The Project Gutenberg eBook of Hirvenhovissa: Kertomus
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hirvenhovissa: Kertomus

Author: Elisabeth Maria Beskow

Translator: Anni Kiikonen

Release date: October 30, 2018 [eBook #58208]

Language: Finnish



*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIRVENHOVISSA: KERTOMUS ***


E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen



HIRVENHOVISSA

Kertomus

Kirj.

RUNA [Elisabeth Beskow]

Kolmannesta ruotsinkielisestä painoksesta suomentanut

A. K. [Anni Kiikonen]






Sortavalassa,
Karjalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike Oy,
1905.




      Sensuurin hyväksymä. Joensuussa, Heinäkuun 22 p:nä 1905.




Ensimmäinen Luku.


Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla.

Kartanon pitkän päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan
auringon valoa heijastaen.

Nuori nainen, Elisa Spitzenholdt, tuli veräjälle ja alkoi ripotella
leivänmurusia varpusille, jotka heti lensivät parvihin hänen
ympärilleen. Hänen ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin
ilmeni jotakin voimakasta, joka muistutti muinais-skandinavilaista
naista, jotain joka herätti sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä
katsellessa ei tullut panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa
Spitzenholdt'in olennossa oli jotain nuorekasta mutta samalla kypsynyttä
ja sellaisena hän viehätti.

Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein
rohkenivat syödä hänen käsistään.

Kun tyttönen oli jakanut heille kaikki, katselivat lintuset häntä päät
kallellaan helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut
jo olivat lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:

"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita
samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan."

Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut.
Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni
varpunen sen heti ahmien sieppasi.

Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes se itsestään lentäisi tiehensä,
hän ei mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän edelleen toiselle
puolelle pihaa.

Suurimman alan Hirvenhovin tilasta anastavat korkeat, tiheät
metsät, rikkaina riistasta ja runollisuudesta, mutta lähellä jokea,
joka uursihe seudun läpi, on metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa
viljelysmaille. Täällä juoksee joki hiljaa ja huoletonna, se ei
ensinkään kiirehdi laskeumaan järveen, niin ylen onnellinen on se siinä
taivasta heijastellen, lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen
ja säyseästi kaislikossa sohisten. Mutta maltappas! Jahka joki joutuu
kappaleen matkaa metsään, niin jopa muuttuu se ihan toisellaiseksi.
Tuuli, joka humisee metsän puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut,
sekä suuret että pienet, jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat
sitä tajuamaan, että maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa
käydä virta.

Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa.
Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät,
yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen
tyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa
vesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.

Ja sitä kuuntelevat rannan puut, jotkut kumartuneena veden pintaa
kohden. Mutta taivaan kuvaa ne eivät saata selvästi nähdä, ei
edes siinäkään, missä joen vesi pettävän tyynenä soljuu eteenpäin
vaahtopäistä syöksyä valmistellen. Koski on kaivaunut niin syvälle ja
puut itsekin osaltaan varjoavat taivasta näkymästä. Mutta toisinaan
pääsee niiden oksien välitse taivas vilahtamaan ja katselemaan syvyyden
kuvastimeen. Silloin joki muistelee lapsuutensa aikoja, jolloin se
kulki hymyilevien pelto- ja niittyseutujen läpi ja näitä muistellen
se entistään syvemmällä sävelellä laulaa kaihonsa julki. Takaisin se
ei voi kääntyä, se rientelee vaan yhä yltyvällä vauhdilla eteenpäin
päämäärää kohden, aavistuksissa kangastavan järven helmaan, missä se
kerran saa kuvastella taivasta, kirkkaammin, laajemmin ja puhtaammin
kuin milloinkaan lapsuutensa niittymaiden keskellä.

Elisa kulki porrasta pitkin yli joen. Tämä oli Hirvenhovin puutarhan
ohi ennätettyään jo alkanut kiiruhtaa vauhtiansa. Rannan toisella
puolella oli metsä. Sen helmaan astui Elisa.

Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt
täyteen valtaansa. Tuuli puhaltaessaan puitten lehvistössä pudotteli
kastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan kulki avopäin.
Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä
harsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä hehkuva
ja puhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseysi.

Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen
katolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei
ollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.

Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi
porsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä
vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu
kaikellaisista ryysyistä.

Elisa pujottaihe sekaseuraisen lauman lävitse mummon luokse.

"Kuinka nyt voitte, Inga mummo?" kysyi hän.

"Häh", murahti sairas vastaukseksi ja katsoi tylsästi Elisaan.

Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti
vähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten
harhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa
hänelle tilastaan.

Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo
päiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei
luudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että
todellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä
vasta oli sairashuone!

Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet
asuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi
seuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä
edelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota
viimeksi mainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa.
Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella
metsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät
eläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi
sentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden,
että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi
siitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään.

Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän
oli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää
ja huomasi asiat huonommiksi, kuin olisi saattanut aavistaakaan.

Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki seljälleen eläimille,
jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo,
joka äsken näytti puolikuolleelta, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti
istualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki
porsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona,
ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa
oven. Sitte hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut
suinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky
hillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset
tiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta
taltulttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin
vimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta
neuvoksi, kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa
tullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut
oven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan
suolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan erityisen
kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga vaikeni ja
rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt yhtäkään
Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton vastustaa
tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi suurinta tahdon lujuutta;
samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy. Mummo ymmärsi,
että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin niin kauvan,
kun hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin, että Elisa
avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli sytytettiin
ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän ruuan
puolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi
mielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin
lähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjäksi.
Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada
auki. Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin.
Ne tottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä
oven että ikkunan ja laapusteli takasin vuoteelle. Mutta silloin jo
olivatkin voimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa
porsaalle, joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky
tärisi. Kovin kipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen,
mutta vähätpä siitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen
ympärillään. Hän ei enää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi,
miten siisti tupa nyt oli. Huh, hänen oli vilu!




Toinen Luku.


Kotiin mennessään kulki Elisa kartanon viljelysmaitten ohitse vievää
tietä. Hän tapasi niittomiehet työssä. Eivät he kiirettä pitäneet,
vaikka olikin kesän kerkein aika. Elisan mennessä ohi sivastiin lakit
päästä ja käytiin vähän rivakammin työhön kiinni. Hän kysyi työvoutia
ja sai kuulla, ettei tämä vielä ollut saapunut. Väki oli ominpäin
jakanut työn keskenänsä.

Elisa kulki ääneti edelleen. Hetken perästä hän tapasi renkivoudin.

"Työkello on jo aikoja sitten soinut", hän huomautti.

"Kyllähän se on totta", myönsi vouti, "mutta asia on niin, että satuin
vähän liiaksi nukkumaan. Oikein aika lailla sai akka ravistella minua
ennen kuin heräsin."

"Oletteko taas juopotellut, Andersson?"

"Noh, enpä juuri", vastasi vouti vältellen.

Elisan vakavassa katseessa saattoi pikemmin huomata surua ja huolta
voudin tilasta, kuin mielipahaa huolimattomuudesta, millä hän työnsä
hoiti. Sen vouti huojennuksekseen huomasi, ja hänet valtasi hetkellinen
jalomielisyys:

"Lupaan tästä lähtien olla vallan juomatta."

"Sellaisia lupauksia on helppo tehdä, mutta vaikea pitää", vastasi
Elisa.

"Kas niin! Elisa-neiti se tuntee ihmissydämen. Päästyäni kerran
viinanmakuun olen niinkuin vanha purjealus, joka kuivalla maalla
hataraksi ravistuneena taas työnnetään vesille. Katsokaa, niin oli
entisen luotsivanhimmankin laita, joka..."

"Kyllä tiedän", vastasi Elisa, jolla ei ollut viipymiseen aikaa, "sen
jutun olen kuullut. Mutta, Andersson, olkaa hyvä ja lähettäkää joku
mies Hanninkylän metsään vanhan Ingan mökille. Hän makaa sairaana
eikä jaksa itse hoitaa sikojaan ja lampaitaan. Ne olisi kuljetettavat
kartanolle ja siellä hoidettavat Ingan varalle. Pitäkää huolta siitä,
että se tapahtuu mahdollisimman pian."

"Kyllä", vastasi vouti.

"Ja ehkä teidän Riitta voisi käydä pitämässä mummoa vähän silmällä sekä
siistimässä hänen tupaansa?"

"Joutaneeko tuo. Sanoi olevan tänään itsellään paljon hommattavaa."

"Noh, lähettäkää sitten joku muu! Minä maksan tietysti."

"En tiedä ketään muuta, mutta -- ehk'eivät olekkaan Riitan touhut niin
tärkeitä. Saattaa hän mennä."

"Hyvä! Saanko siihen luottaa?"

"Tottahan toki."

"Voisiko hän mennä niin pian kuin suinkin?"

"Tuossa tuokiossa", vastasi vouti ja lähti edelleen kulkemaan niin
vitkaan, ett'ei Elisalla ollut toivoakaan lupauksen pikaisesta
täyttymisestä.

Heti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheen jäsenet aamiaiselle.

Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta
jo olivat hopealla sirotettuja. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä
loivat hänen kasvoihinsa muutaman ankaran piirteen, joka jyrkästi
erosi hänen muotonsa muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina
hyvällä tuulella, milloin ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja
raskasmielisyys oli hänen luonteelleen vallan vierasta. Virastaan
eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin tilalla ja oli yleensä tunnettu
lystikkäänä originalina.

Aamiaiskellon soitua hän nyt astui saliin, itseensä ja koko maailmaan
tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksensa
ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.

Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan
läsnäollessakaan ymmärtänyt ottaa arvostaan vaarin. Hänen vieressään
seisoi näet nuori maisteri Sven Riise, joka muutamia päiviä sitten
oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille, neljän- ja
kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.

Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksimisesta kääntyi
majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla
tavalla:

"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän
pitää meidät kaikki pelon ja vapistuksen vallassa, olemalla nimittäin
itse hyvä kuin enkeli."

Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksianovaisen näköisenä katsahti
hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä
ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.

"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti
majuri silmäillen kahta tyhjää sijaa pöydän ääressä.

"Isä", sanoi Elisa, "minun luullakseni ei Andersson sovellu
työnjohtajaksi".

"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen jo aikoja sitten olen
huomannut", vastasi majuri huolettomasti.

Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi
nauramaan ja jatkoi:

"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei laskettele
kukaan laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tähän tuli;
minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän maita kyntelisi
yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu', kuten
sattuvasti sanotaan."

"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kait hänen saada ero",
arveli maisteri.

"Kai pitäisi", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka hänet
erottaa? Minä ainakaan en raatsi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja
silloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin
uhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä
kuolee. Ja pysyköön, en minä siitä pahoittele. Meillä on toisinaan
hyvin hupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen
kaskujaan. 'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku,
ja ainakin on johtajalla se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut
tavallista tiheämmin työmailla käymään."

"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu
koko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen.

"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan
näköiseksi.

Torvald ei ollut millänsäkään.

"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa
nykyistä elämäntapaansa".

"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä
vaivasi yleensä kaikellaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä
itseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen.

"Hän on ruvennut aivan juomaan, Isä. Ehkä hänelle olisi apua siitä,
että asettaisit raittiuden hänelle virassa pysymisen ehdoksi."

"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä
siihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma
kynnyksesi, ukkoseni'."

"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli
juopotellut."

"No, eikö väki siltä tehnyt työtä?"

"Teki kyllä."

"No, mitäs siitä sitte? Etkö soisi ukolle pientä unenhiukkaa aamusella?"

"Mutta työ ei suju täyttä vauhtiaan silloin, kun on päällysmies poissa."

"Joutavia; vauhti on hyvä kyllä. Puhukaamme jostain muusta."

"Neiti oli varhain ulkona tänään", sanoi maisteri Elisalle.

"Niin olin, ihan aamunkoitteella."

"Hui, miten saatoitkaan nousta niin keskellä yötä?" kuului ääni Elisan
takana. Puhuja oli Kristian veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui
joukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja
siksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa.
Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa
siellä eikä muualla.

"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa
sairaana."

"Voit viedä hänelle pullon portviiniä", sanoi majuri hyväntahtoisesti.

"Kiitos, se häntä virkistää. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja
raittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa
hän oli tavannut mummon.

Kaikki alkoivat päivitellä, paitsi majuri, joka ymmärsi vanhuksen.

"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaasta
eroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitte joko kultaa ja
kunniaa tai lokaa ja porsaita."

"Mutta, jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa
tapauksissa eroaminen", sanoi Elisa.

"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee. Älä
rupea sinä kuoleman ammatissa hutiloimaan", sanoi majuri ja heitteli
muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat kärkkymässä
kummallakin puolella pöytää.

"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että hänen tupansa
puhdistan", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton
elää."

"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden
häneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa."

"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kasvatusta
tarvitsee kansa. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta",
lausui Kristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi.

Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia
koski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia.

"Ala sinä, Riise, miettimään sellaista luentoa", lisäsi hän.

"Elisa-neiti, luullakseni, onnistuisi siinä paremmin."

"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä
kohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!"

"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan
Inga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja
juuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen
kaunopuheiset kielet", sanoi Elisa.

"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljon
puhetta ja vähän toimintaa on maailmassa."

Samassa avattiin ovi ja sisälle astui Silla-täti marttyyrin näköisenä.

"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Mutta
sinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian
hyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit."

"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä se
tosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan
nuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen."

Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut
perheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse
asiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tätistäkin.

Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu
niin suurella myötätuntoisuudella, kuin hän luuli voivansa vaatia.
Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaiket kipunsa,
jokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille
hän nyt oikein seikkaperäisesti kertoeli kaikista kivuista, jotka
hänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan
todenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän
vuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin
oli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto se vasta
oikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa.

"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nyt
sait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule
saamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan,
että siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon
kukaan kestä."

Maisteri hymyili:

"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa
tähden."

"Äh, kyllä hän nukkuu", vakuutti Kristian, "hän on kaikista meistä
tervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa".

"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset",
vastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen.

Luutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu,
ulkonevine olkapäineen, erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta
ruumiinrakenteestaan.

"Riise!"

Maisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että
hänen naisellisen lempeitä sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja
ohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima.

"Sinä se olet unettoman yön viettänyt, eikä Silla-täti", hän sanoi.

"Kaiketi minä vaan kuvittelin valvoneeni", vastasi maisteri hymyillen.

"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään", ehdotti
Kristian.

"En voi."

"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä
sekaantua sinun opetusasioihisi."

"Mutta, minun periaatteeni pyytävät sekaantua niihin", vastani maisteri.

"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne
kiireimmiten pois!"

Maisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita
ylös, sillä kello jo löi ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren
miehen periaatteisiin.




Kolmas Luku.


Päivän rinnassa tuli Hanninkylän metsästä sanantuoja, joka selitti,
että Inga oli ollut ihan mahdoton. Hän ei millään ehdolla eronnut
rakkaista eläimistään, eikä kukaan voinut häntä hoitaa, niin häijy hän
oli.

Elisa tuumi itsekseen asiaa. Viestin tuoja viipyi odottamassa hänen
päätöstään.

"En millään keinolla saanut eläimiä ulos tuvasta", sanoi hän. "Hän
houkutteli ne luokseen takaisin niin pian kun huomasi minun yrittävän
viedä ne pois. Eläimet viimein aivan hurjistuivat, jopa porsaat olivat
purra minua."

"Sitten hän kaiketi saanee pitää eläimensä. Kiitos vaan avusta",
vastasi Elisa lyhyeen.

Ottaen mukanaan ruokaa ja viiniä lähti hän hetkeä myöhemmin Inga-mummon
mökille. Kappaleen matkan päässä hän tapasi voudin Riitan.

"Joko lähdette pois sairaan luota?" kysyi Elisa.

"Ei ole minulla aikaa enemmän viipyä. Leena-muori sattui käymään ohi ja
lupasi istua hetkisen siellä", vastasi Riitta.

"Entä kuka sitten?"

"Minä en ainakaan voi tulla takaisin", vastasi Riitta epäröiden.

Selvä oli, ettei palaaminen Riittaa miellyttänyt, mutta toisaalta oli
hänestä vaikeata kieltää Elisa-neidiltä mitään.

"Minä olen pessyt lattian ja siistinyt siellä minkä suinkin olen
voinut", sanoi hän.

Elisa muisti luvanneensa vähän vaivan palkkaa ja otti kukkaron
taskustaan. Mutta Riitta ei suostunut mitään ottamaan. Elisa loi häneen
lempeämmän silmäyksen, sillä nyt hän huomasi, ett'ei Riitta ollut
vastahakoinen auttamaan, vaan että hänellä ei todellakaan ollut siihen
aikaa. Niin he erosivat ja Elisa meni edelleen.

Heti hänet nähdessään valmistausi Inga-mummo pontevaan vastarintaan.
Mutta se oli tarpeetonta, sillä Elisa alkoi heti vakuuttaa, ett'ei
eläimiä vietäisi pois.

"Hankin tänne jonkun hoitamaan sekä teitä että niitä", sanoi hän
lempeästi.

Nyt vanhus ei ollut enää vihoissaan, vaan sen sijaan hän siunaili ja
itki. Ja Elisa mietti, että varmaankin oli mummon äskeinen vihastus
hänen syynsä, hänen, joka sekaantumalla mummon asioihin oli sen
herättänyt.

"Mutta hyväähän tarkoitin", puolusteli Elisa itseänsä omantunnon
syytöksiä vastaan.

Nyt piti saada joku hoitamaan Inga-mummoa ja hänen lemmikkejään.
Kun Elisa oli asiaa miettinyt, johtui hyvä tuuma hänen mieleensä.
Hyvästijättäessään hän lupasi hetken kuluttua lähettää Mäentuvan Signen
mummolle avuksi.

Ja Mäentuvan Signe tuli sädehtien ilosta, kun sai tehdä rakkaalle
Elisa-neidillensä palveluksen.

Tässä takavuosina oli Elisa täysin voittanut Signen sydämen erään
äkillisen teon kautta, jonka Elisa itse heti senjälkeen unhotti.
Kerran olivat jotkut tytöt pilkanneet Signen kehnoja vaatteita ja
rumaa muotoa, jota sillä kertaa lisäksi paha rohtuma rumensi. Silloin
oli Elisa sattunut kulkemaan ohi ja kuullut tunnottomat pilapuheet.
Katsahtamattakaan muihin tyttöihin oli hän silloin tullut suoraan
Signen luokse ja suudellut häntä, rohtumasta huolimatta. Siitä hetkestä
alkaen oli Signe Elisan uskollisin ystävä.

Tästä seikasta koitui nyt Inga-mummolle hyötyä. Sillä mummoa
autellessaan ajatteli Signe-tyttönen aina, että hän sen ohessa myöskin
toimi Elisa-neidin mieliksi ja silloinpa työ sujui ja tuli hyvin
tehdyksi.

Kauvan ei Signen palvelusta toki tarvittukaan, sillä Inga-mummon tila
huononemistaan huononi. Elisa lähetti noutamaan sekä lääkäriä että
pappia, mutta kumpainenkaan ei saattanut mitään tehdä. Edellinen
kohotti säälien olkapäitään ja selitti, että mummosta pian tulee
loppu, jonka jälkeen hän heti lähti pois. Jälkimmäinen, seurakunnan
komministeri, koetti parhaansa mukaan puhua kuolevalle hänen
synneistään, Vapahtajasta ja iankaikkisuudesta, mutta turhaan! Varsin
vieraat olivat nämä asiat vanhukselle, ja kun hänen mielensä lisäksi
oli hämärän sekava, niin ei voinut hän puheesta mitään tajuta.

Viimeisenä iltana, kun mummo eli, viipyi Elisa kauvan tuvassa. Signen
oli nyt siellä valvottava toinen yö. Elisa tarjousi valvomaan hänen
puolestaan, mutta siihen Signe ei suostunut, hän oli sentään viime yönä
saanut jotenkuten nukutuksi, eikä ollut ensinkään väsynyt.

"Kun vaan noista porsaista pääsisin", sanoi hän. "Ne löyhkäävät niin
pahalta."

"Laske ne ulos. Ei se niille vahingoksi ole, ja ne varmaankaan eivät
karkaa", sanoi Elisa.

Mutta Signe ei uskaltanut. Entä jos mummo suuttuisi.

"Mutta onhan mummo jo hengenlähdössä", sanoi Elisa katsellen
sääliväisesti kuolevaa. "Mahdotonta on, että hän enää tajuaisi, mitä
ympärillään tapahtuu."

Porsaat jo makasivat. Elisa herätti ne ja koetti saada niitä ulos.
Mutta ne eivät tahtoneetkaan lähteä ja ilmaisivat vastahakoisuutensa
vihaisesti röhkien. Samassa kuului vuoteelta rauennut ääni: "Antakaa
elukkain olla!"

Elisa ja Signe katsahtivat toisiinsa. Tuskin he olisivat enempää
hämmästyneet, jos olisivat kuulleet kuolleen puhuvan. Sanomattakin on
selvä, että elukat tämän jälkeen jäivät rauhaan.

Elisa koetti puhua vanhukselle, mutta tämä ei ottanut kuullakseen hänen
ääntänsä.

Eriskummalliselta tuntui Elisan mieli hänen kotia lähtiessään. Näin
kiinteästi saattaa siis sydän takertua vähäiseenkin maalliseen hyvään,
jotta se ei enää voi eikä tahdo ajatella tulevaisuuttaan haudan tuolla
puolen. Mutta toisaalta häntä liikutti vanhuksen hellä huolenpito
eläimistä. Ingalla ei ollut ketään muuta olentoa, jolle olisi voinut
rakkautta osoittaa. Ja onhan rakkaus aina rakkautta, kohdistukoon se
sitte vaikka vaan porsaaseen.

Yön kuluessa Inga-mummo kuoli. "Antakaa elukkain olla!" siinä hänen
viimeiset sanansa ja viimeiset itsetietoiset ajatuksensa maan päällä.




Neljäs Luku.


Seuraavana päivänä iltapuhteella palasi Elisa Inga-mummon mökiltä,
jossa hän oli ollut yhtä ja toista järjestelemässä.

Metsässä, joen yli vieväin portaitten kohdalla hän tapasi maisteri
Riisen. He liittyivät toistensa seuraan ja alkoivat keskustella
vainajasta.

Portaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa
myöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa
tehdä kierrosta.

"Mutta porras on kapea ja joki sekä syvä että vuolas", sanoi Riise.

"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen
suistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan", selitti Elisa vähääkään
ajattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäisi.

Mutta joen toiselle puolelle päästyänsä hän huomasi, että niin oli
asian laita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan,
toinen jalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan
katsellen.

Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippailun
veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä
hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten
pelkuroida.

Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi
hänet niin puron ylitse.

Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti
punastui. Elisa huomasi hänen olevan näpeillänsä ja etsiskeli sanoja
päästääksensä hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa
sanottavaksi.

"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi
hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin
selvään."

Elisan mieli keveni.

"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen",
sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen.

"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole
milloinkaan pyörryttänyt."

Elisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat
hänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan
läpi.

"Väitättekö todella pelänneenne?" kysyi Elisa veräjälle tultua.

"Minulla ei ole paljon ruumiillista rohkeutta", vastasi maisteri.

Elisa ihmetteli. Oliko hän pelkuri vai erinomaisen urhoollinen? Hän
ei rohjennut astua porrasta myöten joen yli, mutta rohkeni kyllä
näyttäytyä oikeassa valossaan, vaikka sen johdosta joutuisikin
halveksimisen alaiseksi.

"En ymmärrä teitä, maisteri Riise", sanoi Elisa päätään pudistaen ja
herttainen, hänelle ominainen, hymy kirkasti kokonaan hänen kasvonsa.
Siinä hän viehkeänä ilta-auringon rusohohteen valaisemana oli kuin
valon ilmiö ylhäältä.

Riisen katse kävi haaveilevan kaihoisaksi. Hän unhotti mitään vastata,
mutta Elisan mennessä sisään hän kunnioittaen kohotti hattuansa ja
läksi puutarhan poikki kulkemaan toiselle suunnalle.

Sven Riise rakasti yksinäisyyttä ja etsi usein hiljaisia hetkiä.
Eikä hän tällöin huoliaan, vastoinkäymisiään ja pettymyksiään paljoa
mietiskellyt, vaikka hänellä siihen olisi ollut syytäkin enemmän kuin
monella muulla.

Hän oli aikaisin jäänyt orvoksi ja siis ihan nuorena saanut yksin
ryhtyä elämän taisteluun. Näennäisesti hänellä ei ollut muuta
omaisuutta kuin pieni rahasumma ja heikko terveys, mutta syvemmällä
piileksi muille näkymätön ylläpitävä voima. Hänellä oli aikomus tulla
lääkäriksi, ja luuli hän pienen perinnöksi jääneen pääoman riittävän
koko opinto-ajaksi, kun vaan olisi ahkera ja säästäväinen. Mutta nämä
hyvät avut riuduttivat häntä, kunnes hänen terveytensä muutaman vuoden
raskaan vaikka hyvällä menestyksellä toimitetun työn painosta lopulta
aivan runneltui. Hän sairastui kovaan tautiin. Pitkälliseksi kääntyi
sairaus ja vielä kauvemmin kesti toipumusaika. Kun hän sitten vihdoin
katsottiin kyllin terveeksi hoitamaan edes vähempää työmäärää, olivat
varat jo melkein loppuneet. Hän yritti kyllä lukea, mutta huomasi
kohta voimansa riittämättömiksi opintojen harjoittamiseen, varsinkin,
kun luvut vaativat suurta kiirettä. Lääkäri arveli, että hänen
parantuakseen pitäisi viettää muutamia vuosia jossakin terveellisessä
metsäseudussa kohtuullisesti harjoitellen jotakin helpompaa tointa,
joka samalla häntä huvittaisi. Se syynä, miksi hän oli pyrkinyt
kotiopettajaksi Hirvenhoviin.

Täällä salasi hän niin huolellisesti kaikilta sen tuskan minkä kesken
jäänyt elämän ura hänelle tuotti, että hän melkein itsekin tuon
unhoitti.

Tilapäisessä toimessaan hän noudatti tarkkaa tunnollisuutta, vaikkakin
hän kohta huomasi, ettei kukaan häneltä sitä vaatinut.

Oppilaihinsa hän jo ensi näkemältä kiintyi. Ne olivat alkuperäisiä ja
luontevia lapsia, ehkä juuri sentähden, että olivat saaneet melkein
kesyttöminä kasvaa. Elisa oli ainoa, joka edes vähääkin voi pitää
heitä silmällä, mutta hänelläkin oli niin paljon muuta tehtävää, ja se
aika, jonka hän siskoilleen saattoi omistaa, oli niin täpärä, ettei
minkäänlainen perusteellinen kasvatus hänen puoleltaan saattanut tulla
kysymykseenkään. Silla-tädin kasvatus rajoittui siihen, että hän käski
heidät olemaan hiljaa ja pysyttelemään etäällä, hänen hermojensa
tähden. Vähän väliä he saivat kuulla, mikä ihmelapsi hän aikoinaan oli
ollut ja miten maailma viime aikoina oli mennyt nurin narin.

Majuri kovin hemmoitteli lapsiaan; milloin he vaan eivät häntä
häirinneet, salli hän heidän olla ihan omissa valloissaan. Itse hän
ei ollut koskaan tottunut tositoimella työtä tekemään, eikä sitä siis
muiltakaan vaatinut. Kyllä lapset hänen puolestansa olisivat saaneet
päivät päästään laiskotella, jos vaan olisivat halunneet.

Ei hän siis mikään ankara isäntä ollut, jos kohta hän ei juuri
rohkaissutkaan. Täyttikö kukin velvollisuudet tai ei, mitäpä hän
siitä! Sen huomattuansa olisi moni heittäytynyt huolimattomaksi. Sven
Riiselläkin olisi nyt ollut hyvä tilaisuus hoitaa omia lukujaan lasten
opetuksen kustannuksella kenenkään sitä huomaamatta tai moittimatta.
Mutta hän voitti viettelykset, sillä hän teki työnsä Jumalan silmien
edessä.




Viides Luku.


"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion takaa ovat vieraat
täällä", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen tullessaan, kun
tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon, ahmien hyväkseen
päivän viimeisetkin vilahdukset.

"Heti paikalla", vastasi Irene päätään kirjasta kohottamatta.

Mutta Elisa, joka huomasi etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti
pois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni
aarteestaan.

"Anna minun vaan lopettaa tämä luku", pyysi hän. "Juuri ovat
kannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin."

"Sen saavat jättää huomiseksi", sanoi Elisa. "Joudu nyt vaan! Jo kuulen
vaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota se helakanpunainen pukusi!"

"Mutta luuletko, että ne syövät hänet?" kysyi Irene huolestuneena.

Kristian, joka filosofioiden istui nojatuolissa, purskahti nauramaan.

"Ole vaan huoleti, Irene", sanoi hän, "ethän ole vielä puolitiehenkään
ennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule
syödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi
vasta viimeisellä sivulla."

"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa", pyysi
Irene.

Ja "kulta rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään että olisi
kirjan takaisin antanut, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa. Mutta
hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea kappaleen
siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän rauhoitti. Mutta ei
Irene sittekään siitä oikein vakuutetuksi tullut, sillä sir Reginald
oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan tilaan, ett'ei
pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan.

Majuri se tänä iltana vasta oli oikeassa olossaan. Hän oli hyvin
huvitettu vierailuista.

Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma
ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin
viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin
tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan
hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin ylen suuressa arvossa.
Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu sujui vapaasti, ruoka oli hyvää
ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan.

Silla-täti se aina juhlan edellisinä päivinä vakuutteli, ettei hän
suinkaan jaksaisi joukossa olla, mutta juhlaillan tultua ilmestyi
hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus
kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä,
mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Vaan
jos joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui heti hänen
muotonsa, jotta se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas
olen, ainoastaan itse sen tunnen".

Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seura-elämässä ja
olisi tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa aistikkaassa
puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli kaikille
ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittekin luoksepääsemättömältä.
Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä muutos miellytti vai
ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri kyennyt antamaan
kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta tuntuihan toisaalta Elisan
käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta nyt, kun hän
huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä.

Irene kuljeskeli huoneet ympäri tietäen olevansa viehättävä
helakanpunaisessa empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille
valuen. Hän oli jo kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin
kohtalosta kannibaalien parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien
häntä hyväillessä ja mairitellessa.

Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä
iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus
oli toki se, että sai makeisia maiskutella mielensä mukaan ja vähiin ei
Torvald tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estelemään
hänen ahmimistaan.

Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi
saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi
ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto.
Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä
kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän
harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän
näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät
loistivat ja heleämpi puna oli poskille kohonnut. Tämä oli Elisasta
niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän
ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin
huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin ja korttia lyötiin. Sinne ne
herrat tuon tuostakin katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän,
mikä vähemmän punakkana ja pörhöisenä.

Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten. Siinä, niin
sanoakseni, ilmeni jotakin eteerillistä, sielukasta.

Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen
pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät
Hirvenhovista pois, ja kynttilät siellä sammutettiin.




Kuudes Luku.


Syys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun
Hirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia,
missä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin hän luonnollisesti sinne
jäämään. Se tuuma kaikkia miellytti.

Majurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi
ympärilleen, Kristianhan viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren
miehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän yhä oli. Elisa, joka oli
huomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen
jäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin
Riisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet
puhella kahdenkesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä
olisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan
arvoon nousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei
halveksinut. Huomasihan hän hänessä yhä vieläkin yhtä ja toista
omituista, mutta yleensä osasi Elisa ottaa ihmiset oikealta kannalta,
sellaisina kuin he todellakin olivat, eikä sellaisina, jommoisia heidän
pitäisi olla.

Muutamana puoliselkeänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona
suuressa valoisassa huoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin.
Huone on hienosti ja aistikkaasti sisustettu, kaikki kalut siinä mitä
huolellisimmin järjestetty.

Elisa katselee ulos odottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan
oli päivän silmä pian tuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin
hetikohta kotiin. Kustaa Aadolf oli veljistä se, jota Elisa enin
rakasti ja hän oli syntynyt elämän päiväpuolella. Sentähden piti hänen
aina asuakin päiväpuolella. Päivyt se hänen silmistäänkin heetti ja
nousi aina Hirvenhovissa paistamaan milloin hän palasi kotiin.

Pitkään aikaan ei ollut Kustaa Aadolf kotona käynyt, sillä toverit
olivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt
viikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä.
Mutta ei hän siellä kauvan viipynyt, iloinen maailma se taas hänet
houkutellen kutsui. Hupaisen oli hän viettänyt kesän. Elisalle oli tuon
tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä kirjeitä, milloin huokuen
raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen nuoren, haaveellisen
ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli hän oitis lähtenyt
Upsalaan alkamaan ensimmäistä opintokauttansa. Eivät ne opinnot
paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi niin paljon uutta
ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan mitään salannut,
huolestuttivat ensimmältä Elisaa, mutta lopulta hän lohduttausi
ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä pitänee olla
aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauvan kun hän piti totuudesta
kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut aihetta
pelkoon.

Kuitenkin tuotti Elisalle huolen aihetta Kustaa Aadolfin viimeinen
kirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin
selväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei
Elisa ensinkään käsittänyt: -- -- -- "Minulla on uusi kokemus, suuri
ja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan
hartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni
niin täynnä, ett'en saata enempää kirjoittaa."

"Mitä hän oikein ajatellee", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona
käännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan.
"Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa
ja rakkautensa? Suuria Elisa siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä
vaatisi. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle
veljelleen!"

Kustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä,
hänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja
etevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä
jos se ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi
jonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa
luomaa nuorta tyttöä, joka kenties kyllä todellisuudessakin saattoi
olla olemassa.

Mutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi
nuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinää. Hyvä
enne!

Elisa riensi vihurina ulos lausumaan veljeänsä tervetulleeksi. Lumi
jäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään
kylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti
yhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf tervehti
häntä vanhastaan tutulla veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat
Irene ja Torvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna,
kun hevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli
Kristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan,
kunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä
sisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli
siihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman
päällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli
hatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla.

"Joudu jo saliin, isä odottaa", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf
lähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan
avaimenreiästä.

"Huh, täällähän vetää, etkö tunne, isä?" kysyi hän hetken perästä.

"Vetää? Mistä vetää? Sulje paikalla!" huudahti majuri kiihkeästi.

"Avainreikä on tukkimatonna", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen
puuvillatulppaa kädessään. "Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina
sinä olet laisesi", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle.
Hän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli
mielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin.

Vasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa
ja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät
kahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuutta kysyä veljeltään jotakin
hänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta.

"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun
lempeni nyt enää merkitse mitään", sanoi hän.

"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä
et siltä jää syrjään."

Näin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja
lämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut,
vaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla
huomasi.

"Mikä on tytön nimi?" kysyi hän.

"Tytön? Eihän ole mistään tytöstä puhe."

"Eikö?"

Elisa hämmentyi:

"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! --
Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?"

"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani
Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf
juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän
tunnustuksen.

Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois
haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta
samalla myös tenhonut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa
Aadolfin elämän.

Mutta taas kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan vilpittömän katseen,
huomasi hän, että siinä sittekin säteili jotakin uutta, jotakin
kieltämättä todellista.

"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä
äänellä.

"Kerran sattumalta -- ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta,
vaikk'en sitä silloin oivaltanut -- menin kirkkoon ja siellä kuulin
saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen
saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko
sinulla rauha Jumalassa?"

"En ainakaan ole kapinassa Häntä vastaan."

"Mutta rakastatko Häntä?"

"Kunnioitan Häntä ja pyrin paraimpani mukaan tekemään, mitä Hän tahtoo."

"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää
tulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi."

"En hyväksy uskonnon ja pyhien asiain alentamista jokapäiväisiksi."

"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin
luulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen", sanoi
Kustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä.

Elisa ei siihen vastannut mitään, mutta hänen mielessään tuntui
niin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden
pariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he
hänestä tuntuivat, lienevätkö sitte todellakin muita huonompia, vai
vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt
korkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut
erottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus
seurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet.
Eikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin
että he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa.
Komministeri oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon
orja. "Mitä sanonevat ihmiset?" siinä se, mitä hän toimiessaan aina
ensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään
voimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää
sopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen,
miten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän
miellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän
saarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta
yleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka
kilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa
Aadolfistakin tulisi?

"Oletko pahoillasi minun mieleni muutoksesta?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Pelkään, että tulet joutumaan sairaanloiselle suunnalle sinä, joka
näihin asti olet ollut niin terve ja luonteva", vastasi Elisa.

"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni", sanoi Kustaa
Adolf. "Vasta nyt olen terve." Elisaan ei hänen innostuksensa
tarttunut. "Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian
pintapuolisesti", sanoi hän. "On saarnaajia, jotka sanelevat edeltä
jonkun rukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitte osaa lukea
laverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä
ajan että iankaikkisuuden varalle."

"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla
mukana", puolusteli Kustaa Aadolf.

"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen
huomannut, ja joutuvat siten itsensäpettämisen vaaralliseen tilaan",
sanoi Elisa.

"Minä puolestani en usko olevani siinä tilassa", vastasi veli.

"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä suutu
minuun, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en
paljon luota uskonnolliseen innostukseen."

"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa
usein harhaan, mutta innostus on voimaa", vastasi Kustaa Aadolf.

Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden,
että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut
sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen
luonne.

"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi
johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuleksiva saarnaaja
täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että
maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se
heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta,
toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää
työnteko, kun lopunaika niin likellä oli. Jotkut taas joutuivat
sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa.
Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä."

"Voi kyllä, jos unhotamme Jesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä
ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on
taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren
kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin
ymmärrä toisiamme."

Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa hellyyden
osoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kellenkään, mutta he olivat
aina sydämellisiä ja luotettavia.

"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut
sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta sankari sukeuisi."

"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta
Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten
olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin
suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki
halveksivat.




Seitsemäs Luku.


Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme
ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan "patienssia" panemassa.
Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä,
joko heidän kanssaan vhistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia"
asetellen.

Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi,
joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vaan
Kristian. "Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan,
miten diplomaattini sujuu!"

"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi
Kristian istua lojahtaen mukavasti sohvan nurkkaan, josta ei ainakaan
ensi hopussa näyttänyt aikovan nousta.

Majuri kääntyi hyvälle tuulelle.

"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi", vastasi hän vältellen.

Hän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä.

"Luulenpa, isä, että sinulla yleensä ei ole helppo taipua
uudistuksiin", vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan
vanhaan tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen
ainakin niin kauvan kun minulla on ollut ilo tuntea sinut."

Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut niin
jännittävään sekasotkuun. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia
sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alensihe sitte antamaan muutamia
neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi. Saattaisi
sitä neuvomattakin harrastaa!

"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on
syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua.

Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikk'ei
ollut lausutuksi saanut. "Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi
ikäänkuin menettelynsä selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, istun
minäkin juuri siitä syystä korttineni täällä."

"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?"

"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi
monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakkaan. Patienssin panoa
hän sanoo ajanmurhaksi. Noh, mikä vika siinäkin nyt olisi, milläpä
muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?"

"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet patienssiasi
kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen.

"Niin", puolustihe majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei tarvitse
hänen nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata patienssiani
sikseen heittää."

"Kas mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen
pistäjään esiin muun tavaran seasta pienellä sohvan sivuisella
pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan arkipäivä-iltana?"

"Niin, ymmärräthän että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän
aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli
majuri yhä.

Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksimisen asemasta täytti
itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella.

"Minullekin vähän!" pyysi hän.

Siinä he sitte maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut
oikein elpyäkseen.

"Kustaa Aadolf hokee, että pitää sieluansa ajatella", sanoi hän.

"Minusta se ei ainakaan ole suuren ajattelemisen arvoinen", vastasi
Kristian.

"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on
sittekin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa
Aadolf."

"Kuolinhetkellä kerkiää sitten kyllä sieluansa ajatella", arveli
Kristian.

"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa pyörivät
hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi majuri.
Hänen mielensä oli hetkeksi painunut kuloon, mutta pian hän lohduttaihe
taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen ja laupias
eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis hiukan oman
mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä, missä synti on
suureksi tuttu, siinä on armo ylenpalttiseksi tuttu, niin on Kustaa
Aadolf itse sanonut."

"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri,
siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti.

"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä,
Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi
älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se,
minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä."

"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä
ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen.

"Etkä tulekkaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin
minäkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän.
Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta mikä
huvittaa, ja mihinpäs sitä sitten osaa ryhtyä?"

"Niin, sanohan muuta!"

Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen
naurettavan surullisesti:

"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta.
Muuta ensin sydämemme ennenkuin huvejamme tuomitset!"




Kahdeksas Luku.


Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja
maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin
ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kirkossa kävivät, eikä
heidän juohtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne.
Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan
kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt tämän,
mutta ei mielinyt uudelleen yrittää.

Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä.
Irene oli haltijoissaan. Kas vaan, kun sai istua etuistuimella Elisan
vieressä, kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui
Kustaa Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen
vieressään maisteri, jolle voi vähän kiemailla; se vasta jotakin oli!

Ilma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen harmaista
metsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat
samassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli matkalle lähdetty.

Vilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin
alussa oli virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen
herkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa
kysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti
maisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli?

"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä", sanoi Elisa
yht'äkkiä nousten seisalleen reessä. "Vaihtakaamme paikkaa!"

"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille", vastasi maisteri hienon
punan kohotessa kalpeille kasvoille.

"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään
vilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne", sanoi Elisa.
"Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta
minä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille."

Näin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisteria taipumaan, nähtävästi
oli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä.
Sven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa,
ja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta kyllä
tuntui nöyryyttävältä tuo paikan muutto! Ruumiillinen heikkous
oli Riisellä raskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä
katkerammin kuin jättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut
sääliä, jota hän halusi nähdä Elisan katseessa!

Kustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuulututtanut hartaushetken
Hirvenhovissa vietettäväksi. Alakerran salissa oli sitä varten tehty
tilaa, sinne oli kannettu penkkejä ja tuoleja.

"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan
sekaantua", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi.

Silla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa
palauttamiseksi.

Kristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan
innostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää.

"Entä mitä, jos sekaantuisikin", sanoi hän. "Kotiväelleenhän hän vain
puhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä
tuosta sitten!"

Mutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden
kasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias vartomus, alkoi viimein
Kristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän,
Kristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne
noin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä nyt, jos Kustaa
Aadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan
ennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla
tavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan
elottomiksi puunukeiksi!

Mutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan.
Kristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa
Aadolfilla näytti olevan muullaisia rohkaistuskeinoja.

Jos nuoren ylioppilaan omaiset olisivat aavistaneet, millä mielellä
hän tässä nyt polvistui Herransa eteen, niin varmaan olisivat he hänen
puolestaan vielä enemmän huolehtineet. Kustaa Aadolf sai syvästi
kokea, ett'ei Jumalan aseena toimiminen ollut mikään helppo asia,
eikä suinkaan tuota pelkkää ilon tunnetta. Jumala tarttuu kovasti
kiinni, taivuttaa polvistumaan ja herättää ihmisen huomaamaan oman
kykenemättömyytensä, sekä suuren edesvastauksensa.

Kello löi jo kuusi ja Kustaa Aadolf nousi rukoilemasta.

"Nyt, Herra", huoahti hän, "älä hylkää minua".

Senjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän
kalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän
avuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla
ilmi, mitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen
ei hän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa
kuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tähän toimeen
tunkeutunut, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta,
ja se tietoisuus tuotti hänelle paljon voimaa. Ainoastaan yhtä hän
puhui, mutta se oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan
rakkaudesta ilmenneenä Jesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa
uhkui nuoruuden intoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki
kuuntelivat hartaina. Esitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta
ja tunki sellaisena harvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi
totuudeksi sen tunsi jokainen. Saarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan
äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi jokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia.
Monet karkeat kädet puristivat hänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel
kiilsi monen silmissä.

Majurikin oli liikutettu, mutta samalla ylen ylpeä pojastaan.

"Rakas poikani", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, "sinä olet
ensi luokan kaunopuhujia, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot.
Tästä saarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi."

"Kiire sinulla olikin", arveli Kristian, "sanat ihan luiskahtaen
huuliltasi liukuivat. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin
olisit kohta minutkin kääntänyt."

"Ja niin kaunis olit, innostus se sinua niin somisti", sanoi Silla-täti
päätään pudistaen.

"Sinua sietäisin minäkin kuunnella, sinä osaat lyhyeen saarnata", sanoi
Torvald.

"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään
veljeänsä.

Kustaa Aadolf kumartui häntä suutelemaan. Irenen arvostelu oli hänestä
paras.

Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut
ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän
ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli
Elisalle vieras. Mutta silti ei tarvinnut heidän loittoutua toisistaan
enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä
lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita.

"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä
kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat
hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat
jääneet kolmisin saliin.

"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja
ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni
tämän jälkeen ihan toisellaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin
tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt
sen sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa. Ja
kaksinkertaiseksi kasvaa syntieni kuorma, jos tästä lähtien tahraan
pyhitetyt huuleni kovilla sanoilla, panetuksilla ja valheella."

"Ihanata on olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi
äkkiä.

"Te olette?" kysähti hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä
oivalsin. Olkaamme veljekset!"

Ja lujasti kättä lyöden he veljeytyivät. Kapea ja hieno oli Sven Riisen
käsi, Kustaa Aadolfin voimakas ja miehevä. Elisa seisoi vieressä
iloiten tästä liitosta.

On olemassa ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut
jo aikoja ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina
siunaukseksi ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.

Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas
ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta
perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun
Kustaa Aadolf muka tungeksi liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta
he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua.
Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan tehtiin jäähyväiset entistään
tyynemmin mielin.

Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän
rakkahinta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti
matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon
uuteen ainekseen veikon olennossa.

Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmälle
kiitelevää rekeä.

"Teidän veljenne kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti", sanoi hän.

"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi joku
suuruus", vastasi Elisa.

"Suuruuden unelmat ovat vaarallisia", sanoi Sven Riise kaiholla
ajatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua
että voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi.

"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan
palvelukseen", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen.

"Niin, siinä toimessa ei saa kunniasijoja tavoitella", sanoi Elisa.

"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkien
suurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja
sen saa hän tehdä."

Sven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään
hän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet
niin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa
laajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän ottanut
vaarin, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa,
kantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämän uran kohtalo oli
johtanut suurempaan menestykseen.

Hän oli ensin otaksunut Sven Riisen jokapäiväiseksi pikkusieluksi,
joka varsin hyvin viihtyi vaatimattomissa olosuhteissaan, mutta nyt
hän ymmärsi, että tämä tyytyväisyys oli taistelemalla saavutettua
ja niin täysin omaksuttua, että sen olisi luullut kuuluvan hänen
luonteeseensa. Hiljaisuudessa taistelevana ja voittavana sankarina
tuntui hän Elisasta tällä hetkellä vielä suuremmalta kuin Kustaa Aadolf
nuoruutensa innossa ja voimassa. Sven Riisen elämäntehtävä ei voinut
olla sen vähäpätöisempi kuin Kustaa Aadolfinkaan, se seikka Elisalle
varmenemistaan varmeni.

"Toinen puhuu suurelle joukolle, mutta osuu ehkä vaan yhteen tai
harvaan sydämeen", sanoi hän, "toinen taas elää hiljaista elämäänsä
harvalukuisen joukon kesken, mutta voittaa ehkä puolet heistä".

Hän oli puhunut harvaan ja aatoksiinsa syventyneenä, kuten itsekseen.

Sellaista puhetta ei olisi Riise milloinkaan uskonut Elisan huulilta
kuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen
vaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä
kätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi
sen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki.

Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin
Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen
turhaan tavoitellessaan parempia asemia.




Yhdeksäs Luku.


Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana
Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin
ja Irenen piti kesälläkin lukea jonkun hetken päivässä. Elisa oli sen
niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea
jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet
muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään
häntä yhä paremmin ja tiesi, ett'ei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin
koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin.
Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta
metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi
täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen.

Elisa ja Sven Riise iloitsivat yhdessä Kustaa Aadolfin kotiintuloa
odotellen. Pitkinä talvikuukausina olivat he usein keskenänsä hänestä
haastelleet, ja niin tuli Kustaa Aadolf vähitellen solmeamaan vahvan
yhdyssiteen heidän välilleen. Elisa kertoi mielellään Sven Riiselle,
millainen Kustaa Aadolf ennen oli ollut, ennen tuota perinjuurista
muutostaan, joka johonkin määrään oli hänet sisarestaan vieroittanut.
Sven Riise kuunteli häntä hartaasti ja kuvaili hänelle vastineeksi
Kustaa Aadolfin nykyistä tilaa, johon hän kokemuksesta oli syvemmin
perehtynyt. Hämäriltä ja käsittämättömiltä tuntuivat vielä Elisasta
hänen sanansa, mutta ne häntä viehättivät, ja hän halusi kuulla
yhä enemmän. Tällä tavoin oppisi hän paremmin Kustaa Aadolfiakin
ymmärtämään.

Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä
taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena.

Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta
Elisan terävä silmä huomasi hänessä taas muutoksen tapahtuneen.
Toisellaista oli hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta
ja ylevämielistä, vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja
tämä hilpeys ei ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti
piileksivän jotakin outoa, arvaamatonta.

Illemmalla tuli majuri saliin pidellen epäröivän näköisenä korttipakkaa
käsissään. Hän oli valmis heti poistumaan alakertaan, jos vaan
Kustaa Aadolf mitään virkkaisi. Mutta tämä ei ilmaissut paheksimisen
sanaakaan, tarjousipa päinvastoin viidenneksi mieheksi vhist'iin.
Majuri lausui ilmi ilonsa tästä.

"Olen tullut vapaamieliseksi uudelleen", sanoi Kustaa Aadolf
huolettomasti.

Mutta hänen äänensä sävy oli niin omituinen, että maisteri ja Elisa
ehdottomasti katsahtivat toisiinsa. Kumpainenkaan heistä ei ollut
majurin patienssissa ja vhist'issä huomannut mitään erityisesti
paheksittavaa. Kortit olivat hänelle vaan verrattain viattomana
ajanhuvikkeena. Senvuoksi he eivät olleet hyväksyneetkään Kustaa
Aadolfin joululomalla osoittamaa ankaruutta, ja he olisivat nyt
pitäneet hänen vapaampaa mielialaansa edistysaskeleena, ellei Kustaa
Aadolfin koko olennossa olisi ilmennyt jotakin outoa, joka antoi
aihetta huoleen.

"Kansa täällä on jo sinua kaivannut; kaikki tahtoisivat mielellään
kuulla sinun puhuvan taas", sanoi Silla-täti.

"Onhan heillä kirkkonsa ja rukoushuoneensa, mitä he minusta tahtovat",
vastasi Kustaa Aadolf.

Elisassa ja Sven Riisessä jok'ainoa hänen lausuntonsa herätti yhä uusia
epäilyksiä. Ihmeellistä, että hän ikäänkuin karttoi heidän silmiänsä
muiden kanssa jutellessaan ja leikkiä lasketellessaan.

Hyvää yötä tehtyä ja perheen hajaannuttua ei Kustaa Aadolf enää kuten
ennen jäänyt saliin puhelemaan Elisa-siskon kanssa. Elisa, hetken
epäröityään, rohkaisihe viimein ja lähti veljensä jälestä tämän
huoneeseen.

"Mitä tahdot?" kysyi Kustaa Aadolf hämmästyneenä.

Elisa kietoi kätensä hänen kaulaansa ja tiedusteli hellästi, miten
hänen oli.

"Varsin hyvin", vastasi Kustaa Aadolf lyhyeen, koettaen välttää Elisan
katsetta.

Mutta kun se ei onnistunut, hymyili hän ja virkkoi:

"Näet aaveita päiväsydännä. Minua ei mikään vaivaa."

Mutta niin helposti ei antanut Elisa itseään pettää.

"Miks'et enää tahdo saarnata?"

"Ei minulla ole mitään puhuttavaa enää?"

"Eikö?"

"Huolehditko sinä siitä? Ennen et saarnaamistani juuri suopein silmin
katsonut ja nyt suret, että siitä herkesin. Siis epäjohdonmukainen
niinkuin muutkin naiset. Elisa, omani, luulin ainakin sinun voittaneen
sukupuolesi heikkoudet. Uskonnollinen haaveilutilani, joka joulun
aikaan sinua niin syvästi huolestutti, on nyt ollutta ja mennyttä.
Senhän pitäisi sinua ilahuttaa?"

Mutta, kumma kyllä, Elisa ei iloinnut.

"Miksi siitä irtausit?" kysyi hän.

"Olin uskoton Voitonruhtinaan lipulle, niin irtausin hänestä ja jouduin
tappiolle."

Puolet elämästään olisi Elisa nyt antanut, jos vaan sillä olisi
voittanut veljelleen takaisin sen uskon, jota hän ennen oli intoiluna
halveksinut. Hän oli jo tottunut ajattelemaan veljeänsä uskovaisena,
nyt oli Kustaa Aadolf menettänyt uskonsa, ja Elisasta tuntui ikäänkuin
olisi hän menettänyt paljon.

"Olenko minä siihen osaltani syypää", kysyi hän levottomasti.

"Sinä?" ihmetteli Kustaa Aadolf.

"Niin, sen johdosta, että ensin epäilin tuota uutta hengen suuntaasi."

Tässä kohden saisi Elisa olla aivan huoleti, vakuutti Kustaa Aadolf.
Syy oli yksin hänen omansa.

"Etkö siis enää usko Jumalaan?"

"Uskon, niinkuin pahat hengetkin uskovat ja vapisevat."

Elisa pudisti päätään:

"Niin huono et ole, kuin itsellesi luulottelet."

"Olen, olen", vastasi hän kääntyen poispäin, silmissä outo raukeus,
joka vihloi Elisan sydäntä. Sellaisena hän ei ennen ollut Kustaa
Aadolfia tavannut.

"Minä sitä en sittenkään usko."

"Et usko, sentähden, että vaan näet sen, minkä silmillä näkee. Jumala
näkee sydämen."

Elisa huomasi, että Kustaa Aadolf tahtoi olla yksin, senvuoksi toivotti
hän veljelleen lämpimästi hyvää yötä ja lähti huoneesta apealla mielin
siitä, ettei hän tässä kyennyt lohduttamaan.

Kustaa Aadolf käveli vielä kauvan aikaa, sisällisten taistelujen
valtaamana, edestakaisin huoneessaan.

Sven Riise, joka alakerrassa unetonna virui vuoteellaan, kuuli
ihmeekseen askeleita ylhäältä.

"Et varmaankaan nukkunut hyvin viime yönä", sanoi hän aamulla Kustaa
Aadolfille.

"Häiritsinkö sinua? En ensinkään muistanut, että asut juuri alla.
Ikävää kerrassaan!"

"Siitä älä ole milläsikään; olisin kaikissa tapauksissa valvonut. Minun
oli vaan sinua niin sääli."

"Ehkäpä tästä selvitään. Toiste en enää sinua kävelylläni valvota",
vastasi Kustaa Aadolf huolettomasti.




Kymmenes Luku.


Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi
levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise
kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen
hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen.
Luonnon suuressa temppeli-salissa Jumalan läheisyys usein on oikein
käsiintuntuva.

"Halloo! Minne matka?" Kustaa Aadolfin oli ääni. Sven Riise pysähtyi:

"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?"

Heidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa.

"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on
ollut niin paljon muuta tekeillä."

Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. Taas oli hän entisellään, hilpeä
ja huoleton. He astelivat puutarhan läpi, tulivat maantielle ja
kääntyivät sitte kulkemaan pientä kylänraitia myöten, joka kiertelihe
metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli niittyjä, joissa
ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina viikatteelle.
Joki kiemurtelihe välkkyvänä nauhana. Vaalea, varjoton hämärä kattoi
seudun. Tien toisella puolella oli metsä vartiona. Sen rikas,
moninainen elämä oli nyt uinahduksissa, oli ikäänkuin huokuisivat sen
hengähdykset hiljaisuudessa. Ja niin salaperäiseltä se hämärässä näytti!

"Kuljemmeko liian joutusasti", kysyi Kustaa Aadolf ja katsahti,
vauhtiaan hilliten, ystäväänsä.

"En jaksa vielä oikeen reippaasti mäkiä ylös astuskella", vastasi
toinen koettaen salata hengästymistään.

"Mäkiä!" oli Kustaa Aadolf ihmetellen virkahtamassa, mutta hillitsi
itsensä hyvissä ajoin. Tie tosin muutamissa paikoin kohosi, mutta niin
loivaan, ettei Kustaa Aadolf sitä kulkiessaan ollut huomannutkaan. Ja
Sven Riisestä oli se rasittava mäki! Tämä ei ollut mikään hyvä merkki.

Kustaa Aadolf, itse terveyttä ja voimaa uhkuen, silmäili hetken
murtunutta ystäväänsä.

Sven Riise ei pitänyt siitä, että häntä sääliteltiin. Ei kuulunut hän
niihin, jotka murheistaan hekumoivat. Sentähden ei hän mielellään
suonut muidenkaan niitä huomaavan. Päinvastoin koetti hän aina
parhaansa mukaan syventyä muiden harrastuksiin, jotta sen kautta
pääsisi enemmän itsestään irtautumaan.

"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi hän. "Täällä on ihana olla,
ja ilma tuntuu niin lauhalta."

Siihen Kustaa Aadolf heti suostui. Hän huomasi, ettei ystävä tahtonut
puhua heikkoudestaan ja siksipä ei hänkään ollut sitä huomaavinaan.
Hän heittäysi ruohikkoon pitkälleen ja alkoi kädet niskassa taivasta
tähystellä, Pohjolan ihanata kesäyön taivasta. Kaikki oli tyyntä,
kaukaa metsästä kuului koskien kohina.

Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime
aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa
avaruudesta Riiseen.

Riise oli istuutunut kivelle. Hän oli asettanut jalkansa päälletyksin,
kädet toisiinsa kiedottuna lepäsivät polvella. Istuen siinä
tavallisessa kumarassa asennossaan näytti hän tahtovan ottaa
mahdollisimmasti pienimmän tilan maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut
miltei kurjan näköinen, ellei kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua
tähyelevät tummansiniset silmät olisi puhuneet aivan toista.

"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi.
Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni,
ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!"

Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes
olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa
Aadolf.

"Et sinä voi mitään antaa sielun rauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä
terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle".

"Sen tiedän kyllä. Sitä et tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa
Aadolf katkerasti.

"Mutta näytätpä unhoittaneen että: sinulle on sielun rauha ilmaiseksi
tarjona."

"Et tiedä, mitä sanot. Olen Jumalasta luopunut."

"Siis palaja takaisin hänen luokseen!"

"Mahdotonta! Ehdolliset synnit ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, joka
erottaa minun Jumalasta."

"Se muuri voidaan hajoittaa ja meren syvyyteen upottaa, jos sinulla
vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran."

"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkäs sanoit, tarkoittanee
toisenlaisia syntejä kuin minun", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti.
"Sinä tiedät, että on olemassa synti kuolemaksi. Siihen olen vikapää."

"Sinua siis tyydyttää oleminen Jumalasta erotettuna?"

"Tyydyttää! Kuinka saatat olettaa sellaista?"

"Jos todellakin olet vikapää kuoleman syntiin, niin halunnet myös pysyä
loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää harteiltasi hänen ikeensä."

"Puhut niin outoja."

"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen
lankeemustasi?"

"Tietysti haluaisin. Mutta se on kerrassaan mahdotonta."

"Miksikä mahdotonta?"

"Jumala minut hylkäsi."

"Kuinka niin?"

"Kuinka niin! Sydämessänihän sen tunnen."

"Luulet että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto
sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on
kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ett'et synnissä
löydä rauhaa."

Kustaa Aadolf vaikeni.

Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei!
Jumalan armollakin oli rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut.
Ja Riiselle hän sitte puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin,
mitkä olivat saattaneet hänen täten ajattelemaan. "Jos me teemme
syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme, niin käytämme
kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän.

"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt."

"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikki leikkaamisesta, jos sallimme
juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan
syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen.
Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä."

"En, sen tiedän."

"Mutta Jumala sen voi tehdä", sanoi Sven Riise.

"Miksi Hän ei sitten sitä tee?"

"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa.
Älä enää epäile, heittäy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet,
kaikkine synteinesi. Sanoihan Jesus useasti: 'tapahtukoon sinulle
uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi. Olen
kerran kuullut hyvin kuvaavan vertauksen uskosta: Pientä lasta ajettiin
takaa, se juoksi, juoksi, kunnes jäi seisomaan tuvan lattiassa olevan
avonaisen kellariluukun partaalle. Kellarin pimeästä kutsui isän ääni:
'heittäy vaan alas, minä otan sinut vastaan, älä ollenkaan pelkää!'
Lapsi ei nähnyt isäänsä, se näki vaan pelkkää pimeyttä, mutta siitä
huolimatta se totteli isän ääntä ja heittäysi kellariin. Ja tätä ei
sen tarvinnut katua. Tehkäämme samoin me, vaikk'emme synnin pimeydeltä
voi Jumalaa nähdä. Uskoen Hänen armolupauksiinsa, heittäykäämme
pimeydestä huolimatta Hänen syliinsä. Siihen paeten ei ole vielä kukaan
hairahtunut. Vaan jos epäröimme, jos emme rohkene, -- silloin, vasta
silloin on vaara tarjona."

Tämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Epäröivänä hän
vielä viivyskeli jyrkänteen partaalla. Entä jos hän sentään rohkenisi
-- -- --. Olisiko ikuisesti armorikkaan Jumalan syli vielä avoinna
hänellekin?

"Oli aika, jolloin minäkin uskoin", sanoi hän, "ja silloin näin kaikki
valoisalta kannalta. Mutta synti sai minussa vallan ja nyt on kaikki
pimeätä. Vihaan syntiä. Olisin mieluummin synnin rangaistuksen kuin
itse synnin painon alaisena. Vaan en voi irtautua synnistä."

"Mutta tahdot siitä irtautua."

"Tahdon."

"Siis tahdot samaa, minkä Jumalakin tahtoo. Miksi siis Häntä pakenet,
Häntä ainoata, joka voi sinulle pelastuksen antaa?"

Kustaa Aadolf kumartui taappäin taas taivasta tähystelemään. Hänen
sydämessään riehuivat aatokset ja tunteet kovassa taistelussa.

"Jos kokonaan Jumalalle antauisin, niin pitäisihän minun tulla
synnittömäksi. Siihen jo kerran luulin pian pääsevänikin, mutta nyt
olen toden totta saanut kokea ihan päinvastaista", sanoi hän.

"Jos Jesuksen ansioon turvaten antaut Jumalalle, olet Hänen edessään
yhtä puhdas ja synnitön kuin Jesus itse", sanoi Sven Riise uskon
elähyttämänä.

"Mutta miten on sitten selitettävä, että yhä edelleenkin lankean
syntiin?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Lammas saattaa tosin langeta liejuun, mutta sika siinä mielikseen
rypee. Toista on synnissä viihtyä, toista tuntea se kipeimmäksi
kiusakseen."

"Lähteekö minulle siitä mitään apua, että huokailen synnin painon alla?"

"Lähtee, jos annat tuskan taluttaa itsesi Jumalan Pojan luo, joka on
synnin voittanut. Jos tahdot päästä syntisi herraksi, tulee sinun jo
taistelun alussa olla varmasti vakuutettuna siitä, että synnin valta on
voitettu ja sen kuolemantuomio jo langetettu. Ja sen varmuuden saavutat
uskossa Jesuksen lunastustyöhön. Senjälkeen alkaa pyhitys, s.o.
jokapäiväinen taistelu syntiä vastaan, sillä synti, se yhäti pyytää
meihin tarttua. Ja tämä taistelu se kestää alati, koko elämämme umpeen."

"Mutta juuri siinä", virkkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "juuri siinä
taistelussa alkaa taantuminen taas".

"Niin alkaa, jos omin käsivarsin koetamme syntiä syrjään työntää.
Pakene kokonaan syntiä, ja riennä ristin turviin!"

"Mutta olenhan sen jo kerran tehnyt", vastasi Kustaa Aadolf
kärsimättömästi, sillä hänestä alkoi keskustelu käydä kiertokulkua.

"Pakene uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu rististä!
Ainoastaan Jumalan rakkaus Jesuksessa Kristuksessa voi sydämesi uudeksi
luoda. Siinä rakkaudessa pysykäämme aina kiinteästi, silloin Jumala
antaa siunauksensa virtana valua ylitsemme. Kyllä on olemassa paljon
sellaista, joka estää meitä Jumalaa lähestymästä, mutta kaikista
vastuksista huolimatta pitää meidän tunkeutua esille, meidän pitää
pysyä kiinni Hänessä ja olla uskollisina kuolemaan asti. Taistelu
elämän kruunun saavuttamiseksi on alituista Jaakobin kamppailua Jumalan
kanssa, se on alituista rukous-elämää."

Voimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa
vielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä,
paljon sisältävä vaitiolo.

Viimein nousi Kustaa Aadolf ripeästi maasta.

"Yö meidät yllättää, lähtekäämme kotia", sanoi hän vaan, mutta paljoa
enemmän ilmaisi äänen sointu.

"Joko olet rohjennut armosyliin heittäytyä?" kysyi Sven Riise häneltä.

"Olen rohjennut", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan
ilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. "Tästä
lähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa."




Yhdestoista Luku.


Jo täyttyi kansan harras toivomus, sillä Kustaa Aadolf oli taas
päättänyt ruveta saarnaamaan. Itse saavutettuaan uudelleen rauhan
Jumalassa heräsi hänessä palava halu puhua muillekin uskollisesta
Vapahtajastaan. Eikä hän tätä halua tukahuttanut. Miksi olisikaan sitä
tehnyt?

Hänen puheensa ei ollut ylen huolellisesti suunniteltua, siellä
täällä ilmeni muotovirheitä, mutta se oli luonnollisen suoraa, uhkui
totuutta ja sydämen lämpöä ja sellaisena kiintyi se mieliin. Olihan
hänellä kyllä hyvät esittelylahjat, mutta sittenkään ei vetänyt saarnan
ulkonainen asu kuulijan mieltä pois itse sisällyksestä.

Hän oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi aikoi hän
tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen. Paraillaan
lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi ensin sen, ja
siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan.

"Hyvä on!" arveli majuri. "Ajan kanssa sukeut arkkipiispaksi."

Hän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja,
mutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirsihe
asian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi
ennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta.

Elisa iloitsi veljensä mielialan muutoksesta, mutta epäili samalla sen
kestävyyttä. Tämä uusi monivaiheinen elämä alituisine taisteluineen
oli panemaisillaan hänet aivan ymmälle. Mutta, ajatteli hän, nämät
ovat kaiketi tarpeelliset, kun voimakas elävä luonne on kasvatettava
iäisyyttä varten! Kustaa Aadolfista kulkivat hänen ajatuksensa Sven
Riiseen. Tämä oli tyyni ja hiljainen. Taistelujen ja myrskyjen
perästäkö tyyntynyt? Elisa ei voinut ajatella Riiseä myrskyjen keskellä
tahi mielikuohujen vallassa, mutta hänen syvän tunteellisuutensa oli
Elisa oppinut tuntemaan.

Kustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki
toverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi.

"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät
päähäsi. Ei ole sinun tarvis jauhamalla lueskella, jo kuuntelemalla
opit. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen",
virkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen.

Sven Riisekin hymyili.

"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi", jatkoi Kustaa Aadolf.
"Säälin sinua."

"Näet, ett'en ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä
jaksan", vastasi Riise.

"Aiot siis jatkaa."

"Aion, mikäli voimistun."

Ääni kuului niin toivehikkaalta.

"Lukisit täälläkin vaan yksin omiasi."

"En uskalla ponnistautua."

"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä
jaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä
Upsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä sinut
liialta työltä suojelisin, ole huoleti vaan!"

Sven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut
tuumaansa, että hän siitä puheli yhä edelleen, kuvaillen heidän
vastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja
Riise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi kuinka mielellään hän olisi
halunnut! -- -- --

"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja
luottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri
tarvittaisiin sairas- ja kuolemavuoteitten ääreen. Älä enää epäröi. Vai
rahoistako olet huolissasi?"

"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon
takaa. Kun vielä yhden talven täällä oleskelen, toivon olevani terve.
Seuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi."

Jo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren
arvoiseksi, elpyi niin valoisaksi.

"Älä odota sinne asti!" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa hehkuen.
"Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen täällä.
Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia rohtoja, ettäs
pääset tuosta yskästäsi. Pane kaiket voimasi terveytesi palauttamiseen;
hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä jälellä, jotta
jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole rahoja, niin on
minulla. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän kuulut meihin
nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli."

Vaikk'ei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjoumusta,
tekivät Kustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan
rahoja, milloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä
ottamaan ja hyväkseen käyttämään; ainoa, joka sai tutustua asian
tukalaan puoleen, oli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta
siitä huolimatta oli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista
tarpeistaan, ja että hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot
sopimaan yhteen. Eikä hän, Riise, ilmo ikänä tahtoisi lisätä Elisan
huolia. Ja niin täytyi Kustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut
hän ystäväänsä lääkärin puheillekaan menemään.

"Ei minun tilani niin vaarallinen ole", sanoi Riise levollisesti,
"tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maan-ilmaa".

Hän uskoi itse mitä sanoi ja saipa pian ystävänsäkin samaan uskoon.

"Tervetultua ensi syksynä matkaan, Riise", sanoi hän hänelle
lähtiessään.

"Jo uunna vuonna kenties", vastasi Riise toivehikkaasti.

"Kuulehan Elisa", kuiskasi Irene, "aikooko maisteri niin pian jättää
meidät. Oi, miten ikävää!"

"Emme saa olla itsekkäitä; meidän pitää suoda se hänen itsensä tähden",
vastasi Elisa.

"Itsekäs en juuri tahtoisi olla, mutta toivoisin sentään, ettei hän
vielä jouluksi aivan parantuisi, jott'ei niin pian lähtisi", arveli
Irene.

Elisa ei vastannut mitään. Tuskin itsekään tajusi, että Irenen sanat
olivat herättäneet vastakaiun hänen oman sydämensä salaisimmassa
sopukassa.

Uudet toiveet elähyttivät Sven Riisen mieltä.

Jospa jo todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen!
Lukisi ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan. Kallista virkaa
tulisi hän hoitamaan, rakentaisi ehkä oman pienen kodinkin,
jossa -- -- --

Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että
sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi.
Puolen vuotta sitte ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Mutta
ihmissydän, se ei koskaan tyydy. Jos jotakin saa, sitä enemmän vaan
haluaisi. Toistaiseksi olisi sentään sillä hyvä, että saisi opintojaan
jatkaa. Oikein kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän lukuihin
ryhtyisi. Miks'ei yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä
unetonna ja toimetonna? Iltasin sentään paraiten sujuisi, silloin hän
muutenkin aina oli niin valpas. Parasta lienee vaan ruveta voimiaan
koittelemaan ja karkaisemaan.

Opetustoimi ei enää entisellä tavallaan häntä viehättänyt senjälkeen,
kun oma työ oli etusijan anastanut. Mutta harrastuksen puutteen koki
hän korvata kahdenkertaisella tunnollisuudella.

Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle
virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä
hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen
tulevaisuuteensa.

Yleensä ei ollut hänen tapaistaan paljon puhella itsestään ja omista
asioistaan. Oikeastaan ei hän nytkään puhunut itsestään, haastelihan
vain rakkaasta tieteestään ja niistä ehdoista, mitä kunnon lääkärin
tulee varteenottaa oikein vaikuttaaksensa kutsumuksessaan sairasten
ja kärsivien hyväksi. Milloin puhe siirtyi häntä itseään koskeviin
yksityisseikkoihin, oli Elisa sen aina niihin johtanut.

Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi.
Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään,
hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi
ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen
aikaansaanut.

"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä.

"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän
makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä."

"Minua ei se haitannut, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee
hoitaa itseäsi."

"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan
olla hiljaisemmin."

"Sinun tulee nauttia yskärohtoja ja pysyä huoneessasi", määräsi majuri.

Ja maisteri totteli; nautti yskärohtoja ja pysyi huoneessaan, mutta
satunnainen kylmettyminen, se vaan ei ottanut hellittääkseen, se alkoi
voimia hivutella. Joka taholta kehoitettiin häntä menemään kaupunkiin,
muutaman etevän rintatautisten lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut
todellista vaaraa olevan käsillä, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin
taipui hän lähtemään, sillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa kehnosti
hoitaa, arveli hän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna.

Seuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen
ympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli
saamiansa rohtoja ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri oli
määrännyt hänelle.

"Siis se ei ollutkaan vaarallista?" kysyi Elisa keventynein mielin,
vaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt.

Sven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, jott'ei tullut Elisalle
vastanneeksi. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan
vastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni,
ihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan
jälkeinen väsymyskin vaikuttaa.

Päivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa
savuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise
seurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri
hermostui:

"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?" sanoi hän äänellä, joka
ilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta.

"No, eipä juuri -- -- --", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänellä
oli nähtävästi vaikeata käydä asiaansa suoraan käsiksi.

"Ei se varsin ikävää ole", jatkoi hän viivytellen. "Ja asia koskee
yksin minua. -- Minun -- -- pitää lähteä Hirvenhovista pois." --

"Vielä vai", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei
suvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. "Ei ole minulla
aikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia,
niin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa."

"Ei minulla ole mitään kantelemista", sanoi maisteri ja päätti
parhaaksi käydä heti asiaansa, koska aikaa muka niin niukalta oli. "En
voi täällä enää tointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt
keuhkotauti."

"Mitä? Keuhkotautiko? Se on mahdotonta."

"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi
epäilläkään", vastasi Riise.

"Ja sellaista ilmoitat minulle noin suoraa päätä. Mies, etkö ymmärrä,
että ikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?"

Majuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi
sijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa yli äyräitten kuohumasta.
Mutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin
tyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä
että sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä ne tohtorin
taudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän
toisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet.
Ja erehtynyt se tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen
mielettömämpää ei oltu ilmo ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala
terveellisyydestänsä maankuulua.

Näin jutellen onnistui majurille ainakin itsensä puolesta päästä
siihen vakaumukseen, että hän se perältäkin asian oikean laidan tiesi.
Vastaväitteitä hän ei kärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille
suunvuoroakaan. Hirvenhovista lähteminen ei näin ollen saisi tulla
kysymykseenkään. Ja jos asia todella olisi, kuten tohtori kuvitteli,
niin pitäisi Riisen sitä suuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiko
Hirvenhovista sairas mies matkaansa? Ei ikinä!

"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä.
Minnekkä sitten täältä lähtisit?" kysyi hän, tosin sydämellisesti,
vaikk'ei juuri hienotunteisesti.

"Menisin johonkin sairaalaan."

"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei,
tänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä."

"Lääkäri arveli, ett'en eläisi yli talven", lisäsi Riise.

Majuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän ei
ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä Jumalan
sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen poissa
ollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin. Jos hän
silloin olisi ollut kotosalla, niin ei olisi hän varmaankaan vainajasta
eloon jäänyt, niin arveli hän; mutta nyt oli Jumala sentään säästänyt
hänet elämään lastensa hyväksi, jott'eivät he ihan orvoiksi jääneet.

Sven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman
kauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki
huolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä
välttävänsä vaaran.

Sven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei
ottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen
päästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin
majurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi
hän saattanut koko talon säikäyksiin. Jos vaan majuri olisi ottanut
järkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen
saattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen.

Allapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin huoneesta. Majuri oli
vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä vakuuttaen, että
hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas poikansa, jota
keuhkotaudista huolimattakaan, ei milloinkaan laskettaisi Hirvenhovista
lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta vaikutti samalla
masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös vaikeudet
lisääntyivät.

Sekä Kristian että Kustaa Aadolf olivat poissa, siis olisi Elisa ainoa,
jolle hän voisi asiansa esittää, kun majuri kerran oli osottaunut
mahdottomaksi. Elisa on älykäs, hän ainakin hänet käsittäisi; mutta
maisteri aristeli kuitenkin vielä, sillä hän pelkäsi tyyneytensä
pettävän. Ainakaan ei ollut välttämätöntä puhua vielä tänään. Hän meni
huoneeseensa ja asettui istumaan mukavaan lepotuoliin, jonka joku hänen
poissa ollessaan oli sinne kuljettanut.

Tämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti
tulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan
koittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti.
Mutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän
arastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia.

"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen", kuiskasi hän hiljaa,
sulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin selkämään.

Hän oli niin väsynyt, mutta samalla niin levollinen sydämessään: Isän
käsivarsillahan hän lepäsi. Tällä hetkellä heitti hän jäähyväiset
maailmalle kääntäen katseensa kokonaan iäisyyttä kohden. Jo irtausivat
kaikki siteet, mitkä olivat hänet elämään kiinnittäneet. Lujat ne
milloinkaan eivät olleet, paljoa kiinteimmillä siteillä oli hän kaiken
elinaikansa ollut katoamattomiin yhdistyneenä.

Vielä muutamia kuukausia, kenties vaan viikkoja, -- ja hän saisi astua
Vapahtajansa eteen, kasvoista kasvoihin katselemaan taivaallista
Kuningastaan. Autuaallinen riemu valtasi vapisuttaen hänet. Äkkiä avasi
hän silmänsä, näytti ikäänkuin jotakin etsivän.

"Jesus Kristus, auta että minä silloin sinussa löydettäisiin!"

Voimakkaana, toivon elähyttämänä nousi hänen sydämestään tämä rukous.
Hän tunsi jo ikäänkuin lopullisen voiton esimakua, ja siitä sai sielu
voimia viimeisten kovien kamppausten kestämiseen.

Syys-illan hämy heittäysi huoneeseen, sakeni mustaksi ensin loukoissa,
josta se sitte vähitellen leveni kietoen helmaansa kaikki huoneen
esineet.

Ovelle koputettuaan astui Torvald sisään.

"Tässä on kirje. Onko maisteri täällä?"

"On."

"Miksikä täällä on vallan pilkkopimeä? Nukkuiko maisteri?"

"En nukkunut. Nytkö se kirje tuli?"

"Ihan nyt. Se on varmaan Kustaa Aadolfilta", sanoi poika ojentaen
kirjeen sitä loukkoa kohti, mistä maisterin ääni kuului.

"Kiitos, Torvald!"

"Elisa pyysi minua sanomaan, että kahvi kohta valmistuu", jatkoi poika
ja lisäsi sitte rukoilevasta "Saanko lainata 'Välskärin kertomuksia'?
Osaan jo läksyni."

"Ne ovat kolmannella hyllyllä alhaalta lukien, äärimmäisenä vasemmalla."

"Oi, kiitos!" riemuitsi Torvald ja alkoi etsiä niitä neuvon mukaan.

"Torvald!"

"Mitä?"

"Oletko milloinkaan ajatellut, että sinun kerran täytyy kuolla?"

"No, en erittäin juuri, mutta tiedänhän, että niin käy."

"Etkö pelkäisi, jos kuolema tällä hetkellä tulisi?"

"Enkä pelkäisi."

"Olisiko sinusta vaikeata jättää tämä maailma?"

"Maailmaa en suurin kaipaisi, vaan sitä lystiä mitä täällä on?"

"Eikö sinulla ole tuolla ylhäällä mitään, jota halajaisit, mitään, joka
voisi korvata kaiken sen, mistä sinun täältä erotessasi täytyy luopua?"

"Ei juuri, tietääkseni."

"Hanki sitä itsellesi, Torvald, hanki ikuisia aarteita! Silloin tulet
rikkaaksi jo eläessäsi, vielä rikkaammaksi kuoltuasi."

Torvald ei vastannut mitään, ja kun maisteri lampun sytytettyään
syventyi kirjeeseensä, katosi poika huoneesta kainalossa "Välskärin
kertomukset", jotka tällä hetkellä viehättivät häntä enemmän kuin
mitkään ikuiset aarteet.

Kustaa Aadolfin kirje tuli raittiina tuulahduksena siitä maailmasta,
jonka kanssa Riise paraillaan oli tilinpäätöstä tekemässä. Mutta
paljon sisälsi se sellaistakin, joka ei kuolemassakaan katoa. Heidän
ystävyytensä ei ollut vaan ajaksi solmittu, sillä oli iäisyys-merkitys.
Kirjeen luettuaan painui hän uudelleen mietteihinsä, mutta muistaen
Elisan kutsun, sammutti hän lampun ja läksi arkihuoneeseen.

Miellyttävän kodikas oli näky, joka häntä siellä kohtasi. Hauskasti
räiskyi lämmittävä takkavalkea, pöytälamppu punaisella varjostimella
verhottuna levitteli lempeätä rusohohdettaan huoneeseen, jossa perhe
oli koossa houkuttelevan kahvitarjottimen ympärillä.

Unennäöltä tuntui Sven Riisestä, että hänen niin pian pitäisi jättää
tämä herttainen pikkumaailma, jossa ei mikään näyttänyt lähtöön
kiiruhtavan. Näitä ajatellen asettui Sven Riise paikalle, joka piirissä
oli hänelle varattu.

Majuri maisteli kahvikupistansa ja asetteli "diplomaattia". Erinomaisen
hyvällä tuulella hän oli, eikä sanallakaan viitannut äskeiseen
keskusteluun. Nyökäytti vaan rohkaisemisen merkiksi maisterille päätään
ja lausui hyvillään: "Varsin pirteältäpä nyt näytät, lääke näkyy
vallan oivallisesti vaikuttaneen." Siitä saattoi huomata, että hän yhä
vieläkin piti lääkärin lausuntoa tyhjänä hälyytyksenä.

Olisi Riise itsekin ollut halukas uskomaan samaa, mutta seuraavana
aamuna kuumeentapaisesta horros-unesta herättyään, hänelle
selvenemistään selveni lääkärin lausunnon todenperäisyys. Siihen oli
uskottava ja sen mukaan toimittava. Hän ei saattanut antaa asiain
kauvemmin olla nykyisellä kannallaan.

Opetustointaan hoiti hän kyllä sinäkin päivänä, mutta entistään enemmän
se häntä rasitti. Saatuaan äkkiarvaamatta tiedon tautinsa oikeasta
laadusta, oli hänen tilansa nähtävästi huonontunut. Menetettyään
parantumisen toivon oli hän menettänyt kaikki voimansakin. Tahdon
voima, se yksin vielä häntä pystyssä piti.

Puolipäivän jälkeen hämyn rinnassa lähti hän Elisaa tapaamaan ja
pyytämään häntä kahdenkeskisille puheille.

Hän saavutti hänet portaissa ja kysyi, saisiko häntä viivytellä
muutamaksi minuutiksi.

"Muutamaksi tunniksi vaikka", vastasi Elisa iloisesti. "Minulla ei ole
mitään erinomaisempaa tehtävää ennen kahvia."

He menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan. Hänen
miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääripiirtein haipuvan
päivän himmeän valon taustalle. Silmät ne loistivat kuin tähdet
iltahämärässä.

"Mitä Kustaa Aadolf kirjoittaa?" kysyi hän. Riise kertoi yhtä ja toista
kirjeestä. Vaikeata oli mennä omaan asiaansa, mutta nyt sen kumminkin
piti tapahtua; parempi siis, kuta pikemmin.

"Kustaa Aadolfista en sentään tällä kertaa ollut aikeessa puhua. Asia
koskee itseäni."

"Vai niin", vastasi Elisa.

Nämä lyhyet sanat saattavat sisältää paljon, jopa ilmaista mitä
vastakkaisempia ajatuksia ja tunteita, aivan riippuen äänestä, millä
ne lausutaan. Ja Elisan ääni ilmaisi epäilemättä harrasta halua kuulla
enemmän.

"Pelkään, että minun ennen aikaani on luopuminen toimestani täällä",
alkoi hän.

"Rohkaisiko lääkäri teitä todellakin niin hyvillä toiveilla?" kysyi
Elisa. "Ette olekkaan vielä tarkemmin kertonut, mitä hän sanoi.
Arveliko hän, että jo ennen joulua voisitte aloittaa?"

"Ei", vastasi Riise, ja surunsävyinen hymy levisi hänen huulilleen.

Kuinka iloinen ja osanottavainen Elisa oli! Hänellekin on tämä tuntuva
pettymykseltä, ajatteli Riise, ja kertoi sitte, mitä lääkäri sanoi.

Miksi kalpeni niin äkkiä Elisa? Huoneeseen laskeuva hämäräkö sen
vaikutti sekä ilon tuikkeen hänen silmästään sammutti?

Sven Riise kertoi edelleen käynnistään lääkärin luona. Elisan
äänettömyys tuntui vaativan häntä jatkamaan. Ja niin tyynellä äänellä
saattoi hän kertoa, kuin olisi puhellut jostain aivan jokapäiväisestä
asiasta.

"Mutta kuinka saattoi lääkäri puhua teille noin pelottavan suoraan?"
sai Elisa viimein vaivalla kysytyksi.

"Vaadin totuutta häneltä. Sanoin, että jaksan kuulla."

"Totuutta!" toisti Elisa. "Mistä tiedätte, että se totta oli?
Lääkäritkin saattavat erehtyä."

"Luulen tuskin hänen erehtyneen; hän tutki niin tarkalleen. Tekisin
väärin, jos hylkäisin hänen neuvomansa varokeinot siinä luulossa, että
hän olisi erehtynyt."

"Mitä aiotte siis tehdä?"

Kysymys ilmaisi suurta tuskaa. Ja Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän
tahtoi olla luja Elisan tähden ja sen vuoksi pakoitti hän äänensä
huolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan: "Lähteä sairaalaan."

"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ett'emme täällä voisi teitä
hoitaa?"

Elisan ääni vaipui milt'ei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä
hartaammin rukoili Riiseä jäämään.

Oudoksi muuttui Riisen mieli. Mitä tämä merkitsi? Paljasta osanottoako?

"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni", sanoi hän
lämpimästi. "Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta
niin suurta uhrausta en saata vastaanottaa."

"Uhrausta? Kuinka saatatte puhuakaan uhrauksesta tässä kohdin?"

"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa,
ja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä,
ja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä.
Mutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään
teitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta
ajatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille
voisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee
läpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis,
että minun täytyy lähteä?"

Riiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista
toivettansa vastaan.

"En, sitä en ensinkään ymmärrä", vastasi Elisa hiukan tyynemmin.

Hän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi
hänessä vaimentaneeksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä.

"Teidän täytyy jäädä!" sanoi hän päättävästi. "Ei enää hiiskaustakaan
vastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä
aina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä." Elisan ääni
heltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: "En salli
teidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne
laskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asiain näin
ollen lähtisitte hänen kodistaan?"

Elisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä
hän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin
jäytämä oli tämä ruumiinrakennukseltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää
ja kasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin
hienon soinnukas.

Elisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyynelensä
muilta. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli nytkin juosta tiehensä niin
pian, kuin hän huomasi menettäneensä tyyneytensä, mutta miten olikaan,
niin jäi hän paikalleen Riisen nähden itkemään. Ensimmäisen ja ehkä
viimeisenkin kerran elämässään hän heikkouden avulla koetti pyrkiä
tahtonsa perille.

"Elisa!" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan
nyyhkytyksiin herahtaneena, kasvot käsien varassa.

"Älkää lähtekö", rukoili Elisa.

Epäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja
autuaalliset tunteet.

Pitkä väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa
Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi
hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, --
taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt
selville saamaan.

"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo",
kuiskasi hän.

"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi
Riise.

Elisa pudisti päätään.

"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko
meistä!"

Riise tukahutti väkisin mielenliikutuksensa.

"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vaan kuormana teitä
rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköjään
rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minulla kaikkein rakkainta
kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä
kaikkia näkemästä viimeistä kamppaustani. Se saattaa tulla ankaraksi."

Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan,
silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä
saattaneensa Elisan levottomaksi.

"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä auttamassa ja
vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua,
että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi.

Ylen eriskummaista oli tämä kaikki.

Sydämetön hän todella olisi, jos nyt lähtisi. Hän nojausi
kyynäspäillään pöytään varjostaen kädellä silmiään. Jumalan ääretöntä
hyvyyttä tuntien hän äänettömässä rukouksessa avasi sydämensä
taivaalliselle Isälleen, kiittäen Häntä siitä hellyydestä, joka näin
odottamatta oli tullut hänen osakseen, hänen viimeisiä hetkiään
ilahuttamaan ja vahvistamaan hänen voimiaan viimeisiä kamppailuja
varten.

Hetken kuluttua hän nosti päänsä ja virkkoi kätensä Elisalle ojentaen.

"Jumala sinulle tämän palkitkoon; minä en sitä milloinkaan voi..."

Liikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat
tehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan
kuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä
tunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat
iäisyyden selkeätä kirkkautta.




Kahdestoista Luku.


Sven Riise jäi Hirvenhoviin. Lähdöstä ei kukaan enää puhunut, eikä
liioin maininnut mitään hänen taudistaankaan. Majuri oli nyt kerran
saanut päähänsä, että lääkäri oli erehtynyt, ja muutkin koettivat
parhaansa mukaan ummistaa silmänsä sairaan todellista tilaa
huomaamasta; mikä siinä sitte onnistui paremmin, mikä huonommin. Mutta
kaiken tämän ohessa kulki tauti vaan armotta kulkuaan.

Sven Riise tahtoi vielä olla opettajana ainakin jouluun asti, sillä
sitä ennen ei Torvald voinut päästä mihinkään kouluun. Poika käsitti
hyvin, ettei opettajan voimia nyt saanut paljon rasittaa, senvuoksi
koetti hän hoitaa lukujaan, miten paraiten taisi, ja samoin teki Irene.
Kumpainenkin koetti kantaa osansa kuormasta. Elisa oli velvoittanut
heidät siihen samalla, kun hän oli heille kertonut opettajan taudista.

Kun lapset täten tekivät parastaan opettajansa voimia säästääkseen,
tuli Sven Riisen sairauskin osaltaan välikappaleeksi heidän luontonsa
hellempien ja parempien puolien kehittämiseen. Sen Elisa ilolla huomasi.

Nykyisin ei enää säännöllisesti luettu, sillä usein oli maisteri niin
heikko, ettei saattanut huoneestaan lähteä, eikä hän milloinkaan
sallinut lasten oleskella siellä. Hän keksi milloin syyn milloin toisen
estääkseen heitä sinne tulemasta, mutta Elisa ymmärsi, että hän vaan
tahtoi heitä tartunnalta varjella. Mutta Elisa ei paljoa pelännyt,
varsinkin kun varokeinoja tarkalleen noudatettiin.

Kerran oli Riise ollut pakotettuna pysymään huoneessaan kaksi päivää
perätysten. Silloin koputettiin ovelle, ja Elisa astui sisään.

Riise hämmästyi, nousi sohvalta makaamasta ja pyysi anteeksi, että oli
yötakkiin puettuna. Mutta Elisa vaan hymyili ja kehoitti viittauksella
häntä laskeutumaan takaisin makuulle.

"Muista, että olen emäntänä Hirvenhovissa, eikä emännälle saa sulkea
yhtäkään ovea; varsinkin tulee hänellä olla vapaa pääsy sinne, missä
joku sairastaa", sanoi hän niin luontevan äidillisesti, että Riisen
ujous yht'äkkiä vaihtui rajattomaan tyytyväisyyden tunteeseen.

Elisa tahtoi totuttaa maisteria taipumaan hänen hoidettavakseen ja
siinä hän onnistuikin.

Siitä lähtien Elisa otti sairaan hoitamisen jokapäiväiseksi
tehtäväkseen. Tämä tuli hänelle verrattomaksi kannatukseksi, sillä sen
kautta siirtyi hänen mielessään ajatus edessä olevasta eronhetkestä
yhä tuonnemmaksi. Pitäen tarkkaan silmällä taudin vähintäkin vaihtelua
milloin parempaan, milloin huonompaan, saattoi hän olla huomaamatta
sen kulkua kokonaisuudessaan, jopa unhottaakin, mikä tulisi olemaan
välttämätön päätös.

Joulun tienoissa palasi Kristian kotiin. Hän oli huvikseen kyläillyt
tuttaviensa luona koko syksyn umpeen. Hän vältti tapaamasta Sven
Riiseä, jonka taudista hän kirjeissä oli saanut kuulla. Siksipä
hänelle olikin mieluista, kun hän kotiin tullessaan sai kuulla sairaan
jo panneen maata. Kristian viivytteli aina mielellään, kun oli
kysymyksessä joku vastenmielinen, jos kohtakin lopulta välttämätön
tehtävä.

"Kuulehan Elisa, millä mielellä hän on?" kysyi hän.

"Tyyni, ikäänkuin ei sitä miksikään panisi."

"Hän ei varmaankaan vielä ole oikein ehtinyt käsittää omaa tilaansa",
arveli Kristian.

"Selvästi hän sen käsittää."

"Hm! Mutta eikö hän ollut onneton ensin huomatessaan, miten asian laita
oli?"

"En tiedä, en nähnyt häntä silloin. Palatessaan lääkärin luota tänne
kotiin hän jo ainakin oli tilastaan täysin selvillä."

"Merkillisesti kohtaloonsa alistuvainen mies", arveli Kristian.

"Kuoleman odottaminen on Sven Riisessä enemmän kuin kohtaloonsa
alistumista", vastasi Elisa.

"Ethän vaan väittäne, että hän kuolemasta iloitsee. Semmoinen on
luonnotonta."

"Mutta ei mahdotonta", sanoi Elisa. "Toisinaan kun hän istuu
ajatuksiinsa vaipuneena huomaamatta ketään läheisyydessään, olen nähnyt
yliluonnollisen onnen säteilevän hänen silmistään. Kuolema ei ole
hänelle muuta kuin kotimatka; näkymätön maailma on häntä lähempänä,
kuin maailma, missä me elämme."

"Mutta se matka saattaa tulla vaikeaksi se", arveli Kristian.

Elisan sydäntä vihlasi; nämä sanat sattuivat arkaan paikkaan.

"Mutta kotiin se kuitenkin vie", vastasi hän ikäänkuin oman surunsa
lohdutukseksi. Kristian katsoi pitkästi häneen:

"Luulen, että Riise on sinuun vaikuttanut. Ajattelet ja puhut kuten
hän."

Elisan kasvot kirkastuivat.

"Hartain haluni olisikin olla hänen kaltaisensa kaikessa", sanoi hän.

"Siis olla keuhkotaudissakin kuten hän?"

"Vaikka keuhkotaudissakin, ellen siihen muuten voisi päästä."

Kristian vaikeni tehden itsekseen omat johtopäätöksensä. Ja oikeaan hän
osasikin, vaikk'ei ulottunutkaan täyden todellisuuden perille.

Usein rukoili Sven Riise Jumalan siunausta niille, jotka niin
herttaisella tavalla olivat avanneet kotinsa hänelle, muukalaiselle,
erityisesti muistaen rukouksissaan Elisaa. Hän ei aavistanut itse
saavansa tässä olla välikappaleena rukoustensa toteuttamiseksi.
Häntä, sairasta ja työhön kykenemätöntä miestä, jonka loppuelämää
jo laskettiin kuukausissa, hoitaa nyt Elisa, tuo terve, raitis ja
nuori tyttö, jolla on elämä edessään ja joka kelpaa kaikkeen. Ei
aavistanut siis Riise, että hän kaikesta tästä huolimatta oli antajan
ja Elisa vastaanottajan asemassa. Eikä hän saattanut uneksiakkaan,
että juuri hän sanoillaan ja uskonsa voimalla niin syvästi vaikuttaisi
Elisaan; päinvastoin ajatteli hän, että Elisa häntä tukisi, auttaisi
ja lohduttaisi, jos hän sattuisi pimeyteen horjahtamaan. Mutta
vielä vallitsi hänen mielessään valkeus. Ollen entistään lähemmin
yhdistettynä Kristukseen ei pelännyt hän kuoleman otaa. Ja tuo
Kristuksen läheisyys, se säteili koko hänen olennostaan, se ilmeni
kaikissa hänen sanoissaan ja teoissaan. Itse tietämättänsä hän
valkeudellaan valaisi muitakin, kuten kynttilä, joka sytytettynä
valaisee koko huoneen. Ja tästä valosta tuli Elisakin osalliseksi.
Betlehemin tähtenä se hänelle kirkasti tien Kristuksen luokse.

Kustaa Aadolfin mielenmuutoksen ja sen innon, millä hän pyrki
Kristuksen omistamiseen, hyväksyi Elisa kaikin puolin, mutta se
herätti hänessä samalla epäilystä. Ja Kustaa Aadolfin langettua ja
jälleen noustua sai tämä epäily hänessä yhä enemmän jalansijaa. Hän
oli taipuvainen katsomaan Kustaa Aadolfin tilaa vaan hetkelliseksi
tunteitten kuohuksi. Kustaa Aadolf oli niin kokematon vielä.
Sven Riisessä näki Elisa saman uskon Kristukseen, mutta vahvana,
koeteltuna, kestävänä. Elisa ymmärsi, että se oli kärsimysten helteessä
puhdistunut, ja siinä selväksi kullaksi kirkastunut. Itsekin halusi hän
tulla osalliseksi sellaisesta uskosta, joka kaikki voittaa, ja kuta
enemmän aikaa hän vietti Sven Riisen vuoteen ääressä, sitä suuremmaksi
kasvoi hänessä tämä halu.

Ja tämmöinen halu ihmissydämessä, mitä on se muuta kuin iankaikkisen
elämän ensi aamun sarastusta!




Kolmastoista Luku.


Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään,
sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse.

Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan siinä määrässä kuin majuri.
Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää
tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa
Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta.

"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kotikutsun Kuninkaasi luokse!
Kunpa olisin sinun sijallasi!"

Tällainen oli hänen tervehdyksensä. Mutta Sven Riise, joka vastoin
tavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa
hänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta
lisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää.
Hän pelkäsi lopulta joutuvansa kuoleman kauhun valtaan ja siten
häpäisevänsä rakkaan Vapahtajansa opin.

"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään
kantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja
tarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut
laupiaan Jumalan niin menettelevän?"

Sven Riisen huulet vetäysivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat
sairaalloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas
silmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen
kiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa
ylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen
lohdutus tulee.

"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni", sanoi hän
hetken kuluttua. "Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan
valtakunnalle."

"Luuletko niin?" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. "Se onkin
hartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukouksen aihe", lisäsi hän
miehevän vakavasti.

"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkia ole vilpitön
Jumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana Hänen
käyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain
juuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan",
sanoi Sven Riise.

"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää",
sanoi Kustaa Aadolf.

"Niin juuri", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin
miettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen.

"Mitä nyt ajattelet?" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän
kasvot niin äkkiä kirkasti.

"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä
täällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi
kuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja
jotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan.
Ja ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauvan
kesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen
tiensä."

Kustaa Aadolf kuunteli häntä liikutettuna.

"Kiitos sanoistasi!" sanoi hän. "Ne johtivat mieleeni sen kristinopin
perustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina
voimme olla todelliseksi siunaukseksi."

Toisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala
näin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja
Irenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat.

"Ihmetellä täytyy todellakin", sanoi Elisa, "että Jumala ottaa hänet
pois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi.
Minkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlaillansa ja ehkäistä
niitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aivotut?"

Kustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan
se johdatti hänelle jotakin mieleen.

"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?" kysyi hän. "Se oli
kylvössä; mehevän vehreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras
surkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla
sen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat
vastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä
tähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras
koskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt.
Näin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne
murtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä
voisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?"

"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua", sanoi Elisa silmäillen
näennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa.

Siellä maan poven kätkössä oli elämä itämässä.

"Usein luontoa silmäillessäni on minusta tuntunut, kuin olisi se
ongelmoita täynnä", sanoi hän. "Se viehättää minua salaperäisyydellään,
ja hartaasti olen toivonut itselleni viisautta sen arvoituksien
selittämiseen. Tällä hetkellä tuntuu, kuin selitys minulle
häämöittäisi. Etkö usko sinäkin, että luonnon elämä vertauskuvissa
ilmoittaa iankaikkisen henkielämän salaisuuksia? Siinäpä juuri
piileksiikin sen suuri viehätysvoima. Sellainen vertauskuva oli
esimerkiksi sinun äskeisesi syyskylvöstä, ja paljon, paljon on niitä
muitakin."

"Niin kyllä. Jesus osasi luonnon kuvakieltä paremmin kuin kukaan muu,
ja usein Hän sitä vertauksissaan käyttikin", sanoi Kustaa Aadolf.

Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä
ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja
sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä
se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas
tummeni; ennen pitkää alkavat jo tähdet tuikehtia. "Mitä sanoi
taivas nyt?" kysyi hän. Vakava tunnelma oli vallannut hänenkin,
viisitoistavuotiaan, ennen niin ajattelemattoman nuoren tytön mielen.
Elisa katsahti ylös.

"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?"
virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin
kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat."

"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf.
"Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon,
samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä."

Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon
langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan
lupauksia. Tosin hän vieläkin syvimmän sydämensä pohjasta kauheksi
kuolemaa ja maatumista. Mutta samalla alkoivat lupauksien taivaan
tähdet hänelle tuikkailla. Ja niistä kirkkain oli: "Minä olen
ylösnousemus ja elämä, jokainen, joka uskoo minuun, hän elää, vaikka
hän olisi kuollut." Se tähti se oli, joka toivon ikuisella sädevalolla
Sven Riisen kalpeat kasvotkin kirkasti. Sattui siitä muutamia säteitä
Elisankin sydämeen, himmeinä ne siellä tosin vielä loistivat, mutta
ikuista valoa ne sittekin olivat. Ne kuiskasivat hänelle, ett'ei Jumala
sammuta suitsuvaa kynttilänsydäntä.

"Lähtekäämme tuonne männikköön iltaruskoa kohden", ehdotti Irene.

"Et sitä kuitenkaan käsiisi saa", vastasi Kustaa Aadolf leikkisään
tapaansa, vaikkakin mielen rattoisuus tällä hetkellä oli hänestä
kaukana.

"Sanokaa, mihin iltaruskoa voi verrata!" virkkoi Irene, senjälkeen kun
oli käännytty kulkemaan hänen ehdottelemaansa tietä.

Ihana oli iltaruskon hohde. Sen säteet välkähtelivät puiden lehtien
lomitse.

"Mihin iltaruskoa voi verrata?" toisti Kustaa Aadolf ikäänkuin leikkiä
laskien. "Turhiin toiveihin, jotka loisteellaan viehättelevät, mutta
joiden perille emme pääse, vaikka maailman ääriin juoksisimme."

"Älä nyt!" pyysi Irene. "Ei auringonlaskua saa mihinkään pahaan
verrata."

"Minä sitä vertaisin vanhurskaan miehen kuolemaan", sanoi Elisa. "Se
on valoisa, mutta silti herättää se surun tunteita. Meidän silmissämme
on se laskeumista, mutta toisessa maailmassa sitä ylösnousemisena
tervehditään."

"Siitä vertauksesta enemmän pidän", sanoi Irene.

"Niin minäkin", myönsi Kustaa Aadolf. Hiljakseen katselivat siskokset
auringon laskua. Taivas hehkui ja liekitsi täydessä loimossa, mutta
vähitellen heikkeni rusko ja sammui hiljaa pois.

"Mitä tarkoitat vanhurskaalla miehellä, Elisa?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Sellaista kuin Sven Riise", vastasi Elisa empimättä.

"Mikä tekee hänet vanhurskaaksi?"

"Hänen uskonsa."

Kustaa Aadolf pudisti päätään.

"Kysy häneltä itseltään! Hän ei ole vastaava 'minun uskoni', vaan
'Jesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri'."

"Mutta sehän veri on vuotanut kaikkein puolesta, ja silti eivät ole
kaikki vanhurskaita."

"En mitenkään tarkoita, että usko olisi tarpeetonta", sanoi Kustaa
Aadolf. "Se on kuin käsi, jonka avulla vanhurskauteen tartumme."

"Siis on se välttämätön, sillä ilman sitä emme voi pelastusta
itsellemme omistaa."

"Mutta uskokaan ei ole itsestämme. Se on lahja Jumalalta."

"Miks'ei Jumala siis anna kaikille ihmisille uskon lahjaa?" kysyi Elisa.

"Siks' etteivät kaikki tahdo sitä ottaa vastaan."

"Siis on kaikissa tapauksissa jo ansio sekin, että tahdomme uskoa",
sanoi Elisa.

"On tavallaan, samoin kuin hukkuvalle luemme ansioksi sen, että hän
tahtoo tulla pelastetuksi ja sentähden tarttuu hänelle ojennettuun
käteen."

"Kukahan toki hukkua tahtoisikaan?" huomautti Elisa.

"Ruumiilliset itsemurhat eivät ole harvinaisia, vieläkin tavallisempia
ovat hengelliset", vastasi Kustaa Aadolf.

He kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo
jäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna.

Tuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa
viritettävän.

Pian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta,
valmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojausi Kustaa Aadolfin
käsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi
tuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat?
Hirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin
nuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua
vakavuuden painosta.

Elisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä
hän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta,
joka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä.

Hän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistaihe paraillaan
pitkälle ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein
puistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan
huolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin
huolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa
äärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan
löytämättä tietä Isän syliin.

Elisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä.
Usko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä.
Ainoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien
syvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä
tuntee hukkuva, joka ponnistelee voimiansa tullakseen pelastetuksi.




Neljästoista Luku.


Sven Riise oli luopunut opettajatoimesta, mutta jaksoi sentään vielä
olla jalkeilla useita tuntia päivässä. Milloin hän vaan jaksoi
seurustella, pyrkivät kaikki kilvan hänen läheisyyteensä. Eikä hän
kenellekään vaivaksi ollut, sillä jokainen piti häntä perheeseen
kuuluvana. Lyhyen ajan oli hän Hirvenhovissa oleskellut, mutta oli
jo voittanut puolellensa kaikki sydämet, mitkä siellä sykähtelivät.
Laajemmassakin piirissä häntä rakkaudella kaivattiin; kylässä
tiedusteltiin alituiseen sekä Elisalta että hänen siskoiltaan, miten
maisterin laita oli. Vasta nyt oikein huomattiin, kuinka paljon
Sven Riise kaikessa hiljaisuudessa oli vaikuttanut. Usein oli hän
yksinäisillä kävelyretkillään poikennut taloihin levähtämään ja
näillä matkoillaan oli hän koonnut itselleen joukon tuttavia, jopa
todellisia, ystäviäkin. Sentähden häntä nyt monissa paikoin kaivattiin.
Monet olivat käyneet Hirvenhovissakin hänen tilaansa tiedustelemassa,
vaikk'ei heille usein suotukaan pääsyä hänen luokseen.

Kerran sai Riise kuulla Elisan kieltäneen sisäänpääsön kahdelta
nuorelta mieheltä, jotka olivat pyrkineet maisterin puheille.

"Toiste älä niin tee, Elisa", sanoi hän hellän nuhtelevasti.

"Mutta sinä päivänä olit erityisen heikko", vastasi Elisa
puolustuksekseen.

"Olisin sentään jaksanut heitä tervehtiä", vastasi hän kaihonsekaisella
äänellä, joka syvästi liikutti Elisan mieltä.

Elisa olisi mielellään lähettänyt kutsumaan nuoria miehiä takaisin,
mutta kukaan ei joulukiireiltä ennättänyt heitä noutamaan. Silloin hän
lähti itse matkaan, vaikka niukalta oli aikaa hänelläkin. Pitkä oli
taival ja lunta tuiskusi, mutta mitäpä hän siitä; iloitsi vaan, kun
jollakin tavoin sai tehdä Sven Riiselle mieliksi, niin harvoinhan tämä
itselleen niitäkään toivoi.

Molemmat nuorukaiset sattuivat olemaan kotona ja olivat kohta valmiit
lähtemään Elisan mukana. Tiellä ilahuttivat he hänen mieltänsä
puhumalla maisterista. He johtivat mieleensä kaikki ne kerrat, milloin
olivat hänet tavanneet, ja mitä hän kulloinkin oli heille puhunut.
Toinen heistä oli kerran halkokuormaa ajaessaan tavannut maisterin
metsässä; tämä oli heti lyöttäynyt hänen seuraansa ja ryhtynyt hänen
kanssansa keskusteluun, jolloin ajatukset ihan kuin itsestään olivat
siirtyneet iäisyysasioihin. Toinen taas oli paraillaan pajassaan
takoillut, kun maisteri oli astunut sisään ja istahtanut levähtämään.
Eikä voinut nuori seppä oikein itsekään selittää, mikä hänessä
muutoksen vaikutti, mutta selvä oli, että hän maisterin kanssa hiukan
haasteltuaan alkoi katsoa työtänsä entistään korkeammalta näkökannalta.

Heidän näitä kertoillessaan tuli Elisa ajatelleeksi Sokratesta ja
hänen opetustapaansa. Näinhän tämäkin jakeli viisauden aarteita
kullekin yksitellen, heidän työssä ollessaan, ottaen juuri tästä työstä
ensimäisen keskustelun aiheen.

Arkihuoneeseen tultuansa tapasivat he maisterin puoleksi makaavassa
asennossa yötakkiin puettuna.

Ainoastaan lyhyen ajan he saivat häntä puhutella.

Lähtiessään tapasivat he Elisan etehisessä ja kiittivät häntä siitä,
että hän oli heidät sairaan luokse toimittanut. He olivat syvästi
liikutetut, mutta samalla ilmaisivat heidän kasvonsa hiljaista rauhaa.
Niin olivat muutkin palanneet maisterin luota hänen kanssaan hetken
keskusteltuaan.

Heidän lähdettyään meni Elisa sisään. Lampun heittäessä himmeätä
valoaan sairaan kasvoille, näytti tämä vähän entistään virkeämmältä.

"Kumma oli, että nuo miehet sattuivat niin pian uudelleen tulemaan ja
päälliseksi juuri tänään, jolloin heistä puhelimme", sanoi Riise.

Elisa ei vastannut mitään, vaan asettui istumaan taburetille hänen
viereensä.

"Kiitos, että tällä kertaa sain tervehtiä heitä", sanoi maisteri
hymyillen.

"Anna anteeksi minulle", pyysi Elisa. "Koskaan en enää riistä sinulta
tilaisuutta tehdä hyvää."

"En minä paljoa voi", sanoi hän, "ajattelen vaan, että kuoleman ja
iankaikkisuuden ajatteleminen tekee hyvää ihmisille, ja minähän makaan
tässä elävänä muistutuksena siitä."

Elisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan
koskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina
painui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli
se sittekin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä,
sehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis?
Siltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää.

"Oletko ulkona käynyt?" kysyi hän, "hiuksesi ovat ohimoilta ihan
kosteat".

"Siellä tuiskuaa lunta", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten
keveästi käsillään hiuksiaan.

"Miksikä lähdit sellaiseen ilmaan?"

"Kävin toimittamassa muutamia asioita", vastasi Elisa vältellen.

Mutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata.
Pian selveni hänelle, ett'eivät nuorukaiset sattumoiltaan tulleetkaan.
Hän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui
hetkeksi mietteihin, mutta havahtui pian.

"Ei; ei saa taakseen katsoa enää", virkahti hän.

Elisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet,
katsahti kysyvästi häneen.

"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi
sairastunut", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin
mitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan
maailmassa.

Elisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe
valtasi hänen mielensä.

"Parasta Jumala sittekin aina tahtoo", jatkoi Sven Riise tyynellä
mielin. "Ei ole minulla valittamisen syytä. Olen saanut kotikutsun
Kuninkaaltani ja joskin minun nyt täytyy erota rakkaimmastani maan
päällä, saan kerran tavata hänet jälleen Jumalan luona taivaassa. Ei
ole minulla valittamisen syytä", toisti hän vielä kerran.

"Mutta minulla on. Onhan?" kysyi Elisa häneltä hiljaa.

"Sinullako? Eihän, Elisa. Se surun varjo, jonka Jumala nyt on tiellesi
heittänyt, se on vaan omiansa kohottamaan mielesi Hänen puoleensa,
jotta Hän saisi kasvattaa sinut palvelukseensa. Hän on sinulle varannut
vielä paljon tehtävää tässä elämässä."

Hänen näin puhuessaan laskeusi Elisa hänen viereensä polvilleen
piilottaen kasvonsa hänen peitteensä poimuihin. Hilliten mieltään
ei hän sanaakaan lausunut, mutta koko olennollaan anoi hän jotakin
puoleksi Jumalalta, puoleksi Riiseltä. Ja Riise ymmärsi, mitä hän anoi.

Kunnioittaen laski hän kätensä Elisan päälaelle ja rukoili, että Elisa
kaiken elinaikansa saisi kokonaan kuulua Jumalalle, ja tulla runsaaksi
siunaukseksi muille.

Eikä aavistanutkaan Sven Riise, kuinka paljon hyvää Elisa tämän
rukouksen kautta sai osakseen. Elisalla oli aina ollut taipumus
vetäytyä Jumalasta loitos, hän oli, näet, liiallisella likenemisellä
pelännyt alentavansa Jumalan pyhyyttä. Mutta tämä rukous, jonka hän
äsken kuuli, todisti ihan toisellaista suhdetta Jumalaan; se kohosi
sydämestä, joka vilpittömästi oli Jumalalle avautunut ja sentähden
uskalsikin puhua Hänelle kuin lapsi rakkaalle isälleen. Myös tuli
Elisa tämän? rukouksen kautta käsittämään, että ihminen eläen näin
sydämellisessä yhteydessä Jumalan kanssa vähitellen oppii tahtomaan,
mitä Jumalakin tahtoo. Sven Riise rakasti häntä, Elisaa, enemmän
kuin ketään muuta maan päällä, mutta nyt eronhetken lähestyen Elisan
puolesta rukoillessaan ei anonut hän hänelle maallista onnea, ei
pyytänyt jälleennäkemistä; hänelle oli paljon kalliimmasta arvosta
Elisan suhde Kristukseen ja hänen osallisuutensa taistelussa Jumalan
valtakunnan puolesta.

Ja Elisa liitti "amen" sanansa hänen rukoukseensa, vaikkakin tunsi,
että vielä viipyi aikoja sen toteenkäymiseen.




Viidestoista Luku.


Kun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi
häntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat
veljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman
silmälläpitoa ja holhoamista.

Torvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi
olo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle
korvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänelle onnistuikin kiinnittää
Irenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt häntä ainoastaan
apulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla
edesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuutta omistaa enemmän aikaa Sven
Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka taas
teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi.

Sairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi
ja tuttavallisemmaksi, jotta vallan luonnollista oli, että he
toisilleen ilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen,
mikä heidät yhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä
huolimatta se alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen
huomasivat kyllä muutkin, vaikk'ei kukaan siitä sen enempää puhunut.
Eikä kukaan sitä ihmeekseen pannut, että heillä kahdenkesken oli paljon
puhuttavaa. Sven Riise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja
milloin hänen tilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta
etupäässä Elisan tähden.

Maaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan
mieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti
vireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä
lähtien antausi hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin
huolellisemmin vaalia.

"Annas vaan, kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä
sinäkin", sanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti.

Ja nousikin kevätaurinko lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui
Sven Riise.

"Miks'en minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän
minun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon", sanoi kerran
Irene Elisalle.

"Sinä olet niin nuori vielä, voisit itse tulla sairaaksi", vastasi
Elisa.

"Kuinka niin?" kysyi Irene.

"Tuberkelit tarttuvat."

"Entä sinuun?"

"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen
niin terve."

"Terve minäkin olen."

"Mutta sinä kasvat niin joutusasti ja olet varsinkin viimeaikoina
käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painalti hyväillen
Irenen poskea omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku Sirkkuni
terveydestä."

Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä
hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin
lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua
muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan.

"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin
tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta
käynyt vallan kalpeaksi."

"En yövalvonnasta."

"Mistä sitte?"

"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku
sisarestaan mennäkseen potilaansa luo.

Irene asettui mietteissään etehisen ikkunan luo, joka oli avoinna.
Päivä painui jo illemmaksi. Vielä ei uusikuu valaissut, vaikka sen
kaari jo näkyi, sillä aurinko ei ollut ennättänyt mailleen mennä. Vieno
viileä tuulen hengähdys pyyhkäisi hiukan hänen otsaansa; hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Luonnossa oli kevät kohta puhkeamallaan. Hiljaa
itki Irene, viisitoistavuotiaan aiheettomia kaihon kyyneleitä. Hänkin
toivoi itselleen sydänsurua. Ihanan ylevää surua, nautintorikasta
tunnetta, joka mielen kohottaisi ja paremmaksi tekisi. Siinä hän
seisoskeli avoimen ikkunan luona, kunnes puolikuu pilvistä nousi ja
vilu viimein pakotti hänet siirtymään siitä pois.

Silla-täti tuli ihan odottamatta avustajaksi sairaan hoidossa. Nuoren
miehen ihmeteltävä kärsivällisyys kovimpienkin tuskien keskellä, oli
syvästi vaikuttanut häneen, jolle omat vaivat aina olivat antaneet
kyllin tekemistä. Silla-täti myönsi todellakin, että tämän potilaan
vaivat olivat vaikeammat kuin hänen, eikä yrittänytkään väittämään,
-- vaikka muuten tavallisesti sen teki, -- sairastaneensa juuri samaa
tautia, mutta vieläkin vaikeampaa laatua. Sven Riise oli yhä säilynyt
hänen suosiossaan ja nähdessään hänen näin vähitellen riutumistaan
riutuvan, heräsi Silla-tädissäkin halu auttaa ja palvella häntä, missä
suinkin voi.

Kovin hämmästyi Elisa ensin nähdessään Silla-tädin sairaan vuoteen
ääressä istumassa. Tätikin puolestaan oli hämillään ja lausui muutamia
anteeksipyyntöjä, mutta sekä Sven Riise että Elisa olivat varsin
kiitollisia hänen avustaan. Kun kerran jää näin tuli murretuksi, saapui
hän usein ja mielellään sairaan huoneeseen.

Majuri koetti yhä vieläkin uskoa, ettei tässä mitään vaaraa ollut,
ja väitti, että huononeminen muka oli vain tilapäistä. Ja vaikk'ei
kukaan häntä vastustanutkaan, pysyi hän yhä kiihkeämmin väitteessään.
Juuri se paraiten todisti, miten horjuvalla kannalla hänen varmuutensa
itse asiassa oli. Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan silti ei synkkä
mieliala. Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta
toisinaan hengen ahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi
hänen tukahuttaa, ei voinut hän ystäviään rohkaista. Silloin vasta
nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita
alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan
suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä
voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakkaan, mitä se hänelle maksoi.
Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti
saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran
kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.

Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen
paljas läsnä-olonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei
hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.

Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et
enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti.

"En ennenkuin paranet", vastasi Kustaa Aadolf.

"Pian paranen, -- ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen ja Kustaa
Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen.

Eräänä iltapäivänä sai sairas tavallista vaikeamman
tukahtumiskohtauksen. Kustaa Aadolf ja Elisa luulivat jo hengen lähtöä
tekevän, mutta aika ei ollut vielä tullut. Sairas kesti kohtauksen ja
koetti hiukan hymyilläkin, heti kun sen saattoi tehdä, rohkaistakseen
ympärillä olevia, mutta vaipui heti voimatonna horrosuneen.

Elisa hiipi huoneeseensa laskien siellä tuskansa ja epätoivonsa täysin
valloilleen. Ainoastaan yksinäisinä hetkinä hän täten antoi valtaa
tunteilleen, muitten ihmisten ja varsinkin sairaan läsnäollessa
hillitsi hän aina tuskansa.

Ei hän nytkään itkenyt, kulki vaan kahtiapäin lattialla käsiään
väännellen, sydän ilmi kapinassa Jumalaa vastaan. Onko Hänelle
mieluista näin kiusata ihmislasta? Miksi oli Hän sitten ollut niin
julma, että loi ne?

Tietäen tällaiset ajatukset vääräksi hän kaikin voimin koetti taistella
niitä vastaan, mutta ei ollut vielä päässyt selvyyteen, kun Kustaa
Aadolf astui huoneeseen. Harvoin tämän tulo Elisan mielestä sattui
ajattomaan aikaan, mutta tällä kertaa olisi hän mieluummin halunnut
olla yksin.

"Kuka on Sven'in luona?" kysyi hän väkinäisellä äänen muutoksella.

"Silla-täti. Hän nukkuu rauhassa."

Kustaa Aadolf katseli häneen silmäyksin niin lämpöisin, että häntä
oikein vapisutti ponnistellessaan pysyäkseen tyynenä.

Mutta Kustaa Aadolf oli häntä etsinyt yhtä paljon häneltä lohtua
saadakseen kuin hänelle sitä antaakseen. Elisa kärsi yhtä paljon kuin
hänkin, ja se osiksi huojensi hänen mieltään.

"Elisa, rukoilkaamme yhdessä Jumalaa lieventämään ystävämme tuskia.
Lupaahan Jumala erityisesti kuulla siinä, missä kaksi Hänen
opetuslastaan yhtyy Häneltä jotakin anomaan."

Elisan huulilla pyöri jo vastaus, että hän tällä hetkellä oli liiaksi
uppiniskainen ruvetakseen rukoilemaan, mutta ei hän ennättänyt mitään
sanoa, ennenkuin Kustaa Aadolf tarttui hänen käteensä vetäisten hänet
viereensä polvilleen.

Ja sitte rukoili Kustaa Aadolf Sven Riisen puolesta. Aluksi tuntui
ikäänkuin olisi hän tahtonut pakottaa Jumalaa itseään kuulemaan, mutta
kun hän lopuksi lausui: "ei kuitenkaan niinkuin me tahdomme, vaan
niinkuin Sinä tahdot, Sinun tahtosi on aina paras", kuului jo selvästi,
että nämä? sanat nousivat syvimmän sydämen pohjasta.

Rukoiltuaan he nousivat. Kustaa Aadolfin katse taas toivon kirkastamana
säteili, mutta Elisan mieli oli kapinan siellä lannistuttua sittekin
vielä surun ja vapistuksen vallassa. Hän tiesi Jumalan aina tahtovan
parhainpäin, mutta pelkäsi sittekin Jumalan tahdon tapahtumista. Jos
nyt Jumala tahtoisi, että Sven Riisen edelleenkin pitäisi tuskia
kärsimään, niin miten voi hän, Elisa siihen yhtyä?

Toivottomalta, tummalta tuntui tällä hetkellä kaikki. Elisa katseli
ikkunasta pihalle. Ulkona kevätillan tyynessä kalju luonto paraillaan
uneksi keväästä, joka jo salaisuudessa vaikutti.

"Mitä merkitsee todellakin ihmiselämä, joka ponnistellen ja työtä
tehden pyrkii maailmassa eteenpäin?" kysyi hän. "Kuoloon ja katoamiseen
vie viimeinkin sen pyrkimys."

"Ei vaan kuoloon ja muuttumiseen", vastasi Kustaa Aadolf, voiton
varmana, "muuttumiseen ja kirkastukseen".

"Kuolon kamppauksissa en näe mitään kirkastusta", vastasi Elisa
synkästi.

"Mutta ylösnousemisessa näet", vastasi Kustaa Aadolf, ja pyhän
innostuksen valtaamana hän lisäsi: "Mitä on kuolon kamppaus tässä? Maan
tomun viimeinen epätoivoinen yritys pidätellä kuolematonta henkeä, joka
ikävöiden pyrkii alkulähteilleen takaisin. Ja pian tulee se hetki,
jolloin tomu voitettuna maahan hajoaa, ja henki vapautettuna Jumalansa
luokse liitää."

"Mistä olet saanut lahjan nähdä valkeutta siinäkin, missä pimeys
kolkoin on?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen.

"Ken on kaiken hyvän lahjan antaja?" kysyi Kustaa Aadolf takaisin.

"Oi, jos Jumala antaisi minun kärsiä Sven Riisen asemesta", sanoi
Elisa, "minua hirvittää hänen tuskiaan nähdessäni".

Kustaa Aadolf vetäsi hänet viereensä. "Luuletko Herran rakastavan häntä
vähemmän, kuin minkä sinä häntä rakastat?"

"En."

"Miks'et siis voi luottamuksella heittää häntä Herran käsiin?"

Elisa ei vastannut mitään. Kyyneleitä, tulen polttavia, nousi
silmäripsiin, josta poskille vierähtivät. Hänen mielensä suli. Kustaa
Aadolfin sanat olivat sille lohtua tuoneet.

Jumala kuuli heidän yhteisen rukouksensa ja sairaalta loppuivat tuskat.
Jo pari päivää senjälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta.

Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse
majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen
vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene
hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin
hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolon enkelin
tulohetken pyhää hiljaisuutta.

Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf,
joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjousi vuorostaan hänen
sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään.

Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä
olisi mistään hinnasta sijaltaan siirtynyt.

Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä
heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven
Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät enää
ulotu. Joka sekunti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan portit
olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin hengen
siitä hiljaa vapautuessa.

Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui.
Sanoilla selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli
ruumiista eronnut, autuuden majoille rientänyt.

Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen,
sillä vielä ei ollut Elisa lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko
olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven
Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa
maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat
tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat kirkastuksen nähneet.




Kuudestoista Luku.


Seuraavina päivinä vallitsi Hirvenhovissa surullisen hiljainen
juhlallisuus. Vainajan huone oli koristettu kynttilöillä, kukilla ja
lehdillä. Siellä vietti Elisa unhottumattomia hetkiä.

Mutta eräänä päivänä oli Elisan mieli ärtynyt, sillä kaikki oli käynyt
vastahakaa. Tavallisesti sai hän aina tahtonsa tapahtumaan, mutta miten
olikaan, niin oli hän tällä kertaa joutunut tappiolle, joka seikka oli
kova koetus hänen itsenäiselle luonteelleen. Hänen siinä harmitellen
kulkiessaan saapui Sven Riiselle seppele viimeiseksi muistoksi
muutamilta tovereilta. Elisa otti seppeleen lähteäkseen sitä viemään
vainajan huoneeseen.

Mutta oven luo tultuaan ei hän tahtonutkaan mennä sisälle. Astua Sven
Riisen huoneeseen sydän pikkumaista harmia täynnä!

Hänen mielensä painui sanomattoman murheelliseksi. Ensi kerran Sven
Riisen kuoleman jälkeen tunsi hän itsensä hänestä erotetuksi.

Allapäin oli hän jo palautumaisillaan takaisin, kun samassa Kristian
sattui kulkemaan ohi. Luullen, ettei Elisa seppeleen takia saattanut
avata ovea, aukasi Kristian sen hänelle ja Elisa ei voinut muuta kuin
astua sisään. Sitte sulki Kristian oven yhtä hiljaa kuin oli sen
avannutkin ja meni pois.

Verkkaan, empien likeni Elisa kuollutta ja laski seppeleen hänen
jaloilleen.

Kauvan jäi hän arkun ääreen rakkaita, elottomia piirteitä katselemaan.
Kauniina, vaaleana kuin marmori lepäsi hän siinä.

Elossa oli lempeys leimannut nämä kasvot, nyt tuli se piirre vähemmän
näkyviin. Lempeältä näytti hän kyllä nytkin, mutta samalla niin
vakavalta, lahjoamattomalta, jos kohta ei luoksepääsemättömältä.
Kylmennyt ruumis, vaikkakin määrätty mullaksi maatumaan, lepäili
siinä kuin pyhyyden hohteessa muistuttaen Elisalle niistä suurista
ylösnousemuslupauksista, jotka iäti pysyvät, silloinkin kun taivas ja
maa hukkuvat.

Kuollut saarnasi voimallisesti Elisalle. Hänen suuttumuksensa suli
pois, sekä häpeillen että surren ajatteli hän äskeistä tilaansa, surren
varsinkin sydämensä turmiota, jonka oireina vihanpurkaukset olivat
ilmenneet. Mitä ovatkaan yksityiset virheemme sellaisenaan, verrattuina
siihen sydämen sisälliseen taipumukseen, minkä ne ilmaisevat!

Taas valui kuumia kyyneleitä Elisan poskelle. Hän itki itseänsä.
Maallisen murheen verhossa oli toisellainenkin murhe tullut häntä
tervehtimään, murhe Jumalan mielen jälkeen.

Elisan yhä kuollutta katsellessa muistuivat tämän viimeiset hetket
hänelle mieleen. Ja näiden hetkien muistelmiin liittyi jotakin
arvaamattoman suurta ja ylevätä, sellaista, joka varmaan todisti, että
Jesus Sven Riisessä oli toteuttanut lupauksensa: "Joka minua palvelee,
sitä Isäni kunnioittaa." Sven Riise ei ollut kuollut; hänen Herransa
oli vaan tullut häntä noutamaan.

Ja vielä loitomma taaksepäin riensi Elisan ajatus, hän ajatteli Riisen
elämää, millaisena se kokonaisuudessaan oli ilmennyt. Itsessään
ei ollut hän mikään voimakas henki, koko hänen väkevyytenään oli
ilmiselvästi ollut Jesus Kristus.

Ja Kristus tarjoutuu kaikille, ja varsinkin niille, jotka Häntä
tarvitsevat. Elisa pani kätensä ristiin ja rukoili: "Herra, tule minun
omakseni, niinkuin hänenkin omanansa olit!"

Hän rukoili edelleen, rukoili puhdistusta siinä veressä, joka hänenkin
puolestaan oli vuotanut, rukoili kärsivällisyyttä ja kestävyyttä
taisteluunsa elämän kruunun saavuttamiseksi. Sven Riise, joka nyt oli
päässyt päämääräänsä, oli kerran hänkin ollut vain matkan alulla. Elisa
tahtoi nyt vuorostaan hänkin vakavasti aloittaa tätä vaellusretkeä.

Oli kuin olisi rukous uudelleen yhdistänyt hänet armaan vainajan
kanssa. Lähempänä häntä oli Elisa nyt kuin äsken, jolloin syntinen
tunne hänen sydäntään hallitsi. Ei edes kuolemakaan voi toisistaan
erottaa niitä, joilla on hengellinen osallisuus Jesuksessa
Kristuksessa, ainoa mikä ne erottaa, on synti. Sen Elisa nyt syvästi
tunsi. Hän huomasi ensi kerran, miten suuresta merkityksestä pyhä
yhteys taivaallisissa on.

Kustaa Aadolf tuli sisään. Hän kumartui kuolleen ylitse suudellen
keveästi hänen valkeata otsaansa.

"Tyhjältä tuntuu, kun emme enää saa häntä luonamme pitää", sanoi hän
Elisalle.

"Niin", myönsi Elisa. "Miks'emme saa häntä pitää? Tänne hänen luokseen
voisimme toisinaan tulla mieltämme viihdyttämään. Häntä katsoen me
puhdistuisimme."

"Se veisi suorastaan epäjumalanpalvelukseen", vastasi Kustaa Aadolf.
"Kaikkiviisaudessaan pakottaa Jumala meitä hautaamaan rakkaamme maan
poveen, sillä muuten pian hairahtuisimme puhdistusta etsimään heiltä,
emmekä Häneltä."

Elisa vaikeni myöntäen sydämessään veljen sanat todeksi.

"Me ihmiset olemme vähällä julistaa rakkaat vainajamme pyhimyksiksi ja
korottaa heidät Jumalan ja itsemme välittäjiksi", jatkoi Kustaa Aadolf.
"Mutta Sven Riise ei ainakaan tahtoisi sellaiseen asemaan tulla."




Seitsemästoista Luku.


Vasta hautajaisten jälkeen kävi ammottava tyhjyys oikeen tuntuvaksi
ja varsinkin Elisalle. Hän lohduttaihe sillä, ett'ei Sven Riisen
enää tarvinnut kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän
vainajan eläessä oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.

Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet pikku
tavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun
päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut.
Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli
kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi pian runot ulkoa.

Ylinnä yhdelle paperiliuskalle oli kirjoitettu:

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."

Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän
lauseen johdosta, mutta se oli jäänyt tekemättä.

Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille
kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.

Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli
tilikirjoja ja muuta usein käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein
saisi tilaisuutta silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta
arkiaskarten touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi
jo vapautua pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän
ikävöi pelastusta synnistä ja senvuoksi ei ollut hänellä muuta neuvoa,
kuin ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.

Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa
viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä. Elisa
luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin olisi
vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin likellä. Muutamat kohdat olivat
oikein erityisellä painolla alleviivoitetut. Niitä kohtia hän varsinkin
luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin olisi Sven Riisen
ääni kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella
niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä
käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.

Mutta eräänä päivänä joutui Raamattu alttiiksi tapaturmalle, jonka
Irene aikaansai. Hän sattui, näet, kaatamaan palavan lampun. Onneksi
oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun
lehdille, ja kirja turmeltui aivan ennenkuin loimottava tuli saatiin
sammuksiin.

Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ett'ei kukaan vielä ollut
häntä sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui
muodoltaan vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen
anteeksipyyntöihin.

"Mene pois, et tiedä, minkä minulle teit!" sanoi hän viimein väräjävin
äänin, eikä Irene nähnyt neuvoksi muuta kuin itkien poistua.

Tyttö-parka, joka ei ollut mitään pahaa tarkoittanut, tunsi itsensä
ylen onnettomaksi ja pahoin kohdelluksi. Hän lähti ulos myöhäisen
kevätillan koleaan ilmaan. Kunpa toki kylmettyisi ja kuolisi, ett'ei
Elisan enää tarvitsisi nähdä häntä! Näin ajatellen Irene itki säälistä
itseään kohtaan ja oikein nautti ajatellessaan omaa kuolemaansa ja
Elisan myöhäistä katumusta.

Mutta illalliskellon kutsuessa täytyi hänen mennä sisälle. Hän ei vielä
ennättänyt olla kauvan ulkona, mutta toivoi jo tälläkin ajalla kylliksi
kylmettyneensä. Illallispöydässä hän yritti yskiä. Se onnistuikin
alussa varsin hyvin, vahinko vaan, ett'ei Elisa sitä huomannut. Jopa
yritti Irene olla syömättäkin, mutta ei välittänyt Elisa tästäkään. Isä
oli ainoa, joka tästä tuli hieman levottomaksi. "Mikäs lapsella on,
kun ei syö?" kysyi hän. "En jaksa", vastasi Irene vilkasten salavihkaa
Elisaan, joka nähtävästi oli muihin ajatuksiin vaipunut.

"Lapsi kulta", alkoi Silla-täti leppeän valittavalla äänellä. "Minä
kyllä kokemuksesta tiedän, mitä puuttuva ruokahalu on. Mutta, katsos,
meidän pitää pakottautua syömään, muuten pian kuolemme."

"Silla-tädillä onkin ihmeellinen kyky pakottaa itsensä", sanoi
Kristian, silmäillen sitä melkoisen suurta annosta tädin lautaselle,
jota täti, vaikka kärsivän näköisenä, hyvällä halulla kulutti.

"Et läheskään ymmärrä, kuinka paljon vaivaa se minulle maksaa. Viime
aikoinakin olen ollut niin heikko, vaikk'ei sitä kukaan ole ottanut
huomatakseen. Olen ollut pakotettuna ylläpitämään voimiani jos milläkin
keinoin", vastasi Silla-täti Kristianin sanoista loukkaantuneena.

Irenekään ei ollut tästä keskustelusta erittäin hyvillään, sillä sen
kautta kääntyi huomio hänestä pois. Vähän väliä yskien koetti hän taas
vetää huomiota puoleensa, mutta se ei ottanut onnistuakseen.

Illallisen jälkeen hiipi hän ikkunakomeroon, jossa häiritsemättä sai
hautoilla marttyritunnelmiansa maatapanoon asti.

Hän laskeusi makuulle ja oli juuri sammuttaa kynttilän, kun Elisa astui
huoneeseen. Irene ihastui ikihyväksi. Kas, nyt tarjousi tilaisuus
näyttää, miten syvästi loukkaantunut hän oli. Hän käänsi kasvonsa
seinän puoleen Elisan asettuessa sängyn laidalle istumaan.

"Syystäkin käännät kasvosi minusta", alkoi Elisa. "Ymmärsinhän heti,
ett'et sille mitään voinut, minkä vahingossa teit. Annatko minulle
anteeksi vihastumiseni?"

Irenen pää liikahti jo hiukan Elisan puoleen.

"Sinä olet vieläkin vihainen", huomautti hän.

"En ole vihainen", sanoi Elisa ja hänen kasvoissaan kuvastui niin syvä
suru, että Irene tuli tunnonvaivoihin. Miksikä olisikin hän ollut niin
itsekäs, itseänsä vaan ajatellut eikä ensinkään sitä vahinkoa, minkä
oli varomattomuudellaan Elisalle aikaansaanut?

Irene unhotti jo marttyrina olemisensa.

"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti hän. "Sehän oli Sven Riisen
Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä enää ihmettele, että
sinä suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia
sen eheänä sinulle takaisin."

Kyyneleet nousivat hänelle silmiin.

Elisa suuteli häntä puhuen lohdullisia sanoja.

"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin sinä perältäkin teit. Luin liiaksi paljon
_hänen_ Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea _Jumalan_
Raamattua. Älä itke, pikku sisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan
suomasta."

Elisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa.

Irene makasi kauvan valveilla yhä äskeisiä ajatellen. Minkätähden oli
Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? Ja kuinka saattoi Elisa siihen
näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene, ei millään
muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta riistää,
mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi rakastanut ja
sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti olisikaan hän sydämensä
syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt menettää armaansa
rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli vaan tyyni ja tyytyväinen, jos
kohta hieman alakuloinen. Näitä asioita ei saanut Irene itselleen
selväksi ja niin hän viimein mietteihinsä nukahti.

Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauvan oman Raamattunsa
ääressä etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei
ollut Jumala kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala
oli valinnut tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja
tuntea, miten suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden
esineenä, sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä
ihmissydämeen temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi
Hänen ja Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että Herrain
Herra ja kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta
sykähteli Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen
tappio usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis
anomaan itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin
suureksi ja ylentäväksi.




Kahdeksastoista Luku.


Vähitellen alkoivat Sven Riisen kuolemanvaikutukset himmetä
Hirvenhovilaisten mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin
unhottaneet; aarteen tavoin tallennettiin muistot hänestä, silloin
tällöin taas kaiholla mieleen palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan
laita; hänen sydämessään säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä,
ollen samalla hänelle kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä
erkani hänen mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä
Riise nyt oli, taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää.

Mutta miksi on ihmisen niin työläs taivaaseen katsella? Miksi hän
kaikkine harrastuksineen mieluummin syventyy maiseen elämään, jott'ei
enää muistakkaan kohottaa katsettaan ylös katoamattomia kohden?

Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene
rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester
Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään
Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar.

Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt entistä rataansa
kulkemaan. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinkas
muuten olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen
ylimpänä määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa
omistanut itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi
ja niissä hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli,
vaikk'ei hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut.

Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi.
Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu,
ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin
mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen
kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoelemassa tapauksia
elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä
vuotta sitte tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin
eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma ammoin
kadonnut nuoruus elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän
tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elellä elämänsä
ihanimman ajan.

Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena, pysähtyi
hän näkymättä heitä kuuntelemaan. Täti oli juuri kertoilemassa
ensimmäisistä tanssijaisistaan, kuvaillen kaikki ihan tarkalleen,
alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin tunteisiin asti,
mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat. Irene ja Ester
kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta Silla-täti,
huomattuaan Elisan, seisattui kesken kertomustaan ja näytti joutuvan
hämilleen.

"Jatka vaan! Enkö minäkin saa kuulla?" kysyi Elisa astuen lähemmäksi.

"Et, sinä... sinä halveksit sellaisia loruja", arveli Silla-täti.

Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miks'ei täti hänenkin seurassaan
ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin?
Vaikuttiko hän, Elisa ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä
lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää
hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön
anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi. "Katso, Elisa", sanoi hän,
"ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee kertoa omia heikkouksiaan
kuudenneltatoista ikävuodeltaan".

"Etkö usko, Silla-täti, että minäkin olen ollut kuusitoistavuotias?"

Tädin suu vetäysi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi
veitikkamaisesti päätään pudistaen.

"Tuskin; ainakaan et samalla lailla kuin minä."

Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä kuusitoistavuotiaana.
Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut. Siinä iässä, jolloin
ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen impyen mielen
hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä vallannut.
Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille harteilleen sälyttänyt
muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäynyt vallan avuttomaksi,
pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat menettäneet
parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä iässä, jolloin
vinhat vihurit oli alkaneet elämän pursissa puhallella. Kaikki tämä
oli kovasti koskenut Elisaan; suuren edesvastauksen painon alla
karaistui hänen jo ennestäänkin ajatteleva luonteensa ja varttui yhä
vakavammaksi. Ihme vaan, ettei hän vallan masentunut, päinvastoin
näytti hänen sielunsa koetuksen alla kasvavan ja hengen voimat
virkistyvän. Moni saattoi senvuoksi otaksua, ettei hän, joka täten
oli jo varhain elämän vakavassa koulussa kasvatettu, oikein täysin
ymmärtäisi muita nuoria, jotka kevein, huolettomin mielin ottavat
elämän leikin kannalta. Ehkä juuri sentähden Silla-tätikin Elisan
tultua huoneeseen vaikeni, eikä enää tahtonut jatkaa menneitten
aikojensa lapsellisten muistojen kertoilemista. Samoin tytötkin
uskoivat pienet toiveensa ja harrastuksensa mieluummin muille kuin
Elisalle. Ja kuitenkin rakastivat he häntä enemmän kuin ketään muuta
koko talossa, jopa Ester oikein jumaloimiseen asti häntä ihaili.
Mutta Elisa ei suinkaan tahtonut olla ylpeä. Mielellään olisi hän
kiintynyt siihen, mikä tyttöjäkin huvitti, mutta hän ei paraimmalla
tahdollaankaan voinut pitää ihmisten ulkomuotoa, vaatteita, huveja
ja kaikellaisia taivaan ilmoille tavoittelevia haaveiluja niin
tuiki tärkeinä, että niihin olisi kannattanut syventyä. Siksi oli
hän jo liiaksi paljon tosielämää kokenut ja perehtynyt ihmiskunnan
syvempiin elämänkysymyksiin. Hän koetti kyllä puhella noille nuorille
rippikoulutytöille vakavampiakin asioita, mutta ei voinut sitä tehdä
kyllin iloisesti ja yksinkertaisesti. He kuuntelivat häntä sekä heltyen
että ihaillen, mutta hän huomasi, etteivät he oikein häntä käsittäneet.
Silla-tädin kertomukset heissä paremmin vastakaikua herättivät.

Mutta älkäämme toki tästä päättäkö, että nuoret olisivat olleet aivan
vailla vakavampia harrastuksia. Kun ripille pääsön ja ehtoolliskäynnin
aika läheni, käsittivät he sen tärkeyden varsin hyvin. Silla-tädin
luokse he eivät silloin menneet, vaan juuri Elisan luo.

Keväällä helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen
ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan
tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului
hauskasti kylläkin.

Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana
painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan
sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa
ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi
jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään
ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistellessaan huomasi hän tumman
tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä, kaihoisine katseineen
ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi.
Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa!
Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat
tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen
jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain
uutta kokemaan.

Tällainen kaipuu ei ollut Elisallekaan outoa, aikoinaan oli se hänenkin
povessaan kytenyt. Mutta hän oli keksinyt keinoja, millä sen tyydytti,
ja siitä lähtien se häntä ei enää vaivannutkaan. Runouden, historian
ja aatteen maailmaan hänen mielensä paloi, ja sinne pääsi hän milloin
tahansa Hirvenhovia silti jättämättä. Kirjoja hänellä oli yltäkyllin
kaikkea lajia ja niitä sai hän hankkia lisää niin paljon kuin ikänänsä
itse halusi. Hän lueskeli ja ajatteli paljon. Kustaa Aadolfin ja Sven
Riisen kehoituksesta oli hän tutustunut vakavampaankin kirjallisuuteen
ja sattunut siinä ihmiskunnan jalompien kirjailijain parihin. Näin
laajeni näköpiiri ja entistään rikkaammaksi muuttui elämä lukiessa
suuria ja hyviä ajatuksia, joita sekä voisi että pitäisi elämässä
toteuttaa.

Mutta toista Irenen! Maailma, kirjava monimuotoinen maailma viittoili
hänelle. Hän tahtoi elää elämäänsä eikä vaan ajatella sitä. Jos
hän joskus ryhtyikin sitä mietiskelemään, muuttuivat mietteet pian
unelmiksi, joista elämän halu yhä yltyi ja sen kanssa tyytymättömyys
olevien olojen yksitoikkoisuuteen.

Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään
räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että
Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan
kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä
kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä
kaikellainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi!
Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen
asemassa tulla kysymykseenkään.

Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä
muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Sekös tuuma ei Ireneä
miellyttäisi! Hän riemuitsi. Vieläkin isä ja Silla-täti tekivät
vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi, arvelivat he. Ja
kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa! Joulun jälkeen olisi
hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien seurassa Upsalaan, mutta
kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä estelyistä ei kuitenkaan
kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne niin varsin vakaviksi aiotutkaan?
Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene
hiukan apealla mielin ja vuodatti runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin
pian kuivuivat. Ja Upsalaan päästyä tuntui hänestä elämä jo niin
hauskalta, ettei koti-ikävä päässyt vähääkään tuntumaan.

Irenen kirjeissä kotiin esiintyi usein muudan nimi, joka vähitellen yhä
tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko pääsisällyksen.
Se oli Helmerin, Esterin sorean veljen nimi. Elisa huomasi sen ja oli
levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän rauhoittui.
Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän ei varmaankaan
tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan sitäpaitsi Kustaa
Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan huolta pitämässä.

Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeän
sanottavan ilme kasvoillaan.

"Sain vast'ikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua
ilahuttamaan", sanoi hän.

"Mitä hän kirjoittaa?"

"Saat kuulla, jahka luen."

"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata,
että asia oli erityisempää laatua.

"Irene on kihloissa."

"Mitä, kihloissa? Sekö tytön typykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne,
jotta itse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsio!"

Majuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä
katkasten lukunsa omilla mietteillään. -- -- -- "Helmer Broo. Hän on
jaloin, ylevin, kauniin ja paras mies maan päällä" -- -- -- ("Häpeä
toki, tytön tynkä. Entäs isäsi sitten?")

-- -- -- "Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet
ensiksi näin." ("Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että
hän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran
nähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia
sitte se.")

Majuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi
vaimo-vainajataan muistellessaan.

-- -- -- "Vasta nyt tunnen, että elän", luki hän edelleen. -- -- --
"Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin
sinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa ehkä se joskus
sinuakin kukaties, mutta Helmerin laista sulhoa et ilmoisna ikänä
saa, sillä toista sentapaista miestä maailmassa ei ole." -- -- --
("Hoh, hoh, Elisa, kuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin
suojeluksensa alle. Mitä siitä arvelet?") -- -- --

-- -- -- "Me haluamme molemmat julkasta mahdollisimman pian.
Olen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme
sitte julkasta; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan
ystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa
vierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua
valmistuksissa auttamaan." -- -- --

"Minä itse", tokaisi majuri. "Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet?
Sukeusipa tuo pienosemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä
Helmerille, vai kuinka?"

"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulho että
Kustaa Aadolfin ystävä", vastasi Elisa hymyillen.

"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta eräs seikka selitä minulle
armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönhuitukka hiukan kysyisi
isänsäkin mieltä ja suostumusta?"

Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan
loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muisteta. Elisa
ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi
kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen.

"Et lukenut vielä loppuun, isä", sanoi hän. Majuri luki jälkilisäyksen:

-- -- -- "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa
hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." -- -- --

Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin
hellyyden ilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös
luonnossaan tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei
siitä sen parempia tuloksia saattanut odottaakaan.

"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin
sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan."

Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen
kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti
perinpohjin pahastui.

"Ajatteles toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä
sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, ett'en voi pitää
kihlaustani vielä vallan varmana ennenkuin isä siihen on suostumuksensa
antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja vartoisi!
Kylläpä huomaa, ett'ei Elisa milloinkaan ole rakastanut."

Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin ei
Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta
arveli hän, että Elisa ehkä sittekin oli oikeassa.

"Oikeassa!" huudahti Irene suurinta ihmettelyä ilmaisten.

"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä
naimisiin ilman isäsi suostumusta."

Irene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti
värähdellä.

"Mutta, minkä kumman tähden ei isä suostuisi?" virkkoi hän.

"Ett'eikö suostuisi?" kysyi Helmer epäilevästi.

"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii
minua".

Hän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea.

"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ett'ei isä muka
suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä
ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin
milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti
kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään
Elisa-sisareesi."

Näistä sanoista Irene rauhoittui.

"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienoaistinen
sitäpaitsi. Väliin vaan liiaksi vakava ja ankara."

"Enkä voi uskoa ett'ei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi
rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin
ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän."

"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli.
Mutta Riise oli niin sairas, ett'eivät he naimisiin menoa voineet
ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa."

"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti
Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa
silmissään melkoisesti kohonnut entisestään.




Yhdeksästoista Luku.


Juhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun
viikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa
valmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa.

Juhannusaattona julkastiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein
runonomainen ilmiö. Ajatelkaapa vaan, valkeaan pukuun puettua nuorta
seitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä
kultasormus kimmelteli!

Illan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa
kylän nuoriso kukkas-salvon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald
seurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan
kauvan houkutella.

Vähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi
niityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen
ja laulaen pyörielivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat
siinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä
aurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt
ajattelevankaan; ehkä se aprikoi pysyäksensä paikallaan yön umpeen.

"Elisa, miksi siellä seisot? Tule tänne joutuen", huusi Irene.

Ei ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä
jo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin hilpeyttä
ja iloa uhkui, ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen, että
se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa
Aadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin
Elisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja
juoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto,
ja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät
iloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin
Elisa-neitiä.

Karkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti
silmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen,
että hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun
valtaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta.

Pitkin polkua, joka metsänlaidan sivutse juoksi niityn poikki, tuli
ratsastaen kaksi herrasmiestä. He pidättivät hevosensa ja jäivät
mielenkiinnolla leikkiä katselemaan.

"Kuka tuo tyttö on?" kysyi äkkiä toinen heistä toiselta.

"Se on Elisa Spitzenholdt, Hirvenhovin ruhtinatar", vastasi toinen,
"arvaan, että häntä tarkoitat, sillä kenestäkään muusta ei kannata
täällä erityisesti kysellä".

"Mutta sanoithan, että majuri on leskimies."

"No niin, tytär kai hänellä silti saattaa olla", vastasi toinen nauraen.

"Ja tytär on naimatonna. Miten se on mahdollista?"

"Sepä se! Sitä en ymmärrä minäkään muulla tavoin selittää, kuin että
hän on jääkylmä, sillä jok'ainoa mies näillä seuduin on aikansa ollut
ihastuneena häneen, mutta turhaan."

"Sinäkin?"

"Tietysti, minäkin. Ja voit uskoa, että olin pahemmassa kuin pulassa,
kunnes vihdoin pikku Tereeseni minun armahti ja sydänhaavani paransi.
Lähdetään tuonne pokkuroimaan mekin. Täällä Hirvenhovissa saa esiintyä
aivan temputtomasti."

"Tohditko Tereeseltä?"

"Miks'en tohtisi. Entä sinä. Sinun laitasi on hullumpi. Tohditko sinä?"

"Minäkö? Minullahan ei ole mitään menetettävää." Puhuja kohotti
olkapäitään.

He sitoivat hevosensa puun runkoon ja menivät alas niitylle.

Majuri tervehti heitä tunnetulla sydämellisellä herttaisuudellaan. Hän
tunsi ainoastaan toisen heistä, ruukinpatruuna Hansson'in, joka omisti
Hanninkylän metsän takana sijaitsevan Bergsjön ruukin.

Ruukinpatruuna esitteli ystävänsä tohtori Hesselin, joka oli saapunut
vierailemaan hänen luokseen Bergsjön ruukille.

Kun Elisa näki, että vieraita oli saapunut, heitti hän karkelon
sikseen ja tuli heitä tervehtimään. Irene seurasi häntä riemumieliä,
ylpeillen sulhostaan ja sormuksestaan. Hän oli vielä niin lapsekas,
että luuli herrojen ihan ihmettelyyn joutuvan, ja ruukinpatruuna,
perheen monivuotinen ystävä ja naapuri, täyttikin siinä suhteessa
hänen, toiveensa; sillä tähän asti ei ollut tämän mieleenkään
vielä juolahtanut, että Irene jo olisi täysi-ikäiseksi neitoseksi
ylennyt. Tohtori Hessel sitävastoin tervehti Ireneä vieraan henkilön
tavallisella välinpitämättömyydellä.

Hirvenhovi oli vieraanvarainen talo, jossa ei kursailuja liioin
käytetty. Senvuoksi pyydettiin muitta mutkitta herroja jäämään sinne
koko illaksi, Irenen kihlajaisia viettämään.

Pian jätettiin leikki sikseen ja lähdettiin ryhmissä kotia kohden
kulkemaan. Irene ja Helmer kävelivät käsikkäin tietysti joukon
viimeisinä. He, saapuivat terassille toisten luokse silloin kuin
ilmoitettiin illallisen olevan valmiin.

"Olet niin vakava tänä iltana, ethän vaan katune?" kysyi Kustaa Aadolf
ja löi leikillisesti Helmeriä olalle, heidän astuessaan illallisen
syötyä ulos ruokasalista.

"En toki", vastasi Broo, "mutta edesvastaus minua painostaa".

"Edesvastaus."

"Niin, Irene on lapsi ja luottaa kaikessa minuun aivan liiaksikin.
Miten voin minä häntä oikein ohjata?"

"Hän rakastaa sinua ja on hyvin herkkäluontoinen, häntä on helppo
ohjata", vastasi Kustaa Aadolf rauhoittavasti.

Mutta sehän herkkäluontoisuus juuri Helmeriä huolestutti. Ja kun Irene
hänen saliin saavuttuaan riemuiten riensi häntä vastaan, ei Helmer
enää oikein käsittänyt omia tunteitaan. Irenen silmät oikein ilosta
säteilivät, tuntui aivan kuin olisi hän jo kauan etsinyt ja odottanut
sulhoaan ja kuitenkin oli tämä tuskin kahtakaan minuuttia ollut poissa
hänen luotaan.

Miksi Irene juuri tänään oli erityisemmän iloinen? Olivathan he jo
kauvan sitte toisilleen kuuluneet? Mutta Irene näytti panevan erittäin
suuren arvon siihen, että he nyt saivat omistaa toisensa julkisesti
muittenkin nähden. Se seikka Helmeriä painosti, vaikk'ei hän siitä
itsekään ollut oikein selvillä.

Elisa ohikulkiessaan hymähti heille ja lausui jonkun ystävällisen
sanan. Hän oli iloinen siitä, että Irenen sulho oli tehnyt
häneen miellyttävän vaikutuksen ja peittelemättä hän ilmaisikin
mielisuosionsa, varsinkin, kun hän huomasi, että sekä Helmer että Irene
siitä olivat hyvillään.

Elisan silmäys ja ystävälliset sanat aikaansaivat Helmerin mielessä
terveellisen käänteen. Hellästi katsoen Ireneen lupasi hän sydämessään
tehdä hänet oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin Elisa näytti
häneltä odottavan.

"Ei maar, Hessel", sanoi patruuna, "nyt on jo aika miettiä kotimatkaa;
aurinkoon ei näet tänään ole ensinkään luottamista, sillä on ilmeinen
halu peijata meitä".

Jäähyväiset heitettyään lähtivät herrat kotiapäin ratsastamaan
oikotietä Hanninkylän metsän kautta.

Ihana oli metsä, kuin tarun taikahohteessa ikään. Loitolla laulurastas
liversi, lähempää vastasi toinen, ne olivat tänä ihmeellisenä yönä
varsin unhottaneet uinahtaakseen painaa päänsä siiven suojaan.
Tiheiköissä vallitsi hämärä ja esineitten luomat varjonmuodostukset
näyttivät eriskummaisen oudoilta ja salaperäisiltä. Mutta aukeilla
aloilla oli niin valoisa, että olisi nähnyt vaikka lukeakin. Itse
ilmakehä näytti hohtavan, sillä valo ei luonut varjoja minnekään.

Tohtori Hessel pidätti hevosensa.

"Kuunnellaan hiukan", sanoi hän.

Patruunakin pysähtyi, mutta hän kun ei oikein kyennyt luonnonkauneutta
tajuamaan, vilkasi sensijaan salaa ystäväänsä.

"Luulenpa, että sittekin menetit jotakin siellä Hirvenhovissa äsken",
sanoi hän.

"Minulla ei sinne lähtiessä ollut mitään menetettävää, mutta tuntuu
tosiaankin kuin olisin siellä jotakin sentapaista saanut", vastasi
tohtori hoputtaen hevostaan käymään.

"Hessel", sanoi patruuna vähäisen vaitiolon jälkeen, "jää sinä
pitemmäksi aikaa meille. Se on meidän kumpaisenkin toivo, sekä vaimoni
että minun. Sinun kanssasi viihtyy hyvin näin arkioloissakin."

"Kiitos! Hyvin viihdyn luonanne, mutta kuinka kauvan, siinä toinen
asia! Olen levoton sielu."

"Sitä suuremmalla syyllä tarvitset sekä pohjalastia että ankkurin."

"Huh, varjelkoon siitä!"

Patruuna nauroi:

"No, mitäs pidit Hirvenhovin haltijoista. Eivätkös olleet ystävällistä
väkeä?"

"Erinomaisen. Sanoit, että toinen pojista oli poissa. Se pietistikö?"

"Hoh, ho", nauroi patruuna. "Ei ole syytä Kristian Spitzenholdt'ia
sillä nimellä mairitella. Pietisti on juuri se, joka oli kotona, ja
sinäpä näytit varsin hyvin tulevan toimeen hänen kanssaan."

"Ethän tarkoittane sitä reipasta nuorta miestä?" -- -- --

"Häntä tarkoitan."

"Ja minä kun olen pitänyt itseäni ihmistuntijana", sanoi tohtori Hessel
nolostuneena. "Pannen vaikka oman pääni pantiksi, olisin uskaltanut
väittää tuota Kustaa Aadolfia itse rehellisyydeksi."

"Rehelliseksi minäkin voin hänet varmasti vakuuttaa", sanoi patruuna.

"Olisi todellakin hauska tutustua häneen lähemmin. Rehellinen pietisti.
Olisipa se harvinainen löytö!"

"Ja kuitenkin löytyy Hirvenhovissa kaksikin tällaista harvinaisuutta,
joihin voit tuntemiskykyäsi koetella. Elisa kuuluu olevan samaa maata
kuin velikin."

"Vai hänkin?" Ja ajatuksiinsa vaipuneena tohtori Hessel kosketti
ruoskallaan ratsunsa korvia, jotta se säpsähtäen heilautti päätänsä
ja sen tamineitten ratiseva ääni rikkoi yön uinailevan hiljaisuuden.
"Häneenkin haluaisin lähemmin tutustua."

"Varo vaan, ett'et noissa tutkimuksissasi menetä mielesi rauhaa."

"Mieleni rauha jos menikin, niin ei ollut sitä viljalta alkuaankaan",
vastasi tohtori lyhyesti nauraen, mutta jatkoi pian taas samalla
vakavalla äänellä kuin äsken: "Jos hän on se, miltä näyttää, niin eipä
ole se vahingoksi, jos hänelle jotakin menettäisikin."

"Puhu selvemmin, jos mielit saada minut itseäsi ymmärtämään; minä,
näetkös olen niin jokapäiväinen", sanoi patruuna.

"Ymmärrät tahi et, yks' kaikki", vastasi tohtori Hessel ja katseli
hiilakkaa taivasta vihellellen vihloavaa säveltä, joka oli kokonaan
ristiriidassa luonnon ihanuuden herättämän tunnelman kanssa ja vieläkin
huonommin soveltui siihen mielentilaan, joka äsken hänen sisimpänsä
valtasi.

Tällaiset riitasoinnut koskivat häneen pahasti, mutta siitä huolimatta
hän ikäänkuin uhitellen uusia viritti ja näytti siitä nauttivan.
Vihdoin havahtui hän aatoksistaan ja helähti nauruun.

"Mitä nyt?" kysyi patruuna nauruun yhtyen, tietämättä oikeastaan, mille
naurettiin.

Hän ei ollut niitä tunnelmaihmisiä, joiden hermoja soraäänet
häiritsevät, mutta iloiseen nauruun hän aina oli valmis yhtymään.

"Muistin vaan, mitä sanotaan eräässä joskus lukemassani
runokappaleessa. Sepä oli oivallinen ajatus: 'Jos kohtalosi vaan
oikeaan aikaan kuljettaa sinut jonkun naisen tielle, suo hän empimättä
sinulle rakkautensa, olkoonpa hän vaikka kuinkakin ylevä ja sinä itse
vaikka -- -- --'"

Patruuna nauroi tyytyväisesti. Hän alkoi jo ymmärtää.

"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa
ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti
ratsuruoskallaan selkään.

"Kohtalo", toisti tohtori Hessel vakavasti painuen mietteihinsä. Kumman
levoton ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat
voimat kuin kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän.

"Jumalan ohjaamaksi hän itse sanoo itseänsä", huomautti patruuna.

"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras,
että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi,
mutta Jumala..."

"Toivo sinä vaan rakkaudelta kaikkia. 'Les femmes aiment toujours les
mauvais' sujets' ['Naiset rakastavat aina ala-arvoisia olentoja'],
siis on sinullakin hyvät toiveet päästä kaunokaisesi suosioon."

"Kiitos kohteliaisuudesta", sanoi tohtori Hessel hymyillen. "Aivan
mielelläni tahtoisin antautua esineeksi hänen parannusyrityksilleen,
edellyttäen vaan, ettei hän niissä onnistuisi."




Kahdeskymmenes Luku.


Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon
juhlia vasta kihlattujen kunniaksi.

Irene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli
siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty
lapsena; Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta, ihmekös
siis, että hän tästä aina ensimmäisenä olemisesta oli joutua vallan
pyörälle päin. Mutta hän tunsi hyvin uuden arvonsa ja piti kiinni
siitä. Erittäinkin käytöksessään Elisaa kohtaan oli hän muuttunut
oikeen mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä teki varsin hullunkurisen
vaikutuksen.

Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi
puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan
päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja
pysähtyi harjaamaan muutamia tomunhiukkasia isän takinkauluksesta.

"Tuo siniharmaja puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä
kuin mikähän muinais-skandinavilainen nainen", huomautti Irene.

Sulho ei vastannut mitään, mutta unhotti tällä kertaa hyväillen painaa
kätensä Irenen olalle, kuten hänellä oli tapana tehdä päällystakkia
hänen ylleen auttaessaan. Irenen kummeksivasta katseesta päätti hän,
ettei kaikki ollut oikein kunnossa, ja koetti vieläkin tasoitella
takkia, jotta se paremmin keveltuisi varrelle.

"Kiitos vaan, se on hyvä kyllä", sanoi Irene hieman tylysti.

Vasta sitte huomasi Helmer, ettei hän Irenen sanoihin ollut mitään
vastannut ja riensi hetipikaa huolimattomuuttaan korjaamaan.

"Elisa on aina kaunis, mihinkä ikänänsä pukeutuu", sanoi hän.

"No sitä en tahdo väittää", vastasi Irene. "Oikeastaan Elisa ei
ensinkään ymmärrä pukeutua. Hyvä on, että hän edes kerrankin
pukeusi kunnon lailla, sillä luultavasti saapuu tohtori Hesselkin
päivälliskutsuihin."

"Tohtori Hessel", kertasi Helmer.

"Niin, etkö huomaa, että hän on rakastunut Elisaan. Soisin niin
mielelläni Elisan kihlautuvan ja tohtori Hessel olisi erittäin sopiva
hänelle sulhoksi."

"Ei ensinkään sopiva", väitti Helmer painolla.

"Mistä on puhe", kysyi Elisa, joka samassa saapui paikalle ja lyöttäysi
seuraan.

Helmer tahtoi auttaa päällystakkia hänen ylleen, mutta siihen toimeen
kerkesi Kustaa Aadolf jo ennen häntä.

"Tohtori Hesselistä me tässä puhuimme", selitti Irene.

"Niin, hän on hauska veitikka", sanoi majuri, "hän saisi mielellään
käydä talossa niin usein kuin vaan haluaa".

"Ja hän kyllä puolestaan haluaa käydä vaikka joka päivä", virkkoi Irene
nauraen.

"Ainakaan en minä vastaan pane", sanoi majuri. "Hän on sitäpaitsi
lääkäri, ja minä olen viime aikoina ollut hiukan heikonlainen. Pitäisi
hankkia henkilääkäri. Mahtaisiko hän suostua rupeamaan siihen toimeen?"

"Ehk'ei sitä juuri kävisi ehdottaminen", arveli Kustaa Aadolf.

"Miks'ei?" kysyi Irene vallattomasti.

"Vai olisiko se sinusta sopimatonta? Mitä vielä, kyllä minä valvon
Elisan puolesta."

"Vai sinä, pikku hempukka", sanoi Kustaa Aadolf leikillä näpäyttäen
häntä sormellaan sekä nenälle että suulle.

"Mitä siihen asiaan tulee, niin minähän saattaisin tässä valvojasta
käydä", sanoi Silla-täti, jota tuuma varsin miellytti, sillä senkautta
saisi hänkin tilaisuutta joka päivä luetella kaikkeja kipujaan
lääkärille.

"Et toki, Silla-täti, sinä et ole naimisissa ja tarvitset sentähden
itse valvojaa, minä rupean siksi, minä, joka ainakin olen kihloissa",
lasketteli Irene vallattomasti teetellen arvokkaan näköiseksi.

"Totta puhuen eiköhän se sentään kävisi laatuun?" sanoi majuri, joka
näytti oikein ottavan kiinni äskeiseen äkkipikaiseen tuumaansa.
"Tietäneekö kukaan, mistä hän on kotoisin ja missä ammattiaan
harjoitellut?"

"Kaikkialla eikä missään", vastasi Kustaa Aadolf. "Äskettäin teki
hän minulle selkoa elämänsä kirjavista vaiheista. Jo poikana
lähetettiin hän merelle, mutta jonkun vuoden kuluttua hän eräässä
amerikkalaisessa satamassa karkasi laivastaan. Raatoi sitte aikansa
tavallisena työmiehenä, kunnes sai lukemisen halun. Silloin kääntyi
hän isänsä puoleen, jolle ei vuosikausiin ollut mitään kirjoittanut,
anoi anteeksi tekonsa ja pyysi rahaa aloittaaksensa elämänsä
uudelleen. Isä häntä auttoi, hän rupesi lukemaan oikein todenteolla
ja valmistausi mahdottoman pian ylioppilastutkintoon. Senjälkeen luki
hän lääketiedettä, toimi aikansa lääkärinä, kyllästyi taas siihenkin
ja matkusti viimein kotimaahan takaisin. Isä on hiljattain kuollut ja
ainoana perillisenä on tohtori Hesselillä nyt yltäkyllin sekä rahoja
että aikaa levähtääkseen."

"Eipä tuo juuri mikään suosituslause ollut", huomautti Helmer Broo.

_"Amerikkalainen lääkäri!"_ huudahti Silla-täti päätään pudistaen.
Nähtävästi ei hänelläkään enää ollut liioin halua uskoa kalliita
kipujaan moisen lääkärin huostaan. Mutta majuri rupesi vaan sitä
suuremmalla innolla mielituumaansa kannattamaan, sillä äskeiset
tiedonannot tekivät hänen mielestään sen toteuttamisen vallankin
mahdolliseksi.

"Oivallinen asia kerrassaan! Koska hän on koditon ja viraton, niin
asettukoon sitä paremmalla syyllä tänne perhelääkäriksi."

"Mitä Elisa siihen sanoo?" kysyi Irene.

"Hevoset ovat jo aikoja sitte olleet valjaissa, emmekö kohta lähde?"
kysyi Elisa, joka koko ajan oli seisonut ikkunan luona katsellen
pihalle.

"Kuule Irene", sanoi hän, "suostuisitko tällä kertaa Helmerin kanssa
ajelemaan isoissa vaunuissa, jossa isä ja Silla-tätikin ajelevat, jotta
Kustaa Aadolf ja minä saisimme pitää kiessit?"

Hän katsoi Ireneen niin kauniin rukoilevasti, että tämä ensin vähän
epäröityään kuitenkin suostui.

"Toivon, että pian saat ajella jonkun muunkin kuin veljesi rinnalla",
lisäsi hän.

"Mitä juttelet sinä vallaton?" sanoi majuri leikkisästi nipistäen
Ireneä korvaksesta. "Ole sinä vähemmän tuikea sisarellesi, pikku
tytön hempukka! Tiedä, että Hirvenhovin ruhtinatar saisi vaikka joka
sormenpäälleen niitä, jotka parhaimpana onnenaan pitävät saada hänen
kanssaan kaksin ajella."

"Anna muiden ajaa edellä, jott'et tarvitse ohjaksista huolehtia", sanoi
Elisa veljelleen, heidän noustessaan kiesseihin.

"Tahdot siis käyttää hyväksesi kaiken tarkkaavaisuuteni, vai kuinka?"
sanoi Kustaa Aadolf ja teki niinkuin Elisa oli ehdottanut.

"Tänä kesänä tuskin milloinkaan tapaamme toisiamme; alituiseen sattuu
jotakin tielle. Tuskin on meillä vielä kertaakaan ollut tilaisuutta
jutella kahdenkesken."

"Samaa olen minäkin ajatellut. Mutta miksi olet niin vakava nyt?
Painaako mieltäsi mikään?"

"Eipä juuri. Elleivät ajatukset."

"Mitä siis ajattelet?"

"Oi, niin paljon. Puhukaamme Sven Riisestä."

"Siis ajattelet häntä."

"En niin usein kuin tahtoisin häntä ajatella."

"Minäpä luulin, että Irenen onni usein palauttaisi ajatuksesi Sven
Riiseen, ja mielesi olisi sen vuoksi niin painoksissa."

"Sven Riiseä ajatellessani ei mieleni koskaan murheelliseksi painu, ja
senvuoksi juuri en tahtoisi häntä koskaan ajatuksistani laskea."

"Suuresta arvosta on sellaisen ystävän muisto", sanoi Kustaa Aadolf.

"Varsinkin soisin, että hänen kuolinhetkensä vaikutukset himmenemättä
mielessäni kangastaisivat. Eikö sinustakin tuntunut ikäänkuin olisimme
nähneet taivaan portit avoimina edessämme? Ja siinä taivaan porttien
edustalla olisin mielelläni kaiken jälellä olevan aikani elellyt,
milloinkaan enää palaamatta matoiseen maailmaan takaisin."

"Siinä on jo kylliksi, että kerran elämässämme, jonakin suurena hetkenä
olemme saaneet nousta kirkastusvuorelle Jumalan tutkimattomia aarteita
katselemaan", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta sinne älä pyydä jäädä, se
olisi uhkarohkeata, sillä vielä emme ole katoamattomaan kirkkauteen
kypsyneet. Mutta se pyhä tuulahdus, joka meitä siellä kosketteli, se
meitä matoiseen maailmaankin seuratkoon ylläpitävänä ja elähyttävänä
voimana."

"Mutta se voima vaipuu, mikäli pyhät muistot himmenevät. Ja täällä
maailmassa on niin paljon sellaista, joka ne himmentää."

"Me emme saa perustaa elämäämme ihastuksen muistoihin, vaan yksin
Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa", sanoi Kustaa Aadolf ja
lisäsi luoden Elisaan kysyväisen katseen: "Painaako sinua mikään asia
erityisemmin?"

Elisa katseli ympärilleen seutua, joka heinäkuun paahteisen päivän
helteessä näytti niin kuivalta ja tomuiselta.

"Kerran Sven Riisen avoimen ruumiin arkun luona seisoessani oli kuin
olisi sisällinen ääni minulle kuiskannut: Samoin kuin hänen ruumiinsa
tässä makaa kuolleena, pitää sinun jo eläessäsi kuolla maailmalle,
sen haluille ja huolille; samoin kuin hänen henkensä riemuitsee
taivaallisia haluja ja iloja täynnä, niin pääset sinäkin siitä
ilosta osalliseksi, jos Kristuksen kanssa kuolet ja Hänen kanssansa
nouset ylös. Sen tunsin silloin selvään itsekin ja pitkän aikaa Sven
Riisen kuoleman jälkeen olivat hengelliset pyyteeni maallisia paljon
voimakkaammat. Ja onnellinen olin silloin, sillä jo iäisten aarteiden
ikävöiminenkin antaa meille jonkun verran tyydytystä. Mutta viime
aikoina on maailma taas alkanut vetää minua puoleensa ja semmoiset
halut tuottavat levottomuutta ja tyytymättömyyttä.

"Paljon odotat itseltäsi, Elisa, jos todellakin luulet voivasi elää
maan päällä täysin kuolleena maailmalle. Monet ovat siihen kiihkoisasti
pyrkineet, mutta kenellekään se ei ole onnistunut. Jumala ei meiltä
mitään luonnotonta, ylimaailmallista vaadikkaan, Hän muistaa meidät
tomuksi."

"Mutta sanoohan Raamattu, että meidän pitää kuoleman maailmalle ja
ainoastaan Jumalalle elämän."

"Niin, siihen päämäärään tulee meidän tietysti lakkaamatta pyrkiä.
Mutta kypsyminen tapahtuu hitaasti. Toista on ihanteen _oivaltaminen_,
toista sen _saavuttaminen_."

"Mutta minä sen tahtoisin saavuttaa; miks'en siihen pääse?"

"Siks' että olet tomua ja synnillä saastutettu. Ole vaan iloinen
siitä, että niin selvästi tunnet synnin itseäsi painavan, muuten ehkä
ylpeillen luulottelisit olevasi vapaa, mutta joutuisit juuri silloin
vieläkin vaarallisimpiin siteisiin. Mikä erityinen halu sinut nyt
levottomaksi tekee? Sitä et ole vielä sanonut."

"Ei oikeastaan mikään, jota voisin nimellä mainita", vastasi Elisa
viivytellen. "Epämääräisenä, muodottomana tunnelmana se sisimmässäni
vallitsee, mutta kuitenkin siksi voimallisena, että se taivaalliset
vaikutukset heikentää. Sanalla sanoen, olen niin maallistunut. Alan
liiaksi kiinnittää mieleni tämän maailman katoaviin kappaleihin."

Kustaa Aadolf ei päässyt asiasta sen selvemmälle. Elisan vastaus tuntui
hänestä välttelevältä.

"Jos vaan se, joka sinua puoleensa vetää, ei ole mitään väärää, niin
ei ole sinulla aihetta levottomuuteen", sanoi hän. "Varo epäraitista
hengellisyyttä, Elisa!"

Elisa vaikeni. Joko ei ollut Kustaa Aadolf häntä oikein ymmärtänyt tai
oli hän aikonut nämä sanansa nuhteeksi hänelle.

Kustaa Aadolf itse oli harvinaisen välittömässä suhteessa Jumalan
kanssa. Hänelle osoittausi kaikki niin selvänä, eikä koskaan tarvinnut
hänen vaipua mietiskelemään, mikä olisi oikein, mikä väärin.
Suurenmoinen ja suora luonne kun oli, ei hän milloinkaan joutunut
hämäriin tunnelmiin eikä sekaviin mietelmiin. Mutta toisin oli Elisan
laita. Hänellä oli usein vaikea määrätä, mikä olisi synniksi, mikä ei.

"Mitä sanot isän perhelääkärituumista?" kysyi Kustaa Aadolf hetken
kuluttua.

"Toivon, ettei niistä mitään tule."

"Eikö sinua miellytä tuo tohtori Hessel?"

"Miellyttää kyllä; olen tavallani huvitettukin hänestä, mutta
jokapäiväiseen seuraan en häntä haluaisi."

"Miks'et siitä äsken isälle mitään sanonut, ei hän pane tuumaansa
toimeen, jos vaan _sinulla_ on jotakin vastaan."

"Juuri siksi en mitään sanonutkaan. En tahdo panna esteitä isän huville
muulloin kuin välttämättömän tarpeen vaatiessa."

"Tässä kohden olisi se minusta välttämättömän tarpeellista kylläkin",
vastasi Kustaa Aadolf ritarillisesta "Puhun isälle ennenkun hän
ennättää tohtori Hesselille mitään ehdotella."

"Luulen, että hän on aiottu joksikin suuremmaksi ja jalommaksi kuin
miksi on tullut?"

"Kuka?"

"Tohtori Hessel."

"Vai niin, sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta suureksi ja jaloksi
onkin hän tietysti aiottu, hän kuten muutkin. Olemmehan kaikki ihmiset
Jumalan lapsiksi aiotut, ja sen jalommaksi ei voi kukaan tulla", sanoi
Kustaa Aadolf.

Elisan suu meni hymyyn. "Näin sinä alati vaan pääasian huomaat", sanoi
hän. "Näet koko ihmiskunnan ainoastaan kaksivärisenä, huomaamatta
moninaisia välivivahduksia."

"Kylläpä toki nekin huomaan", vastasi Kustaa Aadolf hiukan
puolustautuen tuommoista väitettä vastaan, joka hänen mielestään
sisälsi syytöksen.

"Et huomaa", vastasi Elisa päätään pudistaen. "Voisinpa melkein kääntää
sinuun itseesi takaisin tuon minulle äsken antamasi varoituksen. Eikö
ole hiukan yksipuolista sinunkin hengellisyytesi? Sinä ajattelet vaan
ihmisen suhdetta Jumalaan, mutta et ensinkään välitä syventyä ihmiseen
itseensä ja hänen puhtaasti inhimillisiin puoliinsa. Onhan olemassa
niin paljon sellaista, mikä itsessään ei ole hyvää eikä pahaa, kuten
esimerkiksi nero, kaunoaisti, luonnonlahjat, ulkomuoto y.m. Nämä avut
rikastuttavat ihmiskuntaa ja tekevät sen sisällökkääksi."

"Ja nämätkö pyrkivät vieroittamaan ajatuksesi Jumalasta ja
taivaallisista?"

"Eivät toki. Olen aina ollut mieltynyt ihmisolentoon sellaisenaan, ja
luulen sen ominaisuuden saavan seurata minua vielä iankaikkisuuteenkin,
vai mitä ajattelet sinä?"

"Kyllä, mikäli se koskee ihmisen kuolematonta osaa."

"Mutta voitko tarkoin määrätä rajan kuolevaisen ja kuolemattoman
välillä meidän olennossamme? Onhan itse kuollut tomukin kirkastettuna
ruumiina kerran haudasta nouseva."

"Oikein sanoit. Suurta on olla ihminen", myönsi Kustaa Aadolf hartaasti
ja vakavasti.

"Kun ottaa tutkiakseen koko ihmisolennon kaikessa laajuudessaan, niin
on vaikea määrätä, mikä hänessä todellakin on suurta, mikä pientä.
Vaarinottamattomalla hetkellä saattaa ihminen pienen pienessä teossa
selvemmin ilmaista todellisen luonteensa kuin suuressa työssä, mikä
on monelle nähtävänä ja mikä hänet maailman edessä leimaa. Hauska on
tutkia ihmiskuntaa sen yksityiskohtia myöten."

Elisa oli oikein haltioissaan. Kustaa Aadolf hymyili veitikkamaisesti.

"Kokeiletko jonkun erityisen yksilön kanssa nyt?" kysyi hän.

"Koetan päästä selville kaikista niistä, jotka tielleni sattuvat",
vastasi Elisa mitään sen enempää aavistamatta.

"Varo vaan, etteivät tunteesi sekaannu kokeiluihin, ne vievät helposti
harhaan."

"Mutta ne myös auttavat. Tunteitta tutkittuna on koko ihmiskunta kuin
mikähän puunukkekokoelma."

Kustaa Aadolf sen nauraen myönsi. Heillä oli ollut kahdenkesken niin
hupaista, ja aika oli lentänyt kuin siivillä. Ihmeekseen tapasivat he
pappilan jo ihan edessään.

Elisa sai nyt, kuten useasti ennenkin, tohtori Hesselin
pöytä-naapurikseen. Eikä se hänelle yhtään vastenmielistä ollut.
Kuten itse äsken oli sanonut, koetti hän aina tutkia, mitä maata
kukin ihminen oli, joka hänen tielleen sattui, mutta tuosta tohtori
Hesselistä ei hän hevin selville päässyt. Hän oli erilainen kuin muut
ja miellytti senvuoksi Elisaa.

Puolisen jälkeen alettiin salissa soitella. Muudan Bergsjön tehtaan
konttoriapulaisista lauloi rovastin vanhimman tyttären säestykseen.

"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?" kysyi
tohtori Hessel Elisalta.

"Hänellä on kaunis ääni", vastasi Elisa.

"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miks'ei tempaa hän kuulijoita mukanaan?"
virkkoi tohtori. "Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu
ääni, hän laulaa hyvin, mutta..."

"Niin -- hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan", vastasi Elisa
merkitseväisesti hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt
tätä juuri minään ansiona.

"Olisiko parempi, jos hän hutiloisi?"

"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukanaan", vastasi Elisa viimeistä
kysymystä huomioon ottamatta. "Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi
vähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää."

"Poika parka", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä
ilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut
panna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin.
Hetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja
tämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön.

Hänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi
saattanut kuulla nuppineulan kilahtavan lattialle. Tohtori loi
vilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta
häntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämätönnä. Tästä innostuneena
lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitte pianon äärestä
kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär asettui hänen
sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun säestämisen
epäkiitollisen tehtävän.

"Lauloinko hyvin?" kysyi tohtori Hessel taas Elisan viereen asetuttuaan.

"Sitä en tullut ajatelleeksi", vastasi Elisa todenmukaisesti.

"Lienenkö minä eläessäni mitään kokenut?"

"Liiaksikin paljon", pääsi Elisalta.

Tohtori hymyili. Hän oli hyvillään huomatessaan laulunsa näin syvästi
vaikuttaneen Elisaan.

Elisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo!
Ylenmäärin intohimoa uhkui hänen laulussaan, jotakin siitä oli
tunkeunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen,
herättänet ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden
helkettä säikähtänyt.

Tohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi
itsensä ylpeeksi siitä.

Elisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta
kirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen
siivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä
hetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen
puolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin
hänen päälaellaan lepäisi. "Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa
siunaukseksi muille!" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen
pauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui
hän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin
vaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille.

"Voiko kukaan eläessään liiaksi paljon kokea?" kysyi tohtori Hessel.

"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi
entistään", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen.

"Mihin esimerkiksi?" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen
ihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä.

"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa; -- syntiin", vastasi Elisa
yhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen.

Mutta näistä tohtori tietysti ei niitäkään tietänyt, ja senvuoksi
olivat hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa
hän tosin ei myöntänyt, mutta liikaa oli sittekin, että Elisa häntä
sellaisesta soimasi.

"Synti, mitä se on?" kysyi hän olkapäitään kohotellen.

Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan
jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa.
Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan
ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omiksi iloikseen,
pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos
verannalle ja piilousi huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen.
Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa
hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli.

"Tohtori Hessel!"

Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan.
Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin
mitkään sanat.

"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan,
että tarkoitin teitä."

"Ketäs muuten?"

"Itseäni tietysti."

"Itseänne! Mitä syntiä te muka olisitte tehnyt?"

"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että
tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen."

Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli
nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut
sellaista otaksua.

"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa sitte minulle
miten katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko
itseänne minulle vieraaksi!"

Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi
kasvonsa pois. Mutta kohta hän käänsihe tohtorin puoleen takaisin.

"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän
hymyillen omalla herttaisella tavallaan.

Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi
vetäytymystä hänen puoleensa. Pikkumaisten juorujen pelostako? Eihän!
Platooniseen rakkauteen hän kokemuksesta uskoi, miks'ei siis löytyisi
platoonista ystävyyttäkin? Vilpitön lähestyminen miellytti häntä
enemmän kuin piilosilla leikki, julki tunnustettu ystävyys häätäisi
tiehensä kaikellaiset salaiset hienostelut.

Ja tohtori Hessel tunsi tällä hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi
ihmiseksi; Elisa vaikutti häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina
valmis taipumaan alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista.
Sitä hän jumaloi.

Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana
ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille.

Kalmiston ohi ajettaessa Elisa kallistihe hiukan vaunuista, katseellaan
hakien kiviristiä, joka oli Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui
koko matkan ääneti ja puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut
keskustelua seurannut.




Kahdeskymmenesensimmäinen Luku.


"Miten kauvan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon
poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroksi.
Huomenna, näet, oli sunnuntai.

"Lähde vastaan", sanoi Elisa.

"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olenpa jo astellut joen
viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle,
mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä.

Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden
toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei".

Mutta varmaankaan ei ollut kukkasen vastaus hänelle mieluinen, sillä
hän viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin
petti hänen toiveensa.

"Uskotko päivänkakkaroihin, Elisa?" kysyi hän.

"Ettäkö niistä voitaisiin ennustaa? En minä sitä usko. Entä sinä?"

"En minäkään juuri, -- -- -- mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne
vastaavat kieltävästi."

"No, älä sitte niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne
myöntävät."

Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen
määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan
kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän.
Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnaltaan.
Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhoansa, joka niin
kauvan oli poissa viipynyt. Jos hän sen olisi alussa aavistanut, niin
mukaan olisi varmaankin lähtenyt.

Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei
jäänyt häneltä huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäysi ihmettelevä
ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta
jatkavan kulkuansa asunnolle päin.

"Mikä Kustaa Aadolfia vaivaa?" kysyi hän.

Helmer hymähti ja alkoi puolustellen selitellä:

"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä
kolmisin juttelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja
niin jouduimme kiistaan."

"Kiivastuiko Kustaa Aadolf?"

"Kiivastui, ikävä kyllä."

"Entä tohtori Hessel?"

"Oli tyyni kuin viilipytty, mutta hänestä näytti olevan hauskaa
härnäillä toista. Häntä vastaan on aina vaikea väitteessään pysyä,
mutta suorastaan mahdottomaksi käy hän, jos vaan toinen kiivastuu."

"Miks'et sinä vastannut hänelle?"

"Minä kyllä koetin, mutta silloin Kustaa Aadolf suuttui minullekin,
sillä minä tein muutamia myönnytyksiä, jotka eivät olleet hänelle
mieleen. Ja kotimatkalla sain niistä aika lailla löylyytystä minäkin."

"Kustaa Aadolfin suuttumusta ei tarvitse paljonkaan sydämelleen
panna", virkkoi Elisa rakkaimman veljensä puolustukseksi. "Hänen
mielensä tuhahtaa nopeasti tuleen, mutta yhtä pian se taas entiselleen
tasoittuu."

"Sen kyllä tiedän", vastasi Helmer, "enkä siitä omasta puolestani
mitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen
pahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai
ehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen
kristillisyydestään."

"Mistä te puhuitte?" kysyi Elisa.

"Sovituksesta sekä elämästä kuoleman jälkeen."

"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä
vastaan", sanoi Elisa.

"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei saa se tulistua,
joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on koettaa
asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle joitakuita
myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään."

"Mutta emmeköhän näin menetellen helposti horjaannu vakaumuksestamme?"

"Totuutta ennen kaikkia!"

"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän
vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni
siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?"

"En toki; mutta kiihkossaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin. Ja sitte
hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä sellaisissakin
asioissa, missä olisi noudatettava suurinta varovaisuutta."

"Kuten esimerkiksi missä?"

"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme
selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen
mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi
näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa
myös paikkoja missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta,
miks'ei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?"

"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti
hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista
edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä
useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa."

"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?"
virkkoi Helmer.

Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että
näytti varsin unhottaneen morsionsa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan
ollut liioin tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut
ilmaista olemassaoloansa; mutta turhaan.

Elisa piirteli mietteihin painuneena haravallaan kuvioita hiekkaan.

"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat
uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo".

"Sepä rohkea väite."

"Ehk'ei liian rohkea sentään."

"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa
Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo
kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että
Elisa nyt oli takertunut ansaan.

"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on
Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan
kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän
lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä."

"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat
Raamattuun ja syystä kyllä", vakuutti Helmer.

"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu.
Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme
ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen
omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfkaan kadotukseen uskoisi, ellei
hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi."

Helmer jäi mietteihin.

"Kokemukset ovat monellaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en
tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka
kyllä tiedän, ettei kaikki minussa oikealla kannalla ole. Kenties tuo
kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten
sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys
vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää
suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen."

"Ja siinä hän tehnee oikein", arveli Elisa. "Sillä jos asia todellakin
on, kuten hän uskoo, niin olisi rakkaudetonta, jopa julmaa saarnata,
että kaikki tulevat autuaaksi; jos hän taas olisi erehtynyt ja suotta
kehoittaisi ihmisiä ikuiseksi parhaakseen etsimään pelastusta niin
pian kuin mahdollista, mieluummin tänään kuin huomenna, niin ei ole
siitäkään vahinkoa kenellekään."

"Mutta tuo oppi iankaikkisesta rangaistuksesta voi monet uskonnosta
vieroittaa."

"No, mitäpä haittaa siitä on, jos kaikki kumminkin lopulta hyväksi
kääntyy? Mutta jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädettynä,
niin olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta,
että antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauvan kun vielä on
aikaa tuomiota välttää."

Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa
oli ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä
miellyttävällä tavalla.

"Kovaa puhetta tuo", sanoi hän.

"Eiköhän vaan suolanmakua?" vastasi Elisa.

Helmer pudisti päätään.

"Niille täytyy löytyä joku toinen selitys, noille lauseille, jossa
puhutaan iankaikkisesta tuomiosta", arveli hän.

"Jos mielin määrin kierrämme ja vääntelemme Jumalan sanaa saadaksemme
sen sopimaan mielipiteitämme ja tunteisiimme, kadottaa se uudistavan
voimansa meihin nähden", vastasi Elisa. "Parasta on antaa sen vaan
kohdata meitä, silloinkin kun se kaksiteräisenä miekkana tunkee
olentomme lävitse."

"Mutta ei silloin kun se vääristelee Jumalan ja tekee Hänestä julman
tyrannin."

"Julman tyrannin!" huudahti Elisa. "Hänkö olisi julma tyranni, joka
rakkaudesta kuoli koko maailman puolesta kirouksen ristinpuulla?
Ja Hänen hallussaan on maailman tuomitseminen. Kyllä Hän tuomitsee
paremmin kuin me."

Helmer vaikeni. Hänellä ei ollut mitään vastattavaa tähän
todistuskeinoon. Elisalle oli siinä kylliksi, ja vaikk'ei se
riittänytkään vastaukseksi kaikkiin Helmerin sisällisiin kysymyksiin,
niin ei voinut hänkään millään väitteellä sitä kumota, sillä se oli
sydämen kieltä.

"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene.
"Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauvan poissa, ja kun viimein
palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa."

Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät.
Mutta Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella parastaan
voidaksensa käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti
itsekseen tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa.

Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna
kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää,
mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen.

Kustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja
alkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisellainen
jumalanpalvelus toimitettavana.

"Bergsjön tehtaallako sen suoritat?" kysyi Elisa hymyillen.

"Onko Helmer kielinyt?" kysyi Kustaa Aadolf. "Ei hänen tarvinnut
mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn hengellisistä asioista,
niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen veljeni siinä väittelyssä
suoriutui", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa mitä sydämellisintä
hellyyttä.

He seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui
Hanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään.

"Herra siunatkoon jumalanpalveluksesi tänään, rakkaani", toivotti Elisa
hartaasti.

Kustaa Aadolf katsahti häneen ja huomasi hänen silmänsä kosteina
säteilevän.

"Elisa, mikähän meille neuvoksi tulisikaan, jos Herra meihin
nähden menettäisi kärsivällisyytensä yhtä helposti, kuin me sen
menetämme muihin nähden? En tosiaankaan ymmärrä, miten Herra saattaa
heikkouksiani kärsiä. Mutta tunnen, että Hän sen sittekin tekee. Rakas
Herrani!"

Vaikka syvintä nöyryytystä tuntien oli hän kuitenkin ylen onnellinen,
niin onnellinen kuin ainoastaan se saattaa olla, joka tietää ansiotta
saaneensa Jumalan suuren armon ja rakkauden osakseen.

Heti aamiaisen jälkeen ajelivat muut kirkkoon, mutta Kustaa Aadolf
yksin suuntasi kulkunsa Hanninkylän metsään päin kuuliaisena Herran
käskylle: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"

Kävelemisestä nauttien asteli hän reippain, pontevin askelin eteenpäin
hengittäen täysin siemauksin havumetsän raitista tuoksua keuhkoihinsa.
Sen ohella hän sydämessään peittelemättä haasteli kaikki Hänelle, joka
on sekä ihmisen että luonnon Herra.

Bergsjön tehtaalle tultuaan hän heti kysyi tohtori Hesseliä, ja hänelle
neuvottiin missä tämän huone oli. Tohtori ei ollut vielä pukeunut.
Toisinaan juolahti hänen päähänsä nukkua puolille päiville asti, mutta
vaadittaessa voi hän nousta keskiyölläkin, ilman että kukaan saattoi
mitään erotusta hänessä huomata.

"Sisään!" huudahti hän kuultuaan lyhyen rohkean koputuksen ovelleen.
Näin ei kukaan talonväestä koputtanut.

Tohtori ei senvuoksi suuresti hämmästynytkään, kun Kustaa Aadolf astui
sisään.

"Tuletko jatkamaan helvetti-kysymyksen pohtimista?" kysyi hän. "Ole
toki armelias ja säästä se edes viileämpään vuodenaikaan. Silloin
saattaa olla terveellistäkin kuulla puhuttavan tulenhelteestä, mutta
nyt, auringon paahteessa..."

Hän ei lausettaan lopettanut, vaan sukelsihe suin silmin pesuvatiinsa
polskuttaen kuin virtahepo. Kustaa Aadolf hymyili ja odotti,
kunnes peseminen oli suoritettu ja tohtori puhdistanut korvansa
saippuavaahdosta.

"En tullut helvetistä pulmakseni", sanoi hän, "tulin sinulta anteeksi
pyytämään".

"Vai niin, anteeksi! Mistä? Siitäkö, että eilen tuomitsit minut
helvettiin."

"Sitä en tehnyt."

"Et tosin sanoilla, sen minäkin myönnän; mutta olihan tarkoitus hiukan
siihen tyyliin."

"Anna anteeksi pikaisuuteni!"

"Mitä joutavia! Siitä en ollut millänikään."

"Sen kyllä uskon; mutta joka tapauksessa tein väärin, kun vihastuin
ajaessani lempeän Mestarini asiaa. Älä kristillisyyttä minun käytökseni
mukaan tuomitse, Hessel. Minä niin usein häpäisen rakkaan Vapahtajani
opin."

Tuo nuori mies puhui niin avomielisesti ja nöyrästi, että iva haihtui
tohtorin huulilta.

"Kunpa vaan kaikki sinun laillasi kristinopin häpäisisivät, niin...",
sanoi hän melkein sydämellisesti ja antoi Kustaa Aadolfille kätensä.
"Rehellistä haaveilijaa aina kunnioitan, jos kohta hänen haaveilleen
hymyilen."

"Ei usko ole haaveilua", sanoi Kustaa Aadolf.

"Todistakoon sen minulle, ken voi! Minä en sitä usko ennenkuin olen
saanut tilaisuutta tutkia kristityn elämää hamaan hänen kuolinhetkeensä
asti."

"Toivon, että kerran näkisit minun kuolevan, ja että kuolemani olisi
sellainen, jotta sinä sen kautta voitetuksi tulisit", virkkoi Kustaa
Aadolf äänellä, joka selvään todisti, miten vilpitön tuo toivomus oli.

Tohtori Hessel nauroi suopeasti: "Ja jos minä nyt kerran tulisinkin
'voitetuksi', käyttääkseni sinun lausetapaasi, niin toivon, että se
tapahtuu vähemmällä."

"Vähemmällä!" toisti Kustaa Aadolf. "Ei tapahdu se edes silläkään.
Äskeinen toivomukseni oli typerä; ketään ei voiteta vähemmällä kuin
Jumalan Pojan kuolemalla."

Tohtori huomasi, kuinka syvä rakkaus Jumalaan sekä ihmisiin loisti
Kustaa Aadolfin silmistä. Ehdottomasti tuli hän ajatelleeksi "valkeuden
lapsia", joista Raamattu puhuu.

Jalo vastenmielisyys valtasi hänet: hän ei tahtonut omalla epäuskollaan
ja ivallaan solvata tuon nuoren miehen hyvää uskoa.

"Älä päärlyjäsi sikain eteen heitä!" sanoi hän äkkiä.

"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko
sitä?" kysyi Kustaa Aadolf.

"En enää. Entisaikoina luin."

"Aloita uudelleen", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä
suoruudellaan.

Taas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti
piankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä
valoon pääsemästä.

"Raamattu on minulle mennyttä kalua", sanoi hän. "Milloin ikänäni sitä
koetan lukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan."

"Kenen äänen?"

"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet
nuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään
hengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan haihtuivat
kaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi
sivuttu hauta, liukasteleva konna."

"Älä tuomitse kaikkia kristityitä niin surkean poikkeuksen mukaan."

"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin
eronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin
uskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen
konna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen
seurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen
sanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin
älä salaisuudessa anna lihan vallita."

Kustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton,
äärettömän edesvastauksen tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän
Jumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena
toimiminen ei suinkaan leikintekoa ole. Mutta vaatimukset, ne Hän
itse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla
vilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa peljätä paljastaa
saastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata
sydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiinkin soppiin
paistamaan. Ole valpas, sinä Jesuksen Kristuksen sotasankari, kuuntele,
jotta huomaisit pienimmän ja salatuimmankin rikoksesi hiipivät
askeleet, jott'ei se sinua veisi lankeemukseen! Mutta valvo, rukoile
ja taistele Herrasi yhteydessä, sillä "jos ei Herra kaupunkia varjele,
niin vartijat hukkaan valvovat".




Kahdeskymmenestoinen Luku.


Oli heloittavan kirkas lokakuun päivä. Puut olivat jo kerinneet muuttua
kellervän punaisiksi, ne katselivat kuvaansa joen pinnasta, ja joki
kokoili niiden varisevat lehvät virtojensa viedä.

Elisa asteli pitkin porrasta Hanninkylän metsään päin. Hän pysähtyi
hetkeksi katselemaan ohivierivän veden kulkua. Väsymättä, herkeämättä
se siinä oli soljunut monen ihmispolven iän, ajan virran selvänä
vertauskuvana.

Mistä lähti se ja minne vieri?

Elisa kulki edelleen ja joutui yhä syvemmälle ihmeelliseen metsään,
jota hän niin sydämellisesti rakasti. Puitten alla syksyn kirjailema
monivärinen maa välkkyi auringon hohteessa. Etäämmällä oli enimmäkseen
havumetsää. Mutta sielläkin oli auringon valta suuri. Se kultasi
mäntyjen ruskeakuoriset haarat punerviksi, ja tummat kuuset se niin
viehättäviksi valaisi, että ne muistuttivat vakaita ihmiskasvoja, joita
herttainen, harvoin nähty hymyily kirkastaa.

Joki luikertelihe niin moneen mutkaan, että se vähän matkan päässä taas
sattui Elisan eteen. Siinä paikassa kulki polku ihan joen viertä. Elisa
katseli veden valkeita vaahtopäitä ja kuunteli niiden kaihonsekaista
juhlallista laulua. Sen laulun sävelen hän hyvin ymmärsi, olihan se
hänen oman sydämensä laulua, jossa ilmeni syvä, voimallinen kaiho
kerran päästä toivotuille perille.

Pian kulki taas polku joen äärestä loitommaksi. Mutta etäämmällekin
vielä kuului kosken kohina, tosin heikenneenä, mutta sittekin kuin
mahtavana taikasävelenä ikään. Ainoa muuttumaton sävel luonnon
tuhansien vaihtelevien satunnaisten äänten maailmassa.

Äkkiä Elisa seisahtui. Hän oli saapunut eräälle kukkulalle. Tästä johti
tie alas laaksoon, ja siellä kasvoi puita harvemmalta. Laaksossa näki
hän tohtori Hesselin kulkevan metsästystamineissa, koira mukanaan.

Elisan aikomus oli pyörähtää takaisin ennenkuin tohtori hänet huomaisi,
mutta jäi paikalleen pienen näytelmän tähden, jota siinä, ihan hänen
silmiensä edessä esitettiin.

Tohtori Hessel, joka päivänpaisteesta huolimatta näytti olevan huonolla
tuulella, potkasi äkäisesti tieltään kiven, johon oli ollut kompastua.
Hän vinhautti sen lentämään sellaisella voimalla, että se vierähti
pitkän matkan päähän ja sattui koiraan, joka surkeasti ulvahti. Sen
asemesta, että hän olisi eläinparkaa lohduttanut, rupesi tohtori Hessel
sille ärjymään. Herkkähermoisesti tunteellisena, kuten lintukoirat
ainakin, ryömi eläin vingasten häntä lerpallaan isäntäänsä kohden.
Siitä äärimmilleen ärsytettynä sivalsi tohtori sitä selkään.

Elisa, joka oli suuri eläinten-ystävä, ei voinut tyynenä katsella
tällaista väärää menettelyä. Hän kiirehti nopeasti alas kukkulalta.
Hänet nähtyään joutui tohtori niin hämilleen, ettei muistanut hyvää
päivääkään sanoa. Mutta siihen ei Elisa näyttänyt huomiota panevan,
hänen silmissään paloi outo, ennen huomaamaton tuli.

"Kuinka saatatte te, -- -- --?" kysyi hän mielipahasta väräjävällä
äänellä.

Tohtori ei vastannut mitään. Hän vaan katseli Elisaa. Miten
suurenmoisen kaunis hän noin vihastuneena oli! Ehkä ilmaisivat tohtorin
silmät, mitä hän sisimmässään ajatteli, sillä kohta loi Elisa ikäänkuin
häpeillen katseensa maahan. Ei halunnut hän ulkonäöllään ihmisiin
vaikuttaa, muilla keinoin hän siihen pyrki.

Hänen silmänsä sattuivat koiraan, joka oli laskeunut kyyryksiin
isäntänsä eteen. Säälin pakoittamana koetti hän sitä luokseen
houkutella. Mutta se ei välittänyt hänen hyväilyistään, ponnistihe
vaan päästäkseen isäntänsä luokse. Silloin huomasi Elisa, että muulla
tavoin täytyi koiraa lepyttää. Ehkä oli se hänen vallassaan. Hän katsoi
tohtoriin:

"Olkaa ystävällinen koirallenne! Ettekö näe, että se kerjää teiltä
hellyyttä?" sanoi hän sekä rukoileva että vaativa ilme silmissään.

Tohtori loi halveksivan silmäyksen koiraan, mutta tästä katseesta eläin
jo rohkastui. Se vinkasi ja ryömi värvähtelevin liikkein isäntänsä
jalkain juureen.

"Mitä minulle annatte, jos sen otan armoihini?" kysyi tohtori.

"Mitä pyydätte", vastasi Elisa lyhyesti.

Niin, mitä hän pyytäisi? Siitä ei ollut hän itsekään selvillä.
Suuteloa! Ei toki; Elisa ei ollut niitä, jolta moisia tohtisi pyytää.
Vyöhikköönsä oli hän kiinnittänyt kimpun syyskukkasia, mutta typerältä
olisi tuntunut niitäkään pyytää. Enempää hän halusi, jotakin sellaista,
mitä ei voinut pyytääkään, vaan muulla tavoin voittaa; se oli
selvennyt hänelle, kun hän äsken Elisaan katsoessaan luuli keksineensä
halveksimisen ilmeen hänen silmissään.

Ja niin ei hän mitään pyytänytkään, houkutteli vaan koiran luokseen, ja
ylen iloisena eläin hypähti takajaloilleen nuollakseen isäntänsä kättä.

"Sinä, sinä toki annat isännällesi anteeksi hänen tylyytensä, vaikka
juuri vast'ikään saitkin siitä kärsiä. Sinä et ole niin ankaran
vaativainen, sinä", puheli hän hiljalleen.

Sanat olivat koiralle, mutta äänen samalla sekä hellyyttä että nuhtelua
ilmaiseva sävy, se oli Elisalle aiottu.

Elisa seisoi ääneti hänen vieressään. Taas katsoi tohtori häneen ja
huomasi äskeisen ilmeen hänen silmistään jo lauhtuneen.

Elisa alkoi taas hyväillä koiraa. Nyt vasta näkyi se hänestä
välittävän, kun oli ensin osakseen voittanut sen, minkä oli niin tuiki
tärkeänä pitänyt.

"Koirain uskollisuus on tosiaankin oikein liikuttavaa", sanoi
Elisa katkastakseen vaitiolon, joka hänestä alkoi käydä liian
sisällysrikkaaksi.

"Mutta siinä on jonkinlaista luikertelua, joka tympäisee", vastasi
tohtori.

"Eihän ole. Ei se koirassa tympäise", sanoi Elisa mielihyvällä
silitellen koiran silkinhienoista päätä.

"Tuntuuhan äitelältä, kun nuoleksii käsiä se, jota vast'ikään on
ruoskinut", intti tohtori.

"Minusta se, jos mikään, saattaisi ruoskijan häpeään, varsinkin silloin
kuin iskut ovat niin epäoikeutettuja kuin teidän äsken. Ja varmaan
häpeättekin, tohtori, eikö niin?"

"No, jos häpeänkin, niin se ei ainakaan ole koiran ansio."

"Kenen sitte?" kysyi Elisa, mutta katui heti kysymystään, sillä
tiesihän hän hyvin minkä vastauksen saisi. Tämähän saattoi näyttää
siltä kuin keräileisi hän itselleen kiitosta. Ja estääksensä tohtoria
mitään vastaamasta, jatkoi hän heti leikillisesti:

"Varmaan ette olisi rumaa käytöstänne hävennytkään, ellei olisi
ollut ketään sitä huomaamassa ja paheksimassa. Siis olen saanut edes
jotakin aikaan tällä metsäkävelylläni, johon luulin vaan huvin vuoksi
lähteneeni. Nyt, tehtäväni suoritettua, on aika kääntyä kotiinpäin."

Hän ojensi tohtorille kätensä jäähyväisiksi. Mielellään olisi tohtori
vieläkin jäänyt hänen seuraansa, mutta Elisa ei ollut niitä, joita noin
muitta mutkitta kävisi saatteleminen. Tohtori kumartui hänen kättään
suutelemaan. Elisa ei ollut hänen menettelyään huomaavinaankaan, mutta
vieno puna nousi hänen poskilleen.

"Hyvää metsästys-onnea!"

"Sellaista ei saa toivotella", varoitti tohtori.

"Sen tiedän ja siksi juuri sitä toivotan."

"Ette siis suo minulle onnea."

"En sellaiseen yritykseen, jonka tarkoituksena on tappaa vaan huvin
vuoksi", selitti Elisa naurussa suin, taputteli vieläkin kerran koiraa
ja lähti.

Niin kohtelias ja ystävällinen kuin hänen jäähyväistervehdyksensä
olikin, oli koko hänen käytöksessään sittekin jotakin ehdottoman
ruhtinaallista, varsinkin siinä tavassa, millä hän tervehdittyään
jälleen päätään kohotti. Mitään Elisan ulkomuodossakaan ei tohtori niin
ihaillut kuin tuota hänen tapaansa tervehtiä, siinä ilmeni niin paljon
luonnetta ja arvokkuutta.

Tohtori jäi katselemaan hänen jälkeensä, olematta itsestään ensinkään
selvillä. Miks'ei hän saattanut Elisaa kotiin, kun niin halutti? Näin
kainostelevan hienotunteinen ei ollut hän vielä kenellekään naiselle
ollut. Eikä ollut hän kenellekään niin nöyrästi taipuvainen ollut kuin
Elisalle. Mutta tästä ei tuntunut hänen luontainen miehuullisuutensa
ollenkaan kärsivän; se päinvastoin varttui ja karaistui.




Kahdeskymmeneskolmas Luku.


Ulkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä
asusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja
sytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä.

Irene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen
kiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana.

"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan", sanoi Irene, nuorten
tavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin.

Mutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta,
varsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän
enää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän
työn painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos
häntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän
ajatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä.
Ja tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä
ajatukset enää olleetkaan niin iloisia kuin entisaikoina. Koko
syksyn oli Helmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi,
mutta varsinkin nyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa
käynyt oikein anteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan
kirjoittaa kolme, jopa neljäkin kirjettä ennenkuin vastaus saapui.
Ja sen vihdoinkin saapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä,
jott'ei kukaan huomaisi, miten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin
itselleenkään tunnusti, miten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli
ollut.

Postilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen
hän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä
huvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten
malttamattomuutta.

"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!" huudahti Irene innoissaan
kättään ojentaen.

Heleä puna karkasi hänen kasvoilleen. Kirje näytti tällä kertaa
tavallista paksummalta.

"Annas olla, kunnes sovitan lasit nenälleni, jotta oikein näen, onko
se sinulle, ehkäpä se lopulta onkin minulle", sanoi majuri, koettaen
leikkisästi estää kirjettä hänelle joutumasta. Mutta Irene oli häntä
vikkelämpi, sieppasi kirjeen käteensä ja riensi naurahtaen pois.

"Näytät niin huolestuneelta, Elisa; sitäkö suret, ett'et _sinä_
milloinkaan rakkauden kirjettä saa?" kysyi majuri lystikäs ilme
silmissä.

Elisa nauroi hajamielisesti koettaen karkoittaa kauvas ahdistuksen
tunnetta, mikä hänet oli vallannut äsken nähdessään Irenen niin
ihastuneena. Mikä ihme häntä saattoi Ireneä säälimään? Sitä hän
itsekään ei ymmärtänyt. Vai olisiko tuo joku paha enne?

Elisa alkoi lueskella sanomalehteä, mutta huomasi pian, ettei hänelle
siitä niitäkään hyötyä ollut, sillä ajatukset ne vaan harhailivat
muualla, jotta ei hän ensinkään käsittänyt, mitä luki. Hän pani lehden
pois ja haki itselleen toisellaista työtä, enemmän koneenomaista, joka
sitoi ajatukset vaatimatta niiden myötävaikutusta.

Illallisen aika jo joutui, mutta Ireneä ei vieläkään näkynyt.
Palvelustyttö, joka lähetettiin hänen huoneeseensa, palasi pian
kertoen, että Irene-neiti makasi sohvalla, sanoi päätänsä pakottavan,
eikä tahtonut mitään ruokaa.

Syötyään hommasi Elisa kupillisen teetä ja lähti sitä Irenelle viemään.

Huoneessa oli vallan pimeä, vaikka ikkunan kaihdin oli ylhäällä ja
ulkona olivat tähdet virittäneet valonsa helmikuu-illan talviselle
taivaalle. Levottomana sykkäili Elisan sydän. Hän toiselta puolelta
toivoi, toiselta puolelta pelkäsi saavansa osaa siitä surusta, mikä
täällä vallitsi. Hän sytytti lampun ja asetti sen huoneen nurkkaan
palamaan, ripusti tumman varjostimen sen eteen, jotta sohvan-kohta jäi
ainoastaan himmeästi valaistuksi. Sitte houkutteli hän Irenen teetä
juomaan.

"Oliko kirjeessä mitään ikävää?" kysyi hän Irenen juotua teen ja
asetettua kupin tarjottimelle.

"Miten niin luulet?" kysyi Irene ja taisteli pysyäkseen tyynenä, joka
kuitenkaan ei hänelle onnistunut.

Elisa silitteli hellävaraa itkevän tytön otsaa ja hiuksia. Hän, jos
kukaan, osasi hyväilyynsä sulkea koko mielensä hellyyden.

"Aavistukseni minulle usein ennakolta ilmoittavat, milloin jotakin
tulee tapahtumaan niille, joita elämässä enin rakastan", vastasi hän
niin lempeästi, että Irenen umpimielisyys kerrassaan raukesi.

"Hän ei minua rakasta. Lue kirje!" kehoitti Irene murtuneella äänellä.

Elisa otti täyteen kirjoitetut paperiliuskat käteensä ja siirsihe
lähemmä lamppua. Lamauttava raukeus teki hänelle vaikeaksi astua nämät
muutamat askeleet. Pikku Irene, pieni raukka! Miten saattaakaan hän
tämän kaiken kestää?

Sisällyksestä päättäen oli Helmerillä ollut varsin vaikea kirjoittaa
kirjettä, jota Elisa nyt paraillaan luki. Mutta hän selitti itsensä
siihen pakotetuksi. Irene oli oikeutettu saamaan totuudesta tiedon
ja itsensä tähdenkin oli Helmer velkapää sen tunnustamaan. Hänen
tunteensa Ireneä kohtaan olivat jäähtyneet. Mutta hän ei ollut voinut
ilmaista Irenelle asian todellista laitaa, vaan oli lykännyt sen aina
tuonnemmaksi toivoen, että Irene sen itse sanomattakin huomaisi.
Nyt pyysi hän anteeksi suoruutensa sekä myös, ett'ei jo ennen ollut
vilpittömästi puhunut. Jos Irene siitä kärsikin, niin eihän Helmer
suinkaan vähemmin kärsinyt, sillä vielä raskaammalta tuntuu tuottaa
toiselle mielenhaikeutta, kuin itse sitä kärsiä.

Elisan ajatukset palasivat kuluneeseen kesään. Silloin oli hänkin
puolestaan täysin Helmeriin luottanut ja mielellään uskonut lapsellisen
tuntehikkaan sisarensa tulevaisuuden hänen huostaansa. Ja näin oli
Helmer tätä luottamusta väärinkäyttänyt!

Elisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Ireneä levolle
laskeutumaan. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan.

Hän lohdutteli Ireneä kuin lasta, uneen tuudittelevia sanoja hän
hänelle kuiskaili. Irene ei enää tänä iltana saisi mitään ajatella,
ei mistään huolehtia, hänen pitäisi vaan rauhassa nukkua. Pimeä, se
niin suloisesti suojellen hänet syliinsä kietoo. Täällä oli niin
hiljaisen rauhaisaa, mikään ei täällä häiritse, ja vuoteen ääressä
enkelit valvovat. Näin olisi Elisa tahtonut itselleenkin puhua, kun
haikea, nöyryyttävä suru häntä olisi kohdannut; näin olisi hän itseään
lohduttanut voidakseen taas nousta, elää ja hengittää.

Väsyneenä mielenliikutuksestaan Irene sisarensa hellän huolen alla
viimein nukahti pois suruistaan. Elisa istui vielä hetkisen vuoteen
laidalla, nähdäkseen jäisikö Irene todellakin nukkumaan, sitte meni hän
omaan huoneeseensa.

Irene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana
päivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan,
sillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja
huomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla
koko asiaan kajoomatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut,
oli vaan tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä
ja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle
Elisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti
vaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon
tuostakin silmiänsä pyyhkieli, ei haluttanut häntäkään nyt haastella
terveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin.

Päivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vaan kalpeana
ja hiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäysi vaan syrjään ja näytti
vaivautuvan ystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että
ne vaan johtuivat säälistä häntä kohtaan. Hänen rakkauttaan oli niin
syvästi loukattu, että koko hänen arvokkuus-hiukkasensa kerrassaan oli
kadonnut; ja mieli oli muuttunut sairaalloiseksi.

Oli kulunut pari päivää sitte tuon kovan onnen kirjeen saapumisen.
Alkoi jo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan
sytyttämässä tulta takkaan, jotta huone, ennättäisi lämmitä hyväksi
ennenkuin isä ja Silla-täti kahville tulisivat. He olivat vilunarkoja
kumpainenkin, varsinkin nyt, vast'ikään vahvasta iltapäiväunestaan
heränneinä.

Pian valkea jo iloisena liedellä loimotti, ja Elisa oli juuri aikeessa
viedä puunkantimen pois, kun äkkiarvaamatta huomasi Irenen, joka oli
tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä jotakin sydämellä.

Elisa siirsi puunkantimen loukkoon, vetäsi Silla-tädin lepotuolin
likemmäksi uunia ja pakotti Ireneä siihen istumaan. Itse istui hän
tuolin laidalle.

"Mitä tahdot, kultaseni?" kysyi hän. Irene koetti kaikin voimin
terästää mieltänsä, jott'ei itseään säälien itkuun herahtaisi.

"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa, enkö pitäisi? Mutta en osaa, en
tiedä, mitä hänelle sanoisin", sai hän viimein vaivoin lausutuksi.

Elisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän
nousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata.

"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta,
siinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät", sanoi hän viimein.

Irene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen
takaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä
Helmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan,
ettei mikään muu voisi kysymykseenkään tulla. Olisiko Helmerkin sitä
tarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän
antoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon
viimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, jott'ei voinut
ajatuksiaan koossa pitää; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen
piti menettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut.
Vaivoin riisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle.

"Kirjoita sinä!" pyysi hän avuttomana.

Ja Elisa kirjoitti.




Kahdeskymmenesneljäs Luku.


Helmer Broo istui huoneessaan Upsalassa ja piteli kädessään sormusta,
jonka kerran oli Irenelle lahjoittanut.

Ei ollut hän lupaustaan rikkonut, Irene oli hänet siitä vapaaehtoisesti
päästänyt. Ja minkä hän nyt voi sille, että tunteet jäähtyivät? Näin
puolustihe Helmer sisällisiä syytöksiä vastaan.

Tuon sormuksen paljas näkeminenkin jo kiusasi häntä, hän pani sen pois.
Mutta sitä tarkemmin silmäsi hän käärepaperia, joka oli ollut kotelon
ympärillä, missä sormus oli takaisin lähetetty. Hän luki siinä nimensä
ja osotteensa, mutta kirjoitus ei ollut Irenen käsialaa.

Oliko Elisa lukenut hänen kirjeensä? Mahtoiko hän nyt hyvinkin
ankarasti tuomita Helmeriä? Mutta eihän Helmer voinut asialle mitään,
ei kerrassaan mitään!

Miks'ei kumpainenkaan sisaruksista hänelle ollut sanaakaan
kirjoittanut? Ehk'ei hän heistä ollut sitä ansainnut. Jos Irene
todellakin olisi häntä rakastanut, niin tuskin olisi hän hänestä
tällaisella vaiteliaalla vihamielisyydellä tahtonut erota. Ja Elisan,
jolla oli suuri sielu, olisi pitänyt ymmärtää häntä, ymmärtää, että
Helmerin ennen kaikkia piti olla suora sekä itselleen että muille.
Mutta Elisa kohtelee häntä, kuin olisi hän tehnyt suuren vääryyden.

Hän tunsi vastustamattoman halun todistaa syyttömyytensä varsinkin
Elisalle ja istahti heti kirjoittamaan hänelle pitkää kirjettä. Se
uhkui lämpöä, joka ei kuitenkaan Ireneen ulottunut, vaikka kirjoittaja
tarjousikin pitämään Irenelle kerran tehdyn lupauksensa, jos vaan Elisa
niin tahtoi. Hän jätti kohtalonsa Elisan käsiin; Elisa saisi määrätä,
mitä hänen tuli tehdä.

Kirjoitettuaan kirjeen läksi Helmer ulos ja pisti sen lähimpään
postilaatikkoon.

Hänen tätä tehdessään sattui Kustaa Aadolf paikalle... Ja juuri häntä
ei Helmer olisi tahtonut tällä hetkellä tavata.

"Kirje Irenelle, kas niin", virkkoi Kustaa Aadolf, mutta kävi äkkiä
vakavaksi tarkemmin silmäiltyään ystäväänsä.

"Mitä? Onko jotain ikävää tapahtunut?"

"Onhan, sellaista, joka ehkä riistää minulta sinun ystävyytesikin."

Kustaa Aadolf loi häneen tutkivan katseen.

"Kenelle oli kirje?" kysyi hän äkkiä.

"Elisalle."

"Minkätähden hänelle kirjoitat? Onko Irene sairas?"

"Ei", vastasi Helmer ja lisäsi, ett'ei hän halunnut asioitaan näin
keskellä katua selvitellä.

"Mennään sitte minun luokseni", sanoi Kustaa Aadolf.

Ääneti he astuivat eteenpäin, kunnes saapuivat Kustaa Aadolfin
ylioppilasasunnolle. Hänellä oli kaksi huonetta, joista toinen oli
Torvaldin hallussa. Torvald sattui olemaan ulkona.

"Onko mitään ikävyyksiä Irenen ja sinun välillä tapahtunut?" kysyi
Kustaa Aadolf lamppua sytyttäessään.

Helmer vastasi pitkällä esipuheella, mutta ei näyttänyt ollenkaan
pääsevän pääasiaan käsiksi.

"Puhu suoraan, mitä on tapahtunut", sanoi Kustaa Aadolf, joka ei
kärsinyt viivykkeitä eikä mutkia.

Helmeriä suututti, mutta hän totteli kehoitusta.

Kustaa Aadolf kuunteli hetken äänettömänä.

"Konna!" oli ainoa sana, minkä hän sitten sai sanotuksi, mutta sen hän
sanoi voimalla.

Helmer ei koskaan sietänyt, että muut häntä tuomitsivat, ei edes
silloinkaan, kun hän itse sydämessään tekojaan soimasi. Vaikka hän
sisimmässään olisi ollut miten masentunut tahansa, niin eivät sitä
muut milloinkaan saaneet nähdä. Eikä hän mielestään tässä tapauksessa
suinkaan ollut konnamaisesti menetellyt, vaan pikemmin vallan oikein.
Sentähden pitikin hän nyt itseänsä marttyrina, joka sai syyttömästi
kärsiä. Ei hän kuitenkaan suuttunut, vaan antoi Kustaa Aadolfille
anteeksi hänen pikaisuutensa. Mutta puolustautua hän sittekin tahtoi
ja sentähden alkoi hän matalalla äänellä esiintuoda selityksiään. Vaan
Kustaa Aadolf ei niitä ottanut kuullakseenkaan.

"Menettelytapasi on puolustamaton", väitti hän.

"Kunhan tyynnyt, niin tuomitset minua oikeammin", sanoi Helmer tuntien
arvonsa loukatuksi. "Itsehän Irene kihlauksen purki, en minä sitä
tehnyt. Ja kirjeessäni Elisalle lupasin vielä uudistaa liiton, jos hän
sen parhaaksi näkee."

"Kuka?"

"Elisa."

"Mitä tämä asia Elisalle kuuluu? Irenen kanssa yksin sinun kaiketi
tulee tästä sopia."

Helmer punastui.

"Irene ei vastannut minulle sanaakaan, vaan antoi Elisan lähettää
sormuksen takaisin", puolustihe Helmer.

Kustaa Aadolfia aavistutti, että syynä pikku sisaren vaitioloon mahtoi
olla ylen valtava suru. Tämä ajatus pani hänen mielensä uudestaan
kuohuksiin.

"Oletko myös ajatellut edesvastaustasi tässä?" kysyi hän. "Irene ei
kestä tätä. Hän sairastuu, hän, joka on niin tunteellinen!"

Helmerin mieltä kouristeli, mutta näköjään pysyi hän tyynenä.

"Mitä tahdot, että minun pitää tekemän? Enhän voi valheessa elää."

"Älä joutavia!" sanoi Kustaa Aadolf keksimättä mitään parempaa
vastausta toisen intomielisiin sanoihin.

"Et tiedä, mitä vaadit minulta", jatkoi Helmer. "Avioliitto ilman
rakkautta heikentäisi minussa siveellisen tarmon ja lamauttaisi minun
omaa kehittymistäni..."

"Vai niin, omaa kehittymistäsi siis ensi sijassa ajattelet välittämättä
montako särjettyä ihmissydäntä se maksaa", vastasi Kustaa Aadolf
paheksuen.

Helmer ojensihe suoraksi. Tuntui ikäänkuin olisi jotakin hänen
sisässään murtunut.

"Et saata arvatakaan, miten kovasti jokainen sanasi minuun koskee",
sanoi hän. "Kärsin jo kylliksi niitä paitsikin. Mahdoton oli minun
menetellä toisin. Ja onko se niin ankarasti tuomittava, että uskalsin
Irenelle totuuden ilmaista?"

Hänen äänensä surullinen sävy lievensi Kustaa Aadolfin suuttumusta,
joka ei koskaan muutenkaan kauvan kestänyt.

"Asian tuomittava puoli on siinä, että sinulla piti oleman sellainen
totuus Irenelle ilmaistavana", sanoi hän hetken jälkeen.

"Voinko sille mitään, että tunteeni jäähtyivät?"

"Ehk'et voi. Mutta sen sijasta, että tässä nyt totuudenmukaisuudestasi
kerskailet, saattaisit ainakin suoraan tunnustaa, että olet epävakainen
ja katala mieheksesi", virkkoi Kustaa Aadolf taas harmistuneena.
"Heittiön tavoin ei voi menetellä muu kuin heittiö."

Helmer ei mitään vastannut, ja Kustaa Aadolfista tuntui kuin olisivat
hänen omat sanansa äänettömyydestä kimmahtaneet takaisin häneen
itseensä. Mielen kiihko vaimenemistaan vaimeni, ja hän alkoi katua
suuttumustaan. Se joka Kustaa Aadolfin kanssa kiistellessä vaan osasi
pysyä tyynenä, se pääsi aina voitolle, sillä taitavasti menetellen sai
hän Kustaa Aadolfin tuittupäisyydestä parhaimman liittolaisensa. Heti
huomattuaan yli rajain menneensä oli Kustaa Aadolf valmis tekemään
myönnytyksiä, sitä suurempia, kuta kiivaammin oli väitellyt. Tämä
tapahtui kuitenkin vaan silloin kun mieskohtaiset syyt olivat riidan
aiheuttaneet; uskon asioissa sitävastoin pysyi Kustaa Aadolf lujana
loppuun asti.

"Vähemmän ankarasti ehkä sinua tuomitsisin, ellei asia koskisi omaa
pientä sisartani", sanoi hän hetken jälkeen sovintoon taipuvaisena.
"Puolueellisuudessani ja pikaisuudessani en ole rahtuakaan parempi kuin
sinä epävakaisuudessasi. Anna anteeksi minulle!"

Liikutettuna tarttui Helmer sovinnoksi ojennettuun käteen. Vasta
nyt oli Kustaa Aadolfille onnistunut saada hänet tajuamaan, miten
tyhjänpäiväiset ja heikot hänen puolustuksensa olivat olleet.

"Voitko tämän jälkeen olla ystäväni kuten ennenkin?" kysyi Helmer
alakuloisesti ja nöyrästi.

"Ehk'en aivan kuten ennen, en ainakaan ensi aluksi", vastasi Kustaa
Aadolf vilpittömästi, "mutta ystäviä voimme aina olla. Ehkä Irenekin
tämän voittaa. Kenties ovat hänenkin tunteensa jäähtyneet; sellainen
lieneekin aina molemminpuolista, ja niinmuodoin ei ole mitään vahinkoa
tapahtunut. Itsellenne ja muille olette vaan opettaneet, ett'ei pidä
hätäillä."

Vilkasmielisyydessään luuli Kustaa Aadolf varmaan todellisuuden
vastaavan hänen toiveitaan, ja siinä uskossa oli anteeksi-antaminen
helppoa.

Jonkun päivän perästä tuli Elisalta vastaus Helmerin kirjeeseen. Se
vaan lyhyesti ilmoitti, ett'ei Irene halunnut kihlausta uudistaa.

Helmerin mieli kiihtyi, ja hän tunsi moninpuoleista pettymystä. Hän
olisi toki odottanut enemmän ymmärtämistä Elisan puolelta. Ja nyt oli
Elisa selvästi osoittanut paheksivansa hänen menettelyään, ja se häntä
sekä suretti että harmitti. Oliko hän Elisan suhteen vallan erehtynyt?
Elisa siis ei ollutkaan niin suurenmoisen jalo ja lämminsydäminen kuin
hän oli luullut.

Entä Irene sitte! Tuo hento, alttiisti taipuvainen pikku olento
oli ihan varmaan alistunut toisen vaikutuksille, sillä itsellään
hänellä ei olisi ollut voimaa pysytellä tällaisessa ylpeässä
vaiteliaisuudessa. Ireneä ajatellessaan hän tunsi omantunnonvaivoja
ja, ihme kyllä, jotakin kaipauksen tapaistakin. Nyt olisi ollut syytä
iloita vapaudestaan, mutta vapaus alkoi maistua hiukan tyhjältä.
Irenen ihailua hän oli halveksinut ja pitänyt hänen rakkauttaan
tunkeilevaisuutena, mutta nyt hän ihmeeksensä huomasi, että nämä
avut sittekin olivat häntä miellyttäneet, jopa enemmän kuin hän
olisi saattanut aavistaakaan. Hän tuskin enää itsekään tiesi, mitä
halusi. Oliko Kustaa Aadolf oikeassa nimittäessään häntä epävakaiseksi
raukaksi? Ei; ei hän sellainen tahtonut olla. Parasta oli siis nyt koko
tarmollaan pysyttäytyä siinä asemassa, johon kerran oli itse pyrkinyt.




Kahdeskymmenesviides Luku.


Hirvenhovissa alkoivat huolettavat ajat. Surun painosta oli Irene
käynyt vallan umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa
itseään. Elisa oli hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tätä tekoa
eivät saattaneet asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene
kääntyi sairaaksi. Itse iloitsi hän taudistansa, sillä se oli omiaan
hänen sydänsuruansa lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi
halusi hän mielellään kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä
ystävyyden ja rakkauden osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat
raukesivat, parani hänen mielensä.

Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa
toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä
ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi
halvauskohtaus Silla-tätiä.

Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymältä Hirvenhovissa. Hän
oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna
toimiellen tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron
keskellä.

Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa niin paljon tautia
sattui. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes lyhemmäksi aikaa.
"Se on aina ollut hartain toiveeni ja monasti ennenkin olen ajatellut
sitä teille esitellä, vaikk'en sitä tähän asti ole tullut tehneeksi",
puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että
tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.

Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän
koetti vaan päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli,
ennenkuin hän vastaisi majurille.

"Tuntuisihan meille hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori",
vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa
asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli niin pitkä.

Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vaan
neljätoista päivää, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä
moneksi kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin.
"Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui Kristian
kuultuaan Elisalta päätöksestä.

Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi, kuin oli pelätty.
Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin
luuli varmaan kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä
tyyneksi ja tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin
vauhtia.

Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitte jäi paraneminen
sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka
vuoksi erityinen hoitajatar hänen varalleen hankittiin.

Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa vanhoihin entisiin tapoihinsa
takaisin. Tohtori Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut
taloon jo ensi hetkestä alkaen.

Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen
neuvojaan joutavimmissakin asioissa.

"Miten olen saattanutkaan näin kauvan tulla lääkärittä toimeen?"
ihmetteli hän ja lisäsi sitte huolestuneena: "mutta semmoistahan se
sitten oli kuin olikin".

Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan
vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona,
mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka
kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi
vaan antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa
tapauksissa muuta tointa ollutkaan kuin seurata taudin kulkua.

Työnpuutteesta huolimatta ei mikään mitättömyyden tunne tohtoria
painostanut, sillä hänellä oli talossa hyviä toveria, jotka hänen
laillaan viettivät päivänsä joutilaana. Sekä majuri että Kristian
ottivat elämän kevyeltä kannalta, eivätkä he itseltään paljonkaan
vaatineet. Kristian oli kesällä ollut rykmentin kokouksessa ja katsoi
sillä täyttäneensä kaiken, minkä häneltä saattoi vaatia. Tavallaan
oli hän auttavinaan isäänsä maantilan hoitamisessa, mutta siinä
he molemmat alituiseen luottivat toisiinsa, ja seurauksena oli,
ett'ei kumpainenkaan tullut mitään tehneeksi. Itse asiassa oli siis
Hirvenhovin hoito uskottu pehtorin käsiin.

Eikä pehtori täysin luotettava ollut, sen tiesivät kyllä sekä
majuri että Kristian. Se selveni heille kerran kun he sattumalta
näkivät pehtorin kuljettavan aittaansa jotakin, mikä ei ollut hänen
omaisuuttaan. Ikäänkuin salaisesta sopimuksesta olivat silloin sekä
isä että poika kääntyneet takaisin ennenkuin varkaat ehtivät heitä
huomatakaan. Muuten olisi täytynyt panna toimeen kuulustelu, ja
sellaisiin toimiin ei kumpikaan heistä halunnut ryhtyä, majuri herkän
sydämensä, Kristian laiskuutensa vuoksi. He eivät tästä kiusallisesta
huomiostaan hiiskuneet mitään toisilleenkaan, saatikka sitte muille;
vaistomaisesti he käsittivät, että silloin ehkä pitäisi tarttua
kiinni asiaan, jott'ei naurun alaiseksi joutuisi. Toisilleen he eivät
nauraneet, sillä sisimmässään he tunsivat olevansa yhtä hyvät kumpikin.

Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse
tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan
viehätti heitä mieltä häpäisevillä kaskuilla elämänsä seikkailuilta.

"Tämä joutilaitten triumviraati", kuten Elisa leikillisesti nimitti
näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa
jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta
mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin
aina korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana
hävitettiin, se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä,
"ett'ei kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri
selitti. Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja
kohta otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin
vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne
saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran sattui
hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi heti
seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen. Hieno
kunnioitus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään Elisaa kohtaan.

Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan
aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella
kolinalla paikaltaan hänkin, mutta istuutui tuokiossa taas harmitellen
hullunkurista kohteliaisuuttaan.

"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti...", selitti majuri ja jatkoi
samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua?
Siinä tapauksessa olemme heti alttiit, ymmärrät hän."

Elisa huomasi, minkä sekasotkun hän äkkiarvaamattomalla
esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän ei
tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä kalua, jota Irene
kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi majuri
Elisalle, mitä hän pyysi.

"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta,
Hessel? Kyllä hän kohta taas terveeksi tulee. Katso, Elisa, emme tätä
tässä enää kauvan jatka. Ulkona on niin ruma ilma... Lopetamme jo
tuossa tuokiossa."

"Miksihän niin hartaasti puolustaut, isä?" kysyi Elisa hymyillen.
"Enhän ole sanaakaan virkkanut."

"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä
selviytyisi. "Luulin vaan -- sinun ajattelevan, ett'emme mitään tee."

Kristian heläytti naurun.

"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän.

Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin.

Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttiaan
niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen
ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle
mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, viskasi hän kortit pöytään
ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.

"Tällaiseenko koiran ilmaan", kysyi Kristian. "Etkö sinä milloinkaan
ole ollut sellaisella tuulella, että hartain halusi on ollut rynnistää
myrskyjä vastaan ja antaa lumenhiukkasten neulasina pistellä
kasvojasi?" kysyi tohtori.

"Ehkä joskus, häijyllä päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin
kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut
suututtanut", vastasi Kristian.

"No, entä silloin kun olet itseesi suutuksissa?"

"En minä itseeni suutu", selitti Kristian.

"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä
siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.

"Minun täytyy saada ilmaa", vastasi Hessel.

"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään."

"Ei minulle."

Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä
jotakin. Aina hän teki, kuten itse tahtoi. Hän läksi.

Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja
sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä
ulkonaisiin olosuhteitansa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan
seurapiirissä elellen, kesken ihmisiä, joita hän ystävinään piti, --
mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, -- nyt alkoi hän kyllästyä
omaan itseensä.

Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin
selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken
varsinkin oli se ilme tullut oikein erityisesti näkyviin. Etsineekö
Elisa hänessä jotain, jota hän ei löytänyt? Miksikä olisikaan muutoin
hänen silmiensä katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä
kaiho, kuin olisi hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi
sittenkin vielä toivoa.

Tämä liikutti tohtorin mieltä ja herätti hänessä eleille joitakin siitä
eteenpäin pyrkivästä, voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten
aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä
voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen
eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee
ylöspäin lehahdella.

"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan,
"lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne
ruokitte".

Elisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitte Martensen'in siveysopin.

Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä.

"Eikö tämä mahda olla liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän.

"Minulla siitä on ollut sekä huvitusta että hyötyä."

"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat
vallan vieraita", sanoi tohtori.

"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän
näytti toivovan, että tohtori sen lukisi.

"Sanokaa, saattaako kuolleeksi ammuttua enää uudelleen eloon herättää?"
kysyi tohtori.

"Saattaa", vastasi Elisa empimättä ja toivoa herättävällä äänellä. Hän
oli huomannut väsähtäneen piirteen tohtorin kasvoissa ja päätti siitä,
että tohtori puhui itsestään.

Ei hän sittekään oikein tohtoria ymmärtänyt, mutta hän ajatteli salatun
elämän voimia ja kokemuksia, ja niihin vedoten hän antoi vastauksensa.

Tohtorin katse lauhtui erinomaisen lempeäksi. Hänen, epäilijän,
sydämessä alkoi usko herätä, usko Elisaan.




Kahdeskymmeneskuudes Luku.


Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauvan oli tauti vaihdellut
milloin parempaan, milloin huonompaan, mutta lopulta kuume vihdoin
kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin
heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen
hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti vaan
niin synkältä.

"Miks'en saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka
hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä.

"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin,
ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä.

"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kerrassaan mihinkään kelpaa",
valitteli Irene.

"Kukaan ihminen ei jäljittä kulje maailman läpi. Sinuakin varmaan joku
elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu."

"En näe sitä missään."

"Pyydä Jumalaa näyttämään sen sinulle."

"Ei ole minulla voimia."

"Jumala on oleva väkevyytenäsi."

Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli
määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä
koko päivään ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat alttiisti hänen
määräyksiinsä.

Irene, jäätyään yksin, uneksui hetken hereillään keväimen valoisassa
hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen
unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä.

Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitte oli Sven
Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruovonkorrella kiikkui
ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miks'ei ollut hänellä siipiä?
Miks'ei voinut linnun lailla lentää hänkin?

Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, -- Sven Riise oli niin usein
sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, -- mutta miks'ei se
kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana,
jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, siihen silloin enempää huomiota
panematta, äkkiä noussut hänelle mieleen ja saattanut hänen katseensa
kohoamaan. Mutta nyt, toipumus-aikana tuntuivat ne tehonsa menettäneen;
ne eivät enää voineet hänen epätoivoisten aatostensa yksitoikkoista
kiertokulkua viihdyttää. Hän väsähtyi ja elämä häntä painosti. Miks'ei
ollut hänellä siipiä?

Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka muka häntäkin,
Ireneä odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi
aikaansaanut käänteen aatosten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt vaan
keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin
uudelleen heräjäisi.

Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää Helmer
Broolle, ettei hän ollutkaan tuommoinen tyhjänpäiväinen raukka, joksi
Helmer häntä oli luullut!

Tämän ajatuksen hän heti halventavana hylkäsi; mutta siitä huolimatta
se kätkeysi hänen mieleensä.

Sitte Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin
kanssa taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille,
sillä silloin he epäilemättä olisivat polviaan myöten lumihyhmään
vajonneet. Sitä oli jo maantielläkin kylliksi, jos kohta se ei polviin
ulottunutkaan. He eivät menneet kirkolle, sillä tie sinne oli molemmin
puolin metsän reunustama, ja siis liiaksi varjoisaa. Ylempänä,
Hirvenhovin takaisilla mäenrinteillä, oli maa sitävastoin kivikkoista
ja aukeata, siellä paistoi aurinko kaiken päivää ja "maa kannatti",
kuten tohtori Hessel sanoi. Hän ei rakastanut kevättä, eikä saattanut
käsittää, miksi runoilijat lauluissaan niin erityisellä mielihalulla
ylistelevät jäänlähdön aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät
kaikilta kulmilta puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei
se mieli lumihyhmää kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee
kruunun maanteiden puroina solisevan.

Elisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi.

"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka
taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan."

"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa sivulleen
pitämään puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nytki ja repäsi häntä
vaatteista.

Vaieten he painalsivat eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui.

"Ohoh", virkkoi tohtori pitkäveteisesti ja pysähtyi huoahtamaan. "Mitä
on tämä elämä tosiaankin?" kysyi hän sitten.

Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen
mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa
esiin toisi.

"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä niitäkään
kokonaisuutta? Eikö se oikeimmiten ole vaan joukko arvottomia
vähäpätöisyyksiä? Vai onko se lopultakin vaan olemisen tapa?"

"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan."

"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole
kuolemaisillani."

"Ruumiin elämä ei ole _elämää_. Elämää on se, mikä ei koskaan kuole."

Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin
hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan
liikkeen osotti hän ympärillä olevaa seutua.

"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki
syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittekin vakuutatte, ettei elämä koskaan
kuole. Kuinka se sopii yhteen?"

"En tiedä, ajattelevatko muut niin kuin minä", vastasi Elisa
viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän
vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vaan koterona, missä
hänen tosi-elämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy".

"Te ette siis maalliseen elämään paljonkaan arvoa pane", huomautti
tohtori.

"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on
kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt
sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?"

"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämä-parasta sen
itsensä tähden?"

Elisaa nauratti hänen liikuttava äänensä.

"Välitän toki, enemmänkin kuin tahtoisin."

"Hyvä, se minua ilahuttaa", virkkoi tohtori keveämmällä mielin.

Niin he astuivat edelleen, kumpainenkin omaa viertään, sillä keskitie
oli niin sohjuinen, ettei siinä saattanut kulkea. Tohtori Hessel
jättäysi tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen pitää Elisaa silmällä
ja ihaillakseen hänen ryhtiään ja käyntiään. Elisalla näytti olevan
oikein syntyperäinen taipumus tietämättään tehdä kauniisti, minkä
teki. Nytkin sadetamineihin puettuna, sohjuisella maantiellä tuulta
vastaan taistellessaan, näytti hän miellyttävältä. Tohtori ajatteli
Elisan äsken lausumaa vertausta koterosta ja mietti, että monesti oli
kotero sittekin paljoa kauniimpi kuin perhos-elämä, joka siinä oli
kehittymässä.

Ehdottomasti käänsihe Elisa taaksepäin ja huomasi silloin, että tohtori
hymyili. Hän kysyi syytä siihen.

"Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen,
olette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva", vastasi tohtori
ilmaisematta Elisalle, mitä äskettäin oli ajatellut.

"Mystillisyyteen! Kuinka niin?"

"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittekin varsin
epätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee."

"Se joka sitä elää", vastasi Elisa. "Entä se poloinen, joka sitä _ei_
elä? Miten hän siihen pääsee?"

"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään, -- syntymällä", vastasi
Elisa. "Oletteko lukenut Jesuksen sanat Nikodemukselle?"

"Olen: 'Tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa,
ja et tiedä kusta hän tulee, taikka kuhunka hän menee.' Se on minusta
tosi sana!"

"Näin on jokainen, kuin Hengestä syntynyt on", lisäsi Elisa.

"Tietänevätkö ne Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat ja
minne menevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä."

"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää, niin ne
sen kyllä tietävät. Jumalasta ovat tulleet ja Häneen taas palajavat".

Tohtori Hessel pysähtyi.

"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän. "Miten tiedätte, että
Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei
ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan."

"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jesus Kristus. Joka Häneen
uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän."

Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen
alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein
esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan.

"Tulkaa tänne ylös asti, että näette seutua kukkulan toiseltakin
puolelta, ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt
mihinkään keskeneräiseen.

Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen päivän mailleen menoa
katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä enne!

Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua
muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitte, jolloin hän
yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon
vertauskuvia.

"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?" kysyi
hän.

"En."

"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota."

Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut
saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittekään nähnyt, mitä
Elisa näki.

"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko
hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen
mielestään arvoa vaan, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä."

Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen.
Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi.
Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut.

He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan
nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen
Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei ollut Elisa hänelle
sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien
vastaista viertä, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä,
että lumisohju ulottui hänelle milt'ei pohkeihin.

Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaja hämärä kattoi
salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin
toisiaan lähemmäksi.

Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös
valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi.

Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian
kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo
tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan eivät he
olleet häntä näin ajattelevana ja vakavana tavanneet. Varmaan tässä
piileksi jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori
ei halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää.

Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti huomenaskareilleen,
tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän
ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä.

"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti
oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen raukan
häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun
jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte."

"Ei ollut tarkoitukseni saattaa teitä sillä häpeään, tohtori Hessel."

"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Usein ennenkin
olette saattaneet minut sellaiseen tilaan. Mistähän se oikein tulee?"

"En todellakaan tiedä", sanoi Elisa vilpittömästi, ihmetellen tohtorin
käsittämätöntä käytöstapaa. Jotakin hän nyt mahtoi tapailla. Mutta mitä?

"Kuten sanoin, te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette niin
paljon sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette.
Läksinkin ulos saadakseni oikein ajatella."

"Vai ajatellako? Ja pääsittekö mihinkään tulokseen?"

"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa
siinä paljon; lausukaa vaan sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori.

Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä,
sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki
nyt oli käsissä.

"Kysymys on", alkoi tohtori, "pitääkö minun, tullakseni joksikin,
lähteä Hirvenhovista pois vai jäädä tänne".

Elisan katse välähti kirkkaammaksi. "Teidän pitää lähteä", kehoitti hän.

"Tahtoisitteko siis niin mielellänne minusta päästä?" kysyi tohtori
teennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli
tarkoittanut.

"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te
saattaisitte tulla", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla
kehoittavasti.

Jokapäiväisen yhdessäolon aikana oli Elisa yhä enemmän kiintynyt
tohtoriin, huolimatta siitä; että tämä toiselta puolelta oli hänen
silmissään alentunut.

Tämä seikka oli suuresti Elisaa huolestuttanut, sillä se uhkasi
seurauksenaan tuottaa paljon ristiriitoja ja kärsimyksiä. Ja nyt, kun
hän huomasi tohtorilla itselläänkin olevan halua herätä nykyisestä
epämiehekkäästä velttoudestaan, valtasi hänet ilo ja halu ruveta häntä
kaikin puolin auttamaan, jott'ei hän enää pääsisi uudelleen alentumaan.

"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin...?" virkkoi tohtori
silmissä kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan
vastauksesta.

Elisa vapisi edesvastauksen tunnossa, mutta samalla sydän riemuitsi.

"Silloin...", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut
aika enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitte pois
lausettaan lopettamatta.

Tohtori Hessel jäi ääneti paikalleen. Jalona, ylevänä kuin oman
sisimmän tunteensa kirkastamana oli Elisa seisonut hänen edessään.
Ainokaisen pienen sanan oli hän vastaukseksi antanut, mutta se sana
sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi tällä hetkellä saanut
katsahtaa Elisan sielun sisimpään.

Tohtori pyyhkäsi kädellään otsaansa ja silmiään. Jotakin toivotonta
ilmeni näissä liikkeissä. Tulleeko hänestä milloinkaan sellaista
miestä, jota Elisa voisi rakastaa, sellaista, miksi Elisa toivoi ja
uskoi hänen tulevan?

Jo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä Tukholmaan
opintojaan täydentämään, jotta voisi tulla kotimaiseksi lääkäriksi.
Tämä uutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui ja alkoi luetella
lukemattomia esteitä, Kristiankin asettui vilkkaasti vastarintaan;
mutta tohtorin lujan päätöksen tähden raukesivat kaikki vastaväitteet
tyhjiin.

"Elisa, sinähän et mitäkään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä
onnistut sinä paremmin kuin me", sanoi majuri.

"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista
huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään.

Kristian katsoi ensin häneen, sitte tohtoriin, kohotteli kulmiaan ja
herkesi houkuttelemasta. Sen sijaan rupesi hän viheltämään ja hyräili:
"Mä lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon."




Kahdeskymmenesseitsemäs Luku.


Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen
Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen
lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta
hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä kelpasi.

Luvut sujuivat reipasta vauhtia. Monesta aineesta oli hän pyytänyt
sekä saanut vapautusta. Perinpohjaisuudesta hän ei suurin lukua
pitänyt, eikä liioin korkeista arvolauseistakaan. Hän tahtoi vaan tulla
oikeutetuksi kotimaiseksi lääkäriksi.

Muutakin hän tutkieli lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää,
josta Elisa oli puhunut. Toisinaan se jo oli hänelle havaittavissakin,
mutta hänen yritellessään sitä tavoittelemaan se joko solahti tiehensä
tai usvaksi haihtui.

Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko
nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä.
Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka
kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista sellaisella
mielenkiinnolla, ettei rahtuakaan ollut aikaa ajatella, mikä se kerran
eläessään oli ollut, jota hän nyt veitsellään viilteli. Tohtori Hessel
vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin likitysten ja niin
erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta;
sielua ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät,
ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta
kohtelusta, joka tuli hänen osakseen.

Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitte oikeuttaa
toisen silpomaan toista kuin mitäkin kappaletta? Vai elämäkö se on,
joka ihmisen tekee? Jos niin on, eikö siis kuollut enää olekaan
suuremman arvoinen kuin pöytä, jonka päällä se makaa.

Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä
hänen vaivannäkönsä hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden
kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi
voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja
nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.

Eräs toinen kandidaatti lähestyi sitä, jonka piirteitä tohtori Hessel
paraillaan tutki.

"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako
se Påhlman nyt makaa. Sääli miestä! Eläessään möi hän jo itsensä tänne,
mutta kun hän sitte viimein kuoli, aikoi ämmä haudata hänet, sillä
eihän hän tietänyt, että tämä tänne oli itsensä myönyt ja rahat juonut."

"Ole vaiti raakoine juttuinesi", vastasi toinen, johon asia nähtävästi
oli pahasti vaikuttanut. "Mitä se minuun kuuluu, mikä hän on ollut ja
mitä tehnyt eläessään."

Ja hän syventyi uudelleen tutkimuksiinsa.

Tämä puheenkatkelma oli kääntänyt tohtori Hesselin ajatukset toiselle
suunnalle. Tuon miehen ihminen siis ei ollut tuossa raadellussa
ruumiissa, vaan se oli siinä, mitä hän eläessään oli tehnyt ja ollut.
Mutta missä nyt olivat hänen tekonsa, missä se sisällinen olemus, jonka
ne ilmaisivat? Ainoastaan jälkeenjääneitten muistossako? Vai vieläkö
ne iäisyydessä elelivät ja johdonmukaisesti kehittyivät? Mistä saanen
vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiini? ajatteli tohtori Hessel.

Aina kun joku ihmiskunnan syvempiä elinkysymyksiä nousi hänelle
mieleen, kääntyivät ne hänelle vastenmieliseen suuntaan kohdistuen
häneen itseensä, terävinä kirpeinä. Niin nytkin.

"Mitä olet eläessäsi tehnyt, miksi tullut? Millainen on sisin
olemuksesi, millaiseksi kehittyisi se, jos se nyt siirrettäisiin
iäisyyteen?"

Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel koetti niitä välttää, koetti
tukahuttaa sitä sisintä ääntä, joka hänelle vakuutti, että hänen
piti itsessään oppia tuntemaan ihmistä ja sen salaisuuksia. Mutta
hän etsiskeli sitä aina muissa, ja senvuoksi se aina pakeni hänen
huomattavistaan.

Maailman meluava elämä oli hänelle jo kyllin tuttua, hän oli jo siihen
määrään tyhjentänyt sen riemumaljoja, että oli saanut niiden katkerata
pohjamakuakin maistella. Hyvin tiesi hän, ettei hän etsimäänsä sieltä
löytänyt, sillä hän etsi sellaista, joka ei melua eikä huuda ja jonka
ääntä ei kuulu kaduilla. Hän muisti joskus kuulleensa lausuman:
"sisällisesti teissä". Sentähden hän tahtoi tutkia ihmissydämen
sisimmät. Itsessään ei voinut hän ajatellakaan Hengen elämää
tapaavansa, hyvin tietäen, ettei hän sitä elänyt. Ja Elisan tutkiminen
oli vaan turhaa vaivannäköä, sillä jo tämän paljas läsnäolokin
hämmensi hänen terveen järkensä ja käänsi koko hänen arvostelukykynsä
ylösalasin. Ei, puolueettomana ja selväjärkisenä täytyi hänen koettaa
pysyttäytyä etsiessään, jos mieli millinkään tuloksiin tulla.

Sairaalassa hän potilailtaan kyseli paljon yli sen, mikä oli
välttämätöntä, siten eläytyäkseen heidän harrastuksiinsa. Näin
voitti hän heidän luottamuksensa, sai kuulla pitkän sarjan heidän
taudeistaan, vastoinkäymisistään ja heidän elämästään yleensä. Mutta
sitä Hengen elämää, jota hän etsi, ei hän kenessäkään tavannut, ei
edes vilahdukseltakaan. Harvoin huomasi hän heissä mitään ylevämpiä
harrastuksia. He eivät näyttäneet tietävänkään muusta elämästä kuin
maallisesta, eivätkä muita tarpeita tuntevankaan, kuin mitä maalliseen
elatukseen kuului.

Kuolinvuoteitten ääreenkin oli hän useasti sattunut, mutta
minkäänlaista kuoleman kauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan
huomannut, haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät
he tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista
vaivoista.

Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on
Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle, tuolle sekuntien olennolle:
"Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei
löydy menneisyyttä eikä tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme!
Hulluja olemme, ellemme nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon
epäilyksittä elämältä ota mitä otettavissa on!

Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat
pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina
kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen;
se mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta
olla. Entä Kustaa Aadolf sitte? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi
panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen
uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen
pyrki hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen
saanut pappisviran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän
saarnasi, oli kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne,
tungeskeli väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut
muuta kuin Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa,
pyrki kylmä ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään
näkyi pikkumainen itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen
liikutuksen, kyynelten ja huokausten keskellä. Hän oli valmis
epäilemään kaikkea mitä olisi voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen
sijaan liiankin nopsa virheitä keksimään.

"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka
ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa
Aadolfille.

"Kuinka niin?"

"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka
myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes
pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta milt'ei
kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä
nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne
istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti
kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitte kuunteli hän
nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan
armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis
hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä."

Kustaa Aadolf kävi vakavan näköiseksi.

"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi hän.
"Jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia,
joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni."

Tohtori Hessel piti nuorta pappia tarkkaan silmällä ja pani hänet usein
kireälle. Hän tähtäili leikkelyveitsellään tuotakin sydäntä, joka
niin lämpimästi ja pelkäämättä sykähteli Jumalalle ja ihmisille. Eikä
se vaikeata ollutkaan, sillä Kustaa Aadolfin sisin elämä kuulsi niin
selvästi pinnan alta, hänessä ei ollut mitään petosta eikä vilppiä.
Itse hänen vikansakin olivat silminnähtävissä, ei hän milloinkaan
valearvoa saavuttaakseen pyrkinyt niitä salaamaan. Mutta samalla oli
hän valpas ja taisteli vikojansa vastaan, jott'ei tohtori niistäkään
saanut aseita, millä hyökätä hänen kristillisyyttänsä vastaan.

Vaikka tohtori Hessel tavallaan ihailikin Kustaa Aadolfin uskoa, piti
hän sitä sittekin mahdollisena vain sellaiselle jalolle ja lapsellisen
suoralle luonteelle kuin Kustaa Aadolf oli. Toiset ovat luodut heti
löytämään ja uskomaan, toiset taas kaiken ikänsä etsimään ilman
menestystä.

"Sinä soimaat minua alituiseen ja moitit kaikkia mitä ikänänsä teen",
sanoi Kustaa Aadolf kerran surunsekaisella kärsimättömyydellä tohtori
Hesselille.

"Älä sitä toki niin syvälle mieleesi pane, en minä mitään pahaa
tarkoita."

"Mitä sitte tarkoitat?"

Kustaa Aadolf loi häneen avomieliset siniset silmänsä. Joka kerta,
kun tohtori Hessel sattui niihin katsomaan, luuli hän näkevänsä
heijastuksen siitä, mitä etsi.

"Mitäkö tarkoitan?" toisti tohtori hajamielisenä. "En kerrassaan
mitään. Minussa on, näetkös, liiaksi sappea, minun täytyy saada se
purkaa jonkun päälle, ja koska katson sinut kyllin vahvaksi ryöppyä
kestämään, niin suuntaan sen sinuun. Siinä kaikki! Saattaa se tehdä
sinulle hyvääkin keskellä kaikkia pyhän savun suitsutuksia, joita
sinulle sytytetään."

"Kansa ei tule kirkkoon minua ihailemaan, vaan evankeliumin jano sen
sinne vetää", vastasi Kustaa Aadolf.

"Näyttää todellakin kuin itse uskoisit, minkä sanoit", huomautti
Hessel, "sillä pöyhkeältä et juuri tunnu".

Vaikk'ei Kustaa Aadolf tohtori Hesseliä ymmärtänytkään, toivoi hän
hänestä kuitenkin parasta ja huomattuaan saarnastuolista hänet
kuulijainsa joukossa puhkesi hän äänettömään rukoukseen tuon miehen
puolesta. Eikä hän hävennyt tämmöisenkään arvostelijan kuullen julistaa
sitä yksinkertaista evankeliumia, joka on viisaalle hulluutta.

Pian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet
väkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta
erotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli
tohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin
voisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitäpä oli
hän nyt etsinyt, väsyksiinsä asti etsinyt, mitään löytämättä. Mutta
pitäisikö hänen nyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästään
maan päällä? Yrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei
hänestä kuitenkaan milloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka
hänet sai tällaiseen voimainponnistukseen, yksin hän voisi myös
voimassa pitää alulle pantua parannusta. Pitäisikö hänen nyt kukistaa
senkin vähän, mitä hänessä itsessään oli hyvää ainoastaan sentähden,
että oli niitä, jotka eivät sitä korkeimpana hyvänä pitäneet? Elisa oli
hänen jumalansa, ja Elisaa jumaloidessaan tuli hän ikäänkuin paremmaksi
ihmiseksi. Eikö hän siis saisi sitä jatkaa, ainakin niin kauvan kun hän
ei muuta jumalaa tuntenut.

Hän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa hänet
antamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoo.

Olot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri kuoli
ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel lähetti
hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan Elisan
läheisyydessä ja saisi tuon tuostakin Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa
häntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta ajan oloon ei se
enää onnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi
rakkauden kaikkivaltaisuuteen.




Kahdeskymmeneskahdeksas Luku.


Samana keväänä, jolloin tohtori Hessel Hirvenhovista lähti, oli Kustaa
Aadolf vihitty papiksi. Elisa ja Kristian olivat olleet Upsalassa
juhlatilaisuudessa saapuvilla. Senjälkeen seurasi Kustaa Aadolf heitä
kotiin viipyäkseen siellä muutamia viikkoja ennenkuin asettui uuteen
virkaansa, joka Tukholmassa oli hänelle varattu.

Kustaa Aadolf huomasi heti, että Elisa oli muuttunut. Tuntui kuin olisi
hän sisimmässään ollut ylen onnellinen, ja tätä ei voinut hän millään
tavoin salata, vaan uhkui se koko hänen olennossaan ilmeten käynnissä,
ryhdissä, äänessä ja katseessa. Mutta toisinaan, ilman nähtävää syytä
tämä sisäinen loiste himmeni, tai oikeammin vaihtoi väriä.

"Kustaa Aadolf", sanoi hän kerran sellaisena hetkenään, "rukoile,
ettei mikään maailmassa tulisi meille niin rakkaaksi, että sen takia
unhotamme taivaan."

"Tarkoitatko mitään erityistä tällä, Elisa?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Sitä tuskin itsekään tiedän", vastasi tyttönen ja katseli haaveillen
kauvas etäisyyteen. "Ehkä jotakin, joka ei kuulu tähän maiseen elämään.
Olen uneksinut voivani olla kynttilä, joka muita valaisisi Herran luo."

"Se unelmasi muuta todeksi!"

"Jumala minua siihen auttakoon", vastasi Elisa sydämensä syvyydestä.

Mutta pian tunkihe huokaus esiin:

"Miksikä aina tomua siipiin tarttuu?"

"Sen voi pestä pois."

"Mutta kohta tarttuu uutta."

"Senkin voi pestä pois."

"Miks'eivät ole mitkään ajatuksemme täysin puhtaat?"

"Ne puhdistuvat kerran täydellisesti, silloin kun Jumala täydelliseksi
tekee sen hyvän työn, minkä hän on meissä aloittanut."

"Entä siihen asti?"

"Siihen asti on meidän taisteleminen Jesuksen voittorikkaassa nimessä
Hänen sota-aseihinsa puettuna."

"Mitä on tehtävä, jos elämässään kohtaa jotakin, josta ei varmaan
tiedä, onko se hyvää vai pahaa?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen.

"On rukoiltava, että Jumalan Henki sen meille ilmaisisi. Rukoile Pyhän
Hengen valaistusta, Elisa!"

"Varmaan on sinulla nyt joku erityinen asia, josta et ole selvillä",
lisäsi Kustaa Aadolf.

"Ehkä onkin."

"Sano se minulle!"

Elisa pudisteli hiljaa päätään.

"Etkö sisimmässäsi milloinkaan ole tuntenut sellaista, joka ei siedä
sanain kosketusta?" kysyi Elisa epäröiden.

"En", vastasi Kustaa Aadolf niin varmasti, että Elisan täytyi hymyillä.

"Mutta minä nyt tunnen sellaista."

"Se ei ole hyvä. Jos et tahdo sitä minulle ilmaista, niin ilmaise
ainakin Jumalalle!"

"Jumala sen kyllä tietää paremminkin kuin minä ja yksin Hänen tietoonsa
sen toistaiseksi uskonkin", vastasi Elisa luottavaisella varmuudella,
johon Kustaa Aadolf ymmärsi panna arvoa, vaikk'ei hän muuten Elisan
sanoja hyväksynyt eikä oikein käsittänytkään.

Samassa tuli Irene sisään. Hän oli jo niin toipunut, että saattoi
jalkeilla oleskella.

"Miten pikku muru tänään jaksaa?" kysyi Kustaa Aadolf ystävällisesti ja
istutti hänet viereensä sohvaan.

Tänä vierailunsa aikana oli Kustaa Aadolf oikein erityisesti ottanut
nuoremman sisarensa huostaansa. Hänen oli Ireneä sääli; kaikin tavoin
koetti hän häntä hauskutella ja rohkaista, koskematta kertaakaan
hänen surunsa aiheeseen. Usein sai hän jo Irenen hymyilemään, vieläpä
nauramaankin yhtä huolettomasti kuin entisinä aikoina, sillä Kustaa
Aadolfilla oli erinomainen kyky lohduttaa ja elvyttää. Hänen pelkkä
läsnäolonsa herätti rohkeutta ja toivoa. Oli jotain vastustamatonta
hänen reippaassa olennossaan ja valoisassa maailmankatsannossaan. Irene
oli yleensä varsin herkkä vaikutuksille, ja seurustelu Kustaa Aadolfin
kanssa tehosi häneen kuin parahin lääke. Mutta siitä, mikä oli sydäntä
lähinnä, ei saattanut hän veljelleen puhua. Ainoastaan Elisalle oli hän
joskus maininnut Helmerin nimen senjälkeen kuin kihlaus oli purkautunut.

Eräänä päivänä iltahämärässä, kun Elisa poimutteli nauhoja, tarjousi
Irenelle kauvan kaivattu tilaisuus kysyä häneltä jotakin, joka oli
pyörinyt hänen huulillaan jo siitä asti kun Elisa pappisvihkiäisistä
palasi, vaikka ei hän ollut uskaltanut sitä esille tuoda.

"Elisa", alkoi hän arkaillen, "tapasitko Upsalassa käydessäsi Helmeriä?"

"Näin hänet kerran kaukaa."

"Seurusteleeko Kustaa Aadolf usein hänen kanssaan?"

Äänestä kävi ilmi, miten kiihkeästi sydän sykki.

"Luullakseni ei niin paljon kuin ennen", vastasi Elisa silmiään
nauhoista kohottamatta. Irenen rohkeus kasvoi.

"Minun tähtenikö?" kysyi hän hiljaa, tuskin kuulumatta.

"Ehkä osaksi sinunkin tähtesi", vastasi Elisa lempeästi, "mutta he ovat
myös viime aikoina käyneet niin erilaisiksi".

"Kuinka niin?"

Hämy sakeni jo siihen määrään, ettei Elisa enää nähnyt työtä tehdä. Hän
vetäsi Irenen luokseen.

"Mikäli heidän luonteensa ovat kehittyneet, on niiden erilaisuuskin
tullut selvemmin näkyviin", vastasi hän.

"Helmer se sitten kaiketi muuttunut on, sillä Kustaa Aadolf on minusta
aivan entisensä lainen", virkkoi Irene.

"Mutta onhan Kustaa Aadolfkin paljon kehittynyt, hän on edistynyt
luonteen vakavuudessa ja selvyydessä."

"Entä Helmer?"

"Niin, Helmer", virkkoi Elisa epäröiden, sillä ei hän tahtonut
kenestäkään puhua alentavasti. "Helmerillä ei ole Kustaa Aadolfin
luonteen vakavuutta eikä ole hänen laillaan iäisyysasioihin perehtynyt;
hänen harrastuksensa on hajaantunut kaikellaisiin muihin asioihin."

"Mutta onhan tuo niin inhimillistä", sanoi Irene Helmeriä puolustellen.

"Valitettavasti onkin; ihminen tahtoo niin mielellään kiintyä
harrastuksilleen tähän maailmaan."

Irene vaikeni ja alkoi sovitella itseensä, mitä Elisa oli Helmeristä
puhunut. Hänenkin mielensä paloi tähän maailmaan! Se oli hänelle
iäisyyttä rakkaampi. Hän tunsi selvästi, ettei näin ollut hyvä. Ja
surullisinta kaikesta oli, että se mikä valtasi hänen mielensä, oli
vain tyhjä, toivoton kaiho. "Oi Elisa, kunpa olisi minulla jotakin,
jonka hyväksi eläisin!" huokasi hän. "Mistä saisin jonkun toimialan?"

"Vielä olet niin heikko, että et jaksa mihinkään erityiseen työhön
ryhtyä."

"No, olkoonpa niin, mutta jos olisi minua joku elämäntehtävä
odottamassa, niin paranisin varmaan pikemmin. Ajatukset kääntyisivät
toiselle suunnalle; nyt ne sitävastoin alituiseen vierivät
taaksepäin, menneihin asioihin, ja se mieltäni painostaa. Toisinaan
tuntuu ikäänkuin en saattaisi elää ilman Helmeriä, enkä tiedä kuhun
turvautuisin. Oi, kunpa sen sijaan rakastaisin Jumalaa niin kiihkeästi!"

"Pyhä rakkaus on kiihkotonta", vastasi Elisa ja sulki rauhoittavasti
Irenen molemmat kädet omiinsa.

Irene alkoi hiljaa itkeä. Kyynelet huojensivat hänen mieltään. Elisan
sanat tyynnyttivät hänen mielensä levottomat tunteet, ne rohkaisivat
häntä kohottamaan katseensa ylöspäin. Miksi olikaan hän täten asettanut
oman surunsa ikäänkuin maailman kaikkeuden keskipisteeksi? Hänen piti
pelastuakseen välttämättömästi siitä päästä. Elämässä oli paljon
jalompia suruja kuin hänen ja paljon korkeampia iloja kuin mitä hänen
sydämensä oli halajanut. Hän tahtoi nousta pienuudestaan, pyrkiä
omistamaan suuria tunteita, pyhiä, intohimoista vapaita...




Kahdeskymmenesyhdeksäs Luku.


Kustaa Aadolfin matkustettua olivat hänen kirjeensä kuten ennenkin
valonvilahduksina Elisan elämässä. Hän kirjoitteli usein Elisalle ja
Elisa välitti hänen ja muitten omaisten kirjevaihtoa. He kaksi olivat
toisiaan lähinnä.

Kirjeissään Elisalle hän selitti, kuinka ihanata hänestä oli saada
suurille joukoille julistaa, mitä sisimmässä sydämessään itse oli
tuntenut ja kokenut. -- -- -- "Kuten Paavali", kirjoitti hän kerran,
"pitäisin itseäni kirottuna, ellen voisi saarnata evankeliumin sanomaa.
Maailma tarjoo kyllä paljon muutakin, joka itsessään saattaa olla
hyvää, mutta anna tieteen tutkimuksen parhain, tulos, anna taideneron
kaunein kukka ihmiselle, joka synnin yössä apua huutaa, niin saat
nähdä, minkä verran ne iäisyyden valossa merkitsevät. Minä luen kaikki
vahingoksi ylenpalttisen Jesuksen Kristuksen tuntemisen tähden.

"Tulen juuri kuolinvuoteelta, jossa muuan mies vast'ikään synnintuntoon
heränneenä toivotonna kuolemaa vastaan taisteli. Voithan ajatella,
että tällaisessa tapauksessa tuntui ihanalta voida julistaa Kristuksen
evankeliumin lohtua ja vieläkin ihanammalta saada omin silmin nähdä
evankeliumin voimallista vaikutusta. Mies, josta puhun, ei ollut
suinkaan mikään törkeä syntinen, vaan kaikin puolin nuhteeton ihminen.
Hänellä oli ollut jonkinlaisia hengellisiä harrastuksiakin, ja ihaillut
Kristuksessa ideali-ihmistä. Mutta nyt ei voinut ideali-ihminen häntä
auttaa, Jumalan teurastettua Karitsaa hän tarvitsi. Jesus naulittuna
ristinpuuhun ihmisten syntien tähden ja Hänen sanansa ryövärille, siinä
ainoa, mikä voi kuolevalle sairaalleni lohdun antaa.

"Tämmöisten näkeminen vahvistaa uskoa.

"Oi Elisa, aikana tällaisena, jolloin eivät ainoastaan kehnoimmat
ja kurjimmat, vaan ihmiskunnan etevimmät, vieläpä muutamat Jumalan
tunnustajatkin käyvät rynnäkköön ainoata pelastustaan Kristusta,
Jumalan Poikaa vastaan, joka on uhrattu meidän puolestamme, on ylen
tärkeätä kohottaa ristinlippu korkealle. Oi, kuinka rakastan tuota
halveksittua ristiä, Jumalan rakkauden merkkiä, johon niin monet ovat
loukkaantuneet. Siitä tahdon kaiken elinaikani puhua, siitä enkä
mistään muusta. Ainoa pelkoni on, että siitä lankeaisin, sillä maailma
pyrkii minua puoleensa viettelemään ja itsessänikin asuu syntiä.
Mutta kiitos olkoon Jumalalle, joka meille voiton antanut on Jesuksen
Kristuksen kautta! Hän on väkevämpi. Elisa, rukoile puolestani sinäkin,
että aina, aina pysyisin Jumalalle uskollisena, kuolemaan asti!..."

Tämän kirjeen luki Elisa ääneen perheen piirissä. Majuri heltyi,
niinpä Kristiankin, vaikka hän kaikin voimin koetti tunteitaan salata.
Torvaldiin se nähtävästi ei tehnyt mitään vaikutusta; hän oli kauvan
asunut Kustaa Aadolfin kanssa ja tottunut hänen katsantotapaansa. Irene
vaipui mietteisiin. Tällä hetkellä ei hän sanaakaan sanonut, mutta pari
päivää myöhemmin pyysi hän Elisalta kirjettä lainaksi. Sen saatuaan
lähti hän metsään ja istuutui kosken partaalle. Siinä hän sen luki
tarkkaan ja vitkalleen, kunnes uudelleen vaipui mietteisiinsä.

Illalla Elisan maatapantua tuli hän tämän huoneeseen.

"Häiritsenkö sinua?"

"Et ollenkaan."

Irene polvistui vuoteen ääreen.

"Nyt luulen tietäväni mihin tahdon ryhtyä kun voimistun", sanoi hän.

Hänen silmänsä loistivat kesäyön vienossa puolihämärässä. Ikkunakaihdin
oli ylhäällä.

"Olin sitä jo jonkun aikaa mielessäni hautonut", sanoi hän, "vaikk'en
vielä ollut varmuuteen päässyt. Mutta nyt on Kustaa Aadolfin kirje
saanut minut tekemään päätökseni. Olisiko uhkarohkeata minulta mennä
pakanain luokse? He ovat kuin lapsia, ehkä voisin heille Kristuksesta
puhua. Täällä kotipuolella tietävät kaikki jo niin paljon, ett'en
täällä voi ketään opettaa. Sanohan Elisa, luuletko, että tässä seuraan
Jumalan kutsumusta?"

Irene puhui niin yksinkertaisen tyynesti, että hänen sanansa tekivät
syvän vaikutuksen.

"Luulen", vastasi Elisa liikutettuna.

Tosin hän hiukan epäili ajatellessaan pientä hentoa sisartaan
taistelemassa pakanuuden pimeyttä vastaan, mutta tällaiset sydämen
vastaväitteet, arveli hän, todistivat vaan itsekkäisyyttä ja uskon
puutetta.

"Siis on se Jumalan tahto", sanoi Irene hartaudella. "Päätin pitää
sinun suostumustasi Jumalan tahdon merkkinä."

"Oletko mitään isälle puhunut?"

"En vielä; tahdoin ensin kuulla, mitä sinä arvelet."

"Isän suostumusta voisit mieluummin pitää Jumalan tahdon merkkinä kuin
minun."

Pari päivää tämän jälkeen Irene esitti tuumansa isälleen. Ensin
käänsi majuri koko asian leikiksi, mutta huomattuaan, että siinä oli
tosi takana, hän nosti aika jyryn. Mutta se kiivaus millä hän toi
esille kieltonsa, osoitti selvästi ettei hän juuri odottanut sen
noudattamista. Hyvin tuntien heikkoutensa tahtoi hän estää kaikki
houkuttelemis-yritykset ja purki vimmansa moisia mielenjohteita
vastaan. Elisa koetti puhua Irenen puolesta, mutta silloin sai hänkin
tuiskahduksen osakseen.

"Olet pilattu lapsi, sinä aina olet saanut tehdä oman tahtosi mukaan,
mutta tällä kertaa ei isäsi ainakaan suostu hyppimään sinun pillisi
mukaan. Aina te yksissä neuvoin asetutte vanhaa isäänne vastaan, mutta
tälläpä kertaa tie nousee pystyyn."

Elisa, joka huomasi, miten tämä sanatulva Ireneä kiusasi, viittasi
hänet menemään ulos, vaan jäi itse kestämään myrskyn loppu-puuskauksia.

Irene lähti puutarhaan. Olihan luonnollista, ett'ei isä häntä
ymmärtänyt, sillä isältä puuttui kaikki lähestystoimen käsittämisen
edellytykset. Mutta ei ollut Irene kuitenkaan ajatellut asian näin
tyhjiin raukeavan. Hän oli pikemmin luullut, että Jumala tässä tekisi
jonkun ihmetyön.

Ja nyt, ajatellessaan, että hänen näin piti jättää koko aikeensa,
tuntui lähetystyö hänestä kerrassaan korvaamattomalta, niin ettei
hän millään ehdolla voisi siitä luopua. Siihen kuuluva täydellinen
uhrautuminen oli häntä niin miellyttänyt, ja hän piti elinehtonaan
päästä kauvas pois, uuteen ympäristöön, suurelle työalalle
vaikuttamaan. Ja nyt isän vastustus ajoi kaikki karille.

Saiko hän antaa isän itseään estää?

Jos Elisa tai Kustaa Aadolf olisi asettunut asiata vastaan, niin olisi
hän siinä saattanut nähdä jonkunlaisen Jumalan viittauksen. Mutta isä!
Kyllä Irene, kuten muutkin siskot, hellästi rakasti isäänsä, mutta piti
häntä enemmän kilttinä armaana lapsena kuin isänä. Mitään kunnioitusta
ei siinä rakkaudessa ollut, eikä koskaan olisi Irenen mieleenkään
juolahtanut turvautua isän neuvoihin elämänsä tärkeimmissä asioissa.
Eivät sitä olleet muutkaan siskot tehneet, miksi sitten hän? Mitä
ajattelikaan Elisa, joka tässä asetti isän suostumuksen tärkeimmäksi
ehdoksi ja Jumalan tahdon merkiksi?

Tavattuaan jälleen Elisan uskoi hän hänelle ajatuksensa.

"Luulin jo niin varmasti löytäneeni jotakin; jonka hyväksi elää.
Pitäisikö minun siis nyt palata takaisin tyhjän edestä elämiseeni? Sitä
en voi, en voi!" lopetti hän.

"Luulen sittekin, että sinun tulee ottaa huomioon isän arvelut; olisi
varmaan väärin tehdä hänen tahtoansa vastaan", sanoi Elisa. "Onhan hän
oma isäsi! Kuulehan, Irene", jatkoi hän ystävällisesti vetästen Irenen
käsivarren kainaloonsa heidän siinä käytävällä kulkiessaan, "heräsin
juuri äsken huomaamaan, ett'emme, jos kohtakin isää sydämellisesti
rakastamme, sittenkään anna hänelle kylliksi kunnioitusta ja arvoa.
Onko meillä oikeutta näin menetellä?"

"No, eihän isä juuri olekkaan niitä isiä, joihin voisi katsoa ylös",
arveli Irene.

"Ja miksikä ei?" sanoi Elisa. "Löydätkö mistään ihmistä, niin
rakastettavaa ja lämminsydämistä kuin isä on? Kaikkien parasta hän
aina katsoo, useastikin oman onnensa kaupalla. Tiedätkö ketään, joka
itsestään ajattelisi niin vähää kuin hän? Luulenpa, että hän pitää
kaikkia muita itseään parempana, jopa meitäkin, omia lapsiaan. Onhan
kaikki tämä jo kunnioituksen arvoista."

Irenelle puhuessaan Elisa oikeastaan itseään soimasi. Itse sai hän
tällä hetkellä korkeamman käskystä astua alemmaksi tehden tilaa
toiselle, jota usein oli itseään vähäpätöisempänä pitänyt.

Sanat sattuivat syvästi Ireneen.

"Onko isä vielä hyvin pahoillaan?" kysyi hän.

"Lähtiessäni oli hänen mielensä jo hiukan lauhtunut, ei hän enää ollut
niin vihainen", vastasi Elisa.

"Mitä hänelle sanoit?"

"Ett'et tule lähtemään vastoin hänen tahtoansa. Ja siinähän olin
oikeassa, vai mitä?"

"Olit."

Tämä sana tuli hiukan epäröivänä, mutta kuitenkin kuuluvasti.

"Tyyntyikö hän sen kuultuaan?"

"Tyyntyi tavallaan, mutta samalla tuli hän uudelleen levottomaksi",
vastasi Elisa ja hymyili kuin lapsesta puhuen. "Hyväsydäminen kun on
ja tottumaton pitämään meitä vallassaan, vaivaa häntä nyt se, että on
täytynyt sinulta jotain kieltää."

"Lähden heti hänen luokseen", päätti Irene vetäisten kätensä Elisan
kainalosta.

"Älä vaan houkuttele häntä taipumaan, hän sen kyllä tekee itsestäänkin,
se on hänen kohtalonsa. Isä-parka! Emme saa häntä pakoittaa."

"Tahdon vaan osoittaa hänelle rakkautta, ja samalla arvon-antoa.
Äskeiset sanasi sattuivat minuun", sanoi Irene ja lähti kiiruhtamaan
asuinrakennusta kohti.

Majuri mitteli lattiata huoneessaan. Hän oli kuin irtireväisty
tapojensa vanhoista liitoksista, sen oli tuo Irenen mullistava ehdotus
aikaansaanut. Minkä päähänpiston oli se Elisakin nyt saanut, kun tässä
kohden piti häntä, isää, kuin jonakin korkeampana auktoriteettina,
jolta oli neuvoa kysyttävä? Eipä olisi hän millään ehdolla tahtonut
Irenen toiveita tyhjäksi tehdä, olihan lapsiraukalla jo ollut kylliksi
vastoinkäymisiä muutenkin. Mutta vieläkin vähemmän halusi hän häntä
alastomien villien keskelle lähettää.

Irenen tullessa huoneeseen loi isä häneen katseen, joka juuri ei ollut
rohkaisevaa laatua. Varmaankin tuli tyttö nyt oikein rukoilemalla
rukoilemaan ja kyyneleitä vuodattamaan, mutta tälläpä kertaa tahtoo
isäkin olla mies puolestansa.

Irene kietasi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

"Rakas isäni!"

"No niin, niin, hyvä, hyvä", sanoi majuri hermostuneesti, sillä hän
tunsi jo, että Irenen hellä hyväily vähitellen alkoi lamata koko hänen
vastustelemiskykynsä. "Olenhan kieltänyt sinua siitä asiasta enää
mitään puhumasta."

"En aiokaan siitä puhua", vastasi Irene ystävällisesti. "Tulen vaan
sinulle selittämään, ett'en koskaan ota tätä askeletta ilman sinun
suostumustasi."

"Miten saatoit edes ajatellakaan, että sellaiseen suostuisin", vastasi
majuri puoleksi hellästi, puoleksi harmissaan.

"Ajattelin, että Jumala kyllä olisi voinut sinut siihen taivuttaa, jos
se olisi hänen tahtonsa ollut", vastasi Irene. "Pyysin Hänen vastaamaan
sinun kauttasi."

"Teitkö niin? Mutta, lapsi-kulta, kuinka saatoit niin tehdä?" huudahti
majuri peljästyneenä. "En suinkaan olisi halunnut estää sinua Jumalan
tahdon mukaan toimimasta, mutta en vaan saata suostua eroamiseen
sinusta. Ymmärräthän, että se tapahtui pelkästä rakkaudesta."

"Ymmärrän toki", vastasi Irene ja painoi hyväillen poskensa isän poskea
vasten.

Hänen taipuvaisuutensa saattoi majurin mielen apeaksi.

"Eihän sinun sentään kovin mielesi tehnyt ruveta lähetyssaarnaajaksi?"
kysyi hän rukoilevin äänin.

Irene hymähti:

"Onhan se tuuma minua hyvin miellyttänyt, mutta minun täytyy osata
siitä luopuakin, jos Jumala ja isäni niin tahtovat."

Jumala ja isäni! Sen sanoi Irene niin tyynesti ja luonnollisesti kuin
olisi yhteensovitus tuntunut perin luonnolliselta, mutta majuria se
oikein, pelotti. Kiihkeästi hän pyrki purkaamaan tämän kumppanuuden
jumaluuden kanssa, haluten asettautua inhimilliselle, alaikäisyyden
kannalle.

"Rakas lapsi", virkkoi hän vihdoin hermostuneesti, vaikka tavallaan
juhlallisesti: "Jos Jumala tahtoo sinut villien keskelle lähettää, niin
lähde sitte Herran nimessä, mutta minulta älä enää mitään kysy."

"En lähde ilman sinun suostumustasi", vakuutti Irene rauhoittavasti.

"Lähde vaan, lähdehän toki", vastasi majuri kiihkeästi. "Enhän minä
kiellä. Tee kuten itse tahdot, tai kuten Jumala tahtoo, miten tuo nyt
sitte selitettäneen. Jos Jumala minun laillani soisi sinut kotiin
jäämään, niin toimittakoon Hän sitte jonkun muun esteen matkallesi,
minä en uskalla siksi ruveta."

Irene ei oikein ymmärtänyt, miltä kannalta hänen piti katsoa isän
äkkiarvaamatonta suostumusta. Olisiko hän sittekin isää siihen jollakin
tavoin pakoittanut?

Majuri katsoi kelloa. Puolen tuntia oli jo kulunut hänen tavallisesta
maatapanoajastaan ja tämmöisen liikuttavan kohtauksen perästä saisi
hän kaiketikin kauvan taas vuoteellaan unetonna virua. Ja jos nyt
Irene lähtee ihmissyöjien pariin, niin tuskinpa hän, isä, sitte enää
milloinkaan saa unenhiukkaa silmiinsä. Majuri sääli itseään niin, että
Irenekin sen huomasi.

"Nyt lähden, isä, jotta saat makuulle mennä", sanoi hän rakastettavasta
"Ja vaikka lähetyssaarnaajaksi rupeaisinkin, niin ei se ainakaan vielä
huomispäivänä tapahdu. Viipyy siihen varmaankin joitakuita vuosia,
joiden kuluessa paljon saattaa tapahtua."

"Paljon sellaista, joka estää tuuman toteen käymästä", jatkoi majuri
kiitollisena ja lohdutetulla mielellä. "Jumala sinua siunatkoon,
lapsukaiseni! Kaikki kyllä vielä hyväksi kääntyy."

Tyyntyneenä ja tyytyväisenä alkoi majuri järjestellä kuntoon kaikkia
pieluksia, saaleja ja huopapeitteitä, mitä hän makeasti nukkuakseen
välttämättömästi tarvitsi. Hän oli hukannut aikaa ja kiiruhti nyt
toimiaan sellaisella vauhdilla kuin olisi kysymyksessä ollut ennättää
ensimmäiseen junaan.

Irene ajatteli, miten ikävältä isästä eroaminen kerran tulisikaan
tuntumaan. Ei hän oikein itsekään tietänyt, oliko syytä olla iloinen
isän suostumuksesta.




Kolmaskymmenes Luku.


Eräänä päivänä majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen
näköisenä asettui aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi
aivan vereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti
arvaamalla sen perille päästä.

"Joko Kustaa Aadolf on arkkipiispana?" tokaisi Torvald.

"Ei vielä", vastasi majuri.

"No, onko Kristian kenraalina?" kysyi Irene.

"Vieläkin parempaa", vakuutti majuri.

"Onko hän kihloissa?" kysyi Torvald.

"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua!
Ensiksi, keneltä kirje on, ja sitte, kenestä siinä puhutaan!"

"Keneltä se on sitte?" kysyi Elisa.

"Vastaan ainoastaan 'on' tahi 'ei'", selitti majuri.

"Se muuten ei ole isällä ollut tapana", sanoi Torvald.

"Suu poikki, poika-viikari", sanoi majuri lauhkeasti.

"Onko kirje Kustaa Aadolfilta?" kysyi Irene.

"Miksikä se häneltä olisi?"

"Siinäkö nyt oli 'on tahi ei'"? nauroi Torvald.

"Se merkitsi 'ei'", selitti majuri arvokkaasti.

"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?" kysyi Torvald vilkasten
veitikkamaisesti Elisaan.

Majuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta
useammin arvaaja kirveensä kivehen iski.

"Kristianiltako?" kysyi Elisa.

"Kas, oikeaan osasit", sanoi majuri.

"'Kenestä' vai 'mistäkö' se puhuu?"

"Molemmista."

"Kenestä?"

"En vastaa enempää kuin 'on' tai 'ei'".

"Siltäpä kuuluu", pisti Torvald väliin.

"Puhuttele kunnioittaen isääsi, pojan-nallikka."

"Kristian kirjoittaa tietysti etupäässä itsestään", sanoi Torvald.

"Miten siitä olet niin varma?"

"Siksi että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa sitten
kysymys mistä tahansa."

"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi
majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä.

"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö,
isä?" kysyi Elisa.

Majuri hymyili salamyhkäisesti.

Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli
ylen onnellinen.

"Kuka, kuka on se muu, se toinen", kaikui kuorossa hänen ympärillään.

"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti
kirjeen taskustaan.

Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään,
siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti
ja suurella äänenpainolla. Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri
takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri
soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun.

"Lue sinä", sanoi majuri ja jätti luku-yrityksensä viskaten kirjeen
Elisalle.

Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, ylen
suloisen ja varakkaan tytön kanssa, joka jo oli ennättänyt kääntää
ainakin kuuden luutnantin pään pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin
tarttui. Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta
tullut valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vaan
tosiasiaksi todistettiin.

Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen
isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää.
Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi
viikolla kihlajaisten viettoon.

Alettiin tuumia, ken tulisi kutsua noudattamaan. Torvald vakuutti heti,
että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut kotiin
jäisivät. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja
kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut
osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun
hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään,
vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen
edukseen, kuin vahingokseen.

Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai ei.
Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta sittekin
näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään.

"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli
Irene.

"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta
tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen
Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?"

"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin jos vaan itse
haluat", vastasi Elisa.

"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa
Aadolfin pappisvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä,
tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan
läsnä iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa.
Sen lisäksi olin keväällä niin raihnainenkin, ihan lääkärin hoidon
alaisena; nyt olen paljoa pirteämpi."

"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan
Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi
jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi.

Majuri joutui hieman hämilleen, kun Elisa näin luki hänen ajatuksensa.

"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vaan, että tulisi vähän
semmoiselta näyttämään."

"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?" kysyi Torvald. "Ehk'ei tarvitse
kenenkään jäädä?"

"Tarvitsee tietysti. Minä jään", vastasi Elisa.

"Et sinä, vaan minä", päätti Irene.

"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä
kerran pistäytyä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut",
sanoi Torvald, joka sisarensa tulevaisuuden tuumia ei ensinkään
hyväksynyt. Hän oikein sääli Ireneä.

Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättömästi jäädä kotiin.
Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin kuin juhlassa
voi valmistautua tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin
päätetty, että hän talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa
harjoittelemaan, sillä lähetysalalla saattoi sairaanhoidon aikeitten
tunteminen olla hyvinkin tarpeellista.

267

Siis päätettiin että majuri, Elisa ja Torvald lähtisivät.

Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan
miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet
saattaneet ihan haltijoihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa
sitävastoin oli jokseenkin tyyni.

Hääräillessään sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti
Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin
rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut.
Milloin ikänänsä ikkunastakin ulos vilkasi, niin pelkkiä tuttuja
esineitä silmään sattui. Jopa silmät kiinnikin olisi saattanut
ne edessään nähdä; ulkomuistista olisi voinut piirtää metsän ja
taivaanrannan ääriviivan ihan jokaista sen taivetta myöten. Kotoisen
kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas hellä ääni. Ja
tupasissa asuskeli kansaa, joiden elämää hän oli elänyt.

Tosin Elisa jo kauvan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran
tulisi erota, mutta vasta nyt kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan
hallitsijattaren, alkoi tuo tieto tuntua oikein todenperäiseltä.
Eronhetki ei enää etäisyyden usvaisissa helmoissa häämöittänyt, se oli
jo lähellä. Miltä mahtoi se tuntua aivan käsissä ollen?...




Kolmaskymmenesensimmäinen Luku.


Uunna vuonna vietettiin Kristianin häät. Kohta senjälkeen läksivät
nuorikot muutamiksi kuukausiksi ulkomaille. Tämä oli Kristianin
puolesta suuri uhraus, sillä hänen velttouteen taipuvalle luonteelleen
olivat pitkät matkat varsin vastenmielisiä. Mutta nyt hän kumminkin
taipui seuraamaan nuoren vaimonsa mielihalua, ja siitä päättivät
kaikki, jotka hänet lähemmin tunsivat, että hän todellakin mahtoi olla
rakastunut.

Toukokuun puolivälissä he palasivat kotiin ja asettuivat asumaan
Hirvenhoviin, jossa toinen puoli alakertaa oli heille varattu.

Nuoren rouvan ensimmäinen olo uudessa kodissa ei tullutkaan niin
valoisaksi, kuin sitä oli kuvaeltu; se sattui, näet, yhteen aikaan
Silla-tädin kuoleman kanssa. Vanha neiti oli toistamiseen saanut
halvauskohtauksen, jonka jälkeen loppu nopeasti läheni.

Eedit ei itsekkäästi vetäynyt sairaanhoidosta pois, päinvastoin
otti hän siihen hyvin tehokkaasti osaa, vaikkei kukaan sitä häneltä
vaatinut. Tämä ilahutti Elisaa ja hänen silmissään nuoren kälyn arvo
tämän kautta kohosi. Mutta pian huomattiin, ett'ei Eedit oikeastaan
tullutkaan sairaan huoneeseen auttaakseen, vaan enemmän siellä
hallitakseen ja määrätäkseen.

Pikku Eedit, niin rakastettava ja kissanpoikamaisen ovela kuin
muuten olikin, oli pohjaltaan hyvin omavaltainen luonne. Hän kuului
niihin, joiden pitää saada hallita voidakseen olla hyviä. Ja yhtä
ainoata poikkeusta lukuunottamatta sopi koko Hirvenhovin perhe
erinomaisesti hänen luonteelleen. Kristianin kietoi hän helposti
sormiensa ympäri, majuri oli häneen niin hurmaantunut, että saattoi
unhottaa vanhat totutut tapansakin hänen tähtensä. Irene, joka
paraillaan oli sairashoitokurssillaan ja silloin tällöin vaan lyhyesti
käväsi kotonaan, oli hänkin kälyynsä ihastunut, niinikään Torvald.
Kustaa Aadolfin puolelta ei saattanut hän muuta odottaakaan kuin
ystävällisen ritarillista kohtelua. Elisa oli ainoa, jota ei ollut
aivan helppo taivuttaa, sen oli Eedit jo vaistomaisesti huomannut,
vaikkei mitään epäsopua heidän välillään ollutkaan ilmennyt. Elisa
ei helposti kenenkään kanssa riitaantunut; hän saattoi peräytyä ja
sallia muitten tehdä mielensä mukaan, mutta pysyi siitä huolimattakin
aina itsenäisenä, peräytyen vaan vapaaehtoisesti ja sellaisella
arvokkuudella, että se pikemmin tuntui suosionosoitukselta kuin
pakkokeinolta. Eeditiä tämä suututti, mutta samalla täytyi hänen sitä
ihailla. Hän olisi voinut pitää Elisasta enemmän kuin kenestäkään
muusta, jos he vaan olisivat olleet toisistaan loitommalla eikä heidän
molempain työalansa olisi näin yhteen sattunut.

Elisankin sydämessä liikkui samallaisia vaistomaisia tunteita kälyä
kohtaan, mutta ne olivat ainakin aluksi paljon epämääräisempiä.
Hänellä oli nykyisin niin paljon muuta ajateltavaa. Kuolema oli taasen
saapumaisillaan vieraaksi taloon, ja sen läheisyys häätää mielestä
kaiken pikkumaisuuden.

Vitkaan, ja tietämättänsä Silla-täti elämästä erkani. Mietinnättä,
harkinnatta oli hän kulkenut elämänsä läpi ja samallaisena hän nyt
kohtasi kuolemansakin. Hellävaroin hänet kuolema korjasi, vaikka
muista näyttikin kovalle.

Syvä hiljaisuus valtasi koko talon varhaisena aamuhetkenä, jolloin
vanha neiti viimeiset raskaat kuolonkorahduksensa oli hengittänyt.

Majuri oli paennut alakertaan Kristianin huoneustoon noita kammottavia
äännähdyksiä kuulemasta. Häntä puistatutti kuin vilutaudissa. Alati
piti hänelle kerrata lääkärin rauhoittava vakuutus, että kuoleva
tajuttomassa tilassaan ei enää tuskiaan tuntenut, kunnes viimein Elisa
tuli ilmoittamaan, että kaikki oli loppunut.

"Jumalan kiitos!" nyyhkytteli majuri.

Muuten ei Silla-tätiä paljon itketty; hän oli jo niin kauvan kitunut,
että kuolemaa pidettiin pelastuksena, joka mielellään hänelle
suotiin. Välttämättömän tarpeellinen ei hän myöskään ollut eläessään
kenellekään, ei edes niille, jotka häntä enin olivat rakastaneet.

Hänen kuolemansa näkyi kuitenkin syvästi vaikuttaneen majuriin, joka,
ihmeellistä kyllä, saattoi toisinaan istua pitkät ajat ajatuksiinsa
vaipuneena. Tässä hänen mielentilassaan näki Elisa jotakin toiveita
herättävää ja iloitsi siitä, mutta Eeditin mielestä piti ukko
välttämättömästi siitä herätettämän ja jälleen vireeseen elvytettämän.
Hän otti sen tehtäväkseen ja onnistui siinä varsin hyvin.

Silla-tädin kuoleman jälkeen oli Elisa isänsä kehoituksesta alkanut
lukea jonkun värssyn Raamatusta ennenkuin kukin yöksi erkani omaan
huoneeseensa. Majuria se miellytti ja hän tahtoi, että Kristian ja
Eeditkin tällöin olisivat läsnä. Eräänä iltana ehdotti Eedit, että
yhdessä laulettaisiin joku virsi.

"Minäkin tahtoisin jollakin tavoin avustaa", sanoi hän asettuen pianon
ääreen.

Heleällä äänellä hän aloitti virren ja tahtoi muitakin siihen yhtymään,
vähemmällä ei hän ketään päästänyt. Kristian ei ollut vielä eläessään
virsiä laulanut. Hän häpesi isäänsä ja Elisaa ja koetti vaieta. Mutta
ei ottanut onnistuakseen se keino. Eedit herkesi soittamasta kesken
tahtia ja katsoi häneen, kuin hemmoteltu lapsi, joka on tottunut
saamaan kaikki mielensä mukaan taipumaan. Kun hän uudelleen alkoi
soittaa, yhtyi Kristiankin lauluun.

Myöhemmin Eedit ehdotti, että palvelusväkikin kutsuttaisiin
rukoushetkeä viettämään.

"Jos sinä aristelet lukea niin monen kuullen", sanoi Eedit Elisalle,
"niin saattaahan isä tahi Kristian sen tehdä. Sopivintahan oikeastaan
onkin, että isäntä itse pitää kotihartautta."

Mutta isännistä ei kumpainenkaan tahtonut lukea rukousta. Eeditpä ei
kuitenkaan hellittänyt. Majurin hän tosin pian jätti rauhaan, mutta
Kristian ei niin vähällä päässyt. Viimein piti tämä helpompana suostua
iltarukouksen toimittamiseen kuin kauvemmin kinailla vaimoansa vastaan.

Elisaan teki tämä Kristianin ensimmäinen toimi perheenisäntänä
liikuttavan vaikutuksen, vaikkakin hän huomasi, ett'ei Kristian uuteen
tehtäväänsä oikein pystynyt. Hän luki nopeaan ja hutiloimalla, ja
päästi helpotuksen huokauksen, kun tehtävä oli loppuun suoritettu.
Mutta Eedit oli varsin tyytyväinen, kun oli saanut tahtonsa
tapahtumaan, hän tahtoi mielellään näyttää Elisallekin, miten suuri
vaikutusvalta hänellä oli Kristianin yli.




Kolmaskymmenestoinen Luku.


Suuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua
mitä suurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne vaan mieltä
ärsyttävät ja alituinen peräytyminen saattaa ajan oloon käydä varsin
tuskauttavaksi. Sen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin
voinut vapautua kaikellaisesta naisekkaasta pikkumaisuudesta, huomasi
hän nyt, että ulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon
auttaneet. Hän koetti olla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla
joutui varjoon, ja että hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että
sen ulkopuolella vastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä
näkemästä eikä tuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä
välittämättä, mutta siinäkään ei hän kauvan onnistunut.

Eräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka
oli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen
muistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku
tapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä
uurre muodostui otsalle.

"Ei mitään, jota maksaisi muistoon kirjoittaa", virkkoi Elisa
itsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi
kasvoille.

Hän veti pöytälaatikon auki ja viskasi almanakan sinne. Silloin
sattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama
sana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauvan oli laatikossa maannut.
Ainoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitte kylmennyt
käsi oli ne sinne piirtänyt:

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!" Kaikessa
yksinkertaisuudessaan saarnasivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja
tukahuttivat hetkessä katkeruuden hänen mielestään.

Lumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli!
Taas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä
ainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista
pikkumaisuuksistakin.

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Katselemistaan
hän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä
esiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin
tarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän
syyn.

Kyyneleitä kiertyi silmiin, sieltä valuivat ne, kuumia, polttavia
vakoja uurtaen, poskia myöten alas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä
oli hän oppinut tällaisia kyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan
uusi ihminen, itki sentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin
voimallisena tahtoi elää. Pese minut! Omasta voimastani en voi
puhdistua. Pese minut veressäsi! Puhtaaksi kuin sinä itse!

Elisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka
olikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli
lupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään.
Kristus ei jakele vanhurskauttaan vaan ositellen, kokonaan hän sen
tahtoo meille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa
tällä hetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jesuksen nimeen anomaan,
mitä ikänänsä halusi.

Ja mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä
kohtasi, olkoon se sitte suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi
häntä Jesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja
yhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi.

Jälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän vaan sittekin
ollut liiaksi paljon anonut? _Yhdeksi_ Jumalan Pojan kanssa, _itse
Jumalan kanssa yhdeksi!_ Miten voi synnillä saastutettu ihminen
olla niin likeltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä yhdistys
koskenutkaan Elisan _synnillistä luontoa_, se koski hänen _uutta
ihmistänsä_, joka on Jumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja
mielitekoja Jumala hallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli
Jumalan kanssa yhdeksi yhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä
vahvistuva ja varttuva syntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luoma
hänessä yhä kehittyisi, vanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se
kerran kuolemassa kokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi.
Silloin saisi hän täysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle,
"Ihmisen Pojan" kasvojen eteen. "Pese minut, että minä lumivalkeaksi
tulisin."

Tämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät
siintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään
huumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen
ilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa
nauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten
Pietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän
oli syntinen ihminen. Mutta "ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne", ja
missä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa?

Elisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi
välkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi,
mutta vinhalla vauhdilla luikui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia,
joiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan
katse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin
kiitää.

Muuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen
meren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan
kanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He
veisasivat Mooseksen, Jumalan miehen virttä ja Karitsan virttä, sanoen:
"Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala kaikkivaltias;
oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas." Hän koetti
kuvaella mielessään tuota autuaitten laulua. Millainen lienee se ollut
rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja milloin, milloin saisi hänkin
siihen yhtyä?

Vähät siitä, oliko taival enemmän tai vähemmän koleinen ja hankala.
Päämäärään se kuitenkin johti ja oli Herran tie.

"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili
hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta
minua sinun johtoosi tyytymään!"




Kolmaskymmeneskolmas Luku.


Kun Irene oli päättänyt sairaanhoito-kurssinsa, palasi hän vähäksi
aikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän
melkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli
häneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut hänen luontoonsa
tyyntä varmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut.
Oman tulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut
ajattelevan nuoren naisen. Ratkaistava oli nyt, toteuttaisiko hän
lähetyssaarnaaja-tuumansa, vai antaisiko sen raueta. Varsin epäröivältä
näytti Irene itse, mutta Elisa, joka luuli epäröimisen johtuvan oman
voiman vähäksi arvioimisesta, koetti vaan kehoittaa häntä päätöksessään
pysymään; kaikki muut kehoittivat häntä siitä luopumaan. Irenen
epävarmuus yhä kasvoi. Viimein hän päätti matkustaa Tukholmaan. Siellä,
lähetys-ystävien parissa ehkä asia hänelle selvenisi. Ja niin hän läksi.

Samana päivänä, kun Irene oli matkustanut, kävi Elisa asioilla
kirkonkylässä. Sieltä palatessaan hän tapasi Kristianin ja Eeditin. He
kääntyivät hänen kanssaan kotiinpäin kulkemaan.

"Puhuimme tässä vast'ikään Irenestä", sanoi Eedit. "Merkillistä miten
hän viime aikoina on edukseen muuttunut."

"Niin, sielu painaa leimansa ulkonäköönkin", vastasi Elisa.

"No, enpä juuri tiedä olisiko se sielun ansio, että tyttö on
uhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin", arveli Kristian. "Mutta
somaksi on hän versonut."

"Uskokaa, mitä sanon, lähetyssaarnaajaa ei hänestä milloinkaan tule",
sanoi Eedit toivehikkaasti.

"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen
muuttunut?" kysyi Elisa.

"Joku tulee kyllä pidättämään hänet kotimaahan. Isän ei suotta tarvitse
estettä toivoa."

"Näyt unhottaneen Helmer Broon."

"Päinvastoin häntä juuri ajattelen", vastasi Eedit hilpeästi. "Etkö
tiedä, että hän on Tukholmassa?"

"Tiedän kyllä. Mutta mitä se asiaan kuuluu?"

"Kuuluu toki, varsinkin kun Irenekin nyt on siellä."

"He eivät kumminkaan tule toisiaan tapaamaan."

"Tulevat kyllä, ja Helmer tulee vielä katumaan huomatessaan Irenen näin
kehittyneen, sitten kun he viimeksi tapasivat toisensa."

"Ja sinä luulet, että Irene olisi valmis ottamaan armoihinsa miehen,
joka kerran hänet hylkäsi. Siihen on Irene liian ylpeä."

"Ei Irene ylpeä ole", huomautti Kristian verkkaiseen tapaansa.

Ihmetellen katsahti Elisa häneen mitään virkkamatta.

"Mutta kuka hän oikeastaan on tuo Helmer Broo ja mitä hän tekee?" kysyi
Eedit.

"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja
kirjailee", vastasi Elisa.

"Yllin kyllin jo ammattia", huomautti Kristian.

"Luulen että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän
hyvin yleisön suosiossa", lisäsi Elisa.

"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä",
nauroi Eedit. "Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä
saat lankomiehen."

Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan
lähetystyöstä. Hän oli päässyt kotiin saapuneitten lähetyssaarnaajien
pariin ja saanut, alttiina vaikutuksille kuin oli, heiltä uutta
innostusta asiaan. Mutta sitte saapui Elisalle yksityiskirje, jossa
Irene kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset
taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei enää
tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin
kauvas, oikein kauvas, missä hän ahkerassa työssä voisi unhoittaa mitä
unohdettava oli. Lähetystyö oli oleva hänelle pelastuksen kallio.

Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan
aiotut peittämään sitä mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei voinut
hän kotiin kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet
Helmerin luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista
päätöksistään huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä siellä istumasta.
Helmerin äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitäpä se auttoi, että hän
salin äärimmäiseen soppeen kätkeysi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja
kun he sitte uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä
vastaan -- -- -- Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäynyt ilosta saada
häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi
hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin
kirjoittanutkaan. Halu lähetystyöhön riutumistaan riutui hänessä. Hän
tunsi itsensä siihen vallan mahdottomaksi ja alkoi vähitellen käsittää,
että lähetystoimi oli liiaksi pyhä, käytettäväksi vaan maallisen
rakkauden haavojen parannuskeinona. Muulla tavoin piti hänen pelastua
tahi sitten sortua!

Helmer Broo ei lähetystyötä suosinut. Hänen mielestään siinä vaan
tarpeettomasti tuhlattiin sekä elämää, aikaa että rahaa, eikä
siitä sittekään pakanoille mitään hyvää lähtenyt. Miksi saarnata
heille evankeliumia ja siten istuttaa heihin edesvastauksia,
joista he nyt tietämättömyydessään ovat vapaat? Irene vastusti
häntä vetoamalla Jesuksen jäähyväispuheeseen, jossa hän kehoittaa
opetuslapsiaan menemään kaikkeen maailmaan saarnaamaan evankeliumia
kaikille kansoille. Lähetystoimi, sanoi Irene, oli kristityn pyhiä
velvollisuuksia, vaikkakin hän nyt omasta puolestaan aikoi siitä
vetäytyä pois. Helmer ihmetteli, miksi hän niin teki.

"Sellaiseen toimeen ei saa ryhtyä puolinaisin sydämin", vastasi Irene.

Hän pelkäsi jo liian paljon ilmaisseensa ja rohkeni tuskin ojentaa
kättään Helmerille jäähyväisiksi. Hänen katseensa hiipasi vaan
ohimennen Helmeriin, mutta sittekin huomasi Helmer selvästi, miten
asian laita oli. Hän heltyi sydämen pohjaan asti ja lähti syvissä
mietteissä kotiin kulkemaan.

Kahteen seuraavaan luentoon Irene ei enää saapunutkaan. Helmer huomasi
häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miks'ei
Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla
oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen
poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin,
ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän
mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa.

Hirvenhovissa riemu nousi lattiasta lakeen.

"Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut. Irenen saamme pitää.
Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!"

"Mitä sanoin?" kysyi Eedit voitonriemulla Elisalta.

Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään.
Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin.
Eräänä iltana istui hän penkillä likellä joen rantaa ompelemassa. Kevät
oli jo kerinnyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja
asettui sisarensa viereen.

"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole
minua kohtaan kuin ennen."

Irene ei vastannut mitään, pujotteli vaan lankaa neulan silmään täysin
vajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut
toimitetuksi; mutta kun ei sittekään vastausta kuulunut, jatkoi hän:

"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että lähetyshankkeesi
kesken heitit, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ett'ei
se sinun kutsumuksesi ollut."

"En minä siitä...", vastasi Irene uutterasti ommellen.

"Vai luuletko, ett'en kihlaustasi hyväksyisi?" kysyi Elisa.

"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta
puuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran..." Enempää ei hän
saanut puhutuksi.

"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua
sentähden, että hänelle anteeksi annoit!"

"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää", sanoi
Irene.

Elisa ei tietänyt mitä vastata, sillä Irene oli osannut ihan oikeaan.

"Myönnän, että olen levoton sinun puolestasi, mutta silti en sinua
ensinkään moiti, enkä menettelyäsi ihmettele", vastasi Elisa.

"Miksi sitten olet levoton?"

Ääni kuului hiukan omituiselta, kuin tilille vaativalta.

"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota
tarvitset."

"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun hänen
kanssaan kihloihin menin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla
nyt on vähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä
jälellä on."

"Oletko varma siitä, ettei se ole Helmerin omaa?" kysyi Elisa.

"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on
vakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää", vastasi Irene armaansa
puolesta loukkaantuneena.

"Enkö tahtoisi myöntää?" puolustihe Elisa.

"Niin, tiedän kyllä, ett'et sinä eikä Kustaa Aadolf hänen
mielipiteitään hyväksy."

"Saattaa olla totta, mutta silti emme kumpainenkaan häntä tuomitse."

Molemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä
syventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan:

"Sano, Elisa, tahtoisitko minun purkamaan kihlaukseni sentähden, ettei
Helmer minulle voi antaa sitä tukea, jota katsot minun tarvitsevan?"

"En toki."

"Miksi sitte teet minut levottomaksi?"

"Tahtoisin vaan, että käsittäisit vaaran, jott'et sekaantuisi hänen
kummallisiin tuumiinsa."

"Siitä älä ensinkään huolehdi; ei hän minulle niistä paljon puhu, ja
sitäpaitsi hän suuremmaksi osaksi uskoo Raamattua, joskin hän sitä
muutamissa kohdin epäilee. Sinulla on väärä käsitys Helmeristä, Elisa."

"Irene, et saa uskoa, ett'en Helmeristä pitäisi, ja että sinua,
menettelysi tähden, halveksisin", sanoi Elisa vetäen Irenen lähemmäksi
itseään.

Irene lähestyi vähän vastahakoisesti.

"Onko oikein totta, mitä puhut", sanoi hän katsoen läpitunkevasti
Elisaan. "Koko ajan olen sisimmässäni tuntenut, että minua halveksit,
ja eihän sitä muuta sinulta tässä tapauksessa saattanut odottaakaan se,
joka sinut oikein tunsi."

"Ehkä ensin vähän siihen suuntaan ajattelinkin", tunnusti Elisa, "mutta
nyt en enää. Parempi on nöyränä pysyä totuudessa kuin olla ylpeä.
Valheellisesti olisit menetellyt, jos olisit lähetysalalle antautunut
huolimatta siitä, että halusi oli kylmennyt; olit nöyrä, kun Helmerin
rakkauteen vastasit. Sen kaiken nyt huomaan. Annatko anteeksi, että
liittoasi ensin hiukan halveksien ajattelin?"

Aina oli Irene helposti voitettu, niinpä nytkin. Hän kääri käsivartensa
sisaren kaulaan.

Äänetön syleily sovitti taas kaikki. Molemmat olivat tyytyväisiä.
He tunsivat että kaikkivieroittavat esteet heidän väliltään olivat
kadonneet.

Irene alkoi taas ääneti ommella. Pian tointui hän mielenliikutuksestaan
ja virkkoi puheen muutteeksi:

"Oletko kuullut, että tohtori Hessel aikoo hakea piirilääkärin virkaa
vanhan Borgsten'in jälkeen?"

"En, sitä en ole kuullut."

"Hän aikoo pian lähettää hakemuksensa, ehkä on ne jo lähettänytkin.
Silloinhan tullaan naapureiksi."

"Tapasitko häntä Tukholmassa?"

"Tapasin kerran. Hän kyseli paljon sinusta. Hän oli niin kaunis, näytti
paljon reippaammalta ja miehevämmältä kuin silloin kun hän täällä
oleili. Kustaa Aadolf pitää paljon hänestä, samoin Helmer."

Hetken perästä Irene kokoili työnsä ja nousi ylös penkiltä.

"Joko tulet sisään, Elisa?"

"En vielä."

Elisa nojausi puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta
joutilaana helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne
valaisivat hänen peittämätöntä päätään, ja lankesivat varjostavien
silmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin
syvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet
esiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia
väikkynyt jokaisessa sen kaarelmassa. Hienon kaareva nenä myös osaltaan
kaunisti näitä kasvoja, joissa samalla niin paljon jaloutta ja mielen
lujuutta ilmeni.

Irene tuli sivumennen heittäneeksi silmäilyn Elisaan, joka yhä vielä
siinä ajatuksiinsa vaipuneena istui, itsestään ja ympäristöstään
irtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan ääreen
tietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta.

"Tahtoisin niin paljon sinulta oppia", sanoi hän.

Elisan sielu erkani vähitellen unelmien maailmasta tosielämään takaisin.

"Niin minäkin sinusta", vastasi hän.

Sellaista vastausta ei ollut Irene odottanut.

Usein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita
itsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen
nöyryyteen, hänen itsensä kun usein oli vaikea olla luulematta jotain
olevansa.




Kolmaskymmenesneljäs Luku.


Oli tuiman kylmä päivä adventinaikaan. Aurinko välkkyi hehkuvana
kiekkona aamuisen autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli
Hirvenhovin härmäisten metsien ja lumenpeittämien maitten.

Metsän rinnassa oli pieni tupanen, jonka ikkunat punasinervänä
kimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha
Kotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemata odotellen. Tohtori
Hessel, joka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui
sairaan vuoteen yli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt
ensimmäisellä virkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt siinä voivan
mitään tehdä. "Rukoilkaa", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti
viimeisen kerran sormensa ristiin.

Tohtori viittasi naapurivaimolle, joka oli ukkoa hoitamassa, mutta tämä
ei merkkiä ymmärtänyt.

Tohtori oli edellisenä päivänä nähnyt Elisan ja hänen katseessaan taas
tavannut jotakin, mikä sai hänet heltymään ja hänen mielensä jalommaksi
kohotti. Sitä ajatellen alkoi hän nyt hartaasti lukea Isämeidän
rukousta. Jos kohta ei hänen rukouksessaan uskoa ollut, niin oli siinä
ainakin tunnetta. Kukapa hennoisi jättää täyttämättä kuolevan viimeistä
pyyntöä, ja joka rakastaa, hän tekee kernaasti sitä minkä tietää olevan
armaansa mielen mukaista.

Rukoiltuaan kohotti tohtori Hessel katseensa ja näki Elisan sivullaan.
Niin kuulumatta oli hän kulkenut, ettei tohtori ollut huomannut hänen
tuloaan. Elisan katseesta heti huomasi, että tohtorin rukous oli tehnyt
syvän vaikutuksen häneen. Elisa oli siihen pannut enemmän arvoa kuin
rukoilija itse. Ääneti he puristelivat toistensa käsiä ja kääntyivät
sitte sairaan puoleen.

Hän oli kuollut.

Aurinko oli jo hajoittanut aamuautereen ja loisti nyt kirkkaasti. Se
heitti leveän valovirran lattialle ja sen säteet hyväilivät vanhuksen
harvenneita hapsia ja valkeata partaa. Auringon valossa esiintyi
kasvojen kelmeys räikeästi, mutta suljetut luomet ja kasvoilla
kuvastuva rauhallinen sävy kertoi, että vanhus vihdoinkin oli raskaan
päivätyönsä jälkeen lepoon päässyt.

"Rakas Antti-vanhus", sanoi Elisa hiljaa, "yksinkertaisuudessasi
käsitit sinä Jumalan valtakunnan salaisuuden".

Tohtori ei mitään vastannut, piteli vaan lujasti Elisan kättä omassaan.
Hän oli iloinen huomatessaan, ettei Elisa muistanutkaan vetää sitä pois.

Elisa katseli liikutettuna ympärilleen huoneessa.

"Usein täällä kävin, enkä milloinkaan tyhjänä takaisin palannut",
jatkoi hän. "Kotka-Antti oli rikas köyhyydessäänkin."

"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan", sanoi tohtori Hessel
katsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä
täällä ei enää tarvittu.

"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla,
jota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen
enemmän, ja siitä jakoi minullekin."

Hän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta.
Hellävaraa hyväili hän sen uurteista otsaa. Mielellään olisi hän
tahtonut pyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehk'ei ollut se
myöhäistä vieläkään.

Äänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel
seurasi häntä.

Vierekkäin kulkivat he kuin valoisata unta nähden. Äskeinen
kuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se
oli vaan kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät
lähemmäksi toisiansa.

Jo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten.
Ilma oli tyyni ja puhtaan raitis. Adventtijuhlaa näytti luontokin
viettävän. Tohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli
hänen sydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko
hän tulla hänen omakseen. Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä
valkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan.

Vakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain
aikomuksin. Mitään ei hän aikonut Elisalta salata; hän oli valmis
vilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi
häneltä kysyä.

Mutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vast'ikään
kuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt
kehittyneen siihen mielen tilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran
tulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen.

"Et kysele minulta mitään", virkkoi tohtori.

"En tarvitse mitään kysellä, ymmärrämmehän me toisemme."

Tohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja
oliko väärin näin käyttää hänen luottavaisuuttaan hyväkseen.

Mutta jos nyt ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa
herättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli
tohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei
Elisa suoran luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään.

Illalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä
aatostensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten
kuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja
luki: "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Kuin kaukainen
kajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi
säilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään
mieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka
näissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret
vaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt,
ei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin
sekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin
se hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä
päämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää
rakkaammaksi.

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin", rukoili hän hartaasti.
"Pese _meidät_!"




Kolmaskymmenesviides Luku.


Elisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään.
Majuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen.
Kuulijakunta ne jo osasi täysin yhtä hyvästi ulkoa, kuin majuri
itsekin, mutta yks'kaikki! Elisa osasi ne milt'ei sanasta sanaan,
samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä huolimatta istuivat he ääneti
kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä heitti yksinpuhelunsa kesken ja
kysyi kelloa.

"Vähän yli kahden", vastasi tohtori Hessel.

"Miks'ei ole kukaan minua huomauttanut?" sanoi majuri kärsimättömästi.
"Jo neljännestuntia sitte olisi minun pitänyt mennä levolle. Sepä
nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen päästyä unohtaa
kokonaan ajan kulun."

Ja kiireisesti katosi majuri huoneeseensa voittaaksensa takaisin
edes jonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen
ollut tapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori
Hesselin neuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa edelle päivällistä,
määräten siihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta
hän kuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja
palasi vasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että
aamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-unen tarpeettomaksi,
selitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan
nukkunut, korkeintaan vaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka
majurin huoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua
majurin uinailu oli.

Majurin lähdettyä jäivät kihlatut kahden kesken huoneeseen. Elisa pani
työnsä syrjään ja katsoi epäröiden tohtoriin.

"Mitä tahdot?" kysyi tämä hymähtäen. "Sinä olet löytänyt perustuksen
elämällesi, Alfred. Olenko liian tunkeilevainen, jos kysyn, kuinka sen
löysit?"

Alfred asettui istumaan morsiamensa jalkain juureen, jott'ei Elisa
voinut hänen kasvojaan nähdä, muuten kuin silloin kun hän ne
erityisesti häntä kohden käänsi.

"Tunkeilevainen", toisti Alfred hellästi. "Älä puhukaan
tunkeilevaisuudesta meidän välillämme!" Ja hetken perästä hän jatkoi
matalan tuntehikkaalla äänellä:

"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka
hän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen tuikkailemaan nousi! Kysy
hukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan
löysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen
valossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa
pitää, eikä uudelleen aallokon ajeltavaksi heittäy?"

"Miten saatat edes sellaista kysyäkään", sanoi Elisa, joka selitti
hänen puheensa oman sydämensä mukaan.

Ei osannut Elisa aavistaa, että Alfredin tähti ei ollutkaan
taivaan tähtiä, ja ett'ei se perustus, josta Alfred puhui, Jumalaa
tarkoittanutkaan.

"Tarvitsiko sinun kauvan etsiä ennenkuin löysit?"

"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkia
löytänyt."

Hän puhui totta, mutta ei hän sittekään Elisalle tositilaansa
paljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko
hän sille mitään, että Elisa hänen puheensa maallisesta rakkaudesta
selitti taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän
sisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle
mitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä
peittää. Elisa itse pettyä tahtoi, ja koska hän tässä pettymystilassaan
oli onnellinen, niin miksikä sitte riistää häntä siitä? Ja tosi onnea
tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä
hänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen
arvoista.

"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä
tuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päämäärään ikuiseen
päässeet"! vastasi Elisa lempeästi.

Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta
Elisa, vaikk'ei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä,
mitä ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ett'ei
Alfred halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä
tunteita, ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista
poikkeava kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen
päätti Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred
itse vapaaehtoisesti puhuisi.

Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi
käsivartensa morsiolleen.

Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin
rinnalla tuntui niin turvalliselta tulevaisuutta kohden vaeltaa, niin
lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki.

Ennenkuin he ennättivät ruokasalin ovelle, pysähtyi tohtori. Elisa
katsahti kysyvästi häneen.

"Elisa", sanoi hän äkkiä, "onko rakkautesi sammuva, jos minussa mustia
vikoja huomaat?"

Elisa hymyili.

"En pelkää mitään mustia huomioita. Tunnenhan sinut."

"Olet niin varma sielutieteellisestä syvänäköisyydestäsi", sanoi
tohtori hieman säälivästi; "parasta olisi että et siihen niin sokeasti
luottaisi".

"Luotan sinuun", vastasi Elisa vilpittömästi.

Säälin ilme tohtorin kasvoilta katosi ja vaihtui vakavuuteen. Omatunto
otti kovalle.

"Sinä teet minusta ihanteen", alkoi hän, mutta keskeytti lauseensa, kun
sattui katsahtamaan Elisan kasvoihin.

Milloinkaan ennen ei ollut hän Elisaa noin kauniina nähnyt. Hymy
välähti hänen kasvoillaan, leikkivä, veitikkamainen, mutta hento ja
tuntehikas.

"Teenpä kyllä ihanteen", sanoi hän, "milloinka rakkaus sitä ei tekisi?"

Tämmöinen viehättävä iloisuus oli jotain niin uutta ja outoa Elisassa,
että se ihan hurmasi tohtorin ja oli hänet suunniltaan saattaa.
Lujasti painoi hän Elisan käsivartta rintaansa vasten ja päätti olla
mitään enempää puhumatta, mitään alttiiksi panematta. Elisa saattaisi
hänet hylätä. Pelkkä ajatus tämmöisestä mahdollisuudesta oli hänelle
sietämätön. Hänen omakseen piti Elisan tulla, tapahtukoon se sitten
vaikka totuuden kustannuksella. Avomielinen tunnustus, joka jo oli
hänen huulilleen pyrkinyt, jäi sittenkin lausumatta. Vakavampia
puheluita kokonaan välttääkseen, ei tohtori kihlausaikana usein Elisan
kanssa kahdenkeskisille pakinoille pyrkinytkään; päinvastoin hän
tällaisia tilaisuuksia kartteli. Tämä näyttikin aivan luonnolliselta,
sillä tohtorilla oli paljon työtä, eikä hänellä juuri ollut aikaa
Hirvenhovissa viipyä muuta kuin jonkun lyhyen hetken. Ei Elisakaan
puolestaan näyttänyt haluavan mitään häiritsemättömiä puhelun
hetkiä sulhonsa kanssa. Elisa tahtoi nyt omistaa enimmän aikansa
isälleen ja vasta senjälkeen tuli Alfredin vuoro. Hän luki Alfredille
hienotunteisuudeksi sen, ettei tämä Hirvenhovissa käydessään tahtonut
pitää häntä yksinomaan itseänsä varten.

Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin,
leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat
olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa
olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut
edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan
Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, jotta
seurustelu jo alkoi ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä
tuntunut majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että
aivan oli unhottaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan
hänen olevissa oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin
täydellisesti kuin Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi
muuttamaan, sijaitsi ainoastaan puolen peninkulman päässä Hirvenhovista
korkealla kukkulalla Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein
saisi siis majuri tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat
vakuuttaneet häntä niin hellästi vaalivansa, ettei hänen liiaksi paljon
tarvitsisi Elisan huolenpitoa kaivata.

Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin aikaa
ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten kokoilemisen
tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi silmiin
enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeusi. Kaikki nukkuivat.
Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni ansarille, taittoi sieltä
kauniimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän kautta
kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle hän kukkalahjansa
laski. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen kohdistuivat, sillä
jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt hänen omanansa. Rakkaus
Sven Riiseen ei ollut Elisassa kuollut; mutta ei ollut se hänen toisen
rakkautensa tielläkään, siihen oli se liiaksi maantomun sukuista. Niin,
ehk'ei olisi tuo ensimmäinen rakkaus koskaan tullutkaan semmoiseksi
kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä jo alussa olisi puhtaalla
iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi se asiainhaarain toisin
ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän maallista tälle maailmalle.
Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen, mutta ei hän siihen mitään
vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan. Yksi asia oli hänelle
varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään ja tulisi siellä aina
edelleenkin jalostavana voimana elämään.

Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet
lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille:
Sven Riise, ja sitten sitä mukaan kun aurinko kohosi ja sen säteet
ulottuivat alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta
loistelivat kullassa kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja
elämä; joka minuun uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut."

Elisa sai sen rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen maantomuun kytketty
henkensä pääsi taas irtautumaan ja aatosten levoton kuohunta asettui.
Hiljaa hän itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli
hänen puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen
omaksi ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka
mielellään hän olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli
ilmaissut halunsa Svenille, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalle
vielä olisi paljon tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä
kohdistui tämä elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hän tänään
vihittiin. Aatoksiinsa vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki
metsän kautta kotiinsa.

Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä
tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle
tuskin koko päivänä sellaista suotukaan. Toimi seurasi toista, ja
kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen
piti oleman mukana.

Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti
sen, ja hän oli ensi alussa niin liikutetulla mielellä, että ääni
värähteli. Mutta pian sai hän itsensä hillityksi ja ääni helähteli taas
puhdassointuisena, miehekkäänä. Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä
oli: "minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa".

Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin
puhe lämmitti hänen sydäntänsä. Jonkun kerran koetti hän tapailla
miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan.

Vihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille ja mieliala kävi hilpeäksi.
Eikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan
seurustelua jatkettiin iltamyöhään.

Tuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel, kun
hän vaan tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei tyytynyt
sulhon tavalliseen noloon tehtävään, kulkea ylinmäärin rakastuneen
näköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa
heitä huvitellen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan
silmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä.

Käsi laskeusi hänen olalleen.

"Yksi sana, Hessel!"

Se oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota
sanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavata. Hän
malttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan
Elisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi
muista.

"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?" kysyi
Kustaa Aadolf.

"Kuinka niin?"

"Näytti siltä."

"Mistä sen olit näkevinäsi?"

"Kasvojesi ilmeestä."

"Erehdyit."

"Tuskinpa erehdyin. Sano, Alfred, tahdotko huoneinesi palvella Herraa?"

"Osoita Hänet minulle, niin palvelen Häntä."

Kustaa Aadolf katsahti lankoonsa. Kuuliko hän väärin?

"Luulin jo varmasti sinut uskovaiseksi."

"Miten olit sellaiseen luuloon tullut?"

"Olit aina viime vuosina niin innostunut uskon asioista keskustelemaan,
ja kuinkas muuten olisit Elisan kaltaista vaimoksesi valinnut?"

"En ole vaimokseni valinnut _Elisan kaltaista_, vaan _itse Elisan_."

"Mutta Elisa, miten hän saattoi minulle kirjoittaa niinkuin kirjoitti;
että te jo ainoan tarpeellisen suhteen olitte yksimieliset ja että
sinäkin jo olit löytänyt perustuksen? Miten onnistuikaan sinulle niin
täydellisesti viedä hänet harhaan?"

"Sitä en tahallani tehnyt; minä lankesin kiusaukseen, johon hän jalossa
herkkäuskoisuudessaan minut johdatti. Vai olisiko minun pitänyt
antautua alttiiksi siihen vaaraan, että hän haaveenomaisten epäilysten
tähden olisi tuhonnut sekä omansa että minun onneni. Minusta tuntuu
ikäänkuin olisi hän itse tahtonut tulla hiukan petetyksi."

"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti,
mutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä
sydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa.
"Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle", lisäsi hän.
"Suoruus ja vilpittömyys, sekä Jumalan että ihmisten edessä, on
tärkeimpiä elinehtojamme."

"Aiotko huomauttaa Elisaa hänen erehdyksestään?" kysyi tohtori Hessel.

"En; miksi niin tekisin? Se jääköön sinun asiaksesi. Elisa-parka!"

"Lupaan, ett'ei sinun tarvitse häntä sääliä", vastasi tohtori Hessel.
"Mutta sinä et ensinkään minua ajattele, vaan yksin häntä. Onko
se kristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä, ilman häntä, olisin
joutunut!"

"Ei kukaan ihminen voi toista pelastaa."

"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi
sisartasi millään vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi
paremmin sopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä
päivästä lähtien."

Tämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin,
odottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta.

Kustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu
oli hänen mielensä kiihdyttänyt. Olihan luonnollista, että hän
etupäässä huolehti armaimman sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred
Hessel hänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että
hän näin ajatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia
luonnollisten siteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei
se enää voinut avautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka
itseensä käsittää kaikki? Olihan Alfred Hessel hänen lähimmäisiään,
kuten Elisakin, ja eikö ollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen
opetuslapsena, huolehtia yhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen
onnesta kuin oman sisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta
olivatko tässä ainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa
enemmän? Kumpiko yhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan,
Elisako vai Alfred? Kumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen?

Ovelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka tällä
tavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa
kynnykselle. Morsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen
ympärillään ja myrttikruunun varjosta silmät tähtinä säteilivät;
kevätillan vaalea hohde sekä mielen liikutus tekivät hänet kuultavan
kalpeaksi.

"En tahtonut lähteä kotoani sinulle hyvästiä sanomatta", sanoi hän.

Hellävaraa sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varosi
rypistämästä harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa
oli sittekin hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen
voimallisen suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi
Elisa aina luottaa.

"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään
itseäsi Hänen kädestään irti temmaista."

"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen
tiedät", vastasi Elisa luottavaisesti.

Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf
äsken huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa,
vaan Hän, jonka suojassa Elisa lepäsi.




Kolmaskymmeneskuudes Luku.


Oli kevät. Taivas kuvastihe vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen
pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin
juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien
lomitse, ja lehdet olivat juuri kerinneet siihen tenhoisaan, mutta
pian ohimenevään, kehityskauteen, jolloin kevät neitseellisessä
vihannuudessaan on viehkeimmillään. Havumetsäkin Hirvijärven ylävillä
rannoilla oli vaaleanvehreään verhoutunut. Kaikkialla oli raitista ja
puhdasta. Rattoisasti pauhasi vaahtoharjainen putous, josta Hirvenhovin
joki heittäytyi kaivatun järvensä tyveneen helmaan. Metsä helähteli
ääniä täynnänsä; siivekkäät parvet olivat palanneet etelästä, ja
riemuitsevassa kuorossa ne laulelivat ihastuksensa ilmi.

Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle asti. Hän oli istunut
sisällä työnsä ääressä ja kummia ajatuksia oli siellä hänelle sydämeen
noussut. Ne painoivat hänen mielensä alakuloiseksi, hän tahtoi niistä
päästä ja pakeni sen vuoksi luonnon helmaan.

Rannalla oli laituri, johon oli venonen kiinnitetty. Elisa irroitti
sen ja souteli ulapalle. Ensin hän sousi rivakasti, mutta antoi sitte
airojen hetkiseksi levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään
voimatta kuitenkaan sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi
tahtonut.

Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla
aironvetämällä souteli hän sinne takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi
veneeseen. Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle.

"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäisyydessäsi. Nythän
oli sinulla hyvä onni, kun minut tapasit."

Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymyssään
kuvastui alakuloinen sävy.

"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Miks'et ole oikein iloinen tänään?" kysyi
hän.

"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Elisa vältellen.

"Vaivaa toki, senhän näen. Sano suoraan!" Elisa epäröi.

"Taitaa olla vaan typeryyttä minun puoleltani", alkoi hän ikäänkuin
itseään puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla
samallaisia."

Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut,
jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti. Kuinka
olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän avioliittonsa
oikein vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut! Hän oli
kuvaillut sisällistä tutunomaista luottamusta ihan luonnolliseksi
seuraukseksi ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän
tärkeimmässä kysymyksessä, miksi siis ei voitu siihen milloinkaan
vapaasti kosketella? Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli
ollut ihan luonnollista Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä
johtuneet ilonsa ja huolensa. Mutta silloin oli Alfred joko vallan
vaiennut tai vastannut kauniin ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin.
Ja alussa oli Elisa siihen tyytynytkin, mutta lopulta hän jo alkoi
kaivata jotakin enempää.

"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein
kysytyksi.

He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä
vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.

Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katseli häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi
hän Alfredin katseessa jotakin säälin tapaista. Alfred katseli häntä
kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyisi tuskia tuottaa. Nähtävästi
ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse.
Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa?

"Tunnetko sen sinäkin?" kysyi Elisa.

"En, vaan minä sen tiedän, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten
huomaan."

Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli
Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:

"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen
huomaat sinäkin, kun vaan sen olemassaoloon totut."

Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko operatiooni suoritettu, eikä
se läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.

"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole
tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa
sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys
hivuttaa enemmän kuin mikään varmuus."

"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksimista ilmaisevalla
äänellä.

"Niin, sinä epäilet, ett'en olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa
Aadolf, tai toisin sanoen, ett'en ole lammas oikeasta lammashuoneesta."

"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa.
"En epäile. Soisin vaan, että joskus sydämesi minulle avaisit. Tiedän
kyllä, että luonteet ovat moninaiset; älä luule, että sinua siitä
soimaan, ett'et ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan."

Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan
hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo
horjuvan, vaikk'ei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa.
Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria jo kovasti painostanut se
seikka, että Elisa edelleenkin sai säilyä väärässä luulossaan.

"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, -- -- -- ett'en ole sinun
uskoasi, ett'en sinun laillasi elä Hengen elämää."

Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut
täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittekään
saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt.

Alfred ei sallinut hänelle enää sananvuoroa, ja kerrassaan säälimätöntä
olisi ollutkin häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten
tämä oli toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota
Elisa oli toivonut siellä piilevän. Lopetettuaan selvityksensä sousi
hän rantaan.

Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan
ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi
rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä
ei paikaltaan liikahtanut. "Elisa, etkö tule jo?"

Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova
katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut
häijystä unestani!"

Miksikä tuo asia noin hänen sydämelleen kävi? Oliko se nyt niin
mahdottoman tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista
käsittämättömistä asioista olemaan? ajatteli tohtori itsekseen.

Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen häntä laiturille nousemaan.
Sitte läksivät he edelleen kulkemaan auringon kultaamain koivujen
kevätvehreyden varjossa.

"Enkö ole sanan arvoinen, kosk'et mitään minulle puhu?" pysähtyi
tohtori viimein kysymään.

Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla
kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän
samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi.

"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus minut
siihen saattoi. Eikös sekään asiata lievennä?" kysyi hän.

"En ajattele, mitä mahdollisesti minua vastaan rikoit."

"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Toru, herjaa, syytä minua
ulkokullatuksi, katalaksi tai miks'ikänänsä tahdot; mikä tahansa on
paremmin kuin että näin uhrikaritsana kuljet ja marttyrina kärsit."

Elisan teki mieli vastata, ett'ei hän ensinkään itsensä tähden
kärsinyt, mutta tohtori jatkoi, hänelle sananvuoroa suomatta:

"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, niin teet sen paraiten
rakkaudella. Anteeksiantokaan ei siihen yksin riitä, ainoastaan
rakkaus."

Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä
voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille
ja koetti kääntää puhetta muihin asioihin, mutta se ei onnistunut.
Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Tohtori sen ensiksi lopetti.
Elisaa lohduttaakseen alkoi hän viitata Raamattuun, puhuen, miten
vaimon puhdas ja laittamaton vaellus voi miehenkin voittaa hyvän
puoleen.

"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen
niin likeltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti ajatellen vaikeata ja
edesvastuullista elämäntehtäväänsä.

Vapaaehtoisesti ei olisi hän milloinkaan uskaltanut semmoiseen
elämäntehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut,
itsekö oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin
johdattanut? Tämä kysymys oli tuiki tärkeä hänelle, sillä ainoastaan
viimeksimainitussa tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta.
Kaiketi ei Jumala omavaltaisille teoille siunaustaan suo.

"Minun mielestäni olet jo ihmeitä saanut toimeen, Elisa", jatkoi
tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä
vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut
takaisin entiseen seikkailija-elämääni, ollen pohjaa ja perustusta
vailla. Olethan siis jotakin voittanut."

Sanomattoman säälin tunne valtasi Elisan. Hänen silmänsä kyyneltyivät.

"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit paremmin pelastuksen
tarpeellisuuden tuntoon tullut kuin nyt, jolloin luulet ainakin jotakin
olevasi", sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen
sanojaan käsittäisi.

Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummainen, ett'ei se vastausta
ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti huomionsa.

"Miksi itket? Sentähdenkö että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi
edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla, enkä ihan
suinpäin sinne suistu, kuten asiain toisin ollessa olisin tehnyt."

"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa.

Tohtori hymyili koettaen hellyydellä häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa
häntä sääli, tuota miestä, jolla ei elämässä ollut muuta turvaa kuin
heikko nainen, joka rakkautensa tähden mieheensä oli käynyt vielä
kaksinverroin heikommaksi.

"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?"

"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa",
vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.

"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin
kauvan kun sinut omistan."

Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat,
paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti
ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin
oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen
meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän
epäjumalan kukistamiseksi?

Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa.
Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä jälleen
tasapainoon tointuakseen.




Kolmaskymmenesseitsemäs Luku.


Inka-mummon töllissä asusteli tätä nykyä nuorta väkeä. Signe, tuo
entinen pikku tyttö, jonka Elisa kerran suutelolla oli elinaikaiseksi
ystäväkseen voittanut, ja joka sitten oli Inka-mummoa hoitanut hänen
viimeisen sairautensa aikana, oli nyt naimisissa ja asui miehensä ja
kolmen lapsensa kanssa tässä mökissä, jossa hän ensi kerran elämässään
oli nähnyt jonkun kuolevan. Taaskin oli kuolo heittänyt varjonsa
matalaan majaan; Signen mies makasi heikkona sairaana.

Oli ihana ilta keskellä kesäsydäntä. Kaksi vanhinta lasta leikki
pihalla, he tiesivät, että nyt piti olla hyvin kilttinä, isä kun oli
niin sairas, eikä äidillä ollut aikaa heistä huolia. Pienin makasi
kätkyessä kuistilla. Aurinko, joka aikansa oli lämmöllään ja valollaan
lasta hellinyt, oli painunut mailleen. Kolakka iltatuuli sen herätti
ja se alkoi kovasti itkeä. Vanhin sisar, viisivuotias Anni tuli kehtoa
soutamaan ja veikkoa viihdyttämään. Kun ei sekään auttanut, käänsi
hän lapsen toiselle kupeelle. Varsin tottuneesti ja taitavasti hän
siinä menetteli nuoresta iästään huolimatta. Köyhässä mökissä ei
ollut varoja hankkia lapsille nukkia. Pikku tytöllä ei ollut aikaa
kehittää äidillisiä taipumuksiaan leikissä, tosielämä ne jo heti vaati
palvelukseensa; niin pieni kuin Anni olikin sai hän jo autella äitiä
nuorempien siskojen vaalimisessa. Mutta tällä kertaa ei näyttänyt Annin
apu riittävän. Hän alkoi juuri juosta äitiä hakemaan, mutta pysähtyi
samassa avosuin ja silmät suurina. Kaunis rouva, jonka Anni hyvin
tunsi, astuskeli tietä pitkin ja kääntyi sisään veräjästä.

"Miten nyt on pikku veikon laita?" kysyi äskentullut kumartuen kehdon
ylitse.

Pienoinen huusi vallan armottomasti. Elisa, sillä hän se oli, nosti
lapsen kätkyestä ja alkoi sille puhella. Lapsi vaikeni ja rupesi
käsillään haparoimaan hänen kultavitjojaan. Samassa ovi aukeni ja Signe
tuli ulos.

"Kas, Elisa-neitiä!" virkkoi hän iloisesti. Vanhan tavan mukaan
kutsuttiin tohtorinna Hesseliä usein vielä Elisa-neidiksi. Kansa oli
oppinut häntä sen nimisenä rakastamaan, vaikea oli vaihtaa sitä uuteen.

"Puolipäivän aikaan kuulin mieheltäni, että täällä ovat asiat huonosti,
ja sentähden tulin tänne teitä tervehtimään", sanoi Elisa osaa ottaen.

"Niin, Karlsson on kovin kipeä", sanoi Signe niin tyynesti, että outo
sen helposti olisi voinut otaksua välinpitämättömyydeksi, mutta Elisa
huomasi heti, että hän pohjalta oli tuskallisen levoton.

"Saanko mennä häntä katsomaan?"

"Tietysti saatte", vastasi nuori vaimo kiitollisesti.

Elisa aikoi panna lapsen kätkyeeseen takaisin, mutta Signe otti sen
häneltä ja asetti sen Annin syliin. Elisa ihmetteli, mutta Signestä oli
se aivan luonnollista.

"Mutta ei suinkaan Anni jaksa lasta pitää!"

"Jaksaa kyllä. Hänen täytyy siihen tottua."

Elisa taputteli tyttösen pehmeäsuortuvaista pellavapäätä ja heltyi
nähdessään lapsen silmissä niin älykkään ilmeen.

Signe oli avannut oven ja seisoi häntä odottamassa. Elisa meni tupaan.
Hän tapasi sairaan hyvin arveluttavassa tilassa, ja kovan kuumeen
vallassa. Lääkärin määräykset kysyivät vaalijalta paljon voimaa.

"Kuinka sinä tässä enää jaksatkaan, Signe?" kysyi Elisa katsellen hänen
kalpeita poskipäitään ja yövalvonnasta vertyneitä silmiään.

"Jaksan niin kauvan kun jaksan", vastasi Signe kansan naiselle
ominaisella sitkeällä väsymättömyydellä.

"Eikö ole ketään, joka sinua auttaisi?"

"Kyllä Pekka Eerikäisen Hanna ja Haanpään torpan Emma täällä joskus
ovat minua auttaneet, kun heillä vaan on aikaa ollut. Mutta nyt on
sairas niin huono -- -- --"

-- "ett'et tahdo uskoa häntä muiden hoitoon, kyllä ymmärrän", sanoi
Elisa myötätuntoisesti. "Mutta sinä et jaksa, ell'et saa nukkua, ja
tämä potilaan tila voi kestää vielä kauvankin."

Signe ei siihen mitään vastannut ja Elisa vaipui mietteihinsä.

"Tohtisitko nukkua, jos minä ensi yönä valvoisin sairaan luona?" kysyi
hän.

"Tottahan silloin, -- -- -- mutta se ei saa tulla kysymykseenkään."

"Miks'ei saa? Kun vaan saisin sanan lähetetyksi miehelleni, niin jäisin
heti tänne."

Siihen Signe kyllä neuvon tiesi. Suutari Pitkäsen Antti tulisi kohta
maitoa tuomaan, hän asui tohtorissa päin ja veisi nopeasti sanan
perille. Mutta mitähän tohtori sanoisi? Niin, sitä ei tosin Elisa
itsekään voinut arvata, mutta hän ajatteli, että tohtori, joka itse
paraiten tiesi potilaansa tilan, kyllä myöntyisi. Hän kirjoitti Antin
mukaan muutaman rivisen kotiinsa. Huomatessaan, minkä huojennuksen
hänen tarjomuksensa Signelle tuotti, oli hän oikein iloinen
päätöksestään.

Signe riisui lapset makuulle; mutta ennenkuin hän itse meni levolle,
seisoi hän vielä hetken aikaa tajuttoman miehensä vuoteen ääressä.

Elisa osasi eläytyä muitten tunteisiin. Syvä sääli valtasi hänen
sydämensä. Hän koetti Signeä lohduttaa:

"Jumala on elämän ja kuoleman Herra, ja hän rakastaa meitä enemmän kuin
äiti lapsiaan", kuiskasi hän.

Nuori vaimo vaikeni. Kasvot sävähtivät, mutta hän sai mielensä
liikutuksen hillityksi.

"Jumala tahtoo tämän kautta jotakin aikaansaada, Signe. Anna Hänen
tehdä, mitä Hän tahtoo!"

"Mitä tahtoo Hän sitten?"

"Hän tahtoo vetää sinua itseään lähemmäksi. Omituista on, että useinkin
paremmin löydämme Hänet hädän hetkellä kuin silloin kun kaikki on
hyvin ja elämämme näyttää valoisalta. Sen Jumala kyllä tietää. Ei Hän
ole tyly meille koettelemuksia lähettäessään, vaan sulasta armosta ja
rakkaudesta Hän niin tekee."

Vaikk'ei Elisa sanoihinsa mitään vastausta saanutkaan, tunsi hän, että
ne olivat langenneet hyvään maahan.

"Mene nyt makuulle ja ole ihan huoleti, minä valvon", sanoi hän
senjälkeen.

"En koskaan voi teitä kylliksi kiittää, tohtorinna", sanoi Signe ja
laskeusi täysissä vaatteissaan väliaikaisesti kokoon kootulle vuoteelle
makaamaan.

Elisa oikein nautti nähdessään hänen nukkuvan ja hääräili hiljaa
kuulumattomin askelin sairaan ympärillä.

Samassa kuului tieltä rattaitten jyrinää. Hevosen pysähtyessä veräjän
eteen, läksi Elisa ulos, sillä hän pelkäsi Signen unen nyt häiriytyvän,
josta hän juuri äsken oli niin iloinnut. Oikein hän säikähti kun
näki miehensä tulevan palvelustytön seuraamana, sillä hän ymmärsi
hyvin, mitä tämä merkitsi, ja valmistausi vastaan panemaan. Hän läksi
kuistin portaille, pani oven verkkaan kiinni ja asetti sormet huulille
merkiksi, että oli hiljaa puhuttava ja liikuttava.

"Riitta jää tänne yöksi, jotta sinä pääset kotiin", sanoi tohtori.

Elisa käski Riitan mennä sisään katsomaan, tarvitsiko sairas mitään.
Riitta meni.

"Sinä palajat nyt kanssani kotiin", sanoi tohtori. "Kuinka saatat
ajatellakaan, että minä antaisin sinun täällä valvoella!"

Elisa koetti vakuutella hänelle, miten välttämättömän tarpeellista oli,
että vaimoparka saisi hiukan nukkua ja ett'ei hän suinkaan uskonut
sairasta miestään kenen hoitoon tahansa.

"Hän on nyt nukahtanut siinä toivossa, että minä täällä valvon", sanoi
hän. "Ymmärräthän, ett'en näin muitta mutkitta voi lupaustani rikkoa ja
lähteä pois."

"Herätä hänet ja sano hänelle, että lähdet minun kanssani. Riitta tekee
kyllä sen, mitä tarvitaan."

"Mutta Riitta näytti niin tyytymättömältä. Ota hänet mukaasi ja salli
minun jäädä."

"En millään ehdolla."

"Mutta en minä ole ensinkään väsynyt."

Elisa puhui oikein rukoilemalla. Jo ennestään tiesi hän, ett'ei
Alfredia uhalla voitu mihinkään taivuttaa, silmän rukoilevaa katsetta
oli hänellä sitävastoin useinkin vaikea vastustaa. Mutta tänä iltana
näytti tohtori Hessel karaisseen itsensä sitäkin kestämään.

"Hyvä, siis ennätin vielä oikeissa ajoin", vastasi hän vaan. "Pistäyn
ensin hiukan sairasta katsomassa ja sitte ajamme yhdessä kotiin."

Elisa asettui hänen tielleen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Alfred, ainoastaan tämä kerta anna minun tehdä oman tahtoni mukaan",
pyysi hän. "Itsehän paraiten tiedät, kuinka paljon hoitamisesta
riippuu, eikä Riitta voi häntä hoitaa niinkuin minä. Emme saa olla
itsekkäitä."

Tohtori työnsi hänet hiljaa syrjään ja meni mitään vastaamatta tupaan.

Elisa jäi paikalleen seisomaan. Mieliharmi sai hänen verensä
kuohuksiin, sillä ei hänkään ollut vapaa siitä luonteen kiivaudesta,
joka oli Spitzenholdt'eille suvunomaista. Pohjaltaan hän myös oli
ylpeä ja omavaltainen, tottunut hallitsemaan enemmän kuin tottelemaan.
Omantunnon vaatimuksiin voi hän taipua, niinpä ihmistenkin, jos ne
olivat järjellisiä, mutta tässä tapauksessa olisi hänen mielestään
Alfredin pitänyt mukautua. Häntä kiusasi Alfredin taipumattomuus
sekä se itsepintaisuus, millä hän näinkin päteviä syitä vastusteli.
Oikein hävettikin näin tulla lapsen lailla kotiin kuljetetuksi. Signen
pettymys häntä kuitenkin enin huolestutti. Eikä rohjennut Elisa enää
toivoakaan, että Alfred mitään peruuttaisi. Hänestä tuntuisi tietysti
liian nololta palata Riitan kanssa kotiin saamatta mitään toimeen. Ja
niin tosinaisellinen oli Elisa, että tuskin olisi sitä enää suonutkaan
nyt, kun asia jo näin pitkälle oli joutunut. Mutta miksi ei voinut
Alfred häntä rauhaan jättää? Hetken perästä tuli tohtori ulos. "Kaikki
on kunnossa nyt", sanoi hän. "Riitta on tehtävistään selvillä ja tulee
kyllä hyvin toimeen. Tule nyt vaan!"

"Entä Signe?" kysyi Elisa. "Nukkuu hyvästi."

"Niin, hän on nukahtanut rauhaan luottaen minun lupaukseeni valvoa
hänen miehensä vuoteen vieressä. Minä en voi täältä tieheni hiipiä, en
edes sinun tähtesi."

Hänen äänessään ilmeni mieliharmia, ja tietämättään ojensihe hän
suoraksi. Tahtoiko Elisa todellakin uhmailla? Tohtori päätti kerrassaan
näyttää hänelle, ettei sellaisista mitään apua lähtenyt. Hän meni
uudelleen tupaan.

Elisa riensi levottomana hänen jälkeensä, mutta ei ennättänyt estää
häntä Signeä herättämästä. Unen höpperyksissä kavahti vaimoparka
istuvilleen ja kuunteli puoleksi unissaan tohtorin selityksiä, että
Riitta tulisi rouvan asemesta valvomaan, mutta Signen ei tarvitsisi
mistään huolehtia, saisi vaan rauhassa nukkua.

"Tohtorinna ei ole itse lupaustaan rikkonut, minä sen rikoin", lopetti
hän.

Niine jäähyväisineen lähti hän tuvasta. Elisa oli jo ennättänyt ulos
ennen häntä. Elisa oli voitettu.

Tohtori tarjosi hänelle käsivartensa. Elisa tarttui siihen vähän
vastenmielisesti, mielellään olisi hän jättänyt sen tekemättä, mutta
häpesi osoittaa mielipahaansa näin pikkumaisella tavalla. Vaieten he
saapuivat rattaille.

Hevonen oli sidottu veräjän pylvääseen ja järsi huvikseen sitä
hampaillaan, kun ei ylettynyt puitten lehviin kurkottautua.

Elisa hypähti rattaille ilman apua. Alfred irroitti hevosen, nousi
sitte hänen viereensä istumaan ja niin ajettiin kotia kohden.

Kesäinen yö oli viileä ja kuultavan selvä. Metsä tuoksui. Silloin
tällöin joku väsähtänyt lintu vielä viserryksillään hiljaisuuden
katkasi, ja vieno öinen tuulahdus ikäänkuin leposijaa haeskellen
kierteli kuusien latvoissa. Kosken kumea yksitoikkoinen kohina kuului
kaukaisuudesta. Luonnon hiljainen rauhallisuus se jonkun verran
lauhdutti molempain kiihtyneet mielet.

"Pitäisi sinun toki ymmärtämän, että sinun parastasi katsoen näin
menettelin", virkkoi vihdoin tohtori.

Elisa ei vastannut mitään. Hän oli hyvin pahoillaan. Elisa vihastui
harvoin eikä silloinkaan koskaan raivoon kuohahtanut, hänen paha
mielensä ilmeni vaitiolossa, joka merkitsi paljoa enemmän kuin monet
sanat.

Tohtori katsoi häneen, mutta Elisa käänsi pois kasvonsa. Tohtori
kummasteli. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Elisaa suuttuneena.

"Asiain toisin ollen ehkä en olisi sinua estellytkään", jatkoi tohtori.
"Tiedäthän, että sinun nyt tulee olla erityisen varovainen. Olen niin
arka sinun puolestasi."

Nämä sanat vähän hellyttivät Elisan mielen, ja ellei hänellä olisi
ollut muuta anteeksi annettavaa kuin oma nöyryytys, niin olisi
ehkä kaikki ollut hyvin taas, mutta vaikeinta oli unhottaa, miten
säälimättömästi Alfred äsken oli Signe-paran herättänyt.

Tohtoria suututti tuommoinen itsepintainen paheksiva vaikeneminen, joka
hänestä oli vastenmielisempi kuin vihaisimmatkin nuhteet. Hän päätti
pitää puolensa ja vaikeni myös. Mutta johonkin pitää toki mieliharminsa
purkaa, ja hän purki sen viattomaan hevosparkaan, sivaltaen sitä
ruoskallaan selkään, vaikka se juuri niin siivona mitään aavistamatta
juosta hölkötteli eteenpäin. Hevonen käänsi päätään taaksepäin ja
katsoi kuin nuhdellen ajajaansa.

Elisan henkinen voima johtui suureksi osaksi siitä, ettei hän
milloinkaan luikerrellut omaatuntoa pakoon, kun se häntä alkoi
syytellä. Vaikka hän vääntelihe sen kurituksen alla, niin ei hän
paennut. Tavallisesti havahtuikin hänen omatuntonsa pian ja voimakkaana
kuului silloin sen nuhteleva ääni.

Mutta luonnostaan oli Elisa pitkävihainen, ja suutuksissaan ollessaan
ei voinut hän katsoa muita silmiin eikä suuremmitta vaikeuksitta
puhutella sitä, jolle hän nurjaa mieltä kantoi. Koko kotimatkan
kestäessä kävi hänessä nyt ankara taistelu, mielen suuttumus koetti
voittaa omantunnon ääntä ja pitkitetty vaitiolo oli siitä seurauksena.

"Mene nyt suoraan saliin, olen käskenyt panna illallista sinulle",
sanoi Alfred autettuaan hänet rattailta.

Vieläkään ei voinut Elisa mitään vastata. Hän meni ääneti sisään.

Vaivoin oli hän saanut nielastuksi kupin teetä ja syöneeksi voileivän,
kun keittäjätär tuli tuoden lämpimän ruokalajin lisää.

"Oi, älähän toki, Mari-kulta, en minä enempää jaksa."

"Mutta tämähän on tohtorinnan mieliruokaa", sanoi Mari rukoilevasti.

Mari oli lihava, ystävällinen keittäjätär, joka hänkin puolestansa
vaikutti perheen hauskuuteen ja kodikkuuteen enemmän kuin aavistaakaan
saattoi.

Elisa pudisti päätään.

"En voi, Mari", sanoi hän ystävällisesti.

"Koettakaa sentään, hyvä tohtorinna", rohkasi Mari. "Muuten saattaisi
tohtori pahastua. Hän oikein erityisesti pyysi minua tätä ruokalajia
valmistamaan, sillä rouva pitää siitä niin paljon, sanoi hän. Ja
ruoanvalmistuksen tähden en päässyt sairaan luokse valvomaankaan.
Mielelläni olisin tahtonut tulla, näettehän, tohtorinna, mutta eihän
Riitta osaa ruokaa valmistaa, ja varsinkaan tähän ruokalajiin hän
ei ensinkään pysty, ja tohtori tahtoi välttämättömästi, että rouvan
piti illalliseksi saaman jotakin oikein hyvää; rouva söi niin vähän
päivällistä, sanoi hän."

Elisa oli taas voitettu. Hän asettui uudelleen pöytään. Tällainen
rakastava huolenpito hellytti hänen mieltänsä ja tuli avuksi omantunnon
taisteluun. Suuttumus oli jo haihtunut.

Syötyään jonkun verran nousi hän pöydästä ja meni miehensä huoneeseen,
vaikka Mari olisi mielellään suonut tohtorinnan enemmänkin käyttäneen
hyväkseen hänen herkkujaan. "Et tullut saliin", sanoi Elisa.

"En tullut; minä söin jo ennen lähtöäni."

"Olisitko koskaan saattanut uskoa, että ruoassa on sielua?" kysyi Elisa.

Tohtori ei edes hymyillytkään. Hän oli Elisan äskeisestä
leppymättömyydestä vieläkin hyvin harmissaan ja arveli, että
jonkunlainen sovinto heidän välillään nyt olisi paremmin tarpeen kuin
turha pakina materian sielusta.

"Sellaista en todellakaan ole koskaan tullut ajatelleeksi", vastasi hän
välinpitämättömästi.

"En minäkään ennenkuin vasta tänä iltana", sanoi Elisa ja puhisti pois
karren kynttilästä, jolloin liekki pääsi valaisemaan hänen kasvojaan.
"Sen huomasin äskeisessä mieliruoassani, jonka olit antanut minulle
valmistaa."

"Panit siis arvoa siihen?" kysyi tohtori Elisan tunnustuksesta
leppyneenä.

"Käsitätkö, että se opetti minut häpeämään?"

Hänen äänensä sointui niin hellästi, ja yhä vielä näytti hän kynttilän
kanssa puuhaavan.

"Häpeemäänkö! Ja mitä?"

"Äskeistä pahastumistani."

Hän katsahti mieheensä. Taas oli hänen katseensa selvä ja kirkas,
kuten ennenkin. Tohtori mietti, mikä ihme siinä mahtoi olla, että
Elisa nöyrtyessään ja taipuessaan aina ikäänkuin korkeammaksi kasvoi.
Sellainen oli hänelle mieleen.

"Syystähän suutuit", vastasi hän nöyrästi.

"Älä sano niin", vastasi Elisa, "suuttumista ei voi millään puolustaa".

"Nyt olet liian jyrkkä", sanoi tohtori hymyillen. "Yleensä ovat
periaatteesi ja idealisi niin ihanteellista laatua, että niitä tässä
räikeässä tosielämässä on varsin vaikea seurata. Tehdessäsi laskujasi
elämän kanssa, unhotat niin monta tekijää."

"Mutta tärkeimpiä en unhota."

Tohtori pudisti päätään, ja jatkoi:

"Panet liian paljon painoa vähäpätöisyyksiin. Minusta on sinun pikku
suuttumuksesi tällä kertaa täysin puolustettavissa."

"Sano edes selitettävissä, niin yhdyn sinuun", vastasi Elisa, "mutta
teko, joka on selitettävissä, saattaa siltikin olla väärä."

"No, olkoon niin; oli kovin väärin tehty että suutuit, mutta minä olen
sen antanut anteeksi. Oletko tyytyväinen nyt?"

"Olen -- puoleksi."

"Mitä sitte vielä puuttuu?"

"Minulla olisi paljon enemmän sinulle sanottavaa, mutta en oikein
tiedä, rohkenenko."

"Joutavia! Miks'et minulle rohkenisi puhua. Tule tänne ja ilmaise
minulle kaiken sanottavasi. En ole, näet, niinkään musertava vihassani
kuin eräs toinen." Hän asettui sohvalle ja istutti Elisan rinnalleen.

Elisa oli kahdenvaiheilla. Ryhtyäkö vakaviin asioihin nyt, toisen
ollessa näin leikillisellä mielellä?

"Sinä rakastat minua liiaksi paljon ja sittekin liiaksi vähän", alkoi
hän.

"Soo, siinäpä oli kaksi vallan vastakkaista väitettä, mutta ehkä on
niillä syvemmältä katsoen jonkunlainen yhteys."

"Rakastat minua liiaksi, silloin kun minun tähteni laiminlyöt
ihmisrakkauden ja armeliaisuuden vaatimat velvollisuudet."

"Kuten tänäkin iltana, tarkoitat", sanoi tohtori. "Olinko mielestäsi
noille ihmisille niin armoton siinä, että heille toimitin avuksi toisen
sinun asemestasi? En käsittänyt, että sinä olit heille niin tuiki
korvaamaton. Sinäkö määräät elämästä ja kuolemasta?"

Elisan posket karahtivat kuumiksi. Sanat olivat häneen kovasti
koskeneet, vaikkakin tohtori oli koettanut niitä lempeydellään
lievennellä.

"Olit julma, kun herätit Signe-paran."

"Kun et lähtenyt sieltä vähemmällä. Sitäpaitsi hän kyllä kohta
uudelleen nukahti."

"Sitä en usko. Ei hän luota Riittaan niinkuin minuun."

"No, siitä syyttäköön itseänsä! Riitta on hyvä kyllä, jos kohta hiukan
jäykkä käytökseltään."

"Marilla on hellä sydän, hän säälii sairaita. Hän olisi ollut siellä
paremmin paikallaan, mutta hänenhän piti jäämän kotiin minulle
mieliruokaa valmistamaan", sanoi Elisa hiljaa tietäen sanojensa
sattuvan kipeään kohtaan.

"Ja siitäkö minua soimaat!"

"Samalla kun sinua siitä kiitän", vastasi Elisa ja hänen katseensa
ikäänkuin anoi ymmärrystä äskeisille sanoilleen.

"Olet täynnä ristiriitaisuuksia tänään", sanoi tohtori.

"Sydämeni heltyi rakkauden osoituksistasi, mutta mieluummin olisin
kuitenkin suonut, että potilaasi parasta olisit ajatellut. Se olisi
ollut ensimmäinen velvollisuutesi, mutta sinä ajattelit vaan minua.
Olin esteenä sinulle. Sinä rakastat minua liiaksi toisinaan."

"Entä milloin rakastan sinua liiaksi vähän?"

"Kun en saa milloinkaan olla sinulle muuta kuin vaimo. Ihmisestä
minussa et mitään välitä."

"Mitä sitten ihmiselläsi tarkoitat?" kysyi tohtori, muistellen mitä
hän muutamia vuosia sitte oli anatomiasalissa nähnyt, ja mitä silloin
miettinyt. "Sitä, joka ei kuolemassa kuole. Tarkoitan Hengen elämää."

Tohtori vaikeni, mutta ei Elisan sanojen vaikutuksesta, hänen mieleensä
vaan muistui se aika, jolloin hänkin oli pyrkinyt tuohon Hengen
elämään, josta Elisa nyt puhui. Miksi hän ei enää kaivannutkaan sitä
senjälkeen kun oli Elisan omakseen saanut. Ehkä oli hän sitä vaan
etsinytkin Elisalle kelvatakseen. Outo kaiho täytti hänen mielensä,
etsimisen kaiho.

Elisa ei voinut aavistaakaan, mitä Alfred tällä hetkellä mietti,
huomasi vaan, että hän oli käynyt hyvin alakuloiseksi. Elisa kysyi,
oliko hän liian suoraan puhunut.

"Sinun rakkaudessasi on liiaksi paljo omaatuntoa, Elisa. Sydän yksin
ei määrää sinun suhdettasi minuun, niinkuin se määrää minun suhteeni
sinuun. Siks'et minua oikein saata ymmärtääkään."

"Omatunto on rakkauden suola", vastasi Elisa.

"Älä vaan pane liiaksi suolaa", pyysi tohtori.

Elisa vaipui ajatuksiinsa. Ehkä olikin Alfred oikeassa. Ehkä asettui
hän liiaksi tuomitsevalle kannalle inhimillisiin nähden, peläten, ettei
jumalallinen muuten pääsisi oikeuksiinsa. Jos on velttoudella vaaransa,
niin on liiallisella ankaruudellakin vastakkaiset vaaransa. Kultainen
keskitie on hiuksenhienoinen. Elisa tunsi, ettei hän itse omin voimin
voinut sitä löytää. Hän muisti, mitä äsken oli Signelle sanonut:
Lähemmäksi Jumalaa! Niin, siinäpä se oli. Kaikki vastoinkäymiset
tarkoittavat meidän johtamistamme. Häntä lähemmäksi. Anna Hänen tehdä,
mitä Hän tahtoo. Jotenkin näin oli hän Signelle sanonut ja nyt kohdisti
hän nämä sanat omaan itseensä. Tämä vaikea asema, mihin hän oli
joutunut, pitäisi siis olla omiansa häntä Jumalaan lähentelemään, eikä
suinkaan Hänestä vieroittamaan ja erottamaan. Eikä toivonut hän tätä
ainoastaan itsensä tähden, vaan myös miehensä tähden, sillä ainoastaan
mikäli hän Jumalan läheisyydessä vaelsi, sikäli voi hän puhtaalla
vaelluksellaan muitakin Jumalalle voittaa.

"Mitä ajattelet", kysyi Alfred.

"Ajattelen, miten tärkeätä on tulla Jumalaa lähemmäksi", vastasi
Elisa alakuloisesti, sillä hän tiesi, ettei hän näillä sanoillaan
toisessa minkäänlaista vastakaikua herättänyt. Mutta kenties oli
Elisa itse tähän syypää, ehkä hän juuri katseessaan ilmenevällä
heikkouskoisuudella ja äänensä toivottomuuteen vivahtavalla sävyllä
vastakaiun ehkäsi.

Seuraavana päivänä Elisa taas lähti Hanninkylän metsämökille. Hieman
häntä hävetti sinne mennä nyt, senjälkeen kun sieltä eilen oli niin
nolosti poistunut, mutta tuollaistahan tunnetta ei saanut valloille
päästää.

Nuori mökinvaimo oli siksi hienotunteinen, ett'ei sanallakaan
kosketellut eilisiin, kiitti vaan Riitan avusta ja sanoi ensi yönä
jo tulevansa yksin toimeen; hänen miehensä oli parempi tänään.
Elisa viipyi hetkisen siellä. Lähtiessään oli hänen mielensä vielä
entistäänkin alakuloisempi. Hän ei ollut käyntiinsä ensinkään
tyytyväinen; ei ollut hän mielestään sillä mitään toimittanut.

"Jumala häntä siunatkoon", sanoi sairas mies hänen lähdettyään. "On
kuin kaikki paha hänen tieltään pakenisi."




Kolmaskymmeneskahdeksas Luku.


Äidillisyys oli aina ollut Elisan luonteen huomattavimpia puolia.
Muitten hoitaminen ja muista huolehtiminen oli aina ollut hänen
ihanimpana ilonaan. Vaikkakin hänellä jo aikaisimmasta nuoruudestaan
asti oli ollut tilaisuutta näitä avuja harjoittaa ja kehittää, katsoi
hän kuitenkin vasta silloin päässeensä täysin toiveittensa perille, kun
hän omaa pientä lastaan käsivarrellaan keinutteli.

Pienet haparoivat kädet, silmät, jotka eivät vielä olleet oppineet
katsettaan kiinnittämään, koko tuo pieni avuton olento, joka ei tiennyt
omista tarpeistaankaan vielä, osasi vain tuntea ne ja huutaen jättää ne
toisten arvattavaksi ja tyydytettäväksi, mitä saattoi Elisa parempata
pyytääkään. Äidillisyys oli hänen sydämessään muita avuja voimakkaampi,
hän antausi kokonaan sen johdettaviin ajattelemattakaan, että siinäkin
joskus saattaisi mennä yksipuoliseen liiallisuuteen.

Mutta tohtori Hessel ei kilpailijaansa juuri suopein silmin katsellut,
niin oma poika kun tuo olikin. Mielessään syytti hän Elisaa, joka täten
oli hänet laiminlyönyt ja syrjään sysännyt, mutta tyytymättömyyttään
hän ei milloinkaan ilmoille lausunut, hankki vaan itselleen muilta
tahoilta vahingonkorvausta.

Kun hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, läksi hän Bergsjön
patruunan kotiin, missä aina olikin turvapaikka hänelle varattuna.
Ajanviettona siellä oli kortinlyönti ja totin juonti. Patruuna itse
ymmärsi kyllä pysyä kohtuudessa, ellei nimittäin kohtuutta käsitetä
aivan ahtaimmassa merkityksessä, mutta seurueessa oli muutamia
tehtaanherroja, jotka juomisessa jo olivat menneet arveluttavan
pitkälle. Perustettiin peliseuruekin, ja niin pian kun tohtori Hessel
saapui Bergsjöhön, kokoonnuttiin kortteineen sivuhuoneeseen. Toisinaan
kesti yhdessäolo myöhäiseen yöhön. Silloin maljojakin ahkerasti
maisteltiin ja sattuipa toisinaan että tohtori Hessel yöpyikin
Bergsjöhön. Tämä vihdoinkin havahdutti Elisan. Hänen silmänsä aukenivat
näkemään, miten hänen miehensä vähitellen alkoi luisua hänestä
erilleen; tämä ei saisi jatkua, ei millään ehdolla.

Hän seurasi miestään Bergsjöhön, mutta sai siellä pian jäädä rouva
Hanssonin kanssa kahdenkesken salonkiin. Tapansa mukaan vetäytyivät
herrat sivuhuoneeseen.

"Lähtekäämme mekin sinne", ehdotti Elisa hetken kuluttua.

"Sitä he eivät mielellään suvaitse", vastasi rouva Hansson.

"Miks'eivät suvaitsisi?"

"Ymmärräthän, että he tahtovat olla rauhassa. Sitäpaitsi he eivät meitä
kerkeä paljon huomaamaankaan. Kun heillä on korttinsa, niin eivät
mistään muusta välitä."

"Koettakaamme sentään mennä", kehoitti Elisa.

Ja rouvat menivät. Huone oli sinisenään tupakansavua. Kortit olivat
ketterässä käynnissä, ja totikojeista sekä herrojen kasvoista saattoi
päättää, että vuorovaikutus heidän välillään oli ollut varsin vilkas.
Naisten astuessa huoneeseen herrat sekä hämmästyivät että nolostuivat.
Patruuna Hansson se ensin hämmennyksestään tointui, hän kiitteli
heitä heidän ystävällisyydestään, tarjoi heille mukavia nojatuolia
istuimiksi, tarjoipa sigarettejakin. Hänessä oli yhä vieläkin jälellä
hiukkanen entistä ihailuaan Elisaa kohtaan.

Elisalla oli vieläkin suuri vaikutusvalta miehiin, jos hän vaan
tahtoi sitä käyttää. Ja tänä iltana päätti hän käyttää kaiken
mahtinsa totia ja kortteja vastaan ja onnistuikin siinä. Hän otti
patruunan tarjoman sigaretin ja vetäsi siitä muutamia siemauksia, ei
mielihalusta, sillä ei hän tupakanpolttoa suosinut, vaan poistaakseen
jäykkyyden seurustelusta. Se onnistuikin hänelle ja ennen pitkää
olivat herrat jo varsin tyytyväisiä keskeytykseen. Elisa pani
kaiken rakastettavaisuutensa liikkeelle, hän saattoi olla vallan
vastustamaton, kun niin tahtoi.

"Mikähän sinun päähäsi pisti tänä iltana?" kysyi Alfred kotimatkalla.

"Tahdoin kerran minäkin päästä hengittämään sitä ilmaa, missä sinä tätä
nykyä näyt niin erinomaisesti viihtyvän", vastasi Elisa. "Mutta sehän
oli kerrassaan tukehduttavaa. Kuinka saatat sellaisessa tulla toimeen?"

"On se sittekin parempaa kuin lastenkammarin ilma."

"Onko mielestäsi?"

Elisan äänessä kuvastuva huolekas sävy ilmaisi äänetöntä nuhdetta.

"Et saa vaatia, että minä olisin sinun kaltaisesi enempää kuin minäkään
vaadin sinua olemaan minun kaltaiseni", vastasi hän hieman tylysti.
"Ei minulle ole mieluista nähdä sikaria sinun suussasi, eikä sinun
paikkasi ole siellä, missä lasit kilahtavat ja korttia lyödään. Minun
ruhtinattareni ei vähääkään sopinut tuohon seurueeseen. Eikä moinen
kiemailu tehtaan konttooriherrojen edessä ensinkään sovellu sinun
arvollesi."

"Heitä en edes ajatellutkaan."

"Ketä sitte? Minuako?"

"Niin, sinua yksin?"

Tohtori nauroi epäillen.

"No, tuohan kuuluu varsin kauniilta", sanoi hän, "mutta parempi olisi
sentään, että välittäisit minusta hiukan enemmän täällä kotona, kuin
että kylässä näyttelet ystävällisyyttäsi minua kohtaan".

Elisa ei vastannut mitään, mutta tästä hetkestä lähtien muuttui hänen
käytöksensä. Hän pani parhaansa vetääkseen puolisoansa taas itseään
lähemmäksi, hän tutki häntä, teki huomioita ja asetti aina menettelynsä
näitten huomioittensa mukaan. Mutta kuitenkin hänen aikeensa ainoastaan
osiksi onnistuivat. Ehkä huomasi Alfred, että nämä hellyydenosoitukset
yhtä paljon johtuivat velvollisuuden tunnosta kuin rakkaudesta, ja
se häntä pahoitti. Toinen syy oli siinä, että Alfredin vanhat halut
entisiltä seikkailuajoilta olivat uudelleen eloon heränneet ja pyrkivät
nyt taistelemaan Elisan kanssa, uhaten riistää häneltä hänen puolisonsa.

Taistelu tuli kova, mutta Elisa ei peräytynyt.

Omasta puolestaan ei hänellä kuitenkaan ollut valittamisen syytä,
sillä Alfred kohteli häntä varsin hienotunteisesti. Milloin vieraita
oli kutsuttu heidän kotiinsa, oli Elisa aina johtavana henkenä, eikä
tohtori koskaan häneltä mitään omantunnonvastaista vaatinut. Eikä
Elisan koskaan tarvinnut nähdä miestään, jos hän sattui ostamaan lasin
liikaa. Sellaisissa tilaisuuksissa pysyi hän aina loitolla, mutta
Elisa ymmärsi hyvin kyllä syyn, miksi hän toisinaan Bergsjöhön yöpyi.
Hirvenhovin vanhan herkästi taipuvan majurin seurassa ei tohtori
milloinkaan juonut eikä rahasta pelannut ja siitä oli Elisa hänelle
erittäin kiitollinen. Virkansa tehtävät hän suoritti tarkasti ja
tunnollisesti, kohdellen alhaisia samalla lailla kuin ylhäisiäkin.
Elisa huomasi hänessä monta rakastettavaa ja kunnioitettavaa puolta,
ja Alfredkin sydämen lämmöllä Elisaa rakasti, vaikk'ei Elisalla enää
ollutkaan entistä valtaansa hänen ylitseen. Mutta siitä, mikä oli
Elisan sydäntä lähinnä ja koko hänen elämänsä keskipisteenä, ei voinut
hän miehelleen sanaakaan puhua. Luontainen hienotunteisuus taas esti
häntä uskoutumasta muille kuin Alfredille. Jumalalle ainoastaan avasi
hän siis sydämensä. Näin hän tottumistaan tottui asettamaan sisimmät
tunteensa, pyhimmät aatoksensa ja hartaimmat toiveensa yksin Jumalan
eteen. Ja tämä ei suinkaan hänelle tappioksi ollut, vaan päinvastoin
suureksi voitoksi: hän yhä kasvoi hengen voimassa ja syvyydessä,
sulkeusi enemmän itseensä tulematta silti umpimieliseksi.




Kolmaskymmenesyhdeksäs Luku.


Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat
elämään, vanhuksetkin siihen yhä enemmän kiintyvät ja vaikka he
tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin
olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä
kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin.

Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänellä itsellään
varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt
astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat kukin tahoiltaan
saapuneet vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin
uskoa, että ukko todellakin jo niin iäkäs oli, sillä vuosikseen oli hän
vieläkin varsin suoraryhtinen ja kookas.

Vanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään. Ja
kylläpä hän heistä ylpeilikin.

"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat
luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän
heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, mutta oli jo ensi tuokiossa
taas valmis leikkiä laskemaan entiseen suopeaan, iloiseen tapaansa.

Ja iloa hän todellakin lapsistaan sai.

Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä.
Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat
herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat
loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen liioin rakkautta
kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin
vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli
hän rakastanut n.s. toimettomalla rakkaudella, vaimoonsa oli hän ensi
aikoina ollut korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vaan häntä
tottelemaan tyytyen siihen, mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen
hän eli. Tietoisuus siitä, että kerran saisi Hirvenhovin omaksi
hallittavakseen ei milloinkaan ollut häntä tosityöhön kannustanut,
vasta nyt, kun hän sen hengessä näki vanhimman pikku poikansa
perintötilana, pääsi koko hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle.
Ja työn siunaus huomattiin kaikkialla. Se osoittaikse ulkonaisissa
olosuhteissa, mutta sitä enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa.
Paljon hän oli edukseen muuttunut.

Kustaa Aadolfin elintoiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta onnea
tai, paremmin sanoen, suurta siunausta. Kaikki menestyi, mitä hän
teki. Hänen maineensa, jonka monet kateudesta olivat ennustaneet pian
laskeuvaksi, oli nyt jos mahdollista vielä entistäänkin ylemmällä.
Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä vieläkin
joka sunnuntai tungokseensa asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen
sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko,
jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti
hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana
Jumalalta, eikä sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi kiitellyt.
Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä
annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta sekä hänen vaimonsa
että pikku tyttärensä olivat molemmat hyvin kivulloiset. Perherakkaus
oli Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla
esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän
vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiansa
lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän
iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi,
koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat
saattaneet häntä seurata.

Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut
oikein kelpo jokapäiväinen perheenemäntä. Samalla harrastuksella, millä
hän ennen kiintyi lähetysaatteeseen, puhuu hän nyt pikku Kristerin
ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä, jolloin
pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka pienelle
porolle kolmas hammas puhkesi. Ihmiskunnan elinkysymykset häntä eivät
paljoakaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä,
ettei hänellä olisi harrastusta niihin, sillä sitä hänellä kyllä
oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista
mielipidettä, vaan esiintyi aina miehensä ajatussuunnan jäljittelijänä.
Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin valtuutti itsensä
ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana lapsena niiden
ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia tahi kaulustinta
Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä hän tarkalleen
valvoi ettei Helmer hajamielisyydessään saanut servettirengastaan
pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä lusikallaan tahi
lautastaan kierrellä. Ja ihmeen kärsivällisesti piti Helmer hyvänään
kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän niitä tarvitsikin; ehkä
tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen samallaista huojennusta
kuin Irenelle vapautus suurten asiain ajattelemisesta. Monessa
suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka hänen mielipiteensä vielä
olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen uskollaan ollut pysyväistä
pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien ihmisystävällisessä
tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien toimintaan ja harrasti
lämpimästi kaikkia, mikä tarkoitti ihmiskunnan edistystä ja valistusta.
Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja piti sen ohella
sivistyttäviä esitelmiä eri aineitten aloilta; hänen luennoillaan kävi
paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo kirjailijanakin
saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin laaja lukijakunta.

Helmerillä ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan
Hirvenhoviin lähteäksensä, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko
tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin
siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan
halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei
hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi kuin
täytyikin Helmerin tulla mukaan.

Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha
syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald,
joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli
käymältä kotiin saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden
minuutin kuluttua olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet
lempisedäkseen ja mielienokseen.

Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin
vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, ja kuka puhui
suorasanaisesti, kuka runoiksi rupesi. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon
tuostakin kihosi silmään ilon kyynel.

Paljon sai hän tänään rakkauden osoituksia sekä odotettuja että ennen
arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle
laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman.
Korvapielukselle oli pantu pieni kirje.

Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi
kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen. Se oli suurilla pyöreillä
kirjaimilla kirjoitettu:

    "Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen
    asti, kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan,
    kannan ja pelastan." Es. 46: 4.

    Jumala siunatkoon rakasta Isoisää!

                                              toivoo
                                            pikku Sven.

Enempää siinä ei ollut, mutta sittekin täytyi majurin vielä kerran
pyyhkäistä silmälasejaan ennenkuin sen loppuun luetuksi sai. Hän
luki sen moneen kertaan, sittekään kyllikseen saamatta, ja luettuaan
kätki hän kirjeen pieluksen alle, kuten koulupoikakin sinne panee
kirjansa, jotta luettu paremmin päähän pystyisi. Majuri tiesi
tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina päivinä ollut antanut
Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että viattoman lapsen siunaus sekä
Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat olla hyvänä pieluksena, johon
turvallisesti voisi päänsä laskea.




Neljäskymmenes Luku.


Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti
puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään
kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.

Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä,
sillä moni halusi häntä puhutella ja hänen kättään puristaa. Siksi
olikin hän kehoittanut omaisiaan ajelemaan kotia, häntä ei tarvitsisi
odottaa, hän mieluummin tulisi kävellen.

Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa
"ihan kuin tykistä lau'aistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä
sanoa.

Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen
kotimatkalle.

Kahdenkesken olo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta
harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa
Aadolf kävi vaan silloin tällöin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina
niin monta, jotka häntä halusivat tavata ja puhutella.

"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa.

"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi",
vastasi Kustaa Aadolf.

Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään
oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan
erottaneet.

Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain
käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien
olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi.
Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa,
sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa
sisällisen tilansa.

He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä salatusta elämästä
Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä.
Molemmilla oli ollut jotenkin samallaisia kokemuksia, molemmat
olivat yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä
kärsimys oli heidät yhä lähemmin Kristukseen yhdistänyt ja saattanut
heidät kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia tuo
kielinkertomaton onni näytti kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.

"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin, ja kaikesta heikkoudestamme
huolimatta, saamme olla varmat siitä, että Jumalan omat olemme", puhui
hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele,
että minun tapaiseni syntinenkin saa huoleti Jumalalle asiansa
uskoa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on
pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä
kiinni, siinä on minulla turva vahva."

Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä
soinnahti surulliselta.

Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet
Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo
vastaiselta rannalta näkyi. Sieltä vilahti rakennus esille puitten
välitse, joiden kellervät syyslehdet auringon valossa loistivat.
Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.

"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin
hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen
nähneensä Elisaa alakuloisena.

"Omallatunnollani lepää synti, mitä raskain laatuaan."

Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötärilleen siten rohkaisten
häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut
itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle,
ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua,
pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa
sisimmästä syvyydestä.

"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä
tuomitaan ankarimmin siihen katsoen, miten olemme elämäntehtävämme
täällä suorittaneet?"

"Ankarimmin --", toisti Kustaa Aadolf viivytellen. "Sitä en tiedä,
mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulisi tietysti uskollisuutemme
ilmetä, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja vertauksessaan
puhuu."

Elisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin.

"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut,
päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään
onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai
lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja
jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut."

Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi,
mitä hän ajatteli. Hän painoi häntä itseään lähemmä.

"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden
tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa",
kysyi hän.

Elisa katsoi kotiansa kohden.

"Mutta kysymyksessä on tyhjään kulunut elämä...", kuiskasi hän.

"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään
kulunut elämä tahansa. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa
Jumala sinulle anteeksi."

"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jesuksen Kristuksen
ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä
vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?"

"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä
kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole
sinun vallassasi."

"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalan puolelle? Niin
olen minä sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä
pyrintönä jo kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana."

"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä
hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee."

"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa
laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia
lohdutuksen suloisuudesta.

"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin
välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän.

"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa
Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla
sanalla temmasta hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen
vastustamishalunsa."

"Mutta miks'ei Jumala sitten lausu sitä sanaa?"

"Hän näkee, ett'ei aika vielä ole tullut, ehk'ei Hän vielä ole
Alfredissa päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole
huomannut, miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut
ilman, että se sinuun olisi syvemmältä vaikuttanut, äkkiä eloon
leimahtaa ja uudistavalla voimallaan olentoosi tunkeutuu?"

"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän
pyhät muistot, joita veli täten oli hänen mieleensä herättänyt,
hälvensivät hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.

"Ja mikä oli syynä siihen, että sana näin äkkiä elon sai? Syynä oli
se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa
tavoitteli."

"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa,
ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus Alfrediin palasi. "Hän on
itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan
sana voisi antaa."

"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää."

"Millä tavoin? Minusta tuntuu se vallan mahdottomalta."

"Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Siitä pidä kiinni!"

"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua,
senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitte matalalla äänellä:
"Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen hän ei ennen
avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan, vaan
on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä ymmärtämättömyydessäni
jollakin tavoin siihen vaikuttanut?" Kustaa Aadolf pysyi hetken ääneti.
"Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi,
mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet
hänen omansa; eikö niin?"

"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista,
jota Pietari tunsi, kun hän Jesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät
kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan".

"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa syytä
on, vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä
elävät todellisen Jumalan lapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat
hänen vaikutuksiaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän
lohduttaen, "voihan Jumala kallioitakin musertaa".

"Oi, mutta kovasti täytyy Hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi
Elisa ja vilunväristys puistatti häntä. Kustaa Aadolf, joka luuli,
ettei hän tarjennut paikallaan seistä, lähti kulkemaan edelleen, yhä
pitäen hänen kättään kainalossaan.

Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille
ja pappilanväelle.

Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven
syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven
ollutkaan äitiä koko aamupuoleen nähnyt; hänellä oli äidille niin
paljon kerrottavaa.




Neljäskymmenesensimmäinen Luku.


Tohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat
iltapuolis-sikariaan ulkona pengerryksellä istuen.

Uusi kirkkoherra, joka hiljaittain oli astunut virkaan rovastivanhuksen
jälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat
varsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria
luonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli
mietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla,
jotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppisuutta ja katsoi järkeä huonoksi
ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan salaisuuksissa.
Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän välillään innokkaita
väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena, että väittelijät kiistan
lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin ystävät kuin sen alkaessa.
Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman ajan raamatun kritikaan.
Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin oli siinä löytänyt yhtä ja
toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf tuomitsi sitä vääräksi. Tohtori
Hessel seurasi katseillaan hienoa sinervää savukiemuraa, joka hänen
sikaristaan nousi kohti suoraan ylös tyveneesen syysilmaan. Hän seurasi
keskustelua ylenkatseellisen välinpitämättömästi ja alentui vaan
silloin tällöin tekemään jonkun huomautuksen.

"Mutta rakas Spitzenholdt", alkoi kirkkoherra, "täytyyhän sinun sentään
tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on ainakin
ihmisten välityksellä syntynyt."

"On kyllä, mutta pyhät miehet ovat puhuneet Pyhän Hengen vaikutuksesta."

"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti
inhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri
arvostelun tehtävä."

"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan.
Ei ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen
mukana nisujakin."

"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita", huomautti Helmer
Broo.

"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt", vastasi Kustaa Aadolf.
"Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei
minusta suinkaan kumoo raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin
kirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten
kirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka
todistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon
raamatusta mitä ikänänsä sanottaneen, mitään muuta keinoa meillä
ei ole, jonka avulla löydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet
tuntemaan. Raamattu on Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen
pitäisi meidän sitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on
ainoa oikea raamatunselittäjä, järki siihen ei riitä."

"Siis ei ole järjellä mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan
sana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?" kysyi
tohtori Hessel.

"Ei niin, vaan Jumalan sana käy kaiken järjen yli", vastasi Kustaa
Aadolf painolla.

Tohtori Hessel kohotti olkapäitään ja vaikeni.

"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii valtansa
alle saada muita kuin haaveilijoita ja typeriä ihmisiä", sanoi Helmer
Broo.

"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja
yksinkertaisille ilmoitetut", vastasi Kustaa Aadolf.

"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma
uskonto. Peskööt sitte syyttöminä kätensä", virkkoi tohtori Hessel.

"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä", sanoi Kustaa Aadolf. "He
voivat kääntyä ja tulla kuin lapset."

"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus
kajota uskontoon ja uskonnon tulee myös sen tarvetta täyttää", sanoi
Helmer Broo.

"Meidän tulee, olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset",
virkkoi kirkkoherra.

"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.", kysyi
tohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen
nimensä alkukirjaimilla.

"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta
samoinkuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon
ja rakkauden kuuliaisuudelle", vastasi Kustaa Aadolf. "Sinun pitää
rakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta
_ymmärryksestäsi_ [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta
voimastasi. Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää
_rakastaman_; ei sanota: sinun pitää _arvosteleman_."

Kustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei
enää niin helposti tuleksi tukahtanut kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan
hänen kiihkeän mielensä lauhduttanut, luultavampaa on sentään, että
monivuotinen läheinen seurustelu Hänen kanssaan, joka sydämestään oli
nöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään
mieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten
ennen, mieliharmin tuli.

"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän
näköisenä.

"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen
kysymykseen, jonka Jesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen
teki ihmisille."

Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan
ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo evankeelismielinen, joka
alituiseen saarnasi, ett'ei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin
syntiä, hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää
Jumalan lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä
räikeätä epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin.

"Mikä kysymys se oli? En muista sitä.", sanoi hän.

"Se kuului: mitä teille näkyy Kristuksesta?"

"No, oletko sinä antanut oikean vastauksen?"

"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle
ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja
asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle.
Ja kun Hän sitte minut synnin tuomiosta ja vallasta vapahti ja korotti
minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että
vastaukseni oli ollut oikea."

"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi,
kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä
enemmän ihmetellen.

Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi
sanomasta joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon.

"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän, "on lajiaan täydellinen, sillä sen on
Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään hallitse
koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi rakastaa
Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jesuksen Kristuksen rakkaus täyttää
vajavuudet minun rakkaudessani. Jesus on minun edusmieheni. Mitä Hän
minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle ansioksi, kunnes
Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa."

"Mukava tapa tosiaankin", huomautti tohtori Hessel.

"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja
kohtuutta vastaan", virkkoi Helmer Broo.

Hän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai
kirkkoherra ensin sananvuoron.

"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut", sanoi hän.
"Kuulkaapas seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita
Jesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut
oikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen
tekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi
syyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset
huusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis
vapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus
siirsi rikoksensa heidän harteilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala
sekä hyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin
hävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on
aivan sama silloin kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän
ja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin
mielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin
elää. Ja Jesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi!
Ja Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin
olisi hän elänyt Jesuksen elämän ja kuollut Jesuksen kuoleman."

"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!" huudahti Kustaa
Aadolf ihastuneena.

"En ole sitä itse keksinyt", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut
muitten hyvällä herrastella. "Sen kertoi minulle muuan ystäväni,
filosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä
mieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän
antaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen
johtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle
alistettava."

"Niinpä niin!"

"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos
hänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset
lentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan
jäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti
haeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät läpitsensä, on vihdoin
palannut lapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa
uskomaan."

"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa", myönsi Kustaa Aadolf.
"Mutta jos ihminen vaan oikeen tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon
suoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä."

"Siitä älä ole niin varma", sanoi kirkkoherra, "kaikki eivät sinun
laillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet
saavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään
valoon."

"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf.
"Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se
äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin."

"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä
johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori
Hessel hymyillen.

"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että
minun laiselleni onnettomalle kurjalle vielä armo tarjona olisi. Jos
vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en
olisi koskaan Jumalan luokse tullut."

"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi
kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin siihen auttaa."

"Siis on hyvä syntiä tehdä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen
imukkeen puhtaaksi viskattuaan siitä sikaripätkän pois.

"Ei suinkaan, vaan _tuntea_ syntisiä", vastasi kirkkoherra.

"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se meissä ole", sanoi tohtori.

"Mutta se voi _olla_ meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi
Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla
ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää.

"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi
kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi
Juudakselle", sanoi kirkkoherra.

"Siinäpä juuri oli minunkin vaarani", sanoi Kustaa Aadolf.

"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra
mielenkiinnolla.

"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hänen
kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäysin uskossa Jumalan
helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut
vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään
oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona.
Jumalan uskollisuus on minua varjellut."

"Mikä oli ystäväsi nimeltään?"

"Sven Riise."

Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat
liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli
unhottamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin
ääni hänet taas todellisuuteen palautti.

"Minusta te vanhoilliset teoloogit vallan suotta mutkittelette siinä
pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme
enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia
mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka
onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi
on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen
kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden
käsitteitä. Kohta ei kelpo synti vanhuksestakaan enää siedetä mitään
kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat
vaan sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa.
Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja
eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei
enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä."

Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää oliko tämä moitetta
tahi kiitosta.

"Onneksi ei enää monta olekkaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen
uskovat", virkkoi Helmer Broo.

"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele
itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä
enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan
laita. Vastustajansa esimerkkiä noudatettaen pitäisi Jumalan asettua
uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois."

"Älä tuollatavoin puhu Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi
kuljeskella edestakaisin penkereellä.

Tohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas
oli saanut hänet tasapainostaan syöstyksi.

"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel", sanoi
Helmer Broo. "Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä
niin paljon synnistä puhuta, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän
voittoon vielä voimassaan."

"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauvan kestää.
Pahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen
kajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan
tarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan
teoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös
Jumalan Pojan ovat he tavalliseksi ihmiseksi muuttaneet. Toistaiseksi
vielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen
siinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä
kaikkivaltias ihmiskunta säätää."

Kustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen
hämmästyneesti ja tutkivin silmin. "Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa,
millä puhut", sanoi hän. "Mitä oikein tarkoitat?"

Tohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta
malttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo
kuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja
meni Elisalle vastaan.

"Olen oikein jähmettynyt tässä istuessani", sanoi hän.

"Tahdotko tuokion aikaa kanssani kävellä, jotta taas lämpeäisin?" kysyi
hän vetäen Elisan käden kainaloonsa.




Neljäskymmenestoinen Luku.


Oli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan lapsikamarissa
pienintä lastaan vaalimassa, kuin tohtori Hessel astui sisään ja kertoi
aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen satamakaupunkiin.
Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä maankiertäjä-ajoilta, oli
nimittäin äsken puhunut telefoonitse hänelle. Kapteeni, jonka piti
satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumoilta saanut kuulla entisen
kumppaninsa asuvan lähitteillä ja toivoi nyt saavansa tavata häntä.

"Kohta puolipäiväjunassa matkustan", sanoi tohtori Elisalle. "Ja pariin
päivään älä minua takaisin odota!"

"Miks'et häntä tänne kutsunut?" kysyi Elisa. "Sepä ei juolahtanut
mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos hän, näet, on se,
mikä ennen oli."

Elisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli
ihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä
kädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi.

"Oi, Alfred, kunpa et sentään lähtisi!" rukoili Elisa.

"Miks'en lähtisi?"

"Ei sinun pitäisi etsiä ystäviä, jotka sinuun vaikuttavat huonosti."

"Puhut kuin kokemattomalle pojalle. Ja mistä niin varmaan päätät, että
tuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?"

"Sinähän et halunnut häntä kotiisi kutsua."

"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko sillä
sanottu, että hän on heittiö?"

"Millä te siellä aiotte itseänne huvitella?" kysyi Elisa hiukan
kylmästi.

"Vanhoja muistoja elähytämme", vastasi tohtori lyhyeen.

"Maljojen ääressä?"

"Tietystikin."

Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet
uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan.
Hän koetti vielä kerran saada Alfredia taipumaan.

"Alfred, älä lähde, -- älä, minun tähteni!"

Miksi pelotti ja tuskautti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään
sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko
sielunsa voimalla rukoili hän häntä kotiin jäämään. Eikö hän siis enää
millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon
rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?

Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys ja
miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa ja
suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta näin hänen vapauttaan
sitoa.

"Olen luvannut lähteä ja siis lähden", vastasi hän päättäväisesti.

Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi
malttamattomaksi.

"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitäs
pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Ja vaikkapa
nyt hiukan siellä hurjisteleisimmekin, no, entäs sitte? Lupaan
kotiinpalatessani olla aivan selvänä. Kuule, Elisa, mitä sinulle
sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan läksi hän
matkalleen valmistaumaan.

Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa,
kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään
vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa sovintoa anovan.
Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien
sairaitten luona, sitte ajan oitis asemalle", virkkoi hän kiireisesti.
"Ylihuomenna olen jo kotona."

Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla katsellen hänen jälkeensä.

Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran
kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän
lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan
kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin.
Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten
peitti hänet metsä.

"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti
tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani niitä sitä
enemmän tuhlailla."

"Äiti itkee!"

Se oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen.

Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä
kyyneleitä.

"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy
oli niin suruista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan.

"Miksi olet niin murheellinen, äiti?"

Sven oli itse aina iloinen ja tahtoi senvuoksi nähdä muutkin iloisina.

"Isä on matkustanut pois", vastasi Elisa.

"Mutta tuleehan isä takaisin", lohdutteli poika.

"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi
Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin.

Äidin piti välttämättömästi nähdä, kuinka hänen ja Rigmorin
kaarnaveneet teloiltaan lähtevät. Äiti istuutui läheiselle kivelle.

Lapsenhoitaja käveli hiekkakäytävällä pikkuruinen sylissään. Aslög
astua tyllerteli hänen sivullaan, mutta äidin nähtyään hän alkoi
naureskellen juosta sinne. Elisa otti lapsen syliinsä ja painoi
poskensa sen kiharaiseen päähän.

Aslög veti hiljaa päänsä pois, kääntyi äitiin päin ja katseli häntä
kirkkailla sinisillä silmillään. Sitte hän taputteli äitiä poskelle.
Aslög oli aivan Sven'in kaltainen. Hänkin heti huomasi, milloin joku
oli murheellinen, eikä rauhoittunut, ennenkuin oli murheellisen jälleen
iloiseksi saanut. Elisa suuteli pehmoisia rusoposkia ja hymyili
hellästi. "Äiti", sanoi Rigmor, "emmekö nyt saakkaan lähteä ajelemaan,
kun isä on poissa?"

"Ehkäpä huomenna. Tänään on hevonen ollut niin paljon liikkeessä."

"Ai, ai, kuinka hauskaa! Mutta äiti, älä sano _ehkä_! Lupaa oikein
varmasti!"

"Noh, jos ilma on kaunis, niin ajellaanpa aamupäivällä Hirvenhoviin."

Lapset riemuitsivat. Elisakin nautti heidän riemustaan, mutta siitä
huolimatta olivat hänen aatoksensa heistä kaukana.

Tänäpäivänä hän ei saanut ajatuksiaan mihinkään pystymään, ryhtyipä
hän mihin toimeen tahansa. Ne vaan itsepintaisesti kiertelivät hänen
miehensä viimeisissä sanoissa: "Vaatimalla liikaa et voita mitään!"

Illalla, lasten maatapantua, istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset
tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä.
Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän
kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti
ulos. Vedestä nousi kevyt usva. Se leijaili Hirvijärven pinnalla,
kattoi niityt ja kääri harsoonsa puitten alavimmat oksatkin. Mutta
latvat olivat vapaina, ne kurottautuivat taivasta kohden, jossa tähdet
jo täydessä loisteessaan tuikkailivat.

Niin pian kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista, suurta valoisaa
avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan.
Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se mikä hänelle
itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän
asettui kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen,
se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti,
ja ajattelemattakaan että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin
joutuisivat.

"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita.
Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa,
kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla
oleva usko saattaa suvaitsevainen olla, mutta kun usko riippuu kiinni
Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, _ei kenkään_
tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä
voi tehdä.

"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jesuksen Kristuksen
käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden!

"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele
itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka
uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko
Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy
hänen päällänsä.'

"Ja tämä sana se pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas
ja maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita _nyt_, niin
kauvan kun armoa vielä on sinullekin tarjona!

"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus
lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin -- -- -- ja ette tahtoneet'!"

Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta
taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen
ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita
sinne ylös katsahtamaan?

Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin
heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii
sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkonsa aikaa ymmärrä.

Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen
sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa
hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää. Mutta
maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti sitovat
hätäkellon lerkun pumpuleilla, ett'ei se liian kovasti kumahtaisi ja
ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi.

"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä,
vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pueta heidät
väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä
vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!"

Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä.
Milloinkaan ennen ei ollut hän tuntenut tällaista suurta, sydäntä
laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta,
johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen
tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa
puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat
pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää
jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton.




Neljäskymmeneskolmas Luku.


Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin
lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja
riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin oli
äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä niin
kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.

He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä
vielä päivällisillekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä
perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa
hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakkaan.

"Mieluimmiten pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti
vanha majuri.

Päivällisen syötyä kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani
harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Sven'in kirjettä ja
selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä
majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa
syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin.

"Luuletko, että Jesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän
raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan
herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä.

Luuliko Elisa sitä? Mistään ei hän varmempi ollut.

Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella,
mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei
kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen
ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin
hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin
nyt sieltä palatessa.

Vähän aikaa viivähdettiin Signen mökin luona, sitte ajettiin eteenpäin
oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli kotiin; levottoman
kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli, mikä ihme Polleen
oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas oli käynyt punasen
keltaiseksi ja näytti rajuilmaa ennustavan. Ilmakin tuntui raskaan
painostavalta.

Mitähän tämä saattoi merkitä?

Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi
Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin
ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos
ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään
mökkiäkään ei lähitteillä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin,
niin pian kuin suinkin pääsi.

Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä.
Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä
salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.

Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat,
ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla
vauhdilla puun runkoa vastaan ja jäi liikkumatonna makaamaan; lapset
putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta paljaalla
säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei
liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.

"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivossaan, mutta
pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa
rajuilmaa vastaan.

Sven tunsi edesvastauksensa suureksi. Hän huomasi, että äidin oli
käynyt vallan huonosti, mutta mitäpä hän nyt voisi tehdä? Jättäisikö
tänne äidin ja pikku siskot ihan oman onnensa varaan ja lähtisi kylästä
apua hakemaan. Ei, se ei käynyt laatuun. Mutta eihän tännekkään
saattanut jäädä!

"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti hän Rigmorin rukouksiin
yhtyen. Hellävaraa hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen
kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.

Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui
kylään, laahaten perässään kaatuneet rattaat, sai väki siellä jalat
allensa ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille.
Pahinta aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä
kohtasi, oli kerrassaan liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin
katsella.

Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin.

Hirvenhoviin lähetettiin sana. Telefoonia ei voitu käyttää, sen oli
myrsky tuhonnut.

Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku
Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä
väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.

Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin
tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät kuitenkin
onnistuvan.

Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihen peitossa, ei hän
kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat
hiljaiseen valitukseen.

"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla.

Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui
lapsen päällä levätessään vähitellen eloisammaksi.

Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti
lientyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen
tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.

"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä
rukoillen että lohdutellen.

Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta ei
hän uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn tuskien alla irvistykseksi
vääntyvän. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi
levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä
hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He
voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.

Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä
huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus
tunkeutua hänen mieleensä.

"Paljonko kello on?" kysyi hän.

"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen
tehtäväkseen.

"Aamuko on?"

"Ei, vaan ilta."

Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen
tavoin kuulla ajan ohi vierivän, vai pelkäsikö hän elämänsä liian pian
sammuvan.

Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen.
Mutta Elisa ei nukkunut. Hänen tajuntansa ei ollut sumussa. Hän koetti
paraikaa tehdä tilinpäätöstä maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina
lähtemään?

Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli
hänestä eronnut vihaisella mielellä. Täytyisikö hänen nyt kuolla
ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki sovitettu?

"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta
joutuu."

"Kohta puoli yksitoista."

Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit
olleet tunnin pituisia.

Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuoloa oli Elisa aina
suloiseksi kotiin noutajaksi kuvaellut; sellaisena oli se Sven Riisen
viimeisenä hetkenä esiintynyt, mutta nyt, kun se häntä itseään läheni,
ei ollutkaan hän vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut vielä
päivänsä työtä päättänyt.

Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes
sovituksen sana!

Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat
jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli
ympärilleen.

Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti juuri puoleksi
väkisin, puoleksi houkuttelemalla saada häntä pois, mutta Sven ei
tahtonut lähteä.

"Sven!"

Äiti kutsui! Mari laski pojan irroilleen ja kääntyi ikkunan puoleen
kyyneleitään salatakseen. Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui
lähemmä äitiä, hän ymmärsi, että äiti varmaan mieli hänelle sanoa
jotakin. Kuolevan ääni oli niin heikko, että poika oikein henkeään
pidättäen ponnistaikse sitä kuulemaan. Niin lapsi kun Sven olikin,
käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja että äidin sanat olivat
tarkalleen muistiinpainettavat.

Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnon viesti oli saapuva
Alfredille sittekin, vaikk'ei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin
palatakaan.

Voimat vähenemistään vähenivät, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi.
Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki.

Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin
että tulevaisiin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme
tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä
kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jesuksen uskollinen
rakkaus; se se nytkin kaikkein selvemmin loisti hänen sielunsa silmään.
Jesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jesus Kristus se eilen ja tänäpänä ja
myös iankaikkisesti." Elisa katsoi tulevaisia kohti. Kuinka tervehti
hän tulevia tapahtumia? Hyvillä päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä
oli moninverroin parempaa: hänellä oli Herransa ihanat lupaukset.
Ei ollut kuolinvuoteen ääressä ketään, joka olisi hänelle niistä
muistuttanut, mutta ne olivat hänen syvimpään sydämeensä kätkettynä.
Varsinkin säteili yksi niistä muita kirkkaampana hänelle hänen kuolon
alhoon astuessa. Se kuului: "Totisesti, totisesti sanon minä sinulle,
tänäpäivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa."

"Äiti!"

Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin
äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti jotakin enempääkin
puhuisi. Mutta äkkiä oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeuvan
äidin kasvoille, ja senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan
odotti, että äiti heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että
kaikki kivut ja tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä äiti siinä
maatessaan jo näytti.

Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään ihan kalpeina
levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he
antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän
metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta
säteileviin kasvoihin huomasivat he myöhästyneensä.

Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä
kummastuksissaan. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen
mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan
kuin äsken.

Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven
ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin
käynyt häntä niin sääli?

Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnistihe vastaan.

"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa",
virkkoi hän.

Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä
epäröidä että kummastella.

"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkytellen.

Sven katsoi häneen suurin kyselevin silmin. Hän näytti jo hiukan
aavistavan.

"Äitisi on mennyt Jumalan luo." Millään muulla tavoin ei tässä
tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa Svenille määritellä.

Nyt Sven ymmärsi. Vastaanpanematta antoi hän viedä itsensä vuoteeseen.
Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauvan
makasi hän vielä valveilla kertoillen monesti itsekseen, mitä äiti
oli sanonut. Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unhottavansa, hän oli
ihan tarkalleen kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi arvata ne ylen
tärkeiksi. Ne juurtuivat lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja
kun hän viimein nukkui, niin hän niistä uneksi.




Neljäskymmenesneljäs Luku.


Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut
tavoitella lankoansa, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan
ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut.
Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei
tohtorille saapunut.

Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän
pahoitteli mielessään ja katui, että oli Elisasta epäystävällisesti
eronnut. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin varemmin kuin
Elisa odottaakaan saattoi.

Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko
edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä,
jotta hän junan asemalle saavuttua tuntui täysin levähtäneeltä ja
pirteältä.

Mutta miksi asemapäällikkö häntä noin kummasti katsellen tervehti?
Ja mikäpä miehen oli noin alakuloiseksi pannut? Varmaan oli hänellä
ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla ei ollut aikaa
kyselyihin, eikä halunnut hän päästä mahdolliselle sairaskäynnille. Hän
kiirehti siis tahallaan pois jättäen asemapäällikön hyörimään virkaansa
kuuluvissa askareissa.

Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen
vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta.
Mikäpä eriskummainen kiire häntä nyt kotiin jouduttikaan! Naurettavan
kummaa!

Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unhottivat
tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän
pistosanan. Sattumoilta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä
katselemaan. Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun
vaipuneina ja kaikesta päättäen puhelivat he hänestä.

"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli
harmistuneena eteenpäin.

Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut.
Etäältä näki hän talonsa vuokraajan vastaan tulevan. Mutta mies,
huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut
tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori
joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?

Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuuden tunnelma.
Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet
putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla
oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden
kellervästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän
matkalle läksi.

Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella
rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella,
kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja
katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää
kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.

"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?"
puhutteli häntä isä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?"

"Äiti nukkuu", vastasi pienokainen turvallisesti.

"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista",
sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.

Ne olivat selki seljällään.

"Äiti nukkuu", toisti pienokainen varmasti. "Äiti on mennyt Jumalan
tykö."

Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli
näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta
saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan. Ja
outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen mitä tohtori jo oli
aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut.

"Mitä nyt?" kysähti hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla
vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään.

Mutta kenelläpä nyt olisi ollut aikaa huomata lapsen kyyneleitä.

"Sait kaiketi sähkösanoman?" kysyi Eedit.

"Minkä sähkösanoman? En ole mitään saanut."

"Oi, etkö?"

Tohtorin sisimmässä vuoroin poltti, vuoroin paleli.

"Missä Elisa on?"

Ja tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä
oikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti
tohtori hillitä itsensä.

"Sano kaikki minulle; minä olen karaissut mieleni. Nyt olen tyyni."

Hän oli enemmänkin kuin tyyni, hän oli milt'ei jäykistynyt.

"Koeta urhoollisesti kestää -- -- --", änkytti Eedit. "Elisa -- on
kipeä."

Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän
pelkäsi Alfredin menettävän järkensä.

"Miks'et samassa sano kaikkia? Sano vaan, että hän on kuollut!"

Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vaan
saadakseen kuulla toisen vastalausetta.

Mutta Eeditin vaikeneminen todisti, että hän sittenkin oli oikein
arvannut.

Kotvan ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitte, missä
Elisa oli. Sen saatuaan tietää läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei
huoneessa ollut kuin vainaja.

Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei huoneesta palannut.
Levottomina tästä, raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen
ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka
sydänten salaisimmat tutkii.

"Eedit, mikähän meille nyt neuvoksi tulee. Oi, kumpa edes olisi Kustaa
Aadolf täällä", virkkoi Kristian.

Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia,
sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa.
Sähkösanoma oli hänelle lähetetty, mutta sittekään ei ennättäisi hän
tänään paikalle saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän.

Äkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen.

"Laskekaamme lapset isänsä luokse!" virkkoi hän.

"Hyvä, hyvä, sinä se aina keinoja keksit", sanoi Kristian, jonka mieli
nähtävästi huojentui.

Sven'iä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja
äidin luokse.

Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen
käänteen isän mielentilassa. Jo nähdessään heidät suli routa hänen
sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki kamarista ulos.

Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta
nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä
verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen
huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta ylen paljon
nurkunut eikä valittanut. Olipa kuin olisi hän katsonut kaiken tämän
aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima
oli tapauksen kulkua johtanut ja tässä tahtonsa täyttänyt. Siihen
päätökseen oli hän tullut tuolla kamarissa Elisan luona.

Mutta miksi oli hän näin äkisti temmattu pois? Ja miksikä ei ollut
tohtorille suotu tilaisuutta lausua vaimolleen ne ystävälliset sanat,
joita hän nähtävästi oli ikävöinyt.

Ja miksi hän, Alfred, ei jäänyt kotiin, vaikka Elisa sitä oli niin
hartaasti halunnut? Mikä mahti oli häntä matkalle kuljettanut? Samako,
joka Elisan oli kutsunut pois? Niin, sen voiman hän kyllä tiesi, joka
Elisan oli pois kutsunut, mutta ei oikein tietänyt, minkä voimien
johdettaviin hän itse oli antaunut. Sen verran oli hänelle selvennyt,
ettei hän ainakaan itse ollut kohtalonsa luoja.

Ulkomuodoltaan pysyi tohtori tyynenä ja jäykkänä, yksin silmän palosta
saattoi aavistaa, että hänen sisimmässään kaikki oli kuohuksissa.
Milloin hän hurjana uhmailleen kavahti pystyyn, milloin taas murtuneena
lyyhistyi istumaan. Oi kuin olisivat julmat voimat ilkkuillen häntä
leikkiaseenaan heitelleet, mutta temmellysten keskeltäkin oli hän
kuulevinaan armaan äänen kuiskaavan, että kaikki tapahtui rakkaudesta.

Hänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi
tajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö
vaan iloinnut päästäksensä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin
huonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän
kuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut
näihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset
olisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole
Elisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan
rakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys,
vaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran
keventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa
tukehtumaisillaan.

Hän sulkeusi huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja siellä
yksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan.

Päivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred
Hessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän
horjua, kova isku oli kallion särkenyt.

Aamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel
laski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli
edestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen.

"Elisa, Elisa", vaikeroi hän itsekseen. "Mitä antaisinkaan ainokaisesta
sanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut."

Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli
kuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä.

Jumala! Ihmeellistä, ett'ei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta
myös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta,
joka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa
ja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän
varmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä,
joita jälkeensä jätti.

"Jumala, jos olet laupias, niin osoita minullekin laupeutta!"

Milt'ei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään.
Siinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän.

Ovi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä
häiritsemään? Ken uskalsi?

Se oli pikku Sven. Koko eilisenä päivänä oli häntä estetty isän
huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan
ja kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hiukan hän hämmästyi
nähdessään isän jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä
ilahutti, sillä nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin
hän oli saanut isälle asiansa puhua. "Mitä sinä tahdot?"

Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa
silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä
näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus.

"Äiti, -- -- --, äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun:
Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi.

Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat
värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä
pitänyt itkevistä pojista.

"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?" Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli
kummalliseksi muuttunut! Sven katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti
kyyneleensä.

Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli
sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin.

"Näin se äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki
anteeksi, niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän
kerran kuolee."

Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri
kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana
oli säntilleen osattava.

"Milloin äiti niin sanoi?"

"Silloin, kun hän Jesuksen luo lähti, -- ei, hiukan ennen se oli."

"Sinulleko?"

"Niin."

"Kuuliko sitä kukaan muu?"

"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona,
ja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta
näin se äiti varmasti sanoi; jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen,
enkä ole mitään unhottanut", vakuutteli poika.

"Sanoiko äiti mitään muuta?"

Hessel katseli poikaa, kiihkeästi odottaen jokaista sanaa.

"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää
minun puolestani."

Sven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä
isää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja
lempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi... Ja Sven syleili isää.

Tohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas
mies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan
hänellekin osoittanut.




Neljäskymmenesviides Luku.


Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät
ihmiset juhlapukeissaan kirkkoon, joka vähitellen ääriään myöten
täyttyi. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni
sitävastoin hiljalleen itki.

Jo alkoivat torninkellot kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan
surusaaton lähetessä pääalttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf
odottamassa sisartaan. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina kyynelissä,
ja sydämessä vallitsi murhe, murhe sellainen, joka mielen ylentää ja
puhdistaa. Ja sydämen ylevä rauha heijastui hänen puheestaankin, siinä
säteili pelkkää taivasta, maailmalle siinä ei ollut paljonkaan sijaa.
Kiinnitä katseesi aina päämäärään, kevyeltä sinusta silloin tuntuu
maallisen vaelluksen vaiva. Ihmishenki se niin mielellään katseleisi
tulevaisuuden verhon taakse, mutta kumminkin tahtovat useimmat
kääntää katseensa pois siitä ainoasta, mikä tulevaisuudessa varmaa
on: kuolemasta. Elä autuaan kuoleman saavuttamiseksi! Elä Jesukselle
Kristukselle.

Kustaa Aadolfin puhe ei ollut mitään kukkaskieltä, se ei Elisan
elämäntyötä ylistellyt, mutta sitävastoin se usein viittasi
elämänkruunuun, joka nyt varmaan Elisan päätä koristi. Kaikkia kutsui
se iankaikkisen elämän osallisuuteen, kaikkia kehoitti se kääntymään
Kristuksen luo, joka ei ketään hylkää. Ja kun hän lopulta käänsi
puheensa Elisan persoonaan, tapahtui se vaan muutamin, mutta kaikissa
yksinkertaisuudessaan ylevin sanoin. "Tiedän", sanoi hän, "että hänen
ainoana kerskauksenaan oli Jesuksen Kristuksen risti ja että hän ainoan
toivonsa perusti Jesuksen Kristuksen vereen. Ja nyt, tällä hetkellä
Jumalan edessä seisoessaan Jesuksessa täydelliseksi tehtynä, huutaa hän
meille kaikille: tulkaa Jesuksen luo!"

Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan
ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi
puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi
vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.

Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli
yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi
Hirvijärven rannalle, jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen
mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä
paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin
ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!"

Muutamia miehiä sattui kulkemaan ohitse. He pysähtyivät siihen
ilmaisemaan hänelle suruaan ja kaipaustaan.

"Kummallista oli, että hän näin ennen aikojaan temmattiin pois", sanoi
toinen heistä.

"Älä sano niin, Matti!" huomautti Kustaa Aadolf. "Herran omat eivät
milloinkaan kuole liian varhain, eivätkä liian myöhään; he kuolevat
Herran määräämänä otollisena hetkenä."

Nämä sanat tulivat sellaisella vakaumuksen voimalla, ett'ei Matti
enää mielinyt niitä epäillä. Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin
perheessä voidakseen olla lähempänä surun murtamaa perheenisäntää. Ei
hän koettanut minkäänlaisia lohdutuksia ladella, vaan suri surevaisten
kanssa. Sen taidon oli hän erinomaisesti oppinut. Hän kärsi omalla
tavallaan, mutta hänen kärsimyksessään piili toivo parempaan, joka
ylensi mieltä ja tuotti siunausta.

Tämä ei voinut olla vaikuttamatta tohtori Hesseliinkin. Aurinko
lämmittää silloinkin, kun me tuskin huomaamme sen olemassaoloa.

Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän
oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne
ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin
keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli
hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi
hetkisen viivähtää siinä huoneessa missä hänen rakkaansa viimeiset
aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut. Oi, miks'ei
ollut hän Elisan luokse jäänyt? Tuskaa lievitti kuitenkin jonkun verran
tuo hellyyttä ja anteeksiantoa uhkuva tervehdys, jonka hän äsken oli
vainajalta saanut. Oikeastaan hän itsensä tähden etupäässä olisikin
halunnut olla Elisan luona, eihän Elisa häntä tarvinnut. Ilman häntäkin
sai Elisa lohtua, sen tiesi tohtori varmasti, vaikk'ei hän voinutkaan
itselleen oikein selvittää mistä se vakuutus oli häneen tullut.

Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää,
esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittekin luottaa
Elisan uskon voimaan. Tosin oli silläkin Hengen elämällä ollut
puutteensa ja vajanaisuutensa, mutta todellista se joka tapauksessa
oli ollut. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut puutteet ja
vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan sen eheät
puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän oikein Elisaa
ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?

Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki
yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen
armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan
Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti
sen käteensä hellävaraa kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen
käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän
otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa hänelle oli kirjoittanut samana
päivänä, jolloin he olivat eronneet -- jonkun päivän ajaksi, kuten itse
luulivat, -- mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko
myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.

Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut _kaikki_,
vaatinut sen Herransa nimessä.

Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt, kuten se
ennen olisi tehnyt; hän tunsi vaan itsensä auttamattomasti Elisasta
jälkeen jääneeksi. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se juuri oli heidät
ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät iankaikkisuudessakin
erottaa?

"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani."

"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta
Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."

Ne olivat lahjomattomia sanoja nuo, joista ei päässyt yli eikä ympäri.

Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä,
pimeätä oli kaikkialla, päivän sädettä ei mistään näkynyt. Entiset
puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään
Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet pimeyttä hänen
ympäriltään hajoittaa. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta
sysätty pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää
sanoen: Miksi minut loit? Miksi minulle vapaan tahdon annoit, kun
kumminkin näit, että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää
vaadit, kuin minkä maksaa voin?

Ratasten jyrinä pihalla, sekä lasten heleät äänet herättivät viimein
epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun,
oli unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.

"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua
kotimatkalle ilman sinua".

"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä
sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti
häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan
lapsia ja sanoi heille hyvää yötä.

Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut
toinen enää sydämensä tuskia salata, ja toinen taas oli heti valmis
lohduttamaan.

"Tule katsomaan", sanoi tohtori, "mitä äsken löysin!"

Hän ojensi langolleen Elisan kirjeen. Sen luettuaan Kustaa Aadolf
kasvoiltaan kirkastui, mutta tohtori painui vieläkin synkemmäksi.

"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee
minut auttamattomasti ulos", sanoi hän katkerasti.

"Älä sano niin", lohdutti Kustaa Aadolf. "Se päinvastoin kehoittaa ja
kutsuu sinua sisään tulemaan."

Nyt kertoi tohtori Kustaa Aadolfille mitä äsken oli ajatellut.

"Sinä olet Jumalan omaksi luotu", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "sait
vapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on
itse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa
anteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jesuksen Kristuksen
kautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan
ylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä
teiltäsi ja usko Poikaan!"

"Tuo on helpommin lausuttu kuin tehty", arveli tohtori Hessel synkästi.

"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätunteisesti, "mutta
myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauvan tahdot
viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: 'Minä tahdon,
mutta te ette tahtoneet'."

Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta,
niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pieninkin
lapsi saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä pelastuksen
tietä kulkemaan. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille
tielle saattaisi kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri,
perinpohjainen mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan
myöten uudeksi ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen
mullistuksen alaiseksi? Oliko tahtoa?

Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten
heiteltävänä?




Neljäskymmeneskuudes Luku.


Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa.
Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi
sanomattomasti; koko olennollaan hän Elisaa ikävöi.

Lohdutuksena hänelle oli puhella lasten kanssa heidän äidistään.
Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään
ymmärtänyt. Hän oli ajatteleva lapsi, tuo Sven. Taivaallisissa oli hän
kuin kotonaan; nyt hän entistäänkin mieluummin taivasta ajatteli, kun
tiesi oman äitinsä sinne äsken lähteneen.

Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin
Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen
syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää
ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa
turvausivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien
edesvastauksensa varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli
lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut.
Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä
äiti oli opettanut.

Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän
uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren
syvyyteen kuin epäilyksen kipinääkään heissä herättänyt. Ja senvuoksi
olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lapsen uskon kanssa.

Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin
tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Ne olivat ennen olleet kuolleita
luita, sellaisia, joita profeetta näyssä näki. Mutta seurustellessaan
lasten, noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka
välittömässä uskossaan lepäävät lähinnä Jesuksen sydäntä, tuli hän
itsekin lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee.
Kuolleet luut, nuo tiedon hajanaiset osat, alkoivat yhdistyä toisiinsa,
muodostivat kokonaisuuden, saivat elämän. Suuri totuus alkoi hänelle
selvetä: Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin
lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle. Murtuneena ja maahan
masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka
ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin
lapsi.

Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että
hänestä lopulla tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut
hänestä tulevankin ja jemmoista Elisa rakasti.

Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa
isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina
hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli
rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja
puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan,
että isä joskus olisi ollut toisellainen ihminen.

Aika kului. Sanotaan, että se kaikki haavat parantaa, mutta tohtori
Hessel ei mielellään sitä myönnä. Jos hänen täytyisi antaa surustaan
lääketieteellinen kuvaus, vertaisi hän sitä syvältä johtuvaan
fistelitiehyeesen. Se ei milloinkaan tahdo mennä umpeen ja saakin
mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän tahdo luopua, sillä hän
tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut, ettei kaipaus Herrassa
eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu painostavalta, vaan se
päinvastoin auttaa meitä kohottamaan sekä sydämemme että silmämme ylös
suureen valoisaan päämaalin puoleen.





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIRVENHOVISSA: KERTOMUS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.