The Project Gutenberg eBook of Suur-isänmaa: Romaani menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suur-isänmaa: Romaani menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta

Author: Jalmari Kara

Release date: August 31, 2017 [eBook #55469]

Language: Finnish



*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUUR-ISÄNMAA: ROMAANI MENNEISYYDESTÄ, NYKYISYYDESTÄ JA TULEVAISUUDESTA ***




Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen








SUUR-ISÄNMAA

Romaani menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta


Kirj.

KAPTEENI TERÄS [Jalmari Kara]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1918.




SISÄLLYS:

I. Isänmaan poika:

   1. Rintamalla.
   2. Nuori sankari.
   3. Ihmisten ilmoille.
   4. Vaikea matka.
   5. Kodin lämpöä.
   6. Muuan vainaja.
   7. Jäähyväiset.

II. Keksintö:

    1. Testamentti.
    2. Anoppi.
    3. Kotitarkastuksia.
    4. Professori.
    5. Soittoniekka.
    6. Omituinen vieras.
    7. Kustaa III.
    8. An Elise.
    9. 27.

III. Hapuilua pimeässä:

    1. Unelma todeksi.
    2. Satimeen.
    3. Shpalernaja.
    4. Haarniska.
    5. Vankikoppi 68.
    6. Maaliskuun vallankumous.
    7. Matka.
    8. Konttoristi.
    9. Libaussa.
   10. Suuret taipuvat.
   11. Harhaisku.
   12. Pako.
   13. Memento mori.

IV. Kuolemattomat:

   1. Vappu v. 1946.
   2. Aseisiin.
   3. Ratsuväkidivisioona.
   4. Hyökkäys.
   5. Savuavat kaupungit.
   6. Kurjuuden rintama.
   7. Pietarin valtaus.
   8. Rankaisuretkikunta.
   9. Kansa kuohuu.
  10. Rauhan enteitä.
  11. Häät Luolakoskella.
  12. Suur-Isänmaa.






I.

Isänmaan poika




I.

Rintamalla.


Tyynen kesä-illan läpikuultava kirkkaus syleili Missejoen
rauhoittunutta rintama-osaa. Surullisen suon lammikot, joiden pahalta
löyhkäävä, kellertävä vesi kätki myriaadittain taudinsiemeniä ja
pikkueläjiä, kiilsivät nyt lumoavina kuin lähteen silmät tuuheiden
ruohotupsujen välissä. Siellä täällä saattoi viitain lomitse erottaa
kapeat kapulakäytävät, joilta toisinaan kuului yksinäisten askelten
kopsetta; muuten olikin kaikki hiljaista.

Oli 22 p. heinäkuuta v. 1916. Päivän työ oli päättynyt ja suolla,
jossa äsken hääräili suomalaisten jääkärien vihreätakkinen parvi
turpeita kiskomassa, törröttivät nyt tyhjät työntövaunut ikäänkuin
mietteisiinsä vajonneina mustan suokuopan partaalla. Laukaustakaan
ei kuulunut. Vihollinen näytti antautuneen kesä-illan lumoihin, eikä
hautavahtien tarkkaava valvonta voinut panna merkille muuta kuin
autereisen savun keveät kiemurat jonkun viholliskämpän yllä, tai
sorsan viihdyttävän äännähtelyn joen ruohikossa.

Kompiaiset, joka kolmantena päivänä annettava lisäruoka, oli juuri
jaettu ja kämppä Untolan miehet istuivat verannantapaisella lavalla,
pureskellen hyvällä halulla juustoa ja leipää, jonka päälle he
olivat sivelleet ohuen kerroksen maukasta marmelaadia. Heidän
vihreät pukunsa olivat röhjääntyneet, jopa repeilleetkin ja heidän
känsäisissä käsissään oli työn ihoon-syöpynyttä likaa. Pari poikaa
pesi ruoka-astioitaan hiekalla ja vedellä, muutaman lätäkön reunalla
kyykistyneinä, ja vahtiin lähtijät tarkastelivat kiväärejään.

Kapulakäytävältä kuului askeleita ja jääkäri pöllähti tiheiköstä
verannalle, kädessään suuri paperitörttö.

-- Jokos lisuke on jaettu? Kuka minun osani on ottanut?

-- Tuossa on juustosi ja tupakkasi. Marmelaatisi on trinkpehherissä
hyllylläsi.

Rauhoittuneena avasi tulija törttönsä ja otti kauniin
viinimarjatertun käteensä, välkytteli sitä hetken aikaa toveriensa
himokkaiden silmien edessä ja pisti sitten tyytyväisenä suuhunsa.

-- Syöttekös te viinimarjoja, pojat?

-- Tietysti!

-- Niin minäkin.

Ja jälleen vaipui uusi terttu maiskuttelevaan suuhun.

-- Älä viisastele... Mistäs olet käsittänyt?

-- Kävinpä pionierikomppaniassa vieraisilla ja pimitin nämä kihojen
puutarhasta.

-- Etkä joutunut kiikkiin? Nehän vahtivat aarteitaan kuin
lohikäärmeet.

-- Niillä on nyt parempaa puuhaa, huomenna menee pionierikomppania
hyökkäykseen.

Penkiltä nousi kuin nakattu muuan nuori jääkäri. Hänellä oli laihat,
kulmikkaat kasvot, rohkea suu ja ihmeen luja otsa, jonka korkeuden
tumma, harjasmainen pystytukka jätti selvästi havaittavaksi. Hän
ei ollut kovin pitkä, eivätkä hänen hartiansa olleet leveät, mutta
rinta oli korkea ja omituisen pyöreä. Hänen ruskeat, palavat silmänsä
olivat harvinaisen kirkkaat.

-- Minnekä sitten? hän kysyi.

-- Sitä en tiedä, eivätkä he olleet siitä itsekään selvillä.

-- Pionierit! Ketä muita lähtee?

-- Ei ketään meikäläisiä. Pionierikomppania, joka tähän saakka on
ollut rintaman takana, viedään nyt koetukselle. Huomen aamulla
lähtevät.

-- No entä pojat? Mitä arvelevat?

-- Hurjalla päällä ovat. Ei ainakaan minun silmiini jänishousuja
osunut.

Kirkassilmäinen jääkäri astui mietteissään kämppään ja kiipesi
vuoteelleen.

Ennen pitkää hänen kuitenkin nähtiin nousevan ja kuumeen punaamin
poskin rientävän jonnekin.

Puhe oli silloin siirtynyt jo kokonaan toiseen aihepiiriin.

<tb

Hauptmanni oli riisunut takkinsa ja astui pienen pöytänsä ääressä
lueskellen saksaksi käännetyitä "Vänrikki Stoolin tarinoita", jotka
komppania oli hänelle lahjoittanut. Ovelle naputettiin ja burschi,
juoksupoika astui sisään.

-- Jääkäri Orri pyytää saada puhua herra hauptmannin kanssa.

-- On jo ilta; mitä hän tahtoo?

-- Hän sanoi asiaansa tärkeäksi.

-- Kutsu hänet sisään.

Paavo Orri astui sisään ja pysähtyi ovelle moitteettomaan asentoon.

-- No, mitä haluaisitte?

-- Pyydän lomaa, herra hauptmanni.

-- Oletteko mieletön! Mikä lomanpyynti-aika nyt on, yöllä?

-- Herra hauptmanni. Minun pitäisi lähteä aamulla varhain, enkä minä
tiennyt siitä ennemmin. Sentähden olen uskaltanut häiritä.

-- Onko teillä tärkeitä syitä?

-- Omasta mielestäni on... Olen nyt lähes vuoden ollut sotilaana,
eikä minulla vielä koskaan ole ollut lomaa. Herra hauptmanni on
ilmoittanut komppanialle, että nykyään annetaan 3 viikon lomia vuoron
perään niin monelle kerrallaan kuin riittää joukosta. Olen valmis
kokonaan luopumaan tästä, jos herra hauptmanni voisi antaa minulle
nyt neljän päivän loman.

-- Ja mihin te menisitte?

-- Pyytäisin lupaa saada ottaa osaa siihen hyökkäykseen, johon
pionierit huomenna viedään.

-- Mitä hassua! Sinnekö tekee mielenne?... Mutta ajatelkaahan nyt,
jos jokainen komppaniani mies tulisi pyytämään samaa lupaa, niin en
saattaisi siihen suostua. Enkä voi antaa yhdelle parempaa etuoikeutta
kuin toisellekaan.

Ilmeisesti hauptmanni oli tullut hyvälle tuulelle, sillä hänen
silmänsä loistivat, eikä hänen äänessään ollut tylyä sävyä.

-- Eihän herra hauptmanni muulloinkaan voi myöntää lomaa kuin
joillekuille harvoille. Enkä usko, että tänne tulee kovin moni herra
hauptmannia vaivaamaan. Se ei pälkähdä heidän päähänsä ja minä lupaan
vaieta.

Hauptmanni tarkasteli huvitettuna nuoren jääkärin moitteetonta ryhtiä
ja palavaa katsetta, joka hetkeksikään ei väistynyt, vaikka puhujan
täytyi kielitaidon puutteessa monesti hapuilla sanoja.

-- Mutta mistä te tiedätte, onko pionierikomppanian johtaja ollenkaan
suostuvainen ottamaan teitä joukkoonsa?

-- Jos herra hauptmanni antaa minulle loman, rohkenen sen lisäksi
pyytää suositusta.

-- Vai niin. Vai sillä tavalla. Kuinka olikaan nimenne?

-- Hilfsgruppenführer Orri, kolmannesta joukkueesta.

-- Ettekö juuri te viikko takaperin tuonut partiomatkalla
haavoittunutta toverianne luotituiskun läpi turvaan?

-- Minä kyllä autoin häntä, herra hauptmanni.

-- Se oli sotilaallinen teko, nuori mies.

-- Kuinka vanha te olette?

-- 21 vuotta.

-- Siviilitoimenne kotimaassa?

-- Teknillinen ylioppilas.

Hauptmanni mietiskeli vähän aikaa, rummuttaen pöytää sormillaan ja
katsoen ulos pienestä ikkunasta. Sitten otti hän kynän ja paperia.
Hetkeen ei hämärtyvässä kämpässä kuulunut muuta kuin kynän hiljainen
rapina.

-- Kas tässä. En tahdo teitä estää. Mutta muistakaa, että edustatte
komppaniaa, ja myöskin, että te olette lomalla, jolta teidän on
tultava takaisin. Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän, herra hauptmanni.

-- Kello 8 aamulla pionierit lähtevät Zanken asemalle, josta juna vie
heidät eteenpäin. Nukkukaa yönne rauhassa, sillä tarvitsette voimaa.
Näkemiin, poikani.

-- Näkemiin, herra hauptmanni! huudahti nuorukainen. Sitten teki hän
äkki-käännöksen ja poistui varmoin askelin, hauptmannin seuratessa
hänen kulkuaan tyytyväinen hymy huulillaan.




II.

Nuori sankari.


Sahlessa vietti pionierikomppania yön 24 päivää vasten.

Vaikka marssista uupunut miehistö oli asettunut levolle, ei unesta
tullut aluksi mitään, vaan keskustelu pyöri kiihkeänä ja sävyä
nopeasti vaihdellen hyökkäyksen piirissä. Oli kysymyksessä erään
etuvarustuksen hävittäminen, jonka ryssät olivat viimeaikoina
rakentaneet ja josta he hävyttömällä tavalla ahdistelivat
saksalaisia. Tehtävä oli uskottu I:selle jääkäripataljoonalle ja sen
avuksi oli lähetetty suomalaiset pionierit.

Paavo Orri käveli yksinään tuuheiden puiden suojassa paperossia
poltellen. Toverit olivat häntä pistelleet ja kiusanneet, ei
kuitenkaan vakavasti, vaan hyväntahtoisen leikillisesti huomauttaneet
hänelle "kaistapäisyydestä". Mutta hän ei tuntenut halua vastata
heille, vaan etsi ennemmin yksinäisyyttä.

Muuan saksalainen jääkäri tuli hänen luokseen.

-- Jest lii u vas spitski? kysyi hän.

-- En puhu enkä ymmärrä ryssää. Mutta tulta minulla kyllä on, vastasi
Orri, antaen laatikkonsa saksalaiselle.

-- Mitä? Ettekö ole suomalainen? Jääkäri 27? huudahti toinen
kummastuneena, sytyttäen paperossinsa.

-- Olen kyllä, senhän näette.

-- Ettekö te kaikki puhu venäjää? Suomihan on venäläinen provinssi?

-- Ei suinkaan. Se on aivan itsenäinen maa, suuriruhtinaskunta, jonka
kanssa ei Venäjällä pitäisi olla mitään tekemistä, vaikka hallitsija
onkin yhteinen. Mutta kun Suomella ei ole omaa sotaväkeä, uskaltaa
Venäjä meitä sortaa.

-- Niinkö... Te siis kuulutte oikeastaan venäläiseen sotaväkeen ja
olette karanneet tänne?

-- Karanneet kyllä. Mutta ryssäläisiin joukkoihin emme koskaan ole
kuuluneet.

-- Oletteko kauan ollut rintamalla?

-- Ei kahta kuukautta vielä.

-- Oletteko ennen hyökänneet?

-- Ei koskaan.

Saksalaisen hymyssä kuvastihe ylimielisyys.

-- Jääkärit I tekevät 42:sta hyökkäystään.

Syntyi äänettömyys.

-- Te olette niin hiljainen ja alakuloinen -- jatkoi saksalainen.
Rohkeasti päälle vaan ja pois turha huoli. Joka kaatuu se kaatuu,
eikä sille mitään mahda.

Orri ei vastannut.

-- Teidän toverinne ovat niin kovin hitaita ja vastahakoisen
näköisiä. Minä olin aika kuumeessa, kun mentiin ensimäiseen
hyökkäykseen. Suomalaiset istuvat haluttomina ja tupakoivat, se
ei ole hyvä merkki. Ei ole hyvä jäädä jälkeen, silloin useasti
haavoittuu helpommin. Vaikka sydänalaa kiertää, niin pitää painaa
vaan, läpi kuulasateen. Eivät ne satu, elleivät ole sattuakseen.

-- Niin kai se lienee, vastasi Orri yksikantaan.

Puhelias saksalainen tuntui jollaintavoin nolostuvan tästä
välinpitämättömästä harvasanaisuudesta ja lähti tiehensä. Silloin
kömpi Orrikin makuupaikalleen.

       *       *       *       *       *

Hyökkäys oli määrätty alettavaksi klo 12 24-25 päivän välisenä yönä.

Klo 11,50 seisoi pataljoona valmiina rintasuojuksen takana, vasen
siipi sillä tiellä, joka johti Schmardenista Schlockiin. Vallitsi
kesäyön hiljaisuus, mutta hämärä oli paljoa tummempi kuin pohjolassa
ja taivaalla kiilui tähtiä. Silloin tällöin kuului jonkun yölinnun
aavisteleva ja ikäänkuin hätääntynyt ääni, mutta muuten ei mitään.

Suomalaiset oli jaettu tasan kullekin komppanialle, ehkäpä senvuoksi,
etteivät he tuottaisi häiriötä hyökkäyksen yleiselle kululle. Moni
jännittynyt sydän takoi rauhattomasti hiljaisessa yössä, jonka
vihollisen valoraketti tuon tuostakin valaisi kirkkaaksi. Jossain
sivummalla ryssäin vahtimiehet ampuilivat levottomina.

Orri hankasi kaikessa rauhassa rasvaa kivääristään vedellen
puhdistusnauhaa edestakaisin piipussa.

-- Ole toki valmiina, toveri, kuiskasi saksalainen, hänen vieressään.

Orri vilkaisi rannekelloaan.

-- Kahdeksaa vailla vasta ja kellot on tarkistettu, vastasi hän
levollisesti. Sitten latasi hän hiljaa kiväärinsä, otti leipäpalan
taskustaan ja alkoi nakerrella. Saksalainen, joka jännityksen
vallassa odotteli lähtöä, katsoi häneen pitkään.

Vihdoin tuli lähtökäsky:

-- Eteenpäin!

Hiljaa ja äänettömästi, ketteränä kuin kissa, saksalainen kiipesi
vallin yli. Orri otti hieman vauhtia ja hyppäsi, kättään apuna
käyttäen; kuului vain kepeä hupsahdus, kun hän notkeasti putosi
toiselle puolen.

Kuin hämärä, kiemurteleva nauha liikkui ampumaketju eteenpäin.
Vallitsi yhä hiljaisuus. Vain joskus kuului kahahdus tai
piikkilanka-esteen heikko räminä, kun miehet hiipivät sen läpi.
Vihollinen ei vielä tiennyt mitään, vain vahtimiesten valppautta oli
outo äänettömyys omiaan teroittamaan.

Hiki alkoi virrata otsalta alas ja sydänalassa tuntui omituinen
ahdistus. Aivot tuskin synnyttivät mitään selkeitä ajatuksia, mutta
aistit olivat sitä herkemmässä vireessä.

Jo alkoi ryssäin valli hämärästi näkyä. Matkaa oli tuskin puolta
kilometriä enää. Yhtäkkiä kuului muutamia hätäisiä laukauksia. Sitten
tuntui hornan kita aukeavan ja hiljaisuus särkyi yhdeksi ainoaksi
jylinäksi, paukkeeksi, ulvonaksi, rätinäksi. Granaatit vonkuivat,
shrapnellit pihisivät kuin kissat, kuularuiskujen luotisade kulki
kuin raekuuro ylitse, miinojen järeät kumahdukset saivat maan
vapisemaan. Ja kaiken yli kuului terävä, käskevä hyökkäyshuuto,
toistuen pitkin linjaa, miehestä mieheen:

-- Eteenpäin -- mars mars!

Tuli näkyviin suomalaisten juoksukunto. Huomattavasti he joutuivat
toisten edelle, ikäänkuin ryhmänjohtajien paikalle, muistamatta,
että se oli oikeastaan väärin. Ja se oli heille onneksi. Granaatit,
shrapnellit, kuularuiskun lyijysade lensivät kuin synkkä pilvi heidän
ylitseen tai eteensä ja tuntui siltä kuin olisivat ryssäin ammukset
suorastaan väistäneet heitä.

Orri syöksyi eteenpäin kivääriään lujasti puristaen, silmät teräviksi
synkentyneinä. Suuri granaatti lensi vonkuen aivan lähelle. Humahdus
iskiessä maahan! Räjähdys!... Saksalainen ryhmäpäällikkö viskautui
pari metriä ilmaan, pyöri hetken aikaa huimasti ympäri, ikäänkuin
tuulenkela, kädet ja jalat harallaan. Sitten putosi hän maahan
muodottomana möhkäleenä, savun ja tomupilven ympäröimänä...

-- Asemiin! kuului terävä huuto kymmenkertaisesti toistuen.

Jääkärit painuivat pitkäkseen kuin luodin kaatamina. Ja nyt
he huomasivat saksalaisten toverien tottumuksesta johtuneen
etevämmyyden. Verrattomalla huomiokyvyllä ja ihmeellisellä vaistolla
nämä osasivat silmänräpäyksessä valita itselleen suojapaikan, eteensä
kiven, kannon, ruohoturpeen, mättään. Pienintäkin maan syvennystä
he käyttivät hyväkseen, suomalaisten maatessa kutakuinkin avoimina
vihollisen tulelle.

Mutta suomalaiset kulkivat edellä! Kun taistelusta lähetettiin
raportteja niin suomalaisista niissä puhuttiin, suomalaiset olivat
jo siellä ja siellä. Nämä hiljaiset miehet, joiden veltonnäköinen
tyyneys oli saksalaisia arveluttanut, näyttivät nyt luonteensa toisen
puolen ja synkässä kiihkossaan herättivät miltei kauhua.

Jo ehdittiin vihollisen piikkilanka-aitojen eteen. Orri, jolla ei
ollut lankasaksia, makasi hikeä pyyhkien ja tuon tuostakin ampuen
eräässä suojaisessa syvennyksessä. Ketju oli taaskin jäänyt jälkeen,
sitä ei hän syöksy-innossaan ollut huomannut... Jo puuhaili tumma
varjo lähettyvillä. Orri ryömi hänen luokseen: suomalainen toveri
näkyi olevan.

-- Anna tänne sakset, olethan jo aivan uupunut. Toinen kääntihe
selälleen ja makasi minuutin ajan hengästyksestä puuskuttain, Orrin
katkoessa lankaa raivoisalla vauhdilla. Muutaman kymmenen metrin
päästä sylkivät vihollisen kuularuiskut ja kiväärit luoteja, mutta
tykkitulesta ei enää ollut vaaraa, se lensi yli.

-- Pistimet kiinni! Rynnäkköön!

Hirveän hurraan kaikuessa syöksyivät suomalaiset ja saksalaiset
vihollisen varustukseen. Suurin osa ryssiä oli jo lähtenyt
käpälämäkeen, mutta toiset taistelivat vielä vimmatusti. Vallitsi
kauhea sekasorto: rikki-ammutuita kämppiä, kuolleita, haavoittuneiden
voivotusta, murhan mäiskettä. Melkein kauhistuen saksalaiset
katselivat, millä hirveällä raivolla suomalaiset upottivat pistimensä
perivihollisensa ruumiisiin.

Orri oli joutunut taaskin edelle. Hänen pistimensä, vaatteensa,
kätensä, vieläpä kasvonsakin olivat hyytyvässä veressä ja hänen
silmänsä paloivat kuin kekäleet. Kun hän katsoi taakseen mitä toiset
puuhailivat, huomasi hän erään saksalaisen joutuneen kolmen ryssän
ahdisteltavaksi. Muuan vihollisista asettui juuri pistintaistelijan
kyyristyneeseen asentoon ja terä jo välähti... Silloin Orri laukaisi
ja riensi juoksujalkaa paikalle... Luoti oli sattunut. Hirveä
nyrkinisku sivulta kaatoi toisen ryssän maahan; leuka näytti menneen
sijoiltaan ja paksu kieli puristui esiin irvillään olevien hampaitten
raosta... Kolmas heitti kiväärinsä, nosti kätensä ja sammalsi
vapisevin äänin:

-- Tavaritsh, tavaritsh!

Orri vilkaisi saksalaiseen ja tunsi sen komppanian varavääpelin,
jonka riveihin hän oli joutunut. Vääpeli oli saanut shrapnellin
luodin läpi reitensä ja latasi rauhallisesti parabellumiaan,
toverillisesti kiittäen suomalaista.

Juuri silloin pamahti laukaus läheisestä ryssän kämpästä. Orri
kiljahti ja hypähti syrjään. Kuin salama tempasi hän pistoolin
vääpelin kädestä ja syöksyi kämppää kohti. Hän kiskaisi oven auki
ja perääntyi samalla itse syrjään -- juuri parahiksi väistääkseen
piston, joka oli niin voimakas, että antaja horjahti. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kaatui hän maahan Orrin luodin lävistämänä...
Hirveästi karjaisten ryntäsi nuorukainen sisään. Kaksi ryssää
seisoi valjuna seinällä, molottaen jumalan apua. Orri otti heidän
aseensa ja kuljetti heidät mukanaan vääpelin luo, jolle hän antoi
pistoolin takaisin. Vasta silloin jouti hän katsomaan kättään: luoti
oli lävistänyt lihaksen olkavarresta, ollenkaan koskematta luuhun.
Iloisin mielin sitoivat saksalainen vääpeli ja suomalainen sotilas
toistensa haavat, kolmen vangin katsellessa heidän työtään. --

Tunnissa oli hyökkäys suoritettu ja ryssän etuvarustus hävitetty
määräyksen mukaisesti. Voittoisa pataljoona vetäytyi takaisin
reippain mielin. Moni oli kyllä kaatunut, moni vaikeasti
haavoittunut, mutta suomalaisia oli jälleen seurannut hyvä onni:
heillä ei ollut raskaita tappioita. Heidän sairassotilaansa, jotka
täällä saavuttivat ikuisen maineen, kantoivat etupäässä saksalaisia
turvaan.

Takaisin palattaessa muodosti muuan ryhmä mielenkiintoisen näyn.
Jääkäri Orri komenteli kolmea vankia, jotka kantoivat hellävaroen
haavoittunutta saksalaista vääpeliä. --

Suomalaisilla oli vain yksi kuollut, yksi kadonnut ja kymmenkunta
haavoittunutta. Mutta saksalaisten käsitys oli kokonaan muuttunut
pohjolan miehistä. "Toveri, toveri", sanoivat he loistavin silmin.
He antoivat napamaan miehille voileipää, huvitettuina toisten
ruokahalusta, he tarjosivat heille tupakkaa, marmelaatia, kaikkea
hyvää, he puristelivat heitä käsistä, nauraen kuunnellen ryssän
pommitusta, joka yhä oli suunnattu tyhjää ja hävitettyä etuvarustusta
kohti.

       *       *       *       *       *

Heinäkuun 27 p:nä suomalainen komppania oli saapunut Schlampeen
ja odotti junaa, jonka piti viedä heidät kotiin. Kiväärit oli
asetettu yhteen ja joukko parveili sivummalla vilkkaasti jutellen ja
tupakoiden.

-- Hilfsgruppenführer Orri! kuului äkkiä terävästi.

-- Täällä! vastasi nuorukainen ja riensi juoksujalkaa, toisella
kädellään sidottua olkavartaan tukien saksalaisen upseerin luo.

-- Te puhutte saksaa?

-- Auttavasti.

-- Hänen Ylhäisyytensä prikaatin komentaja haluaa teitä puhutella.
Seuratkaa.

Upseeri jätti Orrin etuhuoneeseen, mutta oven läpi kuului ilmoitus:

-- Der finnische Hilfsgruppenführer zur Stelle. Excellenz!

Ovi avattiin ja Orri astui sisään.

Huoneessa oli 29 Landwehr-prikaatin komentaja v. Wynecken, I.
jääkäripataljoonan päällikkö ja pionierikomppanian johtaja.
Prikaatikenraali silmäili hetken aikaa terävästi ja vaieten tulijaa.
Nuorukainen kesti katseen värähtämättä, moitteettomassa asennossa
seisten.

-- Te olette hilfsgruppenführer Orri, 27. jääkäripataljoona II:sta
komppaniasta?

-- Niin olen, Teidän ylhäisyytenne.

-- Minulla on teistä kaksi raporttia. Toinen on
komppaniapäälliköltänne, hauptmanni v. M:ltä, joka anomuksenne
perusteella pyytää pionierikomppanian päällikköä ottamaan teidät
mukaan hyökkäykseen. Toinen on varavääpeli T:ltä, joka pataljoonan
komentajalle on ilmoittanut pelastuneensa teidän avullanne. Selonteko
on teille hyvin edullinen; tahdotteko itse kertoa siitä tarkemmin.

-- Minä huomasin, että muuan venäläinen aikoi pistimellään tappaa
haavoittuneen ja ammuin ryssän, siinä kaikki Teidän Ylhäisyytenne.

-- Ilmoituksen mukaan te sitäpaitsi löitte käsin toisen ryssän
maahan, ammuitte kolmannen ja otitte kaikkiaan kolme vankia.

-- Niin tein, Teidän Ylhäisyytenne.

-- Minä tunnustan teidät soturiksi, jonka Suomi ja Saksa kunnialla
lukee riveihinsä. Komppaniapäällikkönne ei ole erehtynyt suostuessaan
harvinaiseen pyyntöönne, joka myöskin puhuu puolestanne. Olette
kunniakkaasti edustanut komppaniaanne ja minä onnittelen päällikköä,
jolla on sellaisia miehiä.

Nuorukainen seisoi vaiti ja hänen kirkkaat silmänsä katsoivat yhtä
levollisina ylhäistä miestä.

-- Halusitteko niin otteluun? kysyi kenraali kevyemmin.

-- Teidän Ylhäisyytenne. Me suomalaiset olemme nuorta väkeä,
kiihtyneinä lähteneet isänmaastamme. Kokeneena soturina Teidän
Ylhäisyytenne kyllä tietää, että odottaminen on sotilaalle vaikeampaa
kuin toiminta.

-- Se on oikein. Nuorena veri kuohuu. Minä olen tyytyväisenä saanut
nähdä, kuinka rajusti se kuohuu suomalaisten tyynen ja hidasleimaisen
pinnan alla. Lukuisia suurta urhoollisuutta todistavia tekoja on
kerrottu minulle kansalaistenne suorittaneen, eikä ainoatakaan
pelkuria ole mainittu. Se herättää minussa lämmintä myötätuntoa
teitä ja teidän suurta asiaanne kohtaan. -- Mitä persoonallisesti
teihin tulee olen kirjoittanut hauptmanni v. M:lle kirjeen, jossa
olen selittänyt, mistä syystä pyytämäänne 4 päivän lomaa on täytynyt
pidentää. Saatte viedä sen itse perille.

Sotilaallisessa asennossa otti Orri kirjeen vastaan ja kätki sen
huolellisesti poveensa.

-- Te olette haavoittunut. Onko haavanne vaikea?

-- Luuhun ei ole sattunut. Minä sain jättää tornisterini kuormastoon
ja toivon jaksavani toisten mukana, vaikka kyllä olen hiukan
huonoissa voimissa.

Ylhäinen sotapäällikkö vaikeni ja katseli hetken aikaa nuorukaisen
levollisia kasvoja, ilmeisesti hyvillään siitä, ettei suomalainen
ollut kerskunut, sanonut: "mitätön naarmu vain, Teidän
Ylhäisyytenne", tai jotakin sentapaista, kuten rohkeat miehet
tavallisesti tekivät.

-- Toivon teille menestystä urallanne. Puristakaa kättäni, nuori mies.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin pionierikomppania astui junaan, piti prikaatin komentaja
kauniin puheen. Hän kiitti suomalaisten urhoollisuutta, mainitsi
myötätunnolla heidän isänmaallisesta suurajatuksestaan, valitti,
ettei hänellä ollut iloa kauemmin pitää komppaniaa komentonsa
alaisena, mutta sanoi toivovansa uusia taisteluita meikäläisten
mukana ollen.

Kohotetuin mielin lähti komppania kotiin, Missen rannalle.




III.

Ihmisten ilmoille.


Korkoraudat napsahtivat yhteen ja komppaniapäällikön asunnon ovella
seisten jääkäri Orri sanoi:

-- Ilmoitan palanneeni lomalta, herra hauptmanni.

Hauptmanni, jonka korviin suomalaisten kunnostautuminen taistelussa
jo oli ehtinyt, nousi hyvätuulisen näköisenä.

-- Lomalla käydään virkistymässä, poikani. Te palaatte
haavoittuneena. Minkätähden ette ole mennyt sairaalaan?

-- Haavani on kovin lievä, herra hauptmanni.

-- Ettehän te täällä voi kuitenkaan tehdä mitään.

Nuorukainen ei vastannut ja päällikkö jatkoi: Olisi viisainta levätä,
naarmustakin voi koitua ikävyyksiä.

-- Minun tulee ikävä siellä, herra hauptmanni. Mitä! Sotilaan ei
koskaan ole ikävä, ettekö sitä tiedä?

Syntyi äänettömyys. Sitten ojensi nuorukainen päällikölleen kirjeen.

-- Hänen Ylhäisyytensä prikaatin komentaja on antanut minulle tämän
herra hauptmannille tuotavaksi.

Hetkeen ei kuulunut muuta kuin paperin hiljainen kahahtelu päällikön
kääntäessä lehtiä.

-- Hyvä on, poikani. Te tulette saamaan rautaristin ja minä ehdotan
pataljoonan komentajalle teidät ylennettäväksi. Saatte mennä.

Mutta Orri viivytteli yhä ja näytti epäröivän.

-- Onko teillä vielä jotakin?

-- Herra hauptmanni. Olen kuullut, että Suomeen lähetetään näinä
päivinä suurempi määrä etappimiehiä. Anon, jos mahdollista, päästä
mukaan.

-- Vai niin. Te olette mielestänne tehnyt tarpeeksi ja haluatte
vetäytyä laakereillenne. Sitä en odottanut.

Värihäivähdys kiiti yli nuorukaisen otsan, ruskeat silmät välähtivät
ja niiden katse suuntausi niin pistävänä päällikköön, että tämä
jollaintavoin nolostui. Mutta mitään ei nuorukainen sanonut.

Vihdoin jatkoi hauptmanni keveämmin, ikäänkuin sovittaen.

-- Kyllä tiedän, ettette väistä tappelua. Ettekö viihdy rintamalla?

-- Herra hauptmanni tietää paremmin kuin minä minkälainen rintama
tämä on. Vetoan Hänen Ylhäisyytensä von Belowin sanoihin:
tarkastaessaan pataljoonaa hän jo keväällä ilmoitti, että Saksa on
meitä säästääkseen asettanut meidät rintama-osalle, jossa hyökkäys
tuskin tulee kysymykseen. En halua toimettomana odottaa ryssien
pommeja niskaani. Olen nuori ja tahdon vaihtelua. Ja luulisin
Suomessa voivani enemmän tehdä asiamme hyväksi.

-- Mutta tehän olette haavoittunut.

-- Juuri siksi olen sopimaton rintamalle.

-- Tiedättekö, suurin osa tovereistanne haluaa samalle matkalle?

-- Heillä on oikeus puhua puolestaan. Herra hauptmannilla on
ratkaisuvalta.

-- Minä mietin asiaa.

Nuorukainen teki salamannopean käännöksen ja poistui.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä myöhemmin vietettiin Untolan kämpässä juhlaa.
Jääkärit Orri ja Storm, molemmat kämppäkuntaan kuuluvia, olivat
saaneet komennuksen huomisaamuna matkustaa Berliniin ja pitivät nyt
lähtijäisiä, tuhlaten viimeiset roponsa.

Verannalle oli asetettu kaksi pientä pöytää rinnakkain.
Niiden ympärillä istui kymmenkunta iloista sotilasta lakkiset
"trinkpekkerit" edessään. Keskellä upeili yksi rommi ja yksi
viinipullo, ja ilo välkkyi napamaan miesten silmistä, kun he
kesäisenä iltana, keskellä soista erämaata, olivat nousseet uhraamaan
viinin jumalalle.

Vaikka kevyt leikinlasku liikehti monine käänteineen pinnalla, niin
syvemmällä kyti kaipaus, joka miltei kateellisella myötätunnolla
puhkesi onnentoivotuksiin niille kahdelle, jotka kohtalo oli pian
johdattava toisille teille: kotimaan rakkaille seuduille. --

Orri oli vakava ja vetääntyi jo varhain kämppään haavaansa valittaen.
Vuoteellaan lojui hän kuitenkin nukkumatta, silmät tuijotukseen
auenneina ja aivot ajattelusta kiihdyksissä.

Tämä etappihomma lupasi tulla suurenmoiseksi. Miehiä lähti aluksi
noin parisenkymmentä ja näiden oli määrä tehdä uusille rekryyteille
tiet Suomesta Saksaan selviksi ja innostaa poikia matkalle. Kenties
syntyisi toinen pataljoona, kenties kokonainen suomalainen rykmentti.
Ja silloin! -- Tosin kuului pessimistien vastaväitteitä. Rintamalle
oli lähdetty niin valoisin toivein ja innostuneina. Hyökkäyksen
Pietaria kohti luultiin alkavan heti, mutta nyt saatiinkin maata
tällä keltavetisellä, epäterveellisellä suolla nälässä ja ikävässä.
Oliko Saksa heikentynyt? Uhkasiko sitä ja samalla jääkärien
suurta asiaa tappio? Ja -- kuiskailtiin -- tahtoiko Saksa lisää
suomalaisia, voidakseen käyttää heitä kiertävänä hyökkäysjoukkona,
jonka epätoivoinen raivo masentaisi ryssäin vastustuksen? -- Mutta
ei. Suureksi ja uljaaksi piti jääkärien joukon kasvaa, sellaiseksi,
että se kykenisi herättämään koko maailman huomion, kykenisi yksin
voittamaan taisteluita ja ajan tullen puhdistamaan isänmaansa
vainoojista. Mitä merkitsi tämä kourallinen miehiä? Heitä mainittiin
vain huimapäiksi seikkailijoiksi. Kymmeneen tuhanteen oli rivien
sankennuttava. Silloin olisi leikki kaukana. --

Yhä kiihkeämpiä mielikuvia syntyi haavoittuneen aivoissa... Ulkona
vallitsi kesäyön tyyni rauha, verannalla "skoolattiin" läkkimukeilla
ja iloinen kuoro, joka hetkeksi oli keventynyt ja irtautunut
todellisen elämän vakavuudesta lauloi raikuvin äänin:

    Eihän se Saksan keisari tiennyt,
    hippala hippan, hippan pila pala!
    Eihän se Saksan keisari tiennyt
    tyttöjen ikävästä.
    Koska se kutsui hurjimmat pojat,
    hippala hippan, hippan pila pala!
    Koska se kutsui hurjimmat pojat
    joka pitäjästä.




IV.

Vaikea matka.


Pohjanlahdella, Holmön saaren koillispuolella keinui aalloilla pieni
vene. Se oli lyhyt ja pyöreä, sitä mallia, jota kalastajat sanovat
jollaksi, ja sitä kuljetti pieni, keskilautaan pystytetty purje.

Veneessä istui kaksi nuorukaista. Toinen oli hoikka ja pitkäkasvuinen
"pommari", jääkäri Storm, toinen etappimies Orri. Purje lepatteli
hiljalleen aamutuulessa ja pursi lipui keveästi pienillä aalloilla.

Näin oli Tukholmassa päätetty:

Pommarien, jotka kuuluivat Saksan amiraaliesikunnan palvelukseen ja
joita johti Sankariksi kutsuttu, Tukholmassa asuva hauptmanni, oli
hinnalla millä tahansa saatava muuan "kapsäkki" Uuteenkaarlepyyhyn.
Etappimiesten taas oli toimitettava tärkeä kirje Helsinkiin.
Pohjoiset postitiet ja kulkureitit olivat tilapäisesti tukossa, eikä
enää myöskään uskallettu Holmöstä Vaasaan moottoriveneellä, sillä
rannikolla risteili tuhkatiheään venäläisiä vartioaluksia. Muutenkin
oli liikkuminen Suomessa tullut kovin vaikeaksi ja vaaranalaiseksi.

Etappimiehet olivat ottaneet kaksoiskappaleen kirjeestä, ja toinen
päätettiin lähettää pohjoista tietä, toinen suoraan Merenkurkun yli.
Siten oli toivoa ainakin yhden joutumisesta perille.

Orri ja Storm lähetettiin veneellä; edellisellä oli huolena kirje,
jälkimäisellä kapsäkki. Määränä oli purjehtia Helsingkallanin
etelä- ja Stubbenin pohjoispuolitse siihen syvään lahteen, joka
pisti Munsalaan saakka; täällä oli tietty mies auttajana ja
hänen huostaansa tuli jättää vene. Storm, joka vuosikausia oli
liikkunut saaristossa ja tarkasti tunsi seudun, otti kompassin
mukaan suunnatakseen aluksen määräpaikkaan, ja niin oli nuorukaiset
passitettu Uumajaan, josta lähtö oli tapahtunut.

       *       *       *       *       *

-- Eihän tästä tule mitään, nyt tyyntyy kokonaan, sanoi Orri, maaten
veneen kokassa ja sytyttäen paperossiaan.

Storm istui selkäkenosillaan, peräsin kainalossa, eikä vastannut.
Hänen neliskulmainen naamansa oli pahantuulisen näköinen ja pystynenä
oli nyrpällään.

-- Jos me näin hiljaa tulemme Suomen rantaan, niin johan meidät hitto
perii. Kuvittelepas vain, että ryssän vahdit meidät huomaavat. Mihin
pääsemme heidän käsistään? Minunkin on vielä olkavarteni kipeä, joten
soutamista ei kannata ajatella.

Kun toinen yhä vaikeni, jatkoi Orri ikäänkuin kiusotellen.

-- Silloin on sinun kapsäkkisi ensimäisenä heitettävä mereen. Se on
vaarallisin.

-- Entä sinun kirjeesi? sähähti Storm. -- Yhtä varma hirttonuora
sinulla on taskussasi.

-- Mutta sitä ei löydä kukaan. Et edes sinäkään, vaikka tiedät sen
minulla olevan.

-- Oho, jopa olet varma asiastasi. Sanoppa, mihin sen kätkit?

-- Kaulukseeni. Kangas on kaksinkertainen. Minä ratkotutin sen auki,
pistin varta vasten sopivan muotoiseksi tehdyn kirjelapun väliin;
sitten neulottiin kaulus ehjäksi ja tärkättiin.

-- No luulisipa sen säilyvän... Mutta eiköhän me haukata hieman.
Tuuli peijakas tyyntyy kokonaan, eikä tässä siis ole muutakaan
tekemistä.

Perämies kaivoi selkäreppunsa penkin alta ja veti sieltä ensimäiseksi
kaksi litran pulloa.

-- Katsopas, tästä saat, jos meritauti pyrkii.

-- Konjakkia ja maitoa! Kas vaan! Muistit ottaa maitoa mukaasi, sitä
minä en ajatellut.

-- Sinulla ei tietysti ole vettäkään.

-- On toki. Niin tyhmä en sentään ole.

-- Hyvä. Mutta ei tämä maitoa ole, vaan puhdasta kermaa. Siihen kun
tipahuttaa konjakkia sekaan niin kelpaa elellä.

Nuorukaiset tekivät kelpo voileivät ja alkoivat pureskella hyvällä
halulla.

-- Ilma on ihmeen painostava. Varmaankin siinä on ukkosta, mutisi
Storm suu ruokaa täynnä.

Tosiaankin lakkasi tuuli ihan kokonaan. Purje riippui unisena ja
lerpallaan, mainingit loiskuivat hiljaa veneen kylkiin. Aurinko
paahtoi hautovan kuumasti ja taivaankansi oli omituisen raskaan ja
polttavan näköinen.

Puolen päivän tienoissa kohosi näköpiiriin uhkaava, paksu ja
tumma pilvenmöykky. Meren pinta synkkeni, tummia vihureita alkoi
nopeasti kiitää sen yli, ja vene kulki hyvää vauhtia. Sitten puhkesi
raju ukonilma. Avaruus tuntui repeilevän yhä uusiin häikäiseviin
salamoihin ja kumea jylinä muistutti tykkien ääntä sotarintamalta.
Alkoi sataa, ensin raskaasti tiputellen, sitten rankasti, taivaan
täydeltä; meri möyrysi vaahtopäinä ja tuuli tuntui muuttavan suuntaa.
Mutta yhä tehtiin matkaa.

Kun sade oli lakannut, tyyntyi ilma jäilleen miltei täydellisesti
ja kiikarilla katsoen saattoivat pojat erottaa korkean tornin
näkörannassa. Varmaankin oli se Helsingkallan. Mutta vähitellen
muuttui sää tavattoman koleaksi. Harmaita, repaleisia pilviä kiiti
huimaa vauhtia taivaalla. Tuuli alkoi puhaltaa tasaisesti, yhä
voimakkaammaksi kasvaen, ja muutti suuntaansa epäedullisesti, tullen
koillisesta. Vaikka oli kesä, tunkeutui se kastuneiden vaatteiden
läpi viiltävän kylmänä ihoon ja sai nuorukaiset vilusta vapisemaan.
Sitäpaitsi oli vielä eteenpäin pääsy sangen vaikeata, kun oli
purjehdittava miltei suoraan vastatuuleen.

Storm veti konjakkipullon taskustaan ja ryyppäsi.

-- Nyt tämä on paikallaan, sanoi hän. -- Nappaapas tuosta, niin
veresi alkaa kuumeta.

Orri otti ainoastaan vähän ja varovaisesti.

Mutta tuuli yltyi yhä ja aallot kasvoivat vaarallisen korkeiksi.
Ehtimiseen syöksähti vaahtoinen harja veneeseen, joka muutenkin
mielellään "ryyppäsi". Pojat uhmailivat pitkän aikaa, mutta lopulta
oli heidän kuitenkin alistuttava. Purje laskettiin alas, vene
käännettiin myötätuuleen ja sai valtoimena ajelehtia aalloilla, jotka
veivät sitä Kurkun suuntaan koillisesta lounaiseen, painaen yhä
enemmän ja enemmän Ruotsin puolelle. Nuorukaiset eivät enää tienneet,
missä he olivat. Ympärillä näkyi vain toivoton, harmaa taivas ja
lyijynkarvainen meri, jonka hämärtyvästä synkkyydestä aaltojen
valkeat kuohut pistivät terävinä silmään. Heitä alkoi tavattomasti
viluttaa, sillä he olivat läpimärkiä ja viima tuntui yhä kylmenevän...

-- Jos tätä kestää, niin me löydämme itsemme Tukholmasta, sanoi
Storm, jälleen ryypäten konjakkia ja sen päälle kermaa.

Orri oli painautunut kokkaan ja poltti paperossiaan, jonka hän
vaivoin oli saanut sytytetyksi puolikastuneilla tikuillaan.

-- Kuulepas mies, onko repussasi tikkuja? kysyi hän.

-- Ei ole. Jukraviti ei olekaan! Onko sinulla?

-- Minulla oli neljä laatikkoa, mutta tungin ne lähtiessämme
taskuuni. Nyt niistä on suurin osa pilalla ja toiset tietysti yhä
imeytyvät kosteiksi. Sitten meihin "köhä" tulee, jos saamme täällä
värjötellä ilman tupakkaa... Annappas nyt sitä pulloasi.

-- Tässä on veikkonen molemmat. Maistahan. Ne käyvät hyvin yhteen.

Pojat murjottivat pitkän aikaa ääneti. Mutta Storm, joka tuon
tuostakin ryyppäsi, alkoi tulla yhä iloisemmalle päälle ja hyräili
itsekseen. Yhtäkkiä hän näytti muistavan jotakin, kaivoi lompakon
taskustaan ja etsi sen kätköstä pahvipalaselta näyttävän levyn: se
oli ohut tulitikku-vehje, tuollainen, joka sisältää kymmenkunta
litteätä tikkua ja jota on hyvä pitää liivintaskussa. Hän nosti sen
korkealle ilmaan ja alkoi puhua.

-- On hetkiä ihmiselämässä, jolloin kaikki yksilön huomio on
kiintynyt yhteen ainoaan seikkaan, yhteen ainoaan pisteeseen.
Tämä tapahtuu esimerkiksi silloin, kun matkaa aavaa lakeutta tai
rannatonta meren selkää, tuulen tuivertaessa, myrskyn mylviessä,
pistää tupakkaa piippuunsa, eikä ole muuta kuin yksi ainoa
tulitikku... Muistatko sitä?

-- Et saa enää ryypätä. Sinä tulet humalaan, sanoi Orri, jonka
omillakin poskilla veri punersi.

Storm naurahti välinpitämättömästi.

-- Minua ei yhtään viluta enää. Tuuli on kuivannut vaatteet, ainakin
etupuolelta ja konjakki on ne lämmittänyt. Minusta on saman tekevää,
vaikka vaeltaisimme näin tuomiopäivään saakka. Kunhan ei tuo
peijakkaan aalto ehtimiseen heittäisi vettä niskaani... Nytkin! Huh!

-- Anna pullo tänne nyt, muuten tässä käy hullusti vielä.

-- Tästä tämän saat. Mutta suotta sinä pelkäät. Ei tällaisessa
ilmassa päihinsä tule.

Ja nuori saaristolainen alkoi laulaa, huolettomana, täyttä kurkkua,
kuin huviretkellä ainakin.

Myrsky ärjyi ja pauhasi. Vene keikkui aalloilla mitättömänä
kuin palko. Mutta nuorukaisissa ei voinut huomata huolestumisen
merkkiäkään, vaikka he ajelehtivat rannattomalla ulapalla, ollenkaan
tietämättä, mitä tulevaisuus kätki verhoihinsa.

       *       *       *       *       *

Ilta jo hämärsi, kun taivaanrannalla, oikealla, alkoi vilkkua valoa
ja epäselvästi häämöttää kapea torni, kuin seiväs.

-- Mikä se lienee? Ritgrund ehkä? Mutta eihän hitossa! Eihän se siltä
puolen voi näkyä, silloin olisimme Vaasan saaristossa.

Storm otti kompassinsa.

-- Se ei voi olla muu kuin Gadden, sanoi hän, ojentaen kaukoputkensa.
-- Tosiaankin, sehän se on. Olen näkevinäni saaria oikealla. Nyt,
veikkonen, alkaa koetus, pääsemmekö sinne vai ei. Jos me ajaudumme
ohitse, niin silloin kyllä merta riittää, vaikka Saksanmaalle saakka.

Rohkeasti nosti hän purjeen ja käänsi laitatuuleen. Pieni vene vapisi
kuin haavanlehti ja kiiti huimaa vauhtia eteenpäin. Yhtämittaa
loiskahti vettä yli reunan, yhtä mittaa ajoi Orri sitä ulos, tuulen
puoleisella reunalla istuen. Toisinaan tuntui käsittämättömältä,
että vene pysyi pystyssä, mutta Storm hoiti järkähtämättömällä
päättäväisyydellä peräsintä, jonka varteen hänen kätensä olivat
pusertuneet niin lujasti, että rystyt kuulsivat valkeina.

Orrin tuli hiki. Haavoittunutta käsivartta alkoi pakottaa, mutta hän
teki työtään hammasta purren, sanomatta mitään. Vihdoin rupesi hän
vapisemaan, eikä enää jaksanut.

Storm laski hiukan enemmän myötälaitaan ja huusi tiukasti, otsa
rypyssä.

-- Ryyppää, hitto vieköön! Tai tee mitä haluat, mutta sinun on nyt
kestettävä.

Orri otti pitkän siemauksen ja ryhtyi jälleen työhönsä, kasvot
valjuina, hien valuessa otsalta alas.

-- Hetkinen vielä. Näethän, kuinka lähellä olemme. Kun sinä pystyisit
tähän toimeen, niin minä koettaisin auttaa sinua, sanoi Storm, ääni
väsymyksestä heikkona.

-- Kyllä kestän, mutisi Orri kumartuneena vettä mättämään,
likomärkänä ja uupuneena. --

Vihdoin päästiin saaren suojaan. Airot otettiin esille ja laulaen
souti Storm rantaan, vaikka hänen kasvonsa olivat perin kurjan ja
nääntyneen näköiset. Rannalla seisoi kaksi henkilöä, jotka ihmetellen
olivat seuranneet nuorukaisten kulkua.

-- Entä kapsäkkisi? Saarellahan on tulli, kysyi Orri levottomana.

-- Olkoon vaikka kaksi, mutta ei sitä nyt hellitetä, vastasi
pahasisuinen saaristolainen. Sitten huusi hän maallaolijoille.

-- Tämähän on Gadden, eikö niin?

-- On kyllä.

-- Saammehan teillä kuivata vaatteemme? Tuuli ajoi meidät ulapalle,
jossa hieman väsyimme ja kastuimme.

-- Tehkää hyvin ja käykää sisään vaan.

       *       *       *       *       *

Yöllä tuuli hiukan tasaantui ja tyyntyi, ja aamupäivällä lähtivät
pojat jälleen matkalle.

Heidän ei kuitenkaan onnistunut päästä riittävän ylös vastahankaan
ja muutaman kerran turhaan luovittuaan he päättivät laskea Vaasan
saaristoon, noustakseen mannermaalle sen pitkän niemen kärkeen, joka
Vaasan pohjoispuolella pistää syvälle Pohjanlahteen.

Muutaman tunnin purjehduksen jälkeen alkoivat Wal-saaret näkyä
kaksine tornineen, sitten Ritgrund, vihdoin suuri Björkö.

-- Vene saa nyt jäädä jumalan nimeen, sille ei voi mitään, sanoi
Storm. -- Ja kapsäkki on jätettävä jonnekin saareen. Enhän minä jaksa
sitä kanniskella pitkin metsiä. Täytyy yrittää jälestäpäin noutaa,
senhän luulisi olevan helppoa.

Orri oli perin väsyneen ja kurjan näköinen. Haavoittunutta käsivartta
pakotti, se oli eilen liikaa rasittunut.

Björkön lähettyvillä näkyi punainen mökki pienellä saarella.

-- Tuon kalasaunan minä tunnen ja sen permannon alle me kaivamme
kapsäkin, jatkoi Storm.

-- Levätään samalla yöhön asti. Emme kuitenkaan uskalla maihin
ennenkuin yhden, kahden ajoissa. Kättänikin pyrkii pakottamaan,
vastasi Orri.

-- Levätään vaan.

Pieni, harvinaisen siisti kalasauna oli tyhjä. Nuorukaiset tekivät
tulen takkaan ja ryhtyivät kätkemään kapsäkkiä. Lattiapalkit
irroitettiin, kaivettiin kuoppa, kapsäkki pistettiin sinne,
peitettiin mullalla, sitten pantiin palkit paikoilleen.

-- Nyt voimme keittää teetä, minulla on mukanani, sanoi Storm
pyyhkien hikeä kasvoiltaan.

-- Sst!

Orri seisoi hiljaa, jännittyneen näköisenä ja kuunteli.

-- Olin selvästi kuulevinani moottorin sätkytystä, sanoi hän
kuiskaten. Sitten hän avasi oven ja riensi ulos, Stormin seuratessa
kintereillä.

Kaikki oli kuitenkin rauhallista; navakka tuuli vain suhisi saaren
puissa ja laineet vyöryivät kohisten rannalle. Rauhoittuneina pojat
palasivat kämppään. Orri heittäysi leveälle seinäpenkille pitkäkseen
ja Storm puhalteli valkeata.

-- Tokkohan tässä saunassa on majaillut muita meikäläisiä. Nimiä ja
vuosilukuja on kyllä seinät täynnä, mutta ota niistä selvä... On
tätä väliä kyllä vaellettu, talvella suksilla ja potkurilla, kesällä
moottoreilla ja purjeveneillä ja nyt vielä me tällä pahanpäiväisellä
jollalla. Olisinpa halukas tietämään, kuinka suuri prosentti
Merenkurkun vesissä on jääkäripoikain tuskan hikeä.

Tuli humisi viihdyttävästi ja vesi höyrysi padassa. Orri puhalteli
sankkoja savuja penkillään ja näytti perin tyytyväiseltä...

Salaman nopeudella aukeni ovi. Revolvereja ojentui nuorukaisia kohti,
neljä miestä syöksyi sisään, kaksi edellä, kaksi taampana ja kamala
karjaisu pani saunan seinät vapisemaan.

-- Kädet ylös!

Vaistomaisesti nostivat nuorukaiset kätensä ja Orri nousi penkiltä.

-- Keitä te olette ja mitä te täältä haette? kysyi yksi tulijoista
ruotsiksi. Toiset kolme olivat ryssäläisiä sotilaita.

-- Me olemme Björköläisiä. Olemme kalastamassa, vastasi Storm
oivallisella saaristolaisruotsilla. Orrin terävä katse kiintyi
synkkänä kysyjään, kurjaan suomalaiseen, joka oli myönyt itsensä
ryssäin kätyriksi.

-- Vai niin, valehtelijat. Entä pyydyksenne?

-- Tietysti meressä.

-- Näyttäkää taskunne! karjaisi tulkki. -- Kyllä tiedän, keitä te
olette, konnat.

Hän kääntyi Stormin puoleen, jättäen kaksi ryssää vartioimaan Orria,
joka yhä seisoi alallaan, kädet koholla ja levollisen näköisenä.
Mutta yhtäkkiä Orri tavattoman nopeasti kyyristyi. Ryssän revolveri
paukahti, mutta hukkaan, samassa makasivat he kumpikin maassa
hirveiden nyrkiniskujen pökerryttäminä Storm, joka huomasi, mistä
oli kysymys, hyppäsi ketterästi sivulle, ja seuraavana hetkenä oli
häntä lähinnä seisoneen ryssän rinnassa puukko, kädensijaa myöten
uponneena. Toinenkin laukaus pamahti. Sen oli ampunut suomalainen
ryssäin kätyri. Sitten kolmas ja kätyri makasi maassa pää Orrin
parabellumin luodin lävistämänä. Nopeasti kääntyi Orri maassa
makaavien ryssien puoleen, mutta toinen oli tainnoksissa, toinen taas
kädet koholla, armoa rukoilevan näköisenä.

-- Tapa pois saatana! kähisi Storm kiihdyksissään. Kainaloni läpi
ampui tuo kätyri riiviö, mutta ei ole tainnut ihoon osua.

-- Antaa raukan jäädä, sanoi Orri tyynesti, ottaen ryssältä
revolverin. -- Mutta nyt ulos, muuten niitä on koko komppania
niskassamme... Sanoinhan minä, että moottori sätkytti jossakin.
Nyt se on haettava käsille, varmaankin se on tuolla, metsän
peitossa. Nopeasti, mutta samalla varovasti nuorukaiset hiipivät
pienen metsikön läpi. Ja aivan oikein: siellä kelletti moottori,
jota vartioi solttupoika, kivääri kädessä. Uskomattoman näppärästi
Orri hiipi miltei hänen taakseen ja kieltä taitamattomana karjasi
venäjäksi vain yhden sanan.

-- Ruukki! (Kädet!)

Ryssä säikähti hirveästi, pudotti heti kiväärinsä ja nosti kätensä.
Tämä oli sitäkin epäedullisempaa hänen maineelleen sotilaana, kun
hänen välttämättömästi oli täytynyt kuulla laukaukset saunasta. Orri
sieppasi hänen kiväärinsä ja ojensi parabelluminsa kuudetta ryssää
kohti, joka istui koneen ääressä perin kurjan näköisenä, kädet
ylhäällä.

-- Storm, käy helkutissa työntämässä jolla vesille, huudahti Orri.

-- Mitenkä niin? Mitä sinä aiot?

-- Mene, mene, äläkä kysele! Ja palaa joutuin. Tässä on kiire.

Orri komensi rannallakin seisovan ryssän veneeseen ja kun Storm oli
palannut, pantiin moottori käyntiin ja porhallettiin täyttä vauhtia
Suomen mannerta kohti.

Ilta hämärtyi ja meri tyyntyi tyyntymistään maininkien häilyessä
raskaina kuin sula metalli kajastuksen kalpenevassa kullassa.
Ryssä hoiti moottoria Orrin pistoolinsuu ohimonsa lähettyvillä, ja
Storm piti perää, samalla tarkaten toisen vangin liikkeitä. Vaaraa
ei kuitenkaan ollut. Iivanat näyttivät käsittävän asemansa ja
mukautuivat kohtaloonsa. Jo kohosivat mannermaan ääriviivat selkeinä
yli taivaanrannan, kun korviin jälleen tunkeutui epäilyttävää
tykytystä, ja ennen pitkää sukeltausikin näköpiiriin kaksi venäläistä
vartiomoottoria, jotka rauhallisesti kulkivat ulapalle päin. Vankien
silmät välähtivät ja nuorukaisten sydänten alla alkoi tuntua se
omituinen kouristus, joka vaaran lähestyessä on ominaista. Kauan ei
epäröintiä kuitenkaan kestänyt. Orri huomasi merkkiliput penkillä,
ojensi ne vangille, ja vaikka hän osasi ryssää vain sen, mikä
koulukurssista oli päähän jäänyt, sai hän toisen ymmärtämään.

-- Jumalauta, ellet tee oikeita merkkejä! ärjäsi hän. -- Heti kun
jompikumpi moottoreista lähtee meitä kohti, ajan kuulan läpi kallosi.
Sen siis tiedät.

Ryssä heilutteli lippujaan vapisevin käsin ja onnettoman näköisenä.
Jo näkyi vastattavan, lyhyesti vain ja ohimennen. Sitten jatkoivat
vartioveneet rauhallisesti matkaansa, häviten ulapan hämärään...

-- Mihin hiiteen me passitamme nämä juuttaat, kun päästään rantaan?
Jos me laskemme ne vapaiksi, niin tunnin päästä on metsä takaa-ajajia
täynnä. Ei niitä hirviäisi tappaakaan, sanoi Storm.

-- Älähän huoli. Eihän vielä olla rannassakaan. Kunhan ei sielläkin
olisi joitakin kyttääjiä.

-- Sitä minä en usko. Tunnen paikan, eikä sitä ennen ole vartioitu.

Syntyi äänettömyys. Täyttä vauhtia porhaltava moottori piti aika
melua yön hiljaisuudessa. Mutta nyt ei tarvinnut pelätä, nyt ajettiin
valtion koneella.--

Jo tuli ranta. Pojat nakkasivat reput selkäänsä, siunaten
sotilaskuria, joka oli heihin siinä määrin juurtunut, että he olivat
muistaneet ottaa nämä taakkansa saunasta lähtiessäänkin, huolimatta
taistelun aiheuttamasta kiihkosta. Kompassista ja kartalta katsottiin
suunta ja sitten metsään.

-- Hei, iivanat, mukaan vaan! huusi Orri. Kilometri, toinen, kolmas
taivallettiin korpea ryssäin pelokkaina odottaessa, mitä heille
aiottaisiin tehdä, kun näin kauas kuljetettiin. Vasta noin kuuden,
seitsemän kilometrin päästä pyörsi Orri heidät takaisin, kohteliaasti
kiittäen kyydistä ja taisteluharjoituksista.




V.

Kodin lämpöä.


Ylänteelle kohotessa tuli ensin silmiin järven väreilevä pinta,
joka elokuun tyynessä, kirkkaan lämpimässä, vaikka tällä kertaa
auringottomassa ilmassa välähteli himmeän valkeana. Sitten pieni kylä
ja vasemmalla kotitalo, jonka pihamaalla kolme suunnatonta koivua
tutusti viittoi siimekseensä.

Orri pysähtyi ja hengitti tiheään. Näin kaunistako täällä tosiaan oli
ja näin vähän muuttunutta? Ja näin pientä. Mielikuvitus oli siellä
kaukana antanut kaikelle suurenmoisemmat ja ikäänkuin tarumaisemmat
puitteet, mutta kalliot olivatkin näin matalia, metsät näin
tavallisia ja järvi samankaltainen kuin tuhannet muut, jotka pitkällä
matkalla olivat siintäneet hänen silmiinsä...

Nuorukainen painui ylänteeltä metsäiseen notkoon ja kulki
ajatuksiinsa vajonneena kotiaan kohti. Kapsetta kuului takaa ja
yhtäkkiä pöllähti tomupilven ympäröimä joukko venäläisiä ratsumiehiä
näkyviin. He olivat perin lähellä jo, mutta vaikka Orrin päähän
ensimäiseksi sävähti aikomus juosta metsään, sai hän kuitenkin
hillityksi itsensä ja jatkoi tyynesti matkaansa. Kovasti hän oli
säikähtänyt ja miltei suotta, se selvisi hänelle itselleenkin, kun
hän oli niin paljon tointunut, että saattoi levollisesti harkita.
Ratsumiehet katsoivat kyllä pitkään, mutta kun hän astuskeli velton
ja tylsän näköisenä, kannustivat he hevosiaan ja ajoivat edemmäs.

Kun Orri kymmentä minuuttia myöhemmin hiljaa vihellellen kääntyi
jyrkässä tienpolvekkeessa, niin siinä olivat sotilaat taas hänen
edessään, hypänneinä maahan ratsuiltaan. Nuorukainen tunsi ilmeensä
pettävän, mutta jatkoi tyynesti matkaansa. Erään ratsulta oli kenkä
irtaantunut ja sitä siinä kiinnitettiin. Mitään vaaraa ei ollut.

"Kylläpä olen tänään vauhko", ajatteli Orri itsekseen. Varmaankin
pitkäaikainen rasitus ja kodin läheisyys, kiihkeä toivo päästä
hetkeksi lepäämään, olivat ärsyttävästi vaikuttaneet hänen
hermostoonsa.

       *       *       *       *       *

Tuvan ovi oli auki, eikä sisältä kuulunut mitään ääntä.

Orri astui hiljaa etehiseen, sydämen kiivaasti sykkiessä, ja
kurkisti... Olihan äiti siellä kuitenkin... Omissa ajatuksissaan
näkyi olevan ja puuhaili jotakin penkin luona, korin yli
kumartuneena. Mitä ihmettä sillä oli korissa?... Villoja...
Tosiaankin, keritsimetkin olivat pöydällä... Nyt kääntyi, villatukku
kourassa ja meni ikkunan luo tarkastamaan. Ei näkynyt tulijaa
huomaavan... Orri vetääntyi nurkan varjoon.

Kas, mitä vuosi oli tehnyt: uusia vakoja oli uurtunut rakkaille
kasvoille ja silmät olivat ikäänkuin vaipuneet syvemmälle. Orrin
rinta nousi ja laski rajusti. Hän vetäytyi yhä enemmän syrjään ja
avasi vihdoin äänettömästi kuin varas oman kamarinsa oven. Kaikki
siellä oli paikoillaan, kaikki puhdasta ja siistiä, kuten ennenkin.
Siinä vuode, siinä kantele, jonka kielille hänen sormensa polttivat,
siinä hänen tekemänsä koivuinen nojatuoli... Suuri koiranheisi
ikkunan alla oli kasvanut, ja ruispellolla, etäämpänä, näkyi jo
kuhilasrivejä.

Orri sulki jälleen oven ja astui tuvan kynnykselle... Eikö äiti
todellakaan huomannut?... Vihdoinkin! Villatukko putosi kädestä,
huulet alkoivat vavista, sitten seurasi kirkaisu, ja tuossa tuokiossa
lepäsi äiti ainoan poikansa sylissä.

-- Paavo, sinäkö se tosiaan olet? kyseli onnellinen äiti kyyneltensä
läpi. -- Voi minua vanhaa hupsua. Oikein itku tulee, eikä osaa
ajatella... Tulit kuitenkin. Pääsit kuitenkin... Voi, jos
tietäisit... Jos tietäisit...

Äiti purskahti uudestaan itkemään, kykenemättä sanojaan jatkamaan
ja kouristuksen tapaisesti syleillen poikaansa, joka liikutettuna
silitteli hänen harmaantuneita hiuksiaan.

-- Kuinka voit, äiti? kysyi poika, saadakseen vanhuksen tyyntymään.

-- Mikäs minun on voidessani. Mutta sinä? Mitä sinulle kuuluu?...
Niin, niin, ethän sinä sitä näin vain voi selittää. Sitten kerrot,
myöhemmin... Minä kiehautan kahvia sinulle...

-- Keitä, äiti, olen sitä monesti kaivannut. Entä isä?

-- Pellolla on. Kyllä tulisi, jos tietäisi... Isä se sinua on
puolustellutkin, kun minä väliin olen soimaillut... Soimaillut, kun
sillälailla läksit. Sanaa sanomatta.

Orri istui kotinsa penkillä, katseli ulos, katseli äitiään ja hymyili.

       *       *       *       *       *

-- Hyvää päivää, täti, kuului iloisesti ovelta.

Tupaan astui hoikka, vaaleatukkainen maalaistyttö, jolla oli
miellyttävät kasvot, ihmeen syvänsiniset silmät ja maalaiselle pienet
kädet, jotka työ oli kovettanut ja aurinko ahavoittanut.

-- Kas, Aino! Viikkoon et ole käynyt, mikä sinua nyt lennättää?

-- Enkö sitten saisi tulla, täti?

-- Saat, saat, hyvä lapsi. Enhän minä tietenkään sitä tarkoittanut.

-- Katsokaapas, täti! Toin lämpimäispullan. Oikean vehnäpullan.

-- Siunatkoon! No vehnästä on kuin onkin! Mistä sinä olet näin
päässyt herkkuihin käsiksi?

-- Setä tuli viikoksi lomalle ja toi jauhoja. Eilen leivoimme, vaikka
en lähtenyt enää iltamyöhällä tuomaan... Mutta kovinpa täti on nuoren
ja iloisen näköinen tänään. Uusi esiliinakin oikein.

-- Sehän sen kai tekeekin. Kiitos nyt Aino pullastasi. Minulla onkin
juuri kahvi valmiina. Käy nyt sisään, niin maistamme.

-- Voi, en minä ennätä, täti. Minun täytyy mennä taas.

-- Ei millään muotoa. Käy sisään nyt.

Emäntä avasi salin oven ja korva, joka oli jännittyneenä kuunnellut
jokaista sanaa tuvasta, vetäytyi nopeasti syrjään.

-- Kiitos, täti, sanoi nuori tyttö astuen yli kynnyksen. Sitten jäi
hän paikoilleen kuin maahan juurtuneena ja kaikki veri pakeni hänen
poskiltaan. Salissa istui nuorukainen liikkumattomana kuin kuva ja
tuijotti tulijaa kasvoihin.

Äänettömyyttä kesti tuokion. Sitten päästi tyttö heikon, ikäänkuin
valittavan äänen ja unohtaen ympäristön ja vanhan naisen hän syöksyi
suoraa päätä nuorukaisen kaulaan. Povi aaltoili kuin meri ja hän
kätki kasvonsa kaivattunsa rinnalle voimatta sanoa sanaakaan...
Äänettömyys... Vanha nainen oli hiljaa painanut oven kiinni.




VI.

Muuan vainaja.


-- Isä tulee, sanoi Orri vilkaistuaan ikkunasta.

Peltotiellä asteli pitkä, hiukan kumarainen mies, hitaasti ja syviin
ajatuksiin vaipuneena. Veräjän luona hän pysähtyi ja katseli hetken
vainioille, joiden ylle elokuun läpinäkyvä ilma loi tenhoavan
kirkkauden. Oikea hiha riippui tyhjänä, selvästi pisti silmään, että
käsi oli poikki.

Kun tulija astui tupaan, syntyi salissa hiljaisuus. Sitten aukeni
ovi ja isä ja poika seisoivat vastakkain. Vanhempi mies siristi
silmiään ja omituinen värähdys kiiti yli kasvojen. Sitten ojensi hän
levollisesti vasemman kätensä, johon nuorukainen kiihkeästi tarttui,
ja sanoi hillityllä, lämpimällä äänellä.

-- Kas vaan. Sinähän täällä oletkin.

-- Terveisiä kaukaa, isä, vastasi nuorukainen.

-- Kuinka kaukaa? kysyi vanhus uteliaana. Sitten vilkasi hän
terävästi tyttöön, näytti epäröivän, mutta jatkoi kuitenkin.

-- Ihanko taistelusta asti?

-- Suoraa päätä.

Syntyi hiljaisuus.

-- Tokko olet merkkiä saanut?

-- Vähäsen vaan, mutta tuoreita. Ei ole kunnossa vielä tämä, sanoi
poika vasenta käsivarttaan kohottaen.

-- Näepäs, kun pyrkii pojassa puolta vaihtamaan, arveli vanhus
valoisin kasvoin, tyhjänä riippuvaan hihaansa vilkaisten. -- Ei muita?

-- Ei... Luvassa kyllä... toisenlaatuinen, vastasi nuorukainen
punehtuen.

-- Ahaa, rintaan... No, että sieltä kuitenkin tänne selvisit.
Asioillako olet, vai oikeinko vapaana?

-- Asioilla vaan. Eihän sitä nyt kesken vapaaksi.

-- Niin, niin.

Vanha Orri vaipui mietteisiinsä.

-- Tämähän on kauhean vaarallista, Paavo, sanoi vihdoin nuori tyttö.
-- Entäs jos joudut kiinni? Viime viikollakin veivät naapurikylästä
Mäkiniemen. Ilman muuta vaan. Teikäläisistä hommista epäiltynä.

-- Siunatkoon, en ole kuullutkaan, hätääntyi emäntä, jonka eloisiin
silmiin välähti huolestunut ilme.

Paavo vilkaisi nuhtelevasti tyttöön.

-- Turhia. Sattuuhan niitä onnettomuuksia joskus. Mutta ei niitä
kannata ajatella... Äitiä taitaa jo pelottaa taas, lohdutteli hän
huolettomasti.

-- Niin. Jos vielä kotoa vievät... Mutta johan minä kokonaan unohdan
kahvin. Ja huokaisten kiiruhti emäntä tuvan puolelle.

Kahvi tuotiin. Tarjottimella oli sanomalehti ja leipäkorissa tuoretta
vehnäleipää.

-- Katsopas, Paavo, millainen onni sinulla oli. Tuoretta pullaa, jota
koko kesänä ei ole saatu maistaakaan. Ainon tuomaa ja leipomaa.

-- Voi täti! Ei se taida olla hyvääkään. Oli niin vähän sokeria,
huudahti tyttö, lehahtaen punaiseksi kuin ruusu.

       *       *       *       *       *

Pian piti Ainon mennä ja Paavo lähti häntä saattamaan.

Miltei äänettöminä ja ikäänkuin jonkinlaisessa ahdistuksessa he
kulkivat vieretysten yli niityn, jonka sänki oli alkanut voimakkaasti
työntää apilasta. Minttujen väkevä tuoksu huumasi ja ojasta
kurkisteli kaino, ihastuttava suolemmikki ikäänkuin arastellen. Oli
ihmeen tyyntä. Järvi päilyi tiheiden leppäpensastojen ympäröimänä
ja pikkulinnut hyppelivät hiljaisina himmeästi kiiltävien lehtien
välissä.

Vasta kun polku painui metsään, pysähtyi tyttö ja tuijotti hetken
nuorukaiseen. Sitten kiersi hän kätensä tämän kaulaan ja katsoi,
katsoi kuin olisi tahtonut nähdä sydämen syvyyteen...

-- Oletko kaivannut Aino? kysyi nuorukainen hiljaa.

-- Ja sitä sinä kysyt!

-- Minä luulin, että olisit jo kihloissa... toisen kanssa.

Tyttö ponnahti erilleen.

-- Hyi sinua!... Mutta ethän. Se ei ollut totta, sano?

-- Ei, ei ollut... Mutta olen sitä joskus toivonut, ihan todella.
Joskus vain, pimeinä hetkinä. On tullut mieleen, ettei sinua enää
näkisi. Ja silloin olen toivonut... sinulle helpotukseksi.

Ainon silmiin kihosi vettä ja sieraimet värisivät herkkinä.

-- Ei koskaan, kuiskasi hän epäselvästi. -- Ja kukapa minusta.
Mutta sinä! Jos tietäisit, kuinka olen ollut mustasukkainenkin.
Siellä on kaunottaria, olen ajatellut. Paavo ei muistakaan enää
maalaistyttöään... Niin olen ajatellut väliin, oletko vihainen
minulle?

-- Olen hirveästi, oikein suutuksissani.

Tyttö hiipi hänen rinnalleen.

-- Ethän.

-- Olen, olen. Ikinä et saa anteeksi. Hiljaisuus. Tytön syvistä
silmistä kuulsi epäröivä huoli.

-- Paavo, kuiskasi hän.

Silloin nuorukainen sulki hänet syliinsä. --

-- Nyt minä menen. Juoksen oikein, sanoi tyttö iloisesti, posket
punertavina ja silmissä unen raukeus.

-- Näkemiin sitten, Aino.

-- Näkemiin, Paavo,... pian!

Tyttö kiepsahti ympäri, astui muutaman askelen, mutta kääntyi heti ja
pysähtyi.

-- Tulehan tänne Paavo vielä!

-- No, mitä sitten?

-- Tule nyt, minulla on asiaa.

Nuorukainen asteli hänen luokseen. Silloin tyttö tarttui hänen
päähänsä ja kuiskasi hiljaa, aivan korvaan.

-- Rakas Paavo!

Sitten hän lähti täyttä vauhtia kirmasemaan kotiin.

       *       *       *       *       *

Kun Paavo palasi, istui isä yhä kahvipöydän ääressä, otsa rypyssä
ja niin syventyneenä lukemiseensa, ettei hän näyttänyt tulijaa
huomaavankaan. Kului hetkiä. Poika ei tahtonut häiritä vanhusta,
kunnes tämä yhtäkkiä huudahti.

-- Jumalani! Minun eläkkeeni. Nyt olen varmaankin sen menettänyt.

-- Mitä sinä sanot, isä?

-- Tohtori Koski on kuollut. Salaperäinen tohtori Koski, joka
varmaankin oli parhain ihminen, minkä koskaan olen tavannut.

-- Enhän minä ymmärrä sinua ollenkaan, isä, sanoi huolestunut poika
ihmeissään.

Vanhus mietti pitkän aikaa mitään vastaamatta ja mutisi vihdoin kuin
itsekseen.

-- Niin, hänhän on kuollut nyt, eikä lupaukseni kai enää velvoita.
Sitäpaitsi, eihän sinun tarvitse siitä muille hiiskuakaan.

Sitten alkoi hän kertoa.

-- Siihen aikaan asuimme vielä kaupungissa, eikä minulla ollut tätä
taloa...

-- -- --

Ilta hämärtyi. Rusko purppuroi taivaanrannan ja heitti loihtuisan
kajonsa sen huoneen akkunasta, jossa poika jännittynein mielin
kuunteli isänsä kertomusta.

Oli elokuun 17 päivä armon vuonna 1916.




VII.

Jäähyväiset.


Suurena ja punertavana kuu kohosi yli metsänreunan. Sen kiehtovassa
valossa kimmelsi joki, jonka rannoilla, siellä täällä nukkui tuuhea,
matalahko koivu tai tiheä pajupensasto. Muutama vaalea tähti vilkutti
vedenkalvosta ja niityn suuret kastepisarat oli loihtuisa yö
muuttanut sädehtiviksi päärlyiksi. Ei ääntä, ei todellisuutta. Yön
ihmeellinen lumous oli hetkeksi tuudittanut luonnon elokuiseen uneen.

Metsänreunassa, jossa varjo oli synkkänä hiipinyt nurmikolle, näytti
vanha, harmaa lato nukkuvan. Sen oviaukko ammotti mustana, mutta
keskellä aukkoa hehkui tulinen piste, joka levottomasti liikahti,
kirkastui ja himmeni. Tarkkaava silmä saattoi nähdä nuorukaisen
istuvan kynnyksellä paperossia poltellen.

Kauempaa, maantieltä kuului askeleita, keveätä, tiuhaa rapsahtelua.
Sitten ääni lakkasi, mutta kastekimalteisella niityllä liiteli
valkea, notkea olento, kuin yön hengetär. Se läheni. Nyt otti
nurmikon varjo sen syliinsä... Nyt oli se jo ladon luona ja
pysähtyi... Kuului keveä hupsahdus, kun nuorukainen hyppäsi maahan
kynnykseltä ja tulinen piste sammui. Ladon harmaata seinää vasten
kuvastui kaksi haamua, toinen oli tumma, toinen valkea. Kauan aikaa
seisoivat ne liikkumatta, ääneti. Sitten tumma otti askeleen...
Haamut näyttivät sulautuvan yhteen.

       *       *       *       *       *

-- Voi sinua, Paavo. Taas lähdet. Ja näin pian, kuului hiljaa ja
kuiskaten hämärästä.

-- Ehkä palaan vielä, ennenkuin oikein lähden. Mutta varmasti en voi
luvata.

-- Tai et palaa koskaan.

-- Hyvänen aika. Älä nyt toki tuollaista kuvittele.

Hiljaisuus.

-- Paavo, kun voisi kerran oikein puhua. Sanoa kaikki...

-- Etkö sitten voi? Minullekaan?

-- Katsos... Minusta tuntuu... Ei, en osaa kuitenkaan...

-- Sano, Aino.

-- Ei se ollut mitään. Tyhjänpäiväistä.

-- Eikö sydämesi enää olekaan avoin minulle, Aino?

Äänettömyys. Kulmakarvojen syvään varjoon kihosi kaksi kimmeltävää
helmeä, sitten ne vierähtivät pois, jäi vain silmien lämmin hohde.
Tyttö painautui nuorukaisen rintaa vasten ja kuiskasi kiihkeästi.

-- Tiedäthän sinä sen... Mutta minusta tuntuu... Minun on niin
kauheata ajatellakaan, että sinä et enää palaisi... Ei, älä keskeytä,
ei siinä ole kaikki. Mutta jos sinä palaat loistossa ja kunniassa.
Jos teidän suuri ajatuksenne toteutuu, niin... niin minusta ei ole
sinulle.

-- Aino!

-- Enkä minä tule sinulle... Silloinhan sinä olet suuri sotaherra
ja... ja elät hienoissa piireissä... Minä olen maalaistyttö... Ja
sellaisena pysynkin.

-- Tahtoisitko, että jäisin kotiin? kysyi nuorukainen miltei
katkerasti.

-- En, en. Sitä en tarkoittanut. Sinun velvollisuutesi on kai
mennä... Nyt sinä olet pahoillasi ja suutuksissasi. Johan sanoin,
että oli tyhmyyksiä vaan... Anna anteeksi, Paavo, minusta niin
tuntuu, etten koskaan enää saa olla sinun kanssasi näin.

Tyttö kiersi kiihkeästi käsivartensa nuorukaisen kaulaan ja taas
kihosi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hänen kaunispiirteiset kasvonsa
näyttivät valjuilta varjon hämärässä.

-- Et saa ajatella tuollaisia, Aino, ethän. Muistellaan ennemmin
jotain muuta, entisiä. Annahan kun kerron. Muistatko... muistatko
sitäkin, ensimäistä kertaa. Täällä oltiin, tässä samassa ladossa,
saman joen rannalla ja oli vielä sama aika kesästäkin, vaikka monta
vuotta sitten. Muistatko, miten monta?

-- Kolme, kuului varmasti.

-- Niin, kolme. Ajatteles, olit juuri täyttämäisilläsi
seitsemäntoista... Olimme tulleet ravustamaan. Minä tein keppejä ja
sinä kiinnitit syötit. Oli helteinen, hiostava sunnuntai-iltapäivä
ja auringon sauhuinen ilma värähteli kesantopellolla. Pistimme kepit
jokeen ja sinä hyppelit yli ojien niin että paksu hiuspalmikkosi
heilahteli; annoit ravun nipistää sormiasi ja nauroit, kun tihkui
verta hiukkasen. -- Sitten kohosi nopeasti synkkä, paksu pilvenmöykky
metsän takaa ja aurinko paahtoi niin, että tahtoi siihen paikkaan
uupua... Jo alkoi tiputella, suuria, raskaita pisaroita. Silloin
sinä kiisit kuin tuulispää latoon. Minä koin vielä kepit, muistatko,
kuinka hirveän suuren saksivaarin sainkin, mutta sitten oli minunkin
riennettävä sateensuojaan... Hengästyneenä saavun tähän ovelle.
Heinien tuoksu hulmahtaa kasvoilleni, mutta sinua ei näy missään.
Kiipeän yli kynnyksen, katsahdan vähän ihmeissäni ympärilleni ja
silloin, äkkiarvaamatta saan huikean tukon heiniä kasvoilleni. Heitto
on niin voimakas, että kaadun, mutta samalla on se järkyttänyt
sinutkin tasapainosta ja nauraen sinä putoat korkean kasan päältä
miltei suoraan syliini ja minä otan vastaan sinun notkean, alaspäin
vierivän ruumiisi... Silloin leimahtaa hetkeksi kaikki oudon
valoisaksi, seuraa ankara jyrähdys kuin olisi kymmenellä tykillä
yhtaikaa ammuttu, se jatkuu kumeana jylinänä ja rankka sadekuuro
pieksee kattoa... Sinä olet muuttunut totiseksi ja povesi aaltoaa
levottomasti vasten rintaani... Minä puristan sinua, ensin hiljaa
ja arkaillen, sitten lujemmin... Ummistat silmäsi... Kuuluu onnen
ensimäisiä kuiskauksia... Muistatko?

-- Muistan, muistan Paavo, vastasi nuori tyttö onnellisena. Syntyi
hiljaisuus.

-- Mutta paljon selvemmin minä tänään muistan erään toisen tapauksen,
jatkoi neitonen vihdoin.

-- Minkä sitten, Aino?

-- Vuosi takaperin...

-- No niin?

Oli kolea ja pilvinen elokuun ilta, ei tällainen kuin nyt. Koko
päivän oli satanut. Eräs tyttö istui kamarissaan ikävöiden ja
katsellen ikkunasta puistoon. Silloin välähti pensaiden välissä...
Lyhty siellä kulki hitaasti, kuin ilmassa riippuen, lähellä
maanpintaa. Sen takaa saattoi erottaa jalat polvien kohdalta; ne
näkyivät ottavan varovaisia askeleita, hiipien pitkin kaalimaan
vakoa. Tuon tuostakin käsi koukkasi maahan ja hämärä valonkajastus
lankesi kasvoille... Tytön sydän sykähti. "Matoja noukitaan",
ajatteli hän, tullen levottomaksi. "Hän se on, hän se on", riemuitsi
aavistus, mutta itsekseen hän sanoi: "Vaikka marjan varkaita olisi.
Menen katsomaan..." Niin, sitten ei muuta olekaan... Tai onpas. Erään
vaon päässä lyhty painui maahan ja jäi paikoilleen. Se valaisi suuren
orapihlajan kiiltäviä ala-lehtiä. Sitten sen valopiiriin tuli jotakin
valkeata, hame ehkä, ja tarkemmin katsoen näki sivummalla saappaat.
Siinä onkin kaikki... Saappaat vain tulivat ehkä lähemmäksi... Ja
kuuluihan tosiaan kuiskauksiakin:

"Kalaanko aiot?"

"Niin... Mitä sanoisit, jos hiukan viipyisin kalamatkallani?"

"Viipyisit!... Montako päivää?"

"Jos menisi viikkoja, ehkä kuukausia?..."

-- Sen illan perästä ei tuli ole koskaan kulkenut pensaiden välillä...

Hiljaisuus.

-- Se oli kaunista, Aino. Kerro vielä.

Surumielisenä pudisti tyttö päätään, eikä vastannut.

       *       *       *       *       *

Kuu oli noussut korkealle ja saanut hopeaisemman värihohteen.

Nuorukainen istui kynnyksellä heinän kortta pureskellen, tyttö nojasi
päätään seinään ja tuijotti kaukaisuuteen niin mietteissään, että hän
näytti nukkuvan valveillaan. Kauan aikaa olivat he olleet äänettöminä.

Vihdoin katsoi nuorukainen kelloaan ja hypähti maahan.

-- On aika jo; sanoi hän hiljaa. Tyttö vavahti ja tuntui ikäänkuin
heräävän. Hänen silmänsä kiintyivät oudon suurina nuorukaiseen.

-- Et usko, kuinka on raskasta, kuiskasi hän. -- Paljon raskaampaa
kuin vuosi sitten... Minusta tuntuu...

-- Sinusta tuntuu?

-- Minusta... minä aavistelen, että sinä et palaakaan... Tai, että
minä...

-- Taas sinä sitä samaa, Aino. Äänettöminä astellen olivat he
saapuneet maantielle, metsän reunaan.

-- Etkö sinä voisi jäädä vielä muutamaksi päiväksi? Minun on niin
hirveän ikävä, kysyi tyttö nuorukaisen käteen tarttuen.

-- En voi, Aino. Ja mitä se hyödyttäisi. Lähdettävä olisi kumminkin,
eikä se silloin olisi yhtään helpompaa. Äitikin on niin levoton, eikä
nuku öisin. On parempi, kun olen poissa kotoa.

-- Niin, niin. Mene sinä vaan, Paavo. Minä vielä teen lähtösi
vaikeammaksi ruikutuksillani. Annathan anteeksi, sanoi tyttö
kiihkeästi.

-- Sinä olet niin alakuloinen ja lohduton tänään.

-- En. En ole enää, sen lupaan. Äänettömyys. Sitten sulki nuorukainen
neidon syliinsä.

-- Hyvästi, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

-- Hyvästi, rakas... rakas, kuului tukahtunut vastaus.






II.

Keksintö




I.

Testamentti.


Kauniin huvilansa puistossa, suuren, tuuhean vaahteran alla, istui
herra Otto Vahlberg, nuori, vaaleaverinen, lapsuudestaan saakka
Suomessa oleskellut, mutta silti Ruotsin alamainen aviomies, joka
juhannuksena oli mennyt naimisiin leskirouva Bernerin ihastuttavan
ja tavoitellun tyttären kanssa. Oli elokuun 18 p. v. 1916. Ilma
oli hiostuttavan lämmin ja aivan tyyni. Vaikka auringon säteet
vain vaivoin siivilöityivät vaahteran vehmaitten lehvien lomitse,
muodostaen omituisen, liikehtivän valo- ja varjoverkon sille
pyöreälle pöydälle, johon herra Vahlberg nojasi kyynärpäätään, kihosi
otsalle hikikarpaloita, kellertävän valkean kesätakin kainalokuopat
kostuivat ja silmät, jotka välinpitämättöminä olivat kiitäneet sinne
tänne sanomalehden riveillä, pyrkivät väkisinkin painumaan umpeen.
Kalpeista, hiukan väsähtäneistä kasvoista kuvastui uneliaisuus ja
lerpallaan olevien huulten raossa riippui sammunut paperossi.

Juurista punotussa nojatuolissa, pöydän toisella puolen, istui
leskirouva, majurinna Berner, ainainen sukankudin käsissään, tumma
pitsimyssy päässään, yhtä hienon ja sielukkaan näköisenä kuin koska
tahansa ja tuon tuostakin vilkaisten lempeästi nuoreen vävypoikaansa.
Hänen tavattomasti ohentuneessa tukassaan oli yhä vielä kaunis
kastanjanruskea väri ja vaikka hänen kasvoillaan oli uurteita,
kuvastui niistä yhä vielä nuoruuden päivien kauneus, joka tuntui
vuosien kuluessa muuttuneen vain henkevämmäksi ja äidillisemmäksi.
Hänellä oli lihavahko, joltisenkin raskas ruumis ja hänen rintansa
tiheä nousu ja lasku ilmaisivat sydänvikaisen ahdistuneen hengityksen.

Pikkulinnut tirskuivat oksilla, puiston takaa pilkoitteli järven
rasvatyyni pinta ja nurmikentän monivärisissä kukkasissa surisi
mehiläisten ahkera parvi.

Tiheän kuusama-, syreeni- ja siperialaisen hernepensaston ympäröimän
huvilan portaita kiiti nuori, notkea, valkopukuinen nainen
keveästi kuin keijukainen alas pihamaalle. Hän oli rouva Karin
Vahlberg, joka vielä näytti vallattomalta tytöltä, eikä tuntunut
suinkaan olevan taipuvainen vaihtamaan kulmikkaita ja huimapäisiä
liikkeitään rouvamaiseen tahdikkuuteen ja arvokkuuteen. Hulmuavin
hamein hän nytkin juoksi pitkin nurmikenttää suoraan vaahteraa
kohti. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan pysähtynyt kukkasoikioitten
luo, siepatakseen resedan tai tulipunaisen unikon hiuksiinsa, vaan
häntä näytti kannustavan todellinen kiire ja jo kaukaa hän huusi
hengästyneenä ja käsiään hurjasti huitoen:

-- Otto, Otto! Kuuletko yhtään, vetelys?

-- Kuulen, olen kuullut ja tulen kuulemaan, mikäli ei huutosi
puhkaise rumpukalvojani.

Nuori rouva pysähtyi puolisonsa eteen ponnistuksesta hehkuvana
ja ampui kuin tykillä, syvänsinisten silmien säihkyessä ja
irtaantuneiden kiharoiden valuessa punertuneelle poskelle.

-- Minä olen saanut kartanon!

-- ?!

-- Luolakosken kartanon!... Niin!

Ja äkkiä kiepsahtaen äitinsä kaulaan, jatkoi onnesta melkein
kyyneliin liikutettu nainen.

-- Ajattele, äiti, sinun vanhan kotitalosi, sinun rakkaan
syntymäpaikkasi, josta aina niin ikävöiden olet puhunut...

Mutta äkkiä hän lakkasi ja muuttui totiseksi.

-- Hyvä jumala, äiti! Mikä sinun on?... Pullo, Otto, pullo, pullo! Se
on minun huoneessani, mutta pian!

Leskirouva Berner oli käynyt kalman kalpeaksi. Kudin putosi hänen
käsistään, hän puristi sydäntään ja näytti tukehtuvan. Toinen
käsi, joka taudinomaisesti puserti juuri tuolin kaidetta, vapisi
huomattavasti, silmät painuivat umpeen ja tumma varjo laskeutui
syvään vaipuneille luomille.

-- Äiti, rakas äiti! Anna anteeksi, olin varomaton, enkä muistanut
sairauttasi, puheli nuori rouva onnettomana, miltei vaikertaen,
hieroen potilaan ohimoita ja pitäen hänen nenänsä edessä
hajuvesipulloa, jonka Otto oli vihdoinkin tuonut.

-- Ei se ole mitään. Se on jo ohitse... Mutta tieto tuli niin
äkkiä... Mitä sinä sanoit, Karin? Selitä nyt tarkemmin, rakas lapsi.
Vai oletko taas hassutellut tapasi mukaan?

-- Niin, äiti, minä olen saanut Luolakosken. Lakiasiain-toimisto
Korte & Kivimaa vastikään soitti, että tohtori Kustaa Koski on
testamentissaan määrännyt minulle koko kartanon irtaimistoineen
päivineen. Tuomari kysyi, halusinko lähteä sitä katsomaan ja milloin,
koska toiminimi oli saanut huolekseen järjestää kaikki testamentista
aiheutuvat asiat... Mutta äiti, sinähän voit jälleen huonosti.

-- Se on ohimenevää, ei se ole mitään... Tohtori Koski, kuka hän on?
En minä tunne sen nimistä. Kuinka se voi olla mahdollista?

Nuoren rouvan silmät tummenivat hämmästyksestä; innoissaan oli hän
nähtävästi unohtanut kaikki sivuseikat ja vasta nyt tuntui hänelle
selviävän asian eriskummallisuus. Tosiaankin! Kuka oli tohtori Koski,
kuka oli se outo lahjoittaja, joka oli määrännyt suuren kartanonsa
"neiti Karin Bernerille" perinnöksi, otaksuttavasti ollenkaan
tietämättä, että tämä neiti nyt oli rouva?

-- Minä luin sanomalehdestä hänen kuolemastaan, sanoi herra Vahlberg.
Hän lienee ollut etevä tiedemies, joka vanhuutensa päivinä oli elänyt
aivan erakkona ja joka tietenkin oli Luolakosken kartanon omistaja.
Mutta minä en ymmärrä, ellet sinä äiti, eikä Karin häntä edes tunne,
niin miten on testamentti selitettävissä? Mikäli ei Karin nyt taas
vehkeile.

-- Vehkeile, pölkkypää! Onko kartanon periminen vehkeilyä, mitä?
Soita Korte & Kivimaalle, jos kerran minua epäilet.

Majurinna Berner näytti omituisesti hiljentyneen. Hänen silmissään
oli tuijottava ilme ja niiden katse tähtäsi puiston varjoisaan
vihreyteen mihinkään erikoisesti kiintymättä. Hänen aivonsa tuntuivat
turhaan etsivän ratkaisua sille, minkä hämärä, hiipivä aavistus
sanoi, aavistus niin arka, että hän tuskin oli siitä tietoinen.
Pitkän aikaa viipyi hän liikkumattomassa asennossaan ollenkaan
kuulematta nuorten sanasotaa ja umpikujaan joutunutta pohdintaa.
Vihdoin sanoi hän lempeästi, hiljaisella äänellään, johon entinen
tyyneys oli jo palannut.

-- Otto, tuo minulle se lehti, jossa hänestä puhutaan. Äläkä unohda
silmälaseja. Minä tahdon tarkempia tietoja. Tämä on niin ihmeellistä.

Sanomalehti ei tuonut suurtakaan selvitystä. Se mainitsi muutamia
vuosilukuja, kertoi vainajan pitkistä ulkomaanmatkoista ja
yksinkertaisesta, yksinäisestä elämästä maatilallaan, joka vuodesta
1902 oli ollut hänen hallussaan. Se kertoi suuresta kunnioituksesta
ja rakkaudesta, jota alustalaiset olivat tunteneet aina avuliasta
herraansa kohtaan, mutta ihmeen vähän se tiesi yksityiskohtaisemmin
kuvata vainajan vaiheita.

Pettyneenä ja yhä enemmän hämmästyneenä rouva Berner laski lehden
käsistään. Mitä syytä oli tällä herralla lahjoittaa kartanonsa hänen
tyttärelleen? Oliko kenties majuri ollut hänen ystävänsä? Mutta
kuinka ei siitä majurin vielä eläessä koskaan oltu puhuttu?...
Luolakoski, vanha, romanttinen kotikartano, jonka satavuotinen puisto
kasvoi lehteviä jättiläislehmuksia ja suuria hevoskastanjia, jonka
mahtava, synkkä kuusikuja kansoitti mielikuvituksen taruolennoilla,
oli jälleen palautettu alkuperäiselle omistajalleen. Majurinnan
kaunis koti, jossa hän oli tyttösenä leikkinyt ja varttunut, kokenut
ensi lemmen riemua ja tuskaa, tuskaa, joka eronhetkellä oli murtanut
hänen terveytensä!

Vaikka vapaaherra Järnskiöld, aateluudestaan ylpeä ylimys, ei ollut
tahtonut antaa tytärtään, nykyistä majurinnaa, alhaissäätyiselle
miehelle, oli tämä kuitenkin pysynyt rakastetulleen uskollisena,
kunnes onnettomat ulkonaiset seikat olivat heidät erottaneet.
Majurinna oli sairastunut, lähtenyt lääkärin neuvosta ulkomaille,
jossa vihdoin oli suostunut hienosukuisen hyvän ja rehellisen, vaikka
jo vanhan majuri Bernerin puolisoksi, isänsä suureksi tyydytykseksi.
Isä oli kuitenkin jo seuraavana vuonna kuollut ja mikä ikävämpää,
velkaantunut Luolakoski, jonka asema jo isän käsissä oli horjunut,
oli hyväsydämistä ja helposti petettävää majuria kohdanneiden
rahahuolien takia myötävä. Ostaja oli muuan juutalainen rahamies,
joka sittemmin suunnattomasta voitosta oli luovuttanut tilan tohtori
Koskelle.

Kuinka paljon surua! Isä oli poissa, äitiä majurinna tuskin
muistikaan ja neljättä vuotta oli majuri jo maannut haudassa...

Leskirouva Berner vaipui mietteihinsä, ja kirjavia muistoja vilisi
kuvasarjana hänen mielikuvituksessaan. Luolakoski, koti, jossa hän ei
ollut saanut käydyksi senjälkeen kuin kerran sairastuneena oli sieltä
lähtenyt, väikkyi nyt haaveissa kuin utulinna ja vanha, arpeutunut
haava tuntui jälleen tuottavan kipua. Mikä omituinen suloisuus
olikaan nyt tuon tuskan kaihertavalla muistolla! Kuinka kummallisesti
se liikutti sydäntä!... Kyyneleitä pyrki väkisinkin majurinnan
silmiin...

Yhtäkkiä hän huudahti, ponnahti nopeasti tuoliltaan painoi molemmin
käsin sydäntään, horjahti sitten taaksepäin ja jäi vapisten, suu
hieman auki ja kasvot ylöspäin taipuneina liikkumattomaan asentoon.
Kun herra ja rouva Vahlberg, jotka olivat väitellessään lähteneet
puistoon kävelemään, kiiruhtivat paikalle, tapasivat he vanhan
majurinnan pyörtyneenä.

       *       *       *       *       *

Auto mennä huristi hyvää kyytiä halki metsien ja peltojen, joilla
kuhilaat törröttivät kullankeltaisina elokuun auringon valossa.
Herra Vahlberg, joka oli ollut pakotettu jättämään vaimonsa
hoitamaan huonovointista rouva Berneriä, oli lähtenyt yksin käymään
Luolakoskella sekä järjestämään asianmukaisia papereita lailliseen
kuntoon. Tuomari Korte, joka monta vuotta oli vakituisesti ollut
vainajan asiamiehenä, oli lähtenyt mukaan ja nyt istuivat molemmat
herrat kiitävässä biilissä.

Jos lyhyesti tahtoisi sanoa sen, mitä herra Vahlberg
vieruskumppanilleen jutteli, niin riittäisi jotakuinkin: "minä en
käsitä, minä en voi ymmärtää". Lakimies pysytteli varovaisena ja
vaikenevana vastaten vältellen ja kierosti -- taito, jonka hänen
ammattinsa edellytti.

Maantieltä poikkesi biili syrjään, kulkien halki viljavan vainion
ja syöksyi sitten suoraan, ikivanhain kuusten aitaamaan kujaan,
joka yhtäkkiä loppui miltei kartanon pihaan. Vanha, pitkä rakennus
oli oikeastaan kaksikerroksinen, vaikka yläkerrassa ei ollutkaan
asuttavia huoneita kuin molempien pitkien sivujen keskikohdalla.
Huopakatto oli mitä omituisimmin taitettu ja vanhanaikuiset, leveät,
valkeat vuorilaudat olivat kulmauksistaan maalatut ruskeiksi.
Leveät portaat johtivat ensin verannalle, jonka pylväät olivat
elämänlangan kiertämiä, samoin kuin itse rakennuskin oli hukkua
suurten hevoskastanjien vihreyteen. Pihamaalla pulppusi suihkukaivo:
harmaasta kivestä hakattu karhu puristi pallomaista ruiskua sylissään.

Vanha, kaljupäinen palvelija seisoi kumarrellen portailla vastassa.
Viisailla, terävillä silmillään hän tutki tulokkaita, näytti tuntevan
lakimiehen ja avasi tottuneesti raskaan, kaksipuolisen oven.
Avarasta eteisestä johtivat portaat ylös vintille. Näiden molemmin
puolin seisoi hiotuilla kivijalustoilla kaksi marmoriin hakattua
rintakuvaa, joista toinen kuvasi Beethovenia, toinen kuningas Kustaa
III:tta. Permannolla, suurissa puuastioissa upeili miehenkorkuisia,
tuuhealehtisiä kasveja, joiden vihreys näytti luonnottoman tummalta
uurteisten akkunalasien läpi tunkeutuvassa valossa.

Vasta sisähuoneista saattoi nähdä kosken, joka oli antanut kartanolle
nimen. Pauhaavana, lumivalkeana vyörynä kiiti se uomassaan
tuskin sadan metrin päässä rakennuksesta. Sen udussa kimmelsi
taivaankaari. Alempana teki se mutkan ja painui tuuheaan, miltei
mustaan kuusikkoon, jonka takaa noin puolen kilometrin päässä pisti
näkyviin tehtaan korkea savupiippu. Jyrkät, kalseat rantakalliot
olivat täynnä onkaloita ja omituisia luolia, jotka kansa oli
asuttanut mielikuvituksellisilla hirviöillä ja jättiläisillä.
Ainoastaan kartanon kohdalta oli kuusikko kaadettu ja maa muokattu
säännöllisiksi, kukkasoikioiden kirjavoimiksi nurmikentiksi, mutta
muualla, sekä ylä- että alapuolella huminoi synkkä metsä muinaisia
tarujaan.

Talon sisustus oli ympäristön kanssa sopusoinnussa. Kalusto oli
jykevää, mutta kallisarvoista ja aistikasta, ja suuressa salissa oli
tavanmukaisen pianon asemasta valtava, kullattu harppu. Palvelija,
joka äänettömästi aukoili ovia, teki vanhanaikaisessa asussaan
tarunomaisen vaikutuksen ja tarkastellessaan vaikenevan tuomarin
seurassa seinien tummanvärisiä, raskaspuitteisia tauluja, tuli herra
Vahlberg huomaamattaan apealle mielelle. Jotain painostavaa, jotain
salaperäistä ja juhlallista oli näiden vanhojen seinien suojassa.

Kun iäkkäältä palvelijalta kysyttiin, halusiko hän yhä edelleenkin
jäädä taloon, vastasi hän hillitysti, mutta varmasti tahtovansa
vetäytyä syrjään, valittaen väsymystään ja huonoa terveyttään
ja viitaten siihen armoon, jota hänen manallemennyt herransa
oli osoittanut, määrätessään runsaan eläkkeen uskolliselle
palvelijalleen. Niin, tohtori Koski ei todellakaan ollut unohtanut
ketään; hänen runsaista lahjoituksistaan huusivat sanomalehdet, ja
niistä olivatkin saaneet osansa sekä hyväntekeväisyyslaitokset että
yksityiset henkilöt. Tämä varakas erakko, joka omisti amerikalaisen
patentin nestemäisen ilman valmistustavalle ja joka tuntui olevan
kokonaan vailla ahnaita perillisiä, oli jakanut suuren omaisuutensa
tavalla, jota kaikkien täytyi kunnioittaa, mutta joka siitä
huolimatta useata hämmästytti; ei vähimmin herra Vahlbergia.

Tohtori Kosken suuressa työhuoneessa, oli monenmoisia tieteellisiä
kojeita, jotka, mikäli vieraat pystyivät arvostelemaan, näyttivät
viittaavan kemian alalle, ja runsas huolellisesti järjestetty
kirjasto. Avaralla pöydällä, jolla paitsi mustasta marmorista
muovailtuja kirjoitusneuvoja, ei ollut minkäänlaisia pikkutavaroita,
huomasi herra Vahlberg kuitenkin esineen, joka tavattomasti herätti
hänen mielenkiintoaan. Se oli suurehkon valokuvan kokoinen,
selkäjalan varassa seisova levy, joka oli tehty kauniin kiiltävästä,
violettiin vivahtavasta metallista ja jonka pinnalle oli tiivistynyt
heikosti näkyvä sumukerros. Käteen tuntui se omituisen kylmältä ja
uskomattoman kevyeltä, ja vaitelias lakimieskin kohotti hämmästyneenä
tummia kulmakarvojaan. Jotakin samantapaista muisti herra Vahlberg
nähneensä ennenkin, mutta kesti tuokion, ennenkuin hän sai mieleensä
palautetuksi, missä se oli tapahtunut. Hänen anopillaan, leskirouva
Bernerillähän oli samasta aineesta tehty lipas, tuo ainutlaatuinen,
kaunis kirjesäiliö, jonka avaimena oli äänirauta ja joka kimmahti
kuin taikavoimasta auki, niinpian kuin äänirauta oli viritetty
oikein ja napautettu soimaan lukon edessä. Samaa tiheätä usvaa oli
pisaroitunut lippaankin pinnalle...

Kun herra Vahlberg kumartui lähemmin tarkastamaan levyä, huomasi hän
siinä taidokkaasti tehdyn kaiverruksen, jolla oli seuraava muoto.

[Yksi nuottirivi.]




II.

Anoppi.


-- Siinä se vasta on kalamies, huusi herra Vahlberg jo kaukaa,
tullessaan. -- Eihän tuossa ole vettäkään. Onkisit ennemmin kaivosta,
jossa saattaa olla sammakoita.

Valkean kaiteen reunustamalla venesillalla istui mukavassa
nojatuolissa rouva Karin ja onki. Penkillä hänen lähellään
oli matotuokkonen ja aivan sen vieressä lasiastia puolillaan
puutarhamansikoista tehtyä hilloa.

-- Tulehan katsomaan, Otto, vastasi nuori nainen, mansikoiden
punaamien huulten vetäytyessä nauruun valkean hammasrivin ympäri. --
Minulla on särki.

-- Oho! Mutta minkä näköinen sinä olet! Sinähän ajat mansikoita
varmaankin nenääsi ja korviisi, koska poskesi ovat kuin punamullassa.
Ja taas sinä syöt sormillasi. Ensin panet matosen koukkuun ja sitten
mansikan suuhusi.

-- Minä olen rikas ja teen mitä tahdon. Se on hienoa! vastasi rouva,
puristaen huulensa veikeästi suppuun ja tehden hitaan, ylimielisen
kumarruksen päällään. Auringon säteet kultasivat hänen hiuksiaan,
jotka vielä riippuivat uinnista märkinä ja joita leppeä tuuli
leyhytteli hiljaa. Korviaan myöten rakastunut aviomies katseli
onnellisena puolisoaan.

-- Vedä, vedä herran tähden! huudahti herra Vahlberg.

Karin säikähti, tempasi nopeasti onkensa järvestä, niin että kevyt
siima kimmahti korkealle ja hämääntyi pahlaimen kärkeen. Kalamiehen
takaa kuului heleä, kiusaava nauru.

-- Hyi, kuinka sinä narraat! Eihän sitä syönyt. Selvitä nyt siima ja
joutuin, ilkimys.

Rouva oli kimmahtanut ylös näennäisesti suuttuneena ja heittänyt
vavan sillalle; sitten huomasi hän mansikat ja ajoi niitä suuhunsa
monta yhtaikaa. Tohvelisankarin nöyryydellä herra Vahlberg oikoi
siiman, korjasi matoa, heitti ongen järveen, sytytti sikaarin,
pisti monokkelin silmäänsä ja tarkkasi kohoa totisen ja arvokkaan
näköisenä, nuoren naisen katsellessa häntä sivulta kulmakarvat
koholla. Kumpikin vaikeni.

Silloin kuului kimeä, vihlova huuto puistosta. Se kaikui terävänä
kallioista kuin kuolevan viimeinen parkaisu. Molemmat aviopuolisot
säikähtivät ja katsoivat vaaleten toisiinsa... Sitten vallitsi
kauniin kesäpäivän hiljaisuus.

-- Äiti, äiti, sammalsi rouva Vahlberg ja lähti kuin henkensä edestä
juoksemaan kohti tuuheata vaahteraa, jonka siimekseen vanhus oli
jäänyt istumaan.

Kun nuori pari ehti puun varjoon, kohtasi heitä järkyttävä näky:
Selkäkenosillaan juurituolissa makasi majurinna Berner raollaan
olevissa silmissä kuoleman sammunut kiilto; toisella kädellään
puristi hän sydäntään, toisessa oli kirje. Hänen vieressään seisoi
kalpea, outo mies hätääntyneen näköisenä ja onnettomana väännellen
käsiään. Huvilasta juoksi palvelija vesikarahvi ja lasi kädessään,
kasvot säikähdyksen vääristäminä.

Herra Vahlberg otti kirjeen anoppinsa kädestä ja vilkaisi siihen
sivumennen. Mutta tavattomasti hän hätkähti. Kirjeessä oli ainoastaan:

[Yksi nuottirivi.]

Nuottien alle oli voimakkaalla käsialalla piirretty:

    _Arvid Warén_.

       *       *       *       *       *

-- Kuka te olette? kysyi herra Vahlberg ankarasti vieraalta mieheltä.

-- Olen kirjeen tuoja, herra, vastasi puhuteltu hätääntyneenä, mutta
rehellisen näköisenä.

-- Niin, sen käsitän. Mutta kuka teidät on lähettänyt ja keneltä on
kirje?

-- Olen tohtori Koski-vainajan palvelija. Kuolinvuoteellaan jätti
tohtori minun huolekseni tämän kirjeen perille viemisen. Hän
sanoi, ettei kirjettä saanut panna postiin, koska sensuuri nykyään
on niin ankara, sekä ettei kirjettä pitänyt antaa omistajalleen
ennenkuin tohtorin testamentti oli julkaistu. Niinikään määräsi hän
ehdottomasti, että kirje oli jätettävä osoitteessa mainitun henkilön
omiin käsiin... Palvelija neuvoi minut puistoon... En tietystikään
voinut aavistaa tällaista onnettomuutta.

Hetken aikaa pyöri herra Vahlbergin huulilla kysymys: "Kuka on
Arvid Warén?" Mutta hän hillitsi itsensä vaistomaisesti, pisti
kirjeen taskuunsa ja jäi mykkänä tuijottamaan onnettoman näköistä
vierasta, joka syvään kumartaen vetäytyi syrjään. -- Leskirouva
Berner kannettiin huoneeseensa, riisuttiin ja asetettiin sänkyyn.
Syntyi tavanmukainen hälinä. Telefooni soi yhtämittaa, lääkäri
jakeli puhelimitse neuvojaan, hätääntyneet palvelijat hyörivät
kuin kuumeessa, tietämättä mitä tehdä ja Karin Vahlberg itki
sydäntäsärkevästi, vavahtelevin käsin hyväillessään rakastettua
äitiään. Kun lääkäri vihdoin saapui, ei hän voinut muuta kuin todeta
hengen lähteneeksi; sydänhalvaus oli sattunut.

Suru oli astunut synkkänä vieraana nuoreen, onnelliseen kotiin,
joka vastikään oli saanut kiittää kohtaloa niin suurenmoisesta
perinnöstä. Kuherruskuukausien vallattoman ilon oli kuoleman kolkko
varjo verhonnut, synnyttäen kyyneliä, mutta samalla myöskin lähentäen
ja syventäen niitä kahta ihmistä, jotka olivat liittoutuneet
yhteisvoimin kantamaan elämänsä onnen ja taakan.

Sanomalehdet, joiden nenäkkäät kynäilijät kylmäverisesti tunkeutuvat
kaikkialle, kirjoittivat tapauksesta yksityiskohtaisesti,
näennäisesti ottaen osaa suruun, mutta etupäässä kuitenkin
riemuissaan siitä, että saivat tarjota lukijoilleen harvinaisen
sensatsioniuutisen, jonka otsikkona oli lihavin kirjaimin painettu:

    Omituinen kuolemantapaus.

       Salaperäinen kirje.




III.

Kotitarkastuksia.


Makuukamarin ikkunoista kylvi kuu hopeitaan Se muodosti pehmeälle
turkkilaiselle lattiamatolle valoisia neliöitä ja vihertävän
vesikarahvin hiottu lasitulppa kimmelsi kuin smaragdi.

Unettomana vääntelehti nuori rouva vuoteellaan. Herra Vahlberg
seisoi ikkunan ääressä tupakoiden ja otsaansa lasiin painaen. Ulkona
nukkui luonto, kesäöisessä unessa. Ruohokentällä kaste kyynelehti,
suuren vaahteran lehdet riippuivat kuin horroksissa liikkumattomilta
ritvoilta ja tyyni järvi jonka kalvosta kuu kuvastui, oli heikon,
kimmeltävän utuharson peitossa. Vaikka ikkuna oli auki, vallitsi syvä
hiljaisuus, ainoastaan joskus, tuskin kuuluvana kalahti unissaan
liikahtavan lehmän kello naapuritalon tarhalta...

Vaikka kaipaus kaihersi sydäntä, täytyi herra Vahlbergin pakottaa
aivonsa pohtimaan käytännöllisiä asioita: rakas vainaja oli
saatettava kunnialla hautaan. Hautajaiset, joiden järjestelyyn ei
nuori pari ollut tottunut, vaativat paljon puuhaa ja karkoittivat
unen...

Huvilan takaa, hiekkakäytävältä, joka ei näkynyt tähän, kuului
askeleita ja puheen sorinaa. Rouva kavahti istumaan vuoteellaan.

-- Mitä se on? Kuuletko yhtään, Otto?

-- Yökulkijoita varmaankin... Kovasti sinä olet hermostunut Karin,
nuku nyt, nukuthan.

-- Vedä ikkuna kiinni, on jo kylmä. Ja tule nukkumaan sinäkin. En
minä saa unta, kun sinä valvot... Mutta kuulehan! Hyvä jumala, mitä
se on?

Ulko-ovelle jyskytettiin voimakkaasti. Samalla kuului palvelijan
kevyt koputus, ja kun herra Vahlberg takin päälleen ja revolverin
käteensä siepaten kiiruhti ulos, selitti kauhistunut palvelustyttö
hätäisesti.

-- Kolme naamioitua ja hampaisiin saakka asestettua miestä pyrkii
sisään.

Herra Vahlberg riensi etehiseen.

-- Keitä te olette ja mitä tahdotte? kysyi hän, painaessaan
Browning-pistoolinsa varmuussiiven alas.

-- Lain ja oikeuden nimessä, avatkaa viipymättä! kuului karkea
vastaus.

Silloin herra Vahlberg käsitti, että oli kysymys kotitarkastuksesta,
tuosta häpeällisestä toimituksesta, joka viime aikoina oli käynyt
Suomessa miltei jokapäiväiseksi. Ensin hän aikoi ryhtyä vastarintaan,
mutta muisti sitten, ettei hänellä ollut mitään syytä saattaa
itselleen ikävyyksiä, eikä hän myöskään ollut sekaantunut mihinkään
valtiollisiin vehkeisiin. Senvuoksi hän päättävästi avasi oven.

-- Mitä te tahdotte? tiuskasi hän ankarasti miehille, jotka
revolverit ojossa riensivät sisään. Kun vastausta ei kuulunut, astui
hän rohkeasti tulijoiden tielle ja sanoi lujasti.

-- Jos te olette lain ja oikeuden palvelijoita, niin näyttäkää
valtakirjanne. Olen Ruotsin alamainen ja tietäkää, etten salli
itseäni loukattavan.

-- Siinä on sinulle valtakirjaa, p--e! kirosi johtajana toimiva mies
lyöden häntä revolverinsa perällä salamannopeasti päähän. Ovelta,
jonka raossa Karin seisoi yöpuvussaan, kuului kirkaisu. Herra
Vahlbergin silmissä pimeni ja hän menetti tajuntansa.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, lepäsi hän vuoteellaan. Hänen
vaimonsa kalpeat, itkettyneet kasvot olivat kumartuneina hänen
ylitseen ja hän huomasi päänsä olevan siteissä. Mitään erikoisempaa
kipua ei hän kuitenkaan tuntenut ja kun hän oli sen verran selvinnyt,
että muisti äskeiset tapahtumat, kysyi hän uteliaana.

-- Mitä ne tahtoivat?

-- Kirje se oli, äitivainajan kirje. He tiukkasivat minulta
kivenkovaan, mitä tiesin Arvid Warénista ja kun vakuutin, etten
koskaan ollut kuullut sitä nimeä, enkä koskaan ollut sellaista
henkilöä tuntenut, eivät he alussa ollenkaan ottaneet sitä
uskoakseen. Lopulta oli heidän kuitenkin selityksiini tyytyminen,
varsinkin kun molemmat palvelijat olivat yhtä tietämättömiä. Kaikki
laatikot ja kaapit ovat he penkoneet ja kaikki äidin paperit ja
yksityiset kirjeet veivät he mukaansa. Hänen huoneensa on vallan
kauhean näköinen.

Kun jännitys näin oli lauennut, purskahti rouva katkeraan itkuun
ja painoi kasvonsa miehensä rintaa vasten. -- Tämähän on kauheata!
He eivät kunnioita edes kuolemaa. Talossa, jossa äitini ruumis
vielä on, he molottavat ryssäänsä ja kiroilevat. Mitä on oikein
koko tämä sekamelska ja salaperäisyys? Siitä asti, kun sain tiedon
merkillisestä perinnöstäni, ei minulla enää ole ollut hetkenkään
rauhaa. Minä annan palttua kaikille semmoisille perinnöille.

Miettiväisenä, mitään vastaamatta, herra Vahlberg hyväili vaimonsa
suortuvia. Sitten siirsi hän hellävaroen puolisonsa pään syrjään ja
nousi ylös, huolimatta siitä, että ohimoita särki.

-- Älähän. Aiotko pystyyn, Otto? Et sinä saa! Sinun täytyy maata.

-- Tunnen olevani aivan hyvissä voimissa. Mutta minä olen utelias.
Annatko sen kynttilän, kuu ei enää paista.

Kynttilän lepattavassa valossa kulki herra Vahlberg huoneesta
huoneeseen. Kaikki oli epäjärjestyksessä, kirjat lattialla,
pöytälaatikot murrettu auki, tuolit kumossa ja tärkeät asiakirjat
hujan hajan. Lukuunottamatta majurinnan papereita ei kuitenkaan
mitään ollut poissa, ja vainajan kaunis, jalokivillä koristettu
kultakellokin tikutti rauhallisesti tavallisella paikallaan.

       *       *       *       *       *

Aamupäivällä soitettiin Luolakoskelta.

Tohtori Kosken vanha palvelija, joka oli suostunut jäämään
taloudenhoitajaksi, kunnes uusi omistaja saisi asiansa järjestykseen,
ilmoitti, että sielläkin oli ollut kotitarkastus. Mikäli hän saattoi
huomata oli ainoastaan yksi esine kadonnut: se oli pieni, violetin
värinen metallilevy, joka aina oli ollut tohtorin työpöydällä.

Seuraavana päivänä pitivät sanomalehdet meluaan, mutta sensuuri oli
tällä kertaa pahasti puuttunut niiden kirjoituksiin.

    Salaperäisiä kotitarkastuksia.

    _Ruotsin alamaista loukattu_.

    _Kuka oli tohtori Koski_?

    Keskiviikkoa vasten yöllä tunkeutui kolme hampaisiin saakka
    asestettua ja naamioitua miestä herra O. Vahlbergin huvilaan
    N.N:ssä, vaatien huvilan omistajaa lain ja oikeuden nimessä
    avaamaan ovensa. Kun herra V., joka on Ruotsin alamainen, vetosi
    oikeuksiinsa, vaatien röyhkeiltä sisääntulijoilta todistusta
    käyntinsä oikeutuksesta, löi yksi joukosta häntä revolverilla
    päähän, jolloin taintui herra V. iskusta. Väänneltyään huvilassa
    kaikki mullin mallin, sekä karkealla tavalla kuulusteltuaan rouva
    V:a sekä palvelijoita, poistuivat yövieraat, vieden mukanaan
    äsken kuolleen majurinna Bernerin kaikki kirjeet ja paperit.
    Lienee syytä palauttaa lukijaimme mieliin se salaperäinen
    kirje, josta toissapäivän numerossa mainitsimme ja joka näyttää
    aiheuttaneen sekä majurinnan kuoleman että kotitarkastuksen.

    Samalla ilmoittaa kertojamme, että edellisen kanssa
    yhdenaikaisesti tapahtui myöskin Luolakosken kartanossa, tohtori
    Koski-vainajan maatilalla, jonka hän testamentissaan, kuten
    muistettaneen, oli määrännyt rouva Karin Vahlbergille, niinikään
    kotitarkastus. Mikäli tähän asti on saatu selville, ei kartanosta
    kuitenkaan ole viety muuta kuin omituinen, tohtorin työhuoneen
    pöydällä seisonut levy.

    Majurinna Bernerin kirje, joka, se huomattakoon, oli tohtori
    Kosken lähettämä, sekä tohtorin työpöydältä kadonnut levy antavat
    tukea omituisille seikoille. Ensinnäkin: kuka oli tohtori Koski?
    Otettuamme lähemmin selkoa asioista toteamme, että hän v. 1902
    muutti Helsingistä Luolakoskelle ostettuaan tämän kartanon.
    Helsinkiin oli hän samana vuonna muuttanut Porvoosta, jonne hän
    niinikään samana vuonna oli palannut ulkomailta. Hänen passinsa
    todisti hänen olevan kotoisin Artjärveltä -- jossa koskaan ei
    ole elänyt, eikä syntynyt miestä, jonka nimi tai persoonallisuus
    saattaisi tulla edes kysymykseen tohtori Koskena. On syytä
    epäillä, että Kustaa Juhani Koski on vain tekaistu nimi, jonka
    suojaan kätkeytyy toinen henkilö, henkilö, joka on kirjoittanut
    majurinna Bernerille tuon merkillisen kirjeen: Arvid Warén. Tätä
    arvelua tukevat vahvasti ne elämäkerralliset tiedot, jotka meidän
    on onnistunut hankkia tuosta aikoja sitten kuolleeksi luullusta
    henkilöstä. Puuttumatta lähemmin hänen nuoruutensa vaiheisiin,
    mainitsemme, että hän v. 1888-1893 toimi Luolakosken kemiallisen
    tehtaan insinöörinä, että hän v. 1893 väitti tehneensä uuden,
    huomiota herättävän keksinnön sekä että hänen pitäessään Suomen
    Tiedeseurassa esitelmää uudesta keksinnöstään, hänet kesken
    kaiken vangittiin. Sen jälkeen ei hänestä ole kuultu mitään,
    enempää kuin siitä merkillisestä

    Tulemme lähipäivinä julkaisemaan hänen mielenkiintoisesta
    ja omituisesta esitelmästään sen osan, minkä hän mainitussa
    Tiedeseuran kokouksessa ennätti esittää.

Herra Vahlbergin istuessa huoneessaan, kumartuneena sanomalehtensä
ylitse ja yllämainittua uutista miettien, ilmaantui hänen rouvansa
kaunis pää ovenrakoon ja hetken välkkyi surun samentamissa silmissä
entinen veitikka.

-- Tuletko ulos, Otto? Täällä niin painostaa.

Mies kääntyi hajamielisenä puhujaa kohti ja harhaileva katse kiintyi
raukeasti rakkaihin sinisilmiin.

-- Jos niin tahdot, mutta ei minua haluta.

-- Ai, sinun pääsihän olin unohtaa! Jää vain kotiin. Sinun pitäisi
levätä oikeastaan... Tuon kukkia tullessani.

Hetkellinen, vilkas ilme nuoren rouvan kasvoilla oli vain ohimenevää
laatua. Alakuloisena, katseessa surun kyynelharso hän astuskeli
hiljaa yli nurmikentän suuren vaahteran juurelle, missä rakas
äiti oli niin äkkiä irtaantunut elämästä. Ensi kertaa hän huomasi
askeltensa painon ja ensi kertaa hän herkästi vaistosi sen omituisen
tunnun, mikä jo oli luonnossa syksyn kaukaisena aavistuksena.
Hajamielisenä hän taittoi jonkun kukan, nyppi jonkun lehden rikki,
tai piirteli hietaan kuvioita päivänvarjonsa kärjellä. Istuutuessaan
väristen sen tuolin viereen, jossa äiti oli vetänyt viimeisen
henkäyksensä, pisti hänen silmiinsä paksu, ruskeahko esine, joka oli
maassa pyöreän pöydän alla. Kun hän kumartui sitä ottamaan, tunsi hän
äitinsä paksun muistikirjan, jonka tämä oli eri vihkosista ulkomailla
sidottanut hienoihin sahviaanikansiin ja jota hän usein mielellään
oli selaillut, liittäen vielä vanhuutensa päivinäkin erinäisiä
muistiinpanoja nidoksen loppuosan tyhjille lehdille. Nähtävästi
oli se ollut äidin mukana kuolinhetkelläkin ja silloin pudonnut.
Kiihkeästi kirjaa suudellen ja riemuissaan huusi nuori rouva:

-- Otto, Otto! Äidin kirja, kuuletko?

Todennäköisesti ei herra Vahlberg kuullut, koska ei antanut mitään
merkkiä itsestään.

Kun nuori rouva oli avannut nidoksen ja lukenut muutaman sanan,
jännittyivät hänen piirteensä uteliaisuudesta, eikä hän enää
halunnutkaan ilmaista salaisuuttaan miehelleen.




IV.

Professori.


Hautajaisten synkkä vaikutus jäi pysyväiseksi Vahlbergin huvilaan.
Milloin äänilaji oli muuttua iloisemmaksi, silloin sattui silmään
joku esine, joka muistutti vainajasta, tuoli, jolla hän tavallisesti
istui, kukka, jota hän erityisesti hoiti ja rakasti, valaistus
maisemassa, jota hän henkevällä, yksinkertaisella tavallaan oli
ihaillut. Nuori rouva tuntui muutamassa päivässä muuttuneen
vallattomasta tytöstä naiseksi ja hänen kauniit kasvonsakin olivat
saaneet toisen ilmeen, jota suruharson tumma väri tehosti. Yksi oli
poissa ja pysyi, sen huomasi kaikkialla, ruokapöydässä, ulkona,
joka askeleella. Nuoren parin kuherruskuukausien hurmio oli äkkiä
tyyntynyt hiljaiseksi, kaipauksensekaiseksi rakkaudeksi, jonka suru
syvensi.

Herra Vahlberg, joka ennen oli mielellään lasketellut väsähtäneitä
kyynillisyyksiä, käveli nyt päivät päästään mietteissään, kasvoillaan
joko ajatteleva, tai sitten ikävystynyt ilme. Arvid Warénin asia
kiusasi monesti hänen aivojaan ja oli hetkiä, jolloin hän oli vähällä
pyytää vaimoaan kieltäytymään tuosta omituisesta perinnöstä, joka
heitti majurinnavainajan puhtaan maineen ylle jonkunlaisen varjon
ja jota ilkeä maailma varmaankin ovelasti käytti parjaustensa ja
mustaamishalunsa perustana. Mutta ei ollut niin helppoa luopua
sadoista tuhansista ja ennen kaikkea, eihän hän, enempää kuin
kukaan muukaan maailmassa tiennyt, mikä suhde oli vallinnut tuon
salaperäisen miehen ja leskirouva Bernerin välillä. Ja sanomalehdet,
jotka niin olivat luvanneet hankkia lisätietoja, vieläpä julkaista
insinööri Warénin esitelmän, vaikenivat itsepintaisesti, arvatenkin
sensuurin pakottamina. Koko tapaus näytti joutuvan unhoon.

Elämä huvilassa kävi sitäkin tuskallisemmaksi, kun kumpikin koetti
vapautua ja teeskennellä iloisuutta, keventääkseen toisen taakkaa ja
kumpikin huomasi tuon näyttelemisen. Herra Vahlberg suunnittelikin
jo muuttoa kaupunkiin, kun Karin rouva ratkaisi kysymyksen kokonaan
toisella tavalla.

-- Otto, sanoi hän eräänä iltana. -- Me muutamme Luolakoskelle.
Syyskuu on vasta alullaan ja on niin kaunista. Etkö luule, että se
olisi hauskaa?

-- Mutta eihän kartano vielä ole sinunkaan. Voihan joku hakea
testamentin rikki, siihen on kyllä aikaa. Ei sinun omistusoikeutesi
vielä ole ollenkaan varma.

-- Pyh, entä sitten? Millä tavoin se estäisi meitä vierailemasta
siellä joitakuita viikkoja, niinkauan kuin sää on näin suotuisa?
Kuule, Otto, kuten tavallisesti sinä olet maailman suurin pölkkypää.

-- Sitä ei todista suinkaan se, mitä sanoin, vaan se, että nyt annan
sinulle perää. Nöyrin palvelijasi.

-- Mutta sinähän myönnyt, Otto! Herra isä, koska sinä olet lakannut
jankuttamasta?

-- Enhän minä milloinkaan ole kinannut yksinäni, vastasi aviomies
hymyillen.

       *       *       *       *       *

Luolakosken valtava luonto tuntui tosiaankin olevan sopusoinnussa
heidän mielialansa kanssa ja viihdyttävän heitä. Sillä oli ainakin
uutuuden ja salaperäisyyden viehätystä. Vaikka pensaiden lehdet jo
kellastuivat ja punertuivat, humisi kuusimetsä yhä tummanpuhuvana
ja synkkänä ja koski pauhasi samalla hillittömällä voimalla kuin
ennenkin. Tehtaan sauhu tuprusi selkeälle syystaivaalle ja varhainen
hämärä, jonka tuuheat kastanjat tummensivat, antoi vanhoille,
suurille huoneille tarumaisen leiman.

Jyrkän rantakallion monisokkeloisissa luolissa tiesi kansa hiisien
asuvan. Synkeinä, myrskyisinä öinä ne soittivat suuria tuhatpillisiä
urkuja vuoressa, kosken mahtavasti säestäessä. Joka sydänyönä uskalsi
hiipiä kalliolle, saattoi kuulla tuota hurmaavaa musiikkia, mutta
hänet vaati pyörteen henki uhrikseen, tai tuli hän mielipuoleksi.
Korkealta huipulta oli muinoin onneton kartanon neiti syöksynyt
kuohuihin, ja tuosta oli ensimäkien parooni Järnskiöld sata vuotta
sitten ratsastanut suoraan koskeen, vihollisensa ahdistamana... --

Eräänä iltapäivänä, kun aviopari istui vierashuoneessa, herra
Vahlberg jotakin kirjaa lukien, rouva näppäillen suurta kullattua
harppua, tulla porhalsi auto pihaan. Vanha, valkohapsinen herra,
jonka kyömynenää kultasankaiset silmälasit koristivat, astui maahan
ja palvelija toi käyntikortin, johon oli kirjoitettu:

    _A.G. Fredriksson_.

       Professori.

Kun tervehdysten jälkeen oli asetuttu istumaan, alotti professori,
pyyhkien nenäliinalla silmälasejaan.

-- Olin pari kertaa aikeessa jo ennemmin tulla teitä tapaamaan, mutta
erikoisista syistä jäi se sikseen. Nyt, kun olette täällä lähempänä,
kävi matka helpommin.

Hän hohelteli hetken lasejaan, mutta kun ei kukaan vastannut, jatkoi
hän tyynesti.

-- Koko asiani on siinä, että minulla sattuu olemaan insinööri
Warénin, muinaisen ystäväni kello, joka minun on kai jätettävä
teille, koska olette perineet hänen kartanonsakin. Se on hyvin
kaunis, vanhanaikuinen kultakello, jota olen säilyttänyt kuin
henkeäni ja jonka historian mielelläni kerron, mikäli se teitä
huvittaa.

Vanhus otti taskustaan kotelon, jonka sisässä, pumpuleihin upotettuna
kello komeili. Liikutettuna, miltei juhlallisesti hän laski sen
pöydälle. Molemmat aviopuolisot syöksivät nopeasti paikoiltaan sitä
tarkastamaan.

-- On parasta, että alotan aivan alusta, jatkoi professori. Nämä
seikat muodostavat niin sotkuisen vyyhden, että pelkään sen sittenkin
jäävän hämäräksi. Minä tutustuin Waréniin New-Yorkissa, missä hän
toimi nuorena insinöörinä erään suuren liikkeen palveluksessa ja
minä tein tutkimuksia väitöskirjaani varten. Vaikka olin häntä
kymmentä vuotta vanhempi, syntyi välillemme luja ja sitkeä ystävyys,
ja jo silloin huomasin, kuinka paljon neroa tuossa omituisessa,
mitä yltiöpäisimpiin haaveiluihin helposti taipuvassa nuorukaisessa
oli. Vaikka hän monesti kieltämättä rakenteli tuulentupia, oli hän
myöskin mies paikallaan toteuttamaan niistä kaiken, mikä suinkin
oli mahdollista, ja hänen levottomat, alati uutta hautovat aivonsa
olivat varmaankin luodut keksijälle. Kuten olette sanomalehdistä
kai nähneet, siirtyi hän v. 1888 Luolakosken kemiallisen tehtaan
palvelukseen, jossa hän toimi tehtaan ensimäisenä insinöörinä asuen
samaisella kauniilla paikalla, missä tehtaan nykyinenkin johtaja,
vaikka rakennus oli toinen. Harras ystävyytemme jatkui täällä
Suomessakin ja sangen usein kääntyi hän minun puoleeni kysyäkseen
neuvoja tieteellisissä pulmissa, jotka liian kaukaa sivuuttivat
hänen oman alansa. Monesti minä toruin häntä siitä, että hän tuhlasi
lahjojaan hajoittaessaan niitä liiaksi. Romanttisena ja musikaalisena
-- en kai vielä ole tullut sanoneeksi, että harpun soitto oli hänen
intohimonsa -- hän rakenteli jos jonkinkaltaisia salakomeroita ja
konstikkaita lukkoja, niinpä, mainitakseni vain esimerkin, oli hänen
muurissaan kaakeli, joka ponnahti auki ja paljasti salalokeron,
kun hän huusi: "Sesam, Sesam, aukene!" Ulkonaisesti hän vietti jo
nuorena peräti erilleenvetäytynyttä elämää, joka kuitenkin oli kovin
säännötöntä sen vuoksi, että hän saattoi valvoa yökausia keksintöjään
hautoen. -- Vuonna 1893 hän sitten vihdoinkin teki tuon kuuluisan
keksintönsä, johon ainakin minä uskon, niin, jonka suorastaan tiedän
varmaksi, vaikka se monissa piireissä on herättänyt ylenkatsetta
ja naurua onnettoman loppunsa vuoksi. Mutta minä annan hänen
itsensä kertoa siitä ja tyydyn tällä kertaa vain tekemään selkoa
tilaisuudesta, jossa "hänen piti selittää tieteellisiä huomioitaan.
Aivan varmaan voi väittää hänen jo viisi kuusi kuukautta aikaisemmin
päässeen salaisuuden perille, mutta tahtoen suorittaa tutkimuksensa
loppuun, hänellä oli riittänyt ihmeteltävää kärsivällisyyttä
havaintonsa salaamiseen.

-- Muistan elävästi sen Suomen Tiedeseuran kokouksen, jonka
ohjelmaksi oli m.m. ilmoitettu insinööri Arvid Warénin esitelmä
uudesta metallista. Minusta oli ystäväni tavattoman levoton ja
hermostunut. Hän näytti istuvan kuumilla hiilillä ja vaikka
käsitinkin, että hänessä saattoi olla esiintymiskuumetta, oli
minusta luonnotonta, että se kasvoi noin valtaiseen voimaan.
Minä huomautinkin siitä hänelle leikillisesti, mutta hän naurahti
omituisesti ja pudisti päätään, vastaamatta mitään. -- Kun hänen
vuoronsa oli ryhtyä puhumaan, tuotatti hän eteensä joukon kemiallisia
kojeita, arvatenkin kokeiluja varten ja pani taskustaan pöydälle
kiiltäviä, violetin värisiä metallikappaleita. Minua hämmästytti
kovasti se, ettei hänellä ollut minkäänlaisia papereita esillä, vaan
hän esitelmöi vain muistinsa mukaan. Ehkä juuri siitä syystä ryhtyi
muuan läsnä-olijoista pikakirjoituksella merkitsemään paperille hänen
sanojaan, ja jos tämä esitelmä herättää mielenkiintoanne, on se
tässä, mainitun pikakirjoituksen mukaan muovaeltuna.

    Arvoisat läsnä-olijat!

    Se uusi aine, tai paremmin sanoen se vanhan, kauantunnetun
    aineen uusi olomuoto, jonka valmistustapa ja kemiallisen
    kokoomuksen laatu minun on onnistunut keksiä, on, kuten näette,
    hyvin kirkaspintainen, violettiin vivahtava metalli. Kaikista
    tunnetuista metalleista on se kevein; sen ominaispaino on
    ainoastaan 0,08, siis 6 kertaa pienempi kuin kuivan puun ja 7
    kertaa pienempi kuin litiumin, tähän asti kevyimpänä pidetyn
    metallin. Samalla on se kovin ja sitkein kaikista metalleista.
    Verrattain helposti se leikkaa parhaintakin terästä ja siitä
    voi kuitenkin sopivaa käsittelytapaa käyttäen vetää ohutta,
    hyvin taipuvaa lankaa. Vaikeasti hapettuvana se kuuluu jalojen
    metallien joukkoon, mutta se ei muutu minkään hapon, ei
    edes kuninkaanveden vaikutuksesta, sensijaan se verrattain
    helposti yhtyy fluoriin eräässä fluoripitoisessa liuoksessa.
    Punahehkuun kuumennettuna ja karkaistuna se muuttuu rakeiseksi,
    särkyen helposti miltei kristallimaisiin palasiin -- minulla
    on tässä näytteitä -- joiden kovuusaste on noin 8 paikkeilla.
    Kuumennettuna 1720° saa se ensin hohtavan, sinertävän värin,
    sulaa sitten nopeasti ja haihtuu miltei heti s.o. suurimmalta
    osaltaan haihtuu kaasuksi, joka ei mitään muuta ole kuin _vetyä_.
    Itse metalli on nimittäin kiinteätä vetyä, tarkemmin määritellen
    eräs vetylejeringi. Kaikista merkillisin ja vaikeimmin
    selitettävissä on mielestäni kuitenkin se ominaisuus, että
    tämä lejeringi, tämä metalliseos, joka sisältää siksi pienen
    volymiprosentin vieraita aineita, että sitä miltei saattaa sanoa
    pelkäksi vedyksi, aina pysyy ympäristön lämpötilaan verrattuna
    melkoista alempana, sanalla sanoen, se pysyy kylmänä, mutta
    ei suinkaan määrätyn asteisena, vaan vaihdellen ulkonaisen
    temperatuurin mukaan.

    Kun Cavendisch v. 1766 keksi vedyn, kun Lavoisier v. 1783,
    antamalla höyryn virrata hehkuvan raudan yli, osoitti, ettei
    vesi olekaan elementti, kuten tähän asti oli luultu, vaan
    sisälsi kahta kaasua, niin kuka olisikaan voinut uskoa, että
    tämä kaasu kerran oli esiintyvä kovan, kiinteän metallin
    muodossa. Kun Faraday kovan paineen ja - 110° ulottuvan kylmyyden
    vallitessa puserteli kaasuja nestemäiseen olomuotoon, uhmasivat
    eräät niistä, näiden joukossa myöskin vety, kaikkia hänen
    ponnistuksiaan ja näille muuttumattomille aineille annettiin
    permanenttisten kaasujen nimi. Vasta v. 1877 onnistui Pictet'n,
    Cailletet'n kokeita hyväkseen käyttäen saavuttaa 200° ulottuva
    kylmyys ja pakottaa tähän asti permanenttisena pidetty happi
    nestemäiseen, jopa kiinteäänkin tilaan. Pictet'n menetelmä
    perustui siihen tosiasiaan, että kovan paineen alaisena ollut
    kaasu äkkiä vapautuessaan tavattomasti kylmenee, vaihtaen
    lämpönsä ulkonaiseen työhön. Sitävastoin ei ole tähän asti
    huomattu, että vaikka ulkonaista työtä ei suoritetakaan, vaikka
    kaasu laajenee ilmattomassa paikassa, jäähtyy se -- s.o. useat
    kaasut -- siitä huolimatta laajetessaan, ja käyttää se tällöin
    lämpönsä _sisäiseen työhön_, molekyylien keskinäisen aseman
    muuttamiseen. Niinpä esim. ilma jäähtyy 0,25° kutakin vähenevää
    atmosf. kohti. Toisin on vedyn laita; se päinvastoin, ulkonaisen
    työn ollessa o, paisuessaan lämpenee. Mutta merkillistä: jos sitä
    jäähdyttää juoksevalla ilmalla määrättyyn asteeseen, _muuttaa_ se
    tämän ominaisuutensa ja alkaa laajetessaan kylmetä. Tahtomatta
    tässä lähemmin syventyä menettelytapani yksityiskohtiin, olen
    maininnut ne perusajatukset, joita hyväkseni käyttäen minun
    onnistui valmistaa nestemäistä vetyä. tuota väritöntä, omituista
    ainetta, jonka ominaispaino on noin 0,06, joka kiehuu -- 252°
    ja joka, kun paine nopeasti poistetaan, muodostaa kiinteitä,
    nopeasti haihtuvia kristalleja. Näitä seikkoja tutkiessani minun
    onnistui päästä -- 261°, joka lienee alin ja absoluuttista
    temperatuuria lähinnä oleva astemäärä, mikä koskaan on saavutettu.

    Ne seikat, jotka sittemmin johtivat minut huomaamaan metallisen
    vedyn tai, paremmin, vetylejeringin valmistustavan, ovat
    näennäisesti irrallisia ja -- niinkuin usein keksintöjen
    syntyessä sattuu -- hyvinkin kaukaa haettuja. Että vety
    todellakin metalli oli, sehän ei kylläkään ollut mikään uutuus,
    päinvastoin, tämän kaasun metallinomainen suhtautuminen muihin
    aineisiin ja ennen kaikkea sen taipumus muodostamaan lejeringejä
    erinäisten metallien, varsinkin palladiumin kanssa, oli tämän
    ominaisuuden selvästi osoittanut. Mutta eräänä päivänä satuin
    muutamasta lehdestä lukemaan, että v. 1740 oli Venäjällä ammuttu
    jääkanuunoista luoteja, joiden lataus sisälsi 150 gr. ruutia. Kun
    en silloin ollenkaan tiennyt, että paineenalainen jää muuttuu
    kimmoiseksi, hämmästytti uutinen minua melkolailla, enkä voinut
    käsittää, kuinka hauras jää oli saattanut kestää laukauksen,
    kuinka ylimalkaan jäästä oli kyetty edes tykkejä valmistamaan.
    Tutkiessani asiaa lähemmin muutamista teoksista, pisti silmiini
    se vanha tosiseikka, että jäätyessä veden tilavuus laajenee 0,1
    kertaa -- veden, joka sisältää 11,2 % vetyä. (Myöhemmin tulen
    osoittamaan, että uudessa metallissa olevan _puhtaan_ vedyn
    ominaispaino on pienempi kuin 0,06, joka on nestemäisen vedyn
    ominaispaino). Samalla panin merkille, ettei kova paine aina
    suinkaan auttanut nesteen jähmettymistä, pikemmin päinvastoin:
    niinpä 1000 atmosf. paineen alainen vesi jäätyy vasta -- 14°. --
    Jonkun verran myöhemmin tulin kiinnittäneeksi huomioni siihen
    merkilliseen seikkaan, että vaikka vety oli niin helposti syttyvä
    kaasu, eivät vetylejeringit luovuttaneet vetyään muuten, kuin
    ilmattomassa paikassa punahehkuun kuumennettaessa. Yhtä omituista
    oli, että vety kykeni läpäisemään punahehkuun kuumennetun raudan,
    platinan ja palladiumin. -- Ja lopuksi, irrallisin kaikista
    johtolangoistani: vety ei yhtynyt cloriin pimeässä, mutta
    auringon valossa sitävastoin kovasti räjähtäen.

    Varsinainen ratkaisu perustui kuitenkin kokonaan toisenlaatuiseen
    ilmiöön. Yrittäessäni kiteyttää nestemäistä vetyä, olin nimittäin
    jo useammankin kerran pannut merkille sen hämmästyttävän...

-- Kuten huomaatte, loppuu esitelmä kesken, eikä se
kysymyksenalaisessa kokouksessakaan jatkunut pitemmälle. Sillä
ovesta astui sisään venäläinen upseeri univormussaan, kahden täysin
aseistetun sotilaan ja siviilipukuisen tulkin saattamana ja selitti
saaneensa määräyksen vangita insinööri Arvid Warénin. Puhuja, jonka
kasvot olivat käyneet lumivalkeiksi, tointui verrattain pian, eikä
hän näyttänyt niinkään hämmästyneeltä kuin me muut, päinvastoin
hän suhtautui tapahtumaan kutakuinkin rauhallisesti, eikä tehnyt
minkäänlaisia kysymyksiä. Upseeri korjautti kaikki pöydällä olevat
esineet talteen. Ja silloin sattui jotakin hyvin merkillistä. --
Vangiksi julistettu kysyi kohteliaasti, miltei nöyrällä äänellä:

"Sallitteko, että annan tohtori Fredrikssonille takaisin hänen
kellonsa, jonka lainasin ryhtyessäni pitämään esitelmääni?"

-- Tätä sanoessaan veti hän taskustaan kellon, joka nyt on tuossa
edessänne. Upseeri otti sen hänen kädestään ja minä nousin
ällistyneenä seisomaan, sillä hän ei ollut minulta sitä lainannut.
Avattuaan molemmat kuoret ja tarkastettuaan, ettei mitään ollut
kätketty niiden väliin, antoi upseeri omakätisesti minulle kellon,
jonka heti tunsin ystäväni omaksi. Olin niin hämmästynyt, että
vaivoin maltoin hillitä suutani, enkä ymmärtänyt lainkaan koko juttua.

-- Sitten lähti surullinen saattue matkaan, meidän seuratessamme sen
kulkua voimattomasta raivosta mykkinä ja nyrkkiä pusertaen. Se oli
viimeinen kerta, jolloin näin ystäväni, insinööri Warénin. Hän katosi
teille tietymättömille, kuten niin moni Suomen mies ennen ja jälkeen
häntä.

-- Mutta mitä hän oli tarkoittanut jättäessään minulle kellonsa?
Vaivasin hellittämättä päätäni, keksiäkseni kysymykselle vastauksen,
edes jonkinlaisen ratkaisun, mutta se oli tietenkin turhaa työtä,
joka ei johtanut mihinkään tulokseen. Vielä illalla, kun olin jo
puoleksi riisuutunut, kääntelin tuota kultaista esinettä kaikin
mahdollisin tavoin, toivottomassa toivossa saada jotakin selvyyttä
tähän probleemiin. Ja silloin, katsellessani taulua sivulta valoa
vasten, olin huomaavinani siinä jotakin, ikäänkuin koukeroisia
rasvapilkkuja, tai sen tapaista. Voi olla mahdollista -- olen
sitä monesti jäljestäpäin ajatellut -- että ensi innostuksessani
käsittelin kelloa varomattomasti ja kenties jotenkin tulin
pyyhkäisseeksi taulua. Joka tapauksessa jäin huolellisen tutkimukseni
jälkeen samaan epätietoisuuteen, missä olin ollutkin, vieläpä olin
siinä määrin hermostunut, etten tahtonut saada unta.

-- Kun seuraavana aamuna myöhään heräsin, paistoi kevätaurinko jo
täydeltä terältä huoneeseeni ja ensimäinen, minkä huomasin, oli tuo
onneton kello, joka nyt kimalteli ja säihkyi pöydällä, kirkkaassa
valovirrassa. Samalla kuin sytytin tupakan, otin jälleen tuon
kiusaavan ja ystäväni vuoksi samalla rakkaan esineen käteeni, ja
taaskin kohtasi minua suuri yllätys: taulussa näkyi nyt jotakuinkin
selvästi sanat:

          _Ku taa III_

          _An   Elise_

    _Ne t   Jä  k  l  t et ä_

-- Kuten huomaatte, erottaa kirjoituksen vielä verrattain selvästi,
vaikka vuodet ovat sitä hyvästä hoidostani huolimatta melkoisesti
vaalentaneet. Käsiala on, niikuin taulun kokokin edellyttää, hyvin
pientä ja useita kirjaimia on jäänyt epäselväksi, mikä kokonaan
puuttuen, mikä muuten hämärtyen tuntemattomaksi. Niinkuin sanottu,
olin illalla mahdollisesti tullut pyyhkäisseeksi niitä. Selvästi
saattaa nähdä, että viimeisen rivin sanoista puuttuu loppukirjaimia.

-- Nyt oli minulla siis käsillä merkkejä, joiden tarkoitus oli
ilmeisesti selittää arvoitusta. Koko vangitsemistapaus sai toisen
luonteen ja yhä varmemmin aloin tulla vakuutetuksi siitä, että
ystäväni oli osannut sitä odottaa. Siitä syystä oli hän ollut
niin hermostunut, siitä syystä ei hänellä ollut kirjoitettua
esitelmää, joka olisi vangitsijoille kavaltanut hänen salaisuutensa
ja siitä syystä oli tämä fantastinen mies jo edeltäpäin ajatellut
kellohistorian valmiiksi ja jättänyt minulle osviitan, joka hänen
mielestään oli täysin riittävä ja joka olisi ollut täysin riittävä,
jos kirjoitus olisi näkynyt selvemmin -- sen tiedän nyt.

-- Ryhdyin uudella tarmolla ajattelemaan. Ensimäinen rivi oli
kyllä selvä, vaikka minulle käsittämätön; siinähän ei voinut muuta
olla kuin sana Kustaa III. Toinen rivi oli niinikään semmoisenaan
loogillisesti ymmärrettävä: An Elise -- Eliselle, mutta saattoi
olla mahdollista, että joku kirjain puuttui. Vaikein ja tärkein oli
kolmas rivi. Viimeistä sanaa tuskin voi saada muuksi kuin: tietää
ja selityksenä se tuntuikin luonnolliselta. Mutta mitä olivat
kaksi edellistä? Otaksuttavasti nimiä. Vihdoin juolahti mieleeni
onnellinen ajatus: Jääskelä, Luolakosken toinen insinööri, sehän
tuntui sopivan. Jä ..k . l muita kirjaimia ei voinut erottaa ja nyt,
kuten näette, on ä:kin kokonaan hävinnyt. Oliko viimeinen kirjain d
vai l sitäkään ei voinut varmuudella päättää. Levottomana selailin
kataloogeja. Jääskelä, Nestor, insinööri. Kas niin, sehän tuntui
sopivan sekä kirjoituksen että myöskin ystäväni työtoverina olemisen
kannalta katsoen. Kellon salaperäisyys oli hälvennyt ja riemumielin
minä valmistausin matkustamaan Luolakoskelle. -- Jos silloin olisin
hämärästikään aavistanut, mitä nyt tiedän, olisi asia tietenkin
saanut kokonaan toisen selityksen.

-- Matkustin viipymättä Luolakosken tehtaalle tapaamaan yllämainittua
insinööriä, jonka vain hyvin pintapuolisesti tunsin. Hän oli vahvasti
rokonarpinen, pieni ja peräti harvasanainen mies, joka tervehdittyäni
ja esitettyäni asiani, katseli minua pitkän aikaa terävästi pienillä
silmillään.

"Vai niin, nyt te tahtoisitte minulta tietoja. Vastikään selvisin
ryssien käsistä. En minä ollut insinööri Warénin läheinen ystävä,
vaikka me toimimmekin samalla tehtaalla", sanoi hän.

"Te tietysti olette selvillä vangitsemisen kaikista yksityiskohdista.
Mutta minulla on täysi syy olettaa, että insinööri Warén on jonnekin
kätkenyt keksintöä koskevat selityksensä. Siihen viittaa moni seikka,
ensinnäkin..."

"Tekin olette siis sitä mieltä", keskeytti hän, katseen terävöityessä
kirkkaammaksi ja punan kohotessa hänen poskilleen. Sitten hän näytti
miettivän jotakin ja jatkoi vihdoin.

"Jos tekee sen todennäköisen olettamuksen, että ryssät vangitsivat
hänet urkkiakseen häneltä salaisuuden, niin kuinka ihmeessä he olivat
saaneet vihiä hänen keksinnöstään? Sitä minä en ymmärrä."

"Sehän on helppo kysymys. Ettekö huomannut noin kuukausi sitten
sanomalehdissä pientä uutista: 'Uusi metalli.' Se oli tosin hyvin
ylimalkainen, mutta ystäväni nimi oli siinä..."

"Ahaa!" keskeytti insinööri." Siitä minä en tiennyt... Sittenhän,
sittenhän on selvää..."

Hänen silmiinsä tuli omituinen tuijottava ilme ja hän katseli minua
niin hajamielisenä, että hän näytti tylsältä.

"Mikä on selvää?"

"Vangitsemista vaan tarkoitan."

Kauempaa en malttanut odottaa. Vedin taskustani ystäväni kellon,
jonka panin insinöörin eteen.

"Voitteko selittää, mitä insinööri Warén on tällä tarkoittanut? Minä
olen tullut siihen käsitykseen, että epäselvä viimeinen rivi kuuluu:
Nestor Jääskelä tietää."

Sitten kerroin hänelle kellon omituisen historian. Hän kuunteli sitä
aivan liikkumattomana, koko ajan kirjoitusta tutkien. Ja kesti kauan
ennenkuin hän vastasi.

"Tämä on hyvin merkillistä. Tuskinpa vaan tätä ymmärrän... Milloin te
olette viimeksi käynyt täällä, insinööri Warénin luona?"

"Oh, siitä on jo toista vuotta."

"Vai niin", kuului lyhyt, ohimennen lausuttu vastaus ja jälleen hän
mietiskeli pitkän aikaa.

"Insinööri Warénin pöydällä oli kaksi kuvaa. Toinen esitti
Kustaa III:tta täydessä loistossaan, toinen kaunista kreivitärtä
Ann'-Elisabeth D:tä, joka muinoin oli Luolakosken kartanon omistaja
ja josta kuningas Kustaa III on kirjoitelmissaankin maininnut.
Väitetään lahjakkaan, mutta kevytmielisen kuninkaan hurjasti
rakastuneen tähän kreivittäreen käydessään Suomessa. Eikö Warén ole
tästä teille kertonut?"

"Ei koskaan."

"Näissä kuvissa oli omituiset, Warénin itsensä tekemät, violettiin
vivahtavat kehykset..."

"Jotka lievästi hikosivat ja tuntuivat kylmältä, eikö niin?"

"Aivan. Ne olivat hänen uutta metalliaan."

Hänen tuijottava katseensa kiintyi jälleen minuun.

"Tunsittehan te tarkoin Warénin? Tiesittehän hänen omituisen halunsa
rakennella salaperäisiä lukkoja? Eikö hän koskaan näyttänyt teille
Sesam-kätköään?"

"Näytti, näytti kylläkin. Kaikki hänen romanttiset haaveensa ovat
minulle tuttuja jo Amerikan ajoilta."

"No niin. Silloin täytyy mainituista kuvista löytyä ratkaisu, kenties
kätkö. Muuta en ymmärrä."

Kiitin häntä tiedoista ja nousin lähteäkseni. Mutta hän ei näyttänyt
sitä huomaavan, niin tarkasti tutki hän suurennuslasillaan kelloa.

"Koetan ottaa asiasta selvää", sanoin saadakseni hänet hereille.
Hänen kasvonsa ilmaisivat eräänlaista hämmästystä.

"Aiotteko hänen kotiinsa!... Talohan on ryssien miehittämä. Ettekö
sitä tiennyt?"

"En, en ollenkaan."

Ja hetken mietittyäni minä lisäsin.

"Mutta voinhan silti yrittää. Ehkä jonkun tekosyyn varjolla pääsen
sisään."

Hän pudisti päätään, vastaamatta mitään. Ja antaessaan kellon
takaisin hän sanoi hiljaa ja epäröiden.

"Voisi ajatella toisinkin..."

Turhaan odotin jatkoa. Hän tuli melkein nolon näköiseksi ja punastui
kenties hiukan. Silmiään räpytellen ja väistäen katsettani sanoi hän
vihdoin.

"Ei, ei se ole mahdollista... Toivotan onnea yrityksellenne. Mutta
varokaa ryssiä. Heidän kynsissään ei ole hyvä olla, sen sain äsken
kokea."

-- Tuskin minun tarvinnee mainitakaan, että yritykseni päästä
insinööri Warénin asuntoon oli turha. Jouduin vain ryssien
kuulusteltavaksi ja sain kiittää onneani, että selvisin siitä.

-- Vihdoin sekaantui hallitus asiaan ja venäläisten oli lähdettävä.
Mutta mitkään toimenpiteet eivät kyenneet tuomaan ystävääni takaisin
elävien ilmoille, ei edes tietoja hänen kohtalostaan. Sitävastoin
tapahtui uusi ilkityö: eräänä päivänä tiesivät sanomalehdet
kertoa, että se talo, jossa insinööri Warén oli asunut, oli
perustuksiaan myöten palanut. En tahdo tässä lähemmin puuttua asian
yksityiskohtiin, jotka aikoinaan herättivät monenmoisia väitteitä
ja suurta huomiota. Minusta oli teko päivänselvästi urkkijoiden
suorittama. Joko he olivat päässeet perille ystäväni salaisuudesta
ja jotakin peläten tahtoivat hävittää kaikki jäljet, tahi he eivät
olleet saaneet sitä käsiinsä, mutta sensijaan löytäneet hänen
kummallisia lippaitaan ja Sesam-kätköjään, ja epäillen ja toisia
etsijöitä vainuten, hallituksen sekaantuessa heidän pimeisiin
puuhiinsa, olivat he raivoissaan polttaneet kaikki poroksi.
Jälkimäistä arvelua tukee sekin seikka, ettei tuosta merkillisestä
keksinnöstä sittemmin mitään kuulunut.

-- Minä puolestani tunnustin masentuneena tappioni. Nythän ei ollut
enää mitään mahdollisuutta. Vaikka olisin onnistunut kuinka hyvin
tahansa selittämään kellon kirjoituksen, niin tulipalo oli tehnyt
tehtävänsä, eikä mitään ollut enää pelastettavissa.

-- Monen monta iltaa olen istunut tämän kellon ääressä näitä asioita
pohtien. Mitä varten ei ystäväni ollut luottanut minuun, kertonut
minulle jotakin selvää ja ymmärrettävää menettelystään? Mitä varten
oli hän turvautunut ainaisiin, lapsekkaihin salaperäisyyksiinsä
ja saattanut itsensä perikatoon? Monesti minä sadattelin häntä
hermostuneena. Sitäpaitsi minua vaivasi se, etten uskaltanut
julkisesti puhua kellostani, sillä tiesin, että urkkijoita olisi heti
ollut niskassani.

-- Nyt jälestäpäin ajatellessani asiaa, saatan muistaa, miten
usein aivojani oli askarruttanut insinööri Jääskelän hajamielinen
harvasanaisuus. Varsinkin hänen omituinen huomautuksensa, joka niin
elävästi oli painunut mieleeni: "Voisi ajatella toisinkin..." Ja
nyt viime päivinä minusta on tuntunut yhä Varmemmalta, että hänellä
kenties oli oikea aavistus, vaikka hän sitä itsekin epäili ja vaikeni
siitä, niinkuin minäkin olisin tehnyt hänen asemassaan. Mutta
vaikka olisikin ajatellut kymmenellä eri tavalla, löytänyt miten
monta ratkaisua tahansa, niin talo oli tuhkana ja tuli oli syönyt
aarteensa. Siitä syystä en enää sittemmin ryhtynyt minkäänlaisiin
toimenpiteisiin, vaan annoin asian vaipua unhoon.

-- Nyt kirjoitetaan vuosi 1916, silloin 1893. Yli kaksikymmentä
vuotta on siis täytynyt kulua, ennenkuin olin pääsevä edes
jonkinlaiseen selvyyteen. Vasta leskirouva Bernerin kuoleman
yhteydessä tapahtuneet seikat loivat uutta valoa arvoitukseen,
todennäköisesti olisivat sen selvittäneetkin, ellei kuolema olisi
astunut väliin.

-- Heti kun luin sanomalehdistä, että tohtori Koski oli luultavasti
ollut insinööri Arvid Warén, sain aivan kuin kuumeen, vaikka olenkin
jo näin korkeaan ikään ehtinyt mies. Tohtori Koski, Luolakosken
omistaja, oli majurinna Bernerille, omaa sukuaan Järnskiöld,
lähettänyt tuon kummallisen kirjeen, ja v. 1893 oli majurinna nuorena
neitinä asustanut Luolakoskella, isänsä kartanossa -- tuskin puolen
kilometrin päässä insinööri Warénista, jos kohta kosken toisella
rannalla. Jos varhaisempina aikoina olisin edes tiennyt hänen
olemassa-olonsa, niin luultavasti olisin lopulta tullut oikeaan,
siksi paljon minä olin asiaa miettinyt. Mutta minä en häntä tuntenut,
eikä kukaan ollut maininnut minulle Elisa Järnskiöldin nimeä. Ja
kuitenkin, voi minua pölkkypäätä, olisihan minun pitänyt arvata,
olisihan minun pitänyt muistaa tuo iänikuinen ranskalainen lause: ou
est la femme?

-- Ilman muuta on nyt kellon alarivi selvä. Se kuuluu:

    _Neiti Järnskiöld tietää_.

-- Mutta majurinna Berner on nyt kuollut.

-- Tietysti ryhdyin etsimään insinööri Jääskelää. Sain hänet vihdoin
käsiini; sodan alkaessa hän töin tuskin oli päässyt lähtemään
Saksasta, jossa oli toiminut kymmenisen vuotta. Kun kysyin häneltä,
oliko hän silloin, v. 1893 katkonaisella lauseellaan: "Voisi ajatella
toisinkin", tarkoittanut neiti Järnskiöldiä, vastasi hän myöntävästi,
eikä ollut asiasta juuri millänsäkään. Vuosien vieriessä tuntui hän
käyneen vieläkin harvasanaisemmaksi.

"Minkätähden te ette sanoneet siitä minulle?" kysyin kiihtyneenä.

"Sitä oli vaikeata mennä sanomaan. Pari vuotta aikaisemmin oli
insinööri Warén näyttänyt hakkailevan tyttöä. Mutta se oli jäänyt
viime aikoina kokonaan, eikä hän ainakaan vuoteen ollut käynyt
kartanossa."

"Perhanan taulapää!"

-- Anteeksi, mutta niin tulin huudahtaneeksi vimmoissani. Silloin
syöksyi tumma puna hänen rokonarpisille kasvoilleen ja hän nousi ylös.

"Herra", sanoi hän pontevasti. "On kai parasta, että puhun suoraan.
Insinööri Warén oli rakastunut tyttöön, sen kyllä tiesin, ja niin
olin minäkin, huolimatta siitä, etten ollut ikinä vaihtanut hänen
kanssaan sanaakaan. Mutta jo kaksi vuotta aikaisemmin oli Warén
saanut selvät rukkaset, jonka myöskin tiedän, ja seurustelu, joka
koskaan ei ollut ollutkaan vilkasta, lakkasi kokonaan. Nyt kysyn
teiltä: Onko mahdollista, että insinööri Warén olisi uskonut
salaisuutensa, tieteellisen salaisuuden, nuorelle tytölle, jolta hän
oli saanut rukkaset?"

-- Hänen äkkinäinen varmuutensa saattoi minut hämilleni.

"Mutta niin on nyt kuitenkin tapahtunut ja salaisuus on yhä
olemassa", oli kaikki, mitä saatoin sanoa.

-- Olkapäiden kohaus oli ainoa vastaus ja siihen päättyi
keskustelumme.

-- Kieltämättä oli insinööri Jääskelän minulle sinkauttama kysymys
sellainen, että siihen oli vaikeata myöntävästi vastata. Sitäpaitsi
saatan helposti ymmärtää, ettei hän ollut varemmin tahtonut
sekoittaa rakastamaansa tyttöä tähän juttuun, jossa pyöri ryssiä ja
urkkijoita ja joka mahdollisesti olisi saattanut kehittyä neidille
häväistysjutuksi. Mutta sitä ihmeteltävämpää vaan on, että ystäväni
kaikesta huolimatta oli kuitenkin tarkoittanut neiti Järnskiöldiä.
Mistä ihmeen syystä hän oli tahtonut jättää tieteellisen
salaisuuden nuorelle tytölle? Ja miksi hän nyt, vuosien kuluttua,
kun olisi luullut elämän katkerien kokemusten tasoittaneen hänen
päähänpistojensa tulvan, jälleen uskoi saman salaisuuden leskirouva
Bernerin sairaihin käsiin? Minkä takia hän ei ollut edes minulle,
vanhalle ystävälleen, ilmaissut väärän nimen verhoamaa itseään?
Voihan ajatella, että hän yhä vieläkin, varsinkin näinä pimeinä
aikoina, pelkäsi saattaa keksintöään julkisuuteen, mutta minkätähden
ei hän pitänyt siitä parempaa huolta ja varmuudella ehkäissyt sen
perikatoon joutumista? Kirvelevällä katkeruudella minun täytyy
olettaa, että ankarat kärsimykset, joita hän epäilemättä oli saanut
kokea, olivat tehneet hänet niin epäluuloiseksi, ettei hän enää
uskonut kehenkään. Mitä erikoisesti minuun tulee, niin varmaankin
hän oli saanut huonon käsityksen ystävästä, joka ei ollutkaan
toiminut hänen ohjeidensa mukaan. Eihän hän voinut tietää, etten
kyennyt hänen tahtoaan täyttämään. Kenties hän luuli, että minä
huonoista ja itsekkäistä vaikutteista salasin... Mutta minähän eksyn
henkilökohtaisiin mietelmiin, jotka eivät teitä kiinnitä.

Kertoja kuivasi hikipisaroita otsaltaan ja jatkoi sitten.

-- Salaisuus on nyt toistamiseen olemassa. Se on olemassa. Näiden
seinien sisään täytyy sen olla kätkettynä. Enkä minä voi uskoa,
että kotitarkastajat nyt, enempää kuin aikaisemminkaan ovat sitä
löytäneet. On aivan turhaa luulotella keksintöä mahdottomaksi
haaveeksi, niinkuin monet ovat nauraen tehneet. Ne harvat
lauseet, joilla ystäväni kosketteli esitelmässään kaasujen
nesteeksi-tiivistämisteoriaa, on myöhemmin huomattu oikeiksi, ja jo
v. 1895--96 valmistivat Linde ja Hampson aivan samaa periaatetta
noudattaen juoksevaa ilmaa, n.s. Linde-ilmaa, joka nyttemmin on
saavuttanut niin laajan käytännön. Mutta kenenkään ei ole onnistunut
päästä niin pitkälle kuin ystäväni. Hänen merkillinen keksintönsä
odottaa yhä päivänvaloa, ja se henkilö, joka olisi voinut arvoituksen
selvittää on nyt kuollut. Pankaahan merkille, minä en ole vielä sitä
tainnut mainita, mitä majurinna Bernerin kirjeen nuotit sanovat. Ne
ovat alkusointuja Beethovenin vienosta pianokappaleesta, jolla on
sama nimi kuin kellon toisella kirjoitusrivillä:

    _An Elise_.




V.

Soittoniekka.


Yliopiston konserttisali oli täynnä juhlapukuista yleisöä. Mutta
nyt tämä yleisö, joka käytävissä osasi niin äänekkäästi meluta ja
kahisuttaa silkkejään, istui liikkumattomana kuin hypnotisoitu
ja sadoilta kasvoilta oli hetkeksi poistunut ulkonaisen elämän
vaatima naamio. Herkistyneet piirteet kuvastivat välittömästi sitä
hurmiota ja tenhoisaa näkyä, jonka sävelet olivat loihtineet heidän
mielikuvituksensa piiriin. Katto tuntui kaareutuvan valtavana
taivaana, jonka utuisessa sinimeressä kuu loisti ja vaaleat hattarat
kiitivät kuin hengettäret. Kukaan ei liikahtanut, yskinyt tai
kääntänyt päätään. Ainoastaan naisten herkät povet nousivat ja
laskivat voimakkaammin kuin tavallisesti. Oli menossa Beethovenin
lumoava kuutamosonaatti.

Kun pianisti oli lopettanut ja nostanut kätensä koskettimilta,
viipyi yleisö yhä samassa unen kaltaisessa äänettömyydessä. Vaikka
tarkkaavainen korva selvästi erotti ulkoa rankan syyssateen lorinan,
näki yleisö mielikuvituksessaan yhä kuutamon loihtuisaa loistoa
ja sumuharsojen verhoamien kenttien kastekimaltelua. Se kuuli yön
tuulien vienoja kuiskauksia. Ja vasta kun taiteilijan noustessa
seisomaan tuoli särkevästi rämähti, heräsivät ihmiset horroksestaan
ja salin täytti myrskyisä suosionosoitusten pauhu. Kohteliaasti,
mutta tottuneen ja välinpitämättömästi väsähtäneen näköisenä
kumarteli kuuluisa taiteilija korokkeeltaan. Konsertti oli loppunut,
hän ei enää ollut yleisölle muuta velkaa kuin nämä kumarrukset.
Kuitenkin, kun melu salissa yhä kasvoi, hän vihdoin istahti
soittokoneen ääreen, ja heti syntyi äskeinen hiljaisuus.

"An Elise", Beethovenin helmeilevä, yksinkertainen pikkukappale,
jonka hän oli säveltänyt ystävättärelleen "huhtikuun 27:nen päivän
muistoksi!"

Rouva Karin Vahlbergin kauniit, syvänsiniset silmät kostuivat ja
haikeita muistoja tulvi hänen herkistyneeseen mieleensä. Tätä pientä
kappaletta oli hänen äitinsä niin rajattomasti rakastanut. Monen
hämärtyvän illan ikävän oli tuo rakas vainaja tuudittanut unhoon
näihin viihdyttäviin säveliin. Ja silloin oli hänen kasvoillaan
ollut niin sielukas ja uneksuva herkkyys, että outoja aavistuksia
oli herännyt tyttären mieleen. -- Herra Vahlberg, joka ryhdikkäänä
ja hienona istui nuoren vaimonsa rinnalla, tunsi sitä kiusaavaa
painostusta, jonka toisen kiinteä katse useissa synnyttää. Kun hän
vihdoin käänsi miltei vaistomaisesti päätään, tuijotti häneen ruskea,
hehkuva silmäpari voimakkaista, laihoista kasvoista, joiden luja
otsa, rohkea suu ja tumma, lyhyt, harjasmainen pystytukka syöpyivät
elävinä hänen mieleensä.

       *       *       *       *       *

Varmaankin rankan sateen takia oli ravintolan ruokasali niin täynnä
väkeä, ettei pöytää saanut mistään. Tarjoilijattaret juoksivat edes
takaisin punoittavin poskin, ilma oli tupakansauhun kyllästämä ja
koko sali oli yhtenä ainoana sorinana ja kilinänä. Pianohuoneessakin,
jota tavallisesti käytettiin yksityishuoneena istui nyt ainakin kaksi
seuruetta, mutta herra Vahlberg sai kuitenkin mukavan nurkkapöydän
haltuunsa ja tilasi rauhoittuneena illallisensa.

Ennen pitkää lähti toinen seurue pois, ja lukuunottamatta herra
Vahlbergia rouvineen jäi huoneeseen ainoastaan kaksi nuorukaista,
joilla näkyi olevan edessään jotakin väkevää tänä alkohoolista
köyhänä aikana. Yhtäkkiä nousi toinen heistä ja istuutui pianon
ääreen. Hetken tapailtuaan äänilajia, piti hän pienen paussin ja
soitti sitten parisen ensimäistä tahtia Beethovenin "An Elisestä".
Sitten hän äkkiä, kesken kaiken lakkasi ja jäi liikkumattomana
paikalleen. Hämmästyneenä kääntyi herra Vahlberg häntä katsomaan
ja hätkähti: Hän tunsi saman miehen, joka konsertissa oli häneen
tuijottanut:

Soittaja, jonka päällä oli "saketti" ja verkahousut, nousi ripeästi,
astui pari askelta Vahlbergin pöytää kohti, teki syvän, teatralisen
kumarruksen Karin rouvalle ja sanoi sointuvalla äänellään.

-- Pyydän käyttää tilaisuutta lausuakseni arvoisalle rouvalle
syvimmän kunnioitukseni.

Hän näytti olevan humalassa, mutta hänen käskevillä kasvoillaan oli
arvokas kunnioituksen ilme, eikä merkkiäkään hävyttömyydestä, josta
hänen yllättävää tekoaan voisi syyttää. Hänen palavat, kirkkaat
silmänsä katsoivat totisina Karin rouvaa, joka hänen kummallisen
soittonsa ja omituisen esiintymisensä takia tuijotti häneen
kulmakarvat koholla ja perin hämillään.

-- En ymmärrä teitä, herra. Minä en tunne teitä, tuli rouva
tahtomattaan sanoneeksi, eikä hänen äänessään ollut lainkaan
loukkaantunutta sävyä.

-- Suokaa anteeksi, en tahtonut häiritä, vastasi vieras. Sitten hän
jatkoi kiihkeästi, humaltuneen herkällä, mutta hillityllä intohimolla.

-- Nimeni on Orell, Paul Orell, pianonsoittaja. Teitä, arvoisa
herrasväki, minun käyttäytymiseni varmaankin kummeksuttaa.
Uudistan vielä kerran anteeksipyyntöni, mutta minäkin olen ollut
Luolakoskella. Teitä ehkä ihmetyttää, kuinka tunnen. Sehän ei ole
vaikeaa. Ehkä olen mielestänne kovin tungetteleva ja sekaannun
yksityisasioihinne. Mutta, kuten sanottu, minäkin olen ollut siellä;
isäni oli tehtaan työnjohtajia. Suurissa, huminoivissa metsissä,
niissä huuhkaja huutaa syysiltoina, olen saanut kulkea. Koski on
laulanut korviini lapsuuteni kultaisina päivinä. Ja nuoruuteni
kaipuun puhjetessa olen uneksinut neidosta, joka korkealta huipulta
syöksyi vaahtojen lumoon. Siellä, sokkeloisissa luolissa, missä
vesihiisi öisin soittaa tuhatpillisiä urkuja olen kärsinyt nuoruuteni
ensi tuskia. Siitä on jo viisi vuotta, senjälkeen en ole nähnyt
kotiani.

Tämä outo sanatulva, jonka humala teki hiukan luonnollisemmaksi,
liikutti Karin rouvaa, jonka mieli yhä oli herkkänä äskeisen
konsertin vaikutuksesta. Sitäpaitsi se seikka, että puhuja oli
maininnut kaipuustaan, herätti surevassa naisessa tahdotonta
myötätuntoa. Ajattelematta enempää kuin mitä sanoi, lausui hän
välittömästi.

-- Käykää toki kotonanne, herraseni.

Soittoniekka oli hetken vaiti, tuijottaen hämärtyvin silmin rouvaan.
Sitten sanoi hän tukahtuneella äänellä, painaen katseensa maahan.

-- Minulla ei ole kotia, rouva.

Silloin Karin Vahlberg kovasti punastui ja sanoi hätääntyneesti.

-- Kartano on luonnollisesti tarjoava teille vieraanvaraisuuttaan.

-- Suokaa anteeksi. En tietenkään tahtonut tungetella. Mutta kiitän
teitä sydämestäni, vastasi omituinen vieras syvään kumartaen ja
poistui sitten pöytäänsä.

Herra Vahlberg, joka koko ajan oli passiivisena seurannut näytelmää,
hieman loukkaantuneena vieraan sekaantumisesta, mutta kumminkin
hilliten itsensä, koska tämä sekaantuminen ei liiaksi rikkonut
sopivaisuuden sääntöjä, katseli terävin silmin ja oudon tunteen
kaihertaessa sydänalaa vaimoonsa, jonka hämillään-oloa vielä jatkui.
Sitten hän kuiskasi yli pöydän, raapaistessaan tulta paperossiinsa.

-- Sinä et huomannut, ettei hän ollut humalassa.




VI.

Omituinen vieras.


Kolmea päivää myöhemmin istui Karin rouva yksinään Luolakosken
verannalla koruompelus sylissään. Hänen miehensä oli mennyt
tarkastamaan työläisiä kartanon suurille pelloille ja nuori rouva
nautti täysin siemauksin kirkkaan syyskuun-aamupäivän raikkaasta
auringon paisteesta. Puisto loisti uhkeimmissa väreissään punaisena
ja keltaisena, ja tämän räikeän värileikin taustana kuvastui
kuusimetsä entistään tummempana. Nurmikon kukkasoikioissa oli
jo kuolema käynyt ja ruusut riippuivat alakuloisina, osittain
paleltunein terälehdin, mutta riihestä kuului puimakoneen tuttu
jyminä; siellä tomuttuneet ja iloiset ihmiset korjasivat runsasta
jyväsatoa talteen.

Pyöräilijä tulla sihahti pihaan, hyppäsi kevyesti maahan, katsoi
tutkien ympärilleen, huomasi verannalla-istujan ja nosti syvään
kumartaen lakkiaan. Hänellä oli tarmokkaat kasvot, kirkkaat, ruskeat
silmät ja tumma, lyhyt, harjasmainen pystytukka.

Hämmästyneenä Karin rouva tunsi Paul Orellin, soittoniekan.

-- Hyvää päivää, rouva. Näen, että taas teitä hämmästytän.
Sallitteko, että esitän teille asiani?

Soittoniekka oli nyt kokonaan toisenlainen, kuin taanoin
ravintolassa. Hänen silmistään loisti ilo ja veitikka, mutta samalla
osoitti hänen käytöksensä kunnioittavaa arvonantoa.

-- Tehkää hyvin ja käykää sisään, sanoi rouva hämillään sinisen
katseen rauhattomana hapuillessa ympäri, löytämättä kiinnekohtaa.

Kumartaen vastasi vieras.

-- Kiitän ystävällisyydestänne, rouva. Mutta jos suvaitsette, olen
mieluummin verannalla.

Ryhdikkäänä nousi nuori mies ylös portaita, joille elämänlangan
lehtiä oli putoillut, ja pysähtyi rouvan eteen. Syntyi kiusallinen,
neuvoton hiljaisuus, jonka vallitessa soittaja katseli kaunista
naista. Sitten sanoi nuori rouva yksinkertaisesti, ojentaen heikosti
punastuen kätensä, johon tarttuen vieras hitaasti kumarsi.

-- Terve tuloa kotiseudullenne.

-- Hyvä rouva, alotti vieras. -- Käytän tilaisuutta, esittääkseni
vilpittömän anteeksipyyntöni sen johdosta, että ravintolassa
häiritsin teitä. Ikävä sanoa, olin humalassa, vaikka senhän tietysti
huomasittekin. En voi ymmärtää, kuinka tulin ryhtyneeksi sellaiseen
tahdittomuuteen, mutta toivoakseni en sentään teitä loukannut.

-- Oh, eihän siinä ollut mitään...

-- Niin. Hyväntahtoisesti te olette ymmärtänyt minua parhain päin.
Rohkenen olettaa, että se koti-ikävä, joka puheensotkustani lienee
kuvastunut, jollaintavoin peitti julkeuttani... Mutta nyt varmaankin
koetan antaa liian hyvän kuvan itsestäni. Kenties pidätte tekoani
entistä häikäilemättömämpänä, mutta lupaukseenne vedoten olen tullut
tänne. Minä aion pitää siitä lujasti kiinni.

Viimeisiä lauseita sanoessaan vieras hymyili niin iloisesti, että
rouvankin kasvoille kohosi huvitettu ilme.

-- Aivan varmaan te pidätte minua kerjäläisenä, hyvä rouva. Mutta
sitä otaksumaanne en yritäkään torjua. Minähän olen soittoniekka ja
siis tavallaan kuulun tuohon almuja-anovien parveen. Posetiiviukko
veivaa konettaan, myö onnenlehtiä ja ojentaa lakkiaan ikkunoita
kohti, viulunsoittaja istuu kahvilassa raha-lautanen vieressään ja
odottaa lantteja. Konsertinantaja on hiukan suuremmassa mittakaavassa
järjestänyt tämän kerjuun, hänen rahalautasenaan on piletinmyöjä.
Mikäli tällainen piletinmyöjä on tai ei ole olemassa, sikäli soittaja
on taiteilija tai ei.

-- Mitä hassutusta tuo on! sanoi nuori rouva nauraen.

-- Aion lopettaa sen vakavasti, rouva. Kun niin mielelläni tahtoisin
jonkun päivän viipyä näillä seuduilla, pyytäisin kysyä, enkö saisi
asua talossanne sitä aikaa. Tarvitsisin vain ullakkokamarin. Minulla
on kirjallisia töitäkin, enkä luule, että suuremmin häiritsisin
herrasväkeä.

-- Tietysti. Täytyyhän minun toki pitää sanani. Tehkää hyvin ja
käykää sisään. Mieheni palaa heti; tähän aikaan me juomme kahvia.

He astuivat vierashuoneeseen, jonka raskaspuitteisia, pehmeävärisiä
maalauksia ja varsinkin suurta, kullattua harppua vieras ihastuneena
tarkasteli. Jotakin ahdistavaa oli ilmassa, keskustelu pusertui
väkinäiseksi ja silloin tällöin pyrki kiusaava äänettömyys vieraaksi,
vaikka kumpikin koetti sitä omituisen innokkaasti karttaa.

Kun herra Vahlberg palasi pelloiltaan ja avasi salin oven, jäi hän
hämmästyneenä kynnykselle seisomaan. Hetken aikaa oli huoneessa
kaikki aivan hiljaista, eikä kukaan liikahtanut, vain molemmat nuoret
miehet katselivat totisina toisiaan. Sitten purskahti Karin rouva
heleään, hermostuneeseen nauruun ja huudahti punehtuen.

-- Täällä on se ravintolan hävytön herra, Otto! Herra Vahlberg
naurahti väsyneellä tavallaan ja astui lähemmäksi vierasta.

-- Vai niin. Te korjaatte kylvämäänne satoa. Terve tuloa, sanoi hän.

Syvinä ja kirkkaina vieraan silmät tarkkasivat hänen ilmettään.
Hetken niissä väikkyi ohimenevä, epäilevä terävyys, sitten
ne siristyivät, huulten kaareutuessa vallattomaan hymyyn, ja
puristaessaan voimakkaasti herra Vahlbergin kättä vastasi
soittoniekka. -- En tahtonut, että rouvastanne tulisi lupauksensa
rikkoja. Sitä varten olen tunkeutunut kotiinne.

       *       *       *       *       *

Herra Vahlbergin mieleen olivat viimeaikojen omituiset tapahtumat
synnyttäneet niin omituisen ahdistuksen ja alkusyistään tiedottoman
kaipuun, että hänen entinen, tyytyväinen ja hiukan väsähtänyt
luonteensa tuntui kokonaan muuttuneen. Alakuloisia tuntuja liikkui
hänen sydämessään ja häntä vaivasi eräänlainen haikea epämääräisyys
ja päättäväisyyden puute. Enemmän kuin koskaan hän rakasti
yksinäisyyttä. Pitkät ajat saattoi hän rantakalliolta tuijotella
kosken kuohuihin itsekään olematta selvillä ajatuksistaan tai
harhailla hajamielisenä kuusikossa, jossa syystuuli synkästi huokui.

Kuten ennen professori Fredriksson, niin hänkin viipyi monet
hetket tuon salaperäisen kellon ääressä ja pohti insinööri Warénin
arvoitusta. Mikä oli ollut tuon kummallisen uneksija-neron suhde
hänen anoppiinsa? Kuinka oli selitettävissä, että hän oli uskonut
nuoren tytön haltuun tieteellisen salaisuutensa, tytön, jolta oli
saanut rukkaset? Ja mitä merkitsi tuo outo kirje, joka oli särkenyt
majurinna Bernerin sairaan sydämen? Jos se, kuten professori
Fredriksson tuntui olettavan, jälleen sisälsi vihjauksen samaan
ihmeelliseen keksintöön, niin kuinka oli loogillisesti tajuttavissa,
että tuo yksinäinen erakko toistamiseen antoi elämänsä suurtyön
naiselle, joka ensin oli hänet hyljännyt ja sitten mennyt toisen
kanssa naimisiin? Ja kuinka oli tällä merkillisellä keksijällä ollut
voimaa elää tuntemattomana? Millainen oli hänen kohtalonsa ollut?
Jos hän pelkäsi ryssiä, niin olisihan hän toki parhaille ystävilleen
voinut ilmaista itsensä ja toimittaa nerokkaat tieteelliset työnsä
varmaan talteen. Olisihan hän suorastaan voinut testamentissaan
määrätä ne Suomen Tiedeseuralle. --

Täällä oli niin paljon muistoja hänestä. Tämän kuusikon humua, tämän
kosken kohua oli tuo yksinäinen mies kuunnellut. Tämän suihkukaivon
veden solistessa oli hänen nerokkaissa aivoissaan syntynyt loistavia
ajatuksia. Hiljaiset, hämärät huoneet olivat nähneet hänet työnsä
yli kumartuneena. Etehisessä seisoivat Kustaa III ja säveltaiteen
kuolematon loihtija Beethoven marmorihahmossaan niin liikkumattomina
ja salaperäisinä; muistopatsaat niistä kahdesta miehestä, jotka
kummallisella tavalla olivat joutuneet arvoituksen sekavaan vyyhteen.
Ja vanha, vaitelias palvelija liikkui niin äännettömänä kuin aave,
kiihkeästi odottaen sitä hetkeä, jolloin hän saisi vetäytyä vanhan
lepoon, jonka hänen herransa oli hänelle turvannut.

Sitten oli vielä uusi tulokas, soittoniekka, joka kylmäverisesti
viipyi päivästä päivään ja tuntui olevan kovin omituinen herrasmies.
Oli ihmeellistä, kuinka täydellisesti hän oli osannut voittaa
rouvan luottamuksen. Niillä molemmilla näytti olevan hauskaa,
ja katkeroituen vasten tahtoaankin herra Vahlberg oli pakotettu
panemaan merkille, kuinka syrjään ja yksinäiseksi hän joutui. Jokin
selittämätön voima samalla sekä kiinnitti häntä vieraaseen että
tuotti hänelle tuskaa, jonka laatua ei hän osannut selittää. Oliko
hän mustasukkainen? Sitä ei hän tahtonut itselleen myöntää, ainakaan
ei hänellä ollut päteviä syitä siihen. Karin tuntui rakastavan häntä
hellemmin kuin konsanaan, mutta viihtyi samalla erinomaisesti vieraan
kanssa. Yhdessä he rämpyttivät salin suurta harppua, jota vieras
hallitsi kutakuinkin ja jonka soitossa hän tuntui tavattoman nopeasti
kehittyvän.

Toisinaan pyöri herra Vahlbergin päässä kaupunkiin
muuttamissuunnitelmia, mutta hän ei voinut tehdä ratkaisevaa
päätöstä. Mitä arvoa oli sellaisella tyhjällä kaupunkilaiselämällä?
Täällä häntä tarvittiin, täällä vaativat asiat hänen huolenpitoaan.
Ja niinkauan kuin vieras viipyi, ei sitä saattanut ajatellakaan.
Sillä vaikka herra Vahlberg aavisti, että soittoniekan poislähtö
olisi tuottanut hänelle jonkinlaista kevennystä, ei hän millään
muotoa tahtonut sitä kiirehtiä, päin vastoin, hän antoi vieraan
ymmärtää, että tämä voi huoletta luottaa talon vierasvaraisuuteen.
Hänet oli saanut tuo aviomiehille niin ominainen mielentila
valtaansa, joka varmaankin on alkavan mustasukkaisuuden ensi
vaiheita. Hän tunsi kiintymystä soittajaan ja samalla toivoi,
että ei olisi sitä tuntenut, ja kummallisesti hän halusi jättää
vaimonsa kahden kesken vieraan seuraan, vaikka se kaihersi salaa
hänen sydäntään. Toisinaan hän pakottausi kylmäksi ja koetti tehdä
itselleen järkeviä kysymyksiä. Kuka oikeastaan oli tämä Paul Orell?
Eihän hän tiennyt soittoniekasta enempää kuin alussakaan, tuskin enää
senkään vertaa, niin oli tämä sekoittanut konseptit. Ja mitä hän
oikein puuhasi ullakkokamarissaan, jossa hän kaikin mokomin tahtoi
asua? Toisinaan hän palasi sinne vasta aamuyöstä, sen oli herra
Vahlberg askeleista kuullut, toisinaan hän taas viipyi päiväkauden
ulkona, tulematta edes syömään, ja kertoi sitten huvittavalla
tavallaan käyneensä tehdasta tai kirkonkylää katselemassa. Joskus
saattoi hän pitkät ajat istua vanhan palvelijan huoneessa, sen oli
herra Vahlberg huomannut. Ja tämä kumarainen vanhus tuntui kiintyneen
häneen ja heikontuneissa tihrusilmissä kiilui monesti miltei
isällinen hellyys. Nuori soittoniekka osasi voittaa jokaisen suosion
puolelleen.

Eräänä iltapäivänä tapahtui kuitenkin jotakin hyvin merkillistä.
Herra Vahlberg, joka palasi ulkoa pelloiltaan, kurkisti sisään
salin avonaisesta ovesta, mutta ei nähnyt siellä ketään. Hän oli
juuri aikeessa mennä työhuoneeseensa, kun hänen korviinsa kantausi
kuiskauksentapaista keskustelua. Uteliaana riensi hän salin poikki
toiselle ovelle ja pysähtyi hämmästyneenä. Hänen vaimonsa seisoi
kamarinsa kynnyksellä. Soittoniekka piteli hänen molempia käsiään
ja sanoi hänelle jotakin, ja nuoren miehen käskevillä kasvoilla
oli tällä kertaa niin kiihkeä ja intohimoinen ilme, niin palava
pyyntö, että kaikki veri pakeni herra Vahlbergin poskilta. Karin
rouva kuunteli epäröiden ja neuvottoman näköisenä ja hänen suuret
silmänsä olivat ihmeen totiset. Ensin aikoi herra Vahlberg nopeasti
vetäytyä takaisin, saadakseen yksinäisyydessä hillitä sitä viiltävää
tuskaa, joka hänen poveensa oli riehahtanut. Mutta hänet oli jo
huomattu. Sekä soittoniekka, että Karin näyttivät kovasti säikähtävän
ja vetäytyivät nopeasti erilleen. Nuoren rouvan kasvoilla liikkui
kirjavia värivivahduksia ja vaikeasti ja soinnuttomasti pakoitti hän
itsensä nauruun.

Herra Vahlberg, jonka kasvot olivat käyneet valkeiksi kuin vaha,
ponnisti nyt kaiken voimansa ja sai sanotuksi.

-- Täällähän te olettekin. Minä luulin teidän olevan ulkona.

Soittoniekka vaikeni totisena ja katseli tarkkaavasti aviomiestä.
Rouva ei kyennyt vastaamaan.

-- Joko pian saamme kahvia, Karin? kysyi herra Vahlberg niin
keveästi, että se häntä itseäänkin hämmästytti.

-- Tuossa tuokiossa, Otto, vastasi puhuteltu väräjävin äänin.

Sitten vetäytyi herra Vahlberg työhuoneeseensa. Hän ei kuitenkaan
ollut kauan ehtinyt istua pehmeällä nahkatuolillaan, mihin oli
lysähtänyt aivan kuin turtuneena ja tunnottomana, pistävän kivun
kiertäessä sydänalaa, kun hänen vaimonsa syöksähti sisään silmät
kyynelissä kylpien ja raskaasti hengittäen. Hetken aikaa katseli
nuori nainen puolisoaan, heittäysi sitten hänen kaulaansa ja kysyi
tuskallisen intohimoisesti.

-- Oletko huonolla tuulella, Otto? Sano, rakas?

Silloin kokosi herra Vahlberg viimeisetkin voimansa, silitti vaimonsa
kiharoita ja vastasi naurahtaen.

-- Kuinka sinä sellaista kysyt? En vähintäkään.

Karin rouva hymyili kyyneltensä läpi, suuteli kiihkeästi miestään ja
sanoi iloisesti.

-- Kahvi on valmista, Otto.

       *       *       *       *       *

Samana iltana vääntelehti herra Vahlberg unettomana vuoteellaan
myöhäiseen yöhön. Hänen sydäntään pusersi niin kipeä ja lohduton
tunto, että se oli saada hänet kyyneliin. Rauhattomana sytytti hän
paperossin toisensa jälkeen, eikä edes yrittänytkään selvitellä sitä
toivotonta kehää, jota hänen kiihtyneet ajatuksensa kiersivät. Ulkona
satoi rankasti ja suuret pisarat pieksivät ruutua. Oli pilkko pimeä,
ainoastaan paperossi, joka imiessä syttyi kiihkeämmin palamaan, loi
hetkittäin miltei kaamean kajastuksen huoneeseen.

Silloin, läpi sateen yksitoikkoisen jorinan, oli herra Vahlberg
kuulevinaan heikkoa melua, ikäänkuin askeleita. Hän jännitti
korviaan... Taaskin, aivan selvästi, outoa ryskettä. Liikkuiko joku
etehisessä? Soittaja? Mutta mitä teki hän siellä näin myöhään ja
kauan?

Nopeasti hyppäsi hän pystyyn, kiskaisi housut jalkaansa otti
sähkölyhtynsä, sekä revolverinsa ja hiipi hiljaa ulos. Kun hän äkkiä
avasi etehisen oven, painoi lampun palamaan ja ojensi aseensa, näki
hän Kustaa III:nen marmorisen rintakuvan vieressä tumman olennon,
joka säikähtäen kääntyi häneen päin. Se oli soittoniekka Paul Orell.

Soittoniekka naurahti väkinäisesti.

-- Minä en löytänyt pimeässä portaita ja kolusin täällä. Häiritsikö
se teitä, suokaa anteeksi, sanoi hän. Hänen hattunsa, joka oli
painettu syvälle päähän näytti tomuiselta, kuin olisi se pudonnut
lattialle.

-- Vai niin. Tekö se olittekin. Ei mitään, ei yhtään mitään. Minä
vain kuulin melua ja tulin levottomaksi. On todellakin kovin pimeä,
vastasi herra Vahlberg, näyttäen vieraalle valoa.

-- Hyvää yötä, herra Vahlberg, sanoi Orell noustessaan portaita.

-- Hyvää yötä!

Herra Vahlberg palasi huoneeseensa hitaasti ja miettiväisenä. Koska
soittoniekka oli lähtenyt ullakkokamariinsa, oli hän siis tullut
ulkoa. Mutta Vahlberg oli pannut merkille, että hänen vaatteensa
olivat aivan kuivat.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli elämä Luolakoskella pingoittuneempaa kuin
koskaan ennen ja hapuileva päättämättömyys kiusasi herra Vahlbergia
pahemmin kuin milloinkaan. Aamiainen syötiin sietämättömän
hermostuneisuuden vallassa, joka turhaan pyrki kätkeytymään
väkinäisten sukkeluuksien ja pakoitetun naurun suojaan. Tuon
tuostakin kiintyivät Paul Orellin kirkkaat silmät nuoreen
aviomieheen, joka vaivoin jaksoi pinnistää järkeään keksiäkseen
tavanmukaisia kokkapuheitaan.

Iltapäivän pysyttelihe soittoniekka poissa, eikä tullut
päivälliselle. Herra Vahlberg istui työhuoneessaan, vaikka ei hän
saanut kerrassaan mitään tehdyksi ja kun hän joutui kosketuksiin
vaimonsa kanssa, oli hänen suunnattava katseensa syrjään, siinä
määrin pelkäsi hän paljastaa sisäistä elämäänsä.

Ilta hämärtyi kylmänä ja selkeänä ja korkealta, vaaleiden hattaroiden
säännöttömän kudelman läpi paistoi syyskuun hopeanvärinen kuu.
Kosken sumu kimmelsi sen valossa liikehtivänä kuin elävä olento,
mutta muodoltaan epämääräisenä. Herra Vahlberg katseli sitä
salongin ikkunasta, soittoniekka, joka hämärtäessä oli palannut,
näppäili hiljaa harppua ja Karin rouva puuhaili teetarjottimen
kanssa. Seurustelu loppui lyhyeen ja jokainen näytti hengähtävän
helpoituksesta, kun tavanmukainen hyvää yötä oli toivotettu.

Herra Vahlberg meni ensin työhuoneeseensa, mutta kun ilta oli niin
houkuttelevan hurmaava, lähti hän ulos. Yökylmä oli jo niin ankara,
että maa riittyi ja pudonneet lehdet jäykistyivät ja kahisivat
askelten alla. Hän kulki hitaasti kosken partaalle ja painui
kalliolle istumaan mietteisiinsä vajonneena.

Mitä oikeastaan oli tämä kummallinen voimattomuus, tämä
kykenemättömyys päätöksen tekoon, joka ristiriitaisina kysymyksinä
kalvoi häntä? Rakastiko hänen vaimonsa tuota vierasta? Kuinka se oli
mahdollista? Nainenhan rakastaa vain yhtä miestä kerrallaan ja hän ei
voinut erehtyä vaimonsa tunteista itseään kohtaan. Mutta mitä se siis
oli, mitä salaperäistä ja selittämätöntä liikkui hänen ympärillään?
Tai ahdistiko soittaja Karinia pyynnöillään? Mutta kuinka silloin oli
selitettävissä, että Karin niitä sieti, ellei hän ollut puolestaan
kiintynyt vieraaseen? Eihän nuoren rouvan olisi tarvinnut muuta kuin
hämärästi viitata puolisolleen, niin tämä olisi ymmärtänyt. Ja miksei
hän talon isäntänä ajanut pois tuota omituista miestä, joka oli
tuppautunut tänne ja erottanut hänet vaimostaan niin että syvä kuilu
oli auennut heidän välilleen. Mutta ei. Tahtomattaankin hän tunsi
kiintymystä soittoniekkaan. Hänessä oli syntynyt sairas halu, jonka
epäilys oli herättänyt, halu antaa vieraan vaikuttaa vaimoonsa, halu
ikäänkuin kokeilla rakastetun puolisonsa uskollisuudella, mutta hän
oli menehtyä tuota koetta seuratessaan, eikä hänellä kuitenkaan ollut
voimaa sitä keskeyttää. Sitäpaitsi vaistosi hän syvimmällä, kaiken
alla jotakin, jota hän ei voinut selittää, mutta joka vaimensi kaiken
hänen toimintatarmonsa ja aivan kuin peloitti häntä.

Kun hän ajatuksissaan istui kalliolla kosken valtavasti pauhatessa
ja kuun säteitten heijastuessa syksyn kirjavien lehtien pinnoilta,
hiipi hänen korvaansa heikko, aavistuksellinen harpun sävel. Se oli
niin vieno ja hukkui niin täydellisesti kosken kuminaan, että hän
aluksi nosti vain päätään ja luuli erehtyneensä. Olisiko talosta asti
kuulunut tänne soitto? Se oli tuskin mahdollista ja salihan oli aivan
pimeä. Mutta sittenkin... Nyt erotti hän selvemmin... Äkkiä muisti
hän kansan tarinan hiidestä, joka vuoressa soitti tuhatpillisiä
urkuja, ja hän oli niin vaikutuksille herkässä mielentilassa, että
kylmiä väreitä kiiti läpi hänen ruumiinsa. Sitten kiintyi hänen
katseensa salin ikkunoihin, jotka kiilsivät kuutamossa, ja kirvelevä
epäilys pisti hänen rintaansa. Tavaton tarmon ja toimintahalun puuska
sai hänet yhtäkkiä valtoihinsa ja kiirein askelin lähti hän hiipimään
taloa kohti. Hän kulki pensaiden ja hevoskastanjien varjossa ja
pysähtyi salin ikkunan alle. Siinä hän viipyi kauan kuunnellen henkeä
pidättäen. Mutta kaikkialla vallitsi yön ylhäinen hiljaisuus.

Yhtäkkiä rupesi häntä naurattamaan. Hyvä jumala, olipa tämä hassua!
Kuka ihme olisi yöllä uskaltanut ruveta soittamaan aikeessa salata
tekonsa. Jos harppua joku oli näppäillyt, niin varmaankin oli se
hänen vaimonsa, joka ikävissään haaveili kuutamossa, odottaessaan
häntä palaavaksi. Eihän hänellä enää ollut rahtuakaan loogillista
järkeä!

Herra Vahlberg oli juuri aikeessa lähteä sisään, kun heikko kolina
tunkeusi hänen korviinsa. Heti hänen hermonsa uudelleen jännittyivät
ja hän kuunteli tarkasti... Kului pitkän aikaa, mutta yhä oli
kaikki hiljaista, eikä mitään enää voinut erottaa. Tuskastuneena
pyyhki herra Vahlberg hikeä otsaltaan ja päätti heittää sikseen
yölliset seikkailunsa, kun etehisen ovi hiljaa aukeni ja tumma
olento liukui äänettömästi yli verannan. Taitavasti solahti se
ensin sambucuspensaiden, sitten hevoskastanjien varjoon, joka
synkkänä sulki syliinsä soikioiden paleltuvat kukat. Sitten pääsi se
kuusikujan pimeään suojaan.

Notkeasti herra Vahlberg puikkelehti yli nurmikentän, varjoja
tarkasti seuraten. Hänen aikeensa oli ennen öistä vaeltajaa ehtiä
siihen kohtaan, missä metsä loppui ja tie lähti kulkemaan yli
pellon. Kun hän hengästyneenä saapui määräpaikalle ja kätkeytyi
kuusen varjoon, kuuli hän tulijan tasaiset ja levolliset askeleet.
Vieras astui kuun valomereen metsän pimennosta. Hänen päässään oli
musta huopahattu ja päällään vanhat, liian suuret vaatteet. Kun
hän sivuutti herra Vahlbergin, tunsi tämä Paul Orellin käskevät
ja tarmokkaat kasvot ja kirkkaat silmät, jotka nyt loistivat
kulmakarvain poskille ulottuvasta varjosta.

Orell kääntyi tehtaalle päin. Hetken aikaa liikkui herra Vahlbergin
mielessä jonkinkaltaista ritarillista epäröintiä, mutta sitten kasvoi
hänen uteliaisuutensa ja halunsa kerrankin päästä selvyyteen niin
voimakkaaksi, että hän päätti seurata soittoniekkaa. Avonaisella
pellolla ja kirkkaassa kuudan-hohteessa oli se kuitenkin vaikeata ja
hänen täytyi lähteä kiertämään metsänreunaa pitkin. Sillä kohtaa,
missä tehtaalta tuleva haara yhtyi kirkolle vievään maantiehen,
pysähtyi Orell ja näytti kuuntelevan jotakin. Sitten poikkesi hän
metsään ja katosi hetkeksi näkyvistä.

Kun herra Vahlberg pääsi lähemmäksi, huomasi hän lukuisia haamuja
lähetty villaan. Kaikki he kerääntyivät Orellin ympärille, joka oli
noussut kivelle ja kuiskaavalla äänellä puheli heille kiihkeitä
sanoja, kuun valaistessa hänen tarmokkaita kasvojaan. Varovasti hiipi
herra Vahlberg eteenpäin. Vihdoin saattoi hän jo kuulla.

-- ... Oi, jos te näkisitte sen vihreätakkisen joukon, kun se
välkkyvin asein marssii vieraan maan kentillä! Jos te olisitte
tunteneet sitä hurmiota ja vihan jumalaista loimua, joka syttyy, kun
taistelutantereella saa seistä mies miestä vastaan ryssän kanssa,
niin te häpeäisitte ryhtyä enää mihinkään työhön ja haluaisitte suin
päin tappeluun. Meidän joukkomme on pieni, mutta koko maailma tietää
siitä. Koko maailma tietää nyt, kuinka kallis meille vapautemme
on ja että me ilomielin annamme henkemme sen saavuttaaksemme.
Mutta tehkää joukkomme suureksi. Liittykää mukaan ja te saatte
nähdä, että se pystyy siihen, mitä se nyt vasta uneksuu, pystyy
karkoittamaan satavuotisen sortajamme rakkaan isänmaamme rannoilta.
-- Täällä te riitelette keskenänne ja haukutte toisianne, työläiset
herroja, herrat työläisiä ja lihotte molemmat yltäkylläisyydessänne.
Kohdistakaa vihanne ryssään, silloin se on oikeutettua. Se se
riistää meiltä verona kaiken, mikä voitaisiin käyttää esimerkiksi
työväen olojen parantamiseksi, se se kuljettaa parhaimmat miehemme
vankilantyrmään. Ja entäs, kun sota on lopussa! Ikinä ei tämä kansa
jaksa kantaa sitä verotaakkaa, joka sen niskoille silloin sälytetään.
Ei, pojat! Nyt on yritettävä, nyt tai ei koskaan. Suoriutukaa
matkalle, niin maamme teitä kerran vielä siunaa. Ja itsellennekin
te teette siinä palveluksen. Kuka takaa, ettei ryssä vie teitä jo
huomenna riveihinsä. Milloin tahansa saatatte joutua syömään Iivanan
hapanta kaalia ja saamaan selkäänne. Mutta sitähän te ette tahdo,
ette jumalauta! Eikö niin, pojat?

-- Oikein päästelet, murisi joukko hillitysti.

-- Montako teitä on? Yksitoista, no sekin on hyvä. Kolmen päivän
päästä on siis jokainen sen henkilön luona, siinä paikassa ja sinä
aikana kuin olen teille sanonut. Täältä on lähdettävä yksitellen,
jotta ei suotta syntyisi epäilystä. Ja ottakaa sisu mukaanne,
oikea suomalainen sisu, sen minä teille sanon. Puhukaa parhaalle
ystävällenne ja viekää hänet myötä, vielä on aikaa. Ja onnea matkalle
pojat! Me tapaamme pian, mutta ei täällä enää; minulla on muuta
tehtävää, enkä voi tulla teidän kanssanne, vaikka kuinka haluaisin.
Lyökää kättä joka mies, sillä me olemme tästä lähtien veri-veljiä.
Me emme hellitä, ennenkuin Suomi on vapaa, tai sitten itse sorrumme.
Eläköön Suomi ja kuolkoon ryssä!

-- Eläköön! kuului niin voimakkaasti yön hiljaisuudessa, että puhuja
säikähti.

-- Hiljempaa, hitto vieköön! Me unohdamme innoissamme varovaisuuden.
Onhan nyt kaikki asiat selvillä, eikö niin?

-- On, on.

-- No sitten ei muuta kuin hesputei ja painakaa päälle pojat.

Nopeasti alkoivat varjot häälyä metsässä ja hajaantua kukin
suunnalleen. Herra Vahlberg makasi kauan aikaa liikkumattomana siinä
paikassa, mihin oli piiloutunut. Omituisia ajatuksia liikkui hänen
mielessään, ja seuratessaan kotiin palaavaa soittoniekkaa mutisi hän
itsekseen:

-- Saksan mies!




VII.

Kustaa III.


-- Mitä te mietitte, herra Orell? kysyi Karin Vahlberg kohottaen
soikeita kasvojaan, jotka olivat koruompeluksen yli kumartuneina.

Soittoniekka, joka istui syvään vajonneena pehmeään nojatuoliin ja
hajamielisen näköisenä tuijotteli läpi ikkunan, vastasi naurahtaen.

-- Anteeksi rouva, mutta minä haukottelen. Minä en koskaan mieti.
Silloin kiintyy niin yhteen asiaan, ettei huomaa mitään ympäristöstä.
Minä näen ympärilläni niin paljon, etten ennätä mihinkään kiintyä.
Todellakin. Joka kerta kun olen yrittänyt ajatella, olen vaipunut
uneen.

-- Te olette väsyksissä, huomautti herra Vahlberg omituisella äänellä
kuvalehtensä takaa, jota hän haluttomasti selaili.

Jotenkin nopeasti vieras käänsi päätään ja hetken aikaa viipyi
ruskeiden silmien tutkiva katse herra Vahlbergin kalpeilla kasvoilla.

-- En suinkaan, mutta minun on ikävä, vastasi hän.

-- Ahaa! Sitten te haaveilitte. Teidän kasvoillanne olikin niin
kaukainen ilme. Joku ihastuttava neitonen varmaankin hymyili
sieluunne, jatkoi Karin rouva.

-- Olenko todellakin niin surkean näköinen? Minä luulin kasvoillani
olevan hyvin tarmokkaan leiman, sillä olen tehnyt päätöksen.

-- Ja minkä sitten, saako kysyä? huudahti rouva kulmakarvojaan
kohottaen.

-- Aion lopettaa julkeuteni, vastasi soittoniekka hymyillen.

-- Nyt en jaksa käsittää.

-- Niin, aion sydämestäni kiittää teitä ystävällisyydestänne ja panna
kokoon tavarani.

-- No mutta mistä teille nyt tuli sellainen kiire? Niinkö huonosti te
täällä viihdytte? Ettekä edes häpeä valittaa ikäväänne.

-- Kaikella on sentään rajansa, hyvä rouva. Puhun nyt aivan
vilpittömästi. Täällä te olette minua hoitaneet kuin ruhtinasta,
minua, vierasta miestä, joka väkivallalla tunkeuduin kotiinne.
Täytyyhän minulla toki olla senverran itsetuntoa, etten pitkitä
vierailuani ikuisuuteen, minkä teidän ihmeteltävä ystävällisyytenne
näyttäisi tekevän mahdolliseksi. Sitäpaitsi asiani vaativat. Pyydän
vakuuttaa, että en löydä sanoja kiittääkseni kaikesta.

-- Te liioittelette, mutta aiotteko todellakin lähteä?

-- Lähtiäiset ovat enää pitämättä. Koska kahvikuppien kalina kuuluu
ruokasalista, saanen tarjota lasin likööriä?

Soittaja nousi ylös ja kävi noutamassa pullon, jonka hän itse
taskuveitsellään avasi.

-- Kas tässä, sanoi hän hymyillen.

-- Näepäs! Bolssia! Sitä ei nykyään usein tapaa näillä
leveysasteilla, huudahti herra Vahlberg.

-- Minä en ole hankkinut tätä sitä varten, sanoi sävelniekka, että
erityisemmin toivoisin juotavan onnekseni. Mutta kun mielelläni
haluan kertoa hiukan tämän kartanon ihmeellisyyksistä, joiden otaksun
teitäkin huvittavan, kuluu luullakseni aika paremmin, jos toisinaan
vähän maistetaan. Olen nimittäin saanut kutakuinkin tarkasti selville
erinäisiä salaisuuksia, joita tietääkseni on paljon aikoinaan
pohdittu.

       *       *       *       *       *

-- Elokuun 17 päivänä istui muuan perhe pienessä kodissaan varsin
onnellisena. Isä, jonka valoisalta näyttävän uran katkennut käsi oli
lopettanut kesken, tarkasteli tyytyväisin mielin pitkältä matkalta
palannutta poikaansa ja äiti puuhaili kotiaskareissa. Kahvi tuotiin,
juotiin. Sanomalehti oli pantu tarjottimelle ja poikkikätinen mies
avasi sen vaivaloisesti ja ryhtyi lukemaan. Pitkälle ei hän ollut
ennättänyt, kun hän yhtäkkiä huudahti.

"Jumalani! Minun eläkkeeni. Nyt olen varmaankin sen menettänyt."

"Mitä sinä sanot, isä?"

"Tohtori Koski on kuollut. Salaperäinen tohtori Koski, joka
varmaankin oli parhain ihminen, minkä koskaan olen tavannut."

"Enhän minä ymmärrä sinua ollenkaan, isä", sanoi huolestunut poika
ihmeissään.

-- Vanhus mietti pitkän aikaa mitään vastaamatta ja mutisi vihdoin
kuin itsekseen.

"Niin, hänhän on kuollut nyt, eikä lupaukseni kai enää velvoita.
Eikähän sinun tarvitse siitä mitään muille hiiskuakaan."

Ja sitten hän ryhtyi kertomaan:

"Siihen aikaan asuimme vielä kaupungissa, eikä minulla ollut tätä
taloa.

"Eräänä syyspäivänä v. 1902 käytiin minua noutamassa konepajasta
insinöörin puheille. Kun astuin konttoriin, vei insinööri minut
sivuhuoneeseen, jonka lattialla vieras, hienosti puettu herra
levottomana käveli edestakaisin. Insinööri kumarsi ja painoi oven
jälkeensä kiinni, jättäen minut kahden kesken tuntemattoman kanssa.
Tämä loi minuun terävän silmäyksen ja teki sitten ehdotuksen, jonka
kaltaista en ollut koskaan kuullut: Minulle tarjottiin satumaista
palkkaa, jos suostuin kuukauden tai parin ajaksi tulemaan vieraan
työhön. Mutta minä en saanut kysyä mitään, minun täytyi koko työn
ajan pysyä muusta maailmasta eristettynä ja kunniasanallani luvata,
etten jäljestäpäinkään yrittäisi ottaa selkoa, missä olin ollut.
Minulta ei vaadittaisi mitään, mistä omatuntoni kenties saattaisi
tulla rauhattomaksi, ja takeeksi siitä, ettei tässä ollut kysymys
mistään petoksesta, oli vieras valmis heti suostumukseni saatuaan
antamaan vaimolleni 1000 markkaa.

"Ehdotus herätti siinä määrin epäilyäni, että en katsonut voivani
siihen heti myöntyä, vaan sanoin tahtovani ensin neuvotella vaimoni
kanssa. Vieras selitti minulle, millä tavoin saatoin ilmoittaa
hänelle lopullisesta päätöksestäni, ja kun tuhat markkaa oli suuri
raha, ja äitisi sen hyvin ymmärsi niin minä päätin ottaa tarjouksen
vastaan, vaikka tunsinkin jännittävää levottomuutta.

"Minua kuljetettiin tavalla, josta olin lukenut vain hurjimmissa
romaaneissa: umpinaisissa vaunuissa ja öiseen aikaan. Perille
päästyämme huomasin, että olimme tulleet suuren kartanon pihaan,
mutta sitten pantiin side silmilleni ja minua talutettiin kuin
sokeaa. Kun jälleen sain käyttää näköaistiani, huomasin olevani
ummehtuneessa, kellarin tapaisessa käytävässä, jota myöden vieras
herra kiihkeästi minua kuljetti. Kun kenties jollain tavoin paljastin
sen levottomuuden, joka yhä voimakkaampana hiipi sydämeeni,
lasketteli oppaani leikkiä ja kohteli minua niin ystävällisesti, että
ennen pitkää turha pelkoni poistui.

"Käytävän päässä oli avara, monisokkeloinen kallioluola, joka
sähkölyhdyn valossa näytti korkeammalta kuin se oikeastaan oli.
Siitä johti raudoitettu ovi toiseen, pienempään luolaan, joka oli
niin säännöllisen huoneen muotoinen, että se varmaankin oli hakattu
kallioon. Sinne kuului omituinen, ukkosen jyrinää muistuttava
humu, jonka uusi isäntäni selitti olevan kosken pauhua. Seinällä
oli kaarevaselkäinen, vanhanaikainen sohva, sen edessä vinoneliön
muotoinen, kullanvärinen pöytä, jonka maalaus oli pahoin rapissut,
ja pari tuolia. Seiniltä riippui hopealla kirjailtuja verhoja ja
nurkassa seisoi suuri, kullattu harppu.

"Täällä oli minun työmaani. Omituiset, taidokkaasti kiveen hakatut
lokerot, joissa varmaankin oli ennen ollut muinaisten aatelisherrani
kalleuksia, piti laitettaman uuteen kuntoon. Isäntäni tuntui olevan
itse paholainen. Häneltä riitti kykyä vaikka mihin ja mitä minä en
ymmärtänyt, sen hän pani minut ymmärtämään. Melkein heti alussa
tehtiin vaikein työ, hakattiin ikkuna kallioon, ikkuna, joka antoi
suoraan koskeen. Minä vakuutin hänelle, että me emme mitenkään
kykenisi estämään veden tulvaa sisään, mutta sitä ei hän ottanut
kuuleviin korviinsakaan. Ja viikon päästä oli todellakin kalliossa
taidokas, moniruutuinen, paksusta, kuperasta, lasista tehty ikkuna,
jonka takana vesi syöksyi vihertävänä, heittäen luolaan aavemaisen
valon.

"Minun on mahdotonta kertoa, mitä kaikkea me siellä hommailimme.
Yötä ja päivää sain olla luolassa ja hän toimitti sinne tavaraa, en
varmuudella tiedä millä keinoin, mutta luultavasti jostakin kellarin
tapaisesta varastohuoneesta. Sillä selvästi minä kuulin, kun hän
niitä ajatti ja kannatti kätköönsä, mikä se sitten lienee ollutkin.

"Vihdoin tapahtui onnettomuus. Me työskentelimme silloin pitkän
käytävän toisessa päässä ja minä ymmärsin, että siinä oli ovi
ulkomaailmaan. Isäntäni seisoi tikapuilla ja väänsi jotakin
ruostunutta rautaa hiki hatussa. Silloin minä ilman syytä painoin
erästä kampea, joka törrötti seinästä ulos, aivan vieressäni. Kuului
kovaa ryminää. Ennätin vielä nähdä, että isäntäni syöksyi suin päin
tikapuilta ja että päivänvaloa tunkeusi käytävään. Sitten menin
jonkinlaiseen horrokseen. Kuitenkin tunsin jotakuinkin selvästi,
kuinka hän kantoi minua pois ja olen aivan vakuutettu, että tulimme
suoraa päätä kartanon etehiseen. Seuraava kuva, mikä on jäänyt
mieleeni, näyttää isäntäni kuumeisena sitomassa kättäni, joka ranteen
yläpuolelta oli mennyt niin murskaksi, että vain ohuet lihasuikaleet
pitivät sitä kiinni kyynärvarressa. Kun hän oli saanut siteen kiinni,
syöksyi hän puhelimeen: 'Haloo, onko tohtori tavattavissa?... Onko
tohtori?... Hyvää päivää, tämä on Luolakoskella, tohtori Koski. Erään
työmiehen käsi on ruhjoutunut... Aika pahasti, voisiko tohtori heti
tulla?... No sehän on mainiota. Näkemiin!'

"Sitten palasi hän minun luokseni ja huomatessaan, että olin
valveilla, kysyi hän sydämellisesti: 'Kuinka nyt voitte?' Mutta
yhtäkkiä, vastaustani odottamatta, hän tarttui otsaansa. 'Käytävä,
sehän on auki! Millä minä sen nyt peitän?' hän huudahti. Ja
juoksujalkaa hän syöksyi huoneesta. Kuulin jotakin sekavaa ryminää.
Sitten en muista mitään; menin uudelleen tainnoksiin.

"Jäljestäpäin minä ajattelemattomuudessani tulin sanoneeksi tohtori
Koskelle, että kuulin hänen telefoonipuhelunsa ja siis tiesin hänen
nimensä sekä paikan, missä olin. Ensin hän tuijotti minua pitkän
aikaa synkin silmin. Sitten hän naurahti hyväntahtoisesti ja vastasi
aivan yksinkertaisesti: 'vai niin!' Hän puhui minulle asioita,
joita en ole oikeutettu kertomaan, otti pyhän lupauksen siitä, että
pitäisin suuni ja lupasi minulle 6000 markan vuotuisen eläkkeen.
'Sinä päivänä, jolloin Luolakosken salaisuus tulee ilmi, lakkaa
eläkkeenne, ymmärrättekö?', kysyi hän. 'Sitten ei se lakkaakaan,
mikäli se minusta riippuu' vastasin.

       *       *       *       *       *

-- Siihen tapaan kertoi poikkikätinen mies ja vielä paljon muutakin.
Hän oli minun isäni.

Vierashuoneessa vallitsi syvä hiljaisuus ja aviopari Vahlberg katseli
jännittynein ilmein sävelniekkaa, joka hetkeksi vaikeni.

-- Mutta lasit, hyvänen aika! Nehän me kokonaan unohdamme.

-- Siitä vain näette, minkä arvon annamme kertomuksellenne. Jatkakaa,
olkaa hyvä, minä ihan vapisen, naurahti rouva.

-- Silloin on ehkä edullisempaa, että muutamme majaa. Saanko pyytää
herrasväkeä tekemään minulle seuraa?

Soittoniekka vei heidät etehiseen ja pysähtyi Kustaa III:nen
rintakuvan eteen.

-- Ne merkilliset seikat -- jatkoi hän -- jotka sattuivat majurinna
Bernerin surullisen kuoleman yhteydessä, herättivät ymmärrettävistä
syistä tavattomasti mielenkiintoani. Varmaankin tiesi moni insinööri
Warénista paljoa enemmän kuin minä, joka sain tyytyä sensuurin
mustaamien sanomalehtien niukkoihin uutisiin. Mutta toiselta puolen
olin kai ainoa ihminen, jolla, paitsi isääni, oli jonkinlainen
aavistus Luolakosken salaisuudesta. Ja se, että santarmikätyrit
ryhtyivät kotitarkastuksiin, oli minulle todisteena, että jotakin
tärkeätä oli kätkettynä tässä kummallisessa jutussa. Ensin minä
yritin toimia omin päin, kartanon ulkopuolella, mutta huomasin
sen tuloksettomaksi. Ja tuo huomio selittää sen julkeuden, että
tunkeuduin tänne, mutta ei suinkaan sitä puolusta, pikemmin päin
vastoin, se muuttaa menettelyni tarkoitukselliseksi. Mikä oikeus
minulla oli teidän talonne salaisuuksiin? Mutta ei niihin ollut
oikeutta teilläkään, sen tiedän nyt, ja minä voisin esiintuoda
seikkoja, jotka antaisivat teolleni paremman luonteen, mutta jätän
sen tällä kertaa.

-- Minä siis pääsin tänne, valehtelemalla viettäneeni täällä
lapsuuteni. Te kerroitte minulle insinööri Warénin kellon historian.
Sitäpaitsi tiesin isäni kertomuksesta, että käytävä päättyi taloon ja
todennäköisesti etehiseen. Mutta minä en ole mikään Sherlock Holmes,
enkä pysty ratkaisemaan arvoituksia. Siinä seisoi Kustaa III, jonka
nimi oli kelloon kirjoitettu, siinä Beethoven, jonka juhlallinen
muotokuva yhdisti majurinna Bernerin kirjeen ja kellon toisen rivin
salaisuuden, mikäli professori Fredrikssonin loogillinen selitys
piti paikkansa. Ne eivät kuitenkaan ilmaisseet minulle mitään,
vaikka kuinka vaivasin päätäni. Ainoa, minkä huomasin, oli se, että
Beethovenin rintakuva oli verrattain uusi, luultavasti tohtori Kosken
hankkima, Kustaa III:nen sitävastoin hyvin vanha.

-- Lopulta, kun siinä aina seisoin ja mietin, tein havainnon, joka
suuresti muistuttaa salapoliisiromaanien malleja. Minä nimittäin
huomasin, että portaitten, vintille johtavien portaitten askeleet
olivat omituisella tavalla kuluneet. -- Katsokaahan muuten lähemmin
näitä portaita. Ensinnäkin ovat ne kovin loivat ja niiden alla on
varastohuone, joka tällä kertaa sisältää ainoastaan vanhaa romua.
Varastohuone on kuitenkin vain portaitten käännepaikan kohdalla;
alempana, lähempänä etehisen permantoa, ei ole mitään, sillä
tila on kovin ahdas. Ja katsokaahan askeleita. Ne ovat tehdyt
vanhanaikuisista, lujista lankuista, niiden pystysuora sivu on tasan
yhtä korkea kuin vaakasuorakin, eikä viimemainitussa ole ulkonevaa
syrjää, niinkuin yleisesti on tapana. Kummallisinta on, että nämä
pystysuorat osat ovat -- kuten näette -- kuluneet. Niissä voi selvästi
huomata hankautumia, käynnistä aiheutuneita lovia. Mutta ainoastaan
kuudessa ensimäisessä askeleessa, seuraavat ovat kuin koskemattomia
ja ainoastaan vaakasuoralla pinnalla on jälkiä. Ellei nyt ota
huomioon sitä mahdollisuutta, että portaat ovat tehdyt vanhoista
laudoista, niin miten on kuluminen selitettävissä?

-- Ei tarvitse kovinkaan huolellisesti tutkia liitoksia, ennenkuin
huomaa, että ne eivät ole tiiviit, ja kun isäni kertomuksesta tiesin
käytävän olemassaolon, selvisi minulle pian, että juuri tässä oli
sen alku. Mutta miten tapahtui aukaisu? Siinä oli paljoa vaikeampi
kysymys. Tein kovasti työtä Kustaa III:nen rintakuvan kanssa, joka
usein oli tullut mainituksi salaperäisten tapausten yhteydessä.
Vääntelin ja kääntelin sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta
turhaan, se ei liikahtanutkaan. Sitten kolusin ja ryömin portaitten
alla ja huomasinkin aivan eittämättömästi, että lattia saattoi
painua alas. Kerran te herra Vahlberg yllätitte minut näissä
tutkimishommissa, tottakai muistatte?

-- Muistan. Minä huomasin, että te olitte aivan kuiva, vaikka teidän
piti tulla ulkoa, rankkasateesta.

-- Ahaa! huudahti vieras, katsoen terävästi aviomieheen.

-- No niin. Kuten sanottu, kaikki yritykseni raukesivat, enkä
keksinyt ratkaisua. Se olikin jonkunverran vaikeata, kun samalla
halusin toimia huomaamatta. Minun ei auttanut muu kuin turvata
vanhaan palvelijaan ja koettaa hellittää hänen vaikenevan kielensä
kantimia. Aavistin kuitenkin, että se olisi ollut työlästä ja päätin
yrittää yllätystä. Eräänä aamupäivänä seisoin tässä häntä odotellen
ja kun hän vihdoin tuli, sanoin hyvin luonnollisesti:

"Kuulkaahan, minä en saa tätä auki, vaikka mitä tekisin. Koneistossa
on varmaankin vikaa. Voitteko auttaa minua?"

-- Hän säikähti kovasti ja pysähtyi sanattomana ja kalpeana minuun
tuijottamaan.

"Niin, teidänhän tämä pitäisi paremmin tuntea", jatkoin.

"Mitä herra tarkoittaa?... Mitä auki?...", sammalsi hän.

"Käytävää, herranen aika! Päästäkseni luolaan."

Perin ällistyneenä hän silmäili minua.

"Kuinka herra tietää?... Kuka te oikeastaan olette herra?"

"Mitä tuo nyt sitten on olevinaan? Mitä te ihmettelette? Saatteko
lukon auki, vai täytyykö minun käyttää kirvestä?"

-- Särkemisen uhka tuntui häneen vaikuttavan. Hän nousi ensimäiselle
askeleelle, kuten minä nyt, painoi jalallaan kaiteen alalistaa, tällä
tavoin, ja kiersi Kustaa III:tta hitaasti. Ja nyt liikkui patsas
kyllä, vaikka se oli uhmannut kaikkia minun ponnistuksiani...

-- Kuului omituinen napsahdus. Portaat näyttivät taittuvan
kuudennen askeleen kohdalta ja niiden ala-osa alkoi hitaasti painua
vaakasuoraan asentoon.

"Kaikkihan on kunnossa, herra", änkytti vanha palvelija ja epäily
kuvastui hänen katseestaan.

"Niin näkyy, tosiaankin! Mutta en vaan minä saanut tottelemaan..."

-- Kun kovasti pelkäsin, että te saatoitte yllättää minut puuhissani
ja kun kaikin mokomin tahdoin pitää salaisuuden omana tietonani,
sanoin palvelijalle: "Antakaahan olla. Kyllä se nyt jo luistaa."

-- Vanha mies astui alas portailta, jotka heti, ikäänkuin taikavoiman
nostamina, kohosivat alkuperäiseen asemaansa ja painuivat napsahtaen
lukkoon...

-- Mutta selityshän on tarpeetonta. Parempi koettaa.

Soittoniekka alkoi kiertää rintakuvaa. Hitaasti ja äänettömästi
vaipuivat portaat alas, ensin vaakasuoraan asentoon, sitten
yhä syvemmälle, tarjoten mukavan pääsyn mustana-ammottavaan,
neliönmuotoiseen kellariin. Vieras kiiruhti alas, väänsi muuatta
nappulaa ja heti syttyi kirkas sähkövalo syvyyteen.

-- Tehkää hyvin ja seuratkaa, kehotti Orell kumartaen.

Hänen äänensä kuulosti omituisen soinnuttomalta ja heikolta sieltä
alhaalta. Rouva ja herra Vahlberg riensivät hänen perässään uteliaina
ja hämmästyneinä. Heidän eteensä avartui pitkä ja korkea käytävä,
jonka katossa, siellä täällä, loisti sähkölamppuja. Kun he olivat
ehtineet sen päähän, aukaisi Orell raskaan oven ja he tulivat
laajahkoon, sokkeloiseen huoneeseen, jossa oli suuri joukko koneita,
hydraulinen puristin, kemiallisia koetarpeita j.n.e. Kallion läpi
kulkevaa putkea pitkin oli vesi johdettu koskesta tänne alas, pieni
turbini pyöritti dynamoa ja seinän vieressä oli melkoisen suuri
akkumulaattorivaja.

Hetkiseksi pysähtyi soittoniekka, mutta kiiruhti sitten avaamaan
toisen oven ja teki syvän kumarruksen seuraajilleen. Hurmaantuneina
pysähtyivät Vahlbergit kynnykselle. Heikosti vihertävässä,
tarumaisessa hämyssä tarkastivat he huonetta, jonka kaltaista he
eivät koskaan olleet nähneet. Vastapäätä ovea, kalliossa, oli pyöreä,
pieniruutuinen ikkuna kuperine lasineen; sen takana kiiti vesi
huimaa vauhtia, laskien lävitseen aavemaisen, ajottain pimenevän ja
kirkastuvan valon. Vasemmassa peränurkassa oli miltei puoliympyrän
muotoinen mahonkinen sohva, joka oli violettiin vivahtavalla
sametilla peitetty, sen edessä soikionmuotoinen mahonkipöytä ja kaksi
suurta nojatuolia. Oikealla oli suuri, kullattu harppu, jonka kielet
hohtivat kuin hopea tässä salamyhkäisessä hämärässä, ja seinällä,
harpun vieressä, riippui ihana maalaus kullatuissa kehyksissä: se
esitti rouva Berneriä sellaisena kuin hän oli ollut nuoruutensa
kukoistuksessa. Seinillä oli raskaita, harmaita, hopealla kirjailtuja
verhoja, lattian peitti paksu, pehmeä matto ja nurkissa, hoikilla,
omituisilla jalustoilla seisoivat pienennettyinä Kustaa III:nen
ja Beethovenin rintakuvat. Ikkunan alla, noin metrin korkeudella
lattiasta saattoi tarkka silmä huomata kiiltäväpintaisen, violettiin
vivahtavan, suorakaiteen muotoisen levyn, joka oli upotettu kallioon
ja jossa näkyi kullatuita nuotteja: alkusävelet Beethovenin 'An
Eliseen'.

Huoneessa ei tuntunut ollenkaan kostealta, eikä siellä ollut kellarin
ummehtunutta ilmaa, päinvastoin, siellä oli kuivaa, kodikasta
lämmintä. Mahonkipöydällä seisoi viini-pullo ja kolme hiottua lasia.

Kohteliaasti kumartaen pyysi Orell vieraitaan istumaan.

-- Tohtori Kosken muistoksi, sanoi hän, kohottaen lasiaan. -- Tämä on
hänen varastostaan, jonka täältä tapasin.

Sitten alkoi hän kertoa.

-- Vuonna 1788, Anjalan liiton aikana, antoi kreivitär Ann' Elisabeth
D., silloinen Luolakosken omistajatar, tässä samassa luolassa Kustaa
III:lle konsertin, joka suuresti miellytti lahjakasta hallitsijaa.
Kuningas oli muutamia päiviä majaillut kartanossa ja kevytmielinen
kun oli luonteeltaan, oli hän rakastunut kauniiseen kreivittäreen.
Anjalan vannoutuneet miehet väijyskelivät kuitenkin kuningasta,
aikoen hänet vangita, ja huolestunut rouva oli vienyt ylhäisen
vieraansa tähän varmaan turvapaikkaan, joka ties kuinka kauan oli
palvellut vanhojen aatelisherrain kätkönä. Lukuunottamatta omaa
viehätysvoimaansa oli kreivitär koettanut viihdyttää kuningasta
harpunsoitolla, johon Kustaa olikin niin mieltynyt, että kun hän
Tanskan sodan puhjettua pääsi lähtemään kotimaahansa, hän viipymättä
lähetti kiihkeästi kaipaamalleen naiselle kullatun, suuren harpun,
tuon, jonka edessänne näette, sekä kauniin runon, joka yhtä
paljon ylisti soittajattaren kuin soitonkin suloutta ja jonka
päällekirjoituksena oli:

    _"Till Elise."_

-- Matkallaan Ruotsissa kreivitär D. kuitenkin sairastui ja kuoli
v. 1790 ja todennäköistä on, että Luolakosken kartanon myöhemmät
omistajat eivät tunteneet käytävän salaisuutta.




VIII.

An Elise.


-- Vuonna 1890 vapaaherra Järnskiöld, silloinen Luolakosken omistaja,
sai päähänsä, että pihamaalla oleva suihkukaivo, joka jo pitemmän
aikaa oli ollut rappiotilassa ja kuivana, olisi laitettava kuntoon.
Saadakseen jonkinlaisia arviolaskelmia kustannuksista, hän kutsui
tehtaalta insinööri Warénin tutkimaan, missä määrin johdossa oli
vikaa ja kuinka vaikeata korjaustyö yleensä oli.

-- On huomattava, että suihkukaivo ei saa vettään koskesta --
kartanohan sijaitsee kosken niskassa, joten se ei ole mahdollistakaan
-- vaan n.s. Uhrilähteestä, joka, kuten tiedätte, on korkealla mäellä
kuusimetsän keskellä. Varsin pian insinööri Warén oli selvillä
siitä, että vika oli lähteen lähellä metsässä ja ryhtyi kaivattamaan
johtoa esille maansisästä. Silloin teki hän sen merkillisen huomion,
että vesiputki, joka aluksi kulki verrattain lähellä maanpintaa,
yhtäkkiä kääntyi polven muodossa suoraan maan sisään, ja juuri tässä
polvessa oli vuoto. Maa ei kuitenkaan ollut ympäriltä kosteaa, kuten
tavallisesti, sensijaan tuntui vesi katoavan jonnekin syvyyteen
ja tarkkaava korva saattoi kuulla hiljaista lirinää, jonka onea
ääni antoi aavistuksen jonkinlaisesta maanalaisesta luolasta. Kun
kaivamista jatkettiin, saattoi insinööri Warén laskeutua syvään
holviin, joka pimeänä käytävänä jatkui kuivauspaikalta kumpaankin
suuntaan. Toinen pää loppui vankkaan tammi-oveen, joka vaivalloisten
ponnistusten jälkeen aukeni suoraan metsään. Ovi oli pahasti
sammaltunut ulkopuolelta. Sen päällä kasvoi ruohoa nähtävästi
tarkoituksella asetetuissa turpeissa ja se oli kätketty tiheän
viidakon peittämään, louhiseen vuorenrinteeseen niin taitavasti, että
sitä oli miltei mahdoton huomata. Selvästi oli tämä osa käytävää
tekemällä tehty, sitä todistivat ne lahonneet lankut, joilla se
oli vuorattu. Mutta se osa, joka löytöpaikalta lähti vastakkaiseen
suuntaan, oli korkea, yhä avartuva kallioluola, jossa oli monia
eri sokkeloita ja syvällepainuvia onkaloita. Sen katossa kulki
suihkulähteen vesijohto, nousten vasta pitkän matkan päässä uudelleen
maansisään. Ja se käytävän-osa päättyi luolaan, jossa äsken näimme
niin monia koneita -- jos haluatte tulla tarkastamaan, niin seinässä
näkyy selvä muurauksen jälki sillä kohdalla, missä suu ennen oli.

-- Nykyisestä konehuoneesta lähti toinenkin haara, se, joka johtaa
kartanoon. Ja kun insinööri Warénin vihdoin onnistui avata konstikas
sulkumekanismi, huomasi hän ihmeekseen joutuneensa Luolakosken
kartanon hämärään etehiseen.

-- Tämä huone, missä nyt istumme, oli silloin rappiotilassa. Ikkunaa
ei ollut. Jalustoilla, joilla nyt rintakuvat upeilevat, seisoi kaksi
vanhanaikuista seitsenhaaraista kynttiläjalkaa. Sohva ja tuolit
olivat hiukan toista mallia ja tuo suuri harppu törrötti nurkassa
katkennein kielin, puolilahona ja kultauksensa menettäneenä.
Ainoastaan kosken jylhä kumina kuului yhtä kiehtovana ja kaukaisena
kuin nytkin.

-- Näistä huomioistaan ei insinööri Warén maininnut kartanon
isäntäväelle, eikä yleensä kenellekään, ja kun tuntee hänen omituisen
ja romanttisen luonteenlaatunsa, ei seikkaa saata oudoksuakaan.
Suihkukaivon hän laittoi varsin pian kuntoon ja tässä toimessa
puuhaillessaan hän syvästi rakastui neiti Elisa Järnskiöldiin,
kartanon kauniiseen tyttäreen. -- Niin, rouva Vahlberg, älkää
syyttäkö minua hienotunteisuuden puutteesta, vaikka ilmaisen
tämän salaisuuden, joka teille on ollut jo kauan tuttu, myöskin
miehellenne. Parhaalla tahdollanikaan en voi nähdä siinä mitään
äitiänne loukkaavaa, sen sijaan voisi asian pitempiaikainen
peittäminen aiheuttaa paljon vakavampia häiriöitä.

-- Neiti Järnskiöld vastasi lämpimästi insinööri Warénin tunteisiin
ja nuorten välille kehittyi onnellinen, syvä suhde, jonka kumpikin
halusi päättää avioliittoon. Vapaaherra Järnskiöld, joka hieman
oudoksuen katseli insinöörin yhä tiheneviä vieraskäyntejä, ei
vanhanaikaisessa aatelisylpeydessään voinut uneksiakaan, että
nuorilla oli jotakin mielessä. Vasta kun Warén pyysi Elisan kättä,
joutui vanha herra suunniltaan pelkästä raivosta, ajoi sulhasen
ovesta ulos ja kielsi jyrkästi vastaisen lähentelyn. Tyttärensä
hän vei muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille, unohtamaan "päätöntä
seikkailuaan", kuten vapaaherra suvaitsi sanoa. Insinööri Warénin
käynnit Luolakosken kartanossa lakkasivat siis kerta kaikkiaan ja
tämä antoi aiheen siihen väitteeseen, jonka Jääskelä myöhemmin teki
professori Fredrikssonille, ilmoittaessaan varmuudella tietävänsä
Warénin saaneen rukkaset.

-- Niinä kuukausina, joina hänen rakastettunsa viipyi matkallaan,
harhaili Warén onnettomana ja ikävissään kartanon metsiä. Usein hän
pistäysi siihen luolaan, jonka löytymisen suihkukaivo oli aiheuttanut
ja jota hän innokkaasti tutki. Varsinkin oli vanha harppu hänen
huomionsa esineenä ja koko sillä taidolla ja tarmolla, jonka tiedämme
hänen omanneen, hän ryhtyi saattamaan soittokonetta käyttökuntoon.

-- Sitten, eräänä hetkenä, hän keksi seinästä salakomeron.

Orell nousi, väänsi erästä nappulaa ja painoi sormellaan jotakin
vipua. Seinästä, vähän alapuolelta sitä kohtaa, mihin An
Elise-kappaleen alkusoinnut sisältävä levy oli upotettu, työntäysi
esiin melkoisen suuri kivilohkare, jonka takana oli laatikko.

-- Katsokaahan, tämän kätkön hän löysi, vaikka lukkolaitos silloin
oli kokonaan toinen, mikäli sitä ensinkään oli olemassa. Ja tässä
laatikossa oli joukko kreivitär D:n papereita, muiden muassa tuo
kaunis runo "Till Elise", joka niin läheisellä tavalla on liittynyt
tämän huoneen vaiheisiin.

-- Kuitenkin, kun neiti Järnskiöld oli palannut matkaltaan, jatkui
entinen suhde, vaikka mahdollisimman salattuna, ja yhteinen
onnettomuus tuntui vain yhä lujemmin liittävän nuoret toisiinsa. He
eivät kadottaneet toivoaan. Jo silloin pyöri nuoren insinöörin päässä
suuria ajatuksia ja nyt sai hänen kunnianhimonsa uutta virikettä.
Yhä innokkaammin alkoi hän puuhailla keksintöjensä kanssa ja
kuumeisella kiihkolla janosi hän kuuluisuutta, voidakseen siten saada
rakastamansa naisen omakseen.

-- Pitääkseen kohtauksensa salassa, kertoi Warén lemmitylleen
luolan salaisuuden. Ja tämän huoneen kiviseinät ovat sitten noin
parin vuoden ajan kuulleet rakastuneiden kiihkeitä kuiskauksia ja
kaihoisia unelmia. Tämä seinäkätkö on ollut heidän kirjeittensä
vaihtopaikkana, tämän harpun sävelet ovat viihdyttäneet heidän
kaipuutaan, eikä tarvitse sanoakaan, kuinka usein sen kieliltä on
helmeillyt Beethovenin "An Elisen" sävelet, jotka ihan kuin itsestään
muuttuivat nuorille rakkaiksi, sekä sisällyksensä, että ulkonaisten
seikkojen vuoksi. Olihan neiti Järnskiöldin nimi Elisa, olihan harppu
lahjoitettu Eliselle ja olihan salakomeron kaunis runo samalle
nimelle omistettu. Muistammehan sitäpaitsi professori Fredrikssonin
kertoneen, kuinka harras harpunsoittaja insinööri Warén oli.

       *       *       *       *       *

-- Vuonna 1893 insinööri Warén sitten teki tuon kuuluisan
keksintönsä. Kun tietää, miten kiihkeästi hän halusi kuuluisuutta,
tuntuu hyvin omituiselta, että hän, kuten prof. Fredrikssonkin
mainitsi, siitä huolimatta monen kuukauden ajan piti keksintöään
salassa. Se ei johtunut suinkaan siitä, että hän olisi halunnut tehdä
työnsä mahdollisimman täydelliseksi, niin paljon voimaa ei hänellä
silloin ollut. Mutta kun hän jo silloin selvästi tajusi, mikä ääretön
merkitys hänen keksinnöllään oli sotalaitokselle ja kun hän, niinkuin
nuoret miehet yleensä, äkkiä halusi saada suunnattomat määrät rahaa,
teki hän ilmoituksen venäläisille sotilasviranomaisille, lähemmin
punnitsematta menettelyään. Kuumeisessa innostuksessaan ei hän
lainkaan tullut ajatelleeksi tekonsa isänmaallista puolta ja huomasi
sen vasta, kun kaikki oli liian myöhäistä.

-- Hänelle luvattiin uskomattomia summia, mutta samalla häneltä
vaadittiin ehdotonta vaiteliaisuutta ja kauhistuen hän käsitti
olevansa henkilökohtaisesti vaarassa. Nyt vasta selvisi hänelle sekin
puoli asiasta, ettei hän oikeastaan tarvinnut niin paljon rahaa kuin
kuuluisuutta, saadakseen vapaaherra Järnskiöldin suostumuksen, ja
tuosta kuuluisuudesta oli hänen nyt ehdottomasti luovuttava. Kuinka
mielettömästi hän olikaan menetellyt! Jos hän olisi julkaissut
keksintönsä, olisi hänestä tullut kaikkein kuuluisimpia miehiä ja
rahaa hän olisi siitä huolimatta saanut yllin kyllin. Mutta nyt!
(Mitä sanoisikaan ylpeä vapaaherra Järnskiöld, saatuaan tietää, että
hänen vävypoikansa komeili ryssän rahalla.)

-- Kun hänelle oli selvinnyt menettelynsä ajattelemattomuus, yritti
hän ensin tehdä verukkeita, väittäen, ettei hänen keksintönsä vielä
ollutkaan valmis j.n.e. Mutta katumus oli myöhäistä ja kauhukseen
hän huomasi olevansa silmällä pidon alaisena. Ja silloin, ikäänkuin
kokeillakseen, hän lähetti sanomalehtiin tuon pienen, pintapuolisen
uutisen keksinnöstään, jossa hänen nimensä oli mainittu ja jonka
suhteen professori Fredriksson oli erehtynyt, luullessaan ryssien
siitä päässeen uhrinsa salaisuuden perille. Jo sen johdosta
hän sai varoituksen vainoojiltaan. Siitä huolimatta, sisäisen
tuskan kasvaessa, hän päätti vihdoin uhmailla ja ilmoitti Suomen
Tiedeseuralle pitävänsä tuon kuuluisan esitelmän, jonka vaiheet me
kaikki tunnemme.

-- Kun hän oli kirjoittanut esitelmänsä valmiiksi ja opetellut sen
riittävän hyvin ulkoa, päätti hän, pahinta aavistellen, kätkeä sen,
samoinkuin muutkin keksintöä koskevat paperit. Luolassahan hänellä
oli oiva piilopaikka, jonka löytymisestä ei ollut pelkoa.

-- Tätä kätköä käyttäessään oli hänen tietenkin tehtävä siitä
jollekin ilmoitus. Tuon ilmoituksen vuorostaan tuli olla sitä laatua,
että jos hän pelastuisi, jos ryssät eivät panisikaan täytäntöön
uhkauksiaan, niin luolan salaisuus ei saanut tulla vieraan tietoon.
Toiselta puolen, jos hänet kuitenkin vangittaisiin, jos ryssät
sittenkin toteuttaisivat aikeensa, piti keksinnön päästä julkisuuteen
kaikesta huolimatta. Aluksi ajatteli hän jättää kaiken rakastettunsa
huoleksi, mutta käsitti sitten, että tytölle olisi saattanut koitua
ikävyyksiä ja että hän olisi voinut toimia varomattomasti. Tohtori
Fredriksson, vanha ystävä, tuntui paljoa sopivammalta. Mutta tälle
ei hän halunnut puhua neiti Järnskiöldistä, vielä vähemmin luolasta
ja niin pälkähti hänen päähänsä kello ja salamuste. "Jos minun käy
hullusti" hän naurahti, "niin jätänpä ystävälleni, joka aina soimaa
minua romanttisuudesta, karakteristisen muiston. En kuitenkaan
luule ryssien uskaltavan." Sitten vei hän paperit kätköön, tähän
laatikkoon, jonka nyt näette avattuna, sijoittaen ne huolellisesti
pohjapaperin alle ja lähti rauhoittuneena -- viimeiselle matkalleen.

-- Neiti Järnskiöld, jonka sydän jo nuorena oli heikko, sai
onnettomuudesta kuultuaan ankaran taudinkohtauksen ja joutui pitkäksi
aikaa vuoteen omaksi. Hyvin todennäköistä on, että hän toivuttuaan
kävi luolassa, penkoi kätkölaatikkoa, jossa yhä oli kreivitär D:n
kirjeitä, mutta ei huomannut kurkistaa pohjapaperin alle. Ja niin jäi
insinööri Warénin esitelmä löytämättä.

-- Sitten vei hänet isä ulkomaille, lääkärin neuvoa noudattaen,
eikä hän, kuten tiedämme, enää palannut Luolakoskelle, vaan joutui
naimisiin majuri Bernerin kanssa, jonka Italiassa tapasi. Mutta
nämähän ovat seikkoja, jotka arvoisa herrasväki tuntee paremmin kuin
minä.

       *       *       *       *       *

-- Teitä varmaankin hämmästyttää, mistä minä tämän kaiken tiedän
ja senvuoksi lienee syytä kertoa lähemmin löydöistäni. Olen jo
selvittänyt, miten pääsin luolaan, ja luonnollisesti minä aavistin,
että täällä oli olemassa salaisuuksia. Ei kestänyt kauan, ennenkuin
huomasin tuon kätköpaikan, joka nyt on auki ja jossa insinööri
Warénin keksintö oli piilotettuna niin monta vuotta. Kallioseinässä
saattoi nimittäin erottaa uurteet, kätkön liitekohtien hienot
rakoset, mutta paljon vaikeampaa oli saada se auki. Näettehän
tämän napin, josta äsken painoin. Kuinka monta kertaa yritinkään
sitä kääntää, siirtää syrjään ja painaa, saavuttamatta mitään
tulosta. Vasta kun ryhdyin kokeilemaan etuluolan sähkölaitoksella
ja sain lamput täällä palamaan, huomasin erinäisiä johtoja, joiden
tarkoitusta en aluksi ymmärtänyt ja sitten tämän vääntönappulan
tässä, joka tuntuu suotta kätkeytyvän piiloiseen paikkaansa. Kun
väänsin virran johtoihin ja painoin mainitsemaani nappia, silloin
aukeni kätkö kuin itsestään. -- Mutta siinä ei ollut mitään
muuta kuin kirje rouva Bernerille, josta kerron myöhemmin, sekä
kellastunut, vanha paperi: Kustaa III:nen runo "Till Elise".

-- Suurempaa pettymystä en milloinkaan ole tuntenut. Loogillisesti
ajatellen viittasivat kaikki varhaisemmat tapaukset juuri tähän
kätköön. Sen yläpuolellahan oli tuo nuottilevy ja sen sisällä
luonteenomainen sana: Till Elise. Jos mitään salaisuuksia yleensä
oli tänne kätketty, niin tässä olisi kaiken järjen mukaan niiden
piilopaikan pitänyt olla. Mutta nyt se oli tyhjä.

-- Varmaankin te herra Vahlberg muistatte, kuinka te vitsailitte
minulle demokratiasta ja altruismista siihen aikaan, jolloin
alituisesti istuin vanhan palvelijan huoneessa. Mutta minulla oli
siihen omat syyni: minä koetin houkutella häneltä tietoja. Ja
sanon suoraan, että harvoin olen tavannut isänmaallisempaa miestä.
Kerroin hänelle asioita, joita en tässä halua uudistaa, voitin tuon
uskollisen miehen myötätunnon ja ystävyyden, ja olen vakuutettu
siitä, että hän olisi minua auttanut, mutta hän ei tiennyt mitään.
Hän ei ollut lainkaan selvillä entisen isäntänsä puuhista, eikä
voinut minua neuvoa.

-- Sitten on minun siirryttävä hyvin arkaan kohtaan. Kerran te, herra
Vahlberg, yllätitte minut pitelemästä rouvanne käsiä ja kuiskaavin
äänin esittämästä hänelle pyyntöjäni. Olen vakuutettu siitä, ettei
teidän päähänne pälkähtänyt epäillä rouvaanne, jonka te paremmin kuin
minä tiedätte olevan moisten ajatusten yläpuolella. Sitävastoin olin
huomaavinani, että te kohtelitte minua jonkinlaisella epäluulolla.
Enkä kummeksu sitä ollenkaan, olihan koko esiintymiseni täällä
vieraananne ollut ja alusta alkaen niin häikäilemätöntä ja omituista.
En kuitenkaan tahdo jättää mieleenne niin huonoa ajatusta itsestäni,
senvuoksi kerron erään seikan, jonka rouvanne on ymmärrettävistä
syistä salannut.

-- Siitä kotitarkastuksesta, joka tapahtui huvilassanne majurinna
Bernerin kuoleman jälkeen, jäi muuan muistikirjanidos löytämättä; se
joutui rouva Vahlbergin haltuun. Tässä päiväkirjassaan on majurinna
niin liikuttavalla ja intohimoisella tavalla kertonut nuoruutensa
rakkaudesta, että...

"Te ette saa, herra Orell! Teillä ei ole oikeutta!" huudahti kesken
kaiken rouva Vahlberg, hämmästyneenä ja muuttuneena kasvoiltaan.

"Minun täytyy, arvoisa rouva, muuten ei rauha palaa tähän taloon",
vastasi soittoniekka hillitysti, mutta lujasti. Sitten hän jatkoi.

-- Kuulettehan, herra Vahlberg, rouvanne ei vieläkään haluaisi
saattaa päiväkirjan sisältöä teidän tietoonne. Voitteko ymmärtää
sitä? Voitteko käsittää, että hienotunteinen nainen kaikin mokomin
tahtoo salata jumaloidun äitinsä "erehdystä", -- käyttääkseni
pintapuolisen maailman sanontatapoja -- siltä mieheltä, joka on
hänelle kallein maailmassa? Te ette voi syyttää siitä rouvaanne.

-- Mutta varmaankin herää teissä kysymys: miten on sitten
mahdollista, että rouvanne on puhunut päiväkirjasta minulle,
vieraalle? Siihen vastausta etsiessäni on teidän huomattava, että
tiesin rouva Bernerin suhteesta insinööri Waréniin enemmän kuin
kukaan muu, minun tarvitsee viitata vain löytämääni kirjeeseen ja
vanhaan palvelijaan, jolla on myöskin yhtä toista muistissaan. Tämän
lisäksi tulee rouvanne harvinainen ja jalo isänmaallisuus.

-- Muistatteko, herra Vahlberg, kuinka pilkallisesti se suhtauduitte
Suomen aktivisteihin joka kerta kun heistä tuli puhe? Huomasin,
että te ette lainkaan ollut niitä miehiä. Eikä ihmekään. Tehän
olette Ruotsin alamainen, eikä teidän veriinne ole periytynyt se
viha ja nöyryytyksen tunne, mikä meille suomalaisille on niin
ominainen. Huomaatte sen paraiten rouvastanne, joka mainitsemassani
keskustelussa aina kannatti minua, huolimatta siitä, että hän
muulloin piti teidän mielipiteitänne oikeina.

-- Älkää pahastuko, herra Vahlberg, jos sanon havainneeni, että
te päivä päivältä yhä katkerampana katselitte sitä ystävällistä
suhdetta, joka vallitsi rouvanne ja minun välilläni. Yhä enemmän
te vetäydyitte erillenne. Ja jokaista hetkeä, jonka sain olla
kahden kesken rouvanne kanssa, minä käytin omien tarkoitusteni
perilleviemiseen. Lakkaamatta minä utelin, eikö majurinna
Berneriltä ollut säilynyt mitään nuoruudenaikuisia muistiinpanoja
ja kirjeitä, mutta rouvanne ei halunnut sitä tunnustaa. Vihdoin
kerroin hänelle löytämästäni, hänen äidilleen osoitetusta kirjeestä,
ja sen perusteella, vedoten jokaisen suomalaisen isänmaalliseen
velvollisuuteen, sain vihdoin rouvanne myöntämään, että päiväkirja
oli olemassa. Kun te, herra Vahlberg, tapasitte minut pitelemässä
rouvanne käsiä, pyysin tuota kirjaa nähdäkseni.

-- Mutta sekään ei tuonut selvitystä arvoitukseen. Monen katkelman
yllä oli tosin: Kustaa III, ja sitten päivämäärä. Mutta luolan
olemassa-olonhan jo tiesin. Kuitenkin löytyy kohta, jonka oikeastaan
olisi pitänyt antaa riittäviä vihjauksia. Se kuuluu:

    "Tänään sain Arvidilta ihmeellisen kirjelippaan, jonka äänirauta
    aukaisee. Hän puhui minulle keksinnöstään ja siitä, kuinka
    hän kerran laittaisi onnemme ihanan piilopaikan tarulinnoja
    muistuttavaksi. Taas hänen lennokkaita, hurmaavia ajatuksiaan,
    joita hänellä on loppumattomiin, yhä uusia ja uusia! Sesam,
    lipas, An Elise! Mutta minulta ei jäänyt huomaamatta, kuinka
    alakuloinen, kuinka hajamielinen ja poissa-olevan näköinen hän
    oli... Rakas, mikä painaa sinua? Mitä varten sinä salaat minulta
    jotakin? Minulta, Arvid! Olen niin levoton puolestasi..."

-- Tästä huolimatta vakuutan, että löytöni tapahtui aivan sattumalta,
vaikka se olikin niin yksinkertainen. Eräänä yönä, eikä siitä
ole kauan, istuin täällä, väsyneenä näiden seikkojen alituisesta
pohdinnasta. Täällä oli niin satumaista, ja kosken kaukainen
kohina tuuditti mielen herkkiin haaveisiin... Mutta minä kerron
tarpeettomia, parempi kuin näytän... Sitä ennen: Beethovenin malja,
saanko pyytää.

       *       *       *       *       *

Orell nousi ja astui harpun luo, jonka kultaus kiilsi nurkan
kummallisesta puolivarjosta. Hänen kasvojensa käskevä ilme vaihtui
pehmeäksi ja hänen katseeseensa tuli jotakin uneksuvaa. Pari
yksinäistä, helmeilevää juoksutusta, pari hiljaista akordia... Sitten
alkoi hän soittaa Beethovenin An Eliseä.

Ovi etuluolaan oli avoinna ja värjyvien sävelten hiipiessä
syviin, monihaaraisiin onkaloihin syntyi kaikuvaikutelmia, jotka
antoivat soitolle aivan omalaatuisen, hämäräperäisen leiman.
Sävelet tuntuivat kummallisella tavalla yhtyvän kosken oneaan
pauhuun, ne tulivat jostain syvyyksistä, mutta kuuluivat kuitenkin
selvästi. Ne synnyttivät harvinaisia unia mieleen, aivankuin joku
vanha, kaamea ballaadi, ja tämä ympäristö, tämä outo huone, jonka
kuperan ikkunan takana vesi syöksyi huumaavaa vauhtia eteenpäin,
tämä aavemainen puolihämy, joka pehmensi esineiden ääriviivat ja
omituisesti henkevöitti kasvot, tehostivat niiden vaikutusta. Rouva
Karin Vahlberg, jonka posket viini oli vienosti purppuroinut,
kohoutui suorempaan; hänen tavattoman suuriksiauenneissa silmissään
oli kummallinen loiste ja hänen povensa aaltosi tiheään. Herra
Vahlberg istui selkäkenosillaan sohvassa, kovin harvaan ja tuskin
huomattavasti hengittäen: hän näytti katsovan jonnekin etäälle ja
hänen kalpeille kasvoilleen antoi outo valo miltei vahamaisen sävyn...

Heti ensi sävelten helähtäessä tapahtui jotakin merkillistä: se
seinään upotettu levy, johon kultaisia nuotteja oli kaiverrettu,
työntyi ulos kuin taikavoiman ajamana, vetäen mukanaan pitkän, kapean
laatikon, joka oli tehty samasta violettiin vivahtavasta metallista
kuin levy itsekin.

Sitten jatkui vain soiton viihdyttävä, hiljainen sulosointu.




IX.

27.


Orell astui laatikon luo ja nosti sieltä paksun pinkan papereita
pöydälle. Päällimmäisenä oli Warénin kirje majurinna Bernerille.

-- Rouva Vahlberg. Nyt näytän teille äitinne kirjeen, niinkuin
lupasinkin. Tässä se on, olkaa hyvä. Uteliaana ja jännittynein mielin
kumartui aviopari lukemaan, päiden painuessa miltei kiinni toisiinsa.

    Elisa!

    Minä en jätä minkäänlaisia muistiinpanoja jälkeeni, eikä minun
    elämäni yksityiskohtien tarvitsekaan tulla Sinun tietoosi; niissä
    on paljon kärsimystä ja vielä enemmän yksinäisyyttä. Kokonaista
    8 vuotta olen kitunut vainoojieni käsissä ja kun epäiltiin minun
    tietävän enemmän kuin ilmaisin -- ja niin olikin asianlaita --
    kiusattiin minua monella tapaa, mutta jaksoin kuitenkin pysyä
    lujana. Vihdoin pääsin pakoon, se tapahtui v. 1901. Ymmärrät
    kyllä, kuinka kiihkeästi ikävöin kotimaahan, mutta pitkä-aikainen
    vankila-elämä oli opettanut minut kärsivälliseksi ja varovaksi,
    senvuoksi lähdin ensin Amerikkaan, voidakseni taatummin viettää
    lopun iästäni Suomessa. Möin erään keksintöni ja palasin kotiin
    rikkaana miehenä. Mutta minulla ei ollut omaisia, ei ystäviä,
    Sinä olit naimisissa, ja kaunis kotisi, jonka piirissä kaukaiset
    onnen kangasteluni olivat viihtyneet, oli vieraan hallussa.

    Toivon, ettet käsitä tätä valituksena, vielä vähemmin syytöksenä.
    Vakuutan vilpittömästi, että olen iloinnut Sinun naimisiin
    menostasi. Sinä kaipasit minua, sitten kadotit toivosi, mutta
    luonteellasi oli joustavuutta ja elämänhalusi oli tervettä,
    sanalla sanoen, Sinä olit se syvä ja rikas-sieluinen nainen,
    jona aina olin Sinua pitänyt. Ymmärrän hyvin, mitä se merkitsee,
    että puolisosi oli jo vanha mies -- ja jalo mies, tiedän kyllä.
    Ja luulen voivani aavistaa, millä mielellä Sinä olet antanut
    kotikartanosi siirtyä vieraan käteen, onnettomuuksien kohdatessa
    puolisoasi. -- Täällä Luolakoskella muuten kertovat, ettet Sinä
    ole käynyt täällä minun katoamiseni jälkeen. Ehkä hymyilet,
    mutta niinä heikkoina hetkinä, joita minullakin tietysti
    toisinaan on ollut, on tietoisuus siitä tuottanut lohdutusta
    ja olen käsittänyt sen omalla tavallani. Kun olin ostanut
    Luolakosken, riensin viipymättä Kustaa III:nen kammioon. Kuinka
    hämmästyinkään, kun vanhasta kirjekätköstämme löysin keksintöäni
    koskevat selitykset sellaisina kuin olin ne sinne kerran
    jättänyt. Sinä et kaiketi tiedäkään, senvuoksi kerron. Mennessäni
    Suomen Tiede-seuraan pitämään viimeistä esitelmääni, oli minulla
    jo aavistus kohtalostani ja siitä syystä kätkin kirjoitelmani
    pohjapaperin alle samalla kuin ilmoitin eräälle ystävälleni, että
    ne olivat Sinun avullasi löydettävissä. En tiedä, mistä syystä
    niiden on annettu olla rauhassa. Oliko selitykseni riittämätön?
    Ehkä. Mutta en välitäkään siitä tietää, päinvastoin olen sangen
    tyytyväinen, että näin on käynyt.

    Nyt jätän ne sinulle toistamiseen. _Löydät Kustaa III:nen huoneen
    siinä kunnossa, josta ennen haaveilimme ja kaikki minun pienet
    laitokseni täällä ovat Sinulle tuttuja_.

    Varmaankin Sinua hämmästyttää, miksi jätän ne juuri Sinulle,
    kun kuitenkin olen jaksanut nämä pitkät vuodet pysyä poissa
    luotasi ja olla haavoittamatta Sinua entisyyden muistoilla.
    Lukuunottamatta sitä, että minulla ei ole niin ainoata ystävää
    sekä että luotan Sinuun ehdottomasti, on vielä eräs seikka
    vaikuttanut menettelyyni. Haluan lahjoittaa tämän kartanon
    tyttärellesi ja pyydän, että annat teolleni suostumuksen. Samalla
    haluan pitää keksintöni toistaiseksi täällä, kätkössä, jonka Sinä
    tunnet ja jossa, kartanon siirtyessä tyttärellesi, ehdottomasti
    tulisit käymään. Jos jättäisin salaisuuteni jollekin toiselle,
    olisi minun ilmoitettava hänelle piilopaikka, tai etsittävä
    uusi. En halua kumpaakaan, sillä olen tullut varovaiseksi. Yksi
    ihminen riittää tämän komeron tuntijaksi, ja Sinä se olet.
    Sitäpaitsi olen kirjoitelmiini liittänyt niin yksityiskohtaisen
    selonteon siitä, miten Sinun on meneteltävä keksintöni suhteen,
    että Sinulle ei pitäisi koitua liian suurta huolta. Mutta tee
    parhaasi, Elisa. Muista, että tämä keksintö on minun suurtyöni.
    Ei siksi, että olen sen tehnyt, sellainen on usein sattuman
    varassa, vaan siksi, että olen jaksanut sen säilyttää omana
    tietonani. Sen takia olen saanut paljon kärsiäkin.

    Sinä et ymmärrä, kuinka suunnaton, mullistava merkitys sillä
    on sotalaitokselle, niin suuri, että, ellei se tule isänmaani
    hyväksi, saa se jäädä pimeyteen. Minulla on ollut voimaa odottaa
    ja toivoa. Ehkä on pian hetki käsillä, jolloin suunnitelmani
    voidaan soveltaa käytäntöön. Jännittynein mielin olen seurannut
    niiden nuorten toimia, jotka nyt taistelevat Saksan riveissä
    Suomen vihollista, minun vihollistani vastaan. Onnistuuko heidän
    aikeensa, toteutuuko heidän rohkea unelmansa, minun unelmani? En
    saa sitä enää nähdä, niin on lääkäri sanonut, mutta minä toivon
    ja odotan heitä.

    Ymmärrätkö yhtään, että vaikka raha ei enää merkitse minulle
    mitään, vaikka kunnia olisi riistänyt vain rauhan minulta, jolla
    ei enää ollut mitään odotettavaa elämältä, niin sittenkin olen
    hetkittäin polttavasti janonnut tuota kunniaa. Alussa vaikenin
    pelosta, kärsimäni kahdeksan vuotta olivat sen aiheuttaneet,
    loppuvuosina harkinnan perusteella. Mutta tahdon, että tekoni
    ja nimeni kerran tulevat kaikkien tietoon ja että muistolleni
    annetaan se kunnia, mikä sille kuuluu. Sitä ajatellen poistun
    levollisin mielin, jätän Sinulle hyvästit ja toivotan onnea
    elämäsi illalla siitä sydämestä, joka on aina säilyttänyt kuvasi.

                                                     Arvid.

Herra Vahlbergiin oli tarttunut kuin kuume ja uteliaana alkoi hän
selailla papereita.

    _Palasia Luolakosken historiasta.
    Mielipiteeni ja tahtoni keksinnön soveltamisesta.
    Piirustukset.
    Vety (H)_

      I Kaasu
     II Neste
    III Metalli

Herra Vahlberg käänteli Vety-teoksen lehtiä, lukien sanan sieltä
täältä. Kun hän oli ehtinyt kolmanteen osaan, huomasi hän ihmeekseen
sen kokonaan puuttuvan. Sijalle oli pantu paperi, jonka keskelle oli
suurin numeroin piirretty:

    27.

Kun herra Vahlberg katsahti ylös, näki hän vaimonsa valjuna ja
uneksuvin silmin istumassa sohvalla, kokonaan tietämättömänä
ympäristöstä.

Orell, soittoniekka, oli kadonnut.







III.

Hapuilua pimeässä




I.

Unelma todeksi.


Lokakuun aamu vaaleni harmaana ja raskaana, kun valtioneuvos Runko
heräsi unestaan. Tapansa mukaan hän oli asettanut yöpöydälleen
tupakkaa ja tulitikkuja, ja ojensi laihan kätensä sytyttääkseen
aamupaperossin. Mutta samassa näytti hänen mieleensä äkkiä välähtävän
jotakin ja hän vilkaisi ikäänkuin hätääntyneesti sivulleen.

Siinä lepäsi hänen nuorekas, vielä sangen kaunis vaimonsa, suu
hieman auki, raskaat, hiukan pöhöttyneet silmäluomet suljettuina
ja tummien hiusten ympäröimä pää vinosti tyynyllä. Hetkiseksi
kiintyi valtioneuvoksen katse terävänä vaimonsa kasvoihin; sitten
sytytti hän rauhallisesti tupakkansa ja heittäytyi vielä pitkäkseen,
hajamielisenä silmäillen savurenkaitten leijailua ilmassa.

Vasta kun hän nousi ylös, kiintyi hänen huomionsa siihen seikkaan,
että hänen vaimonsa vaatteet retkottivat tuolilla epäjärjestyksessä
ja niistä levisi huumaava, vastenmielinen hajuveden tuoksu.
Aviomiehen luisevat, hiukan kalpeahkot, mutta päättäväiset
kasvot saivat uuden ilmeen, jonka salatun katkeruuden suupielten
terävöityneet juonteet kuitenkin ilmaisivat, ja hän ryhtyi
tutkimuksiin, jotka varmaankin olivat vähemmän soveliaita hänen
arvolleen.

-- Ryppyjä, liköörin tahroja, mutisi hän itsekseen ja astui sitten
sängyn ääreen, kumartuen nukkuvan puoleen, joka hengitti raskaasti
ja jonka poskipäille kohonnut tumma puna paljasti puuterihiukkaset.
Selvästi tuntui henkäyksessä alkohoolin löyhkä, mutta kumartuneesta
asennostaan saattoi valtioneuvos nähdä muutakin, jotakin, joka
hetkiseksi muutti hänen ihonsa värin aivan kalpeaksi. Vaimonsa
kaulassa, sillä kohtaa, missä rinta alkoi jo kaartua, huomasi hän
punaisen, soikean, ikäänkuin neulalla hakatun läikän, jota paidan
syrjäänsolahtanut pitsi ei saattanut kätkeä. Veri oli imeytynyt
ihohuokosiin. Sellaista merkkiä ei voinut väärin ymmärtää.

-- Kas se! Se se vasta on kohtalon ivaa. Puuhaa ja toivoo, että
kerran niistä päästäisiin. Ja sillävälin vievät vaimon sylistä...
Tämäkin eversti... Tämä siveetön, voideltu ja rasvattu tyhjiö... Hyi
helvetti! Mutta olkoon, olkoon herran tähden!

Kiihtyneenä riensi valtioneuvos ottamaan kylmän kylvyn, pukeutui
rauhoittuneena ja meni työhuoneeseensa, jonne palvelijatar toi
hänelle kahvin ja aamupostin. Kirjeiden joukossa pisti hänen
silmäänsä muuan pieni, valkea kuori, jossa ei lainkaan ollut
postimerkkiä, eikä leimaa, ainoastaan yksinkertainen osote.

    _Valtioneuvos K. E. Runko_

                             _Helsinki_.

Tyynellä ja tottuneella tavallaan valtioneuvos aukaisi kuoren, mutta
lukiessa kohosivat hänen kulmakarvansa ja hänen piirteensä ilmaisivat
heikkoa hämmästystä.


    Herra Valtioneuvos.

    Katsoen siihen, että Te olette kannattanut Suomen aktivistien
    toimintaa kuin myöskin, että jääkäriliike on saanut osakseen
    arvoisaa suosiotanne, rohkenen täten kunnioittavimmin pyytää,
    että huomenna klo 8 i.p. saapuisitte Hotelli Fenniaan,
    huoneeseen, jonka ovenvartia osoittaa, kun näytätte hänelle
    käyntikorttinne, neuvottelemaan isänmaalle hyvin tähdellisistä
    asioista.

    Helsinki 26. X --16.

                                                 Kunnioittaen

                                                 _Paavo Orri_,
                                                   jääkäri.

Sitten vetäytyi paljon ajatelleen miehen otsa ryppyihin ja silmät
synkkenivät miettivään tuijotukseen. Ennen pitkää otti hän kuitenkin
sanomalehden ja syventyi lukemaan. --

Kuului ovikellon soittoa. Joku jutteli etehisessä palvelijan kanssa,
sitten koputettiin ovelle.

-- Sisään!

Ovi aukeni ja paksu, lihava tukkukauppias M. astui huoneeseen,
hengästyneenä kuten aina, savuava sikaari pyöreiden sormien välissä.

-- Huomenta. Velihän on vielä tohveleissaan, sanoi hän sointuvalla
äänellään.

-- Vai sinä se oletkin. Terve, terve. Minä tässä juuri päättelinkin,
että nyt tulee ukonilma, kai kauppias M.

-- Kolusinko tosiaankin sillä tavoin. Sellaista se on. Rahat
vähenevät, vatsa suurenee.

-- No mitä sinulla nyt sitten on asiata? Turhan tautta sinä
et kuitenkaan tullut, sen tiedän vanhastaan. Olet liian suuri
afäärimies, juostaksesi syyttä suotta... Ei, älä istu. Mennään
saliin, täällä on kylmä ja pimeääkin.

-- Afäärejä, ei ollenkaan! Tulin vain keventämään mieltäni. Kirotut
jääkärit, niistähän koitui kokonainen maan vaiva. Ryssät vievät
miehiä vankilaan ehtimiseen, viime viikollakin serkkuni, ties koska
tästä itse joutuu tiilenpäitä lukemaan. Minäkin annoin rahaa siihen
hommaan.

-- Ja nyt pelkäät, ettet saa sitä takaisin?

-- Se oli jo antaissa menetettyä, sen kyllä tie sin, kauppias
huokaisten vastasi. -- Mutta ei niiltä saa rauhaa nytkään.

-- Kuinka niin?

-- Ei vaan.

Sivu-ovi aukeni vähän ja pörröinen, viehättävä naisen pää ja osa
avonaista, valkeata kaulaa ilmaantui näkyviin. Punaisten huulten
välissä sauhusi paperossi.

-- Täällähän oletkin, kultaseni. Huomenta. Etkö tule kahville? kysyi
kiemaileva ääni.

-- Olen jo juonut. Ja minulla on vieraita, vastasi valtioneuvos
hillitysti, mutta kylmästi.

-- Jestas! Anteeksi, en tahtonut häiritä, huudahti rouva kurkistaen
sohvalle, jonka ovi oli estänyt näkymästä. Pyöreä rinta kuulsi laajan
pitsikauluksen raosta.

-- Ahaa! Tukkukauppias. Terve tuloa. Kuinka voitte?

-- Teidän sädepiirissänne voi aina kuin kaksikymmenvuotias, vastasi
kauppias hymyillen.

-- Kiitoksia, vanhapoika. Jäättekö aamiaiselle?

-- Kiitos. Sydän tahtoo, järki kieltää. Asiat, asiat.

-- Näkemiin sitten!

Kauppias kumarsi ja ovi paukahti kiinni.

-- No niin. Millätavoin jääkärit sinua nyt ahdistelevat? Karhutaanko
taas? kysyi valtioneuvos, jonka korkea otsa oli pilvessä.

-- En tiedä varmaan.

-- No mitä sinä sitten tarkoitat? Kauppias kaivoi hetken taskuaan ja
heitti pöydälle valkokuorisen kirjeen.

-- Lue tuo, sanoi hän. Tuskin oli valtioneuvos vilkaissutkaan
paperiin, ennenkuin hän nousi ja riensi työhuoneeseensa. Palattuaan
antoi hän kauppiaalle kirjeen.

-- Lue sinä tuo, kehoitti hän.

Kauppias avasi taitetun paperin. Sisältö oli sanasta sanaan
samanlainen kuin hänen omassa kirjeessäänkin. Hän nosti päätään ja
katseet risteilivät äänettömyyden vallitessa.

-- Kuka sinne hirviää mennä. Vaikka olisi kätyrien peliä, hän sanoi.

-- Mitä vielä, vastasi valtioneuvos olkapäitään kohottaen. -- Kun
sinusta kerran näin paljon tiedetään, niin et kotona ole yhtään
paremmassa turvassa, edellyttäen, että arvelusi olisi oikea. Suurempi
vaara poisjäämisessä piilee, sillä silloin sinua voidaan epäillä
kätyriksi.

-- Onhan se niinkin, arveli tukkukauppias totiseksi muuttuen.

-- Mentävä sinne on. Ja muistakin varata tuhansia taskuusi. Niitä
voidaan tarvita, jatkoi Valtioneuvos omituisesti hymyillen.

       *       *       *       *       *

Hotelli Fennian aistikkaasti ja hienosti kalustetussa
yksityishuoneessa oli tällä kertaa huomiota herättävä joukko,
ryhmittyneenä kahden pöydän ympärille. Valtioneuvoksia, pankkimiehiä,
tuomareita, suurkauppiaita, valtiollista ja yhteiskunnallista
valioväkeä, yhteensä kymmenen miestä. Useimmat heistä tunsivat
toisensa, monella oli hyvin kuuluisa nimi ja kaikilla oli yhteistä
se, että heidän isänmaallinen mielensä oli johtanut heitä tekoihin,
jotka enemmän tai vähemmän pelkäsivät päivän valoa näinä sortovallan
ahtaina aikoina. Yhdentenätoista joukossa oli nuori, vaaleatukkainen
ja kalpeakasvoinen maisteri, joka oli saanut tehtäväkseen ottaa
vieraat vastaan.

-- Kaikki ovat nyt saapuneet, sanoi hän. -- Jääkäri Orri pyysi minua,
siltä varalta, että hän itse myöhästyisi, selostamaan sitä asiaa,
jonka takia hän on tämän kokouksen kutsunut. Pyydän siis hetkeksi
arvoisien läsnäolijoiden huomiota.

-- Joukossa lienee tuskin ketään, joka ei olisi lukenut Johannes
Linnankosken kaunista, suurenmoista "Juhannusyön unta". Kuinka
ihmeellisellä tavalla siinä kuvataankaan suomensukuisten kansain
entistä, tarumaista suuruutta ja hurjaa voimaa. Kuinka se kietoo
mielen ja saa ajattelemaan outoja oloja, näkemään uusia näkyjä,
toivomaan rohkeita seikkoja. Sydän ikäänkuin laajenee ja hurja
haave valtaa: kerran oli niin. Kerran ovat suomalaiset kansat
taistelleet rinnakkain olemassa-olon puolesta, kerran ovat he käsi
kädessä tukeneet toisiaan, eikö sitten enää? Eikö enää koskaan ole
mahdollista kerätä niitä rippeitä, jotka ovat hajautuneet Venäjän
arojen äärettömyyksiin, Siperian tundran hiljaisuuteen, tai Lapin
raukoille rajoille?...

Kesken puheen kuiskasi kauppias M. vierustoverilleen.

-- Minä olen Venäjän aroilta tilannut auringonkukka-kakkuja, mutta
niitä on hiton vaikea saada tänne kulkeutumaan.

-- Kuuntele toki, vastasi valtioneuvos, vilkaisten pitkään erääseen
pankinjohtajaan, joka rehellisesti haukotteli.

Sitten jatkui puhe häiriintymättä. --

Yhtäkkiä kuului lyhyt, äänekäs koputus, ovi tempaistiin auki
ja sisään syöksyi kuin rajutuuli keskimittainen, tummaverinen
nuorukainen, jolla oli lyhyt pystytukka, hehkuvan ruskeat silmät ja
ponnistuksesta punoittavat posket.

Heti esitelmöitsijä lopetti ja esitti tulijan.

-- Jääkäri Orri.

Hetken katseli Orri terävästi kokouksen osanottajia. Ja merkillistä,
nämä kunnianarvoisat henkilöt seisoivat hänen edessään niin
juhlallisina kuin olisi hän ollut ruhtinas.

-- Arvoisat herrat! Pyydän ensiksi anteeksi, että viivyin. Se
tapahtui välttämättömyydestä, jota eri osannut aavistaa ja joka on
liian pitkä selitettäväksi. Toiseksi tuon teille niiden miesten
lämpimät terveiset, jotka rintamalla taistelevat tämän maan puolesta.
Kolmanneksi pyydän hetkeksi tarkkaavaisuuttanne.

Orri avasi käärön, joka hänellä oli mukanaan. Se sisälsi kartan,
jonka hän kiinnitti seinälle.

-- Tässä on Suomi, alotti hän. -- Tässä Viro, tässä Vienan-Karjala ja
Kuolan niemimaa. Paremmin kuin minä tietävät arvoisat läsnäolijat,
että näissä maissa asuu veljeskansaa. On siis muodostettava
valtakunta, joka ne jälleen yhdistää ja vapauttaa Venäjän sorrosta.
Ajatus on vanha, raja Vienan merestä Äänisjärveen ja Laatokkaan
haaveissa usein vedetty. Minulla on kuitenkin keino, jonka avulla
unelma voi muuttua todeksi. Se on tässä.

Puhuja otti taskustaan pienen kuution, jonka metallinomainen väri
vivahti violettiin ja jonka pinnalla oli ikäänkuin hienoa sumua, ja
asetti sen pöydälle.

Jos pommi olisi viuhahtanut herrain keskelle, kuten ennen Hannu
Munterin aikoina, ei se olisi saattanut synnyttää suurempaa
hämmästystä. Vallitsi hiljaisuus. Kaikki tuijottivat metallin
palaseen kuin hypnotisoituina, ymmärtämättä, mitä puhuja tarkoitti.
Tukkukauppias oli unohtanut auringonkukka-kakkunsa, eikä
pankinjohtajaakaan enää haukotuttanut. Vihdoin ojensi valtioneuvos
Runko kätensä. Ilmeisesti häntä hämmästytti esineen kylmyys ja keveys
ja vaistomaisesti hän kysyi.

-- Mitä tämä on?

-- Niin, mitä se on? kuului useammasta suusta. Silloin Orri jatkoi.

-- Se on metallia, jonka kovuus on noin kaksi kertaa suurempi kuin
teräksen ja joka on kuusi kertaa keveämpää kuin puu. Aineella on
oma historiansa, jonka kertominen ei tällä kertaa ole paikallaan.
Kaikki, mitä tahdon sanoa, on siinä, että tämä metalli takaa Suomen
tulevalle sotajoukolle voiman, jota tuskin mikään järkyttää. Ja nyt
tulen ydinkohtaan, siihen, jonka tähden olen vaivannut arvoisia
herroja tänne. Millä tavoin on ensin saatavissa kokoon tämä sotaväki,
millä tavoin se voidaan varustaa niin, ettei ryssä pääse sotkeutumaan
puuhiimme? -- Metallia on kyllä helppo valmistaa.

-- Mutta hyvä herra, minä en lainkaan käsitä. Millätavoin tämä
metalli voi tehdä maamme niin voimakkaaksi? kysyi kauppias M.

Silloin valtasi Orrin lapsellinen ja poikamainen halu, joka osotti,
että hän vielä oli nuori. Teennäisen tyynesti hän kysäisi.

-- Onko teillä revolveria mukananne?

-- On kyllä. Hyvä Steyer-pistooli onkin, vaikka sitä on hankala pitää.

-- Saanko lainata?

-- Tehkää hyvin.

Orri painoi varmuuslukon auki, käänsi piipun rintaansa kohti ja
laukaisi. Läsnäolijat säikähtivät hirveästi, huone täyttyi savulla,
joka paksuna pilvenä keinui ilmassa. Hymyillen laski Orri revolverin
pöydälle ja kysyi levollisesti.

-- Pelästyittekö?

Sitten hän kumartui ja otti lattialta luodin, joka litistyneenä oli
pudonnut hänen jalkoihinsa. Kun hän avasi liivinsä, näkyi niiden alla
kapeista vanteista tehty, taipuisa ja ohut haarniska, joka kimalteli
samanvärisenä kuin metallin palanen pöydällä.

-- Ymmärrättekö nyt? kysyi hän voitokkaasti hymyillen.

-- Kuinka ajattelematon te olette, nuori mies. Tästähän voi koitua
mitä ikävyyksiä tahansa tällaisena aikana, sanoi valtioneuvos Runko
huolestuneena, kiiruhtaen ovelle.

Jo kuuluikin hälinää, levottomia, kiihkeitä askelia ja hätääntynyttä
juoksua. Valtioneuvos astui ulos; käytävässä näkyi säikähtyneitä
ihmisiä ja viinuri syöksyi paikalle pyyheliina käsivarrellaan.

-- Ei se ollut mitään, huusi valtioneuvos nauraen käytävään. --
Kauppias M:ltä räjähti koirapommi, siinä kaikki. Hän on juuri
palannut maalta ja tulee siellä suorittamiensa urotöiden takia
erotettavaksi eläinsuojelusyhdistyksestä.

Käytävästä kuului naurua, mutta epäluuloinen viinuri astui sisään.

-- Tuokaa meille illallista, jotakin pyytä tai metsoa. Ruudinkäry
herättää metsästysintoa ja ruokahalua. -- No niin, nyt on jo toinen
ovella! Tiehenne siitä, tai heitän uuden koirapommin niskaanne,
pauhasi hyvätuulinen tukkukauppias.

Toinen tarjoilija, joka tosiaan oli pistänyt nenänsä ovenrakoon,
vetäytyi nopeasti pois ja rauha näytti palaavan. Orri seisoi
sivummalla, ohimosuonet paisuneina ja kasvot tumman punaisina. Kun
viinuri oli mennyt, sanoi hän häpeissään.

-- Olin tosiaan hyvin poikamainen ja ajattelematon. Pyydän hartaasti
anteeksi.

-- Eihän tämä mitään, jos vain näin selviämme, vastasi valtioneuvos,
joka lyhyessä ajassa oli mieltynyt nuorukaiseen.

Sinä iltana kuului Hotelli Fennian yksityishuoneesta kiihkeätä
väittelyä ja kuiskailua myöhäiseen yöhön.




II.

Satimeen.


Kun Orri seuraavana iltana saattoi maisteria, joka hotellissa oli
esiintynyt puhujana, kotiin, olivat he takertuneet niin vilkkaaseen
keskusteluun, että ympäristö jäi heiltä kokonaan huomaamatta. Vasta
kun nuorukainen jäi yksin, toisen mentyä sisään, hän ikäänkuin heräsi
ja katsahti hätääntyneenä ympärilleen, mutta mitään ei näkynyt. Oli
sangen valoisa kuutamo.

-- Peijakkaan Storm, mutisi hän. -- Varmasti se toimittaa itsensä
kiikkiin laivoineen.

Jo varhaisemmin, edellisenä iltana, olivat jääkärit yhdessä
pistäytyneet Katajanokalla, Stormia kun "pommarina" erikoisesti
huvitti kaikki, mikä vähänkin koski sotalaivoja. Lienevätkö he sitten
tehneet liian selviä eleitä, tai puhuneet liian äänekkäästi, joka
tapauksessa saivat he "varjon" kintereilleen. Alituisesti kulki
kaksi miestä heidän perässään, kunnes he olivat päättäneet erota
ja Orri oli poikennut mainitun maisterin asuntoon, huomauttanut
tälle mahdollisesta viivästymisestään ja kiiruusti paennut pihan
kautta. Pitkän aikaa oli hän kulkenut ajureilla, raitiovaunuilla,
jopa automobiilillakin, tapaan, joka oli jäänyt hänen mieleensä
salapoliisiromaaneista, luullut vihdoin päässeensä seuraajistaan
ja saapunut Hotelli Fenniaan. Kun hän kääntyi Yrjönkadulta
Robertinkadulle, huomasi hän etäämpänä kaksi miestä, jotka hitaasti
astuskelivat eteenpäin. Aluksi ei nuorukainen heistä välittänyt,
mutta sitten alkoi häntä arveluttaa ja hän tunsi sydänalassaan
kouristusta, joka niin selvästi ilmaisee vaaran läheisyyden. Hän
hiljensi kulkuaan ja ajatteli kääntyä ympäri. Kun hän vilkaisi
taakseen, hoippui siellä kaksi humalaista kaulatusten. Silloin veri
pakeni nuorukaisen poskilta.

Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ripeästi astua eteenpäin. Ei edes
missään näkynyt ajuria, johon Olisi voinut turvata. Edellä-kävijät
kääntyivät onneksi Annankatua alaspäin Bulevardille, jossa he
viheltelivät ajuria. Orri kiiruhti. Ihmeteltävällä sitkeydellä
humalaiset hoippuivat hänen jäljessään. Jo kuului kavioiden kopsetta,
vihdoinkin. Orri tunsi helpotusta ja odotti jännittyneenä. Ajuri
sieltä kyllä tulikin, mutta kuomu oli nostettu ylös ja sen varjossa
oli nuorukainen erottavinaan kaksi miestä.

Tarkka-ampujankadun päässä näkyi myöskin kaksi olentoa... Kaikilla
näillä yöhiipijöillä oli jotakin yhteistä, jokin erikoisleima, joka
yhä enemmän arvelutti nuorukaista... Hän kiiruhti pikamarssissa...
Humalaiset taampana olivat ruvenneet laitattamaan.

Fredrikin kadun kulmassa sijaitseva kahvila oli vielä auki.

-- Nyt ei muuta kuin sisään ja pulma tarjoilijattarelle. Ehkä hän voi
neuvoa pakotien, päätteli Orri itsekseen, astuen reippaasti ovesta.
Hän tilasi teetä ja ryhtyi tarinoimaan tytön kanssa, koetellakseen
tämän luonnetta. Hän ei ollut kuitenkaan päässyt kuin alkuun, kun
ovesta tuli kaksi miestä, jotka suoraa päätä riensivät hänen luokseen.

-- Suokaa anteeksi, sanoi toinen. -- Varmaankin tämä on erehdys,
mutta kyllä herran täytyy seurata meitä kamariin.

-- Miksi niin? Orri kysyi.

-- Olemme saaneet määräyksen.

-- Kenen suhteen?

-- Juuri teidän suhteenne.

-- Kuka minun siis pitäisi olla?

-- Ei kyselyitä, herra. Olkaa hyvä ja seuratkaa. Kamarissa kyllä
asianne selvitetään.

Nuorukaisen käsi puristi revolveria, mutta hän malttoi kuitenkin
mielensä.

-- Ei täällä, ajatteli hän. Ei täällä, kahvilassa. Sitten nousi hän
päättäväisesti ja sanoi.

-- Minä seuraan teitä, koska niin on. Ei tämä muuten kuitenkaan taida
selvitä.

Miehet astuivat edellä. Tuskin oli Orri päässyt ovesta ulos,
ennenkuin voimakkaat kädet tarttuivat hänen kumpaankin käsivarteensa.
Kaksi miestä oli seisonut oven luona vahdissa ja toiset kaksi
istuivat ajurissa. Vaistomaisesti nuorukainen riuhtaisi. Se oli
kumminkin turhaa ja hän ymmärsi olevansa satimessa.

       *       *       *       *       *

Tutkija-santarmin vaaniva katse terävöityi ja nähtävästi tahallaan
hän piti pitkän paussin.

-- Te valehtelette, sanoi hän vihdoin hillitysti.

Nuorukainen ei vastannut, mutta hänen ruskeiden silmiensä katse oli
niin väistymätön ja kylmä, että santarmi joutui hetkeksi ymmälle.

-- Te olette ollut maasta poissa. Minulla on niin varmoja todisteita
siitä, että teidän on turhaa yrittääkään sitä kieltää. On parempi,
että tunnustatte suoraan ja annatte selityksen puuhistanne.
Saattaahan olla, että olette liikkunut siellä viattomissa asioissa.

-- En voi tunnustaa sellaista, jota en ole tehnyt.

-- Te valehtelette, kuului toistamiseen. Orrin silmät säihkyivät.

-- Suuri ja voimakas Venäjän valtakunta on asettanut vartiansa Suomen
rajalle. Näitä vartioita ei yksikään ihminen voi sivuuttaa, ellei
hänellä ole virallisesti vahvistettu ja monen viraston tarkastama,
valokuvalla ja luotettavaisuustodistuksella varustettu passi.
Sellaista passia ei minulla ole, eikä sitä koskaan ole minulle
annettu, se käy ilmi asianomaisten virastojen kirjoista. On siis
mahdotonta, että olen ollut Suomen rajojen ulkopuolella. Sellainen
epäily on loukkaavaa Venäjän valtakunnalle ja alentavaa Venäjän
suurenmoiselle valtiojärjestelmälle, ja minä totean, että herra
luutnantti tekee itsensä syypääksi tähän loukkaukseen.

Santarmin poskilihakset kiristyivät ja väri vaaleni hänen
kasvoillaan. Pienistä silmistä sinkoili kuin tulikipunoita.

-- Voitteko sitten näyttää toteen, missä olette tänä aikana
oleskellut Suomessa?

-- Voin.

-- Olkaa hyvä.

-- Lompakossani, joka minulta on otettu pois, on todistus 12
kuukauden oikeutuksesta oleskella luvallisilla seuduilla Suomessa,
annettu viime keväänä.

-- Entä sitä ennen?

-- Minulla oli aivan samanlainen todistus. Sen voitte saada selville
kotipaikkani nimismiehen kansliasta.

-- Hyvä, hyvä. Oikein hyvä. Ja tahtoisitteko nyt ystävällisesti
selittää, millä luvallisilla seuduilla te olette liikkunut tänä
aikana?

-- Kevääseen asti Helsingissä.

-- Missä täällä?

-- Teknillisessä Korkeakoulussa.

-- Anteeksi, mutta nimeänne ei näy kataloogissa.

-- Ei näykään. Kun toimitin yksinomaan laboratorio-tutkimuksia,
en suotta ruvennut maksamaan lukukausimaksua, enkä lainkaan
ilmoittautunut.

-- Hyvä, hyvä. Ja missä olette senjälkeen oleskellut?

-- Missä milloinkin. En katso olevani velvollinen vastaamaan siihen.

-- Pyydän, vastatkaa.

-- Viranomaisille on tullut keisarillinen määräys, joka kieltää
yhdenkään ihmisen oleskelemasta millään paikkakunnalla Suomen rajojen
sisällä, hänellä olematta siihen oikeutettua todistusta. Kullakin
asianomaisella virkamiehellä täytyy siis olla luettelo aluepiirinsä
henkilöistä. Olen jo sanonut, että en ole ollut ulkomailla.
Viranomaisten asia on ilmoittaa, missä olen ollut Suomessa, minua
ette kuitenkaan usko, vaikka sen sanoisinkin.

-- Minulla on oikeus vaatia ilmoitus myöskin omasta suustanne.
Tiedättekö sitä?

-- Tiedän. Mutta minun ei tarvitse näyttää ilmoituksiani toteen,
kuten vaatimuksenne alkujaan kuului. Niiden todenperäisyyden
tutkiminen on teidän asianne.

Santarmi löi nyrkkiään pöytään, että jysähti.

-- Täällä ei sovi röyhkeys, ärjäsi hän. Nuorukainen ei hätkähtänyt
vähääkään. Hän ei vastannut.

-- Missä olette ollut? uudisti santarmi terävästi.

-- Kotiseudullani.

-- Te valehtelette.

-- Tehkää sitten hyvin ja nostakaa syyte sitä viranomaista kohtaan,
jonka alueella olen oleskellut. Määräysten mukaan on minun täytynyt
näyttää hänelle oikeutustodisteeni. Ellen ole sitä tehnyt, on
hänen velvollisuutensa ollut vangita minut. Ellei kumpaakaan ole
tapahtunut, on syy hänen, eikä minun.

Hammasta purren santarmi tuijotti nuorukaisen rohkeisiin kasvoihin.
Syntyi pitkä äänettömyys. Sitten tutkija kutsui käskyläistään ja
kuiskasi tälle jotakin. Viimemainittu poistui; sitten vallitsi
kolkossa huoneessa syvä hiljaisuus.

Ovi aukeni ja vanki työnnettiin sisään. Orri hätkähti: siinä oli
Storm, hänen toverinsa.

-- Storm, tunnetteko tätä herraa?

Jääkäri katsoi pitkään toveriinsa, niin kuohuksissaan, että se
väkisinkin kuvastui hänen kasvoiltaan.

-- En.

-- Entä te, Orri?

-- En tunne.

-- Kumpikaan ei tietysti ole koskaan nähnyt toistaan?

-- Ei, kuului kuin yhdestä suusta. Taas kutsui santarmi käskyläistään.

Hetken kuluttua tuli kaksi siviilipukuista miestä sisään. He
pysähtyivät syvään kumartaen ovelle.

-- Tunnetteko näitä nuorukaisia? kysyi santarmi vastatulleilta...

-- Kyllä, herra luutnantti.

-- Missä olette heidät nähneet?

-- Viimeksi Katajanokalla tekemässä piirustuksia sotalaivoista.

-- Koska?

-- Illalla, kun jo oli pimeä.

-- Hyvä on, saatte mennä.

Santarmi kääntyi jälleen vankien puoleen.

-- No, mitä nyt sanotte?

-- Miehet valehtelivat, vastasi Orri halveksivasti.

-- He ovat etsiviä, valtion virkamiehiä, eivätkä valehtele.

-- Vai niin. Mutta vaikka olen teknikko, en osaa tehdä piirustuksia
pimeässä, enkä liioin näe merelle, kuului ivallinen huomautus.

-- Uskon heihin, mutta te valehtelette. Te olette väittäneet, että
ette koskaan ole tavanneet toisianne. Entäs nyt?

-- Jos pääsen kahdeksi tunniksi vapauteen, lupaan tuoda kymmenen
miestä, jotka todistavat minun olleen missä paikassa tahansa. Henki
ja järjestys on tällä haavaa maassamme sellainen, huomautti Orri
uhmaillen.

Santarmin käsi puristui nyrkkiin ja raivo kuvastui hänen kasvoiltaan.
Mutta hän hillitsi itsensä.

-- Teidät lähetetään nyt sellaiseen paikkaan, jossa vastaatte
asiallisemmin, sanoi hän äänellä, jonka sävy oli hyväilevä kuin
kissan kehräys.

-- Sen tiesin jo edeltäpäin, vastasi Orri kiihtyneenä.

Santarmi suuttui silmittömästi.

-- Ulos! Konnat ja kavaltajat! hän ärjäisi.




III.

Shpalernaja.


Vihdoinkin pysähtyivät rämisevät vanginvaunut ja ovi aukeni.

Uteliaana silmäili Orri ympärilleen. Vartia seisoi
portaitten yläpäässä ja avasi oven; saavuttiin eräänlaiseen
vastaanottohuoneeseen, jossa upseerin puvussa oleva mies teki
erinäisiä merkintöjä kirjoihin, sekä takavarikoi jälleen kellon
ja lompakon, jotka nuorukainen oli saanut mukaansa Katajanokan
vankilasta selviydyttyään.

Sitten viittasi vartia hänet mukaansa ja niin alkoi pitkä vaellus
läpi raudoitettujen ovien ja kolkkojen, kumisevien käytävien, joissa
ilma oli ummehtunutta ja kellarinomaista. Tultiin käännöskohtaan ja
nyt avartui eteen huimaavan korkea käytävä, ikäänkuin olisi itse
vankilarakennuksen ympäri tehty suunnaton kehys. Kaameita, mustia,
raudoitettuja ovia jatkui kerros kerrokselta ja niiden edessä kulki
kapeita, rautakaiteisia siltoja, yksi kunkin kerroksen kohdalla.
Kapeat portaat johtivat kerroksesta kerrokseen, ja nuorukainen alkoi
tuntea väsymystä jatkaessaan tätä synkkää kulkua. Vihdoin vartia
pysähtyi ja avasi oven. Sen päälle oli merkitty numero 147.

Kapea, runsaan sylen levyinen koppi, seinään lukittu rautavuode,
joka ainoastaan yöksi laskettiin alas, rautalevystä pöytä ja istuin,
hylly alkeellisine metalli-astioineen, vesirana ja W.C, siinä uusi
asunto kalustoineen. Peräseinän ylä-osasta pyrki syksyn harmaa valo
vaivaloisesti sisälle läpi pienen, moniruutuisen ikkunan, joka oli
niin syvällä paksussa seinässä kuin kuolevan vanhuksen silmä ja
ulkopuolelta rautaristikon suojaama. Heti ensi silmäyksellä saattoi
havaita, että täältä oli turha yrittääkään karkuun.

Vartian viittoilusta ja yhtämittaisista kehoituksista ymmärsi Orri
riisuutua ja vasta tarkoin tutkittuaan jokaisen vaatekappaleen
erikseen sekä otettuaan pois kaiken sellaisen pikkutavaran, jota
vankilan säännöt kielsivät suojattinsa käyttämästä, vartia painoi
oven lukkoon ja jätti nuorukaisen yksikseen.

Tuli ilta. Vuode laskettiin alas ja vaistomaisesti alkoi nuorukainen
riisuutua. Hän oli ikäänkuin turtunut ja tylsä mielentila oli
hänet vallannut. Vaikka tahmainen huopapeite oli pahasti kulunut
ja likaantunut, kääriytyi hän sen sisään vilusta väristen, tuskin
tietäen missä oli. Kuului keveä rapsahdus ja hetken aikaa viipyi
vaaniva silmä oven tirkistysaukossa. Sitten sammui valo ja kostea,
synkkä pimeys verhosi vankilan äänettömät kauhut.

Sähein silmin tuijotti Orri pimeyteen, tuon tuostakin levottomasti
käännähtäen kapealla vuoteellaan. Unesta ei puhettakaan; kiihtyneinä
synnyttivät aivot monenmoisia ajatuksia ja mielikuvitus loihti esiin
kaameita näkyjä. Kuinkahan moni suomalainen valvoi tälläkin hetkellä
tämän tutkintovankilan muurien sisällä, tarkalleen samanlaisessa
paikassa, odottaen hirttotuomiotaan, tai kuumeisena punoen
karkaamissuunnitelmia? Kuinkahan moni tänne jo oli nääntynyt, ja
kuinka moni oli vielä nääntyvä, ennenkuin... ennenkuin se hetki oli
koittava, jona sortajan päivät olivat luetut?

Voimattomana raivossaan ajatteli Orri omaa asemaansa. Sehän oli
aivan yhdenmukainen insinööri Warénin kohtalon kanssa. Minkätähden
hän ei ollut ottanut opiksi edeltäjänsä onnettomuutta ja menetellyt
varovammin? Taaskin oli tuo ihmeellinen keksintö yhden ainoan miehen
salaisuutena -- vangin, jolla tuskin oli riittävästi ilmaa hengittää.
Miksi ei hän ollut heti ryhtynyt toimenpiteisiin, jotka olisivat
taanneet, ettei isänmaa missään tapauksessa enää tulisi menettämään
tätä tärkeätä tieteellistä havaintoa, joka kenties saattaisi kokonaan
muuttaa historian kulkua? Mutta insinööri Warénin elämäntyön näytti
kohtalo mieluummin kätkevän synkkien komeroiden suojaan ja sälyttävän
ylivoimaisen taakan niiden kannettavaksi, jotka jollakin tavoin
olivat päässeet salaisuuden perille.

       *       *       *       *       *

W.C:n reunalla seisten tirkisteli Orri ulos kapeasta venttiilin
rakosesta. Syvällä alhaalla avartui toivoton, joka puolelta muurien
ympäröimä pihamaa, jonka keskellä näkyi ympyränmuotoinen, aidattu
kävelypaikka. Sen lankuilla toisistaan erotetuissa karsinoissa käveli
vankeja edestakaisin ahnaasti kiskoen ulkoilmaa keuhkoihinsa, vaikka
se ei suinkaan ollut erittäin raitista. Siunatkoon! Tuttuja kasvoja!
Täällähän oli paljon jääkäreitä. Tuossa marssi H. ja tuolla Storm.
Ja tuolla vilahteli yhden vihreä puku, mutta ei voinut erottaa, kuka
vanki oli. Vihreämekko-parka, hän oli ainakin hirteen tuomittu,
sillä hänet oli saatu satimeen sotarintamalla, muutenhan ei tuon
puvun olemassa-olo ollut selitettävissä. Nyt näkyivät kasvot... Orri
hätkähti. Se oli Tuominen, petturi.

Mutta minkätähden ei häntä tultu noutamaan kävelylle? Tuskastuneena
hyppäsi hän lattialle ja alkoi kiihkeästi marssia edestakaisin...
Koska Tuominen oli täällä, niin varmaankin tiesivät viranomaiset
hyvin paljon "Saksan miehistä"...

Vartia kopeloi ovea auki ja sanoi.

-- Sudja.

Aluksi ei Orri ymmärtänyt sanan merkitystä, mutta hän seurasi
kuitenkin vartiaa ja ennen pitkää hän muistikin, että outo
äännähdys tarkoitti tuomaria. Käytävässä jätti vartia nuorukaisen
kansliaosaston lähetin kuljetettavaksi; tämä vei hänet ummehtuneiden
käytävien kautta samaan vastaanottohuoneeseen, jossa hänen
lompakkonsa oli otettu talteen, asettaen hänet käytävän päähän,
rautaisella portilla eristettyyn komeroon. Sitten kuljettaja
jälleen vaihtui, muuttuen hampaisiin saakka asestetuksi sotilaaksi,
joka sokkeloisia, monihaaraisia käytäviä pitkin saattoi vangin
oikeuspalatsin avaraan eteishuoneeseen ja vihdoin ovelle, jonka
osotekilpeen oli suurin kirjaimin painettu:

    _Mashkevitsh_.

    Valtioneuvos.

Kun ovi avautui, kiintyi Orrin huomio heti tummaveriseen,
intelligentin näköiseen herraan, joka oli puettu pitkään takkiin ja
joka istui vihreäverkaisen pöytänsä takana, valppaana ja tutkivan
näköisenä, kuten tuomari ainakin. Hänen musta, ylöspäinkammattu
tukkansa jätti korkean otsan näkyviin ja sen alla vaanivat kylmät,
terävät, älykkäät silmät, jotka antoivat tarmokkaille, vaikka
kalpeille kasvoille mefistomaisen leiman. Musta pujoparta teki
hänen teräväpiirteiset kasvonsa pitemmäksi ja levottomat liikkeet
paljastivat hänen hermostonsa hillityn ärtyisyyden. Orria tämä herra
miltei miellytti, ja kummastuneena hän kyseli itseltään, oliko hän
nyt tosiaankin pirullisuudestaan kuuluisan Pietarin piirioikeuden
tutkintotuomarin edessä. -- Sivummalla istui tanakka, kaljupäinen
upseeri, joka toimitti tulkin virkaa.

Hillityllä, miltei lempeällä liikkeellä tuomari viittasi vangin
istumaan. Samalla hiljaisella tavalla toimitti hän nimiä ja muita
olosuhteita koskevan, mutta perusteellisen alkukuulustelun. Sitten
syntyi äänettömyys, jonka kestäessä vaaniva katse ikäänkuin imeytyi
nuorukaisen väistymättömiin, ruskeihin silmiin.

-- Milloin te lähditte Lockstedtin leirille? kuului äkkiarvaamaton
kysymys.

-- Elokuussa v. 1915. Päivää en muista, vastasi nuorukainen selvästi
ja tulkki toisti hänen sanansa.

Tutkintotuomarin kulmakarvat kohosivat hieman. Syntyi taaskin
hiljaisuus.

-- Tunnustatte siis elokuusta v. 1915 kuuluneenne saksalaiseen
sotaväkeen?

-- Sitä en ole sanonut.

-- Milloin saavuitte Lockstedtiin?

-- Elokuun 28 päivänä 1915.

-- Mitä siis merkitsee äskeinen kieltonne? Selittäkää.

-- Minulle sanottiin, että Ruotsissa, Malmön kaupungissa oli
tavattoman hyväpalkkaista työtä tarjolla nuorille teknikoille.
Vaikeus oli vain päästä rajan yli, sillä passeja ei tähän aikaan
juuri annettu. Kun eräällä moottorimatkalla Vaasan saaristossa
kerran jouduimme niin pitkälle, että raja oli jo sivuutettu, pyysin
kuljettajaa laskemaan minut maihin Holmön saarelle, jonka tämä
tekikin.

-- Mikä oli kuljettajan nimi?

-- Kun hänen nimensä ei ollenkaan muuta asiaa, en sitä ilmoita. Te
vain suotta laahaisitte hänet tänne virumaan.

Tutkintotuomarin kylmät silmät terävöityivät.

-- Jatkakaa.

-- Matkustin siis Malmön kaupunkiin, mutta täällä minulle
ilmoitettiin asianomaisessa paikassa...

-- Joka oli mikä?

-- Eräs kahvila, jonka nimen olen unohtanut.

-- Jatkakaa.

-- Minulle ilmoitettiin, että suomalaiset ovat siirtyneet Saksaan.
Senlisäksi tarjottiin minulle matkaraha ja ilmoitettiin heidän
osotteensa. Passin saatuani matkustin siis Saksaan, sillä rahanikin
alkoivat loppua. Täällä minun piti alistua saksalaisten sotalakien
alaiseksi, mutta kun en sitä halunnut, siirrettiin minut Barnefeldtin
vankileiriin, josta vihdoin pääsin karkuun ja palasin kotimaahani.

-- Koska?

-- Viime elokuussa.

-- Miten pääsitte karkuun?

-- Pääsin ensin leiri-alueelta metsään, sitten rajan yli Tanskaan.
Senjälkeen oli helppo kulkea, kun vain raha riitti.

-- Paljonko suomalaisia oli Saksassa?

-- Hääri niitä siinä ympärilläni parisenkymmentä. En tiedä sitten,
lieneekö muualla ollut enemmän.

Syntyi hiljaisuus. Sitten tutkintotuomarin kalvakat huulet
vetäytyivät ivalliseen hymyyn.

-- Olipa se tarina, hän huomautti. Jääkäri Orri ei vastannut.

Sitten otti Mashkevitsh erään kuvan esille.

-- Tunnetteko tätä?

-- Tunnen, sillä Helsingissä minulta jo kysyttiin tätä miestä.

-- Entä sitä ennen?

-- En.

Tutkintotuomari otti silloin toisen kuvan. Se esitti Orria istumassa
Stormin kanssa eräässä Uumajan kahvilassa.

-- Entäs nyt?

-- Tämä ei muuta asiaa. Tuollaisia kuvia voidaan tehdä kuinka paljon
tahansa.

Tutkintotuomari hymyili miltei lempeästi.

-- Nuori mies. Sellaisia kertomuksia kuin äsken latelitte, ei täällä
pidä yrittää. Parempi sitten jyrkästi kieltää, kuten jääkäritoverinne
tekevät.

-- Miksi niin? En tahdo valehdella. Sitäpaitsi, tuossahan on kuva,
jonka otatin itsestäni Berlinissä. Jos olisin valehdellut, olisin
kuitenkin joutunut kiinni.

Orri veti pöydällä-olevan asiakirjan välistä valokuvan, joka esitti
häntä siviilipuvussa ja joka äsken oli puolittain näkynyt.

Tutkintotuomarin luisevat kasvot kalpenivat raivosta ja vaivoin hän
hillitsi itsensä. Hän kiskoi hermostuneita savuja paperossistaan,
joka varmaankin oli jo viides tämän lyhyen kuulustelun aikana.
Vihdoin kähisi hän heikolla äänellä, tuijottaen kuin käärme
nuorukaisen väistymättömiin silmiin.

-- Kertokaa minulle totuus!

-- Tarkoittaako herra tutkintotuomari, että uudistan kertomukseni?

Syntyi pitkä äänettömyys. Vain kaksi katsetta säihkyi ristiin kuin
säilän terät.

-- Saatte mennä, sanoi tuomari vihdoin.




IV.

Haarniska.


Oli kulunut noin kolme viikkoa.

Orri oli läpikäynyt kaikki ne kurjuuden eri asteet, jotka
Shpalernajan vanki sai kokea, ennenkuin hän oppi käyttämään hyväkseen
niitä mukavuuksia, joita talossa luvallisesti tai luvattomasti
oli tarjolla. Hän oli nähnyt nälkää, kärsinyt tupakan puutetta,
taistellut russakoiden kanssa, jotka tuontuostakin tekivät valtavia
hyökkäysretkiä hänen koppiinsa, ja kun lämpöjohto oli alituisessa
epäkunnossa, oli hän monesti herätessään niin sairas ja epätoivoinen,
että täydellinen synkkyys oli saada hänet valtoihinsa. Parransänki
oli kasvanut ja tehnyt hänen laihtuneet kasvonsa villin näköisiksi
ja hänen tavattoman karkea tukkansa törrötti pystyssä kuin
harjasmätäs. Silloin, eräänä päivänä, tultiin häntä jälleen noutamaan
tutkintotuomarin eteen, joka tuntui ensimäisen kuulustelunsa jälkeen
kokonaan hänet unohtaneen.

Kun hän oli istuutunut ja vartiosotamiehet, jotka paljastetuin
miekoin olivat saattaneet hänet tutkintotuomarin huoneeseen,
olivat vetäytyneet ovelle, otti valtioneuvos Mashkevitsh eräästä
laatikosta kiiltävän, violettiin vivahtavan haarniskan, jonka Orri
heti tunsi omakseen ja hätkähti. Vai niin. Nyt tuli siis esille se
kysymys. Monesti hän olikin yksinäisyydessään aprikoinut, kuinka tuo
suojapaita, joka pelkästä lapsellisesta päähänpistosta oli ollut
hänen päällään vangiksijoutumisen onnettomalla hetkellä, kokonaan oli
välttänyt santarmien nuuskimiset. Nyt luuli hän asian ymmärtävänsä:
oli tehty tutkimuksia, oli hankittu kaikki mahdolliset tiedot,
ennenkuin ryhdyttiin häntä kuulustelemaan. Samalla synkkä aavistus
täytti hänet kuvaamattomalla kauhulla. Nyt odotti häntä insinööri
Warénin järkyttävä kohtalo, ruoskimiset, kidutukset, Herra ties mitkä
konnantyöt. Nyt oli hän ainiaaksi menettänyt vapautensa.

Tutkintotuomari suuntasi häneen kylmät silmänsä.

-- Voitteko sanoa, mitä tämä on? hän kysyi.

-- Se on rintasuojus, vastasi nuorukainen niin tyynesti kuin saattoi.

Herra Mashkevitsh oli tällä kertaa ihmeen levollinen. Rauhallisesti
vetäisi hän pitkän sauhun paperossistaan ja selitti hätäilemättä.

-- Te vastasitte kysymykseen, mikä tämä on. Sitä en kuitenkaan teille
tehnyt. Haluan tietää, mitä ainetta tämä on. Voitteko sanoa? -- Se on
keveintä metallia, mitä koskaan olen tavannut ja hyvin lujaa.

-- Niin on. Tiedättekö metallin nimen?

-- En. Sitä en tiedä.

-- Onko haarniska teidän?

-- On.

-- Mistä olette sen saanut?

-- Minä ostin sen eräältä sepältä.

-- Mikä oli hänen nimensä?

-- Sitä en tiedä.

-- Kuinka tiesitte häneltä kysyä tällaista kappaletta?

-- Hän itse tarjosi sitä.

-- Tarkoitatteko, että mies, jonka nimeä ette edes tiedä, on päätä
pahkaa tullut tarjoamaan teille tällaista haarniskaa, joka lienee
ainoa laatuaan koko maailmassa? Sitä en voi uskoa.

Orri joutui ymmälle, mutta hetkeksikään ei hän kääntänyt käskevää
katsettaan tutkintotuomarin pistävistä silmistä.

-- Hän kaupitteli revolvereja ja ostaessani tuli puheeksi...

-- Vai niin, -- keskeytti herra Mashkevitsh, te siis ostitte
revolvereja. Mitä tarkoitusta varten.

-- Täytyihän toki olla joku ase kulkiessaan sellaisena aikana.

-- Olkaa hyvä ja jatkakaa.

-- Kauppaa tehdessämme tuli puheeksi, tokko hänen Browningpistoolinsa
pystyivät lävistämään hyviä nahkaturkkeja...

-- Pohjoisestako vaara uhkasi turkeissaan? huomautti tutkintotuomari
terävästi. -- Mutta jatkakaa.

-- Hän vastasi hyvin omituisella äänenpainolla, että se riippui
siitä, mitä ihmisellä oli päällään. Niin jatkui keskustelumme, kunnes
hän näytti haarniskaa.

-- Ettekö kysynyt, mitä ainetta se oli?

-- Kysyin, mutta hän ei sitä ilmaissut. Syntyi pitkä äänettömyys.
Tutkintotuomarin huulilla väikkyi ivallinen, tuskin huomattava hymy.
Vihdoin kysyi hän hyvin ystävällisesti.

-- Mitenkä onkaan? Ettekö ole hyvin musikaalinen?

-- Soitan kohtalaisesti pianoa.

-- Niin ja harppua, eikö totta? Nuorukainen hätkähti
silminnähtävästi. Ensi kertaa hänen ruskeat silmänsä, joiden lämmin
hehku vankilan kärsimyksissä oli saanut kuumeisen ja pistävämmän
leiman, pari kertaa rävähtivät. Näinkö selvillä tämä pirullinen mies
oli kaikesta? Tavallista epävarmemmin hän vastasi.

-- Ei, mutta kanteletta kyllä.

-- Vai niin. Sehän olikin tosiaan soittoniekka Orell, joka
Luolakosken kartanossa esitti niin omituisia harppukappaleita.

Mashkevitshin silmät tuijottivat nuorukaista niin murhaavan terävinä,
että tämä pelkäsi niiden näkevän sen vihlovan tuskan, joka vaivoin
kätkeytyi levollisen ulkomuodon alle. Jännittynein mielin Orri odotti
jatkoa.

Hiljaisuutta kesti jälleen pitkät hetket.

-- Mitä te oikeastaan tiedätte insinööri Warénista? kuului
äkkinäinen, käskevä kysymys.

-- Insinööri Warénista?

-- Niin.

-- En tunne häntä.

Hermostuneesti olkapäitään kohauttaen tutkintotuomari tempasi
taskustaan savukekotelonsa ja sytytti paperossin öljy-iskijällään.
Sitten hän malttoi mielensä ja jatkoi levollisemmin.

-- Nuori mies. Tässä on nyt vakavia kysymyksiä esillä ja minä
pyydän, älkää olko mahdoton. Teidän alituinen kieroilemisenne on
aivan turhaa, se teidän pitäisi käsittää. Te luulette, ettei minulla
ole asiat selvillä, mutta siinä te erehdytte. Minä voin vahvistaa
muistianne ja poistaa epäilynne, ellette luota sanoihini. Kuunnelkaa
siis tarkoin. -- Syksyllä, oleskellessanne Luolakosken kartanossa
soittoniekka Orellin nimellä, teidän onnistui saada selville tohtori
Koski -- alias Warén-vainajan salaisuus, koskeva metallisen vedyn
valmistustapaa. Tämän tieteellisen keksinnön selitykset te olette
vienyt mukananne ja kätkenyt. Minä tiedän, että te olette tullut
Suomeen Saksan sotilaspiirien lähettämänä vakoojana. Siitä huolimatta
olen valmis antamaan teille täydellisen vapauden, jos ilmoitatte tuon
salaisuuden. Haluatteko?

-- Mikä on takeena siitä, että teette, mitä lupaatte?

-- Eikö sanani riitä, kunniasanani?

-- Anteeksi, herra valtioneuvos. Olette venäläinen.

Väri vaihtui tutkintotuomarin kasvoilla ja hän kohoutui nopeasti
hiukan ylös, ikäänkuin olisi tahtonut syöksyä nuorukaisen kimppuun.
Mutta ihmeellisellä voimalla hän hillitsi itsensä.

-- Haluatteko, että hankin teille keisarillisen armahduskirjan?

Orri pinnisti aivojaan keksiäkseen nopeasti kunnollisen ratkaisun.
Tahallaan hän pitkitti äänettömyyttä.

-- En luota siihenkään. Minut voitaisiin vangita jonkun tekosyyn
perusteella uudestaan ja viedä Siperiaan nääntymään, kuten niin
monelle suomalaiselle on tehty. Ilmaisen salaisuuden vain seuraavilla
ehdoilla: Minut viedään Ruotsiin ja jätetään Ruotsin viranomaisten
haltuun vangittuna; sieltä sähkötän Suomen viranomaisille, joiden
rinnalla toimikoon venäläisiä, minne keksinnön selitys on kätketty,
ja heti, kun kätkö on löytynyt, antavat suomalaiset viranomaiset
siitä Ruotsiin tiedon ja minut päästetään vapauteen, tarpeellisilla
todistuksilla ja passeilla varustettuna. -- Täällä en muuten
voisikaan varsinaista salaisuutta ilmoittaa, sillä minä en tunne
sitä, tiedän vain selityksen piilopaikan.

-- Te vaaditte aivan mahdottomia. Ymmärrätte kyllä itsekin, ettei
tuommoista suunnitelmaa voi toteuttaa. Kun teillä on keisarillinen
vapautuskirja taskussanne ja tarvittavat viranomaisten todistukset,
niin ei teidän vapauttanne voi kukaan häiritä, tottakai sen
käsitätte, selitti Mashkevitsh hyvin ystävällisesti.

Hetken taistelivat nuorukaisessa kiihkeä vapauden kaipuu ja isänmaan
rakkaus. Sitten muisti hän insinööri Warénin uljasta elämäntarinaa ja
tunsi saavansa uutta voimaa.

-- Siihen en voi suostua, vastasi hän päättävästi. Tutkintotuomari
kohautti olkapäitään ja ponnisti kaikkensa hillitäkseen itseään.
Paperossi hehkui kuin kekäle hänen hampaissaan ja heikko puna oli
kohonnut hänen kalvakoille poskipäilleen. Syntyi äänettömyys.

Silloin välähti nuorukaisen aivoihin nopea ajatus. Se oli niin
yllättävä, että hänen kasvonsa kirkastuivat tuokioksi, ja hän sai
pinnistää voimiaan pysyttääkseen äänensä rauhallisena.

-- Tämä on muuten seikka -- alotti hän -- josta jo aikaisemmin olen
ajatellut kertoa herra tutkintotuomarille. Minulla on kaikki valtit
käsissäni tällä kertaa, siksi olen niin vaatelias. Asianlaita on
nimittäin siten, että olen todellakin jääkäri ja ellen kuukauden
ja kymmenen päivän kuluttua, vapaana ja kenenkään saattamatta ole
Helsingissä, määrätyllä paikalla, niin salaisuus joutuu saksalaisten
tietoon.

Tutkintotuomari hätkähti ja keihästi katseensa nuorukaiseen. Kauan
aikaa istui hän kalpeana ja aivan liikkumatta. Sitten, vähitellen,
hänen olentoonsa tuli jotakin rauhallista, pehmeää, ikäänkuin
kehräävää. Silmät siristyivät, huulet hymyilivät hiukan. Vihdoin
puhkesi hän sihisevään, pirulliseen nauruun...

Orri kuljetettiin pois masentuneena ja ihmeissään.

Valtioneuvos Mashkevitsh oli taaskin osoittanut, mikä etevä
tutkintotuomari ja nerokas psykoloogi hän tosiaankin oli.




V.

Vankikoppi 68.


Heti tutkinnon päätyttyä aukeni Orrin vankikopin ovi uudelleen ja
vartia molotti jotakin venäjäksi. Vasta monien viittoilujen jälkeen
nuorukainen ymmärsi, että hänen tuli koota vähäiset kamppeensa ja
lähteä mukaan. Hetkeksi läikähti valoisa toive hänen mielessään ja
hänen sydämensä pamppaili kiihkeästi. Mutta heti käytävään päästyä
se sammui. Hänet annettiin kahden pitkäpartaisen, harmaaviittaisen
vartian haltuun, jotka revolverit kädessä lähtivät kuljettamaan
häntä eteenpäin. Monien sokkeloisten holvien kautta saavuttiin
vihdoin toiseen vankila-osastoon, joka kahosi mustine ovineen
vielä kaameampana kuin äskeinen. Joka toisella ovella seisoi
synkkä, äänetön vartia ja kaikkialla vallitsi kuolon hiljaisuus.
Nuorukaisesta näytti paikka tutulta ja sitten hän muistikin, että
tutkintotuomarin luokse mentäessä oli sivuutettu tämä kolkko elävien
hauta.

Hänet työnnettiin koppiin n:o 68. Se tuntui vieläkin ahtaammalta
kuin edellinen, ikkuna näytti olevan syvemmällä muurissa ja
korkeammalla, ja W.C. oli toisenlainen; sen avulla ei mitenkään
voinut "telefonoida", puhua naapurin kanssa, kuten suomalaiset
onnettomuustoverit olivat vanhassa osastossa tehneet. Seinät
tuntuivat olevan niin ahdistavan paksut, että tuskin oli toivoa
naputuksen kuulumisesta, ja koko se rattoisa keskustelu, jonka
salaperäisiin naputusmerkkeihin Orrikin oli jo ehtinyt tutustua, oli
täällä suurin piirtein mahdotonta.

Ahdistunein mielin nuorukainen painautui sille kapealle rautalevylle,
joka täällä teki istuimen virkaa. Mitä oli nyt seuraava?
Päivittäisiä ruoskimisia, kidutuksia, julmuuksia? Sillä sen hän
käsitti, että hänet nyt oli teljetty kaikkein vaarallisinten
valtiollisten rikoksentekijäin osastoon, jossa sekin vähäinen yhteys
ulkomaailman kanssa, joka vanhassa osastossa oli sallittua, tyyten
katkaistiin. Samalla hän raivosi ja sadatteli itseään, muistaessaan
tutkintotuomarin voitonriemuista lähtönaurua. Miksi ollakaan niin
mieletön ja mennä ansaan! Innostuksessaan oli hän vain tunnustanut
kaksi seikkaa, ensinnäkin tietävänsä Warénin salaisuuden, toisekseen
olevansa jääkäri. Nyt voitiin hänet tuomita minä päivänä tahansa.
Todistajia ei enää tarvittu, sillä hän oli itse tunnustanut
syyllisyytensä.

Mutta samalla lujittui hänessä varma päätös: keksikööt mitä helvetin
kauhuja tahansa, kiusatkoot millä keinoilla hyvänsä, hänen huuliltaan
eivät he ikinä saa Warénin salaisuuden selitystä. Yhä uudestaan ja
uudestaan hänen mieleensä palautuivat ne miltei profeetalliset sanat,
jotka nerokas insinööri oli kirjoittanut keksinnön perijälle ohjeeksi:

    "Aika on tuleva, jolloin minun työtäni tarvitaan. Pitää jaksaa
    sitä odottaa, mutta pitää myöskin valppaana osata huomata,
    milloin otollinen hetki on koittanut. Ja ennen kaikkea on
    vältettävä, ettei rahtuakaan joudu vieraan käsiin. Ainoastaan
    siten on kaikki onnistuva ja tämä maa kasvava siihen suuruuteen,
    jonka näen hengessäni ja joka täyttää minut kuohuvalla ja samalla
    nöyrällä riemulla."

-- -- --

Kului viikko, kuukausi, kaksi kuukautta. Mitään ei tapahtunut, kukaan
ei käynyt nuorukaista häiritsemässä, hän sai olla niin rauhassa kuin
kuollut haudassaan, kukaan ei tuntunut häntä muistavan. Se kalvava
odotus, joka alituisesti kaihersi hänen rinnassaan, oli tyyten syönyt
hänen voimansa ja pilannut hänen hyvän hermostonsa. Tuntikaupalla
saattoi hän tuijottaa tylsänä eteensä, kokonaan tiedottomana siitä,
mitä ajatteli, tai mitä mielikuvia liikkui hänen aivoissaan.
Toisinaan hän taas raivosi kuin mielipuoli, juoksi kopissaan ja takoi
seiniin nyrkkinsä tunnottomiksi, ja kerran hän purskahti kaameaan,
soinnuttomaan nauruun, jonka ääntä hän itse siinä määrin säikähti,
että vaistomaisesti pidättyi sen uusinnasta.

"Ymmärrän, ymmärrän, ymmärrän!" kähisi hän itsekseen, kulkien ympäri
kuin peto häkissään. "Mashkevitsh tahtoo minut näännyttää epätoivon
partaalle välinpitämättömyydellään. Kavalasti hän kuluttaa voimiani,
kohdatakseen sitten heikompaa vastarintaa, kun katsoo ajan sopivaksi
jälleen esittää minulle konnan koukkujaan tai lumoavia valheitaan.
Mutta hän ei onnistu! Ennen näännyn kokonaan kuin enää lausun hänelle
harkitsematonta sanaa."

Monesti oli Orri koettanut vartialta vaatia pääsyä tuomarin puheille.
Tämä ravisti äänettömänä päätään, tai toisinaan, paremmalla tuulella
ollessaan, sanoi kertoneensa esimiehelleen vangin toivomuksista,
mutta se ei ollut johtanut yhtään pitemmälle. "Mutta onhan minulla
oikeus vaatia päätös asiassani", kiihkoili nuorukainen, jolle viha
palautti venäläisiä sanojakin mieleen koko kouluaikaisen varaston.
Vartia kohotti ykskaikkisesti olkapäitään ja painoi kopinoven
tyynesti lukkoon. --

Eräänä päivänä kuuli Orri hiljaista naputusta sivuseinältä. Hän
kimmahti pystyyn ja painoi korvansa kosteata muuria vastaan...
Taaskin... aivan selvästi... Venäläinen systeemi tuntui olevan...
Orri sieppasi hädissään juoma-astiansa ja naputti sillä vastaan.
Pitkä, venäläinen lause. Voi kauhistus, eihän hän sitä ymmärtänyt...

-- Po njemetski, pashaluista, (saksaksi, olkaa hyvä) Orri sähkötti,
keskeytettyään useat kerrat naapurinsa.

-- Aber gern (mielelläni), kuului vastaus.

Ja sitten alkoi yhtämittainen naputus:

-- Kuka hyvänsä lienettekin, jos joskus pääsette vapaaksi, sanokaa
sisarelleni, ettei minua enää mikään voi pelastaa, mutta että
Kronstadtin kaikki asiat...

Koputus keskeytyi yhtäkkiä. Vaistomaisesti Orri vilkaisi sivulleen.
Tirkistysaukossa näkyi vaaniva, kylmä kalansilmä... Naapurikopin ovi
kuului avautuvan ja sulkeutuvan... Sitten vallitsi syvä hiljaisuus.

Koskaan ei enää naputus jatkunut. Koppi N:o 69 oli saanut uuden
asukkaan.




VI.

Maaliskuun vallankumous.


-- Neljäs päivä, jona en pääse kävelemään, huudahti Orri itsekseen.
-- Taas uusia konnankoukkuja. Nyt kai tahdotaan kokonaan tärvellä
terveyteni.

Hän nousi W.C:n reunalle ja tirkisteli ulos venttiilin mitättömästä
rakosesta. Ilma oli ihana ja täynnä kevään lenseätä kuulakkuutta.
Kuului säännöllinen tipahtelu, kun vesi putosi räystäiltä. Vaivoin
saattoi nuorukainen nähdä kävely-aituukseen. Toisia siellä kyllä oli,
ahnaasti vetäen keuhkoihinsa virkistävää raikkautta, häntä vaan ei
päästetty.

Hän viipyi vaikeassa asennossaan kauan, surumielisenä kuin
lintu häkissään ja outoja, kaipuunkyllästämiä haaveita tuli
hänen mieleensä. Oli niin kirkas taivas ja keveitä hattaroita
lipui iloisesti sinimeressä, jota ei saattanut nähdä kuin
pienen, neliönmuotoisen osan... Sitten hänestä alkoi tuntua niin
kummalliselta. Vahdit seisoivat hiljaa ja liikkumattomina ja heidän
piirteissään kuvastui ikäänkuin jännitystä. Samoin kävelevät vangit
näyttivät odottavan, tai kuuntelevan jotakin... Vallitsi painostava
äänettömyys.

Yhtäkkiä kuului mäjäys, kuin olisi jossakin kasa lautoja pudotettu
korkealta; ääni toistui kymmenkertaisena kaikuna vankilan kolkoista
muureista. Sitten oli jälleen kaikki hiljaista, vartiat vain
katsoivat toisiinsa...

Taaskin, lähempää! Nyt erotti jo laukauksia; ulkona ammuttiin...
Olisikohan odotettu vallankumous lopultakin puhjennut?

Oli merkillistä, että vangit, joita kuitenkin niin tarkasti
vartioitiin, olivat kutakuinkin selvillä ulkomaailman tapahtumista.
Tavalla tai toisella oli jonkun onnistunut päästä sanomalehtiin
käsiksi, toisille tuotiin suullisesti tietoja, eikä ollut paljon
sellaisia, joilla ei olisi ollut hämärää aavistusta duuman
alkamisesta, Moskovan levottomuuksista, yleensä koko siitä valtavasta
kuohunnasta, joka maaliskuun aikana oli kehittynyt yhä rajummaksi...

Taas paukkui ja yhä lähempää... Nyt saattoi jo erottaa huumaavaa
pauhua, ikäänkuin kaukaisen kosken kohinaa. Laukauksia, ääniä,
raivokkaita huutoja, jotka kuitenkin kaikki sulautuivat yhdeksi
ryskeeksi... Sitten kuului ammuntaa jo vankilan pihalta ja sadat
äänet karjuivat:

-- Ovet auki! Vapaus! Vapaus!

Kumeaa, outoa jyskettä tunkeusi käytävistä korviin, revolverit
paukkuivat, ovet särkyivät ja yhä valtavammin kaikui yli muun melun:

-- Vapaus, vapaus!

Nuorukainen painoi käsin sydäntään, joka ikäänkuin hyppi rinnassa.
Häntä ahdisti niin ankara jännitys, että hengitys salpautui ja hän
tunsi ihan ruumiillista tuskaa... Yhä lähemmäs vyöryi pauhu...
Yhtäkkiä lensi ruokaluukku auki, sitten murtui ovi ja kolme
villiintynyttä, parrakasta vapaussankaria syöksyi ahtaaseen koppiin.
He olivat kuristaa nuorukaisen syleilyynsä, kiihkosta juopuneina
he suutelivat häntä kymmeniä kertoja, väräjävin, tukahtunein äänin
kirkuessaan.

-- Toveri! Vapaus! Vapaus! Vapaus!

Orri pääsi nopeasti selville tilanteesta ja kiiruhti ulos.
Käytävässä kohtasi häntä suurenmoinen näytelmä: se oli täpötäynnä
väkeä, vankeja ja vallankumouksellisia, jotka syleilivät
toisiaan, itkivät, nauroivat, huusivat, ampuivat revolvereillaan
kattoon, aitovenäläiseen tapaan hetkeksi mielettömyyteen saakka
hurmaantuneina. Herkkä sydämellisyys ja palava intohimo tekivät
heidän kasvonsa samalla kertaa lapsellisiksi ja villin näköisiksi...

Turhaan yritti nuorukainen tunkeutua ahdingossa eteenpäin. Häntä
suudeltiin lakkaamatta, yhtämittainen hurraa raikui hänen korvissaan
ja vasta sitten, kun joukko soljuen kuni virta alkoi tulvia ulos,
kantautui hänkin toisten mukana. Sotilaat olivat sillävälin särkeneet
kaikki esteet ja tie vapauteen oli avoinna.

Ulkona oli valoisaa; kevään aurinko paistoi yli vallankumouksellisen
Pietarin. Sotaväenosastoja, joiden päällikköjen paikat
yksinkertaiset, punanauhalla varustetut aliupseerit olivat
vallanneet, vaelteli edestakaisin kiihkoisesti, ampuillen
kivääreillään ilmaan. Automobiileja kiiti hurjaa vauhtia, milloin
panssaroituina ja uhkaavan näköisinä pikatykkeineen, milloin
avonaisina, ääriään myöten sotilaita täynnä. Joka puolella paukkui,
kuularuiskut lätisivät ja etäämpää kuului tykkien kumea jyske ja
sekavaa, hillitöntä huutoa. Pienet poikasetkin olivat siepanneet
kaatuneilta aseita käsiinsä ja touhusivat villiintyneinä, kuten
vallankumoukselliset ainakin, ja huusivat svabodaa.

Toisten suomalaisten mukana painui Orri Suomen asemaa kohti. Jo
sivuutettiin Neva, jonka sillalla äsken vielä oli taisteltu. Joukko
alkoi muuttua rauhallisemmaksi, siellä täällä hymyili kevyesti
venäläinen kaunotar voittamattomine samettisilmineen, joihin
vankien katse upposi. Sitten tuli jo vastaan tovereita: he olivat
asuntoihinsa sekä rautatievaunuihin varanneet mukavia olinpaikkoja
niille maalaisilleen, joiden vapautumista he jännittynein mielin
olivat odottaneet ja joita he nyt riemuiten ja hurraten tervehtivät.

Kun Orri vihdoin pääsi heittäytymään erään toisen luokan vaunun
sohvalle, oli hän niin uupunut, että hänen jäsenensä vapisivat kuin
horkassa.




VII.

Matka.


Valtioneuvos Runko istui työhuoneessaan sanomalehtiä lukien.
Venäjän vallankumous, suurin kirjaimin, monine ala-otsikoineen,
siinä oli niiden pääasiallisin sisällys nykyään. Keisari luopunut
valtaistuimestaan, kapinalliset voitolla, vangit päästetty vapaiksi!
Ja sitten roskajoukon huutoa, rähinää ja pöyhkeilyä, tuota yli
maalin ampuvaa innostumista, joka kaikille kansanliikkeille
on niin ominaista, puhumattakaan Venäjästä. Mutta vangit! Nyt
pääsivät siis nekin miehet kotimaahansa, jotka sortovallan kätyrit
salahankkeineen ja usein aiheettomine ilmiantoineen olivat Suomesta
toimittaneet Pietarin näännyttäviin vankityrmiin. Valtioneuvos kävi
miettiväiseksi. Elävästi muistui hänen mieleensä moni tuttava, joka
suoraa päätä, noin vain ilman muuta, oli kuljetettu pois maansa
rajojen sisältä ja Suomen oikeuden valtapiiristä, ja näiden joukossa
erityisesti se nuori jääkäri, joka syksyllä niin omituisella tavalla
oli osannut heittää uuden kysymyksen viisaiden päiden pohdittavaksi.
Mikä oli tuon nuorukaisen kohtalo? Ja mitä hän oikeastaan oli
tiennyt? Hän oli ilmestynyt kuin toivon tähti taivaalle ja sitten
samaa tietä kadonnut, jättäen vain aavistuksellisen ja salaperäisen
aatteensa muutamien harvojen mieliin kytemään.

Palvelijatar astui sisään ja ilmoitti.

-- Eräs mies tahtoo puhutella herra valtioneuvosta.

-- Ja kuka sitten?

-- Hän ei halunnut mainita nimeään.

-- Antaa hänen tulla sisään, sanoi valtioneuvos, hetken aprikoituaan.

Kun palvelijatar oli mennyt ja ovi jälleen aukeni, seisoi
valtioneuvoksen edessä jääkäri Orri, joka syvään kumartaen tervehti.

Vaikka hänen kasvonsa olivat silmiinpistävän laihat ja kalpeat ja
kärsimys oli painanut niihin vangille ominaisen erikoisleiman, tunsi
valtioneuvos hänet heti.

-- Vai niin. Tekö se todellakin olette. Terve tuloa ja ottakaa
vastaan sydämellinen onnitteluni, sanoi vanha mies riemuissaan,
nopeasti rientäen nuorukaista vastaan ja puristaen hänen kättään.

-- Käykäähän istumaan ja kertokaa vaiheistanne jotakin. Tiedättekö,
ajattelin juuri teitä äsken. Katositte syksyllä niin kesken kaiken,
mielenkiintoisine uutuuksinenne. Mikä onni tosiaankin, että vielä
selvisitte sieltä kauhujen valtakunnasta.

-- Juuri syksyisen neuvottelukokouksen perusteella minä rohkenenkin
vaivata herra valtioneuvosta. Olisin kovin utelias tietämään, mihin
suuntaan asiat nyt ovat kehittyneet. Suoraan sanoen kärsin vankilassa
levottomuudesta enemmän kuin mistään muusta ja sadattelin itseäni
siitä, että en ollut uskonut salaisuutta parempiin käsiin, jonkun
toisen tietoon, kun itse oli niin vaaranalainen henkilö.

-- Niin, kovasti te olitte ajattelematon, se on myönnettävä. Mutta
älkää nyt enää tehkö samaa virhettä. Minäkin olen nyt tutkinut
keksinnön merkitystä ja sen aineen laatua, jonka meille niin
jyrisevällä tavalla esititte ja olen kanssanne aivan samaa mieltä
sen mullistavasta luonteesta. Ja niinhän insinööri Warénkin oli
arvellut...

Nuorukainen hämmästyi niin, että hän ei ollenkaan muistanut hillitä
ilmettään. Vanha herra tutki häntä huvitettuna ja sanoi hymyillen.

-- Ihmetyttääkö se teitä?

-- Herra valtioneuvos, en voi käsittää...

-- Kuinka minä olen päässyt asioiden perille, eikö niin? Te unohdatte
sen metallinpalasen, jonka hotellissa asetitte pöydälle kaikkien
nähtäväksi. Minä korjasin sen talteen ja olen paljon sitä tutkinut.
Kaikki muuhan on itsestään selvää. Minä olin teidän iässänne silloin
kuin Warénin surullinen juttu tapahtui ja muistan sen kuin eilisen
päivän... Niin, kuten sanottu, älkää nyt enää olko varomaton. Teidän
on turvattava salaisuuden säilyminen Suomelle.

-- Olen sen jo tehnyt. Määrättynä aikana, jos jälleen häviän
jäljettömiin, tuo kaksi henkilöä, mitä luotettavinta toveriani
muuten, toisistaan tietämättä herra valtioneuvokselle kirjeen.
Sen tapauksen varalle, ettei herra valtioneuvoskaan enää olisi
tavattavissa, olen antanut toisenkin osotteen. Kumpikaan ei
ole selvillä kirjeen sisällöstä. Olen selittänyt sen koskevan
yksityisasioitani.

-- Hyvä on, nuori mies. Luulen, että vankila on tehnyt teille hyvää.
Se on lyhyessä ajassa lisännyt pari vuotta ikäänne.

-- Ja saanko nyt kysyä, millä kannalla asiat ovat täällä?

-- Me emme ole päässeet puusta pitemmälle. Emmekä tule pääsemäänkään
lähiaikoina. Nyt vallitsee Venäjällä svaboda ja tätä svabodaansa he
tietysti syöttävät meillekin, tekemällä hetkellisiä myönnytyksiä
ja vapautuksia, ja ennenkaikkea iänikuisia lupauksiaan, joista
me jo olemme saaneet kylliksemme. Mutta niihin emme saa luottaa.
_Pääsipä siellä valtaan mikä puolue tahansa, niin heti, kun olot
alkavat järjestyä, palaa myöskin vanha sortohalu_. Se on aivan
luonnollista, eikä minun mielestäni, Venäjän kannalta katsottuna,
paheksuttavaakaan. Tämänlaatuinen pienten polkeminen on yleensä
suurvalloille yhteistä ja perustuu suuruuden kaipuuseen, joka
kaikissa kansoissa on huomattavissa ja jonka moni isänmaataan
rakastava, voimakas valtiomies unelmissaan ja teoissaan paisuttaa
mitä jyrkimmäksi häikäilemättömyydeksi. Se on sitä itsekkyyttä,
joka yksilössä on virhe ja pahe, mutta joka valtion ja valtiomiehen
ominaisuutena on kehittynyt niin valtaiseen suurisuuntaisuuteen,
että sitä kaikesta huolimatta täytyy pitää jalona. Meidän tulee
siis rauhallisesti odottaa, kunnes kynnet jälleen alkavat näkyä ja
toimia salassa, maaperää valmistellen. Mutta hetki on kyllä tuleva,
siitä voitte olla vakuutettu. Ja nyt kehottaisin teitä kuulemaan
vanhan miehen neuvoa. Lähtekää pois, lähtekää viipymättä. Palatkaa
toverienne joukkoon sinne kauas. Sillä täällä ette te kauan saa
olla vapaana. Vankien, varsinkin suomalaisten irtilaskeminen oli
erehdys, joka johtui vallankumous-humalasta, kiihoittuneen profanum
vulguksen hetkellinen teko, joka ennen pitkää korjataan. Menkää
pois, sanon vielä kerran. Tässä huumeessa ja sekasorrossa luulisin
sen onnistuvan. Mutta älkää enää hakeko taisteluita ja vaaraa.
Olette liian kallis mies nyt joutumaan hukkaan. Siitä syystä minä
kehoittaisin teitä karttamaan rintamaa, vaikka olettekin sotilas,
karttamaan siksi, kunnes teidän aikanne tulee. Ja epäilemättä se on
tuleva. Mutta miettikää, nuori mies.

Syntyi hiljaisuus. Vihdoin Orri vastasi.

-- Sitä neuvoa on velvollisuuteni seurata, vaikka toiselta puolen
haluaisinkin jäädä katsomaan, miten täällä olot kehittyvät.

-- Menkää te vaan. Aivan yhtä hyvin te sieltäkin voitte olojen
kehitystä seurata, vieläpä paremminkin, sillä olette kyllin etäällä
ja näette kokonaisuuden. Mutta pitäkää silmänne auki.

Kun nuorukainen ei enää vastannut, niin vanha herra nousi tuoliltaan.

-- Hyvästi siis ja onnea matkalle, sanoi hän, tarttuen Orrin käteen.
-- Viekää tovereillenne terveisiä. Ja luottakaa siihen, että ne
miehet, jotka syksyllä olivat kokouksessa mukana, tekevät kaiken
voitavansa valmistaakseen tietä sille, jota toivomme ja odotamme.

Kauan aikaa seisoi nuorukainen ääneti, maahan katsoen. Vihdoin sanoi
hän hiljaa ja epäröivällä äänellä.

-- Herra valtioneuvos...

Kun jatkoa ei kuulunut, kysyi puhuteltu.

-- Niin?

-- Minulla ei ole yhtään rahaa, sai nuorukainen vihdoin sanotuksi,
tumman punan syöksyessä hänen kasvoilleen.

-- Se asia on pian autettu. Rahan puutteessa te ette saa kitua.

       *       *       *       *       *

Pahoja enteitä alkoi kuulua. Puhuttiin uusista vangitsemisista,
kerrottiin santarmikätyreiden yhä olevan liikkeessä ja varmuudella
vakuutettiin että rannikkorata pohjoiseen samoin kuin Kajaanin
ratakin olivat tarkan silmälläpidon alaisina. Nurmekseen oli
vielä vapaa pääsy, mutta siellä kuului piileskelevän niin paljon
vaarallisia pakolaisia, että ainakin itse kaupunkia oli viisainta
karttaa.

Viipymättä, kaikessa hiljaisuudessa Orri lähti matkalle.

Lieksassa hän nousi junasta, hankki pitkänmatkan kyydin ja painui
Kuhmoniemen tietä Pöyhölän majataloon. Täällä hän lepäsi päivän
ja hankki itselleen hyvät sukset. Kun hän kaikin mokomin tahtoi
välttää Kajaanin läheisyyttä, tämän kaupungin kautta kun oli kulkenut
viimeinen etappitie Saksaan, painui hän Ontojärvelle ja selkiä pitkin
suoraan Hyrynsalmea kohti.

Mutta tavattomasti hän oli heikentynyt. Käsiin ilmaantui hiihtäessä
suuria rakkoja, jäsenet alkoivat vapista ja hiki, joka alussa oli
niin runsaana valunut, kuivui kokonaan ja hän tunsi muuttuneensa
kalpeaksi. Monesti makasi hän suksiensa päällä pitkiä hetkiä,
kykenemättömänä matkaansa jatkamaan. Hämärä alkoi yllättää. Täällä
ei vielä näkynyt mitään kevään merkkejä, pakkanen kiristyi kiteisten
selkien yllä ja vihreänkelmeällä taivaalla tuikki valjuja tähtiä. --

Sitten taas lepoa, ystävällisiä ihmisiä, ajoa porolla hulmuavassa
hangessa, nautintoa ja outoa hurmiota. Puolanka, Pudasjärvi oivine
majataloineen, Ranua, Rovaniemi, joka oli kaukaa kierrettävä. Sitten
hiihtoa Kittilää kohti, visusti tietä silmällä pitäen.

Kun Orri eräässä maatalossa väsyneenä oli juuri paneutumassa levolle,
aukeni ovi äkkiä ja huuruinen mies, kaulus pystyyn käännettynä,
astui sisään. Nuorukaisen sydäntä kouristi, mutta hän kääriytyi
peitteeseensä. Vieras otti matkustajakirjan, tehdäkseen sinne
merkintänsä. Samassa hän käännähti nopeasti ja sanoi heleällä äänellä.

-- Olisit sinä nyt sentään voinut tervehtiä, hitto vieköön.

Orri kavahti istumaan vuoteessaan ja tuijotti kiinteästi puhujaan,
jonka ääni oli tuttu, mutta jonka kasvot hämärä kätki.

-- Sinäkö se oletkin. Terve mieheen! Enhän minä sinua tuntenut, vaan
pelkäsin kuin peijakasta. Jopa nyt sattui onnellisesti... Mutta mistä
sinä tulet?

-- Sieltä mistä sinäkin, Shpalernajasta, vastasi vieras, puristaen
Orrin kättä. Hän oli jääkäri Storm.

-- Niin, mutta mitä kautta?

-- Helsingistäpä tietenkin. Sieltä toisen luokan vaunussa herroiksi
Rovaniemelle ja hevosella komeasti tänne, kehuskeli Storm leveään
tapaansa ja kysyi sitten.

-- Entä sinä?

-- Voi veikkonen, minun taitaa hermostoni olla pilalla. Minä näet
olen painellut Nurmeksen likeltä saakka halki korpien ja suurimmaksi
osaksi suksilla. Sittenkin vielä olen usein pelännyt.

-- Mitä sitä tyhjää, nythän on svaboda.

-- Taitaa hyvinkin. Mutta et sinä ole saanutkaan sellaisia
lähtövaroituksia kuin minä. Ja miksi et itse mennyt suoraan Torniosta
yli?

-- Ei siitä nytkään vain niin mennä. Ja minua huvittaa ajelu.

Keskustelu katkesi hetkeksi. Sitten sanoi Orri äänellä, josta syvä
ilo selvästi kuvastui.

-- Voi veliseni. Jos tuntemattomalle kertoisit seikkailumme, niin
pitäisi hän sinua hävyttömänä valehtelijana. Yhdessä tultiin, yhdessä
istuttiin ryssän limppua puremassa ja nyt tapaamme toisemme täällä,
lähellä pohjoisnapaa, ja saamme yhdessä taivaltaa poispäin. Ihan
maljasi tahtoisin tässä tyhjentää.

-- Mikäs estää. Tuolla on korpirojua kontissani, vastasi Storm
tyynesti.

-- Tietysti. Sinähän aina varustaudut niin kunnollisesti.

       *       *       *       *       *

Hevosilla ei enää kuljettu.

Ensinnäkin oli se sangen vaarallista, sillä venäläisiä sotilaita
vaelteli pitkin tietä, rauhallisina ja vapauden merkeissä kylläkin,
mutta heidän kantaansa ei koskaan ollut luottamista, kaikkihan
riippui heidän mielialansa satunnaisista ailahteluista. Toiseksi
oli sangen vaikeaa saadakaan hevosta. Pohjolan asukkaita oli siinä
määrin hätyytetty niiden temppujen johdosta, joita jääkärit olivat
tuon tuostakin pistäytyneet tekemässä näillä kaukaisilla perukoilla,
etteivät he mielellään lähteneet kyytiin, tuskinpa antoivat edes
ruokaa oudoille matkalaisille, joiden aikeita heillä oli täysi syy
epäillä.

Piti siis hiihtää hartiain takaa. Taivalta tehtiinkin huimasti ja
pian kääntyivät nuorukaiset umpeennietostuneille metsäteille, suoraan
länteen, Kolaria kohti. --

Sinä päivänä oli hiihdetty jo noin viisi peninkulmaa. Tuli yö.
Revontulet, jotka ikäänkuin epäröiden syttyivät pohjan taivaan
kruunuksi, heittivät salaperäisiä sointujaan yli synkän avaruuden ja
sinertävällä hangella kiiti hämäriä, nopeasti häipyviä varjoja. Oli
verrattain lauha ilma ja tähdet kimmelsivät heikosti, tuontuostakin
peittyen keveän hattaran kätköön. Raja läheni. Viimeisen töllin ukko
oli puhunut parista kilometristä. Nuorukaiset lykkivät lylyä ääneti
ja rinnan alla ahdisti jännitys.

Matala, sinivarjoinen, talvinen mäenrinne! Sukset soluivat hyvää
vauhtia... Äkkiä avartui metsä pelloksi; sen takana näkyi valkea,
kiemurteleva uoma: joki. Mutta pellon laidassa oli tölli, jonka
ikkunoista loisti takkavalkean iloinen hohde... Töin tuskin saivat
nuorukaiset käännetyksi suksensa sivummalle, missä metsikkö jatkui
jokirantaan; sisällä torpassa olivat he nähneet sinelliniekkamiehiä.

-- Hitto vieköön! Olimmepa mennä suoraan niiden suuhun, kuiskasi
Orri, joka hiihti taampana.

-- Hsht! kuului varottaen, ja Storm käänsi vieläkin enemmän vasempaan.

-- Kyykisty! kuiskasi hän, saavuttuaan tiheään pimentopaikkaan.

Kun Orri ihmeissään katsoi häneen, osotti hän sauvallaan metsänreunaa
kohti. Siellä, revontulten hämärässä välkkeessä, erotti Orri kaksi
miestä, jotka näyttivät kuuntelevan henkeä pidättäen, kiväärit
valmiina kädessä.

-- Nyt on painettava ja painettava vinhaan, kuiskasi Storm edelleen.

Varovasti kuin kärpät puikkelehtivat nuorukaiset läpi tiheimmän
viidakon ja alkoivat sitten hiihtää kuin henkensä edestä suoraan
jokea kohti. Jo alkoi äyräs viettää, mutta samalla loppui metsä.
Huimaa vauhtia kiitivät he jäälle...

Samassa pamahti kahdesti... neljästi... yhä ja yhä. Luotia vinkui
ympäri pään. Ne vihelsivät korvissa tuttua, usein kuultua lauluaan,
hupsahtivat hankeen aivan jalkoihin, mutta yhä tekivät nuorukaiset
matkaa. Jo paiskasi Stormin nenälleen jäälle. Orria vihlaisi
rinnasta, mutta hänellä ei ollut aikaa auttaa toveriaan, jos mieli
kummankaan pelastua, ja vastarantakin oli jo aivan lähellä...

Vihdoinkin pensaikko, suojeleva mätäs... Ruotsin valtakunnan siunattu
ranta. Tuskallisena vilkaisi Orri taakseen, saadakseen selkoa
toverinsa kohtalosta... Mutta siinähän tulikin jo mies, täyttä
vauhtia kuin terve ihminen ainakin, tuskin kahdenkymmenen metrin
päässä.

-- Kuinka sinun kävi? kysyi Orri huolissaan, kun toinen oli päässyt
lähemmäs.

-- Minä vain lankesin, kuului hengästynyt vastaus.

-- Älähän, katsohan takkiasi, koko taskuhan on repaleina.

Storm vilkaisi sivulleen.

-- En minä ainakaan tunne olevani haavoittunut. -- Katsohan tarkkaan.
Useat eivät tunne sitä jännityksen hetkellä.

Storm nosteli varovasti, ikäänkuin itsekin epäröiden
vaatekappaleitaan. Taskustaan otti hän suuren Colt-pistoolin -- ja
silloin asia hänelle selvisi. Pistoolin piippu oli aivan piloille
litistynyt.

-- Näepäs! Tämä minut kuitenkin pelasti, vaikka en saanutkaan sitä
käyttää. Senkin siat, kun tärvelivät oivan aseeni, sanoi hän, tuikean
näköisenä pudistaen lujaa nyrkkiään vastarannan miehille.




VIII.

Konttoristi.


Tukholmassa, sataman lähettyvillä, sijaitsee muuan välitystoimisto,
jonka omistajana kertomuksemme aikana oli eräs sinisilmäinen, lyhyt
ja pyöreä, mutta rohkealta näyttävä herrasmies. Liike ei ollut
erittäin hyvässä maineessa, sen sanottiin harjoittavan yhteyttä
salakuljettajain kanssa ja isännän nopeasti kasvavasta omaisuudesta
kierteli omituisia juttuja niissä piireissä, joissa hänet tunnettiin.
Väitettiin hänen olevan tekemisissä suomalaisten pakolaisten kanssa,
ja parhaana todistuksena näille epäluuloille oli liikkeen konttoristi.

Tämä oli nuori, kirkassilmäinen ja hiljainen mies, jonka puhetapa
selvästi todisti hänet ulkomaalaiseksi ja jota liikkeenomistajan
sanottiin erikoisesti suosivan siitä syystä, että hän osasi suomea
ja kykeni siis hoitamaan kaikki salaperäiset ja suuria voittoja
tuottavat ylikuljetusasiat. Tiedettiin kyllä Tukholmassa olevan
muitakin nuoria suomalaisia. He olivat niitä, jotka olivat menneet
Saksaan sotilaiksi ja joita nyt käytettiin vakoojina. Mutta heidän
kanssaan ei tämä konttoristi lainkaan seurustellut, päin vastoin, hän
tuntui karttavan heitä ja ennen kaikkea heidän iloisia ja remuavia
juhliaan, joista he olivat tulleet niin kuuluisiksi. Ei, hän vietti
perin hiljaista ja erilleen vetäytynyttä elämää, mutta tuossa
hiljaisuudessa piili varmaankin jotain salaperäistä ja rikollista.

       *       *       *       *       *

Orri -- joksi lukija varmaankin on konttoristin arvannut -- ei
tosiaankaan paljoa seurustellut jääkäritoveriensa kanssa. Hauptmanni
L:n konttorissa, josta suomalaisten toimintaa ohjattiin, kävi
hän aniharvoin ja kun hänelle sieltä tarjottiin tehtäviä, joiden
suorittamiseen hän ennen oli ollut niin altis ja innokas, kieltäytyi
hän säännöllisesti, milloin valittaen sairautta, milloin tehden
jonkun muun verukkeen. Vihdoin häneen kyllästyttiin ja hänelle
leikattiin kovaa: hänen oli toteltava määräyksiä, tai mentävä
viipymättä takaisin Saksaan, tällainen vetelehtiminen ei kelvannut.
Silloin hävisi hän kokonaan näyttämöltä, eikä hänestä senjälkeen
paljoa tiedetty.

Sillä hän oli saanut hankituksi itselleen mainitun konttoripaikan.
Asemaansa hän oli perin tyytyväinen, ensinnäkin siksi, että hän
ansaitsi hyvin, mutta erittäinkin sen vuoksi, että hän oli niin
suoranaisessa yhteydessä kotimaan kanssa, josta salakuljettajat
toivat hänelle tietoja. Samalla oli hänellä tilaisuus seurata
jääkäriliikkeen kehitystä ja kulkua, ja hän kiinnitti tavatonta
huomiota valtiollisiin tapahtumiin.

Sanomalehdet hän tutki niin tarkkaan kuin mahdollista. Miten
mahtoivatkaan olot lopuksi Suomessa järjestyä? Nyt syytivät ryssät
lupauksia, pauhasivat kansojen itsemääräämisoikeudesta ja tosiaan
näyttivät ryhtyvän periaatteidensa mukaisiin toimenpiteisiin.
Maximoff oli luvannut ottaa jääkärit avosylin vastaan ja saanut monet
hurmaantumaan avomielisellä puheellaan, joka kenties todellakin oli
lähtenyt vilpittömästä mielestä. Kuitenkin oli Orri salaa iloinen
siitä, että ylioppilaskunnan puolesta oli hänelle vastattu väistäen,
miltei kylmästi. Kerenski oli pussannut Tokoita yleisön katsellessa
haltioituneena tätä aitovenäläistä toimitusta -- ja tätä verratonta
valtiomies-näyttelijää, jolleka sairaus lahjoitti halutun Hamletin
hahmon ja jonka loistava esityskyky koroitti hänet Demostheneen
piedestaalille. Vapaasta, itsenäisestä Suomesta puhuttiin kaikkialla.
Nyt oli sen aika koittanut, nyt oli tullut hetki, jolloin se saattoi
omien halujensa mukaisesti järjestää olonsa ja seisoa itsenäisenä
valveutuneen ja kahleensa ravistaneen Venäjän rinnalla. Oli olemassa
suuria kansanryhmiä, jotka kirosivat jääkäreitä: He eivät olleet
saaneet muuta kuin pahennusta aikaan, mokomat seikkailijat. Nyt
pääsivät venäläiset veljet syyttämään suomalaisia kavaluudesta ja
petoksesta, koskapa Suomen ainoa asestettu sotajoukko yhä jatkoi
taisteluaan. --

Monet hetket Orri makasi kammiossaan kuumeisia tuulentupia
hautoen. Jos tosiaan Suomi nyt saavuttaa itsenäisyyden, vaikkapa
Venäjän liittovaltiona ensin! Silloin perustetaan sotaväki,
jääkärit hankitaan kotiin tavalla tai toisella, opettajiksi, ja
sitten... sitten pannaan insinööri Warénin huikaiseva suunnitelma
käytäntöön. Hirveänä voimassaan, kuin nuori jättiläinen, on Suomen
armeija nouseva... Se varustetaan tavalla, jota maailma ei vielä
ole nähnyt... Ja sitten katkaistaan ystävyysliitto ryssän kanssa
ja sorrettu maa saatetaan ennen aavistamattomaan suuruuteen ja
mahtavuuteen. --

Polttavin sormin nuorukainen selaili insinööri Warénin kirjoitelmia.
_Mielipiteeni ja tahtoni keksinnön soveltamisesta_. Kuinka
voimakkaita ja syvällisiä ajatuksia sisälsikään tuo pieni vihkonen.
Ja kuinka velvoittavia! Sydän ihan hypähteli niitä lukiessa, eikä
tahtonut malttaa odottaa, antaa ajan kulua... Nyt vasta nuorukaiselle
selvisi nerokkaan keksijän persoonallisuuden koko suuruus ja voima,
koko se tavaton itsehillintäkyky, joka piili siinä, että tämä
ihmeellinen mies oli jaksanut tyytyä erakkomaiseen yksinäisyyteensä
ja odottaa kuoleman jälkeistä maineen hohdetta ja kansalaistensa
kunnioitusta. Jospa _hän_ olisi elänyt, saanut nähdä kaiken... Mutta
monessa kohden oli hänen lausunnoissaan ikäänkuin profeetallinen
tarkkuus ja aavistelukyky, jonka kenties kuoleman hiipivä
lähestyminen oli näkyinä valanut hänen sieluunsa.

Yhtä usein muistuivat valtioneuvos Rungon sanat hänen mieleensä.
Monesti hän ikäänkuin kuuli ne uudelleen, eläytyessään kuvitelmissaan
siihen hetkeen, jolloin tämä suora ja isänmaataan rakastava
valtiomies oli antanut hänelle neuvojaan: "Nyt vallitsee Venäjällä
svaboda ja tätä svabodaansa he tietysti syöttävät meillekin,
tekemällä hetkellisiä myönnytyksiä ja vapautuksia, ja ennen kaikkea
iänikuisia lupauksiaan, joista me jo olemme saaneet kylliksemme.
Mutta niihin emme saa luottaa. _Pääsipä siellä valtaan mikä puolue
tahansa, niin heti, kun olot alkavat järjestyä, palaa myöskin vanha
sortohalu_."

Ja niin näyttivät lopulta tapahtumat rupeavankin kehittymään. Suomen
syvästioppineet lakimiehet, joille saivartelu ja omahyväinen lain
kirjaimessa riippuminen oli aina ollut niin ominaista, keksivät tällä
kertaa loistavan ajatuksen: Suomea oli tähän asti yhdistänyt Venäjään
vain keisari, muuta sidettä ei ollut näiden valtakuntien välillä. Kun
keisaria ei ollut enää, ei mitään yhdistyssidettäkään voinut olla
olemassa, eikä Venäjän väliaikaisella hallituksella siis ollut mitään
tekemistä meikäläisten kanssa. Päinvastoin, Venäjän vallankumouksen
periaatteellisena pohjana oli ollut kansojen itsemääräämisoikeus.
Suomi hyväksyy sen periaatteen, panee sen täytäntöön, kiittää
kohteliaasti Venäjää ja sanoo sille hyvästit. Ja niin julistettiin
Suomi itsenäiseksi. -- Silloin alkoivat kynnet näkyä. Niiden
lupausten suhteen, joita kumoushuumeessa oli tehty, alkoi
aitovenäläinen tingintä. Kerenski kaarteli ja kieroili kuin kolmannen
luokan näyttelijä -- ja oli kieltämättä venäläisten kannalta
katsoen, vieläpä loogillisestikin oikeassa. Kuuluisa valtalaki ei
enää ollut kuin kaukainen varjo varhaisemmista unelmista, ja sen
koko sisältö oli kuin rauenneiden toiveiden surunvoittoinen elegia.
Mutta silloin syöksähti tiikeri viidakosta. Suomen eduskunta, joka
ylimielisellä tavalla oli syrjäyttänyt sen mahdin, jolle hänen
majesteettinsa keisarin valtikka oli siirtynyt, sai hajaantua ja
mennä kotiin miettimään ja katumaan -- katumaan ennen kaikkea omaa
eripuraisuuttaan.

Mitä sitten seurasi, se oli vain asioiden luonnonmukaista
kehittymistä.

       *       *       *       *       *

Mitä pitemmälle syksy ehti, sitä vaikeammaksi kävi odottaminen
nuorukaiselle ja sitä merkillisempiä huhuja alkoi Suomesta kuulua.
Vallankumous-ajan kauniisiin lupauksiin ei enää kukaan luottanut.
Santarmikätyrit olivat jälleen alottaneet toimintansa, ja tuon
tuostakin pidettiin kotitarkastuksia, joita täydellä syyllä saattoi
verrata tsaarivallan aikaisiin häikäilemättömiin tekoihin. Suomen
kansalaisia vangittiin jälleen ja ne innokkaat toimenpiteet,
joihin hallitus mainitunlaisissa tapauksissa ryhtyi, johtivat yhä
huonompiin ja huonompiin tuloksiin.

Sitten ruvettiin kuiskailemaan salaisista aseellisista järjestöistä.
Orrin sydän sytkytti: niiden syntymiseen tiesi hän olevansa tärkeänä
alkusyynä. [Suojeluskuntain historia on varmaankin selvittävä, kuinka
suurena tekijänä n.s. "jääkäreitten metalli" oli näiden järjestöjen
syntysanoja luettaessa. _Julkaisijan huom._] Oli koottu kolme
miljoonaa käsittävä rahasto, jota käytettiin yksinomaan mainittujen
järjestöjen vireilläpitämiseksi. Aseita, joista salakuljettajat
nylkivät suunnattomia hintoja, ostettiin innokkaasti, ja koko maa
näytti olevan tulisen kuohunnan vallassa.

Odotettiin saksalaisten hyökkäävän Suomeen ja siltä varalta
varustauduttiin. Jos tosiaan niin kävisi -- sanottiin -- että
saksalaiset valloitettuaan Riigan näkisivät hyväksi tulla tänne ja
rynnätä Suomenlahden molempia rantoja pitkin Pietaria kohden, niin
alkaisi ryssä paeta ja tapansa mukaan se ryöstäisi ja polttaisi
maamme typötyhjäksi. Siksi oli perustettava suojeluskuntia,
aseellisia joukkoja, jotka kykenisivät estämään tuon hävityksen.
Ei voitu olettaa voimia kertyvän kylliksi, jotta ryssän tihutyöt
kokonaan voitaisiin tehdä tyhjäksi. Mutta ainakin saataisiin heidät
pysymään suurempana joukkona, yhdessä rykelmässä, joka hävittäen kuin
laavavirta painuisi itää kohti, jättäen leveän, raunioiksi tuhotun
väylän jälkeensä. Ainakin voisi suojeluskuntain olemassa-olo estää
heidät hajaantumasta pieniin kierteleviin ryöstö- ja murhajoukkoihin
ja leviämästä ympäri maata.

Hartaasti oli toivottu sosialistien liittyvän tähän hommaan, jonka
alkuperäisin ja näkyvin tarkoitus oli vain kotikonnun suojeleminen.
Ja aluksi se näyttikin onnistuvan. Monin paikoin oli suojeluskuntain
piirihallitusten jäseninä myöskin työväen puolueeseen lukeutuvia
kansalaisia. Mutta vähitellen alkoivat bolshevistiset opit ja
ajatukset yhä enemmän hurmata herkkäuskoisia työläisiä. Miksi vihata
ryssää! Miksi varustautua näitä ystävällisiä ihmisiä vastaan, jotka
sanoivat veli, veli, ja jotka olivat nostaneet työntekijänkin
ihmisarvoon, vieläpä vallan kukkuloille. Suuria ajatuksia alkoi kyteä
punaisten johtomiesten vallanhimoisissa aivoissa. Suojeluskunnat
leimattiin porvarien salahankkeiksi, joiden avulla aiottiin riistää
maan vähissä olevat elintarpeet joidenkuiden harvojen käytettäviksi
ja nälkäisten työläisten suut tukittaisiin asevoimalla. Alkoi
kuulua epäilyksen ja tyytymättömyyden murinaa punaisten riveistä
ja viimein kehittyi se leimuavaksi vihaksi. Punakaartit, joiden
reipasta syntyä oli porvarillisten taholla monin paikoin ilolla
seurattu, jopa suoranaisesti autettukin, siinä toivossa, että ne
ratkaisevalla hetkellä liittyisivät valkoisiin tovereihinsa, nämä
punakaartit alkoivat uhmata ja herättää keskuudessaan veljesvihaa.
Ryssäin kanssa ne tekivät sopimuksen. Sosialistinen senaatti ei ollut
oikealla tavalla yrittänytkään hankkia maalle kipeästi kaivattua
viljaa. Ei, se antoi viljan asemasta tuoda aseita, selittäen
ettei sitä saatu Venäjältä kulkemaan. Turhaa puhetta! Jos Suomen
kenraalikuvernööri Rahja olisi istunut jauhosäkkien päällä yhtä
innokkaana kuin aselastien harjalla, niin varmasti ne olisivat
kulkeutuneet määräpaikkaansa. Mutta nyt syytettiin porvareita -- ja
syyttämistä heissä kyllä riittävästi olikin -- ja hiottiin miekkaa
heidän päittensä varalle.

Siellä täällä alkoi jo kuulua metakoita. Sitten tapahtui Mommilan
kuuluisa yhteenotto, jossa ensikerran julkisesti taisteltiin. --

Kauemmin ei nuorukainen jaksanut odottaa. Entäpä, jos Saksa todella
hyökkäisi Suomeen, olihan se niin todennäköistä -- Hän istui täällä
toimettomana päältäkatsojana, mutta jääkärit Libaussa varmaankin
varustautuivat lähtöön ja jännittynein mielin odottivat sitä
hetkeä, jolloin he saisivat oman maan kamaralla rynnätä ryssän
niskaan. Siellä oli hänen toiminta-alansa, siihen joukkoon hän tunsi
kuuluvansa ja tahtoi kuulua. Kaikkein viimeiseksi halusi hän olla
syrjässä silloin, kun tosiaan oli ottelu kysymyksessä. Ja olihan hän
nyt järjestänyt kaikki asiansa. Suuren salaisuutensa suhteen oli hän
ryhtynyt niin laajakantoisiin turvaustoimenpiteisiin kuin suinkin oli
älynnyt, hänen kuolemansa ei siis enää merkinnyt enempää kuin kenenkä
muun tahansa.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä ilmestyi Orri hauptmanni L:n vakoojakonttoriin.

-- Missä ihmeessä te olette piileskellyt? kysyi saksalainen tuikeasti.

-- Haluan mennä pataljoonaan ja pyydän matkapassia, kuului
täsmällinen vastaus.

-- Olen teihin tyytymätön. Te olette luvatta vetelehtinyt täällä koko
kesän. Vuoden, enemmänkin, olette ollut poissa joukkonne yhteydestä.

-- Siihen on minulla ollut pätevät syyt.

-- Ja mitkä sitten?

-- Ne selitän vasta Berlinissä.

Saksalaisen silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä. Syntyi
hiljaisuus. Nuorukainen seisoi tyynen ja asiastaan varman näköisenä.
Äreänä alkoi hauptmanni selailla papereitaan.

Sitten tuotiin passi ja nuorukainen jätti hyvästit.




IX.

Libaussa.


-- Taaskin yksi Shpalernajan mies on saapunut! kuului äänekkäämmin
yli vihreätakkisen parven muun melun. -- Hesputei! Käyppä sisään, on
kahviakin juuri.

Kättelystä ja tervetuliaishuudoista ei tahtonut tulla loppua. Orri
astui leveitä portaita suuren tiilikasarmin yläkertaan, sitten
avaraan etehiseen, josta leveä käytävä johti rakennuksen toiseen
päähän ja vihdoin suureen, salin kaltaiseen huoneeseen. Koko
komppania oli sinne majoitettu. Korkeat, kaksinkertaiset vuoderivit
jakoivat sen kapeihin käytäviin ja nauloissa riippui tuttuja
esineitä, tornistereja, leipäpusseja ja patruunavöitä. Sisällä kävi
hirveä metakka, täällä soitettiin haitaria, tuolla lyötiin korttia.
Utelias miesjoukko ympäröi tulijan kehäänsä ja jokaisella tuntui
olevan omat kysymyksensä, halu kuulla kotiseudustaan, omaisistaan tai
tovereistaan.

-- Tuletko sinä suoraa päätä Suomesta?

-- En. Ruotsissa minä olen ollut keväästä saakka.

-- Niin, johan siitä kuultiinkin. Mitä hittoja sinä siellä
ahersit? Olit pysytellyt erilläsi koko jääkäri-sakista. Täällä jo
kuiskailtiin, että olit ruvennut Ryssän...

-- Mitä? tiuskasi Orri, kulmiaan rypistäen.

-- Perättömiä tietenkin. Mutta syytä itseäsi. Kuka käski makailemaan
koko kesän vehnäleivän vieressä.

-- Sitä asiaa en minä viitsi ruveta selittelemään. Mutta tahdon
tietää, mitä täällä on puhuttu, sanoi nuorukainen kuohuksissaan.

Toverit nolostuivat hieman; turhan tautta oli tullut viitatuksi.

-- Mitä sinä nyt suotta. Ainahan niitä liikkuu huhuja. Ja luuletko
tosiaan, että täällä sinusta on sellaista uskottu. Et kai sinä
Shpalernajassa olisi istunut, jos sellaisia olisit toimitellut.

-- Istui siellä Rissanenkin, kiihkoili vihastunut nuorukainen uhmaten.

Juuri silloin yritti joku pontevasti läpi kehän, tuuppien ja
viskellen toisia syrjään. Jo pääsi näkyviin ja hyökkäsi vastatulleen
eteen.

-- Terve! Johan tulit, sanoi Kukkula käkeä.

Jääkärialiupseeri Storm se oli, joka iloisen näköisenä puristi
matkakumppaninsa kättä.

-- Jo oli aikakin, vastasi Orri valoisammalle mielelle tullen.

-- No mitä tiedät Suomesta?

-- Mitäs minä, tuskin sitäkään kuin te, aivan viimeisistä
tapahtumista, tarkoitan. Olen ollut muutaman päivän matkalla. Mutta
punakaarti siellä veljeilee ryssäin kanssa ja suunnittelee kaiketi
samankaltaisia kumoustoimenpiteitä kuin bolshevikit Venäjällä.

-- Eivätkä enää suunnittele, vaan ryhtyvät itse tekoon, huudahti
Storm kiihkeästi. -- Juuri sain tietää, että toissapäivänä ovat
julistaneet suurlakon. Siellä taitaa veri virrata nyt, eikä tiedä,
koska mekin päästään mukaan, pojat.

-- Mitä ne tahtovat lakollaan?

-- En minä oikein ymmärrä. Eduskuntaa vastaan se taitaa olla
suunnattu, näennäisesti, eräiden työväkeä koskevain lakipykäläin
tautta, tai jotain semmoista. Mutta tietysti sillä oikeastaan
on kokonaan toiset päämäärät ja tarkoitukset. Bolshevikien
suunnitelmiinhan kuuleman mukaan sisältyy panna koko maailmassa
samankaltaisia vallankumouksia toimeen kuin Venäjälläkin. Ja Suomi on
ensimäisenä sarjassa.

-- Siitä ei tule mitään, ei hitto Vieköön tulekaan! kuului useammasta
suusta.

-- Ei ole takaamista, huomautti Orri vakavasti. -- Työväki
on Suomessa melko hyvin järjestettyä ja punakaartit ovat
kunnossa, ainakin paljoa paremmin varustetut ja harjoitetut kuin
suojeluskunnat. Ja meikäläinen porvaristo on mätää; mammona pitää
sitä kahleissaan, se pelkää, vapisee ja taipuu.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut joitakuita päiviä.

Unettomana makasi nuorukainen vuoteellaan. Suuressa salissa
oli pimeää, ainoastaan perällä sijaitsevasta aitiosta, jossa
ryhmänjohtajat makasivat, kajasti hämärä valo. Kuului nukkuvien
miesten raskasta hengitystä ja unistelevien katkonaisia, sekavia
äännähtelyjä, mutta muuten vallitsi syvä hiljaisuus.

Vartioita käytiin vaihtamassa jo toisen kerran, mutta unta ei vain
tullut silmään, mieli oli siksi levoton.

Näinkö siis oli käynyt, tätenkö punaisten lakko oli kotimaassa
päättynyt? Ilman sanan sanomista olivat kerskailevat porvarit
antaneet muutamien ryysyniekkojen sulkea liikkeensä, kuljettaa
itseään vankiloihin ja poliisiputkiin! Ainoastaan aniharvassa
paikassa olivat suojeluskunnat ryhtyneet vastarintaan ja silloinkin
laimeasti ja ponnettomasti. Sensijaan oli pidetty lukuisia
kansalaiskokouksia, joissa tutjuvat päät olivat pohtineet suuria
kysymyksiä ja lyöneet kokoon pykäliä ja vastalauseita. Mitä
merkitsivät ne voiman rinnalla, mitä arvoa panivat kirjoitetulle
sanalle sellaiset miehet, jotka kulkivat ladattu kivääri olkapäällä
ja tietoisina varmasta yhteenkuuluvaisuudestaan? He nauroivat, ja
tällä kertaa oli syytä nauraa "herrain metkuille" ja vaivaisille
päätöksille, joissa useasti huudettiin alas kaikki aseelliset
järjestöt, sekä valkeat että punaiset. Vihdoin oli eduskunta, joka
ensin uhkasi olla kokoontumatta, taipunut, ja punaiset olivat saaneet
tahtonsa perille.

Kernaasti olisi nuorukainen suonut työväelle puolue-voiton. Mutta nyt
he turvautuivat ryssiin, aina vain ryssiin ja koko heidän toimintansa
ei muuta ollut kuin ryssien matkimista. Juuri nyt, jolloin Venäjä
sekasortoisessa tilassaan oli heikoimmillaan, jolloin kenties
olisi ainoa mahdollisuus kerrankin päästä eroon tästä vihatusta
sortajavaltiosta, juuri nyt Suomen kansan syvät pohjakerrokset
liittyivät ryssiin kuin veljiinsä, huumaantuneina uusista,
pinnallisista opeista.

Ei. Venäjän kautta ei Suomi milloinkaan itsenäisyyttään voinut
saavuttaa. Kuinka mieletöntä oli ollut sellaista odottaakaan ja
antautua valheellisten lupausten lumoihin. Toista tietä oli vapauteen
pyrittävä, sitä tietä, jonka jääkärit jo sodan alkuvuosina olivat
viitoittaneet ja itse lähteneet ensimäisinä astumaan, silmää
räpäyttämättä ja kaikkia vaaroja uhmaten.

Kiihkeitä suunnitelmia syntyi nuorukaisen aivoissa. Hän mietti,
laski, punnitsi. Monen monta kertaa oli hän jo tehnyt päätöksensä,
mutta taas kohosi epäilys, uusia kysymyksiä, uusia puolia asiassa.
Hän muisti insinööri Warénin kirjoitelmaa: Mielipiteeni ja tahtoni
keksinnön soveltamisesta. "Pitää jaksaa odottaa, mutta pitää myöskin
valppaana osata huomata, milloin otollinen hetki on koittanut." Niin
oli siinä sanottu.

Vihdoin hän hammasta purren päätti yrittää. "Sen täytyy onnistua",
mutisi hän hiljaa yön pimeyteen. Ja varmuuteen päästyään hän tunsi
rauhoittuvansa. Häntä alkoi raukaista, kuume katosi otsalta ja
vihdoin hän nukahti.

       *       *       *       *       *

-- Kuulehan, minä taidan lähteä tästä Berliniin, sanoi Orri
Stormille, joka harjoituskentältä palattaessa oli joutunut ystävänsä
rinnalle.

-- Taas! Mitäs sieltä nyt haet?

-- Menenpähän vain.

-- Menetpähän! Ei sinne niin vain mennä. Luuletko pääseväsi ilman
muuta lähtemään. Hauptmanni ei niinkään helposti anna lomaa, ja sinä
olet vasta tänne saapunut.

-- Tottakai minä sen tiedän, mutta minulla on asioita.

-- Kelläpä ei niitä olisi.

-- Niin, mutta minulla on asioita, kuulithan.

-- No. Ja mitä sitten?

-- Palattuani kerron.

-- Mikäli ensin pääset lähtemäänkään, jota minä suuresti epäilen.

-- Siinäpähän tuo nähdään...

"Huomio! -- Komppania -- seis! -- Kivääri jalalle -- vie! --
Hajalleen!"

Nämä äänekkäät huudot keskeyttivät puhelun ja jääkärit juoksivat
nopeasti portaita ylös odottamaan kaivattua soppaansa.

Mutta Orri kiiruhti tapaamaan hauptmannia.

Kun burschi oli ilmoittanut hänet ja hauptmanni kehoittanut kutsumaan
hänet puheilleen, astui nuorukainen sisään, varmana kuten aina ja
hehkuva katse kiinnitettynä päällikkönsä silmäteriin.

-- Mitä tahdotte, poikani? kysyi hauptmanni ystävällisesti.

-- Pyydän lupaa matkustaa Berliniin, jossa viipyisin kaksi päivää.

-- Joko taas. Juurihan te sieltä palasitte. En luule voivani siihen
myöntyä, te olette ollut muutenkin liian kauan poissa.

-- Minulla on hyvin tärkeätä asiaa, herra hauptmanni.

-- Mitä asiaa?

-- Tahtoisin puhutella Hänen Ylhäisyyttään sotamarsalkka von
Hindenburgia.

Hauptmanni ällistyi. Pitkän aikaa tuijotti hän nuorukaista
ihmeissään. Sitten huudahti hän nauraen.

-- Oletteko mieletön!

Kun nuorukainen ei vastannut, jatkoi hän leikillisesti.

-- Luuletteko, että se on niin yksinkertaista. Vaikka teillä onkin
rautaristi rinnassanne, niin ei Hänen Ylhäisyydellään ole aikaa ottaa
jokaista ritaria puheilleen.

-- Hän ottaa minut vastaan. Käyn pataljoonan johtajalta pyytämässä
sitä varten erikoisen suosituksen, sanoi nuorukainen hätäilemättä ja
varmasti.

-- Ja kuinka luulette saavanne herra majurin suosituksen?

-- Selittämällä hänelle asiani ja herra hauptmannin
myötävaikutuksella.

-- Ja onko sanottu, että Hänen Ylhäisyytensä lainkaan on Berlinissä
nykyjään?

-- Hän on siellä nyt, herra hauptmanni, kuului varma vastaus.

-- No tehkääpäs nyt selkoa asiastanne, sanoi hauptmanni, hiukan
kärsimättömänä olkapäitään kohottaen.

Kun hän oli kuunnellut muutaman minuutin, muuttui hän kuitenkin hyvin
vakavaksi ja hänen jännittyneistä piirteistään kuvastui ilmeinen
mielenkiinto. -- -- --

Puolta tuntia myöhemmin näytti Orri ystävälleen Stormille
paperilappua, jossa hänelle oli myönnetty viikon loma ja lupa
matkustaa Berliniin.




X.

Suuret taipuvat.


Pamppailevin sydämin astui Orri kuuluisan kenraalin
vastaanottokabinetin etuhuoneeseen.

Päivystävä upseeri vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä ja kun
hän pyysi audienssikirjaa, merkitäkseen siihen nimensä, ei upseerin
ällistyksellä ollut rajoja, eikä hän tuntunut olevan taipuvainen
suostumaan nuorukaisen toimenpiteisiin.

-- Kuka te olette? kysyi hän tylysti.

-- Jääkäri Orri 27:stä Jääkäripataljoonasta, suomalainen.

-- Ja mitä te tahdotte Hänen Ylhäisyydeltään?

-- Sitä en voi tässä sanoa, vastasi nuorukainen, ojentaen upseerille
pataljoonan komentajan kirjeen.

Tämä luki sen nopeasti, näytti hämmästyvän, vilkaisi salavihkaa pari
kertaa paperin takaa nuorukaiseen ja muutti heti käytöstapaansa.
Kohteliaasti ojensi hän kynän Orrille, joka merkitsi kirjaan nimensä
sekä käynnin tarkoitusta kysyvän sarakkeen kohdalle: yksityisasia.
Tähän lisäsi upseeri selvin kirjaimin: Majuri B:n suosituksesta.

Yhä useampia ja useampia ylhäisiä upseereita alkoi tulla
etuhuoneeseen. Kaikki katsoivat he varsin pitkään yksinkertaista,
vihreätakkista jääkäriä, joka istui nurkassa paperirulla kainalossaan
ja tuon tuostakin hypähti pystyyn, sotilaallisesti tervehtiäkseen
sisään tulijoita.

Odottaessa tuntuivat minuutit kestävän ikuisuuden.

Upseereja tuli ja meni. Toiset viipyivät vain silmänräpäyksen, toiset
kauemmin. Vihdoin kuului päivystäjän terävä ääni:

-- Jääkäri Orri.

Outo ahdistus kuristi nuorukaista rinnan alta. Hengitys tuntui
salpautuvan kurkkuun, sydän ikäänkuin pysähtyi ja ajatus kävi
sekavaksi. Mutta pian hän tointui, rohkaisi mielensä ja astui
ripeästi sisään.

Suuren työpöytänsä ääressä istui nerokas kenraali papereihinsa
tuijottaen. Hän oli kookas, vanha mies, jonka harventunut pystytukka
sisälsi hopeaisia säikeitä, mutta jonka uurteisilla, karkeilla
kasvoilla oli ihmeellinen tyyneys ja voima. Hetken vallitsi syvä
hiljaisuus. Sitten käänsi kenraali levollisesti päätään ja kysyi
ystävällisellä äänellä:

-- Te olette apuryhmänjohtaja Orri, suomalainen?

-- Niin olen, Teidän Ylhäisyytenne.

Tuokion katseli vanha soturi nuorukaista hallitsevilla, terävillä
silmillään. Mutta ruskea, palava silmäpari ei rävähtänytkään, ei
vähäistäkään väistänyt, huulet vain olivat hiukan vaaleammat kuin
tavallisesti ja päättäväisesti yhteen puserrettuina. Nerokasta
kenraalia näytti oudoksuttavan tämä harvinainen lujuus. Useimpien
oli hän nähnyt värisevän edessään. Ystävällisesti hän viittasi
nuorukaista istumaan.

Orri hämmästyi, eikä tietänyt mitä tehdä. Hetken? epäröityään seurasi
hän kuitenkin kehoitusta. Tällaista ei hän ollut odottanut.

-- Mitä te haluaisitte? kysyi kenraali.

-- Menestystä maalleni, Teidän Ylhäisyytenne, kuului vastaus.

Taaskin syntyi äänettömyys.

-- Selittäkää, kehotti kenraali vihdoin.

-- Teidän Ylhäisyytenne. Hallussani on salaisuus, joka koskee muuatta
tieteellistä keksintöä. On löydetty uusi metalli, joka on laadultaan
sellaista, että se sotakoneisiin sovellettuna tekee täydellisen
mullistuksen ja ehdottomasti takaa Saksalle sen voiton, joka
muutenkin kyllä tuntuu todennäköiseltä. Tässä on näyte metallista.

Orri otti taskustaan ohuen, violettiin vivahtavan kappaleen ja ojensi
sen kenraalille. Tämä hämmästyi. esineen kylmyyttä, käänteli sitä
hetken käsissään ja sanoi sitten:

-- Jatkakaa.

-- Se on kovin ja sitkein kaikista tähän asti tunnetuista
metalleista. Teidän Ylhäisyytenne luvalla näytän uudenaikaisen
rautapaidan, joka on siitä valmistettu ja jota ei kiväärin luoti
lävistä.

Nuorukainen avasi takkinsa napit ja sen alla välkkyi ruumiinmukainen,
ohuista vanteista tehty haarniska. Vanhan kenraalin kasvoilta
kuvastui epäröivä hämmästys ja pitkän aikaa katseli hän äänettömänä
nuorukaista.

-- Ja sitten? sanoi hän kuivasti.

-- Nämä paperit sisältävät sinikopioita keksijän, erään suomalaisen
insinöörin piirustuksista. Tässä on pitkäpiippuinen 30,5 cm.
laivatykki, tosin hiukan vanhentunutta mallia. Kruppin C:o
kanuunassa, josta tämä on ilmeinen jäljennös, painaa piippu 56700
kg. Näiden piirustusten mukaan olisi sen paino uudesta metallista
valmistettuna 650 kg, jotapaitsi sen hinta luultavasti tulisi
laskemaan. -- Tässä on piirustuksia 7,5 cm vuoristotykeistä, joita
mies voi helposti vetää perässään. -- Tässä on uusimallisia,
tavattoman keveitä lentokonemoottoreita.

Vanhan kenraalin leveä otsa vetäytyi syviin ryppyihin ja hiljaisuuden
vallitessa hän tarkasteli papereita. Kului monta minuuttia. Huoneessa
olisi saattanut kuulla neulan putoamisen lattialle.

-- Jatkakaa, kuului jälleen kuiva kehoitus.

-- Tämän keksinnön olen valmis luovuttamaan Saksan hallitukselle
erinäisillä ehdoilla.

-- Ja ne ovat?

-- Suomi julistetaan itsenäiseksi, riippumattomaksi valtioksi, joka
oman mielensä mukaan saa määrätä asioistaan. Siihen yhdistetään
Vienan Karjala, jossa asuu suomalaisille läheistä sukua olevaa
kansaa noin 300,000 henkeä, sekä sitäpaitsi Vironmaa, niin että raja
tulee kulkemaan Pohjois-Jäämerestä Vienan merta myöten eteläänkäsin
Äänisjärvelle, siitä Laatokkaan ja edelleen, tavalla, joka vastedes
lähemmin määritellään, Riianlahteen. Tämä uusi valtakunta tekee lujan
ja pysyväisen valtioliiton Saksan kanssa ja saa Saksan sotavoitosta
yhden miljardin.

Nerokas sotapäällikkö hätkähti. Hetken aikaa oli hänen kasvoillaan
sellainen sävy kuin olisi hän tahtonut sanoa: "Te olette hullu,
menkää tiehenne". Mutta hän hillitsi itsensä ihmeen nopeasti ja
tarkasteli miettiväisenä nuorukaisen moitteetonta ryhtiä ja pelotonta
esiintymistä. Ruskeiden silmien avonainen, säihkyvä katse tuntui
häntä miellyttävän. Pitkä aika kului täydellisen äänettömyyden
vallitessa.

-- Mikä on siviilitoimenne? kysyi kenraali vihdoin.

-- Olen Suomen Teknillisen Korkeakoulun ylioppilas.

-- Teillä on huimaavat vaatimukset. Pidättekö keksintöä niin
suuriarvoisena?

-- Kun Teidän Ylhäisyytenne ehtii hieman ajatella asioita,
olen vakuutettu, ettei Teidän Ylhäisyytenne pidä vaatimuksiani
liioteltuina, eikä myöskään vähäksy keksinnön merkitystä.

Kenraali mietiskeli jälleen.

-- Ja sitten? sanoi hän kuin ajatuksissaan, kuivasti.

-- Jos ehdotukseeni suostutaan, tahdon, että tänne kutsutaan
suomalainen neuvosto lähemmin päättämään asioista ja tekemään
välikirjoja. Niiden miesten lisäksi, jotka ennestään ovat
täällä, on kutsuttava ne henkilöt, joiden osotteet annan Teidän
Ylhäisyydellenne. Nöyrimmästi pyydän, mikäli Teidän Ylhäisyytenne
hyväksyy ehdotukseni, ettei yhdellekään suomalaiselle puhuta
salaisuudesta mitään, ennenkuin kaikki neuvoston jäsenet ovat
saapuvilla.

Ovi aukeni ja päivystävä upseeri ilmoitti:

-- Teidän Ylhäisyytenne, Hänen Majesteettinsa. Vanha kenraali nousi
hätäilemättä ja katsoi kelloaan.

-- Te tulette tänne uudestaan huomen-aamuna klo 10. Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän, Teidän Ylhäisyytenne.

-- Siihen asti pyydän pitää nämä piirustukset sekä metallipalan
hallussani. Onko teillä mitään sitä vastaan?

-- Ei, Teidän Ylhäisyytenne.

-- Hyvä on. Saatte mennä.

       *       *       *       *       *

Orri vietti yön ahdistavan levottomuuden vallassa.

Vaikka hän kuinka koetti vakuuttaa itselleen, että nyt ei ollut muuta
tehtävää kuin odottaa ja nukkua, niin kuumeiset ajatukset syöksyivät
hänen aivoihinsa ja estivät häntä vaipumasta uneen. Suonet lykkivät
kiihkeästi, alinomaa täytyi hänen muuttaa asentoa vuoteessa ja tunnit
kuluivat sietämättömän hitaasti.

Ottivatkohan nämä nerokkaat miehet hänen huikaisevaa, uhkarohkeata
esitystään ollenkaan huomioon, vai aikoivatko he nauraa hänelle
vasten kasvoja, kuten puolihullulle uneksijalle ainakin? Kykenivätkö
he näin lyhyessä ajassa ja vailla perinpohjaisia tietoja näkemään
koko keksinnön mullistavan luonteen? Häneltä oli unohtunutkin
muutamia seikkoja mainitsematta. Hän olisi esimerkiksi voinut
viitata siihen, että uudesta aineesta valmistetut äärettömän
kevyet konekiväärit eivät kaipaisi vesijäähdytystä, sekä siihen
suunnattomaan muutokseen, minkä tämä sitkeä metalli aiheuttaisi
panssarilaivain rakennustekniikassa. Ja tokkohan vain he soisivat
Suomelle sitä suuruutta, mitä hän oli uneksinut?

Aamupuolella yötä hän vihdoin vaipui jonkinlaiseen horrostilaan,
joka oli täynnä levottomia, alituisesti vaihtelevia näkyjä. Milloin
hän oli olevinaan taistelussa ja uuteen rautapaitaansa turvaten
uhmaavinaan kuin leikillä vihollisen kuulia, milloin hän kiiti
uudenaikaisessa lentokoneessa pyörryttävää vauhtia ja tuotti hirveätä
tuhoa vihollisen ilmaeskaaderille. Kun hän aamulla varhain heräsi,
oli hänen otsansa hiestä märkä ja hän tunsi raukaisevaa väsymystä. --

Jo läheni kello kymmentä.

Päivystäjä otti hänet vastaan kokonaan toisella tavoin kuin eilen,
ja vuoroaan odottavat sotaherrat katsoivat tuiki ihmeissään
yksinkertaista jääkäriä, joka syrjäytti heidät. Sillä Orri kutsuttiin
miltei heti sisään, ja kun hän pysähtyi ovelle perusasentoon, kohtasi
häntä niin tutkiva ja mielenkiintoa todistava katse vanhan verihurtan
silmistä, että valoisa toive läikähti hänen rinnassaan.

Mutta samassa tapahtui jotakin muuta: Sivuovi aukeni ja kynnykselle
ilmaantui majesteetillinen olento, jonka rautaiset, juhlalliset
kasvot olivat kuin kiveen veistetyt. Tuuheiden kulmien alta sinkosi
terävä silmäpari niin ytimiin saakka tunkeutuvan katseen, että
nuorukainen oli vähällä väistää sitä. Kuitenkin hän sai pakotetuksi
itsensä levolliseksi ja odotti tyynesti, ahdistavan äänettömyyden
vallitessa.

-- Sie sind der Finnländer? kuului ovelta vihdoin.

-- Jawohl, Eure Majestät! vastasi nuorukainen heleällä äänellä.

Terävä katse tarkasti hänet kiireestä kantapäähän. Sitten painui ovi
kiinni ja rautaiset, majesteetilliset kasvot katosivat.

-- Olen tarkastanut näitä piirustuksia, alkoi kenraali, ja sitä
metallia, jonka eilen esititte. Mikäli näin lyhyessä ajassa on
voitu päättää, on esittämällänne keksinnöllä todellakin sangen
huomattava merkitys. Olen puhunut siitä Hänen Majesteetilleen.
Kuitenkin olen sitä mieltä, että meidän täytyy tuntea koko salaisuus,
ennenkuin voimme ryhtyä niin laajakantoisiin tekoihin kuin teidän
suunnitelmanne edellyttää.

-- Teidän Ylhäisyytenne, vastasi Orri arvokkaasti. -- Olen antava
keksinnön suhteen niin paljon tietoja kuin suinkin voidaan
vaatia. Mutta salaisuutta, s.o. valmistustapaa, minä en katso
voivani ilmoittaa, ennenkuin suomalainen neuvosto on kokoontunut
ja välikirjat tehty lopulliseen muotoonsa. Kenraali kohotti
kulmakarvojaan.

-- Epäilettekö te?

-- En, Teidän Ylhäisyytenne. Pysyn ainoastaan päätöksessäni, jonka
etukäteen olen vannonut itselleni.

Vanha sotapäällikkö siristi silmiään ja tarkasteli nuorukaista pitkän
aikaa huvitetun näköisenä.

-- Te olette varovainen. Tiedättekö, nuori mies. Jos kaikki se, mitä
olette kertonut, on totta, enkä minä suinkaan tahdo teitä epäillä,
niin teidän hallussanne on salaisuus, joka missä valtakunnassa
tahansa riistäisi teiltä vapauden. Teidät voitaisiin pidättää ja
pakottaa ilmaisemaan tietonne.

-- Teidän Ylhäisyytenne. Olen syntynyt liian sorronalaisessa
maassa, jotta olisin voinut unohtaa nuo seikat. Keksintö ei ole
minun hallussani. Minä en edes tunne sitä. Sinä hetkenä, jolloin
en määrättynä aikana, vapaana ja kenenkään seuraamatta esiinny
määrätyssä paikassa, häviää valmistustavan salaisuus olemattomiin. Se
on henkilöllä, joka ei ollenkaan tiedä sen arvoa.

Kenraali siristi silmiään ja vastasi kuivasti.

-- Teitä voitaisiin kiduttaa, kunnes ilmaisisitte henkilön.

-- Teidän Ylhäisyytenne. Tiedän olevani Saksassa.

Jälleen tarkasteli nerokas sotapäällikkö kauan aikaa äänettömänä
nuorukaista, jonka pelkäämätön, avoin olemus tuntui häntä
miellyttävän. Näytti kuin olisi heikko hymy värehtinyt hänen
tarmokkailla kasvoillaan. Sitten lausui hän kevyemmin.

-- Tehän olette valmis diplomaatti.

Kun nuorukainen ei vastannut, jatkoi hän kuin koetellakseen.

-- Tokko varovaisuustoimenpiteenne kuitenkaan on riittävä. Te annatte
salaisuutenne Saksalle ja tietysti myöskin isänmaallenne ja samalla
te ehdotatte liittoa näiden kahden valtakunnan välille. Entäpä, ellei
Saksa haluaisikaan täyttää liiton ehtoja. Entäpä, jos se ottaisi
Venäjän tavat käytäntöön. Kuinka voisi pieni Suomi sitä pakottaa.
Sanon tämän vain siksi, että varovaisuutenne minua hämmästyttää.

-- Sinä hetkenä, jolloin välikirjan yksikin pykälä rikotaan tai
muutetaan, ilman kummankin valtakunnan suostumusta, tulee salaisuus
yhtaikaa tunnetuksi Englannissa, Amerikassa ja Ranskassa.

Vanha sotapäällikkö hätkähti ja katsoi omituisen terävästi puhujaan,
jolla heti oli ollut niin valmis vastaus. Sitten sanoi hän kuivasti.

-- Vai niin. Syntyi äänettömyys.

-- Tämä on seikka, joka vielä kaipaa harkitsemista. Haluan sitäpaitsi
lisää tietoja suunnitelmistanne ja keksinnön laadusta.

-- Olen Teidän Ylhäisyytenne käytettävissä.

-- Tiedän kyllä, että metalli on vetyä, jatkoi vanha kenraali
kuivasti, mutta hänen nopea syrjäsilmäyksensä oli paljastanut hänen
aikeensa yllättää nuorukaisen.

Niin on, Teidän Ylhäisyytenne, vastasi tämä tyynesti.




XI.

Harhaisku.


Vaatimattomassa pensionissa Berlinin Lutzowkadun varrella asui
hiljainen ja kokonaan omiin töihinsä syventynyt nuorukainen.
Aamupäivät hän tavallisesti vietti kirjastossa, tutkien suuria,
sotateknillisiä teoksia ja tehden muistiinpanoja. Syötyään
niukan päivällisen hän tavallisesti meni Meereskunde-museoon
tai viipyi tuntikausia "Zeughausin" huoneissa, miettiväisen ja
hajamielisen näköisenä tutkimassa esineitä, jotka herättivät hänen
mielenkiintoaan. Aivan erikoisesti näyttivät häntä huvittavan
torpeedot, jotka lepäsivät telineillään jättiläismäisten sikaarien
muotoisina ja joista hän teki skitsipiirroksia muistikirjaansa.

Illalla myöhään, kun maailmankaupungin kuumeinen yöelämä, jolta
sota oli riistänyt muinaisen loiston, jo oli alkanut, hän istui
kumartuneena piirustustensa yli ja selaili innokkaasti monennäköisiä
teknillisiä käsikirjoja. Niistä poimimiaan tietoja hän vertaili
pieneen vihkoseen, jonka kannessa oli:

    _Arvid Warén_:

    Upottajat.

Toisinaan näytti hän pitkiksi hetkiksi unohtuvan kuvitelmiinsa.
Silloin kohosi puna hänen poskipäilleen, ohimosuonet paisuivat ja
hänen olennossaan oli huomattavissa hermostunut levottomuus...
Miten oli lopultakin onnistuva tämä kuulumaton suunnitelma? Milloin
ehtisivät suomalaiset miehet tänne? Oliko kaikki todellakin
toteutettavissa näin helposti ja yksinkertaisesti?

Väliin paloi hänen mielessään kiihkeä halu mennä nyt jo
neuvottelemaan niiden harvojen suomalaisten älymiesten kanssa,
jotka olivat täällä Berlinissä. Mutta ei. Saakoot kaikki kuulla
yhdenaikaisesti asiasta, silloin ei yksi ole miettinyt kantaansa
valmiiksi, eikä kykene sitä syöttämään toisille todisteluilla, joita
ei yhtäkkiä ollut helppo kumota. Muodostakoon kukin rauhassa oman
mielipiteensä.

       *       *       *       *       *

Oli tammikuun 14 p. ja kello näytti 9 illalla. Nuorukainen, joka
vastikään oli saapunut kotiin, ei huolinut vääntää valoa lamppuun,
vaan heittäytyi väsähtäneenä sohvalle ja sytytti paperossin.

Ovelle koputettiin. Pensionin palvelustyttö avasi ja sisään
astui pitkä, vanhanpuoleinen herra. Nuorukainen kavahti pystyyn
silmänräpäyksessä ja riensi vääntämään tulta.

-- Pimeässäkö te haaveilette? kuului tuttu ääni. -- Mutta olettepa
toki vihdoinkin kotona. Olen käynyt täällä jo kahdesti.

Orri tunsi valtioneuvos Rungon, joka sydämellisesti puristi hänen
kättään.

-- Te olette jo täällä, herra valtioneuvos. En osannut vielä
odottaakaan. Saanko pyytää istumaan.

-- Niin olen. Terveisiä kotimaasta. Minä pidin kiirettä, sillä teidän
nimenne mainitseminen näiden asioiden yhteydessä antoi minulle
aihetta erinäisiin arveluihin.

Syntyi hiljaisuus. Valtioneuvos oli kovin vakavan näköinen.

-- Onko Warénin keksintö näiden asioiden kanssa yhteydessä?

-- On kyllä.

-- Te olette ilmoittanut sen täällä?

-- En ole, ainakaan vielä. Mutta minä olen luvannut sen tehdä,
erinäisillä ehdoilla.

-- Ja ne ovat?

-- Suomi, johon liitetään Viro ja Vienan Karjala, tulee itsenäiseksi
ja saa miljardin sotavoitosta.

-- Sitähän minä pelkäsinkin, sanoi valtioneuvos otsaansa sivellen.

Nuorukainen hämmästyi.

-- Eikö se riitä? kysyi hän levottomana.

-- Ei, ei se riitä. Se ei ole pysyvä saavutus... Niin, kyllä
arvaan että teillä on välikirjat ja sopimukset mielessänne, mutta
ne ovat hyvin huonoa tavaraa. Minun täytyy kuitenkin ensin puhua
teille Suomesta, ennenkuin ymmärrätte minua. Oletteko täällä voinut
ollenkaan seurata kotimaan tapahtumia?

-- Marraskuun lakkovaiheet tiedän osapuilleen, mutta en paljoa sen
jälkeen sattuneista tapauksista.

-- No niin. Levottomuudet jatkuvat yhä. Punaiset pitävät
kotitarkastuksia ja harjoittavat etsintää vimmatummin kuin
ryssät konsanaan. Punakaartit harjoittelevat ahkerasti ja niille
tuodaan Venäjältä vaununlastittain aseita. Ilmeisesti on tekeillä
vallankaappausyritys aito bolshevistiseen malliin. Mutta toiselta
puolen ovat porvarilliset lujasti päättäneet ryhtyä vastarintaan.
Suojeluskuntajärjestöt kasvavat yhä huomattavammiksi ja innostus
kytee salassa koko kansan keskuudessa. On onnistuttu saamaan
rahaa. On hiukan aseitakin tiedossa. Lyhyesti sanoen, Suomi seisoo
kansalaissodan partaalla, jota ei mikään enää voi estää. Milloin
se puhkeaa, se on vain viikkojen, päivien, hetkien kysymys, eikä
ole takeita siitä, ettei se riehu jo nyt. -- No niin. Käsitättehän,
ettei keksintö voi ehtiä käytäntöön tämän kapinan aikana, ei ainakaan
sanottavassa määrin. Meidän täytyy kestää tämä onneton taistelu omin
voimin ja samoin, jopa paljoa huonomminkin asein kuin vastustajamme.
Jos me voitamme, niin Suomi on itsenäinen, ei vain paperilla, kuten
nyt, vaan tosiasiallisesti, ja ryssien on lähteminen maasta. Ja
silloin me tarvitsemme tuota keksintöä. Se on pohja, jolle vapautemme
rakennetaan. Ja me tarvitsemme salaisuuden _yksin_. Ymmärrättekö?
Yksin, jos Suomi aikoo voida yksin seisoa kansakuntain rinnalla
vaarallisella paikallaan.

Kun nuorukainen ei vastannut, jatkoi puhuja.

-- Jos taas häviämme, niin teidän menettelytapaanne seuraten jää
koko salaisuus saksalaisten haltuun. Sillä ette kai halua antaa sitä
omille ja vieraille ryssille?

-- Niin, mutta keksinnön avulla me saamme saksalaiset auttamaan
itseämme tuossa taistelussa.

-- Siinähän juuri myöskin piilee vaara. Kun me olemme hädässä,
niin saksalaiset voivat, huomatkaa, minä sanon voivat, vaatia tuon
keksinnön apunsa palkaksi, vaatia sen yksityisomaisuudekseen tai
ainakin tehdä epäedullisen välisopimuksen. Ellemme siihen myönny,
niin he voivat kieltää apunsa. Jos taas myönnymme, niin Suomi
jää heikkona ja voimattomana Saksan varaan ja sen mielivallasta
riippuvaksi. Sitävastoin on todennäköistä, että saksalaiset
muuten, tietämättä rahtuakaan koko keksinnöstä, ojentavat Suomelle
auttavan käden. Luonnollisesti molemmat maat tekevät liiton ja
Suomi saa maksaa tuosta avunannosta, kuten kohtuullista onkin.
Mutta se pystyy seisomaan omin jaloin ja herättämään kyllin suurta
arvonantoa liittolaisessaan, jos sillä _yksin_ on tuo mullistava
salaisuus tiedossaan. Sitävastoin jää Suomi aivan liian mitättömäksi,
suunnittelemistanne alueenlisäyksistä huolimatta, jos molemmilla
liittolaisilla on hallussaan sama keksintö. Enkä usko, että
mainittuja aluelisäyksiä tullaan sille edes myöntämään.

Nuorukainen kuunteli niin jännittyneenä, että hengitys salpautui.
Pitkiä hetkiä kului äänettömyydessä, vain ruskeat silmät loistivat
tuskallisesti. Vihdoin sanoi hän hiljaa, väräjävällä äänellä.

-- Voi minua. Ja minä kun luulin saaneeni niin suurta aikaan. Mitenkä
tästä nyt selviydytään?

-- No, älkäähän nyt olko huolissanne... Te olette jo puhunut
keksinnöstä?

-- Olen antanut näytekappaleen ja piirustuksiakin. Perääntyminen ei
enää ole mahdollista.

-- Ei, sanoi valtioneuvos miettiväisenä ja jatkoi sitten. -- Ehkä
tämä käy näinkin. Ehkä Saksa tosiaan on jalomielinen ja suora meitä
kohtaan, tukevathan tätä olettamusta niin monet seikat. Mutta omasta
puolestani olen liikaa seurannut suurvaltojen politiikkaa, jotta
voisin olla siitä vakuutettu. Se on aina kieroa ja itsekästä ja sillä
on oikeus olla sellaista, se on minun käsitykseni.

-- Mutta minä olen kuitenkin turvannut sen seikan, ettei sen
sopimuksen pykäliä, joka täällä muodostetaan, voida muuttaa, sanoi
Orri. Ja sitten hän selitti valtiomiehelle, miten koko salaisuus
mainitussa tapauksessa joutuisi ympärysvaltain tietoon.

-- Vai niin, hyvähän se on sekin, vastasi vanha herra naurahtaen.
-- Mutta käsitätte kyllä, minkälaiseen suuruuteen Suomi saattaisi
kohota, jos se _yksin_ saisi pitää tietonaan sen, mikä _yksin_ sille
kuuluu.

       *       *       *       *       *

Kun vieras oli mennyt, seisoi Orri huoneensa lattialla niin
pökerryksissä kuin olisi hän saanut voimakkaan iskun. Sekavia,
kuumeisia ajatuksia risteili hänen aivoissaan. Ne syöksyivät sinne
tänne, voimatta mitään selvittää, eikä nuorukainen voinut pakoittaa
niitä tottelemaan tahtoaan.

Miten viiltävinä hänen mieleensä nyt palautuivatkaan insinööri
Warénin sanat: _Ja ennen kaikkea on vältettävä, ettei rahtuakaan
joudu vieraan käsiin_. Kuinka hän oli voinut ne unohtaa? Unohtaa,
kunnes valtioneuvos Runko oli sinkauttanut hänelle saman ehdottoman
ajatuksen.

Hän alkoi vaeltaa hermostuneena ympäri lattiaa ja huomaamattaan
hän poltti paperossin toisensa jälkeen. Monenlaisia suunnitelmia
kangasteli hänen mielessään, kunnes hän yhtäkkiä pysähtyi, siveli
kädellään otsaansa ja nopeasti vilkaisi kelloaan.

-- Niin, se on ainoa keino, mutisi hän itsekseen, temmaten
päällysvaatteensa ja rientäen ulos.

Kiirein askelin harppasi hän katua ja kääntyi Potsdamerille.

-- Ellei hän minua voi auttaa, niin sitten en ymmärrä mihin ryhdyn.

Hän pysähtyi erään pensionin luo, missä muuan Berliniin komennettu
jääkäri asui. Tämä kuului "pommareihin", amiraali-esikunnan
palveluksessa oleviin miehiin, ja oli erikoisesti saanut tehtäväkseen
Suomeen lähetettävien poikien matkaanvarustamisen. -- Ilta oli
kuitenkin jo pitkälle kulunut ja ulko-ovi oli lukossa, mutta Orri
soitti yökelloa ja selitti talonmiehelle, että välttämättömien syiden
takia hänen oli tavattava toveriaan.

-- Jumala, ellei hän vielä ole kotona, lennähti Orrin mieleen, hänen
kiitäessään monta askelta kerrallaan portaita ylös. Mutta onni oli
hänelle myötäinen, toveri oli jo nukkumaan menossa ja kummeksui
melkolailla tätä myöhäistä vierailua.

-- Sinähän olet kovin kiihdyksissäsi, sanoi hän.

-- Mitä nyt on tapahtunut?

-- Kuule, auta nyt minua, hyvä veli, jos suinkin

voit. Minun täytyy päästä lähtemään Saksasta...

-- ???

-- Niin, minun täytyy päästä. Sinähän se laittelet vääriä suomalaisia
passeja meikäläisille, sinullahan on leimoja jos jonkinnäköisiä. Tee
nyt minulle paperi, jolla pääsen Sassnitzissa lautalle. Ja tee se
huomisaamuksi.

-- Ei hyvä mies, se ei käy laatuun.

-- Sen täytyy käydä. Minun on päästävä pois täältä. Siitä riippuu
niin suuret asiat, että sinä et osaa kuvitellakaan. Koko Suomen
tulevaisuus saattaa olla kysymyksessä. Sinä tiedät kyllä, että minä
en puhu turhia.

-- Enhän minä sitä epäilekään. Mutta sittenkään ei se käy laatuun. Ei
ainakaan näin äkkiä.

-- Mutta hyvä jumala, mitä minä sitten teen?

-- Älähän nyt hätäile. Pane tupakaksi, sinä olet niin
kiihdyksissäsi... Mutta entäs, jos sinä yrittäisit karata. Ei
Sassnitziin, mutta esimerkiksi Hampuriin ja sieltä sitten jollakin
lailla Norjaan, Kristiansandiin. Luulen, että voisin hankkia sinulle
lomalipun Hampuriin. Mutta eteenpäin minä en, ainakaan näin äkkiä,
voi sinua hommata.

-- Tärkeintä onkin, että minä pääsen pois täältä, Berlinistä. Vaikka
viivynkin jonkun aikaa Saksassa, ei se tee mitään. Mutta täältä minun
täytyy pois ja sitä ei saa kukaan tietää. Kuuletko, ei kukaan.

-- Onko sinulla siviilivaatteita?

-- Ne ovat pataljoonan varastossa.

-- No minulta saat sitten. Vanhat tosin, mutta ei tässä nyt auta.

-- Ja milloin pääsen lähtemään?

-- Huomen aamulla. On parempi, että minä käyn sinun luonasi tuomassa
sen paperin. Nuku rauhassa siihen asti.

-- No hyvää yötä sitten. Ja kiitos, vastasi Orri puristaessaan
lujasti toverinsa kättä.

Keventynein mielin hän astui kotiinsa.




XII.

Pako.


Hampurissa, huonomaineisen St. Paulin varrella, on pieni,
siisteydellään ympäristöstään eroava kapakka, jonka avonaisissa
akkunoissa tai ovella ohikulkija usein saattaa nähdä kevyesti puetun
naisen, tai maalatun ilotytön laskevan leikkiä kadullaolijoitten
kanssa. Täällä, erään pienen nurkkapöydän ääressä, istui Orri,
tarkkaavasti pälyillen sisääntulijoita, mutta vain harvoin nostaen
olutseidelinsä huulilleen.

Oli menossa jo kolmas päivä. Matka oli onnistunut hyvin, mutta
täällä näyttivät vaikeudet alkavan; ei ollut tietoakaan pääsemisestä
eteenpäin.

Ensimäisen illan oli hän istunut muutamassa satamakapakassa ja
koettanut vaania sopivata merikarhua uhrikseen, jotakin, joka tavalla
millä tahansa olisi ottanut hänet viedäkseen meren yli. Mutta hän ei
löytänyt ketään, eikä hän kiinnijoutumisen pelossa ollut uskaltanut
kyllin rohkeasti esittää asiaansa. Toisen illan oli hän viettänyt
samankaltaisessa olutkullussa yhtä huonolla menestyksellä, ja nyt
istui hän täällä, tarkaten vieraiden käsiä, ja heti kiinnittäen
niihin miehiin huomionsa, joilla oli joku tatuoitu merkki, tai jotka
hän muuten tunsi merimiehiksi.

Tytöt iskivät hänelle silmää. Tavan takaa kävi joku hänelle
keimailemassa, paljastaen arveluttavalla tavalla sulojaan, mutta
kun hän yhä pysyi tyynenä ja välinpitämättömänä, eikä kuitenkaan
poistunut ravintolasta, alkoi hän erikoisella tavalla kiinnittää
naisten huomiota. Varsinkin muuan neitosista, aivan nuori, ihmeen
viattoman ja sielukkaan näköinen tyttönen, näytti tulevan suorastaan
surulliseksi huonosta menestyksestään. Orri oli kyllä tilannut hänen
ehdotuksestaan viiniä, tarjonnut kohteliaasti ja jutellut, mutta hän
oli ollut niin hajamielisen ja kylmän näköinen, että tyttö, joka
nähtävästi oli suosituimpia tähtiä, oli vihdoin vetäytynyt syrjään.
Ja ihmeellistä, sellainen on naisluonne kerta kaikkiaan, hän istui
nyt ovella pahantuulisen näköisenä, välittämättä ollenkaan lukuisten
ihailijainsa imarteluista ja houkutuksista, ja katseli suurilla,
harmailla silmillään outoa vierasta, johon ei mikään tehonnut.

Kapakassa alkoi olla humalaisia. Baarin puolella rämpytti joku
pianoa ja huumaantuneita pareja kieppui hurjassa pyörteessä ahtaalla
lattialla. Toiset istuivat korkeilla tuoleillaan nauraa hohottaen
ja juoden amerikkalaisia trinksejä ja coctailejä. Nuorukaisella ei
näyttänyt olevan onnea tälläkään kertaa, ja masentuneena hän seurasi
tätä äitelää kevytmielisyyttä, joka häntä kyllästytti.

Mutta vihdoin näytti hänen päähänsä pälkähtävän jotakin ja hän
vilkaisi ovelle, Siellä istui tuo nuori tyttö vieläkin, perin
surumielisen näköisenä, tuijottaen häntä suurilla, sielukkailla,
ihanilla silmillään. Orri viittasi häntä luokseen, itsekseen
ihmetellen, mistä kohtalon oikusta tuokin neitonen jo noin nuorena
oli joutunut näille poluille. Tyttö nousi vastahakoisesti.

-- Saanko pullon sektiä ja kaksi lasia. Tyttö nyökkäsi teennäisen
kylmästi.

Kun hän oli tuonut pullon, täytti hän ainoastaan toisen lasin ja
aikoi sitten mennä tiehensä.

-- Toinen myöskin, pyydän, sanoi Orri, viitaten lasia.

-- Miksi, yksinhän istutte kumminkin?

-- Mikäli et tahdo tehdä seuraa. Onneksesi!

-- Et välitä minusta kuitenkaan.

-- Kukapa ei sinusta välittäisi, syväsilmä. Istu, juo!

Tyttö kiepsahti ketterästi hänen polvelleen ja tyhjensi siemauksella
lasinsa.

-- Nyt tahdonkin tulla humalaan, sanoi hän, maiskuttaen huuliaan,
joiden luonnollinen puna viinistä kosteana erottausi valkeita
hampaita vastaan, kuin aamukasteinen ruusunlehti.

-- Minkätähden?

-- Et välitä minusta kuitenkaan, johan sen sanoin. Näen sen
silmistäsi, ihmeellisistä silmistäsi, Ja minä kun pidän sinusta niin,
niin.

-- Mikä sinun nimesi on, pikku enkeli?

-- Irli. Ja sinun?

-- Oh, minulla ei nimeä olekaan, tai sitten niitä on liian monta.
Maljasi, kaunis Irli!

Taas tyhjensi tyttö lasinsa pohjaan. Heleä punerrus alkoi kohota
hänen kalvakoille poskipäilleen. Hän ei näyttänyt voivan kyllikseen
katsella nuorukaista, joka hymyili hänelle veitikkamaisesti ja
keikutteli häntä polvellaan. Yhtäkkiä painautui hän rajusti Orrin
rintaa vasten ja kuiskasi intohimoisesti.

-- Niin, et välitä minusta... sinä. Mutta minä. Jos tietäisit kuinka
sinusta pidän. Et usko. Olet kuullut meikäläisten puheita. Ja
kuitenkin, en ole koskaan tuntenut sellaista kiintymystä kehenkään
kuin sinuun. Sinussa on jotain niin merkillistä... Sinua täytyy ihan
rakastaa, vaikka olet niin välinpitämätön.

-- Oikeinko todella, Irli?

-- Oikein todella... Voi, älä ajattele nyt taas huonoa minusta. Minä
pidän sinusta todella.

-- Maljasi siis, sinä keijukainen öisessä yrttitarhassa!

Kilistettyään kietoi Orri käsivartensa tytön vyötäisille ja kysyi,
syvälle silmiin katsoen.

-- Tahtoisitko sinä auttaa minua, Irli?

-- Tahtoisinko! Sitä sinä kysyt! Mutta mitenkä minä voisin sinua
auttaa?

Syntyi hiljaisuus. Vain katseet risteilivät, toinen kysyvänä, toinen
tutkivana.

-- Voiko sinuun luottaa, Irli?

Tyttö painoi silmänsä alas ja tuli pahoille mielin.

-- Sinä loukkaat minua yhä vaan. Vaikka onhan se luonnollista.

-- Älä pahastu, Irli. Minä olen tosiaankin pulassa.

-- Kerro minulle kaikki. Osaan kyllä olla vaiti.

-- Minun pitäisi päästä pois Saksasta, eikä minulla ole passia.

-- Pois! Sitten en auta sinua, paha poika.

-- Minun täytyy joka tapauksessa lähteä Hampurista. Etkö sinä tunne
ketään laivuria, joka voisi viedä minut?

Tyttö tuli miettiväksi.

-- Voi, jos olisit ollut täällä eilen... Mutta, odotahan, minä käyn
kysymässä Mirjalta... Kevyesti kuin hengetär liiteli solakka tyttö
yli lattian.

Kun hän palasi, oli hänen silmissään menestyksen valoisa säihky.

-- Tunnin päästä Bubi tulee. Hän lähtee huomenna ja viettää tänään
lähtijäisiä Mirjan kanssa. Bubi kyllä vie sinut... Mutta olethan
illan minun kanssani. Sinä ja Bubi, Mirja ja minä. Voi kuinka hauskaa!

       *       *       *       *       *

Laivuri oli jämerä kuin tervaskanto.

Hänen ahavoittuneilla, karkeilla kasvoillaan viipyi hyväntahtoinen
hymy ja hänen pienet, viekkaat silmänsä tähystelivät ovelasti
ryppyisten, laskoksille painuneiden luomien alta. Viikset ja parta
olivat ajellut, ainoastaan leukaa ympäröi alapuolelta tuuhea
karvakehä, joka antoi hänelle eräänlaisen hihhulimaisen vivahduksen.

Heti hänen saavuttuaan siirryttiin sivuhuoneeseen ja Irli esitti
asian niin taidokkaasti ja kaarrellen, että Orria hämmästytti hänen
oveluutensa. Mutta laivuripa ei ollut varsin halukas ryhtymään
kauppoihin.

-- Se on liian vaarallista, sanoi hän. -- Ennen lähtöä passit
tarkastetaan, enkä ymmärrä, missä te voisitte piileskellä niin kauan.

-- Tyhjää lorua, huudahti Irli. -- Sanopa minulle Bubi, missä sinä
säilytät kankaasi, joita tuot niin monta pakkaa kerrallaan ja jotka
aina välttävät tarkastusmiesten silmät?

Laivuri hätkähti ja katsoi terävästi tyttöön viekkailla silmillään.
Tällaista iskua ei hän ollut odottanut. Sitten vilkaisi hän
salavihkaa nuorukaiseen ja sanoi olkapäitään kohauttaen.

-- Huhupuheita.

-- Älä viisastele, Bubi. Minä kyllä tiedän sinun vehkeesi.

Laivuri otti niin kunnioitettavan siemauksen suuresta lasistaan, että
jo siitäkin saattoi tuntea hänet merimieheksi. Sitten jysäytti hän
pöytään leveän ja karkean nyrkkinsä ja sanoi.

-- Kyllä se nyt on sillä lailla, etten minä naisten välityksellä ole
vielä ikinä mihinkään kauppaan ryhtynyt, enkä ryhdy.

-- Siunatkoon! Meistä ei kyllä haittaa. Tule, Mirja! Soittakaa
sitten, kun olette valmiit.

Ja kevytpukuiset tytöt lehahtivat pois kuin perhot, jättäen
seuralaisensa kahdenkesken pohtimaan asioitaan.

Laivuri oli pitkän aikaa ääneti, katsellen epäillen vierasta.

-- Teidän olisi välttämättä päästävä matkaan? kysyi hän vihdoin.

-- Kaikin mokomin.

-- Oletteko tehnyt jotakin erikoista?

-- Rikosta en ole tehnyt, jos sitä tarkoitatte, sen vakuutan. Minä
olen sotilas.

-- Ja haluatte karkuun! Hyi saakeli!

-- Päinvastoin, haluan tappeluun. Minä olen suomalainen, taistellut
Saksan riveissä, mutta nyt on kotimaassa puhjennut kapina. Tahdon
sinne, mutta eivät päästä täältä.

-- Ahaa!

-- Mutta minun on päästävä, vaikka uimalla.

-- Onko teillä rahaa?

-- Onhan sitä, mutta pelkään, ettei riitä.

-- Jos nyt saisin teidät yli, niin kuinka selviydytte Norjassa?

-- Helposti. Siellä ei ole mitään hätää. Laivuri mietti taas pitkän
aikaa.

-- Viisisataa se maksaa, tokasi hän.

-- Kiinni veti ja kättä päälle.

Laivuri tarjosi karhun kämmenensä ja selitteli rauhallisesti.?

-- Mutta teidän on tultava heti laivaan, jotta saan teidät kätkeä.
Aamulla se herättää liian suurta huomiota.

-- Minä kyllä olen valmis.

-- Parasta on sitten lähteä.

Kello kilahti ja molemmat tytöt riensivät paikalle.

-- Saanko maksaa? sanoi Orri hymyillen.

-- Sinä menet! huudahti Irli tuskallisesti.

-- Hän tulee kyllä takaisin vielä, huomautti laivuri.

-- Valehtelet. Miksi hän sitten maksaisi.

-- Tulen kyllä takaisin, Irli, sanoi nuorukainen hymyillen ja
hellävaroen irrottaen kiihkeän tytön käsivarret kaulaltaan.

Tuo tyttö oli auttanut häntä niin paljon, että valehteleminen oli
hänelle miltei tuskallista.




XIII.

Memento mori.


Suomessa oli kansalaissota ehtinyt täyteen voimaansa.

Pyhän innostuksen vallassa olivat talonpojat nousseet puhdistamaan
maata ryssistä ja niistä sokeista, ruton tartuttamista laumoista,
joiden johtomiehet itsekkäässä intohimossaan ja muut osat
mielettömässä bolshevistisessa haaveilussaan olivat eksyneet rikoksen
teille ja saattaneet valtakunnan veljessodan kauhuihin. Vaasa ja Oulu
olivat vallatut ja valkoinen armeija, joka yhtäkkiä ilmestyi kuin
tuulesta temmattuna, alkoi vyörytellä taisteluintoisia joukkojaan
yhä pitemmälle etelää kohti. Saattoi jo sanoa, että punaisten
voitto oli menetetty. He olivat olleet liian hitaita, heillä ei
ollut alotekykyä ja nopeisiin tekoihin kannustavaa päättäväisyyttä.
Toimettomina asemissaan pysyen he olivat antaneet suojeluskuntain
kasvaa ja voimistua, olivat tuhlanneet aikaa, kunnes valkeat olivat
ennättäneet saada aseita riittävästi ja kaikki oli myöhäistä. Turhaan
luottivat he enää venäläisiin veljiinsä, lukuisiin tykkeihinsä
ja loppumattomiin ampumatarvevarastoihinsa. Valkoisen armeijan
syntysanat oli ehditty lukea, eikä sen voittokulkua voinut enää
mikään mahti estää.

Orri oli saapunut kotimaahansa monien seikkailujen kautta.
Vietettyään pari tuskallista vuorokautta laivuri "Bubin" salaperäisen
ruumahuoneen ahtaassa komerossa, hän oli onnellisesti päässyt
Kristiansandiin, selviytynyt sieltä Ruotsiin ja vihdoin Suomen
puolelle, pyrkien niin nopeasti kuin mahdollista kotiseutunsa
lähettyville. Täällä oli hän saanut vapaa-ehtoisen komppanian
johtaakseen ja kouluuttaakseen, ja oli jo ennättänyt ottaa osaa
moniaihin tappeluihin.

       *       *       *       *       *

Varhaisena, kirisevän kylmänä pakkasaamuna kulki pitkä rekijono
metsäisellä tiellä. Oli pimeä vielä, ainoastaan kelmeä, vihertävä
kajastus koillisella taivaanrannalla ilmaisi aamun tuloa.
Natisevissa, pitkissä työre'issä istui valkeakaapuisia miehiä, viisi
kussakin, kiväärit pystyssä reen pohjaa vasten. Pari sataa metriä
muiden edellä kulki kolme rekeä, sitten alkoi varsinainen kolonna,
jonka etupäässä ajoi komppanian johtaja, kapteeni Orri. Hänellä ei
ollut valkeata viittaa, ei myöskään vihreätä jääkärin pukua, harmaan,
yksinkertaisen sarkatakin kaulukseen oli kiinnitetty kolme kapeata
nauhaa päällikkyyden merkiksi ja olkahihnasta riippuva Mauserpistooli
oli hänen aseenaan.

Jo pysähtyi etujoukko. Kun kolonna oli sen saavuttanut, antoi johtaja
merkin nousta re'istä ja käännätti hevoset ympäri. Kummallekin
sivulle, metsään, hän lähetti suksipartion ja lähti itse maantietä
kulkevan etupartion mukana. Lumi narskui kantapäiden alla ja käsiä
palelti. Oli kuitenkin tyyni, joten pakkasta oli helpompi kestää. Tie
kohosi kiemurrellen korkealle harjulle.

Jo kuului laukaus, jonka kaiku kiiri heiketen lumisena nukkuvassa
metsässä. Punaisten vartiomies oli ampunut. Heti sen jälkeen toi
lähetti pääjoukolle käskyn seurata etupartiota. Saavuttiin vuorelle
ja kapteeni kiipesi kivelle tähystellen kiikarillaan yli lumisen,
valkenevan aukean.

Siellä näkyi kotikylä aamun viluisessa hämärässä. Vasemmalla sinerti
ulapan hanki, suoraan edessä häämötti taloja, lähimpänä kivinavetta,
josta punaisten varustukset alkoivat, jatkuen pitkin harjua rantaan
saakka. Jo näkyi levotonta liikettä, jonka hälyytyslaukaus oli
aiheuttanut. Vihollisella oli kieltämättä loistava asema.

Komppania oli sillävälin hajaantunut ketjuun pitkin metsän reunaa.
Tuokion Orria arvelutti. Aukea oli niin laaja ja luminen, moni oli
siinä saavuttava sankarikuoleman, mutta täytyi uhrata.

-- Eteenpäin?- mars! kuului hiljaa, mutta selkeästi. Käsky kulki
miehestä mieheen.

Huimaavan pitkä rivi valkeita peikkoja painui harjulta alavalle
pellolle. Äänettömästi ne etenivät. Vallitsi kaamea hiljaisuus.
Jo saavuttiin matalalle väliharjulle, jota myöten Orri tiesi
kulkevan suojaisen kiviaidan; pelloillakin, siellä täällä näkyi
kiviröykkiöitä. Mutta yhä oli punaisten puolella hiljaista.

-- Mitä ne ajattelevat? Ovatko ne paremmin varustettuja kuin
oletinkaan? mutisi Orri itsekseen.

Jo sivuutettiin kiviaita. Ja silloin, yhtäkkiä, alkoi helvetillinen
kuulasade ja tuhatääninen räikinä tuntui ikäänkuin repivän kylmää
talvi-ilmaa. Luoteja vinkui ja surisi ja granaatteja räiskyi, milloin
eivät syttymättä hupsahtaneet hankeen.

-- Eteenpäin mars mars! kuului johtajan tuikea komento.

Ketju yritti juoksuun, mutta kun lunta oli yli polvien kävi se
kovin työläästi ja vaati liian suurta ponnistusta. Ja vihollisen
kuularuiskut rätisivät yhtämittaa, yhä vimmatummin ja vimmatummin.
Suuressa kivinavetassa niitä oli kaksi, harjulla yksi ja vasemmalla,
missä metsä tiheni, vielä yksi. Mahdotonta oli kenenkään elävänä
päästä sellaisen luotituiskun läpi.

Oli komennettu asemiin ja Orri makasi hangella kiikarillaan tähystäen
vihollisen toimintaa. Yhä useampia kaatui. Haavoittuneiden vihlovat
huudot kuuluivat yli taistelun pauhun ja kun paikka oli aivan avoin,
eivät sairassotilaat tahtoneet saada työtään toimitetuksi, töin
tuskin onnistui heidän laahata haavoittuneita kiviaidan suojaan.
Aamu alkoi yhä enemmän vaaleta ja päällikkö käsitti, että tästä oli
mahdotonta päästä eteenpäin.

-- Takaisin kiviaidan taa -- ryhmittäin! kuului taaskin terävä,
miehestä mieheen kulkeva komento.

Ketju näytti kokonaan murtuvan. Siellä täällä kiiti hurjaa vauhtia
kymmenkunta miestä kerrallaan -- takaisinpäin. Kuulia vinkui heidän
korvissaan paksuna pilvenä ja kuin ihmeen kautta näyttivät he
saavuttavan päämaalinsa. Varmaankin oli vihollisen puolella ryssiä,
tottuneita kuularuiskun käyttäjiä, sillä luodit osuivat kutakuinkin
paikalleen.

-- Ryhmänjohtaja N. komppanian päällikön puheille! kulki miehestä
mieheen, kun suojaava kiviaita oli saavutettu.

Orrin päähän oli lennähtänyt uusi ajatus, sillä tässä oli hätä
käsillä. Aidan takaa ei nimittäin enää saattanut peräytyä aukean yli
metsikköön, jos mieli hiukankin säästää miehiä, eikä johtaja tätä
peräytymistä näyttänyt haluavankaan.

Kun ryhmänjohtaja oli tullut, sanoi Orri.

-- Ottakaa ryhmänne, hiipikää aidan suojassa rantalepikkoon, sitä
pitkin varovasti edelleen, vihollisketjun pään kohdalle, ja hyökätkää
sitten hirveästi huutaen ja äkkiä sivulta. Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän, herra kapteeni.

-- Te olette ainoa mies, joka minua lukuunottamatta tarkoin tunnette
paikan. Teistä riippuu kaikki. Minä luotan teihin. Mutta toimikaa
nopeasti, ennenkuin hämärä kokonaan katoaa. Lähtekää.

-- Kuten käskette, herra kapteeni. Tuskallisessa jännityksessä
kului puoli tuntia. Kaikki riippui siitä, onnistuiko miesten päästä
huomaamatta hyökkäyspaikalleen. Orri seurasi kiikarilla heidän
kulkuaan niin kauan kuin mahdollista, mutta pian he katosivat
viidakkoon. Punaisetkin kenties odottivat jotakin, sillä he
hiljensivät tultaan, ainoastaan tykit jylisivät yhtämittaa. Rannan
puolelta eivät he kuitenkaan osanneet aavistaa vaaran uhkaavan.

Jo kuului komea hurraa ja ammunta kiihtyi vasemmalla siivellä.

-- Eteenpäin -- mars, mars! komensi johtaja jälleen. Ja uudella
raivolla syöksyi ketju kiviaidan takaa vihollista kohti.

Hetken näytti asema yhtä epätoivoiselta kuin aikaisemminkin ja
lukuisia valkeita miehiä kaatui. Mutta sitten alkoi vasemmalla,
vihollisen puolella syntyä epäjärjestystä. Kiikarillaan saattoi
Orri huomata, että sivustaryhmä hyökkäsi nopeasti eteenpäin ja että
punaiset säikähtäneinä, kuten yllätetyt ainakin, epäjärjestyksessä
syöksyivät pakoon... Jo oli äärimmäinen kuularuisku valkeilla.
Sen tuli suunnattiin pitkin vihollislinjaa ja sen jälki oli
kauheata. Yhtämittaa kaatui vihollisia, heidän pakonsakin näytti jo
myöhäiseltä... Urhoja, tosi sankareita olivat sivustaryhmän miehet!

Valkoiset ponnistivat kaikkensa päästäkseen kyllin nopeasti harjulle
ja voidakseen ajaa takaa vihollista, joka pakeni epäjärjestyksessä,
varmaankin uskoen olevansa saarrettu, ja niin nopeasti, että tykit
jätettiin empimättä ylävälle kunnaalle, erään riihen luo, missä
niillä oli ollut edullinen asemapaikka.

Kahdessa tunnissa oli voitto saavutettu.

       *       *       *       *       *

Kyläläisiä kömpi ylös kellareista, perunakuopista ja suojaisista
kivinavetoista. Kyyneleet silmissä ja kuvaamattoman ilon vallassa
he kiittelivät pelastajiaan, syleilivät omaisiaan, aivan kuin onnen
huumaamina, hetken hurmiossa mennen aina lapsellisuuksiin saakka.

Ainon kotoa tapasi Orri äitinsä. Tämä itki, syleili vapisevin käsin
poikaansa, kuivasi silmiään esiliinansa liepeeseen, eikä voinut
mitään puhua liikutukseltaan. Kovin hän oli vanhettunut, käynyt
laihaksi ja ihmeen kumaraksi. Äiti parka.

-- Missä Aino on? kysyi Orri, voimatta kauemmin itseään hillitä.

Uudistunut nyyhkytys oli ainoa vastaus.

-- Mutta sano toki äiti.

-- Voi, voi tätä surkeutta, kuului särkynyt vastaus. -- Ei hän enää
liene elävien ilmoilla. Jo kolme viikkoa sitten ne hänet veivät.

-- Minne veivät? tiukkasi nuorukainen vaaleten.

-- Minne lienevät vieneet... Ei huolinut tyttö varoituksista. Aseita
kantoi suojeluskunnalle ja kirjeitä, tai mitä lienee välitellyt...
Joutui kiinni. Tapasivat työssä... Sinne katosi.

Orri ei sanonut mitään. Jokainen veripisara oli kadonnut hänen
kasvoiltaan. Huulet vain puristuivat lujemmin yhteen.

-- Entä isä? kysyi hän pitkän ajan kuluttua.

-- Isä on niillä vankina, eilen ottivat taas... Oli jo ollut
ennemminkin, sai äiti itkultaan selitetyksi.

Nuorukainen vavahti kuin jousi, joka jännittyy täyteen vireeseen.

-- Ja miksi? kysyi hän soinnuttomasta -- Isähän oli raajarikko.

-- Mutta jyrkkä. Itsepäinen, kuten tiedät... Sinusta kovenivat,
sinua utelivat. 'Jo on lahtariksi ruvennut työmiehen poika', isälle
pistelivät.

-- Ja ottivat hänet eilen. Minne he hänet panivat? Veivätkö mukanaan?

-- Lahtelan saunassa säilyttivät yötä. Oli Lahtelakin mukana ja se
Kuusimäen vanhempi poika. Mihin sitte lienevät panneet.

Enempää odottamatta Orri syöksyi ulos.

-- Kaksikymmentä vapaaehtoista heti mukaani. Kutka seuraavat? huusi
hän raikuvalla äänellä.

Joka mies oli pyrkimässä pidetyn päällikkönsä mukaan, mutta Orri
määräsi komppanialle tarkoin tehtävät ja otti vain mainitsemansa
määrän. Pikamarssissa aikoi hän rientää vihollisen perässä, mutta
Lahtelan saunan luo päästessään välähti hänen mieleensä kaamea
epäluulo. Sauna näytti niin yksinäiseltä ja kolkolta syrjäisellä
paikallaan. Pitkin harppauksin kiiruhti Orri sitä kohti ja tempaisi
oven auki. Kynnykselle asti oli valunut punainen jäätynyt verivirta.
Lattialla makasi kolme silvottua ruumista. Kauhun lamauttamana jäi
Orri ovelle seisomaan...

Yhä lukuisampia suojeluskuntalaisia saapui saunan luo. Kauhistuneina
ja äänettöminä he tarkastelivat kaameata näkyä. Sitten astui pari
rohkeinta sisään.

-- Tältä on silmät puhkaistu ja oikea käsi poissa. Voi ukkoraiskaa,
selitteli muuan sisällä olija.

-- Hiljaa! kuului komppanianpäällikön kauhea karjaisu.

Vasta silloin sotilaat katsoivat johtajaansa. Tämä seisoi
tuhkanharmaana, sierainten väristessä ja silmäin leimutessa tavalla,
jota yksikään ei ollut nähnyt. Syntyi kuolon hiljaisuus.

Sitten kääntyi Orri poispäin. Hetken tuijotti hän valjuna taivaan
rannalle, jossa keveitä hattaroita uiskenteli aamuruskon pakastuvassa
purppurassa. Vihdoin hän lähti yrmeänä ja hitaasti kävelemään
rantametsikköä kohti, jonne kiemurainen latotie johti kiiltävine
jalaksenjälkineen...

Joukko seisoi yhä ääneti silmillään johtajansa kulkua seuraten.
Vihdoin joku hiljaa lausahti:

-- Se oli hänen isänsä.






IV.

Kuolemattomat


    Mitä sitten tosi! -- salaa
    sanoiks saamatta mi palaa,
    hiiltää sydän-alaa.

                     O. Manninen.




I.

Vappu v. 1946.


Helsinki heräsi kevätaamun kultaisessa kimalteessa.

Esplanaadilla vilisi ihmisiä, kukkien koristamia neitoja ja
valkolakkisia ylioppilaita, jotka nauraen ja elämöiden tervehtivät
toisiaan, viskelivät konfettia ja serpentiinejä, tai kylvivät
ruusuja. Loistavia, kukilla koristettuja automobiileja kiiti
varoitusmerkkejä törähytellen katuja ristiin rastiin. Tuossa
kulkivat muulin vetämät ajopelit, joissa kymmenkunta nauravaa,
valkopukuista neitosta oli hukkunut kukkiin, täällä huusi katupoika
kuuluvalla, yksitoikkoisella äänellä, "konfetti, serpentini" ja
pienet, seppeleillä koristetut tytöt helistelivät rahapankkejaan ja
tarjoilivat vappukukkia. -- Puissa olivat raikkaasti vaaleanviheriät
lehdet vasta puhjenneet silmikoistaan ja kurkistelivat ikäänkuin
ihmetellen tätä iloista hälinää, joka tapahtui ensi kerran heidän
elämässään.

Mutta Kaisaniemessä sulloontui yhä tihenevä joukko sen tilapäisesti
puulaatikoista kyhätyn korokkeen ympärille, joka nurmikentälle oli
pystytetty. Heillä oli yllään kuluneet ja useilla tahraisetkin
vaatteet, heidän kasvonsa olivat laihtuneet ja kalpeat, heidän
silmissään kiilui jotakin nälkiintynyttä ja villiä, ja ne miehet,
jotka kantoivat suuria, punaisia lippuja, tuntuivat vaivoin jaksavan
kestää taakkansa ja tuon tuostakin pyyhkivät hikeä kasvoiltaan.

Sitten kiipesi puhuja lavalle.

Hän oli pitkä laiha mies, jonka ohuthuulinen suu todisti
päättäväisyyttä ja jonka syväuurteista otsaa tummat hiussuortuvat
ympäröivät. Hänen pienistä, terävistä silmistään välmehti vilkkaus ja
kiihko ja hänen kalpeat kasvonsa tekivät älykkään vaikutuksen.

-- Kansalaiset! huusi hän kuuluvalla äänellä.

Heti syntyi hiljaisuus; takana-olijat vain puristivat lujemmin
etumiehiä yhteen rykelmään, päästäkseen lähemmäs ja kuullakseen
selvemmin.

-- Kansalaiset! Tänä päivänä on vappu, kimaltavan kevään
tervehdysjuhla ja maamme parempiosaiset viettävät sitä kemuin
ja riemuin, yltäkylläisyyden ja kukkien keskellä. Me otamme sen
vastaan nälkäisinä, kalvettunein kasvoin, vapisevin jäsenin ja
meidän ainoa toivomme on: antakaa meille leipää, antakaa työtä,
antakaa maata viljellä, jotta lapsemme säilyvät hengissä. Me emme
kadehdi varakkaampien juhlia, me pyydämme vain välttämättömintä,
vain mahdollisuutta tulla toimeen ja saada alkeellisimmat
elämänvaatimuksemme tyydytettyä.

-- Täytyy ihmetellen kysyä, kuinka on vapaassa ja itsenäisessä Suomen
kuningaskunnassa johduttu niin pitkälle, että tuhansia kansalaisia
on vailla työtä ja toimeentuloa, vailla jokapäiväistä leipää. Ja
kuitenkin on siihen syynä vain olojen johdonmukainen kehitys,
ne harha-askeleet, joihin maamme varakkaampi luokka jo suuren
vapaustaistelun aikana teki itsensä syypääksi.

Suomen silloiset valtaluokat hyväksyivät sen rauhansopimuksen ja
kauppa- ja merenkulku-välikirjan, joka maaliskuun 7 p:nä v. 1918 oli
Berlinissä allekirjoitettu ja joka myönsi saksalaisille maassamme
samat oikeudet kuin omillekin alamaisille. Ja mikä vielä pahempaa,
se pakotti vanhentuneen ja perin vajavaisen tullitariffin v:lta 1914
pysymään voimassa, samalla kuin se kielsi ne edut Suomelta, joita
Saksa myönsi Itävalta-Unkarille ja omille siirtomailleen. Tosinhan
Suomen eduskunta oli toivonut, että v:n 1921 lopullinen kauppa- ja
merenkulku-sopimus tulisi olennaisesti muuttumaan, taaten maallemme
suurempia etuisuuksia ja vapautuksia. Mutta siinä petyttiin.
Maailmanrauha oli sopimusrauha. Saksan rautainen armeija kesti
horjumatta ympärysvaltain miljoonarynnistykset, sekava idän kysymys
raukesi Japanin itsekkään ja jyrkän politiikan takia, kansat valtasi
perinpohjainen väsymys ja solmittiin rauha, joka ei tyydyttänyt
kumpaakaan valtaryhmää ja joka jätti vihamielisyyden salattuna
kytemään.

Vuoden 1921 kauppa- ja merenkulku-sopimus oli hämäräperäinen,
vaikeasti tajuttava, eikä se sisältänyt odotettuja myönnytyksiä.
Selitettiin kyllä, ettei Saksa milloinkaan tekisi itseään syypääksi
niihin sortotoimenpiteisiin tai väärinkäytöksiin, joihin uusi
sopimus kenties tarjosi mahdollisuuksia, samalla kuin huomautettiin,
ettei maailmansodassa väsynyt Saksa mitenkään voinut suoda
Suomelle poikkeuksellisia etuisuuksia, eikä ylläpitää maata omalla
kustannuksellaan.

Keinottelu, joka jo maailmansodan loppuvuosina oli tavattomasti
levinnyt ja kasvanut eräänlaiseksi taudiksi, kehittyi huippuunsa.
Turhaan koetti hallitus sitä ehkäistä. Kun elintarve-asiat saatiin
säännöstellyiksi, hyökkäsi gulashi-paroonien saaliinhimoinen lauma
teollisuustuotteiden kimppuun, ja kun niille määrättiin rajahinnat
ja myyntiä rajoittavat asetukset, alkoi ennen kuulumaton huijaus
maatiloilla. Sakot eivät vähääkään tuntuneet tunnottomien porhojen
paksuissa lompakoissa, täytyi turvautua vankeusrangaistukseen ja
panna tiluksien omistajat valtion kontrollin alaisiksi, koska n.s.
maan ryöstö, kasvukyvyn keinotekoinen viimeisilleen pingotus, ei
muuten enää ollut tukahutettavissa. Mutta jo silloin oli köyhä
kansa jäänyt maattomaksi. Se ei ollut ymmärtänyt niitä etuja, joita
uusi maanvuokralaki oli sille antanut, vaan oli eksynyt huijarien
pauloihin hetkellisen rahanhimon sokaisemana ja myönyt ne tilukset,
jotka olivat siirtyneet sen yksityisomaisuudeksi.

Surullisinta oli, että näiden keinottelijain joukossa alkoi olla
yhä lukuisampia saksalaisia. Huomattakoon, että minä en syytä siitä
suinkaan Saksan hallitusta, enkä täkäläistä ylijohtoa. Päinvastoin,
se teki voitavansa, mutta ei kuitenkaan saattanut ehkäistä sitä
taudinomaista voitonhimoa, joka vapaussodan sekavana jälkiaikana
oli päässyt tarttumaan täällä oleviin saksalaisiin sotilaihin
ja ikäänkuin perintönä kulkeutui myöhemmin maahan muuttaneisiin
siirtolaisiin.

-- Kun Suomen pankki hitaasti, mutta päättävästi veti liikasetelinsä
pois käytännöstä, alenivat tarveaineiden hinnat uskomattomasti,
vaikka niitä oli niukalti, ja yleinen rahapula syntyi. Laajoissa
piireissä tapahtui romahduksia ja vararikkoja. Rahatulvan aikuiset
velat kävivät ylivoimaisiksi maksaa ja huippuhintoihin kohonneet
maatilat eivät voineet tuottaa edes sitä suunnatonta määrää, mikä
olisi tarvittu huikeiden velkojen korkokuoletukseen. Lukuisia
perheitä joutui maantielle ja työttömyys lisääntyi päivä päivältä.

-- Saksalaiset, turvaten kauppa- ja merenkulkusopimukseen, siirtyivät
yhä lukuisampien tilojen omistajiksi ja panivat, mikä kylläkin
on kiitettävää, uudenaikaisen, tuottavan maanviljelyssysteemin
käytäntöön. Heidän haltuunsa joutuivat kosket, joiden ostamispuuhissa
valtio kyllä oli vuosikausia touhunnut, mutta lyhytnäköisellä
hitaudella. Yhä lukuisampia saksalaisia toiminimiä esiintyi
kauppamarkkinoilla, etevämmyydellään ja rautaisella tarmollaan miltei
tyyten syrjäyttäen suomalaiset. Ja suuri osa maamme tehtaista kävi
saksalaisten laskuun.

-- Kun työväki alkoi hiukan toipua taantumuksellisen porvariston
ensi iskuista, perustettiin maahan uusi sosialidemokraattinen puolue
valvomaan köyhälistön etua. Mutta jo pää-äänenkannattajan, Nousevan
Kansan ensi numero herätti hälinää. Vanhat punaiset ja maankavaltajat
ovat nousseet haudastaan, sanottiin. Uusi puolue oli muka perustettu
punakaartin raunioille ja alkoi levittää myrkkyään entiseen
malliin, omaksuen kapinallisten mielipiteet. Se oli kyllä totta.
Kapinanaikaisten sosialistien ajatuksissa oli kyllä sellaistakin,
joka on säästyvä kuolemalta. Vaikka he kiihtyneinä erehtyivätkin
rikoksiin, niin samaa voidaan sanoa myöskin porvarillisista.
Punaisten vankien kurjuus oli herättänyt koko maailman huomiota.
Kuuluisia henkilöitä, rehellisiä kansalaisia ja vapaan sanan
rauhallisia viljelijöitä oli surmattu. Selitettiin kyllä näin
tapahtuneeksi alussa, jolloin kostonhimo ja taistelun kiihoitus vielä
kuohuttivat intohimoja ja vedottiin siihen lievyyteen, jolla vankeja
oli myöhemmin kohdeltu. Mutta ei otettu huomioon sitä kostonhimoa,
jonka kapinallisten kieltämättä kärsimä vääryys oli aiheuttanut,
joka vuosien kuluessa oli syntynyt suurten kartanoiden torppien
pojissa, heidän muistaessaan kotiensa luteisia vuoteita, isäinsä työn
murtamaa ruumista, äitiensä laihtuneita rintoja ja kelmeitä kasvoja,
siskojensa ja veljiensä alituista itkua ja leivän pyyntiä.

-- Suomen kansa oli vapaussodan aikana yhtenä miehenä noussut ja
kukistanut kapinan. Mutta heti taistelun päätyttyä ilmestyivät
kellariherrat ja Lapin rajoilla piileskellyt porvaristo kätköistään.
Muutamassa viikossa he kykenivät synnyttämään valtiollisen
eripuraisuuden ja muodostamaan maan ristiriitain ja puoluepyyteiden
temmellyskentäksi. Toiset ajoivat äärimmäisellä härkäpäisyydellä
tasavaltalaisia periaatteitaan, toiset puolestaan olivat valmiit
hyväksymään monarkkisen hallitusmuodon niin vanhanaikuisilla ja
epäkansanvaltaisilla perusteilla, ettei sen mitenkään voinut enää
katsoa tyydyttävän ajan vaatimuksia. Ja kuitenkin olisi kipeästi
kaivattu lujaa ja kohottavaa yksimielisyyttä. Kun kerran Suomen
kansa luontaisen kateutensa ja riidanhalunsa takia ei saattanut
yhtenä miehenä asettua ketään omaa jäsentään kannattamaan, olisi sen
toki luullut näinä melskeisinä ja levottomina aikoina jo uhkaavan
vaarankin painostuksesta unohtavan puoluepyyteensä ja kokonaisuutena
hyväksyvän jommankumman hallitusmuodoista, mieluummin juuri
monarkian. Onneksi kuitenkin riitaisuuksien vallitessa syntynyt
Suomen kuningaskunta on ikäänkuin kohtalon armosta väistänyt karit ja
ulkopoliittisesti hyvin suoriutunut tukalasta asemastaan.

-- Mutta sisäisesti on toisin. Veljesviha kytee yhä salattuna.
Porvarilliset puolueet harjoittavat yhä vehkeilyään ja kamppailevat
keskenään peitetyin, salaa-iskevin asein. Voimakkaaksi paisunut
Venäjä harjoittaa sietämätöntä painostustaan, sulkien markkinansa,
joihin meikäläinen kauppa ja teollisuus ennen nojautui. Länsimaista
kilpailua me emme kunnialla kestä ja niin on tultu tähän. Tällaiset
valtavat joukot ovat nyt nälässä ja työttöminä, eikä Suomen
kuninkaallinen hallitus ryhdy mihinkään toimenpiteisiin olojen
parantamiseksi.

-- Mutta me emme tyydy tähän. Me vaadimme parannuksia, työtä,
viljelysmaata. Ja sentähden minä tältä paikalta pyydän kysyä:

-- Kansalaiset! Onko oikein, että saksalaiset keinottelijat pitävät
hallussaan niin suurta osaa Suomen viljelysmaata ja että ylimystö
suurissa perintökartanoissaan pöyhkeilee ylpeämpänä kuin koskaan
ennen?

-- Onko oikein, ettei Saksan ja Suomen kauppa- ja
merenkulku-sopimusta muuteta, vaikka se on aiheuttanut taka-iskun ja
toimittanut suomalaisia teollisuusyrityksiä saksalaisten käsiin?

-- Onko oikein, että ne saksalaiset, jotka aluksi kutsuttiin
opettamaan nuorta armeijaamme, yhä viipyvät valta-asemassaan ja
herättävät tyytymättömyyttä sotaväessä, joka haluaisi seista
kansallisella pohjalla?

-- Onko oikein, että maamme kohtalo lähentelee Viron kansan kohtaloa,
joka on sälyttänyt veljesmaamme koviakokeneille harteille noin 7%
vierasmaalaista ylimystöä?

-- Kansalaiset! Onko se oikein?

Puhuja vaikeni hetkiseksi ja väkijoukossa vaelsi humaus kuin myrskyn
kohina.

-- Kansalaiset! Se ei ole oikein. Kuninkaan ja hallituksen on
ryhdyttävä tehokkaihin toimenpiteisiin. Me tahdomme työtä, maata,
leipää! Me tahdomme elää!

Kun puhuja astui alas lavalta, niin kiihtynyt, sekava murina kulki
joukossa ja silmissä kiilui entistä synkempi tuli. Sitten liput
pystytettiin ja mielenosoitukselliset alkoivat riveihin järjestyneinä
marssia kaupungille, missä parempiosaisten ruusut tuoksuvina satoivat
kaduille, tallattaviksi ja kuihtumaan.

       *       *       *       *       *

Äänetön, liikkumaton väkijoukko oli jo toista tuntia seisonut
kuninkaallisen palatsin edustalla. Poliisi oli jo useamman kerran
käskenyt sitä hajaantumaan. Ensin se oli synkästi ja itsepäisesti
vaiennut, sitten oli se vastannut.

-- Me tahdomme nähdä kuninkaan.

Hänen Majesteettinsa käveli rauhattomana huoneessaan.

-- Yhäkö ne odottavat? kysyi hän kanslerilta.

-- Yhä, Teidän Majesteettinne.

-- Mitä ne sitten tahtovat? Sitä en voi ymmärtää.

-- He tahtovat nähdä Teidän Majesteettinne.

-- Minun on niin vaikeata puhua heille. En osaa kieltä riittävän
hyvin.

-- Kuitenkin rohkenen olettaa parhaaksi, että Teidän Majesteettinne
rauhoittaa joukkoa. Se näyttää niin synkältä.

Epäröiden kuningas lähti parvekkeelle.

-- Eläköön kuningas! kajahti alhaalta tuhatäänisenä, kumeana huutona.

-- Kansalaiset! mitä te tahdotte? kysyi kuningas selvällä, vaikka
murteellisella suomenkielellä.

-- Me tahdomme leipää!

-- Me tahdomme työtä!

-- Me tahdomme maata viljelläksemme!

-- Kansalaiset! Niin paljon kuin suinkin mahdollista hommaa
valtio teille työtä. On ryhdytty suurisuuntaisiin toimenpiteisiin
hätäaputöiden järjestämiseksi. Minulla ei ole teille leipää, vaikka
kuinka mielelläni antaisin. Yhtä hyvin kuin minä te tiedätte, että
viimeinen vuodentulo oli huono. Maassa vallitsee puute ja teidän
täytyy koettaa kestää tulevaan satoon saakka.

-- Me tahdomme maata!

-- Sitä eivät saksalaiset saa omistaa!

-- Menkööt he kotiinsa, tai siirtomaihin! kuului sekavana huutona
väkijoukosta.

Kuningas vastasi:

-- He ovat täällä laillisen sopimuskirjan perusteella, enkä minä voi
ryhtyä väärintekoihin heidän suhteensa.

Hirveä mörähdys kajahti alhaalta.

-- Sopimus on muutettava!

Silloin kuului kuninkaan mahtava ja käskevä ääni.

-- Olette kokonaan väärässä. Tässä maassa on niin paljon
viljelemättömiä alueita, niin suuria soita ja erämaita, että on
mieletöntä valittaa viljelysmaan puutetta. Uusille tehdasyrityksille
on rajattomia mahdollisuuksia ja se, joka valittaa työn puutetta,
ei puhu totta. Tälle kansalle ominainen katkeruus on vienyt teidät
harhaan ja valituksillanne te todistatte vain kykenemättömyyttänne
yritteliäisyyteen. -- Rauhoittukaa! Menkää levollisesti koteihinne.
Nämä kysymykset ovat hallituksen ratkaistavat ja uskokaa minua, se
tekee parhaansa teidän hyväksenne. Käsken teitä kotiin!

Kuningas poistui parvekkeelta, ja kumea tyytymättömyyden murina
jatkui joukossa heiketen ja kasvaen kuin kosken kohina. Kuului
kiihkeitä huutoja, raivoisia kirouksia ja nälkiintyneiden vaimojen
valittavaa uikutusta. Toiset kohottivat puristetun nyrkkinsä
uhkaavasti ilmaan, toiset sylkivät ivatakseen ja halveksiakseen
hallitusta.

Sitten alkoi väkijoukko solua kuin virta kaduille, yhä enemmän
kiihtyen ja kuohuksissaan.

-- Mitäpä hän meistä, vieras, joka ei osaa maan kieltäkään!

-- Hän ajoi meidät kotiin kuolemaan!

-- Hän tahtoo, että saksalaiset riistävät maamme! Vihdoin ryhtyivät
muutamat pahantekoon.

Erään saksalaisen makkarapuodin näyteakkuna lyötiin säpäleiksi,
makkarat ja lihapalat temmattiin silmänräpäyksessä langoistaan,
joissa ne olivat riippuneet. Nälkäiset nuoret miehet alkoivat niitä
pureskella. Toiset huusivat ja kirkuivat, toiset nauroivat, muuan
oli saanut ikkunaa lyödessään haavan käteensä ja nuoli nyt likaista,
veristä nyrkkiään. Juhlapukuinen yleisö kerääntyi paikalle, syntyi
väittelyä, sanasotaa ja kiroukset viilsivät korvia.

Hävittämiskuume levisi kuin rutto. Yhä uusia ikkunoita särettiin,
yhä uusia kauppoja ryöstettiin. Poliisi oli voimaton ehkäisemään
hurjistunutta laumaa. Se kuohui liikkuvana kuin vuolas,
kevättulvainen virta; yhä uusille kaduille se jakautui, yhä
raivokkaammaksi muuttui sen menettely. Nälkäiset naiset järsivät
häpeämättä ryöstämiään ranskanleipiä, toiset tunkivat karamelleja
kourakaupalla suuhunsa. Koston ja hävityksen hekuma oli huumannut
joukon.

Silloin kuului kimeä, vihlova varoitushuuto:

-- Sotilaat tulevat!

Heti syntyi pakokauhu. Säikähtänyt lauma ryntäsi joka suunnalle,
epäjärjestyksessä ja kauhuissaan, mutta ahnaasti pitäen kiinni
ryöstösaaliistaan. He tuuppivat ja tyrkkivät kiroillen toisiaan,
sulloutuivat yhteen ja tallasivat langenneita. Heidän keskelleen oli
joutunut muutamia valkopukuisia naisia ja uteliaita ylioppilaita,
jotka turhaan koettivat hillitä laumaa ja saada sitä järkiinsä.

Mutta ratsumiehet olivat sulkeneet tien joka haaralta ja piirittäneet
kansanjoukon. Se kieppui edestakaisin, rynnäten milloin sinne,
milloin tänne, neuvottomana kuin saarrettu peto. Sitten nähtiin
loistoauton huimaa vauhtia kiitävän katua ja pysähtyvän sotilaita
johtavan ratsumestarin lähettyville. Ryhdikäs, ankarakasvoinen herra,
jolla oli palavat, ruskeat silmät ja kenraalin tuntomerkit, kysyi
terävällä äänellä ratsumestarilta.

-- Mitä tämä merkitsee?

-- Kansa on ruvennut ryöstämään, herra kenraali.

-- Te ette saa ampua, ennenkuin viimeisessä hädässä, kuului käskevä
määräys ja kenraali tunkeutui kiivain askelin läpi kansanjoukon, joka
kauhuissaan antoi hänelle tietä.

Kun hän oli päässyt korkeille kiviportaille, huusi hän jyrisevällä
äänellä.

-- Kansalaiset! Mitä tämä on? Aiotteko ryhtyä tekoihin, joita
maassamme ei ole nähty sitten vapaussodan aikojen!

Silloin hyppäsi se mies, joka aamulla oli puhunut, kenraalin eteen ja
alkoi kiihtyneellä äänellä selittää.

-- Kansanjoukko on raivostunut, koska kuningas on välinpitämättömästi
suhtautunut sen pyyntöihin. Nyt ovat intohimot päässeet valloilleen
ja niitä on mahdotonta hillitä.

-- Mikään ei ole mahdotonta! Mitä he tahtovat?

-- Työtä!

-- Leipää!

-- Maata! kuului väkijoukosta, jonka uteliaisuus oli pakottanut
hiljaiseksi.

-- Ja sitä te hankitte ryöstämällä! Hävetkää! Ettekö ymmärrä, että
se, minkä nyt riistätte, on pois toisilta, joilla ei ole enempää kuin
teilläkään! huusi kenraali leimuavin katsein ja voimakkain äänin.

Syntyi hiljaisuus. Sitten korotti kenraali äänensä.

-- Mielettömät! Sen johdosta, että viime vuonna tuli huono sato,
ryhdytte te rikollisiin tekoihin. Ettekö käsitä, että olevissa
oloissa aina vallitsee epäkohtia! Jos teillä on syytä valittaa,
niin luuletteko tällaisella menettelyllä parantavanne asiaanne.
Onhan teillä laillisia keinoja, onhan teillä oma puolueenne,
äänenkannattajanne ja sadat rehelliset keinot saattaa toivomuksenne
hallituksen tietoon. Onhan teillä edustajanne valtiopäivillä. Sitten
kapinan aikojen on teitä lamauttanut kummallinen saamattomuus ja
pelko, mutta vanha rikollisuus teissä kyllä näkyy piilevän. Te
syytätte saksalaisia, jotka muka ovat teidät syrjäyttäneet. Miksi
annatte sen tapahtua? Syyttäkää omaa kehnouttanne ja velttouttanne,
kun annatte keinottelun menestyä keskuudessanne. Hallitus ei sitä
kannata, sen kyllä ymmärrätte. Mutta tietäkää, miten käyttäydytte
ja tietäkää mihin kansaan teillä on kunnia kuulua. Se kansa on
ennenkin syönyt nurkumatta pettua. Älkää koettako yltiöpäisillä
teoillanne kaataa hallitusta, vaan tukekaa sitä, ja osoittakaa
kuuliaisuutta, niin se tekee voitavansa teidän hyväksenne. Tahdon,
että heti poistutte rauhallisesti ja korvaatte tuottamanne vahingon
asianomaisille. Mars!

Väkijoukko oli kuunnellut henkeä pidättäen ja katseli äänettömyyden
vallitessa poistuvaa suosikkiaan, kenraalia. Se oli hätkähtänyt
voimakasta ääntä, tulista katsetta ja käskeviä kasvoja. Mutta kun
automobili oli huristen lähtenyt liikkeelle, kuului pisteliäitä
huudahduksia:

-- Lipokieli!

-- Kamarikenraali!

Silloin nousi aamullinen puhuja portaille.

-- Hiljaa! Sitä miestä ei saa soimata. Kysykää joukoilta, joita hän
komentaa, ansaitseeko hän luottamusta vai ei. Hän on ainoa työmiehen
poika, joka on kohonnut kenraaliksi ja joka muistaa syntyperänsä.
Totelkaa hänen kehoitustaan, kuulittehan, että hän puhui suoraa
kieltä. Ja hän oli oikeassa. Tällä lailla me vain pahennamme
asemaamme.

Yrmeänä, mutta hiljaisena alkoi väkijoukko hajaantua. Sotaväen
osastot seurasivat sen kulkua etäämpää, tarvitsematta ryhtyä
pakkotoimenpiteisiin. Sitten alkoi juhlivaa vappu-yleisöä jo tulvia
niille kaduille, joissa ryöstetyt näyte-ikkunat ja askelten alla
murtuvat lasin sirpaleet enää todistivat äskeisestä mellakasta.

Ylioppilaat alkoivat jo olla päihtyneinä ja kulkivat katuja
punoittavin poskin, lakit kallellaan, kädet kiedottuina joko toverin,
tai punssista iloiseksi käyneen tytön vyötäisille.

       *       *       *       *       *

Sinä hetkenä, jolloin huuto "sotilaat tulevat" sähköittävänä
piiskan iskuna kulki läpi kuohuvan joukon, tapahtui Sofiankadulla
onnettomuus. Kun väkijoukko säikähtyneenä poikkesi Aleksanterin
kadulta tälle ahtaalle kujalle, etsiäkseen pakotietä, joutui se
edellään työntämään erästä hentoa, valkopukuista hienoston naista,
joka oli vaaleanpunaisten konfettien ja suurien ruusujen kirjavoima
ja joka notkeasti kuin keijukainen koetti väistää päällesyöksyvää
ryysyläisjoukkoa. Mutta Esplanaadin puolelta ryntäsi kirkuen yhtä
hätääntynyt lauma. Kauhistuneet ihmiset syöksyivät vastakkain
takana olevain pakottamina ja useita sortui maahan tallattavaksi.
Kuului vihlovia huutoja ja naisten valituksia. Edellämainittu
neitonen, jonka valkea puku kauan oli silmiinpistävänä vilahdellut
väkijoukossa, näytti kokonaan hävinneen ja pusertuneen tungoksessa
toisten jalkoihin.

Niinpian kuin ihmiskaaoksessa alkoi syntyä jonkinlainen
tasapainotila, paljasti nuori lentäjäluutnantti Vahlberg, joka oli
seisonut Sofiasalin portailla, kylmäverisesti katsellen lauman
meteliä, miekkansa ja huusi kuuluvalla äänellä: "tie auki!" Hän
oli solakka, miltei hento vartaloltaan ja hänen vaaleansiniset,
mantelimaiset silmänsä olivat tavallisesti hieman raukeat ja
ikäänkuin hitaat, kuten joillakuilla salonkimiehillä saattaa huomata.
Mutta tällä kertaa oli hänen katseensa terävä ja hänen kalvakoilla,
hienostuneilla kasvoillaan oli päättävä ilme.

Vaivoin pääsi hän kulkemaan tungoksessa, eikä hän itsekään saattanut
varmuudella määrätä suuntaansa. Sitten huomasi hän ylioppilaslakin,
johon suuri ruusu oli kiinitetty, ja jota muuan nainen pyöritti
kädessään, ja vähän etäämpänä yritti kaksi miestä nostaa ylös
pyörtynyttä nuorta neitiä, jonka puku oli loan tahraama ja joka
lepäsi auttajiensa käsivarsilla rentona ja valjuna kuin kuollut,
mutta samalla kukkamaisen kauniina ja puhdasmuotoisena.

-- Antakaa hänet tänne, sanoi luutnantti Vahlberg käskevästi,
ehdittyään hänen luokseen.

Melu oli hiukan lakannut ja väkijoukko katseli vaieten luutnanttia,
joka hellävaroen ja kevyesti kantoi ihanaa ja samalla surkean
näköistä taakkaansa. --

Rouva Karin Vahlberg avasi itse ja hänen kasvoiltaan, jotka
yhä vieläkin olivat kauniit, kuvastui sanaton hämmästys, hänen
huomatessaan poikansa kantavan vierasta naista.

-- Siunatkoon, Arttur! Mitä on tapahtunut?

-- Tuskin mitään vaarallista, äiti. Neiti on pyörtynyt. Hän joutui
tungokseen ja on kenties saanut vammoja. Lienee parasta kutsua heti
lääkäri.

Herra Vahlberg raotti työhuoneensa ovea ja pisti esiin kaljun päänsä.

-- Isä, soita sinä eversti Stormille. Neiti on hänen tyttärensä.
Sano, että tulevat autolla hakemaan neitiä, mikäli ei lääkäri määrää
häntä sairaalaan. Mutta ensin tohtorille, isä, ja joutuin.

Vanha herra Vahlberg nyökäytti päätään ja katosi. Sitten kannettiin
pyörtynyt neiti rouvan huoneeseen ja luutnantti katseli eräänlaisella
hartaudella hänen suloisia, vaikkakaan ei säännöllisen kauniita
kasvojaan, joita epäjärjestyksessä olevat kutrit ympäröivät ja joilla
kulmain varjot kaareutuivat kuin tumman nauhan laskokset.

Jo ennen lääkärin tuloa neiti avasi silmänsä.

-- Missä olen? kysyi hän raukealla äänellä, harhailevan katseen
kiitäessä ympäri huonetta.

-- Olette minun kotonani neiti. Nimeni on Vahlberg, luutnantti
vastasi kumartaen.

Syntyi hiljaisuus. Sairaan otsalla näkyi terävä ryppy; ilmeisesti hän
ponnisti ajatuksiaan.

-- Niin, tungos... Tekö toitte minut sieltä?

-- Pyörryitte, neiti, joten rohkenin kantaa teidät väkijoukon
jaloista. Oletteko pahasti loukkaantunut?

-- En tiedä... kyllä, kipua tuntuu... Kiitän teitä. Tahdotteko
soittaa isälleni, eversti Stormille, että hän lähettäisi auton.
Pyydän...

-- Olen sen jo tehnyt, neiti.

Tytön kasvoilta kuvastui hämmästystä.

-- Tunnetteko minut? kysyi hän lapsellisesti.

-- Olen jo kolmatta viikkoa Helsingissä, vastasi luutnantti kumartaen.

Ensin ei tyttö näyttänyt ymmärtävän, mutta yhtäkkiä imartelu selkeni
hänelle ja veri syöksähti hänen kalvenneille poskilleen. Sitten ovi
aukeni ja rouva Vahlberg riensi sisään. Luutnantti kumarsi ja poistui.




II.

Aseisiin.


Maamme oloja tuntemattomalle olisi kaikki se, mikä synkin värein
oli tuotu esiin vappumellakoissa, antanut kokonaan harhaanjohtavan
kuvan vallitsevasta tilanteesta. Oli kyllä totta, että melkoinen osa
väestöä oli työttömänä, mutta sen aiheutti poikkeuksellinen huono
vuosisato. Teollisuuden ja kaupan alalla oli niinikään huomattavissa
häiriöitä, jotka johtuivat siitä salakavalasta painostuksesta, jota
Venäjä ja sen liittolaisena Englanti yhteisvoimin harjoittivat. Mutta
yleensä oli viime vuosina voitu panna merkille kansan nousu, jonka
kaltaista Suomen historia ei vielä ollut tuntenut. Porvaripuolueet
olivat yksimielisempiä kuin konsanaan ja ne salaiskut, joita
silloin tällöin tasavaltalaisten tappiolle joutuneista riveistä
annettiin, olivat persoonallista laatua, vailla suurempaa merkitystä
ja kantavuutta. Työväki, jonka vapaussodan aikana väitettiin
tulleen kokonaan "nujerretuksi" ja joka muutaman vuoden punaisen
kapinan jälkeen oli ollut eräänlaisessa tylsyyden tilassa, heräsi
vähitellen siihen tietoisuuteen, että sen asema oli parhaimpia, mitä
sivistysmaissa voitiin asettaa esimerkiksi. Sosialihallitus oli
toimeenpannut huomattavia reformeja suojeluslainsäädännön, tapaturma-
ja vanhuus-vakuutuksen aloilla ja ammattientarkastus oli järjestetty
kokonaan uudenaikaiselle pohjalle.

Se, jolla oli silmää erottaa yksityistapaukset ja kiinnittää
huomionsa suurin piirtein koko kansaan, voi riemusta paisuvin
sydämin panna merkille nuoren kuningaskunnan harvinaisen virkeyden
ja pulppuavan elämänhalun ja elämän voiman. Hitaat suomalaiset
näyttivät saaneen tulta vereensä ja kansan keskimääräinen varallisuus
osotti huomattavaa nousua. Sitäpaitsi, kaiken alla, salaperäisenä
ja käsittämättömänä, tuntui piilevän _outo voima, jokin rohkaiseva,
vaikka hämäräperäinen salaisuus_, josta kuiskailtiin, levitettiin
ristiriitaisia huhuja, ja josta usea oli tietävinään enemmän kuin
tiesi, mutta vaikeni, tai puhui arvoituksellisesti -- tapa, jolla
moni koettaa ostaa itselleen halpahintaista arvonantoa.

Niille mielenosoituksille, joita Helsingissä ja useissa paikoin
muuallakin maassamme vappuna pantiin toimeen, ei siis tarvinnut
ollenkaan antaa kovin laajakantoista merkitystä; minkä kansan
keskuudesta tahansa saattoi esiintuoda paljoa räikeämpiäkin syytöksiä
olevia oloja vastaan ja ennen kaikkea paljon kiihkeämpiä palopuheita.
Sitä valitettavampaa oli, että Nouseva Kansa julkaisi semmoisenaan
Kaisaniemessä pidetyn puheen ja että se miltei liiotellen kuvasi
katumellakan yksityiskohtia. Se oli vääristellyt kenraali Orrin
lausuntoa ja kiinnittänyt tavatonta huomiota siihen, että
sotapäällikkö oli kieltänyt sotilaita ampumasta ja kehoittanut kansaa
turvautumaan lainmukaisiin menettelytapoihin ja valituksiin, _täten
itse asiassa myöntäen väkijoukon olleen oikeassa_.

Uskomattomalla ahneudella ja vahingonilolla venäläiset, mutta
varsinkin englantilaiset lehdet sekaantuivat asiaan ja tuhlasivat
palstojaan. _Times_, jonka vanhoillinen arvokkuus ani harvoin syttyi
innostukseen, painatti komeita otsikoita:

    Saksalainen sorto Suomessa.

    _Kansanjoukot huutavat alas kuninkaan_.

    Verisiä katumellakoita. -- Kapina puhkeamassa.

Sosialistien omalla tahollakin säikähdettiin vaanivan haukan
kynneniskuja ja porvarilliset lehdet nousivat yksimielisesti
torjumaan valheita. Niinpä kirjoitti _Uusi Päivä_ m.m.:

    Niin paljon kiinnekohtia kuin Nousevan Kansan kirjoitukset
    tarjoavatkin maamme vihollisille sekaantua sisäisiin asioihimme,
    täytyy kaikesta huolimatta olla tyytyväinen siihen, että
    niillekin, jotka yhä ovat jatkaneet maailmansodan aikaista
    ententeihailuaan ja uneksineet Englannin suojeluksen onnessa
    kehittyvästä Suomesta, vihdoinkin räikeästi paljastuu
    sekä Venäjän että "pienten kansain suojelijan" todelliset
    tarkoitusperät ja sisäisten riitaisuuksien lietsonta. Mutta
    parhaalla tahdollakaan ei voi muuta sanoa kuin että nykyään
    niin kuuluisaksi tulleen Kaisaniemen puhujan selittelyt ajavat
    itsensä umpikujaan. On kyllä totta, että huono vuosisato aiheutti
    elintarvepulan ja synnytti monin paikoin maassamme sangen tukalan
    aseman. Sitävastoin emme voi käsittää, kuinka on mahdollista,
    että yhdenaikaisesti muutamat tehtaat pysäyttävät toimintansa
    _työvoiman_ puutteesta ja toisaalla valitetaan _työn_ puutetta.
    Suomen sadat kosket vyöryttävät yhä hukkaan hevosvoimiaan,
    erämaiden puut odottavat jalostajiaan, suunnattomat suot
    kuivaajiaan ja korvet kyntäjiään. Jos tosiaankin meiltä jotakin
    puuttuu, niin se on yritteliäisyyttä, alotekykyä ja tarmoa, mutta
    mahdollisuuksia ei.

    Täytyy sanoa, että meikäläisissä sosialisteissa yhä kytee
    omituinen, sanoaksemme kansallinen katkeruus, kateus ja
    syytöshalu. Ei ole tyytyväisyyttä, eikä uskoa omaan voimaan.
    Muistakaamme vain vapaussodan aikaista työväenpuoluetta, jolla
    enemmistönä oli kaikki valta käsissään ja joka laillisin keinoin
    olisi voinut viedä perille miltei mitä uudistuksia tahansa;
    sen valtasi sokea vallanhimo. Maanvuokra-asiasta riideltiin
    loppumattomiin, kunnes torpparit saivat tiluksensa omiin
    käsiinsä, mutta he möivät ne keinottelijoille ja -- vaativat
    nyt hallitukselta takaisin maitaan. Ja työttömiksi joutuneet
    kerääntyvät suuriin kaupunkeihin, joissa heidän asemansa käy
    yhä tukalammaksi, mutta joissa heillä on tilaisuus esiintuoda
    yhteisiä tyytymättömyyden ilmaisuja ja siten palvella muutamien
    yksilöiden salaisia tarkoitusperiä.

    Aivan erikoisella innolla Nouseva Kansa kääntyy saksalaisia
    vastaan, joita, se myönnettäköön, on tullut maahamme
    odottamattoman paljon. Oli luonnollista, että meillä vapaussodan
    jälkeen vallinneet sekavat olot houkuttelivat tänne melkoisen
    joukon keinottelijoita. Mutta eikö heistä aikanaan kyllin usein
    varoitettu, eikö kansaa kehoitettu pitämään silmänsä avoinna ja
    tarmokkaasti kerääntymään hallituksensa ympärille vastustamaan
    laittomia yrityksiä? Siitä huolimatta tässä maassa suosittiin
    salakauppaa, lakimiehet ja tuomarit, joiden toki jo kunnian
    vaatimuksista olisi luullut vastustavan väärinkäytöksiä,
    antautuivat maatilahuijaukseen ja gulashien suuri joukko
    valmisteli toiminnallaan maaperää niille epäkohdille, jotka
    osittain vieläkin meitä rasittavat, luonnollisena seurauksena
    siveellisen selkärankamme puutteesta. Tyytyväisyydellä toteamme,
    ettei edes Nouseva Kansa pysty tästä syyttämään saksalaisia
    hallituspiirejä ja että sekin tunnustaa ne uudistukset ja
    mallikelpoiset maanviljelysjärjestelmät, jotka saksalaiset
    "riistäjät" ovat täällä toimeenpanneet.

    Kerta kaikkiaan on maamme sisäinen olotila sellainen, että
    sen voidaan sanoa osoittavan yhtämittaista nousua nykyään
    vallitsevasta satunnaisesta pulasta huolimatta, eikä ole mitään
    syytä valitteluun. Sitä surkeampaa on, että on kokonaan unohdettu
    se tukala ulkopoliittinen asema, jossa nykyään elämme. Eikö
    enää muisteta, että hallituksen oli pakko myöntää Englannille
    ja Venäjälle erinäisiä kauppaa koskevia etuisuuksia riidan
    välttämiseksi? Eikö se arveluttava vaatimus, jonka Venäjä
    vastikään teki _tahtoessaan vapaasatamia Suomen alueelta_ ja
    se tyytymättömyys, jolla Suomen päättävästi kieltävä vastaus
    otettiin vastaan itäisessä, mahtavaksi paisuneessa ja merelle
    pyrkivässä naapurimaassa, velvoita harkintaan ja tukahuta kaikkia
    niitä ääniä, jotka olevia epäkohtia liiotellen heikontavat
    maatamme ulkovaltojen silmissä? Nyt ovat sekä Englannin että
    Venäjän lehdet täynnä vääristeleviä uutisia, joiden ainoa
    tarkoitus on todistaa, että täällä ollaan tyytymättömiä ja että
    täällä kaivataan "suojelijoita". Silloin kyllä Venäjä, joka
    kiihkeästi kaipaa merta, ja Englanti, jonka muistista Muurmannin
    jupakka ei suinkaan ole hävinnyt, osaavat tehdä vaatimuksia,
    joista saattaa olla vaikeata selviytyä pelkällä päättäväisellä
    kiellolla.

Omituista oli panna merkille, että tämän artikkelin loppuosa sai
ennustuksellisen luonteen ja että Venäjä, vakuutettuna maamme
heikkoudesta ja sisäisestä rikkinäisyydestä, katsoi ajan sopivaksi
ryhtyä toteuttamaan vapaasatama-aikeitaan ja pyrkimään merta kohti.

       *       *       *       *       *

Vanhan kotinsa pihamaalta Suomen ratsuväkidivisioonan komentaja
kenraalimajuri Orri nousi huvilansa verannalle ja hetken hänen
katseensa viipyi järven ulapalla, jonka hiljaiset laineet kisailivat
kevätauringon kilossa ja jonka rannalla koivumetsä viherti
puhkeavassa raikkaudessaan. Oli sentään ihanaa joskus olla lomalla,
joskus heittää arkiset huolet. Sitten hän astui sisään ja avasi
äitinsä huoneen oven.

Vanha nainen, joka ryppyisenä ja kalpeana makasi halvattuna
rullatuolissaan, käänsi yhä vieläkin kauniit silmänsä suuren poikansa
kasvoihin. Hän ei voinut liikuttaa muuta kuin päätään ja vasenta
kättään ja hänen puheensakin kävi kankeasti; koko oikea puoli oli
aivan tunnoton ja hervoton.

-- Kuinka voit, äiti? kysyi kenraali ihmeen lempeästi. -- Minä
siirrän tuolisi ikkunan ääreen. Siellä on mitä ihanin kevätpäivä.

Kenraalin kumartuessa tuolin yli, kohotti vanhus vaivaloisesti
vapisevaa kättään, ja silitti poikansa karkeata tukkaa.

-- Sinulla on jo hopeata hiuksissasi, hän sanoi.

-- Mutta viikset ovat sitä komeammat, vastasi kenraali, pyyhkäisten
leikillisesti tummaa huulipartaansa, joka teki hänen suunsa vieläkin
lujemman näköiseksi. -- Eikös vaan, äiti, vaikka naimaan lähtisin.

-- Ohoi, vanhapoika! Se aika on ohi jo. Heikko häivähdys, kuin surun
kaukainen varjo, kiiti yli sotilaallisten kasvojen. Niinkuin olisi
menneitä muistoja lehahtanut mielikuvituksen piiriin. Mutta yhtähyvin
saattoi se olla vain kevätpäivän heijastusta, sillä keveästi kenraali
vastasi:

-- Älä sano. Mistä sen tietää?

Ja sitten hän jatkoi, vaihtaakseen puheenaihetta.

-- Luuletko, että uskallan avata ikkunan? Siellä on hyvin lämmin.

-- Avaa pois. Kaipaankin niin kevään tuoksuja.

Tuskin oli kenraali saanut ruudun auki, kun äänekäs, lähenevä surina
tunkeutui hänen korviinsa.

Sitten pöllähti loisto-auto mäen takaa. Orri tunsi sen heti oman
esikuntansa vaunuksi.

Ihmeen nuorekkaana eversti Storm, ratsuväkidivisioonan
esikuntapäällikkö, hyppäsi autosta ja astui ripein askelin
verannalle, jossa kenraali häntä odotti.

-- Terve! hän huudahti iloisesti. -- Siunatkoon, kuinka on ihanaa,
kun kerran saa puhua vapaasti, eikä tarvitse seisoa edessäsi
asennossa. Mutta olipa se kyytiä! Tunnissa suoritin matkan.

-- Etkä ilmoittanut mitään tulostasi.

-- Vielä mitä! Siihen ei ollut aikaa, nyt on suuret asiat kyseessä.
Sinä istut heti autoon ja sillä hyvä.

-- No, mikä nyt on hätänä?

-- Ministerin puheille. Kerron matkalla tarkemmin. Alahan joutua.

Orri katsoi ihmeissään vanhaan ystäväänsä.

-- Sinulla ei näy olevan aavistustakaan. Etkö ole seurannut
sanomalehtiä? tämä kysyi.

-- En. Koko viikon olen elänyt kuin erakko, välittämättä rahtuakaan
maailman menosta.

-- Voi veikkonen! Sota on ovella. Mutta jouduhan.

Kun Orri oli hyvästellyt äitiään, joka kyynelsilmin alistui
yksinäisyytensä ikävään, ja astunut autoon, jatkoi eversti.

-- Minä selitän lyhyesti: Muistathan vappumielenosoitukset,
joita tehtiin kaikkialla Suomessa. No niin. Karjalan kannaksen
rajakylissä oli syntynyt kahakka työväen ja sotilaiden välillä ja,
miten ollakaan, siinä oli loppujen lopuksi pahanpäiväisesti piesty
venäläinen vartiosotilas. Nyt on Ryssä lähettänyt hallitukselle
nootin, jossa se aito venäläisellä kieroudella pyytää selitystä ja
kysyy, onko sellaista joukkojen kerääntymistä rajalle pidettävä
mobilisoimisena.

Kenraalin otsa rypistyi, mutta hän ei vastannut.

-- Syntyi tietysti aikamoinen mieltenkuohu.

**318

Amiraali N. vaatii sotaa. Ministeri ei lausu mielipidettään
ja yleisesikunnan päällikkö kannattaa sovittelevaa selitystä,
samankaltaista kuin vapaasatamanootin vastaus oli. Jospa näkisit,
kuinka salonkiupseerien nenänpää on valkeana. Sinut unohdettiin
kokonaan, kunnes huomautin asiasta. Ja tiedätkö, silloin leimasi
rauhanpuolue sinut kansan villitsijäksi.

-- Kuinka niin?

-- Nouseva Kansa on julkaissut laajan selostuksen siitä, kuinka sinä
vappuna olit moittinut hallitusta ja sotaväen oloja ja kannattanut
kansan tyytymättömyyttä, mutta senhän tiedätkin.

-- Vai niin. Ja sitä käytetään nyt aseena.

-- Tietysti. Sinut on ristitty talonpoikaiskenraaliksi.

-- Tiedätkö, se minä olenkin. Ja sitä ovat hekin, kun vaaran paikka
tulee. Olivat ainakin vapaussodassa. Mutta mitä sanoo kuningas?

-- Ministerin luona sen nyt kuulet. Sanotaan hänen loukkaantuneen
venäläisten hävyttömyydestä.

       *       *       *       *       *

-- Mutta ajatelkaahan, hyvät herrat! Jos meidän vartiollemme olisi
tapahtunut sama, mikä nyt on kohdannut venäläistä, niin tietysti
mekin vaatisimme selityksen, huudahti yleisesikunnan päällikkö,
jalkaväen kenraali B.

-- Herra kenraali, on ero, millä tavalla selitystä pyydetään, vastasi
Orri. -- Minun mielestäni tämä on loukkaus, jota Suomen nuori
kuningaskunta ei voi sietää entiseltä sortajaltaan.

-- Sellaista niistä tulee, kansankokouksista, joita kenraali Orri
niin suosii, huomautti I divisioonan hintelä ja kalvakas päällikkö
pisteliäästi.

-- Niin, kieltämättä ovat sisäiset olomme niin sekavat tällä haavaa,
että minäkin suuresti epäilen, voidaanko sotaan missään tapauksessa
ryhtyä. Elintarpeista vallitsee puute, kansa napisee ja on tyytymätön
hallitukseen, sehän nähtiin vappuna. Mitenkä sitten, jos se saa
kuulla, että hallitus on kevytmielisesti antautunut sotaan, joka
kenties olisi ollut vältettävissä, huomautti juro ja vakava II
divisioonan päällikkö, kenraalimajuri L.

Silloin sanoi ministeri, pieni, hillitty, terävä, mutta harvapuheinen
mies, joka tähän saakka oli vaiennut.

-- Mikäli se yleensä on estettävissä.

-- Pyydän kannattaa Teidän Ylhäisyyttänne, huudahti Orri
vilpittömästi, nopeasti tajuttuaan ministerin tarkoituksen.

Syntyi hiljaisuus. Vain sivummalta kuului tarpeettoman äänekkäitä
kuiskauksia "suosion tavoittelijasta."

Ovi avautui ja sotilaallinen ääni ilmoitti:

-- Hänen Ylhäisyytensä Kansleri!

Sitten asettuivat vartiosotilaat suorina kuin kynttilät kummankin
ovenpuoliskon ääreen ja sotaneuvosto nousi seisomaan.

Kun Hänen Ylhäisyytensä oli kätellyt läsnäolevia, lausui hän
juhlallisesti:

-- Otaksun, että herrat tuntevat tilanteen. Isku tulee odottamatta,
sitä ei käy kieltäminen. Sentähden minä toivon, että herrat suoraan
ja peittelemättä lausuvat mielipiteensä tästä kysymyksestä. --

Hän oli kookas, korkea-otsainen ja majesteetillisesti vaikuttava
mies, jonka säännöllisissä, vaikka karkeissa piirteissä oli
eräänlainen luja ja miehekäs kauneus.

Syntyi hiljaisuus, eikä kukaan näyttänyt olevan halukas alkamaan.
Vihdoin nousi kenraali Orri, suunnaten palavat silmänsä kansleriin,
jota hänen pistävä katseensa miltei kiusasi.

-- Teidän Ylhäisyytenne. Venäjällä on viime, aikoina tapahtunut
voimakas nousu. Tämä ihmeellinen maa, joka on niin rikas
luonnontuotteista, niin avara ja monijakoinen, on kaikkina aikoina
osoittanut elinvoimaa ja joustavuutta, jota tuskin on yhdelläkään
muulla valtakunnalla. Miten sekavat olot siellä ovatkin vallinneet,
miten monipäisenä ja hapuilevana vallankumous onkin yhä uusiutuvine
jaksoineen raivonnut, kaikesta huolimatta on Venäjä kyennyt
selviytymään sekasortoisesta tilastaan. Nyt on saatu yleistä
luottamusta nauttiva hallitus, maa on hämmästyttävän nopeasti
toipunut ja alkaa koota voimiaan. Muinainen suuruus kangastelee sen
mielessä tarunomaisena sankariaikana. Sen valtauspyyteet heräävät, se
ei voi enää hillitä katkeruuttaan maailmansodan aikaisten iskujen,
nöyryytysten ja alueellisten menetysten johdosta. Sen saaliinhimoiset
silmät kääntyvät taas Suomea kohti, sen ahnas koura ojentuu Itämeren
maakuntiin, jotka tosin ovat Preussin kanssa personaaliunioonissa,
mutta joiden sisäiset levottomuudet se tyytyväisenä panee merkille.
Niiden vaikeiden olosuhteiden takia, joissa Suomi nyt elää, on se
katsonut ajan sopivaksi, ja alkaa riitaisuudet. Minun nähdäkseni
on nootti aivan tahallisesti viskattu haaste, jonka suhteen
on turhaa ryhtyä sovittaviin selityksiin. Se on päivän selvä
vastaus vapaasatamakieltoomme. Se on sitäpaitsi loukkaus Suomen
kuningaskunnalle; se vaatii pikaista liikekannallepanoa ja siihen on
suoraan vastattava, että Suomi on nyt, joskaan ei ennemmin, ryhtynyt
toimenpiteisiin, joiden merkityksen pitäisi selvitä Venäjälle ilman
röyhkeitä kyselyjä. Sitäpaitsi uskon, että vaikka kuinka koettaisimme
selittää asiaa, vaikka kuinka nöyrtyisimme, niin Venäjä ei pitäisi
selityksiämme tyydyttävinä. Sen tarkoitus on kerta kaikkiaan
synnyttää riitaa. Senvuoksi pyydän mielipiteenäni lausua, että Hänen
Majesteettinsa viipymättä tekisi Eduskunnalle, joka parahiksi on
koolla, ehdotuksen liikekannalle-panosta ja sodan alkamisesta.

-- Teidän Ylhäisyytenne. Pyydän lämpimästi kannattaa kenraali
Orria, sanoi amiraali N., kun Orri oli lopettanut. Sitten pyysi
yleisesikunnan päällikkö puheenvuoroa.

-- Teidän Ylhäisyytenne. En tahdo kieltää, ettei Venäjän nootti olisi
julkea. Kuitenkin täytyy minun viitata siihen tosiasiaan, että jos
Suomelle olisi sattunut samanlainen seikka, niin Hänen Majesteettinsa
hallitus kieltämättä olisi vaatinut selitystä. Se, mikä saa minut
kannattamaan rauhallisia sovintoyrityksiä, on kansan nykyinen
tyytymättömyys oleviin oloihin ja elintarvepula. Olen vakuutettu,
että sotamiehet menevät rintamalle vain väkipakolla ja että suuria
levottomuuksia puhkeaa maassa, olletikin, kun saadaan kuulla, että
sotaan on syöksytty ehdoin tahdoin, yrittämättäkään sitä torjua.
Sitävastoin, jos tapahtuu, kuten edellinen puhuja oletti, että
Venäjä selityksistä huolimatta alottaa sodan, voidaan vedota kansan
isänmaanrakkauteen ja saada se luopumaan nykyisestä, hallitusta
vieroksuvasta kannastaan. Kannatan siis sanalla sanoen sovinnollista
vastausnoottia.

-- Kannatetaan, kuului taampaa kuin kansankokouksessa.

Silloin nousi Orri uudelleen.

-- Teidän Ylhäisyytenne. Vallitsee kyllä puute elintarpeista,
mutta varmasti luulee kenraali B. tyytymättömien joukkoa paljon
suuremmaksi kuin se todellisuudessa on. Pyydän vakuuttaa, että
poikkeustapauksista huolimatta, jommoisista minkään kansan
loistokausikaan ei ole ollut vapaa, vallitsee Suomessa suurin
piirtein katsoen isänmaallisen innostuksen ja kansallisen
yhteistunnon aika, jota on turha maalata synkin värein. Valtion
on sitäpaitsi elätettävä tyytymättömät kuitenkin. Työtä sillä ei
riitä kylliksi antaa, siis lähtekööt joutilaat sotaan, jossa suut
vähenevät (naurua!). Sitäpaitsi olen vakuutettu siitä, että vanha
viha perivihollistamme kohtaan saa pikkuriitaisuudet unohtumaan
ja sotilaat innostumaan. Olen myöskin varma, että selviydymme,
taistelusta kunnialla. Ja silloin voidaan venäläisten runsaista
varastoista ottaa, mitä maa kipeimmin kaipaa.

-- Luotatteko niin Suomen sotaväkeen, jonka suhteen kenraali B.
asettui jotakuinkin epäilevälle kannalle? kysyi kansleri.

-- Luotan Suomen ratsuväkidivisioonaan, Teidän Ylhäisyytenne, vastasi
Orri hillitysti, mutta ylpeästi.

Silloin vaihtoivat kansleri ja ministeri salaperäisen, merkitsevän
katseen.

-- Tahdon vieläkin esiintuoda kaksi seikkaa, alotti esikuntapäällikkö
uudelleen. -- Ensinnäkin, onko sanottu, että eduskunta myöntyy
sotaan? Olen vakuutettu siitä, että sosialistit panevat vastaan
kynsin hampain ja syyttävät "saksalaisten metkuista" hallitusta.
Toiseksi, Suomella on vain mitätön saaristolaivasto, kun sitävastoin
Venäjän laivasto on paremmassa kunnossa kuin konsanaan. Heikot
voimamme täytyy kaikki kulettaa rintamalle. Entäpä, jos Venäjä
laivoillaan laskee kymmenkunta divisioonaa rintaman selkäpuolelle?
Millä me sen estämme ja mitä me teemme näille divisiooneille,
semminkin jos ne lasketaan eri paikkoihin?

Silloin hypähti amiraali N. pystyyn, muistamatta hillitä itseään ja
huudahti:

-- Entäs Warénin upottajat!

Ministerin otsalle ilmaantui terävä ryppy, Orri kääntyi nopeasti
amiraaliin päin ja muut läsnäolijat kohottivat hämmästyneenä
kulmakarvojaan. Amiraali tuli hämilleen ja vaikeni nolostuneena.
Ainoastaan kansleri pysyi arvokkaan tyynenä ja kääntyi ministerin
puoleen.

-- Te ette vielä ole sanonut mielipidettänne; kenraali. Minusta
näyttävät täällä muuten äänet jakautuvan tasan kummallekin puolelle.

-- Minäkö? Minä kyllä kannatan sotapuoluetta, vastasi ministeri
hiljaa ja vaatimattomasti, kuin olisi se ollut luonnollisinta
maailmassa.

-- Se ratkaisee asian, sanoi kansleri päättävästi. Mutta vielä oli
kenraali Orrilla jotakin sanottavaa.

-- Teidän Ylhäisyytenne. Sen johdosta, että täällä äsken
huomautettiin sosialistien mahdollisesti vastustavan sotaa,
rohkenen viitata siihen kansansuosioon, jota minulla on kunnia
nauttia ja joka on antanut minulle talonpoikaiskenraalin lisänimen.
Jos Teidän Ylhäisyytenne pitää suotavana, että senjälkeen kuin
Hänen Ylhäisyytensä ministeri on eduskunnalle asiallisesti tehnyt
selkoa tilanteesta, minä, sodan jyrkimpänä kannattajana, selitän
ajatuskantani edustajille, olen ilolla tarjoava palvelustani.

Orrin rohkeat sanat hämmästyttivät läsnäolijoita ja heikko värähdys
huomattiin kanslerin kasvoilla. Syntyi hiljaisuus. Silloin sanoi
sotaministeri kuivasti...

-- Teidän Ylhäisyytenne. Pidän kysymyksenalaista esiintymistä aivan
välttämättömänä.

Samassa ovi aukeni, ja lähetti astui sisään ja antoi sotaministerille
pikasähkösanoman.

Syntyi hiljaisuus, vain paperi kahahteli lukijan käsissä. Hänen
piirteistään ei voinut huomata kuin tyytyväistä rauhallisuutta.
Sitten hän sanoi ikäänkuin hyvilleen tullen ja niin levollisesti,
kuin olisi tahtonut ilmoittaa, että veli kirjoitti ja pyyteli
sanomaan terveisiä:

-- Hyvät herrat! Viipurin tiedusteluosaston päällikkö sähköttää
tässä, että Venäjä mobilisoi kaikessa hiljaisuudessa.




III.

Ratsuväkidivisioona.


Oli määrätty liikekannalle-pano.

Oli julistettu sota Venäjälle.

Ja mikä ihmeellisintä: Suomen ratsuväkidivisioonan komentaja,
kenraalimajuri Orri, "kansanvillitsijä", "vasemmistomies",
"radikalisti", "laumain suosion tavoittelija" ja
"talonpoikaiskenraali" oli nimitetty Karjalan kannaksen
rintamapäälliköksi ja hänen käsiinsä oli uskottu hyökkäysalote.
Tämä johtui siitä, ettei yleisesikunnan päällikkö, ollessaan sotaan
nähden kokonaan eri käsityskannalla, katsonut voivansa ottaa vastuuta
niskoilleen.

Reservi oli kutsuttu aseisiin. Vuoristo-prikaati oli jo lähtenyt
Karjalan kannakselle, I divisioona Laatokan pohjoispuolelle ja II
divisioona Äänisjärven ja Vienan meren väli-alueelle. Sen johdosta,
että vallitsi tavaton vaunujen puute, sai ratsuväkidivisioona, s.o.
varsinainen miehistö lähteä maanteitse rintamalle, vain raskas
kuormasto ja tykistö lähetettiin junalla.

Korkealla kummulla seisoi Suomen armeijan ylipäällikkö Hänen
Majesteettinsa Kuningas kiikari kädessä, lukuisten esikuntaupseerien
ympäröimänä. Hänen rinnallaan oli kenraali Orri, suorana ja
ryhdikkäänä kuten aina; käskevillä kasvoillaan tuikea pingoitus.

Sivummalla seisoi tuhatmääräinen yleisö, kiehuen kuin muurahaispesä
ja vinhasti heiluttaen nenäliinojaan. Kellä oli puoliso tuossa
lähtevässä joukossa, kellä sulhanen, veli, poika, joka kenties
viimeisen kerran oli omaistensa näkyvissä ja sitten hävisi ainiaaksi
sodan nieleviin kauhuihin. Naisilla oli kyyneleet silmissä ja moni
vanha äiti oli purskahtanut lohduttomaan itkuun, mutta etu-alalle
kohosivat kuitenkin voimakas innostus ja isänmaallinen juhlamieli.

Mutta avaralla kentällä viipyi divisioona itse, liikkumattomana
kuin jättiläismäinen veistokuvaryhmä ja viimeisilleen
järjestettynä. Varsinaisten rivistöjen takana näkyi tummempi
ratsupionieripataljoona, sitten panssariautojen kiiltävä rivi, sitten
tykistö ja vihdoin kuormastokolonna. Etäämpää näyttivät joukot
tinasotamiehiltä, kiiltävissä ruumiinmukaisissa panssareissaan, jotka
violettiin vivahtaen säihkyivät kuuman kesäpäivän auringossa. Ja
sivummalla välkkyi ryhmä pieniä, mitättömän näköisiä, uudenaikaisia
lentokoneita, joiden nopeudesta ja tavattomasta liikkuvaisuudesta oli
kierrellyt niin tarumaisia huhuja.

Katsojan valtasi hämmästys. Maailmansota oli selvästi osoittanut,
että ratsujoukkojen loisto-aika oli ollut ja mennyt. Mitä siis teki
Suomi tällaisella valtavalla divisioonalla, mihin se aikoi käyttää
tätä muuhun armeijaan verraten suhdattoman monilukuista osastoa? Ja
kuinka oli selitettävissä, että tällä divisioonalla oli oma tykistö,
uusi ja suuri, jota ei koskaan oltu nähty? Kuinka oli sillä omat
pionierinsa ja rakennustarvevarastonsa? Nehän tavallisesti kuuluivat
jalkaväkijoukkoihin?

Yleisö muisti, kuinka salamyhkäistä tämän divisioonan harjoittelukin
oli ollut. Yhtään saksalaista ei koskaan ollut kuulunut ratsuväen
komennuskuntaan. Oli kokonaan noudatettu kenraali Orrin järjestelmää
ja harjoitusaluekin oli ollut kaukana ja syrjäisessä seudussa. Sitten
muistettiin ne peltihaarniskat, joita miesten, vieläpä hevostenkin
oli täytynyt harjoituksissa pitää ja jotka olivat kiusanneet
varsinkin ratsuja. Se oli herättänyt yleistä naurua ja ivaten oli
kysytty, luuliko kenraali Orri noiden peltipaitojen jollain tavoin
suojelevan vihollisen tulta vastaan.

       *       *       *       *       *

Kun Hänen Majesteettinsa oli hyvästellyt divisioonaa ja antanut sille
lähtösiunauksensa, lähtivät ratsumiehet liikkeelle.

Etumaisena ratsasti eversti Storm kiireestä kantapäähän
haarniskoituna, suorana tulisen orhinsa seljässä istuen. Sitten
seurasivat rykmentit eskadroonarivistöissä, kääntyen kentän laidassa
maantielle ja muodostaen siellä tavallisen ratsastuskolonnan.

Vasta läheltä saattoi paremmin nähdä varustuksen. Haarniska oli tehty
kapeista, joustavista vanteista ja taipuili ruumiin mukaan kuin
trikoo; päässä oli töyhdöllä varustettu kaski, joka suojasi kaulan
ja niskan, mutta joka kasvojen kohdalla harveni pienisilmäiseksi
verkoksi ja jossa silmiä varten oli soikeat reiät. Samanlainen
kiinteä panssari peitti ratsut kauttaaltaan ja ne näyttivät
omituisilta metalli-eläimiltä, jonkinlaisilta koneilta, joiden sirot
liikkeet kuitenkin todistivat elollista alkuperää. Satulassa oli
kullakin pieni konekivääri; toisilla riippui karabini seljässä,
toisilla oli pistokeihäät, toisilla pitkät sapelit. Kaikkialla
välkkyili sama hopeanhohtoinen, violettiin vivahtava metalli, jonka
pinnalla saattoi nähdä kevyttä huurua, kun tiivistyneen hengityksen
jäljeltä.

Kun he kunniaa tehden sivuuttivat Hänen Majesteettinsa, joka
loistavin silmin seurasi heidän kulkuaan, sanoi tämä kenraali Orrille:

-- Tämähän tuo mieleen jättiläismäiset uuden maailman turnajaiset.

-- Ei mikään ole niin vanhaa, ettei se kerran uusiintuisi, Teidän
Majesteettinne. -- Mutta minusta he muistuttavat enemmän roomalaisia,
kilpi vain puuttuu. Ja näihin roomalaisiin minä luotan, kenraali
vastasi.

-- Merkillistä. Maailmansodassa käytettiin ratsujoukkoja vain
tiedusteluun ja äkkiyllätyksiin.

-- Yllätyksiin niitä nytkin tullaan käyttämään, Teidän
Majesteettinne, sanoi Orri hillitysti.

Yleisön valtasi outo hurmio, kun se katseli tätä loistavaa
divisioonaa. Yhtäkkiä alkoi kuulua äänekkäitä huutoja, jotka
hukkuivat yleiseen meluun ja kavioiden töminään. Mutta sitten
vyöryi tuhansista kurkuista sekava, jatkuvasti eteenpäin kulkeva ja
ikäänkuin kauan moneen kertaan toistuva toivotus.

-- Eläköön isänmaa!

Tuhannet kädet heiluttivat lakkeja, nenäliinoja, puiden lehväisiä
oksia. Ja sitten seurasi toinen huuto kuin syväin vetten pauhu:

-- Eläköön kuningas!

Kun huumaava melu oli tauonnut, kuului matala, lyhyt, synkkä ja
iskevä mörähdys, syvällä, miesäänellä lausuttu ja niin valtavan
voimakas, että yleisö jäi liikkumattomana seisomaan, ymmärtämättä
mitään. Mutta sitten, ikäänkuin jälestäpäin, viipyi korvissa tuon
äänen vaikutus ja sanat selvenivät:

-- Voittoon tai kuolemaan!

Sotilaat olivat siten huutaneet.

Sitten seurasivat ratsu-pionierit, jotka tunsi tummemmasta
haarniskastaan ja mustasta kaskitöyhdöstään; heidän satulassaan ja
vyötäisillään riippui monenlaisia työkaluja ja heillä oli kaikilla
karabiini Sitten tykistö ja panssari-autot.

Tykit olivat sijoitetut moottorivaunuihin ja näyttivät tavattoman
keveiltä harmaassa peltisuojuksessaan. Vain vuoristotykkejä vetivät
hevoset, mutta nytkin tavalla, jota ei koskaan oltu kuviteltu.
Yksi ainoa hevonen liikutteli 15 cm haupitsia keveästi kuin
kilparattaita. Mitään tällaista ei yleisö ollut osannut odottaa.
Se puhkesi äänekkäihin ihastuksen huutoihin, jotka tuon tuostakin
yhä uudistuivat. Jotkut olivat tietävinään, että valtio oli pitänyt
kaiken tähän asti salassa ja harjoituttanut tykkiväen, muutamia
vannotettuja lukuunottamatta, vanhamallisilla kanuunoilla. Toiset
muistelivat Muurmannin jupakkaa ja niitä salaperäisiä huhuja, joita
englantilaiset silloin olivat levitelleet, väittäessään suomalaisten
kuljettaneen suuria tykkejä louhisille, paksun lumen peittämille
tuntureille.

Panssari-autot liikkuivat kuin perhot. Ne olivat siroja rakenteeltaan
uudenaikaisine pikatykkeineen, ja ivallisia huomautuksia tehden
yleisö muisti vanhanaikaisia, kömpelöitä voimavaunuja maailmansodan
ajalta. Sitten seurasivat ampumatarvevaunut ja kuormasto ja ne olivat
ainoat raskaat ja vanhettuneen vaikutuksen jättävät kolonnat tässä
loistavassa kevytaseisessa divisioonassa.

Ylpeydestä paisui katselijain rinta ja he alkoivat uskoa voittoon.
Isänmaallinen hurmio oli kuivannut naisten kyyneleet. Silmät
hehkuivat, posket punottivat ja keskustelu liikehti tuhatpäisenä
vanhoissa sankarimuistoissa. Tämä kaikki oli Suomen! Näin pitkälle
oli nuori kuningaskunta jo ehtinyt! --

Hänen Majesteettinsa hyvästeli Orria kädestä ja tämä nousi kevyesti
panssaroituun, hoikkaan, miltei sikaarinmuotoiseen autoonsa. Silloin
valtava huuto vavahutti tannerta ja kiiri ilmassa kuin ukon jylinä:

-- Eläköön kenraali Orri ja Suomen ratsuväki!

Orri nousi autossaan seisomaan, vei käden ohimolleen ja huusi
hirveällä, terävällä äänellään:

-- Eläköön isänmaa!

Vielä kauan sen jälkeen kun moottori jo sätkytti täydellä voimalla
ja auto huristi hurjaa kyytiä, kuului väkijoukon suosionosoitusten
myrsky ja yhä uusiintuvat huudot kuin maininkien kaukainen pauhu.

       *       *       *       *       *

Sitten pyrähtivät lentokoneet ilmaan keveinä kuin pääskyt. Niiden
omituinen, kiiltävä panssari välkkyi auringon kimalteessa kaikissa
sateenkaaren väreissä ja kun äänensammuttajat oli väännetty
paikoilleen, kuului moottorien humu niin vaimentuneena kuin tuulen
humina kaukaisesta metsästä. Ne kiertivät suuressa kehässä kentän,
jolla poistuva yleisö parveili epäsäännöllisissä ryhmissä, kasvot
kohotettuina ylöspäin, nenäliinoja, lakkeja ja huiveja heilutellen
ja tuon tuostakin innostuksesta huudahtaen. Sitten suuntasivat ne
huimaavan nopean kulkunsa suoraan itää kohti.

Yksi niistä oli kuitenkin jäänyt kentän laitaan, suojaiseen paikkaan,
sille kohtaa, jossa puisto alkoi ja varjoiset hiekkakäytävät
sukelsivat vehmaan pensaston siimekseen. Samassa nähtiin yksinäisen
ja ikäänkuin jälkeenjääneen ratsumiehen kiitävän täyttä laukkaa ohi
kentän, sitä tietä kohti, jota divisioonia, vastikään oli lähtenyt
kulkemaan.

Kun ratsastaja oli saavuttanut divisioonan esikunnan, pysäytti hän
huohottavan hevosensa eversti Stormin eteen, vei käden ohimolleen ja
odotti.

-- No, luutnantti Vahlberg! Kuinka olette täällä? Entä koneenne?
eversti kysyi.

-- Moottorin sytyttäjä on epäkunnossa, enkä voinut lähteä. Tulin
ilmoittamaan siitä herra everstille. Samalla pyydän kysyä, saanko
viipyä kaupungissa ne pari tuntia, jotka korjaus vaatii. Luulen
voivani vastata siitä, että määrä-aikana, klo 6, olen sovitulla
paikalla, kuten toisetkin.

Eversti katsoi häneen terävästi ja viivytteli vastaustaan.

-- Aamulla varhain te tulitte Helsingistä, eikö niin? Ettekö silloin
huomannut vikaa?

-- En, herra eversti.

Luutnantti oli käynyt helakan punaiseksi kasvoiltaan.

Syntyi hiljaisuus.

-- Vai niin. Lähtönne myöhästyy pari tuntia -- lähes yhtä pitkän ajan
kuin Helsingistä tuleva junakin, sanoi eversti vihdoin omituisella
äänellä.

Silloin luutnantin katse painui maahan; hän ei vastannut.

Eversti kannusti hevostaan.

-- Olkaa. Mutta vastaatte siitä, että klo 6 olette määräpaikalla.

Ja kun hän mennessään vastasi luutnantin kunniantekoon, sävähti hänen
iloisista silmäkulmistaan veitikkamainen sädekimppu. --

Hämillään luutnantti Vahlberg ratsasti takaisin kentälle. Hän sitoi
hevosensa aitaan, ruohoiselle paikalle ja lähti itse puistoon,
painuen syvälle syrjäiseen sopukkaan. Hetken hän istui penkillä
paperossia poltellen. Sitten alkoi hiekkakäytävältä kuulua hätäisten
askelten rapse ja nuori nainen kiiti vinhaa vauhtia eteenpäin.

Huudahdus! Nuoret lepäsivät toistensa sylissä ja vieno ääni kuiskaili.

-- Voi Arttur. Minä luulin, että sinä olit jo mennyt ja olin hirveän
levoton. Juna oli niin paljon myöhässä.

Luutnantti hymyili miellyttävällä tavallaan.

-- Lupasinhan sanoa sinulle jäähyväiset, Maria. Mutta isäsi arvasi.
Hän tietää...




IV.

Hyökkäys.


Senjohdosta että ryssät olivat jo aikaisemmin olleet varoillaan ja
väijyneet sopivaa tilaisuutta, olivat he heti valmiina hyökkäämään.

Suomalaiset rajavartio-osastot, jotka vihollisen tuhatpäisten laumain
oli onnistunut yllättää, perääntyivät vastahakoisesti ja ikäänkuin
karhu päätään ravistellen. Oli mahdotonta kestää sitä hirvittävää
granaattisadetta, minkä ryssäin hyvinvarustettu, uudenaikainen
tykistö sylki kidastaan. Vihollisjoukot tunkeutuivat yli rajan,
valloittivat rataa Terijoelle saakka ja heidän rintamansa kulki
maantien suunnassa Terijoelta Lintulaan, kääntyi siitä jokivartta
pitkin Siiralaan ja edelleen pohjoista kohti Raudun itäpuolitse
siihen mutkaan, jossa Taipaleen joki yhtyy Suvantoon. Metsäpirtin
olivat he jo valloittaneet.

Vasta sille linjalle saivat vuoristoprikaati ja Karjalan
reservijoukot heidät pysäytettyä. Sitten ehtikin jo paikalle Suomen
ratsuväkidivisioona.

       *       *       *       *       *

Kenraali Orri istui päämajassa edessään suuri kartta, tuon tuostakin
tehden mittauksia harpillaan ja lyijykynällä merkiten kartalle
ristejä ja numeroituja neliöitä. Silloin astui eversti Storm
huoneeseen kädessään joukko piirustuksia ja lehtisiä.

-- Minä en ymmärrä, hän alotti, millä välillä ne ovat ehtineet
rakentaa näin täydellisen juoksuhautasysteemin. Katsohan näitä
valokuvia, luutnantti Vahlbergin ottamia muuten. Niissä näkyy
kämppiäkin paikkapaikoin.

-- Entäs varastopaikat ja muonituskeskukset?

-- Ne on tähän kartalle niin tarkkaan merkityt, että ei juuri ole
toivomisen varaa.

Kenraali tarkasteli hetken papereita.

-- Jos näihin voi luottaa, niin luutnantti Vahlberg on tehnyt hyvää
työtä, hän sanoi.

-- Minä seurasin hänen lentoaan kiikarilla niin kauan kuin
mahdollista. Se oli liioittelematta ihmeellisintä, mitä koskaan
olen nähnyt. Hän oli arveluttavan matalalla ja kiiti läpi sellaisen
shrapnelli-sateen, että en enää luullut hänen pelastuvan.

Kenraali ei vastannut, hän silmäili yhä miettiväisenä paperia.

-- Ja onko kukin rykmentti nyt saanut näistä tarkat, aluettaan
koskevat jäljennökset?

-- On.

-- Entäs muuten? Ovatko asianomaiset päälliköt nyt täydellisesti
selvillä tehtävistään?

-- Tarkempia ohjeita on mahdotonta antaa.

-- Hyvä.

-- Ja kuitenkin minä hieman pelkään.

-- Kuinka niin? kysyi kenraali kulmiaan kohottaen.

-- Minä pelkään, että omissa joukoissamme syntyy hajaannus ja ettei
niitä voidakaan määräpaikalla saada järjestymään yhteiseen rintamaan.
He kiihtyvät takaa-ajossa.

Orri mietti hetken.

-- Eikö jokaiselle rykmentille ja jokaiselle eskadroonalle ole
annettu mitä jyrkin määräys, mihin paikkaan heidän on pysähdyttävä
ja kuinka heidän on asetuttava? Sanoinhan nimenomaan, että olkoonpa
takaa-ajo kuinka edullista tahansa, määrätyssä paikassa se on
keskeytettävä. Nykyisiin oloihin ei enää sovellu maailmansodan
yhtämittaisen, hillittömän vainoomisen teoria. Jokainen rykmentti,
jokainen osasto tietää, mihin asti se saa mennä. Siten syntyy
itsestään uusi rintama, joka on järjestettävä ennenkuin lähdetään
eteenpäin.

-- Ajattelen lähettejä. Onnettomuuksista ei saa jatkuvasti tietää.

-- Ei tarvitsekaan. Ja suurempia onnettomuuksia ei synny, eikä saa
syntyä. Kun uusi rintamalinja on saavutettu, on lähettien toiminta
itsestään selvää... Pionierit on jaettu eri eskadroonille?

-- On.

-- Se on kyllä miltei tarpeetonta, mutta saattaahan olla varovainen.
Toista olisi, jos ottaisimme tykit mukaan, mutta nyt niistä ei ole
hyötyä. Muonitusasian sinä olet järjestänyt?

-- Olen.

-- No sitten on hyvä. Kaikki riippuu vain siitä, pääsemmekö hiljaa
ja huomaamatta alkuun. Jos ryssä huomaa liian aikaisin, syntyy
tarpeetonta mieshukkaa tykkitulen takia.

Kenraali vaikeni hetkeksi ja tarjosi Stormille sikarin.

-- Minä menen kolmannen rykmentin mukana. Sen, jonka määränä on
ryssäin prikaatiesikunta. Sinä siis jäät hoitamaan täältäkäsin koko
yritystä?

Storm hämmästyi ja vastasi kiihkeästi.

-- Minä! Johan nyt jotakin! Jos ei kaikki mene mielesi mukaan, niin
millä minä sen vastaan? Huudat taas kuin jalopeura.

-- Jäät hoitamaan hyökkäystä, toisti kenraali yhtä levollisesti.

Silloin eversti Storm löi kantapäänsä yhteen ja vastasi.

-- Kuten käskette, herra kenraali.

Orri puhalsi pitkän, ohuen sauhusuihkun ja siristi silmiään.

-- Minä, näetkös, haluan olla mukana tässä ensimäisessä leikissä.
Olen tämän hetken takia siksi paljon ahertanut. Muista, ettei
jalkaväki lähde liian aikaisin ja että se pysyy suojassa
tykkitulelta. Sen määrä on vain puhdistaa jälkiä ja korjata saalis
talteen. Minä tiedän, että tämän retken jälkeen ei meitä ainakaan
nälkä enää vaivaa.

       *       *       *       *       *

Vaikka kesäyö oli kutakuinkin valvas, pimensi sitä sade, joka
rankkana valui taivaalta. Tätä olikin kenraali Orri hartaasti
odottanut.

Kolmas ratsuväkirykmentti seisoi valmiina, jakautuneena pitkään
ketjuun, ja niin puiden suojaan kätkeytyneenä kuin suinkin
mahdollista. Miesten ja ratsujen haarniskaa peitti kenttäharmaa
verho, ainoastaan konekiväärien piiput ja pistinkeihäiden kärjet
kiilsivät himmeästi harmaassa hämärässä. Vallitsi kuolon hiljaisuus,
vain levottomat sydämet takoivat.

Jo parina päivänä olikin taistelu ollut tyyten seisauksissa. Kumpikin
puolue makasi kuin vaaniva tiikeri, koukistuneena, valmiina hyppyyn,
kavalin silmin etsien vastustajassaan arkaa kohtaa. Kumpikin puolue
hautoi suunnitelmiaan. Miehestä mieheen kulki kuiskaus: -- Kenraali
on itse mukana. Se vaikutti kuin huumaava juoma ja jokainen oli
valmiina panemaan kaikkensa alttiiksi.

Vihdoin kuului hiljainen lähtökäsky, joka kuiskauksena kiiti läpi
ketjun. Kantapäät painuivat hevoshaarniskain kannusnastoihin,
ratsut karkasivat kahdelle jalalle ja sitten tuulena eteenpäin,
säikähtäen haltijainsa kovakouraista kohtelua. Omat piikkilangat oli
jo edeltäkäsin hiljaa irrotettu. Satumaisella nopeudella rykmentti
kiiti yli puolueettoman alueen. Sapelit, joiden violettiin välkkyvät
terät loimusivat kuin tulenkielekkeet, katkoivat ryssän lankaesteitä
kuin rihmaa ja kun ratsujen jalat olivat panssaroidut, eivät okaat
voineet niihin tunkeutua, vaikka hämääntyneet piikkilankakiemurat
tavattomasti estivätkin kulkua.

Vihollinen oli ällistyksen lamauttama. Tykkituli oli nyt jo
myöhäistä, se olisi vahingoittanut omia miehiä. Ja alussa eivät
ryssät tahtoneet älytä; ampua kivääreilläänkään, siinä määrin outo
hyökkäys heidät yllätti. Sitten alkoivat kuularuiskut rätistä ja
luoteja vinkui sankkana pilvenä, edestä ja sivulta. Ratsumiehet eivät
ampuneet; mutta kauhukseen ryssät huomasivat, ettei heistä kaatunut
juuri kukaan ja että he nopeasti lähenivät. Käsigranaateilla oli
parempi teho, joku ratsu suistui nurin ja omistaja sai turvautua
jalkoihinsa. Mutta se oli jo myöhäistä. Useissa paikoin ratsumiehet
olivat jo ennättäneet yli haudan ja kuolemattomina kuin jumalat he
ruiskuttivat surmaa satulainsa konekivääreistä.

Silloin valtasi ryssän mieletön pelko ja pakokauhu. He heittivät
aseensa, huusivat armoa ojennetuin käsivarsin, tekivät ristinmerkkejä
rintoihinsa ja syöksyivät kuin hajanainen lammaslauma metsiin,
soille, pensastoihin, mikä minnekin.

Mutta ratsumiehet eivät heistä välittäneet. He painalsivat eteenpäin.
Erityisesti tarkoitusta varten muodostetut tykkiosastot syöksyivät
venäläisten patterien kimppuun, surmasivat miehet ja käänsivät
tykkien tulen sekasortoisena pakenevaa vihollista kohden, joka
luonnon alkeellisista vaistoista pyrki laumoittumaan.

Toiset kiitivät yhä eteenpäin, miltei kauhistuen tätä murhan
mäiskettä ja yhtäpaljon hurjaa johtajaansa, kenraalia, jonka
silmät leimusivat kuin tuli ja sieraimet laajenivat ja värisivät
kuin raivostuneen pedon. Kuormastot, joiden paikan lentäjät olivat
merkinneet, vallattiin, mutta jätettiin sen jälkeen oman onnensa
nojaan ja yhä vain painuttiin eteenpäin.

Siinä oli esikunnan maja! Ryssäin lähetti kiiruhti henkensä edestä,
ehtiäkseen toimittaa päällikkönsä turvaan. Mutta se oli jo myöhäistä.
Hirveät ratsumiehet tunkeutuivat joka taholle, eikä poispääsyä ollut
mistään.

Akkunoista paukkuivat kauhistuneiden upseerien revolverit. Se oli
turhaa! Kuulat kilpistyivät voimattomina haarniskoista ja putosivat
maahan. Kenraali Orri, joka riehui kuin hornan henki, huusi
hirveällä, kaikuvalla äänellään:

-- Antautukaa!

Silloin upseerit ja prikaatikenraali nostivat kalpeina kätensä.

Toiset tuhosivat sillävälin reservijoukot, jotka turhaan yrittivät
ehtiä pakoon. Heidät hajoitettiin kuin akanat tuuleen, ainoastaan
heidän elintarpeensa ja kuormastonsa säästettiin.

Kaikkialla kuului ammuntaa, huutoja, rukouksia, voivotuksia,
ryskettä, sakkasuisten hevosten huohotusta ja veristen kavioiden
töminää.

       *       *       *       *       *

Oli saavuttu sille paikalle, jonka kenraali Orri oli määrännyt
kiinnekohdaksi ja uudeksi rintamalinjaksi. Nyt ei ollut muuta työtä
kuin odottaa viestejä naapurirykmenteiltä ja sitten oman jalkaväen
hidasta saapumista, jota puhdistus ja saaliin korjaus viivytti,
vaikka se olikin järjestetty erikoisten komppanioiden tehtäväksi.

Kenraali Orri istui ratsullaan liikkumattomana kuin kuva ja kuunteli
taistelun jälkimaininkeja kylmä ja välinpitämätön ilme käskevillä
kasvoillaan, joiden edestä hän oli vetänyt syrjään kaskin suojaverkon.

Nuori, siro ratsumies nelisti hänen luoksensa ja ilmoitti kunniaa
tehden:

-- Herra kenraali, II:sen rykmentin lähetti on saapunut.

-- Hyvä, käske hänet tänne.

Silloin kuului ilmassa pahaa-ennustava humina. Jutkahdus! Huumaava
pamaus...

Kenraali Orri lensi monta syltä ratsullaan... Kun sotilaat ehtivät
hänen luokseen, luulivat he, että heidän päällikkönsä oli kuollut.




V.

Savuavat kaupungit.


Loppu-heinäkuun lämmin yö oli kiehtovana levittäytynyt yli Helsingin.

Vieno ja lauhkea henkäys tulvahti sisään sairaalan avoimesta
ikkunasta ja liikutti unisesti valkeita kaihtimia, joiden takana,
suuressa maljakossa, ruusut tuhlasivat tuoksuaan.

Sängyssä lepäsi laihtunut ja kalvakka mies, jonka kasvoilla
hämärästä huolimatta saattoi huomata nopeaa ilmeiden vaihtelua ja
jonka vaalentuneet huulet liikahtelivat unessa. Sivummalla, vuoteen
pään peitossa, niin ettei sairas saattanut häntä nähdä, istui
vaaleakutrinen sisar, niin liikkumattomana kuin kuva, suurilla,
sielukkailla silmillään tarkkaavasti seuraten nukkuvan eleitä, joista
kuvastui kiihkeyttä.

Yhtäkkiä sairas kavahti istualleen ja harhaileva katse kulki
ympäri huoneen; sitten kuului syvä huokaus ja hän jäi epämukavaan
asentoonsa, hajamielisenä eteensä tuijottaen.

Silloin laskeutuivat lempeät kädet hänen harteilleen, painaen hänet
takaisin makaavaan asentoon, ja vieno ääni kysyi.

-- Mikä teidän on, kenraali?

-- Näen unta, potilas vastasi. -- Mutta yhäkö te valvotte täällä?

-- On määrätty, ettei kenraalia saa jättää yksin.

-- Niin, mutta herätessäni näen aina teidät. Tehän uuvutte.

Tumma puna karkasi nuoren naisen kukkamaisille kasvoille.

-- Ei ollenkaan. Yö on niin lumoava.

Syntyi hiljaisuus. Sairaan katse jäykkeni taas tuijotukseen ja hänen
huomaamattaan sisar vetäytyi entiselle, syrjäiselle paikalleen.

Potilaan unesta ei kuitenkaan tullut mitään. Hän vääntelehti
levottomana. Kiihkeitä mielikuvia syntyi ja katosi, ja toisinaan hän
oli ryhtyä kyselemään jotakin. Sitten hän muisti, miten niukkoja
vastauksia hänelle annettiin ja alistui tohtorin määräyksiin.

Kului puoli tuntia. Kello löi kerran... Sitten se löi kahdesti.

Hiljaisten askelten kahinaa kuului matolta ja äskeinen, kuiskaava
ääni kysyi.

-- Ettekö nuku kenraali? Tahdotteko, että annan teille unijuomaa?

-- En tahdo, kiitos. Aamulla tuntuu ilkeältä... Nyt minun on hyvä
olla... Ettekö sano minulle mitään?

-- Mitä sitten?

-- Jotakin, mitä tahansa. Kuin unen läpi olen kuullut
aivotärähdyksestä, sisäisestä verenvuodosta, tai sen tapaisesta...
Mutta en ole enää sairas, heikko vaan. Minä janoan tietoja.

Sisar katsoi maahan ja hänen pitkien ripsiensä varjot tekivät
madonnamaisiksi hänen soikeat kasvonsa, joiden piirteet hämärä
omituisesti pehmensi. Hän vaikeni.

-- Jotakin viime päiväin tapahtumia? pyysi sairas hiljaa.

-- Tohtori on kieltänyt, vastasi lempeä ääni.

-- Jotakin sodasta? intti sairas yhä.

Silloin sisar nosti silmänsä, jotka päilyivät kuin metsälähteet.

-- Teidät on ylennetty kenraaliluutnantiksi ja olette saaneet sinisen
ristin ensimäisen luokan merkin. Hänen Majesteettinsa kävi eilen
täällä, mutta te nukuitte, eikä hän tahtonut häiritä.

Väsynyt hymy värähteli potilaan kasvoilla.

-- Niinkö, mutta sitä en tarkoittanut... Jotakin rintamalta.

-- Eversti Storm on myöskin saanut ristin.

-- Mutta taistelut, taistelut? Käsitättehän. Sisaren katse väistyi ja
pari kertaa silmät rävähtivät. Hänen vastauksensa viipyi tuokion.

-- Te kiihdytte, kenraali. Pyydän, nukkukaa. Ehkä kuitenkin laitan
teille juoman?

-- En tahdo, sairas alistuneesti vastasi, huokaisten pitkään ja
tyyten vaieten.

Sitten tottuneet, lempeät kädet järjestivät hellävaroen hänen
peitettään ja lämmin henkäys lehahti hänen kasvoilleen. Hän seurasi
sormien notkeita liikkeitä; omituinen, hyväilevä tunne lämmitti
häntä, kun hän tunsi noiden kauniiden käsien kosketuksen. Hämärä,
utuinen onnen aavistus täytti hänen sydämensä. Mutta nopeasti se
katosi. Entisyys sukeltausi herkistyneeseen mielikuvitukseen ja hän
muisti ikänsä.

Yön hiljaiset hetket vaelsivat hitaasti ohitse. Kello löi taaskin...

Silloin kuului kumea jyrähdys. Sairaalan perustukset vapisivat ja
ruudut helisivät akkunoissa. Sitten seurasi toinen... kolmas.

Sairas kavahti istumaan.

-- Mitä se on? hän kysyi.

Solakka, kalpea tyttö seisoi pelästyneenä vuoteen ääressä,
kykenemättä vastaamaan.

Taas pamauksia, nyt jo aivan lähellä... yhä uusia, yhä tiheämmin...
Ikkunat sälähtivät sirpaleiksi... Kumeaa pauhua kuului ulkoa...
Sitten äänekästä huutoa, kirkaisuja, voivotuksia.

-- Ryssän laivasto... Helsinkiä pommitetaan! potilas huudahti,
ponnistaen ylös vuoteestaan, ollenkaan muistamatta sairautensa
vaatimuksia.

-- Voi kenraali, ette te jaksa nousta, kuului väräjävä ääni hänen
viereltään.

Sairas ei tuntunut sitä huomaavankaan.

-- Kuinka se on mahdollista? Mitä tehdään Suomenlinnassa? Kuinka ne
osuvat tänne asti? mutisi kenraali kiihtyneenä.

-- Voi, kenraali, mitä se on?

Pauhu ja jyrähdykset kasvoivat yhä valtavammiksi. Silloin tällöin
leimahteli kirkkaita salamoita... Nuori nainen väänteli onnettomana
käsiään.

-- Neiti, tahdon pukeutua, kuului terävä ääni, joka oli saanut
entisen, käskevän sävynsä.

       *       *       *       *       *

Granaattisade oli hirvittävä ja, jos mahdollista, yhä se tuntui
kiihtyvän. Kivitaloista lenteli suuria kappaleita ilmaan, hajoten
tuhansiksi palasiksi, jotka huristen putoilivat ohikulkijoiden
päälle. Suuria rakennuksia sortui ja luhistui raunioiksi. Kaikki
ikkunat olivat tuhansina säpäleinä ja kitkerä savu häälyi siellä
täällä kuin levoton huntu.

Heti alussa valot sammuivat. Söörnäinen näytti olevan yhtenä ainoana
tulimerenä, josta valtava, tummanpunainen pilvi vyöryi kuin laviini
yli kaupungin. Katajanokasta ei enää ollut kuin rauniot jälellä
ja yhä infernaalinen pauhu kasvoi. Sytytyspommit räjähtivät kuin
suunnattomat raketit, ruiskuttaen ympärilleen öljyä, joka heti
leimahti liekkeihin. Granaatinkappaleet vonkuivat ja hurisivat
viiltävin äänin, kimmahtaessaan ilmaan talojen seinistä tai katujen
kivitykseltä. Shrapnellit pihisivät ja sylkivät raesateena surmaansa.

Nopeasti kadut täyttyivät ihmisistä. Kaikki huusivat ja kirkuivat,
kasvot muodottomina kauhusta ja silmät luonnottoman avoimina
ja jähmettyneinä. Puolialastomat äidit kantoivat pienokaisiaan
käsivarsillaan ja juoksivat kuin raivottaret hajanaisin hapsin.
Kaduilla virtasi paksu, mustanpunainen veri, joka sekaantui hiekkaan
ja muodostui hirvittäväksi, tahmeaksi velliksi, tarttuen jalkoihin.
Irtautuneita käsiä, ruumiinosia ja löyhkääviä sisälmyksiä oli
kaikkialla, maassa, ilmassa, portailla, puhelinjohdoista riippumassa.
Ihmisiä kuoli sadottain ja henkiinjääneet kiipeilivät mielettömän
kauhun vallassa yli ruumisröykkiöiden, jotka vielä olivat lämpimiä,
liikehtiviä ja höyrysivät tulipalojen kaameassa kajastuksessa.

Syntyi hirveä ahdinko. Automobiilit törisivät kuin kuoleva härkä
ja ajoivat sokeassa vimmansa yli elävien ja kuolleiden, kunnes
juuttuivat kiinni ruumissohjuun, tai hajosivat sirpaleiksi.
Irtonaisia hevosia nelisti edestakaisin valittavasti hirnuen,
silmät tuskasta loimuten ja suut sakassa. Säälimättä ihmiset
tallasivat toisiaan ja puristivat ystäviään kuoliaaksi pyrkiessään
eteenpäin, tietämättä minne. Toiset repivät tukkaansa ja kirkuivat,
tulipunaisina kasvoiltaan, toiset löivät rintoihinsa ja huusivat
jumalan nimeä, toiset ulvoivat kuin eläimet. Jotkut olivat
istuutuneet portaille tai särkyneiden ajopelien jäännöksille ja
nauroivat ääneen, suu ammollaan, katseessa jäykkä tylsyys ja
lasimainen kiilto. Muuan nuori tyttö suuteli sulhastaan, joka
lepäsi katukivityksellä muodottomaksi ruhjoutuneena, yhä uudestaan
ja uudestaan, hymyillen onnellisen näköisenä. Eräs herra kylvi
ruusuja ruumiskasalle, tuhkanharmaana kasvoiltaan, mutta tyynenä.
Ja Kansallispankin portailla istuen puolialaston äiti imetti
verentahraamaa, kuollutta lastaan, jolla ei enää ollut jalkoja,
edestakaisin ruumistaan heiluttaen.

Vähitellen huudot etääntyivät ja hiljenivät. Kadut muuttuivat
autioiksi jähmetyttävässä kaameudessaan. Kuninkaallisen palatsin
rauniot yhä loimusivat, mutta Senaatin talo ja Nikolain kirkko olivat
tuntemattomiksi murskautuneet.

Torilla oli Aleksanteri II:sen patsas viskautunut kauas paikoiltaan.
Sen alta näkyi vaaleansinistä silkkipukua ja valkea, hieno,
jalokivisormusten koristama käsi, jonka etusormi vielä liikkui.

       *       *       *       *       *

Valjuna kuin vahakuva kenraali Orri nousi autostaan ja hoippui
vaivaloisesti lentoaseman pieneen sairaalaan, jonne hänelle heti
varattiin ylihoitajattaren huone lepopaikaksi. Muutamia sotilaita
oli kerääntynyt sivummalle, ja he katselivat vaieten hänen kulkuaan.
Heidän joukostaan tunsi kenraali luutnantti Vahlbergin, joka seisoi
käsi siteessä ja kunniaa tehden tervehti.

Kenraali viittasi hänet luokseen.

-- Te olette haavoittunut, luutnantti? hän kysyi.

-- Käsi vain on sijoiltaan, Teidän Ylhäisyytenne.

Vastauksen kunnioittava loppumaininta tuntui kenraalista oudolta,
mutta heti hän muisti ylennyksensä.

-- Seuratkaa minua, hän sanoi.

Kun he olivat ehtineet huoneeseen ja Orri oli asettunut vuoteelle,
sallimatta riisua itseään, kysyi hän lentäjältä.

-- Tahdotteko selittää minulle, mitä tämä oikein on ja kuinka
tällainen on mahdollista?

-- Se oli Englannin laivasto, Teidän Ylhäisyytenne.

-- Englannin?

-- Niin. Englanti on julistanut Suomelle sodan.

-- Pyydän, selittäkää tarkemmin.

-- Jo ennen Teidän Ylhäisyytenne hyökkäystä Karjalan kannaksella, oli
Englanti lähettänyt hallitukselle nootin, jossa se uhkaavalla tavalla
vaati selitystä erinäisten taloudellisten etujensa menettämisestä.
Tuo menetys oli tietysti johtunut Suomen sotatilaan julistamisesta,
ja selvästi saattoi huomata, että ainoa tarkoitus oli etsiä riitaa
ja välien katkeamista. Syntyi mielten kuohua ja Suomen hallitus
vastasi niin myönteisesti kuin mahdollista, melkeinpä nöyrästi. Siitä
huolimatta Englanti lähetti ultimaattumin, eikä sotaa enää mitenkään
voitu välttää.

-- Sen kyllä ymmärtää, kenraali keskeytti. -- Englantia kirvelsi
Muurmanin jupakan nöyryytykset.

Sitten luutnantti jatkoi:

-- Nyt on Englannin laivasto, yhdistyneenä venäläiseen laivastoon,
pommittanut kaikki Suomen rantakaupungit raunioiksi. Kansleri
on kuollut Helsingissä. Viipurissa on yleisesikunnan päällikkö
haavoittunut ja upseereja on mennyt sadottain. Kaikki hallituksen
asiakirjat ja arkistot ovat tietysti tuhkana, mutta kuningas on
kuitenkin pelastunut.

-- Mutta kuinka tämä on mahdollista? Kuinka Englannin laivasto on
voinut päästä Suomenlahteen?

-- Tanskan salmien kautta. Saarivaltakunta on kylmäverisesti antanut
uhkavaatimuksen Tanskalle, luvaten heti julistaa sodan, ellei
laivastoa vapaasti päästettäisi salmien läpi.

-- Mutta entä Saksa? Mitä Saksa siitä sanoo?

-- Siihen on vaikeampi vastata. Huhupuheina kerrotaan, että Ranska
ja Englanti ovat uhkailleet sille sotaa, mikäli se yrittää sekaantua
tähän juttuun. Ehkä Saksa on maailmansodasta vielä väsynyt ja pelkää
uutta katastrofia.

-- Ei, niin ei ole asia. Mutta Saksa on tiennyt. Se on luottanut
War...

Kenraali vaikeni äkkiä ja jatkoi vasta tuokion kuluttua.

-- Mutta sittenkään minä en ymmärrä. Vaikka nyt tyytyisi teidän
selitykseenne, niin miten on mahdollista, että Englanti on päässyt
niin lähelle? Mitä amiraali N. on ajatellut? Kuinka hän on sallinut
Englannin tehdä tuollaisen hirmutyön?

-- Teidän Ylhäisyytenne. Eihän Suomella ole kuin mitätön
saaristolaivasto. Englanti on tiennyt sen varsin hyvin.

-- Oho! Entäs upott..., kenraali kiihtyneenä huudahti, mutta
vaikeni taaskin, tuikeasti vilkaisten nuoreen luutnanttiin. Syntyi
äänettömyys. --

-- Turun lentoasemalla tiedettiin sitäpaitsi kertoa, että
englantilaiset ovat pommittaneet uskomattoman kaukaa, ainakin 80
kilometrin päästä, jonkunlaisilla uusimallisilla konetykeillä, joiden
ampumanopeus on kauhistuttava. Venäläiset ovat olleet Viipurin
kimpussa, mutta siitä ei ole tullut paljon mitään ja ainakin kymmenen
laivaa on heiltä mennyt.

-- Ahaa! No sitten käsitän, miksi Suomenlinna ei ole voinut mitään.
Mutta amiraali, amiraali? Mitä hän on ajatellut? Minkätähden hän on
nukkunut?

Luutnantti ei käsittänyt ja vaikeni.

-- Laivathan ovat olleet kokonaan näkymättömissä, sanoi hän vihdoin.

-- Ja tietysti menneet tiehensä, eikö niin?

-- Ne saivat hälinän ja kauhun vallitessa laskettua maihin noin
3 divisioonaa jalkaväkeä, jonnekin Hangon lähettyville. Ja mikä
merkillisintä, tämä maihinlasku tapahtui ihan onnellisesti
ja vaivatta. En ymmärrä mitä amiraali on ajatellut, kun
kuljetuslaivoista kuitenkaan yksikään ei palannut. Pari osui miinaan,
mutta toiset upotettiin. Vahinko vain, että ne olivat jo tyhjentäneet
lastinsa.

Kenraalin silmissä välähti omituisesti, ikäänkuin ilo.

-- Vai niin, sanoi hän kuivasti. Sitten hän lisäsi.

-- Ja entä nämä divisioonat? Tiedättekö niistä mitään?

-- Juuri sieltä tullessani loukkasin käteni, Teidän Ylhäisyytenne.
Kenraalimajuri Storm on niitä vastassa. Mutta hänellä on mukanaan
vain yksi rykmentti ratsuväkeä ja kevyt moottori-tykistö. Hän on
viivästynyt, kun rata oli alkumatkasta rikki.

-- Se riittää, kenraali vastasi mietteissään. Tietämättä,
tarkoittivatko sanat rykmenttiä vai hänen selitystään, luutnantti löi
kantapäänsä yhteen ja poistui.

Silloin sairas vaipui lopen väsyneenä ja kuumeen piinaamin poskipäin
vuoteelle.




VI.

Kurjuuden rintama.


Muutamia päiviä hirveän pommituksen jälkeen kulki poikki koko
Etelä-Suomen määrätön ihmisjono, sekava, hajanainen kurjuuden
rintama. Sen päälinja oli sillä maantiellä, joka lähtien Turusta
johtaa Hämeenlinnan kautta Lappeenrantaan ja sieltä Viipuriin.

Tuhansittain oli kodittomiksi joutuneita jäänyt jo etelämmäksi,
hajaantuen maalaispitäjiin ja kyliin, mutta valtava enemmistö pyrki
yhä pohjoista kohti, kuvaamattoman kauhun ja kurjuuden vallassa.

He olivat ryhmittyneet noin satamiehisiin laumoihin, jotka vaelsivat
kuin nälkäinen ryysykomppania, etsien ruokaa, vaatteita, kattoa
päänsä päälle. Näitä seurasivat kuormastot, suurimmaksi osaksi
varastettujen tai ryöstettyjen hevosluuskien vetäminä, ja niissä oli
sekaisin lumppuja, ruokatavaraa, puolittain särkyneitä astioita,
mutta etupäässä haavoittuneita, joiden vihlova valitus alituisesti
jatkui. Ei ollut lääkäreitä, ei lääke-aineita, sidetarpeita
tai sairaanhoitajia. Ystävät ja omaiset kietoivat onnettomia
rääsyihin, kykenemättä heidän tuskiaan lieventämään. Uskomattoman
nopeasti alkoivat taudit levitä. Ja takaa uhkasivat englantilaiset
divisioonat, joiden maihinnoususta pöyristyttävät huhut tiesivät
kertoa.

Maalaisilta ei riittänyt ruokaa noille kurjille, jotka hajaantuivat
kyliin, itkivät, rukoilivat armahdusta tai ääneti tuijottivat synkin
silmin. Useissa paikoin syntyi verisiä kahakoita, kun kodittomat
alkoivat harjoittaa oman käden oikeutta. Perunamaat raiskattiin,
herneenvarret riistettiin juurineen maasta ja suurten kartanoiden
puutarhat tallattiin autioiksi. Toiset rukoilivat haavoittuneiden ja
sairaiden puolesta, mutta heitä ei kuultu, ja itsesäilytysvaisto teki
ihmiset julmiksi kuin pedot.

Hallitus, joka oli siirtynyt Tampereelle, antoi julistuksia, joissa
se velvoitti talolliset manttaaliluvun mukaan ottamaan hätääkärsiviä
luokseen. Sotilaita lähetettiin pieninä osastoina pitämään kuria
ja haavoittuneille järjestettiin suuria tilapäisiä sairaaloita.
Rautateillä tarjottiin vapaat matkat niille, joilla oli sukulaisia
tai tuttavia muualla Suomessa ja ylimääräisiä junia puhkui alinomaa
asemilla.

Siitä huolimatta saattoi joukossa nähdä miltei alastomia ihmisiä,
jotka olivat kietoneet likaisia ryysyjä ympärilleen, palohaavain
runtelemia kasvoja ja liikuttavia, kammoa herättäviä mielipuolia,
joista toiset nauroivat kaameaa, tylsää naurua.

       *       *       *       *       *

Ryysyläislauma painui mäeltä alavaa tietä pitkin kylään. He olivat
vaistomaisesti järjestyneet jonkinlaiseen riviin, joka kiemurrellen
kuin virta seurasi tien polvekkeita. Toiset jättäytyivät jälkeen,
lopen uupuneina, pyrkiäkseen hetkeksi perässä tulevan kuormaston
ajopeleihin, varsinkin äidit, jotka vapisevin käsin kantoivat
lapsiaan.

Kuormastosta kuului valitus ja voihke ja alituinen riita.

-- Alas rattailta, että toisetkin pääsevät!

-- Sehän vedättää itseään kuin ruustinna!

-- Päästäkää uusia, taikka!

Muuan kalpea vaimo, jonka hiukset tuli oli miltei tyyten polttanut
ja joka sylissään piteli haavoittunutta, nelivuotiasta poikaansa,
rukoili vapisevin äänin.

-- Armahtakaa minua.

-- Alas vaan, kyllä jo riittää!

-- Vuoronsa kullakin!

-- Kyllä sinä jo aikasi olet istunut. Vaimo toisti yhä uudestaan:

-- Armahtakaa minua, en jaksa enää.

Mutta kiihkeät, suonikkaat kädet kiskoivat hänet alas kuorman päältä,
jonka edessä hevonen puuskutti verestävin silmin. Silloin hän
puhkesi hysteeriseen itkuun ja painui tiepuoleen taakkoineen, joka
nukkui posket purppuraisina, tummaripsiset silmät ummessa, vaaleat
kiharat hienopintaiselle otsalle valuneina, tietämättä mitään tästä
kauheudesta, jonka elokuun ihana luonto kätki uhkuvaan, kypsyvään
kukkeuteensa. --

-- Tuolla on Orrin talo, kuului kimeä ääni.

-- Missä?

-- Tuoko, jossa on koivuja pihalla? -- Ja uusi huvila vieressä?

Väkijoukko miltei pysähtyi katsomaan tuota viehkeätä huvilaa, jonka
köynnösten kiertämät ikkunat säihkyivät laskevan auringon purppurassa.

-- Senkö kenraalin? hutisi joku etäämpää.

-- Verihurtan?

-- Joka on syynä kaikkeen!

-- Kirous hänen ylitseen!

Silloin muuan pitkä, synkän näköinen mies, jonka intohimoinen suu oli
syvien vakojen ympäröimä, hyppäsi tiepuolessa olevalle kivelle ja
huusi voimakkaasti.

-- Ihmisraukat!

Syntyi äänettömyys ja joukko odotti ahnaasti.

-- Voi tätä kurjuutta, kuului heikosti kuormastosta. Sitten kivelle
hypännyt mies jatkoi:

-- Veljet ja sisaret! Kuka on syypää tähän kurjuuteen? Kuka on
saattanut sen aikaan, että Suomenlahden rannikolla, Viipurista
Turkuun saakka kaikki kaupungit ovat raunioina? Kuka on vikapää
tuhansien viattomien kuolemaan, tuhansien kodittomuuteen ja nälkään,
koko meidän kurjuuteemme? Kuka on siihen syypää?

Puhuja vaikeni ja tuijotti joukkoon synkin silmin.

-- Hallitus!

-- Valtaherrat!

-- Kuningas! huusi kiihtynyt lauma.

Sitten mies kiven päällä jatkoi.

-- Kuningas, hallitus, niin! Uhalla syöksi hallitus meidät sotaan,
kun se ensin oli saattanut kansan äärimmäiseen hätään, kun se oli
riistänyt meiltä maan ja luovuttanut sen vieraille, kun se oli saanut
joukkointohimot kiihtymään, niin että huumaantunut köyhälistö tuli
loukanneeksi vieraan maan sotilaita. Se ei koettanutkaan rauhallista
selvitysten tietä. Se tahtoi kääntää laumojen katseen syrjään omasta
kurjuudesta, jota se oli voimaton ja haluton korjaamaan. Se tahtoi
sotatilaan julistamisella tukkia huutavat äänet. Se tahtoi ajaa liiat
suut taisteluihin kuolemaan.

Taas puhuja vaikeni ja hänen hypnotisoiva, nälkäinen katseensa
tutki laumaa. Käsiä ojentui nyrkkiin puristettuina; kuului sekavia
äännähdyksiä.

-- Oikein puhut!

-- Konnamaista!

-- Ne tahtovat köyhälistön kuolemaa.

Sitten puhuja jatkoi, jos mahdollista, vieläkin painokkaammin.

-- Mutta kuningas ei voinut alottaa sotaa ilman eduskunnan
suostumusta. Kuka voitti sosialidemokraattisen puolueen jäsenet
huumaavilla valheillaan ja vaijensi heidän vastuksensa? Kuka
käytti väärin omistamaansa kansan suosiota? Kuka sai kavalalla
esiintymisellään koko eduskunnan hurmaantumaan veritekoihin? Kuka
saattoi sotapuolueen ministerineuvostossa voittoon?... Kansalaiset!
Se oli kenraali Orri! Se oli hän, jonka talo nyt kimaltelee
koskemattomana auringon kullassa. Kirous hänen ylitseen!

-- Kirous hänen ylitseen! toisti raivostunut joukko.

-- Vaietkaa, vaietkaa! Hänhän on itse kuoleman kielissä, kuului
jostakin yksinäinen huudahdus. Mutta se hukkui kuohuvan lauman
mörähdyksiin ja uhkaaviin sadatuksiin.

-- Hän on tappanut puolisoni! -- Hän on murhannut lapseni!

-- Koko perheeni ja kotini on hän polttanut!

-- Kirous, kirous hänen ylitseen! Tyytymättömästi muristen väkijoukko
vaelsi eteenpäin ja sen uhkaavista eleistä saattoi jo aavistaa pahaa.
Vain harvat poikkesivat kylän taloihin. Heitä johti kuin yhteinen
laumavaisto, laumaintohimo, joka oli kasvanut peloittavaksi näläksi,
kostonjanoksi, mutta josta kukaan ei ollut selvillä, vaikka tunsikin
sen huumaavan kiihoituksen. Säleaidan ääreen joukko pysähtyi,
ikäänkuin sisäisen käskyn määräyksestä. Syntyi omituinen, painostava
hiljaisuus. Sitä kesti tuokion. Sitten äskeinen puhuja astui aidan
luo ja kiskaisi rajusti säleen poikki.

Kuului kiljahdus, joka jatkui ja toistui. Silmänräpäyksessä olivat
jäntevät kädet repineet aidan kappaleiksi. Kuin nälkäinen petolauma
joukko syöksyi puutarhaan, kiskaisten irti, mitä käteen sattui,
marjapensaita, kukkia, istutuksia. Ikkunat sälähtivät sirpaleiksi.
Pelästynyt palvelusväki juoksi kauhusta kalpeana metsää kohti.
Pellolta palaavat rengit pysähtyivät ja jäivät suu ammollaan
katsomaan tätä hävitystä. --

Savu alkoi tupruta sakeana, harmaana pilvenä ikkunoista.

-- Kurjat raukat, mitä te teette! kuului äänekäs huuto väkijoukosta.
Päät kääntyivät katsomaan ja silmissä välähti se omituinen arkuus,
joka rikoksentekijöille on ominaista. Sama pieni mies, joka tielläkin
oli koettanut puolustaa kenraalia, seisoi puutarhan penkillä, kalman
kalpeana ja niin rajusti hengittäen, ettei hän voinut puhua.

-- Voi teitä raukkoja, kähisi hän yhä uudestaan hampaitaan
kiristellen. Mutta väkijoukko karjui raivokkaana:

-- Haa! Herrain kätyri!

-- Mene sotaan!

-- Orri on polttanut minun kotini. Saakoon nyt itse maistaa miltä se
tuntuu!

-- Kiveä kiven päälle ei saa jättää verihurtan pesään!

-- Kirous hänen ylitseen!

Silloin pieni mies tukki käsin korvansa ja pakeni. --

Liekit leimusivat jo korkealla ja väkijoukko vetääntyi kauemmas,
hurmaantuneena ja ikäänkuin humalassa seuraten tulen hävitystyötä.
Haavoittuneiden valitukset, väsymys ja nälkä olivat unohtuneet
ja tuon tuostakin kuului tyytyväisiä, katkerasti vahingoniloisia
huudahduksia.

-- Se on oikein murhaajalle!

-- Se on oikein kansan pettäjälle ja valehtelijalle!

Mutta vielä äänekkäämmin kuului takaa huuto.

-- Sotilaat tulevat!

Joukon valtasi sanaton kauhu. Mutta pako oli jo myöhäistä.
Ratsumiehet ehtivät paikalle ja julmistunut päällikkö karjaisi:

-- Seis! Joka liikkuu, on kuoleman oma! Syntyi kaamea hiljaisuus.
Yhä kasvavat tulenloimot heittivät alati vaihtelevan kajastuksen
hämärtyvään iltaan, valaisten ryysyjoukon synkkiä, pelokkaita
kasvoja...

Silloin kuului palavasta huvilasta kimeä, sydäntäsärkevä parkaisu...
Kauhu kiiti kylminä väreinä läpi sotilaiden ruumiin. Läpi
tulen ryntäsivät rohkeimmat sisään. He toivat mukanaan vanhan,
puolipalaneen naisen, jonka he olivat löytäneet makaamasta huoneensa
lattialla.

Jotkut tiesivät, että hän oli Orrin äiti.

       *       *       *       *       *

Samassa huristi loisto-auto hurjaa kyytiä paikalle. --

Kenraali ei ollut viihtynyt lentoaseman sairaalassa Hän tuntui
ikäänkuin aavistelevan jotakin.

-- En tahdo olla täällä. Viekää minut kotiin. Äitini on siellä ihan
yksin, oli hän sanonut.

Tohtori oli koettanut estellä, mutta kenraali oli inttänyt vastaan.

-- Siellä minun on parempi. Ja äitini on siellä yksin. Ja niin oli
hän lähtenyt. --

Jo kaukaa olivat hulmuavat liekit herättäneet hänessä pelkoa. Hän oli
yhtämittaa kiirehtänyt kuljettajaa ja lisännyt sitten:

-- Äitini on siellä yksin.

Nyt hyppäsi hän vaunuista kuin rajutuuli, Heikkoutensa unohtaen.
Mutta äkkiä hän hätkähti ja jäi seisomaan kuin maahan juurtuneena.
Sotilaat siinä kantoivat hänen äitinsä ruumista. Hän kumartui
nopeasti yli rakkaan vanhuksen ja huomasi, että henki oli mennyt.

Silloin leimahti hänen painuneisiin silmiinsä kamala tuli ja
hirveällä äänellään, jonka kovuus kasvoi entiseen voimaansa, hän
huusi:

-- Voi teitä, konnat! Yksikään teistä ei vältä kuolemaa.

Sitten katseli hän kauan aikaa äitiään, tuijottavin, jäykin
silmin, mutta ihmeen levollisena kasvoiltaan. Väkijoukko seisoi
hievahtamatta. Sotilaat olivat perusasennossa.

Vihdoin, pitkän ajan kuluttua kenraali sanoi.

-- Mitä teki teille tämä vanha nainen?... Tämä halvattu, yksinäinen
vaimo?... Tämä vanha vaimo... joka oli minun äitini?

Hänen voimakas äänensä oli hiljentynyt ja menettänyt käskevän
sävynsä. Syvä tuska piili sen hillityssä värinässä.

Kun lauma näki hänet sellaisena kuin hän siinä seisoi, levollisena
ja ryhdikkäänä kuten aina, mutta valjuna kasvoiltaan, silmät ihmeen
loistavina ja syvinä ja laihtuneet posket, joille kajastus heitti
häälyviä varjoja, kuopallaan, valtasi sen häpeänsekainen katumus ja
katseet painuivat maahan.

Pitkiä hetkiä kului. Kukaan ei liikahtanut, kukaan ei uskaltanut
kuiskata. Vain tulipalo humisi ja ryskyi ja kipunat sinkoilivat
taivasta kohti... Sitten alkoi kuulua nyyhkytystä, tukahtuneita
purskauksia sieltä, täältä... Naiset, jotka äsken olivat riehuneet
kaikkein hurjimmin, itkivät ääneen. Useiden miestenkin silmät
kostuivat ja heidän huulensa vapisivat. Kaikkialla kohosi ilmoille
ruikutus ja voihke. Joukkointohimo oli saanut luonnollisen loppunsa.

Kenraali kohotti kulmiaan ja hänen piirteensä kovenivat.

-- Korjatkaa ruumis, hän määräsi kylmästi. Sitten astui hän autoonsa
ja käski kuljettajaa pyörtämään.

Vasta istuuduttuaan hän huomasi, että hänen jäsenensä vapisivat
väsymyksestä.




VII.

Pietarin valtaus.


Niiden hyökkäysten aikana, jotka kenraali Orri oli Karjalan
kannaksella alottanut ja joita nykyinen kenraalimajuri Storm
innostuneena ja omalla vastuullaan oli jatkanut, oli rintamalinja
siirtynyt siten, että se nykyään kulki Malaja Vologodskaja järven
pohjoisrantaa ja jokivartta pitkin Dibuniin, siitä Toksovoon ja
edelleen itää kohti, päätyen Laatokkaan noin parin peninkulman
päässä Pähkinälinnasta. Asema oli venäläisille kieltämättä
edullinen, Pietarin--Pähkinälinnan rata tarjosi loistavia
kuljetusmahdollisuuksia. Saaliina oli saatu yli 900 tykkiä, joista
Storm nauraen oli huomauttanut: "Noilla ei tee mitään. Me valamme
ne auroiksi." Tämän lisäksi oli otettu 14 tuhatta vankia, lähes
20 tuhatta kivääriä, suuria ampumatarvevarastoja ja lukuisia
vaununlasteja elintarpeita.

Koko tänä aikana olivat Laatokan pohjoispuolella ja Vienan rannalla
olevat divisioonat pysyneet miltei paikallaan, horjumattomassa
puolustusasemassa. "Sinne saa sijoittaa reserviväkeä. Ei meillä
ole varaa pidentää rintamaa", oli Orri sanonut, kieltäen
etenemisyritykset.

Sitten oli tapahtunut rannikkokaupunkien hirveä katastrofi ja
taistelutoimet idässä olivat seisahtuneet. Venäläiset kokoilivat
voimiaan ja tarvitsivat aikaa toipuakseen, kenraali Orri makasi
sairaana. Storm oli lähtenyt englantilaisia divisiooneja vastaan. Oli
syntynyt hiljainen asema ja väijytyssota pikkukahakoineen, turhine
pommituksilleen ja patrullihyökkäyksineen.

Vihdoin Storm palasi. Hänen retkensä oli jäänyt kummallisen
hiljaisuuden ja salaperäisyyden varjoon. Tiedettiin hänen
olleen kiivaassa taistelussa englantilaisten kanssa Hangon
lähettyvillä pienine joukkoineen. Sanomalehdet olivat kertoneet
vihollisen hirmuisesta tykkitulesta, mutta vaienneet sitten
kokonaan, kenties rauhoittaakseen pakenevia kodittomien laumoja.
Sitten ratsuväkirykmentti palasi, mutta yhä jatkui äänettömyys.
Englantilaisista divisioonista ei puhuttu enää sanaakaan, ainoastaan
sotilaat kertoivat pöyristyttäviä juttuja, joita ei kukaan uskonut,
lukuunottamatta taistelualueiden paikallisväestöä, jota viralliselta
taholta kiellettiin levittelemästä "perättömiä huhuja".

Sitten palasi kenraali Orri rintamalle.

       *       *       *       *       *

-- Korjausosaston päällikkö on ilmoittanut, että koko osasto,
yhteensä 21 tuhatta miestä, on lähtökunnossa varustuksineen, sanoi
Storm.

-- Hyvä on, Orri vastasi. -- Entä? oma divisioonasi?

-- Se on valmiina, kuului kuiva vastaus.

Orri katsoi miettiväisenä merelle päin.

-- Kronstadt on tehnyt meille paljon kiusaa pommituksellaan, sanoi
hän verkalleen. -- Katsotaanpas vieläkö sitä jatkuu.

Sitten vilkaisi hän kelloaan ja käden liike paljasti hänen
jännityksensä, jota kasvoista ei voinut "huomata.

-- Saat lähteä, sanoi hän äänellä, jonka tukahtunut sävy ei jäänyt
Stormilta huomaamatta.

-- Näkemiin! toivotti toinen väkinäisesti naurahtaen.

Tunti oli täysi ja kentältä, katkoisesta paikasta pyrähti kymmenen
suurta, harmaata lentokonetta, joiden omituinen kori oli täynnä
pyöreitä, kiiltäviä palloja. Melkein samaan aikaan lähti yhtä monta
pientä, kevyttä, uusimallista lentäjää. -- Sivummalla, kallion
suojaaman varastovajan ääressä, näkyi vielä kaksikymmentä suurta ja
kymmenen pientä konetta. Lentäjät kohosivat huimaavan korkealle ja
katosivat... Sitten lähtivät seuraavat kymmenen suurta lintua...

Kun ensimäiset olivat saapuneet Kronstadtin kohdalle, alkoivat ne
pyöriä tiheissä ympyröissä, äärettömän korkealla. Mutta niiden
yläpuolella kieppuivat pienet koneet, keveinä ja liikkuvina kuin
pääskyt.

Alkoi kuulua yhä taajenevia, kumeita räjähdyksiä. Savupatsaita
kohosi linnoituksesta... Siellä täällä leiskuivat jo tulenkielekkeet
korkealle ilmaan...

Kun ensimäiset kymmenen lentäjää olivat pudottaneet pomminsa,
lähtivät he takaisin ja seuraavat siirtyivät tilalle. Sillä aikaa
oli kolmas kymmenryhmä lähtenyt liikkeelle ja sivuutti palaajat
puolimatkassa.

Yhä jatkui kumeita jyrähdyksiä, yhä vuorottelivat ryhmät. Vihollisen
tykistö ampui vimmatusti, mutta sen oli mahdotonta osua noihin
pieniin, tuskin näkyviin pisteisiin, jotka olivat niin suhdattoman
korkealla avaruuden äärettömässä sinessä... Mutta, voimakkaita
sytytyspalloja ja myrkyllisillä kaasuilla täytettyjä pitkulaisia
pommeja satoi tuhkatiheään.

Sitten hyökkäsi vihollisen ilma-eskaaderi. Silloin laskeutuivat
pienet, ylhäällä pyörineet koneet huimaavaa vauhtia alaviistoon. Ne
liikkuivat niin sulavasti ja äkkinäisiä käänteitä tehden kuin elävät
olennot, suurisiipiset linnut, joiden hirvittävää tulta ei vihollinen
saattanut kestää. Se taisteli jonkun aikaa. Sitten se menetti
koneitaan ja kääntyi pakosalle.

Yli Kronstadtin jatkui lakkaamatta pommi-sade.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan ratsuväkidivisioona, jonka mieslukua oli paljon
lisätty, alkoi rynnistyksensä.

Mutta tällä kertaa tapahtui se paljoa vaikeammissa olosuhteissa kuin
varhaisemmin. Venäläiset olivat viisastuneet kärsimistään tappioista
ja rakentaneet puolustuslinjansa uuteen malliin. He olivat tehneet
valtavan leveän piikkilanka-esteen, jonka okaisten lankojen väliin
he olivat sijoittaneet risuja, juurikkaita kantoja ja kaadetuita
puita, joiden viholliseen päin törröttävät okaat pistokyvyn
tehostamiseksi olivat viistosti leikatut. He olivat kaivaneet syviä
sudenkuoppia säännöllisten välimatkain päähän, vetäytyneet pitkän
matkan taaksepäin ja vasta sitten rakentaneet itselleen varsinaisen
taisteluhaudan uusine suojalaitteineen.

Jo yöpimeällä oli lähetetty jalkaväen pioneereja lankasaksilla
avaamaan reittiä. Kun venäläinen etuvartio, joka oli asetettu
lankasuojuksen taakse, kuuli rapinaa läheltään, ampui se
merkkilaukauksen ja samassa alkoi hirvittävä granaattisade pudota
sulkutulena kentälle. Se kaatoi kyllä useita pionieerejä, jotka
harvassa ketjussa, vatsallaan maassa ryömien tekivät vaarallista
työtään, mutta samalla se myöskin paljon auttoi heitä, katkoessaan ja
murtaessaan kaikki langat, kannot ja puut.

Vasta kun tuli oli jonkun verran asettunut, ratsumiehet hyökkäsivät
kätköpaikoistaan. Hurjalla vauhdilla ja sokeassa raivossa he kiitivät
eteenpäin, heidän pitkät, loistavat miekkansa hutkivat tietä auki
salamoivin terin ja heidän harmaan suojuksen verhoamat haarniskansa
rapisivat konekiväärien luodeista. Heitä sortui maahan ja kaatui
suhdattoman paljon enemmän kuin ensimäisellä kerralla, mutta suurin
osa ryntäsi eteenpäin kuin raju-tuuli. Juoksuhaudan kohdalla syntyi
hirveä temmellys ja käsigranaatit paukkuivat yhtämittaa, mutta niiden
yli kuului pienien satularuiskujen vihlovan terävä ja kimeä ääni.
Sitten haavoittuneiden huudot kohosivat ilmaan ja epäjärjestyksessä
alkoi kauhistunut vihollinen paeta.

Ratsumiehet ajoivat hurjaa vauhtia heidän ohitseen jättäen
jälkeensä vain pieniä osastoja, jotka liehuivat edestakaisin
kuin murhan enkelit. Toiset painalsivat yhä eteenpäin surmaten
ja hävittäen. Vihollisen suunnattomat ratsujoukot, joilla se,
edellisistä kokemuksistaan viisastuen, koetti ehkäistä hyökkääjien
etenemistä, ryntäsivät suotta väijytyspaikoistaan. Heidän kuulansa
eivät tehonneet, heidän sapelinsa ja pistokeihäänsä kalskahtivat
murtumatonta panssaria vastaan ja putosivat voimattomina. Silloin
luulivat he olevansa yliluonnollisten olentojen kanssa tekemisissä.
Heidät valtasi suunnaton pakokauhu ja hurjassa sekasorrossa he
kiiruhtivat metsiin.

Suuret voimavaunut ja panssari-autot, jotka vyöryivät rymisten
eteenpäin ja joiden rakenne suuresti muistutti maailmansodan aikaisia
tankkeja, kierrettiin ja jätettiin jälkeen, tai tuhottiin niiden
pyörät voimakkailla heittopommeilla. Syntyi niin suunnaton sekasorto,
että oli mahdotonta kauempaa erottaa ystävää vihollisesta.

Sitten alkoi jalkaväki nopeasti edetä. Se otti vankeja, korjasi
voittosaalista ja surmasi säälimättä pakenevia vihollisryhmiä.
Korjausosasto, jolla oli vain pistoolit aseenaan, teki valtavia
kuormia ja järjesteli kuljetuskolonnia. Sen 21 tuhatta miestä totteli
päälliköitä, joille oli yksityiskohtia myöten annettu määräykset
toimintatavastaan.

Mutta ratsumiehet syöksyivät yhä eteenpäin. Suurin piirtein jakautui
koko Karjalan kannaksen rintama kahteen osaan, kahteen ympyrään,
joista toinen, pienempi, keskipisteenään Pähkinälinna, arveluttavasti
supistui, mutta toinen, joka uhkaavasti läheni Pietaria, oli niin
kaaosmaisen sekasorron vallassa, että siitä ei voinut saada selvää
käsitystä. Jo silloin ryssän päävoimat lähtivät Pietarista ja kadut
täytti pakolaisten loputon tulva, jota mikään järjestysmahti ei
voinut estää.

Pietarin tykistö ampui vimmatusti. Mutta kauhistuneina huomasivat
tähystäjät, että tuli tuhosi miltei yksinomaan omia tuhatpäisiä
joukkoja, jotka laumoittuivat yhä suurempiin, epäjärjestyksessä
oleviin parviin ja syöksyivät kauhun vallassa kaupunkia kohti.

Sposskaja oli hurjain ratsastajain vallassa. Novajassa ja Starajassa
nähtiin heidän haarniskoidut, välkkyvät pukunsa, joiden yltä verho
oli repeytynyt. Heitä tunkeusi Viipurin kaupunginosaan, Suomen
asemalle, sitten Ohtaan ja Pähkinänlinnan asemalle, mutta he eivät
näyttäneet vieläkään pysähtyvän.

Vasta vähitellen alkoi huomata tarkoitusperäisyyttä heidän
raivokkaassa syöksyssään. He pyrkivät siltojen vaiheille. Pietari
Suuren ja Liteinin sillan alkupäät olivat he miehittäneet; osastoja
ryntäsi yli Newkan lakaisten Sampsonin ja Grenaderskijn yli
kulkupaikat kuularuisku-tulellaan. Samassa syöksyi kiiltäviä, siroja,
keveitä panssari-autoja joka taholta konetykkeineen. Niitä vastaan
ryntäsivät venäläisten raskaat, puhkuvat, suunnattomat voimavaunut,
jotka liikkuivat läähättäen kuin virtahevoset ja joita suomalaisten
nopealiikkeiset vaunut hävittivät tiikerin notkeudella, jatkaen
matkaansa suoraa päätä yli siltojen Litejnajan, Admiralskajan,
Kazorskajan kaupungin osiin. Ne ottivat suurten siltain Trojtskijn,
Pörssi-sillan ja Tuttskovin päät haltuunsa ja sylkivät hornamaista
tultaan kauhistuneisiin sotaväenosastoihin, jotka heittivät aseensa,
sulloutuivat yhteen ja tallasivat pakenevia ihmisiä tai kädet ylös
kohotettuina huusivat armoa. --

Kaakon puolella, mistä lukuisat radat ja tiet lähtevät Venäjän
sydämeen, liiteli korkealla ilmassa joukko lentokoneita, jotka suuren
kaaren muotoisessa ryhmässä syöksivät pommeja syvyyteen, hävittäen
pakenevia joukko-osastoja, taloja, kuormastoja, rautatievaunuja.

Yli koko Pietarin levisi sekasorto, kauhu, kuolema ja vihlovat
avunhuudot, kumeain räjähdysten ja loimuavain tulipatsasten kohotessa
ilmaan.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa oli jalkaväki puhdistanut varsinaisen juoksuhautarintaman
ja kokoontui nyt teille, lähteäkseen tiheissä marssikolonnissa
Pietaria kohden. Korjausjoukot lukuisine eri osastoineen olivat
lähtövalmiina kärsimättömästi odotellen määräystä.

Kenraali itse istui loistoautossaan ja hänen ympärillään pyöri
lähettejä, viestintuojia ja upseereja, joilla kaikilla näytti olevan
kuumeinen kiire.

Sitten hurautti moottoripyöräilijä aivan automobiilin viereen ja
ilmoitti hengästyneenä.

-- Teidän Ylhäisyytenne! Kronstadtissa liehuu valkea lippu.

Hätäilemättä kenraali katsoi kelloaan, eikä vastannut. Sitten nosti
hän käden ohimolleen ja kääntyi erään viestintuojan puoleen, joka
perusasennossa seisten odotti puheenvuoroa.

Kolonnat komennettiin liikkeelle ja marssi alkoi. Tuon tuostakin
jätettiin pienempiä osastoja jälkeen korjaamaan vihollisen varastoja,
ampumatarve-vaunuja, ruokatavarakuormia tai voimavaunuja, joita oli
siellä täällä, epäjärjestyksessä, rikkonaisin pyörin, tai ojaan
sortuneina. Laukkaavia, hirnuvia hevosia, joita kiiti valtoimina
ympäri taistelualueen, koetettiin houkutella kiinni ja valjastaa
ajopelien eteen. Mutta pääjoukot jatkoivat tulisella kiiruulla matkaa.

Pargalovon aseman vaiheilla kohdattiin jo Pietarista lähetetty
puhelinosasto ja etujoukon lähetti porhalsi täyttä neliä kenraalin
luokse.

-- Teidän Ylhäisyytenne. Kenraali Storm puhuu Pietarista.

-- Ajakaahan! kehoitti kenraali kuljettajaansa.

Kun hän oli päässyt asemalle, kysyi hän kunniaatekeviltä sotilailta.

-- Missä on puhelin?

-- Täällä, Teidän Ylhäisyytenne, vastasi telefonisti ja soitti.

Kenraali otti torven käteensä.

-- Haloo! Missä on?

-- Pietarissa, Suomen asemalla! kuului vastaus.

-- Onko kenraali Storm lähettyvillä?

-- Heti paikalla.

Kului tuokio. Sitten kuului terävä ääni.

-- Haloo!

-- Onko kenraali Storm?

-- On.

-- Täällä Orri. Mitä kuuluu?

-- Ei mitään erinomaista. Joko tulette?

-- Hyvää vauhtia.

Sitten syntyi vaitiolo, eikä kumpaisellakaan tuntunut olevan mitään
sanomista.

-- Näkemiin sitten! kuului vihdoin.

-- Näkemiin, Orri vastasi. Mutta sitten hän lisäsi hiukan hätäisemmin.

-- Tosiaan, olin unohtaa. Kronstadt on nyt meidän.

-- Vihdoinkin, kuului levollinen vastaus. Seuraavana päivänä oli
sanomalehdissä Karjalan kannaksen rintama-päämajan tiedonanto:

    _Pietari 6.9. Suomalaiset joukot ovat miehittäneet Pietarin ja
    Pähkinänlinnan. Kronstadt on antautunut._

       *       *       *       *       *

Niinpian kuin valtaus oli turvattu, tärkeimmät paikat miehitetty
ja uusi rintamalinja, joka kulki kaarevana ketjuna Pietarin
eteläpuolitse ja Nevan mutkan itäpuolelta Laatokkaan, antoi kenraali
Orri määräyksen, jonka mukaan kaikkien niiden henkilöiden, joita ei
oltu vangittu, oli 24 tunnin kuluessa poistuttava kaupungista. He
saivat ottaa mukaan välttämättömimmät tarpeensa ja tie oli heille
vapaa eteläänkäsin, mutta kuoleman uhalla oli heidän lähdettävä.

Kaduilla kulki loputtomia jonoja ajopelejä, automobiileja,
kuormavankkureita. Ihmisiä vaelsi leveinä virtoina, kauhun ja tuskan
vallassa, ja he sulloutuivat hätäillessään niin tiiviiksi joukoiksi,
että sotilailla oli täysi työ pitää heitä järjestyksessä. Tuon
tuostakin sattui onnettomuuksia. Vaikka raitiotieliikenne seisoi,
jäi ihmisiä vankkurien ja voimavaunujen alle, jotka niin pian kuin
mahdollista pyrkivät ulos kaupungista. Kuului huutoja, räminää,
ryskettä, joka kasvoi valtavaksi, sekavaksi pauhuksi. Kaikkialla
näkyi itkeviä naisia, kalpeita ylimystön rouvia, jotka olivat
pakotetut jättämään kotinsa, ja pienten lasten hätääntynyt kirkuna
tunkeusi vihlovana korviin. Mutta sotaväenosastot marssivat reippaina
ja huumaantuneina maailmankaupungissa, jonka he urhoollisuudellaan
olivat valloittaneet ja lauloivat matalalla äänellä:

    Hermanni sanoi Jaskalle:
    "Vera ryssää puukolla!
    Ei ryssän ole väliä,
    ei sill' ole sielua."

Tämän sekasorron keskellä ajeli kenraali Orri loistoautossaan. Hänen
kasvonsa olivat vaaleat, hänen silmissään loimusi kaamea tuli ja kun
näki hänen yhteenpuristetut huulensa ja sieraimensa, jotka toisinaan
laajenivat ja pingottuivat verettömiksi, niin kylmiä väreitä kiiti
läpi ruumiin. Sotilaat pelkäsivät häntä kuin jumalaa, mutta samalla
he pitivät hänestä ja lauloivat salaa rintamalla syntyneitä veisuja
kenraalistaan. Storm oli paljoa iloisempi. Hän nauroi, vitsaili,
antoi miesten juoda itsensä humalaan, mutta sulki heidät sitten
kasarmeihin selviämään ja Orrillekin hän huomautti, ettei verrattomia
venäläisiä kaunottaria olisi kuitenkaan pitänyt karkoittaa. Mutta
tämä ei hymyillyt, ei vastannut, vaan vaelsi kuin hornan henki synkin
otsin ympäri kaupungin.

Samaan aikaan viisituhatta miestä kuumeisella kiireellä laittoi
Suomen radan varsille suunnattomia katoksia ja vajoja. Toiset
naulasivat laatikoita, suuria ja pieniä, muutamia tarkkojen mittojen
mukaan, äreiden ja täsmällisten korjausosaston päälliköiden johdolla.

Kun Pietari oli tyhjentynyt entisistä asukkaistaan, jaettiin
korjausosaston miehet, joiden avuksi oli komennettu noin 50,000
vankia, eri kortteleihin ja kaupungin osiin. Sitten alkoi tavaroiden
pakkaus, joka tapahtui tarkkojen ohjesääntöjen mukaan, levollisesti,
mutta yötä päivää. Museot, taidegalleriat, kirjastot, tehtaat,
kauppahuoneet, elintarvevarastot, kaikki tyhjennettiin ja tavarat
kuljetettiin vajoihin ja merkittiin luetteloihin, erilaatuiset
kukin osastoonsa. Puhkuvia kuorma-autoja, läähättäviä hevosia,
puolinääntyneitä vankeja hikisin kasvoin vaelsi yhtä mittaa
edestakaisin Pietarin leveillä kaduilla ja suurilla silloilla. Millä
pysyväistä arvoa oli, se otettiin talteen, pakattiin laatikoihin
ja kuljetettiin vajoihin. Täältä veivät junat elintarpeita ja
huonekaluja Suomeen niin paljon kuin suinkin ehtivät. Valloitettu,
autio kaupunki oli muuttunut orjamaisen työn ja kuolettavan
ponnistuksen keskukseksi, jossa vilisi väsyneitä, Orrin hirveän
tahdon näännyttämiä ihmisiä tuhansittain, hyörien edestakaisin kuin
muurahaiset.

Kun tyhjennystyö vihdoin oli suoritettu, kokoontui puoli kilometriä
pitkän amiraali-palatsin edustalle 200 voimavaunua, joilla oli
lastina öljyllä täytettyjä sytytyspommeja. Samaan aikaan kuljetettiin
se suunnaton tykistö, joka kaupungista oli saatu, niin edullisille
ampumapaikoille kuin mahdollista ja niiden lähettyville tuotiin
kokonaisia granaattivuoria.

Sitten annettiin painetut ohjesäännöt autoille ja ne lähtivät
liikkeelle, hajaantuen kukin suunnalleen.

Tunnin päästä leimusi Pietari yhtenä ainoana tulimerenä. Sotajoukot
oli siirretty kaupungin ulkopuolelle, mistä ne kauhistuneina
katselivat kaameaa näkyä. Tykit jyrisivät lakkaamatta, granaatit
räiskyivät ja leimahtelivat, repien suuria kappaleita Pietarin
komeista palatseista, yhä uudestaan ja uudestaan ja vihdoin luhistaen
raunioiksi kaiken sen, minkä tuli säästi, --

Korkealla ilmassa, minne suunnaton, mustanpunainen savupilvi kohosi,
pyörien omituisina vyöryinä ja tuon tuostakin laskien lävitseen
huikaisevan, korkean tulipatsaan, siellä kiiti pieni, keveä
lentokone, kaarrellen laajoissa kehissä palavaa kaupunkia. Ohjaajan
paikalla istui luutnantti Vahlberg; hänen rinnallaan, alaspäin
suunnatun kiikarin yli kumartuneena, oli kenraaliluutnantti Orri,
vahankalpeana kasvoiltaan, silmissä infernaalinen kiilto.

Kun luutnantti Vahlberg, savusta miltei tukehtuneena, katsahti
sivulleen, ikäänkuin siten jouduttaakseen laskeutumiskäskyä, jota hän
odotti, teki kenraalin kasvojen synkkä ja tunnoton kovuus häneen niin
hyytävän vaikutuksen, että väreitä kiiti hänen ruumiinsa läpi ja veri
pakeni hänen poskiltaan.

       *       *       *       *       *

Sen lyhyen tiedonannon jälkeen, jonka Orri oli päämajasta lähettänyt,
eivät sanomalehdet olleet puhuneet Pietarin valtauksesta mitään.
Kenraali ei ollut lähettänyt minkäänlaisia lisätietoja ja kyselyihin
oli hän kuivasti vastannut:

"Taistelutoimet seisauksissa. Asema ennallaan."

Mutta sitten alkoi sanomalehdissä kierrellä pöyristyttäviä
uutisia ja huhupuheita Pietarin hävityksestä ja vihdoin julkaisi
Hufvudstadsbladet pitkän haastattelun:

    _Kenraali V. Pietarin hävityksestä_.

    _Tuomitsee ankarasti kenraali Orrin menettelyä._

    Lehtemme edustajalle myöntämässään haastattelussa on I:sen
    divisioonan päällikkö kenraali V. lausunut seuraavaa.

    -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

    -- Kenraali Orrin menettely herättää ehdottomasti hämmästystä
    ja paheksumista. Kuinka voi tällainen vandalismi tulla
    kysymykseenkään 20-vuosisadalla! Kaikki Pietarin kuuluisat
    taidesalongit, museot, keisarilliset rakennukset, Eremitaasi,
    Talvipalatsi ja lukemattomat muut ovat nyt raunioina. Jos tämä
    hävitys olisi tapahtunut valloittaessa, ei siitä olisi mitään
    sanottavaa, mutta venäläisethän jättivät kaupungin kenraali
    Orrille miltei _ilmaiseksi_, arvatenkin tahtoen säästää
    sitä tuholta. On tosiaankin vahinko ettei verrattain nuori
    armeijamme vielä ole ennättänyt saada johtajikseen henkilöitä,
    joiden sivistys ja humaniteetti olisivat korkeammalla tasolla
    ja ehkäisisivät moiset menestyksen ja voiton huumauksessa
    toimeenpannut raakalaisteot.

Sanomalehdet nostivat hirveän äläkän. Kokonaisia artikkelisarjoja
kirjoitettiin asiasta, mutta kukaan ei ollut siitä oikein selvillä,
eikä kenraali päästänyt uteliaita paikalle katsomaan.

Silloin tuli Orrissa näkyviin se puoli, joka kaiketi oli tuottanut
hänelle kansan suosion. Hän puhui, kirjoitti selostuksen, eikä
malttanut vaieta.

    Kahdeksannentoista vuosisadan alussa Venäjän tsaari Pietari
    Suuri riisti Nevan soilla asuvilta suomalaisilta heidän kotinsa
    ja rakennutti kaupungin, josta väkipakolla ja keinotekoisilla
    menettelytavoilla paisutettiin maailmankaupunki. Yli kaksisataa
    vuotta on se levittänyt saastaansa ja tuhoavaa pahennustaan.
    Se on ollut alituisena koleerapesänä, ruton ja inhottavien
    tautien kotipaikkana, joka Suomea lähellä ollen on siveettömillä
    laitoksillaan ja kevytmielisellä elämällään tartuttanut
    turmelusta meidänkin maahamme. Sen epäterveellinen ilmanala,
    joka tilastotietojen mukaan käsittää vain 13 kirkasta, mutta 205
    sade-päivää vuodessa, on vaatinut tuhansien ja taas tuhansien
    ihmisten hengen ja kylvänyt kurjuutta syrjäkaupungin köyhien
    kolkkoon elämään. Väkipakolla se perustettiin seutuun, joka oli
    sopimaton ja verrattain harvaan asuttu, väkipakolla minä sen
    hävitin, niin ettei kiveä ole kiven päällä; ja uneksin siitä
    ajasta, jolloin suo on peittänyt sen jäljetkin hetteisiinsä ja
    kurki huutaa ja vikla viheltää sen palatsien entisillä sijoilla.

    -- Kenraali V. näyttää olettavan, että Pietarin saattoi ottaa
    vain kovalla ärjäisyllä, yhtä ilmaiseksi kuin maksamattoman
    salonkiunivormun räätälistä. Siihen en kuitenkaan tahdo
    puuttua. Mutta jyrkästi torjun syytökset vandalismista. Mikä
    on voitu korjata talteen, se on myöskin korjattu. Museoiden
    aarteet ja taideteokset tulevat tästä lähtien upeilemaan
    Suomen asianomaisissa rakennuksissa, ja elintarpeet, koneet,
    vieläpä huonekalutkin, jotka väliaikaisesti saavat tyydyttää
    nykyistä, englantilaisesta hävityksestä johtunutta tarvetta,
    on rekisteröity ja säilytetty. Taloja ja palatseja en voinut
    siirtää, ne jaoitettiin maahan. Samoin kuvapatsaat, joiden
    esittämien henkilöiden muistoa ei suomalainen kaipaa. Kenraali
    V:lle voin kuitenkin, mikäli hän haluaa, lähettää tsaari Nikolai
    II rintakuvan puutarhakoristeeksi.

    -- En sitäpaitsi malta olla viittaamatta siihen, että Neva joki
    tulee sodan päätyttyä olemaan Suomen ja Venäjän rajana ja että
    Pietarin olemassaolo niinmuodoin on sekä tarpeeton, että mahdoton.

                                                   _Orri_
                                             Kenraaliluutnantti.

Kahta päivää myöhemmin sanomalehdet julkaisivat yllättävän uutisen:

Venäjä oli ehdottanut välirauhaa.




VIII.

Rankaisuretkikunta.


-- Häiritsemmekö? kysyi amiraali N., astuessaan Stormin saattamana
Orrin huoneeseen.

-- Kas, amiraali! Sinunpa silmiäsi ei usein ole ilo katsella, sanoi
kenraali huomattavan iloisesti, nousten kättelemään ystäväänsä.
-- Painakaahan puuta molemmat ja pitäkää hyvänänne, mitä talo voi
tarjota, s.o. ainoastaan sikareja, mutta oivallisia.

-- Mikäli et suvaitse minun auttaa, amiraali vastasi, käärien
whiskypulloa auki papereista. -- Se on oikeata englantilaista.
Ostettu Irlannista kuusi päivää sitten.

Orri kohotti kulmiaan.

-- Tarkoitatteko, että olet sen itse ostanut?

-- Tarkoitanpa niinkin.

-- Sinä olet kuusi päivää sitten ollut Irlannissa?

-- Aivan.

-- Vai niin, sanoi kenraali painokkaasti, katsoen pitkään ystäväänsä.
Syntyi äänettömyys tuokioksi. Sitten kenraali kysäisi.

-- Kuulehan. Minkä verran sinä olet pohjannut Englannin laivoja?

Amiraali vilkaisi ympärilleen ja alensi ääntään.

-- 9 dreadnoughtia, 6 risteilijää, 14 torpeedovenettä ja 11
sukellusvenettä. Sitäpaitsi ne kuljetuslaivat, joista jo aikaisemmin
oli puhe. Minua hämmästytti aluksi, että ne tulivat tänne niin
mahtavalla laivastolla. Mutta kyllähän sen ymmärtää. He pelkäsivät
kaikessa tapauksessa Saksan laivaston hyökkäystä ja olivat varuillaan.

Orrin silmät loistivat.

-- Mahtaa se John Bullia kirveltää. Mutta kuka käskee! Sitävastoin en
käsitä, minkätautta sinä sallit niiden ampua kaupunkimme raunioiksi?

-- En voinut sille mitään. Ne tulivat niin äkkiä ja niitä oli
kaikkialla. Ja enhän minä mahtanut niille mitään, kun ne pysyttelivät
niin etäällä ja näkymättömissä. Komensin upottaja-osaston
kuljetuslaivain kimppuun ja painuin suoraa päätä Tanskan rannikolle.
Siinä minä laskinkin ihan oikein; olisitpa vaan ollut näkemässä,
millä hirveällä melulla dreadnoughti uppoaa.

Kun keskustelu pysähtyi, sanoi Storm:

-- Eihän niissä pohjoisissa huhuissa mitään perää olekaan. Juuri
tuli peruutus. Johan minä ajattelinkin, että se on turhaa puhetta.
Englanti muistaa vielä ne kolme divisioonaansa ja sitäpaitsi vanhan
Muurmannin jupakan. Ikinä ei se laske joukkoja sieltä maihin.

-- Mistä peruutus tuli? Orri kysyi.

-- Sotaministeriltä.

-- Mutta jotakin pitäisi _meidän_ kyetä Englannille tekemään,
huomautti amiraali, katsoen merkitsevästi Stormiin. -- Jollakin
keinoin meidän pitäisi nöyryyttää tätä pienten kansain suojelijaa,
joka on ampunut kaupunkimme raunioiksi... Ja jos oikein suoraan
sanon, niin sen asian vuoksi me tänne tulimmekin.

-- Ahaa!

-- Meillä on ehdotus.

-- Annahan kuulua.

-- Me lähetämme viisisataa miestä, kolmesataa Lontooseen, sata
Liverpooliin ja Hulliin, varustettuina sytytyspommeilla, 50
kappaletta miestä kohti. He tietysti esiintyvät siviilipuvuissa,
joiden alle haarniskat on kätketty, istuvat automobiileihin, kaksi
miestä kuhunkin, huristavat ympäri ja pistävät talot palamaan. Jos
oletamme auton sytyttävän keskimäärin 10 taloa, mikä ei pitäisi
olla paljon sytytyspommiemme tavattomaan tehoon katsoen, niin esim.
Lontoossa alkaisi 1500 taloa roihuta. Sitä voisi verrata sinun
Pietarin rovioosi, josta kohtalo sinua palkitkoon.

-- Tehän olette mielettömiä! Orri huudahti. -- Eihän tuo mitenkään
ole mahdollista.

-- Ja miksei?

-- Miten saatte miehet perille?

-- Laivoilla. Viisi laivaa, siinä kaikki. Salakuljettajat vievät
paljon vaarallisempiakin lasteja maihin.

-- Ja automobiilit? Ymmärrättehän toki, ettei 150 automobiilia
vuokrata Lontoossa ulkomaalaisille, sen herättämättä huomiota.

-- Sinä olet innostunut ja teet tarpeettomia kysymyksiä. Tietysti me
olemme niin paljon ajatelleet.

-- Selkähän siis.

-- Automobiilit ovat valmiina kuljettajineen. Samoin laivat.

-- Entäs miehet? Sehän tietää miltei ehdotonta kuolemaa jokaiselle.

-- Miehet ovat valmiina, sanoi Storm täsmällisesti.

Orrin katse terävöityi ja tuokion hän mietti.

-- Ja pommit ovat perillä, tokasi amiraali yhtäkkiä kuivasti.

Orri hätkähti. Syntyi äänettömyys.

-- Selittäkäähän vähän yhtenäisemmin, sanoi hän vihdoin.

-- Tämä tuuma syntyi minussa Irlannissa. Olen kahdesti käynyt siellä
sodan aikana. Perustana ovat sinnfeinerit, jotka hautovat kostoa
viime vuosikymmenellä kärsimänsä verilöylyn takia ja ovat valmiita
vaikka mihin. Jo silloin minä keskustelin heidän kanssaan. Ja
sittemmin syntyi suunnitelma. Autot ovat valmiina, kuljettajat ovat
valmiina ja minä olisin teettänyt heillä koko kepposen, mutta uutta
verilöylyä peljäten he eivät uskaltaneet. Aivan toista oli heidän
mielestään, jos suomalaiset ovat mukana. Autonkuljettajat voivat
silloin vedota heihin, eikä kosto tule Irlannin niskoille. Asia on
yksityiskohtia myöten harkittu, ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa
ja kuljettaa miehet sovitulle paikalle. Eihän sen pitäisi olla
vaikeaa, sillä Englannissa ei tietysti osata mitään tämäntapaista
aavistaakaan. Minä puhuin jo aikaisemmin Stormin ja hänellä on nuo
viisisataa vannoutunutta valmiina.

-- Vai niin, sanoi kenraali miettiväisenä. Ja pitkän ajan kuluttua
hän jatkoi.

-- Tätä ei tietysti voi tehdä hallituksen nimessä.

-- Ei. Vaikka oikeastaan en ymmärrä, mistä syystä ei.

-- Onhan se selvä. Eihän tämä ole mitään sotaa. Se on luvaton yritys.

Silloin amiraali tulistui ja sanoi kiihkeästi.

-- Ja miksikä luvaton? Oliko se sotaa, kun englantilaiset tulivat
tänne laivoineen ja ampuivat kaupunkimme raunioiksi! He tiesivät,
ettei meillä ole laivastoa, tai oikeammin sanoen he luulivat niin.
Oliko siinä mitään inhimillistä? Eikö se ollut selvä kostotoimenpide?
He luottivat kauaskantoisiin tykkeihinsä ja päättivät meidät tuhota.
Mutta siinä he pettyivät.

-- Ja oliko sinun Pietarin roviosi sotaa? pisti Storm.

-- Tämä on sittenkin jotakin toista, huomautti Orri verkalleen. --
Eikä sen onnistuminen näytä kovinkaan mahdolliselta... Tässä mennään
siviilipuvussa rauhallisia ihmisiä hätyyttämään ja surmaamaankin.

-- Minä en ymmärrä, huudahti amiraali katkerana. -- En todellakaan
ymmärrä. On lupa tehdä lentohyökkäys rauhalliseen kaupunkiin ja
surmata ihmisiä pommeilla. Tämähän on siitä vain muunnos ja minusta
tätä yritystä saattaisi ilmasta käsin tukeakin. On lupa upottaa
rauhallisia kauppalaivoja. On lupa ampua pienen maan kaupungit
mäsäksi. On lupa vaikka mihin, mutta tämä yksin on sopimatonta...
Sinä et luullakseni oikein tajua tämän asian merkitystä, sillä
huomiosi on ollut etupäässä kiintyneenä itään. Kansa on rauhatonta
Englannissa. Se vastustaa sotaa. Se syyttää hallitusta siitä, että
se on aiheettomasti hyökännyt Suomen niskaan. Se vaatii tietoa,
mihin ne laivat ovat joutuneet, jotka minä olen upottanut. Jos nyt
tämä katastrofi onnistuu, niin jotakuinkin varmana voi pitää, että
yleinen mielipide pakottaa hallituksen rauhaan ja että syntyy suuria
mellakoita...

-- Sinähän kiihdyt, hyvä veli, Orri sanoi. -- Jos kerran asiat niin
ovat, niin ei suinkaan minusta vastusta.

-- No! Tuo kuuluu joltakin, naurahti amiraali, itsekin huomaten
innostuksensa ja suutaan pyyhkien.

-- Ja lupaat auttaa meitä? kysyi Storm.

-- Lupaan auttaakin. Mutta eihän sitä tarvita, koska kaikki on
valmiina.

-- Entäs sotaministeri! Hänen tietämättään emme uskalla toimia.

-- Siinä suhteessa teen voitavani.

-- No sitten on whiskyn aika tullut, sanoi amiraali, ilmeisesti
hyvällä tuulella.




IX.

Kansa kuohuu.


Kauhean englantilaisen hävityksen jälkeen olivat Suomen kansan syvät
rivit ikäänkuin lamaannuksen vallassa. Kun ne veriset mellakat
ja levottomuudet, jotka lähipäivinä hävityksen jälkeen ikäänkuin
pauhaavana virtana olivat vyöryneet etelästä pohjoiseen, oli saatu
asettumaan, syntyi pelon ja kauhun sekainen hiljaisuuden tila,
jolloin kuiskauksiakin pidettiin vaarallisina. Rantakaupungit
olivat tyhjentyneet. Sanomalehdet olivat lakanneet ilmestymästä. Ja
väkijoukot olivat hajaantuneet ympäri Suomen, kaukaisiin pitäjiin ja
maakyliin.

Mutta kun syksy tuli ja asuntokysymykset kohosivat
päiväjärjestykseen, alkoi julkisuudessa kuulua yhä tyytymättömämpiä
ääniä ja pahaenteistä murinaa. Sanomalehdet heräsivät vähitellen
uudestaan eloon. Huolimatta sotasensuurista pääsi niihin
pujahtamaan uutisia, jotka muutenkin kiertelivät salaperäisinä
yleisön keskuudessa. Tiedot englantilaisten divisioonain
kuulumattomasta tappiosta ja huhut niistä loistavista upotuksista,
joita amiraali N. oli tehnyt Tanskan salmien suulla, kohottivat
kansanjoukkojen itsetuntoa ja kannustivat niiden rohkeutta.
Muutamat Suomessa maata-omistavat saksalaiset keinottelijat olivat
vain vastenmielisesti alistuneet hallituksen määräyksiin, eivätkä
kernaasti nähneet tiluksillaan niitä onnettomia, jotka hätä oli
sinne pakoittanut. Tätä käyttivät jotkut kiihoittajat aseenaan,
saaden aikaan sen, että yhä useammalta taholta alkoi kuulua syytöksiä
Saksan hallitusta vastaan. Minkätähden se oli koko sodan ajan pysynyt
passiivisena? Minkätähden oli se sallinut englantilaisten laivain
kauhuteot? Se oli Suomen liittolainen, minkätähden se jätti pienen
"holhokkinsa" kahden suurvallan syötäväksi? Jos kerran Englanti oli
ultimaatumillaan pakoittanut Tanskan, Ruotsin ja Norjan kolmiliiton
avaamaan tärkeät salmensa, niin miksei Saksa pannut sille mahtavaa
vastalausettaan?

Pietarin odottamaton valtaus päästi intohimot täydellisesti
valloilleen ja juovutti joukot menestyksen huumalla. Saatiin leipää,
saatiin välttämättömiä tarveaineita ja silloin alettiin vaatimalla
vaatia selityksiä. Mahtavat kansanjoukot kerääntyivät Keski-Suomen
kaupunkeihin, ne kulkivat lippuineen ja voittolauluja laulaen
toreille ja avonaisille kentille, pitääkseen kuohuvia puheitaan ja
äänekkäästi huutaakseen syytöstensä sanavirtoja. Sotilaat tuntuivat
olevan heidän puolellaan, eikä hallitus uskaltanut ehkäistä heidän
kokouksiaan.

Sitten kirjoitti Nouseva Kansa jyrisevän artikkelin, jossa sanottiin
m.m.:

    -- -- -- On koetettu puolustaa Saksan menettelyä sillä, että
    Ranska ja vieläpä Amerikkakin Englannin liittolaisina olisivat
    uhanneet sodalla, mikäli ei Saksa pysyisi erossa tästä leikistä,
    joka oli Englannin ja Venäjän asia. On sanottu, että Saksa
    ei ole voinut ottaa vastuulleen maailman palon uudestaan
    syttymistä ja että se siitä syystä on pysynyt syrjässä. Mutta
    tuo menettely on alentavaa Saksan mahtavalle kansalle, joka
    on tehnyt liiton meidän kanssamme. Mitä me teemme sitten
    voimakkaalla liittolaisellamme? Mitä meillä siitä on hyötyä?
    Meidän politiikkamme on tähän asti saanut määrätä suuntansa sen
    mukaan, mikä milloinkin on ollut liittolaisellemme edullista.
    Mutta meidän ei ole sallittu nauttia niitä etuja, joita Saksa on
    suonut mahtavammille ystävilleen. Ja kun vaara uhkaa maatamme,
    niin meidät ilman muuta jätetään pulaan, vailla apua, vetäydytään
    kylmäverisesti syrjään ja pestään kädet, kuten Pilatus aikoinaan.
    Onneksi meillä on armeijamme, onneksi meillä on urhoja, jotka
    eivät hämmästy minkään vaaran uhatessa, onneksi me pystymme
    seisomaan omin jaloin.

Silloin hallituksen täytyi tehdä myönnytyksiä ja antaa selityksiä,
jotka se _mieluummin olisi pitänyt salassa_. Se julkaisi upotussodan
hämmästyttävät tulokset kuivilla numeroilla. Se näytti toteen,
että Englanti ei enää uskaltanut tuoda laivastoaan Suomen vesille.
Ja se ilmoitti kolmen englantilaisen divisioonan kaamean kohtalon
ja täydellisen häviön Hankoniemen pohjoispuolella. Kenraali Storm
muuttui kansan silmissä sankariksi, joka kohosi Orrin rinnalle,
ja Suomen saaristolaivaston komentajasta, amiraali N:stä, tehtiin
ylistyslauluja. Sitten julkaisi U.S., joka oli hallituksen taatuin
äänenkannattaja, puolivirallisen selityksen, jossa sanottiin:

    -- -- -- Nouseva Kansa ei ota huomioon, että kun Ranska ja
    Amerikka uhkaavina nousivat Englannin röyhkeätä vaatimusta
    kannattamaan, niin Englannin laivasto _oli jo_ kulkenut Tanskan
    salmien läpi, joten Saksalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin
    hyökätä sen kimppuun ja suoranaisesti alottaa sota. Mutta siltä
    varalta olivat Amerikka ja Ranska hyökkäysvalmiina. Senvuoksi
    ei Saksa voinut ottaa tätä laajakantoista askelta vastuulleen.
    Maailmansodan hirveä hävitys oli vielä liian tuoreessa muistissa.

    Sitäpaitsi Saksa, jonka kasvattama voitokas armeijamme ja sen
    parhaimmat päälliköt ovat, tiesi tarkalleen, mihin tämä armeija
    oli kykenevä ja ennen kaikkea, mihin Suomen olemattomana
    pidetty laivasto oli kykenevä. Se tiesi, ettei Englannin
    onnistuisi toteuttaa ahnaita aikeitaan, vaan että se tulisi
    kärsimään musertavan tappion. Miltei vahingonilolla se laski
    Englannin laivat Suomen vesille, varmana niiden kohtalosta.
    Eikä se erehtynytkään tässä suhteessa, sen todistavat parhaiten
    sotaministeriön julkaisemat numerot; sensijaan se erehtyi
    kokonaan siinä, ettei sillä ollut tietoa englantilaisten uusista,
    hirveän voimakkaista ja kauaskantoisista tykeistä, eikä heidän
    barbaarimaisista sodankäyntitavoistaan, jotka sitten maailman
    sodan ovat kehittyneet yhä huonompaan suuntaan -- muistakaammepa
    vain Irlannin verilöylyä viime vuosikymmenellä.

Tämä selitys, jonka antamista hallitus oli viimeiseen saakka
viivyttänyt, oli niin vakuuttava ja selvä, ettei vastaväitteille
jäänyt varaa. Murina lakkasi ja hetkeksi syntyi hiljaisuus,
jonka painostava laatu kuitenkin oli merkkinä siitä, että kansa
intohimoisesti etsi jotakin uutta, mihin kohdistaa ja purkaa
kuohuvan, heräävän voimantuntonsa.

Siihen tarjoutui tilaisuus, kun Itämeren maakuntain lähetystö saapui.
Sielläkin kansa kuohui. Maailmansodan aikana oli veljesmaamme,
vastoin enemmistön ja maapäiväin tahtoa, liitetty Preussiin.
Ylimystö, joka saksalaisena syntyperältään ennenkin oli pöyhkeillyt,
oli viimeaikoina muuttunut sietämättömäksi.

Viron kansa, joka jo kauan oli halunnut itsenäisyyttä, mutta jonka,
senjälkeen kuin Konstantin Päts ja monet muut isänmaalliset miehet
oli raahattu vankiloihin, oli vallannut umpimielinen toivottomuus,
ikäänkuin heräsi ja vanha vapauden kaipuu paisui ja kannusti
tekoihin. Laajoissa piireissä ajateltiin liittoa Suomen kanssa,
jonka sotavoimien urhokkaat teot olivat huumanneet ja innostuttaneet
sukulaiskansamme painunutta mieltä ja synnyttäneet valtavan kuohunnan
ja nousun. Kiihko-isänmaalliset esiintyivät rohkeampina kuin
konsanaan ja niin oli vihdoin päätetty lähettää valiokunta Suomen
kuninkaan ja hallituksen puheille.

Jo tämä herätti Suomessa valtavan hyökyaallon kaltaisen huumeen ja
kansan itsetunto ja suuruuden kaipuu kohosivat yli rajojen. Mutta
sitten saapui tietoja, jotka olivat omiaan vieläkin korkeammalle
kohottamaan tätä isänmaallisen innostuksen ja voimantunnon
ihmeellistä hurmiota.

Ensin tuli yksinkertainen sähkösanoma:

    _Kristiania 28 p. syysk._ Meille sähkötetään Lontoosta, että
    suunnaton tulipalo raivoaa kaupungissa. Samanlaisia häivyttäviä
    tietoja on saapunut myöskin Liverpoolista ja Hullista.
    Suomalaisten kerrotaan laskeneen sotavoimia Englannin maaperälle.
    Suuri pakokauhu on vallalla ja uhkaavia levottomuuksia on
    puhjennut.

Kahta päivää myöhemmin saatiin kuulla lisää:

    _Berlin, lokak. 1 p:nä._ Hamburger Fremdenblattin kirjeenvaihtaja
    on lehdelleen kertonut seuraavaa: Yöllä syysk. 28 p. vasten
    herättivät Lontoon poliisin huomiota automobiilit, joissa
    kussakin oli kolme henkilöä ja jotka omituisella heittokoneella
    heittivät sytytyspommeja kaupungin taloihin ja sitten syöksyivät
    huimaa vauhtia eteenpäin. Sadoissa kohdin syttyi tulipaloja.
    Linja Bayswater road--Oxford street--High Holborn, -- Newgate
    street ja Cheapside oli yhtenä ainoana savuavana merenä.
    Trafalgar Squaren loistorakennukset, niiden joukossa Palace
    of Westminster, syttyivät tuleen, Government offices ja the
    Admirality Whitehallin varrella leimusivat ennen pitkää
    ilmiliekeissä. Kaikkialla oli huomattavissa sama tuho, joka
    hirvittävällä voimalla levisi ja joka erikoisesti suuntautui
    Eastendin uivia telakoita vastaan. Poliisivoimat, sotaväki ja
    palokunnat häivytettiin. Niiden toimintaa ehkäisi kuitenkin
    suuresti suunnaton tungos, joka levisi kaikkialle, synnyttäen
    pakokauhua ja hirveitä onnettomuuksia. Suurin osa tuhoa
    tuottavista autoista saatiin kuitenkin rikki-ammutuksi tai oli
    niiden pakko tungoksen tautta pysähtyä. Mutta miehet hyppäsivät
    ulos käsipommeja heittäen ja huimasti ampuen. Monia saatiin
    kiinni, mutta useimmat pakenivat väkijoukkoon, johon hukkuivat.
    Kaupunki oli täynnä tulta, savua, voivotusta ja kuolevain huutoja.

    Yhtä kauheita uutisia kerrotaan Liverpoolista ja Hullista.
    Edellisessä oli tuli samanaikaisesti syttynyt Toxtethin,
    Evertonin ja Waterloon kaupunginosissa. Vilja ja puuvillapörssi
    on tuhkana, samoin telakkahallituksen palatsi, ja St.
    Georges Hall Line Hill Placella on pahasti vahingoittunut.
    Hullissa on tulen uhriksi joutunut raatihuone, suunnattomat
    telakka-rakennukset ja purjehduskoulu.

    Kiinnisaadut pahantekijät ovat siviilipuvussa. Heidän
    vaatteittensa alla on ihmeellinen metallipanssari, joka on
    tavattoman kevyt ja niin kova, että kiväärinluodit eivät sitä
    läpäise. Samoin oli heidän päässään samasta aineesta tehty kaski.
    Heidät on tunnettu suomalaisiksi ja ovat he kertoneet omasta
    alotteestaan tulleensa kostamaan niitä tuhotöitä, joita Englannin
    laivasto tuotti pommituksellaan Suomen kaupungeille.

    Vahingot, joita vielä ei lähimainkaan voida arvostella, nousevat
    moniin miljardeihin.

Muutamia päiviä koko Suomen kansa oli ikäänkuin humalassa.
Sanomalehdet olivat täynnä yhä yksityiskohtaisempia selostuksia
näistä merkillisistä tapahtumista. Satoja sähkösanomia painettiin ja
sanomalehtipojat juoksivat maaseudulla saakka yhtämittaa huutaen:
"Sähkösanoma kymmenen penniä! Sähkösanoma kymmenen penniä."
Kulkukauppiaat möivät arkkiveisuja, joita syntyi uskomattomalla
nopeudella: "John Bullin valitus", "Suuren saaren nuotiot", "Lontoon
viimeiset päivät". Ja sotilaat, joiden halu kaikkina aikoina on
palanut laulujen tekoon, kajahuttelivat vapaustaistelun aikaisella
nuotilla:

    Kenraalimme Orri, Storm ja laiva-amiraali,
    Englannista pojillensa polttopuita haali.
    Hei! Pietari ja Lontoo suuri
    Hulli sekä Liverpooli j.n.e.

Mutta valitettavasti oli Suomen kansan joukossa niitä, jotka
eivät voineet unohtaa, että kuningas oli valittu vastoin heidän
mielipiteitään, että punakapina oli kukistettu saksalaisten avulla
ja että siis saksalaiset olivat lähimpänä syynä heidän omaistensa
perikatoon. Pelkästä persoonallisesta vihasta ja kostonhimosta
he unohtivat isänmaansa onnen. He tahtoivat vain kiihdyttää
vihaa, synnyttää sekasortoa ja mielten kuohua, itsekään olematta
päämäärästään selvillä. He olivat niitä, joita saattoi sanoa
punakaartin perillisiksi ja joiden veriin kohtuuton katkeruus jo
äidin maidossa oli imeytynyt.

Heidän toimestaan ilmaantui katujen kulmauksiin suurin kirjaimin
painettuja liuskoja, joissa luettiin.

    Kansalaiset!

    Turhaan koetetaan puolustaa Saksan menettelyä. Tosiasiaksi jää,
    että Suomen rantakaupungit ovat tuhkana ja että tämä maa on yksin
    saanut kestää epävakaisen kamppailunsa. Yksin on sen armeija
    pakoittanut Venäjän välirauhaan, yksin on sen laivasto antanut
    Englannin laivastolle läksytyksen, jota se ei ennen ole saanut.
    Kuolemaa halveksuen ovat urhoolliset sankarimme tuottaneet John
    Bullille häviön sen omalla alueella, sen iänikuisella saarella,
    jota se kaikkina aikoina on pitänyt luoksepääsemättömänä
    turvapaikkanaan.

    Mutta jos me kerran yksin kykenemme käymään sotamme, niin silloin
    me myöskin kykenemme yksin hoitamaan maamme sisäiset asiat. Me
    osaamme itse pitää maatilamme. Me osaamme itse hoitaa tehtaamme
    ja kauppamme. Meidän armeijamme ei tarvitse enää vierasta
    väkeä, joka itsepintaisesti on jäänyt johtajien paikoille. Pois
    vieraat maasta! Alas muukalaiset keinottelijat! Menkööt he omaan
    maahansa! Me emme tarvitse heitä!

On omituista, että kohtalo toisinaan käyttää mitä vähäpätöisimpiä
välikappaleita suurten tarkoitusperien saavuttamiseksi.
Tämä ilkeämielinen kirjoitus, jonka ala-arvoisuuden sen oma
tarkoituksettomuus parhaiten todisti, muuttui, niin ihmeelliseltä
kuin se saattaa kuulostaakin, siksi keskukseksi, jonka ympärille
Suomen puolueet kerääntyivät ja huumaavan nousun vallassa unohtivat
pienet riitansa ja löivät toisilleen veljen kättä.

Sillä jo heti alussa yleisö repi näitä kirjoituksia suuttuneena ja
kuohuksissaan. Sitten julkaisi Nouseva Kansa artikkelin, jossa m.m.
sanottiin:

    Vaikka ne kirjoitelmat, joita jotkut ilkeämieliset ovat
    katujen kulmiin naulanneet, eivät itse asiassa ansaitsisi
    minkäänkaltaista huomiota, täytyy kuitenkin, sen johdosta että
    tarkoitus on ilmeisesti mustata Suomen työväen puoluetta,
    jyrkästi torjua ne syytökset, joita niissä on Saksan
    hallitukselle syydetty. Sen selityksen jälkeen, joka U.S:ssa
    oli julkaistuna, ei yhdelläkään suomalaisella ole mitään
    aihetta osoittaa tyytymättömyyttä Saksan valtapiireille.
    Päinvastoin. Saksa on tahtonut ikäänkuin paljastaa maailmalle
    nuoren liittolaisensa voiman, antamalla sen yksin selviytyä
    tukalasta kamppailustaan. Se on pysynyt syrjässä, se on
    halunnut ehkäistä maailmanpalon uudestaan syttymisen, vaikka
    se kieltämättä, sekaantuessaan Suomen asioihin, olisi itse
    saanut suurimman tunnustuksen voitoista, jotka maailma olisi
    laskenut sen ansioksi. Että Suomen rantakaupungit nyt ovat
    raunioina, on tosiasia, jota ei osattu aavistaa, mutta joka
    kenties sittenkin on parempi kuin uhkaavan, vaikka nyt estetyn
    maailmansodan arvaamaton hävitys. Saksan nykyistä politiikkaa
    täytyy ehdottomasti pitää uudenaikaisesti sovinnollisena ja
    radikaalisena, sitä todistaa paraiten se valtava myötätunto,
    jonka virolaiset isänmaanystävät ja Suomeen liittymisen uneksijat
    ovat Saksan sanomalehdissä saaneet osakseen.

    On kyllä totta, että Saksan ja Suomen väliset suhteet kaipaavat
    uudistusta ja että Saksa on liian paljon saanut vaikuttaa maamme
    sisäisiin asioihin. Niinikään olisi suotavaa, että Suomen nuori
    armeija vapautettaisiin vieraista aineksista, koska sillä
    nyt on kykeneviä päälliköitä, eikä varhaisempia opettajia
    enää tarvita. Mutta kokonaan väärin on ajaa näitä asioita
    väkipakolla ja lietsoa aiheetonta vihaa ja katkeruutta kansaan,
    joka muutenkin on kuohuksissaan. Sovinnollisuus on nähdäksemme
    ainoa perille johtava tie. Me suosittelemme tätä tietä sitäkin
    suuremmalla syyllä, kun saksalaisten omissakin piireissä on
    viime aikoina jyrkästi paheksuttu niitä väärinkäytöksiä, joihin
    muutamat saksalaiset keinottelijat ovat maassamme tehneet
    itsensä syypäiksi -- ja joita oma porvaristomme on näihin saakka
    harjoittanut vähintään samalla mitalla.

Tämä kirjoitus, joka jo tyylillisesti merkitsi täydellistä
kannanmuutosta Nousevassa Kansassa, herätti porvarislehdissä
suunnatonta huomiota. Hufvudstadsbladetissa yritti muuan neekeri
sitä terävästi ja vanhoillisia sotatemppuja käyttäen ivatakin. Mutta
silloin kirjoitti Uusi Päivä, jonka aikamittari monesti ennenkin oli
osoittanut herkkää värähtelyä, seuraavasti:

    Nousevan Kansan kirjoituksen johdosta ei meillä ole muuta
    esiintuotavaa kuin vilpitön ilomme. Emme tahdo tällä kertaa
    siihen mitään lisätä, emmekä mitään ottaa siitä pois. Jos se
    tosiaan merkitsee suunnan muutosta, ellei sitä todellakaan
    tarvitse laskea satunnaisuuksiin, näemme tässä lähentymisen
    Suomen puolueiden välillä, joka meidän mielestämme on koituva
    arvaamattomaksi siunaukseksi koko kansalle ja joka velvoittaa
    myöskin porvaripuolueita tarkistamaan lausuntonsa ja jättämään
    pois sen ylimielisen äänenoton, joka liiankin usein on niissä
    ollut vallalla ja josta emme tahdo itseämmekään ehdottomasti
    puhdistaa.

Kuin yhteisestä sopimuksesta Suomen sanomalehdistö jätti unhoon
huikaisevan parjaussana-varastonsa ja yhdistyi ennen tuntemattomalla
innolla ajamaan koko kansan yhteisiä etuja. Virolainen lähetystö ja
sen toivomukset joutuivat etu-alalle. Suur-Suomen unelma selviytyi
kapaloistaan, alkoi saada harkitun, tarkoin perustellun pohjan ja
kehkeytyä voimastaan juopuneen kansan kiihtyneessä mielikuvituksessa
todellisuutta yhä lähemmälle.

Suurista kansanjoukoista, jotka lippuja kantaen vaelsivat kaduilla,
oli katkeruus hävinnyt miltei jäljettömiin. Se huusi ja melusi
kuin ennenkin, mutta siinä oli tietoisuutta ja omanarvon tuntoa ja
tarkemmin kuin konsanaan se perusteli vaatimuksiaan.

       *       *       *       *       *

Kuningas käveli vastaanottohuoneensa permannolla edestakaisin, kädet
selän takana ja hieman kiihtyneenä, mutta silti majesteetillisen ja
arvokkaan näköisenä. Sivummalla istuivat sotaministeri, jonka kylmät
ja älykkäät kasvot pysyivät aivan tyyninä ja jonka pienien silmien
katseesta ei voinut lukea mitään, sekä kenraali Orri, joka hetken
vaiti oltuaan jatkoi esitystään.

-- Nyt, jos koskaan, täytyy suurvaltain taipua, muuten ei maailman
palo ole estettävissä. Englannissa levottomuudet kasvavat, Irlanti on
kuin viritetty jousi ja Viro kapinan partaalla. Itämeren maakuntain
unioonilla Preussin kanssa ei ollut, eikä ole pysyviä edellytyksiä,
se on minun vilpitön mielipiteeni. Kieltämättä olisi parempi, jos
nämä maakunnat halunsa mukaisesti liitettäisiin Suomeen, johon ne
sukulaisuuden perusteella tuntevat kuuluvansa. Saksan asemaahan tämä
liittyminen itse teossa lujittaisi. Saksa yhdistäisi silloin itseensä
suomensukuiset kansat _kokonaisuutena_ yhdellä ainoalla siteellä,
sensijaan että se nyt on pieninä, erillisinä palasina rihmoittanut
nämä maat valtavaan runkoonsa. Suur-Suomen kanssa solmittua
ystävyyttä ja lujaa liittoa ei suinkaan voi pitää pieniarvoisena
seikkana.

Puheen loppuosa oli hukkua jyriseviin huutoihin, jotka kadulta
tunkeutuivat huumaavina korviin.

-- Me tahdomme kuulla kuninkaan mielipiteen!

-- Me vaadimme veljeskansaimme vapautta!

-- Heitä ei saa sortaa! Kuningas vastasi:

-- Teidän esityksessänne ei ole mitään, jota en saattaisi hyväksyä,
kenraali.

-- Me tahdomme nähdä kuninkaan! kuului häiritsevän äänekkäästi ulkoa.

Silloin kohosi tumma puna kuninkaan kasvoille.

-- Jo kahdesti olen lähettänyt heille poistumiskäskyn. He eivät
tottele, sanoi Hänen Majesteettinsa, ja hänen äänensä sävy ilmaisi,
ettei hän ollut tottunut uppiniskaisuuteen.

Syntyi hiljaisuus, vain kansanjoukon melu kiihtyi. Vihdoin vastasi
Orri.

-- Minä en kehoittaisi Teidän Majesteettianne käskemään heitä
kolmatta kertaa.

-- Sitten on kutsuttava sotaväki. En jaksa sietää tuota melua.

-- En kehoittaisi Teidän Majesteettianne siihenkään, sanoi kenraali
hiljaa.

-- Ja miksi ei?

-- Sotaväki ei tottele, kuului tyyni vastaus. Värihäivähdys kiiti
kuninkaan kasvoilla.

-- Sanotteko te niin, kenraali!

-- Sanon, sillä kansanjoukolla on oikeus vaatia kuninkaansa
nähdäkseen. Ei sotaväki saata siitä syystä ryhtyä väkivaltaan.

-- Mutta ette kai tarkoita, että rupeaisin kansalle puhumaan
politiikkaa? En minä voi tehdä heille lupauksia.

Syntyi hiljaisuus. Sitten kuului kadulta:

-- Hän ei tahdo näyttäytyä!

-- Hän ei välitä meistä!

Ja muuan terävä, erillinen ääni:

-- Alas sellainen kuningas!

Kuninkaan kasvot vaalenivat ja katkeroituneena hän sanoi Orrille.

-- Siinä kuulette. Tuokin on ehkä oikein teistä. Kenraalin kovat
kasvot ilmaisivat suunnatonta mielipahaa ja hänen äänensä vavahteli.

-- Ei suinkaan, Teidän Majesteettinne. Minä olen ainakin koettanut
palveluksellani osoittaa nöyrintä alamaisuuttani ja syvää rakkauttani
Teidän Kuninkaallista Korkeuttanne kohtaan. Tarkoitin vain, että
Teidän Majesteettinne tulisi näyttäytyä kansalle... Tuo huuto ei
merkitse mitään. Se oli yksinäinen ääni, joka viiden minuutin
päästä on valmis sydämensä pohjasta huutamaan "eläköön kuningas" ja
tarvittaessa uhraamaan henkensä Teidän Majesteettinne puolesta. Se
riippuu kokonaan laumaintohimojen käänteistä.

-- Olen jo sanonut, etten tahdo heille luvata sellaista, mitä en voi
pitää. Mitä siis ehdotatte, kenraali?

-- Kehoitan Teidän Majesteettianne viipymättä matkustamaan Saksaan,
persoonallisesti keskustelemaan Saksan keisarillisen hallituksen
kanssa, johon Teidän Majesteetillanne on suuri vaikutusvalta. Täällä
ei ole tällä hetkellä mitään tähdellistä tehtävää. Ja tästä matkasta
kehoittaisin Teidän Majesteettianne ilmoittamaan kansalle.

Sotaministeri, joka koko ajan oli istunut äänettömänä, sanoi nyt:

-- Senjälkeen kuin Teidän Majesteettinne on ilmaissut kantansa
Itämeren maakuntain kysymykseen nähden, en voi muuta kuin yhtyä
kenraali Orriin.

Kuningas mietti.

-- Tulkaa mukanani parvekkeelle, sanoi hän sitten.

Kun kansa sai nähdä kuninkaan, jonka kahden puolen sotaministeri
ja kenraali Orri olivat kunniaa tehden asettuneet, valtasi sen
juhlamieli ja hiljaisuus syntyi heti.

-- Kansalaiset! aloitti kuningas. -- Minä tiedän, että te haluatte
kuulla minun mielipidettäni Viron, Suomen veljesmaan kysymyksessä.
Minä hyväksyn pääasiallisesti ne näkökohdat, jotka Itämeren
maakuntain lähetystö on esittänyt. Mutta minä en voi tehdä teille
mitään lupauksia, koska ratkaisu ei ole yksinomaan minun vallassani.
Olen päättänyt matkustaa Saksaan, persoonallisesti ajaakseni perille
Suomen kansan toivomuksia niin laajaperäisesti kuin mahdollista.
Olkaa vakuutettuja siitä, että teen voitavani. Ja nyt kehoitan teitä
rauhallisesti menemään koteihinne.

Hiljaisuutta kesti tuokion. Sitten kuului valtava huuto.

-- Eläköön kuningas!

-- Jumala siunatkoon hänen matkaansa!

-- Onnea matkalle, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne.




X.

Rauhan enteitä.


Kauppatorilta loistava joukko kääntyi Esplanaadille ja
torvisoittokunta alkoi puhaltaa marssia.

Siinä olivat kaikki Englannista palanneet rankaisuretkikuntalaiset,
joita haltioitunut yleisö oli vaatimalla vaatinut nähdäkseen. Heitä
oli noin 300 miestä, enempää ei viidestä sadasta ollut palannut.
Toisilla, joiden käsi tai rinta oli haavoittunut ja kääreissä tai
pää siteissä, ei ollut haarniskaa ja heidät on erityisenä osastona
asetettu eteen. Mutta mukaan oli kaikkien lähdettävä, jotka suinkin
kynnelle kykenivät.

Etumaisina ratsastivat amiraali N. ja kenraali Storm joka
henkilökohtaisesti oli ollut mukana, Orrin ja amiraalin
vastaväitteistä huolimatta. Amiraali ei ollut tottunut ratsastaja,
se näkyi hänen asennostaan jota hän turhaan koetti väkipakolla
pitää moitteettomana. Hänen vaatimattoman pukunsa rinnassa loisti
yksi ainoa kunniamerkki, suuri sininen risti, jota oli jaettu
vasta kuudelle sotilaalle koko maassa, ja hänen hiljaisilla, mutta
nerokkailla kasvoillaan oli jonkinlainen nolostunut leima, ikäänkuin
olisi hän oudoksunut tällaista näytteillä-oloa.

Storm istui ratsullaan komeana ja naureskellen, kiireestä kantapäihin
panssaroituna. Hänen rintansa oli kunniamerkkejä täynnä. Siinä
näkyi rautaristi, muistona jääkäri-ajoilta, sitten vapaustaistelun
neljännen ja toisen luokan vapaudenristit ja vihdoin sininen
risti. Hän oli yleisön vanha suosikki, varhain leskeksi joutunut
naissankari, alituinen vitsailija, leikinlaskija ja hulluttelija.
Mutta samalla yleisö tiesi hänen yltiöpäisen rohkeutensa ja loistavat
sotilaalliset ansionsa. Hän oli ollut Orrin oikeana kätenä Pietarin
valtauksessa, hän oli toteuttanut amiraali N:n hurjan suunnitelman
Englannissa ja hän oli vihdoin tuhonnut englantilaiset divisioonat
Hangon lähettyvillä.

Yleisöä, joka kihisi kuin muurahaispesä, tunkeili kaikkialla, joka
ikisessä sopukassa. Vaikka oli jo syksy, niin näytti koko Esplanadi
muuttuneen kukkatarhaksi. Oli suuria ruusuja, erivärisine kukkineen,
oli kokonaisia orvokkirykelmiä, oli asterikimppuja ja mahdottomia
tulppaani-viuhkoja. Sotilaat olivat hukkua irtonaisten ruusujen
sateeseen ja hevoset kulkivat kuin kukkamatolla.

Yleisö huusi, taputti käsiään, heitteli kukkia, heilutti nenäliinoja
ja lakkejaan kuvaamattoman riemun ja hurmion vallassa. Se hurrasi yhä
uudestaan ja uudestaan ja kumeina vyöryinä kaiku kuljetti sanoja yli
raunioiksi sortuneiden talojen.

-- Kuolemattomat!

-- Isänmaan pelastajat!

-- Hurraa! Hurraa! Hurraa!

Oli omituista nähdä tällainen saattue kaupungissa, jonka talojen
ympärillä oli korkeita, rumia rakennustelineitä, jonka ihmiset
asuivat ahtaasti sulloutuneina niissä harvoissa huoneissa, jotka
olivat säilyneet ehjinä, tai jotka oli ehditty korjata hävittävän
pommituksen jäljeltä. Asukkaat olivat tällä hetkellä tyyten
unohtaneet sodan kauhut ja huusivat yhä äänekkäämmin.

-- Eläköön kuolemattomat!

-- Eläköön isänmaa!

-- Eläköön urhoolliset päälliköt!

Storm keikuttelihe ja nyökkäili päätään joka suunnalle, amiraalin
istuessa vakavana. Hän vilkutteli silmää, nauroi ja yhtäkkiä
hän huusi innostuksen valtaamana, vähääkään välittämättä
sopivaisuusvaatimuksista.

-- Terveisiä John Bullilta!

Puhkesi hurja naurun rämäkkä ja kansa huusi:

-- Hyvä, hyvä!

Sitten toi muuan viisitoistavuotias, tavattoman kaunis tyttö
Stormille niin suuren valkeista ruusuista tehdyn seppeleen, että
hento kantaja oli menehtyä sen painosta.

Silloin kenraali sieppasi sekä tytön että seppeleen satulaansa,
suuteli hämmästynyttä lasta keskelle suuta ja istutti hänet eteensä,
pannen suuren seppeleen molempien vartalon ympäri.

Yleisö huusi, nauroi, ulvoi ja tömisteli kantapäitään. Se
tunkeutui sotilaiden lähelle, kuumeisin sormin koskettaen heidän
yliluonnollista haarniskaansa ja yhä uudestaan toistaen:

-- Kuolemattomat!

       *       *       *       *       *

Tämän jälkeen valtasi kansan jos mahdollista vieläkin suurempi
isänmaallinen ylpeys ja itsetunto; se käsitti armeijansa voiman ja se
tunsi halua seisoa omin jaloin.

Mutta samalla se ikäänkuin talttui ja tyyntyi. Se alkoi perustella
vaatimuksiaan asiallisemmin ja tyynemmin, mutta samalla sen voima
kasvoi. Sanomalehdet huomauttivat kyllä, että me saimme armeijamme
loistosta kiittää Saksaa, joka oli sen pannut alulle, ne pyrkivät
yhä lujittamaan entistä liittoa Saksan kanssa, mutta samalla ne
vaativat ehdottomasti, että Suomen sotaväki oli vapautettava
vieraista aineksista, että maa oli annettava yksinomaan suomalaisten
viljeltäväksi, että tehtaat ja liikkeet oli palautettava Suomen
kansalaisten haltuun, sekä että kauppa- ja merenkulkusopimus oli
uudestaan tehtävä.

Sitten tiesivät sanomalehdet ilmoittaa, että Hänen Majesteettinsa
Suomen Kuningas oli matkustanut Saksaan, ajaakseen, mikäli
mahdollista, perille kansansa tahdon. Tämä tieto tyynnytti yleisöä,
kuninkaasta kirjoitettiin myötätuntoisia, vaikka tosin rohkeita
kirjoituksia ja uusi toivo alkoi kyteä mielissä.

Silloin saatiin kuulla yhä uusia järkyttäviä viestejä. Helsingin
Sanomat julkaisivat lokak. 11 p:nä seuraavan sähkösanoman.

    _Berlini 10 p. lokak._ Meille tiedoitetaan Lontoosta: Eilen on
    parlamentin alahuoneessa ollut myrskyinen kohtaus. Koko alahuone
    on vaatinut rauhaa. Lordi B. ja amiraali C. ovat ylähuoneessa
    asettuneet rauhan kannalle. Sotapuolueen väitetään kukistuvan ja
    hallituspula on odotettavissa.

Parin päivän päästä olivat sanomalehdet täynnä kiihkeitä kirjoituksia
ja kapinan odotettiin joka hetki puhkeavan Englannissa. Koko työväen
puolue ja maltillinen porvaristo tahtoi rauhaa, jota ylimystö ja
hallituspiirit vastustivat. Sinnfeinerit riehuivat kuin koston
jumalat kiihoittamassa muutenkin kuohuksissa olevaa kansaa,
Irlanti kiehui kuin kattila ja monin paikoin oli syntynyt verisiä
mellakoita. Suurten asetehtaiden ja ampumatarvetehtaiden työläiset
liittyivät lakkoihin, huolimatta siitä, että hallitus asevoimin
koetti saada heitä pysymään työssään ja kaduilla kulki valtavia
mielenosoituksellisia kansanjoukkoja.

    "Englannilla ei ollut mitään syytä sekaantua Suomen ja Venäjän
    välisiin asioihin. Kaikki puheet taloudellisten etujen
    loukkaamisesta ovat vain puolustusta ja peitettä, eikä Suomi ole
    tehnyt sellaiseen itseään syypääksi. Tosiasiallisena sodan syynä
    on ollut, vain ylimystöpuolueen kostonhimo, joka on palavana
    kytenyt maailmansodasta saakka ja joka ei ole häikäillyt valita
    uhrikseen tätä pientä maata, jonka urhoollinen ja vapautta
    rakastava kansa on nyt ryhtynyt epätoivoisiin rankaisuyrityksiin.
    Tietysti Englanti voittaa tämän sodan, jos se sitä pitkittää.
    Mutta se ei saa sitä pitkittää. Se ei saa sytyttää maailmanpaloa
    uudestaan. Sillä ennemmin tai myöhemmin vedetään mukaan myöskin
    Saksa, joka nyt tekee uhkaavia valmistuksia. Ja niin tullaan
    uudestaan siihen kauheaan tilanteeseen, joka pari vuosikymmentä
    sitten oli hukuttaa Europan kansat. Hallituksen on myönnettävä
    Suomelle rauha edullisilla ehdoilla. Se on kärsinyt kieltämättä
    tappion, joka sitä nöyryyttää. Pitäköön sen hyvänään kuten
    Venäjäkin. Tehköön rauhan, kuten Venäjäkin. Ja tehköön sen
    viipymättä, muuten on kaikki myöhäistä."

Tähän tapaan kirjoittivat Englannin vasemmistolehden hukuttaen
äänensä pauhuun kokonaan ylimysmielisten pilkalliset viittaukset ja
loistavaa diplomaattista kieroutta todistavat puheet.

Sitten alkoi kuulua yhä verisempää ja kahakoihin puhkeavaa
riitaisuutta saarivaltakunnasta. Sotapuolue menetti perustansa ja
hallituksen asema horjui.

Tämä kuohunta herätti voimakasta vastakaikua Itämeren maakunnissa.
Kansa ja sen yhteydessä sotilaat nousivat yhtenä miehenä. Saksalaisen
ylimysluokan sorto oli käynyt liikaa rasittavaksi, liikaa
kiusaavaksi, saatuaan tukea siitä unioonista, joka maailmansodan
aikana oli Preussin kanssa tehty. Tyytymättömyys puhkesi vuolaihin
sanatulviin:

    "Uniooni ei voi olla luonnollinen, eikä sillä voi olla mitään
    pysyväistä arvoa. Se on pakkotoimenpide, johon meidät on saatettu
    vastoin ylivoimaisen enemmistön tahtoa. Me emme voi siihen
    kauemmin alistua. Me tahdomme itse saada viljellä maatamme,
    kuten suomalaiset. Me tahdomme liittyä Suomeen, jonka läheistä
    sukua me olemme, johon meitä yhdistää luonnolliset siteet ja
    jonka voimakasta armeijaa me ihailemme. Me emme tahdo suinkaan
    vihamielisesti suhtautua Saksaan. Päin vastoin. Me tarvitsemme
    sen mahtavaa ystävyyttä ja humaanista tukea. Mutta nykyinen
    uniooni on mahdoton, sillä me emme voi olla orjia, emmekä
    tyytyä toisarvoiseen asemaan omassa maassamme. Annettakoon
    meidän liittyä Suomeen, suureksi ja voimakkaaksi valtioksi.
    Hallitkoon sitä saksalainen kuningas, jos se on tarpeellista.
    Lujittakoon tämä kuningas liittonsa Saksan kanssa. Mutta älköön
    suomensukuisia heimoja jaoitettako hajalleen ja voimattomina
    sirpaleina liitettäkö valtoihin, joiden yhteydessä ne eivät
    menesty."

       *       *       *       *       *

Sekasortoa, hälinää ja yhä suuremmiksi paisuvia verisiä yhteenottoja
kesti jonkun aikaa. Sitten julkaisivat sanomalehdet lohduttavan
uutisen:

Englanti oli tarjonnut välirauhaa.

Suomen, Englannin ja Venäjän edustajat kutsuttiin Berliniin
neuvottelemaan rauhasta Saksan välityksellä.




XI.

Häät Luolakoskella.


Keskellä tätä kuumeista hälinää, innostusta ja pauhua, oli vanhassa
Luolakosken kartanossa touhuttu kokonaan toisenlaatuisissa hommissa,
jotka koskivat rappeutuneiden osien uudistusta, korjauksia ja
juhlavalmistuksia. Kartanon nuoriherra, luutnantti Arttur, oli mennyt
kihloihin kenraalimajuri Stormin tyttären, Marian kanssa, ja häät
olivat ovella. --

Kookas, mutta tällä kertaa pieneltä tuntuva vierashuone oli täynnä
säteilevää, juhlapukuista yleisöä. Kaikkialla näkyi loistavia
sotilaspukuja, kahisevia silkkihameita ja avokaulaisia, iloisia
naisia, jotka olivat ryhmittyneet erilleen miehistä, ikäänkuin olisi
molempien sukupuolien välillä vallinnut riita siksi kunnes vihkiminen
oli toimitettu.

Suuren harpun lähettyvillä, jonka kieliä hieno ja miellyttävä
sulhanen silloin tällöin hajamielisenä kosketti, mantelimaisissa
silmissään raukea onnen kuulto, olivat sotilaat ja moni
siviilimieskin kerääntyneet kenraali Stormin ympärille, joka
huolettomalla leikillisellä tavallaan jatkoi esitystään:

-- Siitä on helppo syyttää, mutta menkääpä yhden ainoan rykmentin
kanssa ottamaan vankeja. Emmehän me voineet piirittää kolmea
divisioonaa. Me hakkasimme ne maahan -- sitäkin suuremmalla syyllä,
kun kapteeni K. väitti Englannilla olevan taivaassa siirtomaita,
joissa ymmärrettävistä syistä vallitsi asukkaiden puute. Tietysti se
oli kauheata mäiskettä ja rykmentti oli niin hajallaan ja pieniin
osastoihin jakautuneena, että yhteen aikaan en ollenkaan tiennyt,
kumpi puoli oikeastaan oli voitolla Ne neljätuhatta vankia, jotka
kaiken kaikkiaan otettiin, kuljetettiin pois niin salavihkaa, että
niiden olemassa-olosta ei tiedä vielä tänäkään päivänä juuri kukaan.

-- Entäs tykit? kysyi eversti P. -- Minä olen kuullut, että niiden
teho on vallan arvoituksellinen.

-- Niin on. Me koettelimme niitä ensin englantilaisten omiin
selkiin ja varjelkoon, kuinka he niitä pelkäsivät. Niissä on meille
paljon opittavaa emmekä voi kyllin kiittää John Bullia, joka
hyväntahtoisesti on itse kuljettanut ne maahamme.

-- Nähkääs sulhasmiestä, hän katsoo jo kolmannen kerran kelloaan,
eikä ollenkaan kuuntele, kuiskasi kauppias T.

Silloin eversti P. huudahti:

-- Luutnantti Vahlberg, tulkaahan lähemmäs. Kun luutnantti oli
ottanut pari askelta, sulkivat toiset kuin yhteisestä sopimuksesta
hänet kehäänsä.

-- Te ette lainkaan kuuntele appenne kertomusta, luutnantti. Mitä
te siitä kellosta tahdotte? Me olemme päättäneet, että teidän on
kerrottava kokemuksistanne Englannin matkalta. Ennen ette pääse
mihinkään, tulkoon morsiamenne tai ei.

-- Senhän voi appeni paremmin tehdä, kuului kiusaantunut vastaus.

-- Vai niin. Siinä nyt nähdään meidän nuortemme mielipiteet.
Heillä on kaikki oikeudet, mutta ei mitään velvollisuuksia. Joko
taas vilkuilette pois! (Luutnantti oli tosiaankin kärsimättömänä
katsahtanut ovelle). Alkakaahan tarinanne viipymättä.

-- Minä, minä... en ollut toisten mukana, hapuili luutnantti. --
Siitä syystä, että olin kihloissa kenraali Stormin tyttären kanssa...

-- Herra varjelkoon. Joko taas se morsian!

-- Antakaa nyt toki hänen kertoa, huomautti eversti P.

-- Siitä syystä, luullakseni, jatkoi luutnantti punastuen, pääsin
samaan sukellusveneeseen, jossa amiraali N. ja arvoisa appiukkoni
matkustivat. Sitten en tiedä mitään muuta, kuin että kuljimme huimaa
vauhtia eteenpäin, yhä vain eteenpäin. Minä olin luullut, että
sukellusvene tähysteli ympärilleen vain periskoopin avulla, mutta
amiraali ja appeni istuivat alinomaa eräänlaisen kummallisen, laterna
magicaa muistuttavan laatikon ääressä. Olimme varmaankin jo Englannin
rannikolla, kun appeni kutsui minut luokseen ja osotti laatikon
tähystyspintaa. Näin siinä ylösalaisin kääntyneitä rantoja ja sitten
suuren dreadnoughtin, joka kulki kumossa, kuten näytti. Heti paikalla
syntyi sukellusveneessä vilkasta touhua. Jokin kiiltävä, pitkulainen
esine, joka muistutti torpeedoa, asetettiin eräänlaiselle telineelle,
mutta siitä en ymmärtänyt mitään. Joitakin nesteitä kaadeltiin,
mittareita asetettiin. Sitten tuntui hirveä jutkahdus, joka oli
pysäyttää koko sukellusveneen ja samassa appeni jälleen kutsui
minut mainitun laatikon ääreen. Hetken vallitsi hiljaisuus. Sitten
dreadnoughtin kuva ikäänkuin hypähti ja tuokion kukittua kuului kumea
jymähdys. Vesi porisi ja kuohui kuin koskessa ja kohosi keulapuolella
valtavana patsaana ilmaan. Sitten kääntyi panssarihirviö omituisesti
pystyyn ja vapisi kuin henkitoreissaan, silminnähtävästi vaipuen yhä
syvemmälle...

-- Rouva kysyy luutnanttia, ilmoitti palvelija ovelta.

Mutta turhaan yritti luutnantti selviytyä ympärillä olevien
piirityksestä.

-- Hän ei nyt mitenkään jouda.

-- Sanokaa rouvalle, ettei hän voi päästä.

-- Jatkakaahan, kehoitti eversti P. niin tyynesti kuin ei mitään
olisi tapahtunut.

Luutnantti naurahti väkinäisesti ja pyyhki kädellään otsaansa.

-- Sitten noustiin jossakin maihin ja ajettiin hevosella noin 5
tai 6 kilometriä. Senjälkeen jouduin erään aliupseerin rinnalle
automobiiliin, jossa oli tavallinen pomminheittäjäkone ja
taitavasti kätketty pommikasa. Koko aikana en ollut tehnyt muuta
kuin päntännyt päähäni amiraalin suurelta kartalta sen Lontoon
osan katujen ja sokkeloiden nimiä, johon minut oli määrätty, mutta
sittenkään en ollut tarkoin selvillä, mihin kuljettaja meitä vei.
Sydäntä kouristi omituisesti, mutta epäröintiin ei ollut aikaa.
Vihdoin annoin määräyksen ja heitto alkoi... Mahdotonta on kuvailla
ihmisten hämmästystä ja kauhua heidän kuullessaan kumeat pamaukset
ja lasiruutujen helinän, ja nähdessään mustan savun, loimuavan,
kauaspirskuvan öljyn ja syttyvien talojen liekit. Noin viisitoista
tai kahdeksantoista pommia saatiin heittää täydessä rauhassa. Sitten
alkoi syntyä ahdinkoa, takaa-ajoa ja raivostuneiden ihmisten huudot
huumasivat korvia. Muuan pieni sotilaspatrulli särki käsigranaateilla
automme, jolla muutenkaan ei enää päässyt juuri mihinkään. Mutta
me ammuimme heidät maahan ja syöksyimme ihmisvilinään, käärien
englantilaiset päällystakkimme tiukasti ruumiimme ympäri. Heti
alussa minä eksyin tovereistani ja sitten alkoikin koko seikkailun
tuskallisin osa. Vaikka tarkasti tiesin paikan, mihin oli tultava,
vaikka osasin ulkomuistista ainakin 50 eri tietä sinne, niin
sittenkin harhailin kauan eksyksissä, alituisesti peläten joutuvani
kiinni; monta kertaa minun täytyi vilkaista karttaa. Eräällä ahtaalla
kadulla täytyi minun ampua kolme poliisia, jotka ahdistivat minua ja
tyhjensivät revolveriensa makasiinit rintasuojustani vastaan, ampuen
hyvän päällystakkini mäsäksi...

Ulkoa kuului moottorin humina ja kenraali Orrin sikaarinmuotoinen
auto hurahti pihaan.

Kun suuri sotapäällikkö tuokion kuluttua astui sisään, hälveni
kiusaava kehä luutnantti Vahlbergin ympäriltä kuin itsestään
ja herrat asettuivat kunnia-asentoon tervehtiäkseen kuuluisaa
päällikköään.

       *       *       *       *       *

Vierashuoneen ovi aukeni ja hämärästä, avarasta etehisestä näkyi
sulhaspoikien rivistö, joka oli muodostanut kunniakujan ja palavia
kynttilöitä pidellen odotti liikkumattomassa asennossaan. Sulhanen
omaistensa saattamana ja sitten koko muu yleisö, jonka omituinen,
äänetön hämmästys oli vallannut, siirtyivät etehiseen, asettuen
kaarenmuotoiseen ryhmään niiden portaiden juurelle, joiden alapäässä?
Beethovenin ja Kustaa III:n vanhat muotokuvat yhä seisoivat
juhlallisena kaksoisvartiona.

Sitten alkoi ylhäältä kuulua askelten ääntä ja hunnutettu morsian,
jonka päätä myrttiseppele koristi, laskeutui hitaasti äitinsä,
seuranaistensa ja morsiustyttöjen saattamana portaita alas.
Hänen kasvonsa, jotka liikutus oli tehnyt kalpeiksi, loistivat,
kynttilöiden häälyvässä valossa puhtaina kuin lilja ja ihanat
silmät kimmelsivät kuin kaksi säröistä helmeä tai yökasteen suurta
pisaraa. Vallitsi hiljaisuus. Kuului vain silkkipukujen kahina ja
keveiden askelten ääni. Kihlautuneet asettuivat vierekkäin ja heidän
ympärilleen kaareutui sulhaspoikien ja morsiustyttöjen kynttilöitä
pitelevä ryhmä. Sitten nousi vanha herra Vahlberg portaitten
alimmalle askeleelle, painoi jalallaan kaidetta ja väänsi Kustaa
III:nnen rintakuvaa. Kuin taikavoiman painamina portaat taittuivat
keskeltä ja alkoivat vaipua syvyyteen. Salaperäinen, pohjaton aukko,
jonka ammottavasta kidasta punertava, epämääräinen valo värähteli,
avautui avartumistaan vaikenevan juhlayleisön eteen. Suloinen,
huumaava tuoksu leyhyi ilmassa. Sitten hiipi syvyydestä kaukainen,
helmeilevä musiikki korviin, kasvaen valtavaksi hymniksi, jossa
kuohui kevään pulppuava voima ja hämärä salamyhkäisyys.

Hitaasti lähti juhlasaattue kulkemaan portaita alas. Maanalaisessa
käytävässä, jonka kattoa koristivat köynnökset ja kirjavat amppelit,
oli lattialle levitetty kallisarvoinen, pehmeä matto, jonka päälle
oli sirotettu kukkia ja tiputettu hienotuoksuisia vesiä. Kosken
valtavan pauhun saattoi jo selvästi erottaa ja ihmeellinen soitto
sekaantui ja yhtyi siihen niin epämääräisesti, että kuulijat eivät
tajunneet sen alkuperää. Unen raskas ja samalla suloinen raukeus
tuntui kiehtovan kaiken loihtuunsa, todellisuus haihtui olemattomiin,
minuutit saivat sadun siivet, arkipäiväinen järki katosi kuin
säikähtynyt metsäeläin ja tunteen salaperäinen tenhovoima vietti
riemuvoittoaan. Kaukana, käytävän päässä, mistä saattoi aavistaa
sävelten lähtevän, kuulsi kirkkaampi valo ja kuta lähemmäksi kulkue
ehti, sitä selvemmin sukeltausivat esineiden ääriviivat näkyviin.

Kustaa III:nnen tarumaisessa luolakammiossa seisoi totinen pappi
korokkeellaan, kultasivuinen kirja kädessä ja vihkipalli edessään.
Sivummalla, puoli vihertävässä hämärässä soitti harsopukuinen,
hengettäreltä nähtävä neito suurta harppua, jonka paksut bassokielet
panivat tuoksujen kyllästämän ilman väräjämään. Takaseinän pyöreä
ikkuna, jonka kuperan lasin takana vesi syöksyi hirveää vauhtia, oli
ympäröity sydämenmuotoisella, ihmeen suurista ja kalpeista, ikäänkuin
kellarissa kasvaneista kukista tehdyllä seppeleellä, ja pöydällä,
sohvan edessä, upeili kauniisti ryhmiin järjestettyjä, hiottuja,
kultareunaisia laseja.

Soitto lakkasi. Morsiuspari polvistui vihkipallille ja papin
yksitoikkoinen ääni kuului oneana ja sammuneena tässä tenhoisassa
kammiossa. Sulhasen hillityn, mutta päättäväisen vastauksen saattoi
selvästi erottaa, mutta äärimmilleen liikutetun morsiamen vieno ääni
hukkui miltei tyyten kosken kumeaan pauhuun.

Kauan aikaa sen jälkeen, kun pappi jo oli lopettanut toimituksensa,
vallitsi luolassa omituinen, juhlallinen hiljaisuus, joka
luonnollisena, ketään vaivaamatta oli hunnuttanut todellisuuden ja
lahjoittanut seuralle ylevän juhlatunnelman. Vasta kun vaahtoava
samppania helmeili laseissa ja maljoja juotiin nuoren parin onneksi,
tuntuivat ihmiset heräävän ja matala puheensorina vilkastui
vilkastumistaan.

Silloin astui kenraali Orri sivummalle ja alotti:

-- Arvoisat juhlavieraat! Tänä hetkenä, jolloin meihin, arkielämän
koventamiin ihmisiin, on ainakin hetkeksi palannut nuoruutemme
päivien usko sadun todellisuuteen, jolloin me olemme saaneet
nähdä kahden nuoren elämän liittyvän yhdeksi, tahdon muutamin
sanoin, samalla kuin toivotan nuorelle parille kestävää onnea,
selvittää, missä ihmeellisessä paikassa heillä on ollut kunnia
solmia avioliittonsa. Koko se suuri voima, jonka Suomen armeija
nyt omistaa, se taruksi muuttunut kuolemattomuus, joka Suomen
sotilaita on seurannut, on lähtöisin täältä. Tässä huoneessa on se
ollut kätkettynä, nämä kiviseinät ovat pitäneet vuosikymmeniä suurta
salaisuuttaan hallussaan, tämän kullatun harpun sävelissä on ollut
koko armeijamme voiton avain.

Puhuja vaikeni hetkiseksi ja lystikäs eversti P. kuiskasi
vierustoverilleen:

-- Ikinä en olisi uskonut, että Pietari on vallattu harpunsoitolla.

-- Näiden seinien sisällä ovat kuumeiset aivot työskennelleet ja
yksi kaikkein suurimpia keksijöitä on yksinäisyydessään ja surun
seuraamana ajatellut ne suuntaviivat, joille Suur-Suomen kehitys
oli laskettava. En tiedä, onko yhdellekään läsnäolevista insinööri
Arvid Warénin ainutlaatuinen elämäntarina aluksikaan tunnettu. Hänen
työnsä on näihin asti täytynyt pitää salassa, mutta nyt on vihdoinkin
se aika koittanut, jolloin hänen nimensä on vedettävä esiin unhon
pimeydestä ja asetettava kaikkein suurinten suomalaisten nimien
rinnalle.

-- Jo puoli vuosisataa sitten hän tämän luolan säilöihin kätki
suuren keksintönsä, sen metallin, joka nyt on aiheuttanut
ratsuväkidivisioonan voitot ja laivastomme huikaisevat loistotyöt.
Koko sen ajan, jonka hän itse oli vankina, on keksintö selityksineen
ollut täällä ja tähän samaan luolaan hän kuollessaan, pyhitettyään
koko elämänsä työn isänmaalleen, talletti nerokkaat suunnitelmansa
jälkeentuleville perinnöksi. Täältä pelasti ne muuan jääkäri jo
maailmansodan aikana kiihko-isänmaallisen ryhmän haltuun, ja nyt on
koko maailma saanut nähdä niiden merkityksen käytännössä.

-- Tämä luola on näihin saakka ollut yksinäisyyden, työn ja
kaipauksen pyhättö, paistakoon se nyt onnen temppelinä näille
kahdelle nuorelle. Lahjoittakoon se heidän elämälleen saman
suurpiirteisyyden ja voiman, jonka se on antanut Suomelle ja Suomen
armeijalle.

       *       *       *       *       *

Vieraat kuuntelivat jännittyneenä tätä puhetta, jota he eivät
täysin ymmärtäneet, mutta jonka alla he aavistivat suurien
tapahtumain kulkua. Hiljaisuus vallitsi. Sitten kenraali viittasi
harpunsoittajattarelle.

Kuului helmeileviä akordeja. Sitten alkoi Beethovenin "An Elise"
pulputa harpun kieliltä...

Kiviseinässä napsahti ja violettinen metallilaatta työntyi esiin.
Sen yläpuolelle ponnahti paperilevy, johon oli piirretty: _Nuorelle
parille_.

Sulhanen, joka ensimäiseksi tointui hämmästyksestään, astui laatikon
luo ja otti sieltä kaksi hienoa rasiaa sekä kirjekuoren. Yleisön
valtasi uteliaisuus; se sulloutui luutnantin ympärille kurkoittaen
päätään...

Toisessa rasiassa, jonka kannessa oli morsiamen nimi, oli
violetinvärisestä metallista muovaeltu lehti, jonka keskellä säihkyi
sinertävä timantti kuin suuri kastehelmi; toisessa loistava sinisen
ristin kunniamerkki. Kuoressa oli luutnantti Vahlbergille kapteenin
valtakirja.

Kun onnesta juopunut pari katsahti sivulleen, kiittääkseen kenraalia,
oli tämä kadonnut.

       *       *       *       *       *

Käytävässä, joka johti kartanon etehiseen, kiiruhti kenraali Orri
pitkin askelin ja rouva Karin Vahlberg, joka oli pistänyt kätensä
hänen kainaloonsa, seurasi mukana miltei läähättäen.

-- Minä arvasin sen, sanoi hän. -- Kaikki oli niin samanlaista, kuin
silloin kerran, ennen. Minä tiesin, että te lähtisitte.

-- Ettekö ajatellut lapsianne, rouva?

-- Ajattelin, minä ajattelin heitä. Mutta minä en voinut unohtaa sitä
miestä, joka on pannut käytäntöön insinööri Warénin elämäntyön... Ja
minä muistin, suokaa anteeksi, kenraali, minä muistin, että hän oli
yhtä yksin kuin edeltäjänsäkin... ja tahtoi poistua.

Karin rouvan suuriin, ihmeellisiin silmiin kohosi kyynelsumu ja hän
käänsi kenraaliin kasvonsa, joilla outo liikutus värähteli.

Orri ei vastannut. Hän muisti, että kerran tuon rouvan mies oli ollut
mustasukkainen. Sitten hän vavahti omaa ajatustaan ja katsoi syrjään.

-- Kenraali, jatkoi rouva heikolla äänellä. -- Jos te joskus
kaipaisitte ystävää... ihmissydäntä, niin älkää unohtako minua, minun
kotiani, joka on teille avoinna, joka oli teille avoinna jo silloin
kun ette vielä ollut suuri, minun perhettäni, jonka onneen teidän
muistonne on solmittu, niin, kaikkea mitä minulla on...

Silloin omituinen pehmeys ilmaantui Oriin kylmille kasvoille, ja
hänen teräviin silmiinsä tuli toinen, samettimainen ja sydämellinen
kiilto. Hän kumartui ja suuteli Karin Vahlbergin värähtelevää kättä,
vastaten hiljaa:

-- Kiitän teitä sydämestäni, rouva.




XII.

Suur-Isänmaa.


Vaatimattomassa hotellihuoneessaan oli kenraali Orri vielä sängyssä,
kun kahvi tuotiin. Tarjoilija, joka tiesi, ettei kenraali koskaan
juonut makuullaan, ei kaatanut kuppiin, vaan laski tarjottimen
pöydälle, päivän sanomalehdet sen viereen ja aikoi poistua.

-- Tuokaa lasku, pyydän, kenraali sanoi.

Palvelija kumarsi ja meni.

Sitten Orri nousi vuoteeltaan.

Kun hän peseydyttyään kampasi tukkaansa, joka oli yhä runsaammin
hopeoitunut korvien vaiheilta, oikaisi hän vaistomaisesti ryhtiään,
joka ehkä näytti hieman painuneelta ja kumaraiselta. Hänen kasvonsa
kuvastuivat lasista hiukan kuluneina ja kalpeahkoina ja ruskeiden
silmien katse oli omituisesti raskas ja ikäänkuin sisäänpäin
kääntynyt. Hän astui pöydän luo, kaatoi kahvia kuppiinsa ja otti
sanomalehden.

    _Rauha solmittu_.

    _Berlinin neuvottelut päättyneet._

    Englanti sitoutunut korvaamaan Suomelle hävitetyt kaupungit
    molemminpuolisen arvioinnin mukaan.

    Venäjä sitoutunut maksamaan 10 miljardia Smk. sotakulujen
    korvaamiseksi. -- Neva Suomen ja Venäjän välisenä rajana.

    Itämeren maakunnat liitetty Suomeen erityisenä herttuakuntana.
    -- Suomen ja Saksan liitto lujittunut. - Kauppa- ja
    merenkulku-sopimus muutettu. Liitto vallan alamaisten maanomistus
    ja elinkeinon harjoitus Suomessa säännöstelty. -- Suomen sotaväki
    päätetty vapauttaa vieraista aineksista.

Kenraali silmäili lehteä tyynesti ja kutakuinkin välinpitämättömästi.
Siinä ei ollut hänelle mitään uutta.

Hän laski sen pöydälle, hörppäsi kupistaan ja hajamielisenä mursi
pikkuleivoksen kädessään. Sitten veti hän kaihtimen syrjään ja katsoi
ulos. Selkeä loppumarraskuun ilma yhä kirkastui.

Kaikkialla vilisi ajopelejä, automobiileja, ihmisiä, käsissä kukkia
ja ruusuja, joiden hennot lehdet pakkanen jääti. Lippuja liehui joka
paikassa tässä omituisessa kaupungissa, jonka rikkiammutut talot
kohosivat keskeneräisinä, rakennustelineiden valtaviin rykelmiin
hukkuneina. Vaikka oli jo myöhä syksy, oli rakennustöitä jatkettu
tulisella kiiruulla ja tuhansittain oli työmiehiä tuotu Helsinkiin.
Mutta nyt olivat telineet tyhjinä. Kansa juhli rauhaa ja liput
liehuivat kaikkialla.

Järjestyneitä juhlakulkueita vaelsi kaduilla. Tuolla ylioppilaitten
pitkä rivistö, täällä työväki punaisine lippuineen, tai sotilaitten
kiiltävät, haarniskoidut kolonnat. Niiden ympärillä parveili muuta
yleisöä kukkineen, loistavine silmineen, hymyineen, huutoineen, jotka
kuuluivat kumeana, sekavana pauhuna, yhtyen ajopelien räminään ja
voimavaunujen yhtämittaiseen toitotukseen.

Vasta kun kenraali sytytettyään sikarinsa avasi ikkunan, tunkeusi
hänen korviinsa selvemmin tämä valtava pauhu, joka muistutti
tulvavetten kohinaa, tai maanalaisen rautatieliikenteen oneaa jymyä.
Ilma oli kylmä ja näytti yhä pakastuvan. Taivas kaareutui korkeana,
vihertävänä, ja läpikuultavan selkeänä.

Jostakin kuului voimakasta laulua, kenties oli se ylioppilaiden tai
Suomen laulun kuoro. Sitten hukutti valtava huuto sävelet miltei
kokonaan. Kenraali katsoi sinnepäin, mistä huuto oli kuulunut,
pistäen päätään lähemmäksi ikkunaa. Hän ei saattanut nähdä
kansanjoukkoa, mutta ministeriön palatsin parvekkeella hän huomasi
kuninkaan, jonka majesteetillinen olento sai vertauskuvallisen
hahmon, piirtyessään rikkiammutun rakennuksen rappeutunutta seinää
vasten.

-- Eläköön kuningas!

-- Kauan eläköön kuningas! kuului yhä valtava, kumiseva huuto,
satojen kurkkujen huumaavalla voimalla.

Kenraali ei voinut erottaa, mitä kuningas puhui, mutta hän näki Hänen
Majesteettinsa vilkkaat eleet ja lämpimän, innostuneen esityskiihkon.

-- Eläköön isänmaa!

-- Eläköön Suomen armeija!

-- Eläköön kuningas! kuului taaskin, kenties äskeistäkin
voimakkaammin. Sitten kuningas poistui, mutta väkijoukon huudahdukset
ja pauhaavat toivotukset kohosivat vielä kauan aikaa ilmoille. --

Hotellipalvelija toi laskun ja ilmoitti:

-- Automobiili on valmiina, Teidän Ylhäisyytenne.

Kenraali maksoi, antoi palvelijalle vähäiset tavaransa, otti
päällystakkinsa ja astui ulos. Siinä puhkui hänen loistava, siro,
kevyt, miltei sikaarinmuotoinen autonsa. Vasta nyt hän kuuli
selvemmin, että ohikulkijat, joita vaelsi tiheissä ryhmissä, miltei
yksinomaan puhuivat rauhasta.

-- Suomettari, Uusi Päivä, Nouseva Kaansaaa! huutelivat
sanomalehtipojat kuuluvalla, ammattimaisella äänellään.

-- Rauhanehdot! Berliinin rauhanehdot! Suomettari, Hufvudstadsbladet,
Nouseva Kansaaa!

Muuan myöjistä, joka oli pommituksessa menettänyt kätensä, kantoi
sanomalehtipinkkaa käsivarren tynkään sidotussa, remmissä, jakaen
terveellä kädellään ihmeen taitavasti sekä rahaa että lehtiä, joita
ihmiset kilvan ostivat. Eräs toisjalkainen mies oli asettanut
kainalosauvansa ristiin seinänviereen ja istui kuin eräänlaisella
tuolilla, lehteä lukien.

Kenraalia väsytti. Hän oli vasta aamun hämärtäessä päässyt
vuoteeseen ja nukkunut vain muutaman tunnin. Sitäpaitsi oli hän jo
tottunut tällaisiin juhliin. Hän oli nähnyt ensin maailmansodan,
sitten vapaussodan ja nyt vihdoin tämän sodan rauhan huomenen. Hän
nousi biiliinsä miltei hitaasti ja miettiväisen näköisenä. Sitten
kuljettaja väänsi pyörää ja vaunu lähti liikkeelle.

Kun kansanjoukko, joka oli sulloutunut tiiviiksi, loppumattomaksi
jonoksi kadulle, huomasi hänen tutun autonsa, väistyi se kaatuillen
syrjään ja hiljainen, kuiskaava huudahdus vaelsi miehestä mieheen.

-- Kenraali tulee!

-- Väistäkää, kenraali tulee!

Silloin Orri käski hiljentämään vauhtia.

Väkijoukon valtasi ehdoton, pelonsekainen hiljaisuus. Ei kuulunut
huutoja eikä melua, kaikki pysähtyivät paikoilleen tuijottaen
sotapäällikön hieman alakuloisiin, hieman yksinäisiltä vaikuttaviin,
mutta rautaisiin ja miltei julmiin kasvoihin. Se ei ollut tottunut
näkemään noita ruskeita silmiä, joiden tuli sitä usein oli hallinnut,
noin raskaina ja tuijottavina.

Muuan vanha, jalaton mies, joka vaivaloisesti kulki kolmipyöräisissä
kärryissä ja jolla oli vapaudenristi rinnassa, tempasi lakin pois
päästään ja huusi väräjävällä, hieman sortuneella, mutta omituisen
kantavalla äänellään:

-- Kunnia Suomen valtiaalle!

Väkijoukosta ei kuulunut hiiskaustakaan, mutta lakit lensivät päästä
ja kuja aukeni yhä leveämmäksi vaunun kulkea. Kenraali katsoi
terävästi vanhuksen kasvoihin. Oli kuin olisivat nuo kuivettuneet
piirteet vaikuttaneet jollain tavoin tutuilta ja hänen mieleensä
palasi vapaustaistelun aika. Hän nosti käden ohimolleen, mutta ei
sanonut mitään.

Silloin heitti muuan hieno nainen, joka oli kulkeutunut joukon
mukana, ruusukimpun kenraalin autoon. Kului silmänräpäys. Huumaava
kohahdus kävi väkijoukossa ja kenraali oli hukkua kukkasateeseen.
Hän torjui kädellään kömpelösti kasvojaan, joilla häivähti heikko,
arvoituksellinen hymy ja hänen kuuluva äänensä kajahti:

-- Antakaahan olla!

Heti palasi hiljaisuus ja hän teki kunniaa avopäin seisovalle
kansalle, kulkien hitaasti eteenpäin.

-- Uusi suurvalta!

-- Sähkösanoma 10 penniä!

-- Uusi suurvalta! kuului sanomalehtipojan yksitoikkoinen ääni.

Kenraali otti liuskan ja antoi pojalle setelin.

    _Uusi suurvalta_.

    _New-York, marrask. 29 p:nä._ New-York Herald kirjoittaa m.m.:
    Berlinin vastasolmitun rauhan ehdot ovat omiaan hämmästyttämään
    suurta maailmaa. Niin loistavia töitä kuin Suomen pienen
    kuningaskunnan armeija onkin suorittanut, niin eittämätöntä
    sotaista kuntoa kuin sekä johtajat että sotilaat ovatkin
    osoittaneet, emme kuitenkaan voi uskoa, että Englannin ja Venäjän
    mahtavat valtakunnat olisivat olleet pakotettuja myöntämään
    lopullisen häviönsä ja alistumaan voittajan ehtoihin. Sen sijaan
    panemme merkille kokonaan uuden suunnan suurvaltain politiikassa,
    joka lopullisesti on hyljännyt imperialistiset pyyteensä ja
    kiitettävällä uhraavaisuudella tehnyt voitavansa uuden, uhkaavan
    maailmansodan välttämiseksi. Tästä ovat parhaana todisteena ne
    suurisuuntaiset myönnytykset, joita Saksa, huolimatta siitä, että
    se on ollut kokonaan sodan ulkopuolella, on tehnyt, salliessaan
    Itämeren maakuntain liittyä Suomen yhteyteen. Mielestämme ei
    vielä koskaan ole oltu niin lähellä yleismaailmallista rauhaa,
    eikä poliittinen suunta kansojen valtioelämässä ole koskaan
    niin lähennellyt yleistä aseistariisumisen ihannetta kuin juuri
    tällä hetkellä, ja pienelle Suomen kansalle on ikuisiksi ajoiksi
    annettava se kiitos ja tunnustus, että se horjumattomalla
    urhoollisuudellaan on pystynyt herättämään suurvalloissa näin
    radikaalisia ajatussuuntia.

    Kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa oli pieni ja mitätön Suomi
    neiti Venäjän sortovallan kahleissa, emmekä tienneet siitä juuri
    mitään, lukuunottamatta sitä neitseellistä kuvaa, jonka näimme
    kartalta tästä vaatimattomasta immestä. Sen lyhyt käsivarsi oli
    kohotettu ylöspäin kuin huomiota herättääkseen. Mutta pian alkoi
    se kohottaa toista käsivarttaan itää kohti ja kahmaisi sieltä
    alueita itselleen. Nyt näyttää tämä nuori neiti vähitellen
    kehkeytyvän maailmannaiseksi. On syytä ottaa sen olemassaolo
    huomioon -- mikäli jo nyt ei uutta suurvaltaa ole asetettava
    entisten rinnalle.

Kenraali laski paperin sivulleen ja yhä viipyi hänen kasvoillaan
sama hajamielinen ilme, katseessaan sama harhaileva tuijotus kuin
äskenkin. Väkijoukkoa riitti yhä ja äänettömänä, paljain päin se
seurasi kenraalin kulkua, pidellen käsissään kukkakimppuja ja
ruususeppeleitä. Joukossa oli paljon raajarikkoisia, ontuvia,
kädettömiä, jotka kainaloissaan pitivät kukkia ja joiden piirteistä
kuvastui juhlamieli ja innostus. Useilla oli kunniamerkkejä rinnassa
ja arpia kasvoissa. Monissa lapsissakin saattoi huomata vammoja.

Kenraali katseli Helsinkiä, jonka kauniit, vaikka nyt lehdettömät
puut ja puistot seisoivat alastomina ja hävityksen raiskaamina.
Iloiset kadut ja sirot rakennukset olivat soraläjinä tai
rakennustelineiden ympäröiminä. Ja yli kaiken levisi juhlivan kansan
äänekäs melu.

Hänet valtasi yksinäisyyden tunto ja hänen kovat kasvonsa pehmenivät.
Hän muisti murhattua isäänsä, kotiaan, jonka kansa oli polttanut,
vanhaa äitiään. Sitten hän muisti nuoruutensa lemmittyä...

-- Antaa mennä! sanoi hän kuljettajalle.

Tämä väänsi vaihteen. Vaunu syöksähti eteenpäin ja hävisi pian
routaiselle maantielle, jota pitkin tuuli kuljetteli kahisevia,
jäätyneitä keltalehtiä.










*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUUR-ISÄNMAA: ROMAANI MENNEISYYDESTÄ, NYKYISYYDESTÄ JA TULEVAISUUDESTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.