Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HAVAHTUNEITA

Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä

Kirj.

PIERRE LOTI

Suomentanut Jalmari Hahl

Jyväskylässä K. J. Gummerus Oy, 1919.

I.

Tunnettu romaaninkirjoittaja, André Lhéry, tarkasti väsyneenä saapunutta postiansa eräänä himmeänä kevätaamuna Biscaya-lahden rannalla olevassa pikku talossa, missä noudattaen viime oikkuansa oli melkein yhtä mittaa asunut edellisestä talvesta alkaen.

— Paljon kirjeitä tänä aamuna, hän huokasi, liian paljon kirjeitä.

Tosin hän ei niinäkään päivinä ollut tyytyväinen, joina kirjeenkantaja toi hänelle niitä vähemmän, hän kun silloin katsoi olevansa eristetty muusta maailmasta. Useimmat noista kirjeistä olivat naisilta, toiset allekirjoitetut, toiset allekirjoitusta vailla, mutta kaikki hulmahduttivat kirjailijalle rakastettavan henkisen ihailun suitsutusta. Melkein kaikki alkoivat näin: "Ihmettelynne on oleva suuri, hyvä herra, kun näette oudon naisen käsialan". André hymyili tälle alulle: hämmästyneenä — eipä sentään! Olihan hämmästys jo aikoja sitten hänestä kadonnut. Ja jokainen uusi kirjeen, kirjoittajatar, joka tavallisesti piti itseään ainoana kyllin rohkeana maailmassa, ottaakseen tällaisen askeleen, ei koskaan malttanut olla lisäämättä: "Minun sieluni on teidän sielunne sisar; vakuutan, ettei kukaan koskaan ole ymmärtänyt teitä niin kuin minä." Mutta nyt André ei hymyillyt, vaikka tuo vakuutus ei ollutkaan mitään odottamatonta; päinvastoin se häntä liikutti. Se tietoisuus, että hänellä oli vaikutusta niin moneen olentoon, jotka olivat hajalla ympäri maailmaa ja alati kaukana hänestä, ja että hän osaksi oli vastuunalainen heidän kehityksestään, sai hänet usein vaipumaan ajatuksiinsa.

Lisäksi noiden kirjeiden joukossa oli muutamia niin välittömiä ja luottamusta uhkuvia, todellisia hätähuutoja, jotka kääntyivät vanhemman veljen puoleen, edellyttäen, että hän ei malttaisi olla kuulematta ja osaa-ottamatta.

Tällaiset kirjeet André Lhéry talletti, heitettyään paperikoriin vaativaiset ja jokapäiväiset; edelliset hän säilytti, vakaasti päättäen vastata niihin. Mutta useimmiten häneltä valitettavasti puuttui siihen aikaa, ja kirje parkoja kasaantui, hukkuen pian seuraavien kirjeiden tulvaan, ja lopulta joutuen unhotuksiin.

Tämän aamun postissa saapui muuan kirje, jonka kuoressa oli turkkilainen postimerkki, ja sen postileimasta erotti vallan selvästi; nimen Stambul, joka aina saattoi Andrén mielen levottomaksi.

Stambul! Mikä haltioiva taikatenho tuossa yhdessä sanassa!

André aikoi juuri avata tämän kirjeen kuoren, joka saattoi olla aivan yhdentekevää, mutta jäi hetkeksi miettimään, hänet kun äkkiä valtasi tuollainen aina yhtä selittämätön väristys, jota hän tunsi joka kerta kuin Stambul pitkän unhotuksen jälkeen sukelsi esiin hänen mielensä kätköistä. Ja samoin kuin usein unissa, kuvastui nytkin kaupungin varjokuva hänen silmiensä eteen, jotka olivat nähneet kaiken maailman ja sen äärettömän vaihtelevan moninaisuuden: minareettien ja kupukattojen kaupunki; tuo majesteetillinen ja ainoalaatuinen, vielä häviötilassaan verraton, kohosi taivasta kohti Marmarameren ympäröimänä, jonka sini sulautui taivaanrantaan.

Noin viisitoista vuotta aikaisemmin oli hänen kirjeenvaihtajattarinaan ollut muutamia toimettomia kauniita turkkilaishaaremin naisia. Muutamat heistä: olivat häneen pahastuneet, toiset taas pitivät hänestä, joskin omantunnon tuskia tuntien, sentähden, että hän aikaisessa nuoruudessa kirjoittamassaan kirjassa oli kertonut yhden heidän vaatimattoman sisarensa kanssa kokemansa seikkailun. Nämä lähettivät hänelle salaa tuttavallisia terveisiä virheellisellä, mutta silti usein viehättävällä ranskankielellä. Lopulta he vaihdettuaan muutaman kirjeen, vaikenivat ja vaipuivat jälleen voittamattomaan salaperäisyyteen, levottomina ajatellessaan, mitä olivat rohjenneet tehdä, ikäänkuin se olisi ollut kuolemansynti.

Viimein hän avasi kirjekuoren, jossa koreili pitkämatkalainen — hänelle rakas postimerkki — ja sisällys sai hänet aluksi kohauttamaan olkapäitään: pitihän tuo nainen totisesti häntä pilanaan! Hänen tyylinsä oli liian uudenaikainen, hänen käyttämänsä ranskankieli liian puhdasta ja sujuvaa. Turhaan tuo nainen siteerasi koraania, mainitsi itseään Zahidé Hanumiksi ja pyysi postiin jäävää vastausta, noudattaen ryöstöretkellä olevan punanahan varovaisuutta — kaiketi hän kuitenkin oli joku läpimatkalla Konstantinopolissa viipyvä henkilö, tai jonkun lähettilään vaimo, Herra sen tiesi, tai suorastaan Parisissa kasvatuksensa saanut turkkilaisnainen.

Kirjeen viehätysvoima oli kuitenkin vastustamaton, sillä melkein vastoin tahtoaan André vastasi siihen heti. Muuten oli tarpeellista, että hän osotti tuntevansa muhamettilaisia oloja, ja hän huomautti joskin kohteliaasti: "Te muka olisitte turkkilainen nainen! Minua ette totisesti kykene viemään harhaan!…"

Huolimatta epätodennäköisyydestä, tämän kirjeen lumousvoima oli kieltämätön… Seuraavaan aamuun asti, jolloin André luonnollisesti oli herjennyt ajattelemasta tätä seikkaa, hänessä liikkui se epämääräinen tietoisuus, että jotakin alkoi hänen elämässään, jotakin, jolla oli oleva suloiset, mutta samalla vaaran- ja surunsekaiset seuraukset.

Lisäksi tuo kirje oli kuin kutsu Turkinmaalta hänelle, joka muinoin oli sitä niin suuresti rakastanut, mutta joka ei enää ollut aikonut sinne palata.

Tuona epämääräisenä huhtikuun päivänä, jonka valaistus muistutti talvea, Biscayan meri sai hänet sietämättömän alakuloiseksi — tuo vaalean vihreä meri ainaisine kookkaine hyökyaaltoineen, tuo ääretön aavikko, joka ammottaen aukenee kohti huimaavaa äärettömyyttä, joka houkuttelee ja saattaa levottomaksi. Paljoa lempeämpänä, rauhoittavampana ja viihdyttävämpänä väikkyi hänen mielessään Marmara-meri, rannat täynnä Islamin salaperäisyyttä. Baskien maa, johon hän ajoittain oli ollut mieltynyt, ei enää näyttänyt hänestä olinpaikaksi kyllin viehättävältä; tuota vanhan ajan henkeä, jonka ennen oli luullut huomaavansa Pyreneitten lähimailla, ympäristön kyläpahasissa — jopa ikkunoittensa edessä tuossa vanhassa Fontarabien kaupungissa, huolimatta tyylittömien huvilain tulvasta — tuota muinaisbaskilaista henkeä hän sinä päivänä ei enää löytänyt. Kuinka paljon muinaisuutta ja menneisyyden haaveilua sitävastoin olikaan jäljellä Stambulissa, korkeiden moskeijain varjossa, katujen painostavassa hiljaisuudessa, ja äärettömän avaroilla hautausmailla, missä iltaisin kuolleiden sieluille sytytetään tuhansittain yölamppujen pieniä, keltaisia liekkejä. Ja nuo molemmat rannat, jotka katselevat toisiaan — Europpa ja Aasia — näyttävät toisilleen Bosporia reunustavia minareettejaan ja palatsejaan, alinomaan erinäköisinä vaihtelevassa itämaalaisessa valaistuksessa. Kuinka karu ja synkkä tämä Gascognen lahti verrattuna Itämaiden satumaailmaan! Kuinka hän viipyikään täällä, eikä lähtenyt sinne? Kuinka epäjohdonmukaista täällä tuhlata elämän luetut päivät, kun siellä oli viehkeän lumouksen, surumielisen ja harvinaisen huumauksen maa, joka saa unhottamaan ajan haihtuvaisuuden.

Mutta täällä, tämän himmeävärisen merenpoukaman rannalla, jota valtameren vihurit ja hyrskyt pieksevät, olivat hänen silmänsä auenneet näkemään elämän näytelmää, täällä oli hänessä herätetty tietoisuus eräistä salaperäisistä hetkistä; sentähden hän kaikesta huolimatta rakasti kaikkea täällä, rakasti sitä epätoivoisesti, ja hän tiesi vallan hyvin kaihoavansa sitä ollessaan muualla.

Sinä huhtikuun aamuna André Lhéry uudelleen tunsi parantumatonta kipua, joka johtui siitä, että hän oli ikäänkuin hajaantunut kaikkien kansojen keskelle, että oli ollut matkamies kaikkialla maailmassa, kiinnittäen sydämensä sinne ja tänne. Hyvä Jumala, miksi olikaan hänellä nyt kaksi isänmaata: oma synnyinmaansa, ja sen lisäksi Itämaat?…

II.

Huhtikuun aurinko, — yhä saman kuun, mutta viikkoa myöhemmin — seuloutui kiertokaihtimien ja musliiniverhojen lomitse sisälle uneen vaipuneen nuoren naisen huoneeseen. Se oli aamuaurinko, joka toi mukanaan uudinten, säleluukkujen ja rautaristikkojen läpi tuon lyhytaikaisen ilon ja maallisen keväimen ainaisen harhalumon, joka maailman alusta on kiehtonut olentojen sekä monimutkaiset että yksinkertaiset sielut, ihmisten, eläinten, pienten laululintujen sielut.

Ulkoa kuului äsken saapuneiden pääskyjen viserrys ja itämaalaiseen tahtiin lyödyn käsirummun kumea pärrytys. Ajoittain kajahti ilmoille mylvinän tapaisia huutoja, ikäänkuin hirviömäisten eläinten päästämiä: kiireellisten matkustajalaivojen toitotuksia, höyryviheltimien kiljuntaa, joista saattoi päättää, että lähellä oli satama, suuri, huumaavan liikenteen vilkastuttama satama; mutta nämä laivojen merkki-äänet tuntuivat tulevan hyvin kaukaa ja alhaalta, mikä viittasi siihen, että tämä talo oli jossakin turvallisessa, meren tasoa ylempänä olevassa paikassa.

Hieno ja valkoinen tuo huone, johon aurinko tunki ja jossa nukkui tuo nuori nainen; hyvin uudenaikainen, mutta kalustettu siihen epäonnistuneen yksinkertaiseen ja teennäisen vanhanaikuiseen tyyliin, joka vielä tuona vuonna (1901) edusti meidän dekadenssimme viimeistä hienostuneisuutta, ja jota mainittiin "uudeksi taiteeksi".

Valkealla lakkavärillä sivellyssä vuoteessa, — johon joku Lontoon tai Parisin suosittu koristemaalaaja alkuperäisen kömpelösti ja siroon japanilaiseen tapaan oli luonnistellut epämääräisiä kukkaskuvioita — tuo nuori nainen yhä nukkui. Sotkuisten vaaleiden hiuksien keskeltä pilkoittivat esiin pienet, sievän soikeat kasvot, niin puhdasviivaiset, että luuli näkevänsä melkein luonnottoman kauniin vahakuvan, pieni, hieman kotkankaareva nenä melkein liian ohuine sieramineen; suuret madonnasilmät ja hyvin pitkät ripset, kääntyneinä ohimoihin päin kuin Surevalla Neitsyellä. Runsaasti pitsejä vuodeliinoissa ja pieluspäällisissä, runsaasti sormuksia hennoissa sormissa, jotka lepäsivät silkkipeitteellä, meidän makumme mukaan liikaa loisteliaisuutta tämänikäisellä nuorella neitosella. Mutta muuten kaikki hänen ympärillään täysin vastasi länsimaalaisen ylellisyytemme viime vaatimuksia. Mutta ikkunoiden edessä olivat nuo aukenemattomat rautaristikot ja puiset häkit, — jotka loivat tähän valoisaan ja hienoon ympäristöön lamauttavan, melkeinpä ahdistavan vankila-tunnelman.

Huolimatta säteilevästä auringonpaisteesta ja pääskysten meluavasta riemusta, tuo nuori nainen nukkui ylen pitkään, vaipuneena tuollaiseen sikeään uneen, joka äkkiä aamupuolella yötä valtaa valvoneen, ja hänen silmiänsä ympäröivät tummat kehät, kuin olisi hän itkenyt paljon edellisenä päivänä.

Valkeaksi lakatulla pienellä kirjoituspöydällä paloi vielä unhotettu kynttilä keskellä täyteen kirjoitettuja paperilehtiä ja valmiita kirjeitä, jotka oli suljettu kultaisilla nimikuvioilla koristettuihin kuoriin. Siinä oli lisäksi nuottipaperia, johon oli töherretty nuotteja ikäänkuin keskellä sävellyskuumeen touhua. Muutamia kirjoja oli heitetty sikin sokin keskelle hauraita saksilaisesta posliinista tehtyjä koruleluja: kreivitär de Noailles'en viime runokokoelma Baudelairen ja Verlainen runojen, Kantin ja Nietzschen filosofian seurassa… Ilmeisesti puuttui tästä talosta äiti, joka olisi valvonut luettavan kirjallisuuden laatua ja lieventänyt näiden nuorten aivojen liikaa kiihotusta.

Ja hyvin omituista ja odottamatonta tässä huoneessa, jossa mikä hemmoiteltu pikku parisitar tahansa olisi ollut kuin kotonaan, oli, että valkoisen vuoteen yläpuolella, juuri siinä paikassa, johon katolinuskoiset kenties vielä kiinnittävät ristiinnaulitun kuvan, koreili arapiankielinen kirjoitus, ommeltuna kultakirjaimin emirin-vihreälle sametille; se oli säkeistö Muhammedin kirjasta, ja kirjaimet olivat väännetyt vanhanaikuisiksi siroiksi koukeroiksi.

Äskeistä äänekkäämpi visertely kahden pääskyn virittämänä, jotka rohkeasti olivat istuutuneet itse ikkunapienalle, sai äkkiä noiden pienten ja nuorten kasvojen silmät puoleksi aukenemaan; suuret ruskeanvihreät silmät, jotka ensin epäröivinä ja säikähtyneinä näyttivät anovan elämältä armoa, rukoilevan todellisuutta mitä pikimmin karkoittamaan jotakin sietämätöntä unta.

Mutta epäilemättä todellisuus liiaksikin vastasi pahaa unta, sillä katse kävi yhä synkemmäksi, mikäli muisti ja ajatukset selkenivät, ja se vaipui vallan alas, ikäänkuin toivottomana mukautuen välttämättömyyteen, kohdattuaan luultavasti todiste-esineitä: avoimessa lippaassa oli jalokivistä säihkyvä otsahely, ja tuoleille oli levitetty valkosilkkinen morsiushame, jota koristivat oranzhi-kukat aina pitkän laahuksen päähän asti…

Tuulispäänä syöksähti huoneeseen ovelle naputtamatta vanha nainen, hehkuvat ja pettyneet silmät kiiluen. Musta hame, iso musta hattu, sävyltään yksinkertaisen hieno, ja samalla jonkunverran huomiota herättävä ja eriskummainen; hän oli saapunut vanhojen impien valtakunnan rajalle. Epäilemättä hän oli opettajatar, jolla oli hyvät todistukset, mutta joka oli lähtenyt köyhästä perheestä.

— Tässä se on!… Se on nyt hallussamme, pikku lemmikkini!… hän sanoi ranskaksi, osoittaen lapsellisen riemuitsevana avaamatonta kirjettä, jonka oli käynyt perimässä postista.

Ja vuoteessa lepäävä pieni prinsessa vastasi samalla kielellä, ilman vähintäkään vieraanvoittoisuutta:

— Todellako, onko se mahdollista?

— Totta kai!… Keneltä muulta luulettekaan sen olevan, kuin häneltä? Onhan kuoreen kirjoitettu Zahidé Hanum? Siinä nyt näette! Niin, jos olette ilmaissut tämän tunnussanan toisellekin, se on eri asia…

— Tiedättehän, etten sitä ole tehnyt.

— No niin, siis…

Nuori nainen oli kavahtanut istumaan, silmät nyt apoauki, poskilla punoittava hohde — vallan kuin lapsi, jolla on ollut suuri suru, mutta jolle on tuotu niin eriskummainen lelu, että hetkiseksi kaikki unhottuu. Tämä lelu oli kirje; nuori nainen käänteli sitä käsissään, halukkaana kosketellen sitä, mutta samalla säikähtyneenä, ikäänkuin pelkkä kosketteleminen olisi ollut rikos. Ja juuri kun hän oli avaamaisillaan kuoren hän pysähtyi ja rukoili mielistellen:

— Neitiseni, hyvä kulta neitiseni, älkää suuttuko oikustani, mutta tahtoisin olla aivan yksin, kun luen sen.

— Totta puhuen, olettepa hullunkurisista pikku olennoista kaikkein hullunkurisin, sydänkäpyseni!… Mutta annattehan minun sitten jälestäpäin lukea sen, eikö totta? Sen olen kai ainakin ansainnut… Kas niin. Menenpä riisumaan hattuni ja harsoni, ja palaan sitten…

Todella hän oli "hullunkurinen" pikku olento, ja lisäksi kovin tunnollinen, sillä hän katsoi säädyllisyyden vaativan, että nousi vuoteesta, pukeutui ja peitti tukkansa, ennenkuin ensi kertaa elämässään aukaisi mieheltä saamansa kirjeen. Puettuaan siis kiireessä yllensä pastellin-sinisen aamuhameen, joka oli tilattu Rue de la Paix'n varrella sijaitsevasta hienosta muotiliikkeestä, ja verhottuaan vaaleat hiuksensa harsoon, joka oli muinaista tsherkessiläistä korutekoa, hän avasi vavisten kirjekuoren.

Kirje oli hyvin lyhyt; kymmenkunta vallan yksinkertaista riviä — ja niissä odottamaton käänne, joka sai hänet hymyilemään, huolimatta hänen pettymyksestään, kun ei siitä löytänyt mitään tuttavallisempaa ja syvempää — kohtelias ja ystävällinen vastaus, kiitos, josta pilkoitti esiin väsymystä, siinä kaikki. Mutta joka tapauksessa siinä oli ilmeisen selvänä nimikirjoitus André Lhéry. Tämä nimi, tuon miehen käden kirjoittamana, herätti nuoressa naisessa pyörrytyksen kaltaisen tunteen. Ja samoin kuin tuo mies siellä kaukana vastaanottaessaan Stambulin postimerkillä varustetun kirjeen oli tuntenut, että jotain alkoi, samoin tuo nainen täällä aavisti jotain suloista ja samalla surullista sen tähden, että tuo kirje saapui juuri sellaisena päivänä, hänen elämänsä suurimman tapauksen aattona. Tuo mies, joka niin kauan oli hallinnut hänen unelmiaan, ja joka oli yhtä erotettu hänestä ja yhtä saavuttamaton, kuin jos kumpikin olisi elänyt eri taivaankappaleella, oli sinä aamuna käynyt sisälle hänen elämäänsä yksistään noiden harvojen sanojen muodossa, jotka tuo mies oli häntä varten kirjoittanut ja nimellään merkinnyt.

Eikä hän koskaan ollut tuntenut itseään niin vangituksi ja kapinalliseksi eikä koskaan niin suuresti kaihoavansa riippumattomuutta, avaraa liikkuma-alaa ja retkeilyä tuntemattomassa maailmassa… Hän lähestyi ikkunaa, jonka pieleen usein nojasi katsoessaan ulos: — mutta ei, sen ulkopuolellahan olivat nuo suuret häkit ja nuo rautaristikot, jotka saivat hänet epätoivoiseksi. Hän kääntyi ja kulki raoitettua ovea kohti ja potkaisi syrjään morsiushameen laahuksen, joka oli levitetty komealle matolle; ovi johti hänen pukuhuoneeseensa, joka oli kauttaaltaan valkeata marmoria ja isompi kuin makuuhuone leveine ristikoista vapaine ikkunoineen, jotka olivat satavuotisia plataneja kasvavan puutarhan puolella. Yhä pitäen kädessään auki käärittyä kirjettä hän nojasi kyynärpäätään ikkunaan, nähdäkseen vapaasti taivaan ja puut, komeat ensi ruusut, tarjotakseen poskensa ilman ja auringon hyväilylle… Ja mitkä jykevät muurit kuitenkin ympäröivät tuota puutarhaa! Miksi ne olivatkaan yhtä korkeat kuin vankilapihan muurit? Sinne tänne oli pystytetty tukipatsaita niitä vahvistamaan, ne kun olivat niin suunnattoman kookkaat. Tarkotus oli, ettei korkeimmistakaan lähistön taloista voisi nähdä niitä, jotka kävelivät aitauksen sulkemassa puutarhassa…

Huolimatta tämän pakko-teljennän aiheuttamasta alakuloisuudesta, tästä puutarhasta pidettiin, se kun oli hyvin vanha sammalen ja jäkälän peittämine kivineen, siinä kun oli ruohottuneita käytäviä puksipuiden reunustamilla puistokujilla, suihkukaivo vanhanaikuisessa marmorialtaassa ja vanhuuttaan kaltevaksi kumartunut pieni huvimaja, missä saattoi haaveilla ryhmyisten ja vääntyneiden platanien varjossa, jotka olivat täynnä linnunpesiä. Kaikkea tätä oli tuossa vanhanaikaisessa puutarhassa, ja lisäksi ikäänkuin kaihomielinen ja lempeä sielu, jonka se vuosien kuluessa oli saanut, imettyään salpojen taakse suljettujen lievässä vankeudessa olevien nuorten naisten kaihoja.

Tänä aamuna oli puutarhassa neljä tai viisi miestä -parrattomia neekereitä, jotka paitahihasillaan valmistelivat seuraavan päivän juhlaviettoa: yksi heistä pingotti telttakatosta oksien väliin, toinen levitti maahan ihmeen upeita aasialaisia mattoja. Huomattuaan nuoren naisen ylhäällä, he salavihkaa ja merkitsevästi iskivät silmää, tervehtien tuttavallisesti ja samalla kunnioittavasti, ja neitonen koetti iloisesti hymyillä vastaukseksi, ollenkaan säikähtymättä heidän katseistaan. — Mutta äkkiä hän pelästyneenä vetäytyi pois nähdessään nuoren vaaleaviiksisen talonpojan, joka toi taloon kokonaisia kukkakoreja ja joka vähällä oli nähdä hänen kasvonsa…

Kirje! Hänellä oli kädessä kirje, todella André Lhéryltä. Sillä haavaa se oli kaikkein tärkeintä maailmassa. Edellisellä viikolla oli hän saanut tavattoman päähänpiston kirjottaa hänelle, ollessaan suunniltaan kauhusta tuon avioliiton tähden, joka oli solmittava seuraavana päivänä. Neljä sivua täynnä viattomia tunnustuksia, jotka hänestä itsestään olivat tuntuneet kauheilta, ja lopuksi harras pyyntö, että hän viipymättä vastaisi, osottamalla kirjeen postiin ja salanimiselle vastaanottajalle. Peläten rupeavansa epäröimään, jos saisi miettimisaikaa, oli hän heti lähettänyt kirjeen, hiukan umpimähkään, kun ei tarkalleen tuntenut osotetta, ja vanhan opettajattarensa välityksellä (neiti Esther Bonneua'n — Bonneau de Saint-Mironin, luvallanne, yliopiston tohtorinarvon saaneen ja valtion koululaitoksen kunniamerkillä palkitun naisen —) joka oli opettanut hänelle ranskaa ja joka lopuksi pilan vuoksi oli tutustuttanut hänet muutamiin Gyp'in teoksista poimittuihin erikoismurre-sanoihin.

Ja tuo nuoren naisen hätähuuto oli saavuttanut päämääränsä, ja kirjailija oli vastannut, ehkä hiukan epäillen ja pilaa laskien, mutta yleensä ystävällisesti; ja tuon kirjeen hän saattoi näyttää kaikkein ivallisimmille ystävättärilleen, joissa se oli herättävä mustasukkaisuutta.

Äkkiä häntä halutti antaa serkkujensa lukea se — he olivat kuin hänen sisariaan ainakin — olivathan he arvelleet, ettei kirjailija siihen vastaisi. He asuivat vallan lähellä, samassa korkealla sijaitsevassa ja yksinäisessä kaupunginosassa, hän saattoi lähteä aamuhame yllä hukkaamatta aikaa pukeutumiseen. Ja hän huusi heti käskevän hätäisenä kuin lapsi ainakin? joka puhuttelee lellittelevää palvelijatarta tai vanhaa imettäjää: "Dadi!" ["Dadi", hyväilynimi, jolla puhutellaan aikaa myöten melkein perheenjäseniksi muuttuneita palvelijattaria tai orjattaria.]

Hän toisti vielä kerran, ja entistään kiivaammin: "Dadi", tottunut kun epäilemättä oli siihen, että joku aina oli lähellä valmiina täyttämään hänen oikkunsa, ja kun dadia ei kuulunut, hän painoi sähkönappia.

Vihdoin tuli tuo dadi eroten vielä enemmän tämän huoneen sävystä kuin Koraanin säe, joka kultakirjaimin ommeltuna oli luettavana sängyn yläpuolella: mustat kasvot verhottuina hopeapäärmyiseen harsoon. Se oli etiooppialainen neekeriorjatar Kondja-Gul — Ruusunnuppu. Ja nuori nainen alkoi puhua hänen kanssaan vierasta kieltä, aasialaista murretta, joka varmaankin suuresti kummastutti verhoja, huonekaluja ja kirjoja.

— Kondja-Gul, sinä et koskaan ole saapuvilla!

Mutta tämän hän sanoi surullisella ja ystävällisellä äänenpainolla, joka melkoisesti lievensi soimausta. Muuten tämä soimaus oli epäoikeutettu, sillä Kondja-Gul päinvastoin aina oli saapuvilla, liiaksikin, kuin ylen uskollinen koira. Ja nuori nainen pikemmin kärsi siitä kotimaansa tavasta, joka vaatii, ettei koskaan saa olla salpaa ovessa, että talon palvelijat minä hetkenä tahansa astuvat sisälle vallan kuin olisivat kotonaan, niin ettei koskaan ole varma siitä, saako häiriintymättä viettää yksinäisen hetken.

Kondja-Gul oli sinä aamuna ainakin kaksikymmentä kertaa varpaisillaan hiipinyt sisään nähdäkseen, oliko nuori emäntänsä jo hereillä. Ja kuinka olikaan hänen mielensä tehnyt puhaltaa sammuksiin tuo kynttilä, joka yhä vain paloi! Mutta se oli sillä pöydällä, johon hänen oli kielletty kajoamasta ja jonka hän luuli kätkevän joukon salaperäisiä asioita, ja hän oli pelännyt sammuttamalla tuon kynttilän kenties kumoavansa jonkun lumouksen…

— Kondja-Gul, nopeasti tsharshafini [kasvoja peittävä huntu, jota käytetään kadulla]. Lähdenpä serkkujeni luo.

Ja Kondja-Gul alkoi kääriä neitosta mustiin harsoihin. Hän puki mustan hameen tapaisen kaavun tuon hienokuosisen aamupuvun ylle, loi hänen hartioilleen ja päähänsä mustan vaipan huppukauluksen tavoin, kiinnitti siihen nuppineuloin mustan harson, jonka nunnakaavun tavoin antoi valua alas kasvoille. Ja näin häärien verhotessaan nuorta naista hän puhui aasialaista kieltä, vallan kuin olisi puhunut itsekseen tai hyräillyt laulua, ja hän muisti lapsellisia ja rauhoittavia sanoja, ikäänkuin ei ollenkaan olisi ottanut nuoren morsiamen surua vakavalta kannalta:

Hän on vaaleatukkainen, hän on kaunis, tuo nuori bei, joka huomenna saapuu noutamaan kilttiä emäntääni. Tuleepa meille hauska siinä kauniissa palatsissa, jonne hän vie meidät molemmat!

— Vaiti, dadi, moneen kertaan olen jo kieltänyt sinua puhumasta siitä.

Ja seuraavassa tuokiossa:

— Dadi, olithan läsnä ja kuulit kai hänen äänensä sinä päivänä, jona hän tuli puhumaan isäni kanssa. Sanohan, millainen on bein ääni. Onko se lempeä?

— Lempeä kuin pianosi ääni, kun soitat vasemmalla kädellä, tiedäthän, kun jatkat siihen asti, missä se loppuu… Niin lempeä… Oh, kuinka hän on vaaleatukkainen ja kaunis se nuori bei.

— No, sitä parempi! virkahti nuori nainen ranskaksi, äänessä ivallinen sävy, joka kajahti aito parisilaiselta.

Sitten hän jatkoi aasialaisella kielellä:

— Tiedätkö, onko isoäitini jo hereillä?

— Ei, rouva sanoi nukkuvansa kauan tänään, ollakseen huomenna niin sievä kuin suinkin.

— No niin, kun herää, voi hänelle sanoa, että olen serkkujeni luona. Sano vanhalle Ismaelille, että hän seuraa minua, te molemmat tulette mukaani.

Tällävälin Esther Bonneau (de Saint-Miron) oli yläkerrassa huoneessaan — vanhassa huoneessaan niiltä ajoilta, joina hän asui täällä — johon hän taas oli palannut ollakseen läsnä juhlallisuuksissa — ja neiti Esther Bonneau'lla oli tunnontuskia. Tietystikään hän ei ollut tuonut valkeaksi lakatulle pöydälle Kantin, Nietzschen ja Baudelairen kirjoja; puolitoista vuotta sitten, jolloin tuon nuoren naisen kasvatus katsottiin päättyneeksi, oli neiti Bonneau muuttanut toisen pashan taloon opettamaan hänen pikku tyttäriään; ja vasta silloin hänen entinen oppilaansa, jonka mielijohteita ei kukaan enään hillinnyt, oli alkanut vapaasti valita luettavansa. Mutta joka tapauksessa opettajatar tunsi itsensä osaksi vastuunalaiseksi tämän nuoren hengen hillittömän vapaasta lennosta. Ja lisäksi kirjevaihto André Lhéryn kanssa, jota hän oli suosinut — mitähän siitä lopulta tulisikaan? Tosin kaksi olentoa, jotka eivät koskaan tulisi toisiaan kohtaamaan, sehän nyt ainakin oli varmaa; sen takasivat ristikkoikkunat ja Itämaan tavat… Mutta sittenkin…

Astuessaan viimein alikertaan näki hän edessään pienen naisolennon, joka kävelylle lähtöä varten oli puettu mustaksi kummitukseksi, ja joka näytti levottomalta ja kiireiseltä.

— Minne lähdettekään, pikku ystävä?

— Serkkujeni luo näyttämään tätä. (Tällä hän tarkotti kirjettä.) Tietysti te tulette mukaan. Luemme sen yhdessä siellä. Kas noin, nyt puikimme tiehemme!

— Serkkujenne luo? Olkoon menneeksi… Otan vaan päähäni hatun ja harson.

— Hattunne. Hiisi vieköön, siihen menee tunti aikaa.

— Mitä puheentapoja, pikku ystäväni!

— Mitäkö puheentapoja… Ikäänkuin ette itsekin sanoisi "hiisi vieköön", kun olette sillä päällä… Hiisi vieköön hatun, hiisi vieköön harson, hiisi vieköön bein, tulevaisuuden, elämän ja kuoleman, hiisi vieköön kaikki tyyni!

Neiti Bonneau huomasi että itkukohtaus oli tulossa, ja ohjatakseen huomion toisaalle hän pani kädet ristiin,, kumarsi päänsä alas, täten ottaen sovinnaisen näyttämöasennon, joka ilmaisee traagillisia tunnustuskia.

— Ajatelkaa, hän virkkoi, että onneton isoäitinne on maksanut minulle palkkaa ja on ylläpitänyt minua kokonaista seitsemän vuotta moisen kasvatustyön takia!…

Pieni musta kummitus purskahti nauruun harsonsa peitossa, pani kädenkäänteessä pitsihuivin neiti Bonneaun päähän, kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet mukaansa.

— Täytyyhän minun kääriytyä näihin paljoihin rääsyihin, se kun on laissa määrätty… Mutta eihän teidän ole pakko… ja paria askelta varten… Ja tässä kaupunginosassa, jossa ei koskaan kohtaa elävää sielua!

He syöksyivät alas portaita. Kondja-Gul ja vanha etiooppialainen eunukki Ismael odottivat portaiden alapäässä muodostaakseen heidän saattonsa: Kondja-Gul koreili kiireestä kantapäähän hopeapäärmyisessä vihreässä silkissä, ja eunukki oli pingottanut yllensä europpalaiskuosisen pitkän mustan lievetakin; jos ei hänellä olisi ollut feziä päässä, olisi voinut luulla häntä maalaiseksi ulosottomieheksi.

Raskas portti aukeni, he olivat ulkona kukkulan huipulla, keskellä aamupäivän kirkasta päivänpaistetta, edessään hautausmaa, jolla kohosi sypressejä ja hautapatsaita puoleksi kuluneine kullattuine kaiverruksilleen, ja joka loivana vietti alas laivojen täyttämän syvän lahden rantaan.

Tuon heidän jalkojensa juuressa leviävän poukaman vastakkaisella rannalla kuvastuivat, hautausmaan synkkien sypressien puoleksi peittäminä, korkealle kirkasta taivaankantta vastaan, sen kaupungin ääriviivat, jota André kahdenkymmenen vuoden ajan oli kipeästi ikävöinyt; Stambul kohosi täällä ylväänä, ei enää epämääräisenä ja utuisena, kuin kirjailijan haaveilussa, vaan selvänä, valoisana ja todellisena.

Todellisena, ja kuitenkin liitäen siniauteressa hiljaisena, satumaisena ilmestyksenä, vuossatojen Stambul kohosi siinä sellaisena, kuin vanhat kaliifit olivat sen nähneet, yhtä suurpiirteisenä kuin miksi loistoa rakastava Soliman oli sen suunnitellut ja toteuttanut, pystyttäen sen uhkeimmat kupukatot. Tässä aamuilmoille kohoavassa minareettien ja moskeijain paljoudessa ei näkynyt raunioita, ja kuitenkin huomasi kaikessa tässä epämääräisiä ajan hampaan jälkiä. Huolimatta etäisyydestä ja häikäisevästä valosta, näkyi selvästi kaupungin vanhuus. Se ei ollut mikään näköhäiriö: se oli aave, menneen ajan majesteetillinen aave, tuo vielä pystyssä oleva kaupunki lukemattomille kivitorneineen, jotka olivat niin siron solakat ja korkeat, että ihmetteli miten ne olivat voineet säilyä. Minareettien ja moskeijain valkoinen väri oli vuosien vieriessä muuttunut epämääräisen harmaaksi; niiden varjoon kasaantuneet tuhannet puutalot olivat keltamullan tai punaruskean väriset, mutta niiden räikeys lieventyi sinervästä usvasta, jota läheinen meri melkein lakkaamatta huokui ilmoille. Ja tämä ääretön kokonaisuus kuvastui lahden vesipeiliin.

Molemmat naiset, se, joka oli aavemaisesti verhottu, ja toinen, jonka hiuksille oli huolimattomasti heitetty pitsihuivi, astuivat nopeasti neekerisaattonsa seuraamina, tuskin kiinnittäen huomiota tähän ihmeelliseen imaisemaan, joka heidän silmissään jo oli käynyt jokapäiväiseksi. He astuivat kukkulan rinnettä kiertävää, rappeutuneen kivityksen peittämää tietä, joka kiemurteli vanhojen ylimystalojen välitse, mitkä pisteaitojensa takana näyttivät autioilta, ja Kassim-Pashan viettävän hautausmaan laitaa pitkin, jonka synkkien puiden lomitse pilkoitti esiin vastapäätä oleva satumainen näky. Pääskyset, joilla oli pesät kaikkialla suljettujen ristikkokuistien alla, visertelivät haltioituneina, sypressit levittivät miellyttävää pihkan hajua, ja ihmisluita kätkevä vanha hautausmaa tuoksui keväälle.

He eivät todellakaan kohdanneet ketään lyhyellä kävelyllään, ainoastaan itämaalaispukuisen vedenkantajan, joka meni täyttämään nahkasäkkiään tien vieressä olevasta, arabeskeillä koristetusta ikivanhasta marmorikaivosta.

He saapuivat talon kohdalle, jonka ikkunoiden edessä oli vahvat ristikot — ilmeisesti pashan asunnon, jonka portin avasi sanaakaan sanomatta pitkä viiksikäs mies, punaisiin ja kultaan puettu, vyö täynnä pistooleja, ja niinikään mitään virkkamatta he täysin kotiutuneina alkoivat nousta ylös haaremiin johtavia portaita.

Toisessa kerroksessa oli suuren valoisan huoneen ovi auki, ja sieltä sisältä kuului nuorten naisten ääniä ja naurua. Nuo huoneessa olijat huvittelivat itseään puhumalla ranskaa, kaiketi sentähden, että keskustelivat vaatteista. Kysymys oli siitä;, pukiko hameen miehustaan kiinnitetty ruusukimppu paremmin niin, vain näin.

— Sehän sopii mainiosti, virkkoi muudan.

— Se on "kif-kif burricot'a" — totesi toinen, vaaleaihoinen, punatukkainen, veitikkamaisen katseinen pikku neitonen, jonka opettajatar oli käynyt Algeriassa.

Tämä oli hänen "serkkujensa" huone, kahdeksantoista ja kahdenkymmenen yhden vuoden ikäisten sisarusten, joille morsian oli päättänyt kaikkein ensiksi näyttää kuuluisalta mieheltä saamansa kirjeen. Näitä neitosia varten oli huoneessa kaksi valkealla lakkavärillä maalattua sänkyä, joiden molempien yläpuolelle seinään oli kiinnitetty kultalangalla sametille ommeltu arapialainen koraaninlause. Lattialle oli järjestetty tilapäisiä makuusijoja, matrasseja ja sinisiä tai ruusunpunaisia silkkipeitteitä neljää häihin kutsuttua neitosta varten. Valkeiksi maalatuille tuoleille, joiden päällykset olivat pompadour-mallista pikkukukkaista silkkiä, oli levitetty Parisista juuri saapuneet upeat hääpuvut, koskemattoman uusina ja heleävärisinä. Siellä vallitsi juhla-aaton epäjärjestys; olisi voinut luulla olevansa mustalaisten leirissä, mutta hienojen ja hyvin rikkaiden mustalaisten. (Koska muhamettilainen laki kieltää naisia lähtemästä ulos pimeän tultua, on heidän tavakseen tullut jäädä toistensa luo useiksi päiviksi, jopa viikoiksikin, joskus tärkeän asian vuoksi, toiste vallan aiheettomasti, väliin ainoastaan kyläilyä varten ja silloin järjestetään yhdessä makuuhuoneita, ilon ollessa ylimmillään.) Siellä täällä oli hajalla itämaalaisia harsoja, kukkakoristeita ja Laliquen helyjä. Ikkunoiden edessä olevat rauta- ja puuristikot loivat salaperäisyyttä kaikkeen tähän hajanaiseen ylellisyyteen, jonka määränä oli häikäistä tai lumota naissilmiä, mutta jota eivät yhdenkään viiiksikkään miehen silmät olleet oikeutetut näkemään.

Pari aasialais-pukuista neekeriorjatarta istui huolimattomassa asennossa läheisessä sopessa, laulaen kotimaansa lauluja, hiljaa lyöden tahtia pienellä käsirummulla. (Meidän tuimat länsimaalaiset demokraattimme voisivat tulla oppimaan veljeyttä tähän hyväntahtoiseen maahan, joka käytännössä ei tunne säätyluokkia eikä muita yhteiskunnallisia eroavaisuuksia, ja jossa alhaisimpia palvelijoita ja palvelijattaria aina kohdellaan kuin perheenjäseniä.)

Morsiamen tulo herätti suurta huomiota ja hämmästystä. Sinä aamuna ei häntä odotettu. Kuka toikaan hänet tänne? Kuinka salaperäiseltä hän näytti mustassa kävelypuvussaan ja kuinka synkältä keskellä kaikkea tätä valkoista, vaaleanpunaista ja heleänsinistä silkkiä ja muslimia. Miksi hän noin äkkiä yllätti morsiusneitensä?

Hän nosti mustan harsonsa, niin että hänen hienot kasvonsa paljastuivat, ja vastasi huolettomasti ranskankielellä — joka todella on hyvin kotiutunut Konstantinopolin haaremeihin:

— Tulin lukemaan teille erästä kirjettä!

— Keneltä se kirje on?

— Arvatkaapa!

— Lyön vetoa siitä, että se on tädiltäsi Adrianopelista, hän varmaankin lupaa lahjoittaa sinulle hohtokivikoristeen.

— Eikös mitä!

— Erivanissa asuvalta tädiltä, joka häälahjaksi lähettää sinulle pari angora-kissaa?

— Ei häneltäkään. Se on vieraalta henkilöltä… Se on… eräältä mieheltä.

— Mieheltä! Kuinka kauheata!… Mieheltä!… Oletpa sinä pikku hirviö!…

Ja kun hän ojensi esiin kirjeen, tyytyväisenä sen tekemään vaikutukseen, pari kolme sievää vaaleatukkaista päätä — joko luonnostaan tai keinotekoisesti vaaleatukkaista — syöksähti kirjeen kimppuun, heti nähdäkseen nimikirjoituksen.

— André Lhéry! Onko hän siis todella vastannut?… Onko se mahdollista?

Kaikille näille pikku neitosille oli uskottu kirjailijalle lähetetyn kirjeen salaisuus. Nykyaikaiset turkkilaiset naiset ovat niin yksimieliset kapinoidessaan haaremin ankaroita määräyksiä vastaan, etteivät koskaan ilmianna toisiaan. Vaikkapa noiden määräysten rikkominen olisikin vakavaa laatua, eikä viatonta, kuten tällä kertaa, oltaisiin silti yhtä hienotunteisia, yhtä vaiteliaita.

He tunkeutuivat ryhmään ja likistivät päänsä yhteen, voidakseen kaikki samalla kertaa lukea, neiti Bonneau de Saint-Miron oli mukana, ja kaikki nykivät paperia. Kolmatta lausetta luettaessa, purskahdettiin nauruun:

— Oletko huomannut… Hän väittää, että sinä et ole turkkilaisnainen! Tämä on suuremmoista!… Hän muka tuntee olot niin hyvin, että on vallan varma väitteensä todenperäisyydestä!

— Mutta tämähän on suuri menestys, rakkaani — sanoi hänelle Zeyneb, vanhempi serkuista — sehän todistaa, että säkenöivä henkevyytesi, hieno tyylisi…

— Suuri menestys — intti pikku punatukkainen pystynenäinen neitonen, yhä kasvoissa hullunkurisen ilkkuva ilme — suuri menestys! Jos hän luulee sinua peralaiseksi, niin suuri kiitos siitä kunniasta.

Hän lausui erikoisella tavalla sanan "peralaiseksi" (peralainen, Konstantinopolin Pera-nimisen esikaupungin asukas). Äänenpaino yksinään ilmaisi hänen, oikean turkkilaisnaisen, koko ylenkatsetta itämaalaisia (armenialaisia, kreikkalaisia tai juutalaisia) kohtaan, joista peralainen on edustavin. [Vaikka yleensä olen peralaisiin nähden samaa mieltä kuin turkkilaiset, tunnustan kohdanneeni heissäkin miellyttäviä poikkeuksia, hyvin sivistyneitä ja kunnioitettavia miehiä ja naisia, joita olisi pidetty erinomaisen hienoina missä maassa ja seurassa tahansa. (Tekijän huomautus).]

— Lhéry parka — lisäsi Kerimé, yksi vieraista, hän on jäljellä ajastaan… Hän luulee edelleen turkkilaisnaisen olevan 1830-luvun romaanien tasolla: nargileta, marjahilloa ja divaaneja pitkin päivää.

— Tai suorastaan — huomautti Mélek, pikku punatukkainen, pystynenäinen veitikka, — suorastaan samalla tasolla kuin hänen nuoruutensa päivinä. Epäilemättä hän alkaa käydä vanhanpuoleiseksi, tuo sinun runoilijasi!…

Ja tosihan olikin, kumoamattoman tosi, ettei Andre Lhéry enää voinut olla nuori. Ja ensi kerran tämä tosiseikka selvänä ilmeni hänen tuntemattomalle pikku ihailijattarelleen, joka ei ennen koskaan ollut tullut sitä ajatelleeksi; ja tämä toteaminen herätti pettymystä, himmensi hänen unelmansa ja loi surumielisyyttä hänen ihailuunsa.

Huolimatta heidän naurustaan ja ivastaan he kaikki rakastivat tuota kaukana olevaa ja melkein persoonatonta miestä; he rakastivat häntä sentähden, että hän rakkaudella oli puhunut heidän kotimaastaan, Turkinmaasta, ja heidän uskonnostaan, Islamista. Hänen yhdelle heistä kirjoittamansa kirje oli tärkeä tapaus heidän vankeuteen vivahtavassa elämässään, jossa ennen avioliiton musertavaa romahdusta ei tapahtunut mitään. Kirje luettiin toistamiseen ääneen. Kukin heistä tahtoi kosketella sitä paperiarkkia, jolla kirjailijan käsi oli levännyt. Ja ollen kaikki käsiala-tutkimiseen perehtyneitä, alkoivat he tarkastaa hänen käsialaansa.

Mutta samassa ilmestyi äkkiä äiti, molempien sisarusten äiti, heti vaihdettiin puheenainetta, ja kirje katosi kuin loihdittuna. Tosin tuo kasvoiltaan niin tyyni äiti ei ollut ankara, mutta hän olisi kuitenkin nuhdellut, eikä ainakaan olisi heitä ymmärtänyt. Hän oli aikaisempaa sukupolvea, puhui varsin vähän ranskaa ja oli lukenut ainoastaan Alexandre Dumas vanhempaa. Hänen ja hänen tyttäriensä väliin oli auennut ammottava kuilu, joka muuten syntyy vasta kahden vuosisadan ajalla, niin nopeasti olot kehittyvät nykyään Turkinmaalla. Tuo äiti ei edes ruumiillisesti ollut heidän näköisensä, hänen kauniit silmänsä ilmaisivat lapsellista tyytyväisyyttä, jota ei havainnut André Lhéryn ihailijattarien katseessa; hän oli supistanut maallisen kutsumuksensa hellän äidin ja moitteettoman puolison tehtäviin, tavoittelematta mitään sen enempää. Sitäpaitsi hänen europpalaiskuosiset vaatteensa eivät olleet aistikkaat, hän kantoi kömpelösti liialla kankaalla sälytettyjä hameitaan, kun sitävastoin hänen tyttärensä näyttivät hienoilta ja aistikkailta yksinkertaisestakin kankaasta tehdyissä puvuissa.

Nyt astui sisään talon ranskalainen opettajatar — hän oli Esther Bonneaun tyyliin, mutta nuorempi ja vielä romanttisempi. Huoneessa alkoi käydä liian ahtaaksi, siinä kun oli kovin paljon väkeä, hameita hajalla tuoleilla ja patjoja lattialla, ja sentähden siirryttiin suurempaan viereiseen huoneeseen, joka oli sisustukseltaan uudenaikainen ja jota käytettiin haaremin vierassalina.

Auki jääneestä ovesta syöksähti nyt sisälle lihava saksatar, silmälasit nenällä ja päässä prameileva hattu. Hän talutti kädestä Fahr-el-Nissâa, nuorinta kutsutuista neitosista. Ja neitoset alkoivat heti puhua saksaa yhtä sujuvasti kuin äsken ranskaa. Tuo lihava nainen oli soitonopettaja, muuten kieltämättä taitava alallaan; hän ja Fahr-el-Nissâ, joka jo soitti kuin taiteilija ainakin, olivat yhdessä harjoittaneet uutta Bachin fuugojen sovitusta kahdelle pianolle, ja kumpikin oli luonut koko sielunsa soittoon.

Puhuttiin saksaa, mutta yhtä helposti olisi voitu puhua italiaa tai englantia, nämä pikku turkkilaisnaiset kun lukivat Dantea, Byronia ja Shakespearea alkukielellä. Ollen sivistyneempiä kuin useimmat samansäätyiset nuoret naiset meillä, kaiketi eristetyn elämänsä ja pitkien yksinäisten iltojensa vuoksi, he ahmivat vanhoja klassikkoja ja suuria nykyaikaisia särkyneisyys-suunnan kirjailijoita, ihailivat intohimoisesti niin hyvin Gluck'in kuin Caesar Frank'in ja Wagnerin musiikkia ja soittivat Vincent d'Indy'n partituureja suoraan lehdestä. Kenties hyötyivät he myös esi-isiensä pitkästä lepotilasta ja henkisestä horroksesta; heidän aivoissaan, jotka olivat muodostuneet uudesta ja elinvoimaisesta aineksesta, kaikki versoi ihmeellisen rehevänä, vallan kuin rikkaruoho ja myrkylliset kukat neitseellisessä maaperässä.

Tuona aamuna haaremin sali täyttyi nopeasti; molemmat neekerinaiset olivat seuranneet käsirumpuineen. Heidän jälkeensä saapui vanha nainen, jonka astuessa sisään kaikki kunnioittavasti nousivat; tämä oli isoäiti. Alettiin nyt puhua turkinkieltä, siliä hän ei ymmärtänyt ainoatakaan länsimaalaista kieltä — ja hän välitti viis André Lhérystä, tuo vanha isoäiti! Hänen hopealla kirjailtu hameensa oli vanhankuosinen ja tsherkessiläinen harso verhosi hänen valkeita hiuksiaan. Hänen ja hänen pojantyttäriensä välinen puuttuvan ymmärtämyksen kuilu oli pohjaton, ja moneen kertaan hän aterian kuluessa herätti heidän paheksumistaan sentähden, että hänellä oli tapana syödä riisiä sormineen, kuten hänen esi-isänsä olivat tehneet — mutta lukuunottamatta tätä hän oli ylhäinen ja hieno nainen sormenpäitä myöten, ja kaikki häntä kunnioittivat.

Hienotunteisuudesta isoäitiä kohtaan oli siis alettu puhua turkinkieltä, ja äkkiä äänet kävivät pehmeäsointuisemmiksi kuin soitto.

Nyt ilmestyi eräs solakka ja sulavaliikkeinen nainen, joka tullen ulkoa luonnollisesti oli mustan aaveen näköinen. Se oli Alimé Hanum, täyskelpoinen opettajatar siinä ylemmässä tyttökoulussa, jonka hänen keisarillinen majesteettinsa sulttaani oli perustanut; tavallisesti hän kävi kolme kertaa viikossa opettamassa Mélekille arapialaista ja persialaista kirjallisuutta. Tietystikään ei sinä päivänä ollut tuntia, häiden aattona, jona kaikki päät olivat pyörällä. Mutta kun hän oli luonut pois huntunsa ja näyttänyt sievät vakavat kasvonsa, keskustelu kääntyi vanhoihin Iranin runoilijoihin, ja Mélek kävi totiseksi ja lausui kohdan Saadin "Ruusujen maasta".

Eipä näkynyt jälkiäkään odaliskeista, nargilesta eikä namuista tässä pashan haaremissa, jonka muodostivat isoäiti, äiti, tyttäret ja serkut opettajattarilleen.

Kenties paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta muuten kaikki Konstantinopolin haaremit ovat tämän kaltaiset: meidän päivinämme haaremi ei ole muuta kuin perheen naispuolinen osa, joka on kokoonpantu samoin kuin meillä, — ja kasvatettu samoin, jos ei ota huomioon sisäänsuljentaa, kadulla kannettavia tiheitä huntuja ja mahdottomuutta vaihtaa ajatusta miehen kanssa, ellei hän ole isä, aviopuoliso, veli tai joskus — kun suvaitsevaisuus sen sallii — serkku, jonka kanssa on leikkinyt lapsena.

Oli taas alettu puhua ranskaa ja pohtia pukukysymyksiä, kun ihmisääni, yhtä kirkas kuin enkelin ääni, äkkiä värähteli ulkona, vallan kuin yläilmoista lähteneenä. Lähimmän moskeijan imami kutsui minareetin huipusta oikeauskoisia aamupäivärukoukseen.

Silloin pikku morsian muisti, että isoäitinsä aterioi kello 12 ja pujahti tiehensä kuin Tuhkimus, ja häntä seurasi neiti Bonneau, joka säikähtyi vielä enemmän, ajatellessaan, että tuon vanhan naisen ehkä täytyi odottaa.

III.

Tuo viimeinen aamiainen kodissa syötiin vaieten noiden kahden toisilleen salaa vihamielisen naisen — opettajattaren ja isoäidin — seurassa.

Sen päätyttyä morsian vetäytyi huoneeseensa, jonka oven olisi tahtonut sulkea kahdella avaimen kierroksella; mutta turkkilaisten huoneiden ovissa ei ole lukkoja. Ei ollut muu neuvona kuin Kondja-Gulin kautta kieltää sisäänpääsy kaikilta palvelijattarilta tai orjilta, jotka tavan mukaan vahtivat lähellä olevissa eteisissä ja pitkissä käytävissä, kuin kotiutuneet ja tungettelevat pihakoirat.

Tämän viimeisen jäljellä olevan päivän kuluessa hän tahtoi valmistautua kuin kuolemaa varten, järjestää paperinsa ja tuhannet pienet muistonsa, ennen kaikkea polttaa ne, hän kun pelkäsi sen tuntemattoman miehen katseita, joka muutaman tunnin kuluttua oli oleva hänen herransa. Hänen sielunsa ahdistus oli auttamaton, ja hänen kauhunsa ja kapinallisuutensa kiihtymistään kiihtyi.

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja sytytti kynttilän valaisemaan niitä monia pikku kirjeitä, jotka uinuivat valkealla kiiltovärillä maalatuissa laatikoissa; kirjeitä, jotka oli saanut vastanaiduilta tai uhkaavien häiden odotuksessa vapisevilta ystävättäriltään; ne olivat kirjoitetut turkinkielellä, ranskaksi, saksaksi ja englanniksi, kaikki kapinallisia hengeltään ja uhkuen sitä suurta pessimismiä, joka meidän päivinämme kalvaa Turkinmaan haaremeja. Väliin hän luki uudelleen jonkun kohdan, epäröi surullisena; mutta lähensi sitten kuitenkin paperilehtisen pieneen vaaleaan liekkiin, jonka valo tuskin näkyi auringonpaisteessa. Ja kaikki tämä, kaikki kauniiden nuorten naisten ajatukset, heidän poljettu paheksumisensa, heidän hyödyttömät valituksensa, kaikki tämä muuttui tuhaksi, joka kokoontui ja sekoittui kupariseen tuhka-astiaan, mikä oli ainoa itämaalainen talousesine siinä huoneessa.

Kun laatikot olivat tyhjennetyt ja salaiset kirjeuutiset hävitetyt, oli hänen edessään ainoastaan suuri kultahelainen kirjoitussalkku, joka oli täyteen sullottu ranskaksi kirjoitettuja vihkoja… Pitikö hänen polttaa tämäkin?… Ei, siihen ei hänellä enää ollut rohkeutta. Sehän sisälsi koko hänen nuoren naisen elämänsä, sehän oli hänen päiväkirjansa, jonka oli alkanut kolmetoistavuotiaana — sinä surullisena päivänä, jona oli täytynyt ainaiseksi piiloittaa kasvonsa maailmalta, antaa teljetä itsensä haaremiin, muuttua yhdeksi Konstantinopolin lukemattomista mustista haamuista.

Tässä päiväkirjassa ei ollut mainittuna mitään tapausta, joka oli aikaisempi huntuun verhoutumisen päivää. Ei mitään hänen lapsuudestaan pikku barbaarilais-prinsessana siellä kaukana Cirkassian tasangoilla, sillä syrjäisellä seudulla, missä hänen sukunsa oli hallinnut pari sataa vuotta. Ei liioin mitään hänen olostaan pikku maailmannaisena siltä ajalta, jolloin hänen isänsä hänen yhdennellätoista ikävuodellaan oli hänen kanssaan asettunut asumaan Konstantinopoliin, missä oli hänen majesteetiltaan sulttaanilta saanut hovimarsalkan arvon. Tuo aika oli ollut täynnä ihmettelyä, ennenkuin hän tottui kaikkiin hienon maailman tapoihin, ja lisäksi oli täytynyt ottaa tunteja ja lukea läksyjä. Kahden vuoden ajalla oli nähty hänet juhlissa, tennistä pelaamassa ja lähetystöjen toimeenpanemissa pikku tanssiaisissa. Hän oli taitavimpien europpalaisten tanssijain kanssa pyörähdellyt kuin täysikasvuinen neitonen, häntä oli tuhkatiheään pyydetty tanssimaan, hänen muistikirjansa oli täyteen merkittynä tanssivuoroja, ja hän lumosi kaikki viehättävillä pienillä kasvoillaan, suloudellaan, hienolla ylellisyydellään ja lisäksi tuolla ilmeellä, jota ei kukaan olisi voinut matkia, ilmeellä, jossa oli kostonhimoa, mutta samalla lempeyttä, paljon kainoutta ja paljon hilpeyttä. Ja sitten eräänä päivänä. Englannin lähetystön tanssiaisissa, jotka oli toimeenpantu nuorinta polvea varten, kysyttiin: "Missä onkaan pikku tsherkessitär?" Ja hänen maalaisensa olivat vastanneet: "Voi, ettekö tiedä? Hän on juuri vastikään verhoutunut huntuun…" (Tämä tiesi seuraavaa: hän on mennyttä kalua, vallan kuin loihdittu kadoksiin; häntä ei enää saada nähdä; jos sattumalta hänet kohtaa, kun hän tulee vastaan ajaen katetuissa vaunuissa, on hän pelkkä musta haamu, mahdoton tuntea; hän on kuin kuollut…)

Täytettyään kolmetoista vuotta hän siis ankaran säännön mukaisesti oli astunut tähän verhottuun maailmaan, joka Konstantinopolissa elää toisen elämän sivulla, ja sitä hiipaisee kaikilla kaduilla, mutta sitä ei saa katsella ja auringon laskettua se sulkeutuu ristikkojen taakse. Tuota eristettyä elämää tuntee kaikkialla ympärillään, se saa levottomaksi, se houkuttelee, on luoksepääsemätön, mutta se havaitsee, arvostelee, paljon asioita ainaisen mustan harsonaamarinsa lomitse ja arvaa, mitä ei ole voinut nähdä.

Jouduttuaan siis äkkiä, kolmetoistavuotiaana vangiksi, eläen isänsä seurassa, joka yhä oli kiinni hovivirassaan, ja lisäksi ankaran isoäidin seurassa, joka ei ilmaissut helliä tunteitaan, ollen yksin Kassim-Pashan suuressa palatsissa, keskellä vanhojen ruhtinaallisten asuntojen ja hautausmaiden täyttämää kaupunginosaa, missä kaikki illan pimetessä muuttui pelottavaksi ja hiljaiseksi, hän oli intohimoisesti antautunut opintoihinsa. Ja tähän hetkeen asti, jona hän oli täyttämäisillään kaksikymmentä kaksi vuotta, oli jatkunut tuo into tuntea kaikki, syventyä kaikkeen, kirjallisuuteen, historiaan tai ylimaailmaiseen filosofiaan.

Monien nuorten ystävättäriensä parissa, jotka niinikään opinnoille suotuisassa eristyksessään olivat hankkineet itselleen tavallista korkeamman sivistyksen, hän loisti jonkunmoisena pienenä tähtenä, jonka oppineisuutta, arvosteluja ja viatonta uskaliaisuutta esimerkkinä mainittiin, ja jonka kallista ja hienoa ylellisyyttä jäljiteltiin. Ennen kaikkea hän oli kuin lipunkantaja naisten kapinaliikkeessä haaremin ankaroita lakeja vastaan.

Tarkoin punnittuaan hän päätti jättää polttamatta päiväkirjansa, jonka oli aloittanut huntuun verhoutumisensa päivänä. Sensijaan aikoi hän uskoa sen sineteillä huolellisesti suljettuna jollekin luotettavalle ja verrattain riippumattomalle ystävättärelleen, jonka laatikoita hänen miehensä todennäköisesti ei tulisi penkomaan. Ja kenties hän vastaisuudessa saattoi ottaa sen takaisin ja jatkaa sen kirjoittamista! Hän oli kiintynyt siihen erityisesti sentähden, että oli siihen kätkenyt melkein kaiken merkittävän siitä elämästä, joka oli päättyvä seuraavana päivänä, menneet onnelliset hetket, kevätpäivät, jotka olivat olleet toisia valoisammat, ruusujen täyttämässä vanhassa puutarhassa vietetyt ylen vienot kaihon hetket, ja lumoavalla Bosporilla tehdyt veneretket hellästi rakastettujen serkkujensa seurassa.

Hänestä tuntui kuin olisi auttamattomasti upottanut kaiken tämän ajan pohjattomaan kuiluun, jos olisi hävittänyt päiväkirja-paran. Sen kirjoittaminen oli muuten ollut hänen paras lääkkeensä hänen vankeutensa herättämää alakuloisuutta vastaan — ja nytkin valtasi hänet halu jatkaa muistiinpanojaan haihduttaakseen tämän viimeisen päivän ahdistuksen… Hän jäi siis istumaan kirjoituspöytänsä ääreen ja tarttui kultaiseen kynänvarteensa, joka oli koristettu pienillä rubiineilla. Ja tämän päiväkirjan hän oli, sen ensi lehdiltä alkaen, jotka jo olivat yhdeksänvuotiaita, kirjoittanut ranskaksi, etupäässä ollakseen varma siitä, ettei hänen isoäitinsä eikä ketään muuta talon ihmisistä haluttaisi ruveta sitä lukemaan. Ja jo noin pari vuotta hän oli käyttänyt tätä kieltä, jota oli koettanut kirjoittaa niin huolitellusti ja virheettömästi kuin suinkin, kuviteltua lukijaa ajatellen. (Nuoren naisen päiväkirja on aina tarkoitettu miehiselle lukijalle, kuvitellulle tai todelliselle; kun on kysymys turkkilaisnaisesta, luonnollisesti kuvitellulle.) Tuo hänen lukijansa oli henkilö, joka asui niin kaukana, että hän hänen tietoisuudessaan tuskin oli olemassa, nimittäin kirjailija André Lhéry… Kaikki kirjoitettiin nyt yksinomaan häntä varten, jopa hän huomaamattaan hiukan jäljitteli hänen tyyliäänkin; ja päiväkirja sukeutui nyt kirjailijalle osoitettujen kirjeiden muotoiseksi, joissa hän paremmin voidakseen kuvitella tuntevansa hänet, mainitsi häntä nimeltä, suorastaan André'ksi, kuin olisi hän ollut oikea ystävä, vanhempi veli.

Tuona iltana kallisarvoisten sormusten painama pikku käsi alkoi kirjoittaa seuraavaa:

18 p. huhtikuuta 1901.

Enhän koskaan ole kertonut teille mitään lapsuudestani, André, vai kuinka? Teidän tulee kuitenkin tietää, että minä, joka mielestänne muka olen niin sivistynyt, oikeastaan olen pieni raakalainen. Minussa on aina oleva jälellä suurten aavikkojen lasta, joka muinoin hevosen selässä nelisti aseiden kalskeessa, tai joka tanssi nuotiotulen ääressä hopeavöidensä kilistessä.

Ja huolimatta europpalaisen kulttuurin ulkokiillosta, joka kerta kun uusi sieluni, itsetietoinen sieluni kärsii, lapsuuteni muistot palaavat ja etsiskelevät minua. Ne palaavat vaativaisina, värikkäinä ja loistavina; ne osoittavat minulle valoisaa maata, kadotettua paratiisia, johon en enää voi enkä tahtoisi palata: tsherkessiläis-kylää, nimeltä Karadjiamir, tuolla puolen Kaniah'ia. Siellä on sukuni hallinnut Kaukasiasta tultuaan. Synnyinmaassaan olivat esi-isäni Kiziltéfén khaaneja, ja heidän aikuisensa sulttaani antoi heille läänitykseksi Karadjiamirin maan. Siellä elin yhdentoista vuotiaaksi, olin vapaa ja onnellinen. Nuoret tsherkessiläis-naiset eivät ole huntuun verhotut. He tanssivat ja puhelevat nuorten miesten kanssa ja valitsevat aviomiehensä sydämensä äänen mukaisesti.

Talomme oli kaikkein kaunein kylässä, ja pitkät akasiakujat kohosivat joka taholta sen pihaan, jonka ympäröivät suurena kehänä, ja vähimmästäkin tuulenhenkäyksestä ne heiluttivat oksiaan vallan kuin tervehtien; silloin sateli maahan lumivalkeita terälehtiä.

Unelmissani näen edessäni vuolaan virran… Isosta salista saattoi kuulla noiden pienten kiiruhtavien laineiden kohinan. Oi, kuinka joutuin ne riensivät tuntematonta etäisyyttä kohti. Lapsena nauroin nähdessäni niiden vihaisina murtuvan kallioita vastaan.

Talon edustalla, kylän puolella, on avara avoin kenttä. Siellä me tanssimme tsherkessiläisiä tansseja, vanhojen sävelmiemme kaikuessa. Kaksittain tai pitkinä jonoina, kaikki puettuina valkeaan silkkiin ja kukkakiehkurat hiuksissa. Näen hengissä edessäni entiset leikkitoverini… Missä he ovatkaan tänään?… Kaikki he olivat kauniit ja lempeät, soikeine silmineen ja raikkaine hymyineen.

Kesäisin, illan tullen, isäni alustalaiset, kylän nuoret tsherkessiläis-miehet, lopettivat työnsä, kavahtivat hevosen selkään ja kiitivät kauas arolle. Isäni, entinen soturi, asettui etunenään ja johti heitä kuviteltuun hyökkäykseen. Se oli kultainen hetki, kun aurinko on nukahtamaisillaan. Kun olin pieni, yksi heistä otti minut satulaansa; silloin huumaannuin tuosta vauhdin nopeudesta, tuosta intohimoisesta elinvoimasta, jota maa pitkin päivää hehkuvana oli henkinyt ilmoille ja joka illalla hulmahti esiin aseiden kalskeena ja hurjina lauluina. Hetki vaihtoi sitten väriään, se näytti muuttuneen purppuranpunaiseksi kuin verinen taisteluilta… ja ratsastajat kajahuttivat sotalauluja. Sitten verhoutui ilta ruusunpunaan ja opaaliväriin…

Hän kirjoitti juuri sanaa "opaaliväriin", epäröiden, eikö se ollut liian teennäinen, voidakseen miellyttää Andréta, kun Kondja-Gul, huolimatta kiellosta, äkkiä tunkeutui huoneeseen:

— Hän on täällä, emäntä! Hän on täällä!

— Kuka on täällä?

— Nuori bei!… Hänellä oli asiaa isännälle, pashalle, ja nyt hän lähtee pois. Juoskaa nopeasti ikkunanne ääreen, niin saatte nähdä hänen nousevan hevosen selkään.

Tähän vastasi pikku prinsessa liikahtamatta ja jäisen tyynesti, niin että kelpo Kondja-Gul siitä vallan masentui:

— Ja senkö tähden minua häiritsit? Saanpa liiankin pian nähdä tuon miehen! Sitäpaitsi saan mielin määrin nähdä häntä kuolinpäivään asti!

Tämän hän sanoi varsinkin painostaakseen palvelusväen edessä ylenkatsettaan nuorta herraansa kohtaan. Mutta heti kun Kondja-Gul oli poistunut, hän lähestyi vavisten ikkunaa; nuori bei oli juuri noussut ratsun selkään, yllänsä kaunis upseerin-univormu ja karautti ajutanttinsa seurassa pois sypressi-kujia pitkin ja hautausmaiden ohi. Hän ehti kuitenkin nähdä, että tuon miehen viikset todella olivat vaaleat, ehkäpä liiankin vaaleat hänen mielestään, mutta että hän oli kaunis ja nuori, ja jotenkin uljas ryhdiltään. Siitä huolimatta hän oli vastustaja, pakollinen isäntä, joka ei koskaan pääsisi kotiutumaan hänen sielunsa sisimpään. Eikä hän sen enempää tahtonut ajatella häntä, vaan palasi kirjoituspöytänsä luo — kuitenkin posket punoittavampina — ja alkoi edelleen kirjoittaa päiväkirjaansa, kirjettä kuvitellulle uskotulleen:

… ilta verhoutui ruusunpunaan ("ruusunpunaan" muitta mutkitta; "opaaliväriin" pyyhittiin), silloin heräävät muistot, ja tsherkessiläiset muistelivat esi-isiensä maata; yksi heistä esitti maanpakolaisen laulun, ja toiset hiljensivät vauhtinsa kuunnellakseen tätä yksinäistä ja hidasta laulua. Sitten vaihtui valaistus punasinerväksi, helläksi ja lempeäksi, ja koko aro kaiutti rakkauslaulua… Silloin ratsastajat käänsivät hevosensa ja nelistivät nopeasti kotiapäin. Heidän tiellään poljetut kukat henkivät kuollessaan viimeisen tuoksahduksensa; heidän aseensa säkenöivät ja näyttivät vievän mukaansa kesäyön hämyyn levinneen hopealle hohtavan tomun.

Kaukana heidän edessään kirkas valopilkku osoitti sitä kohtaa, missä Karadjiamirin akasiat muodostivat ryhmän keskellä hiljaista tasaista aroa. Valopilkku kasvoi ja muuttui ennen pitkää rovioksi, jonka korkeat liekit nuoleskelivat tähtiä; sillä kylään jääneet olivat sytyttäneet suuret roviot, ja niiden ympärillä tanssivat ja lauloivat nuoret tytöt, tahdissa heiluttaen valkoisia huiveja ja ohuita harsoja. Nuorten iloitessa täysikäiset miehet istuivat tupakoiden asuntojensa edustalla, ja äidit tähystelivät pitsiuudinten takaa, miten lempi lähestyi heidän lapsiaan.

Siihen aikaan minä olin kuningatar. Isäni, Tevfik-Pasha, ja äitini, Seniha, rakastivat minua ylitse kaiken, sillä heidän muut lapsensa olivat kuolleet. Minä olin kylän sulttaanitar; ei kellään toisella ollut niin kauniita pukuja eikä niin komeasti siselöityjä kulta- ja hopeavöitä. Ja jos niille seuduille tuli kauppias Kaukasiasta, säkit täynnä jalokiviä ja mytyt kultakuteisia silkkikankaita, kaikki ympäristössä tiesivät, että hänen ensin tuli käydä meidän talossamme; ei kukaan olisi uskaltanut ostaa yksinkertaisinta silkkivyötä, ennenkuin pashan tytär itse oli valinnut koriste-pukineensa.

Äitini oli hienotunteinen ja lempeä. Isäni oli tunnettu hyväksi ja oikeamieliseksi. Jokainen ohikulkeva muukalainen saattoi tulla kolkuttamaan ovellemme, talomme oli hänelle avoinna. Vaikka hän oli köyhä, vastaanotettiin hänet kuin itse sulttaani. Jos hän oli maanpakoon ajettu tai pakolainen — sellaisia olen nähnyt — niin olisi isäntäväki suojellut häntä viimeiseen hengenvetoonsa asti. Mutta voi sitä, joka olisi tahtonut turvautua Tevfik-Pashaan toimeenpannakseen huonon tai epäilyttävän teon; isäni, joka muuten oli hyväsydäminen, oli hirvittävän ankara oikeuden valvoja. Senkin olen nähnyt.

Sellainen oli lapsuuteni, André. Sitten menetimme äitimme, ja kun ei isäni enää tahtonut jäädä ilman häntä Karadjiamiriin, vei hän minut mukanaan Konstantinopoliin isoäitini ja serkkujeni luo.

Nyt hallitsee setäni Aris-Bei hänen sijallaan siellä. Mutta tuskin mitään on muuttunut tuossa tuntemattomassa syrjäisessä sopukassa, missä päivät hiljalleen punoutuvat vuosiksi. Luulen, että virran reunalle on rakennettu mylly; pienet laineet, jotka ainoastaan huvikseen näyttivät uhkaavilta, on pakoitettu hyödyttämään, ja olenpa kuulevinani niiden itkevän entistä vapauttaan. Mutta kaunis talo kohoaa yhä edelleen puiden keskellä, ja viimeksi tänä keväänä akasiat ovat sirottaneet lumivalkoisia kukkiaan niille teille, joilla leikin lapsena. Ja epäilemättä ratsastajat nyt nostavat satulaan jonkun toisen pikkutytön lähtiessään retkilleen.

Pian on yksitoista vuotta kulunut siitä, kuin kaikki tämä tapahtui.

Huolettomasta ja iloisesta lapsesta on tullut nuori nainen, joka jo on paljon itkenyt. Oliko hän ollut onnellisempi, jos olisi jatkanut alkuperäistä, elämäänsä?… Mutta oli kirjoitettu, että hän lähtisi sieltä, sillä hänen täytyi muuttua ajattelevaksi olennoksi ja teidän ja hänen teiden täytyi kerta yhtyä. Oh, kuka sanookaan meille miksi, kuka osaa selvittää näiden kohtaamisien syvimmän syyn, joissa sielut tuskin joutuvat kosketuksiin, mutta joita eivät enää koskaan unhota. Sillä ette tekään, André, enää ole minua unhottava…

Hän kyllästyi kirjoittamiseen. Ja lisäksi bein käynti oli karkottanut hänen muistelmansa.

Mitä olikaan hänen tekeminen päättääkseen tämän viimeisen vapauden päivän? Entä puutarha! tuo rakas puutarha, joka oli niin täynnä hänen nuoria unelmiaan; siellä hän aikoi viipyä iltaan asti. Vallan perällä, satavuotisten platanien siimeksessä, sammalpeitteisen vanhan muurin suojassa oli penkki, sillä aikoi hän istua tuon huhtikuupäivän auringonlaskuun asti; tuon päivän, joka tuntui hänestä elämänsä viimeiseltä. Ja hän soitti kelloa Kondja-Gul'ille, käskien tämän antaa hänen tulostaan merkin: puutarhureille, ajureille, yleensä miehisille palvelijoille, että he poistuisivat puistokujilta ja etteivät katseillaan halventaisi sitä pikku jumalatarta, joka tahtoi kävellä siellä hunnuttomana…

Mutta asiaa tarkemmin ajatellessaan, hän päätti olla menemättä puutarhaan; sillä olihan sittenkin mahdollista, että hän kohtaisi eunukkeja tai palvelijattaria, jotka tietysti kaikki miettiväisinä hymyilisivät morsiamelle, ja hänen velvollisuutensa olisi silloin näyttää heidän edessään ihastuneelta, sillä sellaista tapa vaati tällaisissa olosuhteissa. Sitäpaitsi, kuinka vastenmielistä nähdä juhlavalmistukset, puiden juurelle asetetut pöydät, maahan levitetyt kauniit matot…

Silloin hän vetäytyi huoneensa vieressä olevaan pieneen saliin, missä hänen Erard-pianonsa oli. Musiikillekin oli sanottava hyvästi, uudessa kodissa kun ei ollut pianoa. Nuoren bein äiti — vuoden 1320:n kannattajia [Toisin sanoin henkilö, joka hyväksyy ainoastaan muhamettilaisen ajanlaskun eikä tahdo seurata europpalaisten almanakkaa. (Tekijän huomautus)] — joiksi vanhan sukupolven naisia sanovat uudenajan Turkinmaan kulttuurimaaperässä puhjenneet korukukkaset — tuo täysverinen vuoden 1320:n kannattaja oli, vaikkakin epäröiden, suostunut siihen, että tuleva miniänsä saisi tuoda mukaansa länsimaalaiskieliset uudet kirjansa ja kuvalliset aikakauskirjat, mutta piano oli ilmeisesti ollut hänelle vastenmielinen, eikä sentähden tahdottu järkähtämättä pitää kiinni vaatimuksesta. (Tämä vanha nainen oli, moneen kertaan käynyt katsomassa nuorta kihlattua, oli syytänyt hänelle mielistelyjään ja ladellut vanhanaikuisia kohteliaisuuksia, jotka häntä kiusasivat, ja oli lisäksi aina ylen tarkkaavasti tähystellyt tulevaa miniäänsä, voidakseen sitten paremmin kuvata häntä pojalleen.) Siis ei enää pianoa hänen tulevassa kodissaan tuolla vastapäätä, toisella puolen lahtea, vanhan Stambulin sydämessä.

Hänen hermostuneet, tavattoman näppärät ja notkeat pienet sormensa alkoivat improvisoida pianolla ensin eriskummaisia katkonaisia sävelmiä, jolla ei ollut alkua eikä loppua, ja niitä säestivät kuivat näppäykset, joka kerta kun liian isot sormukset survaisivat mustia koskettimia. Sitten riisui hän nämä sormukset, kokosi mielensä ja alkoi soittaa hyvin vaikeaa Liszt'in tekemää Wagner-sovitusta. Vähitellen hän unhotti, että huomenna oli menevä naimisiin kapteeni Hamdi-Bein, hänen keisarillisen majesteettinsa sulttaanin ajutantin kanssa, hän oli nyt pitkätukkaisen soturin morsian, soturin, joka asui pimeihin pilviin kohoavan vuoren huipulla törröttävässä linnassa, jonka alapuolella syvyydessä virtasi iso synkkä joki. Hän kuuli vanhojen satuaikojen symfonian syvissä pohjoismaisissa metsissä.

Mutta herjettyään soittamasta, kun kaikki oli vaiennut kielien viimeiseen värähdykseen, hän huomasi auringon säteiden jo punaisina ja melkein vaakasuorina tunkevan sisään järkähtämättömien rautaristikkojen lomitse. Ilta oli siis tullut, ja kauhu valtasi hänet, kun hän ajatteli, että jäisi yksin täksi viimeiseksi illaksi, — vaikka hän kuitenkin aikaisemmin oli sitä toivonut.

Viipymättä hän riensi isoäitinsä luo pyytämään lupaa, joka myönnettiinkin, ja kiireesti hän ahdistuksissaan kirjoitti serkuilleen pyytäen heitä kaikin mokomin tulemaan hänelle seuraa pitämään; mutta ainoastaan he kaksi, eivätkä toiset pikku morsiusneitoset, jotka olivat majoitetut heidän huoneeseensa; ainoastaan he kaksi, Zeyneb ja Mélek, hänen parhaat ystävättärensä, uskottunsa, sielunsa sisaret. Hän pelkäsi, ettei heidän äitinsä suostuisi toisten heillä asuvien häävierasten vuoksi; hän pelkäsi, että hetki jo oli liian myöhäinen, aurinko liian alhaalla, turkkilaisnaiset kun eivät saa lähteä ulos sen laskettua. Ja ristikko-ikkunastaan hän näki vanhan Ismaelin rientävän sanaa viemään.

Jo jonkun päivän ajan hän serkkujensakin edessä, jotka olivat pahoillaan, oli ollut sanaakaan hiiskumatta tuosta vakavasta kysymyksestä, hän oli ollut umpimielinen, melkeinpä ylpeä; noidenkin molempien naisten edessä hän oli kainostellut surunsa ilmaisemista, mutta nyt hän ei enää voinut; hän tahtoi nähdä heidät, saadaksensa itkeä heidän povellaan.

Kuinka se laski nopeasti, tuon viimeisen illan aurinko! Ehtisivätkö he saapua? Hän kumartui kadulle niin kauas kuin ikkunaristikot sallivat. Nyt oli "taistelujen purppuranpunainen iltahetki", niinkuin hän oli sanonut lapsuuttaan kuvaavassa päiväkirjassaan, ja pako-ajatukset ja ilmi-kapinallisuus panivat pyörälle hänen hillittömän ja viehättävän pienen päänsä…

Mutta mikä selkeä levollisuus, mikä kohtaloon alistuva rauha hänen ympärillään! Sulotuoksut nousivat tuosta isosta kalmistopuistosta, joka levisi niin hiljaisena hänen ikkunoidensa edessä — tuon vanhan koskemattoman turkkilaisen maaperän tuoksu, joka nousi lyhyestä nurmesta ja pienistä kukkasista, jotka aamusta alkaen olivat lämminneet huhtikuun auringon paisteessa. Puiden tumma vihannuus, taustana tulipunainen auringonlasku, oli siellä täällä kuin puhkaistu ja siroteltu loistavilla valopilkuilla ja säteillä. Vanha kultaus kimmelsi siellä täällä noiden hautapatsaiden huipuissa, joita tuolla avaralla alueella oli pystytetty harvaan, sypressien siimekseen. — Turkinmaalla ei pelätä vainajia, niistä ei erottauduta; annetaan niiden levätä kaikkialla, jopa keskellä kaupunkiakin. —

Tämän surullisen etualan takana, synkkien tornien tavoin törröttävien sypressien oksien lomitse näkyi etäisyys, tuo verraton kuva: koko Stambul ja sen merenpoukama, hehkuvanpuhtaassa iltavalaistuksessa. Alhaalla, vallan alhaalla, Kulta-Sarven pinta, jonka rantaan läheiset hautausmaat viettivät, oli punainen, leimuavan punainen kuin taivas, ja sitä uursivat sadat venheet, jotka basarien sulkemisaikana alinomaan kulkivat edestakaisin — mutta sinne ylös ei kuulunut niiden vanaveden kohinaa eikä airojen pulauksia; ne näyttivät isoilta peilin pinnalla liukuvilta hyönteisiltä. Vastakkainen ranta, Stambulin ranta, muuttui muuttumistaan: kaikki rannalla kohoavat talot, tuon äärettömän asuntojoukon alimmat kerrokset alkoivat himmetä ja melkein hälvetä joka ilta toistuvaan punasinervään usvaan, joka muodostuu höyrystä ja savusta. Stambul muuttui kangastuksen tavoin, siinä ei enää voinut selvästi erottaa mitään, ei rappeutumista, ei kurjuutta eikä uudenaikaisten rakennusten inhottavaa rumuutta. Se ei nyt enää ollut muuta kuin varjokuva, tumman punasinervä ja kultareunainen, suunnattoman suuri äärileikkauskuva kaupungista tornihuippuineen ja kupukattoineen, joka oli pystytetty suojustimena verhoamaan tulipalon tavoin hehkuvaa taivasta. Ja samat äänet kuin aamupäivällä, samat kirkkaat, taivaalliset äänet alkoivat jälleen kaikua ylhäältä, kutsuen oikeauskoisia turkkilaisia päivän neljänteen jumalanpalvelukseen: aurinko meni mailleen.

Silloin vangittu pikku prinsessa, joka vastoin tahtoaan kuitenkin oli hiukan rauhoittunut tästä suuremmoisesta rauhaa uhkuvasta kuvasta, kävi taas levottomaksi Mélek'in ja Zeyneb'in tähden. Ehtisivätkö he tulla, vaikka jo oli niin myöhäinen hetki? Entistään tarkkaavammin hän katseli tuon tien päätä kohti, jonka toista viertä reunustivat vanhat ristikkoaita-talot, ja toista kuolleiden suloinen tyyssija.

Tuossa he tulevat! Todella he lähestyvät kaukaa, nuo kaksi hentoa mustaa haamua, kasvot peitettyinä, he tulevat esiin isosta synkästä portista, rientäen eteenpäin, saattonaan kaksi neekeriä, joilla on pitkä miekka vyöllä… Pian olivat he tehneet päätöksensä, pian olivat he tulleet nuo pienet ystävätärparat… Ja nähdessään heidän näin noudattavan hänen hätähuutonsa kutsua, hän tunsi, silmiensä kostuvan; kyyneleet, mutta täällä kertaa ilokyyneleet, valuivat hänen poskilleen.

Heidän astuttuaan huoneeseen ja poistettuaan synkät huntunsa, morsian heittäytyi itkien heidän syliinsä.

Molemmat painoivat häntä nuorta poveansa vastaan,, ilmaisten mitä hellintä osanottoa.

— Aavistimme kyllä, että et ollut onnellinen… Mutta et tahtonut sanoa meille mitään… Puhua siitä kanssasi emme uskaltaneet… Jo muutaman päivän olit tuntunut meistä niin umpimieliseltä, niin kylmältä.

— Tiedättehän, millainen olen… Se on typerää, mutta häpeän nähdessäni jonkun huomaavan, että kärsin…

Ja hän alkoi itkeä nyyhkyttäen:

— Mutta miksi et kieltäytynyt, lemmikkini?

— Olenhan jo niin monta kertaa kieltäytynyt! Sanotaan että luettelo niistä miehistä, joille olen antanut kieltävän vastauksen, jo on liian pitkä!… Ja ajatelkaahan, että jo olen kahdenkymmenen kahden vuotias, jo melkein vanha piika… Muuten, hän tai joku toinen, yhdentekevää, kun lopulta sentään täytyy mennä; jollekin.

Muinoin, kun hän oli kuullut ystävättäriensä puhuvan niin häidensä aattona, oli heidän välinpitämättömyytensä häntä tympäissyt; ja nyt hän itse lopulta teki samoin… "Kun hän nyt ei voi olla se, jonka itse valitsisin ja jota rakastaisin, oli yksi heistä sanonut, niin on yhdentekevää, onko hänen nimensä Mehmed tai Ahmed! Saanhan lapsia, jotka lohduttavat minua, niin että unhotan hänen läsnäolonsa." Toinen, vallan nuori nainen, joka oli suostunut ensimäiseen kosijaan, puolustautui seuraavasti: "Miksi en ottaisi ensimäistä yhtä hyvin kuin seuraavaa, jota en tunne sen paremmin?… Mitä mainita kieltoni syyksi?… Ja ajattele muuten, mikä melu siitä nousisi…" Noiden nuorten naisten välinpitämättömyys oli tuntunut hänestä käsittämättömältä: antaa voittaa itsensä orjattaren tavoin… Ja nyt hän itse suostui moiseen kauppaan — ja huomenna oli hirvittävä lankeemuksen päivä. Väsyneenä alinomaiseen kieltämiseen, alinomaiseen taistelemiseen, hän oli, toisten tavoin, lopuksi antanut myönteisen vastauksen, joka syöksi hänet turmioon, kielteisen vastauksen asemesta, joka olisi pelastanut hänet ainakin joksikin aikaa eteenpäin. Ja nyt oli liian myöhäistä muuttaa päätöstä, hän seisoi kuilun partaalla: huomenna se oli tapahtuva!

Nyt he itkivät yhdessä, kaikki kolme. He vuodattivat niitä kyyneleitä, jotka morsian ylpeydessään monena päivänä oli pidättänyt, he vuodattivat suuren eron kyyneleitä, vallan kuin yksi heistä olisi ollut kuolemaisillaan…

Oli aivan luonnollista, etteivät Mélek ja Zeyneb sinä iltana palaisi kotia, vaan että jäisivät tänne yöksi, serkkunsa luo, niin kuin on tavallista, kun lähtee kylään yön tullen ja niin kuin he usein jo olivat tehneet kymmenen vuoden kuluessa.

Yhä seurustellen toistensa kanssa olivat nämä kolme nuorta naista, kuin erottamattomat sisaret, tottuneet enimmäkseen nukkumaan yhdessä milloin toisen, milloin toisen luona, ja useimmiten täällä, tsherkessittären kodissa.

Mutta kun orjat tällä kertaa, odottamatta käskyä, olivat levittäneet lattialle silkkimatrassit vieraille, oli noilla kolmella yksin jääneillä se tunne, että olivat koolla kuolleen valvontaa varten. He olivat pyytäneet ja saaneet luvan jäädä pois ilta-aterialta, ja parraton neekeri, joka oli lihavan marakatin näköinen, oli juuri kullatulla tarjottimella tuonut sisään kevyen aterian, johon heidän ei ollenkaan tehnyt mieli kajota.

Alhaalla ruokasalissa söivät illallista heidän yhteinen isoäitinsä, morsiamen isä, pasha, ja neiti Bonneau de Saint-Miron, sanaakaan vaihtamatta, ikäänkuin tulevan onnettomuuden odotuksesta vaieten. Isoäiti oli sangen loukkaantunut tyttärentyttärensä käytöksestä ja tiesi hyvin, ketä sai kiittää siitä, syyttäen uudenaikaista kasvatusta ja kotiopettajatarta. Tuota lasta, hänen puhtaan muhamettilaisen verensä jälkeläistä, joka myöhemmin oli tullut luopioksi, jonka paluuta perinnäisen oikeauskoisuuden helmaan ei enää toivottu, hän kaikesta huolimatta rakasti, mutta hän oli aina pitänyt velvollisuutenaan esiintyä ankarana. Ja tänään, kohdatessaan tuota salakähmäistä ja käsittämätöntä kapinallisuutta, hän tahtoi liioitella kylmyyttä ja ankaruutta. Mitä tulee pashaan, joka aina oli hemmoitellut ainoata lastaan ja ylenmäärin antanut hänelle lahjoja kuin "Tuhannen ja yhden yön" sulttaanittarelle, ja joka korvaukseksi oli saanut osakseen runsaasti hellyyttä, ei hän ymmärtänyt tytärtään enempää kuin vanhoillinen anoppinsakaan ja oli niinikään suuttunut; tämä viime oikku menikin hänen mielestään liian pitkälle: näytellä marttyyria sentähden, että hänen naimishetkensä tultua hänelle oli valittu kaunis, rikas, ylhäissukuinen mies, joka oli Hänen Majesteettinsa Sulttaanin suosiossa!… Ja lopuksi opettajatar parka, joka ainakin kihlaukseen nähden oli aivan viaton ja joka aina oli ollut uskotun ja ystävättären asemassa, ei ymmärtänyt, ja kärsi vaieten. Kun hänen rakas oppilaansa oli lähettänyt hänelle kutsun häihin, miksi hän ei tahtonut häntä seuraansa sinne yläkertaan viimeisenä iltana!…

Mutta toisin ajattelivat, nuo kolme pikku haaveilijaa, — jotka eivät aavistaneet, että niin suuresti pahoittivat häntä — he kun halusivat olla yksin sellaisen eron aattona.

Ainaiseksi menneet olivat ne illat, jotka he kolmen olivat viettäneet tässä huoneessa, joka huomenna oli jäävä asumattomaksi ja jolle heidän oli sanominen hyvästi…Jotta jäähyväiset eivät tulisi niin surullisiksi, he olivat sytyttäneet kaikki haarakynttiläjalan kynttilät ja ison permantolampun — jonka varjostin oli päivänvarjoa isompi ja kookkaan kukan muotoinen. He tarkastivat edelleen, järjestivät jopa hävittivätkin niitä tuhansia pikku esineitä, joita kauan olivat säilyttäneet kallisarvoisina muistoina. Siellä oli noita hopea- ja kultalankakimppuja, joilla tavallisesti koristetaan morsianten hiuksia ja joita morsiusneitoset säilyttävät siksi, kunnes heidän vuoronsa tulee; niitä välkkyi siellä täällä, riippuen nauharuusuihin kiinnitettyinä peilien kamanoista ja huoneen valkoisilla seinillä, ja ne palauttivat mieleen niiden ystävättärien kalpeita kasvoja, jotka kärsivät tai jotka jo olivat kuolleet. Eräässä kaapissa oli nukkeja, joita muinoin oli hellästi rakastettu, särkyneitä leluja, kuihtuneita kukkia, pieniä pyhäinjäännöspahaisia tämän vanhan talon seinien sisällä yhdessä vietetyn ensi nuoruuden ajoilta.

Siellä oli vielä valokuvia kehyksissä, joista he itse olivat maalanneet melkein kaikki, tai jotka olivat somistaneet koruompeluilla. Nämä olivat nuorten lähetystönaisten tai juhlapukuisten turkkilaisnaisten valokuvia — viimemainittuja olisi helposti voinut luulla hienoiksi parisittariksi, ellei alareunassa olisi nähnyt sanoja omistus tai muisto, töherrettyinä arapiaksi. Ja vihdoin oli yksinkertaisia pikku esineitä, jotka oli voitettu niissä kuluneen talven hyväntekeväisyys-arpajaisissa, joita turkkilaisnaiset toimeenpanevat Rhamazan valvonnan aikana; vaikka niillä ei ollut vähintäkään arvoa, ne toivat mieleen heidän elämänsä menneitä hetkiä, joiden auttamaton haihtuminen heissä herätti haikeita tunteita. Sulhasen antamista lahjoista sitävastoin, joista muutamat olivat hyvin kalliit, ja jotka neiti Esther Bonneau oli levittänyt näytteille viereiseen saliin, he eivät vähääkään välittäneet.

Tuskin he olivat päättäneet surullisen tarkastelunsa, kun taas kattojen yläpuolelta kuuluivat kauniit heleät äänet: ne kutsuivat oikeauskoisia päivän viidenteen rukoushetkeen.

Paremmin kuullakseen, nuoret naiset menivät istumaan avoimen ikkunan ääreen, missä saattoi hengittää lempeän raikasta yöilmaa, joka tuoksui sypresseille, yrteille ja merivedelle. Ikkuna tosin oli auki, mutta tietysti varustettu rautakangilla ja puuristikoilla — muunlaisesta ikkunasta turkkilainen nainen ei saa katsoa ulos. Yläilmoista kuuluvat äänet kaikuivat yhä ympäristöön, ja kaukaa toiset tuntuivat vastaavan niihin, lukemattomat toiset, jotka lähtivät Stambulin minareettien huipuista ja levisivät yli uinuvan lahden, kaikua johtavan vedenpinnan kantamina; siinä oli jotain taivaallista, kun äkkiä kuuli nuo haltioituneet puhtaat äänet, jotka korvaa hivelevän pehmeinä joka taholta kaiuttivat kehotustaan.

Mutta tätä tunnelmaa kesti vaan lyhyen aikaa, ja kun jokainen muedsin oli neljälle ilmansuunnalle kaiuttanut ikivanhoilta ajoilta perinnäisen kutsuhuutonsa, seurasi äkkiä hiljaisuus. Vallan lähellä olevien sypressien lomitse näki Stambulin sinervänä kuvastuvan himmeän kuutamon valaisemalle taivaalle, ja se näytti tällaisena utukuvana suuremmalta jättiläismäisine kupukattoineen ja vuosisatojen kuluessa muuttumattomine ääriviivoineen, ja se oli täyteen sirotettu valopilkkuja, jotka kuvastuivat lahden pintaan. Nuo nuoret naiset ihailivat sitä vangitsevien ristikkojen pienten ruutujen kautta, ja he ajattelivat itsekseen, tokko Länsimaiden kuuluisat kaupungit (joita tunsivat ainoastaan kuvista ja joita eivät milloinkaan saaneet nähdä, turkkilaisnaiset kun eivät koskaan saa lähteä pois synnyinmaastaan), tokko Wien, Parisi ja Lontoo, saattoivat herättää tällaista kauneuden ja suuruuden vaikutelmaa. Joskus sattui, että he ristikkoaukoista pistivät ulos sormensa, niin kuin vangeilla on tapana, ja silloin valtasi heidät mieletön halu päästä matkustamaan ja tutustumaan maailmaan — tai ainoastaan tällaisena kauniina yönä kerran lähteä kävelemään Konstantinopolin kaduille — tai vaan päästä tuonne ikkunoidensa edessä lepäävälle hautausmaalle… Mutta iltasinhan muhamettilaisnainen ei saa poistua kotoaan…

Hiljaisuus, täydellinen hiljaisuus levisi vähitellen yli vanhan Khassim-Pashan kaupunginosan, jonka talot olivat suljetut. Ei mikään hievahtanut heidän ympärillään. Perasta kuuluva melu — missä on samankaltainen yöelämä kuin europpalaisissa kaupungeissa — hälveni, ennenkuin ehti saapua tänne. Niiden höyrylaivojen korvia vihlovista vihellyksistä, joita vilisee alhaalla Seralji-niemen edessä, pääsee aina rauhaan jo ennen viidettä rukoushetkeä, sillä laivakulku Bosporilla lakkaa pimeän tultua. Tässä itämaalaisen kaupungin yöllisessä rauhassa, joka on vierasta meidän kaupungeissamme, kuului aika ajoin yksi ainoa hälyääni, joka on kuvaava Konstantinopolille, ääni, joka ei ole minkään toisen äänen kaltainen, ja jonka edellisten vuosisatojen turkkilaiset lienevät kuulleet samanlaisena: tak, tak, tak, tak! vanhalla kivityksellä. Tämä ääni vahventui kai antaessaan synkillä kaduilla, joilla ei kukaan enää liikkunut. Se oli kaupunginosan yövartija, joka hitaalla kävelyllään kolhaisi rautakärki-sauvallaan katukiviin. Ja matkan päästä kuuli toisten yövartijain vastaavan samalla tavalla; tämä toistui kaikkialla tuossa suunnattoman suuressa kaupungissa, Eyoub'istä Seitsemälle Tornille, ja pitkin Bosporin rantaa Marmara-mereltä Mustallemerelle, ikäänkuin olisi tahdottu sanoa asujamille: "Nukkukaa vaan, me valvomme aamuun asti, tähystellen varkaita ja tulipaloja."

Hetkeksi nuoret naiset unhottivat, että tämä ilta oli viimeinen. Samoin kuin usein käy elämän suurten muutosten aattopäivänä, he joutuivat harhaluulojen valtaan heille aikoja sitten tutun ympäristön vaikutuksesta: olihan kaikki tässä huoneessa paikoillaan samannäköisenä kuin ennen… Mutta sitten muistui taas todellisuus mieleen, ja silloin valtasi heidät kuolontuska: huomenna oli edessä ero, heidän sisarellisen tuttavallisuutensa loppu, koko heidän rakkaan menneisyytensä murtuminen!…

Oi, mikä päivä se olikaan oleva morsiamelle!… Täytyihän aamusta iltaan näytellä ilveilyä, niin kuin tapa vaatii, ja lisäksi näytellä hyvin, maksoi mitä maksoi! Kokonainen pitkä päivä, hymyillä kuin epäjumalan kuva, hymyillä ystävätärjoukoille ja noille lukemattomille uteliaille ihmisille, jotka aina suurissa häätilaisuuksissa tulvimalla täyttävät talon. Ja täytyipä löytää rakastettavia sanoja, luontevasti vastaanottaa onnittelut; aamusta iltaan osottaa iloisia kasvoja; aina hymy huulilla ja silmissä, vaikka sydämessä kyti mielipaha ja kauhu… No niin, kaikesta huolimatta hän oli hymyilevä! Johan hänen ylpeytensä sitä vaati: esiintyä voitettuna, se olisi liian nöyryyttävää hänelle, tuolle masentamattomalle, joka niin suuresti oli kehunut, ettei vastoin tahtoaan antaisi itseään naittaa, ja joka niin kiihkeästi oli toisille saarnannut naisten vapautuksen ristiretkeä… Kuinka suurta kohtalon ivaa ja haikeutta olikaan, huomispäivä uhkuva!… Ja jos vielä tämä kaikki illan tullen loppuisi… Kaikkea muuta, sitten seuraavat kuukaudet, vuodet, koko elämä, jonka kestäessä tuo tuntematon valtijas hänet omistaa, häntä polkee ja halventaa. Oi, kun ajattelen, ettei yksikään päivä eikä yö enää ole kuuluva minulle vaan tuon miehen tähden, joka on saanut päähänsä naida hovimarsalkan tyttären!…

Kun nuo kiltit serkut näkivät hänen hermostuneesti polkevan permantoa jalallaan, kysyivät he, eikö ajatusten haihduttamiseksi vähän soitettaisi pianoa, viimeinen kerta… Ja yhdessä he menivät viereiseen huoneeseen, missä piano oli auki. Siellä oli hajalla joukottain esineitä pöydillä, hyllyillä, lattiamatoilla, ja kaikki ne todistivat uudenaikaisen turkkilaisnaisen mielialaa, hänen haluansa eristetyssä elämässään koetella kaikkea, omistaa kaikki, tuntea kaikki. Siellä oli muun muassa fonografikin (sen vuoden viime ennätyksen näyte), jolla he jonkun päivän olivat itseään huvitelleet, tutustuen länsimaalaisen teatterin eri ääniin, operetin typerään pilaan, konsertti-kahvilan mauttomuuksiin. Mutta näihin monenlaisiin esineisiin he eivät enää kiinnittäneet huomiota; siihen, minne ne kerta oli pantu, ne unhottuivat kuin arvoton roju, sitävastoin tuottaen suurta iloa eunukeille ja palvelijattarille.

Morsian istui pianon ääreen ja alkoi hetken epäröityään soittaa pianokonserttia, jonka itse oli säveltänyt. Hän oli tutkinut harmonia-oppia oivallisten opettajien johdolla, ja hänen innoituksensa oli omintakeinen, hiukan kesytön, mutta aina erikoisen mielenkiintoinen; ainoa vaikutelma, joka hänen sävellyksissään toistui, oli kenties aika ajoin tsherkessiläis-ratsastajien hevosten kavionkopse kotimaansa aroilla, mutta se olikin kaikki. Senjälkeen hän soitti keskeneräisen noktyrnin, joka oli sävelletty edellisenä iltana; se tulkitsi alussa synkkää levottomuutta, jonka läheisten kalmistojen rauha kuitenkin lopulta oli täydelleen viihdyttänyt. Musiikkiin sekaantui silloin tällöin ulkoa tuleva ääni, joka on Konstantinopolille min luonteenomainen: yövartijan sauvan kolaukset kuolonhiljaiseksi käyneen kadun kaikuvaan kivitykseen.

Nyt lähestyi Zeyneb, laulaakseen sisarensa Mélekin säestämänä; niin kuin melkein kaikilla turkkilaisnaisilla, hänellä oli lämmin, hieman tumma ääni, joka värähteli intohimoisena varsinkin kauniissa matalassa äänistössä. Hänkin epäröi, mitä valita, ja pantuaan nuotit hyllyllä mullin mallin, löytämättä sopivaa, hän viimein avasi Gluckin laulusävellyksiä sisältävän nuottivihon ja kaiutti ihanalla äänellään tuota kuolematonta manausta: "Manan jumaluudet, Kuolon palvelijat!"

Vastapäätä kalmistossa lepäävät vainajat, muinaisajan turkkilaiset, jotka nukkuivat sypressien juurien parissa, olisivat varmaankin suuresti ihmetelleet tätä ikkunaa, joka näin myöhään oli valaistu ja joka loi kirkkaan valojuovansa heidän pimeään olinpaikkaansa: olihan se haaremin ikkuna, päättäen ristikoista, mutta sieltä kuului heille ylen outoja soitonääniä.

Tuskin oli Zeyneb lopettanut yleväsävyisen säkeen: "En vetoa ma surkuhunne julmaan", kun pikku säestäjätär pysähtyi, soittaen väärän soinnoksen… Ihmishaamu, jonka hän ensiksi oli huomannut, oli äkkiä ilmestynyt pianon luo; se oli pitkä laiha vartalo, synkkäpukuinen, ja se oli tullut äänettömänä kuin kummitukset.

Se ei ollut mikään Manan jumaluus, mutta eipä paljon parempaakaan, se oli "kif-kif", kuten pienellä punatukkaisella Mélekillä oli tapana leikillisesti sanoa. Se oli rouva Husnugul, koko talon kauhistus: "Isoäitinne — näin hän sanoi — käskee teidän panna maata ja sammuttaa valot." Ja hän poistui hiiskumattoman hiljaa, niin kuin oli tullutkin, jättäen siihen nuo kolme neitosta kauhun jäätäminä. Hänellä oli taito ilmestyä milloin tahansa ja joka paikkaan vallan odottamatta ja äänettömästi, mikä muuten on helpompaa haaremeissa kuin muualla, niiden ovia kun ei koskaan lukita. Tämä rouva Husnugul (Ruusu-Kaunotar) oli entinen tsherkessiläinen orjatar, joka kolmekymmentä vuotta sitten otettiin melkein perheenjäseneksi, hän kun oli saanut lapsen pashan langon kanssa. Tuo lapsi oli kuollut, ja hänet oli naitettu pehtorille maalla. Pehtori kuoli, ja silloin leski eräänä päivänä ilmestyi vierailulle, tuoden mukaansa joukon rääsyjä villasäkeissä, kuten ennen vanhaan oli tapana. Tätä "vierailua" oli nyt kestänyt lähes viisikolmatta vuotta. Rouva Husnugulista, joka oli puoleksi seuranainen, puoleksi nuorten valvoja ja urkkija, oli tullut talon vanhan emännän oikea käsi; ollen muuten hyvin kasvatettu, hän nyt omasta puolestaan kävi tervehtimässä naapuritalojen säätynaisia; hänet otettiin vastaan hienoimmissakin piireissä — niin suvaitsevaisia ja tasa-arvoisuutta suosivia ollaan Turkinmaalla. Hyvin monella Konstantinopolin perheellä on keskuudessaan tuollainen rouva Husnugul — tai Gulchinasse (Ruusun palvelijatar), tai Chemsigul (Päivänkukka), tai Purkiémal (Täydellinen) tai joku muu samantapainen — joka aina on todellinen vitsaus. Vanhoilliset ikänaiset panevat arvoa näiden siveydenvartijattarien palveluksiin, he kun seuraavat nuoria naisia heidän kävelylleen, sitten kotia palatessaan laatien siitä selontekonsa.

Ei ollut vastustaminen rouva Husnugulin julistamaa käskyä. Nuo kolme neitosta sulkivat vaieten ja alakuloisina pianon, ja puhalsivat sammuksiin kynttilät.

Mutta ennenkuin menivät levolle he heittäytyivät toistensa syliin, perinpohjin toisiaan hyvästelläkseen; ja he itkivät yhdessä, ikäänkuin huomispäivä olisi erottava heidät ainaiseksi. Peläten, että rouva Husnugul uudelleen ilmestyisi, hän kun epäilemättä kuuntelisi oven takana, joka vaan oli työnnetty kiinni, he eivät rohjenneet puhua; nukkua he eivät voineet, ja aika ajoin kohosi huokaus tai nyyhkytys noista hennoista povista.

Keskellä tätä syvää, yön hiljaisuutta, joka on otollinen ahdistuksen aiheuttamalle mietiskelylle, morsian kiihottui kiihottumistaan ajatellessaan, että joka tunti, joka minuutti lähensi häntä korjaamattomaan nöyryytykseen, onnettomaan lopputapaukseen. "Raakalais"-ihmisen koko hurjuudella hän nyt kammoksui tuota muukalaista, jonka kasvot hän vaan vilahdukselta oli nähnyt, mutta jolla huomenna oli oleva kaikki oikeudet hänen persoonaansa, vieläpä elinajaksi. Mutta kun se ei vielä ollut auttamattomasti tapahtunut, valtasi hänet voimakas kiusaus tehdä viimeinen ponnistus, päästäkseen häntä pakoon, maksoi mitä maksoi… Mutta mitä saattoi hän tehdä?… Mitä inhimillistä apua hän voisi odottaa, kuka häntä säälisi?… Heittäytyä isänsä jalkojen juureen — se oli nyt liian myöhäistä, hän ei enää voisi häntä taivuttaa… Pian jo puoliyö; kuu loi aavemaista valoansa huoneeseen; sen säteet kuvasivat valkoisille seinille rautakankien ja armottomien puuristikkojen varjoja. Ne valaisivat myös pikku prinsessan pään yläpuolella olevan koraanin lauseen, joka täytyy olla jokaisen muhamettilais-naisen päänalaisen ääressä, joka seuraa häntä lapsuudesta asti ja joka on kuin alinomainen suojeleva rukous hänen elämässään; morsiamen koraani-lauselma oli ommeltu emirin-vihreälle sametille, jonka piirustuksen oli tehnyt kuuluisa muinaisajan kaunokirjoittaja, ja se sisälsi nämä sanat, jotka olivat yhtä lempeät kuin evankeliumi: "Syntini ovat suuret kuin meri, mutta sinun anteeksiantosi vielä suurempi, oi Allah!" Vielä kauan sen jälkeen kuin nuori nainen oli lakannut uskomasta, tuo pyhä lauselma, hänen unensa vartija, oli edelleen hallinnut hänen sieluaan, ja hänen mieleensä oli jäänyt epämääräinen luottamus kaikkihyvyyteen, ylimpään anteeksiantoon. Mutta nyt sekin oli lopussa. Hän ei enää odottanut ennen kuolemaa eikä sen jälkeen minkäänlaista armoa: ei, yksin kärsimässä, yksin puolustautumassa ja yksin vastaamassa teoistaan!… Tänä hetkenä hän tunsi olevansa valmis mihin äärimäisyyksiin tahansa.

Mutta mitä tehdä?… Paetako? Mutta miten, minne?… Paeta umpimähkään keskellä yötä, kauhua herättäviä katuja pitkin?… Ja mistä löytää turvapaikkaa, niin ettei tuotaisi takaisin?

Mutta Zeyneb, joka ei liioin saanut unta, alkoi nyt puhua hiljaisella äänellä. Hänen mieleensä oli juuri juolahtanut, että nyt alkoi viikonpäivä, nimeltä Bazar-Guni (joka vastaa meidän sunnuntaitamme), jonka aattona tulee rukoilla kuolleiden edestä, samoin kuin Tsharshembe'n aattona, (joka taas vastaa meidän torstaitamme). He eivät koskaan olleet laiminlyöneet tätä velvollisuutta, ja se oli lisäksi ainoa Islamin uskonnollisista määräyksistä, jota he vielä uskollisesti noudattivat.

Muuten he olivat, samoin kuin suurin osa sukupolvensa muhamettilaisnaisista, Darwinin, Schopenhauerin ja niin monen muun hengen läpitunkemia ja turmelemia. Ja heidän isoäitinsä sanoi heille usein: "Minun on sangen surullista nähdä vanhoilla päivilläni, että teidän laitanne on vielä pahempi kuin jos olisitte kääntyneet kristinuskoon, sillä rakastaahan Jumala kuitenkin kaikkia, joilla on uskonto. Mutta te olette niitä todellisia epäuskoisia, joiden ajan Profeetta viisaudessaan oli ennustanut tulevaksi." Epäuskoisia he todella olivat, skeptikkoja ja epätoivoisia suuremmassa määrin kuin useimmat nuoret naiset länsimailla. Mutta kuitenkin rukoileminen kuolleiden edestä oli pysynyt velvollisuutena, jota he eivät rohjenneet laiminlyödä, ja joka muuten oli heille sangen mieluinen. Jopa kesäisillä kävelyillään Bosporin läheisissä kylissä, joilla on ihanat kalmistot, heidän oli tapana pysähtyä sypressien ja tammien siimekseen, rukoilemaan jonkun tuntemattoman vainajan yksinkertaisella haudalla.

Sentähden he hiiskumatta sytyttivät himmeän yölampun; pikku morsian otti esille Koraaninsa uudentyylisen vuoteensa läheltä olevalta hyllyltä — tämä Koraani, joka jokaisella muhamettilaisuskoisella täytyy olla pääalaisensa ääressä varsinkin yöllä luettavia rukouksia varten, on alati kääritty Mekka'sta tuotuun silkkihuiviin, johon on pantu santelipuun tuoksuainetta — ja kaikki kolme alkoivat, rauhoittumistaan rauhoittuen hiljaa lukea rukousta, joka viihdytti heidän levottomuuttaan, samoin kuin raitis vesi asettaa kuumeen.

Mutta ennen pitkää tummapukuinen pitkä nainen, joka kuten tavallisesti saapui äänettömästi, oven narisematta, kuin aave ainakin, ilmestyi heidän eteensä:

— Isoäitinne käskee sammuttamaan yölampun…

— Hyvä, rouva Husnugul. Olkaa hyvä ja sammuttakaa se itse, me kun jo nukumme, ja suvaitkaa selittää isoäidillemme, ettei tarkoituksemme ollut olla tottelemattomia hänelle, luimme vain rukouksen kuolleille…

Kello oli lähes kaksi yöllä. Kun yölamppu oli sammutettu, nuo kolme nuorta naista uupuneina mielenliikutuksesta, surusta ja kapinallisuudesta nukahtivat yht'aikaa, vaipuen virkistävään syvään uneen, kuin kuolemaan tuomittu viimeisen päivänsä edellisenä yönä.

IV.

Neljä päivää myöhemmin. Vasta naitu on yksin nuoren puolisonsa ikivanhassa ja palatsimaisessa rakennuksessa ja siinä osassa haaremia, jonka oli saanut yksityissalikseen: se oli Ludvig XVI:nnen tyylinen, valko-, kulta- ja sinikoristeinen huone, joka vastikään oli uudelleen järjestetty häntä varten. Hänen Parisin Rue de la Paix-muotiliikkeestä tilattu hameensa on tehty hienon hienosta kankaasta ja verhoaa hänet pilven tavoin, niin kuin tuon kevään muotioikku vaatii, ja hänen hiusasunsa on niinikään mitä uusmuotisin. Kulmassa on valkealla kiiltovärillä maalattu pöytä, melkein samanlainen kuin hänen huoneessaan Khassim-Pashassa, ja sen laatikot voi lukita, etu, josta hän aina oli uneksinut.

Olisi voinut luulla häntä kodissaan olevaksi parisittareksi — luonnollisesti, jos ei ottanut huomioon ikkunaristikolta ja noita islamilaisia lauselmia, jotka ommeltuina kalliille vanhalle silkkikankaalle siellä täällä koristivat seiniä: siinä luki Allah'n nimen ja jonkun säkeen Koraanista.

Tosin siellä on valtaistuinkin, joka ihmetyttäisi parisilaisia, nimittäin hänen häissään käytetty valtaistuimensa, joka ylen komeana kohosi parin tai kolmen astuimen korkuisella korokkeella, ja jonka yläpuolella on telttakatos alas riippuvine sinisilkkisine, komean hopeakukkaisine verhoineen.

Mainittava on vielä kelpo Kondja-Gul, jonka ulkomuoto ei ole erityisen parisilainen. Hän istuu ikkunan ääressä ja hyräilee hiljaa jotain mustien maan laulua.

Nuoren bein äiti, tuo vanhoillinen hiukan yksinkertainen nainen, jolla on vanhan ajan elkeet, on oikeastaan osoittautunut sävyisäksi, pikemmin hyväluontoiseksi henkilöksi, joka saattaisi olla vallan erinomainen, ellei hän sokeasti jumaloisi poikaansa.

Lisäksi hän on niin ihastunut suloiseen miniäänsä, että edellisenä päivänä itsestään ehdotti, että hänelle annettaisiin tuo hartaasti haluamansa piano. Silloin miniä joutuin istuutui katettuihin vaunuihin, ja kulki ratsastavan eunukin saattamana yli Kultaisen-Sarven sillan valitsemaan soittokonetta Peran parhaasta pianokaupasta. Ja kaksinkertaiset kantajat lastauspuomineen on juuri tilattu huomisaamuksi kantamaan sitä ylös tuohon kaupunginosaan, joka jyrkkien mäkirinteidensä vuosi on varsin vaikeapääsyinen.

Ja nuori bei sitten, vihollinen — muuten hienoin keikari turkkilaisessa armeijassa, missä univormuja yleensä kannetaan hyvin — hän on kieltämättä kaunis mies, ääni lempeä, niinkuin Kondja-Gul oli kertonut ja katse hiukan viekas — perintö äidiltään. Tähän asti hän on esiintynyt täysin hienotunteisesti vaimoaan kohtaan, jonka etevämmyyden on huomannut, ja mielistelee häntä puoleksi leikillisesti, puoleksi kunnioittavasti; ja itämaalaisen tavan mukaan hän koettaa voittaa hänen suosionsa ennenkuin käyttää omistusoikeuttaan. — Sillä vaikka turkkilainen avioliitto solmitaan äkkiä ja suostuminen on puolinainen ennen häitä, niiden jälkeen sensijaan ilmenee hienotunteisuutta ja häveliäisyyttä, jolla tuskin ollenkaan on vastinettaan länsimaisissa tavoissa. —

Hamdi-Bei, joka aina päivällä on toimessa Ylzid-palatsissa, palaa ratsain illalla, antaa ilmoittaa tulonsa vaimolleen ja käyttäytyy aluksi kuin olisi vieraisilla. Illallisen jälkeen hän istuutuu tuttavallisemmin vaimonsa viereen sohvalle polttamaan vaaleankeltaisia savukkeitaan, ja kumpikin tarkkaa silloin toistaan, kuin kaksi varuillaan olevaa vastustajaa, mies hellänä, mairittelevana, ajoittain huolestuttavan vaiteliaana, vaimo, henkevänä ja häikäisevän nerollisena, niin kauan kuin on kyseessä pelkkä keskustelu, mutta äkkiä teeskennellen orjallista alistuvaisuutta, joka riisuu mieheltä aseet, jos hän koettaa vetää häntä povelleen tai suudella häntä. Sitten, kun kello lyö kymmenen, lähtee bei hänen luotaan, painaen suudelman hänen kädelleen… Jos hän olisi itse valinnut tuon miehen, olisi hän luultavasti häntä rakastanut; mutta Karadjiamirin aroilta kotoisin oleva kesytön pikku prinsessa ei aikonut taipua hänelle tyrkytetyn miehen tahtoon.

Muuten hän tiesi, että se aika oli vallan lähellä ja välttämätön, jolloin tuo mies ei enää tyytyisi sanomaan hänelle iltasin kohteliaasti hyvästi, vaan jolloin hän oli seuraava häntä hänen makuuhuoneeseensa. Hän ei aikonut yrittää vastustamista, eikä turvautua minkäänlaiseen rukoilemiseen. Hän oli päättänyt ikäänkuin jakautua olemuksessaan kahtia, mikä on tavallista hänen ikäisilleen ja säätyisilleen nuorille turkkilaisnaisille, jotka ajattelevat näin: "Ruumiini on sopimuksen nojalla luovutettu muukalaiselle, ja sen olen säilyttänyt hänelle, sillä olen kunniallinen: mutta sieluni, jonka vakaumusta ei ole kysytty, kuuluu vielä minulle, ja minä pidän sen tarkoin suljettuna jonkun ihanteellisen rakastajan varalta… jota en kenties koskaan ole kohtaava ja joka todennäköisesti ei koskaan saa sitä tietää!"

Nuori vaimo on siis yksin kotonaan koko iltapäivän.

Tänään, odottaessaan vihollisen paluuta Yldiz'istä, valtaa hänet halu jatkaa Andrélle kirjoittamaansa päiväkirjaa, joka keskeytyi tuona onnettomana Zil-hidjén 28:ntena päivänä, 1318, muhamettilaisen ajanlaskun mukaan, nimittäin hänen hääpäivänään. Aikaisemmat lehdet hän on saava takaisin eräältä ystävättäreltä, jonka taiteeseen on jättänyt ne, hän kun pitää uutta kirjoituspöytänsä laatikkoa kyllin varmana säilytyspaikkana. Ja hän alkaa kirjoittaa:

Zil-hidjén 28 p. 1318. (Huhtik. 19 p. 1901 länsimaalaista ajanlaskua).

Itse isoäitini tulee minua herättämään. (Tuona yönä olin niin myöhään saanut unta!…) joudu, joudu — hän sanoi minulle. Varmaankin olet unhottanut, että sinun piti olla valmis kello yhdeksän. Kuka nyt hääpäivällään nukkuu noin kauan!

Kuinka ankaralta hänen äänensä kaikui! Se oli viimeinen aamu, jonka vietin hänen luonaan, rakkaassa nuoren tytön huoneessani. Eikö hän voinut ainakin päiväksi hellittää ankaruuttaan? Avatessani silmäni näen serkkuni, jotka vallan hiljaa ovat nousseet ja paraikaa pukevat ylleen tsakshafinsa, rientääkseen kotia alkamaan perinpohjaista pukeutumistaan. Emme enää koskaan herää näin yhdessä, ja hyvästelemme vielä toisiamme hellästi. Kuulee pääskysien riemuiten visertelevän, aavistaa, että kevät ulkona kukoistaa kauneimmillaan: uhrauspäiväni alkaa auringonpaisteisena. Tunnen itseni hukkuvaksi, jota ei kukaan tahdo auttaa.

Pian alkaa talossa hirveä melu. Ovia avataan ja paiskataan kiinni, kiireisiä askelia, silkkilaahuksien kahinaa. Naisääniä ja sitten neekerien kimakat äänet. Itkua ja naurua, nuhteita ja valituksia. Huoneeseeni tullaan ja siitä poistutaan lakkaamatta; sukulaisia, ystävättäriä, orjattaria, ja kaikki he tulevat neuvomaan, miten tulee kammata morsiamen hiukset. Silloin tällöin iso neekeri käskee noudattamaan järjestystä ja kehottaa joutumaan.

Nyt on kello yhdeksän; vaunut ovat saapuneet, koko hääseurue odottaa, anoppi, kälyt, nuoren bein kutsumat vieraat. Mutta morsian ei vielä ole valmis. Häntä ympäröivät naiset tarjoutuvat silloin auttamaan. Mutta juuri heidän läsnäolonsa hidastuttaa. Viimein morsian hermostuu, kiittää heitä ja pyytää, että hänelle tehdään vähän tilaa. Ja nyt hän itse kampaa ja järjestää hiuksensa, pukee kuumeisen nopeasti yllensä oranzhi-kukilla koristetun morsiushameensa, jonka laahus on kolmen metrin pituinen, harsonsa ja pitkät kultarihma-vyyhdit, jotka kiinnitetään hiuksiin… Yhtä ainoata koristetta hän ei itse saa asettaa, nimittäin diadeemia.

Tätä raskasta hohtokivistä otsahelyä, joka vastaa europpalaisten käyttämää oranzhi-kukkakruunua, kieltää maan tapa ketään muuta asettamasta morsiamen päähän kuin erästä nuorta naista, joka on valittava läsnäolevien ystävättärien parista, joka on ensi kertaa naimisissa, joka ei ole ottanut avioeroa ja joka tunnetusti on onnellinen avioliitossaan. Tämän valitun tulee ensin lukea lyhyt rukous Koraanista, sitten hän laskee diadeemin nuoren morsiamen päähän, toivottaen hänelle onnea ja ennenkaikkea sitä, että tällainen kruunaaminen on tapahtuva hänelle ainoastaan kerran elämässä. (Toisin sanoin — ymmärrättehän, André, — ei avioeroa eikä uusia naimisia.)

Läsnäolijoiden joukossa yksi näytti niin erikoisen sopivalta, että kaikki yksimielisesti valitsivat hänet, nimittäin Djavidé, rakas serkkuni. Eihän häneltä puuttunut mitään: hän oli nuori, kaunis, äärettömän rikas ja oli ollut puolentoista vuotta naimisissa miehen kanssa, jota mainittiin vallan erinomaiseksi!

Mutta kun Djavidé lähestyi kiinnittämään onnensa minun otsalleni, näin kahden ison kyyneleen helmehtivän hänen silmäripsillään.

— Serkku parkani — hän sanoi minulle — miksi juuri minun piti tehdä tämä?… Vaikka en olekaan taikauskoinen, en koskaan voisi unhottaa antaneeni sinulle sen onnen, joka on tullut minun osakseni. Jos sinun on määrä vastaisuudessa kärsiä niin kuin minä kärsin, luulen, että se on minun syyni, minun rikokseni… —

Siis hänkin, näennäisesti onnellisin kaikista, hänkin on perin onneton!… Voi minua!… Eikö siis kukaan kuule hätähuutoani, ennenkuin lähden tästä talosta?

Mutta diadeemi on laskettu päähän ja minä sanon: "Nyt olen valmis." Iso neekeri lähestyy kantamaan laahustani ja käytävien kautta alan astua portaille. (Pitkät käytävät, jotka öin ja päivin ovat täynnä palvelijattaria ja orjia, johtavat aina huoneisiimme, André, jotta olisimme kuin satimessa.)

Minut viedään alas isoimpaan saliin, missä koko perhe jo on kokoontuneena. Ensiksi isäni, jolle minun tulee sanoa hyvästi. Suutelen hänen käsiään. Hän lausuu muutaman tilaisuuden vaatiman sanan, jota en kuule. Minua on kehottamalla kehotettu kiittämään häntä täällä, julkisesti, kaikesta hänen kuluneina vuosina osottamastaan hyvyydestä ja varsinkin tämänpäiväisestä, nimittäin tästä avioliitosta, johon hän on saanut minut myöntymään… Mutta sitä en voi tehdä, se käy yli voimieni. Jään seisomaan hänen eteensä ääneti ja jäykkänä, kääntäen pois katseeni, eikä yksikään sana lähde huuliltani. Onhan hän tehnyt kauppasopimuksen, hän on luovuttanut minut, syössyt minut turmioon, hän on syypää kaikkeen. Kiittäisinkö häntä, kun sydämessäni häntä kiroon!… Oi, onko todella mahdollista, että äkkiä tuntee kuolettavasti vihaavansa sitä olentoa, jota on rakastanut ylitse kaiken!… Voi sitä kauheata hetkeä, jona mitä hellimmästä kiintymyksestä siirtyy täydelleen vihan valtaan… Ja minä hymyilin alinomaan, André, sillä sinä päivänä täytyy hymyillä.

Sillävälin kuin vanhat sedät antoivat minulle siunauksensa, alkoivat morsiussaaton naiset, jotka olivat nauttineet virvokkeita platanien siimeksessä puutarhassa, verhoutua huntuihinsa.

Morsian yksin, kuten tapa vaatii, ei saa verhoutua; mutta neekerit nostivat ylös silkkiverhoja, muodostaen täten käytävän, joka ulottui talon ovelta katettuihin vaunuihin asti, joiden ikkunoita peittivät pienten reikien lävistämät puuluukut. Näin eivät kadulla olijat voineet nähdä morsianta. Lähtöhetki on tullut, ja minä kuljen silkkiseinäisen käytävän läpi. Zeyneb ja Mélek, morsiusneitoseni, joiden molempien hääpukua peittää sininen domino-vaippa, seuraavat minua ja nousevat kanssani vaunuihin, — ja nyt olemme kuin suljetussa laatikossa, johon katseiden on mahdoton tunkea.

Ajoneuvoihin asettumisen jälkeen, jotka minuun vaikuttavat ruumisvaunuilta, kuluu pitkä hetki. Anoppini ja kälyni, jotka ovat tulleet minua noutamaan, eivät vielä ole nauttineet marjamehu-juomaansa ja viivyttävät lähtöä… Sen parempi. Olenhan täten voittanut vähintäin neljännestunnin, jonka muuten olisin antanut tuolle toiselle.

Vihdoin pitkä vaunujen jono lähtee liikkeelle, minun vaununi ajavat etunenässä, ja tärinä alkaa katukivityksellä. Minä ja toverini emme vaihda sanaakaan. Liikkuvassa vankikopissamme istuen etenemme vaieten, mitään näkemättä. Minut valtaa mieletön raivo hävittää, lyödä kaikki murskaksi, avata vaunun ovet ja huutaa ohikulkijoille: — Pelastakaa minut! Minulta riistetään onneni, nuoruuteni, elämäni! — Ja käteni puristautuvat vaistomaisesti kokoon, kasvot punottavat kuin veri, kyyneleet vuotavat — ja silläaikaa toveri parkani edessäni ovat vallan musertuneet ilmeisen kärsimykseni tähden.

Nyt tärinän laatu muuttuu: pyörät vierivät pitkin Kultaisen-Sarven suunnattoman pitkää puista lautta-siltaa… Nythän minusta tulee toisen rannan asukas. Ja sitten alkavat varsinaisen Stambulin kivikadut, ja heti tunnen kahta kipeämmin vangin-tilani, sillä epäilemättä olen jo vallan lähellä uutta vankilaani, jota jo edeltäkäsin kammoksun… ja kuinka etäisessä kaupunginosassa se sijaitsee. Mitä katuja pitkin meitä kuljetetaankin, mitä mahdottomia ylämäkiä!… Hyvä Jumala, kuinka se on kaukana, tulenpa olemaan vallan kuin karkotettu kolkkoon maanpakoon.

Pysähdytään viimein, ja vaunujeni ovi avataan. Vilahduksena näen edessäni väkijoukon, joka odottaa synkän portin edessä: pitkätakkisia neekereitä, ja poliiseja koristettuina kultanauhakkeilla ja kunniamerkeillä, taloudenhoitajia yllänsä "shalvari", vieläpä yövartija pitkä sauvansa kädessä. Ja sitten yks kaks nostetaan molemmin puolin minua silkkiverhot, vallan kuin kotoa lähtiessäni; muutun taas näkymättömäksi, enkä enää näe mitään. Ollen vallan suunniltani syöksyessäni tähän uuteen silkkiseinä-käytävään — ja saavun sen päässä olevaan isoon kukilla koristettuun eteiseen, missä vaaleatukkainen nuori mies, puettuna ratsuväenkapteenin juhlapukuun, tulee minua vastaan. Hymy huulilla vaihdamme kysyvän ja uhmailevan katseen: nyt se on tapahtunut, olen nähnyt herrani, ja herrani on nähnyt minut.

Hän kumartaa, tarjoaa minulle käsivartensa ja vie minut toiseen kerrokseen, jonne nousen vallan vaistomaisesti; siellä hän johdattaa minut ison salin perälle kolmen astuimen korkuiselle valtaistuimelle, jolle istuudun. Sitten hän taas tervehtii ja poistuu: hänen osansa on lapussa iltaan asti… Ja katson hänen jälkeensä hänen poistuessaan, häntä kohti syöksähtää naistulva, joka täyttää portaat ja salit, siinä aallehtii kevyitä harsokankaita, välkähtää jalokiviä, vilahtaa paljaita olkapäitä. Mutta ei yksikään harso peitä noita kasvoja, eikä hohtokivillä, siroitettuja hiuksia. Kaikki hunnut on poistettu sisään astuttaessa, luulisipa näkevänsä joukon europpalaisia tanssiaispuvuissa — ja sulhanen, joka ei koskaan ole näkevä mitään sellaista, näyttää olevan hämillään huolimatta varmasta ryhdistään, ollen ainoa mieshenkilö eksyneenä keskelle tätä naistulvaa, ja kaikkien tutkivien katseiden esineenä.

Hän on jo vapaa, mutta minun täytyy jatkaa koko päivä siinä ylhäisellä istuimellani näyttelemällä harvinaista ja eriskummaista eläintä, jota kaikki katsoa töllistelevät.

Vieressäni istuvat toisella puolella neiti Esther, ja toisella Zeyneb ja Mélek, jotka niinikään ovat riisuneet kasvoharsonsa, ja joilla on yllään avokaulaiset, kukilla ja hohtokivillä koristetut hameet. Olen pyytänyt, etteivät he minua jättäisi loppumattoman kunnioituskulkueen aikana, joka liikkuu valtaistuimeni editse: siinä sukulaisia, ystävättäriä, tuttavia, ja jokainen asettaa minulle tuon tuskastuttavan kysymyksen: "No, ystäväiseni, mitä hänestä pidät?"

Tiedänkö minä, mitä hänestä pidän, miehestä, jonka äänen tuskin olen kuullut, jonka kasvot olen nähnyt ainoastaan vilahdukselta ja jota en tuntisi, jos kohtaisin hänet kadulla. En löydä ainoatakaan sanaa heille vastaukseksi; ainoastaan hymyilen, se kun on välttämätön, tai oikeammin huulien irveen, joka vivahtaa hymyyn. Toisilla on tuota kysymystä tehdessään ivallinen ja ilkeä ilme, nimittäin katkeroituneilla ja kapinallisilla. Toiset katsovat velvollisuudekseen näyttää rohkaisevilta; nämä ovat itse myöntyväisiä, alistuvia. Mutta useimpien katseissa näen ennen kaikkea parantumatonta surumielisyyttä sekä surkua yhtä sisartaan kohtaan, joka tänään syöksyy yhteiseen kuiluun, tullen heidän nöyryytyksen ja onnettomuuden toverikseen. Ja huuleni hymyilevät lakkaamatta. Tällainen siis avioliitto on, niinkuin olin kuvitellutkin. Nyt sen tiedän varmasti; olen lukenut sen kaikkien silmistä!

Silloin alan ajatella siinä hääistuimellani, että kuitenkin on olemassa yksi keino vapautua, taas päästä määräämään tekojaan, ajatuksiaan, elämäänsä, keino, jonka Allah ja Profeetta ovat sallineet: niin totisesti, minä tulen ottamaan avioeron!… Kuinka en aikaisemmin ollut sitä ajatellut?

Ollen erilläni vierasjoukosta ja itseeni sulkeutuneena, vaikka koko ajan hymyilen, pohdin hartaasti uutta sotajuontani, nautin jo edeltäpäin onnea tuottavasta avioerosta; puretaanhan avioliitot meidän maassamme niin helposti, kun vaiti oikein lujasti sitä tahtoo.

Mutta kuinka soma se kuitenkin on, tuo kulkue! Se huvittaisi minua todella suuresti, ellen minä itse olisi se surkea epäjumalankuva, jota kaikki nuo naiset ovat tulleet katsomaan… Kosolta harsokankaita, pitsejä, vaaleita ja heleitä värejä. Ei ainoatakaan hännystakkia, luonnollisesti, joka mustana eroaa väririkkaudesta teidän europpalaisissa juhlissanne. Enkä luule, André, päättäen siitä, minkä olen nähnyt lähetystöissä, että teidän juhlissanne on koolla niin paljon viehättäviä kasvoja kuin meillä. Kaikki nämä turkkilaisnaiset, joita miehet eivät saa nähdä, ovat niin hienoja, siroja, notkeita kuin kissat — tarkoitan tietysti uuden sukupolven turkkilaisnaisia. Vähimmin kauneissakin on aina jotain ominaista; heitä kaikkia on hauska katsella. Keskellä näitä nuoria viehättävine surunvoittoisine tai levottomine silmineen, pistävät esiin myös muutamat vanhoilliset — kunnon iäkkäät naiset, jotka tätä nykyä herättävät ihmettelyä. Heidän kasvonsa ovat lempeät ja vakavat, heidän erinomaisen vahva tukkansa, jota henkinen työ ei ole harventanut, on palmikoilla, heillä on päässä harsokankaasta tehdyt myssyt, jotka ovat reunustetut solmustetuilla kukkaskuvioilla, ja he ovat puetut raskaasta silkistä tehtyihin hameisiin, jotka aina ovat ostetut Damaskuksesta, jotta eivät kauppiaat Lyonissa rikastuisi, nämä kun ovat vääräuskoisia.

Silloin tällöin, kun joku ylhäinen vieras kulkee ohitseni, on minun noustava seisomaan vastaamaan hänen tervehdykseensä, yhtä syvään kumartamalla kuin hän, ja jos: tuo nainen on nuori, tulee minun pyytää häntä hetkeksi istumaan viereeni…

Luulenpa, että nyt totisesti alan nauraa kaikelle tälle, vallan kuin tuo kunniakulkue tapahtuisi toista varten eikä ollenkaan koskisi minua. Näytäntö muuttuu nähkääs nyt äkkiä, ja ylhäisellä istuimellani on minulla niin hyvä paikka, ettei mikään mene katseiltani hukkaan: kadunpuoleiset ovet on avattu selkoselälleen; jokainen naishenkilö, oli hän kutsuttu tai ei, saa tulla sisälle, jos häntä haluttaa nähdä morsianta, ja noista tuntemattomista ohikulkijoista, jotka käyvät sisälle, muutamat ovat niin omituisia, kaikki he ovat aavemaisia, tsharshaf tai jakmak yllä, mikäli eri maakuntien tavat vaativat. Kaksinkertaisten ristikko-aitauksien suojelemat ikivanhat talot tyhjentyvät asukkaistaan ja satunnaisista vieraistaan, ja kaikenlaiset vanhat puvut otetaan esille arkuista. Saapuu naisia verhottuina kiireestä kantapäähän aasialaiseen silkkiin, johon on eriskummaisesti sommiteltu kulta- ja hopeakuteita; näkee syyrialaisnaisia kokonaan mustissa, jopa satavuotisia vanhuksia kumarassa sauvaansa nojaten kulkee ohi. — Täydellinen pukunäyttely, kuiskaa minulle Mélek, jota tämä niinikään huvittaa.

Kello neljä saapuvat europpalaiset naiset; se on kaikkein tuskallisin kohtaus koko päivänä. Heitä on viivytetty kauan tarjoiluhuoneessa, missä ovat syöneet pieniä leivoksia, juoneet teetä, jopa polttaneet savukkeita; mutta nyt he joukkona lähestyvät valtaistuinta, tuota merkillistä eläintä katsoa töllistelemään.

Enpä malta olla teille mainitsematta, André, että heidän seurassaan melkein aina on joku tilapäinen muukalaismainen, jonka mukaantuloa pyytävät meiltä anteeksi, joku matkustava englantilainen tai amerikkalainen nainen, joka on hyvin utelias näkemään turkkilaisia häitä. Tämä vieras nainen tulee matkapuvussa, ehkäpä lisäksi alpeille nousijan jalkineissa. Niillä samoilla tuimasti tuijoittavilla silmillä, joilla on katsonut alas Himalaijan huipulta tai tarkastanut keskiyön aurinkoa Nordkapilla, hän nyt tähystelee morsianta. Päälle päätteeksi on minua uteliaasti katseleva matkailija-nainen sanomalehtiin kirjoittaja, jolla vielä on yllään laivalla käyttämänsä likaiset käsineet. Ollen vailla hienotunteisuutta, täynnä urkkimishalua, vien innokkaana kootakseen aineksia kirjoitukseensa äsken perustettua lehteä varten, hän tekee minulle mitä hämmästyttävimpiä kysymyksiä, osoittaen täydellistä tahdikkuuden puutetta. Nöyrtymykseni on rajaton.

Varsin vastenmielisiä ja ylen koreasti pyntättyjä ovat tilaisuuteen saapuneet peralaisnaiset. Nämä ovat jo nähneet viidetkymmenet häät ja tuntevat ulkoa miten kaiken tulee käydä. Siitä huolimatta he tekevät minulle sekä typeriä että häijyjä kysymyksiä:

— Ettehän vielä tunne miestänne, vai kuinka?… Onpa se, totta maar sentään hullunkurista!… Mikä merkillinen tapa!… Mutta, lapsukaiseni, teidän olisi pitänyt muitta mutkitta vetää heitä nenästä!… Ettekö todella ole sitä tehnyt?… Teidän sijassanne olisin ehdottomasti kieltäytynyt…

Näin puhuessaan he vaihtavat ilkkuvia katseita erään kreikkalaisnaisen kanssa, joka seisoo lähellä ja joka niinikään on peralainen, he nauraa hihittävät sääliväisesti… Minä hymyilen kaikesta huolimatta, se kun on päivän tunnussanan mukaista, mutta minusta tuntuu kuin olisivat he lyöneet poskeni verille…

Viimein ovat kaikki kuokkavieraat poistuneet, sekä hattuun että huntuun puetut, jäljellä ovat kutsuvieraat.

Ja äsken sytytetyt kattokruunut ja lamput valaisevat ainoastaan juhlapukuja; ei mitään mustaa, kun ei ole saapuvilla miehiä, ei mitään tummaa, vaan kauttaaltaan silmiä hiveleviä sulavanvärisiä ja kirjavia pukuja. En luule, André, että teidän länsimaalaisissa juhlissanne saa nähdä sellaisia värivaikutelmia, ei ainakaan se, minkä saatoin pikku tyttönä nähdä lähetystöjen tanssiaisissa likimainkaan tarjonnut tällaista loisteliaisuutta. Niiden aasialaisten silkkikankaiden ohella, joissa isoäidit koreilevat, nuo monet parisilaiset puvut näyttävät vielä kuulakammilta, voisi luulla niitä tehdyiksi sinisestä tai vaaleanpunaisesta usvasta; kaikki teidän naisräätälienne viime "luomat" — käyttääkseni heidän typerää kieltään — esiintyvät täällä, ja niitä kantavat ihastuttavasti nuo pikku olennot, joista opettajattaret ovat tehneet ranskalais-sveitsiläis-englantilais-saksalaisnaisia, mutta joiden nimet yhä vielä ovat: Kadidjé, Chéref, Fatme, tai Aiché, ja joita ei yksikään mies koskaan ole nähnyt.

Minun on nyt lupa astua alas valtaistuimeltani, jolla olen prameillut viisi tai kuusi tuntia. Saanpa päälle päätteeksi lähteä tästä sinisestä salista, jossa istuu ryhmittyneinä etenkin vanhoja naishenkilöltä, noita kiihkoilijoita ja ylenkatseellisia, joilla on järkevät ja ankarat mielipiteet, ja joiden hiukset ovat neitseellisesti sileiksi kammatut, ja joilla on päässä pieni turbaani. Minua haluttaa enemmän yhtyä nuorten pariin, jotka ovat "menettäneet tasapainonsa", niin kuin minä, ja jotka jo hetken aikaa ovat tunkeilleet viereisessä salissa, missä orkesteri soittaa.

Se on jouhiorkesteri, joka säestää kuutta laulajaa; nämä esittävät vuoroonsa Zia-Pashan, Hafizin tai Saádin lauluja. Te tiedätte, André, kuinka paljo alakuloisuutta ja intohimoa on meidän itämaalaisessa musiikissamme; olettehan muuten koettanut sanoin kuvata sitä, vaikka se onkin kuvaamatonta… Soittajia — he ovat miehiä, ympäröi joka taholta damaskolaissilkistä tehty, suunnattoman suuri teltta. Ajatelkaapa vain mikä häpeänhälinä siitä syntyisi, jos joku heistä näkisi meidät!… Ja kun minä saavun, ovat ystävättäreni juuri alkaneet soitannollisen ennustaja-leikin. (Sitä leikitään tavallisesti hääiltana lähellä orkesteria. Joku nuorista naisista sanoo: "Ensimäinen laulu on minua varten"; toinen sanoo: "Minä otan toisen tai kolmannen", j.n.e. Ja jokainen katsoo valitsemansa laulun sanoja itselleen enteellisiksi.)

— Morsian ottaa viidennen, sanon minä sisään astuessani.

Ja kun on tuon viidennen vuoro, lähestyvät kaikki ja kuuntelevat tarkkaavasti, jotta ei sanaakaan menisi hukkaan ja tunkeutuvat niin lähelle silkkitelttaa ja survaisevat sitä, että se on vähällä kaatua kumoon.

    Minä, joka olen rakkaus — näin laulaa näkymätön laulaja
       — olemukseni on liian hehkuva!
    Vaikkapa ainoastaan kuljen läpi sielujen,
    Koko elo on riittämätön lääkitsemään iskemiäni haavoja.
    Poistun, mutta askelteni jäljet jäävät iäksi.
    Minä, joka olen rakkaus — olemukseni on liian hehkuva.

Kuinka se on värähtelevä ja kaunis tuon miehen ääni, jonka läheisyyden tunnen, mutta joka on piilossa, ja jolle voin kuvitella minkä ulkonäön, mitkä kasvot ja mitkä silmät tahansa… Olin tullut sinne huvittelemaan itseäni samoin kuin toiset: ennustus antaa usein aihetta hullunkuriseen tulkintaan, huolimatta kauniista muodostan. Mutta tällä kertaa tuo mies epäilemättä on laulanut liian hyvin ja liian intohimoisesti. Nuoret naiset eivät naura — ei yksikään heistä — ja he katselevat minua. Minulla puolestani ei enää, kuten tänä aamuna, ole se tunne, että tänään haudataan minun nuoruuteni. Ei, tavalla tai toisella olen pääsevä eroon tuosta miehestä, jonka valtaan minut jätetään, ja olen elävä elämäni muualla, en vielä tiedä missä, ja olen kohtaava "rakkauden, jolla on liian hehkuva olemus". Kun näin ajattelen, tuntuu minusta kaikki muuttuneelta tässä salissa, niissä en enää näe minua ympäröiviä vieraita; kaikki nämä kukkaset alkavat äkkiä levittää huumaavia tuoksuja, ja kristalliset kattokruunut säteilevät kuin tähdet. Onko tämä väsymystä vai haltioitumista, sitä en tiedä, mutta päätäni pyörryttää. En enää näe ketään enkä sitä, mikä tapahtuu ympärilläni: ja kaikki on minusta yhdentekevää, sillä nyt tiedän, että kerran elämäni polulla olen löytävä rakkauden, vaikkapa se sitten tuottaisi minulle surman.

Hetkeä myöhemmin, tai kauankin myöhemmin — sitä en tarkalleen tiedä — serkkuni Djavidé, sama, joka sinä aamuna "kiinnitti onnen" päähäni, lähestyy minua ja virkkaa:

— Oletko täällä vallan yksin? Toiset ovat menneet alas illalliselle ja odottavat sinua. Mikä saattaakaan niin kokonaan kietoa ajatuksesi?

Todella olenkin yksin, ja sali on tyhjä… Toiset ovat poistuneet… Mutta milloin?..: En sitä huomannut.

Djavidén seurassa on neekeri, jonka tehtävänä on kantaa laahustani ja huutaen "destur!" raivata minulle tietä ihmisjoukossa. Serkkuni tarttuu käsivarteeni ja mennessämme alas portaita hän sanoo minulle vallan hiljaa:

— Sanohan minulle totuus, lemmikkini, ketä ajattelit, minun tullessani sisään?

— André Lhérytä.

— André Lhérytä!… Ei! Joko olet hullu, tai pidät minua pilanasi. André Lhérytä! Se on siis totta, mitä minulle oli kerrottu tuosta oikustasi. — (Nyt hän naurahti vallan tyyntyneenä.) — Mitä siihen mieheen tulee, ei tarvitse pelätä mitään kohtaamisia… Mutta sinuna keksisin paremman haaveideni esineen: niinpä olen esimerkiksi kuullut kerrottavan, että kuussa on vallan ihastuttavia miehiä. Sitä asiaa sinun pitäisi pohtia, lemmikkini, kuunasukas soveltuisi paremmin sellaiselle pikku huimapäälle kuin sinä.

Meidän on astuttava alas parikymmentä porrasta, ja meitä katsoa töllistelevät portaiden juurella seisojat; meidän molempien laahuksia, joista toinen on valkea, toinen malvanvärinen, kantaa käsineisiin puettu neekeri, ruma kuin apina. Onneksi rakkaan Djavidéni äkillinen päähänpisto kuunasukkaasta saa minut nauramaan, ja tilaisuuden vaatima ilme kasvoilla saatamme käydä sisälle ruokasaliin.

Minun pyynnöstäni on katettu eri pöytä nuorille. Morsiamen ympärille kokoontuu noin viisikymmentä nuorta naista, alle kahdenkymmenen viiden vuoden ja kaikki sieviä. Niinikään minun pyynnöstäni on pöytäliinalle levitetty valkoisia ruusuja, joista on erotettu lehdet ja varret, ja jotka on asetettu aivan kiinni toisiinsa. Tiedätte, André, ettei meillä tätä nykyä enää kateta pöytää turkkilaiseen tapaan; siinä näkee nyt ranskalaisia hopea-astioita, Sèvren posliinia, böömiläisiä laseja, kaikki merkittynä minun uudella nimikuviollani. Jäännöksenä vanhasta itämaalaisesta komeudestamme ei tässä hääpöydässä näe muuta kuin nuo monilukuiset hopeaiset haarakynttiläjalat, jotka kaikki ovat samanlaiset ja jotka on järjestetty kehään ympäri pöytää, kiinni toisiinsa samoin kuin ruusut. Sitä näkee kuitenkin myöskin niiden monilukuisten orjattarien muodossa, jotka palvelevat meitä, ja joita yksistään nuorten ruokasalissa on viidenkymmenen vaiheilla; kaikki he ovat tsherkessiläisnaisia, ihmeteltävän hyvin toimeensa harjaantuneita ja miellyttäviä nähdä: vaaleaverisiä. sopusuhtaisia kaunottaria, joiden liikkeissä havaitsee jonkunmoista synnynnäistä majesteettisuutta kuin prinsessoilla!

Minun pöydässäni istuvien nuorten turkkilaisnaisten joukossa — he ovat melkein kaikki keskikokoa, hintelät, ruskeasilmäiset — on muutamia sulttaanin palatsista tulleita naisia, joita mainitaan nimellä "Saraylit", ja jotka eroavat muista kookkaan vartalonsa, ihailtavien hartioittensa ja merensinisten silmiensä puolesta. Nämäkin ovat tsherkessiläisnaisia, kotoisin vuorilta tai tasangoilta, maanviljelijäin tai paimentolaisten tyttäriä, jotka on otettu aivan pieninä kauneutensa vuoksi. Orjataraikansa he ovat viettäneet jossakin haaremissa, ja sitten on heistä kuin taikasauvan iskusta äkkiä tullut hämmästyttävän miellyttäviä ylhäisiä naisia, sittenkuin ovat menneet naimisiin jonkun kamariherran tai muun huomattavassa asemassa olevan miehen kanssa. Nämä kauniit Saraylit luovat sääliväisiä katseita pieniin hentoruumiisiin kaupunkilaisnaisiin, joiden silmien ympärillä on tummat kehät, joiden iho on vahanvärinen ja joita he sanovat suvustaan huonontuneiksi; heidän ja heidän tuhansien sisartensa tehtävä, jotka vuosittain myydään tänne, on tuoda tähän vanhaan väsähtäneeseen kaupunkiin puhtaan verensä verolahja.

Suuri hilpeys vallitsee vieraiden joukossa. Puhellaan ja nauretaan kaikelle. Hääateria meillä turkkilaisilla on aina unhotuksen virkistämisen ja vallattoman ilon tilaisuus. Sitäpaitsi, André, me olemme luonnostamme iloisia, minä vakuutan; kun pikkuseikka kääntää mielemme pois orjuudentilastamme, jokapäiväisestä nöyryytyksestämme, kärsimyksistämme, antaudumme hillittöminä lapselliseen hilpeyteen ja naurunremahduksiin.

Minulle on kerrottu, että oli samoin Länsimaiden luostareissa, ja että paksuimpien muurien sisälle teljetyt nunnat joskus keskenään huvittelivat pikkulasten koulun oppilaiden tavoin. Ja eräs Ranskan lähetystöön kuuluva nainen, joka hankki paluuta Parisiin, sanoi minulle eräänä päivänä:

— Nyt se on loppu, en enää koskaan saa nauraa niin sydämeni pohjasta kuin Konstantinopolin haaremeissa.

Aterian päätyttyä samppanjamaljaan morsiamen kunniaksi, ehdottivat minun pöydässäni istuvat nuoret naiset, että annettaisiin turkkilaisen orkesterin levähtää, ja että sensijaan esitettäisiin europpalaista musiikkia. Melkein kaikki soittavat hyvin pianoa, muutamat ovat ihmeen taitavia; heillä kun on niin paljon aikaa harjoittamiseen, ovat heidän sormensa useimmiten saavuttaneet erehtymättömän näppäryyden. He ovat perehtyneet Beethovenin, Griegin, Lisztin ja Chopinin kappaleisiin, ja he laulavat Wagnerin, Saint-Saënsin. Holmès'in, jopa Chaminaden lauluja.

Valitettavasti minun punastuen täytyy vastata, ettei minun asunnossani ole pianoa. Syntyy yleinen hämmästys kutsuvieraissa, ja minuun katsotaan, kuin tahdottaisiin sanoa: — Tyttö parka! Kylläpä tässä suvussa ollaan vanhoillisia. Kaikesta päättäen olo tässä talossa käy iloiseksi!

Kello on yksitoista. Kuulee komeiden ajoneuvojen eteen valjastettujen hevosten tömisyttävän kavioitaan vaarallista katukivitystä vastaan, ja vanha mäkinen katu on täynnä livreapukuisia neekereitä, joilla on lyhdyt kädessä. Vieraat verhoutuvat huntuihinsa ja tekevät lähtöä. Hetki on oikeastaan hyvin myöhäinen turkkilaisnaisille, ja ellei suuret häät muodostaisi poikkeusta, he eivät enää olisi poissa kotoa. He alkavat hyvästelynsä, ja morsiamen täytyy koko aika seisoen kiittää, jokaista naista, "joka on suvainnut läsnäolollaan kunnioittaa näitä yksinkertaisia pitoja." Kun isoäitini vuorostaan lähestyy sanomaan hyvästi, tuntuu hänen tyytyväinen ilmeensä sangen selvästi ilmaisevan seuraavaa:

— Vihdoinkin olemme naittaneet tuon oikullisen tytön. Onpa se onni!

He poistuvat, he jättävät minut yksin uuteen vankilaani; ei enää mikään haihduta ajatuksiani. Minut valtaa se tunne, että välttämättömyys nyt toteutuu.

Zevneb ja Mélek, rakkaat pikku ystävättäreni, ovat viipyneet muita kauemmin ja lähestyvät nyt syleilemään minua; emme uskalla vaihtaa katsetta, peläten heltyvämme itkemään. He poistuvat, hekin, laskien harsot kasvoilleen. Kaikki on lopussa. Minusta tuntuu, kuin vajoaisin alas yksinäisyyden tuntemattomaan kuiluun… Mutta tänä iltana on minulla tahdonlujuutta nousta siitä ylös; tuntien sisälläni voimakkaampaa elämänhalua kuin tänä aamuna, olen nyt valmis taistelemaan, sillä olen kuullut rakkauden minua kutsuvan, rakkauden, jonka "olemus on liian hehkuva"…

Nyt tullaan minulle ilmoittamaan, että puolisoni, nuori bei, on ylhäällä sinisessä salissa, jossa jo muutaman hetken on odottanut huvia saada puhua kanssani. (Hän on tullut Khassim-Pashasta, isäni talosta, jossa on ollut herrain päivälliset.) No niin, minäkin haluan nähdä hänet ja uhmailla häntä, la lähden kohtaamaan häntä hymy huulilla, mutta mielessä viekkaus, päättäen ensin hämmästyttää ja häikäistä häntä, sieluni syvyydessä hautoen vihaa ja kostontuumia…

Silkin kahina hänen takanaan sai hänet säpsähtämään: se oli hänen anoppinsa, joka oli hiipinyt sisään hiljaa kuin vanha emäkissa! Onneksi hän ei ymmärtänyt ranskaa, ollen kokonaan vanhanajan ihmisiä, ja lisäksi hän oli unhottanut ottaa mukaansa nenälasinsa.. — Mutta, pienokaiseni, kirjoitattehan vallan liikaa. Jo lähes kolme tuntia olette istunut kirjoituspöytänne ääressä! Olen jo moneen kertaan varpaisillani hiipinyt tänne! Pian palaa Hamdimme kotia Yldizista, ja silloin näyttävät kauniit silmänne kovin väsyneiltä vastaanottaessanne hänet… Kas noin, levätkää nyt vähäsen! Korjatkaa pois nuo paperit huomiseen.

Hän ei antanut kahdesti kehottaa itseään korjaamaan pois papereitaan — kädenkäänteessä hän sulki ne lukon taakse laatikkoon — sillä salin ovelle oli juuri ilmestynyt toinen henkilö, joka osasi ranskaa ja jolla oli terävä katse, nimittäin kaunis Durdané (Helmi), Hamdi bein serkku, äsken eronnut miehestään ja pari päivää sitten saapunut vierailemaan taloon. Hänen silmiensä ympäristö ja hiukset olivat värjätyt hennalla, hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit, mutta hymynsä oli häijy.

Vastanaitu nuori nainen oli jo oivaltanut tuon naisen vilpillisyyden. Häntä oli tarpeetonta kehottaa hoitamaan ulkomuotoaan Hamdin paluuta varten, sillä hän oli ilmetty mielistely etenkin kauniin miesserkkunsa läsnäollessa.

— Kas tässä, lemmikkini, virkkoi vanha nainen, ja ojensi esiin vanhaa haalistunutta lipasta, — tässä tuon teille helyn nuoruuteni ajoilta — se kun on itämaalainen, ette voi väittää sitä vanhamalliseksi, ja se sopii niin mainiosti tämänpäiväiseen pukuunne. Oh kuinka se teitä pukee, tämä on suorastaan hurmaavaa!… Hamdi, joka niin hyvin osaa arvostella värien vaikuttavaisuutta, on pitävä teitä vastustamattomana tänä iltana!…

Tosin hän itsekin kernaasti näki, että Hamdi piti häntä miellyttävänä, sillä hän luotti viehätysvoimaansa pääasiallisena taistelu- ja kostokeinona. Mutta ei mikään nöyryyttänyt häntä niin kuin tuo kiihko aamusta iltaan koristella häntä:

— Lemmikkini, nostakaapa tuota kiharaa hiukan korvan taa, niin Hamdi pitää teitä vielä kauniimpana… Sydänkäpyseni, kiinnittäkää tuo teeruusu hiuksiinne, se on Hamdin lempikukka.

Näin häntä alinomaan kohdeltiin kuin haaremi-orjatarta, tai kuin olisi hän ollut kaunis nukke, joka oli olemassa ainoastaan miellyttääkseen valtijastaan!…

Posket punottaen hän tuskin oli ehtinyt kiittää smaragdi-kaulakoristeesta, kun neekeri-palvelija tuli sanomaan, että bei oli näkyvissä, että hän saapui ratsain ja paraikaa kiersi lähimmän moskeijan kulmaa. Vanha nainen nousi heti ja virkkoi:

— Meidän on aika poistua, Durdané. Älkäämme häiritkö vastanaineita, rakkaani.

He pakenivat joutuin, mutta Durdané kääntyi kynnyksellä ja lähetti ennen katoamistaan jäähyväisiksi häijyn vihamielisen hymynsä.

Silloin pikku nuori aviovaimo meni peilin ääreen. Joku päivä sitten hän oli tullut miehensä luo yhtä valkeana kuin morsiuspukunsa, yhtä puhtaana kuin veden kirkkautta hohtavat jalokivensä. Aikaisemman elämänsä kuluessa, joka kokonaan oli omistettu opinnoille ja joka oli täydelleen eristetty kosketuksista nuoriin miehiin, ei aistillinen kuva koskaan ollut hiipassutkaan hänen mielikuvitustaan. Mutta Hamdin yhä kietovammat hyväilyt, hänen rumiinsa terve tuoksu, hänen tupakkansa sauhu, alkoivat vastoin hänen tahtoaan hänen aisteissaan herättää levottomuutta, jota hän ei koskaan ennen ollut aavistanut…

Portaista kuului ratsuväen sapelin kalinaa; hän saapui, hän oli vallan lähellä!… Ja hän tiesi, että se hetki oli viipymättä täyttyvä, jona heidän molemmat olemuksensa olivat likeisesti yhtyvät, ja siitä hänellä muuten oli ainoastaan hämärä käsitys… Ja nyt hän ensi kerran tunsi salaista halua olla tuon miehen läheisyydessä — mutta häpeä siitä, että hän häneltä halusi jotain, täytti hänen sielunsa uudella vihan ja kapinallisuuden puuskauksella.

V.

Kolme vuotta myöhemmin 1904.

André Lhéry, joka epämääräisesti ja ainoastaan ajoittain oli kiinnitetty lähetystöön, oli kauan epäröityään hakenut itselleen paikkaa pariksi vuodeksi Konstantinopolissa, ja olikin saanut sen.

Hänen epäröimisensä oli ensiksi johtunut siitä, että jokainen virallinen asema on kahle, ja hän tahtoi kaikin mokomin pysyä vapaana; lisäksi siitä, että kaksi vuotta kaukana kotimaasta tuntui hänestä paljoa pitemmältä kuin ennen, jolloin melkein koko elämä vielä hymyili hänen edessään, ja lopuksi siitä, että hän pelkäsi pettyvänsä uuden Turkinmaan suhteen.

Lopulta hän kuitenkin teki päätöksensä, ja eräänä kolkkona ja talvea muistuttavana maaliskuun päivänä höyrylaiva oli tuonut hänet sen kaupungin rantaan, jota hän muinoin oli niin suuresti rakastanut.

Konstantinopolissa jatkui talvea yhä. Mustaltamereltä tuleva tuuli puhalsi sinä päivänä hurjana ja jäätävän kylmänä, kiidättäen lumihiutaleita. Siinä viheliäisessä yleismaailmallisessa kaupunginosassa, jossa höyrylaivat saapuvat satamaan, ja joka näyttää olevan olemassa kehottaakseen vastasaapuneita nopeasti palaamaan takaisin, kadut olivat täynnä tahmeata rapakkoa, jossa likaiset itämaalaiset ja syyhyiset koirat tallustelivat.

Sydän ahdistuneena, mielikuvitus lamassa André Lhéry istui tuomitun tavoin ajoneuvoihin, jotka veivät hänet, vallan mahdottomia mäkiä nousten, kaikkein jokapäiväisimpään hotelliin, jommoisia mainitaan nimellä "Palace".

Pera, johon hänen silloinen asemansa pakotti hänet asettumaan, on viheliäinen jäljittely europpalaisesta kaupungista, ja merenlahti ja lisäksi muutamat vuosisadat erottavat sen suuresta Stambulista, moskeijan ja unelmien kaupungista. Siellä hänen täytyi tyytyä asumaan, vaikka olisi tahtonutkin paeta pois. Hän asettui kaikkein vaatimattomimpaan kaupunginosaan, hyvin korkeaan paikkaan, tehden sen osaksi ollakseen niin kaukana kuin suinkin peralaisesta hienostosta, joka asusti alhaalla, osaksi nauttiakseen laajasta näköalasta, nähdäkseen kaikista ikkunoistaan Kultaisen-Sarven sekä Stambulin taivaalle kuvastuvan varjokuvan, ja näkörajalla sypressien tumman juovan, suuret hautausmaat, missä murtuneen kivilaatan alla jo kolmattakymmentä vuotta on levännyt se maineeton tsherkessiläis-nainen, joka oli hänen nuoruutensa ystävätär.

Turkkilaisnaisten puku ei enää ollut sama kuin hänen ensimäisen käyntinsä aikana: tämä oli seikka, joka kaikkein ensiksi pisti silmään. Silloisen valkean harson asemesta, joka jätti näkyviin silmät ja jota sanottiin jakmakiksi, ja pitkän vaalean vaipan asemesta, jolla oli nimenä feradfjé, he nyt käyttivät eräänlaista, melkein aina mustaa, domino-pukua nimeltä tsharshaf, ja sen lisäksi niinikään mustaa harsoa, joka kokonaan peitti kasvot sekä silmät. Tosin he joskus nostivat tuota pientä harsoa ja antoivat ohikulkijoiden nähdä soikeat kasvonsa — mutta tämä tuntui André Lhérystä mullistavalta uudistukselta.

Lukuunottamatta tätä olivat he edelleen samoja aaveita, joita kohtaa kaikkialla, mutta joiden kanssa ei saa olla missään yhteydessä ja joihin ei edes saa katsahtaa, samoja eristettyjä olentoja, joista ei voi mitään tietää, tuntemattomia — voisipa melkein sanoa olemattomia: muuten Turkinmaan viehätys ja salaperäinen vetovoima. Muinoin André Lhéry useiden sellaisten suotuisien sattumien kautta, joita on mahdoton kohdata kahta kertaa elämässään, oli voinut, uskaliaana kuin lapsi, joka ei tunne vaaraa, lähestyä yhtä tämän maan tyttäristä — oli päässyt häntä niin likelle, että oli jättänyt hänelle osan sieluaan. Mutta tällä kertaa hän ei ajatellutkaan sellaisen seikkailun uusimista, siihen oli tuhannet syyt, ja hän näki heidän kulkevan ohitsensa, kuin olisivat he olleet varjoja tai pilviä…

Tuuli Mustaltamereltä puhalsi lakkaamatta ensi viikkojen kuluessa, kylmiä vesi- tai lumisateita jatkui, ja tuttavat kävivät kutsumassa häntä päivällisille tai iltakemuihin klubeihin. Silloin hän tunsi, että nuo ihmiset ja tuo elämä saattaisivat hänen silloisen oleskelunsa Itämailla tyhjäksi ja levottomaksi ja että ne lisäksi uhkasivat ainaiseksi turmella hänen entiset vaikutelmansa, ehkä kenties himmentää tuon pikku vainaja paran kuvan. Hänen tultuaan Konstantinopoliin, olivat hänen muistonsa hetki hetkeltä hälvenneet ja hukkuneet ympäristön jokapäiväisyyteen; hänestä tuntui, että nuo hänen seurusteluihmisensä joka päivä halvensivat niitä, polkivat niitä jalkojensa alle. Ja hän päätti poistua. Paikkansa menettäminen lähetystössä oli hänestä toisarvoinen seikka. Hän päätti matkustaa.

Hänen saapumisestaan oli pian kulunut kaksi viikkoa, ja tällä ajalla oli tuhat pikkuseikkaa siihen määrin anastanut hänen joutohetkensä, ettei hän edes ollut ehtinyt kulkea yli Kultaisen-Sarven siltojen mennäkseen Stambuliin. Tämä suuri kaupunki, jonka hän näki ylhäältä asunnostaan, useimmiten itsepintaisten talvisten sumujen verhoamana, tuntui hänestä melkein yhtä etäiseltä ja epätodelliselta kuin ennen hänen paluutaan Turkinmaahan. Hän oli matkustava pois, se oli päätetty asia. Hän aikoi viipyä ainoastaan niin kauan, että ehti tehdä toivioretken sinne sypressien juurelle, Nedjibé'n haudalle; sitten hän jättäen kaiken oli palaava Ranskaan. Kunnioituksesta rakasta menneisyyttä kohtaan, pyhästä kunnioituksesta häntä kohtaan, oli hän matkustava pois ennen täydellistä pettymystä.

Se päivä, jona hän viimein sai tilaisuuden laskea jalkansa Stambulin kaduille, oli vuoden toivottomimpia, koleimpia ja synkimpiä, vaikka se olikin huhtikuun päivä.

Toisella puolen lahtea, heti kun oli kulkenut yli sillan ja saapunut läheisen suuren moskeijan varjoon, hän löysi jälleen toisen minänsä, tunsi taas olevansa André Lhéry, joka oli ollut kuolleena vuosikausia, ja johon taas palasi itsetajunta ja nuoruus. Ollen yksin, vapaana ja tuntemattomana keskellä noita ihmisjoukkoja, hän tunsi tuon kaupungin pienimmätkin sopukat, vallan kuin olisivat ne palanneet hänen mieleensä aikaisemmasta olemassaolosta. Unhoittuneet turkkilaiset sanat palasivat hänen muistiinsa; hänen päässään syntyi täydellisiä lauseita; hän oli jälleen sen paikan asukkaita, todella stambulilainen.

Aluksi hänestä tuntui vastenmieliseltä, jopa naurettavalta kulkea hattu päässä. Vähemmin uteliaisuudesta, kuin peläten herättävänsä hautausmaalla jonkun vartijan uteliaisuuden, hän osti fezin, joka asianmukaisesti silitettiin ja muodostettiin hänen päänsä mukaiseksi yhdessä tuhansista pienistä katumyymälöistä. Hän osti rukousnauhan kannettavakseen kädessä, kuin oikea itämaalainen ainakin. Nyt hänet valtasi kiire, ääretön kärsimättömyys tulla tuolle haudalle, ja hän kavahti ajoneuvoihin sanoen ajurille: "Edirne kapussnna getur!" (Vie minut Adrianopelin portille.)

Sinne oli pitkä, hyvin pitkä matka tuolle Adrianopelin portille, joka muodostaa aukon suuressa bysantilais-muurissa, siellä hyljättyjen kaupunginosien laidalla, autioiden ja hiljaisten katujen päässä. Hänen täytyi ajaa läpi melkein koko Stambulin, ja aluksi täytyi nousta ylös jyrkkiä mäenrinteitä, joilla hevosten jalat liukuivat. Ensin hän kulki niissä kaupunginosissa, joissa vilisee väkeä ja kajahtaa huutoja, hierotaan kauppoja, ne kun ovat basaarien läheisyydessä ja niissä kun runsaasti liikkuu matkailijoita. Sitten hän saapui noille jäätävän tuulisena päivänä autioille keskikaupungin toreille, joita joka taholla ympäröi kupukattoja ja minareetteja. Sitten seurasi puistokatuja, joiden molemmin puolin kohosi hautapatsaita, kioskeja, taiteellisen hienoja suihkukaivoja, ja nämä muinaiset puistokadut olivat vallan muuttumattomassa tilassa. Heidän ohitsensa väistyivät taaksepäin toinen toisensa jälkeen suuret moskeijat monine kupuineen, jotka vaalean harmaina erottuivat vielä talvisen taivaan taustalta, avaroine aitauksineen täynnä vainajia, ja toreineen, joita reunustivat pienet vanhanaikuiset kahvilat, minne uneksijat kokoontuivat rukouksen jälkeen. Oli se hetki, jona muedsinit kutsuvat päivän kolmanteen rukoukseen; kuuli heidän äänensä kaikuvan ylhäältä lähellä kylmiä tummia pilviä olevilta ilmankäyviltä parvekkeilta… Stambul oli siis todella vielä olemassa! Ja nähdessään sen jälleen samanlaisena kuin ennen, tunsi André Lhéry, sanomattomasta mutta suloisesta ahdistuksesta väristen, vähitellen siirtyvänsä takaisin omaan nuoruuteensa; yhä enemmän hän koki sisällään, että jotain jälleen virkosi eloon hänessä monia vuosia kestäneen unhotuksen ja olemattomuuden jälkeen… Ja se oli hän, tuo pieni tsherkessiläis-nainen, jonka tomu nyt lepäsi maan povessa, joka oli säilyttänyt voiman luoda taikahohdettaan yli tämän paikkakunnan, hän joka oli kaiken tämän aiheuttanut ja joka sinä hetkenä hallitsi voitokkaana.

Mikäli Adrianopelin portti lähestyi, joka johtaa kalmistojen äärettömään maailmaan, katu kävi vielä hiljaisemmaksi siinä vanhojen ristikkoaitaisten talojen ja rappeutuneiden muurien välissä. Mustanmeren vinhan tuulen vuoksi ei ketään näkynyt istumassa melkein rauniomaisten vaatimattomien pienten kahvilain edustalla. Mutta tämän kaupunginosan ihmisillä, niillä harvoilla, jotka liikkuivat ulkona, oli vielä vanhanaikuinen viitta ja turbaani. Yleinen kuolettava alakuloisuus levisi tuona päivänä koko matoisesta maailmasta, laskeutui synkältä taivaalta, erosi kaikkialta, sietämätön, kyyneleitä esille houkutteleva alakuloisuus.

Saavuttuaan viimein kaupunginportin halkeilleen paksun holvin alle, André Lhéry varovaisuudesta luopui ajuristaan ja alkoi yksin astua maaseudulle, tai oikeammin hylättyjen hautojen ja satavuotisten sypressien äärettömään valtakuntaan. Oikealla ja vasemmalla, pitkin tuota kookasta muuria, jonka puoleksi luhistuneet tornit jonona ryhmittyivät silmänkantamattomiin, ei näkynyt mitään muuta kuin hautoja, loppumattomia hautausmaita, yksinäisyyden verhoamina ja hiljaisuuden huumaamina. Saatuaan varmuuden siitä, että ajuri oli poistunut ja ettei kukaan seurannut häntä urkkiakseen, André poikkesi oikealle ja aikoi kulkea alas Eyoubia kohti, astuen noiden kookkaiden sypressien alla, joiden valkeanhohteiset oksat näyttivät kuivuneilta luurangoilta melkein mustien havujensa lomissa.

Hautakivet Turkinmaalla ovat pystysuoria patsaita, joiden huippua koristavat turbaani tai kukkaset. Kaukaa ne näyttävät melkein ihmisolennoilta, joiden pään ja hartiat luulee erottavansa; alkuaikoina ne kohoavat pystysuorina, mutta vuosisadat, maanjäristykset ja sateet uurtavat niiden perustuksia; silloin ne vaipuvat kallelleen joka taholle, nojaavat toisiinsa kuin vanhuudenheikot ainakin, ja kaatuvat viimein kumoon ruohikkoon, johon jäävät lepäämään. Ne ikivanhat hautausmaat, joiden ohi André kulki, muistuttivat synkässä epäjärjestyksessään taistelukenttää tappion jälkeisenä päivänä.

Sinä päivänä näki tuskin ainoatakaan ihmistä pitkin muuria tässä avarassa vainajien valtakunnassa. Oli liian kolea ilma. Paimen vuohineen, lauma harhailevia koiria, pari kolme vanhaa kerjäläisnaista, jotka odottivat jotain ruumissaattoa saadakseen almua — siinä kaikki; ei tarvinnut pelätä uteliaita katseita. Mutta nuo tuhansiin nousevat hautapatsaat vivahtivat ihmisjoukkoihin, lukuisiin pieniin, harmaisiin, horjuviin olentoihin. Ja korpit, jotka hyppelivät ruohikossa, alkoivat vaakkua keskellä talvisen tuulen suhinaa.

André kulki eräiden osviittojen mukaan, jotka ennen oli pannut merkille, löytääkseen Medjé'ksi mainitsemansa naisen viimeisen leposijan monien muiden melkein samanlaisten leposijojen joukosta, jotka täyttivät tämän erämaan toisesta näköpiirin laidasta toiseen. Se oli varmaankin tuossa pienessä ryhmässä; hän tunsi sypressien asennon ja muodon. Ja niin olikin, vaikka tämä hauta näytti satavuotiselta, ja sen kivipatsas makasi nyt maassa… Kuinka hävityksen tuhoisa työ oli edistynyt senjälkeen kuin hän viimeksi kävi siellä, tuskin viisi vuotta sitten… Aika ei suonut edes tätä yksinkertaista kiveä tuolle pienelle vainaja paralle, joka jo oli vaipunut niin syvälle unhotuksen yöhön, että todennäköisesti ei yksikään olento maassa enää muistanut häntä. Andrén muistossa, ja ainoastaan siellä, eli vielä hänen nuori kuvansa, ja hänen kuoltuaan ei enää missään ollut jäljellä hohdetta hänen kauneudestaan, ei koko maailmassa yhtään jälkeä hänen levottomasta ja suorasta sielustaan. Ei kukaan olisi lukeva ruohikkoon kaatuneesta hautakivestä hänen nimeään, hänen oikeata nimeään, joka muuten ei herättäisi mitään muistoja… Ennen hän usein oli tuntenut tunnonvaivaa, oli pitänyt itseään pyhyyden häväisijänä, sentähden, että oli, joskin lainanimen varjossa, pannut alttiiksi osan tuon naisen sielusta tuhansille välinpitämättömille, hän kun oli siitä julkaissut liian likellä koskettelevan kirjan, jonka ei koskaan olisi pitänyt ilmestyä; mutta tuona päivänä hän sitävastoin oli iloinen siitä, että niin oli menetellyt, hän kun siten oli herättänyt vainajaa kohtaan sääliä, jota ehkä edelleen muutaman vuoden kuluessa oli heräävä joissakin tuntemattomissa sieluissa. Jopa häntä pahoitti, ettei ollut ilmaissut hänen oikeata nimeään, sillä silloin hänen luullakseen tuo sääli olisi kohdistunut suoranaisemmin rakkaaseen vainaja parkaan. Ja ehkäpä jotkut hänen turkkilaisista sisaristaan, kulkiessaan hänen kumoonkaatuneen hautakivensä ohi, olisivat lukiessaan hänen nimensä, pysähtyneet miettiväisinä…

Tällä äärettömällä hautausmaalla ilta alkoi sinä päivänä tavattoman aikaisin pimetä, taivas kun oli täynnä raskaita pilviä, jotka eivät päästäneet esille ainoatakaan valon välkähdystä. Noiden silmänkantamattomiin ulottuvien rappeutuneiden muurien sisällä, jotka näyttivät ympäröivän kuollutta kaupunkia, yksinäisyys herätti ahdistusta ja pelkoa: levisihän siinä silmien eteen harmaa alue, missä kasvoi harvassa sypressejä ja mikä, kuten näytti, oli täynnä pieniä raihnaisia olentoja, joista toiset vielä olivat pystyssä, toiset kallellaan tai maassa makaavia — nimittäin hautakiviä. Ja siellä hän jo oli levännyt vuosikausia, tuo pieni tsherkessiläis-nainen, joka ennen hiukan oli toivonut ystävänsä paluuta, siellä hän oli levännyt jo monet kesät ja talvet, siellä oli hän lepäävä ainaisesti, yksin hiljaisuudessa, oli muuttuva mullaksi, yksin joulukuun pitkinä öinä lumisten ruumispeitteiden alla. Tuona hetkenä hänestä tuskin enää oli mitään jälellä… Hänet valtasi kauhu ajatellessaan, mitä vielä saattoi olla jälellä hänestä, joka oli kätkettynä tuohon hänen jalkojensa juuressa olevaan multaan; eipä varmaankaan enää muuta kuin muutamia lahoamistilassa olevia luita puunjuurten keskellä ja sitten, tuo pyöreä pallo, jolla oli suurempi vastustusvoima kuin muilla osilla, ja joka muinoin oli muodostanut hänen päänsä, se ahdas kammio, jossa olivat asustaneet hänen sielunsa, hänen rakkaat ajatuksensa…

Tämän haudan rappeutunut asu, joka vielä enemmän lisäsi hänen kiintymystään ja tunnonvaivojaan, kävi hänestä sietämättömäksi, hänen oli mahdoton jättää se siihen kuntoon… ollen täysin perehtynyt maan tapoihin, hän tiesi mitkä vaikeudet ja vaarat yhtyivät yritykseen: kristityn kajota muhamettilaisen hautaan pyhällä hautausmaalla… Mihin pahantekijän viekkauteen hänen täytyikään turvautua huolimatta hurskaasta aikomuksestaan!… Kaikesta huolimatta hän päätti panna aikeensa täytäntöön; hän oli jäävä Turkinmaalle riittävää pitkäksi aikaa, ehtiäkseen täyttää tehtävänsä, useiksi kuukausiksi, jos se oli välttämätöntä, eikä hän aikonut palata kotimaahansa, ennenkuin lohkeillut kivi oli vaihdettu toiseen, ennenkuin uusi hautapatsas taas oli pystyssä, vahvana kestämään…

Tultuaan takaisin Peraan illalla, oli hänen kotonaan Jean Renaud, eräs hänen tuttavansa lähetystöstä, vallan nuori mies, joka ihmetteli kaikkea tuossa kaupungissa. Molempien miesten Itämaiden ihailu oli lähentänyt heidät toisiinsa.

Pöydältään hän löysi Ranskasta tulleen postinsa ja kirjekuoren, jossa oli Stambulin leima ja jonka hän avasi ensiksi.

Kirje oli sisällykseltään näin kuuluva:

Hyvä herra!

Muistatteko, että eräs turkkilainen nainen kerran kirjoitti teille, kertoakseen mitä tunteita hänen sielussaan herätti teidän "Medjé" kirjanne lukeminen ja pyytääkseen vastaukseksi muutaman teidän kätenne kirjoittaman sanan?

No niin, tämä turkkilaisnainen, joka on tullut kunnianhimoiseksi, haluaa tänään vielä enempää. Hän tahtoo tutustua tämän kirjan kunnioitettuun tekijään, kirjan, jota on luettu sata kertaa, mielenliikutuksen yhä kasvaessa. Tahdotteko, että kohtaamme toisemme ensi torstaina kello puoli kolme Bosporin aasianpuoleisella rannalla Tshibouklin ja Pasha-Bagtshén välillä? Voisitte odottaa minua pienessä merenrannalla olevassa kahvilassa, joka on lahden pohjukassa.

Tulen sinne tumman harson verhoamana, ajaen talikassa [maalla käytännössä olevat turkkilaiset vuokra-ajoneuvot, joilla myös on nimenä mohadjir]; poistun ajoneuvoista, te seuraatte minua, mutta odotatte, kunnes minä ensiksi puhuttelen teitä. Te tunnette kotimaani ja tiedätte siis, kuinka paljon panen alttiiksi. Minä puolestani tiedän, että olen tekemisissä gentlemannin kanssa. Vetoan hienotunteisuuteenne.

    Mutta kenties olette unhottanut Medjén? Ja ehkä hänen sisarensa
    eivät enää herätä mielenkiintoanne?

    Mutta jos tahdotte lukea nykyaikaisen Medjén sielun kirjaa, niin
    vastatkaa minulle, ja tapaamme toisemme ensi torstaina.

Rouva Zahidé.

Poste restante, Galata.

Hän ojensi nauraen kirjeen ystävälleen, ja alkoi lukea toisia.

— Ota minut mukaasi ensi torstaina! — rukoili Tean Renaud, luettuaan tuon kirjeen. — Lupaan olla kiltti — hän lisäsi, lapsellinen sävy äänessään — lupaan olla hyvin hienotunteinen: en ollenkaan katsele.

— Kuvitelletko minun menevän sinne?

— Oh!… Laiminlyödä sellaista. Tietysti menet!

— En ikinä!… Se on joku ansa. Tuo nainen on arvatenkin yhtä vähän turkkilaista syntyperää kuin sinä ja minä.

Hänen estelynsä johtui osaksi siitä, että hän antamalla nuoren toverinsa kehotella, tahtoi kääntää pois hänen huomionsa, sillä oikeastaan hän, jatkaessaan saapuneiden kirjeiden avaamista, enemmän ajatteli tuota "naista" kuin mitä tahtoi näyttää. Niin epätodennäköiseltä kuin tuntuikin, että hän lähtisi tuohon kohtaukseen, hänet valtasi sama selittämätön vetovoima, joka kolme vuotta aikaisemmin, hänen saadessaan ensimäisen kirjeen tuolta tuntemattomalta naiselta, oli pakottanut hänet vastaamaan. Ja olihan sitäpaitsi sangen omituista, että hän sai tuon kutsun "Medjén" nimessä juuri sinä iltana, kun oli palannut käynniltään hautausmaalla, sielu levottomana hänen muistostaan.

VI.

Huhtikuun 14:na päivänä, ennen määräaikaa, olivat André Lhéry ja Jean Renaud istuutuneet sen pienen kahvilan edustalle, jonka helposti olivat tunteneet, ja joka sijaitsi aasianpuoleisella rannalla, tunnin matkan päässä Konstantinopolista ja salaperäisen Zahidén mainitseman kahden kylän välillä. Se oli noita harvoja yksinäisiä ja asumattomia paikkoja Bosporin rannalla, joka melkein kaikkialla muualla on talojen ja palatsien reunustama: tuo nainen oli osannut hyvin valita. Siinä levisi autio niitty, muutamia kolme- tai neljäsatavuotisia plataaneja — noita Turkinmaan plataaneja, joilla on baobab-puun kaltaiset oksat — ja vallan lähellä, mäen rinteellä, aina tyyneeseen rantakaistaleeseen asti, tuollaista Vähän-Aasian metsää, jossa yhä vielä asustaa rosvoja ja karhuja.

Parempaa paikkaa ei saattanut toivoa salaista kohtausta varten. Ei näkynyt muita kuin he kaksi tuon vanhan luhistumaisillaan olevan ja eristetyn mökin edessä, jossa muuan vaatimaton valkeapartainen vanhus harjotti kahvilaliikettä. Ympärillä olevien plataanien lehdet olivat tuskin puhjenneet; mutta vihreä niitty oli jo niin täynnä kukkia ja taivas niin kaunis, että ihmetteli tuota lakkaamatta puhaltavaa jäisen kylmää tuulta — tuota melkein alinomaista Mustanmeren tuulta, joka turmelee Konstantinopolin, kevään. Täällä, Aasian puolella, oli tosin aina siltä vähän turvissa; mutta vastapäätä se riehui europpalaisella rannikolla, jonka näki kaukana auringonpaisteessa tuhansine vedenpintaan asti ulottuvine taloineen.

He odottivat määräaikaa tässä yksinäisyydessä, vetäen sauhuja yksinkertaisista nargile-piipuista, jotka talonisäntä, tuo vanha turkkilainen, oli heille tuonut. Hänessä herätti hiukan ihmettelyä ja epäluuloja, että kaksi näin hienoa herraa hatut päässä oli hänen talo pahaisessaan, jonka vieraina tavallisesti olivat soutomiehet ja paimenet, ja kun tämä lisäksi tapahtui näin epävakaana vuodenaikana ja tuon rajun tuulen puhaltaessa.

— Olitpa todella kiltti kun otit minut seuraasi, sanoi Jean Renaud.

— Eipä sinulla ole syytä ylenmääräiseen kiitollisuuteen. Otin sinut mukaani, jotta minulla olisi joku, johon kohdistan huonon tuuleni, jos tuo nainen ei tulekaan, jos seikkailu epäonnistuu, jos…

— Vai niin, siinä tapauksessa on minun saatava se onnistumaan! (Tämän hän sanoi teeskennellen säikähtymistä ja hänen kasvoihinsa ilmestyi sellainen hymy, joka tässä nuoressa henkilössä ilmaisi miellyttävää, lapsellisen viatonta sielua). — Katsohan tuonne taakseni, lyönpä vetoa siitä, että hän nyt tulee.

André katsoi taaksensa. Todella talika-vaunut tulivat esiin puiden välitse ja lähestyivät rämisten huonoa tietä pitkin. Ajoneuvojen ikkunaverhojen lomitse, joita tuuli liikutti, näki kaksi tai kolme naisolentoa, jotka kokonaan, kasvoiltaankin, olivat mustiin verhoutuneet.

— Heitä on tuolla ajoneuvoissa ainakin tusina, virkkoi André. — Luuletko siis, että tullaan noin joukottain sovittuun salaiseen yhtymään. Olisiko tämä väkirynnäkkö?

Sillävälin vaunut olivat saapuneet heidän kohdalleen… Kun he olivat tulleet vallan lähelle, pieni valkohansikkainen käsi pisti esiin tummista harsoista ja viittasi… Se oli siis todella hän… Mutta heitä oli kolme!… Mikä merkillinen seikkailu!

— Jätän siis sinut, sanoi André. Ole nyt hienotunteinen, niinkuin lupasit, äläkä katso sinnepäin. Ja sinun tehtäväksesi jää nyt suorittaa laskumme tälle vanhalle kunnon miehelle.

André alkoi nyt matkan päässä autiota tietä pitkin seurata talika-vaunuja, jotka pian pysähtyivät plataani-ryhmän juurelle. Kolme kiireestä kantapäähän mustiin puettua hahmoa hypähti seuraavassa tuokiossa maahan. Ne olivat kevyitä ja hyvin solakoita vartaloja, joiden silkkihameissa oli laahukset; he astuivat edelleen vasten tuimaa pohjatuulta, joka pakotti heidät kumartamaan päänsä. Mutta he hiljensivät yhä vauhtiaan, ikäänkuin kehottaen häntä seuraamaan ja tulemaan lähemmäksi.

Ainoastaan se, joka on elänyt Itämailla, käsittää Andrén hämmästyksen ja sen, miten uudenlaiselta huvilta hänestä tuntui näin lähestyä verhottuja turkkilaisnaista, hän kun oli ammoisista ajoista tottunut pitämään tähän luokkaan kuuluvia naisia täydelleen luoksepääsemättöminä.

Oliko tämä siis totta! Nuo naiset olivat kutsuneet häntä, ja tuossa tuokiossa hän oli puhuva heidän kanssaan!

Kuullessaan, että hän oli vallan lähellä, he kääntyivät.

— Herra André Lhéry, eikö totta? — kysyi heistä yksi, jonka ääni oli sanomattoman lempeä, ujo, raikas ja värisevä.

Vastaukseksi André ainoastaan kumarsi. Silloin kolmesta mustasta tsharshafista pisti esiin kolme pitkään hansikkaaseen puettua pientä kättä, jotka ojennettiin häntä kohti, ja joihin tarttuen, toiseen toisensa jälkeen, hän kumarteli.

Heillä oli ainakin kahdet harsot kasvoilla; he olivat kolme surupilkuista arvoitusta, kolme tutkimatonta kohtalotarta.

— Suokaa anteeksi — virkkoi sama ääni, joka jo aikaisemmin oli puhunut, — että vaikenemme tai sanomme pelkkiä tyhmyyksiä! olemme puolikuolleet pelosta.

Tämän saattoikin muuten helposti arvata.

— Jospa tietäisitte, sanoi toinen ääni, kuinka viekkaasti meidän on täytynyt menetellä päästäksemme tänne! Kuinka moneen ihmiseen meidän on täytynyt turvautua matkalla, neekereihin, neekerinaisiin!

— Ja tuo ajuri, sanoi kolmas, jota emme tunne, ja joka voi syöstä meidät turmioon!

Seurasi vaitiolo. Jäätävä tuuli tunkeutui läpi silkkihameiden; se esti vapaasti hengittämästä. Bosporin vesi, joka pilkotti plataanien lomitse, oli valkoinen vaahdosta. Vasta puhjenneet lehdet raastoi tuuli irti, ja ne liitelivät tiehensä. Ellei olisi nähnyt tiellä pikkukukkasia, jotka taipuivat laahuksien alle, olisi luullut talven yhä vielä jatkuvan. Koneellisesti he astuivat edelleen yhdessä satasen askelta, kuin kävelyllä olevat ystävät ainakin; mutta tämä syrjäinen seutu, huono sää — kaikki oli hieman kolkkoa ja paha enne tälle yhtymiselle.

Se heistä, joka oli alkanut keskustelun ja joka näytti olevan tuon vaarallisen salaliiton johtajatar, alkoi taas puhua, sanoen umpimähkään jotain, katkaistakseen tuskallisen hiljaisuuden:

— Kuten näette, tuli meitä kolme…

— Niin, todella sen näen — virkkoi André, joka ei voinut pidättäytyä hymyilemästä.

— Te ette meitä tunne, ja kuitenkin olette jo vuosikausia ollut ystävämme.

— Me elämme teidän kirjojenne parissa, lisäsi toinen.

— Sanottehan meille, onko se tosi, tuo "Medjén" tarina, huomautti kolmas.

Nyt he puhuivat kaikki yhtä haavaa, vapauduttuaan vaiteliaisuudestaan, kuin nuoret ihmiset, joilla on kiire tehdä useita kysymyksiä kohtaamisen aikana, jota saattoi kestää ainoastaan lyhyt hetki. Heidän helppoutensa lausua ajatuksiaan ranskaksi hämmästytti André Lhérytä, samoin kuin heidän pelonsekainen rohkeutensa. Ja kun tuuli melkein oli poistanut harson yhden naisen kasvoilta, hän näki vilahdukselta leuan ja kaulan — nuo osat, jotka kaikkein ensiksi vanhenevat naisella, mutta jotka tällä vielä olivat ihmeteltävät nuoret, ilman pienintäkään ryppyä.

He puhuivat yhä: vielä yhtaikaa, ja heidän äänensä sointuivat musiikilta. Tosin raju tuuli ja kaksinkertaiset harsot niitä himmensivät; mutta niiden sävy oli itsessään harvinaisen, miellyttävä. André, joka aluksi oli luullut joutuneensa kolmen länsimaalaisnaisen pilkan esineeksi, ei enää epäillyt, että olikin tekemisissä oikeiden turkkilaisnaisten kanssa. Heidän pehmeät äänensä olivat jotenkin varma todiste heidän syntyperästään, sillä jos päinvastoin kolme Peran naista olisi puhunut yhtaikaa, olisi se pannut ajattelemaan eläintieteellisen puutarhan papukaija-osastoa. [On miellyttäviä poikkeuksiakin, mielihyvällä sen totean. (Tekijän huomautus).]

— Äsken — sanoi heistä se, joka jo enimmin herätti Andrén mielenkiintoa — huomasin kyllä, että nauroitte kun sanoin teille, että meitä oli tullut kolme. Mutta ette antanut minun jatkaa. Aioin vielä lisätä, että samoin kuin meitä tänään on kolme, samoin meitä tulee olemaan kolme ensi kerrallakin, jos vielä noudatatte kutsuamme, aina me kolme tulemme yhdessä; erottamattomina kuin nuo papukaijat, te tiedätte — joita muuten on ainoastaan kaksi… Ettekä koskaan tule näkemään kasvojamme… Olemme kolme pientä mustaa varjoa, siinä kaikki.

— Sieluja, virkkoi toinen, ainoastaan sieluja, ymmärrättekö; ja teidän tietoisuudessanne tulemme aina olemaan sieluja, emmekä mitään muuta, kolme ahdistuksessa olevaa sielua, jotka tarvitsevat ystävyyttänne.

— On turha erottaa meitä toisistamme; mutta katsokaamme joka tapauksessa…, saammehan nähdä arvaattekohan, kuka meistä kirjoitti teille, kuka on nimittäin se, joka sanoi nimensä olevan Zahidé, jos muistatte… No, sanokaahan, se olisi meistä niin hauskaa.

— Juuri te, rouvaseni! — virkkoi André ilman huomattavaa epäröimistä.

Ja se oli oikein arvattu, ja hän kuuli heidän turkinkielellä huudahtavan ihmetyksestä.

— No hyvä. sanoi "Zahidé", kun siis olemme vanhoja tuttavia, te ja minä, on nyt minun tehtäväni esittää teille sisareni. Kun tämä on tehty, palaamme täydellisen säädyllisyyden rajoihin. Kuulkaahan siis tarkoin. Tuo toinen musta domino, pisin meistä kaikista, on nimeltään Néchédil — ja se on häijy. Kolmas, joka paraikaa astuu erillään meistä, on nimeltään Ikbal ja — salakavala. Pitäkää varanne. Ja tästä hetkestä alkaen tulee teidän varoa, että ette sekoita meitä kolmea.

Kaikki nämä nimet olivat luonnollisesti salanimiä, André oivalsi sen hyvin. Oli olemassa yhtä vähän Néchédilia ja Ikbalia kuin Zahidé'ta. Toinen tsharshafeista verhosi nuoren aviovaimon vanhemman serkun, Zeynebin säännöllispiirteisiä, vakavia, hiukan haaveilevan näköisiä kasvoja. Ja mitä tulee kolmanteen, niin sanottuun salakavalaan, niin jos André olisi voinut kohottaa paksua suruharsoa, olisi sen alta tullut näkyviin Mélekin, tuon nuoren punatukkaisen turkkilaisnaisen pieni pystynenä ja suuret iloiset silmät, Mélekin, joka kerran oli huomauttanut, että "tuo runoilija jo alkaa käydä vanhanpuoleiseksi". Tosin tuo Mélek oli niiltä ajoilta paljon muuttunut ennenaikaisista kärsimyksistä ja kyynelin viettämistään öistä; mutta se oli kuitenkin Mélek, jonka mielenlaatu oli niin läpeensä hilpeä, ettei edes pitkällinen ahdistus ollut voinut tukahuttaa hänen iloista nauruansa.

— Mikähän käsitys teillä lieneekään meistä? kysyi "Zahidé", esittämistä seuranneen vaitiolon jälkeen. — Minkälaisiksi naisiksi kuvittelette meitä, niihin säätyluokkaan ja mihin seurustelupiireihin kuuluviksi? Sanokaahan.

— Hyvä Jumala… Vastaan teille paremmin vastedes. Mutta en kuitenkaan salaa teiltä, että alan epäillä, ettette ole kamarineitsyeitä.

— Kas vaan!… Entä ikämme?… Eihän sillä tosin ole merkitystä, kun emme tahdo olla muuta kuin sieluja. Mutta velvollisuutemme on todella heti tunnustaa teille, että olemme vanhoja naisia, herra Lhéry, hyvin vanhoja naisia.

— Sitä jo varmasti aavistinkin.

— Eikö totta?

— Niin, eikö totta? puuttui puheeseen "Ikbal" (Mélek) surumielinen sävy äänessään — eikö totta, vanhuus, sen pahempi on seikka, jota aavistetaan, kuten jo sanoitte, huolimatta varokeinoista sen salaamiseksi. Mutta sanokaa jotain tarkempaa… mainitkaa numeroita, niin että näemme, oletteko fysionomisti.

Kun kasvoharsot olivat läpinäkymättömät, oli ivallista puhua fysionomistista, joka sana lausuttiin hiukan hassutellen.

— Numeroita?… Mutta eivätkö ne teitä loukkaa ne numerot, jotka aion sanoa?…

— Mitä vielä… Jospahan tietäisitte, kuinka olemme luopuneet kaikesta… Sanokaa pois vain, herra Lhéry.

— No hyvä! Te teitte minuun heti sen vaikutuksen, kuin olisitte mummoja, ainakin… vähintäin siinä kahdeksantoista ja kahdenkymmenen neljän välillä.

He nauroivat harsojensa alla, valittamatta, etteivät olleet voineet tehdä vanhan vaikutusta, mutta liioin olematta imartelusta mielissään, ollen siksi liian nuoria.

Tuulen kiihtyessä, joka puhalsi entistään kylmempänä ja joka oli puhdistanut taivaan pilvistä kirkkaaksi, he kävelivät nyt yhdessä kuin vanhat ystävät. Huolimatta siitä että he myrskyltä tuskin kuulivat toistensa puhetta, huolimatta tien laidalla pauhaavan meren mylläkästä, he alkoivat vaihtaa sisimpiä ajatuksiaan, luopuen tuosta puoleksi ivallisesta puheen sävystä, jota alussa olivat käyttäneet verhotakseen tilanteen väkinäisyyttä. He astuivat hitaasti ja tähystellen ympärilleen, ja silloin tällöin heidän täytyi kumartua tai kääntyä, kun vihuri hyökkäsi heitä vastaan ylen tuimana. André ihmetteli kuinka helposti he käsittivät kaiken, ja yhtä paljon sitä, että jo seurusteli näin tuttavallisesti noiden outojen naisten kanssa.

Ja tämän huonon sään vallitessa ja heitä suosivan yksinäisyyden vuoksi he luulivat olevansa jotenkin turvissa, kun äkkiä tien mutkassa ilmestyi pöpöjä, kahden kävelyllä olevan turkkilaisen sotilaan muodossa, joilla oli kädessä raipat, jommoisia sotilailla on tapana siellä kotona Ranskassa leikata itselleen viidakosta. Tämä oli mitä vaarallisin kohtaus, sillä nuo kelpo nuoret miehet, joista useimmat ovat kotoisin Aasian puolelta, missä ei tingitä vanhoista vakaumuksista, olisivat olleet valmiit ryhtymään äärimmäisiin väkivaltaisuuksiin, nähdessään heidän silmissään jotain niin rikollista kuin että mahomettilaisnaiset seurustelivat länsimaalaisen miehen kanssa! Soturit pysähtyivät ensin kuin kiinninaulittuina paikoilleen, ja sitten he vaihdettuaan kiireisesti muutaman sanan, riensivät tiehensä, ilmeisesti kertomaan asian tovereilleen tai poliisille, tai kenties hätyyttämään koolle koko kylän väestön… Nuo kolme pientä mustaa haamua hypähtivät pelästyneinä ajoneuvoihinsa, jotka poistuivat huimaavaa vauhtia, ja sillävälin Jean Renaud, joka kaukaa oli katsellut tätä kohtausta, riensi avuksi. Niin pian kuin talika-vaunut hevosten täyttä laukkaa kiitäessä olivat kadonneet metsään, molemmat ystävät riensivät syrjäpolulle, joka johti tiheikköön.

— No, millaisia he ovat? kysyi Jean Renaud hetkeä myöhemmin, kun säikähdys oli ohi ja he vallan levollisina kulkivat metsäpolkua edelleen.

— Hämmästyttäviä, vastasi André.

— Hämmästyttäviä, missä suhteessa? Suloisiako?

— Hyvin suloisia!… Mutta se ei ole oikea sana, tulee käyttää vakavampaa sanaa, sillä he ovat sieluja, kuten näyttää, pelkkiä sieluja… Ystävä hyvä, ensi kerran elämässäni olen puhunut sielujen kanssa.

— Sieluja!… Mutta minkälaatuisia?… Kunniallisia naisia?

— Totta kai, mitä kunniallisimpia… Niin että jos olit kuvitellut vanhalle ystävällesi somaa rakkausseikkailua, täytyy sinun malttaa mielesi toiseen tilaisuuteen.

André oli syvästi levoton noiden naisten kotiapaluuseen nähden. Päätön oli totisesti tuo pikku turkkilaisnaisten seikkailu ja ristiriitainen kaikille Islamin tavoille; mutta olihan se täysin viatonta laatua, kolme naista, puhua noin miehen kanssa, ilman vähintäkään säädyttömyyttä ja jutella sielua koskevista seikoista hänelle, joka ei voinut edes aavistaa, millaiset heidän kasvonsa olivat.

Hän olisi antanut paljon tietääkseen heidän olevan turvissa haaremin ristikkoaitauksen takana… Mutta mitä hän saattoikaan heidän hyväkseen tehdä?… Paeta, piilottautua, niin kuin äsken, eikä mitään muuta; pieninkin asiaan puuttuminen, suoranainen tai välillinen olisi vaan saattanut heidän tuhonsa uhkaavammaksi.

VII.

Tämä pitkä kirje tuotiin salaperäisellä tavalla seuraavana päivänä
André Lhérylle.

Eilen sanoitte meille, että ette tunne nykyaikaista turkkilaista naista, ja sitä emme ollenkaan epäile, sillä kukapa häntä tuntisi, kun hän ei itsekään tunne itseään?

Mikä muukalainen muuten olisi voinut tunkea hänen sielunsa salaisuuksiin? Pikemmin hän hänelle panisi alttiiksi kasvojensa salaisuuden. Mitä tulee ulkomaalaisiin naisiin, tosin muutamat heistä ovat saaneet pääsyn koteihimme; mutta he ovat nähneet ainoastaan salonkimme, jotka tätä nykyä ovat europpalais-malliset; siis ainoastaan elämämme ulkopuolen.

No niin! Tahdotteko, että me autamme teitä ymmärtämään meitä, jos tällainen ymmärtäminen on mahdollinen? Nyt, kun te olette kestänyt kokeen, tiedämme, että me saatamme olla ystäviä. Sillä olihan se koe: tahdoimme varmuutta siitä, oliko muuta kuin kykyä sirkkilöittyjen lauseidenne takana… Erehdyimmekö kuvitellessamme, että te erotessanne noista vaaraan joutuneina mustista haamuista tunsitte sisällänne jonkunmoista mielenliikutusta, — uteliaisuutta, pettymystä, kenties sääliä, mutta ette ainakaan sellaista välinpitämättömyyttä, jonka jokapäiväinen kohtaaminen jättää mieleen.

Ja ennen kaikkea olette huomannut, siitä olemme varmat, että nuo muodottomat ja sulottomat mytyt eivät olleet naisia, vaan niinkuin itse sanoimme, sieluja tai oikeammin sielu, nimittäin uudenaikaisen turkkilaisnaisen sielu, jonka äly on vapautunut ja joka kärsii, mutta samalla rakastaa vapaaksi tekevää kärsimystä ja joka lähestyy teitä, eilen saavuttamaansa ystävää.

Mutta jos tahdotte olla hänen ystävänsä vastedeskin, on teidän oppiminen katsomaan häntä muuksi kuin hauskaksi huvitukseksi matkallenne ja somaksi kuvaksi, joka tietää yhtä viehättävää ajankohtaa taiteilija-elämässänne. Älköön hän enää olko teidän silmissänne lapsi, jota kumarrutte katselemaan ylempää, älköönkä rakastajatar, joka tyytyy hellyytenne almuun, jos tahdotte, että hän teitä rakastaisi, tulee teidän osata koota hänen heräävän henkensä ensi värähdykset..

Teidän "Medjé'nne" lepää hautausmaalla. Kiitän teitä hänen nimessään ja kaikkien nimessä niistä kukista, jotka te olette laskenut tuon pienen orjattaren haudalle. Nuoruutenne päivinä kätenne ponnistuksetta poimi onnen siitä, missä se oli saavutettavissanne. Mutta pientä tsherkessiläisnaista, jonka hurmaus syöksi syliinne, ette enää löydä, ja se aika on tullut, jona turkkilaisnaisessakin vaiston ja alistuvaisuuden aiheuttama rakkaus ovat väistyneet valinnan tuottaman rakkauden edestä.

Se aika on niinikään tullut, jona teidän sopisi rakkaudesta hakea ja kuvata muita puolia kuin silmääkiehtovaa ja aistillista. Koettakaa esimerkiksi nyt siihen määrin hillitä sydämenne, että se tuntisi meidän raskaan kärsimyksemme katkeruuden, joka on siinä, että emme voi rakastaa muuta kuin unelmaa.

Sillä me emme saa rakastaa mitään muuta kuin sitä.

Meidät naitetaan tavalla, jonka tunnette… Mutta tämä europpalaisen avion huono jäljitelmä, joka miespolvi sitten kotiutui länsimaalaismalliin järjestettyihin asuntoihimme, missä muinoin hallitsivat silkki-divaanit ja odaliskit, edustaa jo edistystä, joka meitä mairittelee, joskin sellainen avio on sangen haurasta laatua, sitä kun joka hetki uhkaa huikentelevan puolison oikku, puolison, joka voi purkaa sen tai siihen tuoda lisää oudon naisen. — Näin meitä paritetaan kuin lampaita tai tammavarsoja.

Usein se mies, jonka sattuma meille hankkii, tosin on lempeä ja hyvä; mutta me emme ole häntä valinneet. Aikaa voittaen kiinnymme häneen, mutta tämä tunne ei ole rakkautta; silloin syntyy meissä tunteita, jotka pakenevat ja asettuvat kauas ja ne pysyvät aina tuntemattomina kaikille muille, paitsi meille itsellemme.

Me rakastamme, mutta rakastamme sielullamme toista sielua; ajatuksemme liittyy toisen ajatukseen; sydämemme alistuu toisen sydämen valtaan. Ja tämä rakkaus jää unelmaksi; me kun olemme kunniallisia ja varsinkin sentähden, että tuo unelma on meille liian rakas, jotta tahtoisimme joutua vaaraan menettää sen koettaessamme toteuttaa sitä. Tämä rakkaus on yhtä viaton kuin eilinen retkemme Pasha-Bagtshéhen tuon rajun tuulen puhaltaessa.

Tämä on turkkilaisnaisen sielun salaisuus vuonna 1322 hedshran jälkeen. Nykyinen kasvatuksemme on matkaansaanut tämän olemuksemme kahtiajakautumisen.

Tämä selitys on tuntuva teistä vielä omituisemmalta kuin kohtaamisemme… Jo edeltäpäin iloitsimme siitä, että ihmettelynne oli oleva suuri.

Ensin luulitte, että teistä tehtiin pilaa. Sitten tulitte, tosin vielä epäröivänä ja odottaen lemmenseikkailua, ehkäpä sitä toivoenkin. Epämääräisesti kenties toivoitte tapaavanne Zahidén, jota auliit orjat saattoivat ja joka oli utelias läheltä näkemään kuuluisaa kirjailijaa ja joka kenties ei olisi kovin vastahakoinen nostamaan harsoaan.

Ja kohtasittekin sieluja.

Ja näistä sieluista tulee ystävättäriänne, jos te osaatte olla heidän ystävänsä.

Kirjeen olivat allekirjoittaneet:

Zahidé, Néchédil ja Ikbal.

VIII.

"Zahidé'n" tarina hänen naimisistaan alkaen André Lhéryn saapumiseen asti.

Nuoren bein hyväilyt, jotka olivat käyneet hänelle yhä miellyttävämmiksi, olivat vähitellen nukuttaneet hänen kapinatuumansa. Säilyttämällä sielunsa vapauden hän oli ruumiineen täydelleen antautunut kauniille miehelleen, vaikka tämä tosin ainoastaan oli iso hemmoiteltu lapsi, joka verhosi itsekkäisyytensä hyvin hienolla seurustelutavalla ja miellyttävillä hyväilyillä.

André Lhérytäkö varten hän yhä säilytti sielunsa vapaana? Hän ei itsekkään sitä enää oikein tietänyt, sillä aikaa myöten hän pakostakin oli oivaltanut kuinka lapsellinen tämä unelma oli. Päivä päivältä hän ajatteli häntä vähemmin.

Hän oli melkein alistuen mukautunut oleskelemaan uudessa vankilassaan; ja elämä olisi käynyt hänelle siedettäväksi, ellei Hamdi kaksi vuotta kestäneen avionsa jälkeen olisi lisäksi nainut Durdanén, täten tullen kahden vaimon mieheksi, suhde, jota tätä nykyä pidetään vanhentuneena Turkinmaalla.

Välttääkseen kaikkia epämiellyttävän mauttomia kohtauksia "Zahidé" oli pyynnöstä saanut luvan vetäytyä pariksi kuukaudeksi Khassim-Pashaan isoäitinsä luo, saadakseen aikaa mukautua uuteen tilanteeseen ja valmistuakseen siihen kaikessa levollisuudessa.

Eräänä iltana hän siis huomiota herättämättä oli lähtenyt pois — päätettyään rohjeta kaikkea pikemmin kuin palata tähän taloon, missä häntä yhä enemmän tahdottiin pakottaa näyttelemään haaremi-naisen osaa.

Zeyneb ja Mélek olivat niinikään molemmat palanneet Khassim-Pashaan, Mélek oli kestettyään kiduttavia ja epätoivoisia kuukausia viimein saanut eron kauheasta miehestään; ja elettyään surkeasti puolitoista vuotta yhdessä potilaan kanssa, joka joka tavalla oli herättänyt hänessä inhoa, oli Zeyneb miehensä kuoleman kautta vapautunut hänestä. Melkein samanaikuisesti oli heidän kukkea nuoruutensa runneltu, olivat he joutuneet väsyneiksi haaksirikkoisiksi elämän merellä, mutta siitä huolimatta he äärettömässä lamaustilassaan olivat entistään likeisemmin sisarellisella luottamuksella liittyneet toisiinsa.

Turkkilaisten lehtien levittämä tieto André Lhéryn tulosta Konstantinopoliin oli heissä herättänyt hämmästystä ja se oli samalla syössyt heidän entisen epäjumalansa alas jalustaltaan: tuo mies olisi siis muiden tavallisten kuolevaisten kaltainen, hän siis oli palveleva alempana virkamiehenä lähetystössä; hänellä oli ammatti, ja ennen kaikkea hän oli jo jotenkin iäkäs!… ja ilkkuen Mélek kuvasi serkulleen hänen entisten unelmiensa esinettä vanhana kaljupäänä herrana, joka todennäköisesti oli pyyleäruumiinen.

André Lhéry — näin kertoi heille muutama päivä myöhemmin eräs heidän ystävättäristään Englannin lähetystöstä, jolla oli ollut tilaisuus kohdata hänet ja jolta he innokkaasti utelivat tuota miestä koskevia tietoja — André Lhéry — hm — hän on tavallisesti sietämätön, joka kerta kun hän avaa suunsa, hän näyttää siltä kuin soisi kanssapuhujalleen armon. Seurapiireissä hän huomiotaherättävästi näyttää, että hänellä on ikävä… Mutta lihava ja kalju hän ei ollenkaan ole, minun on pakko tunnustaa se.

— Hänen ikänsä?

— Hänen ikänsä… Siitä ei voi puhua. Se voi vaihdella kahdenkymmenen vuoden erolla tunnista toiseen. Hän kun niin perin huolellisesti hoitaa itseään, onnistuu hänen vielä näyttää nuorelta, varsinkin jos voi häntä huvittaa, sillä hänellä on nauru ja ikenet kuin lapsella… Jopa tuollaisina hetkinä huomasin, että hänellä on lapsensilmätkin… Muuten hän on ylpeä, vaikuttavaisuuden tavoittelija ja hajamielinen… Sanomalehdistö on jo hyvin epäsuopea hänelle…

Huolimatta näistä saamistaan tiedoista he lopulta olivat päättäneet yrittää tuota vaarallista seikkailua tavata hänet, hankkiakseen itselleen hiukan vaihtelua elämänsä epätoivoisessa yksitoikkoisuudessa.

Heidän sielunsa pohjalla oli kuitenkin jälellä hiukkanen entistä ihailua siltä ajalta, jolloin hän heidän mielestään oli korkeampi olento, yläpuolella pilviä leijaileva. Ja saadakseen järkevän syyn syöksyäkseen tuohon vaaraan, he sanoivat toisilleen: Pyydämme häntä kirjoittamaan kirjan nykyaikaisen turkkilaisnaisen hyväksi; täten saatamme kenties olla hyödyllisiä sadoille sisarillemme, joiden elämä on murskattu samoin kuin meidän elämämme.

IX.

Hyvin pian Tshiboukliin tehdyn huimapäisen huviretken jälkeen tuli kevät, tuo Konstantinopolin äkillinen, lumoava, lyhytaikainen kevät. Itsepäinen kylmä Mustanmeren tuuli taukosi äkkiä. Silloin oli hämmästyksekseen huomannut että tässä maassa, joka on yhtä eteläinen kuin Keski-Italia ja -Espanja, saattaa olla hetkiä, joina on suloisen valoisaa ja lämmintä. Bosporia, palatsien marmorisia laitureita ja veteen asti ulottuvia vanhoja taloja, oli alkanut kullata valtaavan hurmaava auringonpaiste. Ja kuivaksi ja kuultavaksi muuttuneessa ilmassa Stambul oli jälleen vajonnut kuvaamattomaan itämaalaiseen raukeuteensa; haaveileva ja mietiskelevä turkkilainen kansa alkoi taas oleskella ulkoilmassa, istuen tuhansien pikkukahviloiden edustalla, jotka ympäröivät pyhiä moskeijoja, lähellä suihkulähteitä, tuoreen vihreissä viiniköynnösmajoissa, glysiinien ja plataanien siimeksessä; lukemattomat nargile-piiput syöksivät pitkin katujen pituutta houkuttelevia sauhujaan, ja pääskyt häärivät ilosta huumaantuneina pesiensä ympärillä.

Vanhat haudat, harmaat kupukatot lepäsivät sanomattoman rauhan verhoamina, jota saattoi luulla muuttumattomaksi, ainaiseksi. Etäinen Aasian ranta ja tyven Marmarameri, jotka silloin tällöin näki vilahdukselta, heijastivat häikäisevää valoa.

André Lhéry alkoi taas viettää turkkilais-itämaalaista elämäänsä, ehkä alakuloisempana kuin nuoruutensa päivinä, mutta yhtä hartaasti ja intohimoisesti. Ja eräänä päivänä hänen istuessaan varjossa satojen turbaani-päisten uneksijain joukossa, kaukana Perasta, ja nykyajan levottomuudesta, keskellä kiihkoisan vanhan Stambulin sydäntä, Jean Renaud, joka oli hänen alinomainen kumppaninsa hänen turkkilaiselämässään, kysyi muitta mutkitta:

— No, etkö enää ole kuullut mitään noista kolmesta pienestä
Tshibouklin aaveesta?

Tämä tapahtui Mehmed-Fatih'n moskeijan edustalla, vanhanaikaisella torilla, jolle europpalaiset eivät koskaan eksy, ja oli juuri se hetki, jona muedsmit kuin yläilmoihin kohonneina minareettien jättimäisten kivipatsaiden huipuista laulavalla äänellä kutsuvat rukoushetkeen; nämä äänet kaikuivat kaukaisilta lähtien korkealta yläpuolelta tätä matoista maailmaa, kautta sinikuultavan auteren.

— Vai nuo kolme pientä turkkilaisnaista? En ole kuullut heistä mitään sen kirjeen jälkeen, jonka sinulle näytin… Luulenpa, että tuo seikkailu nyt on lopussa, ja että he eivät enää sitä ajattele.

Tätä sanoessaan hän teeskennellen näytti välinpitämättömältä, mutta tuo kysymys oli häirinnyt hänen mietiskelynsä levollisuutta, sillä niinä päivinä, jotka kuluivat hänen saamattaan enempiä tietoja noista tuntemattomista naisista, hän surumielisenä ajatteli, ettei hän luultavasti enää koskaan saisi jälleen kuulla "Zahide'n" ääntä, joka kajahti niin oudon lempeänä harsonsa alta… Se aika oli jo ohi, jolloin hän oli varma tekemästään vaikutuksesta, häntä ei mikään lamauttanut niin kuin se tietoisuus, että nuoruutensa pakeni, ja surullisena hän ajatteli: He luulivat minua nuoreksi, ja varmaankin pettyivät suuresti…

Heidän viime kirjeensä päättyi sanoihin: "Tulemme olemaan ystäviänne, jos tahdotte." — Eihän hän toivonut sen parempaa. Mutta miten tavata heidät jälleen? Lähteä niin äärettömässä sokkelossa kuin Konstantinopoli, missä epäluuloisuus on suuri, etsimään kolmea turkkilaisnaista, joiden nimeä ja kasvoja ei tunne, oli yhtä toivotonta kuin ryhtyä sellaiseen mahdottomaan tehtävään, jota pahat henget ennen muinoin ivamielin ehdottivat satujen sankareille…

X.

Samana päivänä, ja juuri samana hetkenä tuo pieni salaperäinen naisparka, joka oli toimeenpannut tuon seikkailukkaan retken Tshiboukliin, valmistautui astumaan yli Yldizin hirvittävän kynnyksen pelätäkseen viimeisen valttinsa. Hän oli palannut Kultaisen-Sarven vastakkaisella rannalla olevaan Khassim-Pashaan, ja asusti nyt entisessä tyttö-huoneessaan tuskallisten ikkuna-ristikkojen takana, paraikaa innokkaasti häärien peilin edessä. Pitkälaahuksinen hopealla kirjailtu harmaa puku, joka edellisenä päivänä oli saapunut kuuluisalta naistenräätäliltä Parisista, saattoi hänet näyttämään tavallista solakammalta, hienommalta ja notkeammalta. Hän tahtoi olla hyvin kaunis sinä päivänä, ja hänen molemmat serkkunsa, yhtä levottomina kuin hän siitä, mitä oli tapahtuva, avustivat syvän hiljaisuuden vallitessa hänen pukeutumistaan. Ja tuo hame puki häntä erinomaisesti, rubiinit sointuivat niinikään hyvin puvun harmaaseen kankaaseen. Oli jo kiire… Laahus nostettiin nauhalla vyötäisten varaan, sillä tätä vaatii hovitapa hallitsijan puheille pääsijältä; tämä hovi-laahus tosin on välttämätön olemassa, mutta ei yksikään nainen, joka ei ole täysiverinen prinsessa, saa laahuksellaan lakaista palatsin komeita mattoja. Sitten verhottiin vaaleatukkainen pää "jakirak'iin", tuollaiseen vanhanaikaiseen valkoiseen harsoon, jota ylhäiset naiset vieläkin käyttävät erityisissä tilaisuuksissa, liikkuessaan ajoneuvoissa tai veneessä, ja joka täytyy olla yllä Yldiz-palatsiin pyrkijällä, sinne kun ei päästetä ketään "tsharshaf'iin" puettua naista.

Nyt oli hetki tullut; "Zahidé" suuteli jäähyväisiksi serkkujaan, astui alas portaita ja istuutui kuomivaunuihinsa, joita koristivat kullatut lyhdyt ja joita vetivät kultahelaisia valjaita kantavat mustat hevoset. Ja hän läksi ajamaan, kiertokaihtimet laskettuina vaunuikkunain eteen ja välttämättömän eunukin istuessa ajurin vieressä.

Sinä päivänä häntä uhkasi onnettomuus, jota jo oli voinut odottaakin: tuo kahden kuukauden loma, jonka hänen anoppinsa oli hänelle myöntänyt, oli loppuun kulunut, ja Hamdi vaati nyt mahtajan tapaan, että vaimonsa palaisi yhteiseen kotiin. Tämä tapahtui kenties hänen omaisuutensa vuoksi, mutta ehkä rakkaudestakin, sillä olihan Hamdi oivaltanut, että hän oli hänen kotinsa viehätysvoima, vaikka toinen olikin kiehtonut hänen aistinsa. Ja hän tahtoi pitää luonaan heidät molemmat.

Avioero siis, mistä hinnasta tahansa. Mutta kehen turvautua, saavuttaakseen sen?… Hänen isänsä, johon hän myöhemmin vähitellen taas oli kohdistanut hellyytensä, olisi kyllä puhunut hänen puolestaan sulttaanille; mutta hän oli jo vuoden levännyt Eyoubin pyhällä hautausmaalla. Ei ollut siis ketään muuta kuin hänen isoäitinsä, joka oli liian vanha ryhtyäkseen sellaiseen toimenpiteeseen ja ennen kaikkea liian vanhoillinen ymmärtääkseen. Hänen aikanansa, kaksi, kolme jopa neljä aviovaimoa talossa oli ollut luonnollisin asia maailmassa. Europasta se oli tullut, — samoin kuin kotiopettajattaret ja epäusko — tuo uudenaikainen tapa pitää ainoastaan yksi vaimo.

Epätoivossaan "Zahidé" oli päättänyt lähteä heittäytymään sulttaanin äidin jalkojen juureen, hän kun oli tunnettu hyväsydämisyydestään, ja puheille pääsy oli empimättä myönnetty hovimarsalkka Tewfik-Pashan tyttärelle.

Tultuaan Yldizin puutarhojen ison suojamuurin sisäpuolelle, saapuivat mustat kunniavaunut suljetun ristikkoportin eteen, joka johti sulttaanittaren puutarhoihin. Neekeri, kädessä iso vahva avain, tuli avaamaan, ja ajoneuvot, sulttaanittaren liveriin puettujen eunukkien seuraamina, jotka olivat rientäneet esiin auttamaan tulijaa vaunuista, poikkesivat kukkiviin puistokujiin ja pysähtyivät viimein pääoven eteen.

Kaunis anojatar tunsi valmistavat menot, hän kun usein oli ollut tuon hyvän ruhtinattaren suurissa vastaanottajaisissa Bairam-juhlia vietettäessä. Niin kuin oli odottanut, hän tapasikin eteisessä kolmisenkymmentä aivan nuorta orjatarta, jotka olivat ihmeen kauniit ja vallan samalla tavoin puetut kuin sisaret ikään. He olivat järjestyneet kahteen riviin vastaanottamaan hänet. Tervehdittyään häntä kaikki yht'aikaa nuo pienet keijut ympäröivät hänet kuin kevyt, hyväilevä lintuparvi ja veivät hänet "jakmak-saliin", minne jokaisen naisen ensin oli mentävä riisumaan huntunsa. Sanaakaan sanomatta, ja mestarillisen taitavasti, keijukaiset kädenkäänteessä riisuivat häneltä musliini-hunnun, joka oli kiinnitetty lukemattomin nuppineuloin, ja hän seisoi siinä valmiina, eikä ainoakaan tukan kiemura ollut joutunut epäjärjestykseen, kun hänen päähänsä laskettiin se kevyt harsoturbaani, joka kiinnitetään päälaelle diadeemin tavoin ja joka on pakollinen hovissa, missä ainoastaan täysveristen prinsessain on sallittu esiintyä paljain päin. Sitten tuli ajutantti tervehtimään häntä ja viemään hänet odotussaliin — tämä ajutantti oli tietysti nainen, sillä sulttaanittaren asunnossa ei ole mitään mieshenkilöitä; se oli nuori tsherkessiläis-orjatar; tähän toimeen valittiin aina pitkävartaloinen, nuhteettoman kaunis nainen, joka oli puettu kultanyöriseen sotilastakkiin, pitkään vyötäisille kiinnitettyyn laahukseen, ja jolla oli päässä pieni kultakalunalla koristettu upseerinlakki.

Odotussaliin tuli rouva aarremestarinna, hovimenojen määräyksen mukaisesti hetkeksi pitämään vieraalle seuraa; tämä nainen oli luonnollisesti niinikään tsherkessitär, sillä turkkilaisnaisia ei oteta hoviin palvelukseen, niin ylhäiseen toimeen kelpaa ainoastaan hyvästä perheestä lähtenyt tsherkessitär, ja kuului asiaan keskustella hänen kanssaan; joka seurusteli korkeissa piireissä ja itse oli ylhäisönainen.

Kaikki nämä hitaat seremoniat olivat kuolettavan ikäviä, ja "Zahidé" tunsi toiveidensa ja rohkeutensa heikkenemistään heikkenevän…

Sinä hetkenä, jona hänen oli määrä astua tuohon niin vaikeapääsyiseen saliin, missä kalifin äiti paraikaa oli, hän vapisi kuin olisi ankara kuume häntä ahdistanut.

Sali, jonka komeus valitettavasti oli kokonaan europpalainen, lukuunottamatta erinomaisia koraani-lauselmien koristamia mattoja, tämä sali oli valoisa ja iloinen ja Bosporin puolella, jonka näki ikkunoiden ristikkojen kautta kimmeltelevän päivänpaisteessa. Viisi tai kuusi hovipukuista henkilöä ja lempeä ruhtinatar nousi taustalla vastaanottaakseen vieraan. Kolme syvää kumarrusta vallan kuin länsimaisten hallitsijain edessä — kolmas niistä oli täydellinen polvistuminen, pää kumartuneena alas asti ikäänkuin suutelemaan ylhäinen naisen hameen helmaa; mutta tämä ojensi heti sydämellisesti hymyillen molemmat kätensä nostaakseen hänet ylös. Siellä oli nuori prinssi, yksi sulttaanin pojista, joilla, samoin kuin sulttaanilla, on oikeus nähdä kasvoiltaan verhoamattomia naisia. Siellä oli niinikään kaksi täysiveristä prinsessaa, hentoja ja siroja, paljain päin ja pitkälaahuksiset hameet yllä. Ja lopuksi kolme naista, hyvin vaaleat hiukset pienen turbaanin peittäminä ja laahus päästään kiinnitetty vyötäisille: nämä olivat liikanimeltään "Saraylis" entisiä palatsin orjattaria, sittemmin avioliiton kautta kohonneina ylhäisönaisiksi. He olivat jo muutaman päivän olleet vieraina entisen valtijattarensa ja hyväntekijänsä luona, sillä "Saraylis"-naisina heillä oli oikeus käydä kutsumatta tervehtimässä mitä ruhtinatarta tahansa, aivan kuin olisivat kuuluneet perheeseen. (Tältä kannalta otetaan orjuus Turkinmaalla, ja moni meidän jyrkästi vaativaisten sosialistiemme vaimoista voisi menestyksellisesti saada haaremissa opetusta siitä, miten hänen tulisi kohdella palvelijatartaan tai kotiopettajatartaan, jotta heillä olisi yhtä hyvät olot kuin turkkilaisilla orjattarilla.) Viehättävä piirre melkein kaikissa todellisissa ruhtinattarissa on ystävällisyys ja teeskentelemättömyys; mutta varmaankaan ei kukaan voita tätä konstantinopolilaista ruhtinatarta teeskentelemättömyydessä ja lempeässä vaatimattomuudessa.

— Rakas pikku ystäväni, sanoi iloisena valkohapsinen sulttaanitar, siunaan sitä suotuisaa tuulta, joka toi teidät tänne. Nyt jäätte tietysti luoksemme koko päiväksi: käytämmepä hyväksemme tilaisuutta saadaksemme kuulla teidän soittavan; tehän soitatte vallan ihastuttavasti.

Nuoria kaunottaria, joita ei vielä ollut näkynyt — virvokkeita tarjoilevia orjattaria — astui nyt sisälle tuoden kultatarjottimilla kultakuppeihin ja -astioihin kaadettua kahvia, mehua ja ruusu-hilloa. Ja sulttaanitar käänsi keskustelun johonkin päivänkysymykseen, jommoisia aina tihkuu sisälle haaremeihin, jopa kaikkein eristetyihimpiinkin.

Mutta vieras ei voinut peittää levottomuuttaan; hänellä oli tarve puhua, rukoilla jotakin, tämän huomasi ilmeisen selvästi… Rakastettavan hienotunteisesti prinssi poistui huoneesta; prinsessat ja kauniit Saraylikset poistuivat niinikään, vetäen verukkeeksi lähtevänsä katselemaan jotakin kaukana Bosporilla olevaa, ja asettuivat seisomaan viereisen salin ristikkoikkunoiden ääreen.

— Mistä onkaan kysymys, rakas lapsi? kysyi silloin vallan hiljaa tuo ylhäinen ruhtinatar ja kumartui äidillisesti polvistuneen "Zahidén" yli.

Ensi hetket olivat täynnä kauheata kiihtyvää ahdistusta, kun tuo kapinallinen pikku nainen, joka halukkaasti koetti sulttaanittaren kasvoista lukea tunnustuksensa tekemää vaikutusta, huomasi, ettei ruhtinatar mitään ymmärtänyt, vaan näytti pelästyneeltä. Hänen silmänsä, jotka kuitenkin edelleen olivat ystävälliset, eivätkä näyttäneet kieltävän, tuntuivat sanovan: "Avioero, ja niin vähän oikeutettu! Mikä vaikea asia! Mutta joka tapauksessa tahdon koettaa… Mutta tällaisten asianhaarojen vallitessa poikani ei suinkaan tule suostumaan."

Ja tämän epäyksen edessä, jota ei kuitenkaan oltu sanoin ilmaistu "Zahidé" luuli tuntevansa lattian järkkyvän polviensa alla ja olevansa hukassa — kun äkkiä koko palatsin läpi kulki ikäänkuin pyhän kauhun väristys; juostiin kevyin askelin eteisessä, kaikki orjat käytävissä kumartuivat maahan asti silkkipukujen kahistessa. Ja eräs eunukki syöksyi sisään saliin ja huudahti pelon vaikutuksesta vielä tavallista kimakammalla äänellä:

— Hänen Keisarillinen Majesteettinsa!…

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, jotka kuullessaan kaikki kumarsivat päänsä, kun sulttaani jo ilmestyi kynnykselle.

Yhä polvillaan oleva anojatar kohtasi ja kesti hetken sitä katsetta, joka suoraan suuntautui häneen, sitten hän menetti tajunsa ja luhistui alas kuolonkalpeana, hopeanhohteisen hameen ympäröidessä hänet pilven tavoin.

Hän, joka juuri oli ilmestynyt tuolle ovelle oli se mies, joka maan päällä on kaikkein arvoituksellisin useimmille länsimaalaisille, nimittäin äärettömän edesvastuun painama kaliifi, se mies, joka hallitsee koko suunnattoman laajaa Islamia, ja jonka tulee puolustaa sitä sekä kristittyjen kansojen salaiselta liitolta että ajan tulivirralta, se mies, jota Aasian erämaiden sydämeen asti mainitaan "Jumalan varjoksi."

Tuona päivänä hän tuli ainoastaan tervehtimään kunnioitettua äitiään, ja silloin hän havaitsi polvistuneen nuoren naisen silmissä ahdistusta uhkuvan palavan rukouksen. Ja tämä katse tunki hänen arvoitukselliseen sydämeensä, joka joskus paatuu raskaan kutsumuksen painosta, mutta joka sensijaan salaa on altis mitä syvimmälle säälille. Päätään nyökäyttäen hän osoitti anojatarta tyttärilleen, jotka syvälle kumartuneina eivät olleet nähneet hänen luhistuvan alas, ja nyt nuo molemmat pitkälaahuksisiin hameisiin puetut prinsessat nostivat hellästi käsivarsiensa nojaan nuoren naisen, jonka laahus oli köytetty kiinni vyötäisille ja joka silmillään oli voittanut asiansa.

Kun "Zahidé" viimein palasi tajuihinsa, oli sulttaani poissa. Äkkiä hän muisti kaiken ja katseli ympärilleen, epävarmana siitä, oliko todellisuudessa vai ainoastaan unissa nähnyt tuon pelätyn ylhäisen henkilön. Ei, sulttaani ei enää ollut siellä. Mutta hänen äitinsä, sulttaanitar, kumartui hänen ylitsensä, piti kiinni hänen käsistään ja sanoi sydämellisesti:

— Tointukaa taas, lapseni, ja olkaa iloinen: poikani lupasi minulle huomenna allekirjoittaa iraden, joka tekee teidät vapaaksi.

Astuessaan alas marmoriportaita, hän tunsi itsensä niin kevyeksi, niin huumautuneeksi ja värähtävän iloiseksi kuin lintu, jonka häkki juuri on avattu. Ja hän hymyili pienille keijuille, jotka riensivät saapuville auttamaan jälleen hänen päähänsä jakmak-huntua ja jotka kädenkäänteessä olivat nuppineuloin hänen hiuksilleen ja kasvoilleen kiinnittäneet tuon ammoisista ajoista käytetyn monipoimuisen valkoisen harson.

Noustuaan kultauksella koristettuihin mustiin kuomivaunuihinsa ja hevostensa ylpeästi kiitäessä Khassim-Pashaa kohti, hän tunsi pilven laskeutuvan ilonsa yli. Hän oli vapaa, ja hänen ylpeytensä loukkaus oli kostettu. Mutta hän sen huomasi, että häntä kiinnitti vielä Hamdiin salainen halu, josta hän äsken oli luullut ainaiseksi vapautuneensa.

"Tämä on alhaista ja nöyryyttävää — hän ajatteli itsekseen, — sillä tuo mies ei koskaan ole tuntenut uskollisuutta eikä hellyyttä, enkä minä häntä rakasta. Hän on siis auttamattomasti saastuttanut ja alentanut minut, kun vielä muistelen hänen syleilyään. Ja jos joskus vastedes elämäni polulla kohtaan toisen miehen, johon rakastun, ei minulla enää ole muuta jälellä kuin sieluni, jota kannattaa hänelle lahjoittaa; enkä koskaan anna hänelle muuta kuin sen, en koskaan…"

XI.

Seuraavana päivänä hän kirjoitti André'lle:

Jos ensi torstaina on kaunis ilma, tahdotteko silloin tulla tapaamaan meitä Eyoubiin? Kello kahden vaiheilla saavumme veneellä ja soudamme maihin niiden portaiden kohdalla, jotka laskeutuvat alas vedenpintaan asti ja jotka ovat moskeijaan johtavan marmorilaattaisen puistokujan päässä. Lähellä olevasta pienestä kahvilasta voitte nähdä meidän astuvan maihin, ja tunnettehan uudet ystävänne, nuo kolme pientä mustaa aaveparkaa, jotka näitte joku päivä sitten? Koska kernaasti käytätte feziä, niin pankaa se päähänne, se vähentää yrityksen vaarallisuutta. Me menemme suoraa päätä moskeijaa kohti ja käymme sinne sisälle hetkeksi. Te odotatte meitä pihalla. Lähtekää, sitten astumaan, me seuraamme teitä. Te tunnette Eyoubin paremmin kuin me, hakekaa joku yksinäinen paikka — ehkä hautausmaan ylimmältä kohdalta — missä häiriintymättä voimme keskustella.

Torstaina olikin hyvin kaunis ilma, ja taivas kaareutui korkeana ja tummansinisenä. Oli äkkiä tullut lämmin sää pitkän talven jälkeen, ja Itämaan kaikki tuoksut, jotka olivat uinuneet kylmänä vuodenaikana, olivat kaikkialla jälleen heränneet vireille.

Oli vallan tarpeetonta kehottaa André'ta panemaan fezi päähänsä Eyoubissa käynnilleen, sillä kunnioituksesta menneisyyttä kohtaan hän ei koskaan olisi tahtonut esiintyä toisin tässä kaupunginosassa, jossa ennen oli asunut. Hänen palattuansa Konstantinopoliin tämä oli ensi kerta kuin hän lähti sinne; astuessaan maihin veneestä ja laskiessaan jalkansa noille rautaportaille, jotka yhä olivat entisellään, hän liikutetuin mielin tunsi jälleen kaiken tässä erikoisessa, koskemattomassa maailman sopukassa. Pieni kahvila, joka oli sijoitettu lähelle vedenpintaa paaluille rakennettuun madonsyömään vanhaan puutaloon, ei ollut muuttunut hänen nuoruudestaan. Ollen Jean Renaudin seurassa, jolla niinikään oli fezi päässä ja joka oli saanut käskyn olla puhumatta, hän meni kahvilaan ja istuutui vanhana ikuiseen saliin, johon puhdas ilma ja lahden viileys vapaasti tuulahti sisälle; kehnoilla divaaneilla, jotka olivat päällystetyt vaalenneella pumpulikankaalla, loikoi päivänpaisteessa hyväilynhaluisia kissoja muutamien pitkiin kauhtanoihin ja turbaaneihin puettujen henkilöiden vieressä, jotka katselivat sinitaivasta. Kaikkialla vallitsi tuo liikkumattomuus, tuo välinpitämättömyys siitä, että aika kuluu, tuo lempeä ja alistuva viisaus, jota tapaa ainoastaan Islamin maissa, pyhien moskeijojen ja suurten hautausmaiden yksinäisillä alueilla.

André istuutui kattuuni-divaanille yhdessä tälle vaaralliselle seikkailulle lähteneen toverinsa kanssa, ja pian heidän nargile-piippujensa savu yhtyi uneksijain savuihin; nämä heidän tupakoivat naapurinsa olivat imameja, jotka olivat tervehtineet heitä turkkilaiseen tapaan, kun eivät voineet luulla heitä muukalaisiksi, ja André oli mielissään heidän erehdyksestään, joka oli edullinen hänen tuumilleen.

Vallan heidän silmiensä edessä oli pieni maallenousupaikka, johon odotetut epäilemättä pian olivat saapuvat. Järjestysmies, valkopartainen kunnon vanhus, otti tehtävänsä helpolta kannalta; sauvansa rautakoukulla hän auttoi harvoja aluksia laskemaan rantaan. Näki vedenpinnan himmeästi kimmeltävän tuolla suljetulla lahdella, missä ei ole luodetta ja vuosta ja joka lakkaamatta huuhtelee satavuotisia kiviportaita.

Kultaisen-Sarven pohjukka on kuin maailman äärillä, ei kukaan kulje siitä ohi mennäkseen toiseen paikkaan, siitä ei johda tie mihinkään. Jyrkillä rantatöyräillä ei liioin ole kauemmaksi kulkevia teitä; kaikki päättyy tähän, niin hyvin merenhaara kuin Konstantinopolin elämä ja liikenne; kaikki on täällä vanhaa ja autiota hedelmättömien kumpujen juurella, jotka ovat ruskeat kuin erämaa ja täynnä hautoja. Paitsi pientä paaluille rakennettua kahvilaa, jossa he istuivat odottamansa, oli siellä ainoastaan muutamia vinoiksi luhistuneita puutaloja ja vanha tanssivien dervishien luostari, sekä hautakiviä tässä autiossa yksinäisyydessä.

He pitivät tarkoin silmällä niitä kevyitä veneitä, jotka silloin tällöin laskivat rantaan ja jotka tulivat Stambulin puolelta tai Khassim-Pashasta, tuoden moskeijaan tai haudoille oikeauskoisia, tai tuon rauhallisen esikaupungin asukkaita. He näkivät kahden dervishin astuvan maihin, sitten tuli muutamia vallan mustia naishahmoja, jotka kuitenkin astuivat kumarassa ja hitaasti, ja lopuksi kaksi hurskasta ukkoa vihreät turbaanit päässä. Puulaessa heidän päidensä yläpuolella tanssi väreilevän vedenpinnan heijastama auringonkiilto kuin liikkuva silkkiverkko, joka kerta kun uusi vene samensi vesipeilin.

Viimein näkyi kaukaa jotain, mikä suuresti vivahti odotettuihin naisiin: veneestä erottautui vasten lahden kirkasta sineä kolme pientä varjokuvaa, jotka kaukaakin näyttivät solakoilta ja hienoilta.

Siinä saapuivat todella odotetut. He astuivat maihin ihan lähellä Andréta ja tunsivat hänet epäilemättä, huolimatta kolmikertaisista harsoistaan, sillä he kulkivat hitaasti eteenpäin valkeilla kivilaatoilla laskettua tietä pitkin moskeijalle. Molemmat miehet eivät luonnollisestikaan olleet tehneet pienintäkään liikettä ja he rohkenivat tuskin seurata heitä katseineen tuolle melkein alati autiolle, mutta pyhälle tielle, jonka molemmin puolin lukuisat vainajat nukkuivat iäistä untansa.

Melkoista myöhemmin André nousi vitkaan ja välinpitämättömän näköisenä ja kulki hitaasti, samoin kuin nuo naiset, eteenpäin vainajien leposijojen välitse johtavaa tietä. Nämä hauta-kioskit, jotka kohosivat molemmin puolin tietä, olivat osaksi pyöreitä valkoisia marmori-pyörykköjä, osaksi rivissä olevia rautaristikkojen sulkemia pylväskäytävän tapaisia rakennuksia.

Jos pysähtyi näiden kioskien eteen ja katsoi sisään ikkunoista, näki sisällä puolihämärässä joukon korkeita emirin-vihreitä ruumisalttareita, joita koristivat vanhanaikaiset koruompeleiset peitteet.

Ja pylväskäytävien rautaristikko-aitojen takana oli hautoja taivasalla, samanlaisia kuin kaikkialla näkee hämmästyttävän paljon; isoja, vielä komeita marmorisia hautapatsaita, joita on niin tiheässä, että ne ovat vallan kiinni toisissaan; ne ovat muodoltaan erinomaisen aistikkaita ja salaperäisten arabeskien ja kullattujen kaiverruskirjoitusten peittämiä, ja niitä ympäröi joka taholla rehottava vihannuus, heleät ruusut, metsäkukat ja pitkä ruoho. Kajahtavien kivilaattojen välisistä raoista ruoho niinikään pistää esiin, ja moskeijaa lähestyjä kulkee vihreänhohteisessa hämärässä, sillä puiden oksat muodostavat täällä holvin.

Saavuttuaan pyhään esikartanoon, André katseli ympärillään, olivatko he siellä. Mutta siellä ei vielä ollut ketään. Oli hyvin varjokasta holvien ja pihalla kasvavien satavuotisten plataanien alla; vanhoissa muureissa kiilsi siellä täällä fajanssilaattoja auringonsäteen heijastuksessa, joka pujoittelihe alas lehvien lomitse; maassa tepasteli lähistön kyyhkyjä ja haikaroita, jotka tunsivat olevansa turvissa tässä rauhallisessa paikassa, missä ihmiset eivät ajatelleet muuta kuin rukoilemista. Nyt kohosi viimein raskas verho, joka peitti pyhätön oven, ja nuo kolme pientä mustaa haamua astuivat ulos.

"Lähtekää sitten astumaan" — näin oli "Zahidé" kirjoittanut. André asettui siis etunenään ja läksi hiukan epäröivin askelin hiljaisille, synkille poluille, joiden molemmin puolin yhä kohosi rautaristikko-aitausten sulkemia pylväskäytäviä, sisällä häämöittävine hautakiviryhmineen, ja hän saapui vaatimattomampaan, vanhempaan ja huonommin hoidettuun osaan kalmistoa, missä haudat ovat kuin raivaamattomassa korvessa.

Hän oli nyt tullut kummun juurelle ja alkoi heti nousta sen rinnettä ylös.

Nuo kolme pientä haamua seurasivat häntä noin parinkymmenen askeleen päässä, ja vielä paljon kauempaa seurasi Jean Renaud, joka oli saanut toimekseen olla tähystäjänä ja tarvittaessa antaa hälyytysmerkki.

He nousivat yhä korkeammalle, silti poistumatta niiden äärettömän laajojen hautausmaiden alueelta, jotka peittävät kaikki Eyoubin ylängöt. Ja vähitellen levisi heidän eteensä näky Tuhannesta yhdestä yöstä; mikäli he kohosivat korkeammalle, alkoi paksujen oksakimppujen lomitse vähitellen yhä selvemmin näkyä etäisyydessä häämöittävä Konstantinopoli. Täällä ei enää ollut sellaista lehtoa, kuin alhaalla pyhätön ympärillä, ei pensaiden ja kasvien sekoitusta. Ylhäällä kukkulan huipulla ruoho oli lyhyt, ja lukemattomien hautapatsaiden välissä kohosi ainoastaan jättiläismäisiä sypressejä, jotka sallivat tuulahduksien vapaasti liikkua ja laajoihin näköaloihin.

Nyt he olivat saapuneet ylimmälle huipulle keskellä tätä rauhallista yksinäisyyttä; André pysähtyi, ja nuo kolme solakkaa kasvotonta olentoa ympäröivät hänet.

— Luulitteko vielä näkevänne meidät? he kysyivät melkein yhtä haavaa, pehmeine sulavine äänineen ja ojensivat hänelle kätensä.

Tähän André vastasi hiukan alakuloisena: — Enhän tietänyt, vieläkö te palaisitte.

— No niin! tässä he taas ovat, nuo kolme etsivää sielua, jotka ovat valmiit mihin uskaliaaseen tekoon tahansa… Mutta minne viettekään meidät?

— Ainoastaan tänne, jos suvaitsette. Katsokaahan tätä hautakivien muodostamaa nelikulmiota, sen sopivampaa istumapaikkaa emme voi löytää… En näe ketään ihmistä lähistössä… Sitäpaitsi on minulla fezi päässä; puhumme turkinkieltä jos joku kulkee ohi, ja silloin luullaan, että te olette kävelyllä isänne kanssa…

— Oh, miehemme kanssa, oikaisi "Zahidé" hyvin toimessaan.

Ja André kiitti häntä lyhyesti kumartaen.

Turkinmaalla missä vainajille omistetaan niin harrasta kunnioitusta, ei kuitenkaan pidetä sopimattomana istuutua haudoille, eikä edes hautakiville, ja useilla hautausmailla kävellään ja levätään siimeksessä, samoin kuin meillä puistoissa ja puistikoissa.

— Tänään sanoi "Néchédil", istuutuessaan ruohistoon kaatuneelle hautapatsaalle, emme tahtoneet ehdottaa teille kohtaamista niin etäisessä paikassa kuin ensi kerralla; kohteliaisuutenne väsyisi lopulta.

— Tämä Eyoub on ehkä hiukan liian kiihkoisan haaveellinen paikka niin vaaralliselle seikkailulle kuin tämä meidän retkemme on, huomautti "Zahidé". Mutta tehän pidätte tästä paikasta ja te olette siihen kotiutunut… Mekin pidämme siitä… ja mekin kerran olemme tuntevat itsemme tänne kotiutuneiksi, sillä kun hetkemme on tullut, tahdomme levätä täällä.

Andrélla oli aihetta uuteen ihmettelyyn: oliko todella mahdollista, että näiden kolmen pikku olennon, joiden perin uusaikaisen suunnan hän jo oli huomannut, jotka lukivat kreivitär de Noailles'n teoksia ja joskus puhuivat kuin nuoret parisittaret, jotka liiaksikin tunsivat Gypin kirjat, että näiden kahdenkymmenennen vuosisadan pienten kukkasten, niin Muhammedin-uskoisia kun olivatkin ja arvatenkin ylhäistä sukua, että heidän kerran oli määrä nukkua tässä pyhässä metsässä, tuolla alhaalla kaikkien turbaanipäisten turkkilaisten parissa, joita lepäsi siellä aina hedshran vanhimmilta ajoilta; jossakin noista salaperäisistä marmori-kioskeista he olivat saavit ruumisalttarinsa peitettynä vihreällä veralla ja Mekka'sta tuodulla harsolla, jolle pian oli kerääntyvä tomua, ja illalla sytytettäisiin pieni lamppu heille, samoin kuin muille… Oi, yhä vaan tuo salaperäinen Islam, joka verhosi nämä naiset täälläkin, keskellä päivää, sinitaivaan alla ja kevätauringon paisteessa…

He istuivat ikivanhoilta, haudoilla keskustellen, jalat pehmeässä ruohossa, joka oli täynnä eräänlaisia kuivilla ja yksinäisillä paikoilla viihtyviä arkoja kukkia.

Siitä paikasta, jonka olivat valinneet keskusteluaan varten, heillä oli ihmeen kaunis näköala, jonka vertaa ei ole maailmassa ja joka oli menneisyyden pyhittämä. Lukemattomat menneet sukupolvet, bysantilaiset keisarit ja loistavat kaliifit olivat vuosisatojen kuluessa järjestäneet tämän näyn, josta he nyt yksin nauttivat: siinä avautui heidän katseilleen koko Stambul, hiukan linnunsilmällä katsottuna, lukemattomine moskeijoineen, jotka erosivat etäisestä sinimerestä; Stambul nähtynä pienennettynä ja jonottain kupuja ja minareetteja eri tasoissa sekavina ja komeina ryhminä, ja taustassa Marmarameren tyven pinta, joka levitti äärettömän tummansinisen kehänsä.

Etualalla, vallan lähellä heitä, oli tuhansia hautapatsaita, toiset pystyssä, toiset jo kallellaan, mutta kaikki omituisia ja kauniita kullattuine arabeskeineen, kukkakuvioineen ja kirjoituksineen. Siellä oli neljänsadanvuotisia sypressejä, joiden rungot olivat kuin kirkkopylväät ja kivenharmaat väriltään, ja niiden tummat latvat kohosivat kitkasta taivasta kohti kuin mustat kellotapulit.

Nuoret naiset tuntuivat sinä päivänä melkein iloisilta, nuo pienet kasvottomat hengettäret, iloisilta sentähden, että olivat nuoria, että heidän oli onnistunut paeta ja että tunsivat olevansa vapaat tunnin ajan, ja että ilma oli lempeä ja kevyt ja tuoksui keväälle.

— Toistakaa nyt nimemme, käski "Ikbal", niin että näemme, sotkeudutteko.

Ja osoittaen sormellaan heitä toista toisensa jälkeen, sanoi André läksyänsä laskettelevan koulupojan äänellä: "Zahidé", "Néchédil", "Ikbal".

— Mainiosti!… Mutta ne eivät ollenkaan ole nimemme, ymmärrättehän?

— Sitäpä aavistinkin… Kahta suuremmalla syyllä, kun Néchédil, meidän kesken sanoen, on orjattaren nimi.

— Néchédil, niin, sehän on totta… Olettepa te viisas!

Säteilevän kirkas auringonpaiste lankesi suoraan heidän paksuille harsoilleen, ja André koetti tässä vahvassa valaistuksessa erottaa heidän piirteensä. Mutta turhaan. Kolme tai neljä kerrosta mustaa harsoa teki mahdottomaksi nähdä heidän kasvojaan…

Hetkeksi hänet veivät harhaan nuo yksinkertaiset, hiukan kuluneet mustat silkkiset tsharshafit ja uutuutensa menettäneet hansikkaat, jotka he olivat vetäneet käsiinsä välttääkseen huomion herättämistä.

— Lopulta, näin hän ajatteli, nuo lapsi parat kenties eivät olekaan niin hienoja naisia kuin luulin.

Mutta silloin kääntyi hänen huomionsa heidän ylen komeisiin kenkiinsä ja hienoihin silkkisukkiinsa… Ja sitäpaitsi heidän käytöksensä todisti korkeata sivistystä, ja heidän esiintymisensä oli luontevan vapaata…

— No, sanoi yksi heistä, ettekö viime kohtaamisemme jälkeen koettanut tiedustella, olemmeko todella ne, joiksi itseämme sanoimme?

— Ikäänkuin olisi niin helppo tiedustella!… Sitäpaitsi se on minulle vallan yhdentekevää!… Minulla on kolme viehättävää ystävätärtä, ja se tieto riittää minulle täydellisesti…

— Mutta nyt, sanoi "Néchédil", voimme hyvin sanoa hänelle, kutka olemme… Onhan meillä luottamusta häneen.

— Kernaammin näen, että ette sitä tee, huomautti André.

— Olkoon se meistä kaukana, sanoi "Ikbal"… Viehätyksemme hänen silmissään on tuo pieni salaperäisyytemme… Tunnustakaa, herra Lhéry, että jos emme olisi verhottuja turkkilaisnaisia, ellei joka kohtaamisessamme henkemme olisi alttiina — ja ehkä teidänkin henkenne — sanoisitte:

— "Mitähän he oikeastaan tahtovat minusta, nuo kolme pientä hupakkoa?"
— Ettekä enää tulisi meitä tapaamaan.

— Niin en suinkaan tekisi.

— Varmasti niin tekisitte… Seikkailun outous ja vaarallisuus yksinomaan teidät kiehtoo, se on varma!

— Ei, sanon… ei enää!

— Olkoon niin, älkäämme pohtiko tätä kysymystä, sanoi ratkaisevasti "Zahidé", joka hetken aikaa oli ollut vallan ääneti, jättäkäämme tämä kiista ratkaisematta, se on kaikkein parasta… Mutta vaikka emme ilmaisekaan teille perheolojamme, herra Lhéry, sallikaa meidän mainita teille oikeat nimemme; vaikka emme haihdutakaan salaperäisyyttämme, minusta tuntuu kuin meistä siten tulisi paremmat ystävät…

— Sen tahdon hyvin mielelläni, vastasi André, luulenpa melkein, että olisin pyytänyt sitä teiltä… Lainanimet ovat kuin erottava seinä…

Siis "Néchédilin" nimi on Zeyneb; senniminen oli viisas nainen, joka muinoin opetti teologiaa Bagdadissa; ja se nimi sopii hänelle erinomaisen hyvin.

"Ikbalin" nimi on Mélek [Mélek merkitsee enkeliä], kuinka uskaltaa kantaa sellaista nimeä, kun on moinen hulivili?… Mitä minuun, "Zahidéhen" tulee, on nimeni Djénane [Djénane merkitsee suuresti rakastettua], ja jos kerran saatte kuulla tarinani, huomaatte mikä iva tuossa nimessä piilee… Kas niin, toistakaa nyt: Zeyneb, Mélek, Djénane…

— Se on turhaa, en niitä unhota. Mutta kun olette sanoneet minulle niin paljon, tahdon tietää vielä yhden seikan, joka on hyvin tärkeä: kun teitä puhuttelee, pitääkö sanoa rouva, vai…?

— Älkää sanoko mitään muuta kuin Zeyneb, Mélek ja Djénane.

— Mutta kuitenkin…

— Se oudostuttaa teitä… Niin olemmehan pikku raakalaisia… No niin, jos välttämättömästi tahdotte, niin on kai meitä puhuteltava arvonimellä rouva, kaikkia kolmea, valitettavasti… Mutta onhan meidän suhteemme jo ennestään niin vieras kaikille virallisille kaavoille!… Vähän enemmän tai vähemmän ei merkitse mitään. Ja sitäpaitsi tiedätte olevan epävarmaa, onko ystävyytemme näkevä huomispäivää: niin kauhea vaara uhkaa kohtaamisiamme, että kun hetken kuluttua eroamme, emme tiedä näemmekö toisiamme enää koskaan. Miksi emme siis tämän lyhyen hetken kuluessa, joka kenties ei koskaan toistu elämässämme, voi kuvitella olevamme uskottuja ystävättäriänne?

Vaikka tämä puhe olikin omituinen, oli se kuitenkin lausuttu vallan rehellisesti, avomielisestä ja luontevasti, tunkien sielusta sieluun.

André muisti silloin kuinka vaarallisessa tilassa he olivat, minkä hetkeksi oli unhottanut, niin rauhallisen ja turvallisen vaikutuksen teki tämä ihana paikka, niin suloinen oli kevätpäivä. Nyt hän muisti heidän rohkeutensa tulla tänne, heidän epätoivoisan uskaliaisuutensa, eikä hän siis hymyillyt tuolle pyynnölle, vaan oivalsi miten paljon tuskaa ja liikuttavaa tunnetta siinä piili.

— Puhuttelen teitä niin kuin tahdotte, hän vastasi, ja kiitän teitä…
Ja te puolestanne voitte jättää pois arvonimen herra, eikö totta?

— Oh… miten siis puhuttelemme teitä?

— Hyvä Jumala, en oikein tiedä. En näe muuta mahdollisuutta kuin että sanotte minua André'ksi.

Silloin sanoi Mélek, joka oli lapsellisin kaikista kolmesta:

— Mitä tulee Djéaneen, ei tämä tapahdu hänelle ensi kertaa, nähkääs!…

— Pikku Mélek, minä pyydän!…

— Ei, anna minun kertoa se hänelle… Ette voi kuvitella, kuinka jo aikaisemmin ajatuksissamme olemme seurustelleet teidän kanssanne, varsinkin Djénane! Ja ennen, kun hän oli nuori tyttö, hän kirjoitti päiväkirjaansa teille osoitettujen kirjeiden muodossa, ja silloin hän koko ajan puhutteli teitä André'ksi.

— Hän on kauhea lapsi herra Lhéry, hän liioittelee suuresti, sen voin vakuuttaa…

— Entä valokuva! virkahti Mélek, äkkiä vaihtaen puheenainetta.

— Mikä valokuva? kysyi André.

— Te Djénanen rinnalla. Hän nähkääs halusi saada sen, kun luuli sitä saavuttamattomaksi… Ottakaamme heti tuo valokuva, tällainen tilaisuus ei ehkä koskaan enää tarjoudu… Asetu hänen viereensä, Djénane.

Raukean sulavasti ja sopusuhtaisen notkeana Djénane nousi ja lähestyi.

— Tiedättekö, minkä näköinen olette? kysyi häneltä André. — Elegialta te näytätte tuossa ohuessa ja laahustelevassa puvussanne ja seisoen pää kumarassa hautojen keskellä.

Djénanen äänessäkin oli jotain elegistä, niin pian kuin hän sanoi jotakin, mikä oli hiukan alakuloista; sen sävy oli musikaalinen, äärettömän lempeä, ja kuitenkin kuin särkynyt ja etäinen.

Mutta tämä pieni elävä elegia saattoi äkkiä käydä hyvin iloiseksi ja leikkisäksi ja tehdä perin hauskoja huomautuksia; sai sen käsityksen, että hän saattoi esiintyä lapsellisesti ja nauraa hillittömästi.

Hän asettui kovin vakavana Andrén viereen, ollenkaan aikomatta nostaa harsojaan.

— Aiotteko edelleen olla tuollainen, aivan musta ja vailla kasvoja?

— Se on selvä. Varjokuva. Sieluilla ei tarvitse olla kasvoja, nähkääs…

Ja ankarasti muhamettilaisen tsharshafinsa alta Mélek otti esiin pienen valokuvauskoneen viimeistä mallia, asetteli sitä heihin päin ja: niks! ensimäinen kuva, naks, toinen kuva…

He eivät aavistaneet, että näistä himmeistä pienistä kuvista, jotka oli otettu pilalla ja sellaisessa paikassa ja sellaisena hetkenä, ja joita kirkasti auringonpaiste ja kevättunnelma, tulevaisuudessa odottamattomien tapausten johdosta voisi tulla heille kalliita ja surullisia muistoja.

Mélek aikoi juuri varmuuden vuoksi ottaa yhden levyn lisää, kun he näkivät ison viiksiparin punaisen päähineen alta pistävän esiin vallan lähellä heitä hautojen takaa: ohikulkija, joka ihmetteli, kuullessaan puhuttavan outoa kieltä ja nähdessään turkkilaisten ottavan valokuvia pyhällä hautausmaalla.

Hän meni kuitenkin tiehensä mitään tekemättä, mutta hänen ilmeensä näytti sanovan: Odottakaapa; minä palaan; tästä asiasta on saatava selvä…

Samoin kuin ensi kerralla päättyi heidän kohtaamisensa nytkin noiden pienten sievien haamujen hillittömään pakoon. Ja tämä tapahtui hyvään aikaan, sillä kummun juurella pani mies toimeen väenkokouksen.

Tuntia myöhemmin, kun André ja hänen ystävänsä matkan päästä tarkkaamalla olivat saaneet varmuuden siitä, että nuo kolme pientä turkkilaisnaista kiertoteitse ja vastuksia kohtaamatta olivat päässeet eräille Kultaisen-Sarven rantaportaille, he itse astuivat veneeseen toisilta portailta ja poistuivat Eyoubista.

Nyt molemmat ystävykset olivat levolliset ja turvissa siinä kapeassa veneessä, jossa turkkilaiseen tapaan kulkivat melkein loikovassa asennossa, ja he palasivat soutaen lahtea pitkin, joka on vallan jättiläiskaupungin ympäröimä; paraikaa vallitsi se hetki, jona satumainen iltanäytelmä oli komeimmillaan. Venemies souti heitä pitkin Stambulin rantaa siinä taajassa varjossa, jota lukemattomat talot ja moskeijat monena vuosisatana auringonlaskun aikana ovat luonee; tämän alati seisovan ja tyynen veden pintaan. Heidän yläpuolellaan alkoi Stambul tummeta ja sulautua yhteen, ja nyt, kuten aina iltaisin, erosivat mahtavat kupukatot veripunaisesta iltaruskosta; Stambul oli jälleen muistojen painama hallitsija, valtaava kuin menneinä suurvallan aikoinaan, ja katsellessa sen kaunista kirkasta pintaa, aavisti että sen pohjalla piili kasaantuneina ruumiita ja jätteitä kahdelta loistavalta kulttuurikaudelta.

Stambul oli pimennossa, mutta sitävastoin porrasmaisesti kohoavat kaupunginosat Khassim-Pasha, Tershané ja Galata näyttivät hehkuvan kuin olisivat olleet liekkien vallassa, jopa jokapäiväinen Pera, joka kohosi ylinnä kuparinvärisessä valaistuksessa, puolestaan täydensi tämän päivän ihmeellistä päättymistä. Tuskin on maailmassa yhtään toista kaupunkia, joka etäisyyksien ja edullisten valaistuksien avulla äkkiä aikaansaisi niin suurta ja ihanaa näkyä.

André Lhéry oli ennen melkein joka päivä tehnyt nämä veneretket pitkin rantoja Stambulin varjoissa, siihen aikaan, jolloin hän asui Kultaisen-Sarven pohjukassa. Tuona hetkenä hänestä tuntui kuin olisi se ollut eilen; siitä kuluneet kaksikymmentä vuotta vallan häipyivät tietoisuudesta. Hänen mieleensä muistuivat ihan mitättömät seikat, vaikka yksityiskohdat olivatkin unhottuneet. Hänen oli vaikea uskoa, että, jos olisi palannut Eyoubiin, ei olisi kohdannut vanhalla paikallaan piilossa olevaa taloaan ja muinoin tuntemiaan kasvoja. Ja voimatta selittää syytä, hän ajatuksissaan yhdisti yksinkertaisen pikku tsherkessiläisnaisen, joka lepäsi kumoonkaatuneen hautakivensä alla, tuohon Djénaneen, joka niin äsken oli ilmaantunut hänen elämäänsä. Hänen sisällään liikkui tuo melkein herjaava tunne, että jälkimäinen oli edellisen jatko, mutta tänä tenhoavana hetkenä, kun kaikki uhkui mielihyvää ja kauneutta, ihastusta ja unhotusta, hänellä ei tuntenut tunnonvaivoja siitä, että hiukan sekoitti heitä toisiinsa.

Mitä he hänestä tahtoivatkaan, nuo kolme uudenaikaista turkkilaisnaista? Miten olikaan päättyvä tämä leikki, joka häntä viehätti, mutta joka oli täynnä vaaroja? Nuo naiset eivät olleet sanoneet melkein mitään muuta kuin lapsellisia ja vähäpätöisiä seikkoja, mutta André oli jo kiintynyt heihin, ainakin herttaisen myötätuntoisuuden sitein… Tämän vaikuttivat kenties heidän äänensä: etenkin Djénanen, jonka kaiku tuntui tulevan jostakin muualta, ehkä menneiltä ajoilta, ja joka, hän ei oikein tietänyt kuinka, erosi tavallisista maallisista äänistä.

He kulkivat yhä edelleen veneessään, ojentautuneina pitkäkseen vallan kuin vedenpinnalle — niin lähellä sitä on matkustaja näissä veneissä, joilla on ylen matalat laidat. He olivat soutaneet Solimanin moskeijan ohi, joka kohoaa ylinnä Stambulin huippukohdalla, missä se jättiläispuineen hallitsee kaikkia muita. He olivat kulkeneet ohi siitä Kultaisen-Sarven osasta, missä vanhanaikuisia purjeveneitä aina on ankkurissa tiheään sullottuna joukkona: siinä oli maalaustöherryksin koristettuja korkeita kölejä, solakkojen mastojen tiheä metsä, joiden latvoissa liehuivat Islamin punaiset puolikuu-liput. Heidän edessään alkoi lahti vähitellen laajentua Bosporin ja Marmarameren väljemmiksi vesiksi, missä näki lukemattomia matkustajalaivoja, jotka etäältä näyttivät paljoa kauniimmilta kuin mitä todella olivat.

Ja nyt ilmaantui heidän eteensä aasialainen rannikko kaikessa loistossaan. Vielä yksi kaupunki lisää hohti siellä kaukana. Nuo äkkiä esiin sukeltaneet minareetit ja kupukatot olivat korallinpunaiset. Skutari näytti nyt, kuten muinakin iltoina siltä, kuin tulipalo olisi riehunut sen vanhoissa aasialaisissa kortteleissa: sen lukemattomat pienet turkkilaiset ikkunat heijastivat kaikki laskevan auringon viimeisiä leimuavia säteitä, ja ellei olisi tietänyt, että tämä oli tavallinen harhanäky, olisi luullut kaikkien noiden talojen sisältä olevan liekkien vallassa.

XII.

Seuraavalla viikolla André Lhéry sai tämän kirjeen, joka oli kirjoitettu kolmella eri käsialalla:

Keskiviikkona 27 p. huhtik. 1904.

Emme koskaan ole niin tyhmiä kuin teidän seurassanne, ja sitten, kun te olette poissa, tekisi mieli itkeä. Älkää kieltäytykö tulemasta vielä kerran, viimeisen kerran. Olemme järjestäneet kaikki ensi lauantaiksi, ettekä voi kuvitella, kuinka machiavellimaisen viekkaasti olemme sen tehneet! Mutta siitä tulee jäähyväiskohtaus, me kun aiomme matkustaa pois.

Seuratkaa nyt tarkoin, älkääkä hukatko johtolankaa.

Te lähdette Stambulin, Sultan-Selim moskeijan edustalle. Seisoessanne vastapäätä tätä moskeijaa, huomaatte oikealla, dervishi-luostarin ja pienen hautausmaan välillä autionnäköisen pikkukadun. Alatte astua tälle kadulle, ja kuljettuanne sata metriä, saavutte pienen Toussoun-Agha moskeijan esikartanoon. Siihen tultuanne näette edessänne ison, hyvin vanhan talon, joka aikoinaan on ollut maalattu punaruskeaksi; menkää sen taakse.

Siellä avautuu eteenne pimeähkö umpikuja, molemmin puolin ristikko-ikkunaisia taloja, suljettuina, seinistä ulkonevine kuisteineen; kolmas talo vasemmalla, ainoa, jossa on kaksoisovi ja kuparinen portinkolkutin, on se, missä odotamme teitä. Älkää ottako mukaanne toverianne. Se on varovaisempaa.

Djénane.

Kello kolmesta alkaen minä seison vahdissa raoitetun oven takana. Pankaa nytkin fezi päähänne ja, jos on mahdollista, luokaa hartioillenne muurinharmaa vaippa. Se on peräti vaatimaton tuo pieni talo, jossa olemme sanovat toisillemme hyvästi. Mutta tahdomme yrittää teihin jättää hyvän muiston noista varjoista, jotka vilahtivat ohitsenne elämässänne niin vilkkaina ja utumaisina että jonkun päivän kuluttua kenties epäilette, onko niitä ollenkaan ollut olemassa.

Mélek.

Mutta vaikka ne olivatkin niin utumaisia, eivät ne kuitenkaan olleet kevytmielisiä, eivätkä ne tulleet luoksenne tyydyttääkseen oikkuansa. Vaan sentähden he tulivat, että te olitte ensimäinen, joka aavistitte, että poloisella turkkilaisnaisellakin saattoi olla sielu, ja siitä he ovat tahtoneet teitä kiittää.

    Ja tämä viaton seikkailu on ollut niin lyhyt, melkein niin
    epätodellinen, ettei teillä ole ollut aikaa siihen kyllästyä.
    Siitä tulee vastinetta vailla oleva lehti elämänne kirjassa.

Ensi lauantaina, ennenkuin ainaiseksi katoamme, sanomme teille monta seikkaa, ellei keskusteluamme, niin kuin Eyoubissa, katkaise äkillinen pako.

Siis näkemiin, ystävämme.

Zeyneb.

Minä, joka olen tämän joukon strategi, olen saanut toimekseni tehdä sen komean pohjapiirroksen, jonka liitän kirjeeseen, jotta löytäisitte tien. Vaikka yhtymäpaikkamme vivahtaa ryöväriluolaan, saattaa ystävänne olla aivan huoleti: se on maailman säädyllisin ja rauhallisin sopukka.

Vielä kerran Mélek (Mélek rursus).

André lähetti heti "poste-restante"-kirjeensä "Zahidélle" osoitetun kirjeen:

29 p. huhtik. 1904.

Ylihuomenna, lauantaina, kello puoli kolme, saavun säädetyllä tavalla puettuna feziin ja muurinharmaaseen vaippaan ovelle, jossa on kuparinen kolkutin, ollakseni kolmen mustan haamun käskettävissä.

Heidän ystävänsä André Lhéry.

XIII.

Jean Renaud, joka ennusti tämän seikkailun päättyvän huonosti, oli turhaan pyytänyt saada lähteä mukaan. Ainoa, minkä André hänelle myönsi oli se, että he vähän ennen salaisen kohtauksen määräaikaa yhdessä polttaisivat viimeisen nargilen paikassa, josta André ennen paljon oli pitänyt ja joka oli neljännestunnin matkan päässä tuosta onnettomasta yhtymäpaikasta.

Se oli tietysti Stambulissa, tuo valittu paikka, itse muhamettilaisten kaupunginosien keskiosassa, ja ison Mehmed-Fatih'in [Mehmet-Fatih, eli Sulttaani-Fatih (Mehmet Valloittaja), Muhammet II] moskeijan edessä, joka on kaikkein pyhimpiä. Kun oli kuljettu siltojen yli, oli vielä jäljellä vastamäki ja melkoinen matka, ennenkuin tuli perille ja joutui keskelle vanhanaikaista turkkilaiselämää; täällä ei enää ole eurooppalaisia, ei hattuja, ei uudenaikaisia rakennuksia. Kun lähestyi tätä kaupunginosaa pienten bagdadilaismallisten basaarien kautta tai katuja pitkin, joita reunustivat taiteelliset suihkukaivot, hautakioskit, ristikkoaitauksien takana piilevät haudat, tuntui siltä, kuin olisi vähitellen laskeutunut alas aikojen tikapuita, siirtynyt menneisiin vuosisatoihin.

Heillä oli vielä odotusaikaa tunnin verran, kun olivat saapuneet varjokkailta pikkukaduilta suunnattoman suuren valkoisen moskeijan edustalle, jonka minareetit kultaisine puolikuineen häipyivät taivaan äärettömään sineen. Se moskeijan suippokaarisen portin edessä oleva paikka, johon he istuutuivat, on jonkunmoinen esikartano, ja siellä käy etenkin hurskaita henkilöitä, jotka ovat säilyttäneet esi-isien puvun, pitkän kauhtanan ja turbaanin. Yltympäri on satavuotisia pieniä kahviloita, joiden vieraat ovat vaiteliaanpuoleisia uneksijoita. Niiden edustalla kasvavien puiden siimekseen on asetettu vaatimattomia divaaneja niitä varten, jotka haluavat tupakoida ulkoilmassa. Oksilla riippuu häkkejä peippoineen, rastaineen ja hamppuvarpusineen, jotka ovat saaneet toimekseen musiikilla hauskuttaa tässä yksinkertaisessa ja miellyttävässä paikassa kävijöitä.

He istuutuivat penkille, jolla imanit kohteliaasti tekivät heille tilaa. Heidän luokseen tuli vuoroin pieniä kerjäläispoikia, ystävällisiä kissoja, jotka kärkkivät hyväilyä, "jääkylmää" kookosmaitoa kaupitteleva vihreäturbaaninen ukko, pieniä, hyvin sieviä mustalaisnaisia, jotka myivät ruusuvettä tai jotka tanssivat, kaikki hymyileviä, hienotunteisia ja tunkeilemattomia. Sitten ei enää välitetty molemmista ystävyksistä, vaan annettiin heidän tupakoida ja kuunnella lintujen laulua. Ohi kulki naisia, toiset puettuina sysimustiin dominoihin, toiset verhottuina damaskolaisiin harsoihin, jotka olivat kudotut punaisesta ja vihreästä, kultakirjailuilla koristetusta silkistä. Siitä kulki niinikään kaupustelijoita, joilla oli myytävänä vasikan keuhkoa, ja muutamat kelpo turkkilaiset, jopa eräät komeapukuiset ja -ryhtiset, ostivat juhlallisesti siitä kissalleen palan, jonka lävistivät sateenvarjon kärjellä, siten kantaen sen kotia. Siinä tuli kalifin kaupungissa vierailevia Hedjazista kotoisin olevia arapialaisia, ja Mekkasta palaavia pitkätukkaisia kerjäläis-dervishejä. Ja eräs äijä pahainen, ainakin satavuotias, kyyditsi turkkilaisten pikkulapsia parista kolikosta kaksi kertaa ympäri toria; ajoneuvoina oli pyörillä kulkeva laatikko, joka oli koristettu räikein värein, mutta joka tärisi pahasti vanhalla kuoppaisella kivityksellä. Näiden lukemattomien vähäpätöisyyksien rinnalla, jotka todistivat kansan lapsellista, yksinkertaista ja rehtiä puolta, näytti edessä kohoava moskeija vielä isommalta, rauhallisemmalta ja majesteetillisemmalta, suurpiirteisenä viivoiltaan ja väreiltään, molemmat suippokärkiset tornit törröttäen toukokuun ensipäivän kuultaville ilmoille.

Mitkä lempeät ja rehelliset katseet noiden turbaanien alla, mitkä kauniit, luottamusta ja rauhaa uhkuvat kasvot tumman tai vaalean parran kehystäminä! Mikä ero heidän ja niiden levantiinien välillä, jotka takit yllä liikkuivat Peran kaduilla tai länsimaisissa kaupungeissa kävelevän rahvaan välillä, jonka kitsaat ja ivalliset silmät ovat väkijuomien tärvelemät! Täällä tunsi olevansa onnellisessa maailmassa, joka melkein oli pysynyt kulta-iän tilassa, sentähden, että ihmiset aina olivat olleet maltilliset himoissaan, että olivat pelänneet muutoksia ja säilyttäneet uskonsa. Niistä henkilöistä, jotka istuivat puiden varjossa, tyytyen paria kolikkoa maksavaan pienen pieneen kahvikuppiinsa ja viihdyttävään nargile-piippuunsa, olivat useimmat käsityöläisiä, jotka työskentelivät omin päin, kukin vanhanaikaisessa vaatimattomassa ammatissaan, joko omassa talossaan tai taivasalla. Kuinka he surkuttelisivat niitä työläisjoukkoja, jotka meidän "edistys"-maissamme kuluttavat voimansa kauheissa tehtaissa, rikastuttaakseen työnjohtajaansa! Kuinka he oudoksuisivat ja säälisivät sitä juopuneiden rähinää, joka kuuluu meidän työväenyhdistyksistämme tai sitä mitätöntä poliittista kannunvalamista, joka tapahtuu kapakassa kahden absintti-lasin välissä!…

Hetki lähestyi! André Lhéry erosi toveristaan ja läksi yksin astumaan kohti Sultan-Selimin etäisempää osaa, joka on yhtä vanhanaikaisen turkkilainen, mutta jonka kadut ovat autiommat, vahvemmin tuoksuen rappeutumiselta ja raunioilta. Vanhoja puutarhamuureja, suljettuja vanhoja taloja, kauttaaltaan puusta rakennettuja ja alkuperäisesti maalattuja tummankeltaisiksi tai punaruskeiksi, mikä luo Stambuliin niin synkän kokonaisvärin, saaden minareettien valkeuden hohtamaan kahta kirkkaammin.

Noiden lukemattomien moskeijoiden joukossa on Sultan-Selimin moskeija suurimpia — sen kuvut ja tornit näkyvät kauas merelle — mutta se on samalla kaikkein yksinäisimpiä. Ympäröivällä torilla ei ole pieniä kahviloita, ei liioin tupakoitsijoita, ja sinä päivänä ei ollut ketään ihmistä lähistössä. Suippokaarisen portin edusta oli autio kuin erämaa. Oikealla André näki Mélekin mainitseman "dervishiluostarin ja pienen hautausmaan välillä", olevan pikkukadun; sangen synkkä tuo solantapainen katu, missä ruoho rehoitti katukivien lomissa. Saavuttuaan vaatimattoman Tossoun-Agha moskeijan kohdalle, hän tunsi edessään kohoavan rakennuksen siksi vanhaksi taloksi, jossa varmaankin kummitteli, ja jonka ympäri hänen oli määrä kiertää; täälläkään ei ollut ketään ihmistä, ainoastaan pääskyt ylistelivät siellä kaunista kevätpäivää; täällä oli glysiiniköynnös-maja, jommoisia näkee ainoastaan Itämailla; näiden kasvien oksat ovat laivatouvien paksuisia, ja niiden kukkatertut alkoivat jo saada vaaleanpunasinervän vivahduksen. Viimein tuli kaikkein synkin paikka, umpikuja, jonka kivityksestä pisti esiin ruohoa ja joka lepäsi puolihämärässä vanhojen kuistien ja niiden läpitunkemattomien rautaristikkojen alla. Täällä ei edes ollut pääskyjä, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi. "Paikka vivahtaa rosvojen pesään" oli Mélek maininnut jälkikirjoituksessaan, ja tämä oli sangen sattuvasti sanottu!

Kun on pukeutunut turkkilaiseksi ja kun liikkuu seikkailuretkellä, melkein luvattomilla teillä, tuntuu vastenmieliseltä kulkea tuollaisten kuistien alitse, joilta niin monet näkymättömät silmät saattavat tehdä havaintojaan. André astui hitaasti edelleen, kopeloiden rukousnauhaansa, piti silmällä kaikkea, vaikka ei siltä näyttänyt, ja laski suljetut portit. "Viides, jossa on kaksoisovi ja kuparinen portinkolkutin". Kas, tuossahan se olikin!

Muuten joku juuri raoitti ovea, ja hienon pitkän hansikkaan peittämä pieni käsi rummutti ovenpieltä; tämä pieni käsi näytti hyvin vähän kuuluvan tähän synkkään ympäristöön. Ei kannattanut epäröidä, kun ei varmaan tietänyt, oliko katsojia; André lykkäsi siis päättäväisesti oven auki ja meni sisälle.

Tuo musta haamu, joka oli vaanimassa oven takana, ja joka todella oli Mélekin näköinen, lukitsi kiireisesti oven, lykkäsi varmuuden vuoksi salvan eteen ja sanoi iloisesti:

— Kas löysittehän kuitenkin tänne!… Tulkaa, sisareni ovat tuolla ylhäällä ja odottavat teitä.

André astui ylös pimeitä, rappeutuneita portaita, joilla ei ollut mattoja. Yläkerrassa, pienessä yksinkertaisessa haaremissa, jonka seinät olivat paljaat ja jossa rautaristikkojen ja ikkunaluukkujen vuoksi oli synkkä puolihämärä, hän näki nuo kaksi muuta haamua, jotka ojensivat hänelle kätensä. Ensi kertaa elämässään André oli haaremissa; tämä oli siis tapahtunut, vaikka hän, tuntien Itämaat, aina oli pitänyt sitä mahdottomana; hän oli niiden rautaristikkojen sisäpuolella, jotka huolellisesti suojelevat naisten huoneita, ja joita ei kukaan muu mies kuin talon isäntä koskaan näe muuten kuin ulkoapäin.

Ja portti oli lukittu, ja kaikki tämä tapahtui keskellä vanhaa Stambulia ja mitä salaperäisimmässä talossa! Hän kysyi itseltään hiukan pelästyneenä ja samalla pilalla: "Mitä onkaan minulla täällä tekemistä?" Hänen luonteensa lapsellinen puoli, hänen palava halunsa vapautua oman itsensä pauloista, se kaiho, joka veti häntä tavoittelemaan muutoksia ja vieraita maita, kaikki tämä oli yli kaiken odotuksen saanut tyydytyksensä.

Mutta naiset tässä hänen haaremissaan näyttivät murhenäytelmän aaveilta ja olivat yhtä vahvasti verhotut kuin viimeksi Eyoubissa, ja entistään salaperäisemmät, täällä kun ei ollut päivänpaistetta. Mitä itse haaremiin tulee, ei siinä ollut jälkeäkään itämaalaisesta ylellisyydestä, jotavastoin siinä ilmeni säädyllisen köyhyyden leima.

He pyysivät häntä istumaan haalistuneelle raitaiselle divaanille, ja hän alkoi katsella ympärilleen. Kuinka köyhiä talossa asuvat naiset lienevätkin olleet, oli heillä kuitenkin hyvä maku, sillä vaikka kaikki oli ylen yksinkertaista, se kuitenkin oli tyylikästä ja aito itämaalaista; ei nähnyt missään tuota joutavaa saksalaista rihkamaa, joka valitettavasti alkaa tulvia turkkilaisiin koteihin!

— Olenko teidän kodissanne? kysyi André.

— Kaikkea muuta, he vastasivat, ja saattoi kuulla äänestä, että he hymyilivät harsojen alla.

— Anteeksi, kysymykseni oli typerä, monestakin syystä, ja kaikkein ensiksi sentähden, että se on minulle yhdentekevää; olen teidän seurassanne, muusta en välitä.

Hän katseli heitä tarkasti. Heillä oli yllä samat osaksi kuluneesta mustasta silkistä tehdyt tsharshafit kuin tuona päivänä. Mutta sensijaan heillä oli kengät, jotka olisivat kelvanneet kuningattarelle. Ja kun he olivat vetäneet hansikkaat käsistään, näki jalokivien säihkyvän heidän sormuksissaan. Keitä olivat siis nämä naiset, ja mikä oli tämä talo?

Äänellä, joka sai ajattelemaan kuolevaa sireenia, kysyi Djénane:

— Kuinka pitkän ajan voitte uhrata meille?

— Niin pitkän, kuin te tahdotte minulle suoda.

— Noin kaksi tuntea voimme viipyä täällä ilman uhkaavaa vaaraa, mutta se käy kai teistä liian pitkäksi?…

Mélek kantoi esiin sellaisen pienen matalan pöydän, jota aina käytetään Konstantinopolissa tarjottaessa vieraille virvokkeita: kahvia, makeisia ja ruusu-hilloa. Pöytäliina oli valkeata atlassilkkiä, kullalla kirjailtu ja täyteen siroitettu parmalaisia orvokkeja: pöytäastiat olivat kultalankakoristeista posliinia, ja tämä teki koko asian vallan uskomattomaksi.

— Tässä ovat Eyoubissa otetut valokuvat, sanoi Mélek, tarjoillen hänelle virvokkeita näppärästi kuin sievä orjatar, — mutta ne ovat epäonnistuneet. Meidän täytyy ottaa uudet kuvat tänään, me kun emme enää tämän jälkeen tapaa toisiamme; tosin ei täällä ole valoisa, mutta jos pysytte vähän kauemmin liikkumattomina…

Näin puhuessaan hän ojensi Andrélle kaksi pientä vaaleata ja epäselvää valokuvaa, josta tuskin erotti Djénanen varjokuvan, ja André otti ne välinpitämättömänä, aavistamatta minkä arvoisiksi ne hänelle vastaisuudessa muuttuisivat.

— Onko totta, että aiotte matkustaa? kysyi André.

— Aivan totta.

— Mutta te palaatte… saatammehan taas tavata?…

Silloin vastasi Djénane noilla epämääräisillä ja fatalistisilla sanoilla, joita itämaalaiset käyttävät kaikista tulevista asioista: "Inch' Allah!…"

Aikoivatkohan he todella matkustaa, vai puhuivatko he vaan niin tehdäkseen lopun tästä uhkarohkeasta seikkailusta, ennenkuin siihen kenties kyllästyttiin, vai pelkäsivätkö he jotain hirvittävää vaaraa?

Ja André, joka ei heistä oikeastaan tietänyt mitään, oivalsi, että he olivat pakenevat kuita varjot, joita on mahdoton pidättää tai löytää, sinä hetkenä, jona heitä ei enää haluttaisi häntä tavata.

— Matkustatteko pian? hän vielä rohkeni kysäistä.

— Todennäköisesti kymmenen päivän kuluttua.

— Siinä tapauksessa teillä on aikaa kutsua minut luoksenne vielä kerran.

He neuvottelivat puoliääneen, käyttäen lyhennettyjä turkkilaisia sanoja ja sekoittaen puheeseensa arapiaa, niin että Andrén oli vaikea ymmärtää.

— No niin, ensi lauantaina — he sanoivat — teemme vielä yrityksen… Kiitos siitä, että sitä halusitte. Mutta tokkohan aavistatte kuinka viekkaita meidän täytyy olla, kuinka monta kanssarikollista meidän täytyy lahjoa, voidaksemme ottaa vastaan teidät?

Ilmeisesti oli jo kiire ryhtyä valokuvaamiseen, sillä se auringonsäde, joka heijastui vastapäätä olevasta yksinäisestä talosta ja jonka hohde valaisi pientä rautaristikkoikkunaista huonetta, siirtyi hitaasti kattoja kohti, uhaten kokonaan kadota. Mélek valokuvasi taas pari kolme eri asentoa, yhä vaan Djénanin ja Andrén vieretysten, ja edellisen edelleen elegisten mustien verhojensa peittämänä.

— Voittekohan kuvitella, André sanoi heille, kuinka outoa, kummallista ja melkein huolestuttavaa onkaan minulle puhua niin näkymättömien olentojen kanssa? Melkein äänennekin ovat verhottuja noilla kolmikertaisilla harsoilla. On hetkiä, joina teitä epämääräisesti pelkään.

— Kuuluihan sopimukseemme, että me olisimme teille pelkkiä sieluja.

— Niinpä kyllä, mutta sielut voivat ilmaista itseään toisilleen silmien ilmeellä… Teidän silmiänne en edes voi kuvitella. Kernaasti uskon, että ne ovat kirkkaat ja vilpittömät, mutta vaikka ne olisivat pelottavat kuin aaveella, en tietäisi siitä mitään. Vakuutan teille, että tämä minua häiritsee, pelottaa ja masentaa. Täyttäkää ainakin yksi pyyntöni, uskokaa minulle valokuvanne, jotka esittävät teitä harsottomina. Lupaan kunniasanallani heti antaa ne teille takaisin tai polttaa ne, jos joku onneton sattuma erottaisi meidät toisistamme.

He istuivat hetken vallan ääneti. Perinnäisten muhamettilaisten vakaumustensa vuoksi he pitivät sopimattomana näyttää kasvojaan, heidän suhteensa Andréhen olisi heti tuntunut heistä rikollisemmalta.

Lopulta Mélek otti ystävättäriensä puolesta, vaikkakin hieman ivallisesti, vastatakseen Andrélle, joka siitä kävi miettiväiseksi:

Te haluatte siis saada valokuvamme, joissa meillä ei ole tsharshafia eikä jakmakia? No hyvä, saatte ne ensi viikolla, kun olen ehtinyt valmistaa ne… Istuutukaamme nyt kaikki neljä; Djénanella on puheenvuoro, hänellä on esitettävänä teille pyyntö; sytyttäkää savuke, niin ei teillä ole niin ikävä.

— Tämän pyynnön teemme me, sanoi Djénane, sen tekevät kaikki sisaremme Turkinmaalla… Herra Lhéry, ruvetkaa puolustamaan meitä; kirjoittakaa kirja kahdennenkymmenennen vuosisadan poloisen turkkilaisnaisen hyväksi!… Sanokaa maailmalle, että meillä on sielu, sillä tiedättehän sen nyt, ja ettei enää käy päinsä musertaa meitä kuin leikkikaluja. Jos teette tämän, on meitä useita tuhansia, jotka teitä siunaavat… Tahdotteko?

André vaikeni toistaiseksi, samoin kuin he äsken, kun oli puhe valokuvista; hän ei käsittänyt miten voisi: kirjoittaa sellaista kirjaa, ja sitäpaitsi hän oli päättänyt elää itämaalaisena Konstantinopolissa, samoilla ympäri kaupunkia, eikä kirjoittaa…

— Onpa se vaikeata, mitä minulta pyydätte! Te, jotka tunnette minut ja olette ajatellen lukeneet kirjani, luuletteko minun soveltuvan kirjoittamaan kirjaa, jonka tarkoitus on jotain todistaa? Ja lisäksi, tunnenko minä kahdennenkymmenennen vuosisadan turkkilaisnaista?

— Me annamme teille tietoja. — Tehän matkustatte…

— Kirjoitamme teille.

— Oh, tiedättehän, kuinka puutteelliset ovat kirjeet, kirjalliset selostukset… En koskaan voi kertoa osapuilleen sattuvasti mitään muuta, kuin näkemääni ja kokemaani.

— Me palaamme matkaltamme!

— Silloin voitte joutua huonoon valoon. Koetetaan saada selvä siitä, keitä olen saanut nämä tiedot. Ja lopulta se kyllä onnistuu…

— Olemme valmiit uhrautumaan asian hyväksi! Saatammeko paremmin käyttää surkuteltavaa ja tarkoituksetonta olemassaoloamme? Tahtoisimme kaikki kolme antautua lieventämään puutetta, perustaa armeliaisuuslaitoksia samoin kuin europpalaiset naiset… Mutta sekin on meiltä kielletty, meidän on pakko pysyä toimettomina rautaristikkojen takana. No niin, nyt tahdomme taivuttaa teidät kirjoittamaan tuon kirjan, se on oleva meidän armeliaisuudentekomme, ja mitä sitten merkitsee, jos menetämme vapautemme tai elämämme. André koetti vielä estellä:

— Muistakaa etten ole riippumaton täällä Konstantinopolissa; minulla on toimi lähetystössä. Ja sitäpaitsi ovat turkkilaiset vastaanottaneet minut niin suurta luottamusta osottavalla vieraanvaraisuudella!… Niiden parissa, joita te sanotte sortajiksenne, on minulla ystäviä, joista paljon pidän.

— No, siinä tapauksessa on teidän valitseminen. He, tai me. Päättäkää.

— Onko asia näin vakava. Valitsen siis teidät. Ja tottelen.

— Vihdoinkin! — Djénane ojensi hänelle pienen kätensä, jota hän hartaasti suuteli.

He keskustelivat lähes kaksi tuntia, turvallisemmin tuntein kuin koskaan ennen.

— Etteköhän te kuulu poikkeuksiin? André kysyi ihmetellen nähdessään heidän joutuneen näin syvän epätoivon ja rajun kapinallisuuden valtaan.

— Päinvastoin edustamme sääntöä. Kahdestakymmenestä turkkilaisnaisesta, jotka sattumalta kohtaatte, ei yksikään ole puhuva toisin!… Kasvatettuina ihmelapsiksi, "sinisukiksi", soittorasioiksi, ollen isämme tai miehemme ylellisyyshalun esineitä, ja päälle päätteeksi saaden osaksemme, niin kuin isoäitimme äidit sata vuotta sitten, saman kohtelun kuin odaliskit ja orjattaret… ei, me emme enää sitä kestä! Se on mahdotonta!…

— Pitäkää varanne, mitähän, jos päinvastoin vastustaisin asiaanne, minä, joka kuulun vanhempaan sukupolveen?… Minäpä kykenisin siihen! Pois kotiopettajattaret, nuo etevämmyyttä uhkuvat oppineet naiset, pois kaikki nuo kirjat, jotka lisäävät ihmiskunnan kärsimystä! Palatkaamme esi-isien onnelliseen rauhantilaan.

— No niin, pahimmassa tapauksessa tyytyisimme sellaiseenkin asiamme ajamiseen, varsinkin, kun palaaminen on mahdoton; emme voi uida vastoin elämän virtaa. Jotta ihmisissä heräisi liikutuksen ja säälin tunteita, on välttämätöntä, että he oivaltavat meidän olevan marttyyrejä, meidän vaihekauden naisten, jotka häälymme eilis- ja huomispäivän välillä. Tämä on tehtävä heille ymmärrettäväksi, ja jos te siinä onnistutte, tulee teistä meidän kaikkien ystävä!

André toivoi vielä, että joku onnellinen sattuma vapauttaisi hänet kirjoittamasta tuon kirjan. Mutta hän alistui ihastuen heidän jaloon paheksumiseensa, heidän kaunisten ääniensä tenhovoimaan, jotka värähtelivät vihasta miesten hirmuvaltaa kohtaan.

Ja hän tottui vähitellen siihen, ettei saanut nähdä heidän kasvojaan. Ojentaessaan hänelle palavaa tulitikkua tai sitä pientä kuppia, josta juodaan turkkilaista kahvia, he häärivät hänen ympärillään hienoina, keveinä, innostuneina, mutta yhä aavemaisen mustina, ja heidän kumartuessaan, harso heidän kasvojensa edessä riippui pitkän parran tavoin, joka kuin pilalla olisi kiinnitetty näihin nuoriin, siroihin olentoihin.

He olivat ainoastaan näennäisesti turvissa tässä umpikuja-talossa, joka yllätyksen sattuessa olisi ollut todellinen rotanpyydys.

Jos he sattumalta kuulivat jonkun astuvan ulkona rikkaruohoisella katukivityksellä, he katsoivat levottomina ulos suojelevien puuhäkkien raoista. Se olikin vaan joku turbaani-päinen ukko, joka palasi kotia, tai korttelin vedenkantaja, nahkasäkki selässä.

Sopimuksen mukaisesti tuli heidän kaikkien puhutella toisiaan pelkällä nimellä. Mutta ei kukaan ollut rohjennut alkaa, niin että he nyt eivät maininneet toisiaan millään nimellä.

Äkkiä he pahasti säikähtyivät: ulko-oven kuparikolkutin kaikui kärsimättömän käden iskuista ja piti pahaa hälyä keskellä näitä hiljaisia, yksinäisiä taloja. He syöksyivät kaikki ristikkoikkunoiden ääreen: se oli mustaan silkki-tsharshafiin pukeutunut nainen, sauvaan nojaava ja vuosien taakasta kumartunut.

— Se ei ole ollenkaan vaarallista, he sanoivat, tätä olemme odottaneet. Pahinta on vaan se, että hänen täytyy tulla tähän huoneeseen.

— Pitääkö minun siis piiloittautua?

— Se ei ole tarpeellista. Mene sinä avaamaan hänelle, Mélek, ja sano hänelle niinkuin sovimme. Tuo nainen kulkee ainoastaan tämän huoneen läpi, eikä palaa… Mennessään ohitsenne hän ehkä kysyy teiltä turkinkielellä: kuinka voi pieni potilas? Ja teidän tarvitsee vastata ainoastaan — tietysti niinikään turkinkielellä — että hän tästä aamusta alkaen on voinut paljoa paremmin.

Kohta senjälkeen ilmaantui tuo vanha nainen, harso kasvojen edessä, hapuillen sauvallaan astuessaan yksinkertaisilla matoilla. Hän kysyi todella Andrélta:

— No, voiko hän paremmin, tuo poika parka?

— Paljon paremmin, varsinkin tästä aamusta lähtien.

— Hyvä, kiitos, kiitos!

Sitten sauvan varassa kulkeva eukko katosi pienestä huoneen perällä olevasta ovesta.

Hänen mentyään ei heillä enää ollut kuin muutama silmänräpäys keskustelemisaikaa. Ja kun ne olivat ohi, he päästivät Andrén menemään, luvaten, että he vielä kerran, kaikesta huolimatta, olivat toisensa kohtaavat.

— Menkää, ystävämme; astukaa hitaasti umpikujan päähän, hypistellen rukousnauhaanne; ristikkojen lomitse me kolme valvomme, että poistumisenne tapahtuu asianomaisessa järjestyksessä.

XIV.

Seuraavana torstaina muuan vanha eunukki vaieten ja salaperäisenä toi Andrélle kirjeen, jossa hänet kutsuttiin heitä tapaamaan seuraavana lauantaina samaan paikkaan. Kirjeen mukana saapui muutamia koteloon suljettuja isoja pahvikortteja.

— Kas vaan, ajatteli André, heidän lupaamansa valokuvat! Ja kärsimättömän uteliaana vihdoinkin saada nähdä heidän silmänsä, hän repi auki kuoren.

Siinä kyllä oli kolme valokuvaa, ilman tsharshafeja ja jakmakeja, niissä olivat tietenkin asianmukaiset nimikirjoitukset, sekä ranskalaisin että turkkilaisin nimikirjoituksin, nimittäin yhdessä Djénane, toisessa Zeyneb, kolmannessa Mélek. Olivatpa hänen ystävättärensä esittäytyäkseen pukeutuneet juhlapukuihin: nämä olivat hienoja, avokaulaisia, täysin pansilaisia pukuja. Mutta Zeyneb ja Mélek olivat valokuvatut vallan takaa, näki ainoastaan heidän pienten korviensa reunan ja ulkopuolen; Djénane oli ainoa, joka näyttäytyi edestäpäin, mutta hän piti kasvojensa edessä sulkaviuhkaa, joka kokonaan peitti ne sekä hiukset.

Tuona lauantaina ei tapahtunut mitään traagillista salaperäisessä talossa, johon he nyt toistamiseen kokoontuivat, eikä ilmaantunut ketään häijyä haltijatarta.

— Olemme täällä, selitti Djénane, kiltin imettäjäni luona, joka ei koskaan ole voinut minulta kieltää mitään; tuo sairas lapsi oli hänen poikansa, vanha vaimo hänen äitinsä, jolle Mélek oli sanonut teidän muka olevan uuden lääkärin. Ymmärrättekö salajuonen? Minulla on kuitenkin omantunnon vaivoja siitä, että annan hänen näytellä niin vaarallista osaa… Mutta kun tämä on viimeinen kerta…

He keskustelivat pari tuntia, tällä kertaa koskettelematta kirjaa; epäilemättä he pelkäsivät ikävystyttävänsä häntä, liian usein puhumalla siitä. Olihan hän muuten jo luvannut; sillähän oli jo jotakin voitettu.

Heillä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, seikkoja, jotka olivat jääneet mainitsematta, sillä nuo kolme naista olivat todella jo kauan eläneet hänen seurassaan, hänen kirjojaan lukemalla, ja mitä häneen tulee — joka yleensä oli niin tyytymätön siitä, että oli paljastanut itsensä, tuhansille välinpitämättömille — tämä oli niitä harvoja tapauksia, joissa hän ei katunut avomielisimpiäkään tunnustuksiaan.

Ja todella, kuinka vähän merkitseekään ymmärtämättömien olkain kohautus verrattuna siihen syvään kiintymykseen, jotka heräävät eri osissa maailmaa tuntemattomien naisten sieluissa — ja tämä on ehkä ainoa seikka, joka rohkaisee kirjoittamaan!

Sinä päivänä vallitsi täysi luottamus, sopu ja häiriintymätön ystävyys André Lhéryn ja hänen haareminsa kolmen pienen varjon välillä. He tunsivat hänet sangen hyvin hänen kirjoistaan, ja kun hän ei tietänyt mitään heistä, kuunteli hän enemmän kuin puhui. Zeyneb ja Mélek kertoivat avioeroistaan ja tulevaisuudesta, joka oli oleva toivotonta vankeustilaa. Djénane sitävastoin ei maininnut mitään lähempää itsestään.

Sen luottamuksen ja myötätuntoisuuden lisäksi, jotka niin pian olivat lähentäneet heidät toisiinsa, he molemmin puolin hämmästyen huomasivat yhden seikan: he saattoivat olla iloisia. André ihastui tähän heidän rodussaan piilevään nuorekkaaseen hilpeyteen, joka heissä kaikesta huolimatta oli säilynyt ja joka ilmenit paremmin nyt, kun he eivät enää ujostelleet häntä. Ja André, jota he olivat luulleet niin synkäksi, jota oli kuvattu ylpeäksi ja kylmäksi, oli heti heidän edessään riisunut tuon naamarin, oli osoittautunut hyvin teeskentelemättömäksi, ylen huvitetuksi kaikesta ja sielultaan ikäänsä paljon nuoremmaksi, jona veitikkamaisen lapselliseksi.

Nämä naiset olivat ensimäiset sivistyneet turkkilaisnaiset, joiden kanssa hän puhui. Eivätkä he puolestaan koko elämässään olleet näin puhelleet kenenkään muun miehen kanssa. Tässä pienessä, pimeässä ja rappeutuneessa talossa keskellä Vanhaa Stambulia, raunioiden ja hautojen ympäröiminä, he toteuttivat mahdottoman ainoastaan kokoontumalla ja vaihtamalla ajatuksia.

Ja he ihmettelivät, etteivät tunteneet toisiaan kovin vieraiksi, ollen kuitenkin niin erilaiset olemukseltaan; he huomasivat päinvastoin, että heillä oli täysin yhteiset ajatukset ja mielipiteet, ikäänkuin olisivat olleet vanhoja ystäviä. Kaiken sen, minkä nuo naiset tiesivät elämästä yleensä, oloista Europassa ja sen henkisestä kehityksestä, he olivat yksinäisyydessään oppineet kirjoistaan. Ja nyt, kun he ihmeen kautta olivat saaneet puhua länsimaalaisen kanssa, tunnettua nimeä kantavan miehen kanssa, he huomasivat olevansa samalla tasolla kuin hän; ja hän puolestaan kohteli heitä vertaisinaan, etevinä olentoina, sieluina, ja tämä täytti heidän mielensä ennen aavistamattomalla hurmauksella.

Tuona päivänä Zeyneb vuorostaan tarjoili virvokkeita pieneltä pöydältä, joka täillä kertaa oli peitetty hopealla kirjaillulla vihreäsilkkisellä liinalla, jolle oli sirotettu tuoreita punaisia ruusuja. Djénane puolestaan pysyttelihe jotenkin syrjässä, liikuttamatta mustien suruharsojensa ainoatakaan poimua. Hän puhui kenties enemmän kuin toiset, ja varsinkin hänen kysymyksensä olivat syvällisempiä; mutta hän ei liikkunut paikaltaan, vaan näytti tahallisesti haluavan olla kaikista kolmesta saavuttamattomin, se, jonka ruumiillisuus oli vähimmin tuntuva. Ainoastaan kerran, kun hän teki liikkeen käsivarrellaan, vilahti harson alta hänen hihansa, joka sen kevään muodin mukaisesti oli hyvin avara ja paisuva ja tehty vaaleanvihreillä kirjauksilla koristetusta sitruunan keltaisesta silkkiharsosta; — nämä molemmat värit painuivat Andrén mieleen ja tarjosivat hänelle todisteluainesta seuraavana päivänä.

Heidän ympärillään oli synkempää kuin edellisellä viikolla, sillä sää oli käynyt koleaksi, vaikka olikin toukokuu; kuuli Mustanmeren tuulen ulvovan nurkissa vallan kuin talvella. Koko Stambul värjötti vilusta tummien pilvien peittämän taivaan alla; ja vaatimattomassa pienessä haaremissa oli puolihämärä.

Ulko-oven kolkutin, joka aina herätti heissä levottomuutta, sai heidät säpsähtämään.

— Tuossa he tulevat, sanoi Mélek, joka heti kumartui katsomaan ulos ristikkoikkunasta. Olenpa iloinen siitä, että he ovat päässeet pujahtamaan ulos!

Hän riensi alas avaamaan ja palasi pian kahden mustiin puetun ja läpitunkemattomien harsojen verhoaman naisen seurassa, jotka niinikään näyttivät nuorilta ja hienoilta.

— Herra André Lhéry, esitti Djénane. Kaksi ystävätärtäni; ovathan heidän nimensä teille yhdentekevät, eikö totta?

— Kaksi naishaamua, eikä muuta, sanoi toinen tulijoista, lausuen erityisellä äänenpainolla tuon sanan, jota André ehkä oli väärinkäyttänyt jossakin viimeksi julkaisemistaan kirjoissa.

He ojensivat hänelle valkoisten hansikkaiden peittämät pienet kätensä. Muuten nämä molemmat äsken saapuneet varjot puhuivat ranskaa lempeällä äänellä ja täysin sujuvasti.

— Ystävättäremme ovat kertoneet meille, sanoi toinen heistä, että te aiotte kirjoittaa teoksen kahdennenkymmenennen vuosisadan turkkilaisnaisen hyväksi, ja me tahdoimme tulla kiittämään teitä siitä.

— Mikä on oleva sen kirjan nimi? kysyi toinen ja istuutui hitaasti ja sirosti yksinkertaiselle haalistuneelle divaanille.

— En totta tosiaan vielä ole sitä ajatellut. Tämä ehdotus on niin
uusi, ja tunnustan, että minua on hiukan pakotettu suostumaan siihen…
Voimmehan yksissä neuvoin keksiä tuon kirjan nimen, jos suvaitsette…
Tuota noin, minä puolestani ehdotan nimeä: Havahtuneita.

— "Havahtuneita", toisti Djénane hitaasti. Voidakseen havahtua, on täytynyt elää, emmekä me ole koskaan eläneet. Emmekä muuta pyytäisi, kuin että saisimme elää. Me emme ole havahtuneita, me olemme menehtyneitä, vangittuja, tukahdutettuja…

— Nyt olen löytänyt oikean nimen, huudahti pikku Mélek, joka sinä päivänä ei ollenkaan malttanut pysyä vakavana. Kuinka miellyttäisi teitä: "Tukahdutettuja"? Tämä nimi muuten niin hyvin kuvaisi sitä tilaa, jossa olemme näiden paksujen harsojen alla, jotka puemme yllemme lähtiessämme teitä tapaamaan, herra Lhéry. Sillä ette voi kuvitella kuinka valkeata on hengittää niiden alla!

— Aioin juuri kysyä, miksi pidätte niitä kasvojenne edessä, kun olette ystävänne seurassa, voisitte tyytyä esiintymään verhottuna samoin kuin kaikki ne naiset, jotka kohtaa Stambulissa, nimittäin kasvoilla ohuempi harso, jonka läpi häämöittää jotain: kasvojen ääriviivat, kulmakarvat,, jopa joskus silmätkin. Mutta teidän kasvoistanne ei näe mitään.

— Niin, tietäkää, ettei tämä tällainen piiloittautuminen ollenkaan ole säädyllistä… On yleistä, että jos kadulla kohtaa naisen, joka salaperäisesti on verhoutunut kolminkertaisilla harsoilla, niin voi sanoa: Tuo menee, minne hänen ei pitäisi mennä. (Meistä esim. voisi niin sanoa.) Ja tämä on min tunnettua, että toiset naiset, jotka tulevat tuollaista vastaan, hymyilevät ja työkkäävät toisiaan kyynäspäähän.

— No, Mélek, sanoi Djénane lempeästi soimaten, älä nyt puhu tyhmyyksiä… "Havahtuneita", siinä sanassa on hyvä kaiku, mutta se ei merkitykseltään ole täysin onnistunut.

— Ajattelin näin, sanoi André: Muistattehan kauniit tarut vanhoilta ajoilta, tarun valkyriasta, joka nukkui maanalaisessa linnassaan, nukkuvan metsän prinsessan, joka uinaili keskellä korpea olevassa linnassaan. Valitettavasti lumous kumottiin, ja he havahtuivat. No niin! Te turkkilaisnaiset olette vuosisatoja nukkuneet sikeätä unta, perinnäisuskojen ja dogmien vartioimina!… Mutta äkkiä tulee häijy velho, nimittäin henkäys Länsimailta, haihduttaa lumouksen, ja te heräätte kaikki yht'aikaa, te heräätte elämisen tuskan, tiedon kärsimyksen tietoisuuteen…

Mutta Djénane myöntyi ainoastaan puoleksi. Hänellä oli epäilemättä oma ehdotuksensa tuon kirjan nimeksi, mutta sitä hän ei vielä näyttänyt tahtovan sanoa.

Äsken saapuneet naiset olivat niinikään kapinallisia, jopa äärimäisyksiin asti.

Sinä keväänä puhuttiin Konstantinopolissa paljon nuoresta ylhäisestä naisesta, joka oli paennut Parisiin; tämä juttu pani päät pyörälle haaremeissa, ja nämä molemmat pienet naishahmot uneksivat vaarallisia unelmia.

— Te, sanoi Djénane heille, voisitte kenties löytää onnen sieltä etäisestä maasta, sillä teillä on länsimaalaista verta suonissanne. — Heidän isoäitinsä oli ranskatar, joka meni naimisiin turkkilaiselle ja kääntyi Islamin-uskoon. — Mutta minä, Zeyneb tai Mélek, emme voi lähteä pois Turkinmaalta. Meille kolmelle se on mahdoton vapautuksen muoto. Pikemmin vielä pahempia nöyryytyksiä ja ankarampaa orjuutta. Kunhan vaan saamme kuolla täällä ja nukkua Eyoubissa!

— Olettepa vallan oikeassa! sanoi André.

He puhuivat vieläkin aikeestaan matkustaa pois joksikin aikaa. Oliko se totta? Mutta erotessaan heistä tällä kertaa André oli vanna siitä, että oli näkevä heidät jälleen: olihan kirja yhdysside heidän välillään, ja ehkäpä vielä lisäksi toinenkin epämääräisempi, mutta jo vahvaksi käynyt ja mieluisa side oli alkanut solmiutua hänen ja varsinkin Djénanen välille.

Mélek, joka toimi näppäränä ovenvartijana tässä yllätyksiä uhkuvassa talossa, sai toimekseen saattaa hänet ulos. Heidän lyhyen kaksinolonsa aikana käytävässä André moitti häntä ankarasti hänen pilanteostaan noilla valokuvilla. Mélek ei vastannut mitään, vaan seurasi häntä puoliväliin vanhoja pimeitä portaita nähdäkseen, että hän osasi avata oven salvat ja lukon.

Kun André sitten kääntyi kynnyksellä viimeistä hyvästiä varten, näki hän Mélekin ylhäällä hymyilevän hänelle, kaikki kauniit valkoiset hampaat näkyvissä, pieni pystynenä ivallisena, silti näyttämättä häijyltä, sanalla sanoen kaksikymmenvuotiaan koko viehättävin kasvoin, joista säteilivät suuret kauniit harmaat silmät. Molemmin käsin hän piti ylhäällä harsoa, jonka oli nostanut aina otsaa kehystäviin kultakutreihinsa asti. Ja hänen hymynsä tuntui sanovan: "Minä se todella olen, pikku Mélek ystävänne, jonka täten esitän teille! Minun laitani ei muuten ole samoin kuin toisien, Djénanen esimerkiksi: minä en merkitse mitään. Hyvästi André Lhéry, hyvästi!"

Tätä kesti vaan vilahdukselta, sitten lankesi jälleen tuo musta verho. André huusi hänelle puoliääneen kiitoksensa — turkinkielellä, hän kun jo oli melkein ulkona, astumaisillaan synkkään umpikujaan.

Ulkona oli kylmä, taivas sankkojen pilvien vallassa, ja Mustaltamereltä puhalsi vinha tuuli. Tämä iltapäivä oli synkkä kuin joulukuulla. Sellaisen sään vallitessa Stambul palautti tavallista tuskallisemmin hänen mieleensä hänen nuoruutensa, sillä talvi oli muinoin ollut hänen Eyoubissa vallinneen lyhyen hurmausaikansa kehyksenä. Astuessaan Sultan-Selimin moskeijan edustalla olevan aution torin poikki, hän äkkiä räikeän selvästi muisti kulkeneensa siitä yhtä yksinäisenä ja yhtä kolean pohjatuulen puhaltaessa, harmaana iltana viisikolmatta vuotta sitten. Nyt rakkaan pikku vainajan kuva äkkiä täydelleen syrjäytti Djénanen kuvan.

XV.

Seuraavana päivänä hän sattumalta jalan kulki Peran valtakatua pitkin, ollen muutamien lähetystöönsä kuuluvien, miellyttävien henkilöiden, herra ja rouva de Sain Enogat'in, seurassa, jotka niinikään olivat eksyneet sinne ja joiden kanssa hän oli ruvennut yhä enemmän seurustelemaan. Mustat katetut vaunut ajoivat ohi, ja sisällä niissä André ohimennen huomasi tsharshafiin puetun turkkilaisnaisen. Rouva de Saint-Enogat tervehti varovasti verhottua naista, joka heti hiukan hermostuneena veti ikkunan eteen vaunu-uutimen. Tätä pikaista liikettä tarkatessaan huomasi André vaipan alta pilkottavan esiin sitruunankeltaisen vihreillä kirjauksilla koristetun silkkihihan, jonka varmasti tiesi nähneensä edellisenä päivänä.

— Kuinka, tervehdittekö turkkilaista naista kadulla? kysyi André.

— Oli todella hyvin tahditonta tehdä niin varsinkin kun olin teidän ja mieheni seurassa.

— Ja kuka oli tuo nainen?

— Djénane Tewlik-Pasha, yksi nuoren Turkinmaan hienoimpia naisia.

— Vai niin!… Onko hän kaunis?

— Enempää kuin kaunis. Hurmaava. — Ja rikas ajoneuvoista päättäen?

— Kerrotaan, että hänellä Aasiassa on omaisuutta, joka arvoltaan vastaa kokonaista maakuntaa. Hänkin on teidän ihailijattarianne, rakas mestari. (Hän korosti hiukan ivallisesti sanoja "rakas mestari", tietäen, että Lhéry kammoksui tätä arvonimeä.) Viime viikolla oli, kuten muistanette, eräänä iltapäivänä päästetty lomalle kaikki ——:n lähetystön miehiset jäsenet, jotta olisi voitu panna toimeen tee-kutsut, joihin turkkilaisnaiset saattoivat tulla. Tuo Djénane oli vieraiden joukossa… Muuan nainen läsnäolijoista morkkasi teitä pahanpäiväisesti…

— Ehkäpä te?

— En suinkaan. Se huvittaa minua ainoastaan silloin kun te olette läsnä… Se oli kreivitär d'A… No niin, rouva Tewfik-Pasha rupesi puolustamaan teitä niin tulisesti… Muuten minusta tuntuu, kuin herättäisi tämä nainen teissä suurta mielenkiintoa?

— Minussako? Kuinka se olisikaan mahdollista? Tiedättehän varsin hyvin, ettei turkkilaisnainen ole meitä varten! Olenhan vaan pannut merkille nuo komeat vaunut, jotka usein kohtaan tielläni.

— Useinko? Onpa teillä hyvä onni, tuo nainen tuskin koskaan on ajelemassa.

— Onpa niinkin. Ja tavallisesti näen kaksi muuta, ilmeisesti nuorta, naista hänen seurassaan.

— Kenties hänen serkkunsa, entisen ministerin, Mehmed-Bein tyttäret.

— Mitkä ovat näiden Mehmed-Bein tyttärien nimet?

— Vanhempi on nimeltään Zeyneb… toinen… Mélek, luullakseni.

Rouva de Saint-Enogat aavisti aivan varmaan jotakin, mutta hän oli liian kiltti ja luotettava tehdäkseen mitään vaarallista.

Ystävättäret olivat todella matkustaneet Konstantinopolista, sillä pari päivää myöhemmin André sai Djénanelta kirjeen, jossa oli Salonikin postileima:

Toukokuun 18. päivä, 1904.

Te, hyvä ystävämme, joka niin suuresti rakastatte ruusuja, miksi ette ole täällä luonamme? Jospa te, joka ymmärrätte paremmin ja rakastatte enemmän Itämaita kuin kukaan muu länsimaalainen, voisitte tunkeutua tähän vanhaan palatsiin, johon me olemme asettuneet lepäämään muutamaksi viikoksi korkeiden, synkkien ja kukkasten peittämien muurien taakse!

Olemme erään iäkkään sukulaisemme luona, hyvin kaukana kaupungista, keskellä maaseutua. Kaikki ympärillämme on vanhaa: ihmiset ja esineet. Täällä ei ole muita nuoria kuin me ja meidän kolme pientä tsherkessiläistä orjatartamme, jotka ovat tyytyväiset kohtaloonsa, ymmärtämättä meidän valituksiamme.

Niinä viitenä vuotena, joina emme ole käyneet täällä, olimme unhottaneet, millainen on tämä elämä, johon verrattuna elämämme Stambulissa tuntuu helpolta ja vapaalta. Tunnemme olevamme muukalaisia tässä ympäristössä, johon äkkiä olemme siirtyneet, ja joita kokonainen ihmispolvi meitä erottaa. Meistä pidetään, mutta samalla vihataan uutta sieluamme. Kunnioituksesta ja kotirauhan vuoksi koetamme mukautua vanhan aikuisiin muodollisuuksiin ja tapoihin. Mutta tämä ei riitä, aavistetaan kuitenkin tuota uudesta syntynyttä sielua, joka ponnistelee vapauteen, joka sykähtelee ja väräjää, eikä voida antaa anteeksi, että se on vapautunut, ei edes, että se on olemassa.

Ja kuitenkin kuinka monin ponnistuksin, uhrauksin ja kärsimyksin olemme saaneet maksaa tämän vapautumisen? Mutta te, länsimaalainen, ette voi ymmärtää näitä taisteluja; teidän sielunne on epäilemättä alati saanut kehittyä häiriintymättä sille soveliaassa ilmapiirissä. Te ette voi ymmärtää…

Kuinka näyttäisimmekään teistä täällä sekä vierailta että kotiutuneilta! Jospa voisitte nähdä meidät tämän vanhan puutarhan sopukassa, missä istun kirjoittamassa teille kirjettä kioskissa, jonka seinät ovat leikattua puuta sinne tänne sovitettuine fajanssi-laattoineen ja jossa vesi laulaen pulppuilee marmorialtaassa. Yltympäri on vanhanaikaisia divaaneja päällystettyinä haalistuneella vaaleanpunaisella silkillä, jossa vielä kiiltää jokunen hopeasäie. Ja ulkopuolella on tuhlaileva runsaus noita vaaleita ruusuja, jotka kasvavat kimputtain ja joita teillä sanotaan morsiusruusuiksi. Ystävättärenne eivät enää ole puetut europpalaisiin hameisiin tai uudenaikaisiin tsharshafeihin; he ovat omaksuneet isoäitiensä puvut. Sillä olemme vanhoista arkuista nuuskineet esille komeita pukuja, jotka muinoin ovat loistaneet Abd-ul-Medzidin aikuisessa keisarillisessa haaremissa. (Se hovinainen, joka niitä käytti, oli isoisämme äiti.) Oletteko nähnyt tällaisia hameita? Niillä on pitkä laahus ja liepeet, jotka niinikään laahaavat, mutta jotka nostetaan ja sidotaan yhteen silloin kun lähdetään astumaan. Meidän valitsemamme hameet ovat vaaleanpunaiset, vihreät ja keltaiset, vaalenneet kuin kirjan lehtien välissä säilytetyt kukat; niiden värit näyttävät pelkiltä häiveheijastuksilta, jotka ennen pitkää kokonaan katoavat.

Näihin muistorikkaisiin hameisiin puettuina ja istuen kioskissa suihkulähteen reunalla, olemme lukeneet teidän viime kirjanne "Kabulin maa" — meidän oman kappaleemme, nimittäin kappaleen, jonka te itse meille annoitte. Taiteilija kuin olette, ette olisi voinut kuvitella sille sopivampaa lukupaikkaa. Lukemattomat ruusut, joita riippuu kaikkialla, muodostavat tiheitä uutimia ikkunoiden eteen, ja kevät näillä eteläisillä seuduilla hurmaa meitä viileine tuulahduksilleen… Nyt olemme siis nähneet Kabulin.

Mutta suoraan sanoen, hyvä ystävä, en pidä tästä kirjasta yhtä paljoa kuin edellisistä, siinä ei ole tarpeeksi teitä itseänne. En ole itkenyt niin kuin lukiessani useita muita teidän kirjoittamianne teoksia, jotka eivät aina itsessään ole surullisia, mutta jotka herättävät minussa mielenliikutusta ja levottomuutta. Oi, älkää enää kirjoittako yksinomaan järjellänne. Ette enää luullakseni, tahdo paljastaa sisimpiä tunteitanne… Mitä huolitte te siitä, mitä ihmiset sanovat? Kirjoittakaa edelleenkin sydämellänne; vai onko se jo niin väsynyt ja välinpitämätön, ettei enää voi kuulla sen sykintää kirjoissanne, niinkuin ennen?…

Nyt laskeutuu ilta ja se hetki on niin kaunis näissä hiljaisissa puutarhoissa joissa kukatkin nyt näyttävät miettiväisiltä; ja muistoja uhkuvilta. Voisi viipyä siellä loppumattomiin ja kuunnella pienen vesisuihkun lorinaa marmorialtaassa, vaikka sen ääni onkin alati sama, kuvastaen päivien yksitoikkoisuutta. Tämä paikka voisi niin hyvin olla paratiisi. Tuntee, että täällä kaikki ihmisen sisässä ja hänen ympärillään voisi olla kaunista! Täällä voisi elämä ja onni olla yhtä, kunhan vaan olisi vapaus!

Meidän on nyt palaaminen palatsiin ja sanomme ystävällemme hyvästi. Tuossa tulee pitkä neekeri noutamaan meitä, sillä on jo myöhä, ja orjattaret ovat alkaneet laulaa ja soittaa luuttua huvittaakseen talon vanhoja naisia. Hetken kuluttua on meidänkin pakko tanssia, ja meidät kielletään puhumasta ranskaa, mikä ei estä ketään meistä nukkumasta joku teidän kirjoistanne pieluksemme alla.

Hyvästi, ystävämme, ajattelettekohan joskus pieniä kasvottomia varjojanne?

Djénane.

XVI.

Stambulin muurien edustalla olevalla hautausmaalla oli tuon yksinkertaisen haudan korjaus suoritettu muutamien turkkilaisten ystävien avustuksella.

Ja André joka ei ollut rohjennut näyttäytyä läheisyydessä ennen kivitöiden päättymistä, meni nyt, toukokuun 30 päivänä tervehtimään uusien marmorilaattojen alla lepäävää pientä vainajaa.

Saavuttuaan kalmistoon, hän erotti kaukaa salaa korjatun haudan, joka näytti kiiltävän uudelta kaikkien ympärillä olevien vanhojen ja harmaiden patsaiden joukossa. Nuo pienet hautapatsaat, joista toinen pystytetään pään, toinen jalkojen kohdalle kohosivat suorina ja vaikeina kaikkien muiden lähistön hautakivien joukossa, jotka olivat sammalen peittämiä ja jotka joko olivat kallellaan tai kokonaan kumoon kaatuneet. Oli niinikään uusittu sinimaalaus hautakirjoituksen kohokirjainten välissä, jotka nyt loistivat vahvasti kullattuina. Paitsi lyhyttä kuolonaiheista runoa oli siinä luettavissa:

"Rukoile Moharremin 18 päivänä 1297 kuolleen Ali-Djianghie Effendin tyttären, Nedjibé'n sielun puolesta."

Jo nyt oli vaikea nähdä, että käsityöläiset niin äsken olivat työskennelleet siellä, sillä paksun alustapaaden ympärillä oli jo pistänyt esiin minttua, ajuruohoa ja koko tuo tuoksuava kasvimaailma, joka viihtyy kivikkomaassa, ja joka rehoitti toukokuun auringonpaisteessa. Kookkaat sypressit, jotka ovat nähneet niin monen kaliifin hallitusajan ja niin monta vuosisataa, olivat ihan samanlaisia, jommoisina André aina oli ne nähnyt ja jommoiset ne epäilemättä olivat olleet sata vuotta sitten, samanasentoisina, samanmuotoisille jäykkine vaaleanharmaina oksineen, jotka luurangon käsivarsien tavoin törröttivät ilmassa. Ja Stambulin vanhat muurit kohosivat silmänkantamattomiin, vallinsarvi-jonoineen ja laidoiltaan halkeilleine ampumareikineen, hiljaisuuden, ehkä entistään yksinäisemmän hiljaisuuden keskellä.

Oli selkeän kaunis ilma. Multa ja sypressit tuoksuivat hyviltä. Tämän hauta-aavikon herättämä surumielinen alistuvaisuus vaikutti sinä päivänä miellyttävältä, suloiselta ja vakuuttavalta, teki mieli viipyä siellä, halusi päästä osalliseksi näiden nukkujien rauhasta, ajuruohon ja mintun peittämästä levosta.

André poistui mieli kirkastuneena ja melkein onnellisena, hän kun vihdoinkin oli täyttänyt tuon pyhän velvollisuuden, joka oli ollut niin vaikea, että hän sitä oli hautonut mielessä yökaudet. Vuosien kuluessa matkoillaan, levottoman harhailevan elämänsä aikana, kaukaisimmillakin retkillään hän lukemattomat kerrat, unettomina öinä oli ajatellut tuota seikkaa, joka vivahti painajaisen ahdistaman unen mahdottomaan yritykseen, nimittäin lohkeilevien hautakivien korvaamista Stambulissa olevalla pyhällä hautausmaalla. Tänään se siis oli tapahtunut. Ja tuo rakas pieni hauta tuntui kokonaan kuuluvan hänelle, nyt kun se hänen tahtonsa vaikutuksesta oli jälleen saatettu kuntoon ja kun hän oli rakennuttanut sen vahvaksi ja kestäväksi.

Tuntien sisällään aito-turkkilaista tunnelmaa tuona kauniina, viileänä iltana, jona täysikuu pian oli heijastava sinervää valoaan Marmarameren vetten, hän palasi pimeän tultua Stambuliin ja tunkeutui muhamettilaisten korttelien keskustaan, istuutuakseen hänelle jälleen tutuksi käyneeseen Sultani-Fatihin moskeijan edessä olevaan puistikkoon. Siinä hän tahtoi haaveilla illan puhtaassa viileydessä ja suloisessa itämaalaisessa rauhassa, polttaen nargileta, ympärillään niin paljon haihtuvaa komeutta, rappeutumista, uskonnollista hiljaisuutta ja rukousta.

Hänen saapuessaan paikalle, kaikki ympärillä olevat kahvilat olivat sytyttäneet vaatimattomat lamppunsa; puiden oksille ripustetut lyhdyt — vanhat öljylyhdyt — levittivät niinikään himmeätä valoa; ja kaikkialla, penkeillä ja jakkaroilla, istui turbaanipäisiä uneksijoita polttamassa, väliin vaihtaen jonkun sanan matalalla äänellä: kuuli ainoastaan nargilepiippujen omituisen äänen — niitä oli sadottain — nimittäin veden porinan piipun pesästä, polttajan vetäessä henkeään pitkään ja syvään. Hänellekin tuotiin tällainen piippu ja muutamia hehkuvia hiiliä persialaisilla tupakkalehdillä, ja pian hän kaikkien muiden ympärillä olijoiden tavoin vaipui puolihuumaukseen, joka oli terveydelle vaaraton ja joka edisti mietiskelyä. Hän istui niiden puiden alla, joiden oksista riippuivat nuo himmeävaloiset pienet lamput, vastapäätä moskeijaa, josta ainoastaan puistikon leveys häntä eroitti.

Tämä paikka oli autio ja piili varjossa, ja sen huonossa kivityksessä vaihtelivat kuopat ja multa. Moskeijan julkipuoli, joka täytti taustan, oli korkea, kunnianarvoinen ja yksinkertainen kuin linnoituksen muuri, vailla muuta aukkoa kuin tuo vähintään kolmenkymmenen jalan korkuinen suippokaarinen portti, josta astuttiin sisään pyhään esikartanoon.

Oikealla ja vasemmalla häipyi kaikki syvään, läpitunkemattomaan yöhön — haamoitti vaan epämääräisiä puiden, kenties sypressien, ääriviivoja, noita kalmistojen tunnusmerkkejä — ja tuo pimeys oli vielä omituisempi kuin muualla, se oli Islamin rauha ja mysterio. Kuu, joka pari tuntia sitten oli noussut Aasian vuorten takaa, alkoi nyt näkyä moskeijan yläpuolella; hitaasti se yleni, ja vihdoin oli näkyvissä koko sen pyöreä hopeanhohteinen levy, ilmavana ja vapaana tuon ainemöhkäleen yläpuolella, niin ilmeisen selvästi heijastaen ääretöntä etäisyyttään ja yksinäisyyttään avaruudessa!

Tuo sinervä valo levisi levenemistään ja tulvaili viisaiden, hurskaiden polttajien yli, mutta autio, avoin paikka oli edelleen pyhien muurien siimeksessä.

Kuutamoon sekoittui Marmaramerestä noussut viileä iltausva, jota ei ollut huomattu aikaisemmin, se kun oli niin läpikuultavan ohut, mutta joka nyt vaaleansinisenä verhosi kaiken ja saattoi utumaisen näköiseksi tuon tumman moskeijamuurinkin, joka äsken näytti niin jykevän raskaalta. Ja yläilmoille kohoavat minareetit näyttivät niin läpikuultavilta, että tuntui kuin olisivat kuun säteet tunkeneet niiden läpi; päätä huimasi katsellessa niitä tuon siniusvan ympäröiminä, niin korkeilta, ilmavilta ja kevyiltä ne näyttivät.

Samaan aikaan alkoi Kultaisen-Sarven toisella rannalla — oikeastaan sangen lähellä siitä, mutta matkan päässä, joka näytti tavattoman pitkältä, niin sanotussa europpalaisessa kaupunginosassa, nimeltä Pera, yöelämä. Kaikenlaisia länsimaalaisia — ja valitettavasti muutamia nuorturkkilaisiakin, jotka jotakuinkin parisinmallisten pukujensa perustuksella luulivat saavuttaneensa kadehdittavan sivistysmäärän, kokoontui siellä oluttupiin, typeriin varietee-huoneustoihin tai poker-pöytien ääreen Peran komeimpiin klubeihin… Mitä surkuteltavia pikkusieluja onkaan maailmassa!

He olivat levottomia ihmisparkoja, tasapainonsa menettäneitä, onttoja ja halpamielisiä, harhaluulonsa ja toiveensa menettäneitä. Hyvin köyhiä verrattuina niihin yksinkertaisiin ja viisaihin miehiin, jotka täällä odottavat muedsinin laulua yläilmoista, mennäkseen täynnä luottamusta polvistumaan tutkimattoman Allah'n eteen ja jotka myöhemmin tulevat kuolemaan rauha sydämessään, ikäänkuin lähdössä ihanalle matkalle!

Nyt odotetut äänet kaiuttivat kutsulauluaan. Nuo taivaan loistaviin autereisiin häipyvien solakkojen tornien huipuissa asuvat miehet, nuo yläilmojen vieraat, kuun naapurit, visertävät odottamatta kuin linnut, äkillisen väräjävän haltioitumisen valtaamina.

On täytynyt valita tähän toimeen miehiä, joilla on tavattoman vahva ääni, muuten sitä ei kuulisi noiden pilviä piirtävien minareettien huipusta. Ei yksikään sävel mene hukkaan, kaikki, minkä he laulaen sanovat kuuluu alas selvästi, tarkkaan ja helposti.

Uneksijat nousevat toinen toisensa jälkeen, lähestyvät puistikon vielä varjossa olevaa osaa, astuvat sen poikki ja kulkevat hitain askelin pyhää porttia kohti. Ryhminä, joihin aluksi kuuluu kolme, neljä tai viisi, nuo valkoturbaaniset ja pitkätakkiset miehet lähtevät rukoilemaan. Sitten saapuu toisia eri tahoilta, pimeästä ympäristöstä, puiden ja katujen tummista varjoista, suljetuista taloista. He astuvat äänettömästi pehmeät tohvelit jalassa, levollisina, hartaina ja vakavina. Korkeaan suippokaareen, joka aukenee jykevässä alastomassa muurissa, ja joka on kaikkien päämääränä, on ripustettu vanhanaikainen lamppu muka sitä valaisemaan, ja tuo pieni liekki näyttää vallan keltaiselta ja sammuvalta sen kauniin, häikäisevän kuutamon rinnalla, joka täyttää avaruuden. Ja äänien alati laulaessa ylhäällä, syntyy valkoiseen harsokankaaseen käärittyjen päiden keskeymätön jono, joka katoaa summattoman suureen porttiaukkoon.

Kun avoimen paikan penkit ovat tyhjentyneet istujista, lähtee André Lhéry niinikään moskeijaan, viimeisenä ja tuntien itsensä kaikkein kurjimmaksi, hän, joka ei voi rukoilla. Hän menee sisälle ja jää seisomaan oven suuhun. Siellä on pari kolme tuhatta turbaanipäätä, jotka itsestään järjestyvät useisiin samanlaisiin riveihin, kasvot kääntyneinä "mihrab'ia" kohti. Ääni keskeyttää hiljaisuuden, valittavana ja sanomattoman alakuloisena; sen kimakka sointu muistuttaa muedsimin ääntä, se heikkenee, kovenee, kaikuu värähdellen äärettömien holvien alla, käyden yhä hitaammaksi, ja se sammuu kuin kuolinkamppaukseen, taas alkaen uudestaan. Tämä ääni ohjaa tuon tarkkaavaisen kaksituhatmiehisen joukon rukouksia; sen kehoituksesta he lankeavat polvilleen, kumartuvat entistään nöyremmin ja heittäytyvät viimein maahan, otsa kiinni permantoon, kaikki yhtaikaa, tehden säännöllisen yhteisen liikkeen, ikäänkuin tuon surullisen, mutta samalla niin lempeän laulun painamina, joka liitelee heidän ylitsensä, toisinaan hiljaisena kuin kuiskaus, mutta kuitenkin täyttäen äärettömän pyhätön.

Siihen leviää heikkoa valoa pienistä lampuista, joita siellä täällä riippuu kaikuviin kattoholveihin kiinnitetyistä pitkistä nyöreistä; jos eivät seinät olisi niin häikäisevän valkoiset, saattaisi siellä tuskin nähdä. Ajoittain kuulee siipien suhinaa: kesyt pääskyt, jotka häiriintymättä saavat pesiä ylhäällä lehtereillä, heräävät valosta ja kaikkien noiden kauhtanoiden hiljaisesta kahinasta, lentävät ulos pesistään ja liitelevät pelottomina yläpuolella tuhansia turbaanipäisiä rukoilijoita. Hartaus on niin syvä, usko niin vahva, että kun otsat kumartuvat alas heikon kimakan äänen värisevästä kehoituksesta, luulee näkevänsä hiljaisen, tuhansilta huulilta nousevan rukouksen suitsutuspilven tavoin kohoavan ylös.

Oi, jospa Allah ja kaliifi vielä kauan suojelisivat ja eristäisivät hurskasta, ajattelevaista, hyvää ja rehellistä Turkin kansaa, joka on maailman jaloimpia, Joka kykenee tekemään suunnattomia ponnistuksia ja osoittamaan ylevää sankarillisuutta taistelukentällä, jos on kyseessä isänmaan, Islamin ja uskon puolustaminen!

Rukouksen loputtua André poistui oikeauskoisten kanssa ja istuutui jälleen tupakoimaan taivasalle yhä kirkkaammaksi käyvässä kuutamossa. Tyynen iloisena hän ajatteli korjattua hautapatsasta, joka sinä hetkenä kohosi suorana, valkeana ja kauniina kuutamoyön kirkkaassa valossa. Ja nyt, kun tuo velvollisuus oli täytetty, hän saattoi matkustaa pois täältä, sillä olihan hänen tarkoituksensa ollut viipyä ainoastaan niin kauan. Mutta Itämaiden lumous oli vähitellen taas vallannut hänet, ja sitäpaitsi noiden kolmen pienen salaperäisen olennon oli määrä palata kesän tullen, ja hän tahtoi vielä kerran kuulla heidän äänensä. Alkuaikoina oli tuo seikkailu herättänyt Andréssa tunnonvaivoja hänen ajatellessaan sitä luottamuksellista vieraanvaraisuutta, jota hänen turkkilaiset ystävänsä olivat hänelle osoittaneet, mutta sinä iltana hänellä ei enää niitä ollut.

— Enhän oikeastaan — näin hän ajatteli — loukkaa heidän kunniaansa; mikä muu tunne voisikaan vallita minun ja Djénanen välillä kuin tavaton ja suloinen ystävyys; onhan hän niin nuori, että voisi olla tyttäreni, enkä sitäpaitsi ole hänen kasvojansa nähnyt, enkä luultavasti koskaan tule näkemään.

Muuten hän sinä päivänä oli häneltä saanut kirjeen, joka näytti lopullisesti ratkaisevan asian.

Eräänä päivänä — näin hän kirjoitti keskellä "nukkuvaa metsää" olevasta palatsistaan, mikä ei estänyt häntä itseään olemasta täysin hereillä — eräänä päivänä;, saatuamme päähänpiston ja tuntien itsemme tavallista suuremman siveellisen eristyksen ympäröimiksi, ärtyisinä ylipääsemättömän muurin tähden, jota vastaan alati töytäämme, ja joka runtelee meitä, teimme rohkean päätöksen tutkia, minkälainen henkilö te oikeastaan olette. Tämä, sekä uhmailu ja uteliaisuus olivat ensi syyt siihen, että halusimme tavata teidät.

Se André Lhéry, johon tutustuimme, oli aivan toisenlainen, kuin miksi olimme häntä kuvitelleet. Mutta teidän oikeata minäänne, johon olette antanut meidän tutustua, emme koskaan enää unhota. On kuitenkin tarpeellista lähemmin selittää nämä sanat, jotka naisen lausumina miehelle melkein vaikuttavat epäonnistuneelta kohteliaisuudelta. Emme koskaan voi unhottaa teitä sentähden, että teidän kauttanne olemme oppineet tuntemaan sen seikan, joka epäilemättä on viehätyksenä länsimaalaisten naisten elämässä: henkinen kosketus taiteilijaan. Emme koskaan voi unhottaa teitä, sentähden, että olette osoittanut meille hiukan ystävällistä myötätuntoisuutta Te olette osoittanut harrastusta meidän olemuksemme parhaaseen puoleen, sieluumme, jota meidän herramme tietämättä, olimmeko kauniita vai vanhoja linnunpelättiä, ja valtijaamme tähänasti ovat pitäneet vallan mitättömänä. Te olette saanut meidät aavistamaan, kuinka arvokas miehen puhdas ystävyys voi olla.

Se oli siis todella sitä, mitä hän oli ajatellut: miellyttävää sielujen kiemailua, eikä muuta, ja lisäksi kiemailua vaarojen uhatessa, mutta aineellisten, eikä siveellisten. Ja kaikki tämä oli pysyvä puhtaana kuin lumi, kuin moskeijain valkoiset kuutamossa hohtavat kupukatot.

Hänellä oli mukanaan Djénanen kirje, jonka äsken oli saanut Perassa, hän otti sen jälleen esille rauhassa lukeakseen sen uudelleen läheisestä oksasta riippuvan lyhdyn valossa:

Nyt, kun emme enää voi kohdata teitä — hän sanoi -vaivumme suruksemme jälleen tylsyydentilaamme! Saatattekohan te, jonka oma olemassaolo on niin vaihteleva, niin värähtelevä, käsittää meidän elämäämme, joka on niin väritön ja jonka vuodet seuraavat toisiaan jättämättä jälkeensä muistoja. Tiedämme edeltäpäin mitä huomispäivä meille on tuottava — nimittäin se ei ole tuottava meille mitään — ja kaikki seuraavat päivät kuolemaamme asti ovat kuluvat yhtä mauttoman levollisina, yhtä yksinkertaisen harmaina. Elämämme on niin väritöntä, vallan kuin pumpuliin käärittyä, niin että meidät valtaa halu saada kiviä ja okaita.

Europasta saapuneissa romaaneissa kohtaamme aina ihmisiä, jotka elämän ehtoona itkevät menetettyjä harhaluulojaan. Oi, heillä on ainakin ollut niitä, ja he ovat ainakin kerran kokeneet hurmausta tavoitellessaan jotain kaunista kangastusta! Meillä sitävastoin, André, ei koskaan ole ollut mahdollisuutta omata harhaluuloja, ja kun vanhuutemme lähestyy, ei meillä edes ole tuota surumieliseksi tekevää ajanvietettä itkeä niitä… Kuinka paljon täydellisemmin olemmekaan tunteneet tämän siitä lähtien, kun teihin tutustuimme.

Ihania nuo hetket, jotka Sultan-Selimin kaupunginosan vanhassa talossa vietimme teidän seurassanne! Siellä toteutui unelma, jota ennen emme rohjenneet edes toivoa: saada pitää André Lhéry'tä yksinomaan meidän piirissämme, kokea hänen puoleltaan sellaista kohtelua kuin ajattelevat olennot, jotka eivät ole mitään leluja, melkein sellaista kohtelua kuin ystävät ainakin, niin että hän meille paljasti sielunsa salaisiakin puolia! Vaikka tunnemmekin ainoastaan puutteellisesti elämää Europassa ja tapoja teidän seurustelupiireissänne, olemme kuitenkin täysin oivaltaneet kuinka arvokas oli se luottamus, jolla te vastasitte tungettelevaisuuteemme. Sillä siitä olemme olleet täysin tietoiset, ja ellei meillä olisi ollut harsojamme, emme varmaankaan olisi olleet niin rohkeat.

Nyt teemme teille vallan suoraan ja teeskentelemättömästi ehdotuksen. Kuullessamme teidän kerran puhuvan eräästä teille rakkaasta haudasta, heräsi meissä kaikissa sama ajatus, jota pelontunne kuitenkin esti meitä ilmaisemasta. Mutta nyt, näin kirjeessä, rohkenemme sen tehdä… Jos tietäisimme, missä ystävättärenne hauta on, voisimme käydä joskus rukoilemassa sen ääressä, ja teidän matkustettuanne pois voisimme valvoa sitä ja antaa teille tietoja siitä. Ehkäpä teille olisi suloista tietää, että se maailman sopukka, missä lepää osa sydäntänne, ei ole välinpitämättömyyden ympäröimä. Ja iloitsisimme niin suuresti tästä meidän välillämme olevasta hiukan todellisesta siteestä, silloin kun te jo olette kaukana meistä. Entisen ystävättärenne muisto ehkä estäisi nykyisiä ystävättäriänne unhottumasta…

Ja rukouksiimme hänen sielunsa puolesta, joka on opettanut teidät rakastamaan meidän maatamme, sulkisimme teidätkin, jonka sisäisen ahdistuksen selvästi olemme huomanneet. Kuinka omituista, että sen jälkeen kuin opin teidät tuntemaan, minussa jälleen on herännyt toivo, minussa, joka jo olin sen menettänyt! Minunko tehtäväni on muistuttaa teille, ettei ole oikeus rajoittaa odotustaan ja ihannettaan tähän elämään, kun on kirjoittanut sellaisia sivuja kuin te eräissä kirjoissanne…

Djénane.

Tätä hän kauan oli toivonut, nimittäin tilaisuutta jättää Nedjibén haudan hoidon jollekin henkilölle täällä: tämä unelma, jonka toteutumista hän tuskin oli rohjennut toivoa oli ollut se, että olisi voinut uskoa tuon hoidon muutamille turkkilaisnaisille, jotka olivat samaa rotua ja uskoa kuin pieni vainaja. Djénanen ehdotus, joka lujitti hänen kiintymystään häneen, tyydytti täysin hänen toivonsa ja rauhoitti kokonaan hänen omantuntonsa hautaan nähden.

Sinä ihanana yönä hän ajatteli menneisyyttä ja nykyisyyttä; tavallisesti hänestä tuntui, kuin aika olisi uurtanut syvän kuilun hänen Turkinmaalla viettämänsä elämän ensi lapsellisen olon ja nykyhetken välille, mutta sinä iltana hän sitävastoin näki ne niin lähellä toisiaan, kuin olisivat ne keskeytymättä seuranneet toisiansa. Tuntiessaan itsensä vielä niin nuoreksi ja elinvoimaiseksi, kun sitävastoin vainaja jo niin kauan oli ollut kahmalollinen tomua syvällä maan povessa, hän koki sisällään vuoroin raatelevia tunnonvaivoja ja häpeää, ja vuoroin hän kun ylenmääräisesti rakasti elämää ja nuoruutta — melkein itsekästä riemuvoittoa…

Ja toistamiseen tuona iltana hän muisteloissaan yhdisti Nedjibén ja Djénanen: olivathan he kotoisin samasta maasta, tsherkessiläisnaisia molemmat, toisen ääni oli monesti muistuttanut toisen ääntä, muutamia turkkilaisia sanoja he äänsivät samalla tavalla…

Äkkiä hän huomasi, että varmaankin oli hyvin myöhä, sillä sieltäpäin, missä puiden pimeät ryhmät häämöittivät, kuului muulien kellojen kilinää — nuo hopeanheleät tiu'ut, jotka helisevät öisin Stambulissa: puutarhureita, jotka tuovat kaupunkiin koreja täynnä mansikoita, kukkia, papuja, salaattia, kaikenlaisia kevään tuotteita, joita valkohuntuiset kansannaiset aamulla ostavat moskeijain edustalla. Hän katseli ympärilleen ja huomasi olevansa ainoa tupakoitsija, joka vielä viipyi täällä. Melkein kaikki pienten kahviloiden edessä olevat lyhdyt oli sammutettu. Hänen hartiansa olivat kosteat kasteesta, ja poika, joka seisoi hänen takanaan puuhun nojaten, odotti kärsivällisesti kunnes hän lopettaisi, voidakseen viedä pois vesipiipun ja sulkea oven.

Oli kohta puoliyö. André nousi ja alkoi astua alas Kultaisen-Sarven silloille päin, kulkeakseen toiselle rannalle, missä asui. Näin myöhään tietysti oli mahdoton saada ajoneuvoja. Poistaakseen Vanhasta Stambul'ista, oli hänen kuljettava pitkä matka nukkuvan kaupungin poikki, jonka talot olivat mykät ja teljetyt, jossa kaikki oli kuin jähmettynyttä häikäisevän kirkkaassa, aavemaisessa kuutamossa. Hänen oli kulkeminen korttelien läpi, joissa kadut milloin olivat ylä-, milloin alamäkiä, milloin mutkittelivat sokkeloina, ikäänkuin tahallaan eksyttääkseen myöhästynyttä kävelijää, joka ei suinkaan kohdannut ketään oikealle tolalle neuvojaa. Mutta André tunsi ulkoa kaikki nämä mutkat. Oli myös yksinäisiä toreja moskeijoiden ympärillä, joiden kupuryhmät kuu verhosi äärettömän avaroihin valkoisiin käärinliinoihin. Ja kaikkialla näki hautausmaita, arapiantyylisten vanhanaikaisten ristikkoaitausten suojaamina, haudoilla lamput, joissa paloi pieni keltainen liekki. Joskus näki marmorisen hautakioskin ikkunasta heijastuvan himmeän valon; mutta tämäkin oli vainajille sytytettyä valaistusta, eikä maksanut vaivaa luoda katsetta sinne sisälle; siellä ei ollut muuta kuin joukko korkeita ruumisalttareita, ajan hampaan kalvamia ja tomukasojen peittämiä. Kaduilla makasi punakeltaisia koiria joukoittain, tiheästi toisiinsa kiinnisullottuina — turkkilaisia koiria yhtä hyvänsävyisiä kuin itse muhamettilaiset, jotka antavat niiden vapaasti elellä. Nuo koirat eivät suutu, vaikka polkee niitä jalallaan, kunhan ne vaan käsittävät, ettei se ole tahallista. Muuta ääntä ei kuule kuin ajoittain yövartijan rautakärkisauvan kolhauksen, sen tärähtäessä kaikuvaan katukivitykseen. Vanha Stambul, kaikkine hautoineen, nukkui sinä yönä vaipuneena uskonnolliseen rauhaansa yhtä häiriintymättä kuin kolmesataa vuotta sitten.

XVII.

Toukokuun epävakaisen sään jälkeen, jonka vallitessa Mustanmeren tuuli itsepäisesti oli ajellut kylmiä sadepilviä, oli kesäkuu levittänyt yli Turkinmaan tummansinisen itämaalaisen taivaansa. Ja Konstantinopolin asukkaat olivat, niin kuin vuosittain oli tapana, jo muuttaneet Bosporin rannoille. Pitkin näiden vesien partaita, joita melkein aina kevyt henkäys saa väreilemään, olivat lähetystöt asettuneet europanpuoleisiin kesäasuntoihinsa. André'n oli ollut pakko seurata mukana ja asettua Terapiaan, eräänlaiseen kansainväliseen kylään, jota rumentaa kaksi jättiläismäistä hotellia, missä varietee-orkesterit pauhaten riehuvat joka ilta: mutta hän oleskeli enimmäkseen aasialaisella puolella, joka yhä edelleen oli ihailtavan itämaalainen, varjoisa ja rauhallinen.

Usein hän myös palasi rakkaaseen Stambuliinsa, josta hänet erotti ainoastaan tunnin kestävä venematka Bosporilla, missä vilisi edestakaisin kulkevia laivoja ja veneitä.

Tuolla salmella, loppumattoman talo- ja palatsijonojen reunustamien rantojen välillä, liikkui lakkaamatta aluksia, suunnattoman suuria höyrylaivoja tai kauniita, vanhanaikaisia purjeveneitä, joita ilmestyi joukottain suotuisan tuulen puhaltaessa. Kaiken, mitä Tonavanmaat, Etelä-Venäjä, jopa kaukainen Persia ja Bukara tuottavat ja vievät maasta, nielee tämä vihreä vesisola, jolla aina puhaltaa pohjoisilta aroilta Välimerelle päin raikas tuuli. Lähempänä rantoja häärii alinomaan kaikenlaisia aluksia, pikku veneitä, kapeita kaikeja, joiden soutajat ovat puetut kullalla kirjailtuihin livereihin, pieniä moottoriveneitä, räikeän koreiksi maalattuja ja kullattuja isoja laivoja, joita joukko kalastajia seisoen airoilla työntävät eteenpäin, toisien laskiessa veteen pitkiä verkkoja, jotka ohikuljettaessa tarttuvat kiinni jos johonkin. Ja keskellä tätä aluksien myllerrystä melukkaat rataslaivat lakkaamatta aamusta iltaan kuljettavat punaiseen feziin puettuja miehiä ja harsopeitteisiä naisia aasianpuoleiselta rannalta europanpuoleisille maihinnousupaikoille, ja päinvastoin.

Molemmin puolin Bosporia, kahdenkymmenen kilometrin pituudelta, katselevat puutarhojen ja puiden ympäröimät talot lukemattamme ikkunoineen taukoamatonta hyörinää vihreällä tai sinisellä vedenpinnalla. Siinä on kattamattomia ikkunoita, tai salaperäisiä haaremin ristikkoikkunoita, taloja, kaikenikäisiä ja -tyylisiä. Europan puolella on valitettavasti jo muutamia omituisia huviloita, joiden omistajat ovat hurjistuneita Länsimaiden ihailijoita, ja joiden julkipuolet ovat sekatyylisiä, jopa "uuden taiteen" mukaisia, ja ne ovat inhoittavia vanhojen turkkilaisten, sopusuhtaisten rakennusten rinnalla, mutta onneksi niitä vielä on niin harvoja, etteivät kykene häiritsemään suuremmoista kokonaisvaikutusta.

Aasian puolella, missä asuu melkein pelkkiä turkkilaisia, jotka halveksivat uudenaikaista rihkamaa ja rakastavat rauhallisuutta, saattaa ilman pettymystä soutaa sangen lähellä rantaa, sillä siellä on vielä koskemattomana menneisyyden ja Itämaiden lumous, joka liitelee kaikkialla. Jokaisessa rantamutkassa, joka lahdessa, joka aukenee metsäisten kumpujen juurella, ilmenee jotain vanhanaikaista, kookkaita puita, itämaalaisen salaperäisyyden piilopaikkoja. Rannoilla ei ole teitä, vaan vanhan tavan mukaan on jokaisella talolla pieni, eristetty marmorilaiturinsa, joilla haareminaisten on lupa ohuesti verhottuina oleskella, katsellen jalkojensa juuressa kisailevia aaltoja, tai siroja, puolikuun muotoisia kaarevia kaik-veneitä.

Siellä täällä on siimekkäitä poukamia, täynnä kalastajaveneitä pitkine vinoine raakapuineen, pyhiä hautausmaita, joiden kullatut hautapatsaat ulottuvat alas vedenpintaan asti, ikäänkuin nekin tahtoisivat katsella kaikkia näitä laivoja ja nähdä kaikkien soutajien tahdissa liikuttavan airoja; monta sataa vuotta vanhojen, kunnianarvoisten plataanien varjostamia moskeijoja, avoimia kyläpaikkoja, joilla riippuu verkkoja kuivamassa holveiksi muodostuneilla oksilla ja joilla turbaanipäisiä uneksijoita istuu jonkun lumivalkean marmorikaivon ympärillä, jota koristavat kullatut kirjoitukset ja arabeskit.

Kun lähtee matkaamaan Terapiasta ja Mustanmeren suulta Konstantinopoliin, aukenee vähitellen silmien eteen Bosporin satumainen näky, jonka komeus kasvamistaan kasvaa, saavuttaen huippunsa sinä hetkenä, jona saavutaan Marmaramerelle: vasemmalla näkyy silloin Aasian Skutari, ja oikealla, korkealla, yläpuolella pitkiä marmorilaitureita ja sulttaanin palatsia, kohoavat Stambulin ääriviivat, sen lukemattomille tornineen ja kupukattoineen.

Tässä vaihtelevaisessa ja yllätyksistä rikkaassa ympäristössä oli André Lhéryn määrä oleskella syksyyn asti, odotellen noita pieniä mustia varjoja, jotka olivat sanoneet hänelle: "Mekin tulemme viettämään kesämme Bosporin rannalla", mutta jotka eivät enää moneen päivään olleet antaneet elonmerkkejä. Ja miten tietää nyt, kuinka heidän laitansa oli, hänellä kun ei ollut tunnussanaa päästäkseen heidän Makedonian metsien siimeksessä piilevän linnansa yhteyteen.

XVIII.

Djénanen Andrélle kirjoittama kirje.

    Bounar-Bachissa, lähellä Salonikia, 20. p. kesäkuuta 1901
    (frankkilaista ajanlaskua).

    Ystävättärenne on ajatellut teitä, mutta viikkokausiin hän ei ole
    voinut kirjoittaa, häntä kun on liian tarkasti vartioitu.

Tänään hän tahtoisi kertoa teille jokapäiväisen tarinansa, avioliittonsa tarinan; suvaitkaa kuunnella sitä yhtä kärsivällisesti kuin kuuntelitte Zeynebin ja Mélekin tarinaa Stambulissa, kuten muistanette, tuossa kelpo imettäjäni pienessä talossa.

Se tuntematon mies, jonka isäni oli antanut minulle puolisoksi, tosin ei ollut raaka eikä kivulloinen: päinvastoin hän oli kaunis vaaleatukkainen upseeri, tavoiltaan hieno ja lempeä, ja olisin voinut häntä rakastaa. Vaikka alussa häntä kammoksuin, minulle pakollisesti tyrkytettynä aviopuolisona, en nyt enää tunne mitään vihantunteita häntä kohtaan. Mutta en hyväksynyt rakkautta sellaisena, kuin hän sitä käsitti, rakkautta, joka oli pelkkää himoa ja joka oli välinpitämätön sydämeni omistamisesta.

Kuten tiedätte, elävät meillä, muhamettilaisissa perheissä, mies ja naiset kokonaan erillään toisistaan. Tämä tapa on tosin katoamaisillaan, ja tunnen etuoikeutettuja naisia, jotka saavat viettää elämänsä yhdessä miehensä kanssa. Mutta näin ei ole laita sellaisissa vanhoissa ankaran uskonnollisissa perheissä kuin meidän: niissä haaremi, jossa meidän täytyy asustaa, ja selamlike, jossa oleskelevat miehet, meidän valtijaamme, ovat kokonaan erotetut toisistaan.

Asuin siis isossa ruhtinaallisessa haaremissamme, anoppini, kahden kälyn ja erään Hamdin nuoren naisserkun, Durdané'n kanssa; viimemainittu oli kaunis, iholtaan valkoinen kuin alabasteri, tukka oli henneh'illä tulipunaiseksi värjätty, silmät merivihreät ja kiiltävät, eivät koskaan katsoneet toista suoraan silmiin.

Hamdi oli ainoa poika, ja hänen vaimoansa hemmoteltiin suuresti. Minulle oli annettu kokonainen kerros tuossa äärettömän vanhassa ja avarassa palatsissa yksinomaan minun käytettävissäni oli neljä komeata salia muinaisturkkilaiseen tyyliin, joissa minulla oli hirveän ikävä. Makuuhuoneeni sisustus oli tuotu Parisista, samoin erään Ludvik XVI:nnen tyylisen salin huonekalut, ja yksityishuoneeni, johon minun oli sallittu tuoda kirjani — oh, muistan, miten järjestäessäni niitä valkoisella lakkavärillä sivellyihin pieniin kaappeihin, tunsin ahdistusta ajatellessani, että täällä, missä avioelämäni oli alkanut, se oli päättyväkin, ja että se jo oli antanut minulle kaiken, mitä saatoin siltä odottaa! Tällainen oli siis avio: hyväilyjä ja suudelmia, jotka eivät koskaan hakeneet sieluani, pitkiä yksinäisiä vankilahetkiä, vailla mielenkiintoa ja päämäärää, ja sitten nuo muut hetket, joina minun täytyi näytellä nuken osaa — tai vieläkin halvempaa osaa…

Olin koettanut sisustaa yksityishuoneeni kodikkaaksi ja kehottaa Hamdia viettämään siinä vapaat hetkensä. Luin hänelle lehtiä, puhuin hänelle sulttaanin palatsia ja armeijaa koskevista asioista, koetin saada selville, mikä herätti hänen mielenkiintoaan, oppiakseni puhumaan siitä. Mutta tämä ei ollenkaan vastannut hänen perinnäisiä harrastuksiaan, sen oivalsin täydesti.

"Kaikki tuo sopii keskusteluaineeksi miesten kesken selamlikessa" — näin hän huomautti. — Hän vaati ainoastaan, että olin kaunis ja rakastunut… Hän vaati sitä niin usein, että se oli liikaa.

Durdané sitävastoin osasi olla rakastunut! Perheen keskuudessa ihailtiin hänen suloaan — nuoren pantterin suloa, jonka liikkeet olivat notkean keinuvia. Iltaisin hän tanssi ja soitti luuttua. Hän puhui hyvin vähän, mutta hymyili alinomaan, ja tämä hymy uhkui lupauksia mutta samalla julmuutta, ja se paljasti hänen pienet, suippokärkiset hampaansa.

Hän tuli usein luokseni muka pitämään minulle seuraa. Kuinka suuresti hän silloin ilmaisi halveksivansa kirjojani, pianoni, kirjoitusvihkojani ja kirjeitäni! Hän vei minut aina kauas pois kaikesta tästä, johonkin turkkilaiseen saliin, missä heittäytyi pitkäkseen divaanille polttamaan savukkeita, leikitellen ainaisella pelillään. Luulin voivani valittaa surujani hänelle, joka oli ollut naimisissa ja joka oli nuori. Mutta hän avasi suuret merivihreät silmänsä ja purskahti nauruun: "Mitä sinä valitat? Olethan nuori, kaunis, ja sinulla on mies, jota lopulta opit rakastamaan!" — "Ei, vastasin minä, en omista häntä, meillä kun ei ole mitään yhteisiä ajatuksia." —"Mitä sinä välität hänen ajatuksistaan? Sinä omistat hänet, ja omistat hänet aivan itseäsi varten!" — Hän painosti viime sanoja, ja hänen silmissään oli ilkeä ilme.

Hamdin äidille tuotti todellista surua, ettei minulla vuoden kestäneen avion jälkeen ollut lasta; epäilemättä, näin hän väitti, minut oli noiduttu. Ja minä kieltäydyin lähtemästä lähteille, moskeijoihin ja dervishién luo, jotka olivat kuuluisia sellaisen noituuden kumoamistaidosta: lasta en tahtonut saada. Jos meille onnettomuudeksi olisi syntynyt tyttölapsi, miten olisinkaan häntä kasvattanut? Itämaalaistapaanko, niin kuin Durdané oli kasvatettu, ilman muuta päämäärää elämästä kuin laulaminen ja hyväily? Vai samoinkuin meidät. Zeyneb'in, Mélek'in ja minut itseni, siten tuomiten hänet joutumaan kauheiden kärsimysten alaiseksi?

Nähkääs. André, tiedän, että meidän kärsimyksemme on jotain välttämätöntä, että me, ja todennäköisesti nekin jotka tulevat meidän jälkeemme, ovat ainoastaan portaita, joiden avulla tulevaisuuden turkkilaisnainen voi kohota ja vapautua. Mutta tunsin, ettei minulla olisi rohkeutta vihkiä tähän uhrautuvaiseen osaan pientä olentoa, joka olisi omaa lihaani ja vertani, ja jota olisin tuudittanut sylissäni.

Siihen aikaan oli Hamdi lujasti päättänyt hakea paikkaa jossakin ulkomaan lähetyksessä.

— Otanpa sinut mukaani, näin hän lupaili, ja siellä saat järjestää elämäsi niinkuin länsimaalaiset naiset, kuten esim. lähettiläämme vaimo Wienissä ja prinsessa Eminé Ruotsissa.

Ajattelin silloin, että me ollen kahden pienemmässä asunnossa pakostakin eläisimme enemmän yhdessä. Luulin niinikään, että hän toisessa maassa olisi iloinen, ehkäpä ylpeä siitä, että hänellä oli sivistynyt, kaikkeen perehtynyt vaimo.

Kuinka paljon vaivaa näinkään perehtyäkseni kaikkeen! Luin kaikki etevimmät ranskalaiset aikakauskirjat, kaikki suuret sanomalehdet, ja sitäpaitsi romaaneja ja näytelmiä. Silloin; André, tutustuin teihin perinpohjin. Jo tyttönä olin lukenut Medjé'n ja muutamia muita itämaalaisaiheisia kirjojanne. Siihen elämäni aikaan luin ne uudelleen, ja nyt käsitin vielä paremmin, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olemme teille, me mahomettilaisnaiset ja miksi pidämme enemmän teistä, kuin monesta muusta kirjailijasta. Se johtuu siitä, että olemme teissä huomanneet likeistä hengenheimolaisuutta, sillä te ymmärrätte Islamia. Oi tuota meidän vääristeltyä ja väärinkäsitettyä Islamiamme, jolle kutenkin pysymme niin uskollisina, meidän kärsimyksemme kun eivät perustu sen käskyihin!… Profeettamme ei ole tuominnut meitä siihen marttyyriuteen, johon meidät pakotetaan. Hunnun, jonka hän muinoin antoi meille, oli määrä olla turvanamme eikä orjuuden merkkinä. Hänen tarkotuksensa ei koskaan ole ollut se, että me olisimme pelkkiä leikkikaluja; se hurskas imani, joka opetti meille pyhää kirjaamme, on nimenomaan vakuuttanut sitä meille. Sanokaa se, tekin André, koraanin kunniaksi ja niiden hyvitykseksi, jotka kärsivät. Sanokaa se lopuksi senkin tähden että me teitä rakastamme…

Luettuani itämaalaisaiheiset kirjanne, en malttanut olla lukematta muita teoksianne. Joka sivulle lankesi kyynel… Tokkohan paljon luetut kirjailijat tulevat ajatelleeksi kuinka monet erilaiset sielut vajoavat heidän ajatuspiiriinsä? Länsimaalaisiin naisiin, jotka näkevät maailman, jotka elävät siinä mukana, kirjailijan kuvaukset luultavasti eivät tee yhtä syvää vaikutusta. Mutta meille, ainaisesti vangituille, ojennatte te peilin, joka kuvastaa meille tuota alati outoa maailmaa; teidän kauttanne saamme sen nähdä. Ja teidän kauttanne me tunnemme, elämme; ymmärrätte siis, että arvossa pidetty kirjailija muuttuu osaksi meitä itseämme. Olen seurannut teitä ympäri maan piiriä, ja olen koonnut albumeja täyteen teitä koskevia sanomalehtileikkeleitä; mitä teistä on sanottu moittivaa, en ole uskonut. Paljoa aikaisemmin kuin teidät näin, aavistin tarkoin millainen mies te olitte. Kun viimein tutustuin teihin, ette enää ollut minulle outo. Kun annoitte minulle muotokuvanne, André, oli minulla ne kaikki jo ennestään, ja säilytin niitä silkkilaukussa piilotetun lippaan pohjalla!… Ette kai voi vaatia, että me tämän tunnustukseni jälkeen vielä tapaisimme toisiamme? Ei, sellaista sanoo ainoastaan ystävälle, jota ei enää koskaan näe jälleen.

Mutta olenpa eksynyt kauas pois yksinkertaisesta aviotarinastani!… Luulenpa ehtineeni komeiden häideni jälkeisen talven loppuun. Talvi oli pitkä sinä vuotena. Ja Stambul oli kahden kuukauden aikana lumen peitossa. Minä olin käynyt hyvin kalpeaksi ja heikoksi. Hamdin äiti, Emiré-Hanum, aavisti kyllä, etten ollut onnellinen. Hän kaiketi oli levoton nähdessään kalpeuteni, sillä eräänä päivänä, lähetettiin noutamaan lääkäreitä, ja heidän kehotuksestaan minut lähetettiin pariksi kuukaudeksi saarille [Prinssien saaret Marmarameressä Konstantinopolissa sanotaan ainoastaan "saaret"], joille ystävättärenne Zevneb ja Mélek jo olivat asettuneet.

Tunnettehan nuo saaremme ja niiden uhkean keväisen ilmanalan? Siellä hengittää ilman mukana rakkautta elämään ja rakkautta rakkauteen. Tässä puhtaassa ilmassa ja tuoksuvien piinioiden varjossa tunsin jälleen virkoavani. Ikävät muistot, avioelämäni epäsoinnut vaihtuivat helläksi kaihomielisyydeksi. Pidin nyt mielettömänä, että olin kohdellut miestäni niin oikullisesti ja vaativaisesti. Tuo ilmanala ja tuo huhtikuu olivat muuttaneet minut. Kuutamoiltoina kävelin yksin huvilamme kauniissa puutarhassa, eikä minulla ollut muuta toivoa, muuta unelmaa, kuin että Hamdini olisi ollut luonani, käsivarsi vyötäisilläni, ja että olisin yksinomaan hänen rakastajattarensa. Kaipasin katkerasti niitä suudelmia, joihin en ollut tahtonut vastata, niitä hyväilyjä, jotka olivat olleet minusta vastenmieliset.

Ennen määräaikaa ja kellekään ilmoittamatta palasin Stambuliin ainoastaan orjieni seurassa.

Höyryvene, jonka koneisto joutui epäkuntoon, viipyi tavallista kauemmin matkalla, ja vasta illalla saavuin perille — ja te tiedätte, ettei meidän mahomettilaisnaisten ole lupa olla ulkona auringonlaskun jälkeen. Kello kävi kymmenettä kun minä kenenkään huomaamatta astuin sisään palatsimme. Siihen aikaan kaiketi Hamdi, kuten tavallisesti oli selamlikessa isänsä ja ystäviensä seurassa; anoppini oli epäilemättä sulkeutunut huoneeseensa lukemaan koraaniansa, ja serkkuni luultavasti paraikaa antoi jonkun taitavan orjattaren ennustaa tulevaa kohtaloa kahviporosta.

Menin siis suoraa päätä ylös huoneisiini, ja astuessani sisään, näin kaikkein ensiksi Durdanén mieheni sylissä…

Sanotte kaiketi, André, että minun seikkailuni on kovin jokapäiväinen ja hyvin tavallinen Länsimailla; enkä olekaan kertonut sitä teille muun kuin jatkon vuoksi.

Mutta olen väsynyt, ystävä hyvä, jota en enää saa nähdä, ja tuo jatko tulee huomenna.

Djénane.

XIX.

Koko heinäkuu kului kuitenkin niin ettei André Lhéry saanut luvattua jatkoa eikä liioin mitään muuta tietoa kolmesta pienestä varjosta.

Samoin kuin kaikki ne, jotka tähän vuodenaikaan asuvat Bosporin rannalla, hänkin oleskeli paljon vesillä, kulkien joka päivä edestakaisin Europan ja Aasian väliä. Ollen ainakin ylitä itämaalainen kuin turkkilaisen, hänellä oli kaik-veneensä; ja soutajilla oli tuo tavallinen puku: Brussasta tuodusta musliinikankaasta tehdyt leveähihaiset paidat ja kullalla kirjaillut samettitakit. Vene oli valkoinen, pitkä ja kaita, suippokokkainen kuin nuoli, samettiliverit olivat väriltään punaiset.

Eräänä aamuna hän näissä tamineissa souti pitkin aasialaista rantaa ja katseli hajamielisenä vallan lähellä vettä olevia vanhoja taloja, haaremien suljettuja ikkunoita, salaperäisten puutarhojen ristikkoporttien yli kaareutuvia vihreitä oksia. Silloin hän näki edessään kevyen veneen jota souti kolme naista, valkoiset silkkipuvut yllä; huolellisesti napitettuun pitkään takkiin puettu eunukki istui perässä, ja nuo kolme naista soutivat tarmon takaa, ikäänkuin soutukilpailussa.

He kulkivat vallan läheltä hänen ohitsensa ja käänsivät päänsä häntä kohti. Hän pani merkille, että heillä oli hienot kädet, mutta harsohuntu, joka peitti heidän kasvonsa, esti häntä enempää näkemästä.

Hän ei aavistanut, että siinä oli kohdannut kolme mustaa haamuansa, jotka kesällä olivat vaihtaneet väriä ja tulleet valkoisiksi.

Seuraavana päivänä he kirjoittivat hänelle:

Elokuun 3 päivä 1904.

Jo kaksi päivää ovat ystävättärenne asuneet Bosporin aasianpuoleisella rannalla. Ja eilisaamuna he olivat lähteneet vesille, tapansa mukaan itse soutaakseen vastakkaiselle Pasha-Bagtshé rannalle, missä pensastot ovat täynnä karhunvatukoita, ja ruoho sinikaunokkeja.

Soudimme siis itse. Mustan tsharshafin asemesta olimme pukeneet yllemme ainoastaan vaaleasilkkisen jeldirmén ja musliinihunnun päähän, niin kuin on luvallista maalla ja Bosporin rannalla. Kaikki oli kaunista ja kukkeata, todellinen lemmen ja uuden elämän sarastusaika. Ilma oli raitis ja kevyt, eivätkä airot käsissämme olleet höyhentä raskaammat. Sensijaan, että tyynesti olisimme nauttineet kauniista aamusta, tunsimme mieletöntä halua nopeasti päästä eteenpäin, ja kiidätimme venettä pitkin vedenpintaa, ikäänkuin olisimme ajaneet takaa onnea tai kuolemaa.

Mutta emme saavuttaneet kuolemaa, emmekä onnea tällä retkellämme, vaan ystävämme, joka näytteli pashaa kauniissa veneessä, punaisiin ja kultaan puettuine soutajineen, ja minä katsoin teitä suoraan silmiin, tekin katsoitte minuun päin, näkemättä silmiäni.

Tänne tulomme jälkeen olemme olleet hiukan päästä pyörällä, kuin vangit, jotka pääsevät kopista, siirtyen yksinkertaiseen vankeuteen, jospahan tietäisitte, kuinka vaikea oli olla siellä, huolimatta komeista ruusuista! Kun on, niinkuin te, länsimaalainen ja lisäksi hehkuva ja vapaa ihminen, lienee vaikeata käsittää, kuinka kauhea on tämä meidän toimeton elämämme, jonka taivaanrannalla kajastaa ainoastaan yksi valopilkku: lepo kaukana Eyoubin hautausmaalla sypressin siimeksessä, imaanin luettua tavanmukaiet rukoukset!

Djénane.

Meitä voi verrata noihin kallisarvoisiin lasiastioihin, joita säilytetään leseillä täytetyissä laatikoissa. Täten luullaan voitavan suojella meitä kaikilta sysäyksiltä, mutta ne osuvat meihin kaikesta huolimatta, ja avoimet haavat, joiden reunat lakkaamatta kahnautuvat toisiansa vastaan, tuottavat meille outoa, kipeätä ja kauheata tuskaa…

Zeyneb.

Kuten kaiketi jo olette huomannut, ystävä André, olen minä meistä kolmesta ainoa järkevä. Molemmat toiset — mutta olkoon tämä sanottu ainoastaan meidän kesken — ovat "hassahtavia". Varsinkin Djénane, joka kernaasti jatkaa kirjevaihtoa kanssanne, mutta joka ei enää tahdo teitä tavata.

Onneksi olen minä täällä, ja voin järjestää asiat. Vastatkaa käyttämällä vanhaa osoitetta (Rouva Zahidé, muistattehan). Ylihuomenna luotettava ystävätär lähtee kaupunkiin ja noutaa kirjeen postista.

Mélek.

XX.

André vastasi heille heti. Djénanelle hän kirjoitti: "Enkö koskaan enää saisi nähdä teitä jälleen — tai oikeammin kuulla jälleen ääntänne, sillä enhän koskaan ole nähnyt teitä — ja ainoastaan sentähden, että te viehättävällä tavalla olette tunnustaneet minulle henkisen ystävyytenne! Kuinka lapsellista! Tehdäänpä minulle vallan toisenlaisiakin tunnustuksia, eivätkä ne ollenkaan kiihota mieltäni."

Hän katsoi parhaaksi ottaa asian pilan kannalta ja tyytyä näyttelemään vanhempaa, hieman isällistä ystävää.

Mutta oikeastaan hän oli levoton siitä, mihin äärimäisyyksiin tuo pieni, ylpeä ja itsepäinen sielu saattaisi eksyä. Hän oli levoton, ja tunsi sitäpaitsi, että tuo nainen jo oli käynyt hänelle hyvin rakkaaksi, ja että hänen kesänsä kävisi lopen synkäksi, ellei hän enää näkisi häntä.

Kirjeessään hän pyysi tuota luvattua tarinan jatkoa, ja lopuksi hän, keventääkseen omaatuntoaan kertoi, miten sattumalta oli saanut tietää kutka he olivat, kaikki kolme.

Pari päivää myöhemmin he vastasivat:

Onpa onnetonta, että olette saanut tietää, kutka me olemme: saattavatko ne ystävättäret, joiden kasvoja ette koskaan ole näkevä, edelleen huvittaa teitä, kun heidän poloinen pieni salaperäisyytensä on paljastettu?

    Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa, kuin että tulette saamaan
    tarinani jatkon.

    Jälleennäkemisemme ei ole yhtä yksinkertainen asia; antakaahan
    minulle miettimisaikaa…

Djénane.

Minäpä annan teille täydellisiä tietoja meistä, ilmaisemalla missä asumme. Kun soudatte alaspäin Bosporia Aasian puolella on Tshibulkin ohi kuljettuanne toisen lahdelman rannalla moskeija, ja sen jälkeen tulee iso "jali", hyvin vanhaa tyyliä, korkeine ristikkoaitauksineen, komea, mutta kolkko. Kohtelias pitkään takkiin puettu neekeri kävelee aina edestakaisin kapealla laiturilla: se on asuntomme. Toisessa kerroksessa, joka ulkonee muusta rakennuksesta yläpuolelle vedenpintaa, ovat vasemmalla ne kuusi vahvojen ristikkojen suojelemaa ikkunaa, jotka kuuluvat meidän huoneisiimme. Koska te pidätte aasialaisesta rannasta, voisitte soutaa siitä ohi ja katsoa ylös ikkunoihin, kuitenkin huomiota herättämättä: ystävättärenne, jotka kaukaa tuntevat veneenne, tulevat ystävyyden merkiksi ristikkoaukosta pistämään esiin sormenpään tai nenäliinan nipukan.

Välit Djénaneen kyllä järjestyvät, ja voitte varmasti odottaa kohtaamista Stambulissa ensi viikolla.

Mélek.

Hän ei odottanut toista kehotusta "soutaakseen siitä ohi". Seuraava päivä oli sattumalta perjantai, hienoston huviretkipäivä aasianpuoleisilla "Suolattomilla Vesillä", jonne hän ei koskaan ollut lähtemättä, ja Djénanen vanhanaikainen asunto, jonka epäilemättä helposti saattoi löytää, oli matkan varrella. Ollen lepäävässä asennossa kaik-veneessään hän kulki niin läheltä ohi, kuin varovaisuus suinkin salli. Tuo talo, turkkilaiseen tapaan rakennettu, kokonaan puusta ja vanhuuttaan hiukan vino sekä tummankeltainen väriltään, oli komea, mutta salaperäinen ja synkkä. Bospori huuhteli melkein sen kivijalkaa, ja hänen vanginelämää viettävien ystävättäriensä ikkunat ulkoilivat yläpuolella vedenpintaa, jota alituinen rantavirtaus liikutteli. Rakennuksen takana oli korkeiden muurien ympäröimiä puutarhoja, jotka kohosivat rannikon metsäkumpuun asti.

Talon maakerroksessa oli eräänlainen holvi, jossa ennen muinoin tavallisesti säilytettiin isäntäväen veneitä; tullessaan lähemmäksi André näki matkalle valmiin kauniin veneen lähtevän siitä vesille; sen soutajien puvut olivat kullalla kirjailtua sinistä samettia, ja samanvärinen koruompeleinen samettimatto riippui laidoilta aina vedenpintaan asti. Aikoivatkohan hänen pikku ystävättärensäkin lähteä "Suolattomille Vesille"? Siltä ainakin näytti.

Ohikulkiessaan André loi katseen hänelle neuvottuihin ikkunoihin. Sormusten peittämät hienot sormet pistivät esiin rautaristikkoaukosta, samoin siinä näkyi nenäliinan korvake. Lapsellisesta tavasta liikuttaa sormiaan ja tanssittaa nenäliinansa nipukkaa André heti tunsi Mélekin.

Konstantinopolissa, on "Europan Suolattomat Vedet",, pieni joki, joka virtaa niittyjen ja puiden välitse, ja jolle joukoittain lähdetään joka perjantai keväällä. Sitäpaitsi on olemassa "Aasian Suolattomat Vedet": vielä pienempi joki, melkein puro, joka tulee Aasian ylängöiltä, laskien Bosporiin. Sinne kokoonnutaan joka perjantai suvella.

Tuona päivänä, siihen aikaan, jona André läksi sinne, tuli joukottain toisia veneitä molemmilta rannoilta, toisissa verhottuja naisia, toisissa miehiä, punainen fezi päässä. Siinä kohoaa eriskummainen keskiaikainen sarasenilainen linna, torneineen ja ampumareikineen, ja sen vieressä komea kioski marmorilaiturineen, jonka omistaa hänen majesteettinsa sulttaani, ja näiden rakennuksien edustalla on sen pienen kuuluisan vesistön suu, joka viikottain houkuttelee luokseen niin monta salaperäistä kaunotarta.

Ennenkuin Andrén vene poikkesi soutamaan kaislikon poikki ja rannalla kasvavien sananjalkojen väliin, hän kääntyi katsomaan, tulivatko hänen ystävättärensä niinikään tänne, ja kaukaa hän luuli tuntevansa heidän mustien tsharshafiensa ääriviivat ja soutajien kullalla kirjaillut siniset liverit.

Hänen saapuessaan perille, siellä jo oli paljon väkeä, osaksi soutaen kaikenmuotoisissa veneissä, palvelijoillaan eriväriset liverit yllä, osaksi rannoilla melkein liian kauniilla ja hienoilla nurmikoilla, jotka kohoavat pengermäisesti, aivan kuin olisivat ne henkilöitä varten, jotka tahtovat istua ja katsella ohikulkevia veneitä. Siellä täällä korkeita puita, joiden juurelle on järjestetty pieniä kahviloita, ja veltot nargilen-polttajat ovat itämaalaiseen tapaan laskeutuneet nurmikkoon levitetyille matoilleen. Tiheään metsistyneet kukkulat sulkevat tämän paikan molemmilta puolilta ihanoine vihreine rinteineen. Etenkin naiset koristivat noita luonnon muodostamia askelmia istuen molemmilla suloisilla rannoilla; eikä ole mitään miellyttävämpää kuin joukko turkkilaisnaisia maalla; he eivät silloin ole pukeutuneet tummiin, tsharshafeihin, niinkuin kaupungissa, vaan pitkiin yksivärisiin pukuihin — vaaleansinisiin, ruskeisiin tai punaisiin — ja kaikkien päät ovat samalla tavoin verhotut valkeamusliiniseen huntuun.

Omituista ja hupaisaa tällaisilla huviretkillä on tungos tyynellä, vihannuuden ympäröimällä pikku joella, missä niin monet kauniit silmäparit tarkkaavat kaikkea harsonsa aukosta. Usein ei pääse edemmäksi, airot menevät ristiin, soutajat huutavat, veneet ovat kiinni toisissaan, täytyy pysähtyä, ja silloin on hyvä tilaisuus katsella lähelläolijoita. Muutamat näistä verhotuista naisista antavat veneensä pysähtyä tunniksi kiinni rantaan ja melkein keskelle kaislikkoa ja vesikasveja, tähystellen lornetilla kaikkia ohikulkijoita. Toiset taas eivät pelkää syöksyä tungokseen, yhä pysyen salaperäisinä ja välinpitämättöminä huntunsa alla, heidän kultahetaleisten soutomiestensä rähistessä ja rimpuillessa. Ja kun on päässyt kulkemaan noin viisi- tai kuusisataa metriä ylöspäin tuota sievää jokea, joutuu keskelle veneen yli kumartuvia paksuja oksia, veneen pohja raapaisee valkoista somerikkoa, täytyy kääntyä, ja tämä on hyvin vaikeata kun istuu tuossa kapeassa ja pitkässä veneessä, ja sitten täytyy taas soutaa myötävirtaa — ja tämä toistuu sitten vallan kuin jos kävelisi edestakaisin puistokujassa.

Kun Andrén vene oli tehnyt käännöksen siinä vihreässä hämärässä,
jonka kohdalla jokea ei pääse kulkemaan edemmäksi, hän ajatteli:
"Kohtaanpa nyt varmasti ystävättäreni, jotka luultavasti ovat saapuneet
'Suolattomille Vesille' muutaman minuutin minun jälkeeni."

Hän ei siis enää katsonut naisia, jotka ryhminä istuivat nurmella, ei enää mustia, harmaita ja sinisiä silmäpareja, jotka välkkyivät esiin valkoisten harsojen lomitse. Hän tarkkasi ainoastaan joella vastaan tulevia veneitä. Tämä oli vielä koko sievä jono, vaikka ei enää saman veroinen kuin ennen muinoin; joskus Andrén täytyi kääntää pois päänsä päästäkseen näkemästä jonoissa kulkevia nuorturkkilaisten prameilevia amerikkalaisia veneitä tai niitä yksinkertaisia vuokraveneitä, joissa istuen länsimaalaisnaiset panivat näytteille hämmästyttäviä hattuja. Kaik-veneet olivat kuitenkin vallitsevia, ja sinä päivänä näki erikoisen kauniita soutajineen, jotka olivat puetut runsaasti kullalla kirjailtuihin samettitakkeihin. Näissä veneissä istui puoleksi lepäävässä asennossa tiheän- tai ohuenpuoleisiin tsharshafeihin pukeutuneita naisia, toisia hyvinkin hienoja, otsaa ja tummia silmiä verhoamaton jakmak-huntu päässä, aivan kuin olisivat he olleet matkalla yldiziin. — Miksi eivät hänen pikku ystävättärensä niinikään olleet verhoutuneet jakmakiin, he kun kaikkialla herättivät huomiota hienoston valkokukkasina, sensijaan, että ovat tulleet kokonaan mustissa, niin kuin hän vähää ennen oli heidät nähnyt? Epäilemättä siihen oli syynä Djénanen itsepäisyys esiintyä hänen läsnäollessaan kasvot näkymättöminä.

Joen mutkassa hän viimein näki heidät. Kolme solakkaa haamua, istuen sinisamettisella matolla, jonka kultaripset laahasivat vedessä ja tarttuivat vesikasviin. Kolmella hengellä ei ole riittävästi tilaa kaik-veneessä; kaksi heistä istui mukavasti perässä samettityynyillä, jotka olivat samaa väriä kuin matto ja soutajien liveripuvut — epäilemättä molemmat vanhemmat heistä — ja kolmas, lapsellisin, istui kyyristyneenä heidän jalkojensa juuressa. He kulkivat niin läheltä ohi, että hän olisi voinut kosketella heitä. Näin lyhyen matkan päästä hän tuon sinä päivänä yksinkertaisen mustan harson läpi erotti Mélekin hymyilevät silmät, jotka kerran vilahdukselta oli nähnyt portaissa: sitten hän pikimmiltään loi katseen molempiin toisiin, jotka istuivat mukavammilla paikoilla. Toisella oli niinikään tavallista ohuempi huntu, jonka läpi erotti melkein koko nuoret, tavattoman säännöllispiirteiset ja kauniit kasvot, mutta joka kuitenkin peitti silmät epämääräiseen varjoon. Hän ei epäröinyt: se oli varmasti Zeyneb, joka viimein oli suostunut näyttäytymään ohuemmin verhottuna, ja kolmas, yhtä läpikuultamattoman hunnutettuna kuin aina ennenkin, oli Djénane.

He eivät tietenkään vaihtaneet tervehdystä, eivätkä merkkiäkään. Ainoastaan Mélek, jolla oli kaikkein ohuin huntu, hymyili hänelle, mutta niin salaa, että ainoastaan niin läheltä saattoi sen huomata.

Vielä kaksi kertaa he sivuuttivat toisensa, sitten oli aika lähteä kotia. Aurinko ei enää valaissut muuta kuin kumpujen ja metsän huippua; tunsi suloista iltaviileää, joka kohosi vedestä.

Ihmiset vähenivät vähenemistään pieneltä joelta ja sen rannoilta, jotka lopulta jäivät autioiksi seuraavaan viikkoon asti; kaik-veneet hajaantuivat eri tahoille Bosporia, vieden huviretkeltä kotia kauniit naiset, joiden ennen auringonlaskua täytyy palata ja sulkeutua pitkin Bosporin rantoja oleviin synkkiin haaremeihin. André antoi ystävättäreensä poistua paljoa aikaisemmin, peläten, että muuten näyttäisi siltä, kuin olisi hän tahtonut seurata heidän jäljessään. Sitten hän palasi kulkien vallan lähellä aasialaista rantaa hyvin hitaasti; antaakseen soutajienpa levätä ja nähdäkseen kuun nousevan.

XXI.

Djénane Andrélle.

Elokuun 17 päivä 1904 (frankkilaista ajanlaskua).

Tahdotteko siis todella, André, kuulla vaatimattoman tarinani jatkon? Olenhan alkanut kertoa teille sangen vähäpätöistä seikkailua.

Mutta kuinka haikea on rakkauden sammuminen. Jospa se edes tapahtuisi äkillisesti! Mutta se ponnistelee ja taistelee, ja tämä kuolemankamppaus on niin kauhea.

Kädestäni putosi pieni matkalaukku, ja permantoon särkyvän hajuvesi-pullon kilahduksesta Durdané käänsi päänsä minua kohti. Hän ei ollenkaan ollut hämillään. Hän mulkoili merivihreillä silmillään ja väänsi suunsa somaan pantterin-hymyynsä. Katselimme toisiamme sanaakaan sanomatta. Hamdi ei vielä huomannut mitään. Tuo nainen oli kietonut toisen käsivartensa hänen kaulaansa, pakotti lempeästi hänet kääntämään päätään ja sanoi, ääni välinpitämättömänä: "Djénane"!

En tiedä mitä Hamdi teki, sillä pakenin, päästäkseni näkemästä enempää. Vaistomaisesti riensin hänen äitinsä luo. Hän luki paraikaa Koraania ja torui ensin, että hänen hartauttaan oli häiritty, mutta nousi sitten säikähtyneenä ja meni heidän luokseen, jättäen minut yksikseni. Palatessaan muutaman hetken kuluttua, hän sanoi minulle tyynesti ja lempeästi: "Palaa huoneeseesi, poloinen pienokainen, he eivät enää ole siellä."

Yksinäni huoneessani, ovet suljettuina, heittäydyin leposohvalle ja itkin, kunnes viimein väsymyksestä nukahdin. Ja sitten, millainen havahtuminen aamun koittaessa! Muistella kaikkea tätä, taas alkaa ajatella ja oivaltaa, että täytyy tehdä päätös. Olisin tahtonut vihata heitä, enkä tuntenut sisälläni muuta kuin tuskaa, en ollenkaan vihaa, vaan tuskaa ja rakkautta.

Oli aikainen aamuhetki, vielä hämärä. Kuulin askeleiden lähestyvän Oveani, anoppini astui sisään, ja saatoin hänen silmistään nähdä, että hän oli itkenyt. "Durdané on poissa — hän sanoi — lähetin hänet kauas täältä erään sukulaisen luo."

Sitten hän istuutui viereeni ja sanoi että sellaista tapahtuu elämässä joka päivä, että miehen oikut vaihtelevat yhtä tiheään kuin tuulenpuuskat; että minun oli parasta mennä huoneeseeni, tehdä itseni oikein kauniiksi ja hymyillä Hamdille illalla, hänen palatessaan palatsista; hän muka tuntui olevan hyvin pahoillaan, eikä tahtonut lähestyä minua, ennenkuin olin rauhoittunut.

Iltapäivällä minulle tuotiin silkkipuseroita, pitsejä, viuhkoja ja jalokivihelyjä.

Mutta minä en tahtonut muuta, kuin saada olla yksin huoneessani. Tahdoin saada selvyyttä omasta itsestäni. Ajatelkaahan, että edellisenä iltana olin palannut haaremiin vallan väreillen uudesta tunteesta: olin tuonut sinne mukaani saarilta kevään, sen tuoksut ja sen laulut, tuulen suudelmat, ja lemmen heräämisen koko vavahduksen.

Illalla tuli Hamdi luokseni tyynenä, hieman kalpeana. Minäkin olin tyyni ja pyysin häntä sanomaan minulle totuuden: vieläkö hän minua rakasti, vai ei? Sanoin aikovani palata isoäitini luo, päästääkseni hänet vapaaksi. Hän hymyili ja kietoi minut käsivarsiinsa: "Oletpa sinä lapsellinen, hän sanoi, voisinko minä lakata sinua rakastamasta?" Ja hän suuteli minua moneen kertaan ja huumasi minut hyväilyillään.

Koetin kuitenkin kysellä, kuinka hän oli voinut rakastaa tuota toista, jos hän yhä vielä rakasti minua… ja silloin, André, opin tuntemaan miehet, — ainakin meidän maamme miehet: tämä ei edes rohjennut tunnustaa rakkauttaan! Tuota Durdanéta hän ei ollenkaan muka rakastanut. Se oli ollut pelkkä oikku, tuolla naisella kun oli vihreät silmät ja niin sulavan notkea ruumis, hänen tanssiessaan illalla, ja sitäpaitsi Durdané oli sanonut omaavansa salaisia keinoja lumotakseen miehiä, ja Hamdi oli tahtonut kerran kokea niitä. Mitä tämä muuten liikutti minua? Ellen niin odottamatta olisi tullut kotia, en koskaan olisi saanut sitä tietää.

Oi! Kuunnellessani tätä hänen puhettansa, tunsin sisälläni sääliä ja inhoa häntä, tuota naista ja itseäni kohtaan, joka tahdoin antaa anteeksi. Kärsimykseni väheni, sittenkuin olin saanut tietää, että Hamdi oli ollut ihastunut ainoastaan tuon naisen notkeaan ruumiiseen ja merenvihreisiin silmiin! No niin! Tiesin olevani Durdanéta kauniimpi; minullakin oli vihreät silmät, tummemmat ja harvinaisemmat sävyltään kuin hänellä, ja jos ei Hamdi vaatinut muuta, kuin että lemmittynsä tuli olla kaunis ja rakastunut, niin olinhan nyt kumpaakin.

Ja sitten alkoi taistelu hänen takaisin valloittamisekseen. Oi, se ei ollut pitkä: Durdanén muisto ei kauan painanut hänen rakastajansa mieltä… Mutta en elämässäni ole kokenut surullisempia päiviä… Tunsin kaiken, mikä minussa oli ylevää ja puhdasta, katoavan, kuihtuvan kuin ruusut, jotka ollessaan lähellä tulta pudottavat lehtensä. Minulla oli yksi ainoa ajatus: saada hänet unhottamaan tuo toinen rakkaus vielä suuremman rakkauden tähden…

Mutta pian huomasin kauhukseni, että samalla kuin aloin halveksia itseäni, minussa vähitellen heräsi viha sitä miestä kohtiaan, jonka tähden alennuin. Sillä minusta oli tullut hänelle pelkkä leikkikalu. En tavoitellut muuta kuin että olisin kaunis — ja eri tavalla joka päivä. Parisista saapui kokonaisia laatikoita täynnä ilta- ja yöpukuja, hajuvesiä ja ihomaalia; Länsimaiden ja omia itämaalaisia kaunistuskeinoja — niitä minä yksinomaan tiedustelin. En enää mennyt yksityishuoneeseeni, sillä pelkäsin kirjojeni mykkiä soimauksia; siellähän liiteli ilmassa nykyisistä niin erilaiset ajatukset…

Mutta kaikesta huolimatta rakastunut Djénane itki entistä Djénanea, joka oli koettanut omistaa sielun… Ja kuinka kuvaisinkaan teille kiduttavaa tuskaani, jota tunsin huomatessani viimein, että hyväilyni olivat vilpilliset, että suudelmani valhettelivat, että rakkauteni oli sammunut!

Mutta hän rakasti minua nyt niin hehkuvasti, että ennen pitkää kauhistuin. Mitä tehdä, paetakseni hänen syleilyään, lopettaakseni tämän häpeän? En huomannut muuta pelastuskeinoa kuin kuoleman, ja tahdoin että menulla olisi siihen johtava keino valmiina tuolla peilipöydällä, jonka edessä näinä aikoina lakkaamatta istuin; se kuolema oli oleva helppo ja pikainen, heti käsiin saatavissa, sisältyen tuollaiseen hopeapulloon, joka oli hajuvesipullojani kaltainen.

Tällä kannalla olivat asiani, kun eräänä, aamuna, astuessani sisään anoppini Emiré-Hanumin saliin näin siellä kaksi vierailulla olevaa naista, jotka paraikaa pukivat ylleen tsharshafinsa lähteäkseen pois. Nämä olivat Durdané ja tuo kaukana asuva täti, joka oli ottanut hänet turviinsa. Durdané hymyili, niin kuin aina ennenkin, mutta sinä päivänä hänen kasvoissaan oli voitokas ilme, kun nuo vanhat naiset sitävastoin näyttivät alakuloisilta ja levottomilta. Minä puolestani olin vallan tyyni. Panin merkille, että Durdanén kellervänharmaa hame oli avara, että hänen vartalonsa näytti täyteläämmältä ja hänen liikkeensä raskaammilta. Hän puki hitaasti yllensä tsharshafinsa ja huntunsa, nyökäytti meille jäähyväisiksi päätänsä ja poistui.

"Miksi hän kävi täällä?" sen enempää en kysynyt, hänen mentyänsä. Emiré-Hanum veti minut istumaan viereensä divaanille, ja kyynelten valuessa hänen ryppyisille poskilleen, hän vastasi paljon epäröityään, että Durdanélle oli syntyvä lapsi, ja että mieheni täytyi ottaa hänet aviovaimokseen. Nainen meidän perheessämme ei saanut olla äiti olematta puoliso, ja sitäpaitsi oli Hamdin lapsella oikeus asua talossa.

Tätä sanoessaan hän itki ja painoi minua povelleen. Mutta kuinka levollisena kuuntelin häntä! Olihan tämä päinvastoin vapautus, joka tuli luokseni, kun jo luulin olevani hukassa! Ja vastasin heti, että kaiken tuon ymmärsin varsin hyvin, että Hamdi oli vapaa, ja että minä olin aivan valmis avioeroon, olematta kehenkään suuttunut.

"Ottaa avioero!" hän virkkoi, purskahtaen itkuun. — "Aiot ottaa avioeron! Mutta jumaloihan poikani sinua! Ja me kaikki rakastamme sinua! Olethan sinä silmiemme valo!"

Vaimo parka, hän oli ainoa, jota kaihosin lähtiessäni tästä talosta… Saadakseen minut jäämään, hän alkoi kertoa minulle esimerkkejä aviovaimoista, jotka hänen aikanansa olivat voineet olla onnellisia samanlaisessa tilassa. Olihan hänen itsensäkin täytynyt jakaa pashan rakkautta toisten kanssa. Sittenkuin hänen kauneutensa oli himmentynyt, hän ei ollut nähnyt vaan yhden, vaan kolme nuorta naista jälkeläisinään haaremissa. Hän oli maininnut heitä sisariksi; ei yksikään heistä koskaan ollut kohdellut häntä ilman kunnioitusta, ja hänen luoksensa oli pasha aina tullut, kun hänellä oli joku tuttavallinen ilmoitus tehtävänä, jotain neuvoa pyydettävänä, tai jos tunsi itsensä sairaaksi. Oliko hän kärsinyt kaikesta tästä? Tuskin, koska hän muisti yhden ainoan surun elämässään, joka kohtasi hänet silloin kun pieni Sahida, viimeinen hänen kilpailijattaristaan kuoli, uskoen hänelle pienen lapsensa. Niin, pikku Férid, Hamdin nuorin veli, ei ollut hänen oma lapsensa, vaan Sahida paran poika. Kuulin siitä muuten ensi kerran puhuttavan.

Seuraavana päivänä oli Durdanén määrä palata haaremiin siihen jäädäkseen.

Mitä välitinkään tuosta naisesta asioideni ollessa sillä kannalla? Sitäpaitsi Hamdi ei enää rakastanut häntä, hän ei huolinut kenestäkään muusta kuin minusta. Mutta hän tarjosi minulle toivomani verukkeen, johon oli tartuttava, tilaisuuden, jota ei mistään hinnasta saanut laiminlyödä. Peläten kohtauksia ja Hamdin epätoivoa, tein ratkaisevan päätöksen, teeskennellen puolinaista alistumista. Polvillani itkevän äidin edessä pyysin ainoastaan lupaa viettää pari kuukautta Khassim-Pashassa, entisessä tyttöhuoneessani. Tämä lupa minulle myönnettiinkin. Tarvitsin sitä, näin sanoin, rauhoittuakseni; sitten olin palaava.

Ja ennenkuin Hamdi palasi Yldizistä, olin jo poissa.

Siihen aikaan te saavuitte Konstantinopoliin. Noiden kahden kuukauden kuluttua, tahtoi mieheni tietysti jälleen saada minut luokseen: lähetin hänelle sen sanan, ettei hän koskaan saisi minua elävänä, tuota pientä hopeapulloa en enää päästänyt käsistäni, ja syntyi kauhea taistelu siihen päivään asti, jona hänen majesteettinsa sulttani suvaitsi allekirjoittaa sen iraden, joka minut vapautti.

Minun on tunnustaminen, että kärsimystäni kesti vielä muutaman viikon. Vastoin luuloani tuon miehen kuva, hänen suudelmansa, joita olin liiaksi rakastanut ja liiaksi vihannut, vainosivat minua vielä jonkun aikaa edelleen.

Tänään olen vallan levollinen. Olen antanut hänelle anteeksi sen, että hän vähällä oli tehdä minusta liehinaisen: hän ei enää herätä minussa intohimoisia pyyteitä eikä vihaa: kaikki on lopussa. Jäljellä on hiukan häpeää siitä, että luulin löytäneeni rakkauden, sentähden että kaunis poika sulki minut syliinsä. Mutta olen saanut takaisia arvokkaisuuteni ja sieluni, ja sieluni on alkanut uutta elämää.

Vastatkaa nyt minulle, André, jotta tietäisin, ymmärrättekö te minua, vai luuletteko te, kuten niin moni muu, että minä olen pieni haaveellisen kiihoittunut olento, joka tavoittelee mahdotonta.

Djénane.

XXII.

André vastasi Djénanelle, että hänen Hamdinsa suuresti tuntui olevan kaikkien muiden miesten, niin hyvin Länsimaiden kuin Turkinmaan miesten kaltainen, ja että hän, Djénane, oli viehättävä poikkeuksellinen valio-olento. Ja sitten hän teki tuon peräti vähän omintakeisen ja henkevän huomautuksen, ettei mikään riennä niin nopeasti eteenpäin kuin aika; nuo kaksi vuotta hänen oleskeluajastaan Konstantinopolissa olivat jo alkaneet huveta, eivätkä ne enään koskaan palaisi. Heidän tulisi siis molempien käyttää hyväkseen jäljellä olevaa aikaa vaihtaakseen ajatuksia, jotka niin pian olivat raukeavat kuoleman kuiluihin, niin kuin kaikkien muidenkin kuolevaisten olentojen ajatukset.

Sitten hän sai kutsun tulla seuraavana torstaina Stambuliin, lähellä
Sultan-Selimiä olevan umpikujan pohjukassa sijaitsevaan vanhaan taloon.

Sinä päivänä hän kulki varhain aamulla höyryveneessä Bosporia pitkin, ja kesäinen Stambul, joka tuntui siirtyneeltä Arapiaan, oli tukahduttavan kuuma, ja moskeijat hohtivat häikäisevän valkoisina elokuun paahtavassa auringonpaisteessa. Kuka olisi tuona päivänä voinut kuvitella, että tällä kaupungilla saattoi olla niin pitkät talvet, ja niin hitaasti sulavat kinokset? Kadut olivat tavallista autiommat, sillä monet olivat muuttaneet Bosporin rannoille tai Marmarameren saarille, ja Itämaan tuoksut tuntuivat voimakkaammin helteisessä ilmassa.

Odottaessaan määräaikaa hän meni Sultan-Fatihiin ja istuutui tavalliselle paikalleen, puiden siimekseen moskeijan edustalle. Siellä olevat imanit, jotka eivät olleet nähneet häntä pitkiin aikoihin, tervehtivät häntä erittäin ystävällisesti, mutta vaipuivat sen jälkeen takaisin unelmiinsa. Ja "kafedji" kohteli häntä kantavieraana ja toi hänelle rauhoittavan nargile-piipun. Talon kissa, pikku Tekir, joka edellisenä keväänä usein oli pitänyt hänelle seuraa, tuli heti hänen luokseen ja painoi päänsä hänen polvilleen, kerjäten hyväilyä. Vastapäätä olevan moskeijan valkeiden muurien heijastus häikäisi silmiä. Lapset ammensivat vettä kaivosta ja kaatoivat sitä tupakoitsijoiden ympärillä olevalle vanhalle kivitykselle, mutta kuitenkin oli niin kuuma, että puiden oksilla riippuvissa häkeissään olevat peipot ja rastaat vaikenivat ja torkkuivat. Puista varisi kellastuneita lehtiä, ilmoittaen tämän kauniin kesän pikaista loppua.

Sultan-Selimin lähistöön hän saapui kello kahden ajoissa, tukahuttavan helteen painamana ja askelista kajahtava umpikuja oli huolestuttavan autio. Kuparikolkuttimella varustetun oven takana hän näki Mélekin odottamassa, ja hän hymyili kuin hyvä pieni toveri ainakin, joka on iloinen ystävänsä jälleennäkemisestä. Hänen kasvoillaan oli yksinkertainen harso, ja ne saattoi nähdä jotenkin yhtä selvästi kuin europpalaisen suruharson läpi. Yläkerrassa hän tapasi Zeynebin samoin puettuna, ja ensi kerran hän näki hänen ruskeiden silmiensä säteilevän ja kohtasi niiden lempeän ja vakavan katseen. Mutta kuten oli odottanutkin, Djénane edelleenkin esiintyi solakkana mustana haamuna, jonka kasvot olivat täydelleen peitetyt.

Heti kun André oli istuutunut yksinkertaiselle vaalistuneelle divaanille, kysyi Djénane häneltä, hieman omituinen sävy äänessä:

— No, kuinka voi ystävänne Jean Renaud?

— Kiitos kysymästänne, hän voi erinomaisen hyvin, mutta kuinka tiedätte hänen nimensä?

— Haaremeissa tiedetään kaikki. Voin esimerkiksi mainita teille, että olitte eilen päivällisillä rouva Saint-Enogat'in luona, istuitte naisen vieressä, jolla oli vaaleanpunainen puku; myöhemmin te molemmat erositte muusta seurasta ja menitte istumaan puutarhan penkille, missä hän kuutamossa poltti teiltä saamaansa savuketta. Ja niin edespäin… Kaiken, mitä teette, mikä teille tapahtuu, sen me tiedämme… Te vakuutatte siis, että herra Jean Renaud yhä edelleen voi hyvin?

— Totta kai, niin kuin jo sanoin…

— Siinä tapauksessa sinä Mélek olet nähnyt turhaa vaivaa: keinosi eivät tehoa.

André Lhéry sai nyt kuulla, että Mélek joku päivä sitten — enemmän tosissaan kuin pilalla — oli rukoillut ja noitunut aiheuttaakseen Jean Renaudin kuoleman, hän kun oli kuvitellut, että tämän nuoren miehen vaikutus Lhéryhin oli huono, ja että hän ylläpiti hänen epäluuloaan heitä kohtaan.

— Olettepa tahtonut tutustua Itämaan naisiin. Nyt näette, millaisia me olemme. Kun raapii pois ulkokiillon, huomaa, että olemme pikku raakalaisia!

— Mitä Jean Renaud'hon tulee, erehdytte täydellisesti. Päinvastoin tuo miesparka lakkaamatta uneksii teistä! Ja, ilman häntä emme olisi tutustuneet toisiimme. Se oli hän, joka laahasi minut mukaansa ensi yhtymykseemme Pasha-Bagtshéhen, tuona päivänä, jona tuuli niin kovasti, sillä minä olin päättänyt olla sinne lähtemättä…

— Tuo kiltti Jean Renaud! huudahti Mélek. Kuulkaahan, ottakaa hänet mukaanne kauniiseen veneeseenne ensi perjantaina "Suolattomille Vesille". Minä tulen sinne vartavasten, hymyilemään hänelle ohi kulkiessamme…

Synkässä ja hämyisessä haaremissa, jossa tuskin saattoi aavistaa, kuinka loistava suvipäivä vallitsi ulkona, Djénane esiintyi vielä liikkumattomampana ja arvoituksellisempana, kuin edellisellä kerralla. Huomasi, että hänet oli vallannut uudenlainen ujous ja väkinäisyys, hän kun oli liiaksi paljastanut itseään viime pitkissä kirjeissään, ja kun André näki hänet sellaisena, hän hiukan hermostui, jopa kävi taisteluhaluiseksikin.

Sinä päivänä Djénane koetti kohdistaa keskustelun kirjaan:

— Siitä kaiketi tulee romaani?

— Kuinka minä voisin kirjottaa muuta? Mutta tuo romaani ei vielä ole minulla ollenkaan selvillä.

— Sallitteko minun lausua mielipiteeni? Tietysti romaani, jossa tekin vähän esiinnytte.

— Ei toki, kiitos kunniasta.

— Antakaahan minun lähemmin selittää, mitä tarkoitan. Ettehän te siinä puhu ensimäisessä persoonassa, tiedänhän, että ette enää tahdo sitä tehdä. Mutta siinä voisi esiintyä meidän maassamme vieraileva europpalainen, Itämaita ihaileva runoilija, joka näkee teidän silmillänne ja tuntee teidän sielullanne.

— Ja te luulette, ettei minua muka heti tunnettaisi!

— Mitä se haittaisi?… Ettekö salli minun jatkaa? Tuhansien välttämättömien vaarojen uhatessa hän salaa kohtaa yhden meidän turkkilaisista sisaristamme, ja he rakastuvat toisiinsa…

— Entä sitten?

— Sitten hän, kirjailija, matkustaa pois, se on surullista, mutta siinä kaikki…

— Tuollainen juoni olisi jotain aivan uutta minun tuotannossani…

— Anteeksi, se siinä olisi aivan uutta, että heidän välinen rakkaus pysyisi puhtaana ja etteivät he sitä koskaan toisilleen tunnustaisi.

— Ja miten kävisi tuon naisen, hänen matkustettuaan pois?

— Tuon naisen!… Mitä muuta hän voisikaan tehdä kuin kuolla!

Tuon sanan kuolla hän lausui niin syvällä vakaumuksella, että se iski Andréhen kuin salama. Hän joutui siitä niin hämilleen, ettei voinut sanoa sanaakaan vastaukseksi.

Viimein Zeyneb katkaisi hiljaisuuden:

— Mainitsehan, Djénane, se nimi, jota ajattelit tuolle kirjalle. Se tuntui meistä niin kauniilta: Kaiho, joka surmaa… Kuinka, se ei näy teitä miellyttävän?

— Se on koko soma, sanoi André… Minun mielestäni se vaan on…
Kuinka sanoisinkaan… hiukan romantillinen.

— No niin, virkkoi Djénane, sanokaa suoraan, että se on 1830:n tyylinen… tai että se on rokokoota; älkäämme enää puhuko siitä…

— Tuo nimi muistuttaa hiuspaperruksia, huomautti Mélek.

Silloin André älysi äsken pahoittaneensa Djénanen mielen puoleksi ivaamalla hänen pieniä kirjallisia aatteitaan, jotka hän oli hankkinut itselleen aivan omin päin niin suurta vaivaa nähden ja joskus ihmeellisen mielihavainnon tukemana.

Äkkiä Djénane tuntui hänestä niin teeskentelemättömältä ja nuorelta, hän, jonka André ensi näkemältä oli luullut liiasta lukemisesta joutuneen vähän päästään pyörälle! Hän oli kovin pahoillaan siitä, että oli loukannut tuota naista, vaikka lievästikin, ja hän vaihtoi heti äänilajia, käyden vallan lempeäksi, melkein helläksi.

— Ei mitenkään rakas näkymätön pikku ystävättäreni, tuo ehdottamanne nimi ei ollenkaan ole rokokoota, eikä naurettava eikä ansaitse mitään moitetta… Mutta älkäämme siinä mainitko kuolemaa, vai kuinka? Tarvitsen hiukan vaihtelua, sillä olen antanut niin useiden kirjo jeni henkilöistä kuolla; minua voitaisiin lopulta luulla ritari Sini-Parraksi! Ei, pois kuolema tästä kirjasta; sensijaan, jos on mahdollista, nuoruutta ja elämää… Sovittuamme tästä ehdosta, koetan kirjoittaa tuon kirjan sen muotoisena kuin te haluatte, työskentelemme yhdessä, kuin kaksi yksimielistä työtoveria ja hyvää ystävää ainakin, eikö niin?

Ja he erosivat entistään paljoa parempina ystävinä.

XXIII.

Djénane Andrélle.

Syyskuun 16 p. 1904.

Olin kukkien parissa puutarhassa, tunsin itseni niin yksinäiseksi, ja kyllästyin yksinäisyyteeni. Yöllä oli raivonnut rajuilma, joka oli runnellut ruusupensaita. Maassa oli paksulta ruusuja. Astuessani näiden vielä tuoreiden terälehtien yli, tuntui, kuin olisin polkenut unelmia.

Tässä Bosporin rannalla olevassa puutarhassa olen tultuani tänne Karadjiamirista viettänyt kesäni, pienestä ja nuoresta tytöstä alkaen, yhdessä ystävättärienne Zeynebin ja Mélekin seurassa. Noina elämämme nuorimpina aikoina emme suinkaan olleet onnettomia. Kaikki hymyili meille. Kaikki meidän ympärillämme nauttivat tuosta heittopuolisesta onnesta, joka tyytyy nykyhetken rauhaan, tulevan hetken turvallisuuteen. Emme koskaan olleet nähneet sydänten vuotavan verta. Ja päivämme, jotka soluivat edelleen hiljalleen ja hitaasti opiskelumme ja pikku huviemme välillä, tuudittivat meidät puolihorroksiin, tuollaiseen velttoudentilaan, jonka kuumat kesämme aina synnyttävät. Emme koskaan tulleet ajatelleeksi, että me voisimme antaa aihetta surkutteluun. Ulkomaalaiset opettajattaremme olivat paljon kärsineet kotimaassaan. He viihtyivät hyvin meillä; levollisuus täällä oli heistä kuin tyven satamassa myrskyn jälkeen. Ja kun joskus puhuimme heille epämääräisistä unelmistamme ja haaveilevista pyyteistämme: elää europpalaisnaisten tavoin, matkustaa, nähdä maailmaa, silloin he vastasivat ylistämällä sitä tyyneyttä ja rauhaa, joka meitä ympäröi. Koko lapsuutemme aikana emme kuulleet puhuttavan muusta kuin siitä, miten turvallista ja suloisia turkkilaisen naisen elämä on. Eipä siis mikään ulkopuolellamme tuottanut meille kärsimystä. Kärsimys tuli sisältä, omasta itsestämme. Levottomuus ja tyydyttämätön kaiho syntyi omassa sydämessämme, ja minun elämäni murhenäytelmä alkoi varsinaisesti hääpäivänäni, jona kannoin päässäni hopeasäikeistä morsiushuntuani.

Muistatteko, André, ensi kohtaamisemme tuolla metsäpolulla tuona myrskyisänä päivänä, saatoitteko silloin kuvitella, että teistä niin pian oli tuleva meille hyvin rakas ystävä? Ja tunnen, että tekin alatte kiintyä noihin pieniin turkkilaisnaisiin, vaikka he jo ovat menettäneet salaperäisyyden viehätyksen. Jotain sanomattoman suloista on painunut mieleeni viime kohtaamisemme jälkeen, siitä: hetkestä alkaen, jona katseenne ja äänenne muuttuivat, kun pelkäsitte, että olitte loukannut minua. Silloin huomasin, että te olette hyväsydäminen, ja että tahdotte olla uskottuni, samalla kuin olette ystäväni. Kuinka suuri helpotus olisi minulle, jos saisin sanoa teille, joka minua ymmärrätte, niin paljon, mikä painaa mieltäni ja mitä ei kukaan ole kuullut, niin monia kohtalooni liittyviä seikkoja, jotka saattavat minut suunniltani; te, joka olette mies ja joka tiedätte, voisitte ehkä selittää minulle kaiken tuon.

Vallan lähellä tuossa kirjoituspöydälläni on teidän kuvanne, joka katselee minua kirkkaine silmineen. Tiedän, että itse ette ole kaukana, vastakkaisella rannalla; ainoastaan kaistale Bosporia erottaa meidät toisistamme, ja mikä etäisyys kuitenkin aina meidän molempien välillä, mitkä vaikeuksien kuilut ja mikä alituinen epävarmuus, tokko enää koskaan näemme toisiamme! Kaikesta tästä huolimatta tahtoisin teidän lähdettyänne pois maastamme, olla jotain enempää kuin epämääräinen utukuva teidän mielessänne: tahtoisin, että muistelisitte minua todellisuusolentona, vaikkakin surullisena.

Tiedättekö mikä äsken muistui mieleeni, kun poljin jaloillani noita ruusuja? Samanlainen tuhonteko tuon saman puutarhan lehtokujilla kolmatta vuolta sitten. Mutta sillä kertaa ei kesätuuli ollut tuhooja, vaan syksy. Lokakuu oli kellastanut puiden lehdet, oli kylmä ilma, ja meidän oli määrä seuraavana päivänä palata kaupunkiin, Khassim-Pashaan. Kaikki tavarat oli suljettu matkalaukkuihin, koko talo oli mullin mallin. Olimme tulleet hyvästelemään puutarhaa ja poimimaan viimeiset kukat. Vinha tuuli ulvoi oksien lomissa. Vanha Irfané, yksi orjattaristamme, joka osaa ennustaa kahviporosta, väitti että tuo päivä soveltui kohtalomme ennustamiseen. Hän tuli siis tarjoamaan meille kahvia, joka meidän tuli juoda; — tämä tapahtui puutarhan perimmässä sopukassa, kummun suojaamassa kulmassa — ja näen vielä hengissä miten hän istui siinä jalkojemme juuressa, keskellä lakastuneita lehtiä, levottomana siitä, mitä oli näkevä. Zeynebin ja Mélekin kuppien pohjalla hän näki pelkkiä huvituksia ja lahjoja: olivathan he vielä niin nuoria. Mutta hän pudisti päätään tarkastaessaan minun kuppiani: "Voi, rakkaus tulee, hän sanoi, mutta se on petollinen. Et pitkään aikaan palaa Bosporin rannalle, ja kun viimein palaat, on onnesi kukka kuihtunut. Oi sinä poloinen, poloinen! Sinun kohtalosi ei sisällä muuta kuin rakkauden ja kuoleman." Ja vasta tänä kesänä palasin sinne ensi kerran onnettoman avioni jälkeen. Mutta onko todella onneni kukka kuihtunut kun en koskaan ole kokenut onnea? Ei suinkaan, vai mitä arvelette? Mutta hänen ennustuksensa ei koskaan ole tehnyt minuun niin syvää vaikutusta kuin tänään; "sinun kohtalosi ei sisällä muuta kuin rakkauden ja kuoleman."

XXIV.

He tapasivat toisensa usein tämän ihanan kesän loppupuolella. Joka viikko ainakin kerran heidän veneensä sivuuttivat toisensa "Suolattomilla Vesillä" Aasian puolella. Zeyneb ja Mélek, joiden kasvoja hiukan näki hunnun alta, hymyilivät tuskin huomattavasti mustan harson takaa, Stambulissakin he kohtasivat toisensa tuon kelpo imettäjän talossa. He olivat vapaammat Bosporin rannalla kuin isoissa talviasunnoissaan Khassim-Pashassa, ja keksivät lukemattomia verukkeita lähteäkseen kaupunkiin ja lähettääkseen orjansa asioille matkan varrella. Tosin jokainen kohtaaminen vaati kutomaan uuden uskaliaisuuden ja oveluuden verkon, joka aina oli ratkeamaisillaan ja muuttamaisillaan viattoman seikkailun murhenäytelmäksi, mutta kaikki päättyi kuitenkin sitten ihmeteltävän hyvin. Ja menestys teki heidät varmemmiksi ja sai heidät keksimään vielä uskaliaampia yrityksiä. "Voitte kertoa tämän kelle tahansa Konstantinopolissa — näin he leikkisästi hänelle huomauttivat — ei kukaan kuitenkaan teitä uskoisi."

Heidän istuessaan keskustellen kuin vanhat ystävät ainakin tuossa pienessä Stambulin talossa, Zeyneb ja Mélek joskus nostivat harsojaan, paljastaen koko soikeat kasvonsa; ainoastaan hiukset olivat mustan hunnun peitossa, ja he näyttivät hienoilta nuorilta nunnilta. Djénane yksin oli järkähtämätön; hänen piirteitään ei ollenkaan voinut erottaa, ne kun olivat yhtä synkän verhon peittämät kuin ensi päivänä, ja André ei rohjennut sitä huomauttaa, hän kun pelkäsi ratkaisevaa vastausta, joka riistäisi häneltä kaiken toivon koskaan saada nähdä hänen silmiään.

Joskus hän heidän suostumuksellaan uskalsi lähteä kuuntelemaan heidän soittoaan ja lauluaan jonakin tuollaisena pettävänä iltana Bosporilla, kun ei liiku tuulenhenkäystä, joka on lämmin ja lumoava, mutta joka jäätää vaatteiden läpi tunkevalla kylmällä kasteellaan. Melkein joka päivä kesällä puhaltaa raju Mustaltamereltä tuleva tuuli tässä salmessa, nostaen vaahtopääaaltoja; mutta tämä tuuli asettuu aina auringonlaskun aikana, vallan kuin jos sulku äkkiä tukittaisiin. Hämärän laskeutuessa eivät rantapuiden latvat enää huoju, kaikki asettuu ja tyyntyy, merenpinta tasoittuu peiliksi, johon kuvastuvat tähdet, kuu ja tuhannet talojen ja palatsien valot. Itämaalainen raukeus laskeutuu pimeän tullen yli Europan ja Aasian rannikon, jotka katselevat toisiaan, ja näiden seutujen alituinen kosteus käärii kaiken usvaverhoon, joka yhdistää ja suurentaa sekä läheiset että etäiset esineet, vuoret, metsät, moskeijat, turkkilaiset ja kreikkalaiset kylät, pienet aasialaiset lahdelmat, jotka ovat hiljaisemmat kuin europanpuoleiset, ja jotka joka ilta näyttävät jähmettyvän ehdottomaan rauhaansa.

Terapian, Andrén asumapaikan, ja hänen kolmen ystävättärensä "jalin" välillä oli lähes puolen tunnin soutumatka.

Ensi kerran hän oli istuutunut kaikiinsa, ja nyt kuten aina oli suuri nautinto soudella tässä veneessä yöllä, liukua eteenpäin melkein koskettaen vedenpintaa, melkein pitkäkseen ojentautuneena tuolle vaaleansiniselle ja hopeanhohteiselle peilille, joksi tyyntynyt vesitaso oli muuttunut. Mikäli eteni europpalaisesta rannasta, sekin muuttui salaperäiseksi ja rauhalliseksi. Kaikki rannalla tuikkivat valot piirsivät Bosporin pintaan lukemattomia loistavia juovia, jotka näyttivät uppoavan syvyyteen. Taivasalle järjestettyjen pienten kahviloiden itämaalainen soitto ja laulajien omituiset sävelet seurasivat häntä vedenpinnan kaiun kantamina ja kaunistamina. Terapiankin kauheita orkestereita, jotka lieventyivät etäisyydessä ja tuona himoavana yönä, hän kuunteli melkein mielikseen. Ja vastapäätä oli tuo hekkumalliseen lepoon vaipunut aasialainen rannikko, jota kohti hän suuntasi veneensä; sen uhkuvan rehevä kasvullisuus, sen metsäiset kukkulat muodostivat tummia ryhmiä, jotka näyttivät suunnattoman suurilta yläpuolella kuvaansa, joka heijastui ylösalaisin veteen. Sieltä tuikkivat tulet olivat heikommat ja harvemmat, ja näkyivät ristikkoikkunoista, joiden takana aavisti olevan naisia, jotka eivät saaneet näyttäytyä.

Sillä kertaa André, kulkien kaik-veneessä, ei uskaltanut pysähtyä ystävättäriensä valaistujen ikkunoiden kohdalle, vaan käski soutaa eteenpäin. Hänen soutajiensa pukujen kulukirjaukset loistivat liiaksi kuutamossa ja olisivat voineet herättää jonkun rannalla vahtivan neekerin epäluulon; sitäpaitsi hänen soutajansa olivat turkkilaisia, ja huolimalta uskollisuudestaan he olisivat voineet paheksumisesta ilmiantaa hänet, jos olisivat vainunneet vähintäkin yhteyttä europpalaisen isäntänsä ja tuon haaremin naisten välillä.

Seuraavina iltoina hän palasi sinne tuollaisessa yksinkertaisessa kalastajaveneessä, joita joka yö tuhansittain leviää yli Bosporin. Silloin hän saattoi pysähtyä pitkäksi aikaa, muka häärien verkkojen laskemisessa; hän kuuli Zeynebin laulavan Mélekin tai Djénanen säestämänä pianolla; hän tunsi hyvin hänen nuorekkaan lämminsointuisen äänensä. Tuo ääni oli kaunis ja luontevasti kehitetty varsinkin alaäänistössä. Silloin tällöin se katkesi, mikä teki sen vielä vaikuttavammaksi, se kun ennusti laulajattaren pikaista kuolemaa.

Syyskuun keskivaiheilla he uskalsivat tehdä jotain vallan tavatonta: he nousivat yhdessä kukkulan rinnettä, joka oli vallan punaisenaan kanervikkoa, ja kävelivät metsässä. Tämä kävi esteettömästä päinsä Beikoksen yläpuolella olevassa paikassa, joka on vastapäätä Terapiaa, ja jonne Andrén oli tapana lähteä joka ilta auringonlaskun ajaksi. Sanomattoman ihana oli tämä Beikos, josta myöhemmin tuli heidän rakkain ja häiriintymättömin yhtymäpaikkansa. Kun saapuu Terapiasta, missä vallitsee typerän vilkas seuraelämä, siirtyy täydelliseen vastakohtaan: näiden kookkaiden puiden varjokkaaseen hiljaisuuteen, mietiskelyä herättävään menneisajan rauhaan. Ensin saapuu pienelle maihinnousupaikalle, joka on rakennettu vanhoista valkoisista kivilaatoista, ja kohta senjälkeen paratiisimaiselle tasangolle, nelisatavuotisten plataanien siimekseen, jotka eivät enää näytä olevan meidän ilmanalamme tuotteita, vaan jotka aikojen kuluessa ovat käyneet intialaisen baobab tai banina puiden näköisiksi. Se on vallan tasaista maata, jota syksyisin peittää paljoa hienompi nurmi kuin konsanaan meidän huolellisimmin hoidetuissa puistoissamme; se on tasanko, joka erityisesti soveltuu kävelyihin ja hillittyyn alakuloisuuteen; se on juuri sopivan laajakin — noin puolen peninkulman pituinen — niin että se vaikuttaa kodikkaalta, silti tuntumatta umpinaiselta, ja sen ympärillä kohoaa yksinäisiä metsäisiä kumpuja. Viehättyneinä sen harvinaiseen luonnonkauneuteen ovat turkkilaiset antaneet sille nimen "Valtaherran-Laakso". Ei aavista, että Bospori ja sen häiritsevä hyörinä on niin lähellä; kummut peittävät kaiken. Siellä on eristettynä muusta maailmasta, muuta ääntä ei kuule kuin iltaisin paimenten ruokopillien vihellyksiä, kun he kokoovat vuohiansa lähistön vuorilta. Majesteetilliset plataanit, joiden maanpinnalla levinneet juuret kiemurtelevat kuin suunnattoman suuret käärmeet, muodostavat tämän tasangon alkupäässä pyhän uhrilehdon tapaisen ryhmän, mutta kauempana niitä on harvemmassa ja ne muodostuvat lehtokujiksi, jättäen aukeiksi ne laajat nurmikentät, joilla valkeahuntuiset turkkilaisnaiset iltaisin hitaasti kävelevät. Tässä Valtaherran-Laaksossa virtaa viileä puro, jossa elää kilpikonnia ja jonka poikki on rakennettu pieniä puusiltoja. Sen rannalle, vanhojen puiden varjoon on pystytetty majoja, joissa kesällä maksusta tarjotaan turkkilaista kahvia; sinne asettuvat miehet polttamaan nargiletansa, varsinkin perjantaisin, ja samalla he katselevat verhottuja naisia, jotka matkan päässä haaveisiin vaipuneina kävelevät niityllä. He astuvat ryhmittäin, joihin kuuluu kolme, neljä tai kymmenen henkeä, kukin ryhmä erillä toisista, likimainkaan täyttämättä tätä avaraa ruohokenttää. Heillä on yhdenväriset, yhdestä vaatekappaleesta leikatut puvut — usein vaaleanpunaista tai sinisiä, kultakuteista Damaskuksen silkkiä — järjestettyinä muinaisaikaisiin laskoksiin, ja kaikilla on valkoista musliinia kääritty pään ympärille. Hämärän laskeutuessa saavat nämä puvut tuossa omituisessa ympäristössä, sekä kävelijättärien liikkeiden levollisuus katselijan ajattelemaan tarumaisia kertomuksia autuaiden varjoista, jotka vaeltavat Elysiumin kentillä…

André kävi ahkeraan Valtaherran-Laaksossa; hän oleskeli siellä melkein joka päivä, vaikka hän nimellisesti asui Terapiassa.

Sovittuun aikaan hän oli noussut maihin baobab-plataanien kohdalla seuranaan Jean Renaud, joka taas oli saanut toimekseen toimia tähystelijänä, mikä tehtävä häntä yhä edelleen suuresti huvitti. Turkkilaiset palvelijansa, joita oli mahdoton käyttää tämänlaiseen tehtävään, hän oli jättänyt europpalaiselle rannalle, ottaen mukaansa ainoastaan erään uskollisen ranskalaisen palvelijan, joka isäntänsä tarpeisiin kuten tavallisesti, kuljetti mukanaan matkalaukussa feziä. Siitäperin kuin André oli yhtynyt tähän uuteen salaiseen seikkailuun, hän oli ottanut tavakseen muuttaa päähinettä, mikä siihenasti oli torjunut vaaran; tuo muutos tapahtui missä tahansa, ajurin vaunuissa, veneessä jopa keskellä yksinäistä katua.

Hän näki kolmen ystävättärensä saapuvan talika-vaunuissa, astuvan niistä alas; ja vallan kuin olisivat olleet tavallisella kävelyllä he alkoivat astua niityn poikki, joka jo paikoittain välkkyi punasinervänä syksyisen myrkkyliljan kukista. Zeyneb ja Mélek olivat pukeutuneet ohueeseen jeldirméhen, jota on lupa käyttää maalla, ja päässä heillä oli valkoinen harsohuntu, joka jätti silmät paljaiksi; Djénanella yksin oli yllään kaupunkilaisnaisen musta tsharshaf, hän kun edelleen tahtoi olla kasvoiltaan täydelleen näkymätön.

Heidän poikettuansa vuorelle kohoavalle polulle, josta edeltäpäin oli sovittu, André yhtyi heihin ja esitti Jean Renaud'n, johon he olivat halunneet tutustua pyytääkseen anteeksi että olivat toivoneet hänen kuolemaansa ja joka lähetettiin kulkemaan edellä tähystelijänä. Tuona ihanana iltana he astuivat iloisina edelleen polkua, kastanjapuiden ja tammien välissä. Ruohisto yltympäri oli täynnä purtojuuren kukkia. Pian he saapuivat kanervikoille, ja maa puiden alla oli niistä ihan punainen. Sitten näköala vähitellen laajeni. Bosporin aasianpuoleisella rannalla oli laajalti metsiä: silmänkantamattomiin levisi kukkuloilla ja vuorilla tuo alkuperäisen rehevä vihreä verho, joka vielä turvaa rosvoja ja karhuja. Sitten levisi äkkiä heidän jalkojensa juurella äärettömänä Mustameri. Sen sini oli vaaleampi ja pohjoisempaan ilmanalaan vivahtavampi kuin läheisen Marmarameren, ja tuona päivänä se näytti loppukesän auringon paisteessa tyyneltä ja miettiväiseltä, ikäänkuin se olisi tuuminut tulevan talven raivoa ja rymyä, joka kerta kuin Venäjältä alkoi puhaltaa hirvittävä tuuli.

Heidän kävelynsä päämääränä oli vanha puu-moskeija, yksinäinen toivioretki-paikka korkealla yläpuolella tuota myrskyisää merta, alttiina pohjatuulelle. Siellä oli rappeutuneessa talossa vaatimaton pieni kahvila, jonka isäntä oli valkeatukkainen vanhus. He istuutuivat oven edustalle katsellen alhaalla leviävää vaaleansinistä vesitasoa. Harvat puut, lehdet tuulen repiminä, olivat kaikki samojen myrskyjen alituisesta painosta samanne päin kumarassa. Ilma oli viileä ja puhdas.

He eivät puhuneet kirjasta eivätkä mistään erityisestä seikasta. Sinä päivänä ainoastaan Zeyneb oli hiukan vakava: Djénane ja Mélek olivat hurmaantuneet tästä salaisesta kävelyretkestä ja vaipuivat hartaina katselemaan tätä vuorten ja kallioiden jylhää komeutta, jotka heidän jalkojensa juuressa laskeutuivat vedenpintaan asti.

Saadakseen olla täällä yksin Andrén seurassa, oli noiden pienten kapinallisten naisten täytynyt jättää matkan varrella oleviin kyliin kaksi neekeriä ja yhtä monta neekerinaista, jotka olivat lahjotut vaikenemaan; mutta nämä uhkarohkeat yritykset, jotka siihenasti aina olivat, onnistuneet, eivät enää heitä ollenkaan huolestuttaneet. ja valkopartainen ukko, joka siinä ulkoilmassa, synkkä Mustameri näkyvissä, tarjosi heille kahvia vanhoissa sinisissä kupeissa, ei voinut muuta ajatella, kuin että hänen edessään oli todellinen bei, joka oli pyhiinvaellusmatkalla haareminaistensa seurassa.

Sillävälin alkoi ilma tuntua hyvin viileältä, laaksossa vallinneen kuumuuden jälkeen, ja Zeyneb sai vähäisen yskänkohtauksen, jonka hän koetti tukahuttaa, mutta joka ilmaisi samaa kuin kauniin äänensä katkeaminen hänen laulaessaan. Kahden toisen ystävättären katseesta huomasi että tuo jo oli vanha levottomuuden aihe; he tahtoivat koota tiheämmälle puvun poimut tuolla hennolla povella, mutta sairas, tai ainoastaan sairauden uhanalainen, kohautti olkapäitään ja sanoi ylen tyynenä ja välinpitämättömänä:

— Älkää vaivautuko. Hyvä Jumala, sehän on lopen mitätön seikka!

Zeyneb oli ainoa tuosta kolmikosta, jota André luuli hieman tuntevansa: hän oli havahtunut kaksinaisessa merkityksessä, pettyneenä elämän suhteen hän ei enää toivonut mitään; ei enää odottanut mitään, mutta alistumisessaan hän oli muuttumattoman lempeä; hän oli olento, joka uhkui väsymystä ja hellyyttä, hänen sielunsa oli juuri sellainen, joksi sitä kuvastivat hänen säännöllisen piirteiset viehättävät kasvonsa ja hänen epätoivoisina hymyilevät silmänsä. Mélek sitävastoin, joka kuitenkin tuntui hyväsydämiseltä, oli alati joko ylenmäärin oikullinen ja kiivas, tai lapsellinen ja valmis nauramaan kaikelle, ilkkumaan kaikkea. Djénane taas, joka oli heistä kolmesta hienoin luonne, pysyi yhä edelleen salaperäisenä ainaisen mustan huntunsa alla, ollen arvoituksellinen, ja ymmällään paljosta lukemisestaan. Senohella hänen tuulensa vaihtelivat, hän oli samalla nöyrä ja ylpeä, joskus hämmästyttävän täynnä luottamusta, ja seuraavassa tuokiossa tutkimaton, ikäänkuin ylipääsemättömän muurin ympäröimä.

— En voi selittää — näin ajatteli André — mitä hän minusta tahtoo enkä miksi hän jo on käynyt minulle rakkaaksi; joskus tuntuu siltä, kuin olisi meillä jotain yhteisiä muistoja joiltakin himmeiltä menneiltä ajoilta… En ala ymmärtää häntä ennen sitä päivää, jona vihdoinkin saan nähdä hänen silmänsä; mutta pelkään, ettei hän koskaan näytä niitä.

Heidän oli hyvissä ajoin lähteminen alas Beikoksen tasangolle ehtiäkseen koota orjansa ja saapua kotia ennen yön tuloa. He syventyivät siis jälleen metsäpoluille, ja ystävättäret tahtoivat kukin Andrén kädestä kanervaoksan, joista vuori oli ruusunpunaisenaan. Lapsellisen uhmailevina he aikoivat kiinnittää ne puseroihinsa illalla, aterioidessaan isovanhempiensa ja muutamien ankaroiden vanhojen setiensä seurassa.

Heidän saavuttuaan alas tasangolle, André varovaisuudesta erosi heistä, mutta seurasi heitä katseineen, astuen matkan päässä heidän jäljessään. Sinä päivänä oli vaan vähän väkeä Valtaherran-Laaksossa, missä aurinko jo levitti tummenevaa iltavalaistustaan: ainoastaan etäällä näki muutamia valkohuntuisia naisia hajaryhminä istumassa nurmikolla. Nuo kolme pientä huimapäätä astuivat sulavin, hitain liikkein, Zeyneb ja Mélek niin vaaleavärisissä silkkipuvuissa, että ne näyttivät melkein valkoiselta, kävellen molemmin puolin ainaisesti surupukuista Djénanea; heidän laahuksensa hiipaisivat lyhyttä hienoa nurmea, kosketellen säälimättä myrkkyliljan punasinerviä kukkia ja lakaisten plataanien jo varisseita keltaisia lehtiä. He olivat todella kolmen Elysiumin varjon kaltaisia, kulkien poikki ijäisen levon laakson: ja surupukuinen, keskellä astuva, oli epäilemättä varjo, joka ei vielä ollut löytänyt lohdutusta maallisen rakkauden saavuttamattomuudesta…

He katosivat hänen näkyvistään saavuttuaan isojen plataanien siimekseen, suljetun tasangon toisessa päässä olevaan pyhään lehtoon. Kumpujen taakse laskeva aurinko katosi hitaasti tästä eedenistä; taivas muuttui kuultavan vihreäksi kuin kauneina kesäiltoina, ja pienet kapeat pilven juovat vivahtivat punakellerviin liekkeihin. Toiset autuaat varjot, jotka kauan olivat istuneet sinne tänne ryhmittyneinä kukkaskirjavalle niitylle, nousivat nyt kaikki ja alkoivat poistua, mutta hyvin hitaasti, niinkuin varjojen sopii. Etäällä alkoivat paimenet soittaa vanhanaikuisia sävelmiään houkutellakseen vuohensa kotia. Ja ennen pitkää tämä seutu kävi äärettömän yksinäiseksi noiden suurten metsien juurella, tähtitaivaan tuikkiessa.

Vastenmielisesti André palasi Bosporille, joka näytti hopeanhohteiselta vaaleanpunaiseen vivahtavalta kankaalta rannan jättiläisplataanien mustien varjokuvien lomitse. Hän sanoi soutajilleen, ettei heidän tarvinnut kiiruhtaa: hän lähestyi jotenkin välinpitämättömänä Europan rantaa ja Terapiaa, missä isot hotellit sytyttivät sähkövalonsa, ja kolmannen luokan orkesterit iltakonserttia varten sekavasti virittivät soittimiaan.

XXV.

Seuraavana päivänä saapuivat Andrélle nämä kirjeet:

Syyskuun 18 p. 1904.

Ystävä hyvä, huomautanpa teille aihetta, jota teidän pitäisi käsitellä ja joka parhaiten kuvaisi haaremia koko kirjassanne. Se on tyhjyyden tunne, joka johtuu elämäämme siitä, että meidän on pakko puhua ainoastaan naisten kanssa, että meillä ei ole muita uskottuja kuin naisia, että seurustelemme yksinomaan onnettomuustovereidemme kanssa? Entä ystävättäremme? Mutta, hyvä Jumala, he ovat yhtä heikot ja väsyneet kuin me itse. Heikkous tai oikeammin heikkoudet täten yhtyneinä haaremeissamme masentavat sielua, ne kärsivät kaksinkertaisesti tilastaan ja kaihoavat jotain voimakasta. Oi, jotain henkilöä, jonka kanssa nämä unhotetut, nöyryytetyt olentoparat voisivat puhua, vaihtaa ajatuksiaan, jotka enimmäkseen ovat ujoja ja viattomia! Tarvitsemme niin kipeästi miehistä ystävää, lujaa miehenkättä, joka meitä tukisi ja joka olisi kyllin voimakas meitä nostamaan, jos olisimme lähellä lankeemusta. Emme isää, aviopuolisoa, veljeä, vaan ystävää, henkilöä, jonka ylemmyyden tunnustaisimme samalla ankaraa, hyvää, hellää ja vakavaa, ja joka rakastaisi meitä etupäässä suojelevana ystävänä… Teidän maailmassannehan on sellaisia miehiä, eikö totta?

Zeyneb.

Täydelleen tyhjä olemassaolo! Oivallatteko, kuinka kauhea se on? Sielu parkoja, joille on kasvaneet siivet ja joita pidetään vangittuina; sydämiä, jotka pursuavat nuoruutta, mutta joilta toiminta on kielletty, jotka eivät voi tehdä mitään, eivät edes hyvää ja jotka riutuvat ja kuluvat toteutumattomissa unelmissaan. Voitteko kuvitella, kuinka synkkiä päiviä viettäisivät teidän kolme ystävätärtänne, jos te ette olisi tullut, ne olisivat kuluneet kaikki samanlaisina, vanhojen setien ja vanhojen naisten valppaan holhouksen alaisena, joiden mykän paheksumisen painon he alati tuntevat.

Avioni murhenäytelmästä, jonka teille olen kertonut, on jäänyt sydämeni pohjalle viha rakkautta kohtaan, ainakin rakkautta kohtaan, sellaisena kuin sitä meillä käsitetään, sen tuottamien ilojen epäileminen, ja katoamaton katkeruus huulilleni. Mutta tiesin kuitenkin jo silloin, että rakkaus, joka niin suuresti oli minut pettänyt, oli toisenlainen Länsimailla, ja aloin intohimoisesti tutkia sitä eri maiden kirjallisuudessa ja historiassa. Ja kuten olin aavistanut, huomasin sen mielettömien mutta myös mitä ylevimpien tekojen aiheuttajaksi. Sen huomasin piilevän kaikessa, mikä on huonoa maailmassa, mutta myös kaikessa, mikä on hyvää ja ylevää… ja suruni tuli katkerammaksi, mikäli aloin käsittää latinalaisen naisen säteilevän tilan. Oi, kuinka hän on onnellinen teidän maissanne, tuo olento, jonka edestä vuosisatojen kuluessa on ajateltu, taisteltu ja kärsitty, joka vapaasti saattaa rakastaa ja valita, ja joka antautuakseen toisen omaksi on oikeutettu vaatimaan, että hänet ansaitaan. Oi, mikä paikka hänellä onkaan ollut ja on teidän elämässänne ja kuinka epäämätön hänen valtijattaren-asemansa kautta vuosisatojen!

Meissä mahomettilaisnaisissa sitävastoin kaikki vielä uinailee. Tietoisuus omasta itsestämme, arvostamme, on tuskin vielä herännyt, ja ympärillämme ollaan oltu tahallisesti välinpitämättömiä jopa syvästi ylenkatseellisia alkaneeseen kehitykseen nähden.

Eikö siis yksikään ääni kohoa julistamaan noille oikeastaan hyville, joskus hellillekin miehille, isillemme, puolisollemme ja veljillemme heidän sokeuttaan? Täytyykö siis turkkilaisnaisen ainaisesti maailman silmissä olla orjatar, joka ostetaan kauneutensa vuoksi, tai tuo veltto ja liialla ihomaalilla sivelty flanum, joka polttaa savukkeita ja elää alinomaisessa hekkuman huumauksessa.

Mutta te tulitte, ja muun te tiedätte. Kaikki kolme olemme valmiit palvelemaan teitä uskollisina sihteereinä, ja lisäksi monet muut sisaristamme, jos meidän voimamme eivät riitä. Tahdomme lainata teille meidän silmämme, sydämemme, tarjota koko sielumme teidän palvelukseenne…

Voimme ehkä tavata toisemme vielä pari kertaa täällä Bosporilla, ennenkuin on aika palata kaupunkiin. Meillä on niin monta luotettavaa ystävää koko tällä puolella, ja he ovat aina valmiit todistamaan meidän olleen luvallisilla teillä.

Muita pelkään… en teidän ystävyyttänne, sillä onhan sitä, niinkuin olette vakuuttanut, mahdoton epäillä… Ei, pelkään surua… sitten, kun olette lähtenyt pois.

Hyvästi André, ystävämme, minun ystäväni. Suosikoon teitä onni!

Djénane.

Tätä Djénane varmaankaan ei ole teille kertonut. Se vaaleanpunaisiin puettu nainen, joka poltti teidän savukkeitanne tuona iltana Saint-Enogut'n perheen kemuissa — sanokaamme että hänen nimensä on esim. rouva Durmont — tuli meitä tänään tervehtimään ja viipyi meillä iltapäivän, vetäen verukkeeksi tahtovansa laulaa Zeynebin kanssa Griegin duettoja. Mutta hän puhui niin paljon teistä, ja lisäksi niin innokkaasti, että eräs nuori venakko, joka niinikään oli meillä, siitä oli kovin ihmeissään. Pelästyimme ajatellessamme, että hän aavisti jotain ja tahtoi houkutella meidät ansaan; silloin aloimme me pahasti moittia teitä, purren huulta hillitäksemme nauruamme, ja hän antoi vetää itseään nenästä ja puolusti teitä rajusti. Saattaa sanoa, että hänen käyntinsä tarkoitus oli tiedustella, mikä on meidän mielipiteemme teistä. Mikä onnellinen kuolevainen te olettekaan!

Olemme juuri tuumineet ja päättäneet toteuttaa useita viehättäviä tapoja jälleen tavata teidät. Osaako palvelijanne, jota sanotte niin luotettavaksi, ajaa?

Jos panemme hänen päähänsä fezin ja käytämme häntä ajurina, voisimme lähteä yhdessä ajelemaan katetuissa vaunuissa. Mutta kaikesta tästä on neuvoteltava suullisesti ensi kerralla, kun tapaamme.

Kolme ystävätärtänne lähettää teille mitä parhaat ja hellimmät terveisensä.

Mélek.

Älkää suinkaan jääkö tulematta "Suolattomille Vesille" huomenna; mekin koetamme lähteä sinne. Soutakaa kuten ennenkin aasianpuoleista rantaa pitkin meidän ikkunoidemme ohi. Jos näette valkoisen nenäliinan nipukan pistävän esiin ikkunaristikosta, se tietää, että tulemme teitä tapaamaan. Jos nenäliina on sininen, se merkitsee: "Tapaturma, ystävättäret ovat teljetyt vankilaansa."

M…

Vuodenajan loppuun asti he siis ääneti ja salaa kohtasivat toisensa Aasian Suolattomilla Vesillä. Joka perjantai, kun oli kaunis ilma — jopa joka keskiviikkokin, joka niinikään on huviretkipäivä tuolla viehättävällä varjokkaalla joella — Andrén vene moneen kertaan souti kolmen ystävättären veneen ohi, mutta ei vähäisinkään päännyökkäys ilmaissut heidän likeistä tuttavuuttaan niille sadoille naissilmille, jotka valkomusliinisen huntunsa aukosta tähystelivät heitä rannalla. Jos tarjoutui edullinen tilaisuus, he uskalsivat hymyillä mustan harson takana. Mutta Djénane oli tapansa mukaan verhonnut kasvonsa kolmikertaisiin harsoihin, jotka olivat yhtä läpinäkymättömät kuin naamari. Muissa veneissä istuvat naiset tosin hiukan sitä ihmettelivät, mutta ei kukaan rohjennut ajatella pahaa, olihan tämä paikka perin sopimaton rikollisiin yrityksiin. Ja ne jotka tunsivat hänet soutajien puvuista, sanoivat ainoastaan vallan hyvänsävyisästi: "Tuo pikku Djénane Tewfik-Pasha on aina ollut eriskummainen."

XXVI.

Djénane Andrélle:

Syyskuun 28 p. 1904.

Kuinka hauska uusi tunne se tietoisuus, että meillä Suolattomilla Vesillä liikkujoiden joukossa on ystävä, se tietoisuus, että noiden muukalaisten joukossa, jotka ainaisesti pysyvät meille tuntemattomina ja jotka puolestaan pitävät meitä tutkimattomina, eriskummaisina pikku eläiminä, että noiden muukalaisten joukossa ehkä katse etsii meitä — erikoisesti, meitä, eikä toisia, jotka ovat samalla tavoin verhottuja, että muudan mies kenties kohdistaa meihin kiintymystä ja myötätuntoisuutta uhkuvan ajatuksen! Kun veneemme lähestyivät toisiaan, ette te nähnyt paksun hunnun peittämiä kasvojani, mutta olin kuitenkin siinä lähellä teitä onnellisena näkymättömyyteni vuoksi ja katselin hymyillen silmiänne, jotka katsoivat suoraan minuun.

Onkohan se sentähden, että te olitte niin hyvä ja teeskentelemätön, niin täydelleen ystävä, juuri sellainen, jota olen toivonut, tuona päivänä ylhäisellä Mustanmeren rannalla, vaikka silloin vaihdettiin niin vähän sanoja? Senkö tähden, että vihdoinkin, huolimatta kirjeidenne harvasanaisuudesta, olen huomannut hiukan oikeata ja myötätuntoista kiintymystä? Sitä en tiedä, mutta nyt te ette enää tunnu minusta niin kaukaiselta. Oi, André, jos tietäisitte, mitä merkitsee ihailun ja hellyyden sekainen ihanteellinen tunne sellaisissa sydämissä kuin meidän, joita niin kauan on poljettu!…

Djénane.

He kirjoittivat toisilleen usein vuodenajan lopulla, sopien vaarallisista yhtymisistään. He saattoivat helposti lähettää jonkun uskollisen neekerin viemään kirjeensä Andrélle, tuo neekeri saapui veneessä Terapiaan, tai läksi hakemaan häntä Valtaherran-Laaksosta. Mutta kun Andrélla ei ollut muuta keinoa kuin lähettää kirje Stambuliin postista perittäväksi, hän useimmiten vastasi salaisella merkillä soutaessaan heidän kolkkojen ikkunoidensa ohi. Täytyi käyttää hyväkseen näitä viimeisiä oleskelupäiviä Bosporin rannalla ennen paluuta Konstantinopoliin, jossa vartioiminen oli ankarampi. Tunsi syksyn lähestyvän pitkin askelin, varsinkin synkkinä iltoina. Isot pimeät pilvet tulivat pohjoisesta Venäjän tuulen mukana. Rankkasateet tekivät joskus tyhjäksi heidän mitä nerollisimmin suunnittelemansa tuumat.

Lähellä Beikoksen tasankoa olevasta syrjäisestä ja tuntemattomasta notkosta he olivat löytäneet tiheän metsikön, joka ympäröi lumpeenkukkien peittämää lampea. Se oli varma, mutta synkkä tyyssija, jonka sulkivat jyrkät rinteet ja läpitunkemattomat vesakot; yksi ainoa polku johti sinne, ja sitä vartioi Jean Renaud, hälyytyspilli kädessä. Siellä he tapasivat toisensa kaksi kertaa vihreän ja paikoillaan olevan veden rannalla, keskellä korkeata kaislikkoa ja kookkaita sanajalkoja, puiden siimeksessä, joiden lehdet alkoivat varista. Tämä kasvullisuus ei ollenkaan eronnut Ranskan kasvistosta, ja nämä isot sananjalat olivat samoja, joita Ranskan soissa tavataan kuninkaan-sanajalkojen nimellisinä. Mutta kasvit olivat ehkä täällä rehevämpiä kosteamman ilmanalan ja kuumempien kesien vuoksi.

Nuo kolme pientä mustaa haamua samoilivat tässä viidakossa, vastuksenaan laahukset ja liian ohuet kenkänsä. Sopivassa paikassa he istuutuivat Andrén ympärille, keskustellen hetkisen syvämielisesti, tai vaieten, levottomina huomaten taivaalle kasaantuvat lokakuun pilvet, jotka ajoittain synkistivät seudun ja uhkasivat rajulla sadekuurolla. Joskus Zeyneb ja Mélek nostivat kasvoharsonsa, hymyillen ystävälleen ja katsoen häntä suoraan silmiin, teeskentelemättömän ja luottavaisen ilmeisinä. Mutta Djénane ei koskaan.

Kaukomatkojensa vuoksi André ei pitkään aikaan ollut tullut näin likeisiin kosketuksiin meidän ilmanalamme kasvullisuuden kanssa. Nyt tämä kaislikko, kanerva, sammal ja kaunis kuninkaan-sanajalka muistuttivat erehdyttävästi eräitä hänen kotimaansa soita, joilla hän lapsena yksin samoili tuntikausia, uneksien tuntemattomista aarniometsistä. Ja ne olivat niin täydelleen toistensa näköiset tämä aasialainen ja hänen kotimaansa suo, että hän melkein luuli täällä olevansa kotonaan, siirtyneenä takaisin ensimäiseen elämään-heräämisensä aikaan… Mutta silloin hänen huomionsa kääntyi noihin kolmeen pieneen itämaalaisnaiseen, joiden läsnäolo omituisesti, mutta miellyttävästi korjasi ajanlasku-hairahduksen…

Lokakuun 7 päivä 1904 oli viimeinen perjantai Aasian Suolattomilla Vesillä, sillä lähetystöjen oli määrä seuraavalla viikolla palata Konstantinopoliin, ja nuo kolme turkkilaisnaista valmistautuivat tekemään samoin. Muuten oli nyt pian käsissä se aika, jolloin Bosporin ranta-talot sulkivat ovensa ja ikkunansa, turvatakseen itsensä kuusikuukautiselta tuuli-, sade- ja lumikaudelta.

André ja hänen ystävättärensä olivat luvanneet toisilleen tehdä voitavansa tavataksensa toisensa sinä päivänä Suolattomilla Vesillä, sillä olihan tämä huvi sitten keskeytyvä ensi kesään asti, joka oli peittynyt epävarmuuden usvaan.

Ilma oli uhkaava, ja kun André siitä huolimatta lähti soutamaan yhtymäpaikalle, hän ajatteli: "Varmaankaan ei päästetä heitä kotoa tällä tuulisäällä." Mutta soutaessaan heidän ikkunoidensa ohi, hän näki ristikosta pistävän esiin valkoisen nenäliinan nurkan, jota Mélek heilutti, ja tämä merkitsi sopimuksen mukaisesti: "Soutakaa vaan eteenpäin. Olemme saaneet luvan. Tulemme jäljessä."

Sinä päivänä ei ollut tungosta pienellä joella, eikä sen rantanurmikoilla, joilla myrkkyliljat kukkivat keskellä kasaantuneita keltaisia lehtiä. Ani harvoja europpalaisia, sitävastoin turkkilaisia ja etenkin naisia. Ja kaikki kauniit silmät, jotka näkyivät maalaistapaan kiinnitettyjen valkoisten harsojen aukosta, kuvastivat syvää surumielisyyttä, epäilemättä talven lähestymisestä johtunutta, tuon vuodenajan, jona haaremin ankaruus kohoaa huippuunsa, ja jona eristys on melkein yhtämittainen.

Heidän veneensä sivuuttivat toisensa pari kolme kertaa. Mélekinkin silmät, jotka häämöittivät kaupunkilaismallisen mustan harson takaa, uhkuivat alakuloisuutta; tuota alakuloisuutta, joka yleensä aiheutuu talven lähestymisestä ja kaikesta, joka kallistuu loppuansa kohti.

Paluuhetken tultua, Bospori tarjosi heille kaameaa kauneutta. Aasian rannalla kohoava sarrasenilainen linnoitus, jonka ohi heidän oli soutaminen, oli laskevan auringon punaama, harjat hehkuen kuin tuli. Europanpuoleinen linnoitus sensijaan kohosi entistään synkempänä muureineen ja tornineen, jotka porrasmaisesti nousevat vuoren huippuun asti. Vedenpinta kiehui valkoisena, kylmien vihurien pieksämänä. Ja kaiken tämän yläpuolella kaareutui luonnonmullistusta uhkaava lyijynkarvainen taivas, jolla myrsky kiidätti ja raastoi rikki pronssin- ja kuparinvärisiä pilvenhattaroita.

Onneksi turkkilaisnaisilla ei ollut kuljettavana pitkä matka aasialaista rantaa pitkin, ennenkuin saavuttivat vanhan, tarkasti vartioidun marmorisen rantasillan, jolla neekeriorjat heitä odottivat. Mutta André, jonka oli kulkeminen salmen poikki ja sitten vastatuuleen, saapui kotia vasta yöllä; soutumiehistä valui silloin hiki ja merivesi, ja heidän kullalla kirjaillut samettitakkinsa olivat läpimärät ja kurjassa kunnossa.

Syyspuolella paluumatkat Suolattomilta Vesiltä saattavat tuottaa tällaisia yllätyksiä, noita pohjatuulen hyökkäyksiä, ja ne kouristavat kokoon sydäntä, samoinkuin lyhenevät päivät.

Saavuttuaan asuntoonsa, johon oli ottanut jähmettyneet soutajansa lämmittelemään, hän kuuli omituista soittoa, joka kaiullaan täytti talon — se muistutti paimenpillin puhallusta jota auringon laskiessa kuulee vastakkaisella rannalla, Aasian Beikoksen metsissä ja laaksoissa. Se oli matalaääninen sävelmä, tahdiltaan paljoa vilkkaampi kuin tarantella tai fuuga, ja lisäksi itkettävän surullinen. Soittaja oli hänen turkkilaisia palvelijoitaan, ja hän puhalsi täysin keuhkoin pitkään huiluun, paljastaen taituruutensa tämän vanhanaikuisen ja valittavan soittimen käyttämisessä.

— Missä olet tuon oppinut? kysyi André häneltä.

— Kotiseudullani, vuoristossa, lähellä Eski-Chéhiriä, Siellä puhalsin näin, ajaessani iltaisin kotia isäni; vuohia.

Eipä tarvittu enää muuta kuin tuo soitto täydentämään sitä aiheetonta ja nimetöntä ahdistusta, joka oli vallannut Andrén tuona iltana…

Ja usein jäljestäpäin André hämärässä käski toistaa tuota huilu-sävelmää, ja se oli omansa palauttamaan hänen mieleensä kaikki nuo sanoin kuvaamattomat seikat: viimeisen paluun Suolattomilta Vesiltä; nuo kolme mustaa hahmoa myrskyävällä merellä keinuilevassa veneessä, heidän palatessaan iltahämyssä synkkään haaremiinsa; syksyn ensi vihurin; aasianpuoleiset ruohokentät, jotka olivat täyteen siroitetut punasinerviä myrkkyliljoja ja keltaisia lehtiä; huvikauden lopun Bosporilla, kesän kuolinkamppauksen…

XXVII.

André oli paluunsa jälkeen jo pari viikkoa asunut Perassa, ja hänellä oli ollut tilaisuus kerran vanhassa Sultan-Selimin lähitalossa tavata kolmea ystävätärtään, jotka olivat tuoneet mukaansa miellyttävän tuntemattoman naisen, jonka kasvot olivat niin tiheiden mustien harsojen peittämät, että hänen ääntänsä tuskin saattoi kuulla. Seuraavana päivänä André sai tämän kirjeen:

Minä olen eilinen pikku haamu, herra Lhéry; silloin en voinut teidän kanssanne puhua; mutta sen kirjan vuoksi, jonka olette luvannut meille kaikille, tahdon kertoa teille, millainen turkkilaisnaisen elämä on talvella. Tämä lienee paikallaan nyt, sillä pian saapuu marraskuu, vallaten meidät kylmyydellä, pimeällä, ylenmääräisellä harmaudella ja ikävällä… Turkkilaisnaisen päivä talvella. Alan siis:

Noustaan vuoteesta myöhään, hyvin myöhään. Pukeudutaan hitaasti ja välinpitämättömästi. Pitkät, liiankin paksut ja pitkät hiukset järjestetään. Sitten katsotaan hopeapeiliin ja huomataan, että ollaan kauniit, nuoret, viehättävät, mutta ollaan silti surullisia.

Sitten lähdemme vaieten tarkastamaan saleja, nähdäksemme, onko kaikki kunnossa; tähän kuuluu myös pienten muistoesineiden, ja muotokuvien tarkastaminen, sillä niiden hoitaminen on ylen tärkeä asia. Seuraa sitten aamiainen, jonka usein syömme yksiksemme, neekerinaisten tai tsherkessittärien ympäröiminä; sormia palelee, kun koskettelemme pöydälle levitettyjä hopea-astioita, etenkin palelee sielua; puhumme orjien kanssa, teemme kysymyksiä, kuuntelematta vastauksia…

Ja mitä nyt tehdä iltaan asti? Varmaankin muinaiset haaremit, joihin kuului useita vaimoja, olivat hauskemmat: heillä oli toisistaan seuraa. Mitä siis tehdä? Ehkäpä maalata vesivärikuvia? (Me olemme kaikki eteviä vesivärimaalaajia, herra Lhéry, olemme maalauksilla koristaneet koko joukon tulenvarjostimia, suojustimia ja viuhkoja!) Vai soitan pianoa, luuttua? Lukea Paul Bourget'a tai André Lhérytä? Vai harjottaa koruompelua, jälleen ryhtyä vaivalloiseen kultakirjailuun ja yksinäisyydessämme huvitella itseämme katselemalla miten hienot valkoiset kädet, joita koristavat säkenöivät sormukset, kiitävät yli ompelutyön… Haluaisi jotain uutta, toivottomasti sitä odottaa, jotain odottamatonta, joka häikäisisi, joka värähtelisi, joka nostaisi rymyä, mutta joka ei koskaan tule… Tekisi mieli lähteä kävelylle, huolimatta loasta ja lumesta, kun on ollut vangittuna pari viikkoa; mutta on kielletty lähtemästä yksin kaupungille.

Ei mitään asiaa, jonka keksisi verukkeeksi. Puuttuu tilaa, puuttuu ilmaa. Silloinkin, kun taloon kuuluu puutarha, tuntuu siltä, kun siellä ei voisi hengittää, muurit ovat niin korkeat.

Ovikello soi! Mikä ilo, jos se tietäisi tapaturmaa — tai ainoastaan jonkun vieraan tuloa!

Vieras todella, sillä kuulee orjien juoksevan portaissa. Kavahdan pystyyn, sieppaan peilin, kuumeisesti pyyhkiäkseni kyynelet silmistä. Kukahan se lienee? Oh, nuori, viehättävä ystävätär, vastanaitu. Hän astuu sisään. Syöksymme toisiamme vastaan, ojennetuin käsin, ja punaiset huulet suutelevat kalpeita poskia.

— Tulenko sopivaan aikaan? Mitä paraikaa teitkään, rakkaani?

— Minulla oli ikävä.

— Hyvä, tulin pyytämään sinua ajelulle kanssani, yhdentekevää minne.

Hetken kuluttua he poistuivat yhdessä katetuissa vaunuissa. Kuskilaudalla ajurin vieressä istuu neekeri: Dilaver, tuo välttämätön, jota ilman ei ole lupa lähteä kaupungille, ja joka kotia palattaessa tekee selkoa siitä, miten aikaa on käytetty.

Molemmat huviajelulla olevat naiset keskustelevat:

— No, rakastatko Ali-Beitä?

— Rakastan, vastaa vastanaitu, mutta ainoastaan sentähden, että minun välttämättömästi täytyy rakastaa jotakuta; janoon kiintymystä. Mutta tämä on vaan toistaiseksi. Jos myöhemmin löydän jotain parempaa…

Vaunut kiitävät hurjasti eteenpäin kahden komean hevosen vetäminä. He eivät voi astua alas vaunuista, se ei olisi sopivaa, ja he kadehtivat vapaudessa eläviä kerjäläisnaisia, jotka katselevat heitä heidän ohikulkiessaan.

    Nyt he ovat saapuneet basaarin portille, missä rahvas ostaa
    paistettuja kastanjoita.

    — Minun on kovin nälkä, sanoo toinen heistä. Onkohan meillä
    rahoja mukana?

— Ei ole.

— Dilaverilla on.

— Dilaver, osta meille kastanjoja.

Mutta mihin panna ne? He ojentavat hajuaineille tuoksuavat pitsi-nenäliinansa; pantuina näihin nenäliinoihin he vastaanottavat kastanjat, jotka nyt tuoksuvat heliotroopille. Ja se on päivän merkkitapaus tämä pikku ateria, jonka he huvikseen syövät kansannaisten tavoin, vaikkakin hunnutettuina ja istuen katetuissa vaunuissa.

Palattuaan ajelultaan he ennen eroaan vielä kerran syleilevät toisiaan ja vaihtavat nuo turkkilaisnaisten kesken tavalliset lauseet:

    — Pois harhaluulot ja turhat kaihot. Mitä me kaikesta tästä
    välitämme!

    Mutta tämä puhe saa heidät hymyilemään, siksi tunnettu ja kulunut
    on neuvo.

Tervehdyksellä käynyt ystävätär on siis poistunut. On ilta. Sytytetään valot aikaisin, sillä haaremeissa tulee pikemmin pimeä noiden ikkunoiden edessä olevien puisten ristikkoluukkujen vuoksi. Se pieni musta haamu, herra Lhéry, jonka näitte eilen, on nyt yksin. Mutta paraikaa saapuu kotia bei, isäntä, jonka tuloa ilmoittaa portaista kuuluva sapelinkalina. Pikku emäntää palelee sydänjuuria myöten. Totuttuun tapaansa hän vilkaisee peiliin; hänen siinä näkemänsä: kuva tuntuu todella kauniilta, ja hän ajattelee: "Kaikki tämä kauneus häntä varten, mikä vahinko!"

    Ylimielisenä lohkoen patjakasalla bei alkaa puhua tähän tapaan:
    — Kuulehan, lemmikkini, tänään palatsissa…

    Niin, palatsi, toverit, pyssyt, uudet aseet, ainoastaan ne häntä
    huvittavat, ei koskaan mikään muu.

En kuuntele häntä, tahtoisin purskahtaa itkuun. Silloin minua sanotaan "mielipuoleksi". Pyydän lupaa vetäytyä huoneeseeni, ja heti alan itkeä nyyhkyttää, pää kallistuneena silkkipielukselle, jonka kankaaseen on kudottu kulta- ja hopealankoja, ja samaan aikaan europpalaisnaiset Perassa lähtevät tanssiaisiin tai teatteriin, ovat kauniit ja rakastetut, liikkuen keskellä valomerta…

"…"

XXVIII.

Jo toistamiseen André paluunsa jälkeen Bosporilta tapasi nuo kolme haamua Vanhan-Stambulin keskustassa olevassa salaperäisessä talossa.

— Ette tiedä, sanoi Mélek että tuleva kohtaamisemme vaihteeksi on tapahtuva toisessa paikassa. Teille miellyttävimmässä kaupunginosassa, Mehmed-Fatimissa asuva ystävättäremme on tarjonnut meille tilaisuuden tavata toisemme hänen kodissaan. Hänen kokonaan turkkilaiseen tapaan järjestetty talonsa, jossa ei ole isäntää, on rauhallinen ja turvallinen, ja todellinen löytö. Muuten valmistan teille yllätyksen tuossa haaremissa, joka on ylellisempi kuin tämä, mutta ainakin yhtä itämaalainen. Saattepa nähdä!

André tuskin kuuli mitä hän sanoi, hän kun oli päättänyt sinä päivänä polttaa laivansa, koettaessaan vihdoin viimeinkin saada nähdä Djénanen silmät. Tämä aie täytti kokonaan hänen mielensä, ja hän tunsi, että jos hän siinä epäonnistuisi, ja että jos Djénane, taipumaton kuin oli luonteeltaan, yhä edelleen piti kiinni epäyksestään, kaikki oli loppuva ainaiseksi. Sillä tuo iänikuinen nuoren naisen kasvoja peittävä musta harso herätti hänessä painostavaa mielipahaa, kiihtyvää kärsimystä, mikäli hän hartaammin kiintyi häneen. Oi, jospa hän olisi saanut tietää, mitä tuon hunnun takana piili. Vaan hetkinen nauttia tuon taivaallisella äänellä puhuvan tenhottaren näkemisestä, voidakseen kiinnittää muistiinsa tuon näyn!… Ja miksi hän piileskeli, kun hänen ystävättärensä eivät sitä tehneet? Mikä ero olikaan heidän välillään? Minkähän salaisen tunteen ääntä hän saattoikaan totella, tuo ylpeä ja puhdas sielu?… Yksi selitys juolahti joskus hänen mieleensä, mutia hän karkoitti sen heti mahdottomana ja itserakkaudesta johtuneena.

— Ei, näin hän silloin ajatteli, voisihan hän olla tyttäreni, tuo ajatus on järkeä vailla.

Siinä Djénane istui ihan lähellä häntä, Andren ei tarvinnut muuta kuin kädellään nostaa tuota vaatekaistaletta, joka tuskin riippui alemmaksi kuin naamarin parta! Miksi tuo houkutteleva ja yksinkertainen liike olisikaan yhtä mahdoton ja inhottava kuin rikos!…

Aika kului, ja eronhetki lähestyi. Marraskuun auringon säteet siirtyivät ylöspäin katoille — yhä vastakkaisella seinällä sama hohde, joka loi hiukan valaistusta yksinkertaiseen haaremiin.

— Kuulkaahan, pikku ystävättäreni, sanoi André, tahdon mistä hinnasta tahansa nähdä teidän silmänne; vakuutan, etten enää voi jatkaa tällä tavoin. Ennen kaikkea peli on epätasainen, te kun koko ajan näette minun kasvoni tuon kaksin- tai kolminkertaisen harson läpi, joka on kanssarikollisenne. Jos suvaitsette, ainoastaan silmänne, ymmärrättehän… Tulkaa tulevalla kerralla tuon sietämättömän mustan tsharshafin asemesta puettuna jakmakiin, niin ankarasti säännönmukaiseen jakmakiin kuin suinkin, joka jättää paljaiksi ainoastaan silmät ja lisäksi kulmakarvat, jotka täydentävät katseen ilmettä… Suostun siihen, että verhoatte muun osan kasvoista, kunhan vaan silmät jäävät näkyviin. Näette, että sitä teiltä pyydän, sitä rukoilen… Miksi menettelette näin? Eiväthän ystävättärenne sitä enää tee… Se on teidän puoleltanne epäluuloa, eikä se ole, niin kuin olla pitäisi…

Djénane oli hetken ääneti ja hämillään, ja sillä aikaa André kuuli valtimojensa sykinnän.

No hyvä, André, sanoi Djénane viimein, äänessä sävy, joka tiesi vakavaa päätöitä, katsokaa siis, olenko epäluuloinen! Ja hän nosti harsonsa, täydelleen paljastaen kasvonsa, katsoen suoraan ystävänsä silmiin, ihanine, syvän meren värisine silmineen.

Tämä oli ensi kerta kuin Djénane rohkeni mainita häntä nimeltä muuten kuin kirjeissä. Ja hänen päätöksessäni, hänen liikkeessään oli jotain niin juhlallista, että nuo kaksi muuta pikku varjoa hämmästyksestä vaikenivat, ja André peräytyi pari askelta tuon lujakatseisen ilmestyksen vaikutuksesta, ihan kuin henkilö, joka hiukan säikähtyy tai äkkiä on valon häikäisemä, tahtomatta siltä näyttää.

XXIX.

Keskellä Stambulia, marraskuun taivaan alla. Vanhojen, hiljaisten katujen sokkelo, joiden kivien välistä pisti esiin tummaa ruohoa, ja joiden yläpuolella leijaili matalalla synkkiä pilviä. Sikin sokin puutaloja, jotka muinoin olivat olleet maalatut tummankeltaisiksi, kaikki sortumaisillaan, ikkunoineen, joiden taakse kaksinkertaiset ristikot estivät luomasta katseita.

Kaikki tämä rappeutuminen ja madonsyömä, joka karkaa katsottuna kokonaisuutena muodosti ihmeen, kauniin jättiläiskaupungin, olisi läheltä ja yksityiskohtaisesti tarkastettuna tuottanut suuren pettymyksen matkailijatoimistojen huvimatkustajille. Mutta Andren ja muutamien muiden hänen kaltaistensa mielestä kaikki tämä läheltäkin katsottuna oli omansa viehättämään muuttumattomuudellaan, hartauteen ja rukouksiin kehottavalla tunnelmallisuudellaan.

Siellä täällä näki hienon yksityiskohdan: ryhmän erinomaisesti siselöityjä vanhoja hautoja jossakin katujen risteyksessä, kolmisatavuotisen plataanin juurella, tai marmorikaivon melkein kuluneine kulta-arabeskeineen.

Turkkilainen fezi päässä André syventyi näihin kaupunginosiin oppaanaan Mélekin piirustama ja selityksillä varustama asemakartta. Matkallaan hän kerran pysähtyi katselemaan koiranpenikoita, joita joukottain harhailee Konstantinopolin kaduilla, ja joille muutamat lähistön ystävälliset sielut, niin kuin tapa on, olivat lahjoittaneet vuoteeksi rääsyjä ja katokseksi vanhan maton. Siellä ne asustivat, pistäen esiin maton alta ystävälliset ja iloiset pikku kuononsa. Peläten ilmaisevansa, että oli muukalainen, hän ei niitä hyväillyt, sillä vaikka itämaalaiset tuntevatkin sääliä koiria kohtaan, he kuitenkin pitävät arvoaan alentavana kajota niihin, säästäen hyväilynsä kissoille. Mutta narttu ryömi kuitenkin hänen luokseen, heiluttaen häntäänsä, osoittaakseen, kuinka suuren kunnian hänen huomionsa oli sille tuottanut.

"Neljäs talo vasemmalla, hautakammion ja sypressin ohi kuljettuanne", — siinä paikka, jonne hänen kolmen ystävättärensä oikku sinä päivänä oli hänet kutsunut. Mustaan dominoon puettu nainen, joka ei näyttänyt Mélekiltä, odotti raoitetun oven takana, johdatti hänet sanaakaan sanomatta yläkertaan ja jätti hänet yksikseen pieneen ihan itämaalaiseen saliin, joka haaremiluukkujen tähden oli sangen pimeä: seinämillä divaaneja ja Koraanin lauselmia seinillä. Viereisestä huoneesta kuuli kuiskauksia, keveitä askelia ja silkin kahinaa.

Kun äskeinen dominopukuinen nainen palasi ja kädenliikkeellä kehotti Andréta seuraamaan viereiseen saliin, hän saattoi kuvitella olevansa Aladdin, joka astui sisälle seraljiinsa. Hänen aikaisemmin mustat ja vakavat pikku haamunsa olivat siellä, muuttuneina odaliskeiksi, säteillen kultakirjauksineen ja helyineen vanhanaikuisen loisteliaina. Vanhat Mekkasta tuodut helyillä koristetut valkoiset harsot riippuivat heidän hartioiltaan, verhoten heidän pitkille palmikoille nivottuja hiuksiaan. Kasvot paljaina he seisoivat kumarrusasennossa hänen edessään, kuin valtijaansa edessä ainakin ja hymyilivät hänelle raikkaan nuorekkaina niin että punaiset ikenet näkyivät.

Heidän pukunsa ja hohtokivensä olivat isoäidin aikuisia, ja Andrén kunniaksi he olivat nuuskineet ne esille seeteriarkuista; lisäksi heidän hieno uudenaikainen makunsa oli osannut valita muinaiskuosisilla kultaisilla kohokirjauksilla koristettuja vaalenneita silkkikankaita, siten aikaansaaden herkullisia värivaikutelmia. He tarjosivat näyn, jota ei kukaan enää saa nähdä ja josta hänen europpalaiset silmänsä eivät koskaan olisi rohjenneet uneksia. Heidän takanaan, puolihämärässä istui divaaneilla vaieten ja liikkumattomina viisi tai kuusi salaliittolais-naista, kaikki samalla tavoin puettuina mustiin tsharshafeihin, harsot kasvoilla, äänettöminä läsnäolijoina lisäten salaperäisyyttä. Kaikki tämä, jota ei olisi tehty kenenkään toisen vuoksi, oli suunnattoman uskaliasta, hämmästyttävää vaaran uhmailua. Ja Andrélla oli se tietoisuus, että tämän luvattoman koollaolon ympärillä levisi alakuloisen valpas Stambul talviusviin verhottuna ja kokonaisen moskeijain ja hautojen täyttämän kaupunginosan äänetön paheksuminen.

Heitä huvitti kohdella häntä pashana ja tanssia hänen edessään — niinkuin heidän isoäitinsä äidit olivat tanssineet Karadjiamirin tasangoilla, hyvin säädyllistä ja hidasta tanssia, alastomien käsivarsien liikehtiessä. Soitto oli aasialainen paimenlaulu, jota heille esitti luutulla salin pimeässä peräsopessa istuva verhottu nainen. Notkeina, vilkkaina, teeskennellyn kaihomielisinä he nämä hameet yllä olivat muuttuneet oikeiksi itämaalaisiksi, nuo kolme ylen hienostunutta olentoa, joiden sielu oli niin levoton ja jotka olivat pohtineet Kantin ja Schopenhauerin teoksia.

— Miksi ette ole iloinen tänään? — kysyi Djénane ihan hiljaa
Andrélta. Ikävystyttääkö tämä päähänpistomme teitä?

— Päinvastoin, se hurmaa minua; mutta en enää koskaan saa nähdä mitään niin harvinaista ja suloista. Ei, sen, mikä saa minut alakuloiseksi, mainitsen teille, kun nuo mustiin puetut naiset ovat poistuneet; jos se saattaa teidätkin miettiväiseksi, olen varma siitä, ettei se ainakaan pahoita teitä.

Mustat naiset viipyivät ainoastaan vähän aikaa. Noiden verhottujen joukosta — jotka luonnollisesti kaikki olivat kapinallisia — André tunsi äänestä, heti kun he alkoivat puhua, ne kaksi nuorta naista, jotka kerran olivat tulleet Sultan-Selimin lähistössä olevaan taloon, joiden kantaäiti oli ranskatar ja jotka haaveilivat pakoretkestä. Mélek koetti saada heidätkin poistamaan harson kasvoiltaan, ja täten uhmaamaan ankaraa lakipykälää; mutta he kieltäytyivät, sanoen ystävällisesti hymyilen:

— Kestihän puoli vuotta, ennenkuin te nostitte kasvoharsonne!

Heidän joukossaan oli, kaikesta päättäen, nuori nainen, joka puhui ranskaa, kuin parisitar ja jossa André Lhéryn lupaama kirja herätti suurta mielenkiintoa.

Tämä nainen virkkoi Andrélle:

— Tahdotte kaiketi, samoin kuin mekin toivoisimme, kuvata turkkilaisnaista sellaisena kuin hän on nykyisellä kehitysasteellaan? No niin — suokaa anteeksi, että vähätietoinen, pikku itämaalaisnainen neuvoo André Lhérytä — jos kirjoitatte persoonattoman romaanin, antamalla sen tapahtumien liikkua jonkun sankarittaren tai useampien sankarittarien ympärillä, ettekö silloin helposti herkeä olemasta se virkeävaikutuksinen kirjailija, jota niin suuresti olemme rakastaneet? Eikö kirjanne sensijaan voisi olla jonkunmoinen "Medjé" kirjanne jatko, kuvata paluutanne Itämaille useiden vuosien kuluttua?

— Juuri saman olen sanonut hänelle, keskeytti Djénane; mutta minut nolattiin niin pahasti, etten enää ollenkaan rohkene esittää hänelle vaatimatonta mielipidettäni tuohon kirjaan nähden.

— Nolattiin, ehkäpä niinkin, virkkoi André nauraen; mutta lupasinhan siitä huolimatta tehdä kaiken, mitä ikinä haluatte, lukuunottamatta omaa esiintymistäni näyttämöllä. Esittäkää siis jo tänään minulle mielipiteenne, ja täällä olevat verhotut naiset ehkä suostuvat mainitsemaan omat toivomuksensa…

— Itämaalaisnaisen lemmentarina ei tarjoa mitään vaihtelua, huomautti se mustapukuinen nainen, joka jo aikaisemmin oli puhunut. — Aina joukko kirjeitä — ja salaisia kohtauksia. Erimääräinen rakkaus, ja lopuksi kuolema — harvoin, aniharvoin pako. Puhun luonnollisesti rakkaudesta ulkomaalaiseen mieheen, sillä ainoastaan se voi herätä nykyaikaisessa itämaalaisnaisessa, joka on havahtunut oman arvonsa itsetietoisuuteen.

— Kuinka kapinallisuus saa teidät tekemään vääryyttä oman maanne miehille, uskalsi André huomauttaa. Ainoastaan minun tuttavieni joukosta voisin mainita useita, jotka ovat mielenkiintoisempia kuin me, ja lisäksi…

— Älkäämme puhuko paosta, virkkoi Djénane, vaan ainoastaan kuolemasta. Palaan vielä siihen, mitä eräänä päivänä ehdotin herra Lhérylle, että hän valitsisi sellaisen muodon, joka sallisi hänen tulkita omia vaikutelmiaan, hänen itsensä tarvitsematta esiintyä toimivana henkilönä. Esimerkiksi tähän tapaan: Muukalainen, joka on hänen näköisensä kuin veli, mies, joka samoin kuin hän on elämän hemmoittelema, kirjailija, jota naiset paljon lukevat, palaa Stambuliin, jota muinoin on rakastanut.. Löytääkö hän siellä nuoruutensa, innostuksensa?… — Teidän tehtävänne on siihen vastata, herra Lhéry! — Hän kohtaa siellä yhden sisaristamme, joka ennen on ollut kirjevaihdossa hänen kanssaan ja joka samoin kuin monet muut pikku raukat, on hänen loistavan sädekehänsä häikäisemä. Mutta mikä kaksikymmentä vuotta sitten olisi kehittynyt rakkaudeksi, ei nyt hänessä herätä muuta kuin taiteilijan uteliaisuutta. Tietenkään en tekisi hänestä tuollaista onnetonta miestä, jommoiset ovat käyneet vanhanaikuisiksi vuoden 1830:n jälkeen, vaan ainoastaan taiteilijan, jota huvittavat uudet ja harvinaiset vaikutelmat. Hän saapuu siis useisiin kohtauksiin sentähden, että ne tarjoavat jotain vaarallista ja uutta. Ja mitä muuta tästä voisikaan syntyä, kuin rakkautta… mutta naisessa, ei hänessä, joka tekee tämän kaiken huvin vuoksi tai seikkailuhalusta…

— Mutta ei — Djénane äkkiä sanoi ja nousi kärsimättömänä kuin lapsi — te istutte siinä kaikki ja kuuntelette kuinka loruilen kuin koulutyttö… Tunnenpa, että saatan itseni naurunalaiseksi. Kernaammin tanssin vielä yhden kotikyläni tansseista. Se sopii paljoa paremmin odaliskille. Shahendé, ole hyvä ja soita sama paimentanssi, jota harjoitimme ennen herra Lhéryn tuloa…

Hän aikoi tarttua molempien ystävättäriensä käsiin alkaakseen tanssin, mutta muut läsnäolijat tahtoivat kuulla romaani-suunnitelman lopun. Ja nuo molemmat helyillä koristetut hourit sekä surupukuiset haamut kehottamalla kehottivat häntä jälleen istuutumaan.

— Te saatte minut hämilleni, te ikävystytätte minua… Tuon tarinan loppu? Mutta nähdäkseni se jo on lopussa. Sanoimmehan äsken, että turkkilaisnaisen rakkaus voi päättyä ainoastaan pakoon tai kuolemaan. Minun sankarittareni on liian ylpeä seuratakseen muukalaista. Hän on siis kuoleva, ei suorastaan tuon miehen vuoksi, vaan pikemmin haaremin armottomien lakien tähden, jotka eivät salli hänen työn ja toiminnan muodossa hankkia itselleen lohdutusta rauenneesta rakkaudestaan ja unelmastaan.

André katseli häntä hänen puhuessaan. Tänä päivänä, jona hän näytti odaliskilta satavuotisessa korupuvussaan, oli hänen puhetapansa entistään hämmästyttävämpi. Hänen tummanvihreät silmänsä tuijottivat itsepäisesti arabeskien peittämään kattoon, ja hän sanoi kaiken tuon tyynenä kuin henkilö, joka keksii kauniin tarinan, missä sillä itsellä ei ole mitään osaa… Hän oli tutkimaton… Mustien naisten poistuttua Djénane lähestyi Andréta ja sanoi teeskentelemättä ja täynnä luottamusta kuin hyvä pikku toveri:

— Ja nyt, kun he ovat menneet, sanokaa, mikä teidän on.

— Minunko… Saattavathan molemmat serkkunne sen kuulla?

— Tietysti, Djénane vastasi puoleksi loukkaantuneena, Mitä meidän molempien tarvitsisi heiltä salata? Sanoinhan teille heti alussa, että me kolme teidän edessänne olemme ainoastaan yksi sielu.

— No niin, katsellessani teitä, ihastun ja säikähdyn samalla havaitsemani yhdennäköisyyden vuoksi. Ettekö huomannut minun säpsähtävän tuona päivänä, jona ensi kerran nostitte kasvoharsonne? Näin edessäni samanlaiset soikeat kasvot, samanlaisen katseen ja samanlaiset kulmakarvat, jotka vainaja tavallisesti yhdisti hennaväriviivalla. Sillä kerralla en vielä nähnyt hiuksianne, jotka niinikään ovat hänen hiuksiensa kaltaiset ja jotka olette näyttänyt minulle tänään palmikoituina samalla tavoin kuin hänellä.

Djénane vastasi, äänessä vakava sävy:

— Minäkö Nedjibén näköinen!… Oi, tunnen sisälläni samanlaista mielenliikutusta kuin te!… En voi olla sanomatta teille, André, että tämä jo viiden tai kuuden vuoden aikana on ollut rakkain unelmani…

Vaieten he pitkään katselivat toisiaan. Djénane oli hiukan nostanut kulmakarvojaan, ikäänkuin: paremmin nähdäkseen, ja André havaitsi hänen tummien merenvihreiden silmiensä loiston, ja sillävälin molemmat toiset nuoret naiset seisoivat syrjässä tuossa haaremissa, jonka nopeasti verhosi hämärä, he kun hienotunteisina eivät tahtoneet häiritä tätä alakuloisuutta herättävää vertailua.

— Jääkää siihen paikoillenne, André, älkää liikahtako, sanoi Djénane äkkiä. Ja te molemmat, tulkaapa katsomaan ystäväämme. Kun hän seisoo tuossa asennossa ja tuossa valaistuksessa, häntä tuskin luulisi kolmekymmenvuotiaaksi.

André, joka kokonaan oli unhottanut ikänsä, mikä joskus sattui, ja joka sinä hetkenä kuvitteli olevansa nuori, palasi äkkiä julmaan todellisuuteen ja muisti jo alkaneensa astua elämän alamäkeä, laskeutua tuota rinnettä alas, jota ei tarmokkainkaan koskaan ole kyennyt jälleen kohoamaan takaisin.

— Mitä niinä teenkään täällä, hän ajatteli — näiden omituisten nuoruutta uhkuvien pienten olentojen parissa? Tämä seikkailu, johon he ovat minut houkutelleet, vaikka se onkin viatonta laatua, ei sovellu minun ikäiselleni miehelle…

Hän hyvästeli heitä ehkä tavallista kylmemmin ja poistui tuohon jättiläiskaupunkiin, jonka yli laskeutui syyspäivän iltahämärä. Hänen oli kulkeminen eri kaupunginosien ja ihmisjoukkojen läpi, astuminen katuja ylös, katuja alas, jopa sivuuttaminen kokonainen merenpoukama, ennenkuin saapui Pera-kukkulan huipulla olevaan tilapäiseen asuntoonsa, joka hänestä nyt iltahämyssä tuntui entistä vastenmielisemmältä ja autiommalta…

Ja miksi tuosta asunnosta ei vilkkunut yhtään tulta, ei yhtään valoa?
Hän kutsui turkkilaisia palvelijoitaan, joiden tehtäviin tämä kuului.
Hänen ranskalainen palvelijansa, joka heidän sijaisenaan riensi
saapuville, sanoi, kohauttaen käsivarsiaan:

— He ovat kaikki lähteneet juhlaan. Tänä iltana alkaa turkkilaisten karnevaali; oli mahdoton pidättää heitä kotona…

André oli unhottanut, että oli marraskuun 8 päivä, joka sinä vuonna sattui olemaan, Ramazan-kuun ensimäinen päivä, ja tämän kuun kuluessa paastotaan ankarasti päivin ja vietetään yöt lapsellisin huvein ja ilotulituksiin. Hän meni erään Stambuliin päin olevan ikkunan ääreen nähdäkseen, vieläkö nyt vuonna 1322 hedshran jälkeen vietettiin sitä suurta ilotulitus-juhlaa, jonka hän oli nähnyt neljännesvuosisataa aikaisemmin. — Ja niin oli todella laita, ei mitään ollut muuttunut: kaupungin verraton varjokuva, joka epäselvänä häämötti etäisyydessä, alkoi äkkiä eri tahoilla säteillä, hulmahtaen yht'äkkiä kaikkialla ilmivalaistukseen. Kaikki minareetit, jotka olivat sytyttäneet kaksin- tai kolminkertaiset valoseppeleensä, näyttivät suunnattoman suurilta varjopatsailta, joihin oli kiinnitetty eri korkeuksiin ilmassa hehkuvia sormuksia. Moskeijain katoille kiinnitetyt metallikirjaimiset arapialaiset lauselmat erosivat yötaivaan taustasta kookkaina ja kuin näkymättömien lankojen kannattamina, näyttäen etäältä ja sumussa tähtisikermiltä.

Silloin Andrén mieleen johtui, että Stambul, joka muina vuodenaikoina oli hiljainen kaupunki, nyt Ramazanin öinä raikui musiikista, laulusta ja tanssista. Tosin ei noissa kansanjoukoissa saanut nähdä naisia, ei edes heidän tavallisessa, mutta silti vielä somassa hahmossaan, nimittäin mustat kaavut yllä, sillä onhan heidän kaikkien pakko auringon laskettua pysyä sulkeutuneina rautaristikkojensa taakse. Mutta kaupungilla hän kuitenkin oli näkevä pukuja Aasian eri seuduilta, nargile-piippuja, vanhanaikaisia näytelmiä ja kiinalaisia varjokuvia. Mutta Peran asukkaita hän ei siellä saisi nähdä, he kun osaksi peläten iskuja, osaksi typerän välinpitämättömyytensä vuoksi olivat juhlaan tulematta. Sentähden hän vielä kerran unhotti ikänsä, joka äsken oli hänet synkistänyt, laski jälleen päähänsä fezin ja läksi turkkilaisten palvelijoidenpa tavoin toisella puolella merenlahtea olevaan ilotulituksen valaisemaan kaupunkiin, ottamaan osaa itämaalaiseen juhlaan.

XXX.

Viimein tuli marraskuun 12 päivä — Ramazanin 4 — jona he toteuttivat jo useina kuukausina suunnittelemansa käynnin Nedjihén haudalla. Tämä oli, heidän kaikkein vaarallisimpia yrityksiään, ja siihenasti he olivat siitä pidättäytyneet, siihen liittyvien vaikeuksien ja ajanhukan vuoksi, sillä hautausmaalle oli hyvin pitkä matka.

Edellisenä päivänä Djénane, antaessaan hänelle viimeiset ohjeensa, oli kirjoittanut: "Tänään on niin kaunis ilma, taivas on niin sininen, toivon koko sydämestäni, että huomispäivä on hymyilevä meille yhtä suloisena."

Ja André puolestaan oli aina kuvitellut tätä toivioretkeä tapahtuvaksi, tuollaisena tyynenä koti-ikävää herättävänä marraskuun päivänä, kun aurinko hämmästyttäen levittää tähän muuten etelämaalaiseen ilmanalaan kosteata ansarilämpöä, nostaen kesäisiä harhaluuloja ja sitten valaen Stambulin ja vielä enemmän aasianpuoleisen rannan Moghrebin hetkenä vaaleanpunaiseksi, mutta ainoastaan silmänräpäykseksi, ennen yön laskeutumista, joka heti levittää värisyttävän viileytensä.

Mutta kun hän seuraavana aamuna avasi ikkunaluukkunsa, oli taivas pilvinen ja synkkä; Mustaltamereltä puhalsi hellittämätön tuuli. Hän aavisti, että hänen haaremiin suljetut ystävättärensä ikkunaristikkojensa läpi levottomina niinikään tähystelivät, millainen ilma oli.

Ei kuitenkaan saanut epäröidä, sillä valmistukset olivat aiheuttaneet niin paljon vaivaa, ja lisäksi he olivat saaneet apua sekä palkatuilta, että vapaaehtoisilta avustajilta, joihin ehkä toiste eivät voisi turvautua. Määräaikana, kello puoli kaksi, André, fezi päässä ja rukousnauha kädessä, ilmestyi sen Stambulissa, lähellä Sultan-Fafihia olevan salaperäisen talon ovelle, jossa hänen ystävättärensä olivat vastaanottaneet hänet odaliskeina. Hän tapasi heidät valmiina, aivan mustina, läpinäkymättömät harsot kasvoilla; aikaisemmin esiintynyt tuntematon nainen, Shahendé Hanum, talon omistajatar, halusi lähteä mukaan: oli siis kaikkiaan neljä haamua, jotka valmistautuivat liittymään hänen seuraansa; ne olivat hieman levottomia ja vapisivat uskaliasta yritystään ajatellessaan, André, jonka oli määrä matkalla puhua ajurien tai jonkun odottamattoman ohikulkijan kanssa, oli niinikään levoton puhetavastaan, epäröimisistään ja muukalaisesta ääntämisestään, sillä vaaranalaisuus oli vakava.

— Teillä täytyy olla turkkilainen nimi, he sanoivat, sen varalta, että meidän olisi pakko puhutella teitä.

— No niin, sanoi André, sanokaa minua muitta mutkitta Arifiksi. Ennen muinoin annoin pilalla kutsua itseäni Arif-effendiksi: nyt on arvonimi voinut nousta, ja minua voi mainita Arif-Beiksi.

Kohta senjälkeen muukalainen ja nuo neljä turkkilaisnaista, toisin sanoen Arif-Bei ja hänen haareminsa, kulkivat yhdessä kadulla — tapaus, joka oli vailla edeltäjäänsä Stambulissa. Taukoomaton tuuli kiidätti yhä esiin uusia mustia pilviä, jotka levittivät jäätävää kosteutta: he olivat jäykät vilusta. Mélek yksin oli iloinen ja puhutteli ystäväänsä sanoilla: Iki guenzoum beyim effendim (= Herra bei, molemmat silmäni: lauseparsi, joka merkitsee: Herra bei, olette minulle rakas kuin silmäteräni). André paheksui tätä hänen iloisuuttaan, sillä vainajan kuva kangasteli sinä päivänä hänen mielessään niin ilmielävänä, kuin olisi; se ollut hänen edessään.

Saavuttuaan ajurijonon kohdalle, he ottivat kahdet vaunut, toiset beille, ja toiset neljälle haamulle, sillä sovinnaistavat eivät salli miehen nousta samoihin vaunuihin kuin hänen hareminaisensa.

Matka oli pitkä kautta vanhojen kolkkojen kaupunginosien, ja viimein saavuttiin ulkopuolelle kaupungin muureja, synkkään yksinäisyyteen suurille hautausmaille, missä tähän vuodenaikaan oli joukottain korppeja mustien sypressien juurella.

He astuivat alas ajoneuvoista Adrianopelin portin ja Eyoubin välillä, vastapäätä kookkaita bysantilaisia muureja, sillä tie, joka ennen oli ollut kivilaatoilla laskettu, ei enää ollut kulkukelpoinen.

He astuivat hetken aikaa jalan pitkin näitä rappeutuneita vallituksia… Maanvieremistä ja muuriaukoista vilahti aika ajoin esiin pala Stambulia, ikäänkuin paremmin painaakseen mieliin Islamin, joka täällä hallitsi yksinomaisena valtijaana. Eri etäisyyksissä näki näitä yleviä moskeijoja särmäkartion-muotoisine kupuineen ja minareetteineen, jotka kohosivat maasta kuin tankokimput, valkeanhohteisina mustan taivaan alla.

Tämä paikka, joka vaikutti suurpiirteisen kolkolta, ja jossa André nyt liikkui noiden neljän surupukuisen naisen seurassa, lähtien toteuttamaan hurskasta toivioretkeä, oli sama, jonne Nedjibé ja André neljännesvuosisataa aikaisemmin olivat tehneet ainoan kävelyretkensä päiväsaikaan. Sinne he molemmat niin nuorina ja toisiinsa rakastuneina olivat uskaltaneet tulla kuin kaksi lasta ainakin, jotka uhmaavat vaaraa. Siellä he kerran olivat pysähtyneet vaalean talviauringon paisteessa kuuntelemaan sypressin oksalla laulelevaa tiaispahaista, joka oli erehtynyt vuodenajasta; siellä he olivat nähneet vahankalpeakasvoista pientä kreikkalaistyttöä haudattavan. Ja jo yli neljännesvuosisadan oli kulunut näistä vähäpätöisistä tapauksista, jotka kuitenkin olivat olleet ainoalaatuisia heidän elämässään ja jatka häviämättömästi olivat painuneet toisen vielä elossa olevan muistiin.

Ennen pitkää he kulkien tavattoman pimeässä marraskuun valaistuksessa poikkesivat bysantilaisen muurin viereiseltä tieltä sypressilehtoon, keskelle kalmiston lukemattomia hautakiviryhmiä. Venäjältä tuleva tuuli oli armoton, piesten heidän kasvojaan ja verhoten heidät yhä kylmenevällä kosteudellaan. Heidän edestään korpit hitaasti hyppivät tiehensä.

Nyt ilmestyivät näkyviin Nedjibén vielä valkoiset hautakivet, jotka André osoitti nuorille naisille: Viime keväänä uudelleen kullatut kaiverrukset hohtivat uuden uutukaisina.

Muutaman askeleen päähän näistä yksinkertaisista marmoripatsaista olivat nuo miellyttävät pikku haamut vaistomaisesti pysähtyneet, vaipuen hehkuvaan rukoukseen pienen vainajan sielun puolesta ja asettuen Islamin määräämään asentoon: molemmat kädet avokämmenin ojennettuina ikäänkuin anoen armoa. Tämä oli Andrésta niin odottamatonta ja liikuttavaa, että hän äkkiä tunsi silmänsä kostuvan kyynelistä, ja peläten, että he sen näkisivät, hän pysyi syrjässä, hän, joka ei rukoillut.

Täten hän siis oli toteuttanut tuon niin mahdottomalta näyttäneen unelman: hän oli korjauttanut tuon haudan ja uskonut sen toisten turkkilaisnaisten huostaan, jotka olivat valmiit sitä kunnioittamaan ja hoitamaan. Hautapatsaat kohosivat siinä vankkoina ja tuoreine kullattuine kirjoituksineen: nuo turkkilaisnaiset olivat läsnä, ikäänkuin muistojen hyvät hengettäret, saapuneina tämän kauan unhotuksen peittäneen pienen haudan ääreen; — ja hän itse oli siellä, likeisesti liittyneenä heihin kunnioituksen ja säälin sitein.

Lopetettuaan "fathia"-rukouksensa, he menivät lähemmäksi lukemaan kirkkaasti hohtavaa hautakirjoitusta. Ylinnä oli arapialainen runosäe, joka alkoi patsaan huipusta, laskeutuen vinottain sen juureen asti. Sitten alinna päivämäärä ja nimi: "Rukous Chabaanin 18 päivänä 1297 kuolleen Nedjibé Hanumin, Ali-Djianghir Effendin tyttären, sielun puolesta."

Tsherkessiläisnaisilla on päinvastoin kuin turkkilaisilla, suku- tai oikeammin heimonimi.

Djénane luki syvästi liikutetuin mielin Nédjiben sukunimen.

— Mutta — näin hän virkahti — Djianghir nimisiä perheitä asuu minun kotikylässäni. Muinoin ne yhdessä esi-isieni kanssa tulivat Kaukasiasta, ja kaksisataa vuotta ne ovat eläneet samoilla seuduilla kuin minun sukuni.

Tämä seikka selitti, vielä paremmin näiden molempien naisten yhdennäköisyyden, joka kuitenkin ihmetytti, jos se oli pelkkä rotumerkki; mutta epäilemättä heillä oli samat verensiteet, jonkun entisajan ruhtinaan oikun seurauksena. Ja joku salaperäinen kantaisä, jo aikoja sitten tomuksi rauennut, oli jättänyt, herra tiesi kuinka monen sukupolven kautta, kahdelle niin eri säätyiselle nuorelle naiselle perinnöksi nuo silmät, jotka alati säilyivät samoina, harvinaisina ja ihmeen ihanina.

Oli jäätävän kylmä hautausmaalla, missä he muutaman hetken olivat seisoneet liikkumattomina. Äkkiä Zeynebin mustien huntujen peittämää povea pudisti raju yskä.

— Lähtekäämme, sanoi André pelästyneenä, lähtekäämme kaiken mokomin, ja astukaamme hyvin nopeasti…

Ennen poistumistaan kukin heistä tahtoi ottaa yhden niistä kuivuneista sypressinoksista, joita oli varissut alas haudalle, ja kun Mélek, joka aina oli ohuimmin verhottu kaikista, kumartui ottamaan oksansa, André näki, että hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä — ja hän antoi hänelle täydesti anteeksi hänen äskeisen kadulla osoittamansa hilpeyden.

Saavuttuaan ajoneuvojensa luo, he erosivat toisistaan, he kun eivät tahtoneet jatkaa tarpeettomasti yhdessäoloon liittyvää vaaraa. Saatuaan heiltä sen lupauksen, että he ensi tilassa antaisivat hänelle tiedon paluustaan haaremiin, joka herätti hänessä suurta levottomuutta, päivä kun jo kallistui loppuunsa, André poistui Eyoubin tietä, kun sitävastoin naiset käskivät ajurinsa palata Adrianopelin portin kautta.

Kello on nyt kuusi. André on palannut Peraan. Oi, mikä kolkko ilta! Ikkunoistaan hän näki, miten yö alkoi sulkea syliinsä jättiläiskaupungin, joka nyt kipeämmin kuin koskaan ennen palautti hänen mieleensä entisen Konstantinopolin, hänen nuoruutensa Konstantinopolin. Hämärä oli muuttumaisillaan pimeäksi. Mutta ei vielä ollut se hetki, jona minareetit sytyttävät kaikki valoseppeleensä Ramazin yöllistä juhlaa varten. Niiden muoto kuvastui ainoastaan epämääräisenä, tummanharmaana melkein yhtä harmaaseen taivaan taustaan. Samoin kuin usein haaveiluissa hänen kaukomatkoillaan, Stambul haamoitti nyt ainoastaan himmeänä varjokuvana hänen edessään. Mutta läntisellä taivaanrannalla erottautui selväpiirteisenä vaaleanpunaisesta pohjasta — sammuvasta iltaruskosta — musta ripsujuova: suurten hautausmaiden sypressit. Ja André ajatteli, katsellen tuota taivaanrantaa: Siellä keskellä ääretöntä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä hän nukkuu sen yksinkertaisen marmorisen hautakiven alla, jonka säälistä olen antanut korjata ja uudelleen kullata…

Niin, hauta oli todella laitettu kuntoon ja uskottu turkkilaisnaisille, joiden hurskasta huolenpitoa vielä saattoi jatkua jonkun vuoden, he kun vielä olivat nuoria. Entä sitten? Voisiko tämä estää tätä hänen elämänsä kohtaa, tätä nuoruuden ja rakkauden muistoa poistumasta ja hirvittävän pian vajoamasta siihen kuiluun, johon menneet tapaukset ja kaikkien unhottamat seikat katoavat? Saattoivatko muuten nämä hautausmaat, vaikka oivatkin vanhat ja hartaan kunnioituksen esineenä, yhä edelleen nauttia häiriintymättömästä rauhastaan? Kun Islam, jota joka taholta uhataan, vetäytyy Aasian puolelle, miten silloin uudet tulokkaat kohtelevat näitä lukemattomia vanhoja hautoja? Nedjibén hautakivet, samoin kuin tuhannet muut, kaiketi silloin katoavat…

Ja nyt hänestä tuntui kuin hän yksistään täyttämällä niin kauan laiminlyömänsä velvollisuuden ja ikäänkuin vapautumalla velastaan vainajalle, olisi katkaissut viimeisen siteen, joka liitti hänet menneisyyteen; kaikki: oli auttamattomasti lopussa.

Sinä iltana oli päivälliset ja tanssiaiset Englannin lähetystössä, joihin hänen oli lähteminen. Pian oli aika pukeutua. Hänen palvelijansa sytytti lamput ja nouti esille hänen hännystakkinsa. Kuinka erilaiseen aikakauteen, ympäristöön ja ajatuspiiriin hän siirtyikään käyntinsä jälkeen sypressilehdossa tsharshafiin puettujen turkkilaisnaisten seurassa!

Poistuessaan ikkunan äärestä pukeutumaan hän näki, että alkoi sadella lumihiutaleita: ensimäinen lumi… Siellä kaukana, yksinäisellä suurella hautausmaalla satoi lunta.

Seuraavana aamuna hän vastaanotti kirjeen, jota oli pyytänyt ystävättäriensä kirjoittamaan, saadakseen tietoja heidän paluustaan haaremiin.

Ramazanin 4 päivä, kello 9 illalla.

Saavuimme onnellisesti kotia, rakas André, mutta emme ilman vastuksia. Tulimme viime hetkellä, ja yksi ystävättäristämme, joka oli meitä avustanut, puhui ajattelemattomuudessaan ristiin. Kaikki selvisi, mutta silti talon vanhat naiset ja harmaaparta-ukot ovat epäluuloisia.

Kiitämme teitä sydämemme pohjasta meille osoittamastanne luottamuksesta. Nyt tuo hauta hiukan kuuluu meillekin, eikö niin, ja käymme siellä usein rukoilemassa teidän lähdettyänne kotimaahanne.

Tänä iltana tunnen teidän olevan niin kaukana ja kuitenkin olette niin lähellä! Ikkunastani voisin nähdä tuolla Peran huipulla olevan lähetystön ikkunoista valot, sieltä, missä, paraikaa olette, ja ihmettelen, että te voitte olla huveissa, kun me olemme niin suruissamme. Teidän mielestänne minä kaiketi olen hyvin vaativainen; ehkä olette oikeassa, mutta en ole vaativainen omasta vaan toisen puolesta.

Tänä hetkenä te epäilemättä, olette iloinen, naisten ja kukkien ympäröimä, silmät ja mieli lumottuina. Ja me olemme himmeästi valaistussa, viileässä ja kolkossa haaremissa, ja itkemme.

Itkemme elämäämme. Kuinka surullinen ja tyhjä on tämä ilta! Tämä ilta enemmin kuin muut. Saako se tunne, että te olette niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana meidät tavallista onnettomammiksi?

Djénane.

Ja tiedätteköhän, mitä minulla, Mélekillä, nyt on teille sanottavaa? Kuinka voittekaan syöksyä huvien pyörteeseen kirkkaasti valaistuissa saleissa, kun me itkemme kolmen sypressistä pudonneen pienen oksan ääressä? Olemme panneet ne Mekkasta tuotuun pyhään puulippaaseen: niillä on kostea, väkevä, sieramiin tunkeva haju, joka tekee surulliseksi… Tiedättehän, mistä olemme ne ottaneet?…

Kuinka voittekaan olla tanssiaisissa tänä iltana ja unhottaa aiheuttamanne surut, ne olennot, jotka olette murtaneet tiellänne? En voi uskoa, ettette te ajattelisi näiltä seikkoja, kun me vieraat, kaukaiset sisaret niitä itkemme…

Mélek.

XXXI.

He olivat ilmoittaneet hänelle, että heidän vankeutensa Ramazan-kuun aikana oli oleva ankarampi, sillä silloin rukoiltiin, luettiin pyhiä kirjoja, paastottiin koko päivä ja ennen kaikkea otettiin osaa yölliseen seuraelämään, jolla tässä paasto-kuussa on tavaton merkitys. Suurten aterioiden nimi on iftar, niiden tarkoitus oli tarjota korvausta päivän kestäneestä paastoamisesta.

Mutta Ramazan näytti päinvastoin helpottavan heidän huimapäisimmän tuumansa toteuttamista, joka oli omansa nostamaan pelon vavistusta: nimittäin tuuma kerran vastaanottaa André Lhéry itse Khassim-Pashan palatsissa, Djénanen huoneustossa, parin askeleen päässä rouva Husnugulista!

Stambul muuttuu islamilaisen paaston aikana vallan oudoksi. Illoin juhlia ja tuhansittain lyhtyjä, kadut tulvillaan väkeä, moskeijat valokoristeiden seppelöiminä, kaikkialla ilmassa isot tulisormukset, joita kannattavat yötaivaan väriset minareetit, jotka tuskin ovat havaittavissa. Sitävastoin pitkin päivää yleinen uneliaisuus; itämaalainen katuelämä on pysähtynyt, myymälät ovat suljetut; lukemattomissa pienissä kahviloissa, jotka tavallisesti eivät koskaan ole tyhjät, ei enää ole nargilepiippuja, siellä ei enää jutella, penkeillä vaan on loikomassa muutamia uneksijoita, kasvoissa valvonnan ja paastoamisen aiheuttama väsynyt ilme. Ja kotosalla auringonlaskuun asti sama raukeus kuin ulkona. Etenkin Djénanen asunnossa, missä palvelijat olivat yhtä vanhat kuin isäntäväki, kaikki nukkuivat, sekä parrattomat neekerit, eikä tuuheaviiksiset vartijat pistolivöineen.

Ramazanin 12 päivänä 1322, jona heidän seikkailunomainen yrityksensä piti toimeenpantaman, isoäiti ja isän sedät juuri otolliseen aikaan sairastuneina, pysyttelivät huoneissaan, ja rouva Husnugul oli iftar-aterialla ylensyömisestä saanut ruuansulatushäiriön ja makasi vuoteen omana.

Andrén oli määrä saapua täsmälleen kello kaksi, ei minuuttia, eipä edes sekuntiakaan myöhemmin; hänen oli käsketty kulkea kiinni seinissä, jotta ei näkyisi ulkonevista ikkunoista, ja vasta silloin menemään sisälle isosta ovesta, kun hänelle ensimäisen kerroksen ikkunaristikoista näyteltiin valkoisen nenäliinan nipukkaa — tavallisia merkkiä.

Tällä kertaa hän todella oli peloissaan; heidän ja omasta puolestaan, ei välittömän vaaran, vaan europpalaisen, yleisen häpeänhälinän vuoksi, joka ennen pitkää leviäisi, jos hänet tavattaisiin verekseltään.

Hän lähestyi hitaasti tähystellen joka taholle. Djénanen asunto sijaitsi edullisella paikalla, vastapäätä ei ollut taloja, ja se oli samoin kuin kaikki naapuritalot rannalla olevalle hautausmaalle päin; vastakkaisella rannalla ei nähnyt muuta kuin sypressejä ja hautoja; ei kukaan voinut urkkia heitä siltä puolelta, joka oli autio ja sinä päivänä marraskuun sumujen verhoama.

Valkoinen merkki oli näkyvissä, ei enää sopinut väistyä takaisin. Sisään astuessaan hänellä oli se tunne, kuin olisi silmittömästi syöksynyt pohjattomaan kuiluun. Suurpiirteinen vanhanaikainen eteinen oli sinä päivänä vailla asestettuja ja kultanauhakkeilla koristettuja vartijoita.

Mélek, puettuna mustaan tsharshafiin, seisoi yksin oven takana ja virkkoi hänelle nauraen:

— Joutuin, joutuin, juoskaa!

Yhdessä he riensivät ylös portaita, kiitivät läpi pitkien käytävien ja syöksyivät sisälle Djénanen huoneustoon, jossa hän pelosta vavisten odotti heitä; ovi lukittiin heidän jälkeensä kahdella avaimen kierroksella.

Heti kuului naurunremahdus, tuo veitikkamainen ilonpurkaus, jolla he aina uhmailivat kaikkea ja kaikkia, joka kerta kun uhkaava vaara oli vältetty. Djénane näytti, lystikkään voitokas ilme kasvoissa, avainta, jota heilutti kädessään; avain, lukko, mikä mullistava uudistus haaremissa! Hän oli nähtävästi saanut ne edellisenä päivänä, eikä vielä ollut tointunut saavuttamansa voiton yllätyksestä. Hän, Djénane, sitten Zeyneb ja Mélek poistivat kädenkäänteessä tsharshafinsa ja näyttivät tavallistaan kalpeammilta ankarasta paastoamisesta. He esiintyivät muuten Andren edessä, joka ei koskaan ollut nähnyt heitä muuten kuin odaliski- tai mustapukuisina, vallan uudenhahmoisina: puettuina ja kammattuina hyvin hienosti europpalaiseen tapaan. Yksi ainoa seikka saattoi heidät sentään hiukan itämaalaisiksi, nimittäin pienet tsherkessiläiset hopeakuteiset valkeat harsot, jotka olivat kiinnitetyt hiuksiin ja jotka valuivat hartioille.

— Luulin, että ette kotosalla ollenkaan käytä huntua, huomautti André.

— Totta kai, aina. Mutta ainoastaan näin pieniä. Ensin he veivät hänet musiikkisaliin, jossa odotti kolme muuta vaarallisen seikkailun vieraiksi kutsuttua naista: neiti Bonneau de Saint-Miron, neiti Tardieu, Mélekin entinen opettajatar, ja lisäksi muuan naishaamu, Ubeydé Hanum, normaalikoulusta opettajatodistuksen saanut ja filosofian opettaja eräässä Vähän-Aasian tyttökoulussa. Molemmat ranskattaret olivat jotenkin levottomat, ja he olivat kauan epäröineet, totellako houkutuksen vai pelon ääntä. Ja neiti de Saint-Miron näytti siltä, kuin olisi ajatellut: "Minäpä valitettavasti olen pääsyyllinen siihen, että André Lhéry on oppilaani huoneustossa!"

He alkoivat silti puhella, sillä siihen he tunsivat voittamatonta halua, ja Andrésta nämä vanhat neitoset tuntuivat sekä korkealentoisilta että lapsellisilta. Muuten he olivat hienosti sivistyneitä ja paljon lukeneita, mutta samalla romantillisen innostuneita, mikä vuonna 1904 vaikutti hiukan vanhanaikuiselta. He katsoivat voivansa puhua hänen kanssaan hänen kirjastaan, jonka nimen tunsivat ja joka suuresti herätti heidän harrastustaan:

— Olette kai jo kirjoittanut useita sivuja uutta kirjaanne Havahtuneita, vai kuinka mestari?

— En totisesti yhtään ainoata! André vastasi nauraen.

— Siitä iloitsen, sanoi Andrélle Djénane, ääni kaikuen sulavana kuin yliluonnollinen musiikki, vaikka jo toiset hyvin pehmeät olivat puhuneet. — Teidän tulee kirjoittaa se vasta matkustettuanne pois; siten se ainakin jonkun kuukauden aikana on yhdyssiteenä meidän välillämme; kun tarvitsette jotain lisätietoja, muistatte kirjoittaa meille…

André, joka katsoi kohteliaisuuden vaativan, että hän ainakin kerran puhutteli naishahmoa, kysyi häneltä, jokapäiväisesti kylläkin, oliko hän tyytyväinen oppilaisiinsa, noihin pieniin aasialaisiin turkkilaisnaisiin. Hän odotti jotain koulumestarimaista vastausta, yhtä jokapäiväistä kuin hänen kysymyksensäkin. Mutta mustan harson läpi kuului vakava ja lempeä ääni, joka puhtaalla ranskankielellä vastasi vallan odottamatonta:

— Valitettavasti olen liiankin tyytyväinen!… He oppivat liian nopeasti ja ovat vallan liian älykkäitä. Valitan, että minä olen istuttanut kärsimyksen mikrobin näihin tulevaisuuden naisiin. Surkuttelen kaikkia näitä pieniä kukkasia, jotka täten pikemmin ovat lakastuvat kuin heidän viattomat isovanhempansa…

Sitten puhuttiin Ramazanista. Paastoamista tietysti koko päivä, pikkutöitä köyhiä varten ja pyhien kirjojen lukemista. Tämän kuun kuluessa muhamettilaisnaisen täytyy uudelleen lukea läpi koraaninsa, jättämättä riviäkään väliin. Nämä nuoret naiset varoivat laiminlyömästä tätä määräystä, sillä huolimatta ristiriitaisuudestaan ja epäuskostaan he hartaasti ihailivat Islamin pyhää kirjaa; ja heidän koraaninsa olivat esillä, vihreä nauha niiden lehtien välissä, mihin olivat sinä päivänä pysäyttäneet lukemisensa.

Ja auringon laskettua alkavat iftarit. Selamlikissa vietetään miesten iftar; sitä seuraa rukoushetki, jota varten vieraat, isännät ja palvelijat kokoontuvat isoon saliin, kukin polvistuen rukousmatolleen. Djénanen puolella tämän rukouksen lausui joka ilta eräs puutarhuri, joka oli ainoa nuori mies joukossa, ja jonka sointuva muedsinääni täytti koko talon.

Haaremissa vietettiin naisten iftaria.

— Nämä nuorten turkkilaisnaisten kemut, sanoi Zeyneb, ovat harvoin rivonsävyisiä Ramazanin aikana, sillä silloin mystillisyys on herännyt sieluissamme, ja ne kysymykset, joita käsitellään, koskevat elämää ja kuolemaa. Alussa aina sama kuumeinen into. Ja lopulla aina sama alakuloisuus ja epätoivo, kun kaksi tuntia keskusteltuamme kaikista dogmeista ja filosofisista järjestelmistä huomaamme, ettemme ole päässeet lähtökohtaa kauemmaksi, tietäen, ettemme ole muuta kuin heikkoja, voimattomia olento-parkoja. Mutta toivo on niin voimakas tunne, että meillä, huolimatta yrityksemme raukeamisesta, seuraavana päivänä vielä sentään on voimaa jäljellä toisia teitä yrittääksemme päästä saavuttamattomaan päämäärään…

— Me nuoret turkkilaisnaiset, huomautti Mélek, olemme kuin pivollinen rikkaruohon siemeniä, joka itää, kykenee vastustamaan kaikkea ja leviää, huolimatta vedenpuutteesta, kylmästä jopa toistuvasta "kitkennästä".

— Niin, sanoi Djénane, meidät voi jakaa kahteen lajiin. Niihin, jotka välttääkseen menehtymistä, takertuvat joka tilaisuuteen huumautuakseen ja unhottaakseen. Ja voimakkaimpiin, jotka turvautuvat hyväntekeväisyys-toimintaan, niin kuin esimerkiksi serkkumme Djavidé. En tiedä, tekevätkö teidän laupeudensisarenne enemmän hyvää ja osoittavatko suurempaa itsekieltäymystä kuin hän. Meidän haaremeissamme on useita toisia, jotka vetävät hänelle vertoja. Tosin heidän täytyy toimia salassa, sillä on ankarasti kielletty perustamasta hyväntekeväisyysyhdistyksiä, miehemme ja valtijaamme eivät siedä kosketuksiamme rahvaan naisiin, he kun pelkäävät, että voisimme heihin tartuttaa pessimismiämme, särkyneisyyttämme ja epäilyjämme.

Mélek, jonka erikoisuutena olivat odottamattomat huomautukset, ehdotti, että André koettaisi sitä piilopaikkaa, joka oli valmistettu hänelle suuren vaaran varalta; se oli nurkassa maalausjalustan takana, joka oli verhottu kultakuteisella kankaalla.

— Turha varokeino, hän kuitenkin huomautti, sillä ei mitään vaarallista voi tapahtua. Talon ainoa terve henkilö tällä haavaa on isäni, eikä hän lähde Yldizistä ennen auringonlaskua ilmoittavaa kanuunanlaukausta.

— Entä jos jokin odottamaton seikka saisi: hänet palaamaan kotia tavallista aikaisemmin, huomautti André.

— Haaremiin ei astuta ilmoittautumatta. Käskemme sanoa hänelle, että meillä paraikaa on vieraana eräs turkkilainen nainen, Ubeydé Hanum, ja silloin hän varoo astumasta kynnyksemme yli. Näin helppoa se on, kun vaan on asioista selvillä. Ainoa vaikea seikka on se, miten pääsette pujahtamaan tästä talosta pois.

Pianolla oli muutamia nuottilehtiä; ne olivat erään Djénanen äsken säveltämän noktyrnin käsikirjoitus, ja André olisi mielellään tahtonut kuulla hänen soittavan sitä, sillä hän ei koskaan ollut kuullut hänen soittoaan muuten kuin kaukaa, soutaessaan yöllä Bosporilla hänen ikkunoidensa ohi. Mutta Ramazanin aikana tuskin rohkenee soittaa. Ja olisi ollut varomatonta herättää nukkuva iso talo, jonka uni sinä hetkenä oli niin tarpeellinen!

Djénane puolestaan halusi, että hänen ystävänsä hetkeksi nojaisi hänen kirjoituspöytäänsä, jolla hän muinoin nuorena tyttönä kirjoitti päiväkirjaansa, ajatellen häntä, tuohon aikaan, jolloin André hänen mielessään oli pelkkä unelmien satuhenkilö. He veivät siis Andrén siihen suureen huoneeseen, missä kaikki oli valkoista, ylellistä ja uudenaikaista. Heidän seurassaan hän siellä katseli; alati suljettujen liistaluukkujen suojelemista ikkunoista heille lapsuudesta tuttua näköalaa, joka heillä epäilemättä oli oleva silmien edessä aina elämän sammumishetkeen asti: sypressejä, kaikenikäisiä hautapatsaita, alempana, kuin kuilussa, Kultaisen-Sarven vesipeili, sinä päivänä himmeä ja raskas, kuin olisi se ollut lyijyä, ja vielä kauempana Stambul talviusvaan käärittynä. Hänen täytyi myös katsoa luukuttomista sisäikkunoista vanhaan, korkeiden muurien ympäröimään puutarhaan, jonka Djénane oli kuvannut kirjeissään: "Tuo puutarha on niin yksinäinen, että siellä voi käyskennellä hunnuttomana. Sitäpaitsi karkottavat neekerimme kaikki puutarhurit, joka kerta kun menemme sinne."

Ja puutarhan peräsopukka, missä synkän harmaiden ja lehdettömien plataanien kookkaat oksat kiemurtelivat toisiinsa takertuneina, näytti tiheikkömetsältä, missä nämä naiset epäilemättä saattoivat kävellä, kenenkään heitä näkemättä.

André siunasi sitä rohkeata yritteliäisyyttä, joka oli tarjonnut hänelle mahdollisuuden tutustua tähän asuntoon, mihin pääsy oli häneltä niin ankarasti kielletty… Pikku ystävätärparat, joiden kanssa hän seurusteli muutaman kuukauden, jotka hän oli kohdannut harhailevan elämänsä ehtoopuolella ja joista hänen pian oli eroaminen ainaiseksi! Ainakin tämän hänen käyntinsä kautta heidän vankeutensa kehys oli esiintyvä selvänä hänen muistissaan, joka kerta kun hän ajatteli heitä…

Nyt oli tullut vakava eronhetki. Keskellä heitä André oli melkein unhottanut kuinka uskomattoman outo tämä tilanne oli. Nyt kun oli edessä poistuminen, hänestä tuntui, kuin olisi hän puikahtanut rotansatimeen, jonka aukko hänen jälkeensä oli puristautunut kokoon, uhaten terävillä piikeillään.

Ystävättäret tekivät useita tiedusteluretkiä; kaikki oli rauhallista, ainoa haitallinen henkilö oli eräs neekeri nimeltä Jusuf, joka itsepäisesti vartioi eteistä. Täytyi heti keksiä hänen toimitettavakseen joku kauan kestävä, tärkeä asia.

— Olen sen jo keksinyt, sanoi äkkiä Mélek. Piiloittukaa lymypaikkaanne, André. Kutsumme hänet tänne, se on oleva kepposemme huippu!

Ja kun neekeri oli astunut sisään:

— Jusuf hyvä, sinun tulee toimittaa meille hyvin kiireinen asia. Lähde heti Peraan ja osta meille uusi kirja, jonka nimen kirjoitan sinulle paperiliuskalle. Jos on tarpeellista, on sinun käytävä kysymässä sitä kaikista Suurkadun varrella olevista kirjakaupoista, mutta muista, että et palaa tyhjin toimin!

Ja järkähtämättömän totisena hän kirjoitti: Havahtuneita, André
Lhéryn viime romaani.

Vielä kierros käytävissä ja uudet määräykset eri palvelijoille toimittamaan jotain toisaalla; sitten Mélek palasi tarttuen Andrén käteen ja veti hänet mukaansa, juosten hurjaa vauhtia alas portaita ja tuupaten hänet hieman hermostuneesti ulos ovesta.

André hiipi tiehensä, pysytellen niin lähellä vanhoja muureja kuin suinkin ja ajatellen, eikö tuo ehkä liian meluavasti suljettu ovi jälleen aukenisi, päästäen irti lauman neekereitä, jotka revolverit ja kapulat kädessä hyökkäisivät häntä takaa ajamaan.

Seuraavana päivänä ystävättäret tunnustivat hänelle, etteivät olleet puhuneet totta, selittäessään hänelle noiden pienten tsherkessiläis-huntujen käytännön. Kotosalla niitä ei käytetä. Muhamettilaisnaisesta hiuksiensa ja varsinkin niskansa paljastaminen miehelle on vielä säädyttömämpää kuin paljaiden kasvojen näyttäminen, eivätkä he olleet voineet sitä tehdä.

XXXII.

Djénane Andrélle.

Ramazanin 14 päivä 1322 (marraskuun 22 päivä 1905).

Ystävä hyvä, tiedätte kaiketi, että huomenna on Ramazan puolivälissä, ja että silloin kaikki turkkilaisnaiset saavat lähteä huviretkelle. Tahdotteko tulla kello kahden ja neljän välillä Stambuliin, Bayazidin ja Shazadé-Bashén väliselle kävelypaikalle?

Tällä haavaa iftar-kemumme tuottavat meille paljon työtä, mutta panemmepa pian yhdessä toimeen hauskan karkuretken Aasian rannikolle: tämä on Mélekin päähänpisto, ja saatte nähdä, kuinka hyvin kaikki on suunniteltu!

Djénane.

Seuraavana päivänä puhalsi etelätuuli ja paistoi kaunis syysaurinko: juuri sopiva ilma verhotuille kaunottarille, jotka ainoastaan pari tai kolme päivää vuodessa saavat nauttia sellaisesta vapaudesta. Ajelu tapahtui tietysti katetuissa vaunuissa, eunukki istumassa ajurin vieressä, mutta heillä oli lupa nostaa vaunuikkunoiden kiertokaihtimet, avata ikkunat ja pysäyttää ajoneuvot pitkäksi aikaa, katsellakseen toisiaan, mikä muulloin on kielletty. He ajoivat Bayazidista Shazsdé-Bashéhen, noin kilometrin pituisen matkan, keskellä Stambulia, missä kaikki on aitoturkkilaista, pitkin vanhanaikaisia katuja, jättiläismoskeijain, vainajien siimekkäiden tyyssijojen, pyhien kaivojen ohi. Nämä tavallisesti niin hiljaiset kaupunginosat, joihin niin huonosti soveltuu se uudenaikainen ylellisyys ja outo ajoneuvojen jono, jotka puoli-Ramazan tänne kokoaa! Sadottain katettuja ja avoimia vaunuja, joko pysähtyneinä tai hitaasti edeten; niitä oli tullut jättiläiskaupungin kaikista osista, jopa siellä täällä pitkin Bosporin rantoja olevista palatseista. Ajoneuvoissa istui ainoastaan naisia, upeapukuisina; jakmak, joka verhoaa kasvot silmiin asti, on niin läpikuultava, että saa käsityksen siitä, millainen kasvojen alaosa on. Tänä päivänä melkein kaikki haaremin kaunottaret poikkeuksellisesti ovat näkyvissä, vaaleatukkaiset, punaposkiset tsherkessittäret, tummatukkaiset ja kalpeat turkkilaisnaiset. Aniharvoja miehiä liikkuu avattujen vaunuikkunoiden ympärillä, niiden joukossa ei ole ainoatakaan europpalaista: siltojen vastakkaisella puolella, Perassa, ollaan aina välinpitämättömiä siitä, mitä tapahtuu Stambulissa.

André haki kolmea ystävätärtään, jotka arvatenkin olivat pukeutuneet hienosti miellyttääkseen häntä; hän etsi heitä kauan, voimatta heitä löytää, niin suuri oli tungos. Kun ajelevien naisten oli aika palata ankaroihin haaremeihinsa, André poistui hiukan pettyneenä; mutta kohdattuaan niin monien kauniiden silmien katseet, jotka hymyilivät tyytyväisinä tämän suloisen päivän johdosta, kuvastaen lapsellista iloa siitä, että kerran saivat näin vapaasti liikkua ulkona, hän entistään paremmin käsitti kuinka kuolettavan ikävä näiden naisten eristetty elämä oli.

XXXIII.

Ystävättäret sanoivat tuntevansa Marmaranmeren aasianpuoleisella rannalla yksinäisen paikan, joka oli aivan suojassa Bosporin rannoilla raivoavalta tuulelta ja lämmin kuin kasviansari. Eräs heidän ystävättärensä asui juuri niillä tienoilla ja otti tarvittaessa selittääkseen heidän poissaolonsa, kivenkovaan väittämällä pidättäneensä heidät luonaan koko päivän. He olivat siis päättäneet sieltä käsin lähteä yhteiselle kävelyretkelle, ennen läheistä eroa, joka saattoi olla ratkaiseva ja viimeinen: Andrélla oli aikomus ottaa parin kuukauden loma, matkustaakseen Ranskaan: Djénanen taas oli määrä isoäitinsä kanssa lähteä kylmäksi vuodenajaksi maatilalleen, Bounar-Bachiin. He eivät siis voineet toivoa jälleennäkemistä ennen kevättä ja siihen mennessä saattoi tapahtua paljon.

Joulukuun 12 päivä 1904, joka tuhansien ovelien laskelmien jälkeen oli määrätty tuota huviretkeä varten, oli tuollainen loistava päivä, joka tässä vaihtelevassa ilmanalassa, keskellä talvea, kahden lumikauden välillä palauttaa suven. He kohtasivat toisensa keskipäivän auringonpaisteessa sillä Kultaisen-Sarven sillalla, jolta pienet höyrylaivat lähtevät Aasian rannikolla oleviin maihinnousupaikkoihin, mutta toisiinsa vilkaisematta, kuin oudot matkustajat ainakin. Kuin sattumalta he astuvat samaan laivaan, jossa ystävättäret istuutuivat juhlallisesti muhamettilaisille naisille varattuun kajuuttaan, päästettyään neekerit ja neekerittäret menemään.

Kaunis ilma oli houkutellut suunnattoman ihmispaljouden lähtemään huviretkelle aasianpuoleisella rannalla. Samalla kertaa kuin he, lähti matkaan noin viisikymmentä verhottua naista, ja kun oli saavuttu Skutarin sillalle, André eksyi keskelle kaikkia noita yht'aikaa maihin nousevia mustia hahmoja, joutui väärille jäljille, seurasi ensin kolmea outoa naista, ja oli vähällä aiheuttaa pahan skandaalin. Onneksi hän huomasi, että he eivät olleet yhtä hienoja kuin vähän matkan päässä astuva kolmikko, ja vallan hämmentyneenä hän poistui heidän luotaan ensi tienristeyksessä, yhtyen kolmeen ystävättäreensä, jotka tällä kertaa olivat oikeat.

He ottivat vuokravaunut, ja näihin samoihin ajoneuvoihin he nousivat kaikki neljä, mikä maaseudulla on luvallista. André, muka beinä, istuutui vastoin länsimaalaisia tapojamme, kunniasijalle. Djénane hänen viereensä, Zeyneb ja Mélek vastapäätä heitä, etuistuimelle. Ja kun hevoset lähtivät liikkeelle, remahtivat he kaikki kolme nauruun harsojensa alla, iloisina siitä, että kepponen oli niin hyvin onnistunut, että olivat vapaat iltaan asti, että olivat nuoria ja että heidän eteensä aukeni siintävä kaukonäky. Sattui muuten usein, että he synkkien alakuloisuudenpuuskauksiensa välillä antautuivat viehättävän lapsellisen hilpeyden valtaan, ja silloin Zeynebkin unhotti tautinsa ja kuolemankaihonsa. Tällöin he huolettomasti hymyillen uhmailivat kaikkea, täydellistä vankeutta, maastakarkoitusta tai vieläkin ankarampaa rangaistusta.

Mikäli laiva eteni Marmaramerelle, kävi Bosporin alituinen tuulenviima heikommin tuntuvaksi. Heidän lahdenpoukamalleen oli pitkä matka, mutta siellä liikkuivat lauhkeat tuulahdukset, niin kuin he aikaisemmin jo olivat kertoneet, ja se oli niin rauhallinen yksinäisyydessään, että heissä siellä heräsi täydellisen turvallisuuden tunne. Se oli etelään päin, ja sen edustalla oli pieni rantakallio, ikäänkuin vartavasten tarjoten sille suojaa. Sen hienolla hietikolla oli ihan kuin kotonaan ja yhtä turvissa kaikilta katseilta, kuin haaremin muurien ympäröimässä puutarhassa. Ei nähnyt muuta kuin liikkumattoman Marmarameren pinnan, jolla ei erottanut ainoatakaan laivaa, ja näkörajalla ainoastaan aasianpuoleiset vuorijonot; vedenpinta oli täydelleen tyyni, niin kuin kauneina rauhallisina syyskuun päivinä, mutta se oli ehkä liian vaaleansininen, sillä tämä vaaleus herätti, huolimatta auringonpaisteesta, alakuloisen talvitunnelman; se vivahti jäätyvään hopeavirtaan. Ja kaukaisten vuorien huipuilla oli jo häikäisevän valkea lumi.

Noustuaan pienelle rantakalliolle, eivät he ympäröivällä alastomalla ja autiolla tasangolla nähneet elävää sielua. He loivat siis kaikki kolme kasvoiltaan harsonsa, hurmautuen puhtaasta ilmasta. André ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt ulkoilmassa ja täydessä päivänpaisteessa heidän nuoria, hiukan kalpeita kasvojaan, eivätkä he koskaan ennen yhdessäolon aikana olleet tunteneet niin täydellistä turvallisuutta kuin nyt — huolimatta tähän uhkayritykseen ja illalla tapahtuvaan paluuseen liittyvistä suurista vaaroista.

Aluksi he istuivat alas maahan syömään Stambulissa suositulta sokerileipurilta kiireessä ostamiaan makeisia. Sitten he läksivät tutkimaan joka soppea sen sievän lahdelman rannoilla, joka sen iltapäivän aikana oli heidän salaista aluettaan: odottamattomien asianhaarojen, tahdonilmausten ja rohkeiden päätösten yhtymä oli — tuona harvinaisen aurinkoisena joulukuun päivänä, joka kauneudellaan ja poikkeuksellisuudellaan myrskyisenä vuodenaikana melkein herätti levottomuutta — koonnut tuohon paikkaan ihmisiä niin eri maailmoista, että heidän kohtalonsa tuntui tuomitsevan heidät olemaan toisiaan koskaan jälleennäkemättä. Ja katsellessaan tuon Djénanen silmiä ja hymyä, joka parin päivän kuluttua oli matkustava palatsiinsa Makedoniaan, André täysin osasi panna arvoa kaikkeen siihen, mitä tämä hetki tarjosi harvinaista ja palaamatonta; ne äärettömät vaikeudet, jotka heidän oli täytynyt voittaa voidakseen kohdata toisensa täällä tuon talvisen vaalean meren rannalla, ne esiintyisivät uudestaan huomenna ja aina edelleen; kuka tiesi, näkisivätkö he toisiaan enää koskaan, ainakaan niin kevein mielin ja tuntien toisiansa kohtaan niin suurta luottamusta. Sentähden tämä oli Andrén elämässä hetki, joka oli pantava merkille, painettava mieleen ja puolustettava liian pikaiselta unhotukselta.

He tähystelivät vuoroonsa pieneltä rantakalliolta, voidakseen häivyttää vaarojen uhatessa. Ja kerran, Zeynebin ollessa tähystäjänä, hän ilmoitti, että, heihin päin tuli mereltä soutaen turkkilainen kolmen naisen seurassa, jotka niinikään olivat nostaneet kasvoharsonsa. He eivät katsoneet tätä kohtausta vaaralliseksi, laskien ainoastaan hetkeksi mustat harsot kasvoilleen. Kun turkkilainen, joka epäilemättä oli oikea bei, souti paikan ohi, ollen huviretkellä haareminaisineen, olivat nämäkin Andrén vuoksi laskeneet kasvoharsonsa. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa välinpitämättöminä, kummankaan tuntematta epäluuloa; tuntematon mies varmaankin luuli tuon lahden rannalla olijoita saman perheen jäseniksi.

Sopivankokoiset pienet litteät piikivet, jotka Marmarameren tyynet aallot olivat huolellisesti kasanneet riviin rantahiedalle, palauttivat äkkiä Andren mieleen erään hänen lapsuudenaikuisen leikkinsä. Hän alkoi opettaa ystävättärilleen, miten heidän tuli heittää kivet, saadakseen ne kauan hyppimään veden tasaisella pinnalla, ja he yrittivät innokkaasti tätä temppua, kuitenkaan onnistumatta… Kuinka he tänään olivat lapsellisia, naurunhaluisia ja vähästä huvitettuja, nuo kolme pientä muuten kovin monimutkaista olentoa, joista varsinkin Djénane oli nähnyt niin paljon vaivaa saattaakseen elämänsä onnettomaksi!

Tämän ainoalaatuisen hetken kuluttua he palasivat ajoneuvoilleen, jotka odottivat heitä pitkän matkan päässä siitä, kyyditäkseen heitä takaisin Skutariin. Laivassa he tietenkään eivät enää tunteneet toisiaan. Mutta lyhyen laivamatkan aikana he yhdessä taas saivat nähdä Stambulin ihmeellisessä iltavalaistuksessa. He näkivät sen nyt edestäpäin, porrasmaisesti kohoavana: ensin Vanhan Seraljin uhkaavat ampumareikäiset muurit, joita Marmarameren helakan vaaleanpunaiset aallot huuhtelivat, ja niiden yläpuolella minareettien ja kupujen metsän, jonka ääriviivat kuvastuivat erilaiseen vaaleapunaan, tosin niinikään joulukuulla esiintyvään, mutta vähemmin hopeanhohteiseen ja vaaleaan kuin veden väri, pikemmin kullanhohteiseen.

XXXIV.

Seuraavana päivänä Djénane kirjoitti Andrélle:

Vielä kerran pelastuneet! Meillä oli suunnattomia vaikeuksia kotimatkallamme; mutta nyt on kaikki talossa rauhallista… Huomasitteko paluumatkalla kuinka kaunis Stambulimme oli?

Tänään sade ja lumiräntä pieksevät ikkunalasejamme, ja jäätävä tuuli vinkuu surkeasti nurkissa. Kuinka olisimmekaan olleet pahoillamme, jos tuo huono ilma olisi noussut eilen! Nyt, kun huviretkemme on ohi, säilyen muistonamme kuin kaunis unelma, raivotkoot kaikki Mustanmeren myrskyt!

André, me emme voi tavata ennen matkallelähtöäni, olosuhteet eivät salli minun järjestää kohtaamista Stambulissa; lausun siis teille täten jäähyväiseni, todennäköisesti emme näe toisiamme ennen ensi kevättä. Mutta tahdotteko täyttää yhden pyyntöni? Matkustaessanne kuukauden kuluttua Ranskaan, kaiketi kuljette postilaivassa: valitkaa silloin Salonikin reitti ja ottakaa fezi mukaanne. Laiva pysähtyy tähän kaupunkiin muutamaksi tunniksi, ja tiedän keinon tavatakseni teidät siellä. Yksi neekeripalvelijoistani on tuleva laivaan tuomaan teille menettelyohjeen. Älkää kieltäytykö täyttämästä pyyntöäni.

Seuratkoon teitä onni isänmaahanne, André!…

Djénane.

Djénanen matkustettua André viipyi vielä viisi viikkoa Konstantinopolissa, ja tapasi sillä ajalla Zeynebin ja Mélekin. Kun hänen kaksikuukautinen virkalomansa alkoi, hän matkusti osoitettua reittiä pitkin ja otti fezin mukaansa; mutta Salonikissa ei näkynyt neekeriä laivalla. Pysähdys oli hänelle hyvin tuskallinen, sekä sentähden, että hän turhaan sai odottaa, ja että Nedjibén muisto liiteli ilmassa, yli kaupungin ja lähivuorten. Hänen täytyi matkustaa, saamatta mitään tietoja uudesta ystävättärestään.

Joku päivä paluunsa jälkeen Ranskaan hän sai Djénanelta tämän kirjeen:

Bounar-Bachissa, Salonikin lähistössä, tammikuun 10 päivä 1905.

Milloin, ja kenen avulla saankaan tämän kirjeen postiin, kun minua täällä vartioidaan niin ankarasti?

Te olette kaukana, ja kuka tietää, palaatteko tänne. Serkkuni kertoivat minulle jäähyväisistänne ja kuinka he olivat suruissaan teidän lähdettyänne. Kuinka omituista André, että on olemassa ihmisiä, joiden kutsumuksena tuntuu olevan herättää kärsimystä kaikissa niissä, joiden kanssa tulevat kosketuksiin! Te olette sellainen ihminen, eikä se ole teidän syynne. Teidän kärsimyksenne on äärettömän moniaineksinen, tai kenties äärettömän yksinkertainen. Mutta varma on, että te kärsitte; kaikki sielunne värähdykset purkautuvat kärsimyksen tunteisiin. Kun tulee teitä lähelle, täytyy teitä joko vihata tai rakastaa, ja jos teitä rakastaa, kärsii teidän kanssanne, teidän tähtenne.

Pienille ystävättärillenne Konstantinopolissa olette te kuluneena vuotena ollut auringonsäde heidän elämässään; pian katoava säde, sen he edeltäpäin tiesivät. Ja nyt he kärsivät siitä, että jälleen ovat vaipuneet pimeään yöhön.

Mikä te olette minulle, sen sanon teille ehkä joskus. Minä kärsin vähemmin siitä, että te olette matkustanut, kuin siitä, että olen teihin tutustunut.

Epäilemättä olette minulle suuttunut siitä, etten järjestänyt niin, että olisimme voineet tavata toisiamme poiketessanne matkallanne Salonikiin. Yritys ei itsessään olisi ollut mahdoton, sillä onhan tämä seutu yhtä yksinäinen kuin Nédjibénne eläessä. Meillä olisi ollut kymmenen minuutin aika hyvästelemiseen, kätten puristamiseen. Se tosin ei olisi lieventänyt, se olisi päinvastoin lisännyt suruani. Syistä, joita en tahdo mainita, olin sinne tulematta. Mutta vaaran pelko ei suinkaan minua siitä pidättänyt; kaukana siitä. Vaikka olisin tiennyt, että kuolema odotti minua paluumatkallani, en olisi epäröinyt enkä ollut levoton, vaan olisin tullut sanomaan teille sellaiset jäähyväissanat, jommoiset sydämeni halusi teille sanoa. Me nykyajan turkkilaisnaiset emme pelkää kuolemaa. Sitä kohtihan rakkaus meitä pakottaa. Milloinka rakkaus meille olisikaan ollut samaa kuin elämä?

Djénane.

Mélek, joka oli saanut toimekseen lähettää tämän kirjeen postissa
Ranskaan, oli sitä ennen siihen liittänyt nämä mietteet:

Kauan ajateltuani teitä, hyvä ystävämme, olen, kuten varmasti uskon, huomannut useat kärsimyksenne syyt. Sillä tunnenpa teidät nyt. Ensiksikin te tahdotte, että kaiken tulee kestää iäisesti, ettekä koskaan voi nauttia mistään täydesti, sillä ajattelette: "Tämä on loppuva". Ja sitäpaitsi elämä on niin tuhlaillen jakanut teille antimiaan, teillä on ollut käsissänne niin paljo hyvää, että pienikin osa siitä riittäisi tekemään toisen ihmisen onnelliseksi, mutta te olette hylännyt kaiken tämän, sitä kun on ollut niin ylen runsaasti. Mutta suurin onnettomuutenne on ollut se, että teitä on liiaksi rakastettu, ja että sitä on sanottu teille liian usein. Teille on liiaksi vakuutettu, että te muka olette välttämätön niille, jotka ovat tulleet kosketuksiin kanssanne; muut ovat aina tulleet teidän luoksenne; teidän ei koskaan ole tarvinnut astua askeltakaan lähentymistä varten: teidän on aina vaan tarvinnut odottaa! Nyt teidän mielestänne kaikki on tyhjää, sentähden, että te itse ette rakasta, vaan että annatte toisien teitä rakastaa.

Uskokaa minua, rakastakaa tekin puolestanne ketä tahansa lukemattomista ihailijattaristanne, ja saatte nähdä, että se tekee teidät terveeksi.

Mélek.

Djénanen kirje ei miellyttänyt Andréta, joka ei pitänyt sitä luonnollisena. "Jos hänen kiintymyksensä oli niin syvä — näin hän ajatteli — hän olisi ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta tahtonut sanoa minulle hyvästi joko Stambulissa tai Salonikissa: tämä tuntuu teennäiseltä."

André tunsi itsensä pettyneeksi, hänen luottamuksensa Djénaneen alkoi horjua, ja tämä häntä pahoitti. Hän unhotti, että tuo nainen oli itämaalainen, ja sentähden paljoa uhkuvampi tunteiltaan kuin europpalaisnaiset, ja sitäpaitsi paljoa arvoituksellisempi.

Andrén teki mieli vastauksessaan kohdella Djénanea lapsena, niinkuin hänen joskus oli tapana: "Olento, joka tuo kärsimyksen mukaansa! Siinä siis tuo onnettomuutta tuottava mies, jonka kuitenkin itse olette selittänyt vuoden 1830:n jälkeen olevan vanhanaikaisen…"

Mutta hän pelkäsi menevänsä liian pitkälle, ja vastasi sentähden tuolle naiselle vakavasti, että hän oli loukannut häntä syvästi päästäessään hänet matkustamaan sillä tavoin.

Oli mahdotonta olla suoranaisessa yhteydessä Djénanen kanssa, hänen ollessaan suljettuna lumottuun palatsiinsa Bounar-Bachissa; kaikkien kirjeiden täytyi kulkea Stambulin tietä, Zeynebin tai Mélekin, tai muiden apurien käsien kautta.

Kolmen viikon kuluttua André sai Zeynebin kirjeessä nämä rivit:

André, kuinka voitte yleensä loukkaantua mistään sellaisesta, minkä minä voin sanoa tai tehdä, minä, joka olen mitätön teidän rinnallanne? Ettekö tiedä, että koko kiintymykseni, kaikki ajatukseni ovat niin halpoja, että teidän jalkanne voivat niitä polkea. Vaalennut matto vielä kauniine kuosineen, jolle teidän on oikeus laskea jalkanne. Sellainen minä olen ja kuitenkin te voitte suuttua minulle ja kantaa kaunaa minua vastaan.

Djénane.

Tästä André jälleen täydelleen tunsi itämaalaisnaisen, hän oli siitä ihastunut ja heltynyt ja kirjoitti hänelle heti, tehden sen tällä kertaa hellää kiintymystä uhkuvin sanoin — ja sitä suuremmalla syyllä, kun Zeyneb kirjeessään mainitsi: "Djénane on sairas siellä kaukana maalla, hänellä on hellittämätön kuume, joka saa isoäitimme levottomaksi, ja jonka laatua lääkäri ei oikein ymmärrä."

Useita viikkoja myöhemmin Djénane kiitti häntä tällä lyhyellä kirjeellä, joka sävyltään on yhtä itämaalainen kuin edellinenkin:

Bounar-Bachissa, helmik. 21 p. 1905.

Olin jo monena päivänä ajatellut: "Missä onkaan se tehoisa lääke, joka on minut parantava? Nyt tuo parantava lääke on tullut, ja silmäni, jotka ovat tulleet niin suuriksi, ovat nielleet sen. Kelmeät sormiparkani ovat siihen takertuneet, kiitos siitä! Kiitos siitä, että lahjoitatte minulle vähän itseänne, että annatte minulle almuna ajatuksianne!" Siunaan teitä sen rauhan vuoksi, jonka toinen kirjeenne minulle antoi!

Suon teille onnea, ystäväni, kiitoksena siitä onnenhetkestä, jonka nyt olette minulle lahjoittanut. Toivon teille syvää ja hiljaista onnea, joka kaunistaa elämäänne kuin tuoksuva puutarha, kuin kirkas kesäpäivä.

Djénane.

Sairaana ja kuumeen heikontamana tuo vankiparka jälleen muuttui Karadjiamirin tasangon lapseksi. Ja tämänhahmoisena, vapaana hämmästyttävästä kulttuurista, josta hän oli ollut niin ylpeä, hän miellytti Andréta entistään enemmän.

Tälläkin kertaa oli Mélek liittänyt Djénanen kirjeeseen jälkikirjoituksen: Soimattuaan häntä siitä, että hän kirjoitti niin harvoin ja niin lyhyitä kirjeitä, hän jatkoi:

Ihailemme vilkasta toimekkaisuuttanne ja kysymme teiltä, kuinka meidän tulisi menetellä, niinikään ollaksemme toimekkaita, rasittuneita, estetyitä kirjoittamasta ystävillemme. Neuvokaa meille tuo keino, minä pyydän. Meillä päinvastoin on, omaksi ja teidän onnettomuudeksi, koko päivä aikaa kirjeiden kirjoittamiseen.

Mélek.

XXXV.

Kun André virkalomansa päätyttyä maaliskuun alkupäivinä 1905 palasi Turkinmaahan, lepäsi Stambulin yli vielä lumipeite, mutta taivas oli ihanan sininen. Postilaivan ympärillä, jossa hän matkusti, hääri tuhansia kalalokkeja. Bospori ali täynnä näitä lintuja, jotka näyttivät tavattoman suurilta lumihiutaleilta: valkoinen höyhenpilvi valkoisen kaupungin edessä; siinä oli hänen edessään säteilevän etelämaalaisen auringon valaisema ihmeellinen maisema.

Zeyneb ja Mélek, jotka tiesivät missä laivassa hänen oli määrä saapua, lähettivät hänelle samana iltana uskollisimman neekeripalvelijoistaan viemään heidän tuliaistervehdyksensä ja samalla pitkän kirjeen Djénanelta, jonka sanoivat tervehtyneen, mutta vielä joksikin aikaa jäävän kaukaiseen vanhaan linnaansa.

Kun tuo luonnonlapsi Karadjiamirin tasangoilta oli parantunut, hän oli jälleen käynyt itsepäiseksi ja oikulliseksi. Hän ei ollenkaan enää ollut se "halpa olento, jota ystävänsä saattoi polkea jalkoineen". Kaikkea muuta, sillä nyt hän kirjoitti kapinallisesti ja rajusti. Varmaankin oli haaremin rautaristikkojen takana liikkunut epämääräisiä juoruja siitä kirjasta, jonka André aikoi kirjoittaa; huhuiltiin, että eräs nuori nainen, jonka hän tuskin oli nähnyt, tai ainoastaan tiheän mustan harson verhoamana, muka oli kehunut olevansa hänen ystävättärensä ja tuon suunnitellun teoksen suuri innostajatar. Ja Djénane, tuo vangin tavoin maalaislinnaansa suljettu naisparka riehui melkein hurjana mustasukkaisuudesta:

Ettekö käsitä, André, mikä voimattomuuden raivo meidät valtaa ajatellessamme, että toiset voivat tunkeutua teidän ja meidän välille? Ja mikä pahempi on, tunkeudutaan meidän erikoiselle alueellemme: teidän Itämaan muistoihinne ja vaikutelmiinne. Ettekö tiedä, vai oletteko unhottanut, että olemme panneet alttiiksi henkemme (puhumattakaan levollisuudestamme), ja että olemme tehneet tämän yksinomaan tarjotaksemme teille maastamme niin täydellisen käsityksen kuin suinkin — eikä tämä edes tapahtunut sentähden, että olisimme tahtoneet voittaa teidän sydäntänne, jonka tiesimme olevan väsyneen ja kylmän; ei, se tapahtui siinä tarkoituksessa, että vaikuttaisimme teidän taiteilija-vaistoonne ja että hankkisimme sille niin sanoakseni puoleksi todellisen unelman. Saavuttaaksemme tämän, joka tuntui mahdottomalta, näyttääksemme teille sen, mitä ilman meitä ette koskaan olisi voinut kuvitella, olemme uskaltaneet avosilmin syöstä sielumme ainaiseen suruun ja kaihoon. Luuletteko, että monet europpalaisnaiset olisivat tehneet samoin?

Erityisinä hetkinä on sula kidutus ajatella, että toiset ajatukset ovat karkoittavat meidät teidän muistoistanne, että toiset vaikutelmat tulevat teille rakkaammiksi kuin ne, jotka olette saanut täällä Turkinmaalla meidän seurassamme ja meistä. Ja soisin, että kun kirjanne on valmiiksi kirjoitettu, ette enää kirjoittaisi mitään muuta, että ette enää ajattelisi, etteivät kylmät, kirkkaat silmänne enää heltyisi kenenkään muun tähden. Ja kun elämä käy minulle sietämättömäksi, olen varma siitä, ettei sitä ole kestävä kauan, ja että jos minä ensin muutan manalle, ja että jos vapautetut sielut voivat vaikuttaa eläviin, minun sieluni on valtaava teidän sielunne ja vetävä sen luokseen, ja sinne, missä minä olen, täytyy senkin tulla.

Sen elonajan, joka minulla vielä on jäljellä, antaisin epäröimättä, jos ainoastaan kymmenen minuuttia saisin vapaasti lukea teidän sielunne kirjaa. Tahtoisin omistaa vallan saada teidät kärsimään — ja tietää sen, minä, joka muutama kuukausi sitten kernaasti olisin antanut henkeni, jos olisin ollut varma siitä, että te olitte onnellinen.

Hyvä Jumala, kuinka rikas te, André, lienettekään ystävyydestä, kun teillä on varaa sitä niin suuresti tuhlata! Onko jalosti tehty, että aiheutatte niin paljon surua henkilölle, joka on kaukana ja joka rakastaa teitä niin epäitsekkään hellästi? Älkää mielettömästi hylätkö hellyyttä, joka — vaikka onkin hiukan vaativainen ja mustasukkainen — kuitenkin kenties on vilpittömin ja syvin, minkä elämässänne olette tavannut.

Djénane.

Luettuaan tämän kirjeen, André oli hermostunut. Soimaus oli lapsellinen ja aiheeton, hänellä kun turkkilaisten naisten parissa ei ollut muita ystävättäriä kuin nämä kolme. Mutta kirjeen yleissävy oli outo. "Tällä kertaa — näin hän ajatteli — ei voi kieltää, että on olemassa soraääni, ristiriidan siemen näiden kolmen naisen keskinäisessä ystävyydessä, jossa luulin löytäneeni niin muuttumattoman sopusointuisuuden… Pikku Djénane parka, olisiko se mahdollista?"

Hän koetti arvostella tätä uutta tilannetta, joka hänestä tuntui ajan pitkään mahdottomalta. Näin ei voi olla — hän itsekseen ajatteli — tälle kannalle asiat eivät saa jäädä, sentähden, etten sitä tahdo. Tämä on minun kantani; minun puolestani asia on ratkaistu. Ja kun näin tarkasti on selvittänyt oman kantansa, niin se suojelee levottomilta ajatuksilta ja harhaan vievältä heikkoudelta.

Hän ei muuten pitänyt näitä ajatuksiaan erityisen ansiokkaina, sillä hänellä oli se varma vakaumus, että Djénane, jos rakastikin häntä, aina kuitenkin oli pysyvä luoksepääsemättömänä. Hän tunsi nyt tuon pienen olennon, joka oli samalla täynnä luottamusta ja ylpeyttä, uskalias ja puhdas: hän tosin saattoi kaukaa antautua luottamussuhteeseen ystävän kanssa, josta varmasti tiesi, ettei hän hairahtuisi vanhemman veljen osastoon, mutta epäilemättä hän ainaiseksi olisi laskenut harson alas kasvoilleen, tuntien mitä suurinta pettymystä, jos André vaan olisi tavallista kauemmin ja vavisten puristanut hänen kättänsä…

Silti tämä seikkailu tuntui hänestä erittäin uhkaavalta. Ja ne sanat, jotka Djénane ennen oli lausunut, ja joihin hän silloin ei ollut kiinnittänyt erityistä huomiota, kaikuivat nyt vakavina hänen korvissaan: "Muhamettilaisnaisen rakkaus muukalaiseen ei voi päättyä muuten kuin pakoon tai kuolemaan."

Mutta seuraavana päivänä, joka oli melkein keväisen kaunis, kaikki jo tuntui hänestä vähemmän vakavalta. Kuten aikaisemmin, hän nytkin ajatteli, että tämä kirje oli koko lailla teennäinen ja ennen kaikkea itämaalaisen liioitteleva. Jo jonkun vuoden aikana olisi sitäpaitsi ollut tarpeellista selvästi ja suoraan sanoa hänelle, että häntä rakasti, jotta hän sen uskoisi — niin suuresti häntä lakkaamatta vaivasi hänen ikänsä tietoisuus…

Keveämmin sydämin kuin edellisenä päivänä hän läksi Stambuliin, Sultan Selimiin, missä Zeyneb ja Mélek häntä odottivat ja joiden jälleennäkemistä hän jo kaihosi. Stambul, joka aina matkan päästä näytti komealta, oli sinä päivänä surkeannäköinen läheltä, likainen ja kostea suojailman vuoksi, mutta umpikujassa, missä heidän kohtaamispaikkanaan käytetty pieni talo sijaitsi, oli vielä lunta seinien varjoissa.

Pienessä yksinkertaisessa ja kylmässä haaremissa he vastaanottivat hänet harsottomin kasvoin, avomielisinä ja ystävällisinä, niinkuin olisivat tervehtäneet vanhempaa veljeä, joka on palannut matkalta. Mutta heti hän hämmästyi, huomatessaan kuinka heidän näkönsä oli muuttunut, Zeynebin kasvot olivat edelleen hienot ja säännölliset, mutta ne olivat käyneet vahankelmeiksi, silmät olivat suurenneet ja huulet vaalenneet värittömiksi. Talvi, joka sinä vuonna oli ollut hyvin ankara Itämailla, oli ilmeisesti pahentanut sitä tautia, jota hän laiminlöi hoitamasta. Mélek oli niinikään käynyt kalpeaksi ja oli saanut tuskaa kuvastavan piirteen otsaan, hänen olemukseensa oli laskeutunut jotain hillittyä, melkein traagillista, ja hän näytti varustautuneen jotakin itsepintaisesti vastustamaan.

— He tahtovat taas naittaa minut! hän virkkoi tuimasti ja muitta mutkitta, vastaten siihen mykkään kysymykseen, jonka oli lukenut Andrén silmistä.

— Entä te? André kysyi Zeynebiltä.

— Oh! minä… minun vapautukseni piilee täällä, hän vastasi, painaen kädellä poveaan, jota aika ajoin pudisti pahaa ennustava ryintä.

Molemmat puhuivat Djénanen viime kirjeestä, joka edellisenä päivänä oli kulkenut heidän käsiensä kautta, ja joka oli ollut sinetillä suljettu, ja tämä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, kun ei heidän välillään koskaan ollut ollut salaisuuksia.

— Mitähän Djénanella olikaan teille sanottavaa?

— Eipä totisesti mitään… lapsellisia seikkoja… jotain joutavia haaremijuoruja, joiden hän ikävä kyllä on antanut vaikuttaa itseensä.

— Vai niin, epäilemättä tuo juttu, että paitsi meitä, muka vielä on joku muu henkilö, joka on innostanut teitä kirjoittamaan kirjanne?

— Aivan oikein. Ja tämä on vallan perätöntä, sillä paitsi teitä kolmea ja noita harvoja epämääräisiä haamuja, jotka te itse olette minulle esittäneet, ei…

— Minä ja sisaremme emme kumpikaan ole sitä uskoneet… Mutta Djénane joka on siellä kaukana kaikesta… Yksinäisyydessä ihminen kiihottuu…

— Ja hän on siihen määrin kiihottunut, että oikein todenteolla on minulle suuttunut…

— No ei se nyt sentään ole niin vakavaa, keskeytti Mélek, ei ainakaan siltä näytä… Katsokaapa vaan mitä hän kirjoitti minulle tänä aamuna…

Hän ojensi Andrélle kirjeen, taitettuaan sen siten, ettei hän voinut lukea jatkoa:

Sanokaa hänelle, että alati ajattelen häntä, että hänen muistonsa on ainoa iloni maailmassa. Täällä en tee muuta, kuin kadehtin teitä, sentähden että saatte seurustella hänen kanssaan, että saatte olla häntä niin lähellä, että saatte nähdä hänen katseensa, painaa hänen kättänsä. Älkää unhottako minua ollessanne yhdessä, tahdon saada osani kohtaamisistanne ja niiden vaaroista.

— Tämä, sanoi André ojentaen takaisin taitetun kirjeen, ei todellakaan osoita, että hän vihaisi kuolettavasti.

Hän oli ponnistanut kaikki voimansa puhuakseen välinpitämättömästi, mutta nuo muutamat Mélekin näyttämät lauseet, herättivät hänessä enemmän varmuutta ja levottomuutta, kuin hänen vastaanottamansa pitkä ja kiivas kirje. Noissa lauseissa ei ollut mitään teennäisen mahtipontista, kaikki oli yksinkertaista ja selvää!… Kuinka teeskentelemättömän suoraan hän oli kirjoittanut serkuilleen nämä läpikuultavat lauseet, vaikka hän edellisenä päivänä oli vaivautunut niin huolellisesti sinetillä sulkemaan rakkautensa aiheuttamat ankarat soimauksensa!

Tämän käänteen oli siis vastoin odotusta saanut tuo viime vuonna kolmen naisen kanssa solmittu omituinen ja tyyni ystävyys, jonka alussa oli määrä muodostua erottamaton kolminaisuus, yksi ainoa sielu, alati kasvoja vailla.

Tämä tulos häntä pelotti, mutta samalla viehätti; sinä hetkenä hän ei olisi voinut sanoa, halusiko hän, että olisi näin, vai ei…

— Milloin Djénane palaa? hän kysyi.

— Toukokuun alkupäivinä, vastasi Zeyneb. Aiomme, samoin kuin viime vuonna, muuttaa Aasian rannalla olevaan huvilaamme. Vaatimaton tuumamme on siellä yhdessä viettää viimeinen kesä, elleivät valtijaamme jonkun avion kautta päätä erottaa meitä ennen syksyä. Sanon tahallani viimeinen kesä, sillä epäilemättä talvi on tekevä minusta lopun, ja joka tapauksessa he kaksi muuta ennen ensi kesää ovat uusissa naimisissa.

— Sen saamme nähdä! sanoi Mélek synkän uhmailevana.

Andrékin oli viettävä viimeisen kesänsä Bosporin rannalla. Hänen toimensa lähetystössä oli loppuva marraskuussa, ja hän oli päättänyt vastustamatta antautua kohtaloonsa, osaksi sallimususkosta, osaksi sentähden, että on tilanteita, joita ei pidä itsepäisesti pitkittää, varsinkaan silloin, kun niillä voi olla ainoastaan tuskallisia ja rikollisia seurauksia.

Syvästi surumielisenä hän siis odotti tuota viehättävää oleskelua Bosporin rannalla, veneretkiä sinisellä vedellä pitkin molempia rantoja rautaristikko-taloineen, tai huviretkiä Valtaherran-Laaksossa ja aasianpuoleisilla vuorilla, joita peittää vaaleanpunainen kanerva. Kaikki tämä oli nyt palaava viimeisen kerran, ilman toistumisen toivoa. Hänen kohtauksiaan kolmen ystävättärensä kanssa oli, samoin kuin edellisenä vuonna, painava se alituinen pelko, että heidät ilmiannettaisiin, että heidän retkiään urkittaisiin ja että hänet täten silmänräpäyksessä voitaisiin ainaiseksi erottaa heistä. Lisäksi se tietoisuus, että tämä oli heidän viimeinen yhdessä viettämänsä kesä, oli lisäävä heidän ahdistustaan, kun he totesivat kauniiden elo- ja syyskuun päivien nopean riennon, punasinervän myrkkyliljan kukinnan, plataanien lehdistä paljastumisen, ja lokakuun ensi sateen. Ja ennen kaikkea oli tullut väliin uusi odottamaton tapaus, nimittäin Djénanen rakkaus, joka tuskin oli tunnustettu ja jota hänen pieni rautakätensä oli osaava hillitä, mutta joka silti oli saattava kahta tuskaisammaksi ja julmemmaksi tämän itämaalaisen unelman päättymisen.

XXXVI.

Kun Andrén kamaripalvelija huhtikuun kymmenennen päivän aamuna herätti isäntänsä, hän sanoi iloisena kuin miellyttävän uutisen ilmoittaja ainakin:

— Näin kaksi pääskystä! Ja kuinka ne visertelivät!…

Pääskyt olivat siis jo Konstantinopolissa! Ja kuinka lämpimänä aurinko sinä aamuna paistoi sisään ikkunasta! Hyvä Jumala, päivät riensivät siis nyt vielä nopeammin kuin ennen! Kevät oli jo alkanut, eikä sitä siis enää tarvinnut odottaa, niinkuin André oli luullut edellisenä päivänä, kun ilma oli kolkko eikä pääskysiä vielä ollut näkynyt. Ja tuleva kesä, joka kenties alkoi jo huomenna, oli ehdottomasti hänen itämaalaiselämänsä viimeinen ja epäilemättä hänen näennäisen nuoruutensa viimeinen… Palaisiko hän joskus tulevaisuudessa Turkinmaalle, elämänsä iltahämärässä… mahdollisesti… Mutta mitä se hyödyttäisi? Kun palaa, mitä silloin tapaa omasta itsestään ja siitä, mitä on rakastanut? Mikä pettymys sellainen paluu, kun kaikki on muuttunut tai poissa!… Ja kun sitten olen kirjoittanut tuon kirjan — näin hän ajatteli — jonka nuo pikku ystävätär parat ovat pakottaneet minut heille lupaamaan, on tämä maa todennäköisesti ainaiseksi oleva minulta suljettu, sillä kaiketi olen silloin iäksi menettänyt ystävieni turkkilaisnaisten luottamuksen ja kansalaisoikeuden rakkaassa Stambulissani…

Nopeasti kuin päivä kului tuo huhtikuu, André vietti aikansa retkillä ja haaveiluilla Stambulissa, poikkeamalla Eyoubiin ja Sultan-Fatihiin, polttamalla nargileta taivasalla — huolimatta siitä, että sää oli epävakaa ja että kolea ilma ja lumimyrskyt palasivat.

Toukokuun ensimäinen päivä tuli, mutta Djénane ei yhä vielä ilmoittanut lähtevänsä vanhasta palatsistaan. Hän kirjoitti harvemmin kuin kuluneena vuotena, ja hänen kirjeensä olivat lyhyemmät. "Antakaa minulle anteeksi vaiteliaisuuteni — hän kerran kirjoitti — koettakaa ymmärtää sitä, siinä piilee niin paljon…"

Zeyneb ja Mélek välittivät kuitenkin yhä, että hän oli tuleva, ja näyttivät olevan siitä varmat.

Heitä molempia André niinikään näki harvemmin kuin edellisenä vuotena. Toinen heistä oli enemmän syrjässä seuraelämästä, ja toisen mieliala oli epätasainen uhkaavan avion tähden. Sitäpaitsi tänä vuonna vartioitiin ankarammin kaikkia naisia, ja varsinkin niitä, joita (vaikkakin vielä epämääräisesti) epäiltiin siitä, että liikkuivat luvattomilla teillä. Ystävättäret kirjoittivat usein Andrélle, joka kyllä piti heistä paljon, mutta joka joskus vastasi heille ainoastaan ajatuksissaan. Silloin he häntä soimasivat — mutta hienotunteisesti:

Khassim-Pasha, toukokuun 8 päivä.

Rakas ystävä, mikä teidän on? Pienet nöyrät ystävättärenne ovat levottomat. Kun kuluu useita päiviä siten, ettemme saa teiltä kirjettä, syvä suru painaa hartioitamme, ja kaikki synkkenee, meri, taivas ja meidän sydämemme.

Emme kuitenkaan valita, ja tämän mainitsemme ainoastaan, vielä kerran toistaaksemme teille seikan, jonka jo vanhastaan tiedätte, nimittäin, että te olette paras ja ainoa ystävämme.

Oletteko onnellinen tänä hetkenä? Kasvaako tiellänne kukkasia?

Aika kuluu nopeasti tai hitaasti sen mukaan, mitä se ihmiselle tarjoaa. Meiltä se kuluu hitaasti. En todellakaan tiedä, mitä varten me olemme olemassa tässä maailmassa… Kenties ainoastaan iloitaksemme siitä, että olemme teidän hartaat, uskolliset orjattarenne kuolemaan asti ja sen jälkeenkin.

Zeyneb ja Mélek.

Siis jo toukokuun 8 päivä… Hän luki tuon kirjeen ikkunansa ääressä viileänä hämärähetkenä, joka houkutteli häntä viipymään siinä ja katselemaan aavaa taivaanrantaa. Täällä ei enää ollut se tunne, että asui Perassa; olihan hänen asuntonsa hyvin kaukana meluavasta "Suurkadusta"; näki allansa tuoksuavan vanhan sypressilehdon, joka on kaupungin ympäröimä ja jota sanotaan pieneksi kalmistoksi: vastapäätä kohosi Stambul täyttäen koko näköpiirin kupuineen.

Yö laskeutui vähitellen yli Turkinmaan, yö ilman kuutamoa, mutta täynnä tuikkivia tähtiä. Pimeässä Stambul verhoutui upeaan vaippaansa ja loi nyt, niinkuin muinakin iltoina, taivaalle mahtavan varjokuvansa. Ja koirien ulvonta ja yövartijan rautakärki-kepin kolhaukset alkoivat kuulua hiljaisuudessa. Seurasi sitten muedsinien kuuluttama rukoushetki, ja koko tuosta alempana leviävästä satumaisesta kaupungista kohosi surunvoittoinen symfonia, jossa kajahtivat korkeat, sulavat ja puhtaat äänet, siivekkäät kuin itse rukous.

Se oli ensimäinen yö sinä vuonna, joka todella uhkui kaihoa ja lumousta. Tuntien enemmän alakuloisuutta kuin surua, André tervehti sitä ikkunansa ääressä: sehän oli hänen viimeinen kesänsä, joka nyt alkoi…

Seuraavana päivänä hänelle ilmoitettiin lähetystössä että tavanmukainen muutto kesäksi Therapiaan pian oli tapahtuva. Tämä oli hänen mielestään melkein samaa kuin viimeiset jäähyväiset Konstantinopolille, sillä eihän hän enää surukseen palannut sinne kuin muutamaksi päiväksi vuodenajan lopulla, ennenkuin lopullisesti poistui Turkinmaalta.

Sekä turkkilaisilla että länsimaalaisilla oli jo kiire muuttaa joka vuonna tapahtuvalle oleskelulle Bosporin rannoille tai saariin. Kaikkialla pitkin tuota pitkää salmea, Europan ja Aasian puolella, avattiin talot jälleen: kivi- tai marmorisilloilla vilisi eunukkeja valmistellen emäntiensä kesänviettoa, tuoden räikein värein maalatuissa ja kullatuissa veneissä lastittain silkkiverhoja, divaani-patjoja ja koruompeleisia pieluksia. Kesä oli näin tullut Andrélle tavallista pikemmin, mutta se oli varmasti katoava vielä nopeammin, sillä aika tuntuu kuluvan yhä pikemmin, kuta vanhemmiksi tulemme.

XXXVII.

Kauniin kesäkuun ensimäinen päivä! Toukokuu oli kulunut kiitävän joutuin; mutta Djénane ei vieläkään ollut palannut, eivätkä hänen lyhyiksi supistuneet kirjeensä selittäneet mitään.

Kauniin kesäkuun ensimäinen päivä! André oli muuttanut entiseen Terapiassa olevaan asuntoonsa, joka sijaitsi Bosporin salmen Mustanmeren puoleisella suulla, ja hän heräsi tänä loistavana aamuna sydän raskaana ainoastaan siitä, että nyt jo oli kesäkuu; pelkän päivämäärän muutos herätti hänessä sen tunteen, että hän oli astunut pitkän askeleen loppua kohti. —

Se parantumaton tauti, jota hän poti, oli nopeasti rientävien päivien herättämä ahdistus, joka aina vaivasi tuntuvammin unensekaisella heräämishetkellä aamuisin. — Tällä kertaa hän tunsi pakenevan itämaalaisen kevään, joka hurmasi häntä nyt yhtä paljon kuin nuoruutensa päivinä, ja jota hän ei enää koskaan olisi löytävä.

Ja hän ajatteli: Huomenna kaikki tämä päättyy, huomenna minulta sammuu tämä aurinko; ne hetket, jotka minulla on jäljellä vanhuuteeni ja tyhjiinraukeamiseeni, ovat tarkoin luetut. —

Mutta niinkuin aina ennen, hänen täydelleen herättyänsä, siirtyi hänen mieleensä jokapäiväisen elämän tuhannet miellyttävät pikkuseikat, jotka saavat unhottamaan, että aika rientää ja että kuolonhetki lähestyy. Aluksi hän muisti Valtaherran-Laakson; se oli vastakkaisella aasianpuoleisella rannalla, metsäkumpujen takana, jotka hän näki joka aamu avatessaan silmänsä. Sinne hän aikoi lähteä iltapäivällä, istuutuakseen samoin kuin viime vuonna, plataanien siimekseen polttamaan nargilea ja katselemaan niityllä käveleviä hunnutettuja naisia, jotka näyttävät Elysiumin kenttien varjoilta.

Sitten hän lapsellisen iloisena ajatteli uutta kaik-venettään hänelle ilmoitettiin, että se juuri oli saapunut Stambulista, missä se oli uudelleen kullattu, ja että soutajat tahtoivat koetella uusia liveripukujaan. Tänä viimeisenä Itämailla viettämänään kesänä hän tahtoi perjantaisin esiintyä Suolattomilla-Vesillä kauniisti koristetussa veneessä, ja hän oli keksinyt hyvin itämaalaisen väriyhtymän; soutajien takit ja pitkä, vedenpintaan ulottuva matto olivat kullalla kirjailtua, punakeltaista samettia: ja tällä veneen suipossa kokassa olevalla matolla tuli hänen palvelijansa istua, hopeakoristeinen taivaansininen puku yllä. Kun miehet olivat pukeutuneet näihin uusiin tamineisiin, André meni rannalle katsomaan, miltä tämä näytti. Bosporin tavallisesti levottomasti aallehtiva vesi, oli nyt kirkkaan tyyni, karehtien tuskin huomattavasti. Tuona kesäkuun aamuna vallitsi rauha ilmassa, juhlatunnelma molemmilla vihreillä rannoilla. André oli tyytyväinen koetukseen, ja hänen silmiään hiveli hopealla kirjailtu sinipuku ja sen vastakohtana tummankeltainen sametti, jonka kultakirjailu kuvasi rakkauden pettäväisyyttä tulkitsevaa vanhaa arapialaista runoa. Sitten hän istuutui veneeseen ja antoi soutaa itsensä Aasian puolelle, välttääkseen keskipäivän paahtavaa aurinkoa.

Illalla hän sai Zeynebilta kirjeen, jossa hän pyysi häntä seuraavana päivänä tulemaan Aasian Suolattomille-Vesille; luonnollisesti oli kysymys ainoastaan ohikulkemisesta veneissä. Kaikki kävi nyt vaikeammiksi — näin hän kirjoitti, valvonta oli tullut kahta ankarammaksi; heidät oli muun muassa kielletty viime vuoden tavoin ohuesti hunnutettuina itse soutamasta kevyttä venettään pitkin rantoja. Mutta Zeynebin valituksissa ei koskaan ollut katkeruutta; hän oli liian lempeä olento kiihottuakseen, ja lisäksi hän oli liian väsynyt ja alistuva kaikkeen, tietoisena läheisestä ja helposta kuolemasta, jota kantoi povessaan… Jälkikirjoituksessa hän mainitsi että vanha Mevlut parka, eräs etiooppialainen eunukki, äsken oli kuollut kahdeksankymmenen kolmen vuoden ikäisenä; tämä oli todellinen onnettomuus, sillä hän piti heistä, joiden oli nähnyt kasvavan, eikä hän olisi pettänyt heitä hopeasta eikä kullasta. Hekin olivat olleet häneen kiintyneet; hän oli ollut melkein kuin perheenjäsen. "Hoidimme häntä — hän kirjoitti — kuin isoisää." Mutta tämä viimeinen sana oli pyyhitty, ja sen yläpuolella oli luettavana Mélekin lystikkäällä käsialalla kirjoitettuna: "isän setää!…"

Seuraavana perjantaina André siis läksi ensi kerran sinä vuonna
Suolattomille-Vesille, soutaen omituisin värein koristetussa veneessään.

Siellä hän moneen kertaan souti kahden ystävättärensä ohi, jotka olivat vaihtaneet palvelijoidensa siniset puvut kullalla koristettuihin vihreisiin, ja jotka olivat pukeutuneet mustiin tsharshafeihin ja laskeneet kasvolleen puoleksi läpikuultavat harsot. Toiset kauniit naiset, niinikään huolellisesti mustiin harsoihin verhoutuneina, kääntyivät häntä katselemaan, ohikulkiessaan, ja näytti siltä kuin olisivat he levänneet pitkänään vedenpinnalla, jossa sinä päivänä vilisi arvoituksellisia huviretkeilijättäriä, toisesta kanervien ja kukkien peittämästä rannasta toiseen. Melkein kaikki nämä verhotut naiset kiinnittivät huomionsa häneen, he olivat lukeneet hänen kirjansa ja tunsivat hänet, sillä toiset olivat näyttäneet hänet heille. Ehkäpä hän oli puhunutkin muutamien kanssa viime syksynä seikkailunomaisilla käynneillään pienten ystävättäriensä luona, näkemättä heidän kasvojaan. Siellä täällä hän ohimennen pani merkille tarkkaavan katseen, ystävällisen hymyn, jota vaan aavisti tiheiden mustien harsojen takaa. He näyttivät myös hyväksyvän hänen valitsemansa väriyhdistelmän, joka koreili tummankeltaisena ja hortensian-sinisenä vihreällä joella, vihreiden niittyjen välissä ja puiden varjokkaiden holvien alla. Ihmetellen ja myötätuntoisesti he katselivat tätä europpalaista, joka osoittautui aito itämaalaiseksi.

Ja André, joka mielestään vielä joskus oli niin lapsellinen, näki huvikseen, että veti puoleensa tuntemattomien kaunottarien huomion ja että hän väliin salaa oli ohjannut heidän ajatuksiaan kirjojensa muodossa, joita sinä vuonna ahkerasti luettiin kaikissa haaremeissa.

Taivas oli tänä kesäkuun päivänä hurmaavan tyyni ja tummansininen. Rantojen nurmipenkerillä istui katselijoina naisia; heidän valkoisten musliini-huntujensa aukoista saattoi nähdä heidän kauniit, rauhaa uhkuvat silmänsä. Sieramiin nousi vastalyödyn heinän tuoksu, ja puiden varjossa poltettujen nargilepiippujen sauhu.

Tiedettiin, että kesä vielä oli kestävä kolme kuukautta, ja että huvikausi Suolattomilla-Vesillä vastikään oli alkanut; tänne palattaisiin siis vielä monena perjantaina, sanalla sanoen, että tätä kaikkea vielä oli jatkuva jonkun aikaa, että loppuun oli vielä pitkältä…

Kun André hetkeksi sitoi kauniin veneensä rantakaislikkoon mennäkseen toisten tavoin polttamaan nargilepiippua siimekseen ja vuorostaan katselemaan joella kulkijoita, hänet valtasi täydelleen nuoruuden harhaluulo ja unhotuksen hyväntekevä huumaus.

XXXVIII.

Kirje, jonka André sai Djénanelta seuraavalla viikolla:

Kesäkuun 22 päivä 1905.

Nyt olen palannut Bosporin rannalle, André, niinkuin olin teille luvannut, ja ikävöin suuresti nähdäkseni teidät. Tahdotteko lähteä ensi torstaina Stambuliin ja saapua kello kaksi lähellä Sultan Selim'ia olevaan imettäjäni taloon? Pidän enemmän tästä kohtaamispaikasta kuin Sultan-Fatihista, sillä sehän oli se paikka, jossa ensi aikoina tapasimme toisemme…

Pankaa päähänne fezi ja noudattakaa samaa varovaisuutta kuin ennen; mutta älkää astuko sisään taloon, ellei tavallista merkkiämme, valkoista nenäliinan nirkkoa näy toisen, kerroksen ikkunaristikkojen välissä. Jos ette näe sitä, on yhtymisemme valitettavasti saanut esteen. Jatkakaa siinä tapauksessa matkaanne umpikujan pohjukkaan asti ja kääntykää vasta siinä, ikäänkuin olisitte kulkenut eksyksiin.

    Kaikki on vaikeampaa tänä vuonna, ja me elämme alituisen
    levottomuuden alaisina…

                                     Ystävättärenne
                                                   Djénane.

Tuona torstaina hän heti herätessään oli entistään enemmän huolissaan ulkonäöstään. "Viime vuodesta olen varmaankin tuntuvasti vanhennut — näin hän ajatteli —; viiksissäni on hopeajuovia, joita ei vielä ollut ennen Djénanen matkaa." Hän olisi uhrannut paljon jos olisi voinut tehdä tekemättömäksi sen, että oli häirinnyt ystävättärensä mielenrauhan; mutta se tietoisuus, että hän tuon naisen nähden vanheni, oli hänestä kuitenkin sietämätön.

Olennot sellaiset kuin hän, joista olisi voinut tulla suuria mystikkoja, mutta jotka eivät mistään ole voineet löytää hartaasti etsimäänsä sisäistä valoa, takertuvat pettyneinä ja epätoivoisina rakkauteen ja nuoruuteen, huomatessaan sen olevan pakenemaisillaan. Ja silloin alkaa lapsellinen ja surkea epätoivo siitä, että hiukset valkenevat ja silmät himmenevät; ja kauhu mielessä he odottavat hetkeä, jona naiset kääntävät katseensa toisiin miehiin.

Määrättynä torstaina André kulki keskellä viehättävän autiota vanhaa Stambulia, nauttien ihanasta kesäkuun taivaasta Sultan Selimille päin, peläten Djénanen kohtaamista, ja ehkä vielä enemmän oman ulkomuotonsa näyttämistä…

Saavuttuaan synkkään umpikujaan, hän kohotti katseensa ja huomasi silloin heti valkoisen merkin, joka selvästi erosi ympäröivien talojen ruskeasta ja keltaisesta väristä. Oven takana Mélek oli odottamassa:

— Ovatko he täällä? kysyi André.

— Ovat, molemmat; he odottavat teitä.

Pienen haaremin ovella, missä kaikki näytti yksinkertaisemmalta ja haalistuneemmalta, seisoi Zeyneb, kasvot verhoamattomina.

Huoneen perällä, varjossa, seisoi Djénane; mutta hän lähestyi nuoren innokkaana Andréta ja ojensi hänelle kätensä. Tosin se oli hän, André kuuli taas hänen äänensä, joka muistutti kaukaista soittoa… Mutta merervärisiä silmiä ei enää näkynyt, ei liioin surevan jumaläidin kaltaisia kaarevia kulmakarvoja, ei puhdaspiirteisiä soikeita kasvoja — ei mitään kaikesta tästä: harso oli laskenut yhtä näkymättömänä kuin ensi päivinä; kauhistuneena siitä, että oli mennyt liian pitkälle, pieni valkoinen prinsessa vetäytyi norsunluu-torniinsa… Ja André käsitti heti, että kaikki rukoukset olisivat tehottomat, ettei tuo harso enää koskaan kohoaisi, paitsi jonkun äärimäisen, traagillisen tapauksen sattuessa. Hänellä oli se tunne, että tämän kielletyn rakkauden ajattelematon ja viehättävä aika nyt oli lopussa. Tästä päivästä alkaen lähestyttiin tämän näytelmän välttämätöntä ratkaisukohtaa.

XXXIX.

Kuitenkin heillä vielä oli jäljellä muutamia näennäisesti levollisia päiviä.

Tosin kului heinäkuu niin, ettei heidän ollut mahdollista tavata toisiaan edes kaukaa Suolattomilla-Vesillä. Konstantinopolissa heinäkuu on myrskyjen ja ukkosilmojen aika, jonka kuluessa Bospori aamusta iltaan on valkoisten vaahtopää-aaltojen peittämä. Tämän kuukauden kestäessä Djénane tuskin saattoi kirjoittaa hänelle, häntä kun niin tarkasti vartioi muuan kärtyisä vanha täti, joka oli tullut Erivanista, joka ei näyttänyt ollenkaan tekevän lähtöä ja joka ei rohjennut lähteä soutoretkelle, ellei vesi ollut tyyni kuin peili.

Mutta mainittu naishenkilö, jota André ja hänen kolme ystävätärtään mainitsivat "Pahuksen Hanumiksi", suori tiehensä elokuun alussa, ja loppukesä, heidän viimeinen kesänsä, oli sitten yhtämittaa kaunis. Elo-, syys- ja lokakuu on viehättävä vuodenaika Bosporilla, taivas on silloin paratiisillisen kirkas, päivät tosin lyhenevät, mutta ikäänkuin tiivistyvät ja käyvät levollisemmiksi, silti pysyen loistavan kauneina.

He kävivät säännöllisesti Aasian Suolattomilla-Vesillä ja järjestivät kohtaamisia Sultan-Selimissä Stambulissa. Ulkonaisesti kaikki oli heille samanlaista kuin kesällä vuonna 1904, sekin, että Djénanen harso alati oli vedettynä alas kasvoille; mutta heidän sieluissaan liikkui uusia, vielä ilmaisemattomia tunteita, jotka herättivät epävarmuutta, mutta jotka joskus keskeyttivät heidän keskustelunsa painostavalla vaitiololla.

Viime vuonna he olivat voineet sanoa: "onhan meillä vielä edessämme yksi kesä." Mutta nyt oli kaikki lopussa, kun André marraskuussa oli jättävä Turkinmaan; he ajattelivat lakkaamatta tätä pian tapahtuvaa eroa, joka tuntui heistä yhtä ratkaisevalta kuin vainajan hautaaminen. Vanhoina ystävinä, heillä jo oli yhteisiä muistoja, ja he suunnittelivat niiden huvi- ja toivioretkien uusimisia ennen loppua, jotka he edellisenä vuonna yhdessä olivat tehneet. "Meidän pitäisi yrittää vielä kerta elämässämme yhdessä käydä Beikoksen metsikössä, jossa olimme viime syksynä… Ja Nedjibén haudalle meidän kaikkien pitäisi palata viimeinen kerta…"

Andrén mielestä, joka sinä vuonna kärsi kuolettavia tuskia joka kuukauden vaihtuessa, syyskuun ensimäinen päivä tiesi, että hän taas oli taivaltanut pitkän matkan elämän alamäkeä, missä vauhti kiihtyi niin huimasti, että se vaikuttaa alassyöksymiseltä. Hänestä tuntui, että ilma eilisestä äkkiä oli tullut kuulakammaksi ja syksyisen viileäksi ja että se helpommin kantoi ääniä, niinkuin on tavallista syyskesällä; selvemmin kuin eilen kuuli turkkilaisten kumeat torventoitotukset vastakkaiselta Aasian rannalta, missä sotilailla on vartiopaikka Beikoksen plataanien siimeksessä. Kesä lähestyi varmasti loppuaan, ja André ajatteli väristen, että punasinervät myrkkyliljat pian aikoivat kukkia lakastuneiden lehtien seassa Valta-Herran-Laaksossa.

Mutta kuinka säteilevää oli kaikki tänä aamuna, ja kuinka liikkumattoman tyynenä lepäsi Bosporin pinta! Ei tuulenhenkäystä, ja mikäli aurinko nousi ylemmäksi taivaalle, levisi ilmaan miellyttävä lämpö. Joukko purjeveneitä, höyrylaivan hinaamina, liukui pitkänä jonona ohi; ne olivat vanhanaikaisia turkkilaisia laivoja, kirjavasti maalattuine peräkeulan korokkeineen, jommoisia näkee ainoastaan näillä seuduilla. Kaikki purjeet reivattuina ne rauhallisesti soluivat Mustaamerta kohti, jonka suu näkyi kaukana kahden jyrkän vuoriharjanteen välissä, ja joka asiaa tuntemattomasta mereltä näytti niin tyyneltä ja vaarattomalta.

Vallan Andrén ikkunoiden alla oli pieni auringonpaisteessa kylpevä rautasilta, jonka laitaan sidottujen muiden kaunisten veneiden joukossa oli hänenkin veneensä, odottaen iltaa viedäkseen hänet Suolattomille-Vesille.

Suolattomat-Vedet! Vielä viisi tai kuusi kertaa hän saattoi esiintyä itämaalaisena tällä vihreärantaisella joella, missä hänellä oli ikäänkuin lyhytaikainen pieni, kuningaskuntansa, ja missä verhotut naiset kaukaa tunsivat hänen soutajiensa puvut. Ja useina päivinä hän vielä saattoi auringonlaskun aikana istuutua Valta-Herran-Laakson jättiläisplataanien siimekseen sanomattoman rauhan ympäröimänä polttamaan nargileaan ja katselemaan hitaasti käveleviä naisia, "autuaita varjoja", Elysiumin kentillä.

Vielä hänellä oli jäljellä ainakin kolmekymmentä tai kolmekymmentäviisi kesäpäivää, siis melkoinen valmistusaika ennen lopullista eroa, joka siis ei ollut ihan läheltä uhkaava.

Tuona aamuna Beikoksen yli kohoavat aasianpuoleiset kukkulat olivat vallan vaaleanpunaiset kanervakukkineen, ihan kuin vaaleanpunaiset nauhat. Turkkilaiskylien majat, jotka ovat rakennetut vesirajaan asti, korkeat vihreät plataanit, jokien oksille kalastajat jo kolmensadan vuoden aikana ovat ripustaneet verkkojaan, kaikki tämä, sekä sinitaivas, kuvastui Bosporin vesipeiliin, joka hohti kirkkaana kuin aina kauniilla säällä. Ja kaikki tämä herätti niin kesän pysyväisyyttä, rauhaa, elämää ja nuoruutta uhkuvan vaikutelman, että André vielä kerran viehättyi sen harhaluuloihin, unhottaen, että aika riensi ja että huomispäivä oli tulossa uhkaavana.

Iltapäivällä hän siis läksi Suolattomille-Vesille, missä kaikki säteili kirkastuneena auringonvalossa; hän kohtasi kolme ystävätärtään ja sai osakseen muiden hunnutettujen naisten katseet. Hän palasi sieltä verrattomana iltahetkenä, soutaen pitkin Aasian rantaa; vanhoja äärettömiä taloja, joiden sisällä voi tapahtua mitä murhenäytelmiä tahansa; vanhoja salaperäisiä, rehottavan vihreän kasvullisuuden peittämiä puutarhoja; vartioituja vanhoja marmorisiltoja, missä verhottuja kaunottaria aina perjantaisin istuu katselemassa palaavia veneitä. Soutajiensa nopeiden ja tahdikkaiden aironvetojen edentämänä André halkoi kasvoja hyväilevää raitista ilmaa, jota sieramet hurmaantuneina ahmivat. Hän tunsi itsensä pirteäksi ja tiesi, että hän tänä hetkenä näytti nuorelta, ja hänessä heräsi sama elämänhalu ja sama jano tyhjentää nautinnon pikari. Hänen sielunsa, joka enimmäkseen oli kuin synkkä väsymyksen kuilu, saattoi räin muuttua ympäristön kiehtovasta houkutukselta tai hänen taiteilijasilmäänsä hivelevästä haavekuvasta — hän saattoi muuttua, nuorentua, tuntea olevansa valmis antautumaan uhkayrityksin ja lemmenseikkailuihin.

Samassa veneessä istui Jean Renaud, joka intohimoisin valituksin uskoi hänelle olevansa rakastunut erääseen kauniiseen lähetystö-naiseen, joka kaikessa rakastettavaisuudessaan oli välinpitämätön hänen pyyteistään. Samalla hän oli mieltynyt Djénaneen, jonka kasvoja ei koskaan ollut nähnyt, mutta jonka varjokuva ja ääni tenhollaan teki hänen unensa levottomaksi. Ja André kuunteli olkapäitään kohauttamatta näitä tunnustuksia, jotka hyvin sointuivat yhteen tämän illan tunnelmaan; tämän nuoren miehen tunteet saavuttivat täyden vastakaiun hänessä, vallan samat harrastukset innostuttivat molempia, kaikki muu oli menettänyt merkityksensä. Rakkautta liiteli kaikkialla ilmassa. Luottamus luottamuksesta! Andrén teki mieli huudahtaa hänelle voitokkaana: "Minä olen enemmän rakastettu kuin sinä!…"

He jatkoivat matkaansa vaieten, kumpikin itsekkäästi vaipuneena rakkauden hallitsemiin ajatuksiinsa; ja kesäillan ihanuus Bosporilla muodosti komean kehyksen heidän unelmilleen. He sivuuttivat lakkaamatta vanhojen talojen pääsyltä kiellettyjä rantasiltoja, joiden laidalla istuvat naiset katselivat miten heidän veneensä solui edelleen punakuparin väriseksi muuttuneessa valaistuksessa, ja molemmat toverukset olivat mielissään ajatellessaan, että heidän omituisin väriyhdistelmin koristettu veneensä tässä ihanassa auringonlasku-valossa varmaankin teki heihin edullisen vaikutuksen.

XL.

Syyskuu on lopussa!… Aasian kukkuloiden kanervakukkien kaunis vaaleanpuna muuttuu päivä päivältä, vaihtuen vähitellen ruosteenkarvaiseksi. Beikoksen laaksossa punasinervät myrkkyliljat kukkivat runsaan rehottavina hienon niittyruohon keskellä; plataanien kuihtuneet lehdet peittävät maan laajalti kullanhohteisena mattona. Kun iltaisin aikoo polttaa nargile-piippuaan jonkun tuollaisen yksinkertaisen pikkukahvilan edessä, joka vielä on auki, mutta joka pian suljetaan, valitsee paikan auringonpaisteessa, hakien katoavan kesän rämeistä lämpöä; niin pian kuin säteet alkavat langeta maahan vinosti, ja kun plataanien kookkailla oksilla näkee tulipalon punaiseen valoon vivahtavan heijastuksen, tuntuu äkkiä läpitunkeva, vilunviima, joka tekee alakuloiseksi. Silloin menee tiehensä, ja lakastuneet lehdet kahisevat askeleiden alla. Nyt ovat alkaneet suuret syyssateet, jotka täydelleen liuottavat maan, mutta jotka vuorottelevat lämpimien ja omituisen kuulakkaiden päivien kanssa, joina mehiläiset surisevat jälkikesän purtojuuren kukkasilla, mutta kylmät usvat nousevat maasta ja metsistä illan suussa.

Samanlaisena, lakastuneiden keltalehtien peittämällä, André näki tämän laakson viime vuonna: — kiintyy paikkaan, niissä kahdesti on nähnyt lehtien varisevan. Hän tuntee, että hänen on oleva vaikea hylätä ainaiseksi tämä idyllinen Aasian soppi, jossa hän kahden ihanan kesän aikana on käynyt melkein joka päivä. Mutta hän tietää myös, että tämä suru, samoin kuin monet muut toisaalla kokemansa, valitettavasti pian on unhottuva läheisen tulevaisuuden yhä synkkenevässä harmaudessa…

Koko vuoteen André ja hänen ystävättärensä eivät olleet voineet yhdessä retkeillä tänne. Mutta maksoi mitä maksoi, he olivat päättäneet toteuttaa nämä huviretkituumansa kahdesti, ja samalla ehdottomasti viimeisen kerran, nimittäin lokakuun 3:ntena ja 5:ntenä päivänä.

Heidän lokakuun kolmanneksi päiväksi suunnittelemansa retken päämäärä oli se metsikkö, jonka olivat löytäneet vuonna 1904. He tapasivat kaikki siellä toisensa pienen suon laidassa, jota vallan, kuin vartavasten piiloitti vuoren notkelma. He istuutuivat entisille paikoilleen, samoille sammalpeitteisille kiville, tuon seisovan veden rannalle, missä oli niin korkeata kaislikkoa ja niin suuria sananjalkoja, että luuli näkevänsä edessään kuuman vyöhykkeen kasvistoa.

André huomasi heti, etteivät ystäväparat sinä iltana olleet samanlaisia kuin ennen, vaan että heissä kussakin erikoisesti oli jotain hermostunutta ja ärtyisää. Djénane teeskenteli välinpitämättömyyttä, Mélek kiivautta.

— Nyt he aikoivat naittaa meidät kaikki kolme — näin he sanoivat — he kun tahtovat kukistaa meidän kolminaisen kapinallisuutemme. Sitäpaitsi väitetään käytöstapaamme muka liian vapaaksi ja että olemme aviomiehen tarpeessa, joka pitäisi meitä kurissa.

— Mitä minuun tulee, virkkoi Mélek, niin kohtaloni ratkaistiin perheneuvottelussa viime lauantaina. Pyövelikseni määrättiin muuan Omar-Bei, ratsuväen kapteeni, kaunis, mutta miellyttämätön, tuimakatseinen mies. Suvaittiin tässä eräänä päivänä näyttää hänet minulle ikkunastani, niin ettei ratkaisu suinkaan ole viipyvä…

Ja hän polki jalkaansa maahan, kääntäen pois katseensa, rutistaen käsissään kaikki lähettyvillä olevat lehdet.

André ei keksinyt mitään hänelle sanottavaa, vaan katsoi molempiin toisiin. Hän aikoi kysyä Zeynebiltä, joka istui lähinnä häntä: "Entä te?" Mutta hän pelkäsi hänen vastaustaan, jonka lihankin hyvin arvasi, nimittäin tuota lempeätä, sydäntä särkevää liikettä, jolla hän osoitti poveansa. Sentähden hän kysyi Djénanelta, ainoalta, joka heistä oli verhottu:

— Entä te?

— Niin minä, Djénane vastasi äänessä tuo hieman ylpeän välinpitämätön sävy, joka siinä jo muutama päivä oli ollut havaittavissa, he aikovat jälleen liittää minut Hamd'iin…

— Ja mitä siis aiotte tehdä?

— Hyvä Jumala, mitäpä minun pitäisikään tehdä! Todennäköisesti alistun. Koska minulla välttämättömästi täytyy olla mies, niin voin yhtä hyvin ottaa henkilön, joka ennen on ollut mieheni: häpeä tuntuu minusta siten vähäisemmältä, kuin jos minut kytketään vallan outoon…

Hämmästyen kuuli André hänen puheensa. Tuo tiheä musta harso esti hänet lukemasta Djénanen silmistä, missä määrin hänen äkillinen alistumisensa oli vilpitön. Tämä odottamaton suostuminen palaamaan Hamd'in luo oli hänelle paras tapa päästä tästä pulmallisesta tilanteesta; mutta ensiksi hän ei siihen uskonut, ja toiseksi hän huomasi, että tämä ratkaisu oli omansa tuottamaan hänelle surua.

He eivät enää puhuneet näistä polttavista kysymyksistä, ja vaipuivat kaikki vaieten ajatuksiinsa. Djénanen pehmeä ääni katkaisi ensiksi hiljaisuuden tässä niin rauhallisessa seudussa, että saattoi kuulla lehden toisensa jälkeen putoavan puusta. Aivan hillittynä ja tyynenä Djénane alkoi puhua kirjasta:

— Oh, virkkoi André, koettaen vapautua vakavuudestaan, tosiaankin, tuo kirja! Emme enää pitkiin aikoihin ole sitä ajatelleet… Mitä minun tuleekaan siinä kertoa? Että te menette illoin ylhäisön seuroihin, ja että teillä päivin on päässä kauniit hatut, joita koristavat ruusu- ja sulkakasat, aivan kuin Peran naiset?

— Älkää nyt laskeko pilaa, André, tänään, kun eropäivämme on niin lähellä…

Silloin hän kuunteli heitä tarkkaavaisesti. Vähääkään antaumatta harhaluuloihin siihen palvelukseen nähden, jonka hän saattoi heille tehdä, hän ei ainakaan tahtonut kuvata heitä väärässä valossa, eikä kirjoittaa mitään, mikä ei vastannut heidän vakaumuksiaan. Hän luuli huomanneensa, että he olivat uskolliset useimmille Islamin määräämille tavoille, ja että he paljon pitivät harsostaan, kunhan vaan joskus saivat nostaa sen kasvoiltaan valittujen ja koeteltujen ystävien läsnäollessa. Heidän vaatimuksensa eivät olleet sen suurempia, kuin että heitä kohdeltaisiin vapaina, ajattelevina ja vastuunalaisina olentoina, ja että heidän sallittaisiin, jos niin vaadittiin vaikkapa verhottuina vastaanottaa miehiä ja puhella heidän kanssaan — varsinkin tulevan sulhasen kanssa.

— Yksistään näihin myönnytyksiin, vakuutti Djénane, me ja ne, jotka tulevat jälkeemme, tyydymme ainakin puolen vuosisadan aikana, kunnes olemme saavuttaneet korkeamman kehitystason. Sanokaa, hyvä ystävä, ettemme pyydä sen enempää, jotta meitä ei pidettäisi mielettöminä ja kumouksellisina. Sitäpaitsi rohkenen väittää, ettei kukaan profeettamme kirjasta voi löytää ainoatakaan kohtaa, joka varsinaisesti vastustaisi tätä toivomustamme.

Illan lähestyessä, Andre hyvästellessään heitä tunsi, että Mélekin ojentama pieni käsi poltti kuin tuli.

— Kauheata, huudahti André pelästyneenä:, kätenne polttaa, kuin olisi teillä kova kuume.

— Eilisestä minulla on ollut kuume, joka kiihtyy kiihtymistään. Sen pahempi kapteeni Omar-Beille! Ja tänä iltana en voi ollenkaan hyvin; pääni tuntuu hirveän raskaalta… Ainoastaan tavatakseni teidät nousin tänään vuoteeltani.

Hän nojasi Djénanen käsivarteen. Saavuttuaan alas punasinervien kukkien ja keltalehtien peittämälle tasangolle he päättivät olla toisiaan tuntematta, sillä siellä oli muita käveleviä naisryhmiä jotka hitaasti ja tapansa mukaan sulavanliikkeisesti jaloittelivat Beikoksen laaksossa. Kaukaa André katseli kuinka he poistuivat, ja tällä kertaa hänellä oli se tunne, ettei hän tätä enää koskaan näkisi jälleen: laskevan syysauringon kultaamina noita kolmea vaiheajan surevaa olentoa, jotka muistuttivat muinaisajan varjoilmestyksiä ja jotka pitkin noita Rauhan laakson epätodellisilta vaikuttavia hienoja nurmikenttiä poistuivat, yksi mustan harson, kaksi muuta valkoisten harsojen verhoamina.

Heidän kadottuaan näkymättömiin, André poikkesi erääseen puiden siimeksessä olevaan pieneen turkkilaiseen kahvilaan ja tilasi nargilepiipun, vaikkakin lokakuun ilta jo alkoi tuntua viileältä. Hän asettui istumaan jättiläisplataanin juurelle, jota laskevan auringon säteet valaisivat. Hänen sielussaan oli tapahtunut romahdus; tuo Djénanen kohtaloonsa alistuminen oli särkenyt hänen unelmansa, hänen viimeisen Itämaan unelmansa. Huomaamattaan hän oli suuresti! luottanut siihen, että tämä suhde jatkuisi vielä hänen lähdettyään Turkinmaalta; hän oli toivonut, että Djénane erotettuna hänestä ja näkemättä miten hän vanheni, olisi kauan tuntenut häntä kohtaan tuota ihanteellista rakkautta joka täten olisi säilynyt niiltä pettymyksiltä, joista tavallinen rakkaus kuolee. Mutta ei, palanneena tuon Hamdin luo, joka oli nuori, ja jota Djénane varmaankaan ei ollut herjennyt intohimoisesti kaihoamasta, tuo nainen oli kokonaan menevä häneltä hukkaan.

— Hän ei rakastanut minua niin suuresti, kuin luulin, — näin hän ajatteli; olenpa minä vielä kovin lapsellinen ja itserakas! Se oli hyvin miellyttävää, mutta se oli teennäistä, ja nyt se on lopussa, tai oikeammin, sitä ei koskaan ole ollutkaan… Tämä todistaa muuten, että näytän yhtä vanhalta kuin olen, ja etten minä hänelle, enkä kenellekään muulle enää merkitse mitään.

André oli ainoa plataanien varjoon unhottunut nargilen polttaja. Kaunis vuodenaika oli ehdottomasti päättynyt, tuo aika viileine iltoineen, jotka kokosivat niin useita lähistön uneksijoita tähän laaksoon. Taivaanrannalle kallistuva punerva aurinko ei enää levittänyt lämpöä; se oli kylmä, ja André ajatteli: Itsepäisesti koetan pitkittää viimeistä täällä viettämääni kesää, ja se on yhtä turhamaista, kuin yrittää pitkittää nuoruuttani: nuo ajat ovat ainaiseksi olleet ja menneet…

Nyt laski aurinko Europan rannikon taakse, ja kaukaa kuuluivat paimenten pillit, jotka kutsuivat vuohia. Ympärillä leviävä tasanko harvoine kellastuneille puineen oli aivan autio ja oli muuttunut yhtä kolkon näköiseksi kuin viime vuonna; hämärän ja varisevien lehteen synkeys, eron synkeys, Djénanen menettämisestä aiheutunut suru, ja elämän ehtoon läheneminen, kaikki tämä yhteensä oli sietämätöntä ja tulkitsi liian kaunopuheisesti yleistä kuolemaa.

XLI.

Eräänä päivänä he olivat keksineet hyvin sukkelan keinon hätätilassa lähettää toisilleen tietoja. Eräs noiden naisten ystävättäristä, nimeltä Kiamouran oli valtuuttanut Andrén matkimaan hänen käsialaansa, jonka epäluuloinen palvelusväki tunsi, jopa merkitsemään kirjeen loppuun hänen nimensä. Sitäpaitsi hän oli Andrélle antanut monta nimikirjaimillaan merkittyä; kirjekuorta, joihin omakätisesti oli kirjoittanut Djénanen osoitteen.

André saattoi siis kirjoittaa heille — tosin verhotuin sanoin, peläten asiaankuulumattomien katseita — ja hänen kamaripalvelijansa, joka oli tottunut käyttämään feziä ja rukousnauhaa, vei kirjeen suoraan kolmen pienen rikollisen huvilaan. Joskus André oli edeltäpäin tarkalleen sopinut ajasta, jolloin lähetti palvelijansa; joku hänen ystävättäristään oli silloin kuin sattumalta eteisessä, josta neekerit oli poistettu, ja voi silloin antaa suullisen vastauksen luotettavalle sanantuojalle.

Seuraavana päivänä André siis lähetti tuollaisen kirjeen, jonka alle oli merkinnyt nimen Kiamouran, tiedustellen miten oli Mélekin kuumeen laita ja kysyen, oliko heidän aikomuksensa yhä vielä lähteä retkelle vuorella olevalle moskeijalle. Ja illalla hän sai Djénanelta kirjeen. jossa mainittiin, että Mélek oli vuoteen omana, hänen kuumeensa kun oli yhä kiihtynyt, ja että he kaksi eivät voineet poistua hänen luotaan.

Siitä huolimatta hän yksin tahtoi tehdä tämän retken lokakuun viidentenä päivänä, jonka he olivat määränneet viimeistä yhteistä siellä käyntiänsä varten.

Oli ihmeen kaunis syksyinen ilma; metsä tuoksui, mehiläiset surisivat. Sinä päivänä hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut vähemmin kiintynyt turkkilaisystävättäriinsä, Djénaneenkin, ja kuin voisi hän antautua entiseen elämäänsä muualla, missä heitä ei olisi. Hänestä tuntui niinikään, että hän lähtöhetkellään kaihoisi vähemmin heitä, kuin itse Itämaita, noita muuttumattomia Itämaita, joita hän oli ihaillut aikaisesta nuoruudestaan asti, ja tätä kaunista kesää, joka oli loppumaisillaan, tätä Aasian idyllistä soppea, jossa hän oli viettänyt kaksi kesää vanhanajan rauhan ympäröimänä, puiden varjossa, hengittäen lehtien ja sammalen tuoksua… Kuinka kirkkaasti päivä vielä tänään paistoi! Ja nämä tammet, nämä purtojuuret, tämä vaaleanpunainen ja kullalle hohtava kanervikko muistuttivat hänelle hänen kotimaansa Ranskan metsiä niin suuresti, että hänessä äkkiä heräsivät entisajan vaikutelmat, jotka olivat täyttäneet hänen mielensä lapsena, kun hänen loma-ajan lopulla juuri tähän aikaan täytyi muuttaa pois maalta, missä oli temmeltänyt niin monessa hauskassa leikissä taivasalla, syyskuulla…

Mikäli hän nousten pieniä sammal- ja kanervapeitteisiä polkuja lähestyi vuoren huippua, josta avautui avara näköala, väheni Ranskaan siirtävä harhaluulo, ja sensijaan esiintyivät turkkilaisen maiseman ominaisuudet. Bosporin syvät lahdet avautuivat hänen jalkojensa juuressa purjevene-jonoineen ja kylien ja linnojen reunustamme rantoineen. Sisämaan puolella pisti niinikään silmään omituisuus, nimittäin kukkuloiden ketju, joita peitti tiheä ja rehottava vihannuus, laajat ja syvät metsät, jommoisia ei enää näe Ranskassa.

Viimein saavuttuaan vuoren ylätasangolle, jota pieksivät kaikki avaran taivaan tuulet, ja joka muodostaa vanhan yksinäisen moskeijan esikartanon, hän näki joukottain turkkilaisnaisia istumassa ruohikolla; he olivat tehneet sinne toivioretken, kulkien hyvin alkuperäisissä härkien vetämissä vaunuissa. Heti kun he huomasivat hänet, he laskivat peittävät harsot kasvoilleen. He muuttuivat mykiksi haamuiksi, jotka vanhanaikaisen siron maalausryhmän tavoin erosivat Mustanmeren äärettömästä taustasta, joka äkkiä kohosi, halliten taivaanrantaa.

Silloin André ajatteli itsekseen, että tämän maan viehätys ja salaperäisyys oli säilyvä hänen mielessään huolimatta kaikesta, huolimatta Djénanen aiheuttamasta pettymyksestä jopa niiden siitä harhaluulojen haihtumisesta, joka tietää, elonpäivän kallistumista iltaansa…

XLII.

Seuraava päivä oli perjantai, eikä André tahtonut laiminlyödä käymästä Aasian Suolattomilla-Vesillä, sillä olihan tämä oleva kaikkein viimeinen kerta. Hänen soutajien kanssa veneestä tekemänsä välikirja kului umpeen samana iltana, ja sitäpaitsi oli kaikkien lähetystöjen määrä seuraavalla viikolla muuttaa takaisin Konstantinopoliin; oleskelu Bosporin rannalla oli loppumaisillaan.

Keskipäivän päivä ei saattaisi olla kirkkaampi ja tyynempi; ellei olisi ollut tavallista vähemmän veneitä jo hiukan aution joen varsilla, olisi voinut luulla, että oli kauniin elokuun perjantai. Tottumuksesta, ja kaikesta huolimatta, kiintymyksestäkin, hän käski soutaa veneensä ystävättäriensä kesäasunnon suljettujen ikkunoiden ohi… Pieni valkoinen merkki oli paikoillaan! Mikä selittämätön yllätys! Tulivatko he todella?

Suolattomien-Vesien lähiniityt pienen sievän joen rannoilla hohtivat kuin kulta maahan levinneistä lakastuneista lehdistä, ja puista huomasi, että syksy oli tullut. Kuitenkin saapuivat useimmat veneet, jotka tavallisesti nähtiin täällä, ja haaremien kaunottaret hymyilivät André Lhérylle ohikulkiessaan viimeiseksi hyvästiksi salaa harsojensa alla.

Hän odotti kauan ja tähysteli joka taholle, mutta hänen ystävättärensä eivät saapuneet; päiviä joutui, huviretkeilijättäret alkoivat palata kotia.

André päätti niinikään lähteä paluumatkalle ja oli saapunut lähelle joen suuta, kun äkkiä näki kauniissa veneessä, jonka soutajilla oli hopealla kirjaillut siniset puvut, yhden ainoan naisen, pää verhottuna valkoiseen jakmakiin, joka jättää silmät paljaiksi. Todennäköisesti tuo nainen istui korkeilla patjoilla, sillä hän näytti siinä veneessä istuessaan tavattoman korkealta; ilmeisesti hän oli järjestänyt istumasijansa näin, jotta hänet helpommin huomaisi.

He kohtasivat toisensa, ja nainen kiinnitti häneen terävän katseen; se oli Djénane! .. Noita pronssinvihreitä silmiä pitkine vaaleine ripsineen, jotka hän koko vuoden oli peittänyt häneltä, ei voinut verrata eikä liioin sekoittaa muihin… André värähti tämän odottamattoman ilmestyksen edessä, joka kohoni vallan lähellä häntä, mutta soutomiesten vuoksi täytyi olla varovainen, ja sentähden he liikkumatta kulkivat toistensa ohi, antamatta toisilleen mitään merkkiä.

Mutta heti sen jälkeen André käski kääntää veneensä, vielä kerran kohdatakseen Djénanen, hänen palatessaan myötävirtaa. Tuskin ketään oli jäljellä, kun he taas nopeasti kohtasivat ja kulkivat toistensa ohi. Ja tämän toisen kohtaamisen hetkenä valkeamusliinisen jakmak-hunnun ympäröimä pää kuvastui selvänä vanhan hautuumaan synkkien sypressien ja hautapatsaiden muodostamasta taustasta, joka kohoaa siinä joen rannasta — sillä tässä maassa on hautausmaita kaikkialla, alinomaan palauttaen mieleen kuoleman ajatuksen.

Aurinko oli alhaalla ja sen hohde punainen; oli aika palata kotia. Nuo molemmat veneet poistuivat melkein yht'aikaa kapealta joelta ja alkoivat soutaa Bosporia pitkin komean iltavalaistuksen hohteessa, Andrén vene noin sadan metrin päässä Djénanen veneen jäljessä… Kaukaa André näki hänen nousevan veneestä marmoriselle rantasillalle ja menevän synkkään asuntoonsa.

Djénane oli tehnyt jotain varsin merkillistä: hän oli yksin lähtenyt Suolattomille-Vesille — lisäksi pelkkä jakmak-huntu päässä, voidakseen näyttää silmiänsä ja painaa niistä häviämättömän muiston ystävänsä mieleen. Mutta André, joka ensin oli kyllin suureksi arvannut tämän omituisen ja liikuttavan teon, muisti äkkiä erään "Medjé" kirjansa kohdan, missä kertoi jotain samanlaista juhlallisesta katseesta, joka vaihdettiin veneessä eronhetkellä.

— Siinä hän teki hyvin kiltisti — näin hän alakuloisena ajatteli; mutta sekin oli hieman teennäistä, hän tahtoi jäljitellä Nedjibétä… Eikä se estä häntä muutaman päivän kuluttua avaamasta syliään Hamdille. —

Ja hän jatkoi venematkaansa Bosporin aasianpuoleista rantaa pitkin; monet talot olivat jo tyhjät, tarkasti kiinniteljetyt; useat puutarhaportit olivat salvassa ja umpeensa kasvaneet purppuranpunaisia metsäviiniköynnöksiä. Kaikkialla näki syksyn, lähdön, lopun merkkejä. Muutamilla sivullisilta kielletyillä pienillä rantasaloilla oli vielä joitakuita naisia, jotka maalla viivähtäneinä olivat tulleet istuutumaan veden ääreen tänä huvikauden viimeisenä perjantai-iltana; heidän silmänsä — ainoa, minkä näki heidän kasvoistaan — kuvastivat surua, joka heräsi pikaisesta haaremin paluusta ja tulevan talven pelosta. Ja Bengalin tulen tavoin laskeva aurinko loi valaistustaan kaikkeen tähän alakuloisuuteen.

Kun André oli palannut Terapiassa olevaan asuntoonsa, tulivat hänen soutajansa sanoman hänelle korulauseiset jäähyväisensä; he olivat muuttaneet ylleen yksinkertaiset pukunsa, ja kukin toi takaisin huolellisesti kokoon käärittynä Brussan harsokankaasta tehdyn kauniin paitansa ja komean punakeltaisen samettitakkinsa. He jättivät niinikään takaisin samanvärisen pitkän maton, vallan teeskentelemättä kehottaen häntä kuivattamaan sitä, se kun oli merivedestä läpimärkä. André katseli näitä ryysypaitaisia, joiden kultakirjaukset auringonpaisteesta ja kosteudesta olivat saaneet samaa vaskenruostetta, kuin vanhat arvokkaat metalliset romuesineet. Mitä hän niillä tekisi? Eiköhän häntä pahoittaisi vähemmin, jos hävittäisi ne, kuin jos ottaisi ne mukaansa kotimaahan, jossa hän joskus myöhemmin löytäessään nämä yhä haalistuneemmiksi käyneet muistoesineet, synkkänä virkahtaisi: "Nämä olivat soutajieni puvut muinoin, sinä valoisana aikana, jolloin asuin Bosporin rannalla."

Hämärä laskeutui. André pyysi sitä turkkilaista palvelijaansa, joka ennen oli ollut paimen Eski-Shehirissa, ottamaan tummaäänisen huilunsa ja soittamaan saman sävelmän kuin viime vuonna; se oli eräänlainen metsäläisfuuga, joka nyt tulkitsi hänelle kaikkea sitä sanoin kuvaamatonta, mikä tässä paikassa ja näissä erikoisoloissa liittyi kesän lopun nostamiin tunteisiin. Sitten hän nojasi ikkunaansa ja seurasi veneensä poistumista; sen soutajat olivat jälleen muuttuneet köyhiksi venemiehiksi, jotka lyhyin päivämatkoin kulkivat Konstantinopoliin, siellä pestautuakseen uuden isännän palvelukseen. Kauan hän katseineen seurasi tuota yhä tummenevaa vedenpintaa pitkin poistuvaa valkeata ja kapeata esinettä, jonka häipyminen harmaaseen iltahämyyn hänestä tuntui kahden Itämailla viettämänsä kesän katoamisen vertauskuvalta.

XLIII.

Lauantaina, lokakuun seitsemäntenä päivänä, joka oli hänen viimeinen Bosporin rannalla viettämänsä päivä, Djénane kirjoitti hänelle, että Mélekillä oli kovempi kuume, että perheen vanhat jäsenet olivat levottomat, ja että vielä samana päivänä palattaisiin kaupunkiin hakemaan lääkärinapua.

Kaikki lähetystöt kokosivat tavaroitaan matkalaukkuihin. André joudutti matkavalmistuksiaan, saadakseen aikaa ennen pimeän tuloa soutaa vastakkaiselle rannalle sanomaan hyvästi Valta-Herran-Laaksolle. Hän saapui sinne myöhään, taivas oli suurten nopeasti kiitävien synkkien pilvien peittämä, joista putoili sadepisaroita. Laakso oli autio, ja puiden juurella olevat pienet kahvilat olivat jo edellisestä illasta asti olleet suljettuina. Hän hyvästeli paria yksinkertaisia turbaanipäistä miestä, jotka asuivat seudun majoissa — sitäpaitsi hyvää keltaista koiraa ja kilttiä harmaata kissaa, jotka kuuluivat laakson vaatimattomiin asujamiin; nämä olivat kahden kesäin aikana olleet hänen tuttaviaan ja näyttivät tajuavan, että hän nyt erosi heistä ainaiseksi. Sitten hän hitaasti kuin hautajaissaatossa kulki ympäri aidatun niityn, joka nyt oli autiona, mutta jonka hienoa ruohoa ja myrkkyliljojen punasinerviä kukkia hänen ystävättärensä pitkät harsot niin usein olivat hiipaisseet.

Tätä kävelyä kesti iltahämyyn asti, jolloin tähdet alkoivat tuikkia ja kuljeskelevien koirien haukunta alkoi kaikua. Lopetettuaan tämän toivioretkensä hän saapui laakson suulla olevaan kookkaiden plataanien muodostamaan pyhään lehtoon, ja silloin oli jo aivan pimeä, niin että hän kompastui puunjuuriin, jotka isojen käärmeiden kaltaisina kiemuroina piilivät lakastuneiden lehtien alla. Pimeässä hän palasi pienelle laiturille, missä jokainen kivilaatta oli hänelle tuttu, ja astui veneeseensä palaten Europan rannikolle.

XLIV.

Bosporilla on koko yön ulvonut Mustanmeren tuuli, jonka kamala ääni pian melkein lakkaamatta on kuuluva neljän tai viiden talvikuukauden aikana. Aamuyöstä myrsky yltyy, järkyttäen Andrén asuntoa, näin luoden lisää synkeyttä hänen viimeiseen heräämiseensä Terapiassa.

Mikä kamala ilma! sanoi hänen kamaripalvelijansa avatessaan ikkunat.

Vastapäätä, Aasian kukkuloilla, liitelevät tummat pilvet niin matalalla, että ne melkein koskettelevat myrskyn raastamia puita.

Ja tämän hurjan sään vallitessa ja rankkasateen pieksemänä André tänään kulkee viimeinen kerran alas Bosporia, sivuuttaen ystävättäriensä kesäasunnon, jossa kaikki on suljettua ja teljettyä, ja jonka marmorilaiturilla kuivuneet lehdet kiertelevät hurjassa tanssinpyörteessä.

Illalla hän jo on ehtinyt asettua asuntoonsa Konstantinopolissa, mutta valitettavasti niin lyhyeksi aikaa ennen lopullista lähtöänsä. Ei ole jäljellä muuta kuin viisikymmentä päivää, sillä hän on päättänyt palata Ranskaan meriteitse ja astua laivaan marraskuun 30 päivänä. Tämän päätöksen hän on tehnyt yksinomaan sentähden, että hänellä olisi edeltäpäin määrätty, muuttumaton lähtöpäivä, johon on mukautuminen.

Djénanen myöhään illalla saapunut kirje kertoi lääkärien lausunnon: aivokuume, hyvin ankaralaatuinen; pikku Mélek parka epäilemättä siihen kuolee, hän kun lisäksi on niin suuren hermokiihotuksen, kapinallisuuden ja uuden avion aiheuttaman kauhun heikontama.

XLV.

Lokakuun kahtena loppuviikkona, joiden aikana Mélek kamppaili kuoleman kanssa, oli ilma melkein muuttumatta kaunis, auringon paistaessa himmeän surumielisesti. Koulupoikien tavoin André joka ilta pyyhki kuluneen päivän numeron almanakastaan, jossa lokakuun 30 päivä oli merkitty ristillä. Hän oleskeli enimmäkseen Stambulissa, nauttiakseen niin kauan kuin suinkin turkkilaiselämästä, joka niin pian oli päättyvä häneltä. Mutta täällä, samoin kuin Bosporin rannalla, syksyn synkkyys lisäsi hänen matka-ajatustensa herättämää alakuloisuutta; nyt olikin jo melkein liian kylmä istua taivasalla, uneksimassa nargilen ääressä, paljasoksaisten puiden juurella, pyhien moskeijain edustalla.

Luonnollisesti hän ei enää tavannut ystävättäriänsä, sillä Djénane ja Zeyneb eivät poistuneet kuolevan äärestä. Lopun lähestyessä he kiinnittivät ikkunaristikkoihin niin pienen valkoisen merkin, että sitä tuskin huomasi; se merkitsi: hän elää vielä; oli sovittu siten, että sininen merkki tietäisi: kaikki on lopussa. Joka aamu ja sitten pari kertaa päivän kuluessa meni hän, Jean Renaud tai kamaripalvelija Khassim-Pashan hautausmaan ohi, levottomina katsellen tuota ikkunaa.

Tällä ajalla siinä talossa, missä kuoleva nuori nainen lepäsi, vallitsi harras hiljaisuus, ja vanhojen perheenjäsenten pyynnöstä imanit rukoilivat lakkaamatta. Tuo Islam, vanha Islam, joka tuudittaa kuolevat taivaalliseen lepoon, sulki yhä likemmin syliinsä tuon kapinallisen lapsen, joka asteittain alistui sen vaikutukseen ja nukahti pelotta; epäily ei muuten hänessä ollut parantumaton, vaan oli veres oksastus ammoisista ajoista periytyneen rauhallisuuden ja uskon rungossa. Ja lopulla eivät lapselliset uskonnolliset menot, jotka suhtautuvat koraaniin samoin kuin Lourdes'issa noudatetut hartausmenot, eikä molempien perheen kunnianarvoisien vanhusten taikauskokaan eivät enää loukanneet tuota vielä äsken niin epäuskoista nuorta naista, sillä nyt hän salli, että häneen kiinnitettiin taikaesineitä, ja että dervishit lukivat loihtuja hänen vaatteidensa yli; siunautettiinpa Eyoubin moskeijassa hänen Parisin muotiliikkeestä tilatut hienot paitansa, tai lähetettiin ne vielä kauemmaksi, aina Skutariin asti, ulvovien dervishien luo, joiden hengityksellä on parantava voima niin kauan kuin he ovat haltioissaan, kauan avuksi huudettuaan Allah'ta.

Lokakuun lopulla Mélek oli kaksi päivää ollut ääneti ja todennäköisesti tajuttomana ja vaipuneena raskaaseen kuumenneen, jonka lääkärit sanoivat merkitsevän kuoleman lähestymistä.

XLVI.

Marraskuun toisena päivänä Zeyneb, joka valvoi Mélekin vuoteen ääressä, kääntyi äkkiä pelästyksestä väristen: puolihämäräisen huoneen taustasta kohosi syvästä hiljaisuudesta hyvin lempeä, raikas ääni, joka luki rukouksia. Hän ei ollut kuullut tuon nuoren hunnutetun tytön tulevan sisään. Mitä hän tekikään siellä, koraani kädessä? Nyt hän jo ymmärsi: rukous kuolleiden puolesta! Turkinmaalla on tapana että kun talossa on kuoleva, saman kaupunginosan tytöt ja naiset tulevat vuoroin lukemaan rukouksia. He astuvat ilman muuta sisään huoneeseen, sanomatta nimeään, nostamatta harsoaan, tuntemattomina ja onnettomuutta ennustavina; heidän läsnäolonsa on kuoleman enne, samoin kuin katolilainen pappi, joka tuo viimeisen voiteluksen.

Mélek olikin ymmärtänyt, ja hänen silmänsä, jotka kauan olivat olleet suljettuina, aukenivat jälleen, hän oli nyt siinä salaperäisessä paremmuuden tilassa, joka melkein aina on havaittavissa vähää ennen kuolemaa. Ja hän jaksoi taas vähän käyttää ääntänsä, jonka saattoi luulla jo ainaiseksi sammuneen, ja hän sanoi tuntemattomalle tytölle:

— Tulkaa lähemmäksi, en oikein kuule… Älkää luulko, että minä pelkään… Lukekaa kovemmin… niin ettei mene hukkaan…

Sitten hän itse tahtoi lukea muhamettilaisen uskontunnustuksen, ja ojentaen rukousasentoon pienet läpikuultavan kalpeat kätensä, hän lausui nämä pyhät sanat:

"Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah, ja Muhammed on hänen profeettansa…"

Mutta ennenkuin hän oli lukenut loppuun uskontunnustuksensa, mikä tapahtui melkein henkäyksenä, ojennetut heikot kädet vaipuivat ales.

Silloin tyttö, jonka nimeä ei tiedetty, jälleen avasi koraaninsa ja jatkoi lukemistaan. Mikä suloinen poljento, mikä rauhoittava tuuditus noissa Islamin rukouksissa, varsinkin kun niitä lukee tiheän hunnun verhoama nuori tyttö… Myöhäiseen yöhön nämä tuntemattomat hurskaat naisolennot tulivat ja poistuivat äänettömästi kuin varjot, eikä siis tullut keskeytystä siihen sulosointuiseen rukoilemiseen, joka helpottaa manalle-muuttoa.

Usein toisiakin henkilöitä tuli hiipien varpaisillaan huoneeseen, kumartuen sanaakaan sanomatta kuolinvuoteen yli. Nämä olivat: äiti, hiljainen ja hyvä olento, aina niin vaatimaton, että häntä tuskin huomasi; molemmat vanhat isoäidit, jotka eivät voineet alistua välttämättömyyteen, tuijottaen sanattomina ja melkein ankaroina syvässä epätoivossaan; lisäksi isä, Mehmed-Bei, jonka kasvot olivat nääntyneet surusta ja kenties tunnonvaivoista; oikeastaan hän jumaloi tytärtään Mélekiä, mutta taipumattoman järkähtämättä noudattamalla vanhoja tapoja hän oli syössyt tyttärensä kuolemaan. Kävijöiden joukossa oli niinikään entinen kotiopettajatar, neiti Tardieu, joka vallan vavisten astui huoneeseen; hänet oli noudettu loppupäivinä Mélekin nimenomaisesta pyynnöstä, mutta vaikka häntä siedettiin, oltiin hänelle vihamielisiä, häntä kun pidettiin onnettomuuden aiheuttajana.

Kuolevan silmät olivat jälleen ummistuneet; joskus hänen kätensä vavahtivat ja huulensa värähtivät, mutta muuten hän ei antanut elonmerkkiä.

XLVII.

Kello neljän vaiheella aamulla. Sinä yönä valvoi Djénane. Tuntematon naisvieras, jonka rukous täytti tämän haaremihuoneen, kohotti äkkiä äänensä keskellä juhlallista hiljaisuutta ja luki haltioituneena, ikäänkuin hänellä olisi ollut se tunne, että jotain tapahtui, millä oli ratkaiseva merkitys. Djénane, joka lakkaamatta painoi käsillään toista Mélekin pienistä verettömistä käsistä, huomaamatta, että se oli käynyt kylmäksi, säpsähti kauhistuneena, tuntiessaan olkaansa kosketeltavan; kaksi heikkoa lyöntiä, jotka tiesivät synkkää huomautusta… Hyi noita inhottavan, ennen näkemättömiä vanhan akan kasvoja, jotka pistivät esiin hänen takaansa, äänettömästi ilmestyneinä huoneeseen lukottomasta ovesta; se oli leveäharteinen eukko, mutta kalpea ja luiseva; sanaakaan sanomatta hän viittasi Djénanea poistumaan.

Epäilemättä tämä nainen oli kauan ollut vahdissa käytävässä, ja vasta silloin kun tarkka ammattivaistonsa ilmaisi, että hetki oli tullut, hän lähestyi ryhtyäkseen tehtäväänsä.

— Ei, ei! sanoi Djénane, heittäytyen vainajan yli, ei vielä! En tahdo, että viette häntä pois!

— No, no, sanoi vanha nainen, ja sysäsi hänet arvonsa tuntevana syrjään, enhän tee hänelle mitään pahaa.

Tuo nainen oli ruma, mutta ei siltä häijynnäköinen, päinvastoin ilmeni hänen kasvoissaan synkkää sääliä ja ennen kaikkea suurta väsymystä. Niin monta katkottua haareminkukkaa oli hänen jo täytynyt kantaa pois vahvoilla käsivarsillaan, tämän "ruumiin pesijättären." joksi hänen kaltaisiaan kutsutaan.

Hän otti kuolleen syliinsä, kuin sairaan lapsen, ja vainajan kauniit punervat hiukset valuivat hänen hirvittäville hartioilleen. Kaksi hänen avustajanaistaan — kaksi vielä kammottavampaa vanhaa ammattilaista — odotti etuhuoneessa kynttilät kädessä. Djénane ja rukoilijanainen seurasivat heitä käytäviin ja eteisiin, jotka olivat kylmät ja hiljaiset aamunsarastuksessa, ja tuo synkkä joukko suuntasi askeleensa portaisiin.

Näin siis Mélek-Sadiha-Saadet kahdenkymmenen ja puolen vuoden ikäisenä kuoli kauhun murtamana, kun hänet pakotettiin toistamiseen heittäytymään aviomiehen syliin…

Kun oli astuttu alas portaita, saapuivat vanhat eukot taakkoineen pohjakerroksessa olevaan saliin, joka kuului tämän vanhan rakennuksen taloushuoneistoon; se oli eräänlainen marmoripermantoinen tarjoiluhuone, jonka keskellä oli maalaamaton valkoinen puupöytä, amme täynnä höyryävää kuumaa vettä ja kolmijalalle levitetty raiti; nurkassa oli ruumisarkku — ohuista laudoista tehty, niinkuin Turkinmaalla on tavallista — ja lopuksi lattialla sauvan ympärille kääritty vanhanaikainen shaali, niin sanottu "validé", jommoisia rikkailla käytetään paarivaatteena. Kaikki tämä oli valmistettu edeltäpäin, sillä Islamin maissa hautauksen täytyy tapahtua hyvin nopeasti.

Kun vanhat naiset olivat laskeneet nuoren vainajan lyhyelle pöydälle, valuivat hajalla olevat kauniit punervat hiukset lattiaan asti. Ennen toimeensa ryhtymistä, he viittaisivat Djénanea ja tuntematonta verhottua naista poistumaan. He vetäytyivät juuri itsestään odottamaan oven ulkopuolella. Zeyneb, joka ikäänkuin aavistaen mitä tapahtui oli herännyt, liittyi odottajiin — ja hän oli vielä valkeampi kuin vainaja, silmien ympärillä tummemmat kehät. Kaikki kolme he seisoivat jäykkinä kauhusta, mielikuvituksessaan seuraten tämän viimeisen puhdistuksen yksityiskohtia, kuunnellen valuvan veden kolkkoa ääntä ja tuossa kaikuvassa huoneessa siirrettyjen esineiden kolinaa. Ja kun kaikki oli valmista, kutsui pitkä eukko heitä: — Tulkaa nyt katsomaan häntä?

Ruumis oli laskettu kapeaan arkkuunsa, kääritty valkoisiin, paitsi kasvoja, jotka vielä olivat paljaat viimeisiä suudelmia varten. Ei oltu voitu täydelleen sulkea hänen silmiään eikä suutansa; mutta hän oli niin nuori, ja hänen hampaansa olivat niin valkoiset, että hän yhä vielä oli viehättävän kaunis, kasvoissa lapsellinen ilme ja huulilla alakuloinen hymy.

Nyt herätettiin koko talon väki, jotta he tulisivat suutelemaan vainajaa, isä, äiti, molemmat isoäidit, jäykät vanhat sedät, jotka jo joku päivä sitten olivat menettäneet jäykkyytensä, palvelijattaret ja orjat.

Ison talon täyttivät sytytetyt valot, kiireiset askelet, huokaukset ja nyyhkytykset.

Viimeksi saapui toinen isoäideistä, samalla Djénanen äidinäiti, ja molemmista vanhoista naisista pelottavin; hän oli jo muutaman päivän ollut vieraana talossa, ja juuri kun saapui tämä vanhoillinen kandin puoliso, ankara muhametinuskoinen ja erikoisen vihainen sille uudelle liikkeelle, joka oli riistänyt häneltä hänen lastenlapsensa — oli siellä pelokas opettajatar, neiti Tardieu polvillaan ruumisarkun ääressä. Molemmat naiset katselivat toisiaan hetkisen vaieten, toinen hirvittävänä, ja toinen nöyränä ja kauhistuneena:

— Menkää tiehenne! sanoi vanha nainen turkinkielellä, vavisten vihasta. Mitä teillä enää on täällä tekemistä? Tehtävänne on loppuun suoritettu… Ettekö kuullut mitä sanoin, menkää tiehenne!

Mutta alkaessaan vetäytyä pois huoneesta tuo nuori naisparka katsoi häneen niin vilpittömästi ja epätoivoisesti ja silmät täynnä kyyneleitä, että vanhan naisen äkkiä valtasi surku. Epäilemättä hän äkkiä käsitti, mitä ei vuosikausina ollut tunnustanut, että opettajatar oli ainoastaan ollut edesvastuuton välikappale ajanhengen palveluksessa.

Silloin hän ojensi hänelle kätensä, huudahtaen: Anteeksi!…

Ja nämä molemmat naiset, jotka siihenasti olivat olleet toisilleen niin vihamieliset, itkivät nyyhkyttäen toistensa käsivarsiin kietoutuneina. Vakaumusten, rotujen, ikäkausien eroavaisuus olivat kauan erottaneet heidät, mutta molemmat olivat hyväsydämiset ja äidilliset, alttiit hellyyden ja katumuksen tunteille.

Ikkunasta sisälle tunkeva himmeä valo ilmoitti, että tämä marraskuun yö oli päättynyt. Djénane muisti nyt Andrén, nousi huoneeseensa noutamaan sinistä nauhaa, jonka sopimuksen mukaan toisen merkin sijalle kiinnitti saman ikkunan ristikkoon.

XLVIII.

Kamaripalvelija oli aamun koittaessa ollut katsomassa merkkiä, ja vallan pelästyneenä hän kiiruhti takaisin Peraan.

— Neiti Mélek on varmaankin kuollut, hän sanoi isännälleen, herätettyään hänet: he ovat kiinnittäneet ikkunaan sinisen merkin, jonka juuri näin…

Hänellä oli monta kertaa ollut tilaisuus puhua Mélekin kanssa ovenraosta, käydessään toimittamassa Andrén vaarallisia asioita; olipa Mélek ollut niin ystävällinen, että paljasti kasvonsa, kiittäessään häntä hänen vaivoistaan. Hänen mielestään hän oli neiti Mélek, hän kun näytti niin nuorelta.

Tuntia myöhemmin André sai Djénanelta tiedon, että vainaja keskipäivällä vietiin moskeijaan; hän läksi siis ennen kello 11 Khassim-Pashaan. Hän oli pukeutunut feziin ja työläispukuun, jotta ei pistäisi silmään, sillä sopivana hetkenä hän tahtoi tulla ruumisarkkua hyvin lähelle, koettaakseen täyttää Islamin määräämän pyhän velvollisuuden vainajata kohtaan.

Ensin hän odotti syrjässä, läheisellä hautausmaalla. Ja ennen pitkää hän näki muutamien outojen henkilöiden olkapäillään kantavan ulos talosta kevyen arkun, niinkuin turkkilainen tapa vaatii. Ruumisarkun ympärille oli kääritty vanha shaali, oikea "validé"-shaali puna- ja vihreäraitainen, hienoine Kashmiri-kuvioineen; pieni valkoinen harso oli laskettu kannelle, pään puolella, merkkinä siitä, että vainaja oli nainen, ja hämmästyttävästi poikkeamalla vanhasta tavasta, oli vaatimaton ruusuvihko neulalla kiinnitetty shaaliin.

Turkkilaisilla toimitetaan hautaus paljoa pikemmin kuin meillä, eikä lähetetä kutsuja hautajaisiin. Niihin saa tulla kuka tahansa, sukulaiset, ystävät, jotka ovat saaneet tapahtumasta tiedon, naapurit, palvelijat. Ei koskaan näe naisia näissä valmistuksitta toimeen pannuissa hautajaissaatoissa, eikä pyydettyjä kantajia; ohikulkijat suorittavat kantajien tehtävän.

Marraskuun aurinko paistoi kauniina, päivä oli kirkas ja tyyni; Stambul säteili kauempana, kohoten muuttumattomana ohuesta syyssumusta, joka alempana verhosi Kultaisen- Sarven.

Mélekin arkku siirtyi usein olalta toiselle, sillä kaikki vastaantulijat tahtoivat täyttää pyhän velvollisuuden, muutaman hetken kantamalla tuntematonta vainajaa. Jonon etunenässä kulki kaksi pappia, vihreät turbaanit päässä, satamäärä kaikensäätyisiä miehiä astui arkun jäljessä; näiden joukossa oli muutamia vanhoja dervishejä maagi-päähineineen; astuessaan he veisasivat virsiä korkealla ja synkällä äänellä, joka muistutti talvi-illoin metsästä kuuluvaa susien ulvontaa.

Suunnattiin kulku vanhalle moskeijalle, joka oli kaupungin laidalla, melkein maalla, autiossa notkoissa. Mélekin arkku laskettiin alas esikartanon kivilaatoille, ja imanit lukivat kimakoin kurkkuäänin hautajaisrukouksensa.

Siellä viivyttiin lähes kymmenen minuuttia, sitten saatto jälleen läksi liikkeelle, laskeutuen alas lahden rantaan, sieltä kulkeakseen veneissä vastakkaisella rannalla olevalle isolle Eyoubin hautausmaalle, missä Mélek oli saava viimeisen leposijansa.

Kun lähestyttiin Kultaisen-Sarven kohdalla olevaa kaupunginosaa, missä oli paljon väkeä, liikkui ruumissaatto hitaasti, siihen kun liittyi useita. Siellä soutajat ja merimiehet vuoroonsa kantoivat pikku Mélek vainajaa. André, joka tähänasti oli epäröinyt, lähestyi nyt vihdoinkin, varmana siitä, ettei häntä tässä tungoksessa tunnettaisi; hän kosketteli kädellään vanhaa validé-shaalia, ojensi olkansa ja tunsi nuoren ystävättärensä arkun hetken lepäävän sillä, kulkiessaan siten parikymmentä askelta rantaa kohti.

Sitten hän kokonaan poistui, peläten, että hänen itsepäinen saattamisensa voisi herättää huomiota…

XLIX.

Viikkoa myöhemmin molemmat eloon jääneet, Djénane ja Zevneb, pyysivät Andréta tulemaan Sultan-Selimiin. Tuossa entisessä yksinkertaisessa, syrjäisessä ja synkässä pienessä talossa he tapasivat toisensa viimeistä edellisen kerran elämässään, ja molemmat naiset olivat vallan mustiin puetut, tiheät mustat harsot kasvoilla.

He eivät puhuneet muusta kuin vainajasta, hänestä, joka oli "vapautettu", niinkuin heidän sanansa kuului, ja André sai kuulla kaikki yksityiskohdat hänen viimeisiltä hetkiltään. Hänestä tuntui siltä, etteivät he itkeneet mustien harsojensa alla, molemmat tuntuivat vakavilta ja tyyntyneiltä. Zeynebin mielestä tuollainen vapautuminen oli vallan luonnollinen, sillä eihän hän itse enään oikeastaan kuulunut tähän matoiseen maailmaan. Mutta häntä ihmetytti, että Djénane oli niin tyyni.

Äkkiä André, ajatellen sanovansa jotain hauskaa, virkkoi lempeästi ja ystävällisesti: "Minulle osoitettiin Hamdi-Beitä viime perjantaina Yidizissä, hän oli käytökseltään hieno, aistikas ja kasvoiltaan kaunis." Mutta Djénane keskeytti, kiivastuen ensi kerran: "Minä pyydän, André, älkäämme enää puhuko siitä miehestä."

Zeyneb kertoi hänelle sitten, että perheessä, joka oli kokonaan lamassa
Mélekin kuoleman johdosta, ei sillä haavaa ajateltu tuota avioliittoa.

Todella André oli kohdannut Hamdi-Bein ja oli hänestä saanut tuon vaikutuksen. Jopa hän siitä asti koetti itselleen vakuuttaa: "Olenpa onnellinen siitä, että pikku ystävättäreni mies on sellainen." Mutta tämä kuulosti ontolta, sillä oikeastaan hän kärsi enemmän nähtyään Hamdin ja todettuaan hänen ulkomuotonsa viehätyksen ja ennen kaikkea hänen nuoruutensa.

Erottuaan heistä ja lähdettyään, niinkuin monasti ennen, pitkälle taipaleelle, joka erotti tämän talon hänen asunnostaan, Stambul teki entistään enemmän häneen kaupungin vaikutuksen, joka katoaa, joka surkeasti länsimaalaistuu ja vajoaa jokapäiväisyyteen, levottomaan hyörinään, rumuuteen. Sultan-Selimin lähistössä olevien hiljaisten katujen jälkeen hän saapui alempana, lähellä siltoja oleviin kaupunginosiin ja tunsi inhoa nähdessään nuo vilisevät kansanjoukot, joiden hääriminen on loppumaton; keskellä kapeiden pikkukatujen lokaa ja illan kylmää sumua kaikki nuo ihmiset kiireissään myivät ja ostivat tuhansia mitättömiä esineitä ja likaisia ruokatavaroita; nämä henkilöt eivät enää olleet turkkilaisia, vaan sekaannus kaikista länsimaalaisista roduista. Feziä he tosin vielä käyttivät päähineenä, mutta puolet heistä ei huolinut arvokkaisuudestaan sen vertaa, että olisi säilyttänyt kansallispukuansa, vaan pynttäsivät ylleen europpalaisia ryysyjä, hylkytavaraa suurkaupungeistamme, joita tänne tuodaan laivalastittain.

Hän ei koskaan ennen ollut niin tarkasti kuin nyt pannut merkille tehtaita, joiden torvista siellä täällä nousi savua, eikä niitä tyylittömiä taloja, jotka olivat europpalaisten esikaupunki-talojen jäljittelyjä. "Itsepäisesti tahdon yhä edelleen nähdä Stambulin sellaisena, kuin se ei enää ole — näin hän ajatteli — se luhistuu kokoon, se on mennyttä kalua. Nyt täytyy alinomaan kiltisti valita mitä tahtoo katsella, ja ne paikat, joilla tahtoo käydä; ylhäisillä kukkuloillaan moskeijat vielä kohoavat entisellään, mutta kaikki alempana olevat kaupunginosat ovat jo 'edistyksen' turmelemia, joka on saapunut huimaa vauhtia, tuoden mukanaan kurjuuttaan, alkoholiaan, epätoivoaan ja räjähdysaineitaan. Länsimaiden huono henki on kulkenut yli kaliifien kaupunginkin; sekin on havahtunut samaan tapaan kuin naiset sen haaremeissa."

Mutta sitten hän ajatteli vielä alakuloisempana: "Mitä tämä lopulta minua liikuttaa? Enhän minä pian enää ole tämän maan väkeä. Päivänä, joka pian tulee, nimittäin marraskuun 30:ntenä, lähden täältä epäilemättä ainaiseksi. Lukuunottamatta Nedjibén valkoisia hautakiviä, joiden tulevaisuus vielä huolestuttaa minua, en huoli mistään muusta. Ja mitä minä itse, viiden, korkeinkaan kymmenen vuoden kuluttua, olen muuta kuin raunio? Elämä on lyhyt, minun elämäntieni on jo takanani, tämän maailman asiat eivät kohta enää koske minuun. Jatkakoon aika vaan huimasti rientävää kulkuaan, temmatkoon mukaansa nämä Itämaat, joita olen rakastanut, ja kaikki tsherkessiläiset kaunottaret merenvihreine silmineen, pyyhkiköön pois kaikki ihmisrodut, maapallon ja maailmankaikkeuden, mitä -siitä välitän, minä, jonka elämä jo on melkein lopussa ja joka huomenna kenties olen menettänyt olemassaolon tietoisuuden…"

Eräinä hetkinä hän taas päinvastoin tunsi olevansa niin kotiutunut Konstantinopoliin, niin kiinnikasvettunut tähän kaupunkiin, jopa asuntoonsakin, missä ei vielä mihinkään oltu kajottu matkan varalta, että hänestä tuntui, kuin tuo marraskuun 30 päivä ei koskaan saapuisi. Ja astuessaan eteenpäin keskellä ihmisjoukkoja, lukemattomien katulyhtyjen syttyessä, huutojen, huomautusten ja kaupustelun kaikuessa kaikilla länsimaalaisilla kielillä, hän oli kuin tuuliajolla ristiriitaisten tunteiden merellä.

L.

Marraskuu lähestyi loppuansa, ja he olivat koolla kaikkein viimeisen kerran. Yhä sama auringonsäde lähetti vastakkaisen talon seinältä vielä hetkisen ennen iltaa melkein keinotekoisen heijastuksensa köyhästi sisustettuun pieneen haaremiin, joka piili Stambulin keskustassa. Kalpea hunnuton Zeyneb ja mustiin kasvoharsoihinsa verhoutunut Djénane puhelivat Andrén kanssa yhtä tyynesti kuin tavallisesti heidän kohdatessaan toisensa. Olisi voinut luulla, että tätä päivää oli seuraava muita samanlaisia, että marraskuun 30 päivä, jonka oli määrä tehdä loppu kaikesta, ei ollut niin lähellä, tai ettei se koskaan tulisikaan; eipä todella mikään osoittanut, etteivät he enää tämänjälkeen koskaan kuulisi toistensa äänien kaikua…

Ilman ulkonaisia mielenliikutuksen merkkejä Zeyneb pohti keinoja ylläpitää keskinäistä kirjeenvaihtoa Andren palattua Ranskaan. 'Poste restantea' pidetään tätä, nykyä liian tarkasti silmällä; näinä levottomina aikoina ei kellään enää ole oikeutta mennä postiin nimeään ilmoittamatta. Mutta minun keksimääni tietä kulkien on kirjevaihtomme oleva varmasti turvattu; se tosin on hiukan pitkä; älkää siis ihmetelkö, jos vastauksemme joskus viipyy pari viikkoa."

Djénane esitti kylmäverisesti tuumansa vielä kerran ainakin saada nähdä ystävänsä marraskuun 30:nnen päivän illalla. "Kun Top-hanén tornikello on neljä, joka on matkustajalaivojen lähtöaika, me molemmat kuljemme satamasillan ohi. Huomatkaa, että tämä tapahtuu mitä yksinkertaisimmissa vuokra-ajurin vaunuissa. Kuljemme niin lähellä sillan reunaa kuin suinkin; laivan yläkannelta, jolla pyydän teitä pysyttelemään, voitte pitää silmällä kaikkia ajoneuvoja, niin että ette jää meitä näkemättä. Siellä on aina suuri tungos, kuten tiedätte, ja kun turkkilaisnaisien ei koskaan ole lupa pysähtyä kadulle, on hyvästijättömme kestävä ainoastaan silmänräpäyksen…" Sinä iltana vastakkaisella seinällä lepäävä auringon hohde oli tarkalleen osoittava eronhetken; silloin kun se katosi katolta, oli André nouseva ja lähtevä; tästä he olivat edeltäpäin sopineet; se oli heidän yhdessäolonsa äärimäinen raja, sen takana oli kaikki loppuva.

André, joka oli kuvitellut, että he tämän viimeisen kohtaamisen aikana olisivat täynnä surullista mielenliikutusta, hämmästyi heidän tyyneyttään. Lisäksi hän oli odottanut vielä viimeisen kerran näkevänsä Djénanen silmät tuona viimeisenä päivänä; mutta ei, hetket riensivät, eikä ankara musta tsharshaf ollenkaan liikahtanut, eikä ainoakaan kasvoharson poimu: se oli epäilemättä yhtä järkähtämättömästi alaslaskettu kuin pronssinen verho kuvapatsaan kasvoilla..

Vihdoin puoli neljän vaiheella, kun he jotain toisilleen sanoakseen puhuivat "kirjasta", vaipui pieni huone äkkiä hämärään, ja kaikki kolme vaikenivat samalla.

— Kas niin! — sanoi Zeyneb teeskentelemättä kauniilla sairauden heikontamalla äänellään, osoittaen ristikkoikkunoita, joita ei enää valaissut vastapäätä olevan talon seinästä heijastuva valo.

Se oli juuri kadonnut vanhan katon taakse; aika oli tullut, ja André nousi. Viimeisellä hetkellä, kun he seisovat vastatusten, välkähti Andrén aivoissa ajatus: "Tämä hetki olisi ainoa, ehdottomasti ainoa, jona vielä olisin voinut nähdä hänen kasvonsa, ennenkuin hänen ja minun silmät muuttuvat maan tomuksi…"

Hän oli ehdottoman varma siitä, ettei enää näkisi tuota naista, ja kuitenkin lähteä hänen kasvojaan vielä kerran näkemättä — sellaista hän ei ollut odottanut. Mutta hän alistui pettymykseensä ja alakuloiseen ahdistukseensa sanaakaan sanomatta. Hän kumarsi syvään tarttuessaan ojennettuun pieneen käteen, kosketteli sitä kevyesti huulillaan, siinä koko hyvästijättö…

Nyt hän oli yksin vanhoilla autioilla elottomilla kaduilla.

— Tämä päättyi hyvin, hän ajatteli. Pieni vankiparka — tämä loppu oli kaikista paras… Ja minä joka itserakkaana kuvittelin, että tämä seikkailu päättyisi traagillisesti…

Ehkäpä tämä loppu oli liiankin hyvä, sillä poistuessaan hänet valtasi suuri tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne… Ja hänen teki mieli palata ovelle, jossa oli vanha kuparikolkutin, nyt kun he vielä olivat siellä sisällä.

Djénanelle hän olisi sanonut: — Älkäämme erotko näin, rakas ystävä; älkää te, joka olette niin kiltti ja hyvä, tehkö minua näin surulliseksi; näyttäkää minulle silmänne viimeinen kerta ja painakaa kättäni kovemmin, sitten poistun iloisempana.

Tietysti hän ei sitä tehnyt, vaan jatkoi matkaansa.

Mutta tuona hetkenä hän ahdistunein mielin rakasti koko tuota Stambulia, jonka tuhannet valot alkoivat kuvastua veteen. Oli jotakin, joka kiinnitti häntä siihen epätoivoisesti, jotakin epämääräistä, joka liiteli ilmassa tuossa suunnattoman suuressa ja eri aineksista kokoonpannussa kaupungissa; epäilemättä se oli noiden naissielujen säteilyä — sillä oikeastaan melkein aina juuri se kiinnittää meitä paikkoihin ja esineisiin — naissielujen säteilyä joita hän oli rakastanut ja jotka nyt sulautuivat yhteen; olivatko ne Nedjibén, vai Djénanen, vai molempien sielut, sitä hän ei tietänyt…

LI.

Seuraavana päivänä saapui kaksi kirjettä:

Zeynebiltä Andrélle.

Enpä tosiaankaan voinut käsittää, että eilen näimme toisemme viimeisen kerran; muuten olisin onnettoman kerjäläisnaisen tavoin laahautunut jalkojenne juureen, rukoillen, että ette jättäisi meitä tällä tavoin!… Oi, te jätätte meidät sekä sielun että sydämen pimeyteen. Te lähdette valoon ja elämään, ja me jäämme viettämään surkuteltavia päiviämme, joista toinen alati on toisensa kaltainen, haaremin tylsyttävässä yksitoikkoisuudessa…

Teidän mentyänne, purskahdimme nyyhkytyksiin. Djénanen kiltti imettäjä, Zérichteh, tuli huoneeseen. Hän torui meitä kovin ja sulki meidät syliinsä; mutta hänkin, tuo kelpo sielu, alkoi itkeä, nähdessään meidän itkevän.

Zeyneb.

Tänä aamuna lähetin teille muutamia vaatimattomia turkkilaisia muistolahjoja. Kirjo-ompelus on Djénanelta; se on "aiette", nimittäin se koraanin lauselma, joka lapsuudesta asti on riippunut hänen vuoteensa yläpuolella. Vastaanottakaa minulta harsoverhot; se, johon on kirjailtu ruusuja, on isoäidiltäni saamani tsherkessiläinen harso;, hopealla kirjaillun löysin eräästä arkusta kesäasunnostamme; voittehan esimerkiksi niillä kodissanne Ranskassa peittää jonkun sohvan…

Z….

Djénanelta Andrélle.

Tahtoisin voida tunkea sieluunne sinä hetkenä, kuin höyrylaivanne sivuuttaa Seraljin niemen, kun hautausmaamme sypressit, minareettimme ja kupumme katoamistaan katoavat jokaisesta laivan potkurin kierroksesta. Tiedän, että te tulette katselemaan niitä viimeiseen asti. Ja tultuanne Marmaramerelle, etsivät silmänne bysantilaisen muurin läheisyydessä olevaa yksinäistä kalmistoa, jolla kerran rukoilimme… Ja lopulta teidän silmistänne häipyy kaikki, Stambulin sypressit, minareetit ja kupukatot, ja sydämestänne ehkä piankin kaikki täältä saamanne muistot.

Sekoittukoot ne siis, ja sulautukoot yhteen kaikki tyyni: se pieni Eyoubissa oleva talo, joka oli rakkautenne tyyssija ja toinen Stambulissa, lähellä moskeijaa oleva, ja tuo suuri synkkä asunto, johon teidät kerta salaa päästettiin sisälle… Sekoittukoot niinikään kaikki varjokuvat: muinainen lemmittynne, joka harmaa feredjé yllään astui vieressänne pitkin muuria, keskellä tammikuussa kukkivia kaunokaisia, (olen kulkenut tätä samaa polkua ja manannut esille hänen varjoaan) ja nuo kolme myöhäisempää, jotka tahtoivat olla ystävättäriänne. Sekoittakaa ne kaikki ja kätkekää ne yhdessä sydämeenne, sillä muistoon kätkeminen ei riitä. Nämä nykyisetkin ovat teitä rakastaneet, enemmän kenties kuin mitä olette luullutkaan… Tiedän että silmiinne on nouseva kyyneliä, kun viimeinen sypressi katoaa, toivon, että yksi näistä kyynelistä omistetaan minulle…

Ja kun olette palannut kotimaahanne, miten silloin ajattelettekaan ystävättäriänne? Kun lumous on haihtunut, missä valossa he silloin teille esiintyvätkään? On kauheata ajatella, että tästä kaikesta ei ole mieleenne jäänyt jäljelle mitään, että kenties kohautatte olkapäitänne ja hymyilette sitä ajatellessanne…

Kuinka kärsimättömänä ja levottomana odotan saavani lukea sen kirjan, jossa olette puhuva turkkilaisista naisista — meistä… Olenko siitä löytävä sen, mitä turhaan olen koettanut siitä etsiä aina siitä hetkestä alkaen, kun teihin tutustuin: sielunne sisimmän olemuksen, sisimmät tunteenne, kaiken sen, mitä eivät paljasta lyhyet kirjeenne eivätkä harvat sananne! Olenhan tosin joskus huomannut teissä jonkunlaista heltymystä, mutta se oli niin salavihkainen, te tukahutitte sen niin pian. On ollut hetkiä, joina olisin tahtonut avata päänne ja sydämenne, lopultakin saadakseni tietää, mitä oli teidän kylmien ja kirkkaiden silmienne takana!…

Oi, André, älkää sanoko, että minä hourin. Olen onneton ja yksin… kärsin, ja valvon yöni taistellen!… Hyvästi. Säälikää minua, ja rakastakaa minua vähäsen, jos voitte.

Djénane.

André vastasi:

Eipä teillä enää ole paljoa löydettävissä "kylmien ja kirkkaiden" silmieni takaa. Minä tiedän paljon vähemmin siitä, mitä tapahtuu teidän silmienne takana, te rakas pieni arvoitus…

Aina te moititte hiljaista ja salaperäistä olemustani: se aiheutuu siitä, että olen liiaksi elänyt, nähkääs; kun teidän kerran on käynyt samoin, olette paremmin ymmärtävä…

Luuletteko ehkä,, että te ette ollut jäisen kylmä eilen, eronhetkellämme?

Näemme siis toisemme huomenna kello neljä Galatan kolkolla satamasillalla; tuossa matkustavien vilinässä olen tarkasti pitävä teitä silmällä; vakuutan, ettei huomioni ole kohdistuva mihinkään muuhun, kuin teidän rakkaaseen mustaan varjokuvaanne… se kun on ainoa, jonka vielä annatte minun nähdä… — — —

André.

LII.

Nopeasti ja armotta tuli marraskuun 30 päivä, samoin kuin kaikki ratkaisevat ja onnettomuutta tuottavat päivät, ei ainoastaan jokaiselle meistä se päivä, jona täytyy kuolla, vaan sekin, jonka jälkeen sukukuntamme raukeaa tyhjiin. Islam lakkaa olemasta ja suvustaan huonontuneet rotumme katoavat, jopa sekin aika, jolloin kehityksen kypsyttyä aurinkokunnat sammuvat ja vaipuvat yleiseen pimeyteen…

Nopeasti, ylen nopeasti tuli marraskuun 30 päivä, välinpitämätön ja
huomaamaton useimmille niille erilaisille olennoille, jotka muodostavat
Konstantinopolin levottomasti häärivän väestön; mutta Djénanen ja
Andrén elämässä se tiesi äkillistä käännekohtaa.

Kylmänä aamuhämärän hetkenä he heräsivät melkein samaan aikaan, saman taivaan alla ja vielä ollakseen muutaman tunnin samassa kaupungissa, jossa heidät erotti toisistaan ainoastaan laaksonnotkelma täynnä ihmisasuntoja ja sypressien varjostama kalmisto, mutta jossa he kuitenkin olivat niin kaukana toisistaan, näkymättömien esteiden erottamina.

Avatessaan silmänsä André heti muisti edessä olevan matkansa, hän kun ei enää ollut asunnossaan, vaan oli poikennut hotelliin; hän oli siinä valinnut niin ylhäällä olevan huoneen kuin suinkin, välttääkseen kuulemasta katumelua, näkemästä amerikkalaisten maapallonkiertäjien matkalakkeja ja syyrialaisten onnenonkijoiden keikarimaisuutta; mutta ennen kaikkea voidaksensa vielä luoda yleiskatseen Stambuliin ja etäisyydessä häämöittävään Eyoubiin.

Ja molemmat, sekä Djénane että André tarkastivat kaikkein ensiksi taivasta, pilvien kokoa ja syystuulen suuntaa, jälkimäinen apoauki olevasta ikkunastaan, edellinen haaremin alati painostavien puuristikkojen aukoista.

He olivat toivoneet, että sinä päivänä olisi kaunis ilma ja säteilevä kaihomielisyyttä herättävä auringonpaiste, joka joskus myöhään syksyllä levittää Stambuliin ansarilämpöä. André odotti sitä, voidakseen tyydyttää värejä janoavia silmiään viimeisen kerran näkemällä tuon suuremmoisen kaupungin minareetteineen ja kupuineen.

Djénane taas toivoi kaunista ilmaa varmasti nähdäkseen Andrén vielä kerran Galatan laivasillalta, ajaessaan lähtövalmiin laivan ohi — sillä muuten ei mikään saanut häntä niin syvän alakuloiseksi kuin nuo vaaleanpunahohteiset marraskuun illat. Ja jo aikoja sitten hän oli ajatellut, että jos Andren lähtöhetkellä olisi ollut tuollainen kaihomielinen kullanhohteinen auringonlasku, tämä olisi ollut sietämättömämpää kuin sateinen iltahämy. Mutta toiselta puolen oli koko yritys sadesäällä oleva monimutkaisempi ja vaikeampi: mikä veruke keksiä silloin ajeluretkeä varten, miten välttää mustien eunukkien ja palvelijattarien kahta suurempaa valppautta?

Ei tarvinnut epäilläkään, että oli satava koko päivän. Taivas oli synkkä, Venäjän tuuli raastoi ja ajoi raskaita pilviä, ja ne kiitivät niin alhaalla, että melkein koskettelivat maanpintaa, verhoten kaiken usviinsa ja peittäen katseilta etäämmällä olevat esineet; kaikkialla vallitsi kylmä kosteus.

Zevneb katseli niinikään avatusta ikkunastaan taivasta; välinpitämättömänä terveydestään hän syvin siemauksin hengitti Konstantinopolin kylmän kosteata talvi-ilmaa, joka jo edellisenä talvena oli kehittänyt kuoleman idun hänen povessaan. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että tuhlaili tärkeitä hetkiä; eihän Andrén lähtö tapahtuisi ennen kuin kello neljä iltapäivällä, mutta eihän hän saanut laiminlyödä menemästä Djénanen luo, niinkuin edellisenä päivänä oli luvannut; yhdessä heidän oli huolellisesti pohtiminen suunnitelmaansa, keksiminen mitä pettämättömin juoni, voidakseen täsmälleen määrähetkellä kulkea matkalle lähtevän laivan ohi. Viipyihän André vielä melkein koko päivän, ja hänen kaupungissa-olonsa aiheuttama levottomuus sekä uhkaava vaara saivat heidät ponnistamaan voimansa ja toimimaan kuumeisen uutterasti, mutta sitten he vaipuisivat äkkiä siihen toimettomuuteen, jota ei enää mikään häiritsisi.

Andrén päivä taaskin alkoi alakuloisen tyynenä. Siitä johtunut väsymys, että oli elänyt niin vahvasti, rakastanut niin paljon ja niin monta kertaa sanonut hyvästi, valtasi hänet täydelleen lähtöhetkellä, jota hän oli kuvitellut tuskallisemmaksi. Hämmästyen, melkein tunnonvaivaa tuntien hän totesi sisällään jonkunmoista vapautumisen tietoisuutta, jo ennenkuin oli lähtenyt matkalle… "Onhan muuten parasta katkaista välit, hän ajatteli; kun minä olen poissa, kaikki käy häneltä paremmin, kaikki valitettavasti selviää Hamdin hyväilystä…"

Mutta mikä pettymys tuo ilma tällaisena päivänä! Hän oli aikonut vielä lähteä surunvoittoisen miellyttävälle kävelylle marraskuun päivänpaisteessa aina Stambuliin asti. Mutta tällä kolealla säällä se oli mahdotonta, se jättäisi mieleen liian värittömän kuvan… Hän ei siis enää koskaan kulkisi siltojen yli — ei koskaan — vaan jäisi tähän mauttomaan ja likaiseen Peraan ikävissään odottamaan lähtöhetkeä.

Kello on kaksi, on siis aika lähteä hotellista ja ajaa laivarantaan. Ennenkuin astui alas portaita hän äärettömäksi surukseen mutta samalla tyydytyksekseen loi viimeisen katseen ikkunastaan tuota Eyoubia ja sen aavoja hautausmaita kohti, joita ei voi nähdä alhaalta Galatasta eikä muualta: kaukana tuolla puolen Stambulin kohosi taivaalle kuin musta harja, tuhansien sypressien terävälaitainen seinä, jonka etäisyydestä huolimatta tänään näki liikkuvan, niin rajusti tuuli niitä pudista.

Sitä katseltuaan hän siis läksi alas Galataan, jossa asuu raaka länsimaalaisaineksinen väestö, se kun on se osa Konstantinopolia, joka on saanut enimmin tartuntaa alituisesta laivaliikenteestä ja sen tänne tuomista ihmisistä sekä siitä uudenaikaisesta romutavarasta, jota he lakkaamatta lastittain purkavat kaliifien kaupunkiin.

Synkeä taivas, tahmean loan peittämät kapeat katukujat, saastaiset kapakat, löyhkäten tupakansavua ja kreikkalaista anisiviinaa, repaleisten kantajien tungos ja laumoittain syyhyistä koiria. — Kaikesta tästä tuo suuri velho, aurinko joskus voi kaunistaa, mutta kuinka ivallista tänään tämä talvinen kostea sumusää!

Nyt on kello neljä; marraskuun päivä kallistuu jo iltaansa, taivas on raskaiden pilvien peittämä. Nyt on virallinen lähtöaika ja se hetki, jona Djénanen on määrä hitaasti ajaa ohi viimeistä hyvästiä varten. Valittuaan kojunsa ja järjestettyään matkatavaransa André seisoo yläkannella, laivan peräpuolella, ja hänen ympärillään häärii eri lähetystöihin kuuluvia kohteliaita henkilöitä, jotka ovat tulleet häntä saattamaan. Väliin hän hajamielisenä ei kuule mitä he hänelle sanovat, väliin taas hän unhottaa odottamansa naiset, vastatessaan nauraen niille, jotka häntä puhuttelevat.

Laivasilta on, kuten tavallisesti, täyteen sullottu väkeä. Nyt ei enää sada. Ilman täyttää koneiden ja höyrykelavintturin ryske, sekä merimiesten ja kantajien huudot, jotka kajahtavat kaikilla länsimaisilla kielillä. Tämä sateen kastelema joukko, joka ulvoo ja tuuppii, tarjoaa sotkuisan valikoiman turkkilaisia pukuja ja europpalaisia ryysyjä, mutta kaikilla miehillä on kuitenkin punaiset fezit päässä, ja tämä tekee vielä itämaalaisen kokonaisuusvaikutuksen.

Näiden ihmisten takana, kadun varrella olevat kahvilat ovat tulvillaan länsimaalaisia; punaisten lakkien peittämät päät näkyvät joka ikkunasta noissa taloissa, missä alati kaikuu itämaalainen soitonrenkutus ja liitelee nargile-savupilviä. Ja kuten aina, nämä henkilöt katselevat laivan lähtöä. Mutta kauempana tätä epämiellyttävää kaupunginosaa, sen kirjavia pukuja, sen melua, mastometsän täyttämän lahden erottamana, kohoavat mahtavan Stambulin moskeijat keskellä sumua. Sen aina suurpiirteinen varjokuva tukahuttaa läheisen rumuuden, hallitsee hiljaisuudellaan raakaa melua…

Eivätkö nuo pienet ystävätärparat ollenkaan tulekaan?… André unhottaa heidät melkein tuossa lähtöhetken huumaavassa hyörinässä, hänen kun täytyy jaella kädenpuristuksia ja vastata kaikkiin huolettoman iloisiin huomautuksiin. Ja sitäpaitsi hänen on vaikea uskoa, että hän itse todella lähtee matkalle; onhan hän niin monesti nousut noihin samoihin höyrylaivoihin, katsellen laivasillalla vilisevää joukkoa, tullessaan Konstantinopolin tavan mukaan saattamaan tai vastaanottamaan ystäviä. Lisäksi tuo kaukana haamoittava Stambul, on siihen määrin ollut hänen oma kaupunkinsa jo neljännesvuosisadan ajalla; onko siis mahdollista, että hän todella jättää sen taaksensa? Ei, hänestä tuntuu, että hän huomenna palaa sinne, kuten tavallisesti, nähden jälleen niin tutut paikat ja kasvot…

Mutta toinen lähtömerkki on juuri kajahtanut; hyvästelevät ystävät poistuvat, yläkansi on tyhjä; ainoastaan matkalle lähtijät ovat jääneet, katsellen toisiaan. — Kieltämättä tämä viimeinen soitto kajahti hieman synkkänä, — ja samassa André heräsi haaveistaan… Epäilemättä nuo vaunut tulevat tuolla. Ajurinvaunut — kehnonlaiset, mutta olihan Djénane sen jo sanonut edeltäpäin — ja ne lähestyvät hitaammin, kuin mitä tungoksen tähden olisi välttämätöntä. Nämä ajoneuvot kulkevat kaikesta päättäen hyvin läheltä ohi; vaunuikkuna on auki, ja sisällä istuu todella kaksi mustahuntuista naista… Toinen heistä nostaa äkkiä kasvoharsonsa: Djénane!… Djénane, joka on tahtonut, että hänen kasvonsa näkyisivät, ja joka hetkisen katselee Andréta, kasvoissa sellainen ahdistusta uhkuva ilme, jota ei milloinkaan voi unhottaa…

Djénanen silmät säteilevät, vaikkakin kyynelten himmentäminä; mutta nyt niitä ei enää näe. Harso on jälleen laskeutunut, ja tällä kertaa André on käsittänyt, että se oli jotain ratkaisevaa, jotain peruuttamatonta, samaa, kuin kätkisi ruumisarkun kannen alle rakastetut kasvot… Djénane ei kumartunut ulos vaunuikkunasta, ei viitannut kädellään jäähyväisiksi; ei muuta kuin tuo katse, joka muuten riitti syöksemään turkkilaisen naisen vakavaan vaaraan. Ja nyt katetut ajurinvaunut hitaasti jatkavat matkaansa halki ihmisvilinän…

Mutta tuo katse oli tehnyt Andrén sydämeen syvemmän vaikutuksen, kuin mitä sanat ja kirjeet olisivat voineet tehdä. Hän ei enää nähnyt ihmisiä, jotka laivasillalla kädellä tai lakilla viittasivat hänelle hyvästiään; nyt ei tässä maailmassa hänen tietoisuudessaan ole muuta kuin nuo matkan päässä kulkevat vaunut, jotka hitaasti palaavat haaremia kohti. Hän tahtoisi katseineen seurata niitä niin kauan kuin suinkin, mutta äkkiä hänen silmänsä himmenevät, ja hän näkee kaiken epäselvänä ja häälyvänä…

Mutta mitä, näkeekö hän unta? Vaunut, jotka hitaasti olivat poistuneet, näyttävät nyt etääntyvän nopeasti, mutta toiseen suuntaan kuin hevoset! Ne liikkuvat takaperin, vallan kuin kuva, jota siirretään, eivätkä ainoastaan ne, vaan kaikki muukin, ihmisjoukot, talot, kaupunki… Sehän on laiva joka on lähtenyt liikkeelle!… Melutta, tärinättä, potkurin lyöntien kuulumatta… Ajatuksineen muualla, André ei ollut siihen kiinnittänyt huomiota. Hinaajiensa vetämänä suuri höyrylaiva etenee rantatilasta, niin, etteivät matkustajat huomaa sen liikkuvan. Näyttää siltä, kuin laivasilta pakenisi taaksepäin, katoaisi nopeasti rumuuksineen ja väki joukkoineen, kun sitävastoin mahtava Stambul, ollen korkeammalla ja kauempana, ei vielä liiku paikaltaan. Hälinä ja huudot sammuvat, hän ei enää erota viuhtovia käsiä — eikä liioin mustaa vaununkuomia keskellä tuhansia turkkilaisin fezejä, jotka loistavat punaisina pilkkuina.

Vaikka ei mikään näy liikahtavan laivana ja vaikka äkillinen odottamaton hiljaisuus vallitsee, alkaa itse Stambul hälvetä sumuun ja pimeään; koko Turkinmaa katoaa synkän juhlallisena etäisyyteen — pian menneisyyteen.

André ei herkeä katselemasta, niin kauan kuin Stambulin heikkokin utukuva näkyy iltahämyssä. Hänestä tuntuu, kuin siltä puolen taivaanrantaa tulvisi naissielujen ja -muotojen lumousvoima — sekä niistä, jotka äsken poistuivat ajurinvaunuissa, että toisista jo manalle muuttaneista…

Yön tullen Marmaramerellä…

André ajattelee: "Tällä hetkellä he jo ovat palanneet kotiansa."

Ja hän koettaa kuvitella heidän paluumatkaansa ja kotiatuloansa tutkistelevien katseiden tähystellessä, ja vihdoin heidän vankeuttaan ja yksinäisyyttään illalla…

Laiva on vielä ihan lähellä kaupunkia. Majakka, joka äsken syttyi lyhyen matkan päässä laivasta, ja joka heijastaa valoaan pimeälle merelle, kohoaa Seraljin niemellä. Mutta Andrélla on se tunne, että hän jo on äärettömän kaukana; tämä lähtö on kuin yhdellä kirveeniskulla katkaissut ne siteet, jotka yhdistivät hänen turkkilaiselämänsä nykyaikaan, ja tuo ajanjakso, joka oikeastaan on niin lähellä, irtaantuu ja vajoaa äkkiä siihen syvään kuiluun, missä kaikki ehdottomasti menneet seikat raukeavat tyhjiin…

LIII.

Saapuessaan Ranskaan sai André Djénanelta tämän lyhyen kirjeen:

Kun te vielä olitte meidän maassamme, André, kun me hengitimme samaa ilmaa, tuntui siltä, kun olisitte hiukan kuulunut meille. Mutta nyt olemme menettäneet teidät; kaikki, mikä koskee teitä, kaikki, mikä teitä ympäröi, on meille tuntematonta… ja sydämenne ja hajamielinen ajatuksenne katoaa meiltä katoamistaan. Te pakenette, tai oikeammin me vaalenemme, pian vallan haihtuen mielestänne… Se on epätoivoisen surullista.

Jonkun aikaa kirjanne vielä pakottaa teidät muistamaan. Mutta sitten?… Rukoilen nyt teiltä tätä: lähettäkää minulle heti ensimäiset käsikirjoituksenne liuskat. Tehkää se joutuin. En koskaan ole eroava niistä; minne tahansa menenkin, hautaankin ne seuraavat minua…

Kuinka surullinen onkaan tämän romaanin romaani; tänään se on ainoa ala, jolla varmasti tiedän kohtaavani teidät; huomenna se on oleva kaikki, mikä on jäljellä menneisyyteen haihtuneelta ajalta…

Djénane.

André lähetti heti pyydetyt käsikirjoituksen liuskat, mutta niihin ei tullut mitään vastausta. Vasta viiden viiden viikon kuluttua saapui Zeynebiltä tämä kirje:

Khassim-Pasha, Zilkadan 13 p. 1323.

André, huomisaamuna viedään rakas Djénanemme toista kertaa Stambuliin, Hamdi bein asuntoon, noudattamalla tavallisia häämenoja. Kaikki on päätetty tavattoman nopeasti, kaikki vaikeudet on syrjäytetty; molemmat perheet ovat yksissä tuumin kääntyneet hänen keisarillisen majesteettinsa puoleen saaden avioeromääräyksen peruutetuksi. Djénanella ei ole ollut ketään, joka olisi häntä puolustanut.

Hamdi-Bei lähetti hänelle tänään mitä kauneimmat kukkavihot, oikeita Nizzan ruusuja; mutta he eivät vielä ole tavanneet toisiaan, sillä Emiré-Hanumin kautta Djénane on pyytänyt ainoana suosionosoituksena, että tuo mies odottaisi kunnes huomispäivän häämenot ovat ohi. Djénane on saanut kukkia vallan tulvimalla; jospa voisitte nähdä hänen huoneensa, jossa kerran kävitte, sinne hän on käskenyt viedä kaikki kukat, ja se näyttää satupuutarhalta.

Tänä iltana, käydessäni häntä tervehtimässä, hän oli hämmästyttävän levollinen, mutta huomasin varsin hyvin, että se oli väsymystä ja kohtaloonsa alistumista. Tänä aamuna, kun oli harvinaisen kaunis ilma, hän läksi ajelulle ainoastaan Kondjé-Gulin seurassa ja kävi Mélekin ja Nedjibén haudoilla ja siinä Eyoubin kukkulalla olevassa hautausmaan paikassa, missä, kuten muistanette, pikku sisar vainajani valokuvasi teidät molemmat yhdessä. Tahdoin viettää tämän viimeisen illan hänen luonaan, teimmehän me, Mélek ja minä, samoin hänen ensimäisen avionsa aattona. Mutta huomasin että hän kernaammin oli yksin, ja poistuin siis ennen iltaa, sydän täynnä ahdistusta.

Ja nyt olen taas kotona, kauhean yksinäisyyden vallassa; tiedän, että olen menettänyt Djénanen enemmän kuin edellisellä kerralla, sillä Hamdi katselee epäluuloisena minun vaikutustani, minua pidetään sentähden matkan päässä, minut estetään häntä tapaamasta… En ole uskonut, että voisi näin kovasti kärsiä; jos te, André, olisitte niitä henkilöitä, jotka rukoilevat, sanoisin teille: rukoilkaa minun puolestani; mutta en sano muuta kuin: säälikää vaatimattomia ystävättäriänne, molempia elossa olevia.

Zeyneb.

Älkää luulko, että Djénane olisi teitä unhottanut; Ramazanin 27 päivänä, meidän "vainajien päivänä" menimme hänen kehotuksestaan Nedjibén haudalle… antamaan hänelle kukkia… rukouksia, mitä meillä on jäljellä menetetystä uskostamme… Jos ette moneen päivään ole saanut kirjettä, on syynä; se, että Djénane on masentunut ja kärsii; mutta tiedän, että hän aikoo kirjoittaa teille pitkän kirjeen tänä iltana, ennenkuin nukahtaa: erotessamme hän sen sanoi.

Z.

LIV.

Kaksi päivää myöhemmin saapui Andrélle tämä käsin kirjoitettu ilmoitus, jossa André, avattuaan kuoren, luuli tuntevansa Djavidé-Hanumin käsialan. [Turkinmaalla ei lähetetä ilmoituskortteja kuolemantapauksen johdosta. Poissa oleville ystäville annetaan tieto sanomalehti-ilmoituksella tai kirjeellä, joka melkein aina on puettu alla olevaan muotoon.]

Allah.

Féridé-Azâdé-Djénane,

    Tewfik Pasha Darihan Zadén ja Seniha Hamun Kerissenin tytär kuoli
    Zilkadan 14. päivänä 1323.

Hän oli syntynyt Redjebin 22. päivänä 1297 Karadjiamirissa.

    Hänen tahtonsa mukaisesti hänet haudattiin kunnianarvoisten
    Eyoubin Sivassien Turbéhen, siellä nukkumaan iäistä untansa.

Mutta hänen silmänsä, jotka olivat puhtaat ja kauniit, ovat jälleen auenneet, ja Jumala, joka rakasti häntä suuresti, on kääntänyt hänen katseensa kohti paratiisin puutarhoja, missä profeettamme Muhammed odottaa uskollisiansa.

Me kaikki, joiden kerta täytyy kuolla, kohotamme rukouksemme sinun puoleesi, oi Diénane-Féridé-Azadé, ja anomme, että et unhottaisi meitä esirukouksissasi, ja me, nöyrät ystävättäresi, olemme seuraavat sinua sille kirkastetulle tielle, jonka olet meille osottava.

Oi Djénane-Féridè Azadé, tulkoon Allah'n rahmet osaksesi. [Rahmet = Jumalan laupeus, taivaan anteeksi antamus, joka unhottaa kaiken. Vainajan nimeä mainittaessa sanotaan aina: "Allah rahmet eylésun!" (Jumala suo hänelle rahmetinsa!), samoin kuin meillä muinoin sanottiin: "Olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen."]

Khassim-Pashassa, Zilkadan 15. päivänä 1323.

André luki tämän kiireisesti ja mielenliikutuksen valtaamana; tämän ilmoituksen itämaalainen muoto oli hänelle outo, ja Djénanen kaikki nimet, joita hän ei ollut ennen kuullut, saattoivat hänet aluksi ymmälle. Vasta muutaman minuutin kuluttua hänelle täydelleen selvisi, että oli kysymys Djénanesta…

Kolme päivää myöhemmin hän sai Zeynebiltä pitkän kirjeen; sen mukana tuli suljettu kuori, johon hänen nimensä, "André", oli kirjotettu Djénanen käsialalla.

Zeynebin kirje.

André, kaikki kärsimykseni, kaikki suruni olivat pelkkää iloa, niin kauvan kuin hänen hymynsä valaisi niitä; kaikki synkät päivät hän teki valoisiksi: nyt sen käsitän, kun ei hän enää ole olemassa…

Nyt on jo viikko kulunut siitä, kun hän kätkettiin maan poveen. En enää koskaan saa nähdä hänen syviä, vakavia silmiään, joista loisti esiin koko hänen sielunsa; en enää koskaan kuule hänen ääntänsä ja lapsellista nauruansa; kaikki on oleva pimeätä ympärilläni loppuun asti: Djénane lepää haudassa… En vielä voi sitä uskoa, André, ja kuitenkin olen kosketellut hänen pieniä kylmenneitä käsiään, nähnyt hänen jähmettyneen hymynsä, hänen valkeat kiiltävät hampaansa kalpeiden huulien välistä… Minä tulin ensimäisenä hänen luokseen, minä otin hänen kirjoittamansa viimeisen kirjeen, teille kirjoitetun kirjeen, jota hänen sormensa rypistettynä puristivat. En vielä sitä usko, ja kuitenkin olen nähnyt hänet jäykkänä ja valkoisena, olen pitänyt käsissäni hänen kylmenneitä käsiään… En voi sitä uskoa, mutta niin on kuitenkin, sillä olen sen nähnyt, olen nähnyt hänen arkkunsa validé-shaalin, tuon vihreän Mekkan-huivin, ympäröimänä, ja olen kuullut imanin lukevan hautajaisrukouksen.

Torstaina, samana päivänä, jona meidän oli määrä viedä hänet takaisin Hamdi-Bein luo, sain häneltä aamun koittaessa kirjeen ja hänen huoneensa avaimen… (Muistatteko kuinka iloinen hän oli saatuaan lukon oveensa?) Kondja-Gul toi ne minulle; mutta miksi hän tuli niin varhain? Pahat aavistukset täyttivät mieleni jo ennenkuin revin rikki kuoren… Ja luin: "Tule, näet minut kuolleena. Mene ensimäisenä ja yksin huoneeseeni; etsi ympäriltäni kirjettä; kätke se hameesi taskuun ja lähetä se sitten ystävälleni."

Riensin sinne ja astuin yksin hänen huoneeseensa… Oi, André, kuinka kauheata mennä sinne sisälle ja luoda siihen ensi katse… Missä hän olikaan? Missä asennossa… kaatuneena, pitkänään permannolla?… Ei, tuossa nojatuolissa, kirjoituspöytänsä ääressä, pää taaksepäin kallistuneena, kasvot ihan kalpeat, ja kuin olisivat katselleet päivänkoittoa… Enkä minä saanut kutsua apua, en huutaa… Ei, minun täytyi etsiä kirjettä… Näin kokonaista viisi tai kuusi kuoreen suljettua kirjettä hänen edessään kirjoituspöydällä, epäilemättä hänen viimeiset jäähyväisensä. Mutta oli myös hajanaisia lehtiä, ne olivat varmaankin ne, joita etsin, ja siinä oli lisäksi kuori, johon oli merkitty teidän nimenne… Viimeisen lehden, se joka on rypistetty, otin hänen vasemmasta kädestään, johon hän oli sen puristanut… Piiloitin tämän kaiken, ja vasta kun olin täyttänyt hänen tahtonsa, huusin kaikin voimin, ja paikalle saapui väkeä…

Djénane ainoa ystäväni, sisareni… Minulla ei enää ole mitään, nyt kun hän on poissa, ilman häntä ei ole iloa, ei hellyyttä, ei päivänvaloa; kaiken hän on vienyt mukaansa hautaan, jolle pian pystytetään vihreä kivi, siellä Eyoubissa, niinkuin tiedätte, jota te molemmat rakastitte…

Ja hän eläisi vielä, jos olisi pysynyt tuona pienenä luonnonlapsena, Aasian arojen prinsessana! Hän ei olisi tietänyt, että kaikki on onttoa ja arvotonta… Liika ajatteleminen ja liika tietämys on joka päivä yhä enemmän häntä myrkyttänyt. Länsimaat ovat hänet surmanneet, André… Jos hän olisi saanut pysyä alkuperäisellä kannallaan ja tiedottomana, ja ainoastaan kauniina, näkisin hänet vielä tuossa edessäni ja kuulisin hänen äänensä… Eivätkä silmäni olisi itkeneet, niinkuin ne nyt ovat itkeneet yöt ja päivä-t. Kaiken tämän epätoivon olisin välttänyt, André, jos hän olisi pysynyt Aasian arojen prinsessana…

Zeyneb.

Pyhä kauhu esti Andréta avaamasta Djénanen kirjettä.

Tämä ei ollut samaa kuin ilmoituskirje, jonka kuoren hän hajamielisenä oli avannut. Tällä kertaa hän tiesi, mistä oli kysymys, ja jo usean päivän hän oli vainajan muistoa kunnioittaen käynyt surupuvussa; vähitellen ja syvälle juurtuen oli suru hänen menettämisestään tunkenut hänen sieluunsa; hänellä oli myös ollut aikaa miettiä, kuinka suuressa määrin hän oli syypää tuohon onnettomuuteen.

Ennenkuin avasi kuoren hän siis sulkeutui huoneeseensa, jotta ei mikään häntä häiritsisi, kun hän oli kahden vainajan kanssa.

Useita lehtiä… ja viimeinen tuntui todella sormilla rypistetyltä.

Hän näki heti, että se oli hänen tavallista selvää käsialaansa. Hän oli siis täydelleen voinut hillitä itseään kuoleman edessä! Ja kirje alkoi näillä hieman poljentaan vivahtavilla lauseilla, jotka olivat hänelle ominaisia. Ne olivat aluksi niin levolliset, että André melkein epäili hänen kuolemaansa, hän, joka ei ollut nähnyt häntä "jäykkänä ja valkoisena" ja joka ei ollut kosketellut hänen "kylmennyttä kättänsä".

Kirje.

Ystäväni, meidän on aika sanoa toisillemme hyvästi. Se iradé, jonka luulin suojelevan minua, on peruutettu. Zeyneb on varmaankin maininnut sen teille. Isoäitini ja setäni ovat järjestäneet kaikki häävalmistukseni, ja huomenna minut aiotaan jättää sen miehen valtaan, josta olette kuullut puhuttavan.

On puoliyö, ja hiljaisessa suljetussa talossa ei kuulu muuta ääntä kuin kynäni rapsutus; ei mikään muu valvo kuin minun suruni.

Minulta on maailma kadonnut; olen ottanut jäähyväiset kaikelta, mikä minulle oli rakasta, olen ilmaissut viimeisen tahtoni, lausunut hyvästini. Olen vapauttanut sieluni kaikesta, mikä on sille vierasta, olen karkoittanut siitä kaikki kuvat — jotta ei meidän välillämme olisi mitään erottavaa, jotta voisin antaa yksinomaan teille elämäni viimeiset hetket, ja jotta te yksin tuntisitte sydämeni viimeisen sykinnän.

Sillä aion kuolla, ystäväni… Ja kuolemani on oleva hyvin rauhallinen, niinkuin uinahdus, ja se ei runtele kauneuttani. Lepo, unhotus ovat tuossa pienessä pullossa, käteni lähettyvissä. Se on kivuttomasti vaikuttavaa arapialaista myrkkyä, jonka sanotaan luovan kuolemaan rakkauden harhaluulon.

André, ennen lähtöäni tästä maailmasta, olen tehnyt toivioretken pienelle haudalle, joka on teille rakas. Tahdoin siellä rukoilla ja pyytää häntä, jota te olette rakastanut, auttamaan minua lähtöhetkenäni — ja samalla pyytää häntä sallimaan, että minun muistoni teidän sydämessänne liittyisi hänen muistoonsa, ja sitten kävin Eyoubissa; ainoastaan vanhan orjattareni seurassa, anomassa, että vainajat vastaanottaisivat minut sinne. Harhailin hautojen keskellä, valiten paikkani. Siinä sopukassa, jossa istuimme vieretysten, levähdin yksin hetken. Tuo talvipäivä dii yhtä lauhkea kuin se huhtikuun päivä, jona lahjoitin pois sieluni… Kotia palatessani oli Kultaisen-Sarven yli kaareutuva taivas vallan kuin täyteen sirotettu ruusuja. Oi, synnyinmaani, kuinka purppuraiset auringonlaskusi ovat kauniit! Suljin silmäni, viedäkseni tämän kuvan mukaani toiseen maailmaan!…

Zeyneb kehotti minua pakenemaan, kun saimme tietää, että iradé oli peruutettu. Mutta minä en voinut tehdä sellaista päätöstä. Ehkä olisin sen tehnyt, jos olisin tietänyt, että olisin toisen taivaan alla löytänyt rakkauden, joka minua odotti… Mutta en voinut toivoa muuta, kuin hellää sääliä. Tahdon kernaammin kuolla, olen väsynyt.

Omituinen rauha vallitsee mielessäni… Olen käskenyt viedä huoneeseeni — nuoren tytön huoneeseeni, jossa te kerran kävitte, kaikki ystävättärieni huomista "juhlaa" varten lähettämät kukat. Järjestäessäni ne vuoteeni ja sen pöydän ympärille, jolla kirjoitan, ajattelin teitä, ystäväni. Manaan esille teidän kuvanne. Tänä yönä olette te toverini. Kun suljen silmäni, näen teidät kylmänä ja liikkumattomana; mutta teidän silmänne — nuo silmät, joiden salaperäiseen syvyyteen en koskaan ole voinut tunkea — lävistävät suljetut luomeni ja polttavat sydäntäni. Ja avatessani silmäni, olette te yhä vielä edessäni: teidän muotokuvanne katselee minua kukkien keskeltä.

Lähden kuolemaan saamatta lukea teidän kirjaanne — meidän kirjaamme — lukuunottamatta niitä harvoja käsinkirjoitettuja lehtiä, jotka annoitte minulle, ja jotka seuraavat minua huomenna. En siis saa tietää, mitä oikeastaan olette ajatellut. Olettekohan oikein oivaltanut, kuinka surullinen elämämme on? Oletteko oikein ymmärtänyt, kuinka rikollista on herättää nukkuvia sieluja ja sitten murtaa ne, jos ne tahtovat nousta vapauttavaan lentoon, kuinka halpamaista on tehdä naisista tahdottomia kappaleita? Sanokaa heille, että elämme kuin haudattuina hiekkaan, että olemassaolomme on kuin pitkällinen kuolinkamppaus… Sanokaa se! Olkoon ainakin minun kuolemastani hyötyä muhamettilaisille sisarilleni! Olisin niin kernaasti tahtonut hyödyttää heitä eläessäni! Ennen oli minulla se unelma, että herättäisin heidät kaikki… Mutta se olisi ollut pahasti tehty, nukkukaa vaan edelleen sielu parat. Älkää koskaan muistako, että teillä on siivet!… Mutta ne, jotka jo ovat koetelleet lentokykyään, jotka ovat havainneet muita näköaloja, kuin haaremin ahtaat seinät, André, minä uskon teille; puhukaa heistä ja puhukaa heille. Olkaa heidän puolustajansa ajattelevan maailman edessä. Jospa heidän kaikkien kyyneleet, jospa minun tänä hetkenä tuntemani ahdistus saisivat vihdoinkin heltymään ne sokaistuneet parat, jotka rakastavat meitä, mutta jotka meitä sortavat!…

Nyt muuttui käsiala äkkiä, se kävi epäselvemmäksi, melkein vapisevaksi:

Kello on kolme aamulla, ja minä jatkan kirjeeni kirjoittamista. Olen itkenyt, olen itkenyt niin paljon, etten enää näe selvästi. Oi, André! André! onko mahdollista, että on nuori, että rakastaa, ja että kuitenkin on pakko syöksyä kuolemaan! Tunnen kurkkuni kutistuvan kokoon, tukehdun… Minulla oli oikeus elää ja olla onnellinen… Elämän ja valon unelma liitelee vielä ympärilläni… Mutta huomenna, huomisauringon paistaessa tulee minulle tyrkytetty isäntä, ja hän on kietova käsivartensa ympärilleni… Missä ovat ne käsivarret, joita minä olisin rakastanut…

Seurasi tyhjä paikka, joka osoitti pysähdystä; se oli epäilemättä viimeinen epäröiminen, jota oli seuraava peruuttamaton teko. Ja kirje kävi vielä hetkeksi sopusointuisen rauhaisaksi. Mutta tämä rauhallisuus pani Andren kauhusta värisemään…

Nyt se on tapahtunut, se vaati vaan vähäsen rohkeutta. Se pieni pullo, joka suo unhotuksen, on tyhjä. Nyt kuulun jo menneisyyteen. Silmänräpäyksessä siirryin yli elon kynnyksen, minulla on vaan jäljellä katkera kukanmaku huulilla. Maailma tuntuu minusta kaukaiselta, kaikki hälvenee ja katoaa — kaikki, paitsi se ystävä, jota rakastin, jota kutsun, ja jonka tahdon pitää luonani loppuun asti.

Käsiala muuttui epävarmaksi kuin pienellä lapsella, ja seuraavan sivun lopulla olivat rivit vallan vinot. Tuo pieni käsi parka ei enää jaksanut; milloin kirjaimet olivat aivan pienet, milloin taas suuret, hirvittävän suuret… Tämä oli viimeinen, rypistetty lehti, joka oli puristettu kokoon kuolinkamppauksessa, ja merkit siitä saattoivat lukemisen vielä kammottavammaksi.

… ystävä, jota kutsun, ja jonka tahdon pitää luonani, loppuun asti… Rakkaani, tule pian, sillä tahdon sanoa sen sinulle… Etkö tietänyt, että rakastin sinua sydämeni pohjasta? Kun on kuollut, voi tunnustaa kaiken. Maailman säännöt ovat jo menettäneet merkityksensä. Miksi en nyt, lähtiessäni pois, tunnustaisi, että rakastin sinua…

André, sinä päivänä, jona istuitte tuossa kirjoituspöytäni ääressä, jolla nyt kirjoitan jäähyväiseni, kosketin teitä sattumalta, kumartaessani; silloin suljin silmäni, ja silloin näin niin kauniita näkyjä! Teidän käsivartenne painoivat minua sydäntänne vastaan, ja käteni hyväilivät rakastavina hiljaa silmiänne, karkottaen niistä alakuloisuuden. Silloin olisi kuolema voinut tulla, olisihan se saapunut samaan aikaan, kuin teidän väsymyksenne, mutta kuinka se olisi ollut suloinen, ja minkä iloisen ja kiitollisen sielun se silloin olisi temmannut pois mukaansa… Oi, kaikki himmenee ja hälvenee… Minulle sanottiin, että nukahtaisin, mutta minua ei vielä nukuta, mutta kaikki liikkuu, kaikki suurenee, kaikki liitelee ympärilläni, kynttilöideni liekit ovat kuin aurinkoja, kukkani ovat kasvaneet, kasvaneet, kasvaneet, olen keskellä jättiläiskukkametsää…

Tule, André, tule luokseni, mitä teet siellä ruusujen keskellä? Tule luokseni kirjoittaessani, tahdon tuntea käsivartesi vyötäisilläni ja rakkaat silmäsi lähellä huuliani… Noin, rakkaani, tahdon nukahtaa ihan lähellä sinua ja sanoa, että sinua rakastan… Anna minun katsoa silmiisi, sillä toisella puolen hautaa, missä minä olen, voi silmistä lukea sielujen salaisuudet… Ja minä olen kuollut, André… Onko sinun kirkkaissa silmissäsi, joita en koskaan ole voinut tutkia, kyynel minua varten?… En voi kuulla vastaustasi, sillä olen kuollut… Sentähden kirjoitan sinulle, et kuulisi etäistä ääntäni…

Rakastan sinua, kuuletko ainakin tämän, rakastan sinua…

Oi, tuntea ikäänkuin kädessään tuota kuolinkamppausta! Olla se, jolle hän järkähtämättä puhuu vielä tuona suurena salaperäisenä hetkenä, jona sielu vapautuu… Koota hänen ajatuksensa viimeiset jäljet, kun hän jo oli kuolleiden valtakunnassa!…

Ja minä lähden, minä nousen lentoon, pidä minusta kiinni. André!… Onko kukaan enää rakastava sinua yhtä hellällä rakkaudella… Oi, nyt tulee uni, ja kynä on raskas.

Sinun käsivarsiesi kietomana… rakkaani…

Viimeisiä sanoja, joiden kirjaimet olivat epäselvät, ei voinut lukea. Ja hän, joka niitä luki, ei enää erottanut kirjettä, eikä mitään muuta… Mutta lehden, jonka kirjoittamiseen kykenemätön käsi oli puristanut kokoon, hän painoi hartaasti ja intohimoisesti huulilleen. Ja se oli heidän ylevä ja ainoa suudelmansa…

LV.

Oi Djénane-Féridè-Azâdé, tulkoon Allah'n rahmet osaksesi! Rauha laskeutukoon ylpeään ja puhtaaseen sieluusi! Ja toistakoot turkkilaiset sisaresi minun kehotuksestani, vielä muutaman vuoden aikana ennen unhotusta, rakasta nimeäsi iltaisin rukouksissaan!…

LOPPU.