The Project Gutenberg eBook of Satuja ja tarinoita III, by H. C. Andersen

30 Seljaemo. 31 Parsinneula. 32 Kello. 33 Isoäiti. 34 Keijukaiskumpu. 35 Punaiset kengät. 35 Hyppyniekat. 37 Paimentyttö ja nokikolari. 38 Holger Danske. 39 Pieni tulitikkutyttö. 40 Kuva linnanvallilta. 41 Vartovin ikkunassa. 42 Vanha katulyhty. 43 Naapurukset. 44 Pieni Tuk. 45 Varjo. 46 Vanha talo. 47 Vesipisara. 48 Onnellinen perhe. 49 Äiti. 50 Kaulus. 51 Pellava. 52 Feniks lintu. 53 Kertomus. 54 Sanaton kirja. 55 Siinä on eroa. 56 Vanha hautakivi. 57 Maailman ihanin ruusu. 58 Vuoden tarina. 59 Viimeisenä päivänä.

SELJAEMO.

Oli kerran pieni poika. Hän oli vilustunut, jalat olivat kastuneet, kukaan ei saattanut käsittää missä, sillä oli ihan kuiva ilma. Äiti riisui hänet, vei hänet sänkyyn ja toimitti teekeittiön pöydälle, jotta hän saisi hyvän kupillisen seljateetä, sillä se lämmittää! Samassa tuli huoneeseen se hauska vanha mies, joka asui talon ylimmässä kerroksessa ja eli aivan yksinään, sillä hänellä ei ollut vaimoa eikä lapsia, mutta hän piti kaikista lapsista ja osasi kertoa niin paljon satuja ja tarinoita, että niitä oikein lystikseen kuunteli.

"Niin, joka tästä vaan osaisi uuden sadun!" sanoi vanhus ja nyökäytti lempeästi päätään. "Mutta missä sen pienokaisen jalat ovat kastuneet?" kysyi hän.

"Saat, mutta voisitko sinä ensin likimain sanoa minulle — sillä se minun ensin pitäisi saada tietää — kuinka syvä katuoja sillä pienellä kadulla on, josta sinä menet kouluun?"

"Juuri keskelle saappaan vartta", sanoi poika, "mutta silloin minun täytyy pistää jalka siihen syvään reikään!"

"Vai siellä ne jalat siis ovat kastuneet", sanoi vanhus. "Nyt minä mielelläni kertoisin sadun, mutta ne ovat jo kaikki kerrotut!"

"Voittehan te tällä hetkellä laittaa sadun", sanoi pieni poika. "Äiti sanoo että kaikesta mihin te katsotte, syntyy satu ja kaikesta mihin te kajoatte, tulee tarina!"

"Niin, mutta eivät ne sadut ja tarinat kelpaa mihinkään. Ne oikeat ne tulevat itsestään, ne koputtavat otsaani ja sanovat: tässä minä olen!"

"Eikö ne pian koputa?" kysyi pieni poika ja äiti hymyili, pani seljateetä kannuun ja kaasi kiehuvaa vettä päälle.

"Niin, kunhan sellainen satu nyt vaan ottaisi tullakseen, mutta ne sadut ovat ylhäistä väkeä, ne tulevat vaan kun itse tahtovat —! Odotappas!" sanoi hän samassa. "Nyt ne tulevat! Pidäppäs nyt varasi, yksi on jo teekannussa!"

Ja pieni poika loi katseensa teekannuun päin, kansi nousi nousemistaan ja tuoreet, valkoiset seljankukat pistivät esiin päänsä, ne sysäsivät suuria, pitkiä oksia, kannun piipustakin niitä levisi joka taholle ja ne kävivät yhä suuremmiksi. Siitä tuli mitä kaunein seljapensas, kokonainen puu, sen oksat ulottuivat sänkyyn asti, ne työnsivät uutimet syrjään; voi niitä kukkia ja sitä tuoksua! ja keskellä puuta istui vanha, ystävällinen vaimo, yllä kummallinen hame; se oli ihan vihriä niinkuin seljapensaan lehdet ja täynnä suuria valkoisia seljankukkia. Ensi hetkessä ei saattanut päättää oliko se kankaasta vaiko elävistä lehdistä ja kukkasista.

"Niin, roomalaiset ja kreikkalaiset", sanoi vanhus, "kutsuivat häntä Dryadiksi, mutta sitä nimeä emme me ymmärrä. Nyboderissa, merimiesten kaupunginosassa, on hänelle annettu paljon parempi nimi, siellä häntä sanotaan 'Seljaemoksi' ja juuri häneen sinun nyt pitää tutustua; pidä vain korvasi auki ja katsele kaunista seljapuuta!"

Samallainen suuri kukkiva puu kasvaa tuolla Nyboderissa. Se on noussut pienen, köyhän pihamaan nurkasta; tämän puun alla istui eräänä iltapäivänä ihanassa päiväpaisteessa kaksi vanhaa ihmistä, vanha, vanha merimies ja hänen vanha, vanha vaimonsa; heillä oli jo lastenlastenlapsia ja heidän piti pian viettää kultahäitä, mutta he eivät oikein varmasti muistaneet päivää ja Seljaemo istui puussa ja näytti hyvin tyytyväiseltä, aivan niinkuin tässä. "Kyllä minä tiedän koska kultahäät ovat!" sanoi hän, mutta eivät he kuulleet, he puhelivat vanhoista ajoista.

"Niin, muistatko", sanoi vanha merimies, "kun me olimme pienet ja juoksimme ja leikittelimme; juuri tällä samalla pihamaalla, jolla nyt istumme, ja me pistimme tikkuja maahan ja teimme puutarhan."

"Kyllä", sanoi vanha vaimo, "minä sen muistan. Ja me kastelimme tikkuja ja yksi niistä oli seljanoksa, se juurtui, sai vihreitä vesoja ja on nyt kasvanut suureksi puuksi, jonka alla me vanhat ihmiset istumme."

"Niin on!" sanoi mies, "ja tuolla nurkassa seisoi vesisaavi; siinä purjehti minun veneeni, olin itse sen veistänyt. Kuinka kauniisti se purjehti! mutta itse minä pian jouduin purjehtimaan muille vesille."

"Niin, mutta ensinhän me kävimme koulua ja opimme yhtä ja toista!" sanoi vaimo, "ja sitte me pääsimme ripille; me itkimme molemmat; mutta iltapäivällä me käsi kädessä menimme Rundetaarniin ja katselimme tornista avaraa maailmaa Köpenhaminan takana ja vettä; sitte me menimme Frederiksbergiin, missä kuningas ja kuningatar komeissa veneissään soutelivat pitkin kanavia."

"Mutta minä jouduin kun jouduinkin purjehtimaan muille vesille. Ja minä olin poissa vuosikausia ja tein pitkiä matkoja!"

"Ja minä jäin itkemään sinua!" sanoi vaimo, "minä luulin, että sinä olit kuollut ja hukkunut syvään veteen! Monena monituisena yönä nousin katsomaan liikkuiko tuuliviiri; liikkuihan se, mutta sinua ei kuulunut! Muistan selvästi senkin sateisen päivän, kun tunkionajaja tuli sen paikan pihaan missä palvelin. Kävin noutamassa rikkakopan ja seisahduin ovelle; olipa siellä aika ruma ilma! Ja minun siinä seisoessa ilmestyi postinkantaja rinnalleni ja antoi minulle kirjeen; se oli sinulta — olipa se kiertänyt maailmaa! minä avaamaan ja lukemaan! Ja minä itkin ja nauroin; niin iloissani olin! siinä seisoi, että sinä olet lämpöisissä maissa missä kahvi kasvaa! mahtaa se olla ihana maa! Sinä kerroit niin paljon ja minä näin sen kaiken seisoessani siinä sateessa, koppa kädessä. Samassa kiersi joku kädet ympärilleni — —"

"Enhän minä tietänyt että se olit sinä! Sinä olit tullut yhtaikaa kuin kirjeesikin; ja sinä olit niin kaunis, — ja kaunishan sinä vieläkin olet, — sinulla oli pitkä, keltainen silkkinenäliina taskussa ja päässä kiiltävä hattu; sinä olit niin hieno. Mutta hyvänen aika sentään sitä ilmaa ja missä siivossa katu oli!"

"Ja sitte me menimme naimisiin!" sanoi mies, "muistatkos? ja sitte syntyi ensimäinen pieni poikamme ja sitte Maria ja Niilo ja Pietari ja Hans Christian."

"Niin, ja kaikki he ovat kasvaneet suuriksi ja heistä on tullut kelpo ihmisiä ja kaikki heistä pitävät!"

"Ja heidän lapsillaankin on jo lapsia!" sanoi vanha matruusi; "ne ovat lastenlasten lapsia, se se joltakin kuuluu! — mutta eivätköhän meidän häämme vaan olleet tähän aikaan vuotta —!"

"Olivat kyllä, juuri tänään on kultahääpäivä!" sanoi Seljaemo ja pisti päänsä molempien vanhuksien väliin, ja he luulivat naapurivaimon siellä nyökyttelevän päätään. He katselivat toisiinsa ja istuivat käsi kädessä; hiukan myöhemmin tulivat lapset ja lastenlapset; he kyllä tiesivät että oli kultahääpäivä, he olivat jo aamulla olleet onnittelemassa, mutta vanhat olivat sen unohtaneet, he muistivat vain kaikki mitä tapahtui monta vuotta sitte; ja Seljaemo lemusi väkevästi ja laskeva aurinko paistoi suoraan vanhuksien kasvoihin; he näyttivät molemmat niin punaposkisilta ja pienin lastenlapsista tanssi heidän ympärillään ja pajatteli onnellisena, että illalla pidetään oikein kemut, keitetään potaattia; ja Seljaemo nyökytti päätään ja huusi muitten kanssa "eläköön!" —

"Mutta eihän se ollut mikään satu!" sanoi pieni poika, kuultuaan kertomuksen.

"Ei se ollut mikään satu!" sanoi Seljaemo, "mutta nyt tulee satua! Todellisuudesta kehittyy juuri mitä kummallisimpia satuja; muutenhan ei minun kaunis seljapensaanikaan olisi voinut versoa teekannusta;" ja sitte nosti Seljaemo pienen pojan sängystä, painoi hänet syliinsä ja kukkivat seljanoksat lehahtivat heidän ympärilleen niin että he istuivat kuin tuuheimmassa lehtimajassa, ja lehtimaja lähti heidän kanssansa lentoon. Se oli tavattoman kaunista! Seljaemo oli äkkiä muuttunut somaksi pieneksi tytöksi, mutta hame oli vielä samaa vihriää, valkokukkaista kangasta, jota Seljaemollakin oli ollut. Hänellä oli napinlävessä elävä seljankukka ja kullankiharaisissa hiuksissa kokonainen seppele seljankukkia; hänen silmänsä olivat niin suuret ja siniset!Oi, ihanainen hän oli katsella! Hän ja poika antoivat toisilleen suuta ja samassa he olivat yhdenikäiset ja yhtä iloiset.

Käsi kädessä astuivat he lehtimajasta ja tulivat kauniiseen puutarhaan. Tuoreesta nurmikosta tapasivat he isän kepin, joka oli kuiva kuin seiväs; mutta heidän silmissään oli kepissä elämää; heti kun he asettuivat sen selkään muuttui kiiltävä nuppi komeaksi, päristeleväksi pääksi, pitkä musta harja heilui, neljä solakkaa, voimakasta jalkaa kasvoi eläimelle; heillä oli väkevä, virma hevonen; täyttä ravia mentiin pitkin nurmikkoa: hei vaan sitä menoa! — "Nyt me ratsastamme penikulmien päähän!" sanoi poika; "me ratsastamme herraskartanoon, missä viime vuonna kävimme!" ja he ratsastivat pitkin nurmikkoa; ja tuontuostakin huusi pieni tyttö, joka kuten tiedämme ei ollut kukaan muu kuin Seljaemo: "nyt me olemme maalla! näetkö talonpojan pirttiä, siinä on niin suuri leivinuuni että se tielle näyttää jättiläis-munalta; seljapuu ojentaa oksiaan tien yli ja kukko kävelee tunkiolla ja raapiskelee maata kanoille, kas kuinka se pöyhkeilee! — mutta nyt me tulemme kirkolle! se on korkealla mäellä, kahden suuren tammen keskellä, joista toinen on puoleksi kuollut! — nyt me tulemme pajalle, jossa tuli hehkuu ja puolialastomat miehet heiluttavat moukaria niin että säkenet lentelevät. Eteenpäin, eteenpäin, komeaan herraskartanoon!" ja kaikki mitä pieni tyttö luetteli, lensi heidän ohitseen; poika näki sen kaiken, ja kuitenkaan eivät he tehneet muuta kuin kiersivät nurmikkoa. Sitte he leikkivät sivukäytävällä ja piirsivät maahan pienen puutarhan ja tyttö otti seljankukan hiuksistaan, istutti sen hiekkaan ja se rupesi kasvamaan, aivan kuten Nyboderin vanhuksille oli käynyt, kun he olivat pienet ja kuten aikaisemmin on kerrottu. Käsi kädessä kuten vanhukset lapsina, läksivät hekin astelemaan, mutta eivät Rundetaarniin eivätkä Frederiksbergin puutarhaan, vaan pieni tyttö kiersi kätensä pienen pojan kaulaan ja sillä lailla lensivät he ympäri koko Tanskan ja oli kevät ja tuli kesä ja oli syksy ja tuli talvi ja tuhannet kuvat kuvastuivat pojan silmissä ja sydämessä ja kaiken aikaa lauloi pieni tyttö hänelle: "älä milloinkaan unohda tätä!" ja heidän lentäessään lemusi seljapuu kaiken aikaa niin suloisesti ja makeasti; huomasihan poika kyllä ruusut ja raikkaat pyökit, mutta paljon ihmeellisemmin lemusi seljapuu, sillä sen kukat kasvoivat pienen tytön sydämessä ja siihen poika, heidän lentäessään, tuontuostakin nojasi päänsä.

"Ihanaa täällä on keväällä!" sanoi pieni tyttö ja he seisoivat vastapuhjenneessa pyökkimetsässä, heidän jalkainsa juuressa lemusivat vihriät tuoksumaratit ja punertavat vuokot katselivat herttaisina nurmen vihannasta. "Oi, olisipa aina kevät Tanskan lemuavassa pyökkimetsässä!"

"Ihanaa täällä on kesällä!" sanoi tyttö. Ja he kiitivät ohi vanhojen ritariaikaisten herraskartanoiden. Niiden punaiset muurit ja terävähuippuiset päädyt kuvastuivat kanaviin, joissa joutsenet uiskentelivat, kurkistellen vanhoihin, viileisiin puukujiin. Maassa lainehtivat järvenään viljavainiot, ojat olivat täynnä punaisia ja keltaisia kukkia, aidan vierustat kasvoivat villiä humalaa ja kiertokukkia; ja illoin nousi taivaalle suuri, pyöreä kuu, heinäruot niityillä tuoksuivat suloisesti. "Se sellainen ei ikinä mene mielestä!"

"Ihanaa täällä on syksyllä!" sanoi pieni tyttö ja ilma kävi entistään kirkkaammaksi ja sinisemmäksi, metsä pukeutui mitä herttaisimpaan punaan, kellertävään ja vihantaan. Jahtikoirat karkasivat metsään, kirkuen lensivät lintuparvet yli hiidenkumpujen, joitten vanhoja kiviä karhunvatukat kiertelivät. Meri oli syvän sininen ja purjeet valkoiset ja luhassa istui vanhoja akkoja, tyttöjä ja lapsia eroittelemassa humaloita suureen vasuun; nuoret lauloivat lauluja, mutta vanhat kertoivat satuja vetehisistä ja noidista. "Mitään kauniimpaa ei saata ajatella!"

"Ihanaa täällä on talvella!" sanoi pieni tyttö ja kaikki puut seisoivat huurteessa ja olivat kuin valkoisia koralleja, lumi narisi jalkojen alla, ikäänkuin saappaat aina olisivat olleet uudet ja toinen tähdenlento seurasi toista. Kodeissa sytytettiin joulukuusi, annettiin lahjoja ja oltiin iloisia; maalla soi talonpojan pirtissä viulu, omenaviipaleet lentelivät leikissä, köyhinkin lapsi sanoi: "talvella on sentään ihanaa!"

Niin, ihanaa oli! ja pieni tyttö näytti pojalle kaikki ja kaiken aikaa lemusi seljapuu ja kaiken aikaa liehui punainen lippu valkeine ristineen, lippu, jonka alla Nyboderin vanha merimies oli purjehtinut! — ja poika kasvoi nuorukaiseksi ja hänen täytyi lähteä maailmalle, kauvas kuumiin maihin, missä kahvi kasvaa; mutta jäähyväishetkellä otti pieni tyttö seljankukan rinnaltaan, antoi sen pojalle muistoksi ja se joutui virsikirjaan ja kun hän vieraalla maalla avasi virsikirjan, aukeni se aina siitä missä muistikukka oli ja jota enemmän hän sitä katseli sitä tuoreemmaksi se tuli; hän oli tuntevinaan tuoksua Tanskan metsistä ja selvästi näkevinään pienen tytön kirkkaitten sinisilmien kurkistelevan kukkasen lehtien lomitse, ja tyttö kuiskasi: "täällä on ihanaa keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella!" ja sadat kuvat liitivät läpi hänen mielensä.

Oli kulunut monta vuotta ja hän oli vanha mies ja istui vanhan vaimonsa kanssa kukkivan puun alla; he istuivat käsi kädessä kuten isoisä ja isoäiti Nyboderissa ja he puhelivat, kuten hekin entisistä ajoista ja kultahäistään; sinisilmä pieni tyttö istui, seljankukkaset hiuksissa, puun latvassa, nyökytteli heille päätään ja sanoi: "tänään on kultahääpäivä!" ja sitte irroitti hän kaksi kukkaa seppeleestään, suuteli niitä ja ensin ne paistoivat kuin hopea, sitte kuin kulta ja kun hän laski ne vanhuksien päälaelle, muuttuivat molemmat kukkaset kultakruunuiksi; kuni kuningas ja kuningatar istuivat he molemmat sitte lemuavan puun alla, joka heistä oli aivan kuin seljapuu. Ja mies kertoi vanhalle vaimolleen sadun Seljaemosta, hän kertoi sen sellaisena jommoisena se oli hänelle kerrottu kun hän oli pieni poika ja molempien mielestä oli siinä sadussa paljon joka muistutti heidän omaa satuaan ja se joka sitä muistutti oli heille rakkainta.

"Sellaista se on!" virkkoi pieni tyttö puusta, "toiset sanovat minua Seljaemoksi, toiset Dryadiksi, mutta minun nimeni on oikeastaan Muisto; minä istun puussa ja kasvan kasvamistani, minä muistan, minä tiedän kertoa. Näytäppäs onko kukkasesi vielä tallella!"

Ja vanha mies avasi virsikirjansa, siellä oli kun olikin seljankukka niin tuoreena että olisi luullut sen vasta sinne lasketuksi ja Muisto nyökytti päätään ja vanhukset istuivat kultakruunu päässä ilta-auringon punassa; he ummistelivat silmiään, ja — ja —, niin, siihen se satu päättyikin!

Pieni poika makasi sängyssään, hän ei tietänyt oliko hän nähnyt unta vai oliko satu kerrottu hänelle; teekannu oli pöydällä, mutta ei siinä kasvanut mitään seljapuuta ja vanha mies, joka kertoi satuja, oli juuri menemäisillään ulos ovesta ja hän menikin.

"Kuinka se oli kaunista!" sanoi pieni poika. "Äiti, minä olen ollut kuumissa maissa!"

"Sen minä kyllä uskon!" sanoi äiti. "Kun juo kaksi kupillista kiehuvaa seljateetä, niin tietysti joutuu kuumiin maihin!" ja äiti peitti huolellisesti poikansa, jottei hän kylmettyisi. "Sinä olet nukkunut makeaa unta sillaikaa kuin minä hänen kanssaan väittelin oliko tämä satu vaiko tarina!"

PARSINNEULA.

Oli kerran parsinneula, joka kuvitteli olevansa niin hieno, että se luuli itseään silmäneulaksi.

"Tiedättekö te mitä pitelette!" sanoi parsinneula sormille, jotka ottivat sen rasiasta. "Älkää pudottako minua! jos minä putoan lattialle, niin on mahdollista ettei minua koskaan löydy, niin hieno minä olen!"

"Sen asian laita taitaa olla niin ja näin!" sanoivat sormet ja pusersivat häntä vyötäisistä.

"Näettekö, minulla on seurue!" sanoi parsinneula ja veti perässään pitkää lankaa, jossa kuitenkaan ei ollut solmua.

Sormet ohjasivat neulaa suoraan kyökkipiian tohvelia kohti, päällysnahka oli revennyt, se piti neulottaman kiinni.

"Tämä on alhaista työtä!" sanoi parsinneula. "Minä en ikinä mene lävitse, minä menen poikki, minä menen poikki!" — ja samassa hän meni poikki. "Sanoinhan minä sen!" sanoi parsinneula. "Minä olen liian hieno!"

"Nyt ei se kelpaa mihinkään", arvelivat sormet, mutta kiinni niiden kuitenkin täytyi pitää, kyökkipiika tipautti lakkaa neulan päähän ja pisti sen esiliinaan, rintaansa.

"Kas nyt minä olen rintaneula!" sanoi parsinneula; "tiesinhän minä että vielä pääsisin kunniaan; kas, kun on jotakin, niin aina pysyy jonakin!" ja sitte hän hymyili sisällistä hymyä, sillä kun parsinneula hymyilee, niin ei sitä koskaan saata nähdä päältäpäin; siinä hän nyt istui ylpeänä kuin olisi vaunuissa ajanut, ja silmäili ympärilleen.

"Saanko minä kunnian kysyä, oletteko te kullasta?" kysyi hän naapuriltaan nuppineulalta. "Te olette miellyttävän näköinen ja teillä on oma pää, mutta pieni se on! Koettakaappa saada sitä kasvamaan, sillä ei kaikille voi riittää lakkaa päähän!" ja parsinneula nosti niin ylpeästi päätään, että se putosi esiliinasta pesinpunkkaan, juuri kun kyökkipiika heitti ulos vettä.

"Nyt me lähdemme matkalle!" sanoi parsinneula. "Etten minä vain jäisi sille matkalle!" mutta sille tielle hän kuitenkin jäi.

"Minä olen liian hieno tähän maailmaan", sanoi hän maatessaan katuojassa. "Minulla on hyvä omatunto ja onhan sitä iloa siinäkin!" ja parsinneula pysyttelihe suorana ja hyvällä tuulella.

Sen päällitse uiskenteli kaikellaista tavaraa, tikkuja, olkia, sanomalehdenpalasia. "Kas vaan kuinka he purjehtivat!" sanoi parsinneula. "He eivät tiedä mikä heidän allaan on! minä olen! minä istun täällä. Kas, tuossa kulkee tikku, se nyt ei ajattele mitään muuta maailmassa kuin 'tikkua', nimittäin itseään; tuossa kulkee oljenkorsi, kas kuinka se huojuu, kas kuinka se kieppuu; älä ajattele niin paljon itseäsi, lyöt vielä pääsi siltakiviin! — tuossa seilaa sanomalehti! — sen kirjoitukset ovat aikoja sitte unohdetut ja kuitenkin se levitteleikse! — Minä pysyn tyynenä ja kärsivällisenä! minä tiedän mitä minä olen ja samana minä pysyn!"

Eräänä päivänä huomasi parsinneula likellään jotakin kiiltävää ja luuli sitä timantiksi, mutta se oli pullonsirpale ja koska se kiilsi, puhutteli parsinneula sitä ja esitteli itsensä rintaneulana. "Te olette varmaan timantti!" — "Kyllä, kyllä minä olen jotakin sellaista!" ja molemmat luulivat toisiaan hyvin kallisarvoisiksi ja sitte he puhelivat tämän maailman ylpeydestä.

"Minä puolestani asuin erään neidin rasiassa", sanoi parsinneula, "ja se neiti oli kyökkipiika; hänellä oli kummassakin kädessä viisi sormea, mutta niin ylpeää väkeä kuin nuo viisi sormea en ikinä ole nähnyt eikä niillä kuitenkaan ollut mitään muuta tekemistä kuin pidellä minua, ottaa minut rasiasta ja panna takaisin rasiaan."

"Loistoa!" sanoi parsinneula, "ei, mutta ylpeyttä heissä oli! He olivat kaikki viisi veljeksiä, kaikki syntyisin 'Sormia', kaikki he seisoivat suorina rinnatusten, vaikka olivatkin eri kokoa; laitimmainen heistä, Peukalopukki, oli lyhyt ja paksu, hän kulki rivin ulkopuolella eikä hänen selässään ollut kuin yksi taive eikä hän osannut kumartaa kuin yhden kerran, mutta hän sanoi, että jos hänet hakataan pois, niin ei koko se ihminen kelpaa sotapalvelukseenkaan. Tuomentukki pisti nenänsä joka paikkaan, osoitteli kuuta ja aurinkoa ja oli painamassa kynää kun kirjoitettiin. Holtermanni katseli kaikkia olkainsa takaa. Kultaralli käytti kultasormusta vatsansa ympärillä ja pienellä Pillipiiparilla ei ollut mitään tekemistä, mutta siitä hän oli ylpeä. Koreilemista se oli alusta loppuun asti ja sitte minä hyppäsin pesinpunkkaan."

"Ja täällä me nyt loistamme!" sanoi lasisirpale. Samassa tuli katuojaan enemmän vettä, vesi paisui yli laitojen ja riisti lasisirpaleen mukaansa.

"Kas, nyt se sai ylennystä!" sanoi parsinneula, "minä jään paikoilleni, minä olen liian hieno, mutta siitä minä olen ylpeä ja minun ylpeyttäni täytyy kunnioittaa!" ja se jäi suorana istumaan paikoilleen ja sen päässä liikkui paljon ajatuksia.

"Minä luulen melkein että olen syntynyt auringonsäteistä, niin hieno minä olen; senpätähden se aurinko aina näyttää hakevan minua veden alta. Oi, minä olen niin hieno, ettei äitini löydä minua; jollei vanha silmäni olisi mennyt rikki vaan olisi tallella, niin miltei luulen että itkisin! — en sentään! — itkeminen ei ole hienoa."

Eräänä päivänä tuli muutamia katupoikia ojaan sohrimaan, he löysivät vanhoja nauloja, rahoja ja muuta sellaista. Tuhrutyötä se oli, mutta heitä se huvitti kun huvittikin.

"Aijai!" sanoi yksi pojista. Parsinneula oli pistänyt häntä sormeen.
"Kas vaan poikaa!"

"Minä en ole mikään poika, minä olen neiti!" sanoi parsinneula, mutta kukaan ei kuullut sitä; lakka oli lähtenyt, neula oli mustunut, mutta musta tekee aina kapeamman näköiseksi ja neula luuli itseään entistä hienommaksi.

"Tuollapa tulla seilaa munankuori!" sanoivat pojat ja pistivät parsinneulan kiinni kuoreen.

"Valkeaa ympärillä ja mustaa keskellä!" sanoi parsinneula, "se pukee! toki nyt näkevät minut! — kunhan vaan en tulisi merikipeäksi, sillä silloin minä menen poikki!" Mutta se ei tullut merikipeäksi eikä mennyt poikki.

"Joka tahtoo säilyä meritaudilta hankkikoon vaan rautaisen vatsan ja luulkoon että on vähän enemmän kuin ihminen! minun merikipuni meni jo menojaan! jota hienompi on, sitä enemmän kestää!"

"Ritsis!" sanoi munankuori. Kuormavankkurit olivat ajaneet sen yli. "Hui kuinka likistää!" sanoi parsinneula, "nyt minä kuitenkin tulen merikipeäksi! minä menen poikki, minä menen poikki!" mutta ei se mennyt poikki, vaikka kokonaiset kuormavankkurit kulkivat sen päällitse. Se makasi pitkin päin ja — maatkoon vastakin!

KELLO.

Illoin, ahtailla kaduilla suuressa kaupungissa, kun aurinko laski ja pilvet kullassa hohtivat savupiippujen välillä, kuuli milloin yksi, milloin toinen kummallista ääntä, ikäänkuin kirkonkellon soittoa, mutta sitä eroitti vain hetkisen, sillä siellä oli sellainen rattaiden räminä ja huuto ja se häiritsee. "Iltakellot soivat!" sanottiin, "nyt aurinko laskee!"

Ne, jotka menivät ulkopuolelle kaupunkia, missä talot pienine puutarhoineen ja maatilkkuineen ovat etäämpänä toisistaan, näkivät taivaan vieläkin kauniimpana ja kuulivat kellon äänen paljon selvemmin; tuntui siltä kuin ääni olisi tullut kirkosta syvällä hiljaisessa, lemuavassa metsässä; ja ihmiset käänsivät katseensa sinnepäin ja heidän mielensä kävi juhlalliseksi.

Ajat kuluivat ja ihmiset virkkoivat toisilleen: "onkohan tuolla metsässä kirkko? Kellossa on sentään ihmeellisen kaunis ääni; entäs jos lähtisi tarkastamaan sitä likempää." Ja rikkaat ajoivat ja köyhät kävelivät jalkaisin, mutta tie kävi heille niin kumman pitkäksi ja kun he pääsivät vanhoille piilipuille metsän äärimmäiseen laitaan, istuutuivat he, jäivät katselemaan niiden pitkiin oksiin ja kuvittelivat olevansa luonnon helmassa. Kaupungista tuli sokerileipuri ja pystytti sinne telttansa ja sitte tuli vielä toinenkin sokerileipuri ja ripusti telttansa päälle kellon, ja kestääkseen sadetta, oli se kello tervattu ja läppä puuttui kokonaan. Kun ihmiset palasivat kotiin, sanoivat he, että oli ollut kovin runollista ja se merkitsee jo paljon, vaikkei olisi teevettä saanutkaan. Kolme henkeä vakuutti tunkeneensa syvälle metsään, aina sinne saakka missä se päättyy, ja kaiken aikaa olivat he kuulleet kummallisen kellonsoiton, mutta heidän mielestään se oli kuulunut kylästäpäin; yksi kirjoitti kellosta kokonaisen laulun ja sanoi, että kello soi kuni äidin ääni, kun hän laulaa rakkaalle, kiltille lapselleen. Ei saattanut kuulla kauniimpaa ääntä kuin kellon ääni.

Maan keisarikin huomasi asian ja lupasi sille joka saa selville mistä ääni tulee, "maailman lukkarin" arvonimen, vaikkei kelloa löytyisikään.

Ihmisiä tulvaili nyt, hyvän palkan toivossa, metsään, mutta yksi ainoa toi tullessaan jonkinlaisen selityksen; kukaan ei ollut käynyt tarpeeksi syvällä metsässä, eikä hänkään, mutta hän väitti kuitenkin, että kellonäänen matkaansaattoi hyvin suuri pöllö, joka asusti ontossa puussa. Se oli tuollainen viisauden pöllö, joka yhtä mittaa löi päätänsä puuhun, mutta johtuiko ääni pöllön päästä vaiko ontosta puusta, sitä ei hän vielä varmuudella saattanut sanoa. Ja sitte hänet nimitettiin "maailman lukkariksi" ja joka vuosi kirjoitti hän pienen teoksen pöllöstä; mutta sen enempää ei tiedetty.

Oli konfirmatsionipäivä, pappi oli puhunut niin kauniisti ja lämpöisesti; rippilasten mieli oli heltynyt, olihan päivä heille tärkeä, tulivathan he äkkiä lapsista täysi-ikäisiksi, lapsuussielun piti ikäänkuin muuttaa järkevämpään henkilöön. Oli mitä ihanin päiväpaiste, rippilapset astelivat ulos kaupungista ja metsästä kuului ihmeellisen selvästi suuri, tuntematon kello. Heidät valtasi samassa suuri halu päästä sinne, vain kolme oli, jotka eivät lähteneet mukaan: yhden piti rientää kotiin koettamaan tanssipukuaan, sillä juuri sen puvun ja niiden tanssiaisten tähden hänet tällä kertaa oli konfirmeerattu, muuten ei hän olisi tullut mukaan; toinen oli köyhä poika, joka oli lainannut rippipukunsa ja saappaansa isännän pojalta ja ne olivat määrätyllä kellonlyönnillä jätettävät takaisin; kolmas sanoi, ettei hän koskaan lähde mihinkään tuntemattomaan paikkaan ilman että hänen vanhempansa ovat mukana, että hän aina on ollut kiltti lapsi ja tahtoo rippilapsenakin pysyä sinä. Sellaisesta ei pidä tehdä pilkkaa; — mutta pilkkaa he tekivät.

Kolme rippilapsista ei siis lähtenyt mukaan; muut läksivät kävelemään; päivä paistoi ja linnut lauloivat ja rippilapset yhtyivät lauluun ja he astelivat käsi kädessä, sillä he eivät vielä olleet saaneet virkoja vaan olivat kaikki rippilapsia Jumalan edessä.

Mutta pian väsyi kaksi pienimmistä ja nämä molemmat kääntyivät takaisin kaupunkiin; kaksi tyttöstä istuutui sitomaan seppeleitä, he eivät myöskään tulleet mukaan ja kun toiset pääsivät piilipuille, missä sokurileipuri asui, sanoivat he: "kas nyt me olemme täällä luonnon helmassa; eihän kelloa oikeastaan olekkaan, sehän on vain mielikuvitusta."

Samassa kuului metsästä niin suloinen, juhlallinen kajahdus, että neljä tai viisi rippilapsista kuitenkin päätti mennä syvemmälle metsään. Se oli niin tiheä ja lehtevä, että oli oikein vaikea päästä eteenpäin, tuoksumaratit ja vuokot rehoittivat miltei liian korkeina, kiertokukat ja karhunvatukat riippuivat pitkissä kiehkuroissa puusta puuhun, joissa satakieli lauloi ja päivänsäteet leikittelivät. Oi, ihanaa siellä oli, mutta ei ne sellaiset tiet sovi tytöille, he voivat repiä hameensa. Siellä oli suuria kallionlohkareita, jotka kasvoivat kaikenkarvaista sammalta, raikas lähdevesi kumpuili ja pani kummallisesti ikäänkuin: "kluk, kluk!"

"Eihän se vain liene kello!" sanoi yksi rippilapsista ja paneutui maahan kuuntelemaan. "Sitä täytyy oikein tutkia!" ja sitte hän jäi kuuntelemaan ja antoi muiden mennä.

He tulivat majalle joka oli tehty risuista ja puunkuorista, suuri, villi omenapuu varjosti oksillaan majaa, ikäänkuin se olisi tahtonut ravistaa hedelmiensä koko runsauden katolle, jolla ruusut kukkivat. Pitkät oksat ulottuivat päätyyn saakka ja siinä riippui pieni kello. Senköhän ääni se aina kuului? Kaikki tulivat siihen yksimieliseen johtopäätökseen, paitsi yksi ainoa; hän sanoi että kello on liian hento kuuluakseen niin kauvas kuin he olivat kuulleet, ja toisellaisia ääniä ne olivat jotka niin panivat ihmissydämen heltymään; puhuja oli kuninkaan poika ja muut sanoivat: "semmoiset ovat aina olevinaan viisaammat."

He jättivät hänet siis yksin kulkemaan ja jota kauvemma hän kulki sitä valtavampana täytti metsän yksinäisyydentunne hänen rintansa; mutta yhä vielä kuuli hän pienen kellon, josta toiset niin olivat riemastuneet, ja tuontuostakin kun tuuli tuli sokerileipurin teltalta päin, saattoi hän kuulla kuinka siellä laulettiin teen ääressä; mutta se syvä kellonsoitto se soi paljon väkevämpänä, tuntui siltä kuin urut olisivat säestäneet sitä, ääni tuli vasemmalta, siltä puolelta, jolla sydän on.

Samassa risahti pensaissa ja pieni poika seisoi kuninkaanpojan edessä, pieni poika, jalassa puukengät ja takinhihat niin lyhyet, että oikein saattoi nähdä miten pitkät ranteet hänellä oli. He tunsivat toisensa, poika oli juuri se rippilapsista, joka ei ollut voinut tulla mukaan siksi, että piti toimittaa lainavaatteet ja saappaat takaisin isännän pojalle; se oli nyt tehty ja sitte hän puukengissä ja köyhissä vaatteissaan, yksin oli lähtenyt kulkemaan, sillä kello soi niin voimakkaasti, niin syvältä, että hänen täytyi lähteä.

"Kuljetaan yhdessä!" sanoi kuninkaanpoika. Mutta köyhä poika puukengissä ujosteli, venytteli lyhyitä takinhihojaan ja sanoi pelkäävänsä, ettei hän voi kävellä niin nopeasti ja sitte hän arveli, että kelloa on etsittävä oikealta, sillä puolellahan kaikki suuri ja ihana aina on.

"Sitte eivät tiemme laisinkaan yhdy!" sanoi kuninkaanpoika ja nyökäytti päätään köyhälle pojalle, joka suuntasi kulkunsa metsän pimeimpään ja tiheimpään soppeen, missä orjantappurat repivät rikki hänen köyhät vaatteensa ja hänen kasvonsa, kätensä ja jalkansa verille. Saihan kuninkaanpoikakin muutaman hyvän naarmun, mutta hänen tielleen paistoi kuitenkin aurinko ja häntä me nyt seuraamme, sillä reipas poika hän oli.

"Minä tahdon ja minun täytyy löytää kello, vaikka minä menisin maailman ääriin asti!"

Ilkeät apinat istuivat puissa irvistelemässä. "Annammeko häntä selkään!" sanoivat ne, "annammeko häntä selkään; hän on kuninkaan poika!"

Mutta pysähtymättä riensi hän yhä syvemmälle metsään, missä mitä kummallisimpia kukkasia kasvoi; siellä yleni valkeita liljoja, joitten heteet olivat verenkarvaiset, taivaansinisiä tulpaneja, jotka kimmeltelivät tuulessa, ja omenapuita joitten omenat olivat suurten, loistavien saippuakuplien kaltaiset; ne puut ne vasta mahtoivat välähdellä auringossa! Pitkin ihanaista, vihriää niittyä, jonka nurmikoilla hirvet leikittelivät, kasvoi upeita tammia ja pyökkejä ja jos jonkun puun kuoressa oli revelmä, kasvoi revelmässä pitkiä heiniä ja rönsyjä; oli myöskin suuria metsäisiä alueita, joitten tyynissä lammissa valkeat joutsenet uiskentelivat ja räpyttelivät siipiään. Tuontuostakin seisahtui kuninkaanpoika kuuntelemaan, usein hän kuuli kellon kaikuvan jostakin syvästä järvestä, mutta sitte hän kyllä huomasi, ettei se tullut sieltä, vaan kello soi jossakin vielä syvemmällä metsässä.

Aurinko laski, ilma loisti punaisena kuin tuli, metsään tuli niin syvä, niin syvä hiljaisuus, ja hän lankesi polvilleen, veisasi ehtoovirtensä ja sanoi: "en minä koskaan, koskaan löydä mitä etsin! nyt laskee aurinko, nyt tulee yö, pimeä yö; kerran minä ehkä kuitenkin ehdin nähdä punaisen, pyöreän auringon ennenkuin se kokonaan laskee maan taakse; minäpä nousen noille kallioille, ne ulottuvat suurinten puitten tasalle."

Ja hän kävi kiinni oksiin ja juuriin, kapusi ylös märkiä kiviä, joilla vesikäärmeet kiemurtelivat ja sammakot ikäänkuin haukkuivat häntä; — mutta hän pääsi kun pääsikin ylös ennenkuin aurinko, tältä kukkulalta katsoen, oli kokonaan laskenut; oi sitä loistoa! Meri, suuri, ihana meri, joka vieritti loivia laineitaan rannikkoa kohti, leveni hänen edessään ja suurena, hohtavana alttarina seisoi aurinko siellä missä taivas ja meri yhtyivät ja kaikki suli hehkuviin väreihin. Metsä lauloi ja meri lauloi ja hänen sydämensä yhtyi lauluun. Koko luonto oli suuri, pyhä kirkko, jossa puut ja liitelevät pilvet ovat pilareina, ruohot ja kukkaset samettisina peitteinä, itse taivas suurena kupuna; auringon kadotessa sammuivat sieltä ylhäältä punaiset värit; mutta miljoonia tähtiä syttyi, miljoonat timanttilamput loistivat silloin ja kuninkaanpoika levitti sylinsä kohti taivasta, kohti merta ja metsää, — ja samassa tuli oikeanpuoliselta tieltä se köyhä rippilapsi lyhyissä hihoissaan ja puukengissään; hän oli päässyt perille yhtä aikaiseen, päässyt omaa tietänsä ja he juoksivat toisiaan vastaan ja seisoivat käsi kädessä luonnon ja runouden suuressa kirkossa ja heidän päittensä päällä soi se näkymätön, pyhä kello, autuaat henget liidellä karkeloivat sen ympärillä ja virittivät ilmoille riemuisan hallelujan.

ISOÄITI.

Isoäiti on niin vanha, hänellä on niin paljon ryppyjä ja aivan valkoiset hiukset, mutta hänen silmänsä loistavat kuin kaksi tähteä, niin, ne ovat vielä paljon kauniimmat, ne ovat niin lempeät ja niin hyvää tekee niihin katsella. Ja sitte hän osaa mitä kauneimpia satuja, ja hänellä on vaatteet, joissa on suuria, suuria kukkasia, se on jotakin paksua silkkikangasta, se kahisee. Isoäiti tietää niin paljon, sillä hän on elänyt kauvan ennen isää ja äitiä, se on varma se! Isoäidillä on virsikirja, jossa on paksut hopeahakaset ja sitä hän usein lukee; kirjan sisässä on ruusu, se on ihan litteä ja kuiva, ei se ole niin kaunis kuin ruusut hänen lasissaan ja kuitenkin hymyilee hän sille ruusulle kaikista ystävällisimmin ja hänen silmiinsä tulee kyyneleet. Minkähäntähden isoäiti sillä lailla katselee kuihtunutta ruusua vanhassa kirjassa? Tiedätkö sen? Joka kerta kun isoäidin kyyneleet putoavat kukkaselle, käy väri tuoreemmaksi, ruusu paisuu ja täyttää koko huoneen lemullaan, seinät häviävät kuin sumu ja ympärillä on ihana, vihriä metsä, jonka lehtien lomitse aurinko paistaa ja isoäiti — niin, hän on aivan nuori, hän on kaunis, keltakutrinen, punaposkinen tyttö, suloinen ja herttainen, ei ole ruusua joka hänelle vetäisi vertaa, mutta silmät, lempeät, suloiset silmät, ne ovat yhä vielä isoäidin. Hänen rinnallaan istuu mies nuori, voimakas ja kaunis; hän ojentaa tytölle ruusun ja tyttö hymyilee, — eihän toki isoäiti hymyile sillä tavalla! — kyllä, hymyilee kyllä! Nuorukainen on poissa; monet ajatukset ja kuvat liitävät ohi; kaunis nuorukainen on poissa, ruusu lepää virsikirjassa ja isoäiti — niin, hän istuu taas tuolissaan vanhana, kuihtuneena vaimona ja katselee kuihtunutta ruusua joka lepää kirjassa.

Nyt on isoäiti kuollut. — Hän istui nojatuolissa ja kertoi pitkää, pitkää, kaunista satua: "Ja nyt se loppui", sanoi hän, "ja minä olen hyvin väsynyt, antakaappa minun nyt hiukan nukkua." Ja sitte hän nojausi taaksepäin ja veti syvältä henkeään ja nukkui; mutta hiljaisuus huoneessa kävi yhä syvemmäksi ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri rauha ja onni, tuntui siltä kuin aurinko olisi leikitellyt hänen kasvoillaan ja sitte sanottiin, että hän oli kuollut.

Hänet pantiin mustaan arkkuun, hän lepäsi siinä valkeissa kääriliinoissa, hän oli niin kaunis ja kuitenkin olivat silmät kiinni, mutta kaikki rypyt olivat poissa, hän lepäsi hymy huulilla; hänen hiuksensa olivat niin hopeanvalkoiset, niin kunnianarvoisat, ei ensinkään peloittanut katsella kuollutta, olihan se herttainen, ikihyvä isoäiti. Ja virsikirja pantiin hänen päänsä alle, hän oli itse niin määrännyt ja ruusu lepäsi vanhassa kirjassa; ja sitte isoäiti haudattiin.

Haudalle, ihan kirkonseinän viereen, istutettiin ruusupensas ja se oli täynnä kukkia ja ilmassa lauloi satakieli ja kirkossa soittivat urut kauneimpia virsiä mitä kirjassa kuolleen pään alla ikinä oli. Ja kuu paistoi haudalle; mutta ei kuollut ollut siellä; kuka lapsi hyvänsä saattoi levollisesti yön aikana mennä poimimaan ruusua kirkkomaan aidan luota. Kuollut tietää enemmän kuin kaikki me elävät, kuolleet tietävät, mikä kauhu meidät valtaisi jos tapahtuisi sellainen kumma, että he tulisivat meidän luoksemme; kuolleet ovat paremmat kuin me kaikki, eivätkä he tule. Maata on kirstun päällä, maata kirstun sisässä. Virsikirja lehtineen on tomuna, ruusu kaikkine muistoineen on hajonnut tomuksi; mutta maan päällä kukkii uusia ruusuja, maan päällä laulaa satakieli ja soivat urut; jälkeenjääneet muistelevat vanhaa isoäitiä jolla oli niin lempeät, ikinuoret silmät. Silmät eivät ikinä voi kuolla! meidän silmämme saavat kerran hänet nähdä, nuorena ja kaunoisena kuten silloin, kun hän ensi kerran suuteli raikasta, punaista ruusua, joka nyt on tomuna haudassa.

KEIJUKAISKUMPU.

Muutamat sisiliskot livahtelivat edestakaisin vanhan puun revelmissä.
Ne ymmärsivät toisensa hyvin, sillä ne puhuivat sisiliskonkieltä.

"Kylläpä siellä vanhassa keijukaiskummussa nyt jyllää ja myllää!" sanoi yksi sisiliskoista; "kahteen yöhön en sen lystin takia ole ummistanut silmiäni ja yhtähyvin ottaisin kärsiäkseni hammassärkyä, sillä silloin en myöskään nuku!"

"Siellä sisällä on joku erinomainen homma!" sanoi toinen sisilisko. "Pitivät kumpua neljän punaisen paalun nojassa kukonlauluun asti, se se on tuuloittamista, ja keijukais-immet ovat oppineet uusia tansseja, joissa on poljentaa. On siellä joku erinomainen homma!"

"Niin, minä olen puhutellut kastematoa joka kuuluu tuttavapiiriini", sanoi kolmas sisilisko; "kastemato oli juuri noussut kummusta, jossa se yöt päivät oli kaivellut; oli se kuullut yhtä ja toista, sehän ei, raukka, näe mitään, mutta osaa se siltä tunnustella ja kuunnella. Keijukaiskumpuun odotetaan vieraita, ylhäisiä vieraita, mutta keitä, sitä ei kastemato tahtonut sanoa, tai ei liene tietänyt. Kaikki virvatulet ovat saaneet käskyn panna toimeen niinkutsutun soihtukulkueen ja kaikki kummun kullat ja hopeat — ja niitä siellä on yllin kyllin — kiilloitetaan ja asetetaan kuutamoon."

"Mitä ihmeen vieraita ne ovatkaan?" sanoivat sisiliskot yhteen ääneen. "Mitähän ne oikein puuhaavat? Kas, kuinka siellä hurisee! kas, kuinka siellä surisee!"

Samassa aukeni keijukaiskumpu ja vanha keijukaisneito sipsutteli ulos. Selkää ei hänellä ollut, mutta muuten hän oli hyvin säädyllisissä vaatteissa. Se oli vanhan keijukaiskuninkaan emännöitsijä, hän oli etäistä sukua perheelle ja kantoi merivahasta tehtyä sydäntä otsallaan. Kylläpä hänen jalkansa liikkuivat nopeasti: sip, sip! hitto vie, kuinka hän sipsutteli suoraa päätä suohon Ruisrääkän luo.

"Pyydän teitä Keijukaiskumpuun tänä yönä!" sanoi hän, "mutta ettekö ensin tekisi meille sitä suurta palvelusta että pitäisitte huolta kutsuista! Täytyyhän teistäkin olla jotakin hyötyä, kun ette itse pidä pystyssä taloa! Meille tulee ylen ylhäisiä vieraita, noitaväkeä, joitten sana painaa vaa'assa, ja sentähden tahtoo vanha keijukaiskuningas näyttäytyä!"

"No niin, suuriin tanssiaisiin saa kuka hyvänsä tulla, ihmisetkin, jos he vaan osaavat puhua unissaan tai tehdä edes joitakin pieniä temppuja meikäläisten tapaan. Mutta ensimäisiin kemuihin täytyy vieraita kutsua ankarasti valikoimalla; me tahdomme vain kaikista hienoimman hienoston. Minä olen riidellyt keijukaiskuninkaan kanssa, sillä minä olen sitä mieltä, ettemme voi kutsua edes Kummituksiakaan. Ahti ja hänen tyttärensä ovat nyt ensinnä kutsuttavat, eivät ne tosin mielellään tule kuivalle maalle, mutta hankitaan heidän jokaisen istuttavaksi märkä kivi tai jotakin vielä parempaa, ja luulisin etteivät he tällä kertaa kieltäydy tulemasta. Kaikki vanhat, ensi luokan hännälliset noidat, Vetehinen ja Tontut ovat kutsuttavat ja luullakseni käy vaikeaksi sivuuttaa Hautasikaa, Manalanhepoa ja Kirkontonttua. Oikeastaanhan he kyllä kuuluvat pappissäätyyn, joka ei ole meikäläisiä, mutta se nyt on kun onkin heidän ammattinsa, he ovat likeistä sukua perheellemme ja he vierailevat meillä säännöllisesti." —

Keijukais-immet tanssivat jo täyttä vauhtia Keijukaiskummulla, he tanssivat käsissä pitkät, sumusta ja kuuvalosta kudotut huivit ja se ilahuttaa sen silmää, joka sellaisesta pitää. Mutta Keijukaiskummussa oli suuri sali oikein perinpohjin siistitty; permanto oli pesty kuuvalolla ja seiniä oli hangattu noidanrasvalla niin että ne paistoivat kuin tulpaninlehdet valoa vastaan. Kyökissä oli runsaasti sammakkoja vartaissa, pienillä lapsensormilla täytettyjä käärmeennahkoja, etanoita ja madonlakeista, kosteista hiirenkuonoista ja katkojuurista valmistettua salattia; Suonhaltijattaren tekemää olutta; kirkasta salpietariviiniä hautakellarista — kaikki erinomaisen hyvää tavaraa; jälkiruokana oli ruostuneita rautanauloja ja kirkonruutuja.

Vanha keijukaiskuningas antoi kiilloittaa kruununsa survotulla krihvelillä, se oli kaikista parasta krihveliä ja keijukaiskuninkaan on hyvin vaikea saada käsiinsä kaikista parasta krihveliä. Makuuhuoneen ikkunoihin pantiin uutimet, ne pantiin kiinni paranvoilla. Kävi siinä surina ja hurina.

"Nyt täytyy vielä polttaa jouhia ja sianharjaksia, sitte minä luulenkin tehneeni kaikki mitä minun tulee!" sanoi vanha keijukaisneiti.

"Isä kulta!" sanoi nuorin tytär, "enkö minä jo saa tietää keitä ylhäiset vieraat ovat?"

"No niin!" sanoi kuningas, "voinhan minä nyt sanoa sen sinulle! Kaksi tyttäristäni saa valmistautua vastaanottamaan kosijoita! Kaksi varmasti joutuu naimisiin. Noita-ukko Norjasta, hän joka asuu vanhassa Dovrefjeldissä ja jolla on monta monituista kraniittilinnaa ja kultalouhos joka on parempi kuin luullaankaan, tulee tänne kahden poikansa kanssa. Pojat tulevat valitsemaan vaimoa. Noita-ukko on sellainen oikea vanha, rehellinen norjalainen ukko, hauska ja suora äijä; minä tunnen hänet vanhastaan, ja silloin me juotiin veljenmaljat; hän oli täällä etelässä päin hakemassa vaimoa, se vaimo on nyt kuollut, se oli Möenin liituvuorikuninkaan tytär. Oi, minun onkin niin ikävä norjalaista noita-ukkoa. Pojat kuuluvat olevan vallattomia, nenäkkäitä hulivilejä, mutta ehkäpä heitä vaan panetellaan, ja kylläpä viisastuvat kunhan vanhenevat. Näyttäkääppä te nyt heille sivistyneitä tapoja!"

"Se riippuu ilmasta ja tuulesta!" sanoi keijukaiskuningas. "He matkustavat säästäväisesti! Tulevat laivalla. Minä olisin tahtonut että he tulisivat Ruotsin kautta, mutta vanhus ei vielä ota kallistuakseen sille puolelle! Hän ei seuraa aikaansa ja sitä minä en voi kärsiä!"

Samassa tulla liehutteli kaksi Virvatulta toinen toistaan nopeammin, joten toinen ensinnä ehti perille.

"Tuokaa tänne kruununi ja päästäkää minut kuuvaloon seisomaan!" sanoi keijukaiskuningas.

Siellä seisoi sitte noita-ukko Dovresta, hänen kruununsa oli pakotetuista jääpuikoista ja kiilloitetuista kuusenkävyistä; hänen yllään oli karhunnahkaturkki ja korkeavartiset saappaat. Pojat sensijaan kävelivät paljain kauloin ja ilman housunkannattimia, sillä he olivat voiman miehiä.

"Onko tuo nyt kumpu?" kysyi pienin pojista ja osoitti
Keijukaiskumpua. "Meillä Norjassa sitä sanotaan läveksi!"

"Pojat!" sanoi vanhus. "Läpi menee sisäänpäin, kumpu ylöspäin. Eikö teillä ole silmiä päässä!"

Ainoa mikä heitä täällä etelässä hämmästytti, oli että he noin vaan ilman muuta ymmärsivät kieltä.

"Älkää nyt olko olevinanne!" sanoi vanhus, "luulisi etteivät korvantaustanne vielä ole ihan kuivaneet!"

Sitte he astuivat Keijukaiskumpuun, jonne oli kokoontunut hieno seurue; kaikki oli käynyt niin kiireesti että olisi luullut tuulen tuoneen kaikki koolle, ja hauskasti ja jokaisen maun mukaan siellä oli järjestetty. Veden väet istuivat aterialla suurissa vesiammeissa ja sanoivat olevansa aivan kuin kotonaan. Kaikki noudattivat hyviä tapoja, paitsi molemmat nuoret norjalaiset noidat, jotka nostivat jalkansa pöydälle, mutta he luulivat kun luulivatkin, että kaikki puki heitä.

"Pois jalat pöydältä!" sanoi vanha noita ja tottelivathan he, mutta eivät he tehneet sitä ihan heti. Pöytänaapuritartaan he kutittelivat kuusenkävyillä, joita säilyttivät taskussaan ja sitte he istuakseen mukavasti, vetivät saappaat jalastaan ja käskivät vieressään istuvan naisen pidellä niitä, mutta isä, Dovren vanha noita oli aivan toista maata; hän kertoi niin kauniisti Norjan uljaista tuntureista ja koskista, jotka vaahdonvalkeina syöksyvät alas, kumisten kuin ukkonen ja urkujen soitto; hän kertoi lohesta, joka hyppii ylös syöksyvää vettä vastaan, kun Ahti soittaa kultaista kanneltaan. Hän kertoi kirkkaista talvi-illoista, kun kulkuset soivat ja pojat, palava soihtu kädessä, kiitävät yli välkkyvän jään, joka on niin läpikuultava, että he näkevät kalojen jalkainsa alla pelästyvän. Niin, hän osasi kertoa niin että näki ja kuuli kaikki mitä hän sanoi. Luuli kuulevansa sahojen käyvän, poikien ja tyttöjen laulavan lauluja ja tanssivan norjalaisten hyppytanssia. Hei vaan! Äkkiä antoi noita-ukko vanhalle keijukaisneidille aika muiskun — se se vasta oli suudelma eivätkä he kuitenkaan ensinkään olleet perheen suljetussa piirissä.

Nyt piti keijukaistyttöjen esittää sekä yksinkertaista tanssia että tanssia poljennalla ja erinomaisesti se sujui. Sitte tuli taidetanssi eli yksinkarkelo, tuhat tulimmaista, kuinka he osasivat oikoa koipiaan! ei sitä tietänyt mikä oli alkua, mikä loppua, mikä oli kättä ja mikä oli jalkaa, he sulivat yhdeksi ryöpyksi niinkuin höylänlastut ja pyörivät ja kieppuivat niin että Manalanhevon mieltä rupesi kääntämään ja sen täytyi lähteä pois pöydästä.

"Rrrrr!" sanoi noita-ukko, "olipa siinä koivenkeikutusta! Mutta mitäs muuta ne osaavat kuin tanssia, oikoa koipiaan ja lentää tuulispäänä?"

"Saat paikalla tietää!" sanoi keijukaiskuningas ja sitte hän kutsui nuorimman tyttärensä. Hän oli kirkas ja kuultava kuin kuuvalo, hän oli kaikista sisarista hienoisin; hän otti valkoisen varvun suuhunsa ja sitte hän hävitä hipsahti: niin näppärä hän oli.

Mutta noita-ukko sanoi, ettei hän kärsisi vaimollaan sellaista näppäryyttä eikä hän arvellut poikiensakaan siitä pitävän.

Toinen tyttäristä osasi kulkea oman itsensä rinnalla, ikäänkuin hänellä olisi ollut varjo ja noidillahan ei ole varjoa.

Kolmas oli vallan toista maata: hän oli käynyt opissa Suonhaltijattaren oluenpanimossa ja osasi täyttää lepänpahkoja kiiltomadoilla.

"Hänestä tulee hyvä perheenemäntä!" sanoi noitaukko ja sitte hän iski silmää vieraille, sillä hän ei tahtonut juoda niin paljon.

Nyt tuli neljäs keijukaistyttö, hänellä oli suuri, kultainen harppu ja kun hän kosketti ensimäistä kieltä, nostivat kaikki vasenta jalkaa, sillä noitaväki on kurittujalkaista, ja kun hän kosketti toista kieltä, täytyi kaikkien tehdä mitä hän tahtoi.

"Se on vaarallinen vaimoihminen!" sanoi noitaukko, mutta molemmat pojat läksivät ulos Keijukaiskummusta, sillä aika oli käynyt heille pitkäksi.

"Minä olen oppinut pitämään norjalaisista!" sanoi tyttö, "enkä koskaan mene naimisiin muuta kuin sillä ehdolla että pääsen Norjaan!"

Mutta pienin sisarista kuiskasi noita-ukolle: "Se on vaan siksi, että hän on kuullut norjalaisen laulun, jossa sanotaan, että kun muu maailma hukkuu, niin Norjan tunturit seisovat kuin muistokivet, ja siksi hän tahtoo sinne Norjaan, että hän pelkää maailman loppua."

"Ohhoh!" sanoi vanha noita, "sitäkös se olikin. Mutta mitäs seitsemäs eli viimeinen osaa?"

"Kuudes tulee ennen seitsemännettä!" sanoi keijukaiskuningas, sillä hän osasi laskea, mutta kuudennella ei ollut ensinkään halua tulla esiin.

"Minä osaan sanoa kansalle totuuden!" sanoi hän, "minusta ei kukaan välitä, minä ompelen kuolinvaatteitani ja siinä minulla on yllin kyllin työtä!"

Sitte tuli seitsemäs eli viimeinen ja mitä hän sitte osasi? Kertoa satuja, niin paljon kuin ikinä halutti.

Ja keijukaistyttö kävi kiinni hänen ranteeseensa ja noita nauroi niin että kurkussa kulahteli, ja kun tyttö tuli Kultaralliin, jonka vyötäisillä sormus oli, ikäänkuin se olisi tietänyt että kihlajaiset olivat tulossa, sanoi noita-ukko: "Pidä mitä sinulla on, käsi on sinun! Sinut minä itse tahdon vaimokseni!"

Ja keijukaistyttö sanoi, että Kultarallista ja pienestä
Pillipiiparista vielä oli kertomatta.

"Niistä me kuulemme talvella!" sanoi noita-ukko "ja kuusesta me kuulemme ja koivusta ja maahisten lahjoista ja helisevästä pakkasesta! Kyllä sinä saat kertoa, sillä ei siellä pohjolassa kukaan vielä osaa oikein kertoa, ja sitte me yhdessä istumme kivisessä pirtissä, missä honkaiset halot palaa räiskyvät, ja juomme simaa vanhojen norjalaisten kuninkaitten kultaisista sarvista; Ahti on lahjoittanut minulle pari sellaista! Ja meidän siellä istuessa tulee naapuri vieraisiin; hän laulaa sinulle kaikki paimentytön laulut. Kuinka meille tulee hauskaa! Lohi hyppiä polskahtelee kiviseinää vastaan, mutta ei se sisään tule! — Niin, usko pois vaan, hyvä siellä on, siellä rakkaassa vanhassa Norjassa. Mutta missä pojat ovat?"

Niin, missä pojat olivat? He juoksentelivat pitkin maita puhaltelemassa sammuksiin virvatulia, jotka kohteliaasti olivat saapuneet panemaan toimeen soihtukulkuetta.

"Mitäs hyppimistä se on?" sanoi noitaukko, "nyt minä olen ottanut teille äidin, te voitte nyt vuorostanne ottaa tädin!"

Mutta pojat sanoivat että he tyytyvät pitämään puheen ja juomaan veljenmaljat. Naimisiin ei heidän tee mieli mennä. — Ja sitte he pitivät puheita, joivat veljenmaljoja ja pitelivät lasia kyntensä päässä näyttääkseen että olivat juoneet pohjaan asti. Sitte he riisuivat takkinsa ja asettuivat pöydälle nukkumaan, sillä he eivät vähääkään ujostelleet. Mutta noitaukko tanssitti nuorta morsiantaan pitkin huonetta ja vaihtoi hänen kanssaan saappaita, sillä se on hienompaa kuin vaihtaa sormuksia.

"Nyt laulaa kukko!" sanoi vanha keijukaisneiti, joka johti taloudenpitoa. "Nyt meidän täytyy sulkea ikkunaluukut, ettei aurinko polta meitä kuoliaaksi."

Mutta sisiliskot juoksentelivat ylös alas puunrevelmää ja puhuivat keskenään:

"Minä pidän enemmän pojista!" sanoi kastemato, mutta sehän ei näe mitään, se eläin raukka.

PUNAISET KENGÄT.

Oli kerran pieni tyttö, niin hentoinen ja herttainen, mutta kesällä täytyi hänen aina käydä paljain jaloin, sillä hän oli köyhä, ja talvisin suurissa puukengissä niin että pieni jalkapöytä kävi niin punaiseksi että hirvitti.

Keskellä kylää asui vanha suutarinmuori; hän neuloi parhaimman taitonsa mukaan vanhoista punaisista tilkuista parin pieniä kenkiä. Kömpelöt ne olivat, mutta tahto oli ollut hyvä ja pienelle tytölle ne olivat aiotut. Pienen tytön nimi oli Karen.

Juuri samana päivänä jolloin hänen äitinsä piti haudattaman, sai hän kengät ja käytti niitä ensi kerran; tosin eivät ne sovi surupukuun, mutta hänellä ei ollut muita ja niin hän paljain kintuin, kengät jalassa, asteli köyhän kirstun perässä.

Samassa tuli suuret, vanhat vaunut ja niissä istui suuri, vanha rouva. Hän katseli pientä tyttöä ja hänen kävi häntä sääli ja hän sanoi papille: "Kuulkaa, antakaappa minulle se pieni tyttö, niin minä olen hyvä hänelle!"

Ja Karen luuli että se oli punaisten kenkien ansio, mutta vanha rouva sanoi niitä hirveiksi ja ne poltettiin, mutta Karen puettiin somiin, puhtaisiin vaatteisiin. Hänen piti oppia lukemaan ja ompelemaan ja ihmiset sanoivat häntä herttaiseksi, mutta peili sanoi: "sinä olet paljon enemmän kuin herttainen, sinä olet kaunis!"

Kerran matkusti kuningatar läpi maan ja hänen mukanaan oli hänen pieni tyttärensä, se oli prinsessa; ja kansaa tulvaili linnan edustalle ja Karen oli mukana joukossa ja pieni prinsessa seisoi valkeissa vaatteissaan akkunassa ja antoi ihmisten katsella itseään; ei hänellä ollut laahustinta eikä kultaista kruunua, mutta hänen jalassaan olivat herttaiset pienet sahvianikengät; olivat ne toista kuin ne, jotka suutarinmuori oli Karenille neulonut. Ei toki maailmassa ole mitään niin herttaista kuin punaiset kengät!

Nyt oli Karen niin vanha että hänen piti päästä ripille; uudet vaatteet hän sai ja uudet kengät hänen myöskin piti saada. Kaupungin rikas suutari otti mittaa hänen pienestä jalastaan; se tapahtui kotona suutarin omassa huoneessaan ja siellä seisoi suuria lasikaappeja, täynnä kauniita kenkiä ja kiiltäviä saappaita. Koreaa se oli, mutta vanha rouva oli huonosilmäinen eikä osannut nauttia siitä; kenkien joukossa oli punaiset kengät, aivan samallaiset kuin prinsessalla oli ollut. Kuinka ne olivat kauniit! Suutari sanoikin, että ne olivat neulotut kreivilliselle lapselle, mutta ne eivät olleet sopineet. "Varmaan se on kiiltonahkaa!" sanoi vanha rouva, "ne niin kiiltävät!"

"Niin, ne kiiltävät!" sanoi Karen; ja ne sopivat ja ne ostettiin; mutta vanha rouva ei tietänyt että ne olivat punaiset, sillä hän ei koskaan olisi antanut Karenin mennä ripille punaisissa kengissä, mutta sen hän nyt teki.

Kaikki ihmiset katselivat hänen jalkojaan ja kun hän asteli pitkin kirkonlattiaa kuorin ovea kohti, tuntui hänestä siltä kuin vanhat kuvatkin, pappien ja papinrouvien kuvat jäykissä kauluksissaan ja pitkissä mustissa vaatteissaan, olisivat tähdänneet silmänsä hänen punaisiin kenkiinsä. Eikä hän ajatellut mitään muuta kuin niitä, kun pappi laski kätensä hänen päälaelleen ja puhui pyhästä kasteesta, liitosta Jumalan kanssa ja siitä että hän tästälähin on suuri, kristitty ihminen. Ja urut soivat juhlallisesti, kirkkaat lapsenäänet lauloivat ja vanha lukkari lauloi, mutta Karen ajatteli vain punaisia kenkiään.

Iltapäivällä kuuli vanha rouva kaikilta ihmisiltä, että kengät olivat olleet punaiset ja hän sanoi, että se oli ollut paha, ettei se sopinut ja että Karenin aina kun hän tästälähin meni kirkkoon, piti mennä mustissa kengissä, vaikka ne olisivat vanhatkin.

Seuraavana sunnuntaina oli rippi ja Karen katseli mustia kenkiään ja katseli punaisia — ja taas hän katseli punaisia — ja otti punaiset jalkaansa.

Oli kaunis, aurinkoinen päivä; Karen ja vanha rouva astelivat polkua viljapellon poikki; siellä oli hiukan tomua.

Kirkonovella seisoi vanha sotamies kainalosauvansa varassa, hänellä oli kummallinen, pitkä parta, se oli enemmän punainen kuin valkoinen, sillä se oli punainen; ja hän kumartui maahan asti ja kysyi vanhalta rouvalta saisiko hän pyyhkiä hänen kenkänsä. Ja Karenkin ojensi hänelle pienen jalkansa. "Kas niitä kauniita tanssikenkiä!" sanoi sotamies, "istukaa lujassa, kun tanssitte!" ja sitte hän löi kädellään pohjiin.

Ja vanha rouva antoi hänelle roposen ja sitte hän Karenin kanssa astui kirkkoon.

Ja kaikki ihmiset katselivat Karenin punaisia kenkiä ja kaikki kuvat katselivat niitä ja kun Karen polvistui alttarin juurelle ja vei kultakalkin huulilleen, ajatteli hän vain punaisia kenkiä ja tuntui siltä kuin ne kaiken aikaa olisivat uiskennelleet kalkissa hänen edessään; eikä hän muistanut veisata virttään eikä hän muistanut lukea isämeitäänsä.

Ihmiset läksivät kirkosta ja vanha rouva astui vaunuihinsa. Karen nosti jo jalkansa, astuakseen hänen perässään, silloin sanoi vanha sotamies joka seisoi vieressä: "kas niitä kauniita tanssikenkiä!" eikä Karen voinut olla ottamatta muutamia tanssiaskelia ja kun hän oli alkanut, jatkoivat jalat yhä tanssimista, ikäänkuin kengät olisivat komentaneet niitä; hän tanssi kirkonnurkan taakse, hän ei voinut lakata, kuskin täytyi juosta perässä ja ottaa hänet kiinni ja hän nosti hänet vaunuihin, mutta jalat tanssivat tanssimistaan niin että hän oikein potki hyvää, vanhaa rouvaa.

Kotona pantiin kengät kaappiin, mutta Karen ei voinut olla katselematta niitä.

Vanha rouva sairastui, ihmiset sanoivat, ettei hän enään voinut elää; häntä täytyi hoitaa ja vaalia eikä kukaan tietysti ollut likempänä kuin Karen; mutta kylässä oli suuret tanssiaiset ja Karen oli kutsuttu niihin; — hän katseli vanhaa rouvaa, joka ei voi elää kauvan, katseli punaisia kenkiä ja hänestä tuntui, ettei se ole syntiä; — hän pani punaiset kengät jalkaansa, saattoihan hän senkin tehdä; — mutta sitte hän meni tanssiaisiin ja rupesi tanssimaan.

Mutta kun hän tahtoi oikealle, tanssivat kengät vasemmalle ja kun hän tahtoi toiseen päähän huonetta, tanssivat kengät toiseen päähän ja alas portaita, pitkin katua, ulos kaupungin portista. Hän tanssi tanssimistaan, hänen täytyi tanssia aina kauvas pimeään metsään asti.

Äkkiä rupesi puitten välistä näkymään hohdetta, hän luuli kuun nousevan, sillä sieltä näkyi kuin kasvot, mutta se olikin se vanha, punapartainen sotamies; hän istua kökötti siellä, nyökytti päätään ja sanoi: "Kas niitä kauniita tanssikenkiä!"

Silloin tyttö kauhistui ja tahtoi viskata luotaan punaiset kengät, mutta ne eivät lähteneet jalasta ja hän riisui sukkansa, mutta kengät olivat kasvaneet kiinni jalkoihin ja hän tanssi tanssimistaan ja hänen täytyi tanssia poikki soiden ja maiden, sekä sateella että päiväpaisteella, sekä yöllä että päivällä, mutta yöllä oli kamalinta.

Hän tanssi hautausmaalle, mutta kuolleet siellä eivät tanssineet, niillä oli parempaakin tekemistä kuin tanssia. Hän olisi tahtonut istuutua köyhän haudalle, missä katkera pietaryrtti kasvaa, mutta ei hän saanut lepoa eikä rauhaa ja kun hän tanssi kohti avointa kirkonovea, näki hän siellä enkelin pitkissä, valkoisissa vaatteissa. Siivet ulottuivat olkapäiltä maahan asti, kasvot olivat vakavat ja ankarat ja käsissään piteli enkeli leveää, loistavaa miekkaa.

"Tanssia sinun täytyy!" sanoi hän, "tanssia punaisilla kengilläsi, kunnes vaalenet kylmäksi ja kalpeaksi, kunnes ihosi lahoaa lysyyn kuin luuranko. Tanssia sinun pitää ovelta ovelle, ja ylpeitten, turhamaisten lasten oviin pitää sinun koputtaa, niin että ne kuulevat sinun tulevan ja pelkäävät! Tanssia sinun pitää, tanssia —"

"Armoa!" huusi Karen. Mutta ei hän kuullut mitä enkeli vastasi, sillä kengät kantoivat häntä ulos ovesta, kauvas kedolle, yli teitten ja polkujen ja alituisesti täytyi hänen tanssia.

Eräänä aamuna tanssi hän oven ohitse, joka oli hänelle hyvin tuttu; sisältä kuului virren veisuuta ja ulos kannettiin kukkasilla koristettua arkkua; silloin hän ymmärsi, että vanha rouva oli kuollut ja tuntui siltä että kaikki nyt ovat hänet hyljänneet ja Jumalan enkeli on hänet kironnut.

Hän tanssi tanssimistaan, hänen täytyi tanssia, tanssia pimeässä yössäkin. Kengät kiidättivät häntä yli kivien ja kantojen, hän loukkasi ruumiinsa verille ja hän tanssi yli nummen ja tuli yksinäiselle, pienelle asumukselle. Siellä tiesi hän pyövelin asuvan ja hän koputti sormellaan ruutuun ja sanoi:

Ja pyöveli sanoi: "et taida tietää kuka minä olen? Minä lyön pahoilta ihmisiltä pään poikki ja minä huomaan, että kirveeni vapisee!"

"Älä hakkaa poikki päätäni!" sanoi Karen, "sillä silloin en voi katua syntiäni; mutta hakkaa poikki jalkani punaisine kenkineen."

Ja hän tunnusti koko syntinsä ja pyöveli hakkasi pois hänen jalkansa punaisine kenkineen; mutta kengät läksivät tanssittamaan pieniä jalkoja pitkin maita, syvään metsään.

Ja pyöveli veisti hänelle puujalat ja kainalosauvat, opetti hänelle virren, jota syntisten on tapana veisata, ja tyttö suuteli kättä, joka oli kirvestä heiluttanut ja läksi pois poikki nummen.

"Kyllä minä nyt olen tarpeeksi kärsinyt punaisten kenkien takia!" sanoi hän, "nyt minä menen kirkkoon, että kaikki näkevät minut!" ja hän asteli reippaasti kirkon ovea kohti, mutta kun hän pääsi likelle, tanssivat punaiset kengät hänen edessään ja hän pelästyi ja kääntyi takaisin.

Koko viikon oli hän suruissaan ja itki monet raskaat kyyneleet, mutta kun sunnuntai tuli, sanoi hän: "Kas nyt minä olen kärsinyt ja taistellut tarpeeksi! Kyllä minä olen yhtä hyvä kuin moni joka siellä kirkossa istuu ja ylvästelee!" ja rohkeasti astui hän kirkkoa kohti; mutta hän ei päässyt kuin portille, kun hän näki punaisten kenkien tanssivan edessään. Ja hän pelästyi ja kääntyi takaisin ja katui syntiään sydämensä pohjasta.

Ja hän meni pappilaan ja pyysi että hänet otettaisiin sinne palvelukseen, ahkera hän lupasi olla ja tehdä mitä ikinä voi, palkkaan ei hän katso, kunhan vaan saa katon päänsä päälle ja pääsee hyvien ihmisten luo. Ja papinrouvan kävi häntä sääli ja hän otti hänet palvelukseensa. Ja hän oli ahkera ja huolellinen. Hiljaa hän istui kuuntelemassa, kun pappi illoin luki ääneen raamattua. Kaikki lapset pitivät hänestä, mutta kun he rupesivat puhumaan helyistä ja koreista vaatteista ja kun he sanoivat haluavansa olla kauniit kuin kuningattaret, ravisti hän päätään.

Seuraavana sunnuntaina menivät kaikki kirkkoon ja häneltä kysyttiin tahtooko hän mukaan, mutta hän katsahti suruissaan, silmät vesissä, kainalosauvojaan ja toiset läksivät kuulemaan Jumalan sanaa, mutta hän meni yksinään pieneen kamariinsa. Se oli niin pieni ettei sinne mahtunut kuin sänky ja tuoli ja sinne hän istuutui lukemaan virsikirjaansa; ja jota kauvemmin hän nöyrällä mielellä luki, sitä selvempinä toi tuuli hänen korviinsa urkujen sävelet kirkosta, ja hän nosti kyyneltyneet kasvonsa ja sanoi: "oi Jumala, auta minua!"

Silloin rupesi aurinko kirkkaasti paistamaan ja aivan hänen vieressään seisoi valkeissa vaatteissa sama Jumalan enkeli, jonka hän silloin yöllä oli nähnyt kirkon ovella, mutta enkeli ei enään pidellyt kädessään miekkaa, vaan hänen kädessään oli kaunis vihriä oksa, täynnä ruusuja ja sillä kosketti hän kattoa ja katto kohosi niin korkealle ja siihen mihin hän oli koskettanut, syttyi kiiltävä kultatähti; ja hän kosketti seiniä ja ne laajenivat ja hän näki soittavat urut, hän näki pappien ja pappien rouvien vanhat kuvat; kansa istui kauniissa penkeissä ja veisasi virsikirjasta, sillä kirkko itse oli tullut tyttö raukan luo, hänen pieneen, ahtaaseen huoneeseensa, tai oli tyttö tullut kirkkoon; hän istui penkissä muun papinväen joukossa ja virren loputtua, katsahtivat he ympärilleen, nyökäyttivät päätään ja sanoivat: "se oli oikein, että tulit, Karen!"

Ja urut soivat ja lastenäänet kuorissa helisivät lempeästi ja suloisesti. Kirkas päiväpaiste tulvi lämpöisenä ikkunasta penkkiin missä Karen istui; hänen sydämensä tuli niin täyteen aurinkoa, rauhaa ja iloa, että se särkyi; hänen sielunsa lensi auringonsäteen siivillä Jumalan luo ja siellä ei kukaan kysellyt punaisia kenkiä.

HYPPYNIEKAT.

Kirppu, heinäsirkka ja hyppyhanhi eli vetoluu tahtoivat kerran nähdä kuka heistä hyppää korkeimmalle ja sitte he kutsuivat koko maailman ja kaikki muutkin, jotka halusivat tulla, komeutta katsomaan, ja heitä oli kokoontunut huoneeseen kokonaista kolme oivaa hyppyniekkaa.

"Niin, minä annan tyttäreni sille joka hyppää korkeimmalle!" sanoi kuningas, "tuntuisi niin laihalta jos nämä henkilöt hyppäisivät ilmaiseksi!"

Kirppu astui ensinnä esiin, sillä oli hieno esiintymistapa ja se kumarteli joka taholle, sillä siinä oli neitosenverta ja se oli tottunut seurustelemaan ainoastaan ihmisten kanssa, ja se merkitsee tietysti paljon.

Nyt tuli heinäsirkka, se oli koko joukon kömpelömpi, mutta sekin esiintyi aika siististi ja se oli puettu vihriään univormuun, joka oli synnynnäinen; sitäpaitsi tämä henkilö kertoi olevansa hyvin vanhaa sukua ja kotoisin Egyptin maalta; se kertoi että sitä täällä kotona pidettiin suuressa arvossa, se oli otettu suoraan nurmesta ja pantu kolmikerroksiseen korttilinnaan, joka oli rakennettu pelkistä kuvallisista lehdistä. Ne olivat kaikki herrakortteja ja käänsivät kuvallisen puolen sisäänpäin; linnassa oli sekä ovia ja ikkunoita, niitä oli leikelty herttarouvan rintaan. "Minä laulan niin", sanoi heinäsirkka, "että kuusitoista synnynnäistä sirkkaa, jotka pienestä pitäen ovat piiputtaneet eivätkä kuitenkaan ole päässeet korttilinnaan, kuullessaan minun laulavan suuttuivat pahanpäiväisesti ja pelkästä harmista laihtuivat entistä laihemmiksi!"

Sekä kirppu että heinäsirkka tekivät täten laajasti selvää syntyperästään ja ilmoittivat olevansa sitä mieltä, että he kyllä voivat mennä naimisiin prinsessan kanssa.

Hyppyhanhi eli vetoluu ei sanonut mitään, mutta muut sanoivat, että se ajatteli sitä enemmän ja kartanokoira nuukisteli sitä ja takasi sekin, että vetoluu oli hyvää sukua; vanha neuvosmies, joka oli saanut kolme kunniamerkkiä vaikenemisen taidosta, vakuutti tietävänsä, että vetoluussa asuu ennustamisen voima; sen selästä saattaa nähdä tuleeko lauha vaiko ankara talvi ja sitä ei saata nähdä edes allakantekijänkään selästä.

"No niin, minä en sano mitään!" sanoi vanha kuningas, "mutta minulla on aina omat ajatukseni asioista!"

Nyt piti sitte hypättämän. Kirppu hyppäsi niin korkealle ettei kukaan saattanut nähdä sitä ja sitte ruvettiin väittämään, ettei se ollut hypännytkään, mutta se oli alhaista ilkeyttä.

Heinäsirkka ei hypännyt kuin puolet siitä, mutta se hyppäsi suoraan kuninkaan kasvoihin ja kuningas sanoi että se oli inhoittavaa.

Vetoluu pysyi pitkän aikaa paikoillaan ja tuumaili; arveltiin jo, ettei se osaakaan hypätä.

"Ettei se vaan ole ruvennut voimaan pahoin!" sanoi kartanokoira ja sitte se taas nuuhisteli sitä. Ritsis! samassa otti vetoluu pienen, viiston loikkauksen ja hyppäsi suoraa päätä prinsessan syliin, joka istui matalalla kultajakkaralla.

Silloin sanoi kuningas: "korkeimmalle hyppää se joka hyppää ylös tyttäreni syliin, sillä se se on hienoa, mutta sitä ei keksikään mikä pää hyvänsä ja vetoluu on näyttänyt, että sillä on päätä. Sillä on jalat otsassa!"

"Minä hyppäsin kuitenkin korkeammalle!" sanoi kirppu. "Mutta olkoon menneeksi! ottakoon mokomankin hanhenluun tikkuineen, nokkineen päivineen! minä hyppäsin korkeimmalle, mutta tässä maailmassa pitää olla suuri ruumis ennenkuin näkevät!"

Ja sitte meni kirppu vieraalle maalle sotapalvelukseen ja siellä se kuuluu saaneen surmansa.

Heinäsirkka istuutui ojaan miettimään tämän maailman menoa ja se sanoi sekin: "ruumis pitää olla, ruumis pitää olla!" ja sitte se veisasi surullista virttään ja siitä me olemme tämän tarinan ottaneet. Eikä sen tarvitse tottakaan olla, vaikka se onkin painettu.

PAIMENTYTTÖ JA NOKIKOLARI.

Oletko koskaan nähnyt oikein vanhaa puukaappia, sellaista joka on mustunut vanhuuttaan ja johon on veistetty kukkasia ja kiehkuroita? Juuri sellainen kaappi seisoi arkihuoneessa, se oli isoäidin perintöä ja leikelty täyteen ruusuja ja tulpaneja; siinä oli kummallisia kiehkuroita ja niiden lomitse pistelivät pienet hirvet esiin päitään ja monihaaraisia sarviaan; mutta keskelle kaappia oli veistetty kokonainen mies, hullunkurisen näköinen hän oli ja kaiken aikaa hän nauraa virnisteli, sillä hymyksi ei sitä voinut sanoa; hänellä oli pukin jalat, päässä pienet sarvet ja pitkä parta. Talon lapset sanoivat häntä aina Pukinjalka-Yli-jaali-kenraali-sotakomendanttikersantiksi, sillä se on vaikeasti lausuttu nimi eikä sitä arvonimeä saakkaan kuka hyvänsä; mutta eipä ollut hänen veistämisensäkään kovin helppoa ollut. Joka tapauksessa hän nyt oli valmis; ja hänen katseensa oli kaiken aikaa käännetty pöytään peilin alla, sillä siellä seisoi soma pieni, porslininen paimentyttö; hänen kenkänsä olivat kullatut, hame somasti sidottu ylös ja pistetty kiinni punaisella ruusulla; sitte hänellä oli kultainen hattu ja paimensauva; herttainen hän oli! Aivan hänen likellään seisoi pieni nokikolari, musta kuin kekäle, mutta muuten porslinista; hän oli yhtä hieno ja puhdas kuin kuka muu hyvänsä, nokikolarihan hän vain oli olevinaan; porslinintekija olisi yhtä hyvin voinut tehdä hänestä prinssin, sillä se oli aivan sama asia.

Somasti seisoi hän tikapuittensa ääressä, kasvot punaisina ja valkoisina kuin tytöllä, ja se oli oikeastaan vika, sillä hän olisi kyllä saanut olla hiukan mustempi. Hän seisoi ihan likellä paimentyttöä; kumpikin oli asetettu paikalleen ja koska he olivat asetetut näin liketysten, olivat he menneet kihloihin, he sopivat toisilleen, olivathan he nuorta väkeä, samasta porslinista ja yhtä hauraat.

Ihan heidän likeisyydessään seisoi nukki, joka oli kolme kertaa suurempi, se oli vanha kiinalainen, joka osasi nyökyttää päätään; hän oli hänkin porslinista ja sanoi olevansa pienen paimentytön isoisä, mutta sitä ei hän osannut todistaa; hän väitti, että hänellä on oikeus määrätä pienen paimentytön asiat ja sentähden oli hän nyökyttänyt päätään Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantille, joka kosi pientä paimentyttöä.

"Sinä saat miehen", sanoi vanha kiinalainen, "miehen, joka luullakseni on mahonkipuusta, hän tekee sinusta Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantin rouvan, hänellä on kaappi täynnä hopeatavaraa, paitsi kaikkea mitä hän säilyttää salaisissa kätköissä."

"En tahdo pimeään kaappiin!" sanoi pieni paimentyttö, "olen kuullut kerrottavan, että hänellä siellä on yksitoista porsliinivaimoa!"

"Sinusta tulee sitte kahdestoista!" sanoi kiinalainen, "yöllä, niin pian kuin vanha kaappi rupeaa naksahtelemaan, vietetään häänne, niin totta kuin minä olen kiinalainen!" ja sitte hän nyökytti päätään ja meni uneen.

Mutta pieni paimentyttö itki ja katseli sydämensä lemmittyä, porslinista nokikolaria.

"Minun taitaa täytyä pyytää", sanoi hän, "että sinä lähtisit kanssani maailmalle, sillä tänne emme voi jäädä!"

"Minä teen mitä ikinä tahdot!" sanoi pieni nokikolari, "lähtekäämme paikalla, kyllä minä jaksan elättää sinut ammatillani!"

"Kun vaan onnellisesti pääsisimme alas pöydältä!" sanoi tyttö, "minä en saa rauhaa, ennenkuin olemme maailmalla!"

Ja nokikolari lohdutti häntä ja näytti paikan pöydänjalan veistetyissä laidoissa ja kullatuissa lehtikoristeissa, joihin hän voisi asettaa pienen jalkansa; sitäpaitsi hän otti avuksi tikapuunsa; vihdoin viimein he olivat lattialla, mutta kun he katsahtivat vanhaan kaappiin, oli siellä hirveä hälinä; kaikki veistetyt hirvet ojentelivat päitään entistä kauvemma, nostivat sarviaan ja kääntelivät kaulojaan! Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti hyppeli korkealle ilmaan ja huusi vanhalle kiinalaiselle: "nyt ne karkaavat! nyt ne karkaavat!"

Siellä oli kolme, neljä korttipakkaa, jotka eivät olleet täydelliset, sekä pieni nukketeatteri joka oli pantu pystyyn niin hyvin kuin oli osattu; siellä näyteltiin ja kaikki naiset, sekä Ruutu- että Hertta-, Risti- ja Patarouvat istuivat ensi rivissä ja löyhyttelivät kasvojaan tulpaneillaan, ja heidän takanaan seisoivat kaikki sotamiehet näyttämässä että heillä on pää sekä ylä- että alapuolella, kuten pelikorteissa ainakin. Näytelmäkappaleessa puhuttiin kahdesta rakastavaisesta, jotka eivät voi saada toisiaan ja paimentyttö itki heidän kohtaloaan, sillä se oli kuin hänen omaa tarinaansa.

"Minä en kestä tätä!" sanoi hän. "Minun täytyy mennä pois laatikosta!" mutta kun he tulivat lattialle ja katsahtivat pöydälle, oli vanha kiinalainen herännyt ja huojutteli koko ruumistaan, sillä hänen alapuolensahan oli yhtenä möhkäleenä.

"Nyt tulee vanha kiinalainen!" huusi pieni paimentyttö ja sitte hän lankesi porsimisille polvilleen, niin surullinen hän oli.

"Minä tiedän neuvon", sanoi nokikolari, "me hiivimme suureen ruukkuun joka on tuolla nurkassa; siellä me saatamme levätä ruusuilla ja kukkasilla ja viskellä suolaa hänen silmiinsä, kun hän tulee."

"Ei se auta!" sanoi tyttö, "minä tiedän että vanha kiinalainen ja ruukku ovat olleet kihloissa ja aina sitä jää jälelle jotakin ystävyyttä, kun joskus on ollut sellaisessa suhteessa; ei, ei meillä ole muuta neuvoa kuin lähteä maailmalle!"

"Onko sinulla todella rohkeutta lähteä kanssani maailmalle?" kysyi nokikolari. "Oletko ajatellut kuinka suuri se on ja ettemme enään koskaan voi tulla takaisin?"

Nokikolari loi häneen tutkivan katseen ja sanoi: "minun tieni käy savupiipun läpi! Onko sinulla todella rohkeutta ryömiä minun, kanssani sekä pesän että savutorven läpi? Sitte me tulemme piippuun ja siellä minä kyllä osaan pitää puoliani! me nousemme niin korkealle, etteivät he pääse meidän perässämme ja kaikista ylinnä on läpi, joka johtaa maailmalle."

"Siellä näyttää mustalta!" sanoi tyttö, mutta hän seurasi häntä kuitenkin sekä pesän että savutorven läpi, missä vallitsi sysimusta yö.

"Nyt me olemme piipussa!" sanoi nokikolari, "ja katso! katso! päämme päällä tuikkii ihanin tähti!"

Se oli todella oikea taivaan tähti, joka loisti heille ikäänkuin tietä näyttääkseen. Ja he kopeloivat ja ryömivät ylöspäin, kauhea tie se oli, korkealle, korkealle! Mutta nokikolari nosteli, auttoi ja kantoi tyttöä ja näytti aina parhaat paikat, mihin hän saattoi asettaa pienet porslinijalkansa ja vihdoin viimein he pääsivät piipunharjalle ja siihen he istuutuivat, sillä he olivat oikein väsyksissä ja todella syystä.

Heidän yllään oli taivas kaikkine tähtineen ja heidän allaan kaikki kylän katot; he näkivät kauvas ympärilleen, kauvas maailmaan; paimentyttö raukka ei koskaan ollut ajatellut sitä tällaiseksi, hän laski pienen päänsä nokikolarinsa rinnalle ja itki niin että kulta suli hänen vyöstään.

"Tämä on liikaa!" sanoi hän. "Minä en kestä tätä! Maailma on liian suuri! jos pääsisinkin takaisin pienelle pöydälle peilin alle! Minä en saa rauhaa ennenkuin taas olen siellä! nyt minä olen seurannut sinua maailmalle, saata sinä nyt vuorostasi minut takaisin kotiin, koska kerran niin paljon pidät minusta!"

Ja nokikolari koetti puhua hänelle järkevästi, hän puhui vanhasta kiinalaisesta ja Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantista, mutta hän itkeä nyyhki niin kauheasti ja suuteli pientä nokikolariansa niin että hänen lopulta täytyi taipua, vaikka se olikin hullua.

Ja sitte he taas suurella vaivalla kapusivat alas piipusta ja ryömivät savutorven läpi, ei se ollut ensinkään hauskaa, mutta sitte he seisoivat pesässä ja kuuntelivat luukkujen takana mitä huoneeseen kuuluisi. Siellä oli ihan hiljaista; he tirkistivät raosta — oi, keskellä lattiaa makasi vanha kiinalainen, hän oli lähtiessään ottamaan heitä kiinni pudonnut pöydältä ja särkynyt kappaleiksi; koko selkä oli taittunut yhdeksi kappaleeksi ja pää oli vierinyt nurkkaan, Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti seisoi entisellä paikallaan syvissä mietteissä.

"Tämä on kauheaa!" sanoi pieni paimentyttö, "vanha isoisä on mennyt rikki ja se on meidän syymme! sitä minä en ikinä saata kestää!" ja tyttö väänteli pieniä, hentoja käsiään.

"Kyllä hänet vielä voi paikata!" sanoi nokikolari. "Hänet voi erinomaisen hyvin paikata! — älä nyt vaan kiihdy, kun hänet liimataan ja niskaan pannaan hyvä paikka, niin hän on aivan kuin uusi ja sanoo meille vielä monta kovaa sanaa!"

"Luuletko?" sanoi tyttö ja sitte he taas kapusivat pöydälle, jolla ennenkin olivat seisoneet.

"Näin pitkälle sitä siis päästiin!" sanoi nokikolari, "me olisimme voineet säästää itseltämme kaikki nämä vaivat!"

"Kunhan isoisä vaan olisi paikattu!" sanoi paimentyttö. "Tuleeko se kovin kalliiksi?"

Ja hänet paikattiin; perhe antoi liimata hänen selkänsä, hänen niskaansa pantiin hyvä paikka, hän tuli miltei kuin uudeksi, mutta päätään ei hän enään osannut nyökyttää.

"Te olette käynyt ylpeäksi senjälkeen kun te menitte rikki!" sanoi Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti. "Ei teidän sentään minun mielestäni kannattaisi ylpeillä sellaisesta! saanko minä tytön vai enkö saa häntä?"

Ja nokikolari ja pieni paimentyttö käänsivät rukoilevat katseensa vanhaan kiinalaiseen; he pelkäsivät niin kovasti, että hän nyökyttäisi päätään, mutta hän ei osannut nyökyttää päätään ja hänestä tuntui vastenmieliseltä kertoa vieraalle, että hänellä aina on paikkaus niskassa. Porsliniset nuoret jäivät siis yhteen ja he siunasivat isoisän paikattua niskaa ja rakastivat toisiaan kunnes särkyivät kappaleiksi.

HOLGER DANSKE.

Tanskassa on vanha linna, nimeltä Kronborg. Se on Juutinrauman rannalla ja joka päivä purjehtii siitä ohitse satoja suuria laivoja, sekä englantilaisia että venäläisiä ja preussilaisia; ja tykeillä tervehtivät laivat vanhaa linnaa: "bum!" ja linna vastaa takaisin tykeillä: "bum!" Sillä tavalla sanovat nimittäin tykit toisilleen "hyvää päivää!" "Jumal' antakoon!"

Talvella ei kulje yhtään laivaa, kaikki on jään vallassa aina Ruotsin rannikolle asti, mutta silloin on salmi kuin maantie, siellä liehuu Tanskan lippu ja Ruotsin lippu ja Tanskan ja Ruotsin kansat sanovat toisilleen: "hyvää päivää", "Jumal' antakoon!" mutta ne eivät tervehdi toisiaan tykeillä, vaan ystävällisellä kädenpuristuksella ja toinen noutaa toiselta vehnäpullaa ja rinkilöitä, sillä vieras ruokahan aina maistuu paraimmalta.

Mutta seudun kaunistus on kuitenkin vanha Kronborg ja sen alla istuu Holger Danske syvässä, pimeässä kellarissa, jonne ei kukaan pääse. Hän on puettu teräkseen ja rautaan ja pää lepää väkevien käsien varassa; hänen pitkä partansa riippuu marmoripöydän yli, se on kasvanut pöytään kiinni; hän nukkuu ja näkee unta, mutta unessa näkee hän kaikki mitä täällä Tanskassa tapahtuu.

Joka jouluaattona tulee Jumalan enkeli sanomaan hänelle että kaikki on kuten hän unessa on nähnyt ja että hän rauhassa saattaa jatkaa untansa, sillä vielä ei Tanska ole todellisessa vaarassa; mutta jos se joutuu vaaraan, niin silloin nousee vanha Holger Danske ja pöytä halkeaa, kun hän vetää ylös partansa; sitte hän astuu esiin ja iskee niin että kuuluu kaikkiin maailman maihin.

Kaikki nämä asiat Holger Danskesta kertoi kerran vanha isoisä pienelle pojanpojalleen ja pieni poika tiesi että se mitä isoisä kertoi, oli totta. Ja kertoessaan veisteli vanhus suurta puukuvaa; sen piti esittää Holger Danskea ja se piti asetettaman laivan kokkaan; vanha isoisä oli nimittäin puunveistäjä eli sellainen mies, joka veisteli koristuksia laivojen kokkiin kunkin laivan nimen mukaan. Nyt oli hän veistänyt Holger Dansken, joka seisoi suorana, uljaana, pitkäpartaisena ja piteli toisessa kädessään leveää sotakalpaansa ja nojasi toista Tanskan vaakunaan.

Ja vanha isoisä kertoi merkillisistä tanskalaisista miehistä ja naisista, kertoi niin paljon, että pieni pojanpoika lopulta luuli tietävänsä yhtä paljon kuin ikinä Holger Danske saattoi tietää, Holger Danskehan näki kaikki vain unessa. Ja kun pieni poika pääsi sänkyynsä, ajatteli hän näitä asioita niin kauvan, että hän lopulta rupesi hankaamaan leukaansa tyynyyn ja kuvitteli, että hänellä on pitkä parta, joka on kasvanut siihen kiinni.

Mutta vanha isoisä jäi istumaan työnsä ääreen ja veistämään sen viimeistä osaa, nimittäin Tanskan vaakunaa; ja nyt hän sai sen valmiiksi ja hän katseli työtänsä ja ajatteli kaikkea mitä oli lukenut ja kuullut kerrottavan ja mitä hän illalla oli kertonut pienelle pojalle; ja hän nyökytti päätään, kuivasi silmälasinsa, pani ne nenälleen ja sanoi:

"Niin, minun aikanani Holger Danske ei tule; mutta poika joka nukkuu tuolla sängyssä, ehkä saa nähdä hänet ja olla mukana, kun oikein tulee tosi eteen", ja vanha isoisä nyökytti päätään ja jota enemmän hän katseli Holger Danskeansa, sitä selvemmin hän huomasi, että hän oli tehnyt hyvän kuvan; kasvot saivat hänen silmissään väriä ja haarniska välkkyi kuin rauta ja teräs; sydämet Tanskan vaakunassa kävivät yhä punaisemmiksi ja jalopeurat hyppelivät kultakruunut päässä.

"Tämä on toki kaunein vaakuna maailmassa!" sanoi vanhus. "Jalopeurat merkitsevät voimaa ja sydämet rakkautta ja lempeyttä!" ja hän katseli ylintä jalopeuraa ja ajatteli kuningas Knuutia, joka liitti suuren Englannin Tanskan kuninkaanistuimeen, ja hän katseli toista jalopeuraa ja ajatteli Valdemaria, joka yhdisti Tanskan ja kukisti vendiläiset maat; hän katseli kolmatta jalopeuraa ja ajatteli Margaretaa, joka yhdisti Tanskan, Ruotsin ja Norjan; mutta hänen katsellessaan punaisia sydämiä, rupesivat ne loistamaan entistä heleämpinä ja muuttuivat liikkuviksi liekeiksi ja hänen ajatuksensa seurasivat jokaista liekkiä.

Ensimäinen liekki johti hänet ahtaaseen, pimeään vankilaan; siellä istui vanki, kaunis nainen, Kristian neljännen tytär, Eleonora Ulfeldt. Ja liekki asettui ruusuksi hänen rinnalleen ja sulautui kukkimaan yhdessä hänen sydämensä kanssa, hänen, kaikista Tanskan naisista parhaimman ja jaloimman.

Ja hänen ajatuksensa seurasivat liekkiä joka vei hänet merelle, missä tykit pankkuivat, missä sakea savu peitti laivat; ja liekki asettui kunniamerkiksi Hvitfeldtin rinnalle, joka pelastaakseen laivaston räjäytti itsensä ja laivansa ilmaan.

Ja kolmas liekki vei vanhuksen Grönlannin kurjille majoille, missä pappi Hans Egede vaikutti rakkauden sanoilla ja töillä; liekki oli tähtenä hänen rinnallaan, sydämenä Tanskan vaakunassa.

Ja vanhan isoisän ajatukset riensivät liehuvan liekin edelle, sillä hänen ajatuksensa tiesivät minne liekki tahtoi.

Talonpoikaiseukon pirtissä seisoi Fredrik kuudes liidulla kirjoittamassa nimeään hirteen; liekki värisi hänen rinnallaan, värisi hänen sydämessään; talonpojan pirtissä tuli hänen sydämestään sydän Tanskan vaakunaan.

Ja vanha isoisä kuivasi silmiään, sillä hän oli tuntenut Fredrik kuninkaan hopeisine hapsineen ja rehellisine sinisilmineen, hän oli elänyt hänen hyväkseen, ja hän liitti kätensä ristiin ja jäi äänettömänä tuijottamaan eteensä. Silloin tuli isoisän pojanvaimo sanomaan, että on myöhäistä, isoisän pitää mennä levolle ja illallispöytäkin on katettu.

"Mutta kuinka kauniin työn sinä, isoisä, olet tehnyt!" sanoi hän. "Holger Dansken ja koko meidän vanhan vaakunamme! — Minusta tuntuu siltä kuin ennen olisin nähnyt nuo kasvot!"

"Ei, et sinä niitä ole nähnyt!" sanoi vanha isoisä, "mutta minä olen nähnyt ne ja minä olen koettanut veistää ne sellaisiksi jommoisina ne muistan. Englantilaiset olivat silloin täällä rannikolla ja huhtikuun toisena päivänä, silloin me näytimme että olemme vanhoja tanskalaisia. Minä seisoin 'Tanskan' kannella Steen Billen eskaaderissa ja rinnallani oli mies, jota kuulat näyttivät pelkäävän. Hän lauleli iloisesti vanhoja lauluja ja ampui ja tappeli ikäänkuin hän olisi ollut enemmän kuin ihminen. Minä muistan vielä hänen kasvonsa; mutta mistä hän tuli ja minne meni, sitä en tiedä minä eikä tiedä kukaan.

"Usein olen ajatellut, että se mahtoi olla vanha Holger Danske itse. Hän oli uinut tänne Kronborgista ja auttoi meitä vaaran hetkellä; sellainen ajatus minulla on, ja tuossa näet hänen kuvansa!"

Ja kuva loi suuren varjonsa seinälle ja osaksi kattoonkin; tuntui siltä kuin todellinen Holger Danske olisi seisonut varjon vieressä, sillä varjo liikkui, tai ehkäpä kynttilän liekki ei palanut aivan tasaisesti. Ja pojanvaimo suuteli vanhaa isoisää ja vei hänet suureen nojatuoliin pöydän ääreen ja vaimo ja hänen miehensä, joka oli isoisän poika ja sängyssä nukkuvan pojan isä, söivät illallista, ja isoisä kertoi tanskalaisista jalopeuroista ja tanskalaisista sydämistä, voimasta ja rakkaudesta, ja hän selitti että paitsi miekan voimaa, on olemassa toinenkin voima, ja hän viittasi hyllylle, jolla oli vanhoja kirjoja, kaikki Holbergin huvinäytelmät. Niitä oli usein luettu, sillä olivathan ne niin hauskat, jokainen luuli perinpohjin tuntevansa kaikki ne vanhan ajan ihmiset.

"Hän osasi hänkin ruoskia!" sanoi vanha isoisä, "hän ruoski ihmisten turhamaisuutta ja kulmikkaisuutta niin paljon kuin taisi!" ja vanha isoisä nyökytti päätään peiliin päin missä allakan paikka oli. Sen kannessa oli Rundetaarnin [Rundetaarnissa on Köpenhaminan tähtitorni] kuva, ja vanhus sanoi:

"Tyge Brahe oli hänkin mies, joka heilutti miekkaa; ei hän iskenyt sitä lihaan ja luihin, mutta hän raivasi sillä selvemmän tien ylös taivaan tähtiin!"

"Entä sitte se mies, jonka isä oli minun ammattiani, vanhan puunveistäjän poika, hän jonka me kaikki olemme nähneet, se valkohapsinen, harteva mies, jonka nimeä kaikki maailman maat mainitsevat! hän, hän osaa hakata, minä vaan veistän!

"Niin, Holger Danske saattaa tulla monella tavalla, niin että Tanskan voima kaikuu kaikissa maailman maissa! Juokaamme Bertelin [Bertel Thorvaldsen] malja!"

Mutta pieni poika sängyssä näki selvästi vanhan Kronborgin ja Juutinrauman, todellisen Holger Dansken, joka istui syvässä kellarissa, parta kiinni marmoripöydässä, ja näki unta kaikesta mitä ylhäällä maailmassa tapahtuu; Holger Danske näki unissaan senkin pienen, köyhän huoneen, missä puunveistäjä istui, hän kuuli kaikki mitä puhuttiin ja nyökytti unissaan päätään ja sanoi:

"Niin, pidä minut vain mielessäsi, Tanskan kansa! pidä minut vain muistossasi! minä tulen hädän hetkellä."

Ja Kronborgin edustalla paistoi kirkas päivä ja tuuli toi metsästystorven ääniä naapurimaasta, ja laivat purjehtivat ohitse ja tervehtivät:

"Bum! bum!" ja Kronborgista vastattiin: "bum, bum!" mutta Holger Danske ei herännyt, vaikka olisi ammuttu kuinka lujaan, sillä eiväthän laukaukset merkinneet muuta kuin "hyvää päivää!" — "Jumal' antakoon!"

Toisella lailla pitää ammuttaman ennenkuin hän herää; mutta sitte hän herääkin, sillä tarmoa on Holger Danskessa.

PIENI TULITIKKUTYTTÖ.

Oli kauhean kylmä; satoi lunta ja ilma alkoi hämärtää; olikin vuoden viimeinen ilta, uudenvuoden aatto. Pakkasessa ja pimeässä asteli kadulla pieni, köyhä tyttö paljain päin, paljain jaloin. Olihan hänellä ollut tohvelit jalassa, kun hän lähti kotoa, mutta siitä ei ollut suurta apua! tohvelit olivat kovin suuret, hänen äitinsä oli viimeksi käyttänyt niitä, niin isot ne olivat, ja rientäessään kadun poikki kahden kiitävän vaunun tieltä, oli tyttö pudottanut ne; toista tohvelia ei löytynyt mistään, toisen otti joku poika; hän sanoi että hän joskus käyttää tohvelia kehtona, kun itse saa lapsia.

Pieni tyttö taivalsi eteenpäin paljain, hentoisin jaloin, jotka vilusta olivat ihan sinipunertavat; vanhassa esiliinassa oli hänellä paljon tulitikkuja ja kädessä hän piteli yhtä punttia; kukaan ei koko päivänä ollut ostanut häneltä! kukaan ei ollut antanut hänelle ainoaa roposta; nälissään, viluissaan käveli pieni raukka katua. Kurjan näköinen hän oli! Lumihiutaleet putoelivat hänen pitkiin, keltaisiin hiuksiinsa, jotka niin herttaisesti kähertyivät niskassa, mutta kauneuttaan tyttö todella ei ajatellut. Kaikista ikkunoista loistivat kynttilät ja koko kadulla tuntui suloinen hanhenpaistinhaju; olihan uudenvuoden aatto, sitä tyttö ajatteli.

Nurkkaan kahden talon väliin, joista toinen ulottui kauvemma kadulle kuin toinen, hän lyyhistyi istumaan; pienet jalat oli hän vetänyt allensa, mutta häntä paleli entistä enemmän ja kotiin ei hän uskaltanut mennä, sillä eihän hän ollut myynyt yhtään tulitikkuja, eihän hän ollut saanut ainoaa killinkiä, isä olisi lyönyt häntä ja kylmähän oli kotonakin; ei ollut kuin katto pään päällä, sillä tuuli puhalsi huoneeseen, vaikka pahimpia läpejä oli koetettu paikata oljilla ja rääsyillä. Hänen pienet kätensä olivat miltei kangistuneet kylmästä. Oi, pieni tulitikku tekisi niin hyvää! Kunhan vaan uskaltaisi ottaa yhdenkin puntista, raapaista seinään ja lämmittää käsiä! Hän otti yhden, ritsis! Kuinka se risahti ja syttyi! Se paloi lämpöisenä, kirkkaana liekkinä, niinkuin pieni kynttilä, kun hän piteli kättään sen ympärillä; siinä oli kummallinen tuli; pieni tyttö luuli istuvansa suuren rautauunin edessä, jossa oli messinkihelat ja messinkireunus; tuli paloi niin kauniina ja lämmitti niin suloisesti; olipa se suloista! — Pieni tyttö oikaisi jo jalkansa lämmittääkseen niitäkin, — samassa sammui liekki. Uuni hävisi, — hänen kädessään oli pieni palanen palanutta tulitikkua.

Hän raapaisi uuden tikun, se paloi, se loisti, ja kun valo lankesi muuriin, kävi se läpikuultavaksi kuin harso; hän katseli huoneeseen, jossa pöytä oli katettu häikäisevän valkoisella liinalla ja hienoilla porsliniastioilla, koreasti höyrysi luumuilla ja omenoilla täytetty, paistettu hanhi; kävi vielä niinkin hauskasti, että hanhi hyppäsi alas vadilta, kammersi, kahveli ja veitsi selässään, pitkin lattiaa ja tuli suoraa päätä köyhän tytön luo; samassa sammui tulitikku eikä näkynyt muuta kuin paksu, kylmä muuri.

Tyttö sytytti uuden tikun. Hän istui mitä ihanimman joulukuusen alla; se oli vielä suurempi ja vielä enemmän koristettu kuin se, jonka hän lasioven läpi viime jouluna oli nähnyt rikkaalla kauppiaalla; tuhansia kynttelejä paloi vihreillä oksilla ja kirjavat kuvat, samallaiset kuin ne jotka koristivat puotien ikkunoita, katselivat häneen. Pienokainen ojensi molemmat kätensä ilmaan — samassa sammui tulitikku; tuhannet joulukynttilät nousivat korkeammalle ja korkeammalle, hän huomasi, että ne nyt olivat kirkkaita tähtiä, yksi putosi ja piirsi pitkän tulikaaren taivaalle.

"Nyt joku kuolee!" sanoi pieni tyttönen, sillä vanha mummo, ainoa joka oli ollut hänelle hyvä ja joka nyt oli kuollut, oli sanonut: kun tähti putoaa, menee sielu ylös Jumalan luo.

Tyttö raapaisi taaskin tulitikulla muuriin, se levitti valoa ympärille ja keskellä valoa seisoi vanha mummo kirkkaana ja loistavana, lempeänä ja rakastavaisena.

"Mummo!" huusi tyttönen, "voi, ota minut mukaasi! minä tiedän että sinä olet poissa kun tulitikku sammuu, poissa kuten lämmin uuni, kaunis hanhenpaisti ja suuri, ihana joulupuu!" ja tyttö raapaisi kiireesti tulta kaikkiin tulitikkuihin, mitä puntissa oli, hän tahtoi pitää kiinni mummosta; ja tulitikut loistivat kirkkaammin kuin kirkas päivä. Mummo ei ikinä ennen ollut näyttänyt niin suurelta ja kauniilta; hän nosti pienen tytön käsivarrelleen ja ilossa ja loistossa lensivät he korkealle, korkealle; eikä siellä ollut kylmää eikä nälkää eikä tuskaa, — he olivat Jumalan luona.

Mutta aamulla istui nurkassa talon seinustalla pieni, punaposkinen tyttö, hymy huulilla — kuolleena, paleltuneena vanhan vuoden viimeisenä iltana. Uudenvuoden aamu valkeni pienelle vainajalle, joka istui tulitikut helmassa; yksi puntti oli miltei loppuun poltettu. Hän on koettanut lämmitellä, sanoivat ihmiset; ei kukaan tietänyt mitä ihanuuksia hän oli nähnyt, missä loistossa hän ja vanha mummo olivat astuneet uudenvuoden iloon.

KUVA LINNANVALLILTA.

On syksy, seisomme linnanvallilla ja katselemme merta, sen monia laivoja ja ruotsalaista rannikkoa, joka korkeana kohoaa ilta-auringossa; takanamme alenee äkkijyrkkä valli, siinä kasvaa komeita puita, keltaiset lehdet putoelevat puista; alhaalla on synkkiä, puuaitojen ympäröimiä taloja ja aitojen sisäpuolella, missä vartia kävelee, on niin ahdasta ja hämärää, mutta vielä pimeämpää on ristikkoikkunan takana; siellä istuvat vangitut orjat, pahimmat pahantekijät.

Laskevan auringon säde sattuu alastomaan huoneeseen. Aurinko paistaa sekä hyville että pahoille! Synkkä, äreä vanki luo ilkeän katseen kylmään auringonsäteeseen. Pieni lintu lentää ristikkoa kohti. Lintu laulaa sekä pahoille että hyville! siltä pääsee lyhyt viserrys, se jää istumaan, räpäyttää siipeä, pudottaa höyhenen ja pöyhistelee kaulahöyheniään. — Tätä katselee paha mies kahleissaan; lempeämpi ilme välähtää rumille kasvoille; ajatus, jota ei hän edes itselleenkään selvitä, välähtää hänen rintaansa, se on samaa sukua kuin auringonsäde ristikon takana, samaa sukua kuin orvokkien tuoksu — keväisin kasvaa niitä paljon linnan ulkopuolella. Jo kajahtaa metsästäjien reipas, iloinen soitto. Lintu lentää pois vangin ristikkoikkunasta, auringonsäde katoaa ja huoneessa on pimeää, pimeää on pahan miehen sydämessä, mutta aurinko on sinne sentään paistanut, lintu on sinne sentään laulanut.

Soikaa, metsästystorven kauniit sävelet! Lauha on ilta, meri tyyni ja rasvatyven.

VARTOVIN IKKUNASSA.

Likellä sitä vihreää vallia, joka kulkee ympäri Köpenhaminan, on suuri punainen talo. Talossa on paljon ikkunoita ja niissä kasvaa palsameja ja aprotteja; köyhältä siellä sisällä näyttää ja köyhiä, vanhoja ihmisiä siellä asuu. Se on Varto.

Kas, ikkunalautaan nojaten seisoo köyhä tyttö, hän poimii kuivaneita lehtiä palsamista ja katselee vihriää vallia, missä iloiset lapset temmeltävät; mitä hän ajattelee? Ajatukselle kääriytyy auki kokonainen elämän näytelmä.

Kuinka onnellisina nuo köyhät pienokaiset leikkivät! Kuinka heillä on punaiset posket ja kirkkaat silmät, mutta ei sukkia eikä kenkiä jalassa. He temmeltävät vihriällä vallilla, siellä mistä taru kertoo tällaisen tapahtuman: monta vuotta sitte maa siellä aina sortui; kerran houkuteltiin kukkasilla ja leikkikaluilla viaton lapsi avonaiseen hautaan, joka pienokaisen leikkiessä ja makeisia syödessä, muurattiin umpeen. Senjälkeen pysyi valli lujana ja peittyi pian kauniilla nurmella. Pienokaiset eivät tunteneet tarua, muuten he kyllä olisivat kuulleet lapsen vieläkin itkevän maan sisässä ja kastehelmet nurmessa olisivat heidän silmissään näyttäneet polttavilta kyyneliltä. He eivät tunteneet kertomusta Tanskan kuninkaasta, joka vihollisen ollessa kaupungin edustalla ratsasti tästä ohi ja vannoi, että hän kuolee pesässään; silloin tuli miehiä ja naisia, he valoivat kiehuvaa vettä valkopukuisten vihollisten päälle, jotka lumessa koettivat kavuta ylös vallin ulkoseinää myöten.

Leiki, pieni tyttö! pian tulevat vuodet — niin, ne onnelliset vuodet! Rippilapset astelevat käsi kädessä, sinäkin astelet valkoisissa vaatteissasi, ne ovat kyllä tulleet äidillesi kalliiksi, vaikka onkin ommeltu suuremmasta, vanhasta vaatekappaleesta. Sinä saat punaisen shaalin, se ulottuu liian alhaalle, mutta sittepä näkyy kuinka suuri, kuinka ihan liian suuri se on. Sinä ajattelet juhlavaatteitasi ja hyvää Jumalaa.

Ja vuodet vierivät ja paljon on pimeitä päiviä, mutta mielesi on nuori ja sinä saat ystävän, et itsekään tiedä mistä! Te tapaatte toisenne; te kävelette vallilla versovassa keväässä, kirkonkellot soivat ja on suuri rukouspäivä. Orvokkeja ei vielä löydy, mutta Rosenborgin edustalla seisoo puu ensimäisissä vihreissä nupuissaan, siihen te pysähdytte. Joka vuosi sysää puu vihreitä oksia, sitä ei tee sydän ihmisrinnassa. Läpi ihmissydämen liitää enemmän mustia pilviä kuin pohjolan taivas aavistaakaan.

Lapsi raukka, sulhosi morsiuskamarina on ruumisarkku ja sinusta tulee vanhapiika. Vartovin ikkunasta katselet palsamin oksien lomitse leikkiviä lapsia, katselet kuinka oma tarinasi uudistuu.

Se sama näytelmä se kääriytyy auki vanhalle neidille joka silmäilee vallille. Sinne paistaa aurinko, lapset leikkivät, heillä on punaiset posket mutta ei sukkia eikä kenkiä, ja he riemuitsevat niinkuin kaikki muutkin taivaan linnut.

VANHA KATULYHTY.

Oletko kuullut satua vanhasta katulyhdystä? Ei se mikään niin hauska ole, mutta jaksaa sen sentään kerran kuulla.

Oli kerran oikein rehellinen vanha katulyhty, joka monta, monta vuotta oli ollut palveluksessa, mutta nyt piti hyljättämän. Viimeistä iltaansa istui se paalunsa nenässä valaisemassa katua ja sen mielessä liikkui samoja tunteita kuin vanhan tanssijattaren, joka tanssii viimeistä iltaa ja tietää, että hän huomenna joutuu ullakolle. Lyhty pelkäsi kauheasti huomista päivää, sillä se tiesi että se silloin ensi kerran vietäisiin raastupaan kaupungin "kolmenkymmenen kuuden miehen" tarkastettavaksi, kelpaisiko se vai eikö se kelpaisi. Samalla piti päätettämän lähetetäänkö se jotakin siltaa valaisemaan vai maalle johonkin tehtaaseen; ehkäpä oli tarkoitus suoraa päätä lähettää se raudanvalajan luo sulatettavaksi, sittehän siitä kyllä voisi tulla mitä tahansa, mutta sitä kiusasi ettei se tietänyt saisiko se säilyttää muistonsa katulyhtyajoiltaan. — Kävi miten kävi, joka tapauksessa piti sen erota vartiasta ja hänen vaimostaan ja heitä se katsoi sukulaisikseen. Se oli tullut lyhdyksi samaan aikaan kun vartia tuli vartiaksi. Vaimo piti itseään siihen aikaan kovin hienona, ainoastaan illalla, ohi astuessaan, hän katsahti lyhtyyn, ei koskaan päivällä. Viime vuosina sitävastoin, kun he kaikki kolme, sekä vartia, vaimo että lyhty olivat käyneet vanhoiksi, oli vaimokin hoitanut lyhtyä, puhdistanut lamppua ja kaatanut siihen hylkeenrasvaa. Rehellistä väkeä se aviopari oli, eivät pisarankaan vertaa olleet lyhtyä pettäneet. Viimeistä iltaa oli se kadulla ja huomenna piti se vietämän raatihuoneelle, näitä pimeitä ajatuksia hautoi lyhty mielessään ja helposti käsittää kuinka se paloi. Mutta siinä liikkui vielä paljon muitakin ajatuksia; niin paljon se oli nähnyt, niin paljon valaissut — ehkäpä yhtä paljon kuin nuo "kolmekymmentä kuusi miestä", mutta sitä se ei sanonut kenellekään, sillä se oli hyväntapainen vanha lyhty, se ei tahtonut loukata ketään, kaikista vähinten esivaltaansa. Se muisteli niin paljon asioita ja tuon tuostakin leimahti liekki, ikäänkuin lyhty olisi tuntenut että sitäkin muisteltiin. Niin, muistelevathan toki! Se oli kaunis nuori mies — niin, niin, siitä on monta vuotta! hän tuli kädessään kirje, se oli ruusunkarvaista, hienoa paperia, laidat kultaa, se oli niin kauniisti kirjoitettu, se oli naisen käsialaa; hän luki sen kaksi kertaa ja suuteli sitä ja hän katseli minuun molemmilla silmillään, ne sanoivat: "minä olen onnellisin ihminen maailmassa!" — Niin, vain hän ja minä tiesimme mitä rakastetun ensimäisessä kirjeessä seisoi. — Muistan myöskin kaksi muuta silmää — kummallista kuinka ajatukset lentävätkin! täällä kadulla oli komeat hautajaiset, nuori kaunis rouva makasi arkussa, samettisissa ruumisvaunuissa, paljon oli kukkasia ja seppeleitä, soihdut loistivat niin että minä ihan hukuin, koko katu oli täynnä ihmisiä, kaikki he kuuluivat ruumissaattoon, mutta kun soihdut olivat kadonneet näkyvistä ja minä katsoin ympärilleni, seisoi tässä paaluni ääressä vielä yksi itkemässä; en ikinä unohda niitä kahta surullista silmää, jotka katsoivat minuun! — Paljon ajatuksia liikkui vanhan katulyhdyn mielessä, joka tänä iltana loisti viimeistä kertaa. Vartiasotamies, jonka paikalle tulee toinen, tietää toki seuraajansa ja voi sanoa hänelle pari sanaa, mutta lyhty ei tietänyt seuraajaansa ja se olisi kuitenkin voinut antaa hänelle yhden ja toisen neuvon, antaa tietoja sateesta ja pahasta ilmasta, kuinka kauvas katukäytävälle kuuvalo ulottui ja miltä kulmalta tuuli puhalsi.

Katuojan syrjällä seisoi kolme henkilöä, jotka olivat tulleet esittelemään itseään lyhdylle, luulossa että se oli ottanut eron virastaan; yksi näistä oli sillinpää, sillä se loistaa pimeässä ja se arveli että paljon öljyä säästyisi jos se pääsisi lyhtypaalun päähän. Toinen oli laho puupala, joka sekin loistaa, jopa paremmin kuin kuiva kala, ja sen se itsekin sanoi; sitäpaitsi oli se viimeinen palanen puusta, joka kerran oli ollut metsän kaunistus. Kolmas oli kiiltomato, lyhty ei käsittänyt mistä se oli tullut, ja loistaa se vaan osasi, mutta laho puu ja sillinpää vannoivat ettei se loistanut kuin ajoittain ja ettei se senkään tähden voinut tulla kysymykseen.

Vanha lyhty sanoi, ettei kukaan kaikista kolmesta loistanut niin että olisi sopinut katulyhdyksi, mutta sitä eivät ne uskoneet ja selittivät, kun kuulivat ettei lyhty itse ollut pyytänyt eroa virastaan, että se on hyvin hauskaa, sillä eipä se sitte kelpaa valitsemaan seuraajiaankaan.

Samassa tuli tuuli kadunkulman takaa, suhisi vanhan lyhdyn savuhatussa ja virkkoi: "mitä kummia minä kuulen, lähdetkö sinä huomenna pois? Viimeistä iltaako minä tapaan sinut täällä? Sitte sinun täytyy saada lahja; nyt minä tuulotan sinun pääkoppasi niin ettet sinä ainoastaan selvästi muista mitä olet kuullut ja nähnyt, vaan minä teen sinut niin selväpäiseksi että sinä näet kaikki mitä sinun läsnäollessasi kerrotaan tai luetaan!"

"Se on suuri lahja!" sanoi vanha katulyhty. "Monet kiitokset! Kunhan minua vaan ei valeta uudelleen!" —

"Ei vielä moneen aikaan", sanoi tuuli, "ja nyt minä puhallan päähäsi muistosi; jos sinä saat muita samallaisia lahjoja, niin saatat olla tyytyväinen vanhoihin päiviisi!"

"Kunhan minua vaan ei valeta uudelleen!" sanoi lyhty, "tai voitko sinä joka tapauksessa taata minulle muiston?"

"En mitään!" sanoi kuu, "nythän on alakuu eivätkä lyhdyt koskaan ole valaisseet minun puolestani, minä vaan aina lyhtyjen puolesta." Ja kuu painui takaisin pilven taakse, sillä se tahtoi olla rauhassa. Samassa putosi savuhatulle vesipisara, se tuntui putoavan räystäästä, mutta väitti tulevansa harmaista pilvistä ja oli olevinaan lahja, jopa kaikista parhain lahja. "Minä tungen sinun sisääsi ja sinä tulet sellaiseksi, että jonakin yönä, kun haluat, voit muuttua ruosteeksi, lahota ja haihtua tomuksi." Mutta se oli lyhdyn mielestä huono lahja ja samaa mieltä oli tuuli. "Eikö nyt ole parempaa, eikö nyt ole parempaa?" puhalsi se minkä jaksoi. Samassa putosi tuikkiva tähti, se piirsi ilmaan pitkän, loistavan tien. "Mikä se oli?" huusi sillinpää, "eikö taivaalta juuri pudonnut tähti? Se taisi totisesti mennä lyhtyyn! — No niin, jos niin ylhäisetkin tulevat hakemaan virkaa, niin me voimme lähteä tiehemme!" ja sillinpää läksi ja muut seurasivat esimerkkiä, mutta vanha lyhty rupesi äkkiä loistamaan ihmeellisen väkevällä valolla.

"Se oli kaunis lahja!" sanoi lyhty. "Kirkkaat tähdet, jotka aina ovat tuottaneet minulle niin paljon iloa ja jotka loistavat kauniimmin kuin minä oikeastaan koskaan olen osannut loistaa, vaikka kaikin voimin olen pyrkinyt siihen, kirkkaat tähdet ovat huomanneet minut, vanhan köyhän katulyhdyn ja lähettäneet yhden tähden tuomaan minulle lahjaa. Ja se lahja on sellainen, että ne joista minä pidän, saattavat nähdä kaikki mitä minä muistan ja näen oikein selvään; ja se se vasta on todellinen ilo, sillä ilo on aina puolinainen jollei sitä voi jakaa muille.

"Se oli hyvin kauniisti ajateltu!" sanoi tuuli, "mutta sinä et taida tietää että siihen tarvitaan vahakynttilä. Jollei sinuun sytytetä vahakynttilää, niin eivät muut näe mitään sinun näkemistäsi. Sitä eivät tähdet ole tulleet ajatelleeksi, ne luulevat että kaikki mikä loistaa, vähinten loistaa vahakynttilän valolla. Mutta nyt minua väsyttää!" sanoi tuuli, "nyt minä panen levolle!" ja se pani levolle.

Seuraavana päivänä — — — niin, seuraavan päivän yli me oikeastaan voimme hypätä; seuraavana iltana lepäsi lyhty nojatuolissa, ja arvaappa missä —? Vanhan vartian luona. Hän oli noille "kolmellekymmenelle kuudelle miehelle" tehnyt pyynnön, että he hänen pitkän ja uskollisen palveluksensa tähden antaisivat hänen pitää vanhan lyhdyn; he olivat hymähtäneet hänelle, kun hän sitä pyysi, ja hän oli saanut lyhdyn ja nyt se lepäsi nojatuolissa aivan likellä lämmintä uunia. Se oli ikäänkuin suurentunut, se melkein täytti koko tuolin. Ja vanhukset istuivat illallispöydässä ja loivat lempeitä silmäyksiä lyhtyyn; mielellään he olisivat antaneet sille paikan pöydänkin ääressä. Kellarissa he tosin asuivat, kaksi kyynärää maan sisässä ja ennenkuin huoneeseen pääsi, täytyi kulkea kivillä lasketun etehisen läpi, mutta sisällä oli lämmin, sillä ovi oli tukittu kangaskaistaleilla; siistin ja hauskan näköistä siellä oli; sekä vuoteen että pienten ikkunain edessä oli uutimet ja ikkunalaudalla seisoi kaksi kummallista kukkaruukkua; merimies Kristian oli tuonut ne Itä-Intiasta tai Länsi-Intiasta, ne olivat savesta, norsun muotoiset, mutta selkä oli poissa ja selän kohdalla nousi mullasta, jota oli pantu ruukkuun, toisesta mitä pulskin sipuli — se oli vanhuksien kyökkipuutarha, toisesta suuri, kukkiva geranium, joka oli heidän kukkapuutarhansa. Seinällä riippui suuri, värillinen kuva "Wienin kongressi", ja siinä olivat kaikki kuninkaat ja keisarit yhtaikaa.

Bornholmilainen kello raskaine lyyjyluotineen pani "tik tak!" Se kävi aina edellä, mutta vanhusten mielestä se oli parempi kuin että se olisi käynyt jälessä. He söivät illallistaan ja vanha katulyhty oli, kuten sanottu, nojatuolissa lämpöisen uunin luona. Lyhdystä tuntui siltä kuin koko maailma olisi mennyt nurin.

Mutta kun vanha vartia loi siihen katseensa ja rupesi puhelemaan heidän yhteisistä muistoistaan sateessa ja tuulessa, lyhyinä, kirkkaina kesäöinä tai pyryssä ja pakkasessa, jolloin mieli paloi kellarikomeroon, niin palasi järjestys taas vanhalle lyhdylle, sen silmissä oli kaikki entisellään. Tuuli oli todella erinomaisesti selvittänyt sen pään. —

Vanhukset olivat ahkeraa, kätevää väkeä, ei heiltä mennyt ainoakaan hetki suorastaan hukkaan; sunnuntai-iltapäivänä otettiin esiin joku kirja, tavallisesti matkakertomus ja ukko luki ääneen, luki Afrikasta, suurista metsistä ja elefanteista, jotka villeinä kävelevät metsissä, ja vanha akka kuunteli ja katseli savielefantteja jotka olivat kukkaruukkuina.

Ja lyhty toivoi sydämensä pohjasta että vahakynttilä sytytettäisiin ja pantaisiin sen sisään, niin että vaimo näkisi kaikki asiat lyhdyn silmillä, korkeat puut, tuuheat, toisiinsa kietoutuneet oksat, alastomat mustat ihmiset, jotka ratsastavat hevosten selässä, sekä laumoittain elefantteja, jotka leveillä jaloillaan tallaavat pensaita ja ruokoja.

"Mitä hyötyä koko minun kyvystäni on, kun ei ole vahakynttilää!" huomautti lyhty, "heillä on vain hylkeenrasvaa ja talikynttilöitä eikä se riitä!" —

Eräänä päivänä tuli kellariin kimppu vahakynttilänpätkiä, pisimmät pätkät poltettiin, pienemmillä vahasi eukko neulomalankaansa; vahakynttilöitä oli, mutta he eivät keksineet panna edes pientä pätkää lyhtyyn.

"Tässä minä seison harvinaisine lahjoineni!" sanoi lyhty, "kaikki on minun sisässäni enkä minä voi jakaa mitään heille! He eivät tiedä, että minä saatan muuttaa nämä valkoiset seinät mitä kauneimmiksi tapeteiksi, kauniiksi metsiksi, kaikeksi mitä he vain toivovat! — He eivät sitä tiedä!"

Lyhty seisoi somaksi kiilloitettuna nurkassa, josta se aina pisti silmään; ihmiset kyllä sanoivat, että se on roskaa, mutta vanhukset eivät välittäneet siitä, he pitivät lyhdystä.

Eräänä päivänä — oli vanhan vartian syntymäpäivä — tuli vanha vaimo lyhdyn luo, hymähti ja sanoi:

"Minäpä laitan ilotulituksen hänen kunniakseen!" ja lyhdyn läkkihattu helisi, sillä se ajatteli: "nyt se heille selviää!" mutta se sai hylkeenrasvaa eikä vahakynttilää, se paloi koko illan, mutta tiesi nyt, että tähtien lahja, paras kaikista, tuli olemaan kuollut aarre tässä elämässä.

Silloin se näki unta — ja kun on saanut sellaiset lahjat, niin sellaiset unetkin kyllä tulevat — että vanhukset olivat kuolleet ja että se itse oli joutunut raudanvalajan luo sulatettavaksi. Se pelkäsi yhtä pahasti kuin raatihuonetta ja kolmenkymmenen kuuden miehen tarkastusta, mutta vaikka se oli saanut voiman lahota ruosteeksi ja tomuksi, kun vaan tahtoi, ei se tahtonut sitä ja sitte se joutui sulatusuuniin ja siitä tuli kaunein, rautainen kynttiläjalka mitä ikinä ihminen saattoi vahakynttilöilleen toivoa. Se oli enkelin muotoinen, kädessä kukkakimppu ja keskelle kukkakimppua pantiin vahakynttilä ja kynttiläjalka joutui vihriälle kirjoituspöydälle ja huone oli niin kaunis, siellä oli paljon kirjoja, seinillä riippui kauniita kuvia, siellä asui runoilija ja kaikki mitä hän ajatteli ja kirjoitti, puhkesi näkyviin, huone muuttui pimeäksi, syväksi metsäksi tai aurinkoiseksi niityksi, missä haikara kävellä herrasteli, tai laivankanneksi vellovalla merellä. —

"Mitä lahjoja minulla onkin!" sanoi lyhty herätessään. "Minä melkein toivoisin että minut sulatettaisiin! — mutta ei, ei se saa tapahtua niin kauvan kun vanhukset elävät! He pitävät minusta minun itseni tähden! Minähän olen kuin heidän lapsensa ja he ovat minut kiilloittaneet ja he ovat antaneet minulle hylkeenrasvaa; minulla on yhtä hyvät päivät kuin 'kongressilla', joka kuitenkin on jotakin ylhäistä sukua!"

Ja siitä lähtien sai lyhty enemmän sisällistä rauhaa ja sitä se todella ansaitsi, se rehellinen vanha katulyhty.

NAAPURUKSET.

Olisi luullut että ankkalammikossa puuhattiin jotakin erityistä, mutta ei siellä puuhattu mitään! Kaikki ankat kelluivat paraikaa vedenpinnalla, toiset seisoivat päälaellaan — sillä ne osasivat sellaisiakin temppuja — ja yhtäkkiä ne kaikki törmäsivät maihin; märässä savimaassa näkyi niiden jälkiä ja niiden kaakatus kuului kauvas. Vesi joutui tuimaan liikkeeseen ja äsken se oli ollut kirkkaana kuin peilin pinta, siihen oli kuvastunut joka puu, joka pensas rannalla, ja vanha talonpoikaisasumus, jonka päädyssä oli pari reikää ja pääskysenpesä; mutta erityisesti oli vedenpinnassa näkynyt suuri, kukkiva ruusupensas, joka seinustalta ulottui veteen asti. Tämä kaikki oli päilynyt vedessä kuin kuva, mutta ylösalaisin, ja kun vesi oli joutunut liikkeeseen, oli kaikki mennyt sekaisin ja kuva kadonnut. Kaksi höyhentä oli ankkojen lentäessä pudonnut ja ne hyppivät ylös, alas vedessä; äkkiä ne rupesivat kiitämään ikäänkuin tuuli olisi vienyt niitä, mutta tuulta ei ollut ja ne jäivät paikoilleen ja vesi kävi taas rasvatyveneksi, selvästi saattoi nähdä rakennuksen päädyn pääskysenpesineen ja ruusupensaan; joka ruusu kuvastui veteen, ne olivat niin kauniit, mutta eivät ne sitä tietäneet, sillä kukaan ei ollut niille sitä sanonut. Aurinko paistoi hentojen lehtien läpi, ne olivat niin täynnä lemua, että jokaisen ruusun mielessä liikkui samaa kuin meissä, kun ajatuksemme ovat oikein onnelliset.

"Kuinka ihanaa on elää!" sanoi joku ruusu, "en muuta toivo kuin että saisin suudella aurinkoa, kun se on niin lämmin ja kirkas. — Niin, ja ruusuja tuolla alhaalla vedessä, niitä minä myöskin tahtoisin suudella; ne ovat ihan meidän kaltaisiamme; minä tahtoisin suudella noita herttaisia pieniä linnunpoikia tuolla alhaalla pesässä; ja täällä meidän päällämme on samallaisia! ne oikovat päitään ja piipottavat niin somasti! Niillä ei ole ensinkään höyheniä, kuten niiden isällä ja äidillä. Meillä on hyviä naapureja sekä yllämme että allamme. Oi kuinka ihanaa on elää!"

Pienet poikaset sekä ylä- että alapuolella — niin, ne jotka olivat alapuolella eivät olleet muuta kuin kuvia vedessä — pienet poikaset olivat varpusia, isä ja emä olivat varpusia; ne olivat ottaneet haltuunsa viimevuotisen, tyhjän pääskysenpesän ja elivät siinä kuin kotonaan.

"Ankanpoikiako tuolla uiskentelee?" kysyivät varpusenpojat nähdessään höyhenten kelluvan vedessä.

"Tehkää järkeviä kysymyksiä kun teette!" sanoi äiti; "ettekö näe, että ne ovat höyheniä, eläviä vaatteita, jommoisia minullakin on ja jommoisia te saatte, paitsi että meidän vaatteemme ovat hienommat! Olisivatpa täällä ylhäällä pesässämme, sillä ne lämmittävät. Tahtoisinpa mielelläni tietää mikä ankkoja pelästytti; varmaan vedessä oli jotakin, sillä eivät ne nyt minua pelästyneet, vaikka teille piipotinkin hiukan lujaan. Noitten pölkkypäisten ruusujen pitäisi se tietää, mutta eivät ne tiedä mitään, ne katselevat vain itseään ja haisevat. Minä olen sydämeni pohjasta kyllästynyt niihin naapureihin!"

"Kuulkaappas noita herttaisia pieniä lintuja!" sanoivat ruusut, "ne rupeavat nekin jo koettamaan laulaa! — Eivät vielä osaa, mutta kyllä ne oppivat! Mikä ilo se mahtaa olla! Hauskaa se vaan on, kun on iloisia naapureja!" —

Samassa tulla nelisti rantaan kaksi hevosta, joita piti juotettaman; toisen selässä istui renki, joka oli riisunut päältään kaikki muut vaatteet paitsi mustan hattunsa; se oli niin suuri ja leveä. Renki vihelteli ikäänkuin olisi ollut pieni lintu ja ratsasti ankkalammikon syvimmälle kohdalle; ja kun hän kulki ruusupensaan ohitse, repäsi hän yhden ruusun ja pisti sen hattuunsa; sitte hän luuli olevansa oikein juhla-asussa ja ratsasti tiehensä. Toiset ruusut seurasivat katseillaan sisartaan ja kyselivät toisiltaan: "minnekkähän hän matkusti?" mutta sitä ei kukaan tietänyt.

"Mielelläni minäkin lähtisin maailmalle!" sanoi toinen toiselle, "mutta täällä kotona, omassa vihriässä lehdikössämme on myöskin kaunista! Päivällä on aurinko niin lämmin ja yöllä loistaa taivas vieläkin kauniimpana! me näemme sen kaikkien niiden pienten reikien läpi, joita siinä on!"

Ne luulivat tähtiä rei'iksi, sillä ruusut eivät ymmärtäneet asioita sen paremmin.

"Me elähytämme taloa!" sanoi varpusemo, "ja pääskysenpesän sanotaan tuottavan onnea; siksi he mielellään pitävät meitä täällä! mutta nuo naapurit tuossa, tuollainen kokonainen ruusupensas, joka kasvaa ylös seinää myöten, se levittää kosteutta; arvelen että se pian hävitetään, niin sittehän siinä voi itää joku jyvänenkin. Eivät ruusut kelpaa muuta kuin katseltaviksi ja haisteltaviksi tai hattuun pistettäviksi. Joka vuosi, sen on oma äitini minulle kertonut, ne varisevat ja talonpoikaisvaimo suolaa lehdet; ne saavat ranskalaisen nimen, jota en minä osaa lausua enkä välitäkään siitä; sitte ne pannaan tulelle, kun tahdotaan hyvää hajua. Kas sellainen niiden on elämänkulku, ne ovat pelkkää silmä- ja nenäruokaa. Nyt te sen tiedätte!"

Kun joutui ilta ja hyttyset tanssivat lämpöisessä ilmassa, missä pilvet punaisina uiskentelivat, tuli satakieli laulamaan ruusuille. Se lauloi, että kauneus on kuin auringonpaiste tässä maailmassa ja että kauneus elää aina.

Mutta ruusut luulivat satakielen laulavan itsestään ja saattoihan sen niinkin ymmärtää. Ei niiden juolahtanut mieleenkään, että laulu tarkoitti niitä, mutta ne iloitsivat siitä ja tuumivat, eikö kaikista pienistä varpusenpojistakin voisi tulla satakieliä.

"Minä ymmärsin erinomaisen hyvin, mitä se lintu lauloi!" sanoivat varpusenpojat. "Yhtä ainoaa sanaa en ymmärtänyt: mitä on kauneus?"

"Ei se ole mitään!" sanoi varpusemo, "se on vaan sellaista ulkonaista. Tuolla ylhäällä herraskartanossa, missä kyyhkysillä on oma talo ja niiden pihamaalle joka päivä sirotellaan herneitä ja jyviä, — olen itse syönyt niiden kanssa ja sinne pääsette tekin aikoinanne! Sano minulle kenen kanssa seurustelet ja minä lupaan sanoa sinulle kuka olet! — tuolla ylhäällä herraskartanossa on kaksi vihriäkaulaista, töyhtöpäätä lintua; pyrstö voi levitä suureksi ympyriäiseksi pyöräksi ja se on niin monivärinen että silmiä särkee. Niitä sanotaan riikinkukoiksi ja ne ovat kauniit. Jos niitä hiukan nyppisi, niin eivät näyttäisi sen kauniimmilta kuin mekään. Minä olisin niitä nyppinyt, jolleivät olisi olleet niin suuret!"

"Minäpäs nypin niitä!" sanoi pienin varpusenpojista ja sillä ei vielä ollut höyheniäkään.

Talossa asui kaksi nuorta ihmistä; he pitivät niin paljon toisistaan, he olivat niin ahkerat ja reippaat, heidän asunnossaan oli niin somaa. Sunnuntaiaamuna meni nuori vaimo ulos, otti kourallisen mitä ihanimpia ruusuja ja pani ne vesilasiin ja asetti sen keskelle piironkia.

"Nyt minä näen että on pyhä!" sanoi mies, suuteli herttaista pientä vaimoaan ja istuutui lukemaan virttä. He istuivat käsi kädessä ja aurinko paistoi sisään ikkunoista ja sen valo lankesi tuoreisiin ruusuihin ja nuoriin ihmisiin.

"Tuohon minä jo olen ihan kyllästynyt!" sanoi varpusemo, joka pesästään katseli huoneeseen; ja sitte se läksi lentoon.

Samalla tavalla kävi seuraavana sunnuntaina, sillä joka sunnuntai tuli lasiin tuoreita ruusuja ja aina kukki ruusupensas yhtä kauniina; varpusenpojat jotka nyt olivat saaneet höyhenet, olisivat mielellään lentäneet mukaan, mutta emo sanoi: "te pysytte täällä!" ja ne pysyivät. — Emo läksi lentoon, mutta kuinka lieneekin sattunut, että hän äkkiä tarttui jouhista tehtyyn ansaan, jonka pojat olivat ripustaneet oksaan. Jouhet kietoutuivat jalkojen ympäri, niin, niin lujaan kuin olisi leikattu; se oli kidutusta ja tuskaa; pojat juoksivat heti paikalle ja ottivat kiinni linnun, ottivat lisäksi kiinni niin kauhean kovasti. "Ei se ole kuin varpunen!" sanoivat he, mutta eivät sittenkään päästäneet sitä irti, vaan läksivät viemään kotiin ja löivät joka kerta nokalle, kun lintu yritti huutaa.

Talossa oli vanha mies, joka osasi valmistaa saipuaa. Hän teki siitä sekä palloja että kankia, sekä partaa että käsiä varten. Se oli tuollainen hauska kuljeskeleva äijä ja kun hän näki poikien tuovan varpusta ja kuuli heidän sanovan etteivät he siitä ensinkään välitä, niin hän sanoi: "tehdäänkös me se kauniiksi?" ja varpusemon pintaa karmi, kun hän sen sanoi. Vanhuksen laukussa oli mitä kauneimpia värejä ja hän otti sieltä esiin kiiltävää kultajauhoa ja poikien täytyi juosta sisään hakemaan munaa, ja munasta otti vanhus valkuaisen ja voiteli sillä koko linnun ja siroitti sitte kultajauhoa päälle. Yks kaks oli varpusemo kullattu. Mutta ei hän ajatellut komeuttaan, hänen joka jäsenensä vapisi. Ja saippuaäijä otti punaisen tilkun — hän repäisi sen vanhan takkinsa vuorista — leikkeli tilkun sahareunaiseksi kukonharjaksi ja liimasi sen linnun päähän.

"Nyt saatte nähdä kultalinnun lentävän!" sanoi hän sitte ja päästi irti varpusen, joka kauheimmassa hädässä lensi kirkkaaseen päiväpaisteeseen. Kylläpä osasikin kiiltää! Kaikki varpuset, yksin suuri variskin — eikä se ollut mikään eilispäivän poikanen — pelästyivät kauheasti sitä näkyä, mutta ne lensivät kuitenkin perässä, sillä ne tahtoivat tietää mikä ylhäinen lintu se oli.

"Odota hiukkasen! odota hiukkasen!" sanoivat varpuset. Mutta ei hän malttanut hiukkastakaan odottaa. Peloissaan ja kauhistuksissaan lensi hän kotiin päin; hän oli vaipumaisillaan maahan, ja yhä tuli lisää uusia lintuja, suuria ja pieniä; toiset lensivät ihan likelle ruvetakseen nokkimaan.

"Kas sitä! Kas sitä!" huusivat poikaset kun emo likeni pesää. "Se on varmaankin riikinkukko. Siinä on niin paljon värejä, että silmiä särkee, kuten äiti sanoi, pip, se on kaunista!" Ja sitte ne nokkivat pienillä nokillaan niin että emon oli mahdoton päästä sisään, ja pelko oli hänet niin lamauttanut, ettei hän enään osannut piipoittaakaan, vielä vähemmin sanoa: "Minä olen teidän äitinne". Toiset linnut nokkivat sitä nyt nokkimistaan niin että jokikinen sulka läksi ja verissään vaipui varpusemo ruusupensaaseen.

"Lintu raukka!" sanoivat ruusut. "Tule, me suojelemme sinua! Nojaa pieni pääsi meihin!"

Varpusemo levitti vielä kerran siipensä, sitte se nosti ne takaisin kiinni kupeilleen ja makasi kuolleena naapuriperheen, tuoreitten, kauniitten ruusujen luona.

"Pip!" sanoivat varpusenpojat pesässä. "Missä se äiti viipyneekään, sitä ei ymmärrä! Eihän tämä vain liene hänen kujeitaan, että meidän nyt pitäisi tulla toimeen omin neuvoin. Talon hän on jättänyt meille perinnöksi; mutta kuka meistä sen saa omakseen, kun meille kerran tulee perhe?"

"Minä en suinkaan saata pitää teitä täällä, jahka tästä nyt hankin vaimon ja lapset!" sanoi pienin.

"Kyllä minä saan sekä enemmän vaimoja että lapsia kuin sinä!" sanoi toinen.

"Mutta minä olen vanhin!" sanoi kolmas. Kaikki nousivat nyt torumaan, ne räpyttelivät siipiään ja nokkivat ja yks, kaks tyrkättiin toinen toisensa perästä pois pesästä. Siinä ne sitte makasivat maassa ja vihoissaan ne olivat. Päätään ne pitivät ihan kallellaan ja räpyttelivät sitä silmää joka oli ylöspäin. Heidän oli tapana sillä tavalla murjottaa.

He osasivat hiukkasen lentää ja enemmän he oppivat ja vihdoin he yksimielisesti päättivät, että tunteakseen toisensa kun maailmalla kohtaisivat, sanoisivat: pip! ja raapaisisivat maata kolme kertaa vasemmalla jalallaan.

Se poikanen joka jäi pesään, levittelihe niin paljon kuin ikinä taisi. Olihan se nyt talonomistaja, mutta ei sitä kauvan kestänyt. — Yöllä paistoi ikkunoihin punainen tuli, liekit tunkivat esiin räystään alta, kuivat oljet hulmahtivat tuleen, koko talo paloi poroksi ja varpusenpoika meni samaa tietä, mutta nuori ihmispariskunta pääsi onnellisesti pois.

Kun aurinko seuraavana aamuna nousi ja kaikki näytti raikkaalta ja virkistyneeltä kuin makean unen jälkeen, ei mökistä ollut jälellä kuin joitakuita mustia, hiiltyneitä hirsiä, jotka pysyttelivät pystyssä uunin varassa. Se se oli oma herransa. Mökin perustuksista suitsutti vielä sakea savu, mutta vähän matkan päässä seisoi terveenä, täydessä kukassa ruusupensas ja jokainen oksa ja kukka kuvastui tyyneen veteen.

"No voi kuinka kauniina ne ruusut seisovat tuossa palaneen talon edustalla!" sanoi ohikulkeva mies; "sehän on erinomaisen herttainen pieni kuva! sen minä tahdon!" ja mies otti taskustaan pienen, valkolehtisen kirjan ja hän otti lyijykynänsä, sillä hän oli maalari, ja piirusti savuavan tuhan, hiiltyneet hirret ja uunin, joka kallistumistaan kallistui alemma, mutta etualalla oli suuri, kukkiva ruusupensas. Kaunis se oli ja sen ansiohan oli että kuva piirrettiin.

Päivemmällä kulki sivu kaksi varpusta, jotka olivat täältä kotoisin. "Missä on mökki?" sanoivat ne, "missä pesä? — Pip, kaikki on palanut ja väkevä veljemme on myöskin palanut; sen hän sai palkakseen siitä että anasti pesän. — Ruusut pääsivät helpolla! ne seisovat punaposkisina paikoillaan. Ne välittävät viisi naapurin onnettomuudesta. Niin, minä en viitsi puhutella heitä, ja rumaa täällä on, se on minun mielipiteeni!" Sen tiensä ne lensivät.

Syksyllä sattui kerran ihana aurinkoinen päivä, olisi luullut olevan sydänkesän. Puhdasta ja kuivaa oli pihamaalla, herraskartanon isojen rappujen edessä ja siellä astuskeli kyyhkysiä, sekä mustia että valkoisia ja sinipunertavia, ne kiilsivät auringossa ja vanha kyyhkysemo pöyhisteli sulkiaan ja sanoi poikasille: "pysykää ryhmissä, pysykää ryhmissä!" — sillä silloin ne näyttivät kauniimmilta.

"Mitä pieniä harmaita täällä joukossamme juoksee?" kysyi vanha kyyhkynen, jonka silmät olivat punaiset ja vihriät. "Pieniä harmaita! pieniä harmaita!" sanoi hän.

"Ne ovat varpusia! kilttejä eläimiä! meitä on aina sanottu lempeiksi ja sentähden meidän kai pitää antaa niiden nokkia joukossamme! — ne eivät sekaannu keskusteluun ja raappivat niin somasti jalallaan."

Niin, ne raappivat todella, raappivat kolme kertaa vasemmalla jalallaan, mutta sanoivat samalla pip! ja tunsivat toisensa, ne olivat palaneen talon varpusia.

Ja varpuset kiertelivät ja kaartelivat, pöyhistelivät sulkiaan ja pitivät oman sisällisen mielipiteensä.

"Katsoppas tuota kyyhkystä kuinka se pöyhkeilee!" sanoi toinen kyyhkynen toisesta, "ja katsoppas tuota kuinka se hotkii herneitä! Se saa liian paljon! se saa parhaimmat! kurr kurr! Katsoppas kuinka sen on harja pystyssä! katsoppas tuota herttaista, ilkeää elukkaa! knurre, knurre!" ja kaikkien silmät hohtivat vihan punassa. "Pysykää ryhmissä, pysykää ryhmissä! Pieniä harmaita! pieniä harmaita! Knurre, knurre, knurre!" kuului lakkaamatta ja kuuluu kai vielä tuhannen vuoden kuluttua.

Varpuset söivät hyvin ja pitivät korvat auki, jopa koettivat asettua ryhmiin, mutta se ei kaunistanut heitä; he olivat ylen kylläiset; he läksivät nyt pois kyyhkysten luota ja lausuivat sisällisesti mielipiteensä kyyhkysistä, sitte he hyppäsivät aidan alatse puutarhaan. Ovi sisään oli auki, yksi varpusista hyppäsi kynnykselle. Hän oli syönyt vatsansa liian täyteen ja se teki hänet rohkeaksi. "Pip!" sanoi hän, "kyllä minä uskallan!"

"Pip!" sanoi toinen varpunen, "uskallan minäkin, jopa vähän lisää!" ja sitte se hyppeli huoneeseen. Siellä ei ollut ketään ihmistä, sen kyllä huomasi kolmas varpunen ja se lensi vielä kauvemma huoneeseen ja sanoi: "kokonaan sisään tai ei ensinkään! onpa tämä muuten aika hullunkurinen ihmispesä! mitä ihmettä tänne on ripustettu! mitä tämä on!"

Ihan varpusten edessä kukkivat ruusut ilmi elävinä, ne kuvastuivat veteen ja hiiltyneet hirret kallistuivat lahoavaa uunia vastaan.

Mitä kummaa tämä olikaan! miten ne olivat joutuneet herraskartanon huoneeseen?

Kaikki varpuset yrittivät lentää ruusujen ja uunin päällitse, mutta ne töytäsivät sileää seinää vastaan; siinä oli taulu, suuri, oivallinen maalaus, jonka taiteilija oli tehnyt pienen piirustuksensa mukaan.

"Pip!" sanoivat varpuset, "ei siinä ole mitään! siinä vaan näyttää olevan! Pip! se on kaunista se! Ymmärrätkö sinä sellaista — minä ainakaan en ymmärrä!" ja sitte ne lensivät tiehensä, sillä huoneeseen tuli ihmisiä.

Päivät pakenivat, vuodet vierivät, kyyhkyset, senkin ilkeät eläimet olivat ehtineet sekä kuherrella että vihoitella!. Varpuset olivat nähneet vilua talvella ja herkutelleet kesällä; ne olivat kaikki kihloissa tai naimisissa, kuinka kukin tahtoo sanoa. Niillä oli poikasia ja jokaisen poikanen oli tietysti kaunein ja viisain; toinen lensi toisaalle, toinen toisaalle ja tavatessaan tunsivat ne toisensa piipotuksesta ja vasemman jalan raapaisemisesta. Vanhin heistä oli vanha ja vaivainen, hänellä ei ollut pesää eikä poikasia; kerran teki hänen mieli päästä suureen kaupunkiin ja hän lensi Köpenhaminaan. —

Siellä oli suuri, monivärinen talo; se oli ihan likellä linnaa, kanavan varrella, jossa oli ruukuilla ja omenilla lastattuja laivoja. Ikkunat olivat alhaalta leveämmät kuin ylhäältä ja kun varpuset kurkistivat sisään ikkunoista, näytti jokainen huone siltä kuin olisi katsonut tulpaniin. Siellä oli kaikellaisia värejä ja koukeroita ja keskellä tulpania seisoi valkeita ihmisiä; ne olivat marmorista, toiset tosin kipsistäkin, mutta varpusen silmissä ei siinä ole mitään eroa. Rakennuksen otsikossa oli metallivaunut metallihevosineen ja voiton jumalatar ohjasi niitä. Rakennus oli Thorvaldsenin museo.

"Kuinka se paistaa! kuinka se paistaa!" sanoivat varpuset, "tuo on varmaan kaunista tuo! Pip! tämä on kuitenkin suurempaa kuin riikinkukko!" varpunen muisti vielä lapsuutensa ajoilta mitä emo oli pitänyt suurimpana kauneutena. Ja samassa hän lensi pihamaalle; siellä oli sielläkin komeaa; seinille oli maalattu palmuja ja oksia ja keskellä pihaa seisoi suuri, kukkiva ruusupensas; sen tuoreet, upeat oksat varjostivat hautaa, ja sinne lensi varpunen, koska siellä ennestäänkin käveli paljon varpusia. "Pip!" ja kolme raapausta vasemmalla jalalla; sen tervehdyksen oli varpunen suorittanut monta kertaa vuosien ja päivien kuluessa, mutta kukaan ei ollut sitä ymmärtänyt, sillä eivät ne jotka erossa ovat, joka päivä tapaa toisiaan. Tuo tervehtimistapa oli käynyt tottumukseksi, mutta tänään sattui pihamaalle kaksi vanhaa varpusta ja yksi poikanen, jotka sanoivat "pip!" ja raappivat kolme kertaa vasemmalla jalallaan.

"No päivää, päivää!" Koolla oli kolme varpuspesän vanhusta ja yksi pieni perheen vesa. "Täälläkö me tapaamme!" sanoivat he. "Tämä on hieno paikka, mutta ei täällä ole paljon suuhunpantavaa. Tämä on sitä kaunista! Pip!"

Ja paljon ihmisiä tuli sivuhuoneista, joissa upeat marmorikuvat seisoivat, ja he astuivat haudalle, joka kätki suuren mestarin, hänet, joka oli muovaillut kuvapatsaat, ja kaikki jotka tulivat, seisoivat hehkuvin kasvoin Thorvaldsenin haudalla ja toiset kokosivat varisseet ruusunlehdet ja kätkivät ne. Siellä oli kaukaisia matkustajia; ne tulivat suuresta Englannista, Saksasta ja Ranskasta; kaunein naisista otti ruusun ja pani sen rinnalleen. Varpuset tulivat siihen käsitykseen, että ruusut hallitsivat täällä ja että koko talo oli rakennettu niitä varten, ja oli se heidän mielestään sentään hiukan liikaa; mutta koska kaikki ihmiset nyt liehakoivat ruusuja, niin tahtoivat he seurata aikaansa. "Pip!" sanoivat he, lakaisivat pyrstöllään permantoa ja tirkistelivät toisella silmällään ruusuja; ei heidän tarvinnut kauvankaan katsella ennenkuin he olivat varmat siitä että olivat tekemisissä vanhojen naapuriensa kanssa. Ja ne ne olivatkin. Maalari joka oli piirustanut ruusupensaan palaneen mökin edustalla oli sittemmin saanut luvan kaivaa ruusut maasta. Hän oli antanut ne rakennusmestarille, sillä kauniimpia ruusuja ei ollut missään; ja hän oli istuttanut ne Thorvaldsenin haudalle ja siellä ne kauneuden kuvana kukoistivat ja antoivat punaiset, lemuavat lehtensä muistoiksi kaukaisiin maihin.

Ja ruusut nyökyttivät päitään. Ne tunsivat harmaat naapurinsa ja ilostuivat ne nähdessään.

"Kuinka ihanaa on elää ja kukkia ja tavata vanhoja ystäviä ja joka päivä nähdä lempeitä kasvoja! Täällä tuntuu joka päivä suurelta pyhäpäivältä!"

"Pip!" sanoivat varpuset, "ne ovat todella vanhat naapurimme! Kyllä me muistamme niiden syntyperän. Ne ovat kotoisin lammikosta! Pip! ovatpa ne päässeet kunniaan! Toiset pääsevät nukkumallakin kunniaan. Ja mitä ihmeellistä tuollaisessa punaisessa läjässä on, sitä todella en ymmärrä! — Ja tuossa on kuihtunut lehti, sen minä näen kun näenkin!"

Ja varpuset nokkasivat lehteä niin että se putosi ja entistä tuoreempana ja vihreämpänä seisoi pensas ja ruusut tuoksuivat auringonpaisteessa Thorvaldsenin haudalla, jonka kuolemattomaan nimeen niiden kauneus liittyi.

PIENI TUK.

Niin, se oli pieni Tuk! Ei hänen nimensä oikeastaan ollut Tuk, mutta silloin kun ei hän vielä osannut puhua, rupesi hän itse sanomaan itseään Tukiksi; sen piti merkitä Kaarloa ja onhan se hyvä tietää; hänen piti hoitaa sisartansa Gustavaa, joka oli paljon pienempi kuin hän, ja hänen piti myöskin lukea läksyänsä, mutta ne molemmat työt eivät tahtoneet yhtaikaa luistaa. Poika raukka istui sisko sylissä, lauloi sille kaikki laulut mitä ikinä osasi ja tuontuostakin lensivät silmät maantiedekirjaan, joka oli avoinna hänen edessään. Huomenna piti hänen osata ulkoa kaikki kylät Själlandin hiippakunnassa ja tietää kaikki mitä niistä saattoi tietää.

Nyt tuli äiti kotiin, sillä hän oli ollut ulkona ja hän otti pikku Gustavan; Tuk juoksi ikkunan ääreen lukemaan ja luki miltei silmänsä puhki, sillä oli jo hämärä ja pimeni pimenemistään, mutta äidillä ei ollut varaa ostaa kynttilöitä.

"Tuolla kulkee vanha pesumuija naapurista!" sanoi äiti katsoessaan ulos ikkunasta. "Tuskin hän jaksaa kantaa omaa painoaan ja sitte hänen vielä lisäksi täytyy kantaa ämpärit kaivolta; juokseppas sinä, pieni Tuk, ulos, ole kiltti, auta vanhaa vaimoa!"

Tuk juoksi paikalla auttamaan, mutta kun hän sitte tuli kotiin, oli pimeä ilta. Kynttilöistä ei voinut tulla puhettakaan, hänen täytyi mennä sänkyyn; se oli vanha kaappisänky; siinä hän makasi ja ajatteli maantieteenläksyään: Själlandin hiippakuntaa ja kaikkea mitä opettaja oli kertonut. Se olisi pitänyt lukea, mutta eihän hän voinut sille mitään. Maantiedekirjan pani hän tyynynsä alle, hän oli nimittäin kuullut, että se auttaisi muistamaan läksyä, mutta siihen ei nyt ollut luottamista.

Hän makasi ja ajatteli ajattelemistaan ja äkkiä tuntui siltä kuin joku olisi painanut suudelman hänen silmilleen ja huulilleen, hän nukkui eikä kuitenkaan ollut unessa; tuntui siltä kuin vanhan pesumuijan lempeät silmät olisivat katselleet häneen, ja muija sanoi:

"Olisi suuri synti, jollet huomenna osaisi läksyjäsi! Sinä autoit minua, nyt autan minä sinua ja hyvä Jumala auttaa aina!"

Kana astui esiin, kana Kjögen kaupungista. "Minä olen kjögeläinen kana!" ja sitte se kertoi kuinka paljon asukkaita Kjögessä oli, ja tappelusta, joka oli ollut Kjögen luona, mutta siitä oikeastaan ei kannattanut puhua.

"Ripsis, rapsis, loiskis!" pudota puksahti Tukin luo taas joku.
Se oli puinen lintu, papukaija Prästön metsästysmailta. Se kertoi
Prästössä olevan yhtä monta asukasta kuin sen on ruumiissa saumaa;
ja se oli ylen ylpeä: "Thorvaldsen on asunut ihan minun nurkallani.
Loiskis! kuinka tässä on hyvä maata!"

Pieni Tuk ei enään maannut, hän oli äkkiä hevosen selässä. Täyttä laukkaa sitä mentiin. Ritari komeissa vaatteissa, päässä paistava kypärä ja liehuva höyhentöyhtö istui hänen edessään hevosen selässä, ja he ratsastivat läpi metsän, Vordingborgin vanhaan kaupunkiin, ja se oli suuri, vilkas kaupunki; korkeat tornit upeilivat kuninkaallisen linnan katoilla ja tulet loistivat kauvas ikkunoista; linnassa laulettiin ja tanssittiin; kuningas Valdemar ja uljaat nuoret hovinaiset tanssivat.

Tuli aamu ja auringon noustessa hävisi kaupunki ja kuninkaallinen linna, torni toisensa perästä, vihdoin jäi kummulle missä linna oli seisonut, yksi ainoa torni, ja kaupunki oli niin pahanpäiväisen pieni ja köyhä ja koulupojat tulivat kirja kainalossa ja sanoivat "kaksi tuhatta asukasta", mutta se ei ollut totta, siellä ei ollut niin paljon asukkaita.

Pieni Tuk makasi sängyssään, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt unta, eikä se kuitenkaan olisi ollut unta; joku seisoi ihan hänen vieressään.

"Pieni Tuk! pieni Tuk!" sanoi ääni; se oli merimies, pieni olento, melkein kuin kadetti, mutta ei se ollut kadettikaan.

"Minä tuon terveisiä Korsöristä, se on kaupunki, joka on nousemaan päin; se on vilkas kaupunki, sillä on laivoja ja postivaunut; joskus sitä on sanottu rumaksi, mutta se on kun onkin vanhentunut mielipide. 'Minä olen meren rannalla', sanoo Korsör, 'minulla on maanteitä ja huvipuistoja, ja minä olen synnyttänyt hauskan runoilijan, ja sitä eivät kaikki runoilijat ole. Minä aioin lähettää laivan purjehtimaan maan ympäri, en sitä tehnyt, mutta olisin voinut tehdä, ja sitte minä hajuan niin hyvältä, ihan portin vieressä kukkii mitä ihanimpia ruusuja!'"

Pieni Tuk näki ne, hänen silmiinsä paistoi punaista ja vihriää, ja kun värit tasaantuivat, oli vuonon varrella kokonainen vihreä rinne; ja ylempänä oli komea vanha kirkko, katolla kaksi korkeaa, suippeaa tornia. Rinteeltä puhkesi lähteitä, vesisateet olivat niin voimakkaat, että lirisi ja loiskui, ja siinä likellä istui vanha kuningas, pitkien hiusten päällä kultainen kruunu; se oli kuningas Hroar lähteiltä; nykyinen Roskilden kaupunki oli siinä likellä. Ja rinteen poikki astelivat vanhaan kirkkoon kaikki Tanskan kuninkaat ja kuningattaret käsi kädessä, kultakruunut päässä, ja urut soivat ja lähteet loiskivat.

Pieni Tuk näki kaikki, kuuli kaikki. "Älä unohda säätyjä!" sanoi
Hroar kuningas.

Yhtäkkiä hävisi kaikki taas; mihin se joutuikaan? se meni ikäänkuin kirjan lehteä olisi käännetty. Ja nyt seisoi pojan edessä vanha vaimo, rikkaruohojen kitkijä, hän tuli Sorösta, jossa tori kasvaa ruohoa. Hänen harmaa, palttinainen esiliinansa ulottui pään yli alas selkää; se oli aivan märkä, oli mahtanut sataa. "On, on kun onkin!" sanoi hän ja sitte hän kertoi hauskoja asioita Holbergin komedioista ja hän tiesi keitä Valdemar ja Absalon olivat; mutta äkkiä kutistui hän kokoon, rupesi röykyttämään päätään ikäänkuin hypähtääkseen pystyyn. "Koaks!" sanoi hän, "märkä on, märkä on, kuolonhiljaisen hyvä on olla — Sorössä!" hän oli äkkiä muuttunut sammakoksi. "Koaks!" ja samassa hän taas oli vanha vaimo. "Täytyy pukeutua ilman mukaan!" sanoi hän. "Märkä on, märkä on! minun kaupunkini on kuin pullo, sisään mennään suusta ja ulos samaa tietä! Minulla oli ennen kaloja, nyt minulla on reippaita, punaposkisia poikia pullon pohjalla; ne oppivat siellä viisautta: kreikkaa! kreikkaa! hepreaa! Koaks!" Se meni ihan samalla nuotilla kuin sammakot kurnuttavat tai kun suossa astutaan suurilla saappailla. Se oli aina sama nuotti, niin yksitoikkoinen, niin ikävän ikävä, että pieni Tuk meni makeaan uneen ja se hänelle varmaan teki hyvää.

Mutta tähänkin uneen sekaantui kuvia, tai mitä lienevät olleet: hänen pikku siskonsa Gustava, jolla oli siniset silmät ja keltaiset kiharat hiukset, oli äkkiä suuri, kaunis neitonen ja hän osasi lentää, vaikkei hänellä ollut siipiä, ja he lensivät Själlandin poikki, yli vihreitten metsäin ja sinisten vesien.

"Kuuletko kukonlaulua, pieni Tuk! Kukko kiekuu! Kanat lentää lekottavat Kjögen kaupungista. Sinä saat suuren, suuren kanatarhan, sinä et kärsi nälkää etkä hätää! Papukaija sinun pitää ampua, sinusta tulee rikas, onnellinen mies! Sinun talosi kohoaa korkeana kuin kuningas Valdemarin tornit ja sitä koristavat marmorikuvat, samallaiset kuin ne jotka syntyivät Prästön nurkalla. Ymmärräthän sinä mitä minä tarkoitan. Maineen siivillä lentää nimesi kuten laiva, joka Korsöristä piti lähetettämän, ja Roskilden kaupungissa — 'muista säätykokousta!'" sanoi kuningas Hroar; "siellä sinun pitää puhua viisaasti ja lempeästi, pieni Tuk, ja kun sinä sitte kerran pääset hautaasi, nukut niin makeasti, niin makeasti — —."

"— Aivan kuin nukkuisin Sorössä!" sanoi Tuk, ja samassa hän heräsi; oli kirkas aamu, unestaan ei hän muistanut hitustakaan, mutta hyvähän se olikin, sillä ei sitä saa tietääkään mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Ja Tuk hyppäsi sängystään ja luki kirjaansa ja osasi tuontien läksynsä. Ja vanha pyykkimuija pisti päänsä ovesta, nyökytti hänelle päätään ja sanoi:

"Kiitos eilisistä, sinä herttainen lapsi! Suokoon Jumala, että paras unesi kävisi toteen!"

Pieni Tuk ei yhtään tietänyt mitä unta hän oli nähnyt, mutta kas sen tiesi Jumala.

VARJO.

Kuumissa maissa osaa aurinko totisesti paahtaa! Ihmiset käyvät ruskeiksi kuin mahonkipuu; niin, kuumimmissa maissa päivettyvät he neekereiksi, mutta tässä ei nyt tule olemaan puhetta muusta kuin kuumista maista. Eräs oppinut mies oli kylmistä maista tullut kuumiin; hän luuli nyt voivansa hyöriä ja pyöriä kuten kotonakin, mutta kyllä hän pian vieraantui niiltä tavoilta. Hänen ja kaikkien järkevien ihmisten täytyi pysyä sisällä. Ikkunaluukut ja ovet pidettiin koko päivän kiinni; näytti siltä kuin koko talo olisi nukkunut tai ei ketään olisi ollut kotona. Sekin kapea katu korkeine kivimuurineen, jolla hän asui, oli sekin rakennettu sillä tavalla, että auringon täytyi paahtaa sinne aamusta iltaan. Se oli todella aivan sietämätöntä! — Oppinut mies kylmistä maista oli nuori, viisas mies, hänestä tuntui siltä kuin hän olisi istunut tulisessa pätsissä; se kulutti häntä, hän kävi kovin laihaksi, yksin hänen varjonsakin kutistui, se kuivi paljon pienemmäksi kuin kotona, aurinko kulutti sitäkin. — Vasta illalla he virkosivat elämään, kun aurinko oli laskenut.

Oikein sitä ilokseen katseli; niin pian kun kynttilä tuotiin huoneeseen, oikaisi varjo itsensä suoraksi seinälle, se venyttihe niin pitkäksi, että se ulottui lakeen saakka, täytyihän sen kismotella, päästäkseen voimiinsa. Oppinut mies meni parvekkeelle venyttelemään ja sitä myöten kun tähdet syttyivät ihanaan, kirkkaaseen ilmaan, tuntui hänkin virkoavan elämään. Kaikille parvekkeille pitkin katua — ja lämpöisissä maissa on joka ikkunalla parvekkeensa — ilmestyi ihmisiä, sillä ilmaa täytyy saada, vaikka olisikin tottunut elämään mahonkipuuna! Sekä ylhäällä että alhaalla pulppusi elämää. Suutarit ja räätälit, kaikki ihmiset muuttivat kadulle, siihen ilmestyi pöytiä ja tuoleja ja kynttilä paloi, paloi tuhansia kynttilöitä, ja toinen puheli ja toinen lauloi ja ihmisiä käveli edestakaisin, ajettiin vaunuilla ja ajettiin aaseilla: kilikili! aasit olivat kellot kaulassa; ruumiita haudattiin ja virsiä veisattiin, katupojat ampuivat raketteja ja kirkonkellot soivat. Kadulla vallitsi todella vilkas elämä. Ainoastaan siinä talossa, joka oli vastapäätä oppineen vieraan miehen asuntoa, oli aivan hiljaista; ja siellä asui kuitenkin joku, sillä parvekkeella oli kukkasia; kauniisti ne kasvoivat keskellä auringon paahdetta, ja se olisi ollut mahdotonta ilman että joku niitä kasteli, täytyihän jonkun niitä kastella; siellä täytyi asua ihmisiä. Illalla avautui ovi, mutta huoneet pysyivät pimeinä, ainakin ensimäinen huone, sisempää kuului soittoa. Vieraan, oppineen miehen korvissa soi soitto erinomaisen kauniina, mutta ehkäpä se vain oli mielikuvitusta, sillä hänen mielestään oli kaikki täällä lämpöisissä maissa niin erinomaista, kunhan vaan ei olisi ollut aurinkoa. Vieraan isäntä sanoi ettei hän tiedä kuka on vuokrannut naapurin talon, eihän siellä koskaan näkynyt ihmisiä ja mitä musiikkiin tulee, oli se hänen mielestään kauhean ikävää, "On ihan kuin joku harjoittamistaan harjoittaisi kappaletta,jota ei voi oppia, aina samaa kappaletta. 'Opin minä sen sittenkin'! hän kyllä sanoo, mutta hän ei opi sitä sittenkään, vaikka soittaisi kuinka kauvan."

Yhtenä yönä heräsi vieras, hän oli nukkunut parvekkeen ovi auki, uutimet hulmusivat tuulessa ja hän oli näkevinään kummallista hohdetta naapurin parvekkeelta; kaikki kukkaset loistivat liekkeinä mitä ihanimmissa väreissä ja keskellä kukkasia istui sorja, solakka impi, hän näytti hänkin loistavan; vieraan silmiä ihan häikäisi, hän avasi ne selkosen selälleen ja oli samassa ihkasen valveella; ainoalla hyppäyksellä oli hän lattialla, aivan hiljaa pääsi hän uudinten taakse, mutta impi oli poissa, loisto oli poissa; kukkaset eivät loistaneet ensinkään, mutta yhtä kauniina ne kyllä seisoivat kuin ennenkin; ovi oli raolla ja kaukaa sisältä soi soitto niin vienosti ja suloisesti, että se vaivuttamalla vaivutti suloisiin ajatuksiin. Tämä oli toki kuin mitäkin taikaa ja kuka siellä asui? Missä varsinainen sisäänkäytävä oli? Koko alakerta oli kauppapuoteja täynnä, eiväthän ihmiset toki alituisesti saattaneet kulkea siitä.

Yhtenä iltana istui vieras parvekkeellaan, huoneessa hänen takanaan paloi kynttilä ja olihan aivan luonnollista, että hänen varjonsa sattui naapurin seinään; ja kun vieras liikkui, liikkui varjokin, sillä se tekee aina niin. —

"Luulenpa että minun varjoni on ainoa elävä olento minkä tuolla naapurissa näkee!" sanoi oppinut mies. "Kas kuinka somasti se istuu tuolla kukkaisten joukossa, ovi on raollaan, jospa varjo nyt tekisi hyvin ja astuisi sisään katsomaan miltä siellä näyttää ja sitte tulisi minulle kertomaan mitä on nähnyt! niin, silloin sinusta oikein olisi hyötyä!" puhui hän leikillä, "oleppa hyvä ja astu sisään! no! menetkö?" ja oppinut mies nyökytti päätään varjolle ja varjo nyökytti takaisin. "No niin, mene nyt, mutta älä ole kauvan poissa!" ja vieras nousi ja hänen varjonsa naapurin parvekkeella nousi myöskin ja vieras kääntyi ja varjo kääntyi myöskin; ja jos joku oikein olisi tarkannut, olisi hän selvästi huomannut, että varjo meni sisään naapurin parvekkeen ovesta, joka oli raollaan, juuri samassa hetkessä jolloin vieras meni huoneeseensa ja pudotti pitkän verhon alas perässään.

Seuraavana aamuna meni oppinut mies ulos juomaan kahvia ja lukemaan sanomalehtiä. "Mitä kummaa!" sanoi hän tultuaan päiväpaisteeseen, "eihän minulla enään ole varjoa! se meni siis todella eilen eikä vielä ole palannut; se on aika ikävä se!"

Ja häntä harmitti, ei oikeastaan sentähden että varjo oli poissa, vaan sentähden että hän tunsi tarinan miehestä, jolla ei ollut varjoa, senhän kaikki ihmiset kotona kylmissä maissa tunsivat, ja jos tämä oppinut mies nyt vielä tulee kertomaan omaa tarinaansa, niin ne sanovat että hän matkii, ja sitä hänen todella ei tarvitse tehdä. Hän päätti sentähden ettei hän puhu koko asiasta mitään, ja se oli viisas päätös.

Illalla hän taas astui parvekkeelleen, kynttilän oli hän aivan oikein asettanut taakseen, sillä tiesihän hän että varjo aina tahtoo pitää herraansa varjostimenaan, mutta ei hän saanut houkutelluksi sitä esiin; hän tekeytyi pieneksi, hän tekeytyi suureksi, mutta varjoa ei kuulunut; hän pani: hm! hm! mutta ei se auttanut.

Harmillista se oli, mutta lämpöisissä maissa tapahtuu kaikki kasvaminen niin nopeasti ja kahdeksan päivän kuluttua huomasi hän suureksi ilokseen, että hänen jaloistaan kasvaa esiin uusi varjo, kun hän tulee päiväpaisteeseen. Juuret varmaan olivat jääneet paikoilleen. Kolmen viikon kuluttua oli hänellä aika tyydyttävä varjo ja kun hän läksi kotimatkalle, pohjoisiin maihin, kasvoi se matkalla kasvamistaan, kunnes se lopulta oli niin suuri ja pitkä että puolessakin jo olisi ollut tarpeeksi.

Vihdoin tuli oppinut mies kotiin ja kirjoitti kirjoja siitä mikä maailmassa on totta, ja mikä on hyvää ja mikä on kaunista. Ja kului päiviä ja kului vuosia, kului monta vuotta.

"Sisään", sanoi hän, mutta ei ketään kuulunut; hän avaa oven ja hänen edessään seisoo niin eriskummallisen laiha ihminen, että hänen pintaansa karmii. Tuo ihminen oli muuten erittäin hienoissa vaatteissa, varmaan se oli ylhäinen herra.

"Niin, johan minä ajattelin", sanoi hieno herra, "ettette tuntisi minua! minä olen saanut niin paljon ruumista, minä olen saanut oikeaa lihaa ja oikeat vaatteet. Varmaan ette koskaan ollut odottanut, että näkisitte minut näin hyvinvoipana. Ettekö te tunne vanhaa varjoanne? Niin, te varmaan ette enään luullut minun palaavan. Minun on käynyt erittäin hyvin sitte kun viimeksi olin luonanne, minusta on joka suhteessa tullut hyvin varakas mies! Jos minun pitää ostaa itseni vapaaksi virasta, niin voin sen kyllä tehdä!" ja hän helisteli kallisarvoisia koristuksiaan kellonperissä. Ja hän pisti kätensä paksuihin kultavitjoihin, jotka riippuivat hänen kaulallaan; voi kuinka kaikissa hänen sormissaan kimalteli timanttisormuksia; ja tämä oli kaikki totta!

"Ei, minä en ensinkään pääse tointumaan hämmästyksestäni!" sanoi oppinut mies, "mitä tämä kaikki oikeastaan on!"

"Niin, mitään tavallista se ei ole!" sanoi varjo, "mutta ettehän te itsekään kuulu tavallisiin ja minä olen, kuten tiedätte, pienestä pitäen seurannut teidän jälkiänne. Siitä asti kun te huomasitte minun kypsyneen yksinäni lähtemään maailmalle, olen kulkenut omia teitäni; minä elän kaikin puolin loistavissa oloissa, mutta minut valtasi jonkinlainen ikävä, halu kerran vielä nähdä teidät ennenkuin kuolette, sillä kuoliahan teidän pitää! sitte teki mieleni vielä kerran nähdä näitä seutuja, sillä se isänmaa se pysyy sentään aina rakkaana! — Minä tiedän että te olette saanut toisen varjon, olenko minä jotakin velkaa teille tai sille? Tehkää vaan hyvin ja sanokaa."

"Ei mutta sinäkö se todella olet!" sanoi oppinut mies, "on se toki kovin kummallista! en ikinä olisi uskonut, että vanha varjo voi palata takaisin ihmisenä!"

"Sanokaa mitä minä olen velkaa!" sanoi varjo, "sillä minä en tahtoisi olla minkäänlaisessa velassa!"

"Kuinka sinä voit puhua sillä lailla!" sanoi oppinut mies, "eihän tässä voi olla puhetta mistään velasta! ole vapaa kuin taivaan lintu! minä iloitsen suuresti onnestasi! istu, vanha ystävä, ja kerro minulle hiukkasen miten tämä kaikki on tapahtunut ja mitä näit naapurissa siellä lämpöisissä maissa!" —

"Kyllä minä kerron", sanoi varjo ja istuutui, "mutta teidän täytyy myöskin luvata, ettette koskaan kenellekään tässä kaupungissa, missä ikinä minut tapaisitte, kerro että minä olen ollut teidän varjonne! minä aion mennä kihloihin; minä voin elättää enemmän kuin yhden perheen!" —

"Ole aivan huoleti!" sanoi oppinut mies, "en minä sano kenellekään, kuka sinä olet; kättä päälle! Minä lupaan ja sanasta miestä, sarvesta härkää!"

Täytyi muuten todella suuresti kummastella miten paljon ihmistä siinä oli; se oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu ja mitä hienoimmissa mustissa vaatteissa, jalassa kiiltonahkasaappaat ja päässä hattu, jonka saattoi lyödä kokoon niin ettei jäänyt muuta kuin pohja ja reunat, puhumattakaan niistä mitä me jo tunnemme: koristeista kellonperissä, kultaisista kaulavitjoista ja timanttisormuksista. Niin, varjo oli erinomaisen hienosti puettu ja juuri se teki hänet ihmiseksi.

"Jahka minä nyt kerron!" sanoi varjo ja sitte se laski kiiltonahkasaappaansa niin kovaa kuin taisi oppineen miehen uuden varjon käsivarren päälle. Uusi varjo makasi kuin mikäkin villakoira vanhan varjon jaloissa, ja lieneekö sen liikettä johtanut ylpeys vaiko ehkä halu saada uusi varjo tarttumaan kiinni jalkaansa; ja makaava varjo pysyi aivan hiljaa ja liikkumattomana, voidakseen tarkkaan kuunnella; tietysti se tahtoi tietää miten voi päästä irti palveluksesta ja kohota omaksi herraksi.

"Tiedättekö kuka asui talossa vastapäätä?" sanoi varjo, "se oli kaikista olennoista kaunein, se oli Runous itse! Minä olin siellä kolme viikkoa, mutta se vaikutti niinkuin olisi elänyt kolmetuhatta vuotta ja lukenut kaikki mitä on runoiltu ja kirjoitettu, sen minä sanon ja totta se on. Minä olen nähnyt kaikki ja tiedän kaikki!"

"Runous!" huudahti oppinut mies, "niin, niin — hän oleskelee silloin tällöin erakkona suurissa kaupungeissa! Runous! niin, minä näin hänet ainoan lyhyen silmänräpäyksen aikana, mutta uni oli silmissäni! Hän seisoi parvekkeella ja loisti niinkuin revontulet loistavat; kerro, kerro! Sinä olit parvekkeella, sinä astuit sisään ovesta ja näit — —!"

"Tulin etuhuoneeseen!" sanoi varjo. "Te istuitte aina ja tähystelitte etuhuoneeseen. Siellä ei ollut minkäänlaista valoa, siellä vallitsi jonkinlainen hämärä, mutta ovet olivat auki huoneesta toiseen ja huoneita oli pitkä rivi; ja ne olivat valaistut ja jos minä olisin päässyt ihan neidon luo asti, olisi valo tappanut minut; mutta minä olin varovainen, minä en hätäillyt, ei pidä koskaan hätäillä!"

"Minä näin kaikki ja minä kerron teille kaikki, mutta — mutta ei se ole ylpeyttä minun puoleltani, mutta — vapaana olentona ja minun tietoihini nähden, puhumattakaan hyvästä asemastani ja erinomaisista varoistani — soisin mielelläni, että teitittelisitte minua!"

"Anteeksi!" sanoi oppinut mies, "se on vanha tapa, joka ei tahdo lähteä! Te olette aivan oikeassa; ja minä koetan muistaa sen; mutta kerrottehan nyt kaikki mitä näitte!" —

"Miltä näytti sisemmissä saleissa?" kysyi oppinut mies. "Oliko siellä kuin raikkaassa metsässä? Oliko siellä kuin pyhässä kirkossa? Olivatko salit kuin tähtikirkas taivas, kun sitä katselee korkeilta vuorilta?"

"Siellä oli kaikkia", sanoi varjo. "Minähän en mennyt sisään saakka, minähän jäin ensimäiseen huoneeseen, hämärään, mutta siellä oli hyvä seisoa, minä näin kaikki ja minä tiedän kaikki. Minä olen ollut Runouden hovissa, etuhuoneessa."

"Mutta mitä te näitte? Kulkivatko kaikki muinaisajan jumalat läpi suurten salien? Kamppailivatko siellä vanhat sankarit? Leikkivätkö siellä suloiset lapset, ja kertoivatko ne uniaan?"

"Minä sanon teille: olin siellä ja te käsitätte että minä näin kaikki nähtävyydet! jos te olisitte joutunut sinne, ette olisi muuttunut ihmiseksi, mutta minä muutuin; ja samalla minä opin tuntemaan sisimmän luontoni, sen mikä minussa on myötäsyntynyttä, opin tuntemaan sukulaisuuteni Runouteen. Silloin kun olin teidän luonanne en tullut sitä ajatelleeksi, mutta aina auringon noustessa ja auringon laskiessa tulin minä niin kummallisen suureksi, te sen tiedätte; kuutamolla minä olin miltei selvempi kuin te itse; en silloin käsittänyt luontoani, siellä etuhuoneessa se minulle selveni! minä tulin ihmiseksi! — Kypsänä astuin takaisin maailmaan, mutta te ette enään ollut lämpöisissä maissa; minua hävetti ihmisenä kulkea sellaisena kuin olin, minun piti saada saappaat, vaatteet, koko tuo ihmisvernissa, josta ihminen tunnetaan. — Minä pakenin, niin, minä kerron sen teille, ettehän te pane sitä mihinkään kirjaan, minä pakenin torttumuijan helmoihin, piilouduin niiden alle; muija ei aavistanut miten paljon hän kätki; vasta illalla minä läksin ulos; juoksentelin kuutamossa kadulla; oikaisin itseni suoraksi seinää vastaan, se niin mukavasti kutitti selkää! juoksin katua ylös, juoksin alas, kurkistelin sisään korkeimmista ikkunoista, saliin ja katolle, kurkistelin paikkoihin jonne ei kukaan kurkistele ja minä näin mitä ei kukaan muu näe eikä saa nähdä! Tämä maailma on oikeastaan paha maailma! en tahtoisi olla ihminen, jollei nyt olisi tullut tavaksi pitää sitä jonakin! Minä näin käsittämättömän kummallisia asioita naisissa, miehissä, vanhemmissa ja noissa herttaisissa, viisaissa lapsissa; — minä näin", sanoi varjo, "asioita, joita ei kukaan ihminen saa tietää, mutta joita he kaikki niin mielellään tahtoisivat tietää: naapurin viat. — Jos minä olisin kirjoittanut sanomalehteen, niin sitäkös olisi luettu! mutta minä kirjoitin suoraan asianomaiselle henkilölle ja kaikissa kaupungeissa, joihin tulin, nousi kauhistus. Ne sekä pelkäsivät minua että pitivät minusta niin äärettömästi. Professorit tekivät minut professoriksi, räätälit antoivat minulle uudet vaatteet, minusta pidettiin hyvää huolta. Rahamestari teki rahaa minua varten ja naiset sanoivat minua erinomaisen kauniiksi mieheksi. Sillä lailla minusta tuli se mikä nyt olen; ja nyt minä sanon hyvästi; tässä on nimikorttini, minä asun päivänpuolella ja olen aina kotona sadeilmalla!" ja sitte varjo läksi.

"Oi", sanoi oppinut mies, "minä kirjoitan totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta, mutta kukaan ei viitsi kuunnella sellaista, olen ihan epätoivoissani, niin se minuun koskee!"

"Mutta minuun ei koske!" sanoi varjo, "minä lihon ja siihen pitää pyrkiä! Niin, te ette ymmärrä maailmaa. Te tulette ihan kipeäksi. Teidän täytyy matkustaa! minä lähden kesällä matkalle; lähdettekö mukaan? Minä tahtoisin matkatoverin! Tahdotteko te lähteä mukaan varjona? Te teette minulle suuren ilon jos tulette, minä maksan matkan!"

"Miltä kannalta kukin asiat ottaa!" sanoi varjo. "Teille tekisi matkustaminen erinomaisen hyvää! Tahdotteko ruveta varjokseni, saatte aivan vapaan matkan!"

"Mutta maailman meno on kun onkin sellainen!" sanoi varjo, "ja sellaisena se pysyy!" ja sitte varjo läksi.

Oppinut mies ei voinut ensinkään hyvin, ja suru ja tuska seurasi häntä, ja kun hän puhui totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta oli se useimmille samaa kuin lehmälle ruusut! — vihdoin viimein oli hän aivan kipeä.

"Te olette todella kuin varjo!" sanoivat ihmiset hänelle ja oppineen miehen selkää karmi, sillä hänen mielessään heräsi kaikellaisia ajatuksia.

"Teidän täytyy ruveta kylpemään!" sanoi varjo, joka tuli häntä tervehtimään, "ei ole muuta neuvoa! minä otan teidät mukaan vanhan tuttavuuden vuoksi; minä maksan matkan, ja te teette matkakertomuksen ja olette noin vähän hauskuutena; minä aion kylpylaitokseen, partani ei kasva niinkuin sen pitäisi, se on tauti sekin, ja parta pitää olla! Olkaa nyt ymmärtäväinen ja ottakaa vastaan tarjoukseni, matkustammehan me tovereina."

Ja he läksivät matkaan; varjo oli nyt herrana ja herra oli varjona; he ajelivat yhdessä ja ratsastivat ja kävelivät yhdessä, rinnatusten, toistensa edessä tai takana, aina sen mukaan missä aurinko oli. Varjo tiesi aina pysytellä herran paikalla; eikä oppinut mies tullut sitä ajatelleeksi; hän oli erittäin hyväsydäminen, lempeä ja ystävällinen, ja yhtenä päivänä sanoi hän varjolle: "Kun meistä nyt on tullut näin matkatoverit ja kun me lapsesta asti olemme kasvaneet yhdessä, niin emmekö tekisi lähempää tuttavuutta, se olisi toverillisempaa!"

"Sitä kannattaa ajatella!" sanoi varjo, joka nyt oli varsinainen herra. "Te puhutte suoraan ja hyväntahtoisesti, minä olen suora ja hyväntahtoinen takaisin. Oppineena miehenä te varmaan tiedätte kuinka kummallinen luonto on. Toiset ihmiset eivät saata koskea harmaaseen paperiin, he rupeavat voimaan pahoin; toisten pintaa karmii, kun neulalla piirrellään lasiruutuun; minulla on samallainen tunne kun kuulen teidän sinuttelevan itseäni, minä ikäänkuin painun maahan entiseen asemaani! Te näette että se on tunne, ei se ole ylpeyttä; minä en saata antaa teidän sinutella itseäni, mutta minä sinuttelen mielelläni teitä, niin olemme edes puolitiessä!"

"On se sentään hullua", ajatteli hän, "että minun pitää teititellä ja hän sinuttelee!" mutta sille asialle ei enään mahtanut mitään.

Sitte he tulivat kylpypaikkaan, jossa oli paljon vieraita ja muiden muassa kaunis kuninkaantytär. Hänellä oli sellainen tauti, että hän näki liian selvästi, ja se oli kovin huolestuttavaa.

Hän huomasi heti paikalla että uusi tulija oli aivan toisellainen kuin kaikki muut; "sanotaan, että hän on täällä saadakseen partansa kasvamaan, mutta minä näen oikean syyn; hänellä ei ole varjoa."

Hän tuli uteliaaksi; ja kävelymatkalla hän lyöttäytyi puheisiin vieraan herran kanssa. Kuninkaantyttärenä saattoi hän muitta mutkitta sen tehdä, ja hän sanoi: "teidän sairautenne on, ettei teillä ole varjoa."

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne mahtaa olla paranemaan päin!" sanoi varjo, "minä tiedän että teitä on vaivannut se, että näette liian hyvin, mutta se vaiva on varmaan mennyt menojaan, te olette parantunut, minulla on päinvastoin aivan harvinainen varjo; ettekö te näe sitä henkilöä joka aina seuraa minua? Muilla ihmisillä on tavallinen varjo, mutta minä en pidä mistään tavallisesta. Monet antavat palvelijainsa univormuun hienompaa verkaa kuin omiin vaatteisiinsa ja minäkin olen antanut siistitä varjoni ihmiseksi; jopa minä olen antanut hänellekin varjon, kuten näette. Se on kallista huvia, mutta minä tahdon jotakin itsellenikin!" —

"Mitä!" ajatteli prinsessa, "olisinko minä todella parantunut? Tämä kylpylaitos on paras maailmassa! Vedessä on toki meidän päivinämme merkillinen voima. Mutta en minä vielä lähde pois sillä nyt täällä tulee hauskaa; vieraasta minä pidän tavattoman paljon. Kunhan ei hänen partansa vaan kasvaisi, sillä sitte hän matkustaa tiehensä!"

Illalla tanssivat kuninkaantytär ja varjo suuressa tanssisalissa. Kevyt oli prinsessa, mutta vielä kevyempi oli varjo, sellaista tanssitoveria ei hänellä ollut vielä koskaan ollut. Prinsessa kertoi hänelle mistä maasta oli kotoisin ja varjo tunsi maan, hän oli käynyt siellä, mutta prinsessa ei silloin ollut kotona; varjo oli kurkistanut sisään ikkunoista, sekä ylhäältä että alhaalta, hän oli nähnyt sekä yhtä että toista ja hän osasi vastata kuninkaantyttären kysymyksiin ja tehdä kaikellaisia viittauksia, niin että kuninkaantytär kerrassaan hämmästyi; varmaan herra oli viisain mies maan päällä; kuninkaantytär rupesi suuresti kunnioittamaan hänen tietojaan ja kun he sitte taas tanssivat, rakastui hän, ja sen varjo kyllä huomasi, sillä kuninkaantytär näytti olevan valmis katsomaan hänet läpikotaisin. Sitte tanssivat he vielä kerran ja silloin oli kuninkaantytär sanomaisillaan sen, mutta hän oli varovainen, hän ajatteli maatansa ja valtakuntaansa ja kaikkia niitä ihmisiä, joita hänen piti hallita. "Viisas mies hän on", sanoi hän itsekseen, "se on hyvä asia; ja kauniisti hän tanssii, hyvä se on sekin; mutta onkohan hänellä perusteelliset tiedot, se on yhtä tärkeää! häntä täytyy tutkia." Ja sitte hän hiljalleen rupesi kysymään häneltä mitä vaikeimpia asioita, ei hän itsekään olisi osannut vastata niihin kysymyksiin; varjon kasvoihin tuli ihmeellinen ilme.

"Nuo asiat minä kyllä lapsena olen oppinut", sanoi varjo, "mutta minä luulen, että varjoni tuolla ovensuussa voi vastata siihen."

"Niin, enhän minä varmaan voi sanoa, osaako hän", sanoi varjo, "mutta minä luulisin hänen osaavan, hän on sentään niin monta vuotta seurannut minua ja aina tarkkaan kuunnellut, — minä luulisin hänen osaavan, —! mutta sallikaa, teidän kuninkaallinen korkeutenne huomauttaa, että hänessä on paljon ylpeyttä, hän tahtoo aina esiintyä ihmisenä, ja kun häntä tahtoo pitää hyvällä tuulella — ja voidakseen vastata hyvin, täytyy hänen olla hyvällä tuulella — niin täytyy häntä kohdella aivan kuin ihmistä."

Ja sitte hän meni ovensuuhun oppineen miehen luo ja puhui hänelle auringosta ja kuusta ja ihmisistä sekä sisältä että ulkoa ja mies antoi hyviä, viisaita vastauksia.

"Se se vasta mahtaa olla mies, jolla on niin viisas varjo!" ajatteli kuninkaantytär, "varmaan siitä koituisi sula siunaus kansalleni ja valtakunnalleni, jos valitsisin hänet puolisokseni; — sen minä teenkin!"

Ja pian kuninkaantytär ja varjo sopivat asiasta, mutta se piti vastaiseksi pidettämän salassa, kunnes kuninkaantytär palaisi kotiin valtakuntaansa.

"Ei kukaan saa sitä tietää, ei edes varjoni!" sanoi varjo ja sen mielessä liikkui kummallisia ajatuksia. —

Sitte he tulivat siihen maahan jota kuninkaantytär hallitsi, kun hän oli kotona.

"Kuuleppa nyt, hyvä ystävä!" sanoi varjo oppineelle miehelle, "nyt minä olen tullut niin onnelliseksi ja mahtavaksi kuin joku tulla taitaa ja nyt minä tahdon tehdä jotakin erityistä sinun hyväksesi! Sinä saat aina asua minun luonani linnassa, ajaa minun kanssani kuninkaallisissa vaunuissani ja kantaa satatuhatta riikintaalaria palkkaa; mutta sinun täytyy antaa kaikkien sanoa itseäsi varjoksi; sinä et saa sanoa että joskus olet ollut ihminen ja kerran vuodessa, kun minä istun päiväpaisteessa parvekkeella kansan katseltavana, pitää sinun maata jalkaini juuressa kuten varjon sopii; minä voin kertoa sinulle, että nain kuninkaantyttären; illalla pidetään häät."

"Ei, tämä on sentään liian hullua!" sanoi oppinut mies, "sitä minä en tee, en tahdo! sehän on koko maan ja kuninkaantyttären pettämistä! Minä sanon kaikki! että minä olen ihminen ja että sinä olet varjo, sinä olet vain puettu ihmiseksi!"

"Sitä ei kukaan usko!" sanoi varjo, "ole nyt järkevä, muuten minä kutsun vartian!"

"Minä menen suoraa päätä kuninkaantyttären luo!" sanoi oppinut mies. "Mutta minä menen ensin!" sanoi varjo, "ja sinä menet vankilaan!" — ja vankilaan hänen täytyi mennä, sillä vartiat tottelivat sitä, jonka he tiesivät kuninkaantyttären ottavan miehekseen.

"Sinä vapiset!" sanoi kuninkaantytär, kun varjo tuli hänen luokseen, "onko jotakin tapahtunut? Ethän sinä vaan sairastu illaksi, nyt kun meidän pitää viettää häitä."

"Minulle on tapahtunut kauheinta mitä ihmiselle voi tapahtua!" sanoi varjo, "ajattele — no niin, varjo raukan aivot eivät nyt paljoa siedä! — ajattele, minun varjoni on tullut hulluksi, hän luulee olevansa ihminen ja väittää — ajattelepas! — että minä olen hänen varjonsa!"

"Varjo raukka!" sanoi prinsessa, "hän on hyvin onneton; on suorastaan hyvä työ vapauttaa hänet siitä elämän hitusesta, joka hänessä vielä on jälellä, ja kun minä ajattelen asiaa, luulen että käy välttämättömäksi kaikessa hiljaisuudessa lopettaa hänet!"

"Kovaa se kyllä on!" sanoi varjo, "sillä hän oli uskollinen palvelija!" ja häneltä pääsi ikäänkuin huokaus. "Te olette jalo luonne!" sanoi kuninkaantytär. Illalla oli koko kaupunki valaistu ja tykit paukkuivat ja sotamiehet tekivät kunniaa. Ne ne vasta olivat häät! Kuninkaantytär ja varjo astuivat parvekkeelle kansan katseltaviksi ja vielä kerran vastaanottaakseen hurraa-huutoja.

Oppinut mies ei kuullut mitään koko tästä komeudesta, sillä hänet olivat he ottaneet hengiltä. —

VANHA TALO.

Tuolla alhaalla kadulla seisoi vanha, vanha talo, se oli miltei kolmen sadan vuoden vanha, sen saattoi lukea hirrestä, johon tulpanien ja humalanvarsien keskelle oli veistetty vuosiluku. Siinä oli kokonaisia runoja vanhan ajan tyyliin ja joka ikkunan päälle oli hirteen veistetty irvistelevät kasvot; toinen kerros ulkoni hyvän matkaa ensimäisen päällitse ja aivan räystään alla oli lyyjyinen kouru, joka päättyi lohikäärmeenpäähän. Oli tarkoitus että sadevesi juoksisi ulos kidasta, mutta se juoksikin vatsasta, sillä kourussa oli läpi.

Kaikki muut talot kadulla olivat niin somat ja uudet, ikkunat suuret ja seinät sileät, selvästi saattoi nähdä, etteivät ne tahtoneet olla missään tekemisissä vanhan talon kanssa; ne kyllä ajattelivat:

"Kuinka kauvan tuokin kummitus seisoo tällä kadulla ihmisten pilkkana; parveke ulkonee niin paljon, ettei täältä meidän ikkunoistamme ensinkään saata nähdä mitä sillä kulmalla tapahtuu: portaat ovat leveät kuin linnan portaat ja jyrkät kuin veisivät kirkontorniin. Rautaristikko on kuin vanhan perhehaudan ovi ja sitte siinä on messinkinappeja. On se sentään hullua!"

Kadulla vastapäätä oli uusia, somia taloja ja ne ajattelivat niinkuin muutkin talot, mutta siellä istui ikkunassa pieni poika, jolla oli terveet, punaiset posket ja kirkkaat, säteilevät silmät; hän piti kovin paljon vanhasta talosta, hänestä se oli yhtä kaunis sekä päiväpaisteella että kuutamolla. Ja kun hän katsahti seinään, josta rappaus oli irtaantunut, niin keksi hän siinä mitä kummallisimpia kuvia, hän näki miltä katu ennen oli näyttänyt portaineen, ulkonevine yläkertoineen ja suippeine päätyineen; hän saattoi nähdä sotamiehiä, tapparakeihäineen ja kouruja, jotka juoksentelivat lohikäärmeinä. — Sitä taloa kelpasi katsella! ja talossa asui vanha mies, joka käytti nahkaisia polvihousuja, takkia, jossa oli suuret messinkinapit ja peruukkia, josta jo päältä näki että se oli oikea peruukki. Joka aamu tuli hänen luokseen vanha ukko joka siisti huoneet ja kävi asioilla. Muuten oli vanha polvihousumies aivan yksin vanhassa talossa; välistä tuli hän ikkunaan ja katseli ulos ja pieni poika nyökytti hänelle päätään ja vanha mies nyökytti takaisin, ja sitte oli tuttavuus tehty ja he olivat ystävät, vaikkeivät koskaan olleet puhuneet toisilleen, mutta yhdentekeväähän se oikeastaan oli.

Pieni poika kuuli vanhempiensa sanovan: "vanhuksella täällä vastapäätä on hyvät päivät, mutta hän on niin hirveän yksin!"

Seuraavana sunnuntaina kääri pieni poika jotakin paperiin, meni portille ja kun ukko joka kävi vanhan herran asioilla, meni ohitse, sanoi hän hänelle: "kuule!vieppäs tämä minulta vanhalle miehelle, joka asuu tuolla vastapäätä! Minulla on kaksi tinasotamiestä, tässä on toinen: lähetän sen hänelle, koska tiedän että hän on niin hirveän yksin."

Ja vanha ukko näytti aika tyytyväiseltä, nyökäytti päätään ja vei tinasotamiehen vanhaan taloon. Sitte tuli sana, eikö pieni poika itse tahtoisi tulla tervehtimään ja hän sai luvan vanhemmiltaan ja tuli vanhaan taloon.

Ja kaidepuiden messinkinapit kiilsivät paljon kirkkaampina kuin ennen, olisi luullut että niitä oli kiilloitettu kun vieraita odotettiin, ja näytti siltä kuin torventoitottajat ovessa — oveen oli nimittäin veistetty torventoitottajia, ne seisoivat keskellä tulpaneja — näytti siltä kuin torventoitottajat olisivat puhaltaneet voimiensa takaa. Posket näyttivät paljon pulleammilta kuin ennen. Ne puhalsivatkin todella: "pararamppamppaa! pieni poika tulee! pararamppamppaa!" ja samassa avautui ovi.

Kaikki etehisen seinät olivat täynnä vanhoja muotokuvia, ritareja haarniskoissa ja naisia silkkihameissa; ja haarniskat kalisivat ja silkkihameet kahisivat.

Sitte tuli portaat, jotka nousivat hyvän matkaa ylöspäin ja vähän matkaa alaspäin — ja sitte tultiin parvekkeelle, joka kyllä oli aika hatara, täynnä suuria reikiä ja pitkiä rakoja ja niissä kaikissa versoi nurmea ja lehtiä; koko parveke, sekä sen piha että seinä, oli niin täynnä vihantaa, että se oli kuin kokonainen puutarha, vaikkei se ollut kuin parveke. Siellä seisoi vanhoja kukkaruukkuja, joilla oli kasvot ja aasinkorvat; kukat, ne kasvoivat nykyään niinkuin itse tahtoivat. Yhdessäkin ruukussa valuivat neilikat aivan yli laitojen, nimittäin neilikkojen vihanta, vesa vesan vieressä ja ne sanoivat aivan selvästi:

"Ilma on taputellut meitä, aurinko suudellut meitä ja sunnuntaiksi luvannut pienen kukkasen, sunnuntaiksi pienen kukkasen!"

Ja sitte he tulivat kamariin, jonka seinät olivat päällystetyt siannahalla ja siihen oli painettu kultaisia kukkia.

Huoneessa seisoi korkeaselkäisiä nojatuoleja, täynnä leikkauksia ja käsipuut molemmin puolin. "Istukaa! istukaa!" sanoivat tuolit; "hui, kuinka minä narisin! nyt minä saan luuvaloa niinkuin vanha kaappi! Luuvaloa selkään, voi, voi!"

Ja sitte tuli pieni poika siihen huoneeseen, joka ulkoni muusta talosta ja missä vanha mies istui.

"Kiitos tinasotamiehestä, pieni ystäväni!" sanoi vanha mies. "Ja kiitos siitä että tulet luokseni!"

"Kiitos! Kiitos!" sanoivat huonekalut yhteen ääneen; niitä oli niin paljon, että ne miltei tulivat toistensa tielle näkemään pientä poikaa.

Keskellä seinää riippui kauniin naisen kuva; hän oli niin nuori ja iloinen, mutta hänen vaatteensa olivat sellaiset jommoisia käytettiin ennen aikaan, hiuksissa puuteria ja hame kankeaa kangasta; hän ei sanonut "kiitos" eikä "tattiskaan", vaan katseli lempeillä silmillään pientä poikaa, joka paikalla kysyi vanhalta mieheltä:

"Tuolta romukauppiaalta!" sanoi vanhus, "siellä riippuu niin paljon kuvia; ei kukaan tunne niitä eikä välitä niistä, sillä ne ihmiset ovat kaikki haudassa, mutta hänet minä ennen tunsin ja nyt hän on ollut poissa puolen vuosisataa."

Ja kuvan alapuolella riippui lasin alla kimppu kuihtuneita kukkia; varmaan ne olivat nekin puolen vuosisadan vanhat, niin vanhoilta ne näyttivät. Ja suuren kellon heiluri kävi edestakaisin ja viisari kiertyi kiertymistään ja esineet huoneessa kävivät yhä vanhemmiksi, mutta sitä eivät ne huomanneet.

"Oi", sanoi vanhus, "vanhat ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan, käyvät minua tervehtimässä ja nythän sinäkin tulet! — minun on hyvin hyvä olla!"

Ja sitte otti hän hyllyltä kuvakirjan, siinä oli kokonaisia pitkiä juhlakulkueita, mitä kummallisimpia vaunuja, jommoisia ei nähdä meidän päivinämme, sotamiehiä jotka olivat kuin risti-sotamies ja porvareita, käsissä liehuvat liput; räätälien lipussa oli sakset, joita kaksi jalopeuraa piteli, suutarien lipussa ei ollut saappaita, mutta kotka jolla oli kaksi päätä, sillä suutarit asettavat aina asiansa niin, että voivat sanoa: niitä on pari. — Se se vasta oli kuvakirja!

Ja vanha mies meni toiseen huoneeseen hakemaan sokeroitua marjahilloa, omenia ja pähkinöitä; — ihanaa siellä vanhassa talossa vaan oli.

"Minä en kestä tätä!" sanoi tinasotamies, joka seisoi piirongilla; "täällä on niin yksinäistä ja surullista; ei, kun on tottunut perhe-elämään, niin ei tähän ensinkään voi tottua! — Minä en kestä tätä! Koko päivä on niin pitkä ja ilta on vieläkin pitempi! ei täällä ole ensinkään sellaista kuin tuolla toisella puolella sinun luonasi, missä isäsi ja äitisi puhuvat niin ystävällisesti ja missä sinä ja te kaikki herttaiset lapset pidätte niin hauskaa peliä. Ei, kyllä tämän vanhan miehen luona on yksinäistä! luuletko hänen saavan keneltäkään suudelmaa? luuletko hänen saavan lempeitä silmäyksiä tai joulupuuta? Ei hän saa mitään muuta kuin hautajaisia! minä en kestä tätä!"

"Älä katsele asioita niin surullisilla silmillä!" sanoi pieni poika, "minusta täällä on niin kaunista ja tulevathan kaikki vanhat ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan tervehtimään!"

"Niitä en minä näe enkä tunne!" sanoi tinasotamies, "minä en kestä tätä!"

Tyytyväisenä ja onnellisena tuli pieni poika kotiin ja päivät kuluivat ja viikot vierivät ja päätä nyökytettiin sekä vanhaan taloon että vanhasta talosta ja sitte tuli pieni poika taasen vieraisiin kadun toiselle puolelle.

Ja puusta veistetyt torventoitottajat puhalsivat: "pararamppampaa! pieni poika tulee! pararamppamppaa!" ja ritarikuvien miekat ja varustukset kalskoivat ja silkkihameet kahisivat, siannahka pakisi, ja vanhojen tuolien selässä tuntui luuvalo: "aijai!" Tämä kerta meni ihan niinkuin ensi kertakin, sillä vanhassa talossa kului toinen päivä ja tunti aivan niinkuin toinenkin.

"Minä en kestä tätä!" sanoi tinasotamies, "minä olen itkenyt tinaa! täällä on liian surullista! mieluummin minä lähden sotaan ja kadotan sekä kädet että jalat! onhan sitte edes jotakin vaihtelevaa. Minä en kestä tätä! — nyt minä tiedän miltä tuntuu kun vanhat ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan, tulevat tervehtimään. Minun omat vanhat ajatukseni ovat käyneet tervehtimässä ja usko pois, se ei ajan pitkään ole ensinkään hauskaa, minä olin lopulta hyppäämäisilläni alas piirongilta. Kaikki te tuolta kadun toiselta puolelta olitte niin selvästi silmissäni, aivan kuin te todella olisitte olleet täällä; oli olevinaan sunnuntaiaamu, se sama, jonka sinä hyvin tiedät! Kaikki te lapset seisoitte pöydän edessä veisaamassa virttänne niinkuin te joka aamu teette; te seisoitte hartaina, ristissä käsin ja isä ja äiti olivat hekin yhtä hartaina ja sitte lensi ovi auki ja pikku sisko Maria, joka ei vielä ole kahdenkaan vuoden vanha ja joka aina tanssii kun hän kuulee soittoa tai laulua, olkoon se mitä laulua tahansa, pistettiin huoneeseen, — hänen ei tällä kertaa olisi pitänyt päästä sisään — ja hän rupesi tanssimaan, mutta ei päässyt kiinni tahdin päähän, sillä sävelet olivat niin pitkät. Ja sitte hän asettui toiselle jalalleen ja painoi päätään alas, mutta ei se riittänyt sittenkään. Te seisoitte kaikki kovin vakavina, vaikka se oli aika vaikeaa, mutta minä hymyilin mielessäni ja putosin siitä syystä alas pöydältä ja sain kuhmun, joka on jälellä tänäkin päivänä, sillä minä en tehnyt oikein kun hymyilin. Mutta kaikki nämä palaavat mieleeni ja muutkin mitä olen kokenut; on sitä siinäkin vanhoja ajatuksia ja niiden seuralaisia. — Sanoppa nyt vieläkö te sunnuntaisin veisaatte? Kerroppa vähäisen pienestä Mariasta! ja miten toverini, toinen tinasotamies jaksaa! niin, hän on onnen poika, hän! — minä en kestä tätä!"

"Minä olen lahjoittanut sinut tänne!" sanoi pieni poika; "sinun täytyy pysyä täällä; etkö ymmärrä sitä?"

Ja vanha mies toi laatikon, jossa oli paljon nähtävää, sekä rahalipas että taularasia ja sellaisia suuria, kullattuja kortteja, joita ei milloinkaan enään näe. Ja suuria laatikkoja avattiin ja soittokone avattiin — sisäpuolella sen kannessa oli maisema, ja sen ääni oli niin käheä, kun vanha mies sitä soitti; ja sitte hän hyräili laulua.

"Niin, sitä hän lauloi!" sanoi vanhus ja nyökytti päätään kuvalle, jonka oli ostanut romukauppiaalta. Ja vanhan miehen silmät loistivat niin kirkkaina.

"Minä tahdon sotaan! minä tahdon sotaan!" huusi tinasotamies niin paljon kuin kurkusta pääsi, ja syöksyi alas permannolle. —

Kas, minne se joutuikaan? Vanha mies etsi ja pieni poika etsi, mutta sotamiestä ei löytynyt ja sille tielleen se jäi. "Kyllä minä sen löydän!" sanoi vanhus, mutta hän ei koskaan löytänyt sitä; permanto oli niin laho ja täynnä reikiä; — tinasotamies oli pudonnut rakoon ja makasi siellä kuin avonaisessa haudassa.

Ja se päivä meni menojaan ja pieni poika palasi kotiin, ja se viikko vierähti loppuun ja monet viikot vierivät. Ikkunat olivat aivan jäässä; pienen pojan täytyi hyvän aikaa istua hengittämässä ruutuun ennenkuin sai siihen aukon josta saattoi katsella vanhaa taloa. Tuuli oli tuiskuttanut kaikki koristukset ja kirjoitukset täyteen lunta, portaat lepäsivät hangen peitossa ikäänkuin ei ketään olisi ollut kotona; ja ketään ei ollutkaan kotona, vanha mies oli kuollut.

Illalla pysähtyivät vaunut talon edustalle ja vaunuihin kannettiin vanha mies arkussaan, hänet piti vietämän maalle haudattavaksi. Tuossa hän nyt meni, mutta kukaan ei saattanut, olivathan kaikki hänen ystävänsä kuolleet. Ja pieni poika heitti lentosuudelmia perässä.

Muutaman päivän perästä pidettiin vanhassa talossa huutokauppa ja pieni poika näki ikkunastaan kuinka vanhoja ritareja ja vanhoja naisia, pitkäkorvaisia kukkaruukkuja, vanhoja tuoleja ja vanhoja kaappeja kannettiin pois, mikä joutui sinne, mikä tänne; naisen kuva, joka oli löydetty romukauppiaalta, joutui takaisin romukauppiaalle ja sinne se jäi riippumaan, sillä eihän kukaan enään tuntenut sitä naista eikä kukaan välittänyt vanhasta kuvasta.

Keväämmällä hajoitettiin koko talo, rytöhän se oli, sanoivat ihmiset. Kadulta saattoi selvästi nähdä siihen huoneeseen, jonka seinät olivat päällystetyt siannahalla. Siannahka revittiin ja raastettiin rikki; parvekkeen vihanta kierteli villissä upeudessaan hirsiä, jotka hajoamistaan hajosivat. — Puhdasta tuli.

Ja siihen paikkaan rakennettiin kaunis talo suurine ikkunoineen ja siloisine seinineen, mutta rakennuksen edustalle, siihen missä vanha talo oikeastaan oli seisonut, istutettiin pieni puutarha, ja naapurin seinää peitti villi viiniköynnös; puutarhan ympärille tuli suuri rauta-aita ja rautaportti, komean näköistä se oli, ihmiset pysähtyivät tirkistelemään sisään raoista. Ja varpusia asettui laumoittain viiniköynnökseen ja ne kirkuivat ihan kilpaa ja puhuivat ja supattelivat, mutta eivät ne puhuneet vanhasta talosta, eivät ne enään voineet sitä muistaa, siitä oli kulunut niin monta vuotta, että pieni poika oli kasvanut aika mieheksi. Niin, kelpo mies hänestä olikin tullut, hän tuotti iloa vanhemmilleen ja hän oli juuri mennyt naimisiin ja pienen vaimonsa kanssa muuttanut tähän taloon, jonka edustalla oli puutarha; ja mies seisoi vaimonsa kanssa puutarhassa, vaimo istutti juuri maahan metsäkukkaa, joka hänestä oli niin kaunis. Hän asetti sen maahan pienellä kädellään ja paineli multaa sormillaan. — Ai! Mikä siellä oli? Hän oli pistänyt sormeensa. Joku terävä esine pisti esiin pehmoisesta mullasta.

Se oli — ajatteleppas vaan! se oli tinasotamies, sama joka oli hukkunut vanhalta mieheltä. Se oli kierinyt ja vierinyt soran ja rojun joukossa ja vihdoin viimein vuosikausia maannut maan mullassa.

Ja nuori vaimo pyyhki sotamiestä vihriällä lehdellä ja vihdoin hienolla nenäliinallaan, jossa oli niin suloinen haju! ja sotamies tunsi heränneensä kuin horroksista.

"Näytäppäs minullekin!" sanoi nuori mies, hymyili ja nyökytti päätään. "Niin, sama se ei voi olla, mutta muistuu mieleeni juttu tinasotamiehestä, joka minulla oli, kun olin pieni poika!" ja sitte hän kertoi vaimolleen vanhasta talosta ja vanhasta miehestä ja tinasotamiehestä, jonka hän lähetti hänelle kun hän oli niin kauhean yksin; ja hän kertoi jutun ihan sellaisena kuin se oli tapahtunut ja kyyneleet nousivat nuoren vaimon silmiin kun hän ajatteli vanhaa taloa ja vanhaa miestä.

"Entä jos se kuitenkin on sama tinasotamies", sanoi hän, "minäpä panen hänet talteen ja muistan kaikki mitä olet minulle kertonut; mutta vanhan miehen hauta sinun vielä pitää minulle näyttää!"

"En tiedä missä se on", sanoi hän, "eikä sitä kukaan tiedä! Kaikki hänen ystävänsä olivat kuolleet, ei kukaan hoitanut hautaa ja minä olin vain pieni poika!"

"Kauhean yksin!" sanoi tinasotamies, "mutta suloista on sentään että joku muistelee!"

"Suloista!" kuului ääni ihan likeltä, mutta yksin tinasotamies näki, että puhuja oli siannahanpalanen; kultaus oli kulunut kokonaan pois, se oli kostean mullan karvainen, mutta sillä oli oma mielipide ja sen se lausui:

VESIPISARA.

Kaiketi sinä tunnet suurennuslasin. Sehän on sellainen pyöreä silmälasi, joka tekee kaikki sata kertaa suuremmaksi todellista kokoa. Kun sitä nyt pitää silmän edessä ja katselee vesipisaraa, joka on otettu lammikosta, niin näkee tuhansia kummallisia eläimiä, joita ei muuten milloinkaan näe vedessä. Mutta ne ovat kun ovatkin siellä ja se on totinen tosi. Näyttää melkein siltä kuin silmän alla olisi kokonainen lautasellinen äyriäisiä, jotka kiehuvat ja kuhisevat. Ja ne ovat niin nälkäiset, ne repivät toisiltaan kädet ja jalat ja päät ja kyljet, ja ovat kuitenkin omalla tavallaan iloiset ja tyytyväiset.

Oli sitte kerran vanha mies, jota ihmiset sanoivat Ripi-Rapiksi, sillä se oli hänen nimensä. Hän tahtoi aina joka asiasta löytää niin paljon hyvää kuin mahdollista ja jollei hän muuten onnistunut, niin käytti hän taikakeinoja.

Eräänä päivänä istuu hän suurennuslasi kädessä ja katselee vesipisaraa, joka on otettu vesilätäköstä ojassa. Hei vaan sitä ripinää ja rapinaa! tuhannet pienet elukat siellä hyppelivät ja juoksentelivat, nipistelivät ja purivat toisiaan.

"Mutta tämähän on kauheaa!" sanoi vanha Ripi-Rapi, "eikö niitä nyt saa elämään sovussa ja rauhassa ja jokaista pitämään huolta omista asioistaan!" ja hän mietti päänsä halki, mutta ei vaan onnistunut ja sitte hänen täytyi tarttua taikatemppuihin. "Minäpäs värjään niitä vähän, niin näkyvät selvemmin!" sanoi hän ja sitte hän tipautti ikäänkuin pienen pisaran punaista viiniä vesipisaraan, mutta se olikin noidanverta, ihkasen hienointa lajia, joka maksaa kaksi killinkiä; ja samassa kävivät kaikki kummalliset elukat ruumiiltaan ihan ruusunpunaisiksi, vesipisara oli ihan kuin kokonainen kylä alastomia villejä.

"Mitä sinä siinä puuhaat?" kysyi toinen vanha noita, jolla ei ollut nimeä ja jonka nimettömyyttä pidettiin erittäin hienona.

"Niin, jos sinä arvaat mitä tämä on", sanoi Ripi-Rapi, "niin minä lahjoitan sinulle kaikki tyynni; mutta ei sitä niinkään helposti arvaa, kun ei edeltäkäsin tiedä!"

Ja nimetön noita katsahti suurennuslasiin. Siellä näytti todella olevan kokonainen kylä, jossa kaikki ihmiset juoksentelivat ilman vaatteita! Kauhealta se näytti mutta vielä kauheampaa oli katsella kuinka toinen töykki ja tyrkki toista, kuinka ne nyppivät ja nipistelivät toisiaan, purivat ja raastoivat toisiaan. Se mitä oli alhaalla, piti nostettaman ylös ja se mitä oli ylhäällä piti raastettaman alas! "Kas! kas! tuolla on pitempi jalka kuin minulla — pois se! Tuolla on pieni nystyrä korvan takana, pieni, viaton nystyrä, mutta se kiusaa häntä ja kiusatkoon samalla enemmänkin!" ja kaikki iskivät nystyrään kyntensä ja häntä riistettiin ja raastettiin sen pienen nystyrän takia. Siellä oli sitte yksikin olento, joka istui hiljaa kuin pieni neitonen eikä kenellekään toivonut muuta kuin sopua ja rauhaa, mutta neitonen vedettiin esiin ja he rupesivat riistämään ja raastamaan ja syömään häntä!

"Niin kyllä, mutta mitä sinä luulet sen olevan?" kysyi Ripi-Rapi.
"Voitko arvata?"

"Kyllähän sen näkee!" sanoi toinen, "tietysti se on Köpenhamina tai joku toinen suuri kaupunki, kaikkihan ne ovat samannäköiset. Suuri kaupunki se on!"

ONNELLINEN PERHE.

Suurin lehti tässä maassa on varmaankin takkiaisen lehti. Jos sen panee pienen vatsansa päälle, niin siitä tulee kokonainen esiliina ja jos sitä pitelee päänsä päällä, niin se miltei tekee sateenvarjon virkaa, sillä niin hirveän iso se on. Takkiainen ei milloinkaan kasva yksinään, vaan missä yksi on, siellä on aina useampia. Kauniit ne ovat ja sitä kauneutta syövät etanat. Se on etananruokaa. Suuret valkoiset etanat, joista hienot herrasväet ennen muinoin tekivät hakkelusta, söivät ja sanoivat: "hyvältä maistuu!" sillä he luulivat sen maistuvan hyvältä, he elivät takkiaislehdistä ja sentähden kylvettiin takkiaisia.

Oli kerran vanha herraskartano, jossa ei enään syöty etanoita, ne olivat kuolleet sukupuuttoon, mutta takkiaiset eivät olleet kuolleet, ne kasvoivat kasvamistaan, peittivät kaikki käytävät ja kukkalavat, niitä ei enään mitenkään saanut pysymään kurissa, niistä tuli kokonainen takkiaismetsä; siellä täällä oli omena- tai luumupuu, muuten ei kukaan olisi aavistanut puutarhassa olevansakaan; joka paikka oli täynnä takkiaisia — ja täällä asui kaksi viimeistä, ijänikuista etanaa.

Eivät ne itsekään tietäneet kuinka vanhat olivat, mutta sen ne selvään muistivat, että niitä oli ollut paljon useampia, että niiden perhe oli kotoisin vieraasta maasta ja että koko metsä oli istutettu niitä varten. Ne eivät koskaan olleet käyneet metsän ulkopuolella, mutta ne tiesivät että maailmassa vielä oli jotakin muutakin, jota sanottiin kartanoksi ja siellä etanat keitettiin, kävivät mustiksi ja pantiin hopeavadille; mutta mitä sitte tapahtui, siitä ei ollut tietoa. Miltä se keittäminen ja hopeavadilla lepääminen oikeastaan tuntui — sitä eivät he voineet aavistaa, mutta ihanaa se varmaan oli ja erinomaisen hienona sitä pidettiin. He kysyivät turilaalta, sammakolta ja kasimadolta, mutta ne eivät osanneet antaa mitään neuvoa, ne eivät olleet koskaan joutuneet pataan eivätkä hopeavadille.

Vanhat, valkoiset etanat olivat ylhäisimmät maailmassa, sen he kyllä tiesivät. Metsä oli olemassa heidän tähtensä ja herraskartano seisoi paikoillaan vain sitä varten että he tulisivat keitetyiksi ja pääsisivät hopeavadille.

He viettivät hyvin yksinäistä ja onnellista elämää ja koska ei heillä itsellään ollut lapsia, olivat he ottaneet taloonsa pienen, tavallisen etanan, jota kasvattivat omanaan, mutta ei se pienokainen tahtonut kasvaa, sillä se oli tavallinen etana; vaan vanhukset, varsinkin äiti, etanaemo, oli kuitenkin huomaavinaan että se suureni ja hän pyysi isää, koskei hän muuten sitä huomannut, koettamaan pientä kuorta, ja isä koetti ja huomasi, että äiti oli oikeassa.

Eräänä päivänä tuli rankka sade. "Kuuleppas, kuinka rum-rum-rummuttavat takkiaislehtiä!" sanoi etana-isä.

"Tänne pisaroi!" sanoi etanaemo. "Vesihän valuu alas varsia! Saat nähdä, että kaikki kastuu! Onneksi meillä on hyvä majamme ja pienokaisella niinikään. Me olemme sentään onnellisemmassa asemassa kuin kaikki muut luontokappaleet; me olemme tämän maailman herrasväki, se on selvää se. Meille on syntymästä saakka valmistettu maja ja takkiaismetsä on kylvetty meitä varten —! olisi hauska tietää kuinka kauvas se ulottuu ja mitä sen ulkopuolella on!"

"Ei siellä ole mitään!" sanoi etana-isä. "Parempaa kuin meillä ei missään kuitenkaan voi olla, minulla ei ole mitään toivomisen varaa!"

"Mutta minulla on", sanoi emo, "minä näkisin mielelläni kartanon, soisin että minut keitettäisiin ja laskettaisiin hopeavadille, niin on kaikkien esi-isiemme käynyt ja se on jotakin ihan ihmeellistä, usko pois vaan!"

"Ehkäpä koko kartano on romahtanut nurin!" sanoi etana-isä, "tai ehkä takkiaismetsä on kasvanut sen umpeen niin etteivät ihmiset pääse ulos. Eihän sillä asialla sitäpaitsi ole kiirettä, mutta sinä hätiköit aina niin kauheasti, ja pienokainen näyttää ottavan saman tavan; kolme päivää hän nyt on ryöminyt ylös tuota vartta, ihan päätäni alkaa särkeä kun häntä katson!"

"Älä nyt toru!" sanoi etanaemo, "hän ryömii niin varovaisesti, kyllä hän vielä tuottaa meille iloa, ja ketä varten me vanhat eläisimme jollei häntä varten, eihän meillä muita ole! Mutta oletko ajatellut mistä saamme hänelle vaimon. Mitäs luulet, eiköhän tuolla etempänä takkiaismetsässä olisi ketään meidän rotuamme?"

"Kyllä kai siellä on mustia etanoita", sanoi vanhus, "mustia etanoita ilman kuorta, mutta se on niin epähienoa ja sitte ne vielä luulevat olevansa ties mitä, mutta voimmehan me uskoa sen tehtävän muurahaisille, nehän juoksentelevat edestakaisin ikäänkuin niillä olisi tärkeääkin tekemistä, varmaan ne tietävät neuvoa vaimon pienelle etanallemme!"

"Minä tiedän mitä herttaisimman!" sanoivat muurahaiset, "mutta minä pelkään ettei se oikein käy, sillä hän on kuningatar!"

"Hänellä on linna!" sanoivat muurahaiset, "komea muurahaislinna ja linnassa seitsemän sataa käytävää!"

"Kiitoksia paljon!" sanoi etanaemo, "emme me anna poikaamme muurahaispesään! jollette te paremmin toimita tehtävää, niin me uskomme sen valkoisille hyttysille, ne ovat liikkeellä sekä sateessa että päiväpaisteessa, ne tuntevat takkiaismetsän sekä sisältä että päältä."

"Kyllä me tiedämme hänelle vaimon!" sanoivat hyttyset, "sata ihmisaskelta tästä istuu karviaismarjapensaassa pieni etana, jolla on kuori ja joka on aivan yksinäinen ja naimaiässä. Sinne on vain sata ihmisaskelta!"

"Hyvä, antaa hänen tulla tänne!" sanoivat vanhukset, "sulhasella on kokonainen takkiaismetsä, morsiamella vain pensas!"

Ja hyttyset toivat pienen etananeitosen. Kesti kahdeksan päivää ennenkuin hän pääsi perille, mutta se oli erinomaisen hyvä asia, sillä näkyihän siten selvästi että hän oli oikeaa rotua.

Ja sitte he viettivät häitä. Kuusi kiiltomatoa loisti minkä jaksoi; muuten olivat häät hiljaiset, sillä etanavanhukset eivät kärsineet melua ja rähinää, mutta etanaemo piti kauniin puheen — isä ei saanut sanaa suustaan, hän oli niin mielenliikutuksissaan — ja sitte he luovuttivat nuorelle parille perinnöksi koko takkiaismetsän ja sanoivat, kuten aina ennenkin olivat sanoneet, että se oli paras maailmassa ja vakuuttivat, että kun he viettävät siivoa ja rehellistä elämää ja lisääntyvät, niin heidän lapsensa kerran pääsevät herraskartanoon, keitetään mustiksi ja lasketaan hopeavadille.

Ja sen puheen pidettyä ryömivät vanhukset kuoreensa eivätkä enään milloinkaan tulleet ulos; he nukkuivat. Nuori etanapari hallitsi metsää ja sai lukuisia jälkeläisiä, mutta ei niitä koskaan keitetty eivätkä ne koskaan päässeet hopeavadille; ja he tulivat siihen johtopäätökseen, että kartano oli romahtanut nurin ja ihmiset kuolleet maailmasta sukupuuttoon; ja olihan se totta, koskei kukaan pannut sitä vastaan; ja sade rummutteli takkiaislehtiä valmistaakseen heille soittoa ja aurinko paistoi saattaakseen takkiaismetsään kauniin valaistuksen, kaikki se tapahtui heidän tähtensä; ja he olivat hyvin onnelliset ja koko perhe oli onnellinen, sillä sitä se totisesti oli.

ÄITI.

Äiti istui kerran pienen lapsensa luona. Hän oli niin suruissaan, hän niin kovasti pelkäsi, että se kuolisi. Se oli niin kalpea, pienet silmät olivat sulkeutuneet, hengitys kulki niin heikosti, vain silloin tällöin veti lapsi syvältä henkeään, ikäänkuin siltä olisi päässyt huokaus. Ja yhä suruisemmaksi kävi äiti katsellessaan pienokaistaan.

Joku koputti oveen ja huoneeseen astui köyhä, vanha mies, hartioilla suuri hevosloimi. Se oli lämmin ja lämmintä hän tarvitsi, olihan kylmä talvi. Maa oli lumen ja jään peitossa ja viima vinkui niin että kasvoja poltti.

Vanhus värisi vilusta. Kun sitte lapsi hetkiseksi sattui nukkumaan, nousi äiti, pani olutta ruukkuun ja pisti ruukun uuniin lämpiämään vanhukselle. Vanhus liikutteli kehtoa ja äiti istui tuolilla hänen vieressään ja katseli sairasta lastaan, joka hengitti niin raskaasti, ja liikutti pientä kättä.

"Etkö usko että minä saan pitää hänet?" kysyi äiti. "Eihän Jumala toki ota häntä pois!"

Vanha mies oli Kuolema itse. Hän nyökäytti niin oudosti päätään — se saattoi yhtä hyvin merkitä myöntymystä kuin kieltoakin. Ja äiti tuijotti eteensä maahan, kyyneleet valuivat alas poskia. Hänen päänsä kävi niin raskaaksi, hän ei kolmeen päivään eikä kolmeen yöhön ollut ummistanut silmiään ja nyt hän nukahti, mutta aivan silmänräpäykseksi, sillä samassa karkasi hän pystyyn ja hänen oli niin vilu, että hän värisi. "Mitä on tapahtunut?" sanoi hän ja katseli ympärilleen. Mutta vanhus oli poissa ja hänen pieni lapsensa oli poissa, vanhus oli vienyt sen mukaansa. Nurkassa käydä raksutti vanha kello. Suuri lyijypaino valui maahan asti. Kuului kolaus ja sitte kello seisahtui.

Pihamaalla, keskellä lumikinosta istui nainen, yllä pitkät, mustat vaatteet ja hän virkkoi: "Kuolema kävi talossasi, minä näin hänen rientävän pois, sylissään pieni lapsesi. Hän kulkee niin nopeasti, ettei tuulikaan pysty kilpailemaan hänen kanssaan. Hän ei milloinkaan anna takaisin, mitä kerran on ottanut!"

"Sano minulle vain mitä tietä hän meni!" sanoi äiti. "Sano vain se, niin minä kyllä hänet löydän."

"Kyllä tien tiedän!" vastasi mustapukuinen nainen, "mutta minä en sano sitä ennenkuin olet laulanut minulle kaikki ne laulut, jotka lapsellesi lauloit. Minä pidän niistä, minä olen ne ennenkin kuullut, minä olen Yö ja katso, minä näin sinun kyyneleesi kun sinä niitä lauloit."

"Minä laulan ne kaikki, kaikki!" sanoi äiti, "mutta älä vaan viivytä minua, että saavutan hänet ja löydän lapseni".

Mutta Yö seisoi äänetönnä. Silloin rupesi äiti vääntelemään käsiään ja hän itki ja lauloi, ja paljon oli lauluja mutta kyyneliä vielä enemmän. Yö lausui: "käy oikealle, mustanpuhuvaan kuusikkoon, sinne näin Kuoleman suuntaavan askeleensa pienen lapsesi kanssa".

Syvällä metsässä haaraantuivat tiet eikä äiti enään tietänyt minne mennä. Hän tapasi orjantappurapensaan, mutta siinä ei ollut lehtiä eikä kukkasta, olihan kylmä talvi ja oksilla riippui jääpuikkoja.

"Olen!" sanoi orjantappurapensas, "mutta minä en näytä sinulle tietä ennenkuin sinä sulatat minut sydämesi lämmöllä; minä kuolen viluun, minä muutun jääksi".

Ja hän likisti orjantappurapensaan rintaansa vastaan, likisti niin lujasti, jotta se oikein lämpiäisi. Ja piikit syöpyivät hänen lihaansa asti ja hänen verensä vuosi suurina pisaroina, mutta orjantappurapensas sysäsi tuoreita, vihreitä lehtiä ja rupesi kukkimaan keskellä kylmää talviyötä. Niin saattaa murheellisen äidin sydän lämmittää. Ja orjantappurapensas neuvoi hänelle tien, jota hänen piti kulkea.

Hän tuli suuren järven rannalle. Ei siellä ollut ruuhta eikä venettä. Jää ei vielä kestänyt, mutta ei enään ollut avovettäkään eikä järvi ollut niin matala, että hän olisi voinut kahlata sen poikki. Ja yli hänen täytyi päästä, jos mieli lapsensa löytää. Silloin hän laskeutui maahan ja päätti juoda järven kuiviin ja sehän on ihmiselle mahdotonta, mutta murheellinen äiti arveli, että ehkä voisi tapahtua ihme.

"Ei se käy!" sanoi järvi. "Paras on että koetamme toimia yhdessä. Minä kerään mielelläni helmiä ja niin kirkkaita helmiä kuin sinun silmäsi en vielä ole nähnyt; jos sinä itket ne minulle, niin lupaan kantaa sinut sille suurelle ansarille missä Kuolema asuu ja hoitaa puita ja kukkia; jokainen niistä on ihmiselämä!"

"Minä annan mitä hyvänsä, kunhan pääsen lapseni luo!" sanoi itkettynyt äiti ja itki itkemistään, ja hänen silmänsä painuivat meren pohjalle ja muuttuivat kalliiksi helmiksi, mutta aalto nosteli häntä ikäänkuin hän olisi istunut kehdossa ja tuossa tuokiossa joutui hän toiselle rannalle, missä seisoi penikulman levyinen, kummallinen talo. Ei saattanut tietää oliko se vuori metsineen, rotkoineen, vai oliko se rakennus, mutta äiti raukka ei nähnyt mitään, olihan hän itkenyt silmänsä järven pohjaan.

"Hän ei vielä ole tullut!" vastasi vanha hautaeukko, joka vartioi Kuoleman suurta ansaria. "Kuinka sinä olet löytänyt tänne ja kuka on auttanut sinua?"

"Jumala on auttanut minua!" vastasi äiti. "Hän on laupias ja olethan sinäkin! Mistä minä löydän pienen lapseni?"

"En tunne lastasi", vastasi vaimo, "ja sinä et näe! Tänäkin yönä on moni puu ja kukkanen lakastunut. Pian tulee Kuolema istuttamaan niitä uudestaan. Tiedäthän, että kullakin ihmisellä on elämän puu tai kukkanen, aina kunkin luonteen mukaan. Ne ovat ihan tavallisten kasvien kaltaiset, mutta niissä sykkii sydän. Lapsen sydän sykkii sekin. Koeta seurata sykintää, ehkäpä tunnet lapsesi. Mutta mitä sinä minulle annat, jos neuvon mitä sinun vielä on tekeminen?"

"Minulla ei ole mitään antamista", sanoi murheellinen äiti, "mutta minä menen maailman ääriin, jos tahdot".

"Sinne ei minulla ole asiaa", sanoi vaimo, "mutta anna minulle pitkät, mustat hiuksesi; tiedät kyllä itsekin kuinka kauniit ne ovat, niistä minä pidän. Sinä saat sijaan minun valkoiset hapseni, ovathan nekin sentään jonkin arvoiset!"

"Etkö vaadi enempää!" sanoi äiti, "ne minä annan mielelläni!" ja hän antoi vaimolle kauniit mustat hiuksensa ja sai vaimolta lumivalkoiset sijaan.

Ja sitte he astuivat Kuoleman suureen ansariin, missä puita ja kukkasia kasvoi kummallisesti sekaisin. Siellä seisoi hienoisia hyasintteja lasikupujen alla ja siellä seisoi suuria, vankkoja pioneja; siellä versoi vesikasveja, toiset olivat terveet ja tuoreet, toiset sairaalloiset. Vesikäärmeet laskeutuivat niiden lehdille ja mustat kravut pureutuivat niiden varsiin. Siellä seisoi sorjia palmupuita, tammia ja plataneja, siellä oli persiljaa ja kukkivaa tymiania. Jokaisella puulla ja kukkasella oli oma nimensä ja jokaisessa oli ihmiselämä, ihminen eli vielä, mikä Kiinassa, mikä Grönlannissa, mikä missäkin maailmalla. Välistä seisoi suuria puita niin pienissä ruukuissa, että ne olivat tukehtumaisillaan ja särkemäisillään ruukkunsa; usein oli myöskin pieni, mitätön kukkanen lihavassa maassa, ympärillä sammalinen suojus ja sitä hoidettiin ja hemmoteltiin. Mutta murheellinen äiti kallisti korvansa kaikille pienimmille ruukuille kuunnellakseen ihmissydäntä, joka niissä sykki ja miljoonien joukosta tunsi hän oman lapsensa.

"Tässä se on!" huusi hän ja levitti kätensä pienen sinisen krokuksen päälle, joka kipeänä riippui toisella laidalla.

"Älä koske kukkaan!" sanoi vanha vaimo, "mutta asetu tähän, ja kun Kuolema tulee — minä odotan häntä joka hetki — niin älä anna hänen repiä ylös kukkaa, vaan uhkaa sinä repiä ylös muut kukkaset, siitä hän pelästyy. Hänen täytyy tehdä Jumalalle tili joka kasvista eikä ainoaakaan saa repiä ylös ennenkuin Jumala on antanut luvan."

Äkkiä kävi jääkylmä henkäys läpi huoneen ja sokea äiti ymmärsi että
Kuolema tuli.

"Kuinka sinä olet löytänyt tänne?" kysyi hän. "Kuinka sinä olet päässyt perille pikemmin kuin minä?"

Ja Kuolema ojensi pitkän kätensä pientä hentoa kukkaa kohti, mutta äiti heitti kätensä sen päälle ja piteli kiinni, lujasti ja samalla niin varovaisesti ettei kajonnut ainoaankaan lehteen. Silloin puhalsi Kuolema hänen käsilleen ja hän tunsi, että se henkäys oli kylmempi kylmää viimaa, ja hänen kätensä kävivät aivan raukeiksi.

"Minä teen ainoastaan mitä hän tahtoo!" sanoi Kuolema. "Minä olen hänen yrttitarhanhoitajansa. Minä korjaan kaikki hänen kukkasensa ja puunsa ja istutan ne paratiisin suureen yrttitarhaan, tuntemattomalle maalle, mutta miten ne kasvavat ja kummoista siellä on, sitä en uskalla sinulle kertoa!"

"Anna minulle lapseni!" sanoi äiti, itki ja rukoili. Ja samassa hän molemmin käsin kävi kiinni kahteen kauniiseen kukkaan, jotka kasvoivat ihan likellä. "Minä revin ylös kaikki sinun kukkasesi", huusi hän Kuolemalle, "sillä minä olen epätoivoissani!"

"Älä niihin koske!" sanoi Kuolema, "sinä sanoit olevasi onneton ja nyt sinä tahtoisit tehdä toisen äidin yhtä onnettomaksi!"

"Tuossa saat silmäsi", sanoi Kuolema. "Minä ongin ne järven pohjasta, ne loistivat niin kirkkaasti; en minä tietänyt että ne sinun olivat; ota ne, ne ovat nyt entistä kirkkaammat, ja katsele tuohon syvään kaivoon tuossa vieressä; minä sanon sinulle niiden molempien kukkien nimet, jotka sinä olit repimäisilläsi maasta, sinä saat nähdä niiden koko tulevaisuuden, niiden koko ihmisiän, saat nähdä, mitä olit tuhoamaisillasi ja hävittämäisilläsi."

Ja äiti katsahti kaivoon; siellä saattoi nähdä onnea ja autuutta, kun se toinen oli tuottanut siunausta maailmalle, nähdä kuinka hän oli levittänyt iloa ja onnea ympärilleen. Ja äiti näki toisen elämän ja se oli surua ja hätää ja ahdistusta ja kurjuutta.

"En sano", vastasi Kuolema, "mutta sen saat tietää, että toinen kukkanen oli oma lapsesi, sinä näit oman lapsesi elämän, oman lapsesi tulevaisuuden."

Silloin pääsi äidiltä pelvon parahdus: "Kumpiko oli minun lapseni! sano minulle! armahda viatonta! vapahda lapseni kaikesta siitä kurjuudesta! vie se pois! vie se Jumalan valtakuntaan! unohda kyyneleeni, unohda rukoukseni ja kaikki mitä olen sanonut ja tehnyt!"

"En ymmärrä sinua!" sanoi Kuolema. "Tahdotko takaisin lapsesi, tai vienkö minä sen seudulle, jota et tunne?"

Silloin väänteli äiti käsiään, lankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa: "Älä kuule rukoustani, jos minä rukoilen sinun tahtoasi vastaan, joka on paras! älä kuule minua! älä kuule minua!"

KAULUS.

Oli kerran hieno herra, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin saapaspihti ja kampa, mutta hänellä oli mitä kaunein kaulus ja tästä kauluksesta me nyt kerromme. — Kaulus oli päässyt naimaikään ja sattui sitte kerran joutumaan yhteen pyykkiin sukkanauhan kanssa.

"Totta totisesti!" sanoi kaulus, "en ikinä ole nähnyt mitään niin hoikkaa ja hienoa ja hentoa ja herttaista. Saisinko kysyä nimeänne!"

Mutta sukkanauha ujosteli. Kuka sellaiseen kummalliseen kysymykseen meni vastaamaan!

"Te olette varmaan vyötärenauha", sanoi kaulus, "tarkoitan tuollainen sisällinen vyötärenauha! Kyllä minä näen, että te tuotatte sekä huvia että hyötyä, pieni neitiseni!"

"Te ette saa puhutella minua!" sanoi sukkanauha, "en tiedä antaneeni vähintäkään aihetta!"

"Mutta kun on niin kaunis kuin te!" sanoi kaulus, "siinä on toki yllin kyllin aihetta!"

"Älkää tulkokaan liian likelle!" sanoi sukkanauha, "te näytätte olevan mieshenkilö!"

"Minä olenkin hieno herra!" sanoi kaulus, "minulla on saapaspihti ja kampa!" mutta se ei ollut ensinkään totta, sillä hänen herransahan ne omisti, mutta hän tahtoi kehua!

"Senkin teeskentelijä!" sanoi kaulus ja samassa se nostettiin pyykki vasusta; se tärkättiin, sai riippua päiväpaisteessa tuolin selustalla ja joutui sitte silityslaudalle. Jo tuli kuuma rauta.

"Rouva!" sanoi kaulus, "pieni leskirouva! minä aivan lämpenen, minä muutun aivan toiseksi, minä menetän koko muotoni, te poltatte minut piloille! oih! — minä kosin teitä!"

"Hsss!" sanoi silitysrauta ja kiiti ylpeänä kauluksen yli; se kuvitteli nimittäin olevansa höyrypannu, joka on matkalla kuljettamaan rautatievaunuja.

Kauluksen laidat menivät hiukan rikki ja paperisakset tulivat leikkaamaan pois ripsejä.

"Oi!" sanoi kaulus, "varmaan te olette suuri tanssijatar! kuinka te osaatte heiluttaa jalkojanne! en ole ikinä nähnyt mitään niin kaunista! Sitä ei kukaan ihminen osaa tehdä niinkuin te!"

"Kreivitär teistä pitäisi tulla!" sanoi kaulus, "minulla ei ole muuta omaisuutta kuin hieno herra, saapaspihti ja kampa —! olisinpa kreivi!"

"Kosimistako se on olevinaan!" sanoivat sakset, sillä ne suuttuivat ja samassa ne leikkasivat oikein syvään ja kaulus joutui virkaheitoksi.

"Minun täytyy kosia kampaa!" sanoi kaulus. "Kummallista kuinka hyvin teidän hampaanne säilyvät, pikku neiti! Ettekö te koskaan ole ajatellut kihlausta?"

"Kihloissa!" sanoi kaulus; nyt ei enään ollut ketään kosittavaa ja kaulus rupesi halveksimaan avioliittoa.

Kului pitkä aika ja kaulus joutui paperitehtaaseen. Siellä oli suuri lumppuseurue, hienot erikseen, karkeat erikseen, aivan kuten olla piti. Niillä oli kaikilla paljon puhumista, mutta kaulus soitti suutaan kaikista eninten, se se oikein osasi kehua.

"Minulla on ollut niin kauhean monta morsianta!" sanoi kaulus, "minä en koskaan ole saanut kulkea rauhassa! mutta minä olinkin hieno, tärkätty ja silitetty herra! minulla oli sekä saapaspihti että kampa, joita en koskaan tarvinnut! — olisitte vaan nähneet minut kun minä kyljelläni lekotin! En ikinä unohda ensimäistä rakastettuani. Se oli hieno, herttainen, suloinen vyötärenauha. Hän heittäytyi sitte vesivasuun minun tähteni! — Erään leskirouvan sydän myöskin syttyi tuleen, mutta minä jätin sen jähtymään. Tämän haavan, jota minä vieläkin kannan, sain eräältä tanssijattarelta, niin nälkäinen hän oli! Oma kampani rakastui minuun, lemmensurusta putosivat kaikki hampaat hänen suustaan. Paljon minä siinä suhteessa olen kokenut! mutta eninten minuun koskee, kun ajattelen sukkanauhaa — tarkoitan vyötärenauhaa — joka hyppäsi vesivasuun. Omatuntoni soimaa minua paljosta, minä halajan päästä valkoiseksi paperiksi!"

Kauluksesta tehtiin valkoista paperia, kaikista lumpuista tehtiin valkoista paperia mutta se paperi jolle tämä kertomus on painettu, syntyi juuri kauluksesta rangaistukseksi siitä että se niin kauheasti kehui ja kertoi olemattomia asioita; ja muistakaamme me, ettemme käyttäydy sillä tavalla, sillä eihän sitä voi tietää, vaikka mekin kerran joutuisimme lumppuläjään ja meistä tehtäisiin valkoista paperia ja meidän tarinamme, kaikista salaisimmatkin, painettaisiin sille paperille ja meidän täytyisi itse kulkea kertomassa niitä maailmalle, niinkuin kauluksen täytyy.

PELLAVA.

Pellava oli täydessä kukassa. Sillä on niin kauniit siniset kukkaset, laheat kuin koin siivet mutta vielä paljon hentoisemmat. — Päivä paistoi pellavaan ja sadepilvet kylvettivät sitä, ja se teki sille yhtä hyvää kuin pikkulapsille peseminen ja äidin suudelma; lapset käyvät siitä paljon kauniimmiksi. Ja niin kävi pellavakin.

"Ihmiset kehuvat minua erinomaisen kauniiksi", sanoi pellava, "sanovat että minä kasvan pitkäksi ja että minusta tulee kaunis kaistale palttinaa. Kuinka onnellinen minä sentään olen. Varmaan minä olen onnellisista onnellisin! Minä voin niin hyvin ja minusta tulee jotakin. Kuinka tuo päiväpaiste tekee mielen iloiseksi ja kuinka tuo sade on suloista ja virkistävää! Minä olen suunnattoman onnellinen, minä olen onnellisista onnellisin!"

"Niin, niin, niin!" sanoivat aidanseipäät, "et sinä tunne maailmaa, mutta me tunnemme, meissä on monta mutkaa!" ja sitte ne surullisesti narisivat:

"Ei, ei se loppunut!" sanoi pellava; "aurinko paistaa huomennakin, sade virkistää, ihan minä kuulen kuinka kasvan, ihan minä tunnen kukkivani; minä olen onnellisista onnellisin!"

Mutta eräänä päivänä tulivat ihmiset ja kävivät kiinni pellavan latvaan ja riistivät sen ylös juurineen päivineen; teki kipeää; sitte se pantiin veteen ikäänkuin olisi ollut tarkoitus hukuttaa se, ja sitte se pantiin tulelle ikäänkuin olisi ollut tarkoitus paistaa se. Kauheaa se oli.

"Mutta eihän sitä aina saa olla hyvillä päivillä!" sanoi pellava, "täytyy kokea ja oppia!"

Sen tila paheni pahenemistaan. Pellavaa nuijittiin ja nujerrettiin, loukutettiin ja harjattiin, niin, ei se edes tietänyt miksi kaikkia niitä temppuja kutsuttiin mitä sille tehtiin, se joutui kuontaloon, hyrr-ryrr…! mahdoton oli saada ajatuksia pysymään koossa.

"Minä olen ollut sanomattoman onnellinen!" ajatteli pellava keskellä tuskaansa. "Pitää iloita siitä mitä on saanut nauttia! Iloita, iloita, oi, voi!" — ja pellava vaikeroi vielä kun kangaspuihin pantiin, — ja sitte siitä tuli suuri, kaunis kappale palttinaa. Koko pellavasta, jokikisestä yrtistä tuli yksi ainoa, ehyt kappale.

"Mutta tämähän on erinomaista! sitä minä en ikinä olisi uskonut! Onpa onni oikein potkaissut minua! Aidanseipäät ne ne olivat olevinaan viisaat laulaessaan:

"Loru ei laisinkaan ole lopussa! Nyt se vasta alkaa! Tämä on erinomaista! Niin, kyllä minä olen kärsinyt, mutta onhan minusta sitte tullutkin jotakin; minä olen onnellisista onnellisin! — Minä olen niin pehmyt ja vahva, niin valkoinen ja pitkä! on tämä sentään toista kuin kasvaa yrttinä maassa, vaikka kukkiakin olisi. Ei kukaan hoida, vettäkin saa vaan kun sataa. Nyt minua palvellaan hyvin. Palvelustyttö kääntää minut joka aamu, ja joka ilta saan ruiskukannusta kylvyn. Papinrouva itse on pitänyt puheita minusta ja sanonut minua pitäjän parhaimmaksi palttinakappaleeksi. Onnellisemmaksi minä en enään voi tulla!"

Palttina joutui sitte katon alle ja saksien hampaisiin. Voi sitä viiltelemistä ja leikkelemistä ja neulomista ja pistelemistä! Se totta totisesti ei ollut hauskaa. Mutta palttinasta tuli kaksitoista vaatekappaletta, sellaisia joista ei mielellään puhuta, mutta joita kaikki ihmiset tarvitsevat; kaksitoista kappaletta niitä oli.

"Kas nyt minusta vasta jotakin on tullut! Tämä siis oli tarkoitusperäni. Olipa se ihanaa! nyt minusta on hyötyä, ja hyötyä pitää aina tuottaa tässä maailmassa, vasta sitte voi tuntea todellista iloa. Meistä on tullut kaksitoista kappaletta, mutta me muodostamme kuitenkin yhteensä kokonaisuuden, tusinan! On se erinomainen onni!"

"Kerran se loppu kuitenkin tulee!" sanoivat eri kappaleet, "olisihan hauskaa jonkun verran vielä kestää, mutta ei saa vaatia mahdottomia!" Sitte revittiin kappaleet palasiksi ja rääsyiksi; ja luulivat nyt että loppu oli käsissä, sillä ne murskattiin mäsäksi ja jauhettiin ja keitettiin ja ties mitä kaikkia niille tehtiin — ja sitte niistä tuli kaunista, valkoista paperia.

"Olipa tämä odottamatonta! kaunista ja odottamatonta!" sanoi paperi. "Nyt minä olen entistä hienompi ja nyt minun päälleni kirjoitetaan! Mitä kaikkia voidaankaan kirjoittaa! Onpa se ihana onni!" Ja paperille kirjoitettiin mitä kauniimpia kertomuksia ja ihmiset kuulivat mitä siinä oli ja se kirjoitus oli hyvä ja oikea, se teki ihmiset paljon viisaammiksi ja paremmiksi; suuri siunaus oli sanoissa tullut sen paperin osaksi.

"Näin suurta onnea en uneksinutkaan, kun pienenä kukkana kasvoin kedolla; kuinka olisin saattanut ajatellakaan, että minä saisin kantaa iloa ja tietoja ihmisille. En itsekään vielä ymmärrä sitä! Mutta se on kun onkin totta! Jumala tietää etten itse puolestani ole tehnyt mitään muuta kuin sen mitä heikot voimani ovat vaatineet syntyäkseni maailmaan. Ja sitte hän kantaa minua ilosta iloon ja kunniasta kunniaan. Joka kerta kun ajattelen: 'loru loppuu!' tapahtuu muutos johonkin paljon parempaan ja korkeampaan päin; nyt minun varmaan täytyy lähteä matkaan, varmaan minut lähetetään kiertämään maailmaa kaikkien ihmisten luettavaksi! Kyllä kai se niin on! Ennen minulla oli sinisiä kukkasia, nyt minulla kukkien asemasta on mitä kauneimpia ajatuksia! Minä olen onnellisista onnellisin!"

Mutta paperi ei päässytkään matkalle, vaan se joutui kirjanpainajalle ja siellä pantiin kaikki mitä siihen oli kirjoitettu, painoon, siitä piti tulla kirja, jopa monta sataa kirjaa sillä siten saattoivat kirjat tuottaa iloa ja hyötyä paljon useammalle kuin jos se yksi paperi ja sen kirjoitus olisi lähtenyt kiertämään maailmaa ja kulunut loppuun puolitiessä.

"Niin, kyllä tämä on viisainta!" ajatteli kirjoitettu paperi. "Se ei laisinkaan pälkähtänyt päähäni! Minä jään kotiin ja minua pidetään kunniassa niinkuin vanhaa isoisää. Minun kylkeeni on kirjoitettu, sanat ovat kynästä valuneet suoraan minun sisääni. Minä jään paikoilleni ja kirjat lentävät ympäri maailmaa. Sillä tavalla totisesti saadaan aikaan jotakin! Kyllä minä olen iloinen, kyllä minä olen onnellinen!"

Paperi kierrettiin nyt kääröön ja pantiin hyllylle. "Hyvää tekee levätä työn jälkeen!" sanoi paperi. "On aivan paikallaan koota ajatuksensa ja tarkata mitä mielessä liikkuu. Vasta nyt minä oikein tiedän mitä minussa on! Ja itsensä tunteminen se se vasta on todellinen edistysaskel. Mitähän nyt seuraa? Eteenpäin sitä aina mennään, maailma menee aina eteenpäin!"

Eräänä päivänä pantiin paperi pesään, se piti poltettaman, sillä sitä ei sopinut myydä kauppiaalle eikä panna voin ja sokerijauhon ympärille. Ja kaikki talon lapset kerääntyivät ympärille, he tahtoivat nähdä paperin hulmahtavan tuleen, he tahtoivat tuhassa nähdä monet monituiset punaiset tulikipunat, jotka ikäänkuin täyttä vauhtia tölmäävät eteenpäin ja toinen toisensa perästä sammuvat, kiireesti, kiireesti — ne ovat lapset, he lähtevät koulusta ja viimeinen kipuna on koulumestari; usein sattuu että luullaan hänen jo menneen, mutta hän tuleekin kaikkien toisten perässä.

Ja koko paperi makasi käärönä tulessa. Hui kuinka se hulmahti! Se pani "puh!" ja samassa se oli ainoana liekkinä; se nousi niin korkealle ilmaan, ettei pellava ikinä olisi voinut kohottaa pientä sinistä kukkaansa niin korkealle, ja se paistoi niin ettei valkoinen palttina ikinä ollut niin osannut paistaa; kaikki kirjoitetut kirjaimet kävivät silmänräpäyksessä aivan punaisiksi ja kaikki sanat ja ajatukset kohosivat liekkeinä ilmaan.

"Nyt minä nousen aurinkoon asti!" kuului liekeistä ääni ikäänkuin tuhansista suista ja liekki loimusi aina katolle asti; — — — ja ilmavampina kuin liekki, ihmissilmälle näkymättöminä liiteli avaruudessa pienen pieniä olentoja, yhtä monta kuin pellavassa oli ollut kukkaista. Ne olivat vielä keveämmät kuin liekki joka ne synnytti ja kun ne sammuivat eikä paperista ollut jälellä muuta kuin musta tuhka, karkeloivat ne vielä viimeisen kerran tuhan päällitse ja niiden jäljet, punaiset kipunat, näyttivät tien missä ne olivat kulkeneet. "Lapset läksivät koulusta ja viimeisenä läksi koulumestari"; hauskaa sitä oli katsella, ja talon lapset seisoivat kuolleen tuhan ääressä ja lauloivat:

Mutta pienet, näkymättömät olennot sanoivat jokainen puolestaan: "loru ei laisinkaan ole lopussa! Se se on kaikista kauneinta! minä sen tiedän ja sentähden olen kaikista onnellisin!"

Mutta sitä eivät lapset kuulleet eivätkä ymmärtäneet, eikä se ollut tarpeellistakaan, sillä ei lapsien tarvitse kaikkia tietää.

FENIKS-LINTU.

Paratiisin yrttitarhassa, hyvän ja pahan tiedon puun alla oli ruusupensas; täällä, ensi ruusussa, syntyi lintu. Sen lento oli kuin valon, kaunis sen karva, ihanainen sen laulu.

Mutta kun Eeva oli poiminut hedelmän hyvän ja pahan tiedon puusta, kun hän ja Aatami karkoitettiin paratiisin puutarhasta, putosi kostonenkelin tulisesta miekasta kipuna linnun pesään ja sytytti sen tuleen. Lintu kuoli liekkeihin, mutta punaisesta munasta läksi lentoon uusi ainoa, alati ainoa Feniks-lintu. Taru tietää sen asuvan Arapiassa ja joka sadantena vuonna itse polttavan pesänsä; uusi Feniks, ainoa maailmassa lentää silloin ilmoille punaisesta munasta.

Lintu liihoittelee ympärillämme valon nopeudella, kauniina karvaltaan, ihanaisena ääneltään. Kun äiti istuu lapsen kehdon ääressä, viipyy se pääpuolella ja levittää siipensä sädekehäksi lapsen pään ympäri. Se lentää tyytyväisyyden majaan ja sinne paistaa aurinko ja köyhästä vaatearkusta leviää orvokkien lemu.

Mutta Feniks-lintu ei ole yksin Arapian lintu, vaan se lepattaa revontulissa jääkentillä, se hyppelee keltaisten kukkain joukossa Grönlannin lyhyessä kesässä. Falunin kuparivuorten alla, Englannin hiilikaivoksissa lentää se pölysulkaisena perhona, virsikirjan päällitse liihoittelee se hurskaan työmiehen veisatessa. Lotuskukan lehdillä seilaa se alas Gangesin pyhiä vesiä, ja hindulaistytön silmät loistavat sitä katsellessa.

Feniks-lintu! Etkö häntä tunne? paratiisin lintua, laulun pyhää joutsenta. Tesis-rattailla istuu se rääkkyvänä korppina ja räpyttelee mustia, tahraisia siipiään; Islannin laulajaharpun kieliä kosketti sen punainen, heläjävä nokka; Shakespearen olkapäillä istui se Odinin korppina ja kuiskaili hänen korvaansa: kuolemattomuutta! Kilpalaulajaisissa lensi se läpi Wartburgin ritarisalin.

Feniks-lintu! Etkö häntä tunne? Hän lauloi sinulle marseljeesia ja sinä suutelit sulkia, jotka hänen siivestään putosivat; hän tuli paratiisin loistossa ja sinä käännyit ehkä varpusen puoleen, joka kökötti siivet kultatomussa.

Paratiisin lintu, joka sadantena vuonna synnyt sinä uudelleen, synnyt liekeissä, kuolet liekeissä, kultaan kudottuna riippuu kuvasi rikkaiden saleissa — sinä itse lennät usein orpona ja yksin, taruna vainen, Arapian lintuna, Feniks-lintuna.

Paratiisin puutarhassa, jossa sinä hyvän ja pahan tiedon puun alla synnyit, ensimäisessä ruusun kukkasessa, siellä suuteli sinua Herra Jumala ja antoi sinulle oikean nimesi — Runous.

KERTOMUS.

Puutarhassa olivat kaikki omenapuut puhjenneet kukkaan, ne olivat sellaisella kiireellä hankkineet kukkansa etteivät vielä olleet ehtineet vihreitä lehtiäkään saada, kaikki ankanpoikaset olivat pihamaalla kävelyllä ja kissa oli myöskin. Se oikein nuolemalla nuoli päiväpaistetta, nuoli sitä omasta käpälästään; ja kun loi silmänsä maahan, näki viljat ihanan vihreinä ja ilmassa visersivät ja ilakoivat kaikki pienet lintuset, ikäänkuin olisi ollut suuri juhla, ja oikeastaanhan olikin juhla, sillä oli sunnuntai. Kellot soivat ja parhaissa vaatteissaan kulkivat ihmiset kirkkoon. He näyttivät niin iloisilta; niin, koko luomakunta näytti henkivän iloa ja onnea; se päivä oli totisesti niin lämmin ja suloinen, että syystä saattoi sanoa: "Jumala on sentään äärettömän hyvä meille ihmisille!"

Mutta kirkossa seisoi pappi saarnastuolissa ja puhui kovia vihan sanoja; hän sanoi ihmisiä niin jumalattomiksi, että Jumalan täytyy rangaista heitä ja että pahat kuoltuaan joutuvat alas helvettiin, jossa he ikuisesti palavat, ja hän sanoi ettei heidän matonsa kuole eikä heidän tulensa ikinä sammu; eivät he saa lepoa eikä rauhaa. Kauheaa sitä oli kuunnella, ja hän sen vakuuttamalla vakuutti; hän kuvasi helvetin löyhkääväksi luolaksi, johon kaikki maailman saasta valuu, siellä ei ole mitään muuta vetoa kuin kuuman tulikiviliekin läähätys, ei ole pohjaa jalkojen alla, vaan ihmiset vaipuvat vaipumistaan ikuiseen äärettömyyteen. Kauheaa oli kuulla papin sanoja, mutta hän puhui sydämensä pohjasta ja kirkkoväki oli kauhistuksissaan.

Mutta ulkona lauloivat pienet linnut niin iloisesti ja aurinko paistoi niin lämpöisesti, joka pieni kukkanen näytti sanovan: Jumala on sentään niin äärettömän hyvä meille kaikille. Niin, ulkona ei ensinkään ollut sellaista kuin pappi saarnasi.

"Mikä sinun on?" sanoi hän. "Niin, mikä minun on", sanoi vaimo, "minä tunnen, etten oikein voi koota ajatuksiani, etten oikein saa sinun sanojasi selviämään. Sinä sanoit että on niin paljon jumalattomia ja että he ikuisesti palavat; ikuisesti! oi kuinka kauvan! — Minä olen vain syntinen ihminen, mutta ei minulla olisi sydäntä antaa suurimmankaan syntisen palaa ikuisessa tulessa. Kuinka sitte Jumala voisi antaa sen tapahtua, hän joka on niin äärettömän hyvä ja joka tietää mikä paha tulee sisältä, mikä ulkoa. Ei, minä en saata sitä uskoa, vaikka sinä sen sanot."

Oli syksy, lehti varisi puusta; vakava, ankara pappi istui kuolevan vuoteen ääressä, hurskas uskovainen oli ummistanut silmänsä; se oli papin vaimo.

"Jos joku löytää rauhan haudassa ja armon Jumalan edessä, niin sinä!" sanoi pappi, ja hän liitti hänen kätensä ristiin ja luki vainajalle virren.

Ja hän vietiin hautaan; kaksi raskasta kyyneltä vieri alas vakavan miehen poskia; ja pappilassa oli tyhjää ja hiljaista, päiväpaiste oli sieltä sammunut, vaimo oli mennyt pois.

Oli yö, kylmä tuuli puhalsi papin pään päällä, hän avasi silmänsä ja luuli kuun paistavan huoneeseensa, mutta ei se ollut kuun valoa; aave seisoi hänen vuoteensa ääressä; hän näki vaimovainajansa haamun, hän katseli häneen niin kummallisen suruissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin.

Ja mies nousi istumaan, ojensi kätensä häntä kohti: "eikö sinullekaan ole suotu ikuista lepoa? Pitääkö sinunkin kärsiä? Sinun, parhaimman, hurskaimman!"

"Anna minulle hius, yksi ainoa hiuskarva syntisen päästä, jonka tuli ei koskaan sammu, syntisen, jonka Jumala sysää helvettiin, ikuiseen vaivaan."

"Niin helpolla sinä varmaan oletkin lunastettu, sinä puhdas, sinä vanhurskas!" sanoi pappi.

"Seuraa siis minua!" sanoi kuollut. "Se on meille sallittu. Sinä saat rinnallani liidellä minne ajatuksesi tahtoo. Ihmissilmälle näkymättöminä asetumme me salaisimpaan soppeen ja sinun pitää varmalla kädellä osoittaa se ihminen, joka on tuomittu ikuiseen vaivaan, ja ennen kukonlaulua on hän löydettävä."

Ja äkkiä, kuin ajatuksen kantamina olivat he suuressa kaupungissa; ja talojen seiniltä loisti tulikirjaimilla kuolemansyntien nimet: ylpeys, ahneus, juoppous, hekuma; sanalla sanoen syntien koko seitsenkarvainen kaari.

"Tuolla luullakseni ja tietääkseni asuvat ikuiseen tuleen tuomitut." Ja he tulivat komeasti valaistuun porttikäytävään ja leveisiin portaisiin, joissa matot ja kukkaset upeilivat, ja läpi juhlasalien kaikui tanssi ja soitto. Portinvartija oli silkkisissä ja samettisissa vaatteissa, kädessä suuri, hopeapäinen sauva.

"Meidän kemumme vetävät vertoja kuninkaan keinuille!" sanoi hän ja kääntyi katuhälinään päin; kiireestä kantapäähän loisti hänestä ajatus: "roskaa te olette minun rinnallani, kaikki te köyhät raukat, jotka tirkistelette sisään portista!"

"Hänet!" toisti pappi. "Näen, mutta hän on vain tyhmyri, narri, ei häntä tuomita ikuiseen tuleen ja piinaan!"

Ja he lensivät saiturin neljän paljaan seinän sisäpuolelle, missä vanhus pelkkänä luuna ja nahkana, vilusta väristen, nälissään ja janoissaan koko sielullaan ja mielellään riippui kiinni kullassaan; he näkivät hänen kuni kuumeessa karkaavan kurjalta vuoteeltaan ja kiskovan kiven irti seinästä; siellä olivat sukanvarressa kultarahat; hän kouri repaleista takkiaan, johon oli neulottu kultarahoja ja kosteat sormet värisivät.

"Hän on sairas, se on mielettömyyttä, ilotonta mielettömyyttä täynnä tuskaa ja pahoja unia!"

Ja kiireesti läksivät he eteenpäin ja seisahtuivat pahantekijän lavitsan ääreen, siellä heitä nukkui kylki kyljessä pitkä jono. Yksi karkasi ylös unestaan kuni villi peto ja päästi kauhean huudon; hän iski terävät kyynärpäänsä toveriin ja tämä käänsihe unissaan:

"Joka yö!" toisti toinen, "niin jok'ikinen yö hän tulee, ulvoo ja kiusaa minua. Kiivaudessa minä kyllä olen tehnyt yhtä ja toista, paha luonto minulla on synnynnäinen, se minut kerran ja toisen on tuonut tänne; mutta jos minä olen rikkonut, niin olenhan minä saanut rangaistuksenikin. Yksi ainoa asia on tunnustamatta. Kun minä viimeksi pääsin täältä ja kuljin isäntäni talon ohi, alkoi vereni kiehua — minä raapaisin tulitikulla seinään, se sattui hiukan liian likelle olkikattoa; kaikki paloi, kulo oli päässyt irti kuten minussakin. Olin apuna pelastamassa karjaa ja tavaraa. Ei yksikään elävä olento palanut, ainoastaan kyyhkysparvi lensi tuleen, ja kahlekoira paloi myöskin. Sitä en ollut muistanut. Saattoi kuulla kuinka se ulvoi — ja sen ulvonnan minä yhä vielä kuulen, kun tahtoisin nukkua, ja jos minä menen uneen, niin koira tulee silloinkin suurena, karvaisena; se asettuu minun päälleni, ulvoo, painaa minua, kiusaa minua. — Kuule toki mitä minä kerron, sinä voit nukkua, nukkua koko yön enkä minä edes lyhyttä neljännes-tuntia." Ja veri leimahti kiihtyneen miehen silmiin, hän karkasi toverin kimppuun ja iski häntä nyrkillä kasvoihin.

"Paha Matti on taas tullut hulluksi!" kaikui joka taholta ja roistot kävivät häneen käsiksi, painivat hänen kanssaan, kiersivät hänet kaareen niin että pää joutui jalkojen väliin. Siihen he hänet köyttivät kiinni, veri oli pursumaisillaan esiin silmistä ja kaikista hikirei'istä.

"Te tapatte hänet!" huusi pappi, "sen onnettoman miehen!" ja ojensi suojellen kätensä syntistä kohti, jota rangaistiin liian kovasti. Samassa vaihtui näyttämö; he lensivät läpi rikkaitten salien ja köyhien pirttien; hekuma, kateus, kaikki kuolemansynnit kiitivät heidän ohitseen. Tuomion enkeli julisti heille heidän syntinsä ja heidän puolustuksensa; Jumalan edessä se tosin ei paljon merkinnyt, mutta Jumala lukee sydämistä, hän tuntee kaikki tyynni, pahan joka tulee sekä sisältä että ulkopuolelta, kaikki hän tuntee, hän joka on armo, ikirakkaus. Papin käsi vapisi, hän ei uskaltanut sitä ojentaa ottamaan hiuskarvaa syntisen päästä. Ja kyyneleet valuivat hänen silmistään kuni armon ja rakkauden vedet, jotka sammuttavat helvetin ikuisen tulen.

"Laupias Jumala! suo hänen haudallensa se lepo, jota en minä ole kyennyt lunastamaan."

"Minä olen sen jo saanut!" sanoi kuollut, "sinun kovat sanasi, sinun synkät ihmiskäsityksesi Jumalasta ja hänen luoduistaan, ne pakoittivat minut tulemaan luoksesi! opi tuntemaan ihmiset! pahoissakin on aina osa Jumalasta, osa joka pääsee voitolle ja sammuttaa helvetin tulen!"

Suudelma painautui papin huulille, hänen ympärillään oli loistavan valoisaa; Jumalan kirkas aurinko paistoi huoneeseen; hänen vaimonsa, elävänä, lempeänä ja täynnä rakkautta, herätti hänet unesta. Jumala oli sen unen lähettänyt.

SANATON KIRJA.

Metsässä maantien varrella oli yksinäinen talonpoikaistalo; kuljettiin aivan pihamaan poikki; aurinko paistoi, kaikki ikkunat olivat auki, huoneissa oli elämää ja hälinää, mutta pihamaalla, kukkivassa syreenilehdossa seisoi avoin ruumisarkku; kuollut oli kannettu sinne, tänään, ennen puoltapäivää piti hän haudattaman; ei ollut ainoaakaan ihmistä, joka surren olisi seisonut häntä katselemassa, ei kukaan itkenyt häntä, hänen kasvonsa olivat peitetyt valkoisella vaatteella ja hänen päänsä alle oli pantu suuri, paksu kirja, jonka jokaisena lehtenä oli kokonainen harmaa paperiarkki. Joka lehden välissä lepäsi kuin unohduksen kätkössä kuihtuneita kukkia, niitä oli kokonainen herbario, koottu eri seuduilla; sen piti nyt tulla mukaan hautaan, hän oli itse niin tahtonut. Joka kukkaan liittyi kappale hänen elämäänsä.

"Kuka kuollut oli?" kysyimme. Ja vastaus kuului: "Vanha Upsalan ylioppilas! Kuuluu ennen olleen reipas poika, osanneen oppineita kieliä, osanneen laulaa, jopa kirjoittaakin lauluja, kerrotaan; mutta sitte nousi tie jollakin lailla pystyyn ja hän upotti sekä ajatuksensa että itsensä viinaan, ja koska terveys meni samaa tietä, lähetettiin hänet tänne maalle ja hänen edestään maksettiin. Hän oli lempeä kuin lapsi, kun ei se musta mieli vaan päässyt hänen kimppuunsa, sillä silloin hän oli kauhean väkevä ja karkasi pitkin metsiä kuin ahdistettu peto; mutta kun me vain saimme hänet kotiin, kun me vain saimme hänet katselemaan kirjaa kuihtuneine kukkasineen, niin saattoi hän kaiken päivää istua katselemassa yhtä kasvia ja sitte toista, ja monta kertaa vierivät kyyneleet alas poskia; Jumala ties, mitä hän siinä ajatteli! mutta kirjan hän pyysi panemaan arkkuunsa ja siellä se nyt on ja hetkisen perästä naulataan kansi kiinni ja mies lepää haudan suloisessa rauhassa."

Hikiliinaa nostettiin — rauha kuvastui kuolleen piirteissä, auringonsäde lankesi kasvoille; pääskynen lensi nuolen nopeudella lehtimajaan, kääntyi kesken lentoaan takaisin ja viserteli kuolleen pään päällä.

Kuinka kummalliselta tuntuu — varmaan me kaikki tiedämme sen omasta kokemuksesta — kun ottaa esiin vanhoja kirjeitä nuoruudenajoilta ja lukee niitä, sukeltaa esiin kokonainen elämä kaikkine toiveineen, kaikkine suruineen. Monet monituiset ihmiset, jotka aikoinaan elivät likeistä elämää meidän kanssamme, ovat nyt meille kuolleet, ja kuitenkin he elävät, mutta me emme moneen vuoteen ole ajatelleet heitä, vaikka kerran luulimme aina pysyvämme yhdessä, jakavamme ilot ja surut.

Tämä kuihtunut tammenlehvä kirjassa muistuttaa ystävää, ystävää kouluajoilta, ystävää jonka ystävyyden piti kestää koko elämän ajan; hän kiinnitti tämän lehvän ylioppilaslakkiin vihriässä metsässä, kun liitto solmittiin koko elämän ajaksi. — Missä elää hän nyt? — Säilyi lehvä, häipyi ystävyys —! Tässä on vieras ansarikasvi, liian hieno pohjolan puutarhoille - tuntuu siltä kuin lehdet vieläkin lemuaisivat! hän sen antoi, neitonen aatelisesta yrttitarhasta. Tässä on lummenkukka, jonka hän itse on poiminut ja jota hän itse suolaisin kyynelin on kastellut, hän, suolattomien vesien lumpeenkukkaa. Ja tässä on nokkonen — mitä sanovatkaan sen lehdet? Mitä nuorukainen ajatteli kun sen poimi ja talteen pani? Tässä kielo metsän yksinäisyydestä; tässä kuusama kapakkakamarin kukkaruukusta, ja tässä alastoin, terävä heinä —!

Kukkiva syreenipensas ojentaa tuoretta, tuoksuvaa terttuaan kuolleen pään päällitse —, pääskynen lentää taaskin ohitse: "kvivit, kvivit!" — — — Jo tulevat miehet nauloineen, vasaroineen. Kansi lasketaan peittämään kuollutta, jonka pää lepää sanattoman kirjan päällä. Ollutta - mennyttä!

SIINÄ ON EROA.

Oli toukokuu, tuuli tuntui vielä kylmältä; mutta kevät oli tullut, vakuuttivat pensaat ja puut, niityt ja vainiot; kukkia vilisi kaikkialla ja aitauksessa, siellä ajoi kevät itse asiaansa, se esiintyi pienen omenapuun muodossa; puussa ei ollut kuin yksi ainoa oksa, niin tuores, niin kukoistava, niin täpösen täynnä hentoja, punertavia nuppuja, jotka olivat avautumaisillaan. Kyllä se itsekin tiesi kuinka kaunis se oli, sillä vaisto elää yhtä hyvin lehden mehussa kuin veressä, eikä se ensinkään hämmästynyt kun herrasväen vaunut pysähtyivät tielle sen eteen ja nuori kreivitär sanoi, ettei mitään sen kauniimpaa saattanut ajatella kuin tuo omenapuun oksa. Se oli itse kevät suloisimmassa muodossaan. Ja oksa taitettiin ja kreivitär piteli sitä hienossa kädessään ja varjosti sitä silkkisellä päivänvarjollaan — ja sitte ajettiin linnaan, jossa oli korkeita saleja ja komeita huoneita; hohtavan valkoiset uutimet liihoittelivat avoimissa ikkunoissa ja kauniita kukkasia seisoi hohtavissa, läpikuultavissa maljoissa; yhteen tällaiseen maljaan — se oli kuin vastalangenneesta lumesta veistetty — pantiin omenapuunoksa, nuorten, vihantien pyökinoksien joukkoon; silmäruokaa se oli.

Huoneissa kulki monenlaista väkeä ja jokainen lausui arvonsa mukaan ihailunsa; toiset eivät sanoneet mitään ja toiset sanoivat liian paljon, ja omenapuunoksa ymmärsi, että ihmisten välillä on eroa kuten kasvienkin. "Toisia käytetään koristuksena, toisia ravintona, on sellaisiakin joita ei ensinkään tarvita", arveli omenapuunoksa, ja koska se oli pantu avoimen ikkunan ääreen, josta saattoi nähdä sekä puutarhaan että vainiolle, oli sillä yllin kyllin katseltavaa, sekä kukkasia että kasveja, ja miettimistä oli myöskin; siellä oli sekaisin rikkaita ja köyhiä, muutamat olivat liiankin köyhiä.

"Hyljätyt kasvi-raukat", sanoi omenapuunoksa, "kyllä on tehty eroitusta! ja kuinka onnettomia ne mahtavat olla, jos niillä sellaisilla on olemassa samallaisia tunteita kuin meikäläisillä; eroitusta on todella tehty, mutta niinhän sen täytyykin olla, muuten kaikki olisivat samanarvoiset!"

Ja omenapuunoksa katseli jonkinlaisella säälillä varsinkin yhtä kukkaa, jota kedot ja ojanvarret olivat täynnä; niistä kukkasista ei kukaan sitonut kimppua, ne olivat liian tavalliset, niitä saattoi löytää katukivien välistä, ne versoivat kuin pahin rikkaruoho, ne olivat voikukkia, joilla tanskankielessä on niin ruma nimi, niitä kun sanotaan pirun maitokiuluiksi.

"Halveksittu kukka raukka!" sanoi omenapuunoksa, "et sinä voi sille mitään että olet se mikä olet, niin tavallinen, ja että sinulla on niin runoton nimi! Siinä on eroa, mutta eroa sitä täytyy olla sekä ihmisten että eläinten joukossa!"

"Eroa!" sanoi auringonsäde ja suuteli kukoistavaa omenapuunoksaa, mutta suuteli myöskin kedon keltaisia voikukkia, kaikki auringonsäteen veljet suutelivat kukkasia, sekä köyhiä että rikkaita.

Omenapuunoksa ei milloinkaan ollut ajatellut Jumalan ääretöntä rakkautta kaikkeen mikä elää, se ei milloinkaan ollut ajatellut miten paljon kaunista ja hyvää voi asua kätkettynä kaikkeen luotuun — kätkettynä, mutta ei silti unohdettuna. Mutta olihan sekin varsin inhimillistä!

Auringonsäde, valon säde tiesi asiat paremmin: "Sinä et näe kauvas, et näe selvästi! — Mikä se halveksittu kasvi on, jota sinä niin säälit?"

"Voikukka!" sanoi omenapuunoksa. "Ei niitä koskaan sidota vihkoihin, maahan ne tallataan, niitä on liian paljon ja kun niissä kehittyy siemen, lentävät ne hienona villana pitkin tietä ja tarttuvat ihmisten vaatteisiin. Rikkaruoho se on! mutta pitäähän sellaistakin olla! — minä olen todella hyvin kiitollinen etten ole niitä kukkia."

Kedolla käveli koko joukko lapsia; pienin oli niin pikkuruikkuinen, että toiset kantoivat sitä sylissään; ja kun se laskettiin nurmeen, keskelle keltaisia kukkia, nauroi se ääneen ilosta, potki pienillä jaloillaan, kellitteli, poimi kultaisia kukkia ja suuteli niitä herttaisen viattomana. Suuremmat lapset katkaisivat kukan sen putkimaisesta varresta, kiersivät sen renkaaksi ja liittivät renkaan toiseen. Siitä tuli kokonaiset käädyt, ensin yhdet kaulaan, sitte toiset olkapäille, vyötäisille, rinnalle ja päälaelle; komeat ne vihriät vitjat ja käädyt olivat; mutta suuremmat lapset ottivat varovaisesti käteensä siementyneen kasvin, varren joka kantoi nöyhtäistä, monimutkaista siemenkruunua, tuota höllää, ilmavaa villakukkaa, joka on kokonainen pieni taideteos, tehty hienoimmista höyhenistä, tomuhiutaleista tai untuvista; sitä he pitelivät suunsa edessä ja puhalsivat sen yhdessä henkäyksessä tyhjäksi; joka sen osasi tehdä, sai uudet vaatteet ennenkuin vuosi oli mennyt umpeen, sen oli isoäiti sanonut.

Ja vainiolle tuli vanha vaimo, hän kaivoi varrettomalla veitsentyngällään kukan juuria ja nyhti sen ylös maasta; toisista juurista oli hän päättänyt keittää kahvia, toisilla piti hänen ansaita rahaa, hänen piti viedä ne apteekkarille lääkkeiksi.

"Kauneus on kuitenkin korkeampaa!" sanoi omenapuunoksa. "Ainoastaan valitut pääsevät kauneuden valtakuntaan! Eroa on kasveissa kuten eroa on ihmisissä."

Ja auringonsäde puhui Jumalan äärettömästä rakkaudesta, joka ilmenee kaikissa luoduissa ja ulottuu kaikkeen joka elää, se puhui kaiken oikeudenmukaisesta tasajaosta sekä ajassa että iankaikkisuudessa.

Ja huoneeseen tuli ihmisiä ja nuori kreivitär tuli, hän joka niin kauniisti oli asettanut omenapuunoksan läpikuultavaan maljaan, kirkkaaseen auringonpaisteeseen; ja hän kantoi kädessään kukkaa tai mikä se lienee ollut; sen ympärillä oli kolme, neljä suurta lehteä jotka tuutin tavoin suojelivat sitä ettei veto tai tuulenhenki pääsisi sitä vahingoittamaan, ja sitä kannettiin niin varovaisesti, ettei hienoa omenapuunoksaa koskaan oltu niin varovaisesti pidelty. Hiljaa otettiin suuret lehdet pois ja halveksitun, keltaisen voikukan hento, untuvainen siementeriö, tuli näkyviin. Sen hän siis niin hellävaroen oli poiminut, sitä hän siis niin kauniisti kantoi; ei ainoakaan sen hentoisista untuvanuolista, joista sen utuinen hahmo on muodostettu ja jotka niin hellästi ovat kiinni varressa, saanut lähteä lentoon; ehyenä, ihanaisena hän oli saanut sen säilymään; ja hän ihaili sen kaunista muotoa, sen ilmavaa kirkkautta, sen omituista rakennetta, sen kauneutta, jonka tuuli hajoittaa.

"Katsokaa nyt kuinka ihmeellisen sorjaksi Jumala on sen luonut!" sanoi hän. "Minä maalaan sen yhdessä omenapuunoksan kanssa; se on kaikkien silmissä erinomaisen kaunis, mutta tälle köyhälle kukalleni on Jumala antanut paljon, vaikka toisella tavalla; ne ovat niin erilaiset ja kuitenkin ovat molemmat lapsia kauneuden valtakunnassa."

Ja aurinko suuteli köyhää kukkaa ja se suuteli kukoistavaa omenapuunoksaa. Sen lehdet näyttivät punastuvan.

VANHA HAUTAKIVI.

Pienessä kauppalassa asui mies, jolla oli oma talonsa; illoin, siihen vuodenaikaan, jolloin illat pitenevät, oli koko perheen piiri koolla; oli vielä lämmintä ja lauhaa; lamppu sytytettiin, pitkät uutimet peittivät ikkunoita, joilla kukkaruukut seisoivat, ja ulkona oli kaunis kuutamo; mutta eivät perheen jäsenet nyt puhuneet siitä, he puhuivat vanhasta suuresta kivestä, joka makasi pihamaalla, aivan kyökinoven vieressä. Palvelustytöt asettivat kuuratut kupariastiansa sen päälle kuivamaan aurinkoon ja lapset käyttivät sitä leikkipaikkana. Se oli oikeastaan vanha hautakivi.

"Niin", sanoi talonisäntä, "minä luulen että se on vanhasta, hävitetystä luostarikirkosta; sieltähän myytiin sekä saarnastuoli että hautapatsaat ja -kivet! isävainajani osti useita kiviä, ne rikottiin ja käytettiin katukivitykseen, mutta tämä kivi jäi yli ja on siitä pitäen maannut täällä pihamaalla."

"Selvästi näkee, että se on hautakivi", sanoi vanhin lapsista, "siinä näkyy vielä tiimalasi ja osa enkelistä, mutta kirjoitus on miltei kokonaan kulunut pois, paitsi nimi Preben ja iso 'S', joka seuraa alempana olevaa 'Martha' nimeä; mutta muusta en saa selkoa enkä tästäkään paitsi silloin kun on satanut tai me olemme pesseet hautakiven. Silloin vaan se näkyy selvästi."

"Hyvänen aika, se on Preben Svanen ja hänen vaimonsa hautakivi!" sanoi muuan vanhus, joka ikäänsä nähden olisi voinut olla kaikkien läsnäolevien isoisä. "Niin, se aviopari oli viimeisiä jotka haudattiin vanhaan luostarikirkkomaahan; se oli vanha, kunnianarvoisa pari poikavuosiltani; kaikki tunsivat heidät ja kaikki heistä pitivät, he olivat iältään tämän kaupungin kunniapari; ihmiset väittivät heidän omistavan toista tynnöriä kultaa ja kuitenkin kävivät he yksinkertaisissa vaatteissa ja karkeissa kankaissa, mutta heidän liinavaatteensa olivat hohtavan valkoiset. Preben ja Marthe he olivat kaunis vanha pari! — Kun he istuivat penkillä talon korkeilla kiviportailla, joita vanha lehmus varjosti, nyökyttivät he niin herttaisesti ja lempeästi päätään, että mieli aivan suli sitä katsellessa. He olivat niin erinomaisen hyvät köyhille, he ravitsivat heitä ja he vaatettivat heitä ja heidän hyväntekeväisyydessään oli sekä järkeä että tosi kristillisyyttä. Ensin kuoli vaimo! Minä muistan sen päivän niin hyvin; olin pieni poika, olimme isäni kanssa käymässä vanhan Prebenin luona juuri vaimon kuoltua; vanhus oli mielenliikutuksissaan, itki kuin lapsi. — Ruumis lepäsi vielä makuuhuoneessa, aivan sen huoneen vieressä missä me istuimme, — hän puheli isälleni ja parille naapurille kuinka yksinäiseksi hänen elämänsä nyt käy, kuinka hyvä vainaja oli ollut, kuinka monta vuotta he olivat eläneet yhdessä, kuinka heidän tutustumisensa oli tapahtunut ja kuinka he olivat ruvenneet toisiaan rakastamaan; minä olin, kuten sanottu, pieni ja seisoin kuuntelemassa, mutta outo mieli minut valtasi, kun kuulin vanhan miehen puhuvan ja näin hänen vilkastumistaan vilkastuvan ja poskien alkavan punoittaa, kun hän kuvaili kihlauspäiviä. Kuinka kaunis morsian oli ollut, kuinka paljon pieniä, viattomia kiertoteitä hänen oli täytynyt käyttää tavatakseen häntä! Ja hän puhui hääpäivästä, hänen silmänsä loistivat, hän ikäänkuin vaihtui takaisin siihen riemun aikaan — ja kuitenkin makasi vaimo, vanha vaimo viereisessä huoneessa kuolleena ja hän itse oli vanha mies ja puheli toivon ajasta — — niin, niin, niin käy! Silloin minä olin vain lapsi, nyt olen vanha, vanha kuin Preben Svane. Aika kuluu ja kaikki vaihtuu! — Niin hyvin muistan Marthen hautauspäivän, vanha Preben asteli ruumisarkun perässä. Pari vuotta aikaisemmin olivat aviopuolisot antaneet hakata hautakivensä nimineen ja kirjoituksineen, paitsi kuolinvuotta; illalla kuljetettiin kivi paikalle ja laskettiin haudalle — ja vuotta myöhemmin se taas nostettiin ja vanha Preben tuli vaimonsa luo. — Eivät he jättäneet jälkeensä niin paljon rikkautta kuin ihmiset olivat luulleet ja puhuneet; sen mikä jäi saivat kaukaiset omaiset, joista ei koskaan ollut mitään kuulunut. Talon korkeine kiviportaineen, penkkeineen, lehmuksineen hajoitti maistraatti, sillä se oli liian rappeutunut seisomaan. Sitte kun luostarikirkko joutui saman kohtalon alaiseksi ja kirkkotarha hävitettiin, osui Prebenin ja Marthen hautakivi kaiken muun mukana sen luo joka sen ostaa tahtoi ja sattumalta ei sitä olekaan rikottu eikä käytetty, vaan se on jäänyt pihamaalle lasten leikkipaikaksi ja palvelustyttöjen kupariastioiden kuivinhyllyksi. — Kivitetty katu kulkee nyt vanhan Prebenin ja hänen vaimonsa leposijan päällitse; kenkään ei heitä enään muista!"

Ja vanhus, joka tämän kertoi, pudisti surumielisenä päätään. "Kaikki unohtuu! — unohtuu!" sanoi hän.

Ja sitte ruvettiin kamarissa puhumaan muista asioista; mutta nuorin lapsista, pieni poika, kapusi tuolille uutimien taakse ja loi suuret, vakavat silmänsä pihamaalle, missä kuutamo valaisi isoa kiveä. Ennen se aina oli näyttänyt hänestä tyhjältä ja litteältä, mutta nyt se hänen silmissään oli kuin suuri lehti historian kirjasta. Kaikki mitä poika oli kuullut Prebenistä ja hänen vaimostaan, asui kivessä; ja hän katseli sitä ja hän nosti silmänsä kirkasta, loistavaa kuuta kohti, puhtaaseen, selkeään ilmaan, ja tuntui siltä kuin Jumalan kasvot olisivat paistaneet maailmaan.

"Kaikki unohtuu — unohtuu!" kuului huoneesta ja juuri siinä hetkessä suuteli näkymätön enkeli pojan rintaa ja otsaa ja kuiskasi hiljaa: "kätke tarkasti siemen, jonka olet saanut, kätke se kypsyyden aikaan! Sinun kauttasi, lapsi, on kulunut kirjoitus, lahoava hautakivi, kultaisin piirtein paistava tuleville polville! Käsi kädessä astelee vanha pariskunta taas pitkin vanhoja katuja, hymy huulilla, posket terveinä, punottavina istuvat he taas kiviportailla lehmuksen alla ja nyökyttävät päätä sekä rikkaille että köyhille. Tämän hetken siemen kasvaa kautta vuosien kukoistavaksi runoelmaksi. Ei unohdu se mikä on hyvää ja kaunista. Tarussa ja laulussa se elää."

MAAILMAN IHANIN RUUSU.

Oli kerran mahtava kuningatar, jonka puutarhassa kasvoi kaikkien vuodenaikojen ja kaikkien maailman maiden kukkia, mutta ruusuista hän varsinkin piti ja sentähden hänellä oli mitä erilaisimpia ruusuja, alkaen villeistä orjantappuroista, joitten vihreät lehdet lemuavat kuin omena, Provencen ihanimpiin ruusuihin, ja ne kiipesivät ylös linnan muureja, kietoutuivat pylväitten ja ikkunapielien ympäri, tunkeutuivat käytäviin, ja pitkin kattoa, kaikkiin saleihin; ja ruusujen lemu ja muoto ja väri oli mitä vaihtelevin.

Mutta suru ja murhe asui linnassa; kuningatar oli kuolinvuoteellaan ja lääkärit julistivat, että hänen täytyy kuolla.

"Yksi pelastuskeino löytyy!" sanoi viisain heistä. "Tuokaa hänelle maailman ihanin ruusu, se joka on korkeimman ja puhtaimman rakkauden ilmaus; jos se saatetaan hänen silmiensä eteen ennenkuin ne sammuvat, niin hän jää eloon."

Ja nuoret ja vanhat ympäri maata riensivät tuomaan ruusuja, ihanimmat tuotiin joka puutarhasta, mutta ne ruusut eivät olleet niitä; rakkauden yrttitarhasta olivat ruusut noudettavat, mutta mikä ruusu siellä oli korkeimman, puhtaimman rakkauden ilmaus?

Ja runoilijat lauloivat maailman ihanimmasta ruususta ja jokainen nimitti oman ruusunsa nimen. Ja sanoma saapui joka sydämelle, joka rakkaudessa sykki, sanoma saapui kaikille säätyluokille, kaikille ikäluokille.

"Kukaan ei vielä ole lausunut kukkasen nimeä!" sanoi viisas mies. "Kukaan ei ole osoittanut paikkaa, missä se koko ihanuudessaan ylenee! Eivät kelpaa ruusut Romeon ja Julian arkusta tai Valborgin haudalta, vaikka taru ja laulu aina tulevat säilyttämään niiden tuoksun; eivät kelpaa ruusut, jotka versovat Winkelriedin verisestä peitsestä, verestä, joka pyhänä virtaa sankarin sydämestä kun hän isänmaan edestä kuolee, vaikka se kuolo on suloisempi kuin mikään muu ja se veri punaisempi kuin kaikki ruusut. Eikä se ole sekään ihmekukka, jonka hoitamiseen mies vuosikaudet umpeensa, pitkinä unettomina öinä yksinäisessä kammiossaan uhraa terveen elämänsä: tieteen ihmeellinen ruusu."

"Minä tiedän missä se kukkii", sanoi onnellinen äiti, joka hento lapsi käsivarrella tuli kuningattaren vuoteen ääreen. "Minä tiedän missä maailman ihanin ruusu löytyy! Ruusu joka on korkeimman ja puhtaimman rakkauden ilmaus. Se kukkii suloisen lapseni hehkuvilla poskilla, kun se unen virkistämänä avaa silmänsä ja koko rakkaudellaan hymyilee minua vastaan."

"On, paljon kauniimpi!" sanoi joku naisista. "Minä olen sen nähnyt; pyhäisempää, ylevämpää ruusua ei ole olemassa, mutta se oli kalpea kuin teeruusun lehdet; kuningattaren poskilla minä sen näin; hän oli riisunut kuninkaallisen kruununsa ja kanniskeli itse pitkän, surullisen yön kipeää lastaan, itki sen tähden, suuteli sitä ja rukoili Jumalaa niinkuin vain äiti rukoilee tuskan hetkellä."

"Pyhä on surun valkoinen ruusu ja ihmeellinen sillä on voima, mutta se ei sittenkään ole se."

"Ei, maailman ihanimman ruusun olen minä nähnyt Herran alttarin edessä!" sanoi hurskas, vanha piispa. "Minä näin sen loistavan kuni enkelin kasvot. Nuoret tytöt astuivat ehtoollispöydän eteen uudistamaan kasteensa liittoa ja ruusut hehkuivat ja ruusut vaalenivat terveillä poskipäillä; tuossa seisoo nuori tyttö; sielu täynnä puhtautta ja rakkautta nostaa hän katseensa Jumalaansa kohti; siinä on puhtaimman ja korkeimman rakkauden ilmaus."

"Siunattu olkoon se ruusu!" sanoi tietäjä, "mutta kukaan teistä ei sittenkään ole lausunut maailman ihanimman ruusun nimeä."

Silloin astui huoneeseen lapsi, kuningattaren pieni poika; kyyneliä oli hänen silmissään ja hänen poskillaan; hän kantoi käsissään suurta, avattua kirjaa, sen kannet olivat samettia ja siinä oli suuret hopeahaa'at.

"Äiti!" sanoi poika, "kuuleppa nyt mitä minä olen lukenut!" ja lapsi istuutui vuoteen ääreen ja rupesi lukemaan hänestä, joka antautui ristin kuolemaan pelastaakseen ihmiset, yksin syntymättömätkin sukukunnat… 'Suurempaa rakkautta ei ole!'

Ja ruusuinen puna välähti kuningattaren poskille, hänen silmänsä kävivät niin suuriksi ja kirkkaiksi, sillä hän näki kuinka kirjan lehdiltä yleni maailman ihanin ruusu, kuva siitä joka versoi Kristuksen verestä ristin puulla.

"Minä näen sen!" sanoi kuningatar. "Se joka sen ruusun näkee, maailman ihanimman, se ei koskaan kuole!"

VUODEN TARINA.

Oltiin tammikuun lopulla; oli kauhea lumipyry; tuiskuna tuprutteli lumi kaduilla ja kujilla; ikkunaruudut olivat ulkopuolelta ikäänkuin liimatut lunta täyteen, katoilta vyöryi alas lumikinoksia ja ihmiset näyttivät saaneen siivet; he juoksivat ja lensivät toistensa syliin, jäivät hetkiseksi pitämään kiinni toisistaan ja pysyivät niin kauvan paikallaan. Kuomireet ja hevoset olivat kuin jauhoista nostetut, palvelijat seisoivat selkä kuomia vastaan ja ajoivat selin vastatuuleen. Jalkamiehet pysyttelivät kaiken aikaa rekien suojassa, vaivalloisesti ne liikkuivat paksussa lumessa; ja kun myrsky vihdoin asettui ja talojen seinustalle luotiin kaitainen polku, pysähtyivät ihmiset seisomaan, kun joku tuli vastaan; kenelläkään ei ollut halua astua ensi askelta syvään hankeen, päästääkseen toista sivutse. Sanattomina he seisoivat kunnes kumpikin ikäänkuin salaisesta sopimuksesta uhrautui ja upotti toisen jalkansa lumihankeen.

Illalla tyyntyi kokonaan. Taivas oli ikäänkuin luudalla laastu, kaarrettu korkeammaksi ja entistä kuulakkaammaksi, tähdet näyttivät ihkasen uusilta, toiset olivat niin siniset ja kirkkaat — ja tuli sellainen pakkanen että narisi ja paukkui. Päällimmäinen lumikerros saattoi käydä niin kovaksi, että se varhaisena aamuna kannatti varpuset; ne hyppelivät ylös, alas lapioiduilla paikoilla, mutta syömistä ei kuulunut ja kylmä oli aika lailla.

"Pip!" pani toinen toiselle, "tämä on sitte olevinaan sitä uutta vuotta! — pahempipa se on kuin vanha olikaan! Samalla olisimme voineet pitää vanhan vuotemme. Minä olen tyytymätön ja syystä."

"Niin, ja millä touhulla ihmiset ottivat vastaan sitä uuttavuotta!" sanoi viluinen pieni varpunen, "ruukkuja viskeltiin oviin ja riehuttiin ja riemuittiin siitä että vanha vuosi oli mennyt menojaan; ja iloissani olin minäkin, sillä minä luulin, että tulisi lämpöisiä ilmoja, mutta ei siitä ole tullut mitään; pakkanen paukkuu entistä pahemmin! Ihmiset ovat ihan sekaisin ajanlaskussaan."

"Niin ovat kun ovatkin!" sanoi kolmas varpunen, se oli vanha valkeapää; "heillä on se sellainen laitos, jota he sanovat allakaksi, se on heidän omia keksintöjään ja sen mukaan pitää sitte kaiken käydä! mutta se ei ota käydäkseen! — Vuosi alkaa kun kevät tulee, sellainen on luonnon laki ja sitä minä noudatan."

"Se tulee kun haikara tulee, mutta hänen tulonsa on aivan epämääräinen eikä täällä kaupungissa tiedetä siitä mitään; maalla tietävät ne asiat paremmin; entä jos lentäisimme sinne odottamaan? Kevät on siellä likempänä."

"Niin, se sopii erinomaisesti!" sanoi varpunen, joka kauvan oli kulkea piipoittanut sanomatta mitään erityistä. "Minulla on täällä kaupungissa mukavuuksia, joita pelkään siellä maalla kaipaavani. Täällä on eräässä talossa ihmisperhe, he ovat keksineet sen järkevän tavan, että ovat naulanneet seinään kolme, neljä kukkaruukkua; suuri aukko on sisäänpäin, pohja ulospäin ja pohjaan on tehty niin suuri läpi, että minä voin lentää ulos ja sisään; siellä on minulla ja miehelläni pesä ja sieltä ovat kaikki poikasemme lähteneet maailmalle. Ihmisperhe on tietysti tehnyt kaiken tämän huvikseen, saadakseen katsella meitä, muuten eivät he ikinä olisi sitä tehneet. He siroittelevat meille leivänmurusia, niinikään huvikseen, ja samalla saamme me siitä ruokamme; elämämme on ikäänkuin turvattu; — minä luulen melkein että minä jään tänne ja minun mieheni jää tänne, vaikka me olemmekin tyytymättömät — mutta me jäämme."

"Ja me lennämme maalle katsomaan eikö kevättä kuulu!" ja sitte he lensivät.

Ja maalla oli oikea talvi; siellä oli pari astetta kylmempi pakkanen kuin kaupungissa. Kirpeä viima puhalsi yli lumisten kenttäin. Talonpoika istui reessään, suuret rukkaset käsissä, ja leipoi käsivarsiaan yhteen ajaakseen niistä pois pakkasta; piiska makasi hänen sylissään, laihat hevoset juoksivat niin että höyry nousi, lumi narisi ja varpuset hyppelivät reenjalasten jäljissä vilusta väristen. "Pip!" koska kevät tulee? Se kestää niin kauvan!

"Niin kauvan!" kaikui kenttien poikki korkeimman kinoksen harjalta. Ehkäpä se oli kaiku joka puhui, mutta ehkäpä ne sanat myöskin läksivät sen kummallisen vanhan miehen suusta joka istui korkeimman kinoksen harjalla tuulessa ja tuiskussa; hän oli ihkasen valkoinen, aivan kuin talonpoika sarkatamineissaan, pitkät valkoiset hiukset, valkoinen parta, kalpeissa kasvoissa suuret, kirkkaat silmät.

"Kyllä minä tiedän!" sanoi vanha korppi, joka istua kökötti portinpylvään nenässä. Se suvaitsi alentua tunnustamaan, että me kaikki olemme vain pikkulintuja Jumalan edessä, ja antautui sentähden keskusteluun varpusten kanssa. "Minä tiedän kuka vanhus on. Se on Talvi, menneen vuoden vanha äijä. Hän ei ole kuollut kuten allakka sanoo, vaan hän on sen pienen prinssin holhooja, jonka nimi on Kevät ja joka tulee. Niin, ohjakset ovat Talven käsissä. Huu, te hytisette ja värisette, te pienet raukat!"

"Niin, niinhän minä aina olen sanonut!" virkkoi pienin varpunen, "se allakka on ihan ihmisten keksimä, se ei ole sovitettu luonnon mukaan! jättäisivät sellaiset asiat meidän haltuumme, jotka olemme hienompaa tekoa."

Ja kului viikko, milteipä kaksi; metsä törrötti mustana, jäätynyt sisäjärvi makasi uomassaan raskaana, jähmettyneen lyyjyn kaltaisena; pilvet — niin, ne eivät enään olleet pilviä, vaan ne vaappuivat märkinä, jääkylminä usvina maiden päällä; suuret mustat korpit lentelivät laumoissa, ääneti ja kirkumatta. Tuntui siltä kuin kaikki olisi nukkunut syvää unta. —

Välähtipä sitte auringonsäde järvelle ja se välkkyi kuin sulatettu tina. Lumi kentillä ja kinosten harjalla lakkasi kimmeltelemästä entisellä kimmellyksellään, mutta valkoinen haamu, Talvi itse, istui yhä entisellä paikallaan, katse tiukasti tähdättynä etelää kohti; ei hän ensinkään huomannut, että lumipeite ikäänkuin vaipumistaan vaipui maahan, että siellä täällä tuli näkyviin pieni, ruohonkarvainen mätäs ja siellä varpuset vasta hyörivät ja pyörivät.

"Kevät!" helähti poikki niittyjen ja vainioiden ja halki mustanpuhuvan metsän, jonka puunrungoista heloitti tuoreen vihanta sammal; ja etelästä tulla viilättivät halki ilmojen molemmat ensimäiset haikarat; kummankin selässä istui herttainen pieni lapsi, poika ja tyttö; ja tervehtiessään suutelivat he maata; ja minne heidän jalkansa vaan tekivät jäljen, siellä nousi lumen alta valkoisia kukkia; käsi kädessä astuivat he vanhan jää-äijän, Talven luo, painautuivat tervehtiessään hänen rinnalleen ja samassa hetkessä katosivat he kaikki kolme näkymättömiin ja koko maisema hävisi; paksu, märkä usva peitti tiheänä ja raskaana kaikki tyynni. — Vähän myöhemmin alkoi tuuli käydä — se läksi lentämään kautta maiden, se tuli väkevin puuskin ja karkoitti usvan, aurinko paistoi niin lämpöisesti; — itse Talvi oli kadonnut, Kevään herttaiset lapset istuivat vuoden valtaistuimella.

"Tämä se vasta on uutta vuotta!" sanoivat varpuset. "Nyt me kai saamme takaisin oikeutemme ja korvausta ankaran talven vaivoista."

Minne molemmat lapsukaiset vaan kääntyivät, siellä puhkesi puihin ja pensaisiin vihreitä nuppuja, siellä kävi nurmi korkeammaksi, laihovainio yhä heleämmän vihriäksi. Ja pieni tyttö heitteli heittelemistään ympärilleen kukkia; hänellä oli niitä helman täydeltä, niitä kumpuili esiin yhä uusia, niitä oli aina yllin kyllin, vaikka hän olisi viskellyt niitä kuinka runsaasti — touhuissaan viskasi hän omena- ja päärynäpuiden päälle kokonaisen kukkaiskinoksen, niin että ne upeilivat täydessä loistossaan ennenkuin vielä olivat ehtineet saada vihreitä lehtiäkään.

Ja tyttö taputteli käsiään ja poika taputteli niinikään ja lintuja tulla viilätti, kukaan ei tietänyt mistä, ja kaikki ne lauloivat ja visertelivät: "kevät on tullut!"

Kaunista se oli. Ja moni vanha mummo astui mökkinsä ovesta päiväpaisteeseen, kääntelihe siinä, katseli keltaisia kukkia, joita niitty heloitti täynnänsä, aivan niinkuin ennen, hänen nuoruutensa päivinä; maailma oli taaskin käynyt nuoreksi.

Ja metsä oli vielä tumman ruskea, nuppu nupun vieressä, mutta tuoksumaratti versoi jo tuoreena ja tuoksuvana, orvokit upeilivat täydessä kukassa ja vuokot ja kevätesikot olivat jo puhjenneet, niin, joka heinä uhkui mehua ja mahlajaa, komeat istumasijat nurmikko totisesti tarjosi ja siellä istui Kevään nuori pari käsi kädessä ja lauloi ja hymyili ja kasvoi kasvamistaan.

Lempeä sade lankesi taivaasta heidän päälleen, he eivät sitä huomanneet, sadepisarat ja ilonkyyneleet sulivat samaksi pisaraksi. Morsian ja ylkä suutelivat toisiaan ja tuossa tuokiossa aukaisi metsä lehtisilmukkansa. — Auringon noustessa olivat kaikki metsät vihriät.

Ja käsi kädessä asteli morsiuspari tuoreen, väräjävän lehtikaton alla, missä vain auringon valo ja hyppelevät varjot loivat vivahduksia nurmen vihantaan. Neitseellinen puhtaus ja raikas lemu henki hentoisista lehdistä; kirkkaina ja iloisina kumpuilivat ojat ja purot vihriän, samettipehmeän kaislikon ja kirjavien kivien keskitse. "Tämä runsaus on ylenpalttinen ja alituinen ja ikuinen ja siksi se jää!" sanoi koko luonto. Ja käki kukkui ja leivo liverteli; oli kaunoinen kevät; mutta piilipuut olivat verhonneet kukkansa villakintaisiin, ne olivat niin kauhean varovaiset ja se on niin ikävää.

Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät, lämmin tulvi ikäänkuin lainehtimalla taivaasta; kuumat ilma-aallot vyöryivät läpi viljain ja ne kellastuivat kellastumistaan. Pohjolan sisäjärven valkoinen lootuskukka levitti suuret, vihriät lehtensä vesipeiliin ja kalat etsivät varjoa niiden alta; ja metsän tyvennössä, missä aurinko paahtoi talonpoikaispirtin seinään ja auenneisiin ruusuihin, missä kirsikkapuut riippuivat täynnä meheviä, mustia, auringon kuumoittamia marjoja — siellä lauleli Kesän kaunis nainen, sama, jonka näimme lapsena ja morsiamena; ja hän käänsi katseensa kohti mustia pilviä, jotka nousivat taivaalle aallonmuotoisina ja vuorenkorkuisina ja kohosivat yhä korkeammalle; niitä tuli kolmelta taholta; kivettyneenä, nurin käännettynä merenä laskeutuivat ne sitte metsää kohti, jossa hiljaisuus oli syvä kuin taikakeinoilla loihdittu; pieninkin tuulenhenki oli pannut levolle, joka lintu vaikeni, koko luonto seisoi juhlallisessa odotuksessa; mutta teiltä ja poluilta kiirehtivät hevosmiehet, jalkamiehet ja ratsastajat minkä pääsivät, katon alle. — Samassa syttyi välähdys ikäänkuin aurinko olisi puhjennut esiin pilvistä, se tuikahti, häikäisi, uhkasi polttaa poroksi ja hävisi samassa jyristen pilveen; vettä tuli kaatamalla; tuli yö, tuli valoisaa, hiljeni, jyrisi. — Nuoret, ruskeahelpeiset korret suossa liikkuivat pitkinä laineina, metsän oksat peittyivät vesisumuun, tuli pimeä ja tuli valoisaa, hiljeni, jyrisi. — Viljat ja heinät makasivat luokona maassa, ikäänkuin vesivirtojen vieminä, josta eivät ikinä enään nouse. — Äkkiä harveni sade yksityisiksi pisaroiksi, aurinko paistoi ja helminä kimmeltelivät vesipisarat lehdillä ja heinänhelpeissä. Linnut lauloivat, kalat polskivat purossa, hyttyset tanssivat ja kivellä, keskellä suolaista, myrskyn myllertämää merivettä istui itse Kesä, voimakas, väkeväjänteinen mies, hiukset likomärkinä. Raikkaan kylvyn nuorentamana istui hän lämpöisessä auringonpaisteessa. Koko luonto hänen ympärillään oli nuorentunut, kaikki kasvit seisoa rehoittivat voimakkaina, ihanaisina. Oli kesä, lämmin, suloinen kesä.

Makea tuoksu tulvi rehevästä apilasvainiosta, mehiläiset surisivat vanhan käräjätalon ympärillä; vadelmanvarret kiertelivät alttarikiveä joka sateen puhdistamana paistoi auringossa; ja sinne lensi mehiläisten kuningatar parvineen ja teki hunajaa ja vahaa. Sitä ei nähnyt kukaan muu kuin Kesä ja hänen reipas, voimakas vaimonsa; heidän edessään seisoi alttaripöytä, kukkurallaan luonnon uhrilahjoja.

Ja iltataivas hohti kuin kulta, ei yksikään kirkonkupu hohda sillä tavalla, ja kuu paistoi ilta- ja aamuruskojen välillä. Oli kesän armainen aika.

Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät. — Elonkorjaajien kiiltävät vikatteet vilkkuivat viljavainioista, omenapuunoksat nuokkuivat punaisten ja keltaisten hedelmiensä painon alla; humala tuoksui kauniisti ja riippui suurissa tertuissa; ja pähkinäpuiden alla, joitten hedelmät riippuivat raskaina möhkäleinä, lepäsivät mies ja vaimo, Kesä ja hänen vakavamielinen vaimonsa.

"Tätä runsautta!" virkkoi hän, "ympärillämme näemme siunattua hedelmää, on kotoista ja lämmintä ja kuitenkin ikävöin, en itsekään tiedä miksi — lepoa, — rauhaa! en tiedä millä nimellä sitä nimittäisin! — Nyt kynnetään taasen maita! Ihmiset tahtovat saada yhä enemmän ja enemmän voittoa. — Kas haikaroita! ne tulevat suurissa parvissa ja seuraavat etäältä auraa; kas Egyptin lintua, joka kantoi meidät ilmojen halki! Muistatko kuinka me lapsina tulimme tänne Pohjolan maahan? — Kukkia me toimme, kaunista päiväpaistetta ja vihreitä metsiä. Pahoin on tuuli niitä nyt pidellyt, ne ruskettuvat ja mustuvat niinkuin etelän puut, mutta eivät kanna kultaisia hedelmiä kuten ne!"

"Tahdotko sinä nähdä niitä?" sanoi Kesä. "Iloitse siis!" ja hän nosti kätensä ja metsän lehvät kävivät punaisiksi ja keltaisiksi, värien upeus valtasi kaikki metsät; ruusupensaassa loisti tulipunaisia marjoja, seljan oksilla riippui suuria, raskaita, tummanruskeita marjoja, villit kastanjat putoilivat kypsinä tummanvihreistä kuoristaan ja metsässä kukkivat orvokit toistamiseen.

Mutta vuoden kuningatar kävi yhä harvasanaisemmaksi ja kalpeni kalpenemistaan. "Tuuli on kylmä!" sanoi hän, "yön sumut ovat märät! — minä ikävöin — lapsuuteni maata." —

Ja hän näki haikaroiden lentävän pois, jokikinen meni! ja hän kurotti kätensä niiden perässä. — Hän nosti silmänsä pesiin, jotka seisoivat tyhjinä, yhdessä kasvoi korkeavartinen ruiskukka ja toisessa keltainen villinauris. Ei olisi luullut pesällä muuta virkaa olevankaan kuin varjella ja suojella kukkaa; ja varpuset tulivat pesälle.

"Pip! minne herrasväki on joutunut? Eivät he kärsi tuulenhenkeä, ovat tietysti lähteneet pois maasta; onnea matkalle!"

Ja yhä keltaisemmiksi kävivät metsän lehvät ja lehdet vapisivat vapisemistaan, syksyn myrskyt puhalsivat, oli myöhäinen syksy. Ja keltaisella lehtiläjällä lepäsi vuoden kuningatar ja katseli lempein silmin tuikkivaa tähteä, ja hänen puolisonsa seisoi hänen luonaan. Tuulenpuuska löyhytteli lehtiä — ne asettuivat takaisin läjään, yksin hän oli poissa, mutta perhonen, vuoden viimeinen, lensi läpi kylmän ilman.

Jo tulivat märät usvat, tuli jäinen viima ja pimeät, pisimmät yöt. Vuoden kuningas seisoi lumivalkoisissa hapsissaan, mutta hän ei itsekään tietänyt että ne olivat niin valkoiset, hän luuli lumihiutaleitten putoilevan pilvistä; paksu lumikerros peitti vihreän maan.

"Syntymäkellot soivat!" sanoi vuoden kuningas, "pian syntyy uusi hallitsijapari ja sekä minä että hän saamme levätä tuikkivassa tähdessä."

Ja raikkaassa, vihriässä kuusikossa, missä lumi peitti maan, seisoi jouluenkeli vihkimässä nuoria kuusia juhlaansa.

"Iloa pirttiin, iloa alle vihriäin puitten!" sanoi vuoden vanha kuningas, viikot olivat vanhentaneet hänet lumivalkoiseksi ukoksi. "Leposi aika koittaa pian, vuoden nuori pari saa nyt kruunun ja valtikan!"

"Valta on kuitenkin sinun!" sanoi jouluenkeli, "valta, muttei lepo! Anna lumen lämpimänä peittää nuorta viljaa! opi kärsimään sitä että toinen saa kunnian vaikka sinä olet hallitsija, opi elämään unohdettuna ja kuitenkin elämään! Sinun vapautesi hetki koittaa kuten kevät koittaa!"

Kiharat valkoisina ja hapset lumenkarvaisina istui Talvi jääkylmänä, vanhana ja käyrävartisena, mutta väkevänä kuin talven viima ja jään valta, korkean kinoksen harjalla ja tähysteli etelää kohti kuten Talvi ennenkin oli tähystellyt. — Jäät paukkuivat, lumi narisi, luistelijat liitelivät järvien kirkkaita pintoja pitkin ja hauskoilta näyttivät varikset ja harakat valkoisella lumella. Ei liikkunut tuulen hengähdyskään. Ja tuulettomassa pakkasessa puristi Talvi kätensä nyrkeiksi ja maitten väliin syntyi sylenpaksuinen jää.

Sitte tulivat taas varpuset kylästä ja kysyivät: "kuka on tuo vanha mies?" Ja korppi sattui taaskin istumaan siinä likellä, tai korpin poika, joka on sama asia, ja se sanoi heille: "se on Talvi! menneen vuoden vanha äijä. Hän ei ole kuollut, kuten allakka sanoo, vaan hän on tulevan Kevään holhooja!"

"Koska kevät tulee?" kysyivät varpuset, "silloin meille tulee paremmat ajat ja parempi hallitus! vanhasta ei ollut mihinkään!"

Ja mietteissään nyökytti Talvi päätään mustalle, lehdettömälle metsälle, jossa jokainen puu näytti oksiensa kaunista muotoa ja kaarevuutta. Ja talvi-unen kestäessä alenivat pilvien jääkylmät huurut - valtias näki unta nuoruutensa ja miehuutensa ajasta ja päivän koittaessa seisoi koko metsä kimmeltelevässä kuurassa, se oli Talven kesä-unelma; aurinko varisteli kuuraa oksilta.

"Kevät!" kuului kaikuna kukkuloilta, joilla vielä oli lunta. Ja aurinko paistoi yhä lämpöisemmin ja lämpöisemmin, lumi suli, linnut visertelivät: "kevät tulee!"

Ja korkealta, halki ilmain tuli ensimäinen haikara ja sitä seurasi toinen; kummankin selässä istui kaunis lapsi, ja he laskeutuivat maan paljaalle kamaralle ja he suutelivat maata ja he suutelivat hiljaista, äänetöntä vanhusta ja hän haihtui usvan mukaan, kuten Mooses hävisi vuorelta.

"Onhan se aivan oikein!" sanoivat varpuset, "ja onhan se hyvin kaunista, mutta ei se ole allakan mukaista ja silloin ovat asiat hullusti!"

VIIMEISENÄ PÄIVÄNÄ.

Pyhin päivä kaikista elämän päivistä on se, jolloin me kuolemme; se on viimeinen päivä, muutoksen suuri, pyhä päivä. Oletko koskaan oikein vakavasti ajatellut tätä mahtavaa, viimeistä hetkeä täällä maan päällä, joka niin varmaan tulee.

Oli kerran mies, häntä sanottiin ankaraksi uskovaiseksi, sanan soturiksi, sana oli hänelle laki, hän oli toimellisen herran toimellinen palvelija. — Kuolema seisoi nyt hänen vuoteensa ääressä, kuolema, kasvot taivaallisen ankaroina.

"Hetki on tullut, sinun täytyy minua seurata!" sanoi kuolema ja kosketti jääkylmällä sormellaan hänen jalkojaan ja ne jäätyivät. Kuolema kosketti hänen otsaansa, sitte hänen sydäntään ja se särkyi ja sielu seurasi kuolon enkeliä.

Mutta niinä harvoina sekunteina ennenkuin vihkivä kosketus ehti jalasta otsaan ja sydämeen, vyöryivät kuin meren suurina, raskaina aaltoina kaikki elämän kokemukset ja herätykset kuolleen kimppuun. Samalla tavalla saattaa yhdellä ainoalla katseella silmäillä pohjattomaan syvyyteen tai yhdellä ajatuksen salamalla käsittää mittaamattomia etäisyyksiä; samalla tavalla saattaa yhdellä haavaa, yhdellä silmäyksellä nähdä äärettömän tähtitaivaan ja tuntea maailmoja ja taivaankappaleita aavassa avaruudessa.

Sellaisena hetkenä vapisee hätääntynyt syntinen eikä tiedä minne turvautua. Tuntuu siltä kuin hän vaipuisi äärettömään tyhjyyteen. — Mutta vanhurskas kallistaa päänsä Jumalan puoleen ja antautuu hänen turviinsa kuin lapsi, sanoen: "tapahtukoon sinun tahtosi!"

Mutta tällä kuolevalla ei ollut lapsen mieltä, hän tunsi olevansa mies; ei hän vavissut syntisenä, hän tiesi olevansa hurskas uskovainen. Hän oli riippunut kiinni uskonnon muodoissa niiden koko ankaruudessa; hän tiesi että miljoonien täytyy kulkea leveää tietä kadotukseen; hän olisi ollut valmis täällä elämässä hävittämään heidän ruumiinsa tulella ja miekalla, kuten heidän sielunsa jo oli ja ikuisesti tulisi olemaan hävitetty —; hänen tiensä kulki nyt taivasta kohti, missä armo avasi hänelle portin, se luvattu armo.

Ja sielu seurasi kuolon enkeliä, mutta käänsi vielä kerran katseensa vuoteeseen, missä ruumis makasi valkoisessa kuolinpaidassaan, minuutensa vieraana jäljennöksenä. — Ja he lensivät ja he kävelivät — he kulkivat kuni mahtavassa salissa ja samalla se kuitenkin oli metsä; luontoa oli leikelty, venytetty, köytetty ja istutettu riveihin, taitehikkaasti kuin vanhoissa ranskalaisissa puutarhoissa; siellä oli naamiaiset.

Kaikki olennot olivat enemmän tai vähemmän naamioidut; ne jotka kävivät sametissa ja kullassa eivät suinkaan aina olleet jaloimmat eivätkä mahtavimmat, eivätkä ne jotka kävivät köyhän miehen tamineissa olleet alhaisimpia ja vähäisimpiä. — Kummalliset naamiohuvit ne olivat ja varsinkin tuntui oudolta että he kaikki huolellisesti koettivat vaatteidensa alle kätkeä jotakin toistensa silmältä; mutta toinen repi toista, paljastaakseen peitettyä, ja silloin pisti esiin eläimen pää; toisen vaatteista näkyi irvistelevä apina, toisen vaatteista iljettävä pukki, niljainen käärme tai hidas kala.

Se oli se eläin jota me kaikki kannamme ruumiissamme, eläin joka on kasvanut kiinni ihmiseen ja se rimpuili ja reistaili ja pyrki näkyviin ja jokainen piteli sitä lujasti kiinni vaatteidensa sisässä, mutta muut repivät esiin ja huusivat: "Näetkös! Katsoppas! Siinä se on! Siinä se on!" ja toinen paljasti minkä ehti toisen kurjuutta.

"Entä mikä eläin minulla oli?" kysyi vaeltava sielu; ja kuolon enkeli viittasi ylpeään olentoon, jonka päätä ympäröi loistava, kirjava sädekehä, mutta miehen sydämen kohdalla piiloitti eläin jalkojaan, riikinkukon jalkoja; sädekehä oli vain linnun kirjava pyrstö.

Ja heidän kulkiessaan kirkuivat suuret linnut pahasti puitten oksilta; kovilla ihmisäänillä ne huusivat: "kuuleppas kuolemankulkija, muistatko minua?" — Kaikki hänen elämänsä päivien pahat aivoitukset ja teot huusivat hänelle: "muistatko minua?"

Ja hetkisen värisi sielu, sillä se tunsi äänet, pahat ajatukset ja teot, jotka astuivat esiin kuin todistajat käräjissä.

"Meidän lihassamme, meidän pahassa luonnossamme ei mitään hyvää asu!" sanoi sielu, "mutta minun ajatukseni eivät kehkeytyneet teoiksi, maailma ei nähnyt pahaa hedelmää!" ja hän riensi rientämistään, pian päästäkseen kuulemasta ilkeää kirkunaa, mutta ne suuret, mustat linnut kiertelivät, kaartelivat hänen päänsä päällä ja huusivat huutamistaan, ikäänkuin koko maailmalle julistaakseen julistettavaansa; ja hän juoksi kuin ahdistettu kauris ja joka askeleella sattui jalka teräviin kiviin ja ne repivät hänen jalkojaan niin että koski. "Mistä nämä terävät kivet tulevat? Nehän peittävät maata niinkuin kuihtuneet lehdet!"

"Ne ovat ne ajattelemattomat sanat, joita olet päästänyt suustasi ja jotka ovat haavoittaneet lähimmäisesi sydäntä paljon pahemmin kuin nyt haavoittavat jalkojasi!"

"Kaikki olemme me syntiä tehneet!" sanoi sielu ja nousi taaskin pystyyn. "Minä olen pitänyt lain ja evankeliumin, minä olen tehnyt kaiken voitavani, en ole kuten muut!"

Ja he seisoivat taivaan portilla ja enkeli, portinvartia, kysyi:
"Kukas olet? Sano minulle uskosi ja näytä minulle tekosi!"

"Minä olen ankarasti täyttänyt kaikki käskyt! minä olen nöyrtynyt maailman silmissä, minä olen vihannut ja vainonnut pahaa ja pahoja, niitä jotka vaeltavat laveaa tietä ikuiseen kadotukseen, ja minä olen yhä valmis, mikäli vaan voin, tekemään sitä tulella ja miekalla!"

"Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu! sanoo poika; hänen uskoaan ei sinulla ole. Sinä olet ehkä Israelin lapsi, joka sanot Mooseksen kanssa: silmä silmästä ja hammas hampaasta! Israelin lapsi, jonka kiivas Jumala on vain kansasi Jumala!"

"Sitä en näe uskostasi enkä teoistasi. Kristuksen oppi on anteeksiantoa, rakkautta ja armoa!"

"Armoa!" kajahti äärettömässä suojassa ja taivaan portti avautui ja sielu liiteli kohti kutsuvaa kirkkautta.

Mutta valo joka tulvi vastaan, oli niin häikäisevä, niin läpitunkeva, että sielu väistyi kuin paljastettua miekkaa; ja sävelet soivat niin lempeinä ja valtavina ettei mainen kieli pysty sitä lausumaan ja sielu värisi ja kumartui yhä syvemmälle ja syvemmälle, mutta taivaallinen kirkkaus tunkeutui siihen ja silloin se käsitti ja tunsi mitä ei ikinä ennen ollut tuntenut: ylpeytensä, kovuutensa ja syntisyytensä taakan painon. — Kirkkaus täytti koko sen olennon.

"Sen hyvän minkä tein, tein siksi etten toisin voinut tehdä, mutta — — pahuuteni, se läksi minusta itsestäni!"

Ja taivaan puhdas valo häikäisi sielua, hervotonna näytti se vaipuvan syvälle, syvälle, oman itsensä umpisolaan; se tunsi olevansa niin syntien raskauttama, niin kelvoton taivaan valtakuntaan, ja ajatellessa ankaraa vanhurskasta Jumalaa ei se uskaltanut edes kuiskata sanaa: "armoa!"

Jumalan taivas täytti koko avaran tilan, Jumalan rakkaus valautui siihen pohjattoman runsaana.

"Ole pyhäinen, ihanainen, rakastavainen ja iankaikkinen, oi ihmissielu!" kaikui soittaen ja helisten vastaan. Ja kaikki, kaikki saamme me maisen elämämme viimeisenä päivänä vavisten peräytyä taivaan valtakunnan loistoa ja kirkkautta; kaikki saamme me painua syvälle, syvälle, nöyrtyä maan tasalle ja samalla pysyä pystyssä hänen rakkautensa ja armonsa turvissa. Me saamme liidellä uusissa maailmoissa, puhdistuneina, parantuneina ja kirkastuneina, me saamme yhä enemmän ja enemmän liketä valon ihanuutta ja hänen vahvistaminaan tulla mahdollisiksi astumaan ikuiseen kirkkauteen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUJA JA TARINOITA III ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.