivystäjänä eilisestä saakka, olin nukkunut hyvin myöhään rautaseinäisessä, kolkossa huoneessani. Olin huolissani Yves'ta ja tänä yönä saivat minut surulliseksi nuo laulut, nuo matruusien huudot, jotka kuuluivat kaukaa kaupungin pahamaineisista osista.

Marie ja pikku Pierre olivat matkalla Plouherzelissä ja Yves oli tahtonut kaikesta huolimatta viettää illan maissa, Brestissä juhliakseen uutta vuotta vanhojen ystävien seurassa. Olisin voinut pidättää hänet pyytäen häntä jäämään minun seurakseni, mutta yhä pysyi tuo jää meidän välillämme; ja minä annoin hänen mennä. Ja tuo joulukuun 31:en päivän yö on vaarallinen yö, jolloin koko Brest näyttää olevan alkohoolikuumeen vallassa.

Kannelle noustessani tervehdin jokseenkin surullisin tuntein uuden vuoden ensimäistä aamua ja aloin aamukävelyni, vartian sata askelta, ajatellen tuhansia, menneitä asioita.

Etenkin ajattelin paljon Yves'a, joka oli tällä kertaa huolieni syynä. Näinä kahtena, Sèvrellä vietettynä viikkona tuntui tunti tunnilta haihtuvan tuon veljen välitön kiintymys, veljen, joka kauan aikaa oli ollut minun ainoa oikea ystäväni maailmassa. Muuten olin hänelle ankarasti vihoissani siitä, ettei hän osannut käyttäytyä paremmin, ja minusta tuntui, että minäkin pidin hänestä vähemmän. — —

Musta lintu lensi pääni yli, päästäen valittavan raakunan.

— Kas niin, sanoi matruusi, joka pimeässä teki aamutoimituksiaan peseytyen kylmässä merivedessä. Onpa siinäkin onnen toivottaja uunna vuonna! — — — Mokomakin onnettomuuden lintu. Se merkitsee sitä, että me vielä saamme kokea yhtä ja toista!

— — — Yves palasi kello seitsemän hyvin suorana kävellen ja vastasi nimenhuutoon. Sitten tuli hän minun luokseni tavan mukaan toivottamaan hyvää päivää.

Hänen himmeähköistä silmistään, hänen äänensä hiukan muuttuneesta sävystä näin minä, että hän ei ollut viettänyt aikaansa aivan järkevästi. Silloin sanoin minä hänelle jyrkästi käskevällä äänellä:

— Yves, et saa palata maihin tänään!

Ja sitten olin puhuvinani toisille tuntien olleeni liian tyly, tyytymättömänä itseeni.

Keskipäivä. Arsenaalissa tyhjenivät laivat, tulivat autioiksi kuin suurena juhlapäivänä. Kaikkialta näki tulevan matruuseja, hyvin siisteinä sunnuntaipuvuissaan, pyyhkeillen tomua kiireisin käsin, järjestellen toistensa suuria, sinisiä kauluksia, ja nopeasti, juoksujalkaa, kiitävän porteille, hyökkäävän Brestiin päin.

Kun tuli Sèvren miesten vuoro, tuli Yveskin muiden mukana, hyvin harjattuna, hyvin pestynä, kaula hyvin avoinna, komeimmassa puvussaan.

— Minne sinä menet, Yves?

Hän katseli minua tylyin ilmein, jollaista en ennen ollut nähnyt, ja joka uhitteli minua. Siinä näin minä vielä alkoholin kuumetta ja häiriötä.

— Menen tapaamaan tovereitani, sanoi hän, kotiseutuni merimiehiä, joille olen luvannut tulla, ja jotka odottavat minua.

Silloin koetin puhua järkeä hänelle vieden hänet syrjään, pakotettuna sanomaan kaiken hyvin nopeasti, sillä oli kiire, pakotettuna puhumaan hyvin hiljaa ja pysymään hyvin tyynenä, sillä täytyi salata tuo kohtaus muilta, jotka olivat aivan lähellä meitä. Ja minä tunsin kulkevani väärää tietä, etten enää ollut oma itseni, että kärsivällisyyteni loppui. Minä puhuin sävyllä, joka kiukuttaa, muttei vakuuta.

— Kyllä, minä vannon teille, minä menen! sanoi hän lopulta hampaat yhteen puristettuina. Jollette pane minua rautoihin, ette estä minua.

Ja hän tempautui irti, katsellen minua uhmaillen kasvoihin ensi kertaa eläissään, ja poistui liittyäkseen toisiin.

— Rautoihin? — — — No niin, Yves, sinne sinä pääsetkin.

Ja minä kutsuin luokseni komentavan kersantin antaen kovalla äänellä käskyn viedä hänet sinne.

Oi, tuota katsetta, jonka hän heitti minuun rautoihin mennessään pakotettuna seuraamaan kersanttia, joka vei hänet sinne kaikkien nähden, pakotettuna laskeutumaan ruumaan kauniissa sunnuntaipuvussaan! — — — Nyt hän oli varmasti selvä, sillä hän katseli vakavasti ja hänen silmänsä olivat kirkkaat. Minä painoin pääni alas tuon moittivan ilmeen kohtaamana, ilmeen, josta puhui tuskallinen ja äärimmäinen: hämmästys, äkillinen pettymys ja ylenkatse.

Ja sitten palasin minä huoneeseeni — — —

Olivatko välimme lopussa? Niin luulin. Tällä kertaa olin tosiaan menettänyt hänet.

Tuntien Yves'n bretonilaisen luonteen tiesin, ettei hän palaisi; kun hänen sydämensä kerran oli sulkeutunut, ei se enää avautuisi.

Minä olin käyttänyt väärin valtaani häntä kohtaan, ja hän oli niitä, jotka väkivallan uhatessa tekevät tenän eivätkä väisty.

— — — Olin pyytänyt päivystävältä upseerilta, että saisin koko päivän pysyä toimessa, sillä minulla ei ollut rohkeutta lähteä laivasta — ja minä jatkoin ikuista kävelyäni aina samoja lankkuja pitkin.

Arsenaali oli autio korkeiden muurien välissä. Ei ketään ollut kannella. — Hyvin kaukaa kuului laulua Brestin syrjäkaduilta. — Ja alhaalla, miehistön huoneessa huusivat vartioivien matruusien äänet säännöllisten väliaikojen kuluttua lotto-pelin numeroita lisäten aina nuo samat laivasukkeluudet, jotka ovat hyvin vanhoja ja huvittavat heitä:

— 22, molemmat majoitusmestarit liikkeellä! — 33, mestarikokin koivet!

Ja Yves parka oli heidän alapuolellaan, ruuman pohjalla, pimeässä, pitkänään pohjalaudoilla tässä kylmyydessä, rengas jalassa.

Mitä tehdä? — — — Antaisinko käskyn päästää hänet vapaaksi ja lähettää minun luokseni? Minä arvasin kyllä, mitä tuosta kohtauksesta tulisi: Hän seisoisi jäykkänä, jurona, ottaen hyvin kunnioittavasti hatun päästään, ja uhmaten minua vaikenemisellaan, kääntäen silmänsä pois.

Taikka, jos hän kieltäytyisi tulemasta — sen hän kyllä saattaisi tehdä tällä hetkellä — silloin — — — kieltäytyminen tottelemasta — — miten hänet sitten pelastaisi? miten saada hänet pois ristiriidasta meidän suhteidemme ja sokean sotilaallisen kurin välillä? — — —

Nyt saapui yö, ja Yves oli jo ollut raudoissa lähes viisi tuntia.
Minä ajattelin pikku Pierreä ja Marieta, Toulvenin kelpo väkeä, jotka
luottivat minuun ja sitten valaa, jonka olin vannonut vanhalle äidille
Plouherzelissä.

Etenkin tunsin minä yhä rakastavani Yves parkaa kuin veljeä — — — Minä palasin huoneeseeni ja rupesin heti kirjoittamaan hänelle. Se oli kai ainoa välityskeino. Ottaen huomioon meidän luonteemme eivät monet selittelyt koskaan onnistu. — Minä kiiruhdin, kirjoitin suurin kirjaimin, että hän vielä näkisi lukea, sillä yö tuli nopeasti ja arsenaalissa on tulen pito kielletty.

Sitten sanoin minä kersantille: — Menkää hakemaan Kermadecia ja kutsukaa hänet vartioivan upseerin puheille minun huoneeseeni.

Olin kirjoittanut:

Rakas veli!

Annan sinulle anteeksi ja pyydän sinulta anteeksi omasta puolestani. Sinähän tiedät, että me nyt olemme veljiä, ja että kaikista huolimatta meidän välillämme on kysymys elämästä ja kuolemasta. Tahdotko, että kaikki mitä me Sèvrellä olemme sanoneet ja tehneet, unohtuisi, ja tahdotko vielä kerran lujasti koettaa olla järkevä? Pyydän sitä äitisi nimessä. Kirjoitan vain tämän paperin alareunaan, tahdotko? ja olkoon kaikki lopussa, emme puhu siitä enää.

Pierre.

Kun Yves tuli, sanoin minä hänelle vain häntä katsomatta ja vastausta odottamatta:

— Lue tästä, mitä sinulle kirjokin, ja menin pois jättäen hänet yksin.

Hän lähti nopeasti ulos aivan kuin olisi pelännyt minun paluutani ja heti kun olin kuullut hänen loittonevan, palasin minä katsomaan.

Paperini alareunaan — vielä suuremmilla kirjaimilla kuin minä, sillä yö pimeni yhä — oli hän kirjoittanut:

— Kyllä veli!

ja merkinnyt sen nimellään,

Yves.

LXVII.

— Jean Marie, kiiruhda sanomaan Yves'lle, että, minä odotan häntä maissa, rantasillalla!

Tämä tapahtui kymmentä minuuttia myöhemmin. Täytyihän tavata toisensa tuon kirjeen jälkeen, että sovinto olisi täydellinen.

Kun Yves saapui oli hänen kasvoillaan toinen ilme ja hyvä hymy, jota en ollut moneen aikaan nähnyt. Minä otin hänen kätensä, hänen halvan märssymieskätensä omiini; sitä tuli puristaa lujasti että hän tuntisi sen, sillä se oli kovettunut työssä.

— Mutta miksi teitte minulle niin? Se ei ollut hyvin, nähkääs!

Ja siinä kaikki, mitä hän tiesi sanoa minulle moitteeksi.

Me emme olleet velvolliset pitämään yövuoroja Sèvrellä.

— Kuules Yves, me vietämme uudenvuoden illan yhdessä maissa, Brestissä ja sinä saat syödä päivällistä minun kanssani Pörssissä. Se ei ole koskaan juolahtanut mieleemme ja se tuottaa meille huvia. Mene pian pyyhkimään selkäsi (se oli aivan likaantunut ruumassa) ja menkäämme.

— Oi, mutta pidetään sitten kiirettä. Minä harjaisin itseni mieluummin teidän huoneessanne maissa. Kanuuna pamahtaa kohta, emmekä me ehdi lähtemään.

Me olimme paraiksi aivan sataman perällä, hyvin kaukana uloskäytävistä, ja nyt lähdimme melkein juoksujalkaa.

Siinä sitä oltiin! Tykki jyrähti keskitiellä ja me olimme kiinni.

Olimme pakoitetut palaamaan Sèvreen, jossa oli kylmä ja pimeä.

Upseerien ruokasalissa oli pahanpäiväinen lyhty rautahäkissä, jonka päivystävä palosotilas sytytti, eikä yhtään tulta. Siellä vietimme me uudenvuoden illan, jääden omasta syystämme ilman päivällistä, mutta kuitenkin tyytyväisinä, koska olimme jälleen yhdessä, sovinnossa.

Mutta Yves'lla oli vielä jotain mielessään. — En tullut tuota ennemmin ajatelleeksi, mutta teidän olisi ehkä pitänyt jättää minut rautoihin koko yöksi toisten takia, jotka eivät oikein ymmärrä — —

Mutta hän ei ollut vähääkään huolissaan tulevasta käytöksestään ja tunsi tänä iltana olevansa hyvin vahva itseensä nähden.

— Sitten, sanoi hän, olen minä keksinyt varman keinon: minä en enää koskaan lähde maihin ilman teitä, kun te vain viette minut mukaanne. — Siten, tietysti, ymmärrättehän — — —

LXVIII.

Sunnuntai, 31 p. maalisk. 1881.

Toulven keväällä, polut täynnä kevätesikkoja. Ensimäinen lämpimämpi leyhkä kulkee yli maan suloisesti yllättäen, hivelee tammien ja saarnien oksia, suuria lehdettömiä metsiä, ja tuo meille harmaaseen Bretagneen tuoksuja muualta, muistoja valoisista maista. Kalpea kesä on tulossa pitkine, pitkine, suloisine iltoineen.

Me olemme kaikki ulkona majan oven edessä, molemmat Keremenen-vanhukset, Yves vaimoineen, ja Anne ja pikku Corentine ja pikku Pierre. Virren säveleet, jotka ensin olimme kuulleet kauempaa, lähestyvät hyvin hitaasti. Kulkue saapuu tahdikkain askelin, kevään ensimäinen juhlakulkue. — Nyt se jo on vihreällä tiellä — se kulkee kohta ohitsemme.

— Nosta minua, kummi, nosta — — — sanoo pikku Pierre ojennellen käsiään minulle, noustakseen olkapäälleni paremmin nähdäkseen.

Mutta Yves tahtoo hänet itselleen, ja nostaen hänet hyvin korkealle asettaa hän hänet päälaelleen seisomaan. Silloin nauraa pikku Pierre huomatessaan itsensä niin suureksi ja pistää kätensä vanhojen puiden sammaltuneiden oksien sekaan.

Neitsyen viiri kulkee ohi kahden hartaan ja vakavan nuorukaisen kantamana. Kaikki Trémeulén ja Toulven'in miehet seuraavat sitä paljain päin; vanhat ja nuoret astelevat huopahatut käsissä, pitkine hiuksineen, jotka ovat vaaleat tai iän harmentamat, ja jotka lankeavat vanhoilla koruompeluilla koristetuille bretonilaisille takeille.

Kaikki naiset kulkevat jälempänä: mustia, silmäkuvioilla ylt'yleensä kirjailtuja röijyjä, heikko, kelttiläisiä sanoja lausuvien äänten hillitty kohu, suurten, valkomusliinisten päähineiden liikettä päiden päällä. Vanha kätilö kulkee viimeisenä, kumartuneena, tepastellen lyhyin askelin, yhä haltiattaren näköisenä. Hän ilmaisee merkillä tuttavuutensa meille ja uhkaa piloillaan pikku Pierreä sauvallaan.

Nyt loittonee kulkue ja äänet.

Nyt näemme me kaukaa takaapäin koko jonon, joka nousee ylöspäin ahtaiden sammaltöyräiden välissä, koko polku on täynnä suurisiipisiä päähineitä ja valkeita kauluksia.

Se kulkee kiemurrellen, nousten yhä Saint-Bloi'ta kohti. Tuo kulkueen jälkiosa on hyvin omituinen.

— Oi, kuinka paljon myssyjä! — sanoo Anne, joka ensimäiseksi on ehtinyt rukousnauhansa loppuun ja rupee nauramaan kaikkien noiden musliinihuppujen suurentamien päiden tekemän vaikutelman johdosta.

Nyt on kaikki lopussa — kadonneena saarnien kaukaisen lehtikatoksen alle. Ei enää näy muuta kuin tien hento vehreys ja kaikkialle kylväytyneet kelta-esikot, kiirehtivä kasvullisuus, jolla ei ole ollut aikaa nähdä aurinkoa, ja joka tunkeilee sammalikolla suurina, tiheinä kimppuina, kalpean keltaisina kuin rikki, maidonvärisen ambran vivahduksin. Bretonilaiset sanovatkin niitä maito-kukiksi.

Otan pikku Pierreä kädestä ja vien hänet mukaani metsään jättääkseni Yves'n yksin sukulaistensa kanssa. Heillä on nähtävästi hyvin tärkeitä asioita keskusteltavana, yhä noita hyöty- ja jakokysymyksiä, joilla on niin suuri osa maaelämässä.

Tällä kertaa on kyseissä uni, jonka Yves ja hänen vaimonsa ovat kumpikin nähneet: koota kaikki omaisuutensa ja rakentaa pieni, tiilikattoinen maja Toulveniin. Minä saisin oman huoneeni tuossa pienessä talossa ja sinne pantaisiin vanhoja, bretonilaisia tavaroita, joista minä pidän, ja kukkia ja sananjalkoja. He eivät halua asua suurissa kaupungeissa, etenkään ei Brestissä — se on liian pahaksi Yves'lle.

— Täten en minä totta kyllä asuisi kovinkaan usein kotona, mutta aina kun minä pääsisin tulemaan sinne, olisimme me hyvin onnellisia. Ja sitten, ymmärrättehän, etenkin myöhemmin, kun minä saisin eläkkeeni, olisi minun hyvä olla pienessä talossani, pienine puutarhoineen.

Eläke! — — — Aina tuo unelma, jota matruusit alkavat nähdä keskellä nuoruuttaan aivan kuin heidän nykyinen elämänsä olisi vain koettelemuksen aikaa. Ottaa ero neljänkymmenen ikäisenä, kierreltyään ympäri maailmaa, omistaa pieni maapala, elää siellä hyvin hiljaa ja jäädä sinne, tulla merkittäväksi henkilöksi kylässään, pitäjässään — kirkon isännäksi merikarhuna oltuaan, — tehdä vanhasta paholaisesta hyvin rauhallinen erakko. — — Kuinka monen heistä onkaan viikatemies korjannut ennen kuin he ovat saavuttaneet sen, tuon kypsän iän rauhallisen levon? Ja kuitenkin, kysykääpä heiltä, sitä he kaikki uneksivat!

Tuo varma keino, jonka Yves oli keksinyt ollakseen järkevä, oli onnistunut erinomaisesti. Laivassa oli hän sama mallikelpoinen merimies kuin aina, ja maissa emme me eronneet toisistamme.

Lähtien tuosta pahasta päivästä, jolla vuosi 1881 oli alkanut, oli meidän seurustelutapamme kokonaan muuttunut, ja minä kohtelin häntä nyt täydellisesti veljenäni.

Sèvrellä, tuolla hyvin pienellä laivalla, missä me nyt olimme, kuului Yves nyt, upseerien kanssa toverillisessa liitossa, meidän joukkoomme. Teatterissa oli hän aitiossamme, sekä yleensä osallisena meidän kaikenlaisiin yrityksiimme. Aluiksi arkana kieltäytyen ja piiloutuen, oli hän lopulta myöntynyt, koska hän huomasi kaikkien pitävän hänestä. Ja minä toivoin tällä uudella, ehkäpä omituisella keinolla likentäväni häntä itseeni niin paljon kuin mahdollista, nostavani hänet entisen elämänsä, entisten tovereittensa yläpuolelle.

Tuo seikka, jota on totuttu nimittämään kasvatukseksi, tuo kiilloitus, mikä toisiin usein hyvin karkeasti sivellään, puuttui kokonaan Yves-veljeltäni; mutta hänessä oli luonnostaan jotain tahdikasta, jotain harvinaisen hienotunteista, mitä ei voi kellekään antaa. Kun hän oli meidän seurassamme, pysyi hän aina niin hyvin rajoissaan, että se alkoi hänestä itsestäänkin tuntua luontaiselta. Hän puhui hyvin harvoin, eikä koskaan sanoakseen jokapäiväisyyksiä, jotka koko maailma on sanonut. Ja kun hän riisui merimiespukunsakin pukeutuakseen hyvin sopivaan harmaaseen pukuun, kädessä hienoväriset ruotsalaiset hansikkaat, silloin tuli hän, luopumatta luontevista merimiestavoistaan, pää taakse heitettynä ja iho ruskeana, hyvinkin ylhäisen näköiseksi.

Meitä huvitti viedä hänet mukanamme ja esitellä hänet kelpo ihmisille, joihin hänen vaiteliaisuutensa ja ryhtinsä teki suuren vaikutuksen, ja jotka pitivät häntä kopeana. Oli hullunkurista tavata hänet seuraavana aamuna matruusiksi muuttaneena, yhtä hyvänä märssymiehenä kuin ennenkin.

— — — Me olimme siis Toulvenin metsässä, pikku Pierre ja minä, kukkia noukkimassa perheneuvottelun kestäessä.

Me löysimme paljon kalpean keltaisia kevätesikoita, sinipunaisia talvikkeja ja sinisiä bourrache kukkia, vieläpä punertavia lehdokkejakin, kevään ensimäisiä.

Pikku Pierre poimi niitä niin paljon kuin jaksoi kantaa, hyvin vilkkaana, tietämättä koskaan minkä valitsisi, ja päästäen syviä huokauksia kuin hyvin tärkeän toimen rasittamana. Hän toi ne minulle heti, pieninä, huonosti poimittuina kimppuina, puoleksi rutistuneina hänen pienten sormiensa välissä ja liian lyhytvartisina.

Kukkulalta, jossa me olimme, näkyi metsää silmän kantamattomiin, orjantappurat kukkivat jo, kaikki oksat, kaikki punertavat taimet odottivat kevättä nuppuja täynnä. Ja kaukana kohotti Toulvenin kirkko tuon puumaailman keskellä harmaata torniaan.

Me olimme olleet niin kauan ulkona, että Corentine oli asetettu tähystämään vihreälle tielle, meidän tuloamme ilmoittamaan. Jo kaukaa näimme hänen hyppelevän, kujeilevan aivan yksin, tuulen heiluttaessa hänen suurta päähinettään ja valkoista kaulustaan. Hän huusi hyvin kovaa:

— Nyt ne tulevat Pierre brass ja Pierre vienn (suuri ja pieni
Pierre) pitäen toisiaan kädestä.

Ja hän muutti sanansa lauluksi ja lauloi ne hyvin vilkkaalla bretonilaisella säveleellä tanssien tahdin mukaan.

    Kas tuolta ne saapuvat juuri!
    Käsikäässä ne käyvät näin,
    Pierre brass ja Pierre vienn!

Tuulen heilutellessa hänen päähinettään ja kaulustaan, tanssi hän kuin pieni, hullaantunut nukke. Ja yö saapui, maaliskuun yö, aina surullisena, vanhojen puiden harvalehtisten holvien alle. Kylmä henkäys kävi yhtäkkiä kuin kuoleman väristys metsän läpi päiväisen, lämpimän auringon jälkeen.

Käsikäässä ne käyvät näin, Pierre brass ja Pierre vienn! ja Pierre vienn Bugel-du!

Bugel-du (pikkuinen, musta mies). Hän antoi pienelle serkulleen saman liikanimen, joka Yves'lla oli ollut Kermadec'ien pronssivärisen ihon vuoksi. Silloin sanoin minä hänelle: Moisel vienn pen melen (pieni keltapäinen neiti), ja sen nimen sai hän pitää. Se sopikin hänelle mainiosti, hänen päähineestä esille pyrkivien hiustensa takia, jotka olivat kuin kullankeltaisia silkkirihmoja.

Kaikki olivat onnellisen näköisiä majassa ja Yves vei minut syrjään kertoakseen, että asia oli ratkaistu hyvin. Ukko Corentin antaisi heille kaksituhatta frangia ja eräs täti lainaisi tuhat. Näin saisivat he maapalan määräajaksi ja alkaisivat rakentaa heti kohta.

Päivällisen jälkeen täytyi nopeasti astua Toulvenin vaunuihin ja junaan Bannalecissä. Yves ja minä palasimme Lorientiin, missä Sèvre odotti meitä satamassa.

Kello yhdentoista tienoissa, kun me olimme palanneet satunnaiseen asuntoomme, jonka olimme vuokranneet kaupungissa, järjesti Yves maljakoihin Toulvenin metsien kukkaset.

Ensi kertaa eläissään oli hän moisessa hommassa; hän ihmetteli itseään huomatessaan noiden pienten kukkien kauneuden, jota hän ei ollut koskaan ennen tullut tarkanneeksi.

— Niin, sanoi hän. Kun minä saan pienen majani Toulvenissa, asetan minä niitä huoneisiimme, sillä se näyttää minusta aika hyvältä. Te olette saanut minut ajattelemaan sellaisia asioita — — —

LXIX.

Merellä, seuraavana päivänä, huhtikuun ensimäisenä, matkalla Saint Nazaireen. — Kiidämme kovassa laitatuulessa luoteesta, huono ilma, valoja ei enää näy. Saavuttiin satamaan aamun koittaessa, kokkapuu poikki, pieni ylämasto murskana.

Toisena päivänä on palkan maksu. Juopuneita miehiä putoilee yöllä ruumaan halaisten päänsä.

Odottamaton kahden päivän loma. Matkalla Yves'n kanssa Toulveniin. Tämä Sèvre on hyvä laiva, joka ei milloinkaan vie meitä kovin kauas.

Kello kymmenen illalla, kuun valossa, kolkutamme me Keremenen-vanhusten ja Marien ovelle, jotka eivät tiedä odottaa meitä.

Pikku Pierre herätetään meidän kunniaksemme, ja hän istuu polvillamme.

Hämillään, paraasta unestaan herättyään sanoo hän meille hyvän päivän hiljaa, hymyillen, eikä sitten välitä suuriakaan meidän tulostamme. Hänen silmänsä sulkeutuvat vasten hänen lähtöäänkin ja hänen pilkku päänsä heilahtaa kaikkiin suuntiin.

Ja Yves sanoo hyvin huolissaan, nähdessään hänen katselevan kulmainsa alta, tukka silmillään:

— Minusta hän on — — hän on — — — kavalan näköinen.

Ja hän katselee minua kuin hätäisesti tiedustellen mielipidettäni, aavistellen jo vakavaa, vastaista huolta.

Maailmassa ei ole ketään muita kuin Yves, jolla olisi yhtä hassuja huolia. Minä hypitän pikku Pierreä, joka herää täydellisesti ja purskahtaa nauruun, kauniit, suuret silmät aivan avoinna pitkien ripsien alla. Yves rauhoittuu ja huomaa, ettei hän enää ole ollenkaan kavalan näköinen.

Kun hänen äitinsä riisuu hänet aivan alasti, muistuttaa hän klassillisia vauvoja, kreikkalaisia Amorin patsaita.

LXX.

Toulven, 30 p. huhtikuuta.

Tämä tapahtuu Keremen-vanhusten mökissä eräänä huhtikuun iltana, yön tullessa. Me palaamme koko joukko kävelyltä: Yves, Marie, Anne, pikku Corentine Keltatukka ja pikku Pierre Mustamies.

Majassa paloi neljä vahakynttilää — kolme on kissan kemuissa — ja se tuottaa onnettomuutta.

Vanhalla jykevällä tammipöydällä, joka kiiltää ikäänsä, on asetettu paperia, kyniä ja hiekkaa. Penkkejä on järjestetty ympärille. Jotain juhlallista tulee tapahtumaan.

Me panemme säilöön kukka- ja ruohosatomme, joka tuo huoneeseen huhtikuisen tuoksun, ja sitten me istuudumme.

Sisään tuli vielä kaksi tärkeän näköistä mummoa. He tervehtivät niiaten niin syvään, että heidän jäykät, suuret kauluksensa nousevat aivan pystyyn, ja istuutuvat nurkkiin. Sitten tulee vielä Pierre Kerbras, Annen sulhanen. — Viimein ovat kaikki paikoillaan, ketään ei puutu.

Nyt on perhesopimusten suuri ilta, jolloin Keremenen-vanhukset täyttävät lapsilleen antamansa lupauksen. He nousevat molemmat aukaisemaan vanhan arkun, jonka koristeina Pyhä Sydän ja kukat vuorottelevat. He selailevat papereita, nostelevat vaatteita ja ottavat lopulta, aivan pohjalta, pienen säkin, joka tuntuu raskaalta. Sitten menevät he vuoteelleen, kääntävät patjan etsien jotain sen alta ja esiin tulee — toinen pussi!

He tyhjentävät ne pöydälle Yves-poikansa eteen ja nyt vierähtää niistä kauneita hopea- ja kultarahoja vanhanaikuisine kuvioineen, jotka yksitellen olivat kasaantuneet puolen vuosisadan aikana ja olivat piilossa. Ne lasketaan pieniin kasoihin: siinä ovat nuo luvatut kaksituhatta.

Nyt on vanhan tädin vuoro. Hän nousee ja tyhjentää kolmannen, pienen säkin — vielä tuhatta frangia kullassa.

Vanha naapurin emäntä esiintyy viimeksi tuoden viisisataa frangia sukan varressa. Kaikki tuo lainataan Yves'lle, kaikki tuo kasaantuu hänen eteensä. Hän kirjoittaa nimensä kahteen pieneen kuittiin valkealle paperille ja antaa ne vanhoille lainaajille, jotka niiaavat lähtiäisiksi, mutta heitä pyydetään jäämään, niin kuin tapa vaatii, juomaan lasin siideriä meidän kanssamme.

Kaikki on lopussa. Kaikki on suoritettu ilman notariota, ilman väittelyä, luottamuksella ja rehellisyydellä, jotka Toulvenissa vallitsevat.

Ovelta kuuluu kolkutusta, se on urakoitsija, muurari ja hän saapuu juuri parhaiksi.

Hänen kanssaan sopiessa käytetään leimapaperia. Hän on vanha velikulta Quinperista; osaa vain puolittain ranskaa, mutta näyttää silti aika ketulta kaupunkilaistapoineen.

Minulla on tehtävänä selittää hänelle rakennuksen suunnitelma, jonka me olemme laatineet iltaisin laivalla, ja jossa minun huoneellani on paikkansa. Minä väittelen pienimpienkin osien valmistamisesta ja kaikkien tarpeiden hinnoista, ollen olevinani asiaintuntija. Se vaikuttaa ukkoon, mutta huvittaa meitä, Yves'a ja minua, kun meidän katseemme sattumalta kohtaavat toisensa.

Paperille, joka on leimattu kuudenkymmenen centimin karttamerkillä, kirjoitan minä kaksi sivua yksityiskohtaisia ehtoja:

"Graniitista rakennettu talo, joka on muurattu jokihiekalla, valaistu kalkilla, puuosat kastanjasta; puutarha edessä; ullakko ikkunoineen, luukut vihreiksi maalatut j.n.e. — — — Ja kaikki on oleva valmiina 1 p. toukokuuta ensi vuonna etukäteen sovitusta kahden tuhannen yhdeksän sadan viidenkymmenen frangin hinnasta."

Minä aivan väsyin tuossa työssä ponnistaessani ajatuksiani. Hämmästyn aivan taitoani ja huomaan kaikkien ihmettelevän tarkkanäköisyyttäni ja säästäväisyyttäni! On kuulumatonta, mitä kaikkea nuo kunnon ihmiset minulla teettävät.

Lopulta on se allekirjoitettu, puumerkillä varustettu. Juodaan omenaviiniä ja puristellaan vuoroon kaikkien käsiä. Ja nyt on Yves talonomistaja Toulvenissa. Marie ja hän ovat niin onnellisen näköisiä, etten minä varmasti kadu vaivojani.

Molemmat eukot niiaavat lopullisesti, ja kaikki muut, pikku Pierrekin, joka ei ollut tahtonut mennä nukkumaan, tulevat saattamaan minua kauniissa yössä, kuun valossa, majataloon.

Toulven, 1 p. toukokuuta 1881. Me olemme hyvin toimessamme Yves ja minä, ukko Keremenenin avulla köydellä mittaamassa aiottua maapalaa.

Ensin on täytynyt valita se, ja siihen on mennyt koko eilinen aamu. Yves'ta oli kysymys hyvin vakava, kun näet piti tehdä päätös tulevan majan paikasta, jossa hän aavistaa, surumielisen ja oudon tulevaisuuden jälkeen, saavansa nähdä eläkeaikansa, vanhuutensa ja kuolemansa.

Monien arvelujen jälkeen olemme me päättäneet valita tämän kohdan. Se on Toulveniin tultaessa, Rospordeniin vievän tien varrella oleva kukkula pienen, kylään kuuluvan kentän luona, jonka kanojen meluava joukko ja punaposkiset lapset aamuisin vilkastuttavat. Toisella puolen näkyy Toulven ja kirkko, toisella suuret metsät.

Tällä hetkellä se on vain hyvin vihreä kaurapelto. Olemme mitanneet sen tarkasti kaikkiin suuntiin; neliömetrin nykyisen hinnan mukaan maksaa se tuhat neljäsataa yhdeksänkymmentä frangia, paitsi notarion palkkoja.

Yves'n täytyy olla hyvin järkevä ja säästäväinen maksaakseen sen! Hän tulee hyvin vakavaksi sitä ajatellessaan.

LXXI.

Sèvrellä, toukokuussa 1881.

Yves täyttää kohta kolmekymmentä vuotta ja pyytää minua tuomaan maista sidotun vihkon alkaakseen, minun tapaani, merkitä muistiin vaikutelmiansa. Hänestä on ikävää, ettei hän enää kyllin hyvin muista päivämääriä ja menneitä asioita laatiakseen päiväkirjan menneestä elämästään.

Hänen älynsä aukenee lukemattomille uusille käsitteille, hän muodostuu epäämättömästi minun mukaani, hänen sielunelämänsä mutkistuu ehkä enemmän kuin olisi tarpeellista. Mutta meidän tuttavallisuudestamme johtuu toinen, odottamaton tulos: oma minäni yksinkertaistuu paljon hänen kosketuksestaan, minäkin muutun melkein yhtä paljon kuin hänkin — — —

Brest, kesäkuulla 1881.

Kello kuusi palasin minä Yves'n kanssa Juhannus-iltana maalaisvaunujen katolla Plougastellin armojuhlilta.

Meidän Sèvremme oli toukokuussa ollut Algeriassa saakka ja me tunsimme, vastakohdan vuoksi, selvemmin Bretagnen maan erikoisen viehätyksen.

Hevoset juoksivat täyttä ravia nauhoilla koristettuina, päässä lippuja ja vihreitä oksia. Vaunun sisällä laulettiin ja sen päällä, lähellä meitä tanssi kolme juopunutta matruusia lakki korvalla ja kukkia ja nauhoja napin lävessä, ja heikkonäköisten ihmisten pilkalla — siniset rillit nenällä. Kolme ovelan näköistä, älykässilmäistä nuorta miestä, jotka pitivät lähtölystiä, sillä kohta kävi kulku Kiinaa kohti.

Tavallinen ihminen olisi taittanut niskansa. Mutta he, jotka olivat juoneet aika lailla, eivät horjuneet, hyppelivät kuin vuohet, ja vaunut jatkoivat nopeata kulkuaan kieppuen oikealle ja vasemmalle raitillaan, juopunut ajuri ohjaksissa.

Plougastellissa kohtasi meitä kyläjuhlan melu; karuselleja, kääpiöitä ja jättiläisiä, ja Lampaisen perhe, joka erottaa luut lihoistaan, ja pelejä ja kapakoita. Ja sitten: syrjäisellä kentällä, jota harmaat majat ympäröivät, soittivat bretonilaiset säkkipillit nopeatahtista, yksitoikkoista vanhanajan laulua, ihmiset tanssivat vanhanaikuisissa puvuissa tuon satavuotisen soitannon mukaan. Miehet ja naiset juoksivat toisiaan kädestä pitäen, juoksivat tuulessa kuin hurjat, pitkässä, vimmatussa rivissä. Siinä oli vanhan Bretagnen kesytöntä tuntua vielä Brestin porttien edessä, tuon torimelun keskellä.

Ensin koetimme me, Yves ja minä, rauhoittaa noita kolmea matruusia ja saada heidät istumaan paikoillaan.

Ja sitten tuntui meistä hullunkuriselta, että juuri me heitä nuhtelimme.

— Olemme me sentään kujeilleet kummemminkin, sanoin minä Yves'lle.

— Kyllä, aivan varmasti, vastasi hän täydellä vakaumuksella.

Ja me tyydyimme asettamaan käsivartemme rautatukien väliin, etteivät he putoaisi.

— — — Ja tiet ja kylät ovat täynnä ihmisiä, jotka palaavat juhlilta, ja kaikki he ällistyvät nähdessään noiden "hullujen rattaiden" kulkevan ohi ja kolmen matruusin tanssivan vaunujen katolla.

Kesäkuun loiste heittää koko tuon Bretagnen yli viehätyksensä ja elämänsä, tuuli on suloinen ja lämmin harmaan taivaan alla, korkeat nurmikot aivan täynnä punaisia kukkia ja smaragdin vihreissä puissa surisee turilaita.

Ja nuo kolme matruusia laulavat ja tanssivat yhä ja joka värssyn lopussa liittyvät toiset vaunujen sisällä kertosäkeen:

    Perätuulella lähti hän matkaan
    ja palasi luovaillen.

Vaunujemme ikkunat tärisevät tuosta laulusta, jota jatkuu parin penikulman matkan. Se on hyvin vanha ranskalainen laulu, niin vanha ja niin nuori, niin repäisevän iloinen ja kirkas, että jonkun ajan kuluttua mekin laulamme mukana.

Kuinka kaunis ja nuortunut onkaan tuo Bretagne, ja kuinka vihreä kesäkuun auringossa!

Me merimiesparat, kun kevät astuu vastaan tiellämme, nautimme me siitä enemmän kuin muut eristetyn elämämme takia lankkuluostareissa. Oli jo kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun Yves viimeksi oli nähnyt bretonilaisen keväänsä, ja meitä molempia oli jo kauvan rasittanut tuo talvi, tai tuo ikuinen kesä, joka muualla läikkyy suuren, sinisen meren pinnalla, ja me antaudumme täydellisesti vihreän ruohon tuoksuun, suloisen lemun, koko kesäkuun sanomattoman viehätyksen huumeen valtaan.

Elämässä on vielä kauniita päiviä, kauniita nuoruuden ja unhon hetkiä. Hiiteen kaikki surumieliset unelmat, murheellisten uinailijoiden sairaaloiset kuvitelmat! On ihanaa kulkea tuulessa, rinta avoinna, kansan kaikkein iloisimpien lasten seurassa. Terveys ja nuoruus, siinä kaikki mitä maailmassa on todellista, ja välitön, raju ilo ja matruusien laulut!

Ja me kuljimme yhä hyvin nopeasti ja ristiin rastiin, kierrellen tiellä tuon ihmisparven keskellä, hyvin korkeiden orapihlajoiden välissä, jotka muodostivat kaksi vihreää aitaa, ja puiden tuuhean lehvikön alla.

Pian ilmaantui Brest suuren ja juhlallisen näköisenä, sen mahtavat graniittivallit, sen harmaat, korkeat muurit, joilla myöskin kasvoi ruohoa ja punaisia kukkia. Tuo surullinen kaupunki oli kuin kuumeessa saatuaan kerran todellisen kesäpäivän, puhtaan ja lämpöisen illan. Se oli täynnä melua, liikettä ja ihmisiä, valkeita päähineitä ja laulavia sotilaita.

LXXII.

Merellä. Me palasimme Kanaalista. Sèvre kulkee aivan hiljaa paksussa sumussa päästäen tuon tuostakin vihellyksen, joka kaikuu kuin hätähuuto tuon kostean hikiliinan alla, joka verhoaa meidät. Meidän ympärillämme ovat meren harmaat erämaat, ja me tunnemme ne niitä näkemättä. On kuin me laahaisimme mukanamme pitkiä hämärän harsoja; — tahtoisit puhkaista ne, mutta olet kuin ahdistuksessa tuntiessasi olleesi tuntikaudet vangittuna niiden alla ja kuvittelet, että tuo verho on ääretön, loppumaton, että saattaisit vielä kulkea penikulmittain näkemättä mitään saman himmeän harmauden, saman vetisen ilmaston keskellä. Ja mainingit kulkevat ohi, hitaina, velttoina, säännöllisinä, tuskastuttavina. Ne ovat kuin suuria, kiiltäviä selkiä, jotka paisuvat, töytäisevät hartiavoimin, kohottautuvat ylöspäin ja painuvat taas alas.

Illempana kirkastuu ilma äkkiä ja musta esine kohoo aivan lähellämme, yllättävänä, odottamattomana, kuin merestä noussut korkea haamu:

Ar Men-du (Mustat kalliot)! sanoo meidän vanha bretonilainen luotsimme.

Ja samalla kertaa repeytyy verho kaikkialta. Ouessant tulee näkyviin: kaikki sen tummat kalliot, sen karit piirtyvät hämäränä harmautena, jota korkeat, valkoiset hyökyharjat pieksävät, taivasta vasten, joka näyttää raskaalta kuin lyijypallo.

Nyt on kiireesti muutettava suuntaa, ja Sèvre asettaa kurssin taivaan selkenemisen kestäessä Brestiä kohti viheltämättä enää, kiiruhtaen, nopean saapumisen toivossa. Mutta verho sulkeutuu hitaasti ja laskeutuu taas alas. Et näe mitään enää, yö saapuu, täytyy taas ohjata ulapalle.

Ja kolme päivää kuluu näin, ettei näy mitään. Silmät väsyvät valvomiseen.

Tämä on minun viimeinen retkeni Sèvrellä, jonka tulen jättämään heti Brestiin palattuamme. Yves bretonilaisine käsityksineen ei pidä tätä sumua täysin luonnollisena, kun sitä itsepäisesti kestää keskellä kesää aivan kuin hidastuttaakseen minun lähtöäni.

Se näyttää hänestä ennusmerkiltä ja huonolta enteeltä.

LXXIII.

Brest, 9 p. heinäk. 1881.

Saavuimme kuitenkin perille kaikesta huolimatta ja nyt on minun viimeinen vartiopäiväni laivassa; huomena minä lähden.

Me olemme taas Brestin sataman perällä, mihin meidän Sèvremme silloin tällöin tulee, pysähtyen liikkumattomana kahden korkean seinän väliin. Meidän ylitsemme kohoo korkeita, kolkkoja rakennuksia, meidän ympärillämme kannattavat alkuvuoren kerrostumat valleja, vartioteitä, raskasta, graniittista röykkiötä, joka huokuu kosteutta ja ikävyyttä.

— Minä osaan ulkoa tuon kaiken.

Koska nyt on heinäkuu on siellä täällä sormisieniä, punaisia kukkaryhmiä, jotka paikka paikoin tarttuvat harmaisiin kiviin. Nuo vallien punaiset kukkaset, ne ovat ainoat kesän merkit auringottomassa Brestissä.

Minä iloitsen kuitenkin tavallani lähdöstä — —

— Täällä Bretagnessa vaivaa minua kaikesta huolimatta surumielinen ahdistus, minä tunnen sen nyt, ja kun minä ajattelen minua odottavaa uutta ja tuntematonta, tuntuu minusta, että minä lähtiessäni herään jonkunlaisesta unesta. — — — Minnehän minut lähetetään? Ken tietää? Epäilemättä jonnekin auringonmaihin, missä minusta tulisi uusi minä toisenlaisin aistein, ja jossa minä taas unohtaisin sen mitä muualla rakastin.

Mutta Yves parkani ja pikku Pierreni? Minä kärsin jättäessäni molemmat.

Yves parka, joka niin usein on sallinut itseään kohdeltavan hemmoteltuna ja oikullisena lapsena, hän tuhlailee nyt minulle, lähdön hetkellä, tuhansia, melkein lapsellisia huomionosoituksia, oikein tietämättä, kuinka kylliksi osoittaisi kiintymystään minuun. Ja tuollainen käytöstapa on hänen puoleltaan perin miellyttävä, siksi ettei se kuulu hänen tavalliseen luonteeseensa.

Aika, jonka nyt olemme yhdessä viettäneet jokapäiväisessä veljellisessä tuttavuudessa, ei suinkaan ole kulunut kahakoitta välillämme. Hän ansaitsee yhä vielä pahaksi onneksi jossain määrin entisen hillittömän ja kurittoman maineensa. Kaikki käy kuitenkin paljon paremmin, ja jos olisin saanut pitää hänet lähelläni, olisin minä pelastanut hänet.

Päivällisen jälkeen nousemme me kannelle tavalliselle iltakävelyllemme.

Minä sanon viimeisen kerran:

— Yves, tee minulle savuke!

Ja me alotamme säännöllisen sadan askeleen matkan Sèvren lankuilla. Siellä osaamme me ulkoa joka pienen kolon, mihin vesi kokoontuu, kaikki korokkeet, joihin jalka tarttuu ja nuoran päät, joihin kompastuu.

Taivas on pilvessä viimeisen kävelymme aikana, kuu on sumussa kostean näköinen. Kaukaa Récouvrancen puolelta kuuluvat yhä matruusien ainaiset laulut.

Me keskustelemme monenlaisista asioista. Minä annan Yves'lle monenlaisia kehotuksia, ja hän vastailee hyvin alistuvaisena monenlaisin lupauksin. On jo hyvin myöhä, kun hän lähtee luotani verkkoonsa nukkumaan.

Seuraavana päivänä keskipäivällä — laukut tuskin sulettuina, vierailut tekemättä — olen minä Yves'n ja laivatovereiden kanssa asemalla, minne he ovat tulleet minua saattamaan. Minä puristan kaikkien käsiä, luulenpa melkein, että syleilenkin heitä ja nyt olen lähtenyt.

Hiukan ennen yön tuloa saavun minä Toulveniin, jonne olen aikonut pysähtyä pariksi tunniksi jäähyväisille.

Kuinka Toulven on vihreä ja kukkaisa, tuo tuore, varjoisa seutu,
Bretagnen suloisin!

Siellä odotettiin minua leikkaamaan pikku Pierren tukkaa. Mieleeni ei olisi ikänä juolahtanut, että minulle annettaisiin sellainen tehtävä. Minulle sanottiin, "että vain minä saisin hänet pysymään rauhallisena". Viime viikolla oli haetettu Toulvenin parturi, mutta pikku Pierre oli vehkeillyt niin, että sakset olivat vähällä typistää pienet korvat ja oli täytynyt luopua koko hommasta. Minä koetin sentään tehdäkseni heille mieliksi suuren naurunhalun vallassa.

Sitten kun kaikki oli lopussa juolahti mieleeni panna säilöön leikkaamani ruskea kihara ja minä vein sen mukanani, ihmetellen, että se oli minusta niin mieluinen.

LXXIV.

Yves'n kirje.

Sèvrellä, Lissabon 1 p. elok. 1881.

Hyvä Veli!

Vastaan teille pienellä kirjeellä samana päivänä kuin sain teidän kirjeenne. Kirjoitan teille suuressa kiireessä, sillä minä käytän hyväkseni aamiaistuntia ja olen suurmaston märssykorissa.

Me pysähdyimme Lissaboniin eilen illalla. Hyvä veli, meillä on tällä kertaa ollut hyvin huono ilma; olemme menettäneet keulapurjeemme, vastatuuli-mesaanin ja pelastusveneen. Minä kerron teille myöskin, että laivan hurjasti pyöriessä ovat minun säkkini ja kirstuni menneet menojaan ja kaikki tavarani myöskin, joten minä kärsin noin sadan frangin vahingon tässä pelissä.

Kysyitte, mitä minä hommasin sunnuntaina, kaksi viikkoa sitten? Minä pysyttelin rauhallisesti laivalla lopetellen Capitaine Fracasse'a. Niinpä en minä teidän lähtönne jälkeen ole ollut maissa kuin viime sunnuntaina, ja minä olin siivolla, koska minä jo olin lähettänyt koko kuukausipalkkani kotiin. Sain kuusikymmentä yhdeksän frangia ja lähetin kuusikymmentä viisi vaimolleni.

Sain tietoja Toulvenista ja he voivat kaikki hyvin. Pikku Pierre on hyvin nokkela ja osaa juosta oikein hyvin. Mutta hän on hiukan paha, kun hänen pieni lokin päänsä saa sananvuoron, aivan kuin minä, tiedättehän. Vaimoni kirjeen kertoman mukaan kumoilee hän kaiken meillä.

Meidän talomme muuri on jo noussut enemmän kuin kaksi metriä maasta. Tulen hyvin onnelliseksi, kun se on aivan valmis, ja etenkin kun saan nähdä teidän asettuvan pieneen huoneeseenne.

Hyvä veli, pyydätte minua ajattelemaan teitä usein. — Minä vannon teille, etten kuluta tuntiakaan teitä ajattelematta vieläpä usean kerran unissanikin. Muuten, ymmärrättehän, ei minulla nyt ole ketään, jonka kansa iltaisin keskustelisin — ja minulla ei aina ole tupakkaa.

En tiedä ilmoittaa teille lähtöpäiväämme, mutta pyydän teitä kirjoittamaan minulle Oraniin. Kerrotaan, että me saamme rahaa Oranissa päästäksemme maihin ostamaan tupakkaa.

Lopetan, hyvä veli, syleillen teitä sydämeni pohjasta.

Aina hartain veljenne, joka rakastaa teitä.

Teille koiko elämänsä antava

Yves Kermadec.

J.K. — Jos minulla on hyvin paljon rahaa Oranissa, ostan minä hyvin suuren tupakkavaraston, etenkin teitä varten, sitä, mikä on samanlaista kuin turkkilainen tupakka, jota te mielellänne poltatte.

Laivalääkäri jätti minulle teille annettavaksi viimeisen, teidän pöydässä käyttämänne ruokaliinan. Minä olen pessyt sen ja siinä repinyt sitä hiukan.

Mitä taas tulee vihkoon, jonka te annoitte minulle, että kirjoittaisin siihen tarinoitani, repeytyi sekin melskeessä merellä, ja minä jätin sen kokonaan.

'Hyvä veli, syleilen teitä vielä koko sydämestäni.

Yves Kermadec.

J.K. — Laivalla jatkuu kaikki samoin kuin ennenkin ja komentaja ei ole unohtanut tapaansa ärjyä kannen puhdistuksesta. Hän ja luutnantti riitelivät yhä aikalailla tuon yläpurjeen vuoksi, tiedättehän? Mutta he tekivät suuren sovinnon jälkeen päin.

Minun on vielä kerrottava teille, että minulla kai seitsemän tai kahdeksan kuukauden kuluttua on toinen pieni lapsi. Yksi seikka vain ei minua juuri ilahuta: se tulee hiukan liian nopeasti.

Veljenne Yves.

LXXV.

Nyt tulevat Yves'n pienet kirjeet tapaamaan minua Itämaille tuoden yksinkertaisuudessaan mukanaan Bretagnen maan jo kaukaisia tuoksuja.

Ne loittonevat yhä kauemmas nuo minun bretonilaiset muistoni. Nyt jo näen minä niiden kulkevan ohitseni kuin unen huntuihin käärittyinä: rannikon tutut riutat ja välkkyvät tulet, Finistèren niemi tummine kallioineen, ja Ouessantin vaaralliset rantavedet talvi-iltoina, ja länsituuli, joka kiiteli kolkkoa taivasta joulukuun yön maille langetessa. Kaikki tuntuu täältä käsin mustan maan näyiltä.

Toulvenin pieni, halpa maja! Se oli hyvin matala, hyvin piilossa bretonilaisen polun varrella. Mutta siellä oli suurten saarnimetsiköiden koti, harmaiden kallioiden, sammalten ja köynnösten, vanhojen graniittikappeleiden ja korkeiden, punervien kukkien elähyttämien nurmikoiden seutu. Täällä on hiekkakenttiä ja valkeita minareetteja tumman sinisen taivaankaaren alla, ja aurinko, ikuinen taikuri. — — —

LXXVI.

Yves'n kirje.

Brest, 10 p. syysk. 1881.

Hyvä veljeni.

Ilmoitan teille, että meidän Sèvremme on riisuttu aseista, me jätimme sen eilen Hallinnolle ja minä en totta tosiaan ole kovinkaan tyytymätön.

Minä aion jäädä joksikin aikaa maihin, leiriin, ja koska, niin kuin arvaatte, meidän pieni talomme ei ole kovinkaan paljon edistynyt, on vaimoni tullut asumaan kanssani Brestiin, siksi kun se tulee valmiiksi. Luulen, että te huomaatte meidän tehneen hyvin. Tällä kertaa olemme me vuokranneet asunnon melkein maalta, Récouvrancesta, Pontaniou'n puolelta.

Kerron teille, rakas veli, että pikku Pierrellä on ollut kova vatsakipu, siksi että hän söi liian paljon marjoja metsässä viime sunnuntaina, meidän Toulvenissa ollessamme, mutta se on mennyt ohi. Hän tulee yhä herttaisemmaksi ja minä jään tuntikausiksi leikkimään hänen kanssaan. Iltaisin käymme me kolmisin kävelemässä. Me emme koskaan mene ulos kuin yhdessä ja kun yksi palaa, lähtevät toisetkin kotiin.

Jos te, rakas veli, voisitte palata Brestiin, ei minulta enää puuttuisi mitään. Te saisitte nähdä minut aivan sellaisena kuin olen, ja te olisitte aivan tyytyväinen, sillä minä en koskaan ole ollut näin järkevä.

Tahtoisin vielä lähteä merille kanssanne, hyvä veljeni, tai sattua laivaan, joka veisi minut Levantin puolelle teitä tapaamaan. Ja kuitenkin lupaan minä teille, että tahtoisin mielelläni jatkaa nykyistä elämääni, mutta se ei ole mahdollista, sillä minä olen liian onnellinen.

Minä lopetan syleillen teitä sydämeni pohjasta, ja pikku Pierre lähettää teille terveisiä. Vaimoni ja kaikki sukulaiseni Toulvenissa sanovat kohteliaan tervehdyksensä. Heillä on suuri kiire tavata teitä, ja niinpä minullakin.

Veljenne

Yves Kermadec.

LXXVII.

Toulven, lokakuulla 1881.

— — — Taas kalpea Bretagne syksyn auringossa! Taas nuo vanhat, bretonilaiset polut, saarnipuut ja kanervikot! Luulin sanoneeni hyvästit tälle seuduille pitkäksi aikaa, mutta minä tapaan sen taas oudon surullisin mielin. Paluuni oli äkillinen, odottamaton niin kuin merimiesten lähdöt ja paluut usein ovat.

Kaunis lokakuun päivä, lämmin auringonpaiste; valkea, kevyt utu lepää kuin harso maiseman yllä. Kaikkialla vallitsee tuo viimeisten kauniiden päivien erikoinen tyyneys. Nyt jo tuntuu pudonneitten lehtien ja kosteuden tuoksu, nyt jo on ilmaan levinnyt syksyn tunnelma. Minä olen taas Trémeulé'n tutuissa metsissä, kukkulalla, mistä koko Toulvenin seutu näkyy. Jalkaini alla on lampi liikkumattomana liitelevän usvan alla, ja kaukana metsäisiä maisemia sellaisia kuin Gallian muinaisuudessa kai oli.

Ja nuo, jotka ovat lähelläni istuen kanervan tuhansien pienten kukkien keskellä, ne ovat bretonilaiset ystäväni, veljeni Yves ja pikku Pierre hänen poikansa.

Tuo Toulven on nyt tavallaan kuin minunkin kotiseutuni. Hyvin harvoja vuosia sitten en sitä ollenkaan tuntenut ja Yves, jota minä jo kuitenkin nimitin veljekseni, oli minulle tuskin minkään arvoinen. Elämän piirteet muuttuvat, kaikki kehittyy, vaihtuu ja häviää.

Siellä on niin paljon kanervia, että kaukaa katsoen luulisi näkevänsä punertavan maton. Myöhäiset purtojuuret kukkivat yhä, kannattaen kukintoa pitkien varsiensa päissä, ja ensimäiset ohi kulkeneet rankkasateet ovat jo kylväneet maan kuolleilla lehdillä — — —

Se mitä Yves oli kirjoittanut minulle oli totta: hän oli tullut hyvin järkeväksi. Hänet oli määrätty laivalle, joka pysytteli Brestin redillä, ja se näytti takaavan hänelle kahden vuoden oloajan kotiseudullaan. Marie, hänen vaimonsa, asui hänen kanssaan Récouvrancen esikaupungissa odottaessaan Toulvenin pientä taloa, joka hitaasti kohosi maasta hyvin paksuine, hyvin vahvoine seinineen, vanhan ajan tapaan. Hän oli ottanut minun aavistamattoman tuloni vastaan kuin taivaan siunauksen, sillä minun oloni Brestissä heidän kanssaan rauhoitti häntä suuresti.

Oli vaikea uskoa, että Yves oli tullut hyvin järkeväksi, noin vain, yhtäkkiä, kenenkään tietämättä, mikä seikka hänet oli noin muuttanut! Ja Marie tunnusti minulle tuon onnen hyvin pelokkaasti, hän puhui siitä kuin jostain kestämättömästä, haihtuvasta, jonka pelkää lentävän pois sitä sanoin mainittaessa.

LXXVIII.

Eräänä päivänä asettui alkohoolin paholainen taas heidän tielleen. Yves palasi kotiin ilkein, sekavin katsein, jota Marie pelkäsi.

Se oli eräänä lokakuun sunnuntaina. Hän saapui laivalta, missä hänet oli pantu rautoihin, sanoi hän, ja hän oli karannut, koska se oli väärin. Hän näytti hyvin kiihkoisalta, hänen sininen puseronsa oli repeytynyt ja hänen paitansa auki.

Marie koetteli puhutella häntä hyvin hellästi, tyynnyttää häntä. Oli juuri kaunis sunnuntaipäivä, oli tuollainen harvinainen myöhäissyksyn ilma, jossa piilee rauhallista, hienoa surumieltä, ja joka on kuin auringon viimeinen lepohetki ennen talvea. Marie oli pukeutunut kauniiseen, kirjokauluksiseen hameeseensa, hän oli vaatettanut pikku Pierren juhlapukuun luullen, että he kaikki kolme lähtisivät yhdessä kävelemään kauniiseen, lämpimään auringonpaisteeseen. Kadulla kulki kansanihmisiä parittain, pyhäpuvuissaan, mennen teille ja metsiin kuin keväällä.

— — — Mutta ei, mikään ei auttanut. Yves oli lausunut kamalan, karun lauseensa, jonka hän hyvin tunsi: "Minä menen takaisin tovereiden luo". Kaikki oli lopussa!

Silloin, tuntiessaan päätään tuskasta pyörryttävän, oli hän aikonut koettaa äärimmäistä keinoa; sillä aikaa kun Yves katseli kadulle, oli hän kiertänyt oven lukkoon ja piilottanut avaimen pukuunsa. Mutta Yves, joka oli huomannut mitä hän teki, alkoi hokea, pää painuneena, silmät synkkinä:

— Avaa! — — — Avaa! Kuuletko? Minä käsken sinua avaamaan!

Hän koetti pudistella oven saranoita; jokin esti häntä vielä murtamasta sitä — sen olisi hän voinut helposti tehdä. Ja sitten, ei, hän tahtoi, että hänen vaimonsa, joka oli sen sulkenutkin, tulisi avaamaan.

Ja hän kierteli huoneessa suuren, ruskean pedon näköisenä, hokien:

— Avaa! — — — Kuuletko? Minä käsken sinua avaamaan!

Sunnuntain iloinen melu kuului kadulta. Suurihuppuiset naiset kulkivat ohi nojaten miehensä tai armaansa käsivarteen. Kaunis syysaurinko valaisi heitä rauhallisena valollaan.

Hän iski jalkaansa ja toisteli matalalla äänellä:

— Avaa! — — — Minä käsken sinua avaamaan!

Marie koetti ensimäistä kertaa pidättää häntä väkivallalla, hän huomasi, että se onnistui huonosti ja häntä pelotti oudosti. Katsomatta mieheensä oli hän heittäytynyt polvilleen nurkkaan lausuen rukouksia hyvin kovasti ja nopeasti, kuin mieletön. Hänestä tuntui, että kauhea hetki oli tulossa, että se, mikä saapuisi, olisi kamalampaa kuin kaikki entinen. Ja pikku Pierre, paikoillaan seisten, avasi aivan suuriksi syvät silmänsä, ollen peloissaan, mitään ymmärtämättä.

— Etkö? — — Etkö aiokaan avata? — — —

Minä kiskon sen irti! Saat nähdä!

Täräys horjutti permantoa, sitten kuului kamala, kumea kolahdus. Yves kaatui maahan pitkin pituuttaan. Ripa, johon hän oli tarttunut, oli jäänyt hänen käteensä irti revenneenä, ja hän oli kaatunut selälleen poikansa päälle, jonka pikku pää oli sattunut lieden ristikon rautaiseen kulmaan. Nyt seurasi äkillinen muutos. Marie ei rukoillut enää. Hän oli noussut silmät kamalan suurina ja raivoisina ottamaan pikku Pierreä Yves'n käsistä, kun hän tahtoi nostaa hänet ylös. Lapsi oli kaatunut ääntä päästämättä, kauhuissaan, että isä häntä haavoitti. Veri juoksi hänen otsastaan, eikä hän sanonut mitään. Marie otti avaimen rinnaltaan puristaen lasta rintaansa vasten, avasi lukon toisella kädellä ja työnsi oven ammolleen — — — Yves katseli häntä vuorostaan pelästyneenä, Marie oli peräytynyt ja huusi hänelle:

— Mene tiehesi! Mene! Mene!

Yves parka — nyt hän epäröi lähteä! Hän ei välittänyt ovesta, joka nyt aukeni hänelle, hän tunsi epäselvästi, että tuon kynnyksen yli astumisessa olisi jotain kamalaa. Ja sitten veri, jonka hän näki pikku poikansa kasvoilla ja kauluksella — — — Niin, hän koetti käsittää selvemmin, lähestyä heitä. Hän nosti käden ohimoilleen tuntien olevansa juovuksissa, ponnistellen kovasti ymmärtääkseen mitä oli tapahtunut — — — Jumala, ei, hän ei voinut, hän ei ymmärtänyt. Alkohooli, odottavat ystävät, siinä kaikki.

Ja Marie toisteli hänelle yhtä mittaa puristaen poikaansa rintaansa vasten: Mene tiehesi! — — Mene, mene tiehesi!

Silloin astui hän ympäri kääntyen portaille ja meni.

LXXIX.

— Kas, tehän se olette, Kermadec?

— Kyllä, herra Kerjean.

— Ja ryyppyretkellä, arvaan ma? — Niin, herra Kerjean.

Ja sen huomasikin hänen ulkonäöstään.

— Vai niin, minä luulin, että te olitte naimisissa, Yves. Joku paimpolilainen, suutari Lisbatz muistaakseni, kertoi minulle, että te olisitte perheen isä.

Yves nosteli olkapäitään kiukkuisen välinpitämättömällä liikkeellä ja sanoi:

— Jos teiltä sattuisi puuttumaan väkeä, herra Kerjean — — — sopisi minun lähteä teidän laivallanne.

Ensimäistä kertaa ei kapteeni Kerjean ottanut laivaansa karkureita. Hän ymmärsi. Hän tiesi kuinka heitä houkutellaan ja kuinka heitä sitten johdetaan. Hänen laivansa, Belle Rose, joka purjehti jonkun amerikalaisen lipun alla, lähti ylihuomenna Californiaan. Yves sopi hänelle, oli mainio saalis sellaisen miehistön lisäksi kuin hänellä oli.

He eristäytyivät kumpikin suunnitellakseen matalalla äänellä sopimuskirjaansa.

Tämä tapahtui kauppasatamassa, aamulla, kaksi päivää Yves'n paon jälkeen kotoaan.

Eilen oli hän ollut Récouvrancessa seinien viertä hiipien koettaakseen saada kuulla jotain pikku Pierrestään. Kaukaa oli hän nähnyt pienokaisen katselevan ihmisiä akkunasta pieni side otsalla. Silloin oli hän kääntynyt takaisin kylliksi rauhoittuneena, yhä kestävän humalan eksyttämänä: hän oli kääntynyt takaisin "mennäkseen taas tapaamaan tovereita."

Tänä aamuna oli hän herännyt päivän noustessa, satamassa, erään vajan alla, jonne hänen ystävänsä olivat jättäneet hänet. Nyt oli humala ohi, täydellisesti ohi. Oli yhä kirkas ilma, esineillä oli tavallinen näkönsä, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut ja ensin ajatteli hän heltyen poikaansa ja Marieta, valmiina nousemaan ylös tapaamaan heitä ja pyytämään heiltä anteeksi. Hän tarvitsi hetken muistaakseen kaiken, ja ajatellakseen, että kaikki oli lopussa, että hän oli hukassa.

Palatako heidän luokseen nyt? Ei, ei koskaan — mikä häpeä!

Ja muuten; kun oli karannut laivalta rautoihin jouduttuaan ja juopoteltuaan sitten kolme päivää, sitä kaikkea ei enää saattanut sovittaa. Tehdä taas samat kaksikymmentä kertaa rikotut päätökset, tehdä taas samat lupaukset, lausua taas samat katuvat sanat — — — Oi, ei! Riitti jo! ja hän hymyili pahaa säälin ja inhon hymyä.

Ja sitten oli hänen vaimonsa sanonut: "Mene tiehesi!" Yves muisti hyvin vihaa hehkuvan katseen kun hän näytti ovea. Vaikkapa hän oli sen tuhannen kertaa ansainnutkin, ei Yves koskaan antaisi hänelle anteeksi sitä, Yves, joka oli tottunut olemaan käskijä ja herra. Marie oli ajanut hänet pois; hyvä on, hän lähtisi, seuraisi kohtaloaan, Marie ei näkisi häntä koskaan enää.

Lankeemus oli hänestä myöskin tavallista vastenmielisempi, tuon kunniallisen, rauhallisen ajan jälkeen, jonka kuluessa hän oli nähnyt ja käsittänyt korkeamman elämän. Tuo kurjuuden paluu tuntui hänestä jollain lailla ratkaisevalta, sallitulta. Sillä hetkellä huomasi hän olevansa aivan pölyn, lian, innoittavien tahrojen peittämä, ja hän alkoi puhdistaa itseään kohottaen kasvojaan, joille hänen vähitellen herätessään ilmeni kova ja halveksuva ilme.

Kaatua kuin raivopää oman poikansa päälle ja loukata pientä otsa parkaa! — — — Hänestä itsestäänkin tuntui äkkiä, että hän oli hyvin inhottava rikollinen.

Hän taittoi käsissään laudan eräästä laatikosta, joka venyi hänen edessään ja puoli ääneen, heitettyään ympärilleen vaistomaisen katseen todetakseen olevansa yksin, sanoi hän itselleen, nauraen jonkunlaista pilkallista naurua, halvimpia matruusien haukkumasanoja.

Nyt oli hän pystyssä ylpeän ja ilkeän näköisenä.

Karata! — — — Jospa joku laiva voisi viedä hänet mukaansa heti paikalla! — — — Niitä olisi kai rannassa, ja niitä olikin paljon juuri sinä päivänä. Oh, niin, yhdentekevää kuinka! Kunhan vain pääsisi karkaamaan saadakseen olla palaamatta!

Hän oli tehnyt päätöksensä leppymättömällä lujuudella. Hän kulki laivoja kohti rinta kohollaan, pää pystyssä, bretonilaista itsepäisyyttä puoleksi suljetuissa silmissä, rypistyneissä kulmakarvoissa.

Hän ajatteli itsekseen: "En ole minkään arvoinen, tiedän sen, minä tiesin sen, heidän olisi pitänyt antaa minun olla. Olen koettanut mitä olen voinut, mutta sellaiseksi on minut luotu ja se ei ole minun syyni."

Ja hän oli ehkä oikeassa: Se ei ollut hänen syynsä. Tällä hetkellä ei hän ollut vastuunalainen, hän taipui verensä kaukaisen, salaperäisen vaikutuksen voimasta, hän oli koko perheen, koko rodun perinnöllisyyden lain alainen.

LXXX.

Kello kaksi samana päivänä, kun kauppa oli päätetty ja Yves oli ostanut kauppalaivurin tarpeet ja salaa muuttanut pukuaan eräässä kapakassa rantalaiturilla, nousi hän Belle Rose'n kannelle.

Hän alkoi kävellä laivan ympäri, joka oli huonossa hoidossa ja kesyttömän karkean näköinen; mutta se tuntui notkealta ja vahvalta, meren kulkua ja sen seikkailuja varten veistetyltä.

Valtion laivojen rinnalla tuntui tämä pieneltä, lyhyeltä ja etenkin tyhjältä. Se oli hyljätyn näköinen. Laivalla ei ollut juuri ketään; ankkuripaikallakin ahdisti sellainen yksinäisyys sydäntä. Kolme tai neljä sissiä oli kannella kiertelemässä: siinä koko miehistö ja heistä kai tulisi ehkä vuosikausiksi Yves'n ainoat toverit.

He alkoivat tuttavuutensa katselemalla toisiaan ennen kuin rupesivat puhumaan.

Koko päivän kesti tuota samaa kaunista ja lämmintä ilmaa, tuollaista surumielistä myöhäiskesää, joka taivutti hartauteen. Nyt tyyntyi Yves päätöksensä peruuttamattomuuteen nähden.

Hänelle näytettiin pieni kaappinsa, mutta hänellä ei ollut melkein mitään sinne pantavaa. Hän peseytyi raikkaassa merivedessä, järjesti jonkunlaisella kiemailulla uuden pukunsa. Se ei ollutkaan enää tuo valtion puku, joka usein oli tuntunut hänestä raskaalta. Hän tunsi nyt olevansa vapaa, irti kaikista entisistä siteistä, melkein kuin kuoleman avulla. Hän koetti nauttia riippumattomuudestaan.

Belle Rose'n piti lähteä ylihuomen aamulla. Yves vainusi ulapoita, kohta alkavaa merielämää, uutta, kauan toivottua. Jo vuosia oli tuo karkaamisen ajatus vaivannut häntä oudosti, ja nyt oli se täyttynyt. Se kohotti häntä hänen omissa silmissään, se, että hän oli tehnyt tällaisen päätöksen. Tunne olla ulkopuolella lakia nosti häntä myöskin. Nyt ei häntä enää hävettänyt esiintyä vaimonsa edessä, nyt kun hän oli karkuri ja hän sanoi itsekseen, että hän rohkenisi mennä sinne illalla ennen lähtöä, ainakin viedäkseen hänelle saamansa rahat.

Joinakin hetkinä, kun hänen pikku Pierrensä kuva kulki hänen silmiensä ohi, viilsi hänen sydäntään kamalasti. Tuo hiljainen ja tyhjä laiva tuntui hänestä ruumisarkulta, jonne hän, aivan elävänä, oli tullut hautautumaan. Hänen kurkkuaan ahdisti, kyynelvirta pyrki nousemaan, mutta hän tukahdutti ne ajoissa kovalla tahdollaan ajatellen muita asioita, ja rupesi nopeasti puhuttelemaan uusia ystäviään. He keskustelivat siitä kuinka laivaa voi ohjata niin vähällä väellä, ja suurten vipupyörien käyttämisestä, joita oli asetettu kaikkialle korvaamaan ihmiskäsiä, ja jotka hänen mielestään tekivät Belle Rose'n taklauksen hyvin raskaaksi.

Illalla, kun oli tullut pimeä, lähti hän Récouvranceen ja nousi hiljaa hiipien kotiovelleen saakka.

Hän kuunteli ennen kuin aukaisi, ei kuulunut mitään. Hän astui arasti sisään.

Lamppu paloi pöydällä. Hänen poikansa oli aivan yksin, nukkumassa. Hän kumartui pienen pajukätkyen yli, joka tuoksui pienen linnun pesältä, ja painoi suunsa hyvin hiljaa hänen huulilleen tunteakseen vielä kerran hänen heikon, suloisen hengityksensä. Sitten istuutui hän kehdon viereen jääden paikoilleen ehtiäkseen saada ilmeensä tyyneksi, kun hänen vaimonsa palaisi.

LXXXI.

Marie oli vavisten noussut portaita hänen takanaan, hän oli nähnyt
Yves'n tulevan.

Kaksi päivää oli hänellä ollut aikaa tarkastella onnettomuutta joka puolelta.

Hän ei ollut tahtonut mennä kyselemään toisilta merimiehiltä niin kuin juoppojen vaimoparat tavallisesti tekevät, saadakseen heiltä tietää oliko Yves palannut laivaansa. Hän ei tiennyt miehestään mitään ja hän odotti, valmiina kaikkeen.

Ehkäpä Yves ei palaisikaan. Hän oli valmistautunut siihen niin kuin muuhunkin ja ihmetteli saattaessaan ajatella sitä niin kylmäverisesti. Siinä tapauksessa oli hänellä suunnitelma valmiina: Hän ei palaisikaan Toulveniin peläten nähdä heidän pientä, alotettua taloaan, peläten myöskin kuulevansa vanhempiensa joka päivä kiroavan Yves'n nimeä, jos he ottaisivat hänet huostaansa. Ei, kaukana Goëlon puolella oli vanha nainen, joka muistutti Yves'a, ja jonka piirteet nyt näyttäytyivät hänelle hyvin lempeinä. Hänen ovelleen menisi Marie kolkuttamaan. Hän olisi suopea hänelle, koska hän oli äiti. Hän voisi puhua vihatta poissa olevasta, he eläisivät siellä, molemmat hyljättyinä yhdessä ja vartioisivat pikku Pierreä, pidättääkseen yhdistetyillä ponnistuksilla tuota viimeistä, ettei ainakaan hänestä tulisi merimiestä.

Ja sitten tuntui hänestä, että jos Yves, ehkäpä monenkin vuoden kuluttua tahtoisi karkurina lähestyä omaisiaan, palaisi hän sinne pieneen maan nurkkaan, Pilouherzeliin.

Hän oli edellisenä yönä nähnyt outoa unta Yves'n paluusta, kaikki tapahtui kaukana, tulevina vuosina, ja hän itsekin oli jo vanha. Yves saapui illalla Plouherzelin majaan, vanhana hänkin, muuttuneena, kurjana, ja pyysi häneltä anteeksi. Hänen takanaan olivat tulleet sisään Goulven ja Gildas, hänen veljensä ja toinen Yves, joka oli suurempi kuin kaikki toiset, jolla oli aivan valkeat hiukset, jotka laahasivat hänen jaloissaan merenruokotupsuina. Vanha äiti otti heidät vastaan kovailmeisine kasvoineen. Hän kysyi hyvin synkällä äänellä:

— Kuinka olette te kaikki täällä? Minun mieheni kuoli kai merellä jo kuusikymmentä vuotta sitten. — — — Goulven on Amerikassa. — — —

Gildas kuopassaan hautausmaalla. — — — Kuinka olette te kaikki täällä?

Silloin oli Marie herännyt pelkoonsa, ymmärtäen, että kuolleet häntä ympäröivät.

Mutta tänä iltana oli Yves palannut elävänä ja nuorena, hän oli tuntenut pimeällä kadulla hänen suoran vartalonsa ja joustavan käyntinsä. Ajatellessaan, että hän saisi nähdä hänet ja että hänen kohtalonsa ratkaistaisiin, olivat koko hänen rohkeutensa ja kaikki hänen suunnitelmansa hyljänneet hänet. Hän vapisi yhä enemmän rappuja noustessaan. — — Ehkäpä hän oli yksinkertaisesti viettänyt nämä kaksi päivää laivalla ja palasi nyt tavallisuuden mukaan, ja ehkä kaikki taas kerran järjestyisi. Hän pysähtyi astuimilla pyytääkseen nopealla rukouksella Jumalalta, että se olisi totta.

Kun hän avasi oven oli Yves todella siellä, heidän huoneessaan istuen kehdon ääressä nukkuvaa poikaansa katsellen.

Pikku Pierre parka nukkui hyvää, rauhallista unta siteensä yhä otsallaan, mihin rautakulma oli häntä haavoittanut.

Heti kun hän oli tullut sisään kalpeana, sydämen kolkuttaessa niin voimakkain sykähdyksin että koski, näki hän heti, ettei Yves ollut juonut alkohoolia. Yves oli kohottanut katseensa häneen ja se oli kirkas ja sitten oli hän nopeasti painanut päänsä alas ja jäi kumaraan poikansa kehdon yli.

— Onko hän ollut hyvin kipeä? kysyi Yves puoliääneen, hitaasti, niin rauhallisesti, että se hämmästytti ja pelotti.

— Ei. Minä hain lääkärin haavaa sitomaan. Hän sanoi, ettei siihen jäisi jälkeä. Pierre ei itkenyt ollenkaan.

He seisoivat siinä mykkinä, toinen toisensa edessä. Yves istui yhä kätkyen ääressä ja Marie seisoi kalpeana ja vavisten. He eivät enää olleet vihoissaan toisilleen, ehkäpä he rakastivatkin toisiaan, mutta nyt oli korjaamaton tapahtunut ja se tuli liian myöhään. Marie katseli pukua, jota hän ei ollut koskaan nähnyt Yves'lla: mustaa liinapaitaa ja kangaslakkia. Miksi nuo vaatteet? Ja maassa hänen vieressään tuo käärö, josta pilkisti sinisen kauluksen reuna? Se näytti sisältävän hänen matruusitavaransa, jotka hän oli ikuisiksi ajoiksi jättänyt aivan kuin oikea Yves olisi kuollut. Hän tohti kysyä:

— Menitkö laivaan toissa päivänä?

— En!

Taas hiljaisuus. Marie tunsi hädän yhä suurenevan.

— Kolmeen päivään et sinä ole käynyt laivalla?

— En!

Silloin ei hän enää uskaltanut puhua peläten käsittävänsä kauhean seikan, tahtoen pidättää minuutteja, nekin hetket, jotka epävarmuus ja hätä täytti, koska Yves vielä oli siinä hänen edessään, ehkäpä viimeistä kertaa.

Lopuksi pääsi kalvava kysymys hänen huuliltaan:

— Mitä sinä sitten aiot tehdä?

Hiljaisella äänellä, yksinkertaisesti, peruuttamattomien päätöksien rauhalla pudotti Yves tuon raskaan sanan:

— Karkaan! — —

Karata! — — — Niin, sen hän juuri oli arvannut viimeisinä sekunteina nähdessään puvun muutoksen, tuon pienen käärön matruusin tavaroita, jotka olivat huolellisesti käärityt liinaan.

Hän oli peräytynyt tuon sanan painosta nojaten selkänsä takana seinään käsillään, kurkussa kuristus. Karkuri! Yves! — — Hukassa! Hänen päänsä läpi kulki Goulvenin, Yves'n veljen ja kaukaisten merien kuva, merien, joilta matruusit eivät koskaan palaa. Ja koska hän tunsi voimattomuutensa tuon hänet masentavan tahdon edessä, jäi hän siihen, sanattomaksi.

Yves oli alkanut puhella hänelle hyvin lempeästi osoittaen synkän rauhallisesti mukaan tuotua pientä kääröä:

— Niin, Marie parka, huomena, minun laivani lähdettyä, lähetät sinä tämän perille, ymmärräthän?

Ei tiedä! — — — jos minut saataisiin kiinni — —

— Rikos on aina raskaampi, jos vie muassaan valtion tavaroita!
Ja tässä ovat etukäteen saamani rahat. — — — Te palaatte
Toulveniin. — — —

Oh, minä lähetän sinulle rahoja sieltä kaukaa, kaiken mitä ansaitsen. Tiedäthän, etten minä enää tarvitse paljoa. Me emme enää tule näkemään toisiamme, mutta sinä et saa tulla liian onnettomaksi — — — niin kauan kuin minä elän.

Marie tahtoi kietoa käsivartensa hänen ympärilleen, pidättää häntä kaikin voimin, taistella, tarttua häneen, kun hän lähtisi, mieluummin laahautua portaille — — — kadullekin. — — Mutta ei, jokin naulasi hänet paikoilleen: ensiksi tietoisuus, että kaikki olisi turhaa ja sitten arvoasema, tässä, heidän nukkuvan poikansa vieressä. — — — Ja hän jäi liikahtamatta seisomaan seinää vasten.

Yves oli pannut kaksisataa frangia suurina hopearahoina pöydälle, hänen viereensä. Siinä oli hänen ennakkomaksunsa, kaikki mitä oli jäänyt jälelle kun halvat vaatteet oli maksettu. Yves katseli häntä nyt syvin, hyvin lempein katsein ja hän pyyhkeili liinahihallaan poskille vuotaneet kyyneleet.

Mutta siinä oli kaikki, mitä hänellä oli Marielle sanottavaa. Ja nyt saapui äärimmäinen hetki. Kaikki oli lopussa.

Hän kumartui vielä viimeisen kerran poikansa puoleen, kohotti sitte korkean vartalonsa ja nousi lähteäkseen.

LXXXII.

Ja Keltit kaipasivat kolmea paatta sateisen taivaan alla, saarekkaan lahden perällä.

G. Flaubert. Salammbô.

— — — Korallimeri! — Meidän vanhan maailmamme alla. — Ei mitään muuta kuin sininen äärettömyys. — Hiljaa lipuvan laivan ympärillä levittelee sininen rajattomuus rikkumatonta ympyräänsä. Avaruus säihkyy ja kuultaa ikuisen auringon alla.

Yves on yksin siellä. Häntä kannattaa hyvin korkealla ilmassa jokin kevyesti vaaniva; hän kulkee edelleen märssykorissaan.

Hän katselee, näkemättä, rajatonta ympyrää, hän on kuin väsynyt avaruudesta ja valosta. Hänen hervottomat silmänsä pysähtyvät sattumalta johonkin pisteeseen, sillä kaikki on samanlaista kaikkialla.

Kaikki on samanlaista kaikkialla. — — — Se on tuota kappalten itsetiedotonta, sokeaa loistetta, jonka ihmiset luulevat heitä varten tehdyksi. Veden pinnalla juoksee elävöittäviä henkäyksiä, joita kukaan ei hengitä; lämmin ja valo vuotavat mitattomasti, kaikki elämän lähteet ovat avoinna meren hiljaisessa yksinäisyydessä ja saavat sen oudosti kimmeltämään.

— — — Avaruus säihkyy ja kuultaa ikuisen auringon alla. Keskipäivän valtava leimu lankeaa siniseen erämaahan kuin tarpeeton, hukkaan mennyt komeus.

Nyt luulee Yves kaukana erottavansa vähemmän sinisen viirun, ja hän kiinnittää siihen huomionsa, joka äsken oli eksynyt kipinöivään, rauhalliseen yksitoikkoisuuteen: meri kai siellä murtuu valkoisia koralleja vasten, kuohuu tuntemattomia saaria vasten meren pinnan tasalla, saaria, joita ei mikään kantta ilmaise.

— — — Kuinka kaukana onkaan Bretagne! — ja Toulvenin vihreät tiet! — ja hänen poikansa! —

Yves on havahtunut unelmistaan ja hän katselee kädellään silmiään varjostaen tuota kaukaista viirua, joka yhä valkenee.

— — — Hän ei ole karkurin näköinen, sillä hän kantaa vielä matruusien sinistä kaulusta.

Nyt on hän tarkasti nähnyt nuo hyökylaineet ja korallisaaren ja kumartuen hiukan tyhjyyteen huutaa hän alhaalla oleville: "Kareja vasemmalla!"

Ei, Yves ei ole karannut, sillä alus, jolla hän kulkee, on sotalaivastoon kuuluva Primauguet.

Hän ei ole karannut, sillä hän on yhä minun luonani, ja kun hän on ylhäältä ilmoittanut riuttojen lähenemisen, nousen minä hänen luokseen märssyyn ottaakseni siitä selon hänen kanssaan.

Tuona pahana päivänä Brestissä, kun hän tahtoi jättää meidät, olin minä nähnyt hänen menevän ohi karkurina kantaen liinaan käärittyä matruusipukuaan ja minä olin seurannut häntä kaukaa Récouvranceen saakka. Olin antanut Marie'n mennä sisään, sitten nousin minäkin ylös heidän jälkeensä ja aikoessaan lähteä, kohtasi hän minut oven edessä sulkien häneltä tien käsivarsillani, niin kuin ennen Toulvenissa. Mutta tällä kertaa ei ollutkaan kyseissä lapsen oikku, vaan äärimmäinen taistelu hänen kanssaan.

Tuo taistelu oli ollut pitkä ja vaikea, ja olin tuntenut olevani menettämäisilläni rohkeuteni, jättämäisilläni hänet saaliiksi synkän kohtalon, joka veti häntä puoleensa. Ja sitten se oli yhtäkkiä loppunut hyviin kyyneliin, jotka hän vuodatti, kyyneliin, joilla oli tarve juosta jo kaksi päivää sitten, mutta jotka eivät voineet vuotaa, niin ankarat olivat hänen silmänsä sellaiselle heikkoudelle. — Silloin oli hänen polvilleen asetettu hänen pikku Pierrensä, joka juuri oli herännyt. Hän ei ollut ollenkaan vihoissaan isälleen, vaan oli heti kietonut käsivartensa hänen kaulaansa. Ja Yves oli lopuksi sanonut minulle:

— Olkoon menneeksi, veli! Minä teen kaiken mitä te käskette. Mutta samahan se on, näettehän, että minä nyt olen hukassa.

Asia oli tosiaankin hyvin huonolla tolalla, enkä minä itsekään tiennyt minne kääntyä: — Oli jonkunlainen kapinayritys, kun pakeni laivalta saatuaan rautarangaistuksen ja oli poissa kolme päivää! Olinpa melkein ollut sanomaisillani heille: "Karatkaa molemmat, kaikki kolme, rakkaat ystäväni, sillä nyt on sangen myöhäistä ryhtyä muuhun. Menköön Yves Belle-Roselle ja te yhdytty häneen Amerikassa".

Mutta ei, se oli liian kauheaa! Jättää ikuisesti Bretagnen manner, ja
Toulvenin pieni talo, ja vanhat vanhusparat.

Silloin, hiukan vavisten vastuunalaisuuttani olin tehnyt päinvastaisen päätöksen. Palautin samana iltana ennakkomaksun, vapautin Yves'n kapteeni Kerjean'in käsistä ja jätin hänet heti seuraavana aamuna, sataman auettua merisotaoikeuden käsiin. Oli seurannut tuskallisia päiviä, odotuksen ja neuvottelun päiviä ja lopuksi järjestettiin asia suurella hyväntahtoisuudella seuraavasti: Kuukausi raudoissa ja ero kuudeksi korpraalin arvosta, alennuksella tavallisen matruusin palkalle.

Siten oli Yves parka, lähdettyään minun kanssani matkalle Primauguet'lla, taas märssykorissaan, märssymiehenä niin kuin ennenkin, harjoittaen entistä, ankaraa ammattiaan.

Seisoen molemmat mesaanimaston raakapuulla ruumis kumarassa ulos tyhjyyteen, varjostaen toisella kädellä silmiämme ja pidellen toisella köydestä, katselimme me yhdessä sinisen, säihkyvän autiuden perälle noita yhä valkenevia hyökyjä, ja niiden keskeytymätön kohina oli kuin kaukaisen kirkon urkujen soittoa meren hiljaisuuden keskellä.

Se oli todella suuri korallisaari, jota ei yksikään merenkulkija vielä ollut keksinyt. Se oli hitaasti kohonnut alaisista syvyyksistä; vuosisatoja oli se kärsivällisesti ojennellut kivisiä oksiaan. Se ei vielä ollut muuta kuin ääretön, valkea vaahtokruunu, joka meren syvimmän hiljaisuuden keskellä soitti elämän säveltä, jonkinlaista ikuista ja salaperäistä mylvinää.

Kaikkialla muualla oli sininen äärettömyys samanlaista, tervettä, syvää, rajatonta; saatoimme jatkaa matkaa.

— Sinä olet ansainnut kahdenkertaisen annoksen, veli, sanoin minä
Yves'lle.

Tarkoitin kaksinkertaista viinimäärää miehistön päivällisellä. Laivalla on kaksinkertainen annos niitten merimiesten palkinto, jotka ensimäisenä huomaavat maan tai vaaran, sekä niiden, jotka ovat saaneet rotan pyydyksittä, taikka ovat osanneet pukeutua muita sirommin sunnuntaitarkastuksessa.

Yves hymyili, mutta sanoi sitten kuin jotain surullista muistellen:

— Tiedättehän, että nykyään, — — viini ja minä — — — No, eihän se tee mitään, antakoot vaan sen minulle, minun pöytätoverini juovat sen kyllä. — —

Ja todella; sen jälkeen kun hän oli kaatanut pikku Pierren lieden kulmaa vasten, joi hän vain vettä. Hän oli vannonut sen tuon pienen, loukkaantuneen pään kautta, ja se oli hänen elämänsä ensimäinen, juhlallinen vala.

Me juttelimme yhdessä tuolla hyvässä, tuoreessa, neitseellisessä ilmassa kevyesti pingoittuneiden purjeiden keskellä, kun alhaalta kuului aivan erikoinen vihellys, joka merkitsi: "Käskekää märssypäällikköä nopeasti laskeutumaan alas!"

Yves oli mesaanimaston märssyn päällikkö ja hän laskeutui nopeasti alas saadakseen tietää, mitä hänestä tahdottiin. — Alipäällikkö käski häntä puheilleen — ja minä tiesin miksi.

Noilla kaukaisilla, rauhallisilla merillä, missä me purjehdimme, sekaantuvat matruuseilta täydellisesti vuodenajat, kuukaudet ja päivät; pituuden käsitys häviää heiltä ajan yksitoikkoisuuteen. Ja todella ei enää tiedä mitään kesästä eikä talvesta, ei muista niitä enää, sillä ilmanala on muuttunut. Eivät edes luonnonilmiöt ilmaise niitä enää; aina vain rajatonta vettä, aina samat laudat, ja keväällä ei mikään rupea viheriöimään.

Yves oli vaivatta mukautunut entiseen oloonsa, märssymiehen tapoihin, elämään märssykorissa puolialastomana tuulessa ja paisteissa veitsineen ja voineen. Hän ei enää ollut laskenut päiviä, koska ne olivat aivan samanlaisia, vartioiden säännöllisyyden, aina kuuman auringon ja aina raikkaiden öiden vaihtelun vuoksi. Hän oli unohtunut tuohon karkoitusaikaan mittaamatta sitä.

Mutta juuri tänään loppui tuo kuuden kuukauden rangaistusaika; päällikkö ilmoitti, että hän saisi takaisin nauhansa, hopeapillinsä ja korpraalinarvonsa. Sanoipa hän sen ystävällisesti puristaen hänen kättäänkin, sillä Yves oli osoittanut rangaistusaikanaan moitteetonta käytöstä ja rohkeutta, eikä mitään märssyä koskaan oltu hoidettu niin hyvin kuin hänen.

Yves palasi minun luokseni kasvoilla onnellinen ilme:

— Miksi ette sanonut minulle, että aika loppui tänään?

Hänelle oli luvattu, että jos tätä jatkuisi, unohdettaisiin hänen rangaistuksensakin pian. Varmasti — tuon valan, jonka hän oli vannonut pikku Pierrensä pään kautta, sen pitäminen onnistui hänelle yli toiveiden.

LXXXIII.

Saman päivän iltana on Yves minun huoneessani ja kiiruhtaa, kiiruhtaa ennen yötä kiinnittämään nauhat hihoihinsa, yhä hullunkurisena, hän, tuo komeannäköinen merikarhu, ompelupuuhassa.

Hänen vaatteensa eivät juuri olleet kauniit; niitä on paljon käytetty. Eipä hän ollut juuri rikaskaan Brestistä lähtiessään palkan pienentyessä, ja ettei pienentäisi säästöään, ei hän ole tahtonut liikoja tavaroita "varastoonsa". Mutta ne ovat niin puhtaita, kaikki paikat ovat niin hyvin asetetut toistensa päälle kyynärpäihin ja hihansuihin, että niitä voi aivan hyvin käyttää. Nuo uudet nauhat lahjoittavat niille jonkunlaisen uuden nuoruuden. Muuten on hän komean näköinen oli ihan puettu kuinka hyvänsä; sitäpaitsi ollaan laivoilla niin harvoin täysissä pukeissa, että vaatteet varmasti kestävät matkan loppuun saakka. Mitä taas rahoihin tulee, ei Yves'lla ole mitään. Hän unohtaa melkein niiden käytön ja arvon niin kuin merimiehille usein sattuukin — sillä hän lähettää vaimolleen Brestiin palkkansa ja ansionsa, kaikki.

Yön tultua on hänen työnsäkin lopussa. Hän taittaa sen huolellisesti kokoon, ja lakaisee sitte pois pienet rihman pätkät, joita hän on pudotellut huoneeseeni. Sitten tahtoo hän hyvin tarkat tiedot kuukaudesta ja päivämäärästä, sytyttää kynttilän ja rupeaa kirjoittamaan.

Merellä, Primauguet'lla 23 p. huhtik. 1882.

Rakas Vaimoni!

Minä kirjoitan sinulle nämä muutamat sanat etukäteen, tänään, herra Pierre'n huoneessa. Minä panen ne postiin ensi kuussa, kun me saavumme Havaiin saarille (seutu — — — josta sinä varmaankaan et tiedä missä se on).

Kirjoitan sinulle kertoakseni, että minä tänään olen taas pannut nauhani paikoilleen, ja voit olla rauhallinen: ne eivät enää irtaannu, sillä minä olen tällä kertaa ommellut ne vahvasti.

Rakas vaimoni! Se todistaa minulle kuitenkin, että on vasta kulunut tasan kuusi kuukautta lähdöstämme ja siis emme vielä kohtakaan saa nähdä toisiamme. — Minulla oli kuitenkin hyvin kiire päästä pistäytymään Toulvenissä auttaakseni sinua asuntomme sisustamisessa, eikä ainoastaan sen takia, arvaathan, vaan etenkin saadakseni viettää jonkun hetken sinun kanssasi ja nähdä pikku Pierremme juoksentelevan. Minulle täytyy antaa pitkä loma, kun me palaamme, ainakin viisitoista tai kaksikymmentä päivää, ehkä en tyytyisi kahteenkymmeneenkään, vaan pyytäisin koko kuukauden.

Rakas Marie! Kerron sinulle, että minä sentään olen hyvin onnellinen laivalla, etenkin kun olen taas päässyt merille herra Pierren kanssa ja sitähän minä toivoin kauan sitten. Matka on aivan verraton ja sitäpaitsi hyvin edullinen minulle, sillä minun täytyy hankkia paljon rahaa, niin kuin tiedät. Ehkäpä minut ehdotetaan aliperämieheksi ennen maihin astumista, sillä minä olen hyvissä väleissä kaikkien upseerien kanssa.

Kerron sinulle vielä, että lentokalat — — —

Seis! Kannella vihelletään: Kaikki väki kannelle! keulapurje on reivattava. Yves juoksee pois eikä kukaan ole milloinkaan saanut tietää tuon lentokalajutun loppua.

Hän on säilyttänyt lapsellisen tapansa vaimolleen kirjoittaessaan ja hänen kanssaan seurustellessaan. Minuun nähden on hän muuttunut, hänestä on tullut uusi Yves, paljon vaikeampi käsittää ja paljon hienostuneempi kuin entinen.

LXXXIV.

Seuraava yö on kirkas ja suloinen. Me kuljemme aivan hiljaa Korallimerta lämpimän vihurin puhaltaessa, edeten varovasti, peläten tapaavamme valkeita saaria, kuunnellen hiljaisuutta, peläten kuulevamme hyökyjen pauhun.

Keskiyöstä kello neljään aamulla kuluu päivystysvuoro valvoessa eteläisten vesien suuren ja oudon rauhan keskellä.

Kaikki on sinertävän vihreää, yön sinistä, syvyyden väristä. Kuu, joka ensin pysyttelee hyvin korkealla, heittää mereen pieniä, tanssivia valopilkkuja, aivan kuin kaikkialla, noilla äärettömillä, tyhjillä lakeuksilla, salaperäiset kädet liikuttelisivat aivan hiljaa tuhansia pikku peilejä.

Tyynesti kuluvat puolet tunnit toinen toisensa jälkeen, meri on tasainen, purjeet hyvin kevyesti jännittyneet. Päivystävät matruusit nukkuvat pitkällään kannella palttinavaatteissaan, riveissä, kaikki samalla kyljellä maaten, toisiinsa liittyneinä kuin sarja valkeita muumioita.

Joka puoli tunti värähtävät he kuullessaan kellon soivan, ja silloin kuuluu kaksi ääntä laivan keulasta laulaen toinen toisensa jälkeen hitaassa tahdissa: "Tähystäjä silmät auki — — oikea", sanoo toinen. "Tähystäjä, silmät auki — — — vasen", vastaa toinen. Tuo ääni, joka hiljaisuudessa tuntuu huudolta, hämmästyttää, ja sitten sammuu äänien ja kellon värinä, eikä enää kuulu mitään.

Nyt laskeutuu kuu hitaasti ja sen sininen valo tummenee; nyt se jo on hyvin lähellä vettä ja piirtää siihen pitkähkön, värisevän valoviivan.

Se tulee keltaisemmaksi, tuskin valaisten kuin sammuva lamppu.

Hitaasti rupeaa se suurenemaan, yhä suurenemaan, rajattomasti, ja sitten tulee se punaiseksi, menettää muotonsa, uppoo outona, pelottavana. Et enää tiedä mitä näet: näköpiirissä palaa suuri, himmeä, verinen tuli. Se on liian suuri ollakseen kuu, ja nyt piirtyy sen eteen suuria, mustia varjoja: äärettömiä torneja, luhistuvia vuoria, palatseja, kaupunkeja.

Aisteille tuntuu laskeutuvan kuin pimeyden verho, todellisuuden tunne on mennyttä. Mieleesi tulee vaikutelmia Ilmestyskirjan kaupungeista, veriraskaista pilvistä, päätäsi uhkaavista kirouksista. Saat aavistuksen jättiläismäisistä kauhuista, kaoottisista häviöistä, maailman lopuista. — —

Hetki sisäistä unta, joka menee ohi, tahdosta huolimatta, valveilla nähty uni, joka haipuu hyvin nopeasti.

Kangastus! — — Nyt se on lopussa, kuu on laskenut. Kaukana ei ole muuta kuin loppumaton meri ja harhailevia utupilviä, jotka ennustavat aamun tuloa. Nyt kun kuu ei enää ole niiden takana, ei niitä edes erotakaan. Kaikki haihtui nopeasti, ja taas olet yössä, oikeassa, yhä puhtaassa ja tyynessä yössä.

Ne ovat hyvin kaukana meistä, nuo Ilmestyksen maat: sillä me olemme Korallimerellä, maan toisella puolen, ja täällä ei ole mitään muuta kuin tuo ääretön piiri, vesien rajaton peilipinta.

Perämies meni katsomaan paljonko kello oli. Kunnioituksesta kuuta kohtaan tulee hänen merkitä aina avoimeen, suureen rekisteriin, jota sanotaan laivapäiväkirjaksi, aivan tarkka kellomäärä sen laskuajasta.

Sitten palasi hän ilmoittamaan minulle:

— Kapteeni, on aika herättää vartiolle!

Nytkö jo! Nyt jo lopussa minun neljä yötuntiani — ja uusi upseeri oli kohta astuva sijaan.

Komennan:

Päälliköt ja lataajat herättämään vuorolle! [Säännönmukainen komento. — Laivalla on miehistö jaettu määrättyihin sarjoihin, joista jokainen muodostaa tykin asestuksen. Tykin päällikön ja lataajien tehtävänä on johtaa oman sarjansa miehiä ja herättää ne, jotka astuvat heidän sijaansa vartiolle.]

Silloin muutamat niistä, jotka nukkuivat kannella valkeina muumioina, nousevat ja herättävät toisiakin; he lähtevät liikkeelle joukkona ja laskeutuvat alas. Ja sitten kuuluu parikymmentä ääntä laulavan toinen toisensa jälkeen — harppauksittaan kuin Veli Jaakkoa — jotain hyvin vanhaa iloista ja kujeellista laulua.

He laulavat:

Oletko kuullut oikean laidan miehiä, ylös vartiolle, ylös, ylös, ylös! Oletko kuullut, oikeanlaidan miehiä, ylös vartiolle, ylös, ylös, ylös! — —

He kulkevat edes takaisin, kumarassa riippumattojen alla ja pudistelevat ohi kulkiessaan nukkujia olkapäällä töytäisten.

Sitten komennan minä heltymättömänä: — Ylös, oikean laidan miehet nimen huutoon!

Ja he nousevat ylös puoli-alastomina, jotkut haukottelevat, jotkut venyttelevät, kolmannet kompastelevat. He järjestäytyivät ryhmittäin asemilleen, yhden miehen katsellessa heitä kasvoihin lyhdyn valossa, laskien heidät. Muut, jotka nukkuivat kannella, menevät alas lepäämään paikoilleen.

Yveskin on noussut ylös oikean laidan miesten kanssa, jotka juuri olivat heränneet. Minä tunnen hyvin hänen pillinsä äänen, jota en ollut kuullut yhteen vuoteen. Ja sitten tunnen minä hänen äänestä, joka komentaen kaikuu Primauguet'n kannella.

Silloin nimitän minä häntä virallisesti äsken takaisin saamallaan arvonimellä: "korpraali!"

Sen teen ainoastaan puristaakseni hänen kättään, toivottaakseni hänet tervetulleeksi ja hyvää yön loppua ennenkuin menen nukkumaan.

LXXXV.

— Kisko nuora laivaan, Goulven! Laivoja oli vaikea laskea vierettäin. Minä tulin Primauguet'n venheellä tarkastamaan erästä epäilyttävän näköistä laivaa, jolla ei ollut lippua.

Olimme yhä eteläisellä valtamerellä, Tonga-Tahou'n saaren luona, tuulen puolella.

Primauguet oli ankkurissa eräässä saaren lahdessa, riuttasärkkien sisällä, korallien turvissa. Toinen, valaanpyytäjä, oli pysytellyt ulompana, melkein ulapalla kuin pakenemaan valmiina ja maininki kävi korkeana sen ympärillä.

Minulle annettiin tehtäväksi ottaa selvä siitä, puhutella sitä, niinkuin meidän ammatissamme sanotaan.

— Vedä kannelle, Goulven, vedä!

Minä nostin kasvoni miestä kohti, jonka nimi oli Goulven; hän piteli ylhäällä, tuntemattoman laivan kannella köyttä, joka oli heitetty minulle. Ja minun silmiini pistivät nuo kasvot, tuo ennestään tuttu katse: siinä oli toinen Yves, hiukan vanhempi, vielä ruskeampi ja ehkä voimakkaampikin — piirteet kovemmat, enemmän kärsineet. Mutta hänellä oli siinä määrin Yves'n silmät, Yves'n katse, että hän oli kuin Yves'n kaksoiskuva, joka teki minuun oudon vaikutuksen.

Joskus olin kyllä todella ajatellut, että me voisimme kohdata hänet, tuon Goulven-veljen, jollakin noista valaanpyytäjälaivoista, joita me tapasimme silloin tällöin Suuren Valtameren ankkuripaikoilla, ja joita me "puhuttelimme", jos ne olivat epäilyttävän näköisiä.

Menin ensin hänen luokseen kapteenista välittämättä, jona oli jättiläismäinen amerikkalainen, kasvot kuin merirosvon, parta pitkä kuin meriruoho. Astuin sinne kuin valloitettuun maalian, ja välitin viis sovinnaisista tavoista.

— Tekö olette Goulven Kermadec?

Ja minä ojensin jo hänelle käteni, niin varma olin siitä.

Mutta hän kalpeni ruskean ahavansa alla ja peräytyi. Hän pelkäsi.

Ja minä näin hänen villillä liikkeellä puristavan kätensä nyrkkiin, pingoittavan lihaksiaan, aivan kuin tehdäkseen vastarintaa kaikesta huolimatta epätoivoisessa taistelussa.

Goulven parka! Hämmästys kuullessaan minun lausuvan hänen nimensä — univormuni — ja kuusitoista asestettua matruusia minun seurassani! Hän oli luullut minun tulleen ranskalaisen lain nimessä vangitsemaan häntä, ja hän oli niin kuin Yveskin vimmastunut voiman uhatessa.

Tarvittiin hetki hänen kesyttämisekseen, ja kun hän sai tietää, että hänen pikku veljestään oli tullut minun veljeni, ja että hän oli tuolla, sotalaivalla, pyysi hän anteeksi pelkoaan hymyillen samanlaista hyvää hymyä kuin Yveskin.

Miehistö oli merkillisen näköinen. Laivallakin oli rosvon ulkonäkö ja eleet. Se oli aivan meren hankaama ja kuluttama niiden kolmen vuoden aikana, jolloin se oli harhaillut Suuren Valtameren mainingeissa koskettamatta yhtäkään sivistynyttä maata — mutta vahva se oli vielä ja matkan tekoon veistetty. Sen nuoraportaissa, ylhäältä aina alas saakka, riippui joka askelmassa valaskalan partoja kuin mustia, pitkiä tupsuja; olisi luullut sen kulkeneen veden alla ja siellä peittyneen levärihmoihin.

Sisältä oli se lastattu kaikkien pyytämiensä suurten eläinten rasvalla ja öljyllä. Siinä oli koko omaisuus, ja kapteeni aikoi pian palata Amerikaan, Californiaan, missä hänen lähtösatamansa oli.

Sekalainen miehistö: kaksi ranskalaista, kaksi amerikkalaista, kolme espanjalaista, yksi saksalainen, intialainen laivapoika ja kiinalainen kokki. Sitten vielä alkuasukasnainen Perusta — puolialaston niin kuin miehetkin — joka oli kapteenin vaimo, ja imetti kahden kuukauden vanhaa, merellä siitettyä ja syntynyttä lasta.

Tämän perheen asunnossa, laivan perällä oli tammiseinät, paksut kuin vallit ja raudalla reunustetut ovet. Sisällä oli kokonainen varasto revolvereja, boxausrautoja ja iskuesineitä. Varokeinoihin oli ryhdytty; siellä saattoi tarpeen tullen kestää koko miehistön piirityksen.

Muuten olivat paperit kunnossa. Lippua ei oltu nostettu, koskei sitä ollut. Koit olivat syöneet viimeisen, jonka jäännöksiä näytettiin minulle anteeksi pyydellen. Siinä oli tosiaan Amerikan värit: punavalkoiset viivat, ja tahdikas yac. Ei mitään sanottavaa, kaikki oli täysin paikallaan.

Goulven kysyi minulta tunsinko Plouherzelin, ja silloin kerroin minä hänelle nukkuneeni yön hänen vanhan äitinsä katon alla.

— Entä te? kysyin minä. Ettekö palaa sinne koskaan?

Hän kärsi vielä, ja hyvin syvästi tuota muistellessaan. Minä huomasin sen.

— Se on liian myöhäistä nyt. Minun täytyisi suorittaa rangaistukseni valtiolle, ja minä olen naimisissa Californiassa, minulla on kaksi lasta Sacramentossa.

— Tahdotteko tulla kanssani Yves'a tapaamaan?

— Tullako kanssanne? toisti hän hiljaa synkällä äänellä, aivan kuin suuresti ihmetellen ehdotustani. Tullako kanssanne? Mutta tehän tiedätte hyvin, että minä olen karkuri.

Sillä hetkellä oli hän niin Yves'n kaltainen, hän oli sanonut sen niin samanlaisella äänen painolla kuin Yves, että minun tuli paha olla.

Kaikesta huolimatta ymmärsin minä vapaan miehen, vapaudestaan aran miehen pelon. Minä kunnioitin hänen pelkoaan Ranskan maata kohtaan — sillä sotalaivan kansi on Ranskan aluetta Primauguet'lla oli oikeus ottaa hänet vangiksi, se oli laki.

— Haluttaako teitä ainakin tavata häntä?

— Haluttaako minua tavata häntä — — pikku Yves parkaa?

— Hyvä! Minä tuon hänet tänne. Kun hän tulee, pyydän teitä vain kehottamaan häntä olemaan järkevä. Ymmärrättehän tarkoitukseni. — — Goulven?

Silloin tarttui hän minun käteeni ja puristi sitä omissaan.

LXXXVI.

Olin ottanut vastaan valaanpyytäjän kapteenin päivälliskutsun seuraavaksi päiväksi. Me olimme tulleet erinomaisesti toimeen. Vaikkei hänellä ollut minkäänlaista sivistyneen miehen käytöstapaa, ei hän silti ollut ollenkaan typerä. Ja sitäpaitsi oli se ainoa keino, jolla saisin Yves'n hänen laivaansa.

Luulin seuraavana aamuna päivän tullessa huomaavani valaanpyytäjän kadonneen, lentäneen yöllä pois kuin kesytön lintu. Mutta ei, siellä se oli paikoillaan aavalla, kaikkine mustine tupsuineen köysissään, piirtyen veden suurta, ympyränmuotoista peiliä vasten, joka oli liikkumaton sinä päivänä, ja raskas ja kiiltävä kuin sula hopea.

Tuo kutsu oli siis vakavasti tarkoitettu ja minua odotettiin. Varovaisuuden vuoksi oli päällikkö tahtonut, että minua seuraavat venemiehet olisivat aseissa ja jäisivät koko ajaksi minua lähelle. Se sopi mainiosti Yves'lle, ja minä otin hänet mukaani venekunnan johtajaksi.

LXXXVII.

Kapteeni ottaa minut vastaan nuoraportaiden luona, jokseenkin oikeassa
Yankee-asussa. Hänen täydellisesti muuttuneella vaimollansa on
punertava silkkihame ja komea kaulanauha Pomotu-saarien helmistä.
Ihmettelen hänen kauneuttaan ja hänen vartalonsa sopusuhtaisuutta.

Nyt me olemme asunnossa, jossa on hämmästyttävät, raudalla vahvistetut seinät. Siellä on pimeää ja raskasta, mutta paksulasisista ikkunoista loistaa sisään luonto, joka näyttää noidutulta: maidon sininen meri, kimaltava kuin turkoosi, kaukainen, ruusuisen sinertävä meri ja aivan pieniä kellahtavia pilviä, jotka liukuvat vihertävän kultaisella, syvällä taivaalla.

Kun on kääntänyt silmänsä pois pienistä, avoimista akkunoista, tuosta valon katselusta, tuntuu matala, epäsäännöllinen huone paksujen kattohirsien alla vielä oudommalta revolvereineen ja iskuasevarastoineen.

Päivälliseksi syödään San Franciscon säilykkeitä, Tonga-Talbun mainioita hedelmiä, silmäneulasia, jotka ovat lämpimän meren mainioita kaloja; juodaan ranskalaisia viinejä, perulaista pisco'a ja englantilaisia liköörejä.

Meitä palveleva kiinalainen on piispan violettiin kaapuun puettu ja hänen kenkänsä paksut pohjat ovat paperista. Kapteenin vaimo laulaa chileläisen samacueca'n näpäytellen diguhela'llaan jonkunlaista säestystä, mikä on kuin ravaavan muulin yksitoikkoista hyppelyä. Linnoituksen ovet ovat selkiselällään. Minun kuudentoista asestetun mieheni läsnäolon vuoksi vallitsee turvallisuus, rauhallinen tuttavallisuus, joka tosiaan on hyvin liikuttavaa.

Etukeulassa laulavat ja juovat Primauguet'n miehet valaanpyytäjien kanssa. Kaikkialla juhlitaan. Ja minä näen kauempana Yves'n ja Goulvenin, jotka eivät juo, astelevan kannella keskustellen. Goulven, joka on suurempi, on kietonut käsivartensa veljensä olan ympäri. Kaikista muista erillään, vaikkakin heidän keskellään kävelevät he, matalalla äänellä keskustellen.

Lasit tyhjenevät kaikkialla merkillisiä maljoja juotaessa. Kapteeni, joka aluksi oli kuin meri- tai jokijumalan jäykkä kuvapatsas, vilkastuu, nauraa väkevää naurua, mikä saa koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hänen suunsa aukeaa kuin valaan kita ja nyt kertoo hän englanniksi omituisia seikkoja, unohtuu uskomaan minulle asioita, joiden takia voisi joutua hirteen: hänen keskustelunsa muuttuu merirosvon sävyisäksi jutteluksi.

Kun kapteenin vaimo on palannut kajuuttaansa, kutsutaan sisään tatuoitu matruusi, joka jälkiruuaksi riisutaan alasti. Halutaan näyttää minulle ihopiirrosta, joka kuvaa ketunpyyntiä.

Se alkaa kaulasta: laukkaavia ratsumiehiä ja koiria laskeutuu kierteenä vartaloa alas.

— Ettekö vielä näe kettua? kysyy kapteeni minulta rehevästi nauraen.

Tuo ketun keksiminen tuntuu olevan niin hauskaa, että hän jo edeltäpäin on halkeamaisillaan naurusta. Ja hän pyörittää jo juopunutta miestä monta kertaa ympäri seuratakseen yhä laskeutuvaa metsästystä. Lantioiden kohdalla sekaantuu se, ja nyt aavistat, että jahti on loppumaisillaan.

— Hei, tuolla on kettu! huutaa kapteeni lopuksi, suunniltaan villistä ihastuksesta, taapäin heittäytyen, menehtymäisillään mielihyvästä ja naurusta.

Ahdistettu eläin pakeni luolaansa, ja siitä näkyi vain puolet. Se oli suuri loppuyllätys. Tuo matruusi kutsuttiin kilistämään meidän kanssamme vaivojensa palkkioksi.

Oli jo aika nousta kannelle hengittämään puhdasta ilmaa, illan raitista ja suloista tuulta. Meri loisti kaukana yhä yhtä liikkumattomana ja raskaana, heijastellen lännen viimeisiä säteitä. Nyt tanssivat miehet huilun tahtiin, joka soitti vilkasta säveltä.

Tanssiessaan heittivät valaanpyytäjät meihin kulmiensa alta kissan silmäyksiä, joissa kuvastui puoleksi uteliasta pelkoa, puoleksi kesytöntä ylenkatsetta. Heidän kasvoillaan liikkuivat ilmeet, jotka merikarhuissa muistuttavat primitiivistä ihmistä, he tekivät hullunkurisia liikkeitä kaiken johdosta ja heidän eleensä olivat liiallisia niin kuin eläinten vapaassa tilassa. Joskus heittäytyivät he taapäin, aivan kaareviksi, sitten luonnollisen notkeuden ja kavalan tottumuksen voimasta kyykistyivät he köyristäen selkäänsä kuin suuret kissaeläimet, kun ne käyskentelevät päivän valossa. Ja he pyörivät kaikki heikon, viheltävän soiton, tuon hypähtelevän, lapsellisen lurituksen tahdissa, hyvin vakavina, komeillen tanssillaan, asetellen sirosti käsiään ja pyörähdellen jaloillaan.

Mutta Yves ja Goulven kävelivät yhä toisiinsa liittyneinä. He kiiruhtivat sanomaan kaiken sanottavansa, he vilkastuttivat viimeisen ja äärimmäisen keskustelunsa kulkua huomaten, että minä olin lähdössä. He olivat tavanneet toisensa viisitoista vuotta sitten, kun Yves vielä oli pieni lapsi, tuona päivänä, kun Goulven kulki Plouherzelin kautta piiloutuen kuin kiroissa oleva. Ja epäilemättä eivät he enää koskaan tapaisikaan toisiaan. Äkkiä heittäytyi kaksi toisiaan vartalosta kiinni pitävää tanssijaa maahan, yhä toisiinsa puristuneina, rimpuillen, koristen äkkinäisen raivokohtauksen vallassa. He koettivat upottaa veitsensä toistensa rintoihin, ja veri valahti jo laudoille punaisina läikkinä.

Kapteeni erotti heidät heti huimien heitä virtahevon nahasta valmistetulla ruoskalla.

No matter, sanoi hän; they are drunk! (Ei se mitään; he ovat päissään).

Oli aika lähteä. Yves ja Goulven syleilivät toisiaan ja minä näin
Goulvenin itkevän.

Kun me palasimme tyyntä merta pitkin etelän ensimäisten tähtien syttyessä kertoi Yves minulle veljestään:

— Hän ei juuri ole onnellinen. Kuitenkin ansaitsee hän aika lailla rahaa ja hänellä on pieni maja Californiassa, jonne hän toivoo saavansa palata. Mutta katsokaas, koti-ikävä tappaa hänet.

— — — Tuo kapteeni oli vannonut minulle tulevansa seuraavana päivänä vaimoineen päivälliselle minun laivaani. Mutta yöllä loittoni valaanpyytäjä ulapalle, katosi tyhjään äärettömyyteen, ja me emme tavanneet sitä enää.

LXXXVIII.

— Oletteko tekin tullut nostamaan rahojanne, rouva Quémeneur?

— Niin kai tekin, rouva Kerdoncuff?

— Missä teidän miehenne nyt purjehtii, rouva Quémeneur?

— Kiinassa, rouva Kerdoncuff, Kerguelenillä.

— Niin minunkin, rouva Quémeneur. Hänkin purjehtii siellä Venuksella.

Näin inisee kaksi särkynyttä naisääntä hämmästyttävin virein, Brestissä Voûtes-kadulla, hienon sateen langetessa.

Tuo Voûtes-katu on aivan täynnä naisia, jotka ovat odottaneet siellä aamusta saakka ruman graniittitalon edessä, jossa on "Merimiesten säästökassa". Brestin naiset, joita kylmä sade ei tympäise, keskustelevat kimeästi jalat vedessä, painautuneina surullisen kadun seiniä vasten, harmaassa sumussa.

On vuosineljänneksen ensimäinen päivä. He jonottavat maksuaan odotellen, ja olikin jo aika: rahaa puuttui kaikista suuren kaupungin pimeistä asunnoista.

Naiset, joiden miehet purjehtivat kaukana, saavat kohta maksumääräyksensä, palkan, jonka merimiehet jättävät heille.

Sitten menevät he juomaan. Vastapäätä on kapakka, joka on perustettu siihen aivan vartavasten. Sen nimi on: Perheen äideille, omistaja rouva Pétavin. Brestissä sanotaan sitä: Maksumääräysten kapakaksi.

Rouva Quémeneur, jonka kasvot ovat litteät kuin rahan kruunupuoli, leukapielet tukevat, vatsa pulloillaan, on puettu sadetakkiin ja mustaan tyllimyssyyn, jossa on siniset nauhat.

Rouva Kerdoncu'ff, sairaaloinen, vihertävä kuin lihakärpänen, näyttelee laihaa naamaansa hatun alla, jota koristaa kaksi ruusua lehtineen.

Sitä mukaa kuin aika lähestyy kasvaa juoppojen naisten joukko. Pankki on piiritystilassa, ovilla riidellään. Kohta avautuu luukku.

Siellä on Mariokin, Yves'n vaimo, tuossa iljettävän sekavassa joukossa pitäen pikku Pierreä kädestä. Hiukan arkana, tuntien olevansa surullinen, peläten hämärästi kaikkia noita naisia, antaa hän kiireisimpien kulkea ohitseen ja nojaa seinää vasten, sillä puolen, minne sade ei räisky.

— Astukaa toki sisään, pikku rouva, ettette kastelisi perin pohjin sievää pikku poikaanne.

Rouva Pétavin puhuu näin ilmestyen ovelleen, hyvin hymyilevänä:

— Saisiko olla jotain? Hiukan makeaa?

— Kiitos rouva, minä en juo, vastasi Marie, joka nähdessään kapakan vielä tyhjänä oli sentään tullut sisään peläten, että pikku Pierre saisi nuhan. — Mutta jos minä häiritsen, rouva — — —

Ei, varmasti hän ei häirinnyt rouva Pétavin'ia, jolla oli hyvä sydän, ja joka pyysi häntä istumaan.

Nyt tulevat sisään rouvat Quémeneur ja Kerdoncuff saatuaan ensimäiseksi rahansa, sulkevat sateenvarjonsa ja istuutuvat.

— Rouva, rouva, neljännes ja kaksi lasia!

On tarpeetonta sanoa mistä oli kysymys: vahvinta paloviinaa. Naiset juttelevat:

— No mitä tekee teidän miehenne sitten Kerguelenissä.

— Hän on märssypäällikkö, rouva Kerdoncuff.

— Niin on minunkin, hän on märssypääliikkö, rouva Quémeneur! Ja päälliköiden rouvat voivat mainiosti kilistellä keskenään. — — — Terveydeksenne, Victoire-Yvonne!

Naiset puhuttelevat jo toisiaan etunimillään. Lasit tyhjenevät.

Marie kääntää heihin kirkkaat silmänsä katsellen heitä äkkiä hyvin uteliaasti niin kuin eläintarhan asukkaita. Ja sitten tekee hänen mielensä lähteä pois. Mutta kadulla vuotaa sade virtanaan ja pankin oven edessä on vielä paljon väkeä.

— Terveydeksenne Victoire-Yvonne!

— Terveydeksenne, Françoise! Ja niin menee koko litra.

Naiset kertovat toisilleen pikku asioistaan: On kuitenkin vaikeaa saada rahat riittämään! Mutta minkäs sille! Leipuri saa ainakin odottaa ensi neljännestä. Teurastaja, no, hänelle maksetaan vähitellen. Tänään on maksupäivä; kuinkas ei ilottaisi hiukan?

— Minäpä, sanoi rouva Kerdoncuff hymyillen kiemailevan kaksimielisesti, minä en olekaan kovin onneton, sillä, tiedättekö? minulla on veteraani täysihoidossa, ja hän on satamakorpraali.

Se ymmärrettiin. Rouva Quérneneurin kasvoilla vilahti samanlainen hymy.

— Aivan niin kuin minullakin. Minulla on majoittaja. Terveydeksesi Françoise. (Naiset sinuttelevat jo). Hän on aika velikulta tuo minun majoittajani, jospa tietäisit — —!

Ja tuttavallisten tunnustusten kappale alkaa.

Marie Kermadec nousee. Onko hän kuullut oikein? Useat noista sanoista ovat varmasti tuntemattomia hänelle, mutta niiden sisältö on läpikuultava ja eleet selventävät sitä. Onko tosiaan naisia, jotka voivat puhua moisista asioista? Ja hän lähtee ulos ympäri kääntymättä, kiittämättä, aivan punaisena, tuntien, että kaikki veri on noussut hänen poskilleen.

— Näitkö tuon; mikähän sille tuli?

— Hiis, näethän, se on maalta, sillähän on vielä Bannalec'ilainen päähine, eihän se osaa käyttäytyä.

— Terveydeksesi, Victoire-Yvonne! Kapakka tulee väkeä täyteen. Ovella suljetaan sateenvarjoja, vanhoja sadetakkeja pudistellaan, joukko naisia tulee sisään, litrat kiertelevät.

Ja kotona on pienokaisia, jotka älisevät hätäytyneen shakaalin äänellä; kalpeita lapsia, jotka valittavat kylmää ja nälkää. — Mitäs siitä, maljasi; nyt on maksupäivä!

— — — Kun Marie tuli ulos näki hän huppupäähineisen naisryhmäin, joka oli vetäytynyt syrjään päästääkseen tunkeilevimman tungoksen ohi. Hän meni nopeasti heidän joukkoonsa ollakseen kunniallisessa seurassa. Siellä oli kylien vanhoja äitejä, jotka olivat tulleet nostamaan lastensa lähettämiä rahoja, ja jotka pysyttelivät pumpulivarjojensa alla arvokkain, yrmein kasvoin niin kuin talonpoikaisnaisella kaupungissa ollessaan on tapana.

Vuoroaan odotellessaan teki Marie tuttavuutta erään Kennézeau'laisen vanhuksen kanssa, joka kertoi hänelle poikansa, erään Astréen tykki-miehen tarinan.

Hän oli nähtävästi aikaisemmassa nuoruudessaan tehnyt samanlaisia tyhmyyksiä kuin Yveskin, ja sitten, iän karttuessa, oli hän täydellisesti vakaantunut; ei saa milloinkaan joutua epätoivoon merimiesten vuoksi. — —

Samapa se; mutta kiukuissaan Brestin naisille oli Marie tehnyt suuren päätöksen: palata Toulveniin, maksoi mitä maksoi, ja jo huomena; jos mahdollista.

Heti kotiin palattuaan rupesi hän kirjoittamaan Yves'lle pitkää kirjettä selittääkseen päätöstään. Récouvrancen vuokra oli tosin maksettu vielä kolmelta kuukaudelta ja Toulvenin pikku talo ei olisi kohtakaan valmis; mutta hän korvaisi sen kaiken työllä ja säästäväisyydellä: hän rupeisi silittämään ihmisille, poimuttamaan paikkakuntalaisten suuria kauluksia; se oli vaikeaa työtä, jonka hän tiesi onnistuvan hyvin taidokkaalla kaislalaitteella.

Sitten kertoi hän kirjeessään mitä uutta pilkku Pierre osasi sanoa ja tehdä. Hän kätki siihen, hyvin lapsellisin sanoin, suuren hellyytensä poissaolevalle, hän liitti siihen hiustukun, joka oli leikattu eräästä pienestä, ruskeasta, hyvin vallattomasta päästä, ja sulki lopuksi kaiken ohueen, paperiseen kirjekuoreen ja kirjoitti osotteen:

Herra Yves Kermadec, Märssypäällikkö Primauguet'lla, Etelämerellä, Ranskan konsulin huostaan Panamassa, lähetettäväksi laivan jälkeen.

Pieni kirje parka! Kenties se saapuikin perille? Se ei ole mahdotonta, sellaista on nähty. Viiden, kymmenen kuukauden kuluttua, hyvin likaisena ja amerikkalaisten leimojen peittämällä saapuu se ehkä uskollisesti perille tuodakseen Yves'lle hänen vaimonsa syvän rakkauden ja poikansa ruskeat kiharat.

LXXXIX.

Toukokuulla 1882.

— — — Tänä iltana oli tuuli alkanut valitella eteläisten merien yksinäisyydessä. Tuossa liikkuvassa äärettömyydessä, missä Primauguet nyt oleili, ajoivat pitkät, tumman siniset harjanteet toisiaan. Tuuli oli kosteaa, tuntui kylmältä.

Alhaalla, välikannella piti tylsämielinen Le Hir kiirettä saadakseen ennen yön tuloa ommelluksi ruumiin harmaisiin kangaspalasiin, jotka olivat purjeiden jätteitä.

Yves ja Barrada valvoivat hänen vierellään seisten työn kulkua vastenmielisyyttä osoittavin ilmein. Heidän oli pakko seistä aivan lähellä häntä, hyvin pienessä ruumishuoneessa, joka myöskin oli tehty pingotetuista purjeista, ja jonka ovea vartioi tykkimies hyökkäysmiekka kädessään.

Se, jota ommeltiin harmaisiin kangaskappaleihin, oli Barazère. Hän oli kuollut tautiin, jonka oli saanut Alger'ssa — eräänä iloisena yönä. — — Usein luultiin hänen jo parantuneen, mutta poistumaton myrkky pysyi hänen ruumiissaan, tuli alituiseen esille ja mursi hänet lopulta. Viimeisinä päivinä peittivät hirveät haavat hänen ruumiinsa, eivätkä hänen ystävänsä enää tulleet hänen luokseen.

Le Hir ompeli hänet kankaihin, sillä kaikki muut olivat kieltäytyneet peläten hänen tautiaan. Hän oli suostunut tekemään sen hänelle luvatusta viinineljänneksestä.

Laivan keinuminen horjutti häntä, häiritsi häntä toimessaan, vei ruumiin pois paikoiltaan ja hän tuli kärsimättömäksi odotellessaan viiniä, jonka saisi juoda.

Ensin jalat. Häntä oli neuvottu sitomaan ne tiukasti, painon vuoksi, joka ripustetaan niihin, että ruumis vajoaisi. Sitten ompeli hän jalkaa pitkin ylöspäin nousten. Vartaloa, joka oli kiedottu moniin, jäykkiin kangaspalasiin, ei näkynyt enää; vain kalpeat kasvot, kuoleman levossa ja vielä kauniina, rauhallinen hymy huulilla. Ja sitten nosti Le Hir rajulla tempauksella niidenkin päälle harmaan kangaspalan ja kasvot verhoutuivat ainaiseksi.

Barazèrellä oli iäkkäät vanhemmat, jotka odottivat eräässä Ranskan kylässä.

Kun työ oli loppunut läksivät Yves ja Barrada pois ruumishuoneesta, työntäen Le Hir'ea edelleen olkapäistä viedäkseen hänet pumpun luo pesemään käsiään ennen juomista.

He olivat kai vaihtaneet ajatuksia kuolemasta, sillä Barrada sanoi poislähtiessään bordeauxlaisella murteellaan:

— Jopa viimeinkin! Ihmiset, näetkös, ovat samanlaisia kuin eläimetkin: toisia syntyy, mutta ne, jotka ovat pakahtuneet — — —

Ja hän lopetti nauraen omaa nauruaan, joka kuului kumealta ja syvältä kuin mylvinä.

Hänen suussaan ei lause kuulostanut herjaukselta; hän ei vain osannut paremmin sanoa.

Olipa heilläkin molemmilla sydän kurkussa; he kaipasivat Barazèreä. Nyt oli tuo tauti, joka oli pelottanut heitä, suljettu, unohdettu. Heidän muistoissaan irrottautui tuo vainaja loppunsa saastaisuudesta, jalostui äkkiä, ja he näkivät hänet taas hänen voimiensa kukoistuksessa, he heltyivät häntä ajatellessaan.

XC.

Ei mikään oo' niin arka kuin matruusiparka, joka on ollut pesussa kaiken maailman vesissä.

Seuraavan päivän aamuna, auringon noustessa, oli tuuli yhä raikas ja virkeä. Primauguet viilsi vettä hyvin nopeasti täristen vauhdissaan, hypellen notkeasti ja voimakkaasti kuin mainio kulkija ainakin. Laivan etukeulassa puuhailivat vartiossa olevat miehet laulellen aamuvalmistuksissaan. Alastomine, vahvoine käsivarsineen antiikin patsaita muistuttaen peseytyivät he kylmässä merivedessä; he pistivät niskansa ja olkapäänsä sammioihin, peittivät rintansa valkealla saippuavaahdolla, ja liittyivät sitten kaksittain hangatakseen mukavasti toistensa selkiä.

Yht'äkkiä muistivat he vainajan, ja heidän iloinen laulunsa vaikeni. Sitäpaitsi näkivät he toisen ryhmän miesten nousevan kannelle vartioivan upseerin komentaessa ja järjestäytyvän riviin perälle kuin tarkastusta varten. He käsittivät nyt, miksi kaikki tulivat esiin.

Aivan uusi, pitkä lankku oli asetettu laivan laidalle, toinen pää ulos pistäen helposti kallistuvassa asennossa meren pinnan yli, ja alhaalta tuotiin kamala käärö, joka näytti hyvin raskaalta, harmaa kangastuppi, joka ilmaisi ihmisruumiin muodot.

Kun Barazère asetettiin pitkälleen pitkälle, uudelle lankulle ilman tukea vaahtoavien aaltojen yläpuolelle, paljastuivat kaikkien merimiesten päät viimeiseen tervehdykseen, perämies lausui rukouksen, kädet tekivät ristinmerkin — ja sitten, minun komennostani, kallistui lankku ja vedestä kuului suuren esineen synnyttämä kohaus.

Primaugnet jatkoi kulkuaan ja Barazèren ruumis oli pudonnut äärettömän syvään ja laajaan rotkoon, Suureen Valtamereen.

Silloin toistin minä Yves'lle, joka oli lähellä, aivan hiljaa eilisen lauseen kuin toruen:

— Ihmiset ovat kuin eläimet: Niitä syntyy uusia, mutta — — —

— Oi! vastasi hän. En minä sitä sanonut; hän se oli (Hän — Barrada, kuuli sen ja käänsi kasvonsa meihin päin. Hän itki katkeria kyyneliä).

Sillävälin katselivat muut huolestuneina taaksepäin, vanaveteen. Sattuu nimittäin, että jos hai on lähellä, nousee merenpinnalle veriläikkä.

Mutta mitään ei näkynyt; hän oli rauhassa laskeutunut alaisiin syvyyksiin.

Ääretön putous, ensin nopea kuin syöksyminen, sitten hidas, hidastuen yhä enemmän aina tihenevissä kerroksissa. Salaperäinen, monen penikulman matka tuntemattomiin rotkoihin, jossa tummeneva aurinko on kuin kelmeä kuu, joka vähitellen vihertyy, värisee ja katoaa. Ja silloin alkaa ikuinen pimeys; vedet nousevat nousemistaan, kasaantuvat kuolleen matkustajan päälle kuin veden paisumuksen vuoksi, joka kohoaisi tähtiin saakka.

Mutta siellä alhaalla on vaipuva ruumis menettänyt kamaluutensa; aine ei koskaan ole absoluuttisesti saastaista. Pimeässä lähestyvät sitä syvien vesien näkymättömät eläimet ympäröiden sen; salaperäiset korallit kietovat sen haaroillaan, syövät sen hyvin hitaasti elävien kukkiensa tuhansilla, pienillä suilla.

Merimiehen hautaa ei mikään inhimillinen käsi voi loukata. Se, joka on laskeutunut nukkumaan niin syvälle, on kuolleempi kuin mikään kuollut, hänestä ei koskaan nouse pinnalle mitään; hän ei enää koskaan tule sekaantumaan tuohan vanhaan ihmistomuun, joka maanpinnalla hakeutuu ja yhdistyy yhä uudelleen ikuisesti ponnistellen herätäkseen uuteen elämään. Hän kuuluu maanalaiseen elämään; hän siirtyy kivikasveihin, joilla ei ole väriä, hitaihin eläimiin, joilla ei ole muotoa, eikä silmiä. — — —

XCI.

Saman päivän iltana kuin Barazère haudattiin oli Yves tuonut ystävänsä Jean Barrada'n mukaansa minun huoneeseeni. He olivat ainoat koko entisestä joukosta: Kerboul ja Le Hello nukkuivat aikoja sitten meren pohjalla, laskeuduttuaan sinne keskellä nuoruuttaan. Toiset olivat siirtyneet kauppa-aluksiin tai palanneet kyliinsä: kaikki olivat hajallaan.

Yves ja Barrada olivat hyvin vanhoja ystäviä. Kun he olivat yksissä maissa, ei ollut hyvä ruveta vastustamaan heidän päähänpistojaan.

Minä näen heidät vielä istumassa vastapäätä minua, puoleksi samalla tuolilla huoneen pienuuden tähden, pitäen kiinni toisella kädellä tottumuksesta keinumiseen ja katsellen minua tarkkaavilla silmillään. Minä koetin nimittäin selittää heille sinä iltana, että ihmiset eivät ole samanlaisia kuin eläimet, puhua heille salaperäisestä mitä sitten? — — — Ja he, joiden muistissa tuo kuolema oli aivan tuoreena, kuuntelivat minua hämmästyneinä, jännittyneinä tuon suuren hiljaisuuden keskellä, joka on hyvin omituinen niinä iltoina, jolloin meri rauhoittuu, tyyneys, joka tekee taipuvaksi ymmärtämään käsittämättömänkin.

Vanhat, ikuisesti märehdityt määritelmät, joita minä selittelin heille, saattoivat vielä vaikuttaa heidän nuoriin aivoihinsa. Tuo kuolemattomuuden kurssi oli ehkä hyvin tyhmää, mutta se ei tehnyt heille mitään pahaa, päin vastoin.

XCII.

Meret, joilla Primauguet pysytteli, olivat melkein aina yhtä kuultavan siniset; olimme pasaadituulien ja loppumattoman kauniin-ilman alueella.

Joskus, mennäksemme saariryhmältä toiselle, täytyi kulkea päiväntasaajan yli suurten liikkumattomien vetten, jylhinä hohtavien ulapoiden päällitse.

Ja sitten kun elähyttävä pasaadituuli taas tarttui purjeihin jommallakummalla pallonpuoliskolla, kun Primauguet kuin heräten taas alkoi kulkea, silloin tunsi paremmin vastakohdan vaikutuksesta nopeasti kulkemisen viehätyksen, tenhon olla tuolla suurella, värisevällä, kallistelevalla aluksella, joka tuntui elävän, ja joka totteli ketteränä ja notkeana yhä edelleen vettä viiltäen.

Kun me lensimme itää kohti, tiukasti tuulessa, pasaadituulien alueella, silloin heittäytyi Primauguet tropiikin säännöllisiä, kuohupäisiä harjoja vasten päiväkausia, väsymättä, hypähdellen iloisesti kuin leikkivä kala. Kun me sitten palasimme takaisin myötätuulessa, aivan purjeiden peitossa, levittäen kaikki laajat valkeat siipemme, tuli meidän aina yhtä nopea kulkumme niin kevyeksi, niin luisuvaksi, ettemme enää tunteneet uivamme, tuntui kuin olisimme nousseet jonkunlaiseen lentoon ja laskumme oli kuin linnun liitelemistä.

Matruusien päivät olivat yhä jatkuvasti samanlaisia.

Joka aamu valtasi heidät ensiksi puhtauskiihko, joka tarttui heihin aamuhuudosta alkaen. Tuskin valveilla näki heidän hyppivän, kiiruhtavan mitä pikemmin alkamaan suursiivouksen. Aivan alasti, tupsulakki päässä, tai sitten puettuina taistelutrikoihin (pieni kaulasta riippuva kudottu kangaspala, melkein kuin pienen lapsen leukalappu) kiiruhtivat he valelemaan vedellä joka paikan. Pumput ruiskusivat, vesisaaveja heitettiin kaikin voimin. He kiiruhtivat heitellen vettä toistensa jaloille ja selkään; aivan vettä valuvina kaasivat he kaiken kaikki pestäkseen. Sitten hankasivat he kantta, joka jo oli aivan valkea, hiekalla, harjoilla, raapimilla saadakseen sen vielä valkeammaksi.

Heidät keskeytettiin, kun oli lähetettävä heidät raakapuille jotain aamumanöveriä varten, höllentämään etupurjeen reiviä tai korjaamaan purjeiden asentoa. Silloin pukeutuivat he kiiruusti, tavan vuoksi, ennen kuin kiipesivät ylös, ja toimittivat nopeasti vaaditun liikkeen kiireissään päästä alas huvittelemaan vedessä.

Tässä puuhassa käsivarret vahvenivat ja rinnat pullistuivat; sattuipa sellaistakin, että jalat kiipeemisen tottumuksesta muuttuivat tarttuviksi kuin apinoiden kädet.

Noin kahdeksalta oli pesuajan määrä loppua määrätynlaiseen rummun päristykseen. Silloin, sillä aikaa kuin paahtava aurinko kuivasi hyvin nopeasti heidän huuhtelemansa esineet, alkoivat he kiillottaa; kuparien, rautaosien, pienten solkienkin tuli loistaa peilikirkkaina. Jokainen asettui pienen hihnapyörän, pienen esineen ääreen, jonka ulkonäkö oli hänelle uskottu ja kiillotti sen huolellisesti peräytyen joskus ymmärtäväisin ilmein nähdäkseen joko se välkkyi ja näyttikö se hyvältä. Ja näiden suurten lasten ympärillä oli maailma, aina sama sininen ympyrä, heltymätön sininen ympyrä, välkkyvä syvä erämaa, jolla ei ollut äärtä, missä mitään ei muuttunut, missä mitään ei tapahtunut.

Ohitsemme ei kulkenut muuta kuin vallattomia lentokalaparvia, niin nuolen nopeita, että näki vain kiiltävät siivet, ja siinä kaikki. Niitä oli monta lajia: ensin suuria, sinertävän teräksen värisiä; ja sitten pieniä, harvinaisempia, jotka väriltään vivahtivat malvan ja pionin kukkiin. Niiden punertava lento hämmästytti, ja kun aioit ruveta katselemaan niitä oli se liian myöhäistä: pieni vesiläikkä värähteli vielä ja säkenöi auringossa kuin luotisateessa. Siinä ne olivat sukeltaneet veteen, mutta siinä ei niitä enää ollut.

Joskus halkoi fregatti — suuri salaperäinen lintu, joka on aina yksin — tavattoman korkealla ilman ääriä, ohjaten suoraan kapeilla siivillään ja saksimaisella pyrstöllään, kiiruhtaen kuin pyrkisi se päämäärään. Silloin näyttelivät matruusit toisilleen outoa matkustajaa, seurasivat sitä silmillään niin kauan kuin se oli näkyvissä, ja sen ohikulku merkittiin laivan päiväkirjaan.

Mutta laivoja, ei koskaan! Nuo Etelän meret ovat liian suuret, siellä ei kukaan tapaa toistaan.

Kerran oli tavattu pieni valtameren saari, jota valkea korallivyö ympäröitsi. Siellä asuvat naiset olivat lähestyneet ruuhillaan laivaa ja päällikkö oli antanut heidän nousta laivaan arvaten heidän tulonsa syyn. Heillä oli kaikilla ihmeteltävä vartalo, hyvin villit silmät tuskin avoimina liian raskaiden luomien välissä, hyvin valkeat hampaat, jotka heidän nauraessaan näkyivät kokonaan. Hyvin monimutkaiset piirrokset heidän punaisen vasken värisellä ihollaan muistuttivat hyvin monimutkaista, sinistä pitsiverkkoa.

Heidän käyntinsä oli keskeyttänyt päiväksi matruusien pidättyväisyyden. Ja sitten oli taas saari paennut tuskin nähtynä valkeine hiekkarantoineen ja vihreine palmuimeen, aivan pienenä, keskellä vesien suurta erämaata, eikä sitä ajateltu sen enempää.

Laivalla ei ollut ollenkaan ikävä. Työt ja huvit täyttivät päivän aivan riittävästi.

Määrätyillä tunneilla, meripalvelustaulukon edeltäpäin määrääminä päivinä, saivat matruusit avata kangassäkkinsä, missä heidän tavaransa olivat. — Sitä sanottiin säkeillä käymiseksi. Silloin levittivät he kannelle kaikki pikku tavaransa, jotka olivat ahdetut säkkeihin koomillisella huolella ja Primauguet'n kansi näytti yht'äkkiä kauppatorilta. He aukaisivat ompelupönttönsä, panivat järjestykseen tyvin taitavasti veistellyt ompelulaitteet korjatakseen vaatteensa, joita ainainen liikunto ja lihasten voima nopeasti kulutti. Oli meripoikia, jotka riisuutuivat aivan alasti vakavasti korjatakseen paitansa, toisia, jotka silittivät suuria kauluksiaan merkillisen menettelytavan avulla — istumalla pitkän aikaa niiden päällä; toisia, jotka ottivat kirjoituslaatikoistaan kellastuneita, rypistyneitä paperipaloja, joiden leimat viittasivat Bretagnen tai baskien maan kaukaisimpiin nurkkiin, ja alkoivat lukea äijien, sisarten, morsianten kirjeitä, heidän, jotka asuivat kotimaan kaukaisissa kylissä.

Ja sitten kuului hyvin erikoinen, pärisevä pillinpuhallus, joka sanoi: "Kootkaa säkit!" ja kaikki katosi kuin taikasanalla, kokoon käännettynä, sullottuna takaisin ruuman pohjalle, numeroituihin arkkuihin, jotka ankarat varastomiehet sulkivat rautaketjuilla.

Heitä katsellessa olisi saattanut erehtyä, heidän kärsivälliset, järkevät ilmeensä nähdessään, jollei olisi paremmin tuntenut heitä. Nähdessään heidät niin vajonneina pikku tyttöjen hommiin, nukkemaisten tavarain purkamiseen, oli mahdotonta kuvitella mihin kaikkeen nuo nuoret miehet kykenisivät kerran maihin päästyään.

Päivässä oli vain yksi välttämättömän surullinen hetki. Se sattui silloin, kun iltarukous oli lausuttu, kun bretonin ristinmerkit olivat tehdyt, ja kun aurinko oli laskenut; sillä hetkellä ajatteli varmasti moni heistä isänmaataan.

Näissäkin ihmeteltävän valon maissa on päivän ja yön välillä tuo epämääräinen hetki, joka on surullinen. Näinä hetkinä näki matruusien kasvojen tahtomatta kääntyvän viimeistä valojuovaa kohti, joka viivytteli lännen puolella, hyvin alhaalla, melkein veden reunaviivaa kosketellen.

Juovalla oli omat värivivahduksensa: Aivan näköpiirin yläpuolella paloi ensin tumma puna, hiukan kellahtava ylempänä; hiukan vaalean vihreää, vähäinen fosforiviiva, ja sitten suli se kohoten sammuneeseen harmauteen, varjon ja pimeyden vivahduksiin. Surullisen kellan viimeiset läikkeet viipyivät vielä merellä, joka vielä loisti siellä täällä ennen kuin sai yön himmeän värin. Tuossa päivän viimeisessä, vinossa silmäyksessä, jonka se heitti autioihin syvyyksiin, oli jotain synkkää, ja huolestuit tahtomattasikin vesien äärettömyyttä ajatellessasi. Se oli sisäisten kapinoiden ja sydämen ahdistuksen hetki. Se oli hetki, jolloin matruuseilla oli epäselvä aavistus siitä, että heidän elämänsä oli omituista ja luonnonvastaista, jolloin he ajattelivat eristettyä, hukkaan mennyttä nuoruuttaan. Joku kaukainen naiskuva kulki heidän silmiensä ohi, herpaisevan viehätyksen, suloisen hellyyden ympäröimänä. Tai uneksivat he, aistien äkillisen häiriön vallassa, mielettömistä hekuman ja alkohoolin juhlista, saadakseen vahinkonsa korvatuksi ja huumautuakseen ensi kerran kun heidät laskettaisiin vapaiksi maissa.

Mutta sitten saapui oikea yö, lämpimänä, tähtivaloisena, ja satunnaiset vaikutelmat unohtuivat; kaikki matruusit tulivat istumaan tai loikoilemaan laivan keulapuolelle ja alkoivat laulaa.

Laivalla oli märssymiehiä, jotka osasivat pitkiä, hyvin kauniita lauluja, joiden kertosäkeet kuorossa toistettiin. Äänet olivat kauniita ja raikuvia öiden kaikuvassa hiljaisuudessa.

Siellä oli myöskin vanha aliupseeri, joka aina kertoi pienelle, tarkkaavaiselle kuulijakunnalle loppumattomia juttuja. Ne olivat seikkailuja, jotka hyvin varmasti olivat kerran tapahtuneet jollekin komealle märssymiehelle, jonka rakastuneet prinssessat olivat vieneet linnoihinsa.

Ja Primauguet viilsi yhä vettä piirtäen jälkeensä pimeässä epäselvän, valkean vahtoviivan, joka vähitellen haihtui kuin meteorin pyrstö. Se kulki kaiket yöt levähtämättä ja nukkumatta, vain sen suuret siivet kadottivat iltaisin lokkimaisen valkeutensa ja taivaan hämärää valoa vasten piirtelivät ne jyrkin viivoin outoja varjokuvia kuin yölepakon siipien kaarteita ja niveliä.

Mutta kulki se kuinka hyvänsä, aina oli se keskellä samaa, suurta ympyrää, joka itkuisesti näytti uudistuvan, venyvän ja seuraavan sitä.

Joskus oli tuo ympyrä aivan musta ja sen horjumaton ääriviiva piirtyi selvästi, joka puolella pysähtyen taivaan ensimäisiin tähtiin, tai sitten lievensivät kaikki yhteen sulattavat höyryt äärettömiä ääriviivoja. Silloin tuntui siltä, kuin olisimme kulkeneet harmaansinisen, tahdikkaan pallon sisällä, jonka pakenevia pintoja ei koskaan ihmeekseen kohdannut.

Avaruus oli täynnä veden hiljaista loisketta, avaruus kohisi aina loppumattomasti, mutta jatkuvasti ja melkein hillitysti. Siitä lähti voimakas, käsittämätön ääni, niin kuin tuhatsoittimisesta orkesterista, joiden kieliä soittajat hiljaa hipaisevat hyvin salaperäisesti.

Joskus rupesivat etelän tähdet loistamaan hämmästyttävän kirkkaasti, suuret nebulosat säihkyivät kuin helmiäistomu, yön kaikki vivahdukset näyttivät läpikuultavina syttyvän outoon valoon, olisit luullut olevasi keskellä taikamaailmaa sillä hetkellä kun kaikki kirkastuu suuremmoiseen ylistykseen ja silloin sanoit itseksesi: Miksikä loistavat kappaleet noin, mitä tulee tapahtumaan? mitä siellä on? — — Mutta ei, ei tapahtunut mitään, koskaan, troopillinen seutu vain oli sellainen. Ympärillämme oli vain autio meri ja ainainen, ympyränmuotoinen avaruus, täydellisesti tyhjänä.

Nuo yöt olivat todellakin ihania kesäöitä, suloisia, suloisia, suloisempia kuin ihanimmat kesäkuun yömme. Ja ne tekivät hiukan levottomiksi kaikki nuo miehet, joista vanhimmat eivät olleet kolmenkaan kymmenen ikäisiä — — —

Nuo lämpimät hämärät toivat mukanaan rakkauden ajatuksia, joista ei olisi välittänyt. Olit lamautumaisillasi yhä vielä häiriötä tuottavissa unissa, tunsit tarvetta avata sylisi jollekin syvästi kaivatulle ihmisolennolle, puristaa häntä tuoreella, voimakkaalla, loppumattomalla hellyydellä. Mutta et tavannutkaan ketään, et mitään — — — Täytyi terästyä, pysyä yksin, kääntyä toiselle kyljelleen puukannen kovilla laudoilla, ajatella muuta, alottaa laulu — — ja silloin helisivät kauniit, iloiset tai surulliset sävelet vielä voimakkaammin meren tyhjyyden keskellä.

Kuitenkin oli keulakatolla hyvä olla ulapalla valvottaessa;, siellä sai täysin rinnoin hengittää yön raittiita tuulahduksia, neitseellisiä vihureja, jotka eivät koskaan olleet kulkeneet maan yli, jotka eivät tuoneet mukanaan mitään elimellistä, joilla ei ollut mitään tuoksua. Kun lepäili siinä, kadotti vähitellen tietoisuuden kaikesta paitsi nopeudesta, joka aina tuntuu huvittavalta silloinkin kun ei ole päämäärää, eikä tiedä minne matka vie.

Matruuseilla ei ollut päämäärää, he eivät tienneet, minne matka vei. Ja mitäpä hyötyä siitä olisi ollutkaan, kun heillä ei missään ollut lupa astua maihin? He eivät tienneet nopean kulkumme suuntaa, eikä erämaiden loppumatonta syvyyttä, missä he olivat. Mutta heistä oli hauskaa kulkea hyvin nopeasti suoraan eteenpäin sinertävässä pimeydessä, ja tuntea liitävänsä. Laulellen iltalaulujaan katselivat he kokkapuuta, joka aina syöksyi eteenpäin kaksine pienine sarvineen kuin jännitetty jousi, ja se hyppeli merellä joskus lipaisten kuohuvaa vettä kevyesti kuin lentokala.

XCIII.

Primauguet'lla oli rakas Yves'ni moitteeton niin kuin oli luvannutkin. Upseerit kohtelivat häntä hiukan erikoisella huomiolla hänen ryhtinsä ja käytöstapansa vuoksi, joka ei enää ollut samanlaista kuin muiden. Ja hän pysyi kaikesta huolimatta tuon raisun joukon etumiehenä, josta miehistön päällikkö sanoi ylpeästi:

— Ne, ne ovat puoleksi haikaloja; ne eivät pelkää mitään.

Hän oli taas palannut entiseen tapaansa tulla illalla, hiljaisin kissanaskelin minun huoneeseeni, niiksi hetkiksi, jolloin minä jätin sen hänen haltuunsa. Hän laittautui lukemaan minun kirjojani ja papereitani, tietäen, että hänellä oli lupa katsella kaikkea. Hän opetteli tuntemaan merikarttoja, huvittelihe merkitsemällä niihin määrätyt pisteet ja mittaamaan välimatkat. Hän kirjoitti hyvin usein vaimolleen ja sattuipa, että hänen tehtävien keskeyttämät pikku kirjeensä jäivät kulkemaan minun kirjeideni joukkoon. Löysin eräänä päivänä yhden, joka epäilemättä oli aiottu lähetettäväksi kaksinkertaisessa kuoressa, ja johon hän oli merkinnyt seuraavan, hullunkurisen osoitteen.

Rouva Marie Kermadec,

Vanhempiensa luona Trémeu'léssa, Toulvenissa, Bretagnen maassa, Susien pitäjässä, Oravien seurakunnassa, oikealla, suurimman tammen ala.

Oli vaikea kuvitella suurta Yves'ä kirjoittamassa tuollaisia pikku lapsen pakinoita.

Tämä oli hänen ensimäinen pitkä poissaolonsa avioliiton jälkeen. Kaukana ollen alkoi hän yhä enemmän ajatella tuota nuorta naista, joka jo oli paljon kärsinyt hänen tähtensä, ja joka rakasti häntä syvästi. Nyt näyttäytyi Marie hänelle, tuon välimatkan takana, aivan uudessa valaistuksessa.

XCIV.

Heinäkuussa — etelän talven pahana kuukautena — poistuimme me pasaadituulien alueelta laskeutuaksemme aina Valparaisoon saakka.

Siellä tuli minun jättää Primauguet ja nousta suureen purjelaivaan, joka palasi Brestiin maan kierrettyään.

Sen nimi oli Navarin ja sinne otettiin kaikki meidän laivamme miehet, joiden palvelusaika oli lopussa, muitten muassa Barrada, joka lähti Bordeaux'hon vyö täynnä kultaa mennäkseen naimisiin pienen, espanjalaisen morsiamensa kanssa.

Sanoin Yves'lle hyvästit hyvin kiireesti, niin kuin aina suositellen häntä kaikille, ja minä läksin Ranskaan Cap Hornin pitkää tietä.

XCV.

20 p. lokakuuta 1882.

— — — — —

Minä muistan tuon Bretagnessa vietetyn päivän. Me kolme, Marie, Anne ja minä kuljimme harmaan taivaan alla Toulvenin metsissä.

Pääni oli vielä täynnä sinisen meren aurinkoa ja nyt näin Bretagnen äkkiä, niin nopeasti, muutamassa tunnissa aivan kuin unissani merellä. — — — Minusta tuntui, että oivalsin sen viehätyksen ensimäistä kertaa.

Ja Yves jäi kauvas, Suurelle Valtamerelle.

Oli outoa tuntea hänen olevan niin kaukana ja olla itse yksin Toulvenin poluilla!

Me juoksentelimme kuin hassut vihreillä teillä, harmaan taivaan alla, naisten suuret huput tuulessa hulmuten. Yö oli jo tulossa, ja nyt tuli päivän viimeisen tunnin aikana poimia niin paljon kuin mahdollista bretonilaisia kanervia ja sanajalkoja, jotka aioin huomen aamuna viedä Pariisiin. Oi, noita lähtöjä, aina nopeita, kaikki muuttavia, verhoten surulla sen mikä jääpi, ja lennättäen sitten lähtijän tuntemattomaan tulevaisuuteen!

Nyt oli myöhäissyksyn suuri surumielisyys taas vallalla: ilma pysyy lämpimänä, vihreys vehmaana, melkein yhtä voimakkaana kuin troopillinen, mutta Bretagnen taivas pysyy harmaana ja synkkänä ja ilmassa tuntuu jo kuolleiden lehtien ja talven tuoksu — — —

Olimme jättäneet pikku Pierren kotiin päästäksemme nopeammin liikkumaan. Matkalla noukimme me viimeiset sormisienet, viimeiset punertavat lehdokit, viimeiset purtojuuret.

Uurtuneilla teillä, vihreässä yössä tapasimme me pitkätukkaisia vanhuksia, ja naisia, joiden verkaiset röiyt olivat kirjaillut silmäriveillä.

Tuon metsän keskellä oli salaperäisiä aukeamia. Kaukana näki metsäisten kukkuloiden kohoavan yksitoikkoisena linjana: aina tuo sama Toulvenin iätön näköpiiri, tuo sama taivaanranta, jonka kai keltitkin näkivät, maiseman viimeisten soppien hukkuessa harmaaseen hämärään, sinertäviin vivahduksiin, jotka kallistuivat mustaan.

Oi, rakas pikku Pierre, kuinka tulisesti sinua syleilinkään tullessasi Toulvenin tietä pitkin! Hyvin kaukaa olin nähnyt pikkumiehen, jota en tuntenut, ja joka juoksi minua vastaan hypellen kuin vuohi. Hänelle oli sanottu: "Sinun kummisi tulee tuolla", ja silloin oli hän alkanut juosta. Hän oli kasvanut ja kaunistunut, tullut jollain lailla yritteleväisen ja rajumman näköiseksi.

Tällä matkalla näin minä ensimäisen ja viimeisen kerran pienen Yvonnen, Yves'n tyttären, joka oli syntynyt meidän lähtömme jälkeen, ja joka viipyi maan päällä vain muutaman, lyhyen kuukauden ajan. Hän oli aivan Yves'n näköinen; samat silmät, sama katse. Omituinen yhdennäköisyys tuon pienen olennon ja suuren miehen välillä.

Eräänä päivänä palasi tuo pikkuinen siihen salaperäiseen seutuun, mistä oli tullutkin, erään lastentaudin vuoksi, josta ei vanha kätilö, eikä Toulvenin suuri ajattelijatar olleet ymmärtäneet mitään. Hänet kannettiin pois, kirkon luo, nuo silmät, jotka olivat samanlaiset kuin Yves'n, sulkeutuneina ainiaaksi.

Täällä metsässä olimme viettäneet kaksi vielä valoisaa tuntia. Vasta illallisen jälkeen menimme me Marien kanssa katsomaan kuun valossa kuinka pitkällä heidän uusi talonsa oli. —

Kaurapellon keskellä, jonka me kesäkuussa edellisenä vuonna olimme mitanneet, kohosi nyt Yves'n talon neljä seinää. Siinä ei vielä ollut akkunaluukkuja, ei permantoa, ei kattoa, ja kuun valossa näytti se rauniolta.

Me istuimme kivelle sen keskellä, ensi kertaa kahden kesken.

Oli sanomattakin selvää, että me puhelimme Yvestä. Marie kyseli minulta huolestuneena hänestä, hänen tulevaisuudestaan, arvellen, että minä tunsin paremmin kuin hän tuon miehen, jota hän jonkunlaisella pelolla jumaloi, häntä ymmärtämättä. Ja minä rauhoitin häntä, sillä minä olin hyvässä toivossa: Merikarhua puolsi hänen hyvä, kelpo sydämensä ja kun me vetoaisimme siihen, tulisimme me varmasti onnistumaan.

Anne näyttäytyi yht'äkkiä, tullen hiljaa kuuntelemaan ja säikäytti meidät.

— Oh, Marie! sanoi hän. Muuta paikkaa hyvin pian. Jospa näkisit kuinka ruma sinun varjosi on takaa päin.

Me emme todella olleet kiinnittäneet huomiota siihen. Kun kuu valaisi ainoastaan hänen päänsä ja päähineen siivet liikkuivat tuulessa, syntyi siitä hänen taakseen aivan uudelle seinälle suuren ja hyvin ruman lepakon kuva. Se oli jo riittävä onnettomuuden enne.

Toulvenissa soivat säkkipillit. Mennessämme majataloon, jonne he kaikki tulivat saattamaan minua, tuli meidän kulkea odottamattoman, kuun valaiseman juhlan kautta. Vietettiin rikkaiden häitä ja tanssittiin taivasalla, torilla. Minä pysähdyin Annen ja Marien kanssa katselemaan pitkän gavottirivin pyörinää ja liikuntoa, säkkipillin kimeän äänen säestäessä. Kirkas kuu valkaisi naisten päähineet, kun he kulkivat meidän ohitsemme kuin tuulen ja vauhdin kannattamina. Miesten rinnoilla näki kirjailtujen koruvöiden ja hopeahelyjen nopeasti vilahtelevan.

Toulvenin toisessa päässä oli myöskin väkeä. Ei tuntunut luonnolliselta tuo liike kylässä, keskellä yötä. Taas vilahtelevia päähineitä, jotka tunkeilivat paremmin nähdäkseen. Joukko pyhiinvaeltajia palasi Lourdesta ja he tulivat kylään virsiä veisaten.

— On tapahtunut kaksi ihmettä, herra. Saimme tiedon tänä aamuna sähköteitse.

Minä käännyin ja näin Pierre Kerbras'n, Annen sulhasen, joka ilmoitti tiedon minulle.

Pyhiinvaeltajat kulkivat ohi pitkät rukousnauhat kaulassaan. Perässä tuli kaksi kivuloista vanhaa naista, jotka eivät olleet parantuneet, ja joita nuoret miehet kantoivat käsivarsillaan.

Seuraavan päivän aamuna tulivat ukko Corentin, Anne ja Pikku Pierre pyhäpuvuissaan saattamaan minua Pierre Kerbras'n kärryillä Bannalec'in asemalle saakka.

Vaunuosastossa, johon minä nousin, istui jo kaksi vanhaa englantilaista naista.

Pikku Pierre pisti ikkunasta suudeltavaksi kultaiset persikkakasvonsa, ja purskahti nauruun nähdessään pienen sylikoiran, jota ladyt kantoivat vaakunoidussa matkaverkossaan. Hän oli kyllä suruissaan minun lähtöni takia, mutta tuo pieni koira säkissä oli hänestä niin hullunkurinen, ettei hän voinut olla sitä ajattelematta. Ja vanhat ladyt hymyilivät myöskin sanoen, että pikku Pierre oli a very beautiful baby [hyvin kaunis lapsi].

Ja sitten loppui oloni Bretagnessa pitkäksi aikaa, olin viettänyt siellä parikymmentä tuntia ja seuraavana aamuna oli se jo kaukana minusta.

XCVI.

Yves'n kirje.

Melbourne, syyskuulla 1882.

Rakas Veli!

Ilmoitan teille saapuneemme Australiaan. Matkamme oli kerrassaan kaunis ja huomenna lähdemme Jaapaniin, sillä tiedättehän, että olemme saaneet määräyksen tehdä pienen kierroksen siinä maassa.

Löysin täällä kaksi kirjettä teiltä ja kaksi vainioltanikin, mutta minulla on hyvin kiire saada lukea se, jonka te kirjoitatte Toulvenissa käytyänne. Rakas Veli! Teidän sijaisenne laivalla on aivan samanlainen kuin tekin; hän on hyvin hyvä merimiehille. Mitä taas herra Plumkettin sijaiseen tulee, on hän hyvin ankara, vaikkei minua kohtaan. Herra Plumkett sanoi minulle, että hän oli suositellut minua sijaisellenne lähdettäissä, ja se on seikka, jonka minä kyllä uskon. Muut ja laivalääkäri ovat yhä entisiä he puhuvat minulle usein teistä ja kyselevät teistä uutisia.

Päällikkö on antanut aliperämiehen tehtävät minun suoritettavikseni, sitten kun me hautasimme mereen Marsano paran, nizzalaisen, jonka tapasimme eräänä aamuna kuolleena riippuverkossaan kun aamuhuuto soi. Ja minä pidän paljon siitä toimesta.

Rakas veli! Kaksi kertaa ovat merimiehet päässeet kävelylle maihin San Franciscossa, ja tiedättekö, että minä teidän poissaollessanne en ilmoittautunut halukkaaksi. Kerronpa vielä, että märssymiehet ovat tapelleet aikalailla toisena yönä, saksalaisten kanssa ja tehneet pahoja puukolla.

Minä kerron teille myöskin, että teidän korttianne ei vielä ole otettu pois teidän huoneenne ovelta, ja minä luulen, että se nyt unohtuukin kokonaan. Silloin minä teen iltaisin kierroksen perävälikannen kautta kulkeakseni siitä ohi.

Ensi vuonna, kun me taas tapaamme toisemme, toivon minä saavani pitkän loman mennäkseni tervehtimään vaimoani ja pikku Pierreä ja pikku tytärtäni; mutta sekin tulee olemaan kovin lyhytaikuista ja minä en tule samaan rauhaa, ennen kuin saan eläkkeeni. Kun taas toiselta puolen olen kyllin ansiokas luopuakseni sinikauluksisista, lähtee pikku Pierreni pian sotapalvelukseen vuorostaan, tai saan minä ehkä paikan itselleni tuolla lammikon puolella, kirkon luona; tiedättehän mitä paikkaa minä tarkoitan.

Rakas veli! Te luulette kai, että minä rupean teidän tavoillenne? Ei, minä vakuutan teille, minä ajattelen aivan samoin kuin ennenkin olen ajatellut.

Mitä taas kookospäihin [Hyvin rumia ihmisen päitä. Caledoniaan karkoitetut valmistavat niitä kookospähkinöistä, joille he laittavat silmät, hampaat ja hiukset. Yves aikoi asettaa niitä talonsa porraskäytävään Toulveniin.] tulee, luulen että ne ovat menneet, sillä me emme kuljekkaan Caledonian kautta. Mutta ehkäpä minä myöhemmin pääsen palaamaan sinne niitä ostamaan. Jos te purjehditte Juan-lahden kautta, tekisitte minulle suuren ilon menemällä Vallauris'iin ostamaan minulle kaksi sellaista kynttiläjalkaa kuin siellä tehdään, ja joilla on pää kuin Ranskan papukaijoilla[Pöllönmuotoiset kynttiläjalat]. Minua huvittaa suuresti asettaa sellaiset huoneeseeni. Minulla on hyvin kiire, veli, sisustaa pikku taloni.

Kaikenlaisista seikoista, jotka minua aamulla herätessäni huolettavat, surettaa minua enimmän se, ettei minun äitini tahdo tulla Toulveniin asumaan. Minusta tuntuu, että jos minä voisin saada lomaa mennäkseni häntä hakemaan tulisi hän varmasti minun kanssani. Mutta toiselta puolen ei Plouherzelissä enää olisi ketään ja sitä asiaa olen mieluimmin ajattelematta, sillä Plouherzelhan on minun oikea kotimaani, tiedättehän. Jos minä voisin uskoa sen, mitä te usein sanoitte minulle eloon heräämisestä sitten kun on kuollut, on varmaa, että minä vielä olisin jokseenkin onnellinen. Mutta katsokaas, minä huomaan selvästi, ettette te itsekään usko siihen liiaksi. Kuitenkin tuntuu minusta hullunkuriselta, että minä pelkään kummituksia, ja luulenpa melkein, veli, että tekin pelkäätte niitä.

Pyydän teiltä kovasti anteeksi, että lähetän teille näin likaisen lehden, mutta se ei ole kokonaan minun vikani. Ymmärrättehän, ettei minulla enää ole teidän pöytäänne käytettävänä kirjeiden kirjoittamiseen kuin upseerilla. Minä kirjoitin teille hyvin rauhassa yövartioni lopulla etukannen arkulla ja silloin kaatoi tyhmä Le Hir kynttiläni. Minulla ei ole aikaa kirjoittaa omaa pientä käsialaani niin kuin joskus, tiedättehän, sitä, jota te piditte kauniina. Kirjoitan hyvin kiireesti ja pyydän sitä anteeksi teiltä.

Me lähdemme huomen aamuna, päivän vaietessa Jaapanin maahan, mutta minä lähetän kirjeeni teille luotsin mukana, joka tulee viemään meidät ulos satamasta. Minä lopetan syleillen teitä monta kertaa sydämeni pohjasta.

Veljenne

Yves Kermadec.

Rakas veli, en osaa sanoa kuinka paljon teistä pidän.

Yves.

XCVII.

Joulukuulla 1882.

— — — Minä kävelin Bordeaux'n rantalaiturilla. Joku erittäin hyvin puettu herra tuli minun luokseni hattu kädessä, käsi ojennettuna: Barrada! — Barrada aivan muuttuneena, musta parta leikattuna. Hän oli unohtanut yhden neljättä vuoden ikänsä varmaankin samalla kertaa kuin sinisen kauluksensa. Posket olivat huolellisesti ajellut, viikset nousemassa, ilme kuin kaksikymmenvuotiaan, nuoren rakastajan.

Hänen kasvonsa olivat yhä yhtä kauniit ja jalopiirteiset, mutta miellyttävämmät ja lempeämmät, kuin syvän ilon kirkastamat.

Hän oli vihdoinkin mennyt naimisiin pienen espanjalaisen morsiamensa kanssa. Hänen vyönsä kullalla oli talous perustettu ja hänestä oli tullut laivan lastaaja, epäilemättä sangen tuottava ammatti, jossa hän käytti ihmeellisen hyvin hyödykseen suurta voimaansa ja kykyään selvitellä asioita. Hänelle täytyi valalla luvata, että kun Primauguet palaisi, kävisin minä Yves'n kanssa Bordeaux'n kautta häntä tervehtimässä.

Hän oli onnellinen, hän!

Tämän merikarhun uran loppu antoi minulle miettimisen aihetta. Kyselin itseltäni, eiköhän Yves parkanikin, jolla oli yhtä hyvä sydän, ja joka oli varmasti paljon vähemmän rikkonut säädyllisyyden lakeja, eiköhän hänkin voisi jonain päivänä tulla hiukan onnelliseksi. — — —

XCVIII.

Sähkösanoma. Toulon, 3 p. huhtik. 1883. Yves Kermadec, Primauguet, Brest.

Olet nimitetty aliperämieheksi. Onnittelen.

Pierre.

Se oli hänen iloinen tulotervehdyksensä, hänen saapumisjuhlansa, sillä vain neljäkolmatta tuntia sitten oli Primauguet, palattuaan pitkältä retkeltään Suurella Valtamerellä, heittänyt ankkurinsa Ranskan vesiin.

Ja noita kultanauhoja, jotka minä lähetin Yves'lle sähköteitse, ei hän kastellutkaan niinkuin ennen liinanauhansa. Ei, ajat olivat muuttuneet; hän piiloutui välikannelle, nurkkaan, missä hänen säkkinsä ja arkkunsa olivat, ja jota hän piti kuin kotinaan. Nopeasti kiiruhti hän sinne ollakseen aivan yksin nauttimassa ilostaan, lukemassa tuota onnen tuojaa, pientä, sinistä paperia, joka aukaisi hänelle aivan uuden aikakauden.

Se oli niin kaunista, niin odottamatonta hänen entisen, huonon käytöksensä jälkeen!

Olin ollut Parisissa pyytämässä tuota suosionosoitusta, vehkeilemässä aikalailla ottoveljeni puolesta taaten hänen tulevan käytöksensä. Jalomielinen nainen oli mielellään suostunut käyttämään asiani hyväksi voimakasta vaikutusvaltaansa ja niin oli Yves'n nimitys hankittu kuin rynnäköllä, vaikka se olikin vaikeaa.

Ja Yves ei tahtonut lakata tarkastelemasta onneaan kaikilta puolin. — — — Ensiksi, sensijaan että olisi saanut pyytää lyhyen loman, josta ehkä olisi paljonkin tingitty — lähti hän nyt kultakaluunoineen suoraan Toulveniin. Häntä pidettiin käytettävänä vähintään kolmen ehkä neljänkin kuukauden aikana, hän saisi viettää koko kesän vaimonsa ja poikansa kanssa pienessä, valmiissa talossaan, missä häntä juuri odotettiin lopullista sisustusta varten. — Ja sitten olisivat he hyvin rikkaita, mikä ei pilaisi mitään. — — —

Ei, koskaan harhailevan elämänsä aikana, aina työssä ja tuskassa, — ei hänellä ollut ollut niin ihanaa hetkeä, ei niin suurta iloa kuin se, jonka hänen veljensä Pierre juuri ilmoitti hänelle sähköteitse. — — —

XCIX.

Kun tuulet taas veivät minua Bretagnea kohti olivat toukokuun viimeiset päivät, Bretagnen kevään ihanin aika menossa.

Yves on ollut jo kuusi viikkoa pienessä talossaan Toulvenissa huonettani järjestämässä, panemassa kaikkea kuntoon minun tuloani varten.

Laiva, jolla purjehdin, on jättänyt Välimeren noustakseen valtamerta pitkin pohjoisia satamia kohti, riisuakseen aseensa Brestissä.

18 p. toukokuuta. Merellä. — Nyt tuntee jo Bretagnen lähenevän. On vielä kaunista, tuollainen bretonilainen kaunis ilma, joka on tyyni ja surumielinen. Avara meri on vaaleansininen, suolainen ilma raitis tuoksuen levältä; kaiken yllä on kuin hyvin läpinäkyvä, hyvin laaja, sinertävä sumuverho. Kello kahdeksan aamulla kuljemme Penmarck'in niemen ohi. Keltiläiset graniittipaadet, surulliset rantakalliot selvenevät vähitellen ja lähenevät.

Nyt tulee oikeita sumuvalleja — hyvin keveää, keväistä usvaa — jotka laskeutuvat kaikkialle peittäen näköpiirin etäisimmät osat.

Kello yksi purjehdimme Toulinguets'in ohi, ja sitten saavumme Brestiin.

19 p. toukokuuta. — Viikon loma. Keskipäivällä olen junassa, matkalla Toulveniin.

Sataa koko matkan bretonilaisella maaseudulla. Niityillä, varjoisissa laaksoissa on kaikki vettä täynnä.

Bannalec'ista Toulveniin on tunnin ajomatka. Katse eteenpäin suunnattuna haen minä graniittikirkon tornia vihreän näköpiirin perältä.

Nyt se näkyy, syvästi kuvastuen, alassuin, jylhään lampeen. Kaunis ilma on palannut ja taivas kalpea, sininen.

Toulven! Vaunut pysähtyvät. Yves odottaa minua siellä pitäen pikku
Pierreä kädestä.

Me katselemme toisiamme — ja meitä rupeaa naurattamaan yht'aikaa, viiksiemme vuoksi. Ne muuttavat kasvomme ja me olemme toisistamme hullunkurisen näköisiä. Me emme ole nähneet toisiamme sen jälkeen kun merimiehet saivat luvan pitää niitä. Yves ilmaisee mielipiteenään että ne tekevät meidät paljon "reilumman" näköisiksi.

Sitten sylellemme me toisiamme.

Kuinka hän on yhä kaunistunut, tuo pikku Pierre; tullut suuremmaksi ja voimakkaammaksi! — — — Me lähdemme yhdessä kulkien Toulvenin kylän läpi, missä ihmiset tuntevat minut, ja tulevat ulos oviensa eteen katsomaan saapumistani. Me astumme pitkin harmaata, ahdasta katua, jota satavuotiset talot paksuine graniittiseinineen reunustavat. Minä tunnen vanhan pöllön kasvot, jotka olivat läsnä kummipoikani syntyessä; ne tervehtivät minua avoimesta akkunasta. Suuria päähineitä, kauluksia, helyillä koristettuja pukuja eroittautuu syvissä ikkuna-aukoissa, mustaa taustaa vasten, ja tuo kaikki tuo mieleen ohi kulkiessa vaikutelmia vanhoista, kuolleista ajoista, jotka ovat Bertagnelle ominaisia.

Pikku Pierre, jota me talutamme, astelee jo kuin mies. Hän ei ole vielä sanonut mitään hiukan liikutettuna tulostani, mutta nyt hän alkaa jutella, kohottaa minua kohti pyöreät kasvonsa ja katselee jo minua kuin ystävää, jolle tekee selkoa mietteistään. Pieni, pehmeä ääni, jota en vielä ole paljoa kuullut. Miten bretonilaista hänen murteensa onkaan!

— Kummi, toitkos minulle lampaan?

Onneksi olin muistanut tuon viimevuotisen lupauksen. Pyörillä kulkeva lammas pikku Pierrelle oli minun laukussani. Ja minä toin myöskin Ranskan papukaijan muotoiset kynttiläjalat, jotka olin luvannut toiselle, suurelle lapselleni — Yves'lle.

Siinä onkin aivan uusi talo iloisena ja valkoisena bretonilaismallisine ikkunakehyksineen, vihreine akkunaluukkuineen ja ullakko-ikkunoineen ja taustalla metsien vyö.

Me astumme sisään. Alhaalla keittiössä suurine liesineen odottavat
Marie ja pikku Corentine meitä.

Mutta Yves pyytää minua heti nousemaan ylemmäs, sillä hänellä on kiire näyttää minulle heidän kaunista, valkeaa huonettaan musliiniuutimineen ja kiillotettuine kirsikkapuisine huonekaluineen.

Ja sitten avaa hän toisen oven:

— Nyt, veli, olette te kotonanne!

Ja hän katselee minua huolissaan huoneen tekemästä vaikutuksesta kaiken sen vaivan jälkeen, mitä hän ja hänen vaimonsa ovat nähneet saadakseen sen mieleni mukaiseksi.

Astun sisään liikutettuna. Minun huoneeni on aivan valkoinen ja siellä tuntuu suloinen tuoksu; kaikkialla on kukkia, joita he ovat hakeneet kaukaa minua varten: maljakoissa uunilla resedakimppuja ja suuria tuoksuherneryhmiä, ja tulisija on täynnä kanervia.

He eivät ole millään lailla saattaneet asettaa sinne vanhoja huonekaluja, bretonilaista rojua, ja he pyytävät sitä anteeksi, koska eivät mielestään ole löytäneet mitään kyllin kaunista minulle. He ovat ostaneet minulle Quimper'ista samanlaisen vuoteen kuin heillä itselläänkin on, vuoteen kirsikkapuusta, joka on vaaleaa, iloisaa, hiukan punertavaa. Pöydät ja tuolit ovat samaa ainetta. Pienimmätkin yksityiskohdat ovat hellyydellä järjestetyt; seinillä on kultaisissa raameissa minun vanhoja piirustuksiani ja suuri valokuva Saint-Pol-de-Lèon'in kellotapulista, jonka minä olin antanut Yves'lle siihen aikaan kun me yhdessä purjehdimme sumuisella merellä.

Permantolaudat olivat puhtaat kuin tuore puu:

— Katsokaas, veli. Se on valkea kuin laivan kansi, sanoi Yves, joka on itse valaissut kaikki perin huolellisesti ja riisuen kenkänsäkin rappuja noustessaan, ettei likaisi niitä.

Minun täytyy nähdä kaikki, käydä kaikkialla, ullakollakin, mihin perunat ja kalat ovat talveksi ladotut, vieläpä portaitten eteisessäkin, johon kuin merimiehen lahjaksi Neitsyen kappeliin, on ripustettu pienoiskokoinen, Primauguet'n märssykorissa joutoaikoina veistetty laiva, ja sitten vielä puutarhassa, missä mansikat ja vihannekset alkavat versoa aivan tuoreiden käytävien vierellä.

Nyt me olemme aterialla, Yves, Marie, pikku Corentine, pikku Pierre ja minä, hyvin valkean pöytäliinan ympärillä, jolle päivällinen on katettu. Yves, veljeni Yves tuntee olonsa yht'äkkiä naurettavaksi ja hätääntyy talon isännän osassaan. Silloin on minun velvollisuuteni leikata paisti, ja koska se tapahtuu ensi kertaa eläissäni, sekaannun minäkin.

Tällä päivällisellä syön minä tehdäkseni heille mieliksi, mutta tuo täydellinen onni, jonka tunnen tässä lähelläni, ja johon minä olen jonkun verran syypää, tuo syvä kiitollisuus, mikä minua ympäröipi, kaikki tuo vaikuttaa minuun hyvin omituisesti. Olo näin harvinaisessa ympäristössä tuntuu minusta oudolta kuin suloinen uutuus.

— Kuulkaahan, sanoi Yves minulle hiljaa ja salaisesti, nyt käyn minä kirkossakin sunnuntaisin hänen kanssa.

Ja hän nyökkää vaimoonsa päin kasvoilla lapsellisen alistumisen ilme, mikä tuntuu hyvin hullunkuriselta hänen tavalliseen vakavuuteensa nähden. Muuten on hänen käyttäytymisensä Marieta kohtaan kokonaan muuttunut, ja minä olin nähnyt sisään astuessani, että rakkaus lopultakin oli vakaasti asettunut tähän uuteen taloon. Siispä ei minun rakkailla ystävilläni ole parempaa odotettavissa maan päällä, tai niin kuin Yves sanoo: pitäisi vain osata seisauttaa ajan kello, ettei tuon täyttyneen unelman suuri ilo enää häviäisi.

Hekin ovat vaiteliaita onnessaan, aivan kuin luulisivat pelottavansa sen pois liian äänekkäästi tai iloisesti puhumalla.

Muuten keskustelemme vainajista: pienestä Yvonnesta, joka poistui viime syksynä odottamatta Primauguet'n paluuta, ja jota Yves ei ollut koskaan nähnyt, ja sitten ukko Corentin parasta, hänen isoisästään, joka erkani elämästä joulukuun pakkasten aikana.

Marie kertoo:

— Viimeisinä aikoina tuli hän hyvin kiukkuiseksi, hän, joka oli niin lempeä mies. Hän sanoi, ettemme me osanneet hoitaa häntä ja hän kyseli lakkaamatta poikaansa Yves'ä: "Oi, jos Yves olisi täällä, hän auttaisi minut vahvoilla käsivarsillaan kääntäessään minua vuoteessa." Koko viimeisen yön kutsui ukko häntä lakkaamatta.

Ja Yves jatkaa:

— Se, mikä tuottaa minulle enimmän surua isäämme ajatellessamme, on että me olimme hiukan vihoissamme sinä päivänä kun minä läksin. Tiedättehän, tuon jaon vuoksi? Te ette voi uskoa, veli, kuinka usein se tulee mieleeni; tuo väittely hänen kanssaan — — —.

Päivällinen on lopussa, tulee ilta, pitkä lämpöinen toukokuun ilta. Me kuljemme, Yves ja minä, kirkolle päin, käydäksemme katsomassa valkeata ristiä, joka seisoo siellä kukkaisen kummun päällä.

Yvonne Kermadec, kolmetoista kuukautta.

— Hän kuului olleen aivan minun näköiseni, sanoo Yves.

Ja tuo pikku vainajan yhdennäköisyys saa hänet hyvin miettiväiseksi.

Katsellen ristiä, kumpua ja kukkia me ajattelemme molemmat tuota ihmettä: pikku tyttöstä, joka oli hänen vertaan, hänestä lähtenyt, jolla oli samanlaiset silmät ja siis — — — luultavasti samanlainen sielukin kuin hänellä, ja jonka Bretagnen maa on saanut jälleen haltuunsa. On kuin olisi joku osa hänestä itsestään jo joutunut maan omaksi, kuin ikuiselle tomulle annettu ennakkomaksu.

Neljän vuoden kuluttua ei tuota pientä, jo kaukaa näkyvää ristiä enää ole; Yvonne, hänen kumpunsa ja kukkasensa viedään pois. Hänen pienet luunsakin sekoittuvat toisiin, entisiin, luukammiossa kirkon alla.

Neljä vuotta on vielä näkyvissä tuo risti, ja siitä lukee kävijä tuon pikku tyttösen nimen. — — —

Se on aivan lammen rannalla; se kuvastuu syvään, nukkuvaan veteen korkean, harmaan tornin rinnalla. Kummulla kokoontuvat kukkivat orvokit valkeiksi kimpuiksi, jotka jo himmenevät lähestyvässä yössä. Lampi on kuin peili, kalpean keltainen, kuolevan valon värinen niin kuin taivas auringon laskiessa, ja ympärillä näkyy suurten metsien jo tummentunut juova.

Hautojen kukat levittävät hentoja, iltaisia tuoksuja. — — Lämmin rauha ympäröi meidät ja tuntuu tihenevän. — — —

Kaukaa kuuluu pöllöjen ääni, kun ne kutsuvat toisiaan, Yvonnen valkoisia orvokeita ei enää näy. — — — Kesäyö on tullut.

Silloin saa voimakas ääni meidät yht'äkkiä säpsähtämään, kun me juuri ajattelimme kuolleita yön hiljaisuuden keskellä. Angelus soipi aivan lähellä, meidän yläpuolellamme kellotornissa ja ilman täyttää vasken raskas värinä.

Kuitenkaan emme ole nähneet kenenkään menevän kirkkoon, joka on suljettu ja pimeä.

— Kuka soittaa? kysyi Yves huolestuneena, kuka nyt voipi soittaa? En ainakaan minä tahtoisi sitä tehdä. Varmasti en menisi kirkkoon tällaiseen aikaan, en edes kaiken maailman kullastakaan!

— — — Me lähdemme pois kirkkomaalta, siellä on aivan liiaksi ääntä. Angelus kuuluu oudolta siellä; se herättää odottamattomia kaikuja lammen vedessä, kuolleitten kumpareilla, yössä. Emme me suinkaan pelkää pientä hautaa valkeine orvokkeineen, vaan nuo toiset, nuo nurmimättäät ympärillämme, nuo vieraat kummut. — — —

Kello käy kymmenettä. — Tulen nukkumaan ensimäisen yöni Yves-veljeni katon alla.

Kello on yli kymmenen. — Olemme jo toivottaneet hyvää yötä toisillemme, ja nyt hän taas avaa oveni.

— Nuo kukat; ne saattaisivat ehkä vahingoittaa teitä, tulimme ajatelleeksi. — — —

Ja hän vei pois kaikki, resedat, hajuherneet, kanervakimputkin.

C.

Ajan kello jatkaa kulkuaan, kulkeepa hyvin nopeastikin. Lomaviikkoni loppuu kohta.

Jokapäivä metsässä. — Loistavan kaunis ilma. — Kanervat, sormisienet, punaiset lehdokit, kaikki kukkivat.

Sunnuntaina oli suuri armojuhla; kaikkein kuuluisimpia tällä puolen Bretagnen. Sitä vietettiin Notre Dame de Bonne Nouvelle'n luona, kirkon, joka on yksin metsien keskellä aivan kuin se olisi sinne nukahtanut ja unohdettu keskiajalta saakka.

Eilen, lauantaina olimme me sattumalta istuutuneet varjoon, kirkon luo, Yves, pikku Pierre ja minä keskipäivän suuren rauhan aikana. Hyvin hiljainen paikka, jonka yläpuolella satavuotiset tammet ja lehmukset kietoivat yhteen paksut, sammaleiset oksansa kuin käsivarret.

Kaksi naista oli saapunut, toinen nuori, toinen hyvin vanha ja raihnas. He olivat puetut rospordenilaiseen tapaan ja olivat nähtävästi kulkeneet pitkän matkan. Heillä oli suuret avaimet käsissään.

He aikoivat avata vanhan pyhäkön, joka on suljettu ympäri vuoden ja valmistaa alttarin huomista juhlaa varten.

Kirkon ikkunoiden ja puiden vihreässä puolihämärässä näimme heidän puuhailevan vanhojen mies- ja naispyhimysten ympärillä tomuttaen ja pyyhkien niitä, ja lakaisevan sitten kalkin ja pölyn peittämän kivipermannon.

Neitsyt Marien jalkojen juureen oli säälistä asetettu kuolleen kallo, joka oli löydetty maan sisästä metsässä. Haljennut, vihertynyt kallo katseli meitä kappelin perältä kahdella mustalla silmäkuopallaan.

— Sano, kummi, mikä tuo on? — — — Onko se löydetty maasta tuo möhkäle, sano?

Pikku Pierrelle tuottaa hämärää huolta tuo esine, jollaista hän ei ole koskaan ennen nähnyt, ikäänkuin se olisi hänelle kamalien, maan alla asuvien esineryhmien ensimäkien ilmestysmuoto. — — —

Hiukan surumielinen, mutta erinomainen ilma tuona armojuhlapäivänä.

Kymmenen tuntia ovat säkkipillit soineet kappelin edessä suurten tammien alla — ja gavotit ovat pyörineet sammalikossa.

Minä en tiedä mikä tekee bretonilaiset kesät surumielisiksi, en tiedä kuinka sanoisin. Se on kai monenlaisten seikkojen yhteisvaikutus: noiden pitkien, lämpimien päivien viehätys, päivien, jotka ovat harvinaisempia kuin muualla ja nopeammin kuluvia; korkeat, tuoreet heinikot, joissa on ylenpalttisesti värikkäitä kukkia, ja sitten tunne nukkuvasta menneisyydestä, joka on levinnyt kaikkialle.

Vanha Toulvenin paikkakunta, suuret metsät, joissa on mustia kuusia, Pohjolan puita, tammien ja saarnien seassa; bretonilaiset maaseudut, jotka aina näyttävät olevan menneisyyteen uponneet. — —

Suuret kivet, joita peittää harmaa naava, hieno kuin vanhusten parta, kentät, missä grafiitti silloittaa vanhan maanpinnan, joka kasvaa täynnänsä punertavia kanervia.

Tuo seutu tuo minulle rauhan, tyytymyksen vaikutelmia; kaihoa täydelliseen lepoon sammaleen alla metsäkappeleiden juurella. Ja Yves'n mielessä on tuo paljon hämärämpää, paljon selittämättömämpää, mutta myöskin paljon voimakkaampaa niin kuin minunkin sielussani lapsena ollessani.

Kun näkee meidät näin kahden istumassa täällä metsässä, kesän kauniiden päivien rauhan keskellä, ei saata kuvitellakaan minkälaisia nuoria miehiä me olemme saattaneet olla, minkälaista elämää me olemme viettäneet, mitä kauheita kohtauksia meidän välillämme ennen on tapahtunut, ensi hetkellä, kun meidän molempien hyvin samanlaiset ja hyvin eriävät luonteemme ovat iskeneet yhteen.

Joka ilta, lyhyinä hämärän hetkinä leikitään pikku Pierre'n kanssa toulvenilaista leikkiä, jossa toisiaan leuasta pitäen kerrotaan pitkä juttu nauramatta: "Kiven parran kautta, oletpa kiinni. Kuka meistä ensiksi nauraa, j.n.e." Tässä leikissä menettää pikku Pierre aina.

Sitten seuraa voimistelu. Yves harjoittelee poikaansa käännellen ja pyöritellen häntä, pää alhaalla, jalat ilmassa nostaen häntä käsivarsista hyvin korkealle: "Sanoppa, pikku Pierre, milloin ovat sinun käsivartesi sellaiset kuin minun? Vastaa toki: Ei koskaan! Minun käsivarteni eivät koskaan tule sellaisiksi kuin sinun; en saa kokea kylliksi kovaa, varmasti."

Ja kun Yves, tukka aivan pörröllään, meluamiseen väsyneenä, sanoo siistien itseään, kaikkein vakavimmalla, komeimmalla sävyllään: "Pikku Pierre on lopettanut voimistelunsa tällä kertaa", tulee pikku Pierre minun luokseni hymyillen tuota hymyä, mikä saa antamaan hänelle kaiken, mitä hän tahtoo: "Nyt on sinun vuorosi kummi", eikö niin? Ja voimistelu alkaa uudelleen.

CI.

Armoton, suuri kello on yhä käynyt. Muutaman tunnin kuluttua minä lähden, ja pian poistuu Yves-veljenikin, kauas, outoon tulevaisuuteen.

On viimeinen päivä, viimeinen ilta. Yves, pikku Pierre ja minä menemme
Keremenen-vanhusten majalle sanomaan hyvästit isoäiti Mariannelle.

Hän asuu nyt yksin sammalpeitteisen kattonsa alla, suurten, holveja muodostavien tammien alla. Pierre Kerbras ja Anne, jotka ovat menneet naimisiin keväällä, rakennuttavat kylään oikean talon, samanlaisen kuin Yves'lla. Kaikki lapset ovat lähteneet.

Maja parka, jossa ristiäispäivänä kauniit huput ja valkeat kaulukset niin iloisesti liehuivat! Tuo kaikki on jo mennyttä, nyt on se tyhjä ja hiljainen. Me istuudumme vanhoille tammilavitsoille nojaten pöytään, jossa kerran söimme suuren päivän iloisen aterian. Isoäiti istuu jakkarallaan kehräten rukillaan, pää painuksissa, ilme raihnas ja harhaileva.

Vaikka aurinko ei vielä ole kovin alhaalla, on täällä pimeä.

Meidän ympärillämme on vain entisajan halpoja, yksinkertaisia esineitä. Hyvin kömpelötekoisia rukousnauhoja riippuu karkeilla graniittiseinillä, hämärään haihtuvissa nurkissa on talven varaksi koottuja tammihalkoja ja vanhoja, mustia ja pölyisiä talouskaluja, joiden muodot ovat entisaikuisia, lapsellisia.

Koskaan emme ennen olleet tunteneet kuinka mennyttä ja meistä kaukana tuo kaikki oli.

Se on vanhaa, muinaista Bretagnea, kohta kuolevaa.

Uunin piipusta pilkistelee taivaan valoa, vihertävät vivahdukset lankeavat sieltä lieden kiville, ja avoimesta ovesta näkyy bretonilainen polku laskevan auringon sattuessa kuusamiin ja sananjalkoihin.

Me vaivuimme unelmiin, Yves ja minä, tällä käynnillä vanhojen isovanhempien majassa.

Muuten puhuu isoäiti Marianne vain bretonin kieltä. Silloin tällöin sanoo Yves hänelle sanan tällä menneisyyden kielellä: hän vastaa, hymyilee, onnellisen näköisenä meitä katsellessaan, mutta puhelu loppuu pian ja hiljaisuus palaa. — — —

Illan epämääräistä surumielisyyttä, unelmia kaukaisista ajoista tuossa vanhassa majassa, joka pian on sortuva tien vierelle, joka raukeaa raunioiksi niin kuin sen vanhat isännät, ja joka ei koskaan tule nousemaan.

Pikku Pierre on siellä meidän kanssamme. Hän pitää paljon mökistä ja vanhasta isoäidistä, joka hellii häntä hyväillen. Hän pitää etenkin pienestä tammivasusta, joka on toisen vuosisadan työtä, ja johon hänet synnyttyään laskettiin. Hän on nyt jo paljon pitempi kuin entinen kehtonsa ja käyttää sitä keinuna siinä istuen, katsellen ympärilleen elävillä, mustilla silmillään. Ja nyt vanha, aivan kumara isoäiti, selkä koukussa poimuisen kauluksen alla, tuudittaa häntä itse ja Pierre heläyttää joskus lapsellisen naurunsa kaiun kimakan laulun keskellä.

Boudoul galaïchen! boudoul galaïch du!

Laula vanhus parka, laula vapisevalla särkyneellä äänelläsi muinaista kehtolaulua, joka soi kaukaa kuolleitten sukupolvien yöstä, jota sinun lapsen lapsesi eivät enää osaa.

Boudoul, boudoul! galaïchen, galaïch du!

Odottaa näkevänsä, että suuresta uunista astuisi ylhäältä laskeutuvan valon mukana kääpiöitä ja keijuja.

Ulkona kultaa aurinko yhä tammien lehvät, kuusamat ja sananjalat.

Sisällä, yksinäisessä mökissä, on kaikki pimeää ja salaperäistä.

Boudoul, boudoul! galaïchen, galaïch du!

Tuudita vielä pojanpoikaasi, vanha valkokauluksinen nainen. Kohta ovat bretonilaiset laulut lopussa ja vanhat bretonilaiset poissa.

Nyt ristii pikku Pierre kätensä lausuakseen iltarukouksensa.

Sana sanalta, hyvin vienolla äänellä, missä Toulvenin murre selvästi tuntuu, toistelee hän meitä katsellen kaiken mitä hänen isoäitinsä osaa ranskaksi:

— Jumala, hyvä pyhä Neitsyt, hyvä pyhä Anna, rukoilen teitä isäni, äitini, kummini, isovanhempani, pikku siskoni Yvonnen. — —

— — Setäni Goulvenin puolesta, joka on hyvin kaukana merellä, lisää
Yves vakavalla äänellä.

Ja vielä hartaammin:

— Isoäitini puolesta Plouherzelissä.

— Isoäitini puolesta Plouherzelissä, toistaa pikku Pierre.

Ja sitten odottaa hän vielä muuta toisteltavaa, pitäen yhä käsiään ristissä.

Mutta Yves'lla nostaa melkein kyyneleet silmiin tuo viiltävä muisto, — joka äkkiä tulee hänen mieleensä. Äiti ja hänen majansa Plouherzelin kylässä, jonka hänen poikansa tuskin tuntee, ja jota hän ehkä ei tule milloinkaan näkemään. Sellaista on rannikon lapsien, merimiesten elämä: he lähtevät pois, heidän meriammattinsa lait erottavat heidät rakkaista vanhemmista, jotka tuskin osaavat kirjoittaa heille, ja joita he myöhemmin eivät enää näe.

Minä katselen Yves'a, ja koska me ymmärrämme toisemme puhumatta, käsitän minä hyvin, mitä hän ajattelee.

Nyt on hän onnellinen, onnellisempi kuin unelmissaankaan, monet synkät seikat ovat loitonneet ja voitetut. Ja kuitenkin? Ja sitten? Hän on äkkiä vaipunut en tiedä mihin menneisyyden ja tulevaisuuden unelmaan, outoon surumielisyyteen. Ja sitten?

Bodoul galaïchen! bodoul galaïch du!

laulaa vanha nainen, selkä köyryssä valkean kauluksen alla.

Ja sitten? — — — Pikku Pierre vain on naurutuulella. Hän kääntelee sinne tänne elävää, ruskeaa, voimakasta päätään; ilo, aivan uuden elämän liekki palaa vielä hänen suurissa, mustissa silmissään.

Ja sitten? — — — Pikku Pierre kasvaa, kiertelee meriä, ja me, veljeni, me poistumme, ja kaikki, mitä me olemme rakastaneet meidän mukanamme. — Ensiksi vanhat äitimme — sitten kaikki ja me itsekin; bretonilaisten majojen vanhat mummot yhtä hyvin kuin kaupunkilaisetkin, ja vanha Bretagne myöskin, ja kaikki, ja kaikki tämän maailman kappaleet!

Boudoul galaïchen! boudoul galaïch du!

Yö saapuu ja odottamaton, syvä murhe tarttuu sydämeen. — — Kuitenkin — — me olemme onnellisia tänään.

CII.

Ja keltit kaipasivat kolmea paatta, sateisen taivaan alla, saarekkaan lahden perällä.

Gustave Flaubert, Salammbô.

Me lähdemme molemmat pois jättäen pikku Pierren isoäitinsä luo. Me kuljemme poispäin pitkin vihreätä polkua, tammien ja saarnien lehtiholvin alla, kuunnellen kaukaa, illan kaikuvassa hiljaisuudessa vanhan kehdon keinuntaa, vanhaa tuutulaulua ja lapsen raikuvaa naurua.

Ulkona on vielä täysi päivä. Aurinko, joka on hyvin alhaalla, kultaa vielä rauhaisan maiseman.

— Mennään vielä Saint-Eloi'n kappelille, sanoo Yves.

Se on mäen huipulla; hyvin vanha, aivan sammalten syömä, naavan parroittama, aina yksin, suljettu ja salaperäinen metsien keskellä.

Se aukeaa vain kerran vuodessa, hevosten armojuhlana. Niitä tulee kaikkialta ympäristöstä, niiden hyväksi lausutun hiljaisen messun aikana. Tuollainen armojuhla oli aivan äskettäin ja ruoho on vielä laossa sinne tulleiden eläinten kavioiden tallaamana.

Sinä, iltana vallitsee kappelin ympärillä outo rauha. Metsäinen näköpiiri levitteleikse kaukana, rauhallisena kuin uneksien; tuntuu siltä kuin nyt olisi elommekin ilta, ja kuin olisi meillä jälellä vain antautuminen ikuiseen lepoon katsellen yön laskeutumista bretonilaisen maiseman yli ja sammuminen hiljaa nukkuvaan luontoon.

— — — Saman tekevä, sanoo Yves hyvin miettiväisenä. Minä luulen
vain, että minä kerran palaan jonnekin tuonne — hän tarkoitti
Plouherzeliä — kun minä olen tullut vanhaksi, että minut haudattaisiin
Kergristin kappelin luo, tiedättehän, sinne, minä näytin teille paikan?
Niin, varmasti menen minä sinne kuolemaan.

Kergristin kappeli Goëlon seudulla, synkän, sateisen taivaan alla; merivesijärvi ja sen keskellä graniittisaaret, suuri, kumara eläin, joka nukkuu harmaalla tasangolla — — — Minä muistan tuon paikan sellaisena kuin minä sen näin monta vuotta sitten, talvella. Niin, minä muistan, että se on Yves'n synnyinseutu, maaperä, joka häntä odottaa. Kun hän on kaukana merellä, keskellä yötä, vaarassa, uneksii hän siitä haudasta.

— Yves, veljeni, me olemme suuria lapsia, minä vakuutan. Usein hyvin iloisia kun ei tarvittaisi, olemme nyt surullisia ja loruilevia rauhan ja onnen hetkellä, mikä sattumalta on tullut osaksemme; tottumuksen puute saattanee ehkä selittää sen.

Kukapa luulisi meidät nähdessään, että me saattaisimme uneksia vain valveilla, vain sen takia että yö tulee ja metsissä on rauhallista?

Ajattelehan, me olemme molemmat melkein kahden neljättä ikäisiä, elämä saattaa olla vielä hyvinkin pitkä, edessämme on matkoja, vaaroja, hätää, ja meille molemmille aurinkoa, huumausta ja rakkautta, ja kuka tietää? — ehkäpä vielä kohtauksia, uhmaa, taistelua meidänkin välillämme.

Ilmaistuna paljon vähemmillä sanoilla kuin tämä, sekaantui kaikki tuo hänen unelmiinsa.

Silloin vastasi hän minulle äänessään surullisen moittiva sointu:

— Ainakin tiedätte, veli, että minä nyt olen muuttunut, ja että eräs seikka on aivan lopussa. Ettehän lie sitä tarkoittanut?

Ja minä puristin Yves-veljeni kättä koettaen hymyillä täysin luottavasti.

Elämän tarinat pitäisi voida keskeyttää milloin hyvänsä niin kuin kirjatkin — — —