The Project Gutenberg eBook of Lain varjolla: Romaani Perä-Pohjolasta This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Lain varjolla: Romaani Perä-Pohjolasta Author: Väinö Kataja Release date: October 14, 2016 [eBook #53274] Language: Finnish *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAIN VARJOLLA: ROMAANI PERÄ-POHJOLASTA *** Produced by Tapio Riikonen LAIN VARJOLLA Romaani Perä-Pohjolasta Kirj. VÄINÖ KATAJA Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909. Viraniemen talo oli siinä, missä ylimaan erämaista juokseva vuolas virta teki käyrän polven. Talon yläpuolella syöksyi joki korkeiden vaarojen välistä, muodostuen korvapaikoissa väkeväksi virraksi. Mutta alempana taloa se leveni korkearantaiseksi suvannoksi ja virtaili sitten, heinävien saarien väliin vuopioita tehden, haaraantuen ja putaita pitkin eteenpäin, kunnes saarien lomitse päästyään taas kokosi voimansa yhdeksi juovaksi, joka syveten ja virtavammaksi käyden lähti kulkemaan koskia kohden. Talo oli niemen nenässä, johon ylimaan vihaisten vesien vauhti näytti lakkaavan ja jossa ne levenivät suvannoksi. Korkea oli koko kylänkin rantatörmä, mutta Viraniemen kohdalla se oli korkein, kivisin ja jyrkin. Tulvavesi ja kevätjäät olivat syöneet rantatörmän kupeet ja iskeneet ne syviin lohmuihin, joissa pajupensaat itsepäisesti pitivät paikkaansa ja voimiensa takaa turvasivat rantatörmää. Kahden miespolven aikana oli taloa hoidettu verrattain huonosti niin maiden kuin metsienkin suhteen. Oli vain aina otettu, eikä ollut mitään annettu. Mutta talo pysyi sittenkin suunnillaan, kun sillä oli harvinaisen hyvät luonnonniityt, jotka ilman minkäänlaista hoitoa kasvoivat vuosittain parinkinkymmenen lehmän heinät. Sitäpaitsi taloa turvasivat hallalta joen uoman lämmin höyry ja pohjoispuolella korkeat vaarat. Pellot olivat länsietelään viettävällä mäenrinteellä, ja siinä vilja kypsyi semmoisinakin vuosina, joina muissa kylissä ei saatu muuta kuin ruumenia ja lentäviä kaunoja. Israeli, talon nykyinen isäntä, joka tämän kuvauksen alkaessa jo oli kahdeksankymmenvuotias, oli nuoruutensa ensimäisinä vuosina näyttänyt olevan innokas ja toimelias maamies. Mutta myöhemmin, kun hän joutui suuren laestadiolaisen herätysliikkeen keskelle ja itse oli lahjakas puhuja ja liikkeen johtajan ja perustajan parhaita opetuslapsia, hän unhotti maansa ja mantunsa. Talo jäi hoidotta, kun isäntä antausi herätysliikkeen palvelijaksi ja alkoi tehdä saarnamatkoja pitkin leivätöntä Lappia ja laajaa Perä-Pohjolaa. Hänen oma uskonsa oli vilpitöntä ja järkähtämätöntä, ja ne, jotka häntä kuuntelivat, saivat voimia hänen saarnoistaan. Vuodet ja vuosikymmenet kuluivat nopeaan, niin ettei hän huomannutkaan lastensa kasvaneen ja talonsa jääneen hoidotta. Pyhässä innossaan ja varmana asiansa oikeudesta hän ei huomannut, että se pyhä innostus, joka ensi alussa heränneitä kirkasti, alkoi vähitellen laimeta ja muuttua. Ei hän havainnut sitäkään, että suurina seurailtoina, joina kaukaisia uskovaisia majaili hänen kodissaan, pahahenki oli rakentanut kappelin hänen oman talonsa tanhuville. Myöhemmin hän näki yhden ja toisen heränneen lankeavan takaisin syntiseen elämään, mutta hän piti sitä vain Herran varoituksena ja alkoi vielä voimakkaammin julistaa Jumalan sanaa. Ja vaikka hän näki omien lastensa, joita hän ei jaksanut pitää kurissa, elävän maailman elämää ja lihan himossa, ja tiesi velkakuormansa kasvavan ja talon kulkevan häviötä kohden, kiitti hän kuitenkin Herraansa ja otti kaiken pahan lahjana Häneltä. Sitä mukaa kuin hänen sielunsa irtautui kaikesta maallisesta niin tarkoin, että hän ei välittänyt mistään, mikä koski maallisia oloja, sitä mukaa suureni ja paisui hänen ilonsa tulevaa autuasta elämää ajatellessa. Vanhemmiten hänen uskonsa muuttui jonkinlaiseksi sairaalloiseksi mielenliikutukseksi. Kaikki lapsensa, paitsi nuorinta poikaansa Perttua, hän oli tuominnut helvettiin ja uskoi vahvasti, että Jumala vasiten, hänen kurituksekseen, oli tehnyt ne jumalattomiksi. Hänen vaimonsa Rebekka, joka oli samaan aikaan herännyt kuin hän itsekin, oli luonteeltaan peräti siivo ja alamielinen. Hän seurasi miestään kaukaisilla retkillä Lappiin asti, ja seurailtoina hän aloitti virrenveisuulla miehensä saarnan ja taas sen samoin lopetti. Niin he olivat yhdessä kulkeneet Jumalan sanaa julistamassa monina pakkastalvina, ja koti oli palvelijain ja lasten hallussa. Mutta sitten kun syntyi tämä nuorin lapsi, Perttu, eivät he enää pitemmille matkoille lähteneet. He kuulivat vain sanomia, että vanhat, totiset kristityt kuolivat pois toinen toisensa perästä ja nuoremmat lankesivat, ja ettei uusia enää sijalle ilmestynyt. Suuret kokouksetkin olivat loppuneet, ja vain harvoin kerääntyivät kylien vanhimmat yhteiseen illanviettoon Jumalaansa palvelemaan. Kaiken tuon, ja lisäksi sen, että koko laestadiolainen liike oli sammumaan päin ja että uskoon oli ilmaantunut eri katsantokantoja, jopa lahkojakin, kuuli ukko Israeli karvastelevin mielin. Mutta hänen oma uskonsa ei häntä jättänyt, ja senvuoksi hänen loppuelämänsä muuttuikin yhdeksi ainoaksi kiitosvirren veisuuksi. Semmoisessa kodissa kasvoi Perttu, ankaran isän ja lempeän äidin hoidossa. Tämän Perttu Viraniemen elämänvaiheita tässä kuvauksessa kerrotaan. I. Talon laajinta ja parasta peltoa, Viinamäeksi nimitettyä, oli Perttu kevätkylvölle valmistamassa. Kevät oli tänä vuonna tullut tavattoman varhain, ja touon aika näytti lupaavalta. Vappuna jo loi valtaväylä jäänsä erinomaisempia vahinkoja tekemättä. Sadetta ja lämpöisiä, päiväpaisteisia päiviä oli sittemmin riittänyt, niin että kesä kerrankin näytti tulevan kertomatta. Ei muistanut Perttu näin varhaista kesän tuloa, eivätkä sitä muistaneet vanhemmatkaan miehet. Viinamäen pelto lähti talon navetan takaa ja nousi takalistolle päin loivana myötäleenä. Mutta metsän rantaan, johon pelto päättyi, oli polulta jyrkkää vastaletta, jossa hevonen sai ponnistaa kaikki voimansa ennenkun pääsi vaon päähän. Siinä olikin sitten, joka vaon käytyä, lepohetki sekä miehelle että hevoselle. Siihen Perttu nytkin vanhan Laukkinsa pysähdytti, korjasi harjaa länkien alta ja puhutteli kehoittavasti vanhaa, uskollista kumppaniaan. Itse hän istahti kivelle, joka oli metsän puolella piennarta ja jossa hän aina jalkaansa levähdytti kyntäessään, kylväessään ja karhitessaan. Se oli jo käynyt rakkaaksi tuo kivi Pertulle, sillä siihen liittyi muistoja varhaisimmilta lapsuusvuosilta. Siinä oli ennen leikitty, pidetty nuotiota sekä sen kupeella että päällä, ja siinä aina marjaan mennessä käytiin Tapiolta runsaasti marjoja pyytämässä ja huudettiin tuulen jumalalle, että antaisi tuulten puhaltaa, etteivät sääsket hätyyttelisi marjamiehiä. Ja siinä samalla kivellä kerrottiin ennen muinoin, kun nykyinen Viinamäen pelto vielä oli metsän peitossa, haltiain halla-aamuina varjelleen peltoja. Mutta nyt olivat haltiat loitonneet etemmäksi takalistolle, kun Viinamäki oli peltona. Kiven päälle Perttu nytkin kiipesi, haki tupakkavehkeensä esille ja sytytti piippunsa. Hän oli vankka, pian kolmikymmenvuotias mies. Hartiat olivat leveät ja hiukan kumarat, silmät suuret, surumieliset, ja hiukset vaaleat. Ylähuulessa oli vähän kevätahavan panemaa partaa, joka oli vaaleampaa kuin kulmakarvat. Kädet olivat vankat, kämmenet leveät ja känsäiset. Sormet olivat nyt, kovan kevätkynnön aikana, niin kangistuneet, etteivät olleet tupakkakukkaroon sopia. Ja tupakkaa piippuun pannessaan Perttu vaipui omiin ajatuksiinsa. Eivät hänen ajatuksensa olleet hauskoja, eivätkä hänen toiveensa valoisia. Ne eivät olleet sen valoisemmiksi tulleet, vaikka hän aina toivoi ja toivoi. Yhdenlaista epätietoisuutta oli hänen elämänsä ollut lapsuudesta asti, eikä hänen onnensa aurinko näyttänyt nousevankaan, ja nyt hän pian olisi kolmenkymmenen. Vuodet olivat kuluneet niin kumman nopeasti, toinen seurasi toistaan, mutta hänen elämälleen ne eivät tuoneet minkäänlaista muutosta. Jouluna hän arveli: minkähänlainen on maailma ja minun elämäni ensi jouluna. Ja kun joulu tuli, oli hänen elämänsä samanlaista. Touon aikana hän mietti: minkälainen lienee tulevana vuonna kylvön aika... kylvänköhän minä silloin... Ja kun tuli kylvönaika ja hän taas oli kylvämässä, ei mitään sellaista ollut tapahtunut, joka olisi vienyt häntä likemmäksi toiveittensa toteutumista. Mutta saatuaan piippunsa syttymään hän jouti silmäilemään alas jokilaaksoon, kylälle ja taloihin, jotka sopivat tänne korkealle mäenrintaan komeasti näkymään. Ilta oli ihana, tyven, päivä lännen ilmoille kallistumassa. Tulvillaan, keväisiä voimiaan uhkuen, virtaili vielä valtaväylä, kuljetellen tuntureilta kirkkaita vesiä. Keväistä voimaa se näytti uhkuvan, kun rantatörmien tasalla vesi virtaili, virtaili hauskasti sivu kotokylän aukenevalle suvannolle loitommaksi. Siinä olivat kylän talot jokitörmällä, mikä etempänä, mikä likempänä törmän kamaraa. Pertun koti, Viraniemi, oli ylimmäinen talo niemen nenässä, joen polvekkeessa. Täältä mäeltäkään ei ollut joen polveen, siihen missä joki maahan pisti, kuin muutamia hyviä kivenheittoja. Kevätkylvöjen teossa oltiin joka talossa. Missä kynnettiin, missä kylvettiin tai karhittiin. Kiirettä ja hoppua näytti kaikilla olevan. Siemen oli saatava maahan, sillä nurmea työnsi jo pellon piennar, ja koivun urpu pyrki puhkeamaan. Ilta-aurinko valaisi miellyttävästi kylän taloja ja mäen rinteellä olevia peltoja. Ilmassa tuoksui vereksen mullan ja nuoren lehvän lemua. Mutta Pertun mieli oli raskas ja painava. Miksei hänkin iloinnut ja toivoa täynnä riemuinnut nyt, kun paisuva kevät oli käsissä ja luonto uuteen kesään heräili? Ja miksi ei ollut nyt hauskaa hänelläkin, kun oli parhaillaan kylvön aika ja taivas ja maa näyttivät lupaavilta...? Ei ollut näin raskasta kylvönaikaa Pertullakaan ollut moneen vuoteen. Oli ollut hyvinkin rattoisia touonaikoja. Silloin varsinkin, kun toivoi kerran pääsevänsä omaksi herrakseen ja uskoi saavansa palkkansa monien pitkien ja raskaiden vuosien työnteosta. Siinä oli kotitalo, tässä ympärillä hänelle rakkaiksi käyneet pellot, jotka hän oli omin voimin laittanut hyvään kuntoon. Kiviä oli pelloilta poistanut, isoja lantatunkioita valmistanut, niittyä perannut. Oli hän koettanut korjailla rakennuksiakin vähillä varoillaan. Navetan oli laudoittatanut aivan hiljan, ja pirttiin oli vasta tänä keväänä tehty uusi muuri, mutta monta paikkaa oli korjaamatta, monta rakoa odottamassa. Olisi tarvinnut maalata koko talon rakennukset punaisiksi ja saada asuinrakennukseen uudet ikkunat... Jos olisi kuitenkin ollut viisaampaa ja hänelle itselleen parempaa, että olisi tehnyt niinkuin olivat tehneet vanhemmat veljet. Miehiksi tultuaan olivat menneet yhtiön töihin ja jättäneet talon työt huiskin haiskin. Kaksi velimiestä oli Amerikassa, toiset kulkivat vieläkin tukkitöissä ja kävivät talvisydämen aikana entisessä kodissaan, hakemassa ruokaa ja lämmintä... Kelvottomat ja laiskat! Olisivat pysyneet kotona, olisi miehissä työtä tehty... Peltoja olisi voinut laajentaa, niittyjä lisää raivata... Ja jos olisi saatu vielä velka maksetuksi Lommalle, niin olisi saatu itse tehdä heinät Hopeasaaresta, jonka koko heinänkasvu nyt vuosittain meni Lommalle rahalainan koron maksuksi... Talon paras ja heinävin niitty... Karja olisi saatu lukuisammaksi ja tulot siten suurenemaan. Mutta veljet olivat vain moittineet vanhaa ja vaivaista isää ja sanoneet, ettei tässä velkapesässä kannata työtä tehdä, kun ei mitään koskaan saa palkakseen... Ja niin he menivät ja jättivät... jättivät pellot, kevätuiton aika kun oli, kylvämättä, vaikka tiesivät, ettei isä kyennyt ja että työväestä oli puute... Monta semmoista hetkeä oli Pertulle jäänyt mieleen, ja hän muisti, kuinka hän jo pahaisena poikana ajoi lantaa pelloille ja koetti opetella kyntämään. Olivat nytkin niin ikäviä ajatella ne entiset ajat, että melkein teki mieli itkeä... Mutta sitten tuli vähän hauskempia aikoja, ja hänen intonsa maatyöhön kasvoi sitä mukaa kuin hän näki, kuinka kiitollinen maa oli hänen työnteostaan. Isä ja äiti kiittelivät, ja äidin toivo oli kokonaan kohdistunut häneen, nuorimpaan poikaansa. Häneen luotti ja hänestä toivoi vanhuutensa turvaa... Vanha, kivuloinen äiti raukka! Pertun piippu oli sammunut, hän heräsi mietteistään, ja melkein kuin kammoissaan, että oli niin kauan levähtänyt, hän nopeaan laskeusi kiveltä ja alkoi kyntää. Hän ehtisi tänä iltana saada Viinamäen kynnetyksi, ja yön tullen hän kylväisi... Yöllä oli hauska kylvää... Oli tyventä ja valoisaa, ja yörastaan laulu ilahdutti mieltä. Väsymys alkoi tuntua hänen jäsenissään, sillä hän oli ollut liikkeellä koko edellisenkin yön. Verkkaan ja raskaasti käveli Laukkikin, vanha, paljon raatanut ainoa hevonen... "Käveleppä nyt, Laukki!" Parastansa Laukki raiska koetti, vaikka takajalat olivat patteja täynnä ja etujalatkin vaivaiset. Mutta Perttu kun hoiti uskollista kumppaniaan hyvin, kooten sille makeamman palankin ja apehtien illoin aamuin, jaksoi se vielä hiljakseen tehdä talon työtä. Kun Perttu oli ehtinyt vaon rantapäähän ja aikoi juuri pellon toista laitaa pyörtää mäkeen takaisin, näki hän navettakujasta, että hänen sisarensa Kustaava lähti pihasta kävelemään häntä kohti. "Perttu! Odota, Perttu, vähäisen", hän huusi ja tuli pellolle. Perttu pysähdytti Laukin ja jäi tyytymätön ilme kasvoillaan vartomaan sisarensa tuloa. Vähäväliä kävi sisar Kustaava entisessä kodissaan milloin mitäkin pyytämässä. Hän oli nuorena joutunut naimisiin mökkiläisen, Poro-Junnon, kanssa. Heillä oli monta lasta, ja puute ja köyhyys ahdisti alituisesti perhettä, sillä mies kulki tukkilaisena ja tuhlasi ansionsa. Kyynelsilmin sisar kertoi, ettei hänellä ollut mitään syömistä. Junno oli jo lumen lähtiessä mennyt tukkijoelle ja aikonut lähettää rahaa, mutta ei ollut vielä toimittanut penniäkään. Perttu kuunteli sisaren puhetta suuttumuksen puna kasvoillaan. "Ei ole minulla mitään antamista", sanoi hän. Sisar alkoi itkeä. "Sydämettömiä olette kaikki, niin sisaret kuin veljet... Sinunkin pitäisi tietää, etten syö laiskan leipää minä", lisäsi Perttu, mutta näytti heltyvän niinkuin ennenkin. Sisar yhä itki. "Sopisihan minunkin jättää vanhempani ja lähteä rahoja muualta ansaitsemaan... Mikset pyydä Hannulta ja Iikalta?" "Ei heillä ole", nyyhki sisar. "Mutta minullako sitten luulet avun varaa olevan? Työtä olen tehnyt koko elinaikani... Kenen hyväksi?" Pertun ääni soi kovemmalta kuin koskaan ennen. Sisar ei muistanut milloinkaan nähneensä hyväluontoista veljeään niin kitsaana ja pahalla tuulella. "Mikä sinun on, kun olet niin kiukkuinen?" hän kysyi kesken itkunsa. "Se minun on, että alan kyllääntyä koko elämään..." Ja Perttu käänsi selkänsä ja katsoi metsään päin. Mutta hän kuuli sisaren nyyhkytykset takanaan. "Mitä sitten taas tahdot?" hän kysyi hetken kuluttua, ja sisar kuuli äänestä, että pahin kiukku oli mennyt ohi. "Antaisit vähän jauhoja, ja eikö sinulta liikenisi perunansiementäkin?" Perttu oli hetken vaiti, sitten sanoi: "Kyllä, sisar kulta, sait kelvottoman miehen sinäkin!" Ja sen sanottuaan hän läksi pihaan ja nouti apetta Laukille, jättäen sen vaon viereen valjaisiin syömään. Sisar seurasi hänen liikkeitään, ja kun Perttu lähti pirttiin päin, käveli sisar perässä arvaten, ettei Perttu tälläkään kertaa voinut olla auttamatta. Kun sisar oli saanut, mitä oli tahtonut, ja poistunut, istahti Perttu väsyneesti pirtin penkille. Äiti makasi sängyssä, oli jo pari viikkoa ollut vuoteen omana. Ei tuntenut kipuja, vaan heikkouttaan valitteli. Kyyneliään näkyi äiti pyyhkivän, kun alkoi puhua: "Minä kielsin Kustaavaa sinulta mitään pyytämästä. Sanoin että olet raskaalla mielellä muutenkin... Mutta kyllä Jumala sinulle suopi takaisin... Ei mene Jumalan oma sana hukkaan, kun hän on luvannut onnea ja menestystä niille, jotka kunnioittavat ja rakastavat vanhempiaan ja pitävät sellaista huolta kuin sinä meistä kahdesta vanhasta, isästäsi ja minusta... Kyllä Jumala sinulle siunaa..." Pertulla pyöri kiivas vastaus jo huulilla, mutta muistaessaan äidin olevan niin heikkona, ettei mitään pahaa sietänyt, hän pysyi vaiti. Äiti jatkoi: "En yhdenkään lapseni puolesta ole niin paljon Jumalaa rukoillut kuin sinun... Kyllä me molemmin, sekä isäsi että minä, ymmärrämme, kuinka sinä olet uhrannut elämäsi meidän hyväksemme... eikä Jumala jätä sinua palkitsematta... Jumala on kuullut minun rukoukseni ja jättänyt sinut meitä hoivaamaan..." Äiti puhui aina noin silloin, kun tiesi Pertun olevan kiusoissa ja huolissaan. Eikä Perttu koskaan jaksanut äidille vastaan sanoa, vaikka monesti mieli teki. Äiti ei osannut aavistaa, mitä Perttu sai kokea. Ja usein, kun äiti puhui Jumalasta ja Hänen siunauksestaan, lämpeni Perttu ja pillahti itkuun äidin kanssa. "Sinähän olet ainoa iloni ja toivoni!" Äiti katsoi Perttuun kysyvästi ja melkein kuin kummastellen, ettei Perttu tullut äidin luo. "Minä en todellakaan tiedä, mistä siemenet saan Viinamäkeen, sillä ne, jotka syksyllä riihessä jo erotin siemeniksi, ovat kadonneet aitasta", sanoi Perttu vihdoin synkällä äänellä. "Nyt vasta näin, kun aitassa kävin... Rahaa ei ole, ja kukapa uskoisi velkaa..." Äiti tiesi, mihin siemenet olivat joutuneet. Hän oli itse antanut ne Kustaavan miehelle talvella. Mies oli luvannut maksaa, mutta äiti oli unhottanut koko asian. "Ja miten elämme nyt kesän, kun vilja on lopussa ja jauhojakaan ei enää ole kuin yksi säkillinen..." Äiti ratkesi kovempaan itkuun. Pertun sydän pehmeni aivan äkkiä, ja katuen, että oli äidille mitään siemenistä puhunut, sanoi hän lohduttavalla äänellä: "No, ehkäpä tässä jonkun keinon keksii, ja on se Jokijalan isäntä luvannut lainan, jos kesken loppuvat. Älkää nyt, rakas äiti, siitä huolehtiko..." Ja nähdessään, että äiti alkoi tyyntyä, hän käveli äidin sängyn luo ja virkkoi: "Saattaa tässä sentään tulla meille hauskemmatkin päivät. Olen kuullut, että tänne tulee paperipuun ostajia, ja meilläkin olisi paperipuumetsää kelpo lailla... Voidaan tässä ehkä Lommallekin velka maksaa, että saisi itse tehdä heinän Hopeasaaresta..." Äidin kasvot kirkastuivat. "Eipä sitä tiedä, jos Jumala hyvinkin on kuullut minun rukoukseni", hän hymyillen sanoi Pertulle. Keveämmällä mielellä Perttu lähti jatkamaan keskenjäänyttä kyntöään. Laukki olikin jo syönyt appeensa ja seisoi huuli lerpallaan ja silmät puoliummessa ajajaansa odotellen. "Nyt, Laukki, yritetään, että saamme Viinamäen kylvövalmiiksi", puheli hän Laukille. Mutta äskeiset ikävät ajatukset eivät luopuneet hänestä, tulivat nyt vielä suuremmalla voimalla ja istuttivat epätoivon mietteitä nuoren miehen sydämeen. Suuttumus valtasi hänet ensiksi, kun hän aittaan tultuaan ja ullakolle kiivettyään näki, että hänen parhaat siemenohransa olivat melkein kaikki poissa. Hän kun vasiten riihessä puhdisti parhaan pellon raskaimmat jyvät ja kantoi aitan ullakkoon suureen ammeeseen kevätkylvöä varten! Melkein kaikki oli viety! Semmoista oli tapahtunut ennenkin. Äiti ei saattanut olla antamatta, kun tiesi vähänkin olevan! Ja ne sydämettömät siskot! Ne voivat ottaa, ne voivat nylkeä hänet puti puhtaaksi! Vaikka tiesivät, että hän teki työtä yötä päivää, näki suorastaan nälkää, kootakseen edes korkojen maksuun rahaa! Ei, ei! Ei ollut hänellä koskaan toivoa päästä velattomaksi ja saada tätä rakasta paikkaa omaksi! Hänen mielensä kävi niin liikutuksiin, ettei hän malttanut enää astua samaa verkkaista tahtia, vaan hätyytteli Laukkia nopeampaan kulkuun... "Kynnetään kuitenkin... kuka sitten kylvänee ja leikanneekin..." Ja hän iski Laukkia ohjaspuolella kylkeen että läiskähti... Käki kukahti kuusessa aivan ison kiven takana. Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan. -- Jospa niitä nyt tulisi, niitä paperipuun ostajia... Ehkä tuosta Särkirovon sarasta jotakin saisi, että pystyisi maksamaan edes Lomman velan... Siinä oli kaunista petäjikköä ja komeaa, tummaoksaista kuusikkoa, jota Perttu oli hoitanut kuin silmäteräänsä. Talon muut metsäsarat olivat myydyt ja raiskatut, ettei ollut liioin linnunistuinta. Kantoja ja tuulenkaatoja oli, ja niitä Perttu oli koonnut talon tarvepuiksi. Veihän isältä puulaaki melkein ilmaiseksi koko Lompolajoen saran! Monta tuhatta kaunista tukkia! Eikä ollut velka sillä lyhennyt! Perttu oli ollut silloin pieni, mutta hän muisti vielä, kuinka isä itki, kun näki itsensä petetyksi! Eivätkä silloinkaan vanhemmat veljet, jotka jo olivat täysiä miehiä, käyneet asiaan käsiksi... Semmoinen oli isä ollut aina. Uskoi muita rehellisiksi, kun itse ei tahtonut väärin! Jakanut ja antanut niin kauan kuin on ollut... Ukko raukka! Ei häntä käynyt moittiminen. Hyväsydäminen, antelias ja kaikkia palveleva mies. Jumalaansa luotti ja iankaikkista iloa toivoi... ja sinne kai hän kostuneekin... Yö oli jo puolessa, kun Perttu sai Viinamäen kynnetyksi. Nyt ei olisi muuta kuin kylvää... Vietyään Laukin talliin, tehtyään appeen ja nostettuaan yöheinät soimeen hän päätti käydä aitan hinkaloista kokoamassa siemeniksi mitä sieltä mahdollisesti vielä karttuisi. Ei olisikaan ollut enää muuta peltoa kylvämättä kuin Viinamäki, mutta siihen menisi, vaikka harvaankin kylväisi, vähintään vanha tynnyri... Hän kävi pirttiin. Äitikin oli nukkunut ja isä ilmestynyt kylältä vuoteelleen. Vanha karjakko-Kreeta, joka oli talon ainoa palvelija, oli hänkin vuoteessaan. He nukkuivat kaikki. Perttu liikkui hiljaa, etteivät heräisi. Pöydälle oli hänelle jätetty illallinen: leipää, jonka päälle äiti oli tuonut voinokareen, ja tuopillinen maitoa. Mutta nälkää hän ei tuntenut; uni painoi silmäluomia. Hän otti aitan avaimen valtaorren naulasta, jossa sillä oli vakituinen paikkansa, ja hiipi ulos, painaen oven hiljaa kiinni... Hän lähti jo aitalle päin käymään, mutta seuraten omia ajatuksiaan poikkesikin puutarhaan, joka oli rakennuksen takana jokitörmällä. Joka ilta ja aamu hän kävi puutarhassa. Sillä se oli yksinomaan Pertun. Ennen ei siinä ollut yhtään puuta, ja maakin oli ollut viljelemätöntä, karua kivikkoa... Mutta nyt! Viisitoista vuotta siitä oli nyt juuri tänä keväänä, kun hän istutti nämä ensimäiset puut! Tuon pihlajan tuohon... nuo kaksi koivua joen puolelle ja tuomet pohjoispuolelle! Kuinka ne olivat kasvaneet, varttuneet ja komistuneet tällä ajalla! Ja joka vuosi sitten lisää... nyt oli jo kokonainen puisto...! Viidentoista vuoden päästä... joka silloin elää ja näkee... Hän unhotti äskeiset huolensa, ja hänen jäykille kasvoilleen tuli ilon ja riemun ilme. Hän kävi tunnustelemaan koivujen puhkeavia urpuja ja iloitsi sydämestään nähdessään, että vanhin tuomi tulisi kukkia täpösen täyteen... "Ihan joutavaa hommaa", oli hänelle sanottu, kun hän puuhaili puutarhassaan. Ja kerran hän oli kuullut, kun naapurikylän miehet olivat soutaessaan ohitse keskustelleet veneessään: "Mitä risukkoa se Viraniemen Perttu tuonne kasvattaa?" oli toinen kysynyt. "Samanlaista puutarhaa siihen hommaa kuin on pappilassakin", oli siihen toinen vastannut. "Pitäisi olla puumerkit kotona sillä, joka komeaa puutarhaa aikoo..." Ja siihen suuntaan olivat muutkin arvelleet. Ne olivat kuitenkin semmoisia ystäviä nämä hänen puunsa, että ne eivät pettäneet, vaan ilahduttivat sydäntä silloinkin, kun se oli surusta halkeamaisillaan. Mutta oli hän sentään saanut paljon kiitoksiakin puutarhastaan. Oli käynyt kerrankin kaukaa muuan matkustaja, joka oli kehunut kauniiksi koko paikkaa ja varsinkin Pertun puita... Mutta taas hänen ilonsa katosi yhtäkkiä niinkuin oli tullutkin. Tuli hyvin usein, ja varsinkin oli näinä viimeisinä aikoina tullut, epämääräinen pelko siitä, ettei hän saanut tästä itse nauttia... ja velka... velka... jäyti kuin helvetin liekki silloin aina mieltä. Kaikki hänen työntekonsa, vaivat ja äärettömät vastukset, jotka hän sitkeästi oli kestänyt... kaikki menisivät hukkaan... ja hän saisi lähteä tyhjin kourin kävelemään. Mutta vaikka hän sitä pelkäsi ja mietti, jäi aina joka kerta sydämen pohjalle toivo siitä, että niin ei voinut käydä ja että joku ihme tapahtuu... sillä niin oli äitikin aina vakuuttanut... ihme sellainen, joka on kumma ihmisten mielestä, mutta Jumalalle vähäinen... Niissä mietteissään hän tapasi itsensä aitan ovea aukaisemassa... Tyhjät, suuret hinkalot ammottivat häntä vastaan kuin kummitukset... "Tyhjät... tyhjät", hoki hän, haki säkin kainaloonsa ja nousi ullakolle siemeniä keräilemään. II. Viinamäkeään on Perttu kylvämässä. On yö, lämmin, valoisa Pohjolan yö. Kylältä on ääni lakannut kuulumasta, ja pelloilta on väki kadonnut. Ei näy muita liikkeellä kuin naapurin, Jokijalan, isäntä, joka hänkin näkyy olevan kylvöhommassa. Toukoyöt ovat aina ennen olleet Pertun hauskimpia hetkiä, kun sai tehdä työtään kenenkään häiritsemättä ja kun jaksoi tuudittaa mielensä ja sydämensä siihen uskoon, että nämä kaikki, pellot ja nurmet ja metsä tuolla etempänä, olivat hänen... joka oli ne omalla voimallaan saattanut kuntoon. Ja ne hetket varsinkin, jolloin kuvitteli, että koko vainio olisi mainiossa kasvukunnossa, puutarhan puut kukassa ja Hanna kävelisi sieltä pihasta päin ja tulisi tänne kivelle asti ja toisi tullessaan kahvia ja vehnästä... Heidän hyvässä kunnossa oleva kotinsa oli tuo punainen rakennus ja tuo uljas, uusi navetta, jossa silloin tällöin kalkahti kello... Mutta ei ollut Pertun toivo toteutunut. Saisiko koskaan sanoa omakseen tätä? Millä ja miten saisi velat maksetuksi? Että saisi viedä Hannalle sen salaisimman, pyhimmän ilosanoman: Nyt on meillä oma, velaton koti! Monta pitkää vuotta oli sitä toivonut, monta unetonta yötä valvonut silloin jo, kun ei vielä tiennytkään, että Hanna häntä samoin rakasti kuin hänkin Hannaa. Hanna! Hanna! Hänen nuoruutensa morsian ja tulevaisuutensa toivo! Hänen ilonsa ja hoivaajansa epätoivonkin mustina hetkinä! Jospa hän jaksaisi tehdä työtä ja taistella, että se unelma, jota kauan, kauan oli odottanut, kerrankin kävisi toteen! Hän ei ollut tavannut Hannaa useaan viikkoon, vaikka Hannan koti oli toisessa päässä kylää. Ei ollut saanut puhua Hannalle huolistaan, ei mainita toiveistaan. Silloin oli aina, Hannan kohdattuaan, helpompi elää ja toivoa, tehdä työtä ja odottaa keveämpää aikaa. Hanna osasi lohduttaa ja lupasi vartoa, oli jo vartonut kohta kymmenen vuotta... Hän heitteli siemeniä kuin vihapäissään, sillä niitä oli vähän, kylvöstä tuli harva... Mutta hän ei ollut lähtenyt lainaamaan, vaikka uskoikin saavansa Jokijalan isännältä. -- Panen sen mitä on... muuta ei voi, -- arveli hän itsekseen, kun pudisti viimeisiä jyviä säkistä vakkaan. Ja vaikka hän tiesi kylvöstä tulevan harvan, oli hänellä sydämen pohjalla uskona, että siihen sittenkin tulee taajuutta. Ollessaan tulossa mäkipäähän peltoa ja juuri viimeisiä jyviä vakasta heittelemässä hän näki Jokijalan isännän astuvan piennarta pitkin luokseen. Jokijalan isäntä oli jo ikämies, kasvot sileät ja hyväntahtoiset ja leppeys koko olemuksessa. Hän oli aina kohdellut Perttua erinomaisella ystävyydellä, ja aina, naapurina ollen, koettanut auttaa missä vain kykeni ja voi. "Jopa taitaa Viinamäki olla kylvettynä", arveli hän ja istahti pyörtänölle. "Jo sain minäkin viimeisen kylvöni tehdyksi, mutta väsymys tuntuukin." Hän alkoi panna piippuunsa, ja Perttu oli huomaavinaan, että hän tarkasteli kylvöä. Ennen oli usein sanonut, että Perttu oli hyvä kylväjä. Perttu luki naapurin silmistä, mitä tämä ajatteli, vaikka ei mitään virkkanutkaan. "Istu sinäkin nyt ja pane piippuusi", sanoi hän sitten Pertulle. Perttu kävi pientarelle Jokijalan viereen ja kaivoi hänkin piippunsa esille. "Pane tästä minun kukkarostani", tarjosi naapuri. "Lupaavalta näyttää nyt tämän touon aika", lausui Perttu kiitokseksi. Kotvan aikaa he tupakoivat mitään puhumatta. Hiljaista oli heidän ympärillään, väliin kukahti käki, ja yörastaat lirittivät kilvan takaliston kuusikossa. Tyyni oli suvanto, ja suuret vihannoivat saaret, joita vuopiot ja putaat toisistaan eroittivat, hohtivat yön kirkkaudessa kuin vihreät samettikentät. Etäisten vaarojen la'illa kimaltelivat jo nousevan päivän kultaiset säteet. Kumpikin mies näytti omiin ajatuksiinsa vaipuneelta. Harvoin kävi Jokijalan isäntä Viraniemessä, ja silloin kun kävi, oli asiallista asiaa. Perttu arvasi nytkin, että naapurilla oli jotakin tärkeämpää sanottavana, sillä pitkissä mietteissä hän istui. "Ei ole kai vielä tullut kauppakirjaa isäsi kanssa tehdyksi?" virkkoi naapuri vihdoin aivan niinkuin olisi jo asiasta ennen puhunut tai niinkuin Perttu olisi tiennyt hänen ajatuksensa. "Ei ole tehty. Puhetta siitä jo on ollut kauankin, mutta ei ole sen valmiimpaa tullut. Eikä siitä taitaisi isäukosta enää kauppakirjan tekijäksi ollakaan... Toisinaan tuntuu kuin houraileisi... puhuu puuta heinää." Jokijalka mietti hetken, sitten alkoi puhua: "Sinä katsot liian vähän omaa etuasi, Perttu! Koko elinaikasi olet talon työtä tehnyt, saanut koko vainion hyvään kuntoon ja alottanut uudisviljelyksen Karhusuolle... Toiset eivät ole tehneet mitään... ovat vain olleet sinulta ottamassa... Sinun ansiotasi on, että talo on semmoinenkin kuin on... Olisi pitänyt tehdä kauppakirja jo aikaa, sinähän kuitenkin olet velkojen korkoakin maksanut... niin olen kuullut... Eihän ole isästäsi enää maan hoitajaksi, ei ole ollutkaan sitten kun saarnamieheksi alkoi..." "Milläpä minä maksaisin talon velat, joita on niin paljon", sanoi Perttu alakuloisesti väliin. "Tuskin niitä yhtaikaa tarvitseisi maksaa... Kai velkojat uskovat sinullekin, niinkuin ovat isällesikin uskoneet... ja Lommahan saa hirmuisen suuren koron rahalleen, kun saapi tehdä heinää koko Hopeasaaresta... ja itse velka on maahan kiinnitetty... Ala sinä, poika, ajatella asiaa, ja ota emäntä taloon, niin pääset viettämään hauskempaa elämää..." Oli naapuri välistä ennenkin siihen suuntaan Pertulle puhunut, mutta ei näin suoraan koskaan. "Eihän sinun elämästäsi noinkaan mitään tule... kun toiset vievät mitä sinä kokoat..." "Enhän heille mitään mahda, kun isä ja äiti heitä puolustavat", sanoi Perttu alakuloisesti. "Sepä se onkin! He ovat tottuneet tekemään aina sinulle niinkuin ovat tahtoneet, ja samoin isällesi ja äidillesi, jotka eivät koskaan ole saaneet heitä tottelemaan. Senvuoksipa heistä onkin tullut semmoisia kulkulaisia, vaikka kyllä kai he ovat Jumalan sanaa kuulleet enemmän kuin muiden ihmisten lapset." Siitä oli naapuri kerran isällekin sanonut. He eivät koskaan sopineet uskonasioissa, vaikka muuten naapureina olivat keskinäisessä sovussa. Naapuri ei jaksanut isälle antaa anteeksi sitä, että hän kierteli maita mantereita saarnamiehenä ja jätti talonsa ja lapsensa hoidotta. "Ja siitä ne ovat ensiksi velat ruvenneet kasvamaan". Perttu kuunteli äänetönnä naapurin puhetta, mutta kun naapuri suoraan alkoi syyttää isää kaikesta, siitäkin, ettei karja menestynyt, ja siitä, että hänen lapsistaan oli tullut syntisempiä ja roistompia kuin monen uskottoman lapsista, tuntui se Pertusta liialta. Isä ei koskaan napissut Jumalaa vastaan, vaikka hänen osalleen oli aina tullut katkeria koettelemuksia. "Annamme sen vanhan, kuolemaan menevän vanhuksen olla alallaan", sai Perttu Jokijalalle sanotuksi. "Niinpä olkoon minun puolestasi", lausui naapuri. "Mutta minä sanon vieläkin, että jos annat itseäsi köyhdyttää vastedeskin samoin kuin tähän asti, ei tule sitä Jumalaa, joka sinulle sen maksaa..." Ja naapuri lähti kotiaan päin kävelemään. Perttu jäi paikalleen pellon pientareelle istumaan. Kummalliselta tuntui hänestä nyt naapurin käytös. Mitä lienee puheillaan tarkoittanut? Vartavastenko oli lähtenyt sanomaan tuota Pertulle? Olihan siinä totta, naapurin puheessa, se hänen itsensäkin täytyi myöntää. Siihen olivat veljetkin tulleet milloin mieli teki, ja ottivat omin lupinsa, kun ei hän ollut kotosalla. Ja Kustaava ja hänen miehensä...! Ja kuta tarkemmin ja pitemmältä Perttu alkoi miettiä, mitä naapuri oli haastanut, sitä enemmän hänelle selvisi, että tämä sittenkin oli oikeassa. Siinähän se oli... kun ei ollut oikeaa isäntää talossa, vaan kukin sai ottaa ja käyttää talon tavaroita niinkuin mieli teki. Ja sitten talvisin niitä uskovaisia, joita tuli neljin, viisin hevosin isän puheille... Ruokituttivat itseään ja hevosiaan, viikoittain seurojaan pitivät, ja kun lähtivät, niin eivät muuta jättäneet kuin hajun... Ne ne olivat myöskin osaltaan taloa köyhdyttäneet! Kyllä hän oli nähnyt jo pienenä poikana, oli ymmärtänyt hyvin, ettei ollut mahdollista niin pienillä talon tuloilla semmoista joukkoa elättää. Isä kun lisäksi oli niin hyväntahtoinen, että antoi oman tähdellisimmän tarpeensakin -- ja luotti vain siihen, että Jumala siunaa monin kerroin... Eikä hänelle auttanut mitään sanoa, vaikka hän näki, kuinka köyhyys tukkeutui näkyviin joka nurkasta. Kaikki oli vain hyvin. Jumala ne oli kaikki sallinut, senkin, että hänen lapsistaan piti tulla maankiertäjiä. Nykyvuosina ei enää maksanut vaivaa puhua mitään isälle. Hän ei enää tahtonut kuulla mistään maallisista asioista. Joka hetki hän toivoi, että pääsisi lepoon... iankaikkiseen rauhaan... Välisti Perttu oli ollut ymmärtävinään, että isällä oli sydämen pohjalla jotakin painavaa, raskasta rautaa, joka oli kuin kohdistettu kanssaihmisiä vastaan. Mutta ei hän koskaan suoraan sanonut muuta kuin että maailma ja ihmiset vain pahenivat ja että Jumala näytti loittonevan yhä kauemmaksi suruttomasta ihmiskunnasta. Hän ei koskaan hetkeäkään epäillyt omaa uskoaan ja omaa autuuttaan. Hän oli tehnyt työtä Jumalan valtakunnan hyväksi, hänen omatuntonsa oli puhdas ja uskonsa järkähtämätön... Ja samanlainen oli äidinkin usko. "Jumalan kunniaan kun kostumme, niin tämä maallinen vaelluksemme tuntuu turhalta", oli äidin tapana kiusausten hetkellä sanoa. Pertun istuessa siinä pientareella, auringon noustessa ja lintujen ruvetessa laulamaan, riensivät hänen ajatuksensa kuin tuulen ajamina, löytämättä missään lepoa. Lapsuutensa päivät hän muisti, kolkon, ilottoman nuoruutensa, jossa sentään oli kaksi ihanaa valopaikkaa: hänen kirjansa ja Hanna... -- Mitäpä iloa täällä lieneekään, -- hän arveli vihdoin, otti tyhjän vakan kainaloonsa ja läksi astumaan pihaan päin. Aurinko oli jo kohonnut suurten vaarain takaa ja paistoi lämpimän herttaisesti suvannon välkkyvään veteen ja heinävien saarten seljille. Sieltä siinsi kahden leveimmän vuopion välistä Hopeasaarikin, sileä hyväheinäinen niitty... Mutta ylempää hän näki jo ensimmäisten tukkilauttojen olevan tulossa joen kiivasta virtaa pitkin... Kuului lauttamiesten huutoja ja kirouksia, kun leveä ja raskas lautta ei oikein ottanut totellakseen kiivaissa korvavirroissa. Ajatuksissaan Perttu asteli pihaan ja kävi suoraan omaan huoneeseensa, joka oli tuvan mäkipäässä. Siinä olivat hänen aarteensa ja omaisuutensa. Pienellä kirjahyllyllä oli kirjoja ja vanhan kaapin päällä sanomalehtiä, joita hän tilasi useita. Niitä yksin ollessaan ja joutohetkinä luki ja tutki, kirjoittipa joskus itsekin jonkun uutisen omaan lehteensä. Seinällä riippuivat hänen uudet vaatteensa, jotka vain sunnuntaisin raski päälleen pukea, ja uusi hattu, jonka Hanna oli lahjoittanut... Hän tunsi raukaisevaa väsymystä jäsenissään, niin uuvuttavaa, ettei tahtonut jaksaa riisua kenkiä jalastaan... Ja kun hän laskeutui vuoteelleen, lensivät ajatukset entisyyteen ja palasivat samalla nykyhetkeen, joka hänestä nyt tuntui raskaammalta kuin koskaan ennen. Hän teki suunnitelmiaan ja päätöksiään, että niin ja niin hänen nyt täytyy tehdä... niin ja niin toimittaa... Hänen täytyy ruveta ankarammaksi, täytyy ottaa isäntävalta pois muilta... niinkuin Jokijalka oli neuvonut... Sellaisia päätöksiä hän oli ennenkin tehnyt, aikonut ja aikonut, mutta kun tuli tosi eteen, ei hän voinut panna vastaan kenellekään... Ja siihen hän nukkui raskaasti, tiedottomasti niinkuin nukkuisi monen pitkän vuoden kuluttua. Kun hän herättyään meni pirttiin, näki hän äidin liikkeellä, vaikka heikkona vielä. Isä istui sänkynsä laidalla ja veteli verkkaan kämmenellään pitkää, harmajaa partaansa. Penkillä istui kaksi miestä, tukkilaisia. Junnon-Iikka, kotikylän mies, ja toinen nuori, etelän puolen mies. Perttu tervehti Iikkaa, joka oli tuttava. "Tekö sitä yöllä lautalla tulitte?" tiedusti Perttu. "Me. Mutta otimme maihin tässä Viraniemen rannassa, kun näytti rupeavan tuulemaan eikä suvannolle ole panemista", alkoi Iikka selittää. Äidin silmät olivat itkettyneet, ja ennenkuin Iikka kerkesi jatkaa, sanoi äiti: "Ikäviä terveisiä sillä on Iikalla meillekin. Kuuluu hukkuneen Kustaavan mies..." Perttu ei puhunut mitään, mutta kenkä, jota hän oli jalkaansa vetämässä, jäi lattialle. Salamana lensi hänen ajatustensa läpi: Kustaava ja lapset joutuvat sinun elätettäviksesi... "Niinhän se kävi", alkoi Junnon-Iikka selittää. "Siinä kun tukit olivat tulossa Sipulikosken niskaan ja päällempänä Peurasuvannolla oli suma, niin siihen suman rakoon oli pudonnut... eikä löydetty vielä ruumista... Eikö kulkene valtaväylää, jos eivät tukit survo palasiksi..." "Helvettiin meni sekin mies", lausui vanha Israel tuomionsa, ankara katse silmissään. "Kukapa sen niin varmaan tietää", arveli nuori etelän puolen mies, Junnon-Iikan kumppani. Onneksi ei vanha saarnamies sitä kuullut. Höpistyään hetken itsekseen hän kallistui vuoteelleen, ummisti silmänsä ja näytti nukkuvan. "Jäi viisi pientä lasta eikä minkäänlaista elämistä", sanoi emäntä hetken kuluttua, mutta sitten hän ratkesi valtavaan valitukseen: "Herra, Herra, miksi minua näin kovasti koettelet!" Eikä tyyntynyt sittenkään, vaikka Perttu kantoi hänet vuoteeseen ja koetti parhaansa mukaan lohduttaa. * * * * * Viinamäen pellon karhittuaan Perttu palasi pihasalle ja alkoi korjailla kyntöneuvoja kesäsijoilleen. Kevätkylvöt olivat nyt tehdyt, ja vähän keveämmin mielin Perttu valmisti apetta Laukilleen. Lauttamiehet, jotka aamulla olivat tulleet taloon, olivat menneet tuulta makaamaan karjalatoon. Herättyään he alkoivat tahtoa Perttua avuksi saattamaan lauttaa koskenniskaan. Eivät sanoneet uskaltavansa kahden lähteä suvannolle, kun tuulenhenki oli idässä. Semmoisia saattomatkoja oli Perttukin silloin tällöin tehnyt, vaikka hän ei muuten ollut koskaan vasiten ollut tukkihommissa. Mutta kun oli sopiva vesi eikä tuuli haitannut, oli lauttojen saattaminen koskenniskaan hauska matka, ja hyvä palkka siitä maksettiin. Perttu vähin kielteli, kun Junnon-Iikka pyysi. Olisi ollut niin kovin monenlaista talon työtä, ja Karhunsuolla odottivat ojamullat hajoittajaa. "Lähde pois vain... On nyt kesää vielä maatöitä tehdä, ja me maksamme hyvän palkan... Näillä tukeilla on kiire meren suulle", kehoitti Junnon-Iikka uudelleen. Perttu mietti hetkisen. Samalla matkalla hänen sopisi käydä Lommankin puheilla ja palatessa poiketa Hannaa puhuttelemassa... Hän lupasi lähteä, pistäysi huoneeseensa ja veti uudet pitkävartiset tukkisaappaat jalkaansa. "Nyt lähdemme", sanoi hän sitten pihalle tultuaan. Hänen liikkeissään ja koko olennossaan ilmeni jotakin reippaampaa, ja äskeinen alakuloinen katsekin oli kirkastunut ja ikäänkuin avartunut. "Sinusta se tukkimies olisi tullut", sanoi Junnon-Iikka ihastuksissaan. Perttu olikin nyt, pitkävarsisaappaissa ja mustassa hatussa, joka oli hieman kallellaan, niinkuin tukkilaisilla on, aivan erinäköinen kuin äsken pellollaan. Miehet kävelivät rantaan, jossa suuri tukkilautta oli vankalla trossilla kiinnitetty maahan lyötyyn paaluun. "Onko näkynyt lauttoja alas meneviksi?" kysyi Junnon-Iikka, kun alkoivat päästellä lauttaa irti. "On niitä joku näkynyt menneen", vastasi Perttu. Kun lautta oli irtautunut maista ja he kukin asettuneet airoihinsa, alkoivat he soutaa suvannon selälle, josta laimea virta hiljalleen kuljetti raskasta lauttaa virtavampia vesiä kohden. "Tänä kevännä oli puute miehistä tukinlaskussa", puheli Junnon-Iikka lautan etupäästä Pertulle. "Siellä olisit sinäkin napannut sievät rahat... Mutta sinähän et pidä tukkilaisen elämästä... Kumma ettet sinä, ja toiset veljesi vain... Kemijokivarteen kai ovat menneet...?" "Sinne ovat kai menneet." Hetken vaiti oltuaan sanoi Junnon-Iikka niinkuin kauan mietittyä asiaa: "Kumma se on, että tyydyt maatyötä tekemään, vaikkei ole palkasta mitään tietoa..." Se nyt oli taas viittaus siihen, että talo oli niin velassa, että kun velkamiehet omansa ottivat, ei Pertulle jäisi mitään. Koko maailma sen muuten tiesikin. Jotakin Junnon-Iikalle vastatakseen Perttu sanoi: "Siinäpä tuota on elänyt, ja tuskinpa niillä kaikilla tukkilaisilla on paljoa enempää säästössä kuin minullakaan..." Ei väittänyt Junnon-Iikka sitä vastaan, mutta arveli kuitenkin: "Semmoinen mies kuin sinä, joka olet juomaton ja muutenkin hoksaava, sinä siellä panisit kesän pitkään rahaa säästöön kuin puita pinoon..." "Niin vain tekisikin", arveli etelänpuolen mieskin. "Taitaisivat tulla minullekin suuremmat menot sitten", naurahti Perttu miesten puheisiin. Lautta soljui hitaasti eteenpäin. Tuuli oli iltapuoleen päivää kokonaan tyyntynyt, niin että suvannolla oli nyt helppo ohjailla raskasta lauttaa. Ei ollut muuta miehillä tekemistä kuin katsella vain. Etelänpuolen mies siirtyikin lautan kupeelle, jossa heillä oli tulisija ja kahvinkeittovehkeet. "Keitäpä oikein jätkän kahvia", varoitteli häntä Junnon-Iikka. "No niinkuin tervaa", vakuutti toinen ja pilkkoi honkapalasesta lastuja kahvin keittämistä varten. Junno ja Perttu ohjailivat sillä välin lauttaa, joka jo oli kulkenut suvannon selälle ja oli nyt parhaalla väylän kurkulla. Junno ohjaili etupäätä, Perttu jälkipäätä. Junno hyräili tukkilaisen lauluja, mutta Pertun ajatukset eivät hänen laulujaan seuranneet. Mutta keveämmältä, vapaammalta ja hauskemmalta tuntui Pertustakin elämä täällä vesillä. Maailma huolineen oli tuolla etempänä, täällä ei niistä mitään tiennyt... täällä valtaväylän kirkkaan veden päällä... joka virtaili meren suulle ja sieltä avaraan maailmaan. Oli kuin keveämpää hengitys, ja niinkuin raskas elämä olisi haihtunut. Tänne kuului selvään rannalla olijoiden puhelu, ja korva otti pienenkin äänen, joka lähti maalta päin... "Hauskat ja helpot ne ovat välistä sentään tukkipojan päivät", arveli laulunsa lomasta Iikka. Korkealla rantatörmällä olevat talot paistoivat joelle, ilta-auringon niitä kullatessa, kuin kiillotetut majat vaaran kupeelta. Pertun silmät kääntyivät kotia päin, joka niemen nenässä kyyrötti vanhoine maalaamattomine rakennuksineen. Se olikin ainoa kylän talo, jota ei ollut punattu, sillä isä oli pitänyt sitä maallisena ja synnillisenä koreutena. Mutta kaikkein kauneimmalla paikalla se sittenkin oli, ja joelle asti rehoittivat Pertun puutarhan puut, joissa lehti jo vihotti... Kauempaa talon takaa näkyivät pellot ja jo vihannoivia ketoja, joihin Perttu vuosi sitten oli timoteitä kylvänyt... Viinamäenkin eroitti mustine multineen ja sen takaa korkean tuoreoksaisen kuusikon, hänen säästömetsänsä... Kylän alapäässä mäen harjalla näkyi pienoinen punainen talo pitkän petäjikön laidasta. Se oli kaikkein etäimmällä joen rannasta ja kaikkein korkeimmalla vaaran kupeella. Mutta pellot olivat sieviä mäen laitaan tehtyjä neliöitä ja vankkojen kiviraunioiden ympäröimiä. Talo näytti muutenkin siistiltä ja somalta valkoisine nurkkalautoineen ja ikkunanpielineen... Nyt varsinkin, kun lännen ilta-aurinko kultaili sitä tuonne miellyttävään mäenrintaan... Se oli Hannan koti. Pertun sydän sykki kuumasti. Mitähän Hannalla siellä oli tekeillä? Muistiko häntä? Odottiko niinkuin oli luvannut? Muisti kyllä ja odotti. Niin oli vakuuttanut, kun viime kerran kohtasivat, hangen aikana, kun Perttu metsästä tullen oli käynyt Hannaa tervehtimässä. Varhainen, kirkas kevätaamu oli silloin... Ei ollut sittemmin Hannaa kohdannut... Kun ei mitään hauskaa ollut kerrottavana, niin ei tahtonut liian usein puhellakaan. Eikä ollut hänellä nytkään mitään ilosanomaa vietävänä... melkein päinvastoin... Mutta aina kun puhui Hannalle huolistaan ja päätteli yhtä ja toista heidän tulevaisuudestaan, osasi Hanna kääntää hänen huolensa parhain päin ja ennustaa hauskaa tulevaisuutta. Ja vaikka niin peräti vähän oli toivoa siitä, että Perttu pääsisi velattomaksi eläjäksi, uskoi Hanna kuitenkin... ja lupasi odottaa... eihän heillä niin kiirettä ollut... Lautta oli Pertun miettiessä solunut jo lähelle saaria, ja suvanto välkkyi takanapäin kuin suuri järvi. Ei ollut enää kaukana Hopeasaarikaan, Viraniemen ja koko kylän heinävin ja paras niitty. Rannoilla jo eroitti pitkää, polviin asti ulottuvaa luhtaa, vaikka kesä oli vasta alussa. Etelänpuolen mies, joka oli kahvinkeittohommissa, huusi: "Kahvi on valmista." Junnon-Iikka kehoitti Pertun ensiksi juomaan, jolla aikaa etelän mies kävi Pertun airoon, sillä yksin ei lauttaa nyt sopinut jättää kulkemaan, kun saaret lähestyivät ja oli osattava oikealle väylälle. "Siellä olisi minun laukussani hokmannia, jos tahtoisit panna kahvin sekaan", tarjosi Iikka. Ja kun lautta näytti olevan menossa oikealle väylälle, pisti Iikka aironsa rinkkoon ja kävi kahvin juontiin. "Mutta jo on siinä leveää selkää", sanoi hän ja löi Perttua hartioille kämmenellään. "On siinä voimaakin. Minä sinuna ostaisin ensi talveksi vankan hevosen ja lähtisin tukkimetsään. Nyt tulee paljon tukinajoja ensi talveksi... Kun menneenä talvena Airiselän ajossa Savukylän Hermanni ansaitsi kolmatta tuhatta markkaa, vaikkei ollut ajoissa kuin joulusta Marianpäivään. Minä tiedän, minä olin Hermannilla hakkuumiehenä..." "Kolmatta tuhatta...?" kysyi Perttu kummissaan. "Puhtaita rahoja... Paksu pinkka oli kuin virsikirja seteleitä, kun kotiaan läksi. Mitä arvelet? Eikö kannata talvisydämen ajaksi lähteä tukinajoon?" Perttu ei vastannut. "Eikä siellä talvella niin jumalatonta elämää pidetä, jos sitä pelkäät... Kun laittaa oman kämpän ja tallin, niin saapi olla aivan rauhassa... Joskus, kun sattuu viinakauppias liikkeelle, niin vähin huutavat ja tappelevat. Mutta mitäpä sinun tarvitsee joukkoon sekaantua." Perttu katsoi Iikan ruskeihin, vilkkaisiin silmiin, että näkyisikö vilppiä silmänurkassa, mutta kun toinen näytti vakavalta, ymmärsi Perttu, että hän tarkoitti totta. Lautta oli heidän jutellessaan jo lipunut vuopioon, jonka toisella puolella oli Hopeasaari ja toisella Törmänki, hyvä maaheinäniitty sekin. "Siinä se sitten on Hopeasaari... maailman paras niitty..." Iikka tuntui sen sanovan Pertulle, ja hänestä näytti kuin Iikka olisi tahtonut siihen vielä jotakin lisätä. Hopeasaaren ranta oli syvä ja virtava, ja lautta kulki siinä nopeampaan. Saaren taakse jäi kotikylä, ja katosi näkyvistä tapulin risti ja kirkon eteläinen pääty. Edessäpäin näkyi vain niittyjä, joita putaat ja vuopiot halkoivat. "Siinä se olisi talon turva tuossa Hopeasaaressa", arveli hetken kuluttua taas Iikka. "Olisi se... joka sen omaksensa kerran saisi", sanoi Perttu hiljaisella äänellä, ja näytti kuin hänen silmänsä eivät koskaan kyllääntyisi katsomaan Hopesaaren tummaa, nyt jo pitkää luhikkoa. "Siitä saapi Lomma liian rajun rahankoron", arveli Iikka taas, ja kun ei Perttu siihen vastannut, lisäsi hän: "Kumma mies se isäsi, kun antoi ruuan suustansa." "Pakosta kai se oli, kun ei muuten kyennyt maksamaan korkoa", sanoi Perttukin nyt. "Eikä taida se asia meidän puhelemalla parata." "No lauletaan sitte!" kiljaisi Iikka ja alkoi rallattaa, niin että kaiku kierteli kaukaisissa vaaroissa. Jo oli lautta saapumassa koskenniskaan. Etäältä näkyivät jo toisen kylän talot ja kuului kovien koskien pauhua. Sieltä näkyi korkealta törmältä kauppias Lommankin komea valkoinen talo yli muiden ja asuinrakennuksen suuret ikkunat, jotka välkkyivät iltapäivän paisteessa kuin kulta. Tarkkaa oli nyt lautan kuljetus, sillä virta eneni ja väylät olivat mutkaisempia. Jo näkyi koskenniskan lauttahamina suurine lauttoineen ja tukkilaisineen, joita vilisi maalla ruokakojujen ympärillä ja kulki edestakaisin lautoilta maihin ja taas takaisin. Kuului lauluja, kirouksia ja huutoja, ja ihan jo silmän alla näkyivät ensimmäisen kosken vihaiset laineet ja kuului mahtavan kosken varoittava pauhu. III. Erottuaan Iikasta ja etelänpuolen miehestä Perttu nousi maihin lauttahaminaan. Hän päätti joutua Lomman puheille heti, eikä aikonut käydä tukkilaisten ravintolassa ensinkään. Mutta kun hän ehti ensimmäisen "kämpän" luo, huusi sieltä joku avonaisesta ovesta: "Mies hoi, tule kortille!" Hän näki tutun miehen kasvot etempää ja kuuli tämän sanovan: "Ei se ala kortilla. Se on sen Viraniemen saarnamiehen poika..." Perttu käveli nopein askelin eikä ollut kuulevinaankaan kysymyksiä eikä pistosanoja, joita sateli jätkäjoukosta kuin rakeita. Mikä tahtoi vaihtaa kelloja, saappaita, lakkia, mikä vaati kortille ja mikä kiroili, että mikä tuo on, joka ei kenellekään vastaa... Pian Perttu ehti pois lauttahaminan kuuluvilta ja lähti astumaan Lommalle päin. Hänen mielessään olivat nyt kypsyneet uudet tuumat, ja hän päätti käydä kaikkien velkamiesten luona tiedustelemassa, jos hyvinkin uskoisivat velkansa hänelle, jotta hän saisi talon omiin nimiinsä. Niin oli naapurikin, Jokijalka, neuvonut. Hän uskoi, että hän kykenisi vuosittain maksamaan korot ja pystyisi raivaamaan Karhusuon viljelykselle. Ja jos hän saisi Hopeasaaren itse tehdä... niin voisi karjaa lisätä ja saada myös siten tulot enenemään. Vilkkaissa ja hauskoissa tulevaisuuden tuumissa hän asteli reippaasti Lommalle. Lomma oli pitäjän rikkain kauppias ja toimelias maanviljelijä, joka oli köyhästä miehestä kohonnut varallisuuteen ja hyvinvointiin. Oli kyllä paljon huhuja liikkeellä, ettei hän ollut rehellisellä pelillä koonnut kaikkea omaisuuttaan. Tukkikaupoissa hän oli voittanut tuhansia. Lomma oli hyvä mies auttamaan vähävaraisia, antoi velkaa, mutta kiskoi takaisin, suuria korkoja perien. Toiset häntä kirosivat, toiset kiittivät. Mutta siitä olivat kaikki yksimielisiä, että sen nimi, joka kerran hänen kirjoihinsa joutui, ei niistä päässyt erilleen maksamallakaan. Aina sieltä löytyi joku pienoinen rästi, ellei muuta. Lomma sattuikin olemaan kotosalla ja hyvällä tuulella. Poltellen pahanhajuista sikaaria hän käski Pertun tulla konttoriinsa. Lomma oli jo ikämies. Hänen parrattomat, pulleat kasvonsa olivat savun väriset ja silmät vedenharmaat. Mutta ne kiiluivat kuin mitkäkin kissansilmät ja vilkuivat aina joka haaralle. "Vai olet sinä Viraniemen Israelin nuorin poika", puheli hän Pertulle sikaaria tarjotessaan. "En minä olisi tuntenut. Ei ole näkynyt sinua täällä kosken soudussakaan. No, miten siellä isä vanhus jaksaa? On kuulunut, että alkaa vanhuus voittaa..." "Eipä saata enää pitkäikäinen olla. Toisinaan jo tuntuu, että puheissaan höpisee", selitti Perttu. "Olet sinä tullut enemmän isääsi kuin toiset velimiehet... Joko sinä olet nainut?" Perttu punastui ja arveli: "En ole nainut..." Lomma ei näyttänyt isosti kuulevankaan, mitä Perttu puhui, kysyi itse vain minkä kerkisi. Tiedusteli pelloista ja niityistä, karjasta ja minkä mistäkin. "Niityistä ei ole paljon puhetta, kun Hopeasaari on teillä", sanoi Perttu. "Joo. Olenhan siitä heinän tehnyt rahan korosta..." "Paljonko on näinä vuosina tullut heiniä?" kysyi Perttu. Hän näki selvään, ettei Lomma tahtonut siihen suoraan vastata. "Liekö niitä koskaan niin tarkoin arvioitu, mutta kai ne suunnilleen koroksi riittävät, enkä minäkään ole tahtonut olla kovin ankara isääsi kohtaan, vaikka kyllä kipeä tarve on välistä minuakin hätyyttänyt", selitti hän. Perttu kävi nyt suoraan asiaan ja kysyi, saisiko velka olla uloshakematta, jos se tulisi hänen nimeensä... Lomma heristeli korviaan. Mitä tämä mies oikein alkoikaan? "Miksei, kun minä saan koroista tehdä Hopeasaaren niityn", vastasi hän sitten, mutta hänen äänensä helähti kylmemmältä kuin äsken. "Sitä minä, että eikö kelpaisi raha koroksi", esitteli Perttu. Mutta siitä ei Lomma näyttänyt pitävän. Hän nousi istumaan, kävi sytyttämään sikaariaan, vaikka se parhaillaan palaa roihusi, ja ärähti: "Niin... se on sovittu sillä lailla isäsi kanssa... siksi kunnes velka on maksettu... Mitäpä siitä..." Ja hetken oltuaan vaiti hän kysyi tikaisemalla: "Sinäkö se aikoisit ottaa kaikki velat päällesi?" "Olen ajatellut, että jos tyytyisivät velkamiehet siihen, että saisivat vuosittain korot, niin koettaisin", sanoi Perttu alakuloisena ja melkein rukoilevan äänellä. Mutta Lomma oli toista mieltä. "Älä, hyvä mies, ota niin suurta velkataakkaa hartioillesi! Et sinä jaksa korkojakaan maksaa! On annettu isäsi siinä nyt olla rauhassa vanhoillaan, vaan kyllä minä luulen, että velkojat alkavat omiaan tahtoa, niin..." Pertun herkkä mieli kävi katkeraksi. Ei näyttänyt täältä päin olevan mitään toivoa. Hän luki Lomman harmaista, kiiluvista silmistä sen, ettei tämä mies helpottaisi eikä lahjoittaisi penniäkään, vaikka olisi paikalla rahat pöytään lyödä. Perttu ei ollut koskaan nähnyt isän Lommalle antamaa velkakirjaa eikä tiennyt, oliko velkakirjaan erityisesti merkitty, että korko oli maksettava Hopeasaaren heinillä. Ja vaikka hänen mielensä oli käynyt apeaksi ja äskeiset valoisat tulevaisuudentuumat olivat rauenneet, kysyi hän: "Onko se sitten velkakirjaan merkitty, ettei raha kelpaa koron maksuksi, vaan ainoastaan Hopeasaaren heinät?" Lomma kivahti: "Oli tai ei, vaan se on niin sovittu, ja saapi isäsi kiittää, etten ole ruvennut velkaa uloshakemaan." Mitähän tämä mies oikeastaan onkaan? Tiedustelee velkakirjasta kuin mikäkin isäntä! Eivätpä ole toiset veljet huolehtineet isänsä velkakirjoista! Lommalla pyöri jo huulilla monta kysymystä, mutta kun Perttu näytti aikovan lähteä, ei hän ehtinyt muuta kysyä kuin: "Osaatko sinä sitten lukea kirjoitusta?" "Osaan kyllä ja ymmärrän luetun sisällönkin", vastasi Perttu vähän kylmemmällä äänellä ja kääntyi mennäkseen. "Vai niin", sanoi Lomma ja kääntyi hänkin selin. Mutta Pertun mentyä hän höpisi itsekseen: "Oletpa vain mikä olet... mutta minulla on takanani sellaiset paperit, jotka pitävät." Jälestäpäin hän usein muisti Pertun silmiä ja niiden ilmettä, kookasta vartta ja leveitä kämmeniä. Alakuloisin mielin lähti Perttu maantietä pitkin kotia päin kävelemään. Vaikka oli jo myöhäinen ilta, melkein yö, valvoivat kaikki ihmiset vielä kylässä. Kesän alussa nukkuvat peräpohjalaiset hyvin vähän, ja koko yön näkee ihmisiä liikkeellä. Tuskin yhdessäkään talossa tapaa koko talonväkeä nukkumassa yhtaikaa. Kylän läpi kulkiessaan Perttu käveli nopeaan, aivan kuin hänellä olisi ollut tavaton kiire, mutta ehdittyään taipaleelle, joka eroitti kylät toisistaan, hän hiljensi kävelyään ja vaipui mietteisiinsä. Yö oli kaunis ja tie hauska, kulkien korkean Visavaaran yli, jossa milloin nousi mäen harjalle, milloin laskeusi laaksoon. Koivut jo vihannoivat, ja etelän rinteillä näkyi joku melkein täydessä lehdessä. Eräässä laakson pohjassa Visavaaran alla Perttu tiesi olevan lähteen lähellä tietä. Hän poikkesi lähteelle, joka kirkkaana silmänä pulppusi suuren, tiirakylkisen kiven luomesta. Hän heitti takin päältään ja hatun päästään ja rupesi pesemään kasvojaan. Kotia palatessaan hän oli päättänyt poiketa Hannaa tervehtimässä ja muisti nyt, että hänellä kai oli pölyiset kasvot. Pestyään hän pyyhkäisi hiuksiaan vähäisen ja solmisi kaulaansa huivin, jonka Hanna oli viime talvena antanut. Reippaasti hän sitten lähti astumaan ja nousi pian Visavaaran korkeimmalle harjalle, jonka yli tie vei ja joka oli kahden kylän rajaharju. Harjun toiselta puolen leveni kotikylän suvanto ja suuret, vihannoivat saaret kuin tauluun maalattuina hänen eteensä. Kaitaiselta palstalta näyttivät viljellyt maat kotikylän vaaran kupeella mitättömältä viirulta, verrattuina siihen äärettömään näköalaan, jonka etäisiä taivaanrantoja yön lempeä hohde kirkasti. Oli maita ja metsiä, korpia ja lihavia soita! Olisi siinä leivälle sijaa kasvaa, olisi työtä tuhansille! Ja Pertusta näytti siltä kuin ikävöisi erämaa jo asukastaan, kuin kuiskisi korpi kuokkijaansa ja kova kiveliö raivaajaansa...! Milloin ehtisi sinne kuokka, milloin aukaisisi aura soiden selkiä ja halkoisi karhi korven lihavaa mätästä! Olisi työtä, olisi elämää Pohjolassa... kun parhaiden poikien hiki ei valuisi vieraalle maalle... Aina tätä harjua kulkiessaan joutui Perttu samoihin mietteisiin, ja aina silloin tuntui hänestä Pohjola niin rakkaalta, ettei hän voinut käsittää, kuinka toiset voivat siirtyä täältä valtameren taakse ja _siellä_ työtä tehdä... työtä tehdä ahtaassa, pimeässä kaivannossa, kun täällä oli valoisaa ja lämmintä ja lintujen laulua ja työtä... työtä tuhansille... Isänmaa ei ollut heille muuta kuin vilunarka syntymäpaikka, jossa kuoli nälkään tai paleltui ja eli köyhänä ja nälkäisenä... Niin oli. Oliko hän itse sitten muuta saanut tähän asti kuin työtä, vilua ja nälkää? Hän lähti kävelemään jyrkkää mäkeä alas, mutta vielä keksi silmä Hopeasaaren, jonka pohjoispäästä pohotti sankkaa pajukkoa, turvana kevätjäitä vastaan, ja heinälatoja pitkin saaren korkeinta kamaraa. Oliko hän sitten itse muuta tuntenut kuin nälkää, vilua ja puutetta? Oli, oli! Mitä hän oli oppinut talven pakkasaamuina, kun revontulten hulmutessa yksinäistä metsätietään kulki! Mitä oli miettinyt valoisina kevätöinä, kun kylvi peltoaan ja käet kukkuivat! Ja mitä tuntenut illan hämärässä, kun seisoi vastatäytetyn hyvänhajuisen heinäladon kynnyksellä! Ja hänen mielensä, joka äsken oli apea ja toivoton, kirkastui taas, ja hänen käyntinsäkin kävi reippaammaksi... Olipa kuin oli ja kävipä kuinka kävi, mutta tätä maata hän rakasti... tämä antoi leivän, välisti kyllä mustaa ja vähäisen, mutta elätti miehensä kuitenkin... Eikä tämä maa irvistellyt vastaan eikä näyttänyt oudon naamaa milloinkaan! Aina hymysi taivas, talviaamuinakin! Aina naurussa suin oli kolkko korpi, ja aina ilomielin ja lintujen laulaessa kiveliö kulkijaansa kohteli! Entäpä kesäiset, kastekirkkaat aamut niityn laitaan mennessä, ja elokuun hämyillat, kun vilja kypsyneenä kuhilaillaan seisoi... Ja rivakasti, melkein kuin peläten, ettei häntä hänen hyvä mielensä jättäisi, hän käveli hauskaa tietä pitkin. Uusista tuumistaan, jotka tällä matkalla olivat hänen sydämessään syttyneet, hän tahtoi joutua Hannallekin puhumaan... Hänen elämässään täytyi tulla nyt joku muutos. Hän tunsi sen, niinkuin olisi joku siitä korvaan kuiskinut. Jo näkyi Hannan koti, Vaarala, mäen kukkulalla somana ja sievänä. Kohta oli hän tiehaarassa, josta tie kääntyi taloon. Hän nousi maantiestä lähtevää kaitaista talontietä; siitä näkyi nurmen välissä vain kaksi rattaan raitiota ja ura, jota hevonen asteli. Naapurissa vielä valvottiin, mutta Vaaralassa ei näkynyt liikettä. Joko olisi Hanna ehtinyt mennä levolle? Mutta ehtiessään kujalle hän näki isännän tulevan mäkikujasta suitset kädessä ja pienoinen laukku selässä. Perttu jäi odottamaan isännän tuloa. Hevostaan oli Vaaralan isäntä käynyt metsään viemässä. Hänkin oli jo ikämies, mutta teki yksin talossaan työt, sillä molemmat pojat kulkivat puulaakin töissä kesät ja talvet. "Vai jo ovat saaneet sinutkin lauttahommiin", arveli hän Pertulle, kun Perttu teki matkastaan selvää. "Olen minä toisinaan lauttoja tuttujen miesten kanssa koskenniskaan saattanut." Vaaralan isäntä oli vanhan ajan kristittyjä. Hän oli totisesti herännyt, eikä hänen väkevä uskonsa ollut laimennut vuosien kuluessa. Yksi niitä samoja kuin Viraniemen Israelikin. "Ei meitä enää monta vanhempaa kristittyä olekaan tässä kylässä... isäsi, Korven Antti ja minä... Ehkäpä Herra kohta meidätkin korjaa." Isännän vakavilla kasvoilla kuvastui kuin kaiken maailman suru tai niinkuin ikävä, että pääsisi pois iankaikkiseen iloon, Herran luo... pois tästä pahasta maailmasta, synnin, lankeemusten ja saastan keskeltä. "Kyllä Herra meidät heti korjaa", vakuutti hän vielä. "Minä olen nähnyt isällesi kuoleman unen... Kuinka se on sinun uskosi, poika parka?" hän kysyi sitten äkkiä ja katsoi terävästi Perttua. Mutta silloin juuri Hanna juoksi navetasta päin ja käteltyään Perttua käski tämän sisälle. Hanna oli kaunis, vähän yli kahdenkymmenen ikäinen, verevä tyttö, mutta hänen silmissään oli surullinen ilme, joka harvoin hänen nauraessaankaan muuttui iloisemmaksi. Ja koko olemuksessa oli jotakin vakavaa, niin että hän näytti vanhemmalta kuin olikaan. Hiukset olivat vaalean kellertävät ja ohimoilta sievinä laineina. Pertun tulosta hän näytti erinomaisesti riemastuvan. Perttu näki sen hänen silmistään ja siitä innosta, jolla Hanna alkoi Pertulle toimittaa illallista taikka oikeammin aamiaista, sillä oli jo aamupuoli yötä. Päivän noustessa ja lintujen alkaessa laulella Hanna ja Perttu istuivat Hannan kamarissa, avonaisen ikkunan luona, josta oli laaja ja avara näköala vuolaalle virralle, suurille, vihannoiville saarille ja vuorisiin maailmoihin länteen päin... Istuivat siinä, hiljaa keskenään puhellen, toinen toisessa päässä pöytää. Molemmin puolin oli paljon puhumista tulevaisuudentoiveista. Ja he haastelivat tulevasta yhteiselämästään niinkuin haastelevat nuoret, joiden elämä ei ole ollut päivänpaistetta eikä menestystä. Perttu kertoi uudesta tuumastaan, ja Hanna tuntui ihastuvan ja hyväksyvän. Hän lähtisi ensi talveksi tukinajoon, kun ansiot olivat niin tavattoman hyvät. Hän maksaisi ensi vuonna Lommalle rahassa koron, saadakseen itse tehdä Hopeasaaren ja myydä heinät. Muut velkamiehet eivät hätyyttelisi. Isän ja hänen välillään tehtäisiin kauppakirja ja hän ottaisi velat maksaakseen. Ja ensi keväänä, vuoden päästä, he viettäisivät häänsä. Sitä oli Pertun äitikin toivonut. "Kunhan saamme itse tehdä Hopeasaaren, voimme pitää kaksikymmentä lypsävää lehmää, ja kun meijeriin viemme maidon, niin jo alkaa velka lyhetä... Ja kun Karhusuo alkaa oikein heinää työntää, niin... Kunpa se aika kerran koittaisi...!" Perttu lämpeni tulevaisuudentuumissa ja toimiansa ajatellessaan niin ettei surun päivää muistanut ollenkaan. Hänen vakavat kasvonsa kirkastuivat, ja silmissä hehkui nuoruuden ja voiman tuli. Hän oli kaunis mies, kun hän oikein innostui, sillä silloin hän sai virkkua elämää joka soluunsa. Hänestä olikin sanottu, että hän oli Israeli-vanhuksen lapsista lahjakkain ja että hänen luonteensa oli enimmin isäänsä siinä, että hän innostuttuansa oli hyvä puhumaan. Semmoisena häntä Hannakin rakasti, mutta vielä enemmän hänen lempeän ja hyvän sydämensä ja puhtaiden tapojensa vuoksi, joista kenelläkään ei ollut mitään pahaa puhumista. Hanna kuunteli Pertun puhetta nousevalla ihastuksella, ja hänen kauniit siniset silmänsä kuin sulivat Pertun katseisiin. Ja kun Perttu huomaamatta tarttui Hannaa olkapäästä niin lujasti, että Hanna kivusta äännähti, tuntui se Hannasta sittenkin niin hyvältä, ettei kertoa osannut. "Voi, jos sinä tietäisit kaikki", hän sanoi Pertulle ja istui nyt vastustelematta hänen polvelleen ja pyytämättä laski kätensä Pertun leveille hartioille. Ja Hanna kertoi, että hänellä kevään kuluessa oli käynyt kaksikin kosijaa, jotka kumpikin olivat saaneet mennä menojaan. Hanna näki, että Pertun suupielissä kerran värähti ja että silmissä leimahti. "Toisen sinä arvaat", jutteli Hanna silitellen Pertun vaaleita hiuksia, jotka olivat ohimoilta ja niskasta kiharaiset; "se oli Laurilan Mikko toisesta kylästä. Mutta toista et arvaa..." "En arvaa vähääkään", vastasi Perttu, vaikka tuntui aivan muuta ajattelevan. Laurilan Mikko oli talonomistaja, hyvävarainen vanhapoika ja jotenkin komea mies. "Mikä pani Mikon liikkeelle?" sanoi hän kummastellen, sillä ei ollut koskaan kuultu, että Mikko olisi ketään kosinut. Hanna kertoi Mikon käynnistä yhtä ja toista. Lopuksi oli Mikko nimitellyt Perttua hölmöksi... Mutta sitten, kun oli nähnyt, että Hanna suuttui, oli hän lähtenyt. "Niinpä niin. Hölmö olenkin, mutta minun on hauska elää, kun olen tehnyt minkä olen tiennyt oikein olevan", sanoi Perttu vähän alakuloisena. Häntä ei mikään enempää loukannut kuin se, että häntä sanottiin hölmöksi. "Jos et olisi semmoinen kuin olet, en minä sinua rakastaisi niinkuin rakastan... niinkuin olen rakastanut jo monta vuotta... Muistatko mistä asti?" Ja Hanna painoi kätensä Pertun kaulaan ja veti hänen päänsä povelleen. "En minä oikein." Pertun ilo oli niin suuri, että hän melkein vapisi pitäessään Hannaa sylissään. Hanna kertoi: "Silloin minä ensi kerran sinuun ihastuin, kun kansakoululla oli arpajaiset... Se sinun puheesi... ja muutenkin..." "Ja minä olen sinua katsellut jo poikasena, silloin jo kun sinä pikkutyttönä paimensit lehmiä Lomporannalla..." "Silloinko jo?" Heidän keskustelunsa kääntyi lapsuudenmuistoihin ja niihin leikkitovereihin, jotka silloin olivat lapsia. Niistä ei ollut monta enää kotikylässä. Useimmat olivat Amerikassa, Hannan lapsuustoverit varsinkin. Pertun ikäiset miehet olivat mikä Amerikassa, mikä muuten kulkusalla. Ja kuta pitemmältä he puhelivat ja toistensa ajatuksiin syventyivät, sitä ikävämmältä alkoi heistä kummastakin ero tuntua. He olivatkin niin kovin vähän olleet yksissä. Minkä vuoksi? Hanna olisi tahtonut, että Perttu olisi usein käynyt heillä. "Niin ujoko sinä olet?" hän kysyi. "Ikävä minun on sinua joka hetki, ja aina tahtoisin olla luonasi, mutta kun minulla on niin velkainen koti, niin... Joka-ikisen työn, jonka teen, teen sinua muistellessa, ja aina ajattelen, että Hannalle tämäkin tulee... Jospa olisit nähnyt sydämeeni nytkin öillä, kun olen peltoja kylvänyt... Sinun rakkautesi on antanut minulle voimia tehdä työtä, ja sinun kuvasi pelastanut minut kiusauksista ja kaikesta pahasta... Sinun vuoksesi olen raatanut ja yrittänyt, että saisin kerran sinulle sanoa... Ja arvaatko miltä tuntuu työnteko, kun toivo aineellisesta palkinnosta on niin pieni! Tarkoitan, että voihan olla, etten saa kotoa mitään, vaikka olen koettanut uurastaa... Mutta iloisin mielin olen yrittänyt, tietäessäni, että sinä hyväksyt... enkä ole voinut jättää kahta vanhaa yksin kuolemaan... Ymmärrätkö oikein minua?" Hanna pyyhki kyyneliä silmistään. "Ymmärrän minä sinun tilasi, ja jos vanhurskas Jumala meitä muistaa, niin ei meillä hätäpäivää ole." Ja Hanna kertoi, että hänellä oli vähän säästöjä, ja sitäpaitsi hän oli jo parina vuonna toimitellut minkä mitäkin uuden kodin aloittamista varten. "Ja minulla kun ei ole ihan mitään", tunnusti Perttu puolestaan. "Ei ihan mitään, jota voisin sanoa omakseni..." "Onhan sinulla kirjasi kuitenkin", lohdutti Hanna. "Ne olet ostanut omilla rahoillasi... Mutta oletpa muuten tuhansien arvoinen... En vaihtaisi sinua Lomman rikkauteen!" He vaikenivat hetkeksi molemmin. Sitten Hanna sanoi: "Miksemme voisi aloittaa elämäämme milloin hyvänsä...! Ostaisimme vain torpan ja siinä sitten..." "Mutta minun on niin hirveän vaikea erota kotitalosta, jossa olen niin kovin paljon työtä tehnyt... Jos nyt lähtisin, niin kaikki työni olisi hukkaan mennyttä." Ja Perttu melkein pillahti itkuun. "Niin rakkaaksiko se on sinulle tullut?" kysyi Hanna. "Niin on. Siinä tahtoisin elää ja kuolla." Hannankin koti oli kiinnitetty suurista summista, ja kun talo muutenkin oli pieni ja pikkuetuinen, oli aivan varmaa, ettei Hannalle jäisi mitään kodin perintöä. Sen tiesivätkin veljet eivätkä viitsineet kotonaan mitään työtä tehdä silloinkaan, kun talon ruokaa söivät. Hanna oli äitinsä kuoleman jälkeen tullut palveluksesta kotiinsa vanhan isän taloutta hoitamaan. Aurinko oli kohonnut korkeammalle ja paistoi jo vaaran takaa joelle, saarien selille ja lännen alle korkeiden vuorien kalpeille huipuille. He katselivat alas suvannolle, jossa lauttoja nyt kulki peräkkäin. Perttu näytti nauttivan näköalasta, joka lännessä päin kylpi auringon kullassa. "Sinä rakastat tätä luontoa ja valoisia öitä... Ei kukaan muu tästä luonnosta osaa puhua niinkuin sinä..." "Niin teenkin. Kesäyönä voin unhottaa suruni ja huoleni... ja olla vain ja elää... olla niinkuin ei minulla koskaan olisikaan mitään murhetta..." Hanna kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa, katsoi pitkään hänen rehellisiin kasvoihinsa, jotka olivat niin puhtaat ja himottomat ja terveen kevätahvan peittämät, katsoi kauan ja sanoi sitten: "Sinä puhdas, rakas Perttuni!" Kun Hanna jo oli hyvästellyt Perttua ja aikoi kiviaidan luota, pellon laidasta, pyörtää takaisin, muisti Perttu vielä kysyä pidellen tytön kättä omassaan: "Niin, mutta... Kuka se toinen kosija oli?" Hanna ratkesi nauramaan. "Se oli Junnon-Iikka..." "Junnon-Iikka", kertasi Perttu kummissaan. Hanna kertoi: "Junnon-Iikka ei ole mikään tyhmä poika, vaikka onkin juoppo ja retkale. Kuullessaan vastaukseni arveli hän: 'No semmoisen miehen, kuin Viraniemen Perttu on, minä sinulle soisin...'" "Vai Junnon-Iikka!" kummasteli Perttu yhä. "Aina minä Iikasta paljon olen pitänyt", hän lisäsi sitten, painoi kerran vielä Hannan kättä ja lähti tielle vievää polkua astelemaan. Hanna seisoi hetken kiviaitaan nojaten ja katsoi hänen jälkeensä ja palasi sitten kamariinsa, sanaton ikävä sydämessään. Omissa, omituisissa mietteissään Perttu käveli kotiaan päin tietä pitkin. Nyt vasta, auringon noustua, näyttivät kyläläiset käyneen levolle. Sillä missään ei näkynyt liikettä, ei ollut tielläkään vastaantulijoita. Perttu kulki kuin unessa. Toisinaan ilo ja riemu valloitti hänen sydämensä, kun hän tunsi saavuttaneensa Hannan rakkauden. Mutta sitten taas sukelsi mieleen Lomma velkakirjoineen... Hopeasaari... ja kivuloiset vanhukset... Ja kesken kaikkea johtui hänen mieleensä, että Junnon-Iikka oli kosinut Hannaa...! Ei ollut Iikka sanallakaan sinnepäin puhunut äsken, kun lautan päällä sitä tätä juttelivat... Miksei ollut? Oli vain toimitellut Perttua tukinajoon! Mitä hän lieneekään miettinyt? Mutta ei hänen katseessaan näyttänyt petosta olevan... Oli vain ollut Pertun mielestä ystävällisempi ja osanottavampi kuin ennen... Eihän Iikka muuten huono mies ollutkaan... Ei muuta vikaa, kuin ettei osannut säästää, vaan kulutti hyvät ansionsa kortilla ja juominkeihin... Miesten komeimpia oli Iikka tummine hiuksineen ja solakkoine vartaloineen, joka oli kuin luotu tukkipoikaa varten. Helluja hänellä sanottiin olevan joka kylässä, ja joka paikkaan hän oli tervetullut... Ei ollut heillä, Pertulla ja Iikalla, koskaan ollut mitään riitaa keskenään lapsinakaan ollessa. Ja kun olivat miehiksi kumpikin varttuneet, niin harvoin yksiin sattuivat Iikan elämä kun oli vesillä ja vetten päällä, ja Perttu kiskoi maan karusta kamarasta jokapäiväistä leipäänsä. Mutta talvisin, kun Iikkakin sattui kotosalla olemaan, lainaili Perttu hänelle kirjoja luettavaksi. Mielellään Iikka niitä lukikin. Perttu oli tullut kotitien haaraan. Hän näki ilokseen jo tuomenkukkia puhjenneen puutarhassaan ja ensimmäisen ohrakylvönsä nousseen oraalle. Hän käveli ensiksi puutarhaansa, taittoi kukan tuomesta ja hymähti. Ja kummallinen ajatus, joka ei ennen ollut hänen päähänsä pälkähtänyt, täytti äkkiä hänen mielensä. -- Jos minä kuolen, kuolevat puunikin... Jos teistä erota täytyy... niin elämän lopetan teiltäkin... Ja raskaasti huoaten hän käveli pihaan. Silloin hän kuuli lasten ääniä pirtistä ja arvasi, että sisar Kustaava oli lapsineen muuttanut entiseen kotiinsa. IV. Koskenlaskussa maksettiin tänä kesänä hyvät palkat, ja Perttukin oli Junnon-Iikan kehoituksesta päättänyt ansaita rahaa heinäntekoon asti. Karhusuolla olisi ollut paljon töitä. Ojamullat odottivat hajoittajaansa ja kedot auraajaansa. Mutta Perttu oli joutunut niin ahtaisiin oloihin, ettei mitenkään voinut tänä kesänä uhrata mitään uudisviljelykselleen. Vilja oli myyty ja jaettu talvella niin tarkoin, ettei ollut riittää siemeniksi. Karjassakin oli ollut onnettomuutta monena vuonna, joten tulo siitäkin supistui hyvin pieneen, nyt varsinkin, kun Kustaava lapsineen oli tullut lisäksi syömään. Toiselta puolen oli hyvä, että Kustaava alkoi pitää emännyyttä, kun äiti kävi niin heikoksi, että tarvitsi hoitoa joka päivä; mutta toisaalta siitä aiheutui suurempaa kulutusta ja menoja. Oli jo kulunut monta vuotta siitä kun Perttu viimeksi oli ollut koskensounnissa. Siitä huolimatta lasku kävi vielä kuin tottuneelta ainakin. Muutaman päivän perästä hän oli jo perämiehistä ensimäinen ja hänelle uskottiin suurimmat lautat. "Edelle se menee vanhoista perämiehistä!" sanottiin. Ja kun vesi nousi liian korkealle tai laskeusi liian matalalle jolloin lauttojen lasku oli hyvin vaarallista, uskalsi Perttu miehineen koskeen. Oli käynyt niin tutuksi tuo monta kilometriä pitkä koski Pertulle, että hän tunsi sen korvat ja virrat kuin omat kämmenensä. Ylimaasta saapui lauttoja yötä päivää koskenniskaan, ja yötä päivää niitä laskettiin. Ne, jotka jaksoivat ja uskalsivat, ansaitsivat suuria summia. Mutta toiset eivät viitsineet, eikä muutamista huolittu koskelle ensinkään. Ne miehet, joiden kanssa Perttu laski lauttoja, olivat kaikki kotiseudun miehiä, Junnon-Iikka joukossa. He olivat kaikki tottuneita koskimiehiä, poikasina jo ensi kerrat koskia laskeneet. Etelänpuolen miehiä he eivät lautalleen huolineet, sillä heidän joukossaan ei saanut olla tottumatonta, arkaa eikä tyhmää. Juhannuksen jälkeisellä viikolla oli koskenlasku kiireimmillään, niin että Perttukin oli valvonut monta yötä yhteen menoon. Kun pääsivät lautalla kosken alle, niin paikalla lähtivät takaisin niskaan. Mutta väsymys ja uupumus saavutti vihdoin Pertunkin. Hän oli kestänyt enemmän kuin kukaan. Erään kerran oli Perttu nukkunut jätkäin "Pleunaan" seinänvieri-lavitsalle, vaikkei hän usein niissä sisällä käynyt. Siellä kun aina oli juopuneita rähisemässä, toiset korttia lyömässä ja kolmannet tappelua alkamassa, ei hän semmoisessa seurassa viihtynyt. Hän oli tällä kertaa kuitenkin nukkunut, nukkunut raskaasti monen yön valvonnasta väsyneenä. Hän oli miettinyt levähtävänsä vain hetken ja lähtevänsä sitten kotiaan, kun oli lauantai-ilta. Mutta jätkät olivat hankkineet viinaa, ja mellakka alkoi käydä yhä kovemmaksi. Siinä oli etelänpuolen miehiä enimmäkseen, mutta omanpitäjäläisistä oli myös Junnon-Iikka joukossa. Perttu heräsi kauheaan rähinään, jota joukko juopuneita miehiä piti juuri hänen korvansa juuressa. Hän kuuli joukosta Junnon-Iikan äänen ja pääsi pian väsymyksestään ja unestaan hereille. Kun hän avasi silmänsä, näki hän kolme etelänpuolen miestä pitävän Iikkaa ahtaalla. Toiset pidättivät käsistä, ettei Iikka kyennyt minkäänlaiseen puolustukseen. He syyttivät Iikkaa siitä, että tämä muka oli päästänyt heidän lauttansa irti, niin että se oli sitten valtoimena luisunut koskeen ja särkynyt yksin puin. Äänestä ja miesten liikkeistä Perttu arvasi, että he olivat juovuksissa. Iikka ei näkynyt tietävän, että Perttu oli sisällä, sillä hän kuuli hänen huutavan: "Kunpa olisi Viraniemen Perttu täällä...!" Ja hän koetti päästä irti kiusaajistaan, mutta nämä eivät hellittäneet. "Perttu! Semmoinen lammas!" kuuli hän erään huutavan. Perttu oli jo kyllin paljon ollut jätkäin joukossa ja tunsi juopuneitten meiningit, tietääkseen että mikään järkipuhe ei heihin vaikuttaisi. Raaka voima raakaa voimaa vastaan -- se oli ainoa keino, joka auttoi... Pertun mieli joutui ani harvoin kuohuksiin, mutta nähdessään, että Iikka parkaa ahdisteltiin ylenmäärin ja ettei häntä käynyt kukaan puolustamaan, vaikka oman pitäjänkin miehiä oli joukossa, tunsi hän tuimaa suuttumista... Salamana hän hyppäsi riitelevien miesten eteen permannolle ja karjaisi: "Heittäkää pois! Monta miestä yhden ainoan kimpussa. Hävetkää... kelvottomat." Hänen äkkinäinen ilmestymisensä ja tiukka äänensä vaikuttivat sen, että miehet päästivät Iikan irti, mutta tarttuivat uudelleen kiinni, ennenkuin tämä ehti muuta tehdä kuin kerran potkaista lähintä miestä. Nähtyään, ettei Perttu ollutkaan vielä mennyt, sai Iikka uutta intoa, ja, juovuksissa kun oli, alkoi temmeltää kuin peto. Toisia etelänpuolen miehiä rynnisti avuksi, ja Iikka paiskattiin hirveää kolinaa ja melua pitäen lattiaan... Silloin vimmastui Perttukin. Ja vaikka hän tavallisessa mielentilassa ollessaan liikkui ja toimi verkkaan ilmestyi häneen nyt tavaton vikkelyys ja notkeus, jota ei olisi luullut löytyvän niin kankeannäköisessä ruumiissa. Silmät tulta iskien hän rynnisti miesjoukkoon, joka myllersi lattialla ja heitti kolme päällimäistä rajulla voimalla huoneen hirsilattiaan. Kaksi yritti Pertun kimppuun, toisella jo puukko kädessä. Mutta Perttu ehti puukkosankaria potkaista rinnan alle, niin että tämä ulahtaen kaatui selälleen. Saatuaan Iikan pois miesten alta ja ensimmäisen vihanpuuskan ohimentyä hän alkoi käsittää, että olo tässä joukossa oli vaarallista. Sillä useimmat etelänpuolen miehet olivat puukkojunkkareita ja kulkureita, jotka eivät välittäneet enempää omasta kuin lähimäisenkään hengestä... Hän tarttui Iikan käsipuolesta kiinni ja tempasi ovelle. "Joudutaan pois!" hän huusi Iikalle, joka hänkin oli ottanut puukon ja viuhtoi sillä kuin mielipuoli. Juuri kun he olivat ulos pääsemässä, tointui äskeinen mies, jota Perttu oli rinnan alle potkaissut, rynnisti puukko ojona Perttua kohden ja koetti iskeä häntä suoraan rintaan. Mutta Perttu ehti nostaa kätensä eteen, niin että isku kilpistyi oven pieleen, johon puukko painui kiinni... Iikkakin näytti tajuavan, että vaara uhkasi, mutta vaikka Perttu veti häntä mukanaan, ehti hän puukollaan temmata äskeistä miestä selkään, niin että takki halkesi helmaan asti. "Joudu pois!" varoitti Perttu, ja nyt he riensivät juoksujalassa tielle päin ja näkivät, että kaikki etelänpuolen miehet pullahtivat sisältä ulos, hakien aseikseen seipäitä ja puukankia. Eivät kuitenkaan lähteneet takaa ajamaan, vaan purkivat vihojansa kiroten ja mellastaen, niin että huuto kuului yli kosken pauhun kauas kylälle. Vasta tielle tultuaan Perttu huomasi, että hänen vasemmasta leukapielestään vuoti verta. Siihen oli joku etelän miehistä ehtinyt hipaista puukolla, vaikkei Perttu ennen ollut sitä tuntenut. Iikkakin oli hiukan selvennyt, mutta pyrki aivan väkisin takaisin tappeluun. Perttu sai hänet kuitenkin houkutelluksi Herralaan, Lomman naapuriin. Hän toimitti Iikan tallin parvelle nukkumaan, talossa kun oli tuttua väkeä. Mutta Iikan kanssa puuhatessaan hän ei tullut ajatelleeksi, että veri hänen haavastaan tippui vaatteille ja että kasvot olivat veren tahraamat. Ehtiessään tielle ja aikoessaan kotia päin hän kuuli Viukkalan emännän siunailevan kujalla: "Herra hyvä...! Juoppo ja tappelijako siitä tuli tuosta nuorimmastakin Viraniemen saarnamiehen pojasta..." Mutta Pertun mieli oli vielä niin kuohuksissa, ettei hän mistään välittänyt. Ainoana ajatuksena oli päästä Hannan luo ja saada hänelle kaikki selittää. Ja hän käveli kuin pahojen henkien takaa-ajamana ja heräsi vasta täyteen ja selvään ymmärrykseen Visavaaran harjulla, josta kotikylä ja Hopeasaari alkoivat näkyä... Ei hän muistanut koskaan eläissään niin suuttuneensa kuin äsken. Aina hän oli koettanut asettaa nousevan vihansa, aina kärsinyt ja ollut hiljaa, vaikka miesjoukosta usein sateli ivamuruja hänen siivoudestaan. Eikä hän muistanut koskaan lyöneensä toista ihmistä, ei liioin pahaa sanaa kenellekään lausuneensa... Mikä oli hänet nyt niin raivoon saattanut, että hän oli unohtanut itsensä ja ehkä pilannut maineensa iäksi päiväksi? Siellä oli sydämen pohjalla kyllä kytenyt yhtä ja toista pahaa, joka joinakuina hetkinä pyrki nousemaan pinnalle, mutta aina oli hän saanut sen tukehdutetuksi. Sellainen hetki oli ollut silloin, kun hän puhutteli Lommaa ja näki tämän ilkeät sileät ja verettömät kasvot... Mutta nyt! Junnon-Iikkaa oli tullut sääli, ja muutenkin oli hänen kiukkunsa kasvanut etelänpuolen miehiä kohtaan yleensä. Sillä ne ne salaa kaupittelivat viinaa ja usuttivat kelpo miehiä lakkoihin ja hullutuksiin, alinomaa "aatteistaan" tolkuttaen... Kuta enemmän Perttu asiaa ajatteli ja mietti, tunsi hän, että oli vimmastunut oikeastaan Iikan vuoksi. Siitä saakka kun oli Hannalta kuullut, että Iikka oli kosinut Hannaa, oli hän erityisemmästi Iikkaan kiintynyt. Ja heidän ystävyytensä oli kuin lujittunut, vaikkei kumpikaan ollut lähemmin toisen mieltä tutkinut. Ei ollut Iikkakaan, vaikka välisti osui koskenlaskun aikana pikku hutikkaan, muuta sanonut kuin toimittanut, että Perttu vain ostaisi hevosen ja lähtisi ensi talveksi tukkimetsään... Perttu oli kaikesta Iikan käytöksestä päässyt siihen käsitykseen, että Iikka tahtoi hänelle hyvää... Nytkin koskenlaskussa oli Perttu sen monta kertaa huomannut. Mutta sitten hänen mieleensä äkkiä muistui Iikan äskeinen raivo, kun hän peuhasi viinassa, puukko ojona. Kuinka hänen katseensa oli ollut raivokas ja uhkaava ja kasvojensa ilme kuin metsän pedon. Semmoinen mies voisi vaikka mitä tehdä, vaikka hengen lyödä, tuntematta mitään katumusta... Mitähän Iikka oikeastaan ajatteli ja mietti? Olihan olemassa ihmisiä, jotka kaukaa ja kauan saalistaan vainoovat, ja kun tulee sopiva aika, niin voivat iskeä puukon toisen sydämeen! Vuosikausia voivat sovussa elää, vaikka syvällä sydämessä palaa koston tuli... Ehkä Iikka vainosi häntä, lähestyi kavalasti ja tekeysi ystäväksi, ja kun oli saanut täyden luottamuksen, niin silloin... Perttua alkoi kauhistuttaa. Paha oli uskoa pahaa miehestä, jonka ei koskaan tiennyt hänelle mitään pahaa tehneen, ja kamalalta tuntui pelko Iikan kostosta... Kertoisiko hän Hannalle, mitä Iikasta ajatteli? Hanna ei tiennyt maailman ja ihmisten olevan niin pahoja... Mutta kun Iikkakin rakasti Hannaa, niin kuinka hän olisi voinut niin helposti Hannasta erota ja tuntea vain ystävyyttä häntä, Perttua, kohtaan, ystävyyttä, joka oli enemmän kuin veljellistä... Mahdollista se ei voinut olla! Hän oli pettynyt Iikan suhteen ja lisäksi tyhmyydessään mennyt Iikan puolesta tappelemaan. Semmoisia itsensä uhraavia luonteita, joksi hän Iikkaa oli alkanut uskoa, ei voinut olla monta maailmassa. Oliko yhtään? Ei ainakaan jätkämaailmassa, eikä jätkäelämä ollut semmoinen koulu, jossa sellaiset sielut kehittyisivät... Pertun ajatukset risteilivät sinne tänne, eikä hän päässyt mihinkään varmuuteen, mitä uskoa ja mitä ei. Mutta käytyään lähteellä pesemässä veriset kasvonsa ja haavaansa hautomassa rohkaisi hän mielensä ja alkoi astua ravakasti Vaaralaan päin. Hän päätti Hannalle kertoa kaikki... myöskin epäilyksensä Iikkaa kohtaan. * * * * * Kun Perttu saapui kotiansa, tapasi hän pihaan tullessaan Jokijalan isännän, joka kertoi, että häntä oli yöllä tultu hakemaan avuksi... "Mitä sitten on tapahtunut?" kysyi Perttu säikähtäen. "Ukko vaari on kovin huonona... eikä voi olla enää pitkällinen", vastasi Jokijalka ja kertoi, että Kustaava oli juossut hengen hädässä apua pyytämään. Ukolle oli tullut jonkunlainen mielenhäiriö ja vimma. Hän oli noussut ylös sängystä, juossut pihalle ja hypännyt Pertun huoneen ikkunasta sisälle. Siellä oli hän koonnut kaikki kirjat ja sanomalehdet ja paiskannut ulos ikkunasta ja huutanut, että ne ovat helvetin valtakirjoja ja vievät kadotukseen hänen ainoan poikansa. "Kun minä juoksin tänne, oli ukko kaatunut pihalle selälleen ja näytti kuin kuolleelta... ei mitään vastannut... Me kannoimme Kustaavan ja Venni-pojan kanssa salin sänkyyn... Ei ole vieläkään mitään vastannut eikä tullut tajuntaansa." He kävivät yhdessä saliin, jossa vanha saarnamies oli asetettu talon parhaaseen sänkyyn. Äiti ja Kustaava istuivat vuoteen vieressä ja itkeä niiskuttivat. "Herra on tullut omaansa ottamaan", nyyhki äiti. Ukko makasi silmät ummessa, kasvot ruskean kalpeina ja pitkä valkoinen parta rinnan päälle ulottuen, makasi kuin kuollut. Silloin tällöin näkyi huulten liikkeistä, että elämä vielä pulppusi sydämessä, mutta tajunnassaan hän oli. Pertun hellä sydän lämpeni heti, sillä hän oli aina rakastanut isäänsä ja kunnioittaen kohdellut vanhusta viimeiseen saakka, vaikka ukon kärtyinen luonto oli monesti tehnyt hänen mielensä pahaksi. Hän laskeusi polvilleen vanhuksen vuoteen viereen ja ratkesi itkuun. "Hyvä isä hän on aina minulle ollut, ja parastani hän on ankaruudellaan tarkoittanut", sai hän sanotuksi ja laski kätensä vanhuksen otsalle. Vakavakin, lempeämielisen Jokijalan isännänkin silmiin ilmausi kyyneleitä, ja hän huokasi raskaasti. V. Hämärtyvä elokuun ilta Pohjolassa, ensimmäisen tähden välke valoisan kesän perästä! Vaikka päivä vielä on pitkä ja lämmin, tuntuu elokuun lopulla siltä, kuin kesän hengetär kulkisi jo vakavapiirteisenä eteläisiä maailmoja kohden. Ja vaikka valo vielä voittaa ja taivas iloitsee varhaisina, kirkkaina aamuina ja lempeinä, tyveninä iltoina, niin vaalean sinen ja yön verho kattaa sen. Ja kun ensimmäinen tähti näkyy pohjoisella taivaanrannalla, on sen välke kuin hyvästijättö kesälle ja kuin tervehdys raittiille syksylle. Mutta alakuloiseksi käy mieli sen näkemisestä, sillä silloin on hauskin ja valoisin aika kesästä mennyt. Perttu seisoi vielä pellollaan, jossa hän oli nostanut viimeisiä sitomia kuhilaaseen, ja katseli taivaan kantta. Omituisia ajatuksia risteili hänen sydämessään hänen siinä seisoessaan, kun hämy alkoi jo peittää etäisiä vaaroja ja metsiä, jotka vaarojen kupeilta pohottivat mustina ja totisina. Kirkas vinkka näyttäytyi vielä jättiläisaavana taivaanrannalla, johon päivä oli laskenut. Minkätähden oli hänen mielensä niin kumman apea tänä iltana? Minkätähden sydäntä tuntui painavan raskas suru? Runsas, viljava vuosi oli tiedossa. Viinamäki oli antanut niin komean laihon, ettei miesmuistiin, vaikka kylvö olikin ollut harvaa. Ja hyvin oli tullut heinääkin. Ei ollut Karhusuokaan tekijäänsä pilkannut. Taivaan Herra oli palkinnut hänen vaivansa. Mitä hän suri? -- Velka! Velka! -- soi hänen korvissaan yötä päivää. Silloinkin kaikui, kun koetti työssä unohtaa pahan mielensä ja saada rauhaa rintaansa. Sitten keväimen ei hänen asemansa ollut parantunut, eikä hän tuntenut päässeensä vähääkään likemmäksi päämaaliaan. Kesän ansioilla ja vähäisillä säästöillään hän oli saanut ostetuksi vankan tukkihevosen, sillä tukinajoon hän oli päättänyt lähteä ensi talveksi. Hän saisi kuitenkin sen verran ansaituksi, että voisi osaksi hyvittää pienempiä velkamiehiä. Lommalla oli kiinnitys maahan, hänellä ei olisi hätää... Mutta jos nyt isä kuolisi -- ja hän voi kuolla millä hetkellä hyvänsä -- ei hänelle jäisi mitään kauppakirjaa... Kun ei kuitenkaan tullut sitä toimitetuksi niinkuin Jokijalka neuvoi... silloin kun isä vielä oli tajullaan... Liian pehmeä hän oli ollut, liian arka... Olisi pitänyt ottaa talon paperit ja velat tietoon jo aikoja sitten, niin oli Jokijalka neuvonut... Toisinaan oli aikonut isälle siitä puhua, mutta isä ei ollut siihen mitään virkkanut. Joskus oli sanonut: "Tähän tämä minulta jääpi." Mitä varten sitten tässä oli työtä tehnyt, raatanut ja toivonut? Olisi mennyt maailmalle niinkuin veljetkin... Mutta hänellä ei ollut halua kulkurielämään. Hänelle oli käynyt tämä lapsuuden koti niin rakkaaksi, ettei hän uskaltanut sitä itselleenkään tunnustaa. Ja Hanna parka! Hän tyytyi odottamaan, hän rakasti ja uskoi niihin unelmiin, jotka Perttu aikoi toteuttaa. Eihän hän muutoin olisi jaksanutkaan elää ja toimia, ellei Hannan rakkaus olisi ollut auttamassa. Ei tänä kesänä ensinkään! Isä makasi halvattuna, puhumattomana sairaana, ja äitikin heikkoni päivä päivältä. Kaikki piti muistaa ja toimia ja huolehtia ruuasta ja rahasta. Oli ollut koko kesän joka päivä kuin tulisessa tuskassa, sillä mieltä painoi ainainen pelko, että velkamiehet rynnistävät yhtaikaa. Perttu osui luomaan katseensa taloon päin, joka iltahämyssä kuumotti jo mustalta maalaamattomine seinineen. Silloin hän huomasi valkoisen naisenhuivin vilahtavan jonkun kuhilaan takaa. Vartaloa hän ei hämyn vuoksi eroittanut, mutta yhtäkaikki hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Olisiko Hanna! Hanna oli luvannut poiketa leikkuuaikana ystäväänsä katsomassa. Perttu tunsi pian käynnistä Hannan ja lähti nopein askelin vastaan. Kuinka Hanna oli sievä ja miellyttävä somassa puvussaan! Kuinka kirkas oli hänen katseensa ja poskensa puna viehättävä! Perttu melkein nosti hänet ilmaan, kun molemmin käsin tervehti. "Kuinka sinä olet sievä ja siro ja puhdas... ja minä olen tämmöinen maanmyyrä", sanoi Perttu kuin häveten. "Olepa nyt! Tule tänne ja menkäämme sinun kivellesi", esitteli Hanna ja lähti jo menemään. "Se on minun murheeni kivi ja muistojeni kivi, ettei sinuunkin tarttuisi suru siitä kivestä!" virkkoi Perttu, mutta tarttui Hannaa käteen, ja he nousivat molemmin kivelle. "Tämä se on sinun Viinamäkesi", sanoi Hanna, kun olivat istuutuneet vierekkäin ja katselivat hämärtyvään iltaan. Hän tarttui samalla kiihkoisesti Pertun käteen ja melkein itkusilmin puheli: "Minun on ollut sinua niin kovin ikävä näinä päivinä... Kun tiedän, kuinka sinun on... kun isäsi on sairaana ja monta muuta asiaa... Kun käyn tuolla kylällä, niin kaikki hokevat, että hullu sinä olet ollut, kun olet ruvennut työtä tekemään tämmöisessä velkapesässä... että sinä et isäsi kuoleman jälkeen saa mitään... minulle sitä selittävät, aivan niinkuin minä tähän emännän paikkaa katselisin..." "Semmoisia ovat ihmiset", sanoi Perttu raskaasti. "Kaikkein ikävintä minusta oli kuulla se isäsi vanhoilta ystäviltä, jotka hänen kustannuksellaan ovat elämään päässeet... ja niiltäkin, jotka ovat yhdessä uskossa isäsi kanssa... Nyt he ovat valmiit syyttämään isääsi toimettomuudesta ja saamattomuudesta... Eikä kukaan muista, kuinka hänen parhaina päivinään kokonaisia kyläkuntia oli Viraniemessä saarnoja viikkomääriä kuulemassa ja talon velkoja lisäämässä... Eikä ole kukaan tietävinäänkään, että juuri hänen omilla uskonveljillään luulisi olevan omallatunnolla tämän talon velat... oletko sinä koskaan sitä ajatellut?" "Olen minä joskus... ja sen olen nähnyt, että kiittämättömiä ovat ihmiset..." "Minä olen kyllä tiennyt ja kuullut paljon... Monta kertaa olen aikonut sinulle sanoa... Mutta kun olen tiennyt sinun toivosi ja yrityksesi ja nähnyt kuinka sinä, läpi kaiken tuskan, koetat olla vanhemmillesi kuuliainen..." "Sitähän juuri sanotaankin minun hölmöydekseni", virkkoi Perttu katkerasti. Hanna kietaisi käden hänen kaulaansa niinkuin hänen tapansa oli ja pyyteli rukoillen: "Älä, rakas ystäväni, sillä lailla minulle sano! Tiedäthän, että juuri sen vuoksi sinua rakastan, että olet hyvä ja hellä ja uhrautuva..." Ja tyttö nousi Pertun syliin. Pertun tunteet lämpenivät niin, ettei hän enää muistanut koko muuta maailmaa. Hän otti molemmin käsin Hannan syliinsä ja rajulla liikkeellä veti hänet rinnalleen. Hän ei ollut koskaan ennen niin tulisesti Hannaa syleillyt. Ja vapisevalla äänellä hän puhui: "Oletko koskaan aavistanut, kuinka paljon minä sinua rakastan! Minä luulen, ettet sinäkään osaa kuvitella, mitä minä tunnen... eihän tämmöisen kovan kuoren alla luulisi sydäntä olevankaan... Oletko ajatellut, että kaikki mitä olen tehnyt ja toivonut, olen tehnyt sinua odotellessa?" "Olen minä sitä ajatellut", sai Hanna kuiskatuksi. Oli jo melkein pimeä, kun he palasivat pihaan. Juuri kun he pääsivät kujalle, kysyi Hanna: "Oletko kuullut, että Kallioniemen Matti on Amerikassa kuollut kaivantoon ja jättänyt jälkeensä kolmekymmentätuhatta markkaa puhdasta rahaa, jotka vanha äiti, ainoa perillinen, nyt saa. Rahat kuuluvat jo olevan pankissa nostettavina." "Kallioniemen Matti!" ihmetteli Perttu. Matti oli täällä ollessaan ollut suuri renttu ja tuhlari. Viestejä tosin oli kuulunut, että Matti oli Amerikassa muuttanut elämäntapansa ja ansaitsi paljon rahaa. Mutta sittenkin! Eihän Matti vielä ollut Amerikassa ollut kuin seitsemän vuotta. "Niin, mutta hän on ollut niin vaarallisessa kaivannossa, jossa ainoastaan jotkut uhkarohkeat työskentelivät suuresta palkasta. Ja Matin henkivakuutus kuuluu yksinään tekevän viisitoista tuhatta", tiesi Hanna. "Matti raukka!" huokasi Perttu. "Hänessä oli pohjalla sentään paljon hyvää. Ja vieraalle maalle Matin luut lahoovat..." "Kuolemallaan hän kuitenkin pelasti äitinsä pahojen ihmisten kynsistä kärsimästä", virkkoi Hanna. "Ehkäpä Jumala niin oli tarkoittanutkin." "Niin, ehkäpä oli", vastasi Perttu. "Mutta kauhealta tuntuu ajatella semmoista kuolemaa... ja vieraalla maalla... Ei juuri mieli tee suuriin ansioihin..." Hanna ehätti sanomaan niinkuin kauan miettimäänsä asiaa: "Minä vain lähtisin yli Atlantin koska hyvänsä..." Perttu katsoi Hannaa pitkään. "Sinäkö?" hän sitten sanoi kummastellen. "Leikkiä puhut..." "On siinä tottakin. Entäs sinä?" "Soisin, että kaikki tulisivat takaisin...! Täällä olisi niin kovin paljon tekemistä..." "Eihän riitä ruokaa näillekään, jotka täällä ovat..." Mutta Perttu lausui siihen vakavasti: "Älkäämme laskeko leikkiä niin vakavassa asiassa... Ei oman maan vertaa missään ole... eikä missään maailmassa näin kauniisti hämärtyviä elokuun iltoja..." Ja hän otti Hannaa kädestä ja vei äitiänsä tervehtimään. Hyvin harvoin oli Hanna käynyt Viraniemessä. Tänä kesänä oli kuitenkin silloin tällöin poikennut, kun Kustaavakin oli lapsineen muuttanut entiseen kotiinsa. Kustaava oli vielä verrattain nuori, vaikka oli jo viiden lapsen äiti. Hän oli miellyttävä ihminen ja kaikista sisaruksista enimmin Pertun näköinen. Mutta luonteet olivat erilaiset, -- Kustaava iloinen vieläkin, vaikka oli kovaa aina kokenut, Perttu raskasmielinen ja harvoin hymähtävä. Vanha emäntä olisi kernaasti tahtonut hyvin usein nähdä ja puhutella Hannaa, varsinkin nyt viime aikoina, mutta tyttö ei sittenkään usein käynyt. Mutta kuta useammin ja pitemmältä Hanna vanhan emännän kanssa puheisiin pääsi, sitä syvemmältä hän tätä tuli tuntemaan ja pääsi käsittämään vanhuksen hurskaan ja puhtaan sydämen. Herttainen hymy ilmestyi nytkin vanhuksen kasvoille, kun hän pystyvalkean ääressä näki, että Hanna ja Perttu tulivat pirttiin. Koko päivä oli hänen täytynyt pysytellä sängyssä, mutta nyt illan tullen oli noussut lieden ääreen. Hanna noudatti hänen kehoitustaan ja istuutui hänen viereensä tulen ääreen. Kun he olivat jääneet kahdenkesken, alkoi vanhus itkeä. "Pertun vuoksi minun on niin ikävä", hän kertoi itkun seasta. "Perttu on tullut niin kummalliseksi ja harvapuheiseksi, eikä hän enää ole sama poika kuin ennen. Minä olen nähnyt, että hän öillä usein on valveilla ja lukee jotakin kynttilän valossa... En minä ole mitään hänelle puhunut... Emmehän voineet Kustaavaakaan pienten lasten kanssa ajaa maantielle, ja Kustaava on nyt kovin tarpeeseen meille... En minä yksin jaksaisi Israeliakaan hoitaa... Murehtineeko sitä, kun ei ole kauppakirjaa tehty? Ei ole minulle mitään puhunut, mutta minä olen ollut niin käsittävinäni. Monesti minä Israelille siitä puhuin, mutta hän ei ole koskaan minua kuunnellut... eikä tehnyt minun ajatukseni mukaan... Ja tuskin niitä velkoja niin paljoa olisi, jos minua olisi kuunnellut... Sekin Lomman velka on tullut aivan takausten kautta... Sinulle tätä nyt kerron, mutta en kenellekään muulle... Ja Jumala kai on meille tämän kaiken hyväksi nähnyt." Hän tuli niin liikutetuksi, että rupesi ihan vapisemaan ja näytti siltä kuin hän putoaisi tuolilta pois. Hanna talutti hänet sänkyyn. Hänen äänensä heikkoni, niin että Hanna tuskin kuuli, kun hän kuiskaili: "Ole sinä, rakas tyttäreni, hyvä Pertulle sitten kun yhteen menette. Ei ole niin hyvää poikaa yhtään, ja hän kaipaa rakkautta... minä tiedän sen... Kuinka hän on ollut hyvä Israelillekin, joka on näinä viime vuosina ollut kärttyinen ja omituinen... Ja joka yö minä olen kiittänyt Jumalaa Pertusta ja arvannut, ettei Jumala ole meitä unhoittanut... vaikka on antanut meidän kokea niin kovaa lapsistamme..." Hän väsyi puhuessaan, niin ettei jaksanut lausua enää sanaakaan. Pusersi vain Hannan kättä heikosti. Samassa Perttu tuli sisälle ja toi Hannalle äärettömän suuren nauriin, joka oli kasvanut hänen puutarhassaan. Mutta ilo, joka hänen kasvoillaan kuvastui pirttiin tullessa, katosi heti, kun hän näki äidin itkeä nyyhkivän sängyssä ja Hannankin pyyhkivän kyyneleitä. VI. Eräänä syksyisenä päivänä saapui Viraniemeen Pertun odottama agronoomi. Riihen puinti oli juuri päättynyt, ja Perttu kantoi viimeisen riihellisen jyvät aittaansa. Agronoomi Pesola oli jo monet vuodet ollut paikkakunnalla neuvojana, ja Pertun kanssa heistä oli tullut hyvät veljet ja toverit. Hän oli paljon Perttua opastanut kotivainion hoidossakin, mutta varsinkin Karhusuon uudisviljelyksellä. Eikä ollut hänen tarvinnut puhua kuuroille korville, kun Perttua neuvoi. Muistiinsa oli poika kaikki pannut ja opiksi ottanut toisen neuvot. Iloisesti, toverillisesti hän kätteli Perttua ja kertoi kuulumisia eteläosasta maata, jossa oli ollut kesäänsä viettämässä. "No millainen vuosi sinulle on tullut?" kysyi hän ensiksi. "Hyvähän tuli vuosi. Ohra on raskasta, ja heiniäkin on tullut kelpolailla." "Entäs Karhusuolla? Ne meidän koesarkamme?" muisti hän kysäistä. "Lähdemme huomenna katsomaan... Minulla on paljon muutakin sanomista." Kun tulivat puutarhaan, jossa Pertulla oli pieni kasvitarhansa, virkkoi hän hyvillä mielin: "No, olet sinä miesten miehiä... niinhän tämä on... hauskuudekseen tätä katselee..." "Ei ole ollut aikaa... on niin paljon muuta työtä..." Mutta Pesola ei kuullut, sillä hän teki tutkimuksiaan ja vähäväliä huudahti: "Ihme, kuinka suuria lanttuja ja porkkanoita... Ei Etelä-Suomessakaan tämmöisiä näy... Vielä sitten hokevat, ettei täällä menesty ja kasva... Mutta... tuota noin... miten on turnipsimaasi nyt menestynyt?" "On se jonkunlainen, mutta en ehtinyt sitäkään tarkkaan kitkeä, ja työväestä on puute..." "Kas vain, kuinka nuo puusi kasvavat... Tuon jokiäyrään me istutamme kuusia täyteen... pohjoista vastaan... Eikö niin?" He kävelivät pihan poikki ja tulivat navetan taakse, johon Perttu agronoomin neuvon mukaan oli muokannut turnipsimaan. Pesola ei voinut kyllin ihmetellä Pertun turnipsimaata, niin komea se oli. Ei koko jokivarrella sanonut sellaista nähneensä, eikä missään muuallakaan. "Sinä saat tästä ensimmäisen palkinnon..." Mutta nyt hän huomasi, että Perttu pysyi kovin vakavana ja miettivän näköisenä ja etteivät mitkään puheet tuntuneet vaikuttavan häneen. "Mikä sinua vaivaa, mies, kun olet niin alakuloinen?" Hän oli kyllä jo kuullut, että vanha saarnamies makasi halvattuna ja että emäntäkin oli hyvin heikko. "Onpa tässä miettimistä minun osalleni", vastasi Perttu. Mutta Pesola oli elämäniloinen mies, joka tahtoi nähdä hauskaa väkeä ympärillään. Pertusta hän oli päässyt siihen uskoon, että hän oli taitava ja hyvälahjainen maanviljelijä, joka ei antanut opin ojaan kaataa. "No, älähän sure... Emäntä sinun pitää ottaa... Eikö sinulla jo ole tiedossasi?" sanoi hän. Hän ei tiennyt, minkä taakan alla Pertun sydän sykki. Ei osannut aavistaakaan, mitä mies oli mietiskellyt sitten viime näkemänkin. "No, miten alkaa karjasi menestyä?" kysyi hän kuin sivumennen. "Paranemaan päin on nyt. Nuoret maatiaisrotuiset voivat hyvin ja kasvavat." Karja oli Pertun ilo, vaikka vastoinkäymisiä siinäkin oli ollut. Luomatauti oli vaivannut monta vuotta, ja kesää ennen oli paras maitolehmä uponnut suohon. "No, se mies, joka ei anna vastusten lannistaa, vaan yrittää ja yrittää uudestaan..." "Se on helppo sanoa", arveli Perttu naurahtaen. "Mutta sitä näkyy tottuvan vastoinkäymisiin niinkuin muuhunkin... Ja montakohan miestä maataan viljelisi, jos vahingoista säikähtäisi eikä sitkeydellään kovaa onnea voittaa koettaisi!... Pian talot jäisivät kylmille..." "Niin. Kyllä se on lujassa leipä maanviljelijällä... ainakin täällä. Mutta kun kehitys, oppi ja taito tulevat avuksi, niin..." "Ei tule tänne koskaan sitä aikaa, että helpolla eläisi, mutta se ei olekaan pääasia. Pääasia on, että maa kyllä miehensä elättää, jos työtä tekee. Mutta kuka täällä tekee maatöitä? Ei ole monta miestä tässäkään kylässä..." He syventyivät juttelemaan maanviljelijän asemasta Perä-Pohjolassa. Ja varsinkin siitä raskaasta epäkohdasta, että maatyöntekijät vähenivät vuosi vuodelta. Siihen oli luonnolliset syyt, jotka aika ehkä kerran korjaa, arvelivat. Iltasella, kun he Pertun kamarissa puhelivat keinoista maanviljelyksen parantamiseksi täällä Perä-Pohjolassa, teki Pertun mieli monta kertaa jutella Pesolalle talon veloista ja siitä, olisiko mitään keinoja saada jonkunlaista lainaa valtiolta, jotta pääsisi erilleen Lommasta. Mutta vaikka hän monta kertaa oli siitä sanomaisillaan, ei hän sitä tehnyt. Missäpä semmoisia kassoja olisi olemassa! Mutta puheen jatkuessa joutuivat talon metsävarat keskusteluun. Kun Perttu mainitsi, että tänne juuri odotettiin paperipuiden ostajaa ja että hänkin oli aikonut kaupata Särkirovan sarasta kuusikkoa, joutui Pesola haltioihinsa. "Niille ei kannata myödä yhtään kalikkaa... ne eivät maksa kuin mitättömän hinnan, ja paperipuumyynti on talon surma ja perikato... Kun ei linnun istuinta enää jää!" sanoi hän ankarasti ja selitteli vielä laajasti Pertulle, kuinka kasvava puu tuottaa monta prosenttia korkoa. Perttu tiesi sen Pesolan selittämättäkin. "Ja eikö tuo Särkirova ole juuri se metsäpalsta, jota sanoit säästäneesi ja hoitaneesi?" kysyi Pesola vielä varmuudeksi. "Se se on", myönsi Perttu. Ja hän oli sanomaisillaan, että tosi hätä käski myydä, mutta ei sittenkään sanonut. Pesola ehti kysyä: "Eikö tällä talolla ole ulkometsäsarkaa, josta sopisi myydä? Talon tonttisarasta ei myy hullukaan niiden konnain raiskattavaksi..." "On tähän kuuluva Lompalojoen sarka, mutta sen on isä myynyt viideksikolmatta vuodeksi puulaakille. Siinä sarassa ei todellakaan taida olla linnun laulupuuta..." Pertun ääni soi surulliselta ja silmistä kimposi kaiho. "Jaa, jaa... se on sitä vanhaa tyhmyyttä... ja polkuhinnasta tietenkin on myynyt?" "Eivät kuulu tulleen parhaat tukit maksamaan puulaakille kuin puoli markkaa kappale." Pesola vihelsi pitkään ja virkkoi: "Selkäänsä tarvitsisivat saada kaikki vanhemmat metsänsä myyjät, ja paperipuun myyjille pitäisi panna holhooja." "Hätä käskee monen myymään", sai Perttu nyt sanotuksi. "Enkä minä usko, että kukaan möisi metsäänsä, kun muutoin läpi pääsisi." "Maa se elättää", sanoi Pesola vaan siihen, mutta ei kysynyt, miksi juuri Perttu tahtoi metsäänsä myydä. Ja he alkoivat tarkastella sitä uuden kartanon piirustusta, jonka Perttu oli tehnyt. Se oli Pesolankin mielestä aika mukava. Vanha päärakennus tulisi siirrettäväksi pitkin jokea, niin että puutarha tulisi joen viettävälle törmälle. Navetta taas tulisi kuin eri pihaan sika- ja lammasläävineen. "Tästä tulee oikein soma", arveli Pesola. "Niin, se on vain unelmaa, joka ei koskaan toteudu", sanoi Perttu. "Mutta tulinpa tuon piirtäneeksi, kun ei sattunut muutakaan hommaa... talvi-illan kuluksi." "Toden totta. Tässä on otettu pienetkin seikat huomioon. Esimerkiksi lantahuone on verrattoman käytännöllinen", puheli Pesola. "Saapihan se siinä olla, mutta milloin lienee valmiina", virkkoi Perttu sillä äänellä, etteivät sitä hänen silmänsä koskaan näkisi. Seuraava aamu oli kirkas ja kylmähkö. Valkoiselta pohottivat vainiot auringon noustessa, ja suvannosta nousi sakea usva. Oli ollut hallayö. Jo auringon noustessa olivat Perttu ja Pesola pystyssä, sillä heillä oli aie lähteä Karhusuolle Pertun uutisviljelystä katselemaan. Pesola tahtoi omin silmin nähdä, kuinka Perttu siellä oli hommannut ja kuinka alkoivat menestyä kesällä kylvetyt heinänsiemenet. Reippaasti he nousivat Viinamäen sänkistä peltoa suoraan mäkeen, kuusikkoon, jonka läpi tie vei takalistolle ja Karhusuolle. "Mistähän tälle pellolle semmoinen nimi on annettu?" kysyi Pesola, kun he olivat ehtineet puoliväliin peltoa, josta se alkoi kohota. "Tästä pellosta, ihan vaaran niskalta, kuului ennen isoisä valinneen parhaan viljan viinankeittoa varten. Siinä ei koskaan halla pannut, niin että äijä huonoinakin vuosina sai tarveviinansa. Ja siitä asti on tätä peltoa Viinamäeksi sanottu", selitti Perttu. "Niillä oli ukoilla siihen aikaan hauskat hommat, kun viinaa saivat omasta takaa. Mutta ei silloin ollut juoppoja niinkään paljon kuin nyt." "Kuinka lienee. Mutta sen olen kuullut, että isoisävainaja oli ollut väkevä viinamies... Meidän luhtirakennuksessa on vieläkin kamari, jossa ukko välistä oli ryypiskellyt viikon ja kaksi, ettei selvää päivää ollut... Ja juoppo on ollut isäkin ennen heräämistään." "Olihan niitä jokunen vanhempi mies kylässä juoppo, mutta yleisesti oli kansa raittiimpaa kuin nyt. Nythän juovat pienet pojatkin." "Niin tekevät. Ja kuitenkaan ei tässä maassa saisi mitään ylellisyyttä harjoittaa,... ahkeruudella ja säästäväisyydellä tekisimme me suomalaiset tästä maasta viljavan maan, joka elättäisi monta miljoonaa ihmistä..." He ehtivät pellon mäkipäähän, josta kuusikko alkoi. Perttu silmäsi kiveään ja muisti puheensa Hannan kanssa. Pesola kääntyi katsomaan joelle ja suvannolle ja lännen vaaroihin, joihin aurinko sopi somasti kimaltelemaan. Vuopioiden leikkelemä jättiläisniitty levisi siinä kuin tauluun maalattuna heidän edessään, ja valkoinen huurre välkkyi sängestä kuin hopeahelmien peittämänä. Lukemattomia latoja ja suovia törötti siellä törmillä kukkuroillaan saaren mehukasta, hyvänhajuista heinää. "Välkkyy kuin hopea koko tuo ääretön niittymaa. Tuollaisia niittyjä ei tapaa missään Etelä-Suomessa", sanoi Pesola. "Siinä onkin muuan saari Hopeasaari nimeltään. Se on tuo, jonka rannoilla kasvaa valkolehtistä vesipajua", ja Perttu osoitti kädellään Hopeasaareen päin. Ei tiennyt Pesola, että siinä oli Viraniemen paras niitty, josta Lomma taaskin tänä kesänä oli korjannut runsaan heinän. Perttu ei puhunut siitä mitään Pesolalle. Ei saattanut sanoa, niin pahalta tuntui. "Kuuluuko tähän taloon yhtään saariniittyä?" kysyi Pesola kuitenkin. "On siellä iso sarka Viraniemelläkin", vastasi Perttu, mutta kääntyi samalla menemään metsään. Siinä se oli juuri Pertun hoitama kuusikko, joka vuosikymmenen toista oli saanut kasvaa rauhassa ja hoidettuna. Siinä näkyi kuusten seurassa siellä täällä jokunen jouhimäntykin, suora, siro ja terve ja vaikka tukkipuuksi kelpaava. "Tästä jo saat ottaa tavaraa, kun kartanoa alat korjata", arveli Pesola. "En minä ensi tarpeeseen tästä ota", vastasi Perttu, ja Pesola näki, että kovin paljon piti mies metsästään. Kuusikkoa riitti pitkän matkaa, toisen vaaran laitaan asti. Siinä muuttui ensin koivikoksi ja vaaran kupeella männiköksi, joka oli kulovalkean jälkeen noussut siihen rehevänä taimistona. Vaaran jyrkintä kohtaa kiertäen vei tie Karhusuolle. Ja toisella puolen vaaraa oli laaja, puuton jänkkä, Pertun uudisviljelys. Siellä oli jo saroilla monta uutta latoa, jotka nyt olivat heiniä täpösen täynnä. Työtä siinä oli tehty, ja yhden miehen työksi se oli kerrassaan suurtyö. Mutta Perttu pahoitteli sittenkin, että vähän oli tullut valmista. Kahdelta saralta olivat ajomullat jääneet haettamatta ja eräs oja oli keskissä. He tarkastelivat kesällä heinänsiemenelle kylvettyjä sarkoja. Mainion hyvin oli timoteikin itänyt, sievänä, tasaisena äpäreenä vihoittaen. "Tämä on erinomaista suota", sanoi Pesola. "Täällä etempänä näkyy perusmaan savi olevan vielä parempaa kuin maan rannalla. Tässä suossa on rakkautta! Ja senhän olen sinulle aikaa sanonut..." "Kun olisi varoja tätä viljellä", huokasi Perttu. "Minusta näyttää siltä kuin nuo sarat, joihin en ole apulantaa pannut nimeksikään, kasvaisivat paljaasta saven voimasta yhtä hyvin kuin apulannallakin höystetyt sarat. Ainakin oli heinä yhtä vankkaa..." "Todellako?" kummasteli Pesola ja kävi kourin tunnustelemaan savea. Perttu innostui näyttämään, kuinka paljon oli heinää tullut apulannalla höystetyistä saroista ja kuinka paljon niistä, joihin ei ollut muuta kuin vähän päälle levitetty. "Merkillistä tämä on", myönteli Pesola. Metsänlaidassa, josta jänkkä alkoi, oli Pertulla kovalla maalla kahden koivun välissä sauna, jossa oli väliin yötäkin, kun suolla syksyisin työskenteli. Sen toisessa lonkassa oli laakakivistä kokoonkyhätty takka, jossa voi pitää hauskaa pystyvalkeaa, kahvinsa keittää, kalansa paistaa. He menivät sinne sisälle, sytyttivät iloisen tervas-pystytulen ja alkoivat Pertun tuomasta eväslaukusta syödä aamiaista. "Tämmöinen metsäsauna se sentään on paras keksintö maailmassa", arveli Pesola. Ja hän heittäysi selälleen seinänviereen lavolle, tuoksuvain heinäin päälle, sillä välin kun Perttu keitti kahvia. "Sinun on hauska täällä syödä ateriasi, kun työstä palaat... Ei tänne kuulu maailman pauhu eivätkä elämän kuohuvat mainingit... Hauska on syödä omaa leipäänsä... ja hauska lyödä löylyä omassa saunassaan", puheli hän tyytyväisellä äänellä. "Omahan tämä on salvamani, tämä sauna, samoin kuin nuo ladotkin", sanoi Perttu, mutta äänessä tuntui taas surullinen sointu. "Emäntä sinun pitää ottaa ja laittaa poikia avuksesi", innostui Pesola äkkiä. "Johan sinä olet hyvässä naimaiässä, ja emännänhän sinä tarvitset." "Eipähän ole vielä emäntää sinullakaan", pani Perttu vastaan. "Mitäs minusta, joka olen maankiertäjä ja hulivili..." Kahvia juotaessa Perttu esitteli, että kävisivät nyt samalla matkalla Särkirovassakin. Pesola, joka oli perehtynyt metsäasioissakin, voisi jotakin arvioida Särkirovan metsästä. "Siitä löytyy jo hyvin paljon tukkipuita, lukuunottamatta kuusikkoa, joka olisi erinomaista paperipuumetsää", selitteli Perttu. "Käydäänpä vain, mutta en minä sinua sitä myymään kehoita, vaikka olisi kuinka hyviä tukkipuita", sanoi Pesola. Särkirova alkoi heti Karhusuon toisesta laidasta, kohoten siinä korkeammaksi männikkökankaaksi, joka oli paikoitellen louhikkoinen ja kivinen. Kankaalla oli jo isoja, tervastyvisiä aihkia, puoleksi kuolleita petäjiä, mutta oli joukossa solakoita jouhimäntyjäkin, joissa ei ollut oksia kuin ihan latvassa. "Nämä aihkit ja vikapuut olen säästänyt rakennuksia varten", puheli Perttu, ja kun oikein komean männyn kohtasivat, niin sen viereen seisahtuivat ja tuumailivat. Mutta kun he joutuivat parhaaseen petäjikköön, jolla oli nimenä Honkasaaja, havaitsi Perttu, että parhaiden puiden kuoreen oli lyöty pilkka... Kuka oli käynyt hänen metsäänsä tarkastelemassa? Salamana lensivät hänen ajatuksensa sinne tänne, eikä hän kuullut, mitä Pesola selitteli ja neuvoi. Mitä varten oli näitä parhaita puita pilkoitetta? Ja kuta etemmä kävelivät Honkasaajan harjua, sitä enemmän pilkkoja näkyi. "Oletko näitä parhaita petäjiä lukenut, koska niissä näkyy pilkkoja?" kysyi Pesola, mutta ei joutanut Perttu vastaamaan. Perttu huomasi, että pilkkominen oli tapahtunut aivan äsken. Hän ei kyllä ollut itse koko kesänä joutanut käymään näinkään kaukana metsäsarallaan, mutta pilkoista saattoi päättää, että ne vasta olivat parin kolmen viikon vanhoja. Ja yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti kamala aavistus. Lomman hommaa tämä oli...! Hänen ajatuksensa tuntuivat seisahtuvan, ja kummallinen pelko täytti hänen sydämensä. Hän muisti kesällä huhuna kuulleensa Lomman kehuneen, että Viraniemi oli kylän parasetuinen talo vieläkin, vaikka Lompalojoen metsäsarka oli myytykin... Mitkä aikeet ja hommat lienevät Lommalla? Tiesiköhän Jokijalka tästä? Hän alkoi kävellä nopeampaan, puhui katkonaisesti sitä tätä ja vastasi Pesolan kysymyksiin aivan väärin. Kun he olivat kulkeneet Honkasaajan poikki ja laskeusivat korpeen, jossa kasvoi pitkää kuusikkoa, sanoi Pesola: "No, tästä todellakin saisi myydä palasen paperipuiksi." Ja nähdessään, että kuusikkoa oli verrattoman laaja ala, virkkoi hän vielä: "Varsinkin jos rahahuolia on, niin kyllä tästä ainakin osan saisi myydä." "Pitäisi tänne nyt aivan heti tulla paperipuun ostajia", jouti Perttukin nyt vastaamaan. Hän koetti rauhoittua, mutta Pesola huomasi, että Pertun mieli oli kuohuksissa ja mies levottomana. Hän alkoi aavistaa Pertun huolia ja muisteli joskus kuulleensakin, että Viraniemi oli hyvin velkainen talo. Kun he käveltyään läpi kuusikon kääntyivät takaisin, alkoi hän puhella: "Tässä kyllä näkyy olevan semmoinen metsäsarka tämä Särkirova, että näiden puiden hinnalla... ja sillä hinnalla, mikä puutavaralla nykyään on... paikkaa monta reikää... isoakin." "Niinkö luulet?" kysyi Perttu iloisemmasti. "En ainoastaan luule, vaan olen aivan varma siitä", sanoi Pesola. Ehdittyään jälleen Karhusuolle he alkoivat puhella siitä, miten siihen valtaviemäri olisi kaivettava. Iltasella, kun he taloon palasivat, oli Pertun mieli monenlaisissa tuumissa, niin ettei hän muistanut heti mennä katsomaan äitiään, jonka Kustaava kertoi olleen hyvin kipeän. VII. Saatuaan kaikki syystyöt tehdyiksi, perunat kuoppaansa ja turnipsit maahan kaivetuiksi, läksi Perttu Karhusuolle keskenjääneitä sarkojaan valmistelemaan ja uusia ojia luomaan. Yökunnassa hän ei nyt kuitenkaan joutanut olemaan, kun oli kaksi hevosta ruokittavana, eikä Venni-renkipoikaan voinut täysin luottaa. Mutta aamuvarhaisella hän lähti ja vasta pimeän tultua palasi. Muutenkin täytyi käydä kotona viettämässä yön aikaa, sillä sekä isä että äiti tarvitsivat hänen huolenpitoaan. Kustaavasta oli tullut parempi emännöitsijä kuin Perttu oli uskaltanut toivoakaan. Hänen ja Pertun keskinäinen suhde oli lämminnyt ja tullut enemmän sisarelliseksi. Eikä Kustaava näyttänytkään olevan niin suuri tuhlari, kuin Perttu oli luullut. Päinvastoin näytti koettavan säästää ja supistavan menoja minkä voi. Jokijalan isännältä oli Perttu saanut kuulla, että Särkirovan mäntyjen pilkkominen oli Lomman töitä. Vartavasten oli metsän luettanut, aivan niinkuin se olisi ollut hänen oma sarkansa. Mitä varten oli niin tehnyt, ei ollut Lomma kenellekään sanonut, mutta Jokijalalla oli omat ajatuksensa Lomman tuumista. Siitä huolimatta Perttu oli kuitenkin paremmalla tuulella kuin oli ollut pitkään aikaan. Karjasta oli luomatauti loppumassa, sillä ne, jotka nyt syksystä olivat poikineet, olivat onnessa menneet ja lypsivät hyvää maitoa. Kustaava oli näyttäytynyt kelpo emännäksi, niin että meijeristä nyt oli paljon enemmän tuloja kuin ennen. Sitäpaitsi Pesolakin oli puhunut rohkaisevasti, vaikkei tiennytkään, että Lommalla oli niin suuri kiinnitys maahan. Ja Jokijalan isäntä oli luvannut toimittaa paperipuun ostajan ensiksi Pertun metsää katsomaan. Muista kylistä, alempana jokivarrella, jossa jo joku talo oli metsää myynyt, kerrottiin metsistä saadun hyvät hinnat. Näin Perttu tuumiskeli, kun varhaisena aamuna käveli pieni laukku kainalossa Karhusuolle päin. Kun saisi metsästä niin paljon, että saisi täyteen maksetuksi Lomman kiinnityksen, niin sitten ei olisi hätää, mietti hän, ja hänen sydämensä sykki ilosta. Jos eivät muut saamamiehet tyytyisi saamisiaan vartoomaan, niin koettaisi myydä kaikki, mitä irti saisi, ja antaisi vuokralle Hopeasaaren... Ja jos nyt ensi talvena pääsisi hyvään tukinajoansioon... Ja pääseekin... Anukanvaaraan oli tulossa iso ajo, ja sinne oli jo Herranen, tuleva ajopäällikkö, luvannut hänelle ajoa. Pyrkijöitä kuului paljon olevan, mutta hänet lupasi mielellään ottaa, ja kertoi ajoa riittävän kevääseen asti... Jos kaikki onnistaisi hyvin, niin sieltä ansaitsisi komeat rahat, ja kun nekin sitten joka pennin velkaan panisi... Ja kuta enemmän hän aprikoitsi ja laski tulojaan ja menojaan, sitä paremmalta hänen asemansa hänestä näytti. Ja ensi kevännä sitten! Silloin olisi vuosi kulunut, ja silloin hän toisi Hannansa Viraniemeen... -- Sen täytyy tapahtua... Minun täytyy yrittää yötä päivää... Lieneekö minun kohtaloni kovempi kuin muidenkaan ihmisten, -- arveli hän, ja hänen kasvonsa loistivat ikäänkuin ilon ja toivon väreistä... Silloin vasta alkaisi työ työltä tuntua, kun saisi Hannan toiseksi...! Ja hänen kauan ikävöitty ja odotettu onnenpäivänsä tuntui nyt hänestä olevan aivan lähellä ja toteutuvan varmasti. Hän kuvaili jo mielessään, miten he Hannan kanssa elämänsä järjestäisivät. Säästäen täytyisi elää, koota velkoihin jokainen liikenevä penni, ja sitten vasta, kun kaikki oli maksettu, ruvettaisiin kartanoa korjaamaan... Kustaava saisi lapsinensa olla niinkuin kotonaan. Hän opettaisi pian vanhimmat pojat työn tekoon... kesäisin kykenisivät nyt jo minkä mitäkin toimittamaan... Sitten kun oli saanut Hopeasaaren omaan valtaansa, rakentaisi navetan ensiksi... niin oli Pesolakin neuvonut, kun oli kuullut, kuinka erinomainen luonnonniitty taloon kuului. Ja tullessaan Karhusuolle hän mietiskeli hyvillään: -- Ja mitä antaa tämä jänkkä, kun tämän ojitetuksi saapi! Nyt jo tuottaa kuuden lehmän heinät, vaikkei päivääkään ole palkkamies tässä työtä tehnyt... Kuinka ääretön onkaan heinäntulo, kun sarat ulottuvat toiseen metsänrantaan asti! "Tästä saa niin paljon kuin ottaa kehtaa", hän sanoi ääneensä. "Onnellinen ajatus oli, että rupesin omin voimin tätä ojittamaan, vaikka kaikki kielsivät, Jokijalkakin..." Perttu oli saapunut saunalleen ja laski eväslaukkunsa lavalle. Hän otti saunan loukosta lapion ja ojapiilun ja läksi ojalleen, jonka toinen pää oli jo sivu puolivälin suota. Se oli viemärioja, joka jakoi koko suon kahteen palstaan, ja tänä syksynä sen täytyi valmistua, että jänkkä pääsisi toisestakin päästä kuivumaan. Hiki tippui Pertun hiuksista ja pitkin kasvoja, kun hän kaivoi viemäriä. Tavattoman suuria lapiopaloja, raskaita savineliöitä, hän heitteli ojasta kahden puolen. Hän oli riisunut puseronkin ja puski paitahihasillaan, selkä märkänä. Ilma oli sumuinen ja nuoskea, vaikkei satanutkaan vettä. Mutta Perttu oli niin innostunut työhönsä, ettei välittänyt mistään muusta. Täällä sai oikein mielinmäärin yrittää. Ja kyllä siinä yhdeltä mieheltä valmista tulikin, vaikka viemärin täytyi olla puolta leveämpi kuin sarkaojan. Mutta hänen ajatuksensa pyörivät koko ajan Hannassa, kotonaan, ja pysähtyivät sitten Lomman velkaan. Se olikin ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla. Ja kun Lomman ajatus hänet tapasi, alkoi hän polkea lapiota kahta tulisemmasti ja heitti välistä lapiopalan menemään monta syltä syrjemmäs toisia. Muistamatta katsella eteensä tai taaksensa hän kaivoi, sillä tälle päivälle hän oli ottanut isomman urakan kuin edellisiksi päiviksi. Aamulla hän ensiksi oli jo sysännyt seipään pystyyn siihen kohti, johon aikoi päästä, ja ripustanut puseronsa siihen. Ei hän kuullut eikä nähnyt, että Särkirovan puolelta metsästä käveli mies kirves kainalossa ja laukku selässä häntä kohden. Se oli Junnon-Iikka, joka oli käynyt satimilla. Iikka asteli verkkaan Pertun luokse. He eivät olleet sitten kesän, kun koskenniskassa se tappelunkahakka oli, tavanneet toisiaan. Ei tiennyt Iikka Pertun mieltä, mutta kun ei ollut kuullut mitään erinomaisempaa, niin oli Pertun hyväksi kuitenkin hommaillut. Kerran oli jo käynyt Perttua kotonakin kysymässä, mutta silloin oli sanottu hänen olevan täällä Karhusuolla. Ja nyt, kun satimiltaan palasi, päätti kulkea Karhusuon kautta, että saisi puhutella. Täällä mies näkyi olevankin, ojaa luomassa... Perttu ei kuullut, vaikka Iikka jo oli ihan hänen selkänsä takana. Siihen hän seisahtui ja katseli, kuinka Perttu nosti tavattomia savineliöitä ojasta ja heitteli kuin lastuja syrjään... Oli siinä voimaa tuossa ruumiissa, oli jänteitä noissa käsissä... Olisi luullut tuolla työnteolla elävän... Raskaampaa oli kuin tukinajo... Ollapa tuommoinen mies tukkimetsässä... Iikka rykäisi... Perttu huomasi nyt vasta hänet, ja Iikka havaitsi, että Perttu ikäänkuin säpsähti. "Kylläpä sinä olet hiljaa tullut, kun en mitään kuullut", sai Perttu kuitenkin sanotuksi, mutta hänen äänensä vähän värähti, ja silmät väkisin pysähtyivät Iikan kirkkaaseen kirveenterään. Mutta Iikka hymyili niinkuin ennenkin, ja hänen kirkkaat ruskeat silmänsä loistivat ystävyydestä. "Levähdä sinäkin nyt ja pannaan piippuun", esitti hän. "Minulla on sinulle paljon sanomista. Tulee hyvää tukinajoa ensi talveksi... Johan kuulut ostaneen hevosenkin..." Perttukin virkosi säikähdyksestään. "Oikein säpsähdin, kun omissa mietteissäni tässä kaivoin", sanoi hän ja painoi lapionsa kiinni. "Tässä selkäsi takana katselin, kuinka oikea mies ojaa kaivaa." Kun he molemmin olivat istuneet ojan partaalle ja sytyttäneet piippunsa, katsahti Iikka Perttuun ja sanoi: "Katsos vaan, kun jäi tuohon leukapieleesi arpi. Tuliko siihen syvä haava?" "Ei se syvä, ja kai arpikin katoaa. Olisi saanut olla sekin kahakka olematta..." "Olisi saanut. Eikä sitä olisi tullutkaan, mutta kun etelänpuolen miehet panivat vettä viinaan ja myivät sitä..." "Älä juo sinäkään enää koskaan!" "En juokaan. En ole sitten koko kesänä ostanut enkä muidenkaan lasista maistanut... Minun oli niin mieleni paha, kun sinäkin siihen sekaannuit, selvä ja viaton mies... Ja olen minä luullut, että jos minulle kaunaa kannat..." "Älähän nyt semmoista..." "Ja sitten vielä kun kaikki luulivat, että sinäkin olit juovuksissa... vaikka et koskaan mitään maista..." "Olisin minä saanut olla siihen tappeluun sekaantumatta... Mutta kun monta miestä sinun päälläsi reuhasi, niin nousi minullakin viha..." Polttelivat siinä sitten tuokion tupakkaa, ja Iikka silmäili ojia, joita Perttu oli luonut, sarkoja ja uusia latoja ja virkkoi: "Olet sinä vähän parempi muita nuoria miehiä... Saisivat tulla oppiin, kuinka maata viljellään..." Pertulla yrittivät entiset epäilykset Iikkaa kohtaan herätä, mutta eivät päässeet voimaansa. Ei näkynyt Iikan kirkkaissa silmissä minkäänlaista vilppiä, eikä kasvoissa raakuutta... Väärin oli Iikkaa mielessään tuominnut ja Hannallekin siitä puhunut. Ei Iikalla voinut olla paha mielessä! Ei voisi noin suoraan katsoa silmiin eikä noin levollinen olla, jolla oli paha mielessä. "Tulisi nyt vain pian talvi, että pääsisi tukkimetsä£n", puheli Iikka. "Anukanvaarassa tulee monta kymmentä tuhatta tukkia ajettavaksi. Minä jo Herraselle puhuin, että sinäkin tulet... Ja lupasi antaa hyvältä paikalta saran sinulle..." "Puhuttelin minä itsekin Herrasta tässä tuonnoin..." Hetken perästä Iikka virkkoi: "Onko sinulla jo hakkuumiehestä tietoa? Ajattelin, että jos suostut, niin minä alan kumppaniksi... jos et huonona pitäne... Mutta olen minä siksi monta vuotta jo tukkeja hakannut, että alkaa se työ käydä..." "Ei ole vielä kumppanista tietoa..." "Ja saman kylän miehiä kun ollaan, niin olisi hauskempikin... Enkä minä kalliimpi ole kuin muutkaan... enkä niinkään kallis sinulle..." Iikka katsoi kysyvästi Perttuun, ja hänen silmissään oli melkein kuin rukoileva ilme. "No ruvetaan sitten yhdessä oikein kovasti tukkeja hirttämään", lupasi Perttu. "Hyvä tukkimies sinä aina olet ollut, sen olen kuullut." "No, tuohon käteen!" Ja Perttu tarttui Iikan ojennettuun käteen, että sopimus oli tehty. "Ja palkasta kyllä sovimme. Herranen ei ota yhtään lakkolaista työhön, ja jos saapi tietää, että kuka tahansa pitää sosialistipuheita ja houkuttelee toisia, niin paikalla panee työstä pois", selitti Iikka. "Senpä se tekee niinkuin minäkin tekisin", vakuutti Perttu. Puhelivat vielä minkä mitäkin. Loukuillaan oli Iikka käynyt, mutta pieni oli saalis ollut, koppelon ja riekon oli Hirvilehdosta saanut. Ei ollut Iikka tehnyt maatöitä koko syksynä. Kun tukkityöt loppuivat, oli vain oleskellut ja entistä ansiotaan syönyt. "Joutaisin tästä minäkin ojaa luomaan maan kylmettymiseen asti", arveli hän lopuksi. "Sitten tulee kierä lähtö Anukanvaaraan, kun jänkät alkavat kantaa..." "No, ala täällä Karhusuolla", ehdotti Perttu. "Vaan minulla ei ole palkkaasi rahassa maksaa, mutta ota kalussa. Tarvitsethan leipää, lihaa, kalaa ja särvintä... ja loppulaskun saat sitten, kun minäkin rupean saamaan rahaa tukinajosta." "Kyllä se sopii. Halvemmalla minä sinulle teenkin kuin muille", lupasi Iikka. Tuumasta toimeen. He mittasivat jo sarat ja löivät seipäät ojien kohdalle. Huomenna oli Iikan määrä alkaa. Olisi aloittanut työnteon jo nyt, mutta täytyi ensin voidella kengät ja paikata vaatteita. Sopivat hinnankin valmiiksi. Iikan mentyä Perttu alkoi taas kaivaa vihaisesti. Oli vielä aikaa tunti, kaksi, ennenkuin alkaisi hämärtää, jolloin hän lähti kotia. -- Kummallinen mies se on tuo Iikka, -- mietti Perttu. -- Hyvää hän minulle näyttää tarkoittavan... Miksi sitten epäilen ja kuvittelen hullutuksia... -- Nytkin! -- Olisihan nytkin, kun kauan aikaa seisoi selkäni takana hiottu kirves kainalossaan... olisi voinut, jos paha mielessään olisi... Kun oli Hannalle puhunut Iikasta, oli Hanna vakuuttanut, ettei Iikka ollut semmoinen mies, joka mietti kostoa kaukaa ja kauan. Mitä varten hän kantaisi Pertulle vihaa siitä, että Perttu rakasti Hannaa ja Hanna Perttua, oli Hanna tuumaillut. Kyllä Iikka itsekin ymmärsi, ettei hänestä ollut vaimon elättäjäksi, ja liekö ollut se kosiminenkaan niin täyttä totta... "Mutta siitä asti Iikka kuitenkin on ollut paljon toverillisempi ja toimittaa minua tukinajoon", oli Perttu Hannalle sanonut. "Sehän päinvastoin todistaa, että hän pitää sinua miehenä, jonka ystävyyteen on hyvä pyrkiä", oli Hanna selittänyt. Eikähän hänellä ollut mitään syytä Iikkaa epäillä. Mistä ne sitten olivat kotoisin nuo luulot ja mietteet ja suora pelkokin? Hänen omasta sairaasta mielestään! Ja Perttu päätti olla semmoisia ajattelematta ja vaivaamatta itseään turhalla pelolla. Hän polki lapiota, että savi liskui, ja heitti lapiopaloja kahden puolen ojaa niinkuin kuivia turpeita. Oli jo aivan pimeä, kun hän ehti kotia. Pihalle hän jo näki, että pirtin kattolamppuun oli sytytetty tuli. Siinä ei pidetty tulta kuin suurimpina juhlailtoina ja jolloinkin, kun sattui kaukaisia vieraita, isän ja äidin uskonveljiä tulemaan kaukaa Lapista asti. Jokijalan isännän ja emännän hän näki liikkuvan lattialla. Ja Kustaavan menevän uunin luo, kasvot kätkettyinä nenäliinaansa. Jotakin merkillisempää oli tapahtunut. Oli kuin joku raskas paino olisi pudonnut Pertun hartioille, ja epämääräinen pelko alkoi ahdistaa sydäntä. Tuntui niinkuin ei tohtisi astua sisälle. Ristiin rastiin pauhasivat ajatukset, luulot ja otaksumiset sekaisin... Olisiko äiti...? Äiti oli aamulla, kun hän lähti Karhusuolle, ollut hyvin heikko, mutta täydellä tajulla... Pertun sydän löi niin, ettei hän ollut osata kävellä, vaan melkein hoiperrellen lähestyi portaita. Eikä ole hänelle lähetetty mitään tietoa Karhusuolle...! Kun hän juuri oli porstuaan pääsemässä, aukeni pirtin ovi, ja Kustaava astui kynttilän valossa porstuaan. Perttu arvasi, mitä oli tapahtunut... Hän tarttui sisartaan kaulaan ja virkkoi näin: "Maillaan on päiväni aina ollut, mutta ei koskaan enää nouse... kun en saa nähdä äidin silmiä..." Sisar kertoi: "Oli niin kummaa... Äiti näytti nukkuneen... enkä minä käynyt herättämään... Mutta kasvot alkoivat kalveta, eikä näkynyt enää mitään liikettä... Kun menin koettelemaan, oli otsa kylmä, eikä hän enää vastannut... Panin Venni-pojan Karhusuolle viemään sinulle sanaa... Ja juoksin itse Jokijalkaan... Eikö poika saapunutkaan... On varmaan saanut sen kaatumavikansa ja jäänyt johonkin makaamaan..." VIII. Äidin hautauspäivä oli kirkas ja kylmä. Maa oli jo routinut, ja metsäjärvissä riittyivät rannat. Vanhempi sisar Erika, joka oli toisessa pitäjässä naimisissa, oli saapunut miehineen hautajaisiin, mutta veljiä ei näkynyt yhtään. Amerikassa olevat veljet eivät olleet lähettäneet itsestään kymmeneen vuoteen mitään tietoja, ja toiset, Hannu ja Iikka, jotka varhain keväällä olivat painuneet ylimaihin, joko eivät olleet saaneet Pertun kirjettä taikka eivät muuten halunneet tulla. Mitäpä he täällä tekisivätkään! Ei ollut äidillä ollut iloa yhdestäkään heistä. Surua ja tuskaa olivat vain elämällään tuottaneet, häpeää itselleen ja vanhemmilleen. Olivatko koskaan rakastaneet äitiään ja hänen vaivojaan milloinkaan ajatelleet? Tuskin vain. Kylmät olivat ne harvalukuiset kirjeet olleet jotka Amerikassa olevat veljet olivat lähettäneet, eikä niissä koskaan ollut ilmennyt kodin tai synnyinmaan kaipuuta. "Niin vähän rakastivat äitiään, joka oli tehnyt kaikkensa heidän hyväkseen..." Äiti raukka! Kun Perttu seisoi avonaisen arkun vieressä ja katseli äidin laihoja, läpikuultavia ja ryppyihin käyneitä kasvoja, valtasi hänet ääretön suru. Ei hän surrut äidin poismenoa. Se oli ollut Jumalan suuri hyvä työ, että päästi kärsimästä murheen ja vaivan hioman sielun. Mutta äidin elämää hän suri. Hän oli tullut ymmärtämään, ettei äiti ollut koskaan ollut onnellinen. Hänen surujaan oli vielä lisännyt lasten elämä ja kohtalo. Ei ollut heihin vaikuttanut ankaran isän kuri, joka kyllä oli ollut liian rajua ja sydämetöntä, mutta eivät myöskään äidin neuvot ja rukoukset... Vanhimmat veljet lähtivät Amerikkaan, kun isä vihasi heidän jumalatonta elämäänsä. Kotona eivät työtä tehneet, vaan kulkivat tukkihommissa ja hurjistelivat. Erika sisar oli ennen naimistaan tehnyt kaksi aviotonta lasta... eikä ollut Kustaavankaan elämä ollut sen parempaa... Monta unetonta yötä oli äiti heidän vuokseen viettänyt... monta harmaata hiusta he olivat lisänneet vanhan äidin päähän... Hannu ja Iikka, Perttua vanhemmat pojat, olivat juoppoja ja tappelijoita... Oliko hän sitten itse ollut kuuliainen lapsi ja oliko koettanut noudattaa vanhan äidin mieltä ja ilahduttaa hänen vanhoja päiviänsä? Oli hän koettanutkin. Mutta oli ollut hetkiä, jolloin hänkin oli kiukkuinen ja kärsimätön, ja usein hän pahoitti äidin mieltä toivottomilla puheillaan. Nyt hän sen tunsi paremmin kuin ennen, selvemmin ja kirkkaammin. Mutta tunnon pohjalla oli kuitenkin lohdutuksena se, että äiti aina oli antanut anteeksi... Näinä viime viikkoina äiti oli usein puhunut omasta elämästään Pertulle... Ei ollut äidin elämässä oikeastaan mitään muuta iloa kuin hän, Perttu. Siitä oli Jumalaa kiittänyt ja siitä arvannut, että Jumala oli valinnut hänet lapsekseen ja valmistanut hänelle iankaikkisen ilon... "Ja jos sinulle käypi hyvin tai pahoin maailmassa, niin ota kaikki vastaan niinkuin Herran kädestä. Siten valmistaut iankaikkisuudelle." Niin oli äiti usein sanonut, ja Pertusta tuntui niinkuin nytkin sanoisi samaa, vaikka jo makasi umpisilmin ja kylmänä... Ja hän tunsi, että ne äidin sanat olivat ikuisesti painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Hanna ja Perttu jäivät viimeiseksi haudalle, kun se oli luotu umpeen, ja Perttu tasoitteli vielä hiekkaa sen päälle. Lyhyt päivä oli juuri laskemassa, viimeinen kilo sattui äidin haudalle niinkuin hyvästiksi. "Ei ole minullakaan enää äitiä... ei ole meillä kummallakaan äitiä enää", sanoi Perttu, kun oli työnsä lopettanut. Hanna itki. "Joko lähdemme?" kysyi Perttu, mutta ratkesi hänkin nyt itkuun. "Minä en tiedä, miten jaksaisin nyt elää, ellen olisi koettanut parastani... ellen olisi ollut ja ellen olisi tehnyt niinkuin olen ollut ja tehnyt... Minusta tuntuu nyt vasta, että olen turhaan surrut ja turhaan miettinyt tämän maailman hyvyyksiä... ollut niin kiinni työssäni, etten ole useinkaan muistanut sitä elämää, joka alkaa hautakummun alta..." Hanna ei muistanut nähneensä Perttua koskaan noin liikutettuna. Vankka mies oli kyyneliinsä upota. Kun he hitaasti kävellen lähtivät poistumaan haudan luota, puheli Perttu itkun seasta: "Äiti oli ainakin oikeassa, kun tiesi Jumalan siunauksen seuraavan minua... Enkö saanut sinua, Hanna, kuin Jumalan kädestä...! Etkö ole nyt lohduttajani, turvani, iloni ja ainoa ystäväni koko maailmassa! Kuinka minä nyt eläisin ilman sinua, kuinka päiväni kuluisivat, ellen tietäisi, kenen hyväksi työskentelen... Olen onnellinen nyt... Äiti, vanha ja murtunut, on levossa, ja minun mieleni on notkea ja toivoa täysi..." Ja puhellen tulevista päivistä he palasivat kotia, johon muu saattoväki jo oli aikaa saapunut. Erika sisar ei miellyttänyt Perttua. Oli puoliväliin toista kymmentä vuotta siitä, kun Perttu oli vanhinta sisartaan nähnytkään, niin että tämä tuntui jo aivan vieraalta. Vielä enemmän nyt, kun Perttu näki, kuinka välinpitämättömästi sisar haasteli äidin kuolemasta ja kuinka kylmästi hän kohteli isää, joka makasi avutonna ja melkein kokonaan järkensä kadottaneena. Enimmin harmitti Perttua se, että Erika piti kuin mitäkin pesänkirjoitusta talossa, kulkien joka huoneen ja penkoen ja tarkastaen kaikki paikat, joihin pääsi. Hänen miehensä näkyi olevan samanlainen. Kustaavan kanssa he eivät näkyneet sopivan yhteen ensinkään. Perttu tapasi Erikan isänsä luota. Vanha saarnamies näytti nyt vasta alkavan käsittää, mitä oli tapahtunut. Ja vaikka hän oli kadottanut puhekykynsä, oli hänen silmissään nyt selvän järjen ilme, joka ei kuitenkaan kestänyt kauan kerrallaan. Siihen saapui Kustaavakin. "Ei ole pitkällinen enää isäkään", arveli hän ja asetti päänpohjusta paremmin. Kun Perttu poistui, sanoi Erika: "Mihinkä ovat kaikki parhaat huonekalut ja äidin sänkyvaatteet joutuneet?" "Velkoihin kaiketi", vastasi Kustaava. "Mitä sinä niistä?" "Sitä, että tarvitsisi minunkin jotakin saada... tästä pesästä", vastasi vuorostaan Erika kiukkuisella äänellä. "Etköhän sinä ole tästä ottanut sen verran kuin muutkin, ja äiti-vainaja on sinulle antanut..." "Sinä olet sen mieshunttion kanssa vienyt ja syönyt kaikki..." "Sinä ja vanhemmat veljesi tämän talon ensin olette puhdistaneet", kivahti Kustaavakin vihaisesti. "Kun me olimme pieniä, niin te olitte pitäneet seurailtoinakin tanssia ja juottaneet ja syöttäneet... ja eläneet niinkuin olitte eläneet... Eiköhän se Lomman velkakin ole teistä alkuansa saanut... Niin olen kuullut..." "Mutta sinä ja miehesi olette kuulema olleet aina Pertun niskoilla... ja kuulutte varastaneen jyvät aitasta, ja kesäisin sinä olet käynyt yön aikoina lypsämässä talon lehmiä omaan kiuluusi..." "Sen sinä valehtelet! Et sinä nyt kuitenkaan mitään saa, sillä kaikki mitä vielä on jälellä, on Pertun..." "Kuka sen on sanonut? Ei Perttu ole yksin perillinen, tiedän mä." "Peri sitten, kun velat ensin maksetaan! Ettäs kehtaat äidin hautajaisiin tulla... etkä muista, että ellei Perttu olisi huolehtinut, olisivat vanhukset kuolleet ruodulla...." Sillä lailla jatkui heidän riitansa, kunnes Kustaava lähti itkien pois. "Kauhea ja sydämetön ihminen tuo sisar Erika", nyyhki hän, kun kohtasi Pertun. "Älä puhu hänelle mitään", virkkoi Perttu alakuloisesti. Häntä kauhistutti, että sisaret haukkuivat toisiaan äidin hautauspäivänä. "En minä kuitenkaan mitään varastamalla ole ottanut... pyytänyt olen aina", nyyhki Kustaava. Kun Perttu tapasi Hannan, sanoi tämä säälien: "Perttu rukka! Kuinka jaksat kaikki sulattaa...?" "Kiusausten hetkellä muistan aina äitiäni!" Ja hän toimitteli ja hommasi ja muisti kaikkia ja koetti sovittaa niin, että vieraat olisivat tyytyväisiä äidin hautauspäivänä. Suuri apu oli Pertulla Junnon-Iikasta, joka kaivettuaan ojia Karhusuolla oli maan kylmettymisen jälkeen oleskellut Viraniemessä. Iikka ymmärsi ja hoksasi kaikki, ja pieninkin toivomus Pertun puolelta tuli heti täytetyksi. Perttua vähän hermostutti tuo vinkeä ja notkea kuuliaisuus. Nyt varsinkin, kun Hannakin oli saapuvilla. Hän olisi suonut, ettei Iikka olisi sekaantunut joka asiaan ja joka paikassa pitänyt hänen puoltaan. Mutta hän ei voinut Iikkaa kieltääkään... "Hän on kuin leuhka toisinaan, ja varsinkin tänään", sanoi Perttu Hannalle. "Anna hänen nyt vain toimitella. Vaimoväen hommat miellyttävät häntä", naurahti Hanna. "Minkäpä hänelle nyt tekee", arveli Perttukin, mutta hän ei sittenkään ollut oikein rauhallinen. Iikka tosin ei näyttänyt Hannan läsnäolosta välittävän, mutta sen sijaan olikin hän melkein aina Pertun kantapäillä. Kun tämä tahtoi puhutella Hannaa kahden kesken, täytyi hänen keksiä joku ulkotyö Iikalle. Pertulle oli koko äidin hautajaispäivä ollut kaikin puolin raskas. Kun hän pääsi iltaan ja saattojoukko alkoi poistua, ei hän itsekään ymmärtänyt, kuinka kaikki oli sentään niinkin hyvin onnistunut. Äitinsä muistoa kunnioittaakseen hän oli tahtonut antaa kotikyläläisille hautajaisissa päivällisen, koska hyvä tapa sitä vaati. Eikä hän ollut säästänyt mitään, joka ei ollut ylellisyyttä. Hyvästellessään kysyi Jokijalan isäntä: "Etkö sinä Lommalta hautajaisiin käskenytkään, koska sieltä ei ketään ollut?" "Kyllä sieltä on kutsuttu", vastasi Perttu. "Hänellä oli kai omat syynsä, joitten vuoksi ei tullut", arveli Jokijalka. "Niin lienee ollut. Olisi hänen kuitenkin isänkin vuoksi luullut tulevan!" "Ei täällä häntä kukaan ole ikävöinyt", sanoi siihen Junnon-Iikka, joka seisoi Pertun selän takana. Seuraavat päivät vasta tuntuivat Pertusta pitkiltä ja ikäviltä. Äidin poissaolo kävi nyt vasta oikein raskaaksi. Hän ei jaksanut työhönkään. Kuljeskeli tallin ja pirtin väliä, kävi navetassa, puutarhassaan, ja joutui välisti venevalkamaan. Venni-poika pienensi turpeita tallitunkioon, ja hevoset seisoivat molemmin joutilaina tallissa. Joskus hän istuutui äitivainajan sänkyyn. Istui siinä ja mietiskeli. Kustaava hommaili emännyyttä niinkuin oli kauan hommaillut. Hänellä oli nähtävästi Pertulle sanomista, mutta ei ollut tahtonut näinä päivinä Perttua häiritä. Kerran, kun Perttu istui äitivainajan sängyn partaalla piippuaan poltellen mietiskelevänä, sanoi Kustaava: "Minä taidan tässä olla lapsineni sinun tielläsi?" "Älähän nyt huoli! Mihinkäpä sinäkään pääset pienten lasten kanssa. Olehan nyt... on kai sitä leipää sinulle niin kauan kuin minullekin!" vastasi Perttu. "Olen minä ajatellut kysyä, että tämän talven saisin olla..." "Olehan vain. Hyvä että oletkin. Kuka isääkään hoitaisi, kun minäkin lähden tukkimetsään." "Oletko siis päättänyt lähteä?" "Kyllä minä lähden." "Keväälläkö te sitten Hannan kanssa...?" "Niin on ollut puhetta, jos Jumala hyväksi näkee... ja jos tässä saisi velkojilta rauhan." Perttu nousi ja meni kamariinsa. Äiti oli monta vuotta sitten antanut hänelle kolme hopealusikkaa, jotka oli saanut isältään silloin kun meni naimisiin. Ne oli sanonut säästäneensä Perttua varten. Silloin jo oli Pertun nimeen luvannut, kun Perttu syntyi. Ei ollutkaan äidillä mitään muuta antamista. Perttu oli ne aarteenaan kätkenyt piironkinsa laatikkoon ja aikoi sinne nyt kätkeä sormuksen, jonka oli äidin sormesta ottanut, niinkuin äiti oli käskenyt tehdä -- ja pitää muistona äidiltä. Mutta kohta kun hän avasi piironkinsa, havaitsi hän siellä olevista esineistä, että niitä oli liikuteltu, ja kun hän avasi sen laatikon, jossa hopealusikkain piti olla, oli se tyhjä... Hän seisoi kauan aikaa hämmästyksissään, katkeran vihan alkaessa kiehua hänen mielessään. Mitä tämä merkitsi? Kuka oli aukaissut hänen lukitun kaappinsa? Mutta samalla hänelle selkeni, kuka tämmöisen kelvottoman työn oli tehnyt... Sisar Erika oli ne _varastanut_...! Kelvoton, sydämetön julmuri! Armaan äidin ainoa lahja! Hän tunsi niin kovaa suuttumusta, että hän ihan vapisi, ja julma kosto juolahti hänen mieleensä. Lähteä ja toimittaa linnaan semmoinen heittiö! Mutta kun hän vähän aikaa oli vihassaan penkonut laatikoltaan, tapasi hänet kummallinen voimattomuus, joka joskus ennenkin oli suurina kiusausten hetkinä häneen mennyt, niin ettei hän kyennyt mitään päättämään. Ennen oli aina tullut helpotusta ja lohtua, kun meni äidille puhumaan... Tiesikö Kustaava tästä? Ja miten oli menetelty...? Ja nyt hän vasta muisti, että hänen avaimensa olivat olleet koko hautaushomman ajan hänen pöydällään. Helppohan siitä oli ne ottaa... Mitä hän nyt tekisi? Hän päätti lähteä Hannan luo. Yksin hän ei voinut eikä saattanut päättää. Pihan poikki mennessään hän tapasi Kustaavan, joka oudoksui hänen kalpeuttaan. Mutta Perttu oli päättänyt olla puhumatta asiasta Kustaavalle. "Eihän vain ole sinulta jotakin kadonnut?" arveli Kustaava, joka oli tavannut sisarensa Pertun kaappia penkomassa. Pertulla pyöri jo kiivas vastaus huulilla, mutta kun ei kuitenkaan epäillyt Kustaavaa, vastasi hän menevänsä käymään Vaaralassa. Hän ei lähtenyt maanteitse, vaan asteli polkua, joka näin syksyisin, kun vilja oli korjattu, johti peltojen pientareita, väliin metsän rantaan nousten, kylän taitse. Sieltä pääsi vähempää huomiota herättämättä ja oli rauhallisempi kulkea, koska vastaantulijoita sattui hyvin harvoin. Mutta Jokijalan ohitse vei polku melkein navetan taitse, niin että hyvin näki pihalle, jos osui kujalta silmäämään. Kun Perttu ehti talon kohdalle, näki hän pihalla kaksi outoa miestä, jotka puhelivat keskenään ja ikäänkuin odottelivat jotakin. He näyttivät herrasmiehiltä, vaikka heillä kummallakin oli pitkävartiset pieksut jalassa. Mitä miehiä lienevät? Hän käveli ohi ja eteni pitkin piennarta, joka päättyi metsänlaitaan; siinä polku taas painui näreikköön. Hänen huomionsa oli kiintynyt tapahtuneeseen varkauteen, niin ettei hän tullut ajatelleeksi sen pitemmältä noita miehiä tai herroja. Vasta sitten kun Vaarala alkoi näkyä ja vankka kuusikko siinä aidan takana, arveli hän itsekseen: -- Kun eivät vain olisi olleet niitä paperipuun ostajia! -- Näinä päivinä on Jokijalka varronnut heitä omaa metsäänsä katsomaan... Voivat olla niitä... No, ehdinpä minä täältä... Hän saapui Vaaralan laskuveräjälle, josta lehmät kesäisin päästettiin metsään. Se oli nyt aivan avoimena, ja veräjäpuut oli nostettu aidan päälle seivästen väliin. Siinä hän havaitsi Hannan, joka pesi jotakin vaatetta notkossa lähteen luona. Hanna seisoi selin eikä huomannut Perttua ennenkuin tämä oli aivan selän takana. Hänen hihansa olivat kierretyt kyynärpäihin asti, ja eteensä hän oli sitonut valkoisen liinan. Kiharat, vaaleat hiukset olivat somina kiehkuroina molemmin puolin ohimoilla, ja kasvot punoittivat... "Tulitpa kuin kutsuttu. Ajattelin pistäytyä tänä iltana käymään Viraniemessä", tervehti Hanna, pyyhkäisi pois enintä valkoista saippuavaahtoa käsivarsistaan ja paiskasi kätensä Pertun ojennettuun kovaan kämmeneen. "Jatkahan nyt työtäsi! Minä tupakoin tässä... Tässä kivellä onkin hyvä istua... ja katsella sinua", vastasi Perttu ihastuneena. "Näet nyt vuorostasi minut oikein... Älä vain katsele rikkinäisiä kenkiäni..." "Eipä nuo minunkaan ole... paikatut ovat minunkin kenkäni... Sinä olet vain paljon sievempi noin..." Ja Perttu sytytti piippunsa ja istuutui kivelle Hannaa vastapäätä. "Miltä sinusta nyt tuntuu, kun äiti on poissa?" kysyi Hanna. "Tuntuu niin kummalliselta ja tyhjältä... En ole koko viikkona kyennyt mitään tekemään... Iltaisin varsinkin on ikävä rasittanut... ja siihen sitten muut huolet..." "Älä sinä huolehdi niitä maailman asioita! Mikäs meidän on eläessämme, olemme nuoria ja terveitä molemmin... ja maailma on avara ja työtä on paljon... jos ei tässä maassa, niin meren takana kuitenkin..." "_Täällä_ sitä työtä juuri onkin... Sinä et ole käynyt Karhusuolla katsomassa uudisviljelyksiäni?" "Kävimme me kesällä, kun marjasta palasimme... Paljon olet raatanut, aivan näytti mahdottomalta, että yksi mies..." "Nyt syksyllä on Junnon-Iikka kaivanut kaksi ojaa." Perttu näki, että Hannalla paloi mielessä jotakin, jonka olisi tahtonut sanoa Pertulle, mutta ei kuitenkaan sanonut. Melkein Perttu arvasikin, mikä Harmalla oli mielessä; Hanna oli monesti alkanut puhua sinnepäin. Kun he tulivat Hannan kamariin, otti tyttö kaappinsa laatikosta esille monta paria uusia villaisia sukkia, uusia palttinapaitoja ja komean villaisen röijyn... Perttu seisoi sanattomana ja katseli. "Näitä aioin lähteä sinulle tuomaan... Miten sinä poloinen tarkenet tukkimetsään, kun ei sinulle kukaan huolehdi sukkiakaan, ja miten lienee paitainkin laita... Nämä olen tässä syysaikana kutonut ja neulonut... kas tässä..." Ja Hanna latoi Pertun eteen pöydälle pinon sukkia ja toisen pinkan paitoja. Ei kyennyt Perttu sanoin kiittämään, ääneti kiersi kätensä Hannan kaulaan... "Täytyy sinusta ruveta huolta pitämään tästä puolin... Raadat vain ja maata muokkaat... etkä muista, että voipi terveytesi mennä... kun kuulut koko syksyn nytkin sukitta olleen siellä Karhusuollakin", puheli Hanna, mutta suuresti häntä huvitti Pertun hämmästys. "Kuka sinulle kaikki kertoo?" "Minä näin unissani", naurahti Hanna. "Mitäs minä sinulle antaisin?" sanoi Perttu. "Eihän minulla poloisella vielä ole mitään..." "Kun minä nyt vain saan sinut itsesi eheänä ja terveenä, niin siinä on kyllä", vastasi Hanna. Mutta vasta sitten, kun iltahämyssä lähti kotiaan palaamaan, muisti Perttu, mitä varten hän oikeastaan oli lähtenyt. Kun he ehtivät laskuveräjälle, -- sillä Perttu aikoi palata takaliston polkua, -- kertoi hän Hannalle hopealusikoistaan ja että hän epäili sisar Erikan ne ottaneen. Oli jo niin hämy, ettei Perttu eroittanut Hannan kasvojen ilmettä, mutta tytön ääni oli muuttunut, kun hän sanoi: "Sehän juuri onkin surkeinta, että he kaikin ovat sinua nylkemässä. Minä olen kuullut semmoista, josta en sinulle kerro vielä, mutta sen tiedän, että liian siivo ja hyvä olet kiittämättömille siskoillesi ollut... paitsi Kustaavalle, joka tietää parhaiten sinun tilasi... Palkinneeko sinun hyvyyttäsi kukaan...!" Hanna puhui paljon muutakin semmoista, josta ei koskaan ennen ollut haastanut. Kun Perttu läksi kotiaan päin, pyyhki hän kyyneleitä silmistään ja oli kompastua polun kiviin, joita pimeän tähden ei nähnyt välttää. IX. Päivät alkoivat käydä lyhyiksi ja pimeiksi. Syksyn synkkä käsi oli korjannut viimeisetkin kesän jätteet, taivas oli muuttunut tummaksi ja murehtivaksi, ja yöt pitenivät pitenemistään. Ihmiset alkoivat jo ikävöidä talvea, jääkelejä ja hauskoja revontulten valaisemia iltoja. Ja pian kelirikko tänä syksynä loppuikin. Lakkasi eteläinen liehumasta, seestyi pehmeä taivas, tuuli kääntyi pohjoiseen ja aurinko näyttäysi kylmänä ja sateettomana. Maa rupesi routimaan, rapakot jäätyivät ja valtaväylänkin rannat riittyivät. Ei missään odotetakaan talvea niin ikävöiden kuin Perä-Pohjolassa, jossa sulan aikana ei päästä hevosella pitkälle liikkumaan. Valkoinen lumi tuo riemua mieliin, ja pakkanen rakentaa siltoja pohjattomien jänkkien ja järvien poikki. Silloin pääsee ajamaan takalistoille, erämaille ja kiveliöihin. Lyhyitä päiviä pitentävät kuutamoillat, ja milloin on kuun pohja, silloin revontulet syttyvät ja valaisevat kulkijan mieltä. Valtaväylän syvin uoma on sitkein jäätymään. Kauan se jaksaa taistella pakkastakin vastaan, ennenkun viimeinen railo on ummessa. Mutta kahleisiin sekin lopulta joutuu. Jättiläisen vankka valtasuoni on puoleksi vuodeksi lakannut tykkimästä. Mutta koskessa hyrskyt pauhaavat kaiken talvea. Se puhaltaa sieraimistaan vihaista viimaa ja kuin nyrkkiä puiden uhkaa, että vielä kahleet katkeavat, vielä uoma leviää, latu laajenee ja vangittu voima pääsee irralleen. Mutta nyt se lepää kuin haudassaan, tuo mahtava, syvä virta ja rauhallisempi suvanto, lepää äänetönnä ja voimattomana, ja sen jäinen peite kasvaa joka yö vahvemmaksi. Kun ensi lumi tuiskusi maalle ja joen jäät olivat valkoisena tasankona, alkoi kiire heinänajo joen saarista ja puiden nounti metsistä. Syyskeleillä koetti kukin töitään jouduttaa, jotta ehtisi sydäntalven ajaksi tukinajoon. Huhu oli koko syksyn ollut liikkeellä, että tukinajoja tulisi paljon, ja kaikki talonmiehet varustausivat tukkimetsään. Tulinen kiire oli Viraniemen Pertullakin. Venni-poika ajoi vanhalla Laukilla puita metsästä ja Perttu heiniä uudella raudikollaan Karhusuolta ja Luomalanjoelta, kun hänellä ei ollut saariniittyä. Kaikilla, jotka aikoivat talveksi tukkimetsään, oli kiire saada halkoja, heiniä ynnä muuta tarvetta koko talven ajaksi kasaan ajetuksi, sillä hevosia ei moneenkaan taloon jäänyt yhtään. Perttukin oli päättänyt päästää vanhan Laukin jo lepäämään maailman vaivoista, sillä vanhus oli tullut hitaaksi. Tänä aikana kulki Viraniemen ohi sadoittain heinähäkkejä edestakaisin. Usein Perttu tuli silmänneeksi jäälle, jossa meni kymmeniä hevosia peräkkäin ja miehet makailivat heiniin peitettyinä häkkien päällä. Ja silloin hänen silmänsä sattuivat aina Hopeasaareen, jossa näki Lomman hevosten seisovan avonaisen ladonoven luona ja renkien täyttävän häkkejä... Ja hän käänsi päänsä pois ja huokasi... Junnon-Iikka oli jo parisen viikkoa sitten mennyt muiden tukkilaisten kanssa Anukanvaaraan puulaakin valmistaviin töihin talviajoa varten. Kun Perttu saapuisi, aloittaisivat he sitten yhdessä ajon, Iikka hakkuumiehenä. Perttu oli valmistellut tukinajoon tarvittavat neuvot kuntoon. Reet olivat vankat, Pertun itse tekemät, ja hyvässä tervassa. Ajoneuvot, köydet kaikki reilassa, ja hänen uusi hevosensa, Raudikko, hyvässä lihassa. Hän oli valmis lähtöön. Hän oli ikävin mielin odottanut kutsua Jokijalalta, mutta ei ollut mitään kuulunut. Hän oli kuitenkin saanut tietää, että ne miehet, jotka hän oli nähnyt Jokijalan pihalla, olivat olleet paperipuun ostajia. Mutta he eivät olleet sopineet Jokijalankaan kanssa metsäkauppoihin. Saadakseen asiasta paremman tiedon Perttu läksi kuuloille. Oli jo lumi maassa, ja Pertun oli aie parin päivän perästä lähteä tukinajoon. Jokijalassa ei ollut isäntä kotona, mutta emäntä toimitti Pertun istumaan ja sytytti tulen lamppuun. "Näkeepä kerran tätä naapurin miestä kylässä", hän sanoi Pertulle. "Ei se mies aikaansa raitilla ole tuhlannut." Kun Perttu tiedusteli, oliko isäntä kauaskin mennyt, selitteli emäntä: "Ei vain kauas ole mennyt... Olisiko mennyt Mattilassa käymään... Voisin minä panna poikasen hakemaan, jos niin kiire olisi..." Mutta ei sanonut Perttu niin kiirettä olevan. "No, tuleeko lähtöä tukinajoon ennen joulua?" tiedusteli emäntä puheen jatkoksi. "Aivan näinä päivinä pitäisi lähteä." Oltiin taas ääneti pitkän aikaa. Emäntä näkyi alkavan hommata kahvinkeittoa. Hyvin vähän oli Perttu Jokijalan emäntää puhutellutkin. Harvoin oli käynyt naapurissa, ja vielä harvemmin kävi naapurin emäntä Viraniemessä. Niin oli aina ollut, sillä naapurit eivät sopineet yhteen uskon asioissa. "No, kuinka isä vielä voipi? Ei taida paranemisesta olla toivoa?" "Ei ole huonompi eikä parempi... siinä makaa... Surkeaa on hänen elämänsä, kun puhe ja ymmärrys meni... Armahtaisi Jumala ja ottaisi hänet kärsimästä...!" Emäntä huokasi. "Kummallista on tämä ihmisen vaellus täällä! Niinkuin sinunkin vanhempiesi! Koko ikänsä pitivät huolta toisten autuudesta, talvikaudet kulkivat saarnamatkoilla taikka kotonaan viikkomääriä ruokkivat ja vaalivat kristityitä, läheltä ja kaukaa... Eivät he ainakaan olleet kitsaita eivätkä kiinni tässä maailmassa... Toisten hyväksi elämänsä käyttivät ja aina olivat valmiit auttamaan, vaikka mikä maankulkija olisi apua tullut pyytämään... Mutta nyt?" Emännän ääni muuttui vihaisemmaksi, kun hän jatkoi: "Nyt, kun olivat tulleet vanhoiksi ja köyhtyneet... ei kukaan käynyt näkemässäkään... Vanha saarnamies, joka parastansa opetti ja kaikkensa maailmalle jakoi, kuolisi puutteeseen, ellei sinua olisi... Semmoinen on maailma..." "Ei kai isä ole kunnian ja kiitoksen takia Jumalan sanaa julistanut", huomautti Perttu hiljaisella äänellä. "Sitä minä en sanokaan. Mutta minä sanon, että eipä ojenna pennin edestä takaisin kukaan niistäkään, joita isäsi parhaina päivinään maallisissakin asioissa auttoi ja joilla nyt olisi hyvä varaa muistaa, kun toinen on köyhtynyt... Ja kaikkein kiittämättömimmät ovat juuri hänen hyvät kristittynsä..." Pertun täytyi myöntää, että niin oli. Usein hän oli itsekin samaa ajatellut. Ihmetellyt, että nekin uskovaiset, jotka isän kaulassa riippuen syntejään tunnustivat ja anoivat niitä anteeksi, nyt olivat kokonaan unohtaneet tuon kääntymys- ja heräämishetkensä... ja unohtaneet hänet, joka puhui heille lohtua ja antoi syntejä anteeksi. Niin oli käynyt. "Äitivainajasi olisi ollut eriluontoinen kuin isäsi, mutta ukko on aina tehnyt omin päinsä. Tuskin olisi velkaa niin paljon karttunutkaan, jos äitisi olisi saanut joskuskaan tehdä tahtonsa mukaan... Puhui se kerran äitivainajasi minulle paljonkin. Vähää ennen olit sinä juuri syntynyt, ja silloin puhui ja itki... Isä oli silloinkin saarnamatkoilla Kittilässä... Eikä sen vainajan kärsimisiä kukaan muu tiedä kuin Jumala... Ei niitä maailmalle huutanut... Mutta minä tulin hyvin käsittämään." Samassa isäntäkin tuli kotia. Hänen vakavat, hyväntahtoiset kasvonsa olivat tavallista totisemmat, ja silmissäkin oli tyytymätön ilme. Perttua hän kätteli ystävällisesti ja käski kamariinsa. Kun tulivat kamariin ja isäntä oli sytyttänyt kynttilän, käski hän Pertun toiseen pöydänpäähän istumaan ja istui itse toiseen. "Jo sinä olet pitkästynyt minua", hän sanoi aluksi. "Kyllä olen vähän odotellut. Kuulin tuonnottain, että täällä teidän puheillanne oli käynyt kaksi paperipuunostajaa. Lähdin kuuloille, mitä he arvelivat... Tulee minullekin heti lähtö tukkimetsään..." Isäntä tarjosi Pertulle sikaarin ja sytytti itsekin. "Visunlaisia ostajia ne olivat. Kävimme metsässä. Näytin niille omasta sarastani Särkirovan kuusikkoa, mutta vähän ne minusta tarjosivat siksi kuin muualla kuuluvat hintaa antaneen. Vaikka minun metsäni onkin paljon harvempaa ja pienempää kuin teidän..." "Katselivatko meidän sarkaamme?" "Kävimme läpi senkin..." Perttu näki Jokijalan isännän silmistä ja kasvojen ilmeestä, että hän oli raskaalla tunnolla ja ettei ollut niin päin metsänostohommat kuin he olivat toivoilleet. Mutta Perttu kysyi kuitenkin: "Tarjosivatko ne meidän metsästämme... tarkoitan kuusikoita... minkään vertaa?" "Minun on niin paha tätä asiaa sinulle selittää, ja siksi olen näin kauan ollut sanomattakin, kun olen koettanut valvoa sinun parastasi ja pitää puoltasi..." Isäntä katsoi lattiaan, oli tuokion ääneti, mutta oikaisi sitten selkäänsä ja sanoi hitaasti: "Maksaisivat ne siitä minun mielestäni kelpo hinnan, mutta Lomma on kieltänyt, ettei saa metsää toinen ostaa eikä toinen myydä ennenkuin hänen kiinnityksensä, joka on taloon ensimmäiseksi merkitty, on maksettu..." Pertun kasvot kalpenivat, mutta hän ei virkkanut mitään. Jotakin siihen suuntaan hän oli arvellut, kun näki merkit petäjissä, mutta tätä hän ei ollut osannut ajatellakaan. Jokijalka jatkoi: "Minä kävin Lomman puheilla ja selitin, että niillä metsärahoilla juuri on tarkoitus maksaa hänen velkansa... Mutta hän ei ottanut kuuleviin korviinsa... Minä sanoin sitten suoraan, että hän lain varjolla viepi toisen omaa... Mutta ei sille miehelle näy auttavan... Nähtävästi hän himoitsee taloa..." Pertun mieli lannistui niin, ettei hän ymmärtänyt sanoa mitään. "Jos olisi semmoinen mies, jolta saisit rahat lainaan, että maksaisit Lommalle pennistä penniin, niin hänellä ei olisi enää isännöimisvaltaa", puheli Jokijalka. "Mutta Lomma tuntui sanovan, että hänellä on muitakin saamisia kuin se kiinnitys..." "En ole siitä kuullut. Enkä usko ennenkuin näen velkakirjat", sanoi Perttu ja alkoi vähitellen tointua. Mutta hänen tuli niin paha olla, ettei hän enää tyytynyt istumaan naapurinsa seurassa. "No, istahda nyt edes sen aikaa, että juomme kahvit!" Mutta Perttu ei sanonut joutavansa. Hänellä oli kuin hengenahdistus; hirveä paino pusersi hänen sydäntään ja semmoinen hätä, ettei yhdessä kohden pysynyt. Melkein kuin pyörryksissä hän pääsi kamarista. Ei muistanut sanoa hyvästiäkään. Mutta portaille asti saatellut Jokijalka virkkoi: "Jos koettaisit saada lainaa siltä Juustovaaran Moosekselta. Hän on isäsi vanha uskonveli ja rikas..." Perttu kuuli kyllä, mitä Jokijalka sanoi, ja tarttui siihen heti tokaisemalla: "Mahtaisiko antaa minun nimeeni?" "Käy nyt kuuloilla, kun menet tukinajoon." Poikki peltojen lähti Perttu astumaan. Ei noudattanut talojen välistä polkua, vaan käveli mistä sattui, töksähtäen välistä lumen täyttämiin pellon ojiin. Hänelle oli äkkiä selvinnyt Lomman homma. Siksi se oli kesälläkin vain livertänyt, ettei ottaa velkaa, ja siksi se oli metsänkin luettanut ja kaikki muut vehkeensä valmiiksi miettinyt... Muu ei ollut mielessä kuin saada talo polkuhinnasta... Hopeasaaret... Karhusuot... Viinamäki... ja hänen puutarhansa... Oli jo aikaa ehkä niin miettinyt... Junnon-Iikka oli kerran syksyllä, kun olivat yhdessä ojankaivuussa Karhusuolla, sanonut, että Lomma ajatteli pojalleen Viraniemeä... Mutta ei ollut Perttu sitä silloin niin todeksi uskonut... Iikka piti sittenkin kaikessa hänen puoltaan... Levottomassa mielessä heräsi Pertulla sentään yksi toivo vielä. Jos auttaisi se Juustovaaran rikas, joka oli isän paras uskonveli! Hänellä oli rahaa ja maita ja mantuja. Ja kun hän myisi metsän, saisi Juustovaaran rikas rahansa takaisin... Sinne piti nyt heti lähteä... sopi poiketa Juustovaaraan tukinajoon mennessä... Mieltä helpotti vähän se toivo. Muualta ei ollut yrittämistäkään. Oman kylän miehet eivät kyenneet auttamaan... Jokijalka kyllä auttaisi, mutta hänelläkin oli velkaa jo ennestään... hyvä jos metsällään saisi maksetuksi... Yöllä oli Perttu niin levoton, ettei saanut unta silmiinsä. Olisi ja eläisi nyt äiti, jolle huolensa juttelisi... Äiti tietäisi jotakin... Ei käynyt Hannallekaan sanominen... vaikka Hanna kyllä varmaan oli aavistanut samaa, joskaan ei ollut mitään puhunut... Pertun ajatukset riensivät salamoina asiasta toiseen, tapauksesta tapaukseen... Ja nyt hän muisti, että kun hän kesällä kävi Lommalla oli Lomman vanhin poika, Artturi, pihalla puhutellut ja tiedustellut yhtä toista... oli sitäkin kysynyt, oliko se Karhusuo hyvääkin suota... Eikä hän silloin vähääkään aavistanut, mikä heillä oli mielessä... Oli vielä toinenkin juttu, joka nyt johtui mieleen... Huhuna oli kulkenut, pari vuotta sitten, että Artturi oli mielitellyt Hannaa... Ei ollut Hanna koskaan mitään Artturista puhunut eikä ollut Perttukaan kysynyt... Ruma, näppynaamainen ja juoppo se Artturi...! Tulvaamalla tulvi hänen mieleensä ajatuksia... Kumma mies, salaperäinen ja omituinen oli isä ollut, kun ei hänelle veloistaan koskaan mitään selittänyt, ei edes ollut sanonut, kuinka paljon olikaan... Oliko Lommallekin muuta velkaa kuin kiinnitysvelka? Niin oli Lomma Jokijalalle väittänyt. Ei ollut isä siitä koskaan maininnut eikä äitikään, joka kuitenkin tuntui muut velat tietävän... Jos ei saisi mistään apua... jos Juustovaaran rikaskin kieltäisi! Kaikkiko menisi? Hänen työntekonsa vainiolla ja Karhusuolla...! Hänen rakas puutarhansa puineen ja pensaineen... ja Hopeasaari mehevine luhtineen? Ja kasvattimetsä Viinamäen takana ja koko Särkirovan uljas männikkö? Vieras mies kylvämässä hänen Viinamäkeään, vieras seisomassa hänen suuren tuomensa alla puutarhassa! Niinkö kova, niinkö onneton oli kohtalo? Hän ei enää pysynyt vuoteessaan, jossa oli kääntelehtinyt kyljeltä toiselle. Hän nousi kävelemään, ja oli taas kuin olisi toivoa välkähtänyt tyhjyyden keskellä. Eipä tiedä, kuinka hyvänsuuntainen mies oli Juustovaaran rikas! Perttu oli monet kerrat, kun Mooses oli käynyt isän luona -- viimeksi toissa vuonna -- hoitanut tallissa hänen hevostaan, kun välisti viipyi viikonkin isän kera uskonasioista puhumassa. Ystävällinen ja puhelias ukko oli Mooses ollut... ja isän kanssa henkiystävä... Ja jos nyt menisi hyvin tukinajossa, ja miksei menisi, kun oikein yrittäisi... niin sieltä karttuisi rahaa pienempiin velkoihin, ja verot ja muut saisi karjasta kerätyiksi... Sitten myisi Särkirovan... Mutta sitten tulisikin Lommalle lämmin lähtö Hopeasaaresta isännöimästä... tulisi suuri lovi Lomman karjaan, kun Hopeasaaren heinät eivät enää olisikaan hänen käytettävinään... Jos jaksaisi elää ja tietäisi eteensä... tai jos ainakin puhuisi Hannalle huolensa, niinkuin Hanna oli pyytänyt...! Kuinka usein hän oli Hannalle kuvaillut sitä onnellista aikaa, kun Hopeasaarikin oli omana... Sitä muhkeaa ja lukuisaa karjaa! Hevosia ja varsoja! Ja Karhusuolla suuri, järkiperäisesti kunnostettu suoviljelys... Ei, ei hän voisi Hannalle puhua, ei ainakaan vielä... Ja taas mietteet kääntyivät. Tässä tulisi nyt muutos elämässä... Äiti oli kuollut, isä heikko, ja velkojat alkaisivat ahdistella... muutos tapahtuisi... Oliko ollut hullutusta sekin, että kaikki, mitä omalla työllään tukkihommissakin ansaitsi, pani talon tarpeisiin? Työneuvoja oli ostanut, maanviljelyskaluja monenlaisia, apulantoja... Olisi pannut ansionsa pankkiin... niin nyt olisivat hyvät hädän hetkenä... Mutta talo olisi sitten rappiolla... olisi jo aikaa oltu maantiellä... Ei ollut Perttu kyennyt säästämään. Jos joskus ajatteli, että nuo piti panna pankkiin, niin silloin oli reikä valmiina. Milloin mihinkin. Välisti tuli Kustaava itkien, että puute ahdisti, välisti piti aivan viimeisensä antaa veljille, jotka talvikauden roikalehtivat ja söivät talon ruokaa. Ja siihen korkoja ja veroja monenlaisia! Niin, ettei itselle liiennyt vaatetta päälle eikä liioin kenkiä jalkoihin... Hän muisti veljiänsä, jotka olivat Amerikassa. Kuinka hauskat päivät heillä lienee? He olivat panneet Lomman velan alkuun, he ja Erika-sisar. Siitä oli kasvanut, ja lisää oli isä ottanut silloin kun antoi kiinnityksen... Jo silloin on Lommalla ollut selvillä, miten hän menettelee, ja silloin on jo himoinnut taloa, kun näki, mikä aarreaitta Hopeasaari oli... X. Talvi Pohjolassa, talvi erämaan kiveliössä! Kuinka erilainen se onkaan kuin rantamaiden vedenvärinen, tarmoton ja sumuinen talvi, joka ei peitä pellon sänkeä eikä metsän mättäitä näkyvistä. Ei ole siellä lumikaan niin hohtavan valkoista kuin asumattoman sydänmaan sydämessä. Sillä suurilla, aukeilla kentillä se pohottaa harmahtavalta ja likaiselta, ja tuuli tuopi sen pinnalle kaiken maailman roskat. Mutta kiveliön talvi on puhdas ja valkoinen, ja lumen pinta kuin palttina. Eivät sinne maailman pölyt pääse likojaan tuomaan ja lumenpintaa rumentamaan. Tasaisesti tuiskuttaa talvi lumensa suurten vaarojen la'ille ja lyömättömien metsien korpiin. Kerros kerroksen päälle liittyy tasaisesti ja limittäin, kunnes suuri, äänetön erämaa lepää haudattuna valkoisten peitteittensä alle niinkuin ikuiseen puhtauteen. Voi tuota erämaata, äänetöntä, jylhää kiveliötä talviaamujen päivän valjetessa! Ei kuule korva mitään ääntä. Poissa ovat metsälinnutkin, jotka syksympänä, marjain kypsyessä, pitivät ilojaan vaarain kupeilla ja paljukoilla. Rantamaille ovat kaikki elävät kadonneet. Kauan, kauan saa erämaa yksinäisyydestään nauttia, kauan odottaa, ennenkuin joku ihminen sattuu eksyksissään sen hämärään pylvästöön. Myrsky välisti temmeltää talvisina öinä, kun taivas huokailee raskaassa pilvessä, -- temmeltää ja ryskyy, puskien nurin lahovikahongan, taivuttelee pitkien jouhipetäjien latvoja ja korpikuusien niskoja mennessään, ja siirtyy aukeammille aloille töitään jatkamaan. Ei ollut vielä Anukanvaaran erämaassakaan tukkilaisen kirves koskaan puuhun iskenyt. Sen metsä oli tähän asti saanut rauhassa olla ja elää ja kuolla. Se oli laaja vaara, kauttaaltaan pitkän, komean petäjikön peittämä, ja penikulmia karttui siitä matkaa ensimmäisiin kyliin ja taloihin. Mutta nyt oli tullut Anukanvaarankin vuoro. Sen ääretön rikkaus oli vietävä pois, myytävä maailman markkinoille. Kruunulle kuului Anukanvaarakin ympärillä olevine kiveliöineen, ja nyt olivat yhtiöt ostaneet kaikki täysimittaiset puut, jotka kevään tullen, jokien auettua, olivat uitettavat kauas pois. Syksyllä jo, ensi lumen tultua, ilmausi liikettä Anukanvaaraan. Tukkityömiehiä oli sinne tulossa. Mutta hankalaa ja raskasta oli kulku, sillä vähän oli lunta vielä kiveliössä. Asunnon tekoon talven ajoa varten sinne jo pyrkivät rekineen ja eväineen. Ja kun lopulta pääsivät perille, niin katselivat vaaran eteläpuolelta soman, kaltevan mäenrinnan. Siinä ei maa ollut niin kivikkoinen kuin päällempänä, ja siinä oli hongikkoa, suoraa ja sievää, vaikka temppelin olisivat rakentaneet, ja pulppuava lähde notkossa, josta vesi juoksi jänkälle. Siihen ensimmäiset tulijat alkoivat valmistella asuntoja, yöt nukkuen havumajassa, rakovalkean lämmittäessä. Jo ennen joulua saapui Viraniemen Perttukin Anukanvaaraan. Sinne ei maksanut vaivaa pyrkiä niiden, joilla oli huonot ja lamaiset hevoset ja aiastuneet reet. Täällä täytyi olla vankkaa ja tervettä väkeä, tottuneita miehiä ja hevosia ja lujia välineitä. Sillä tietona oli, että Anukanvaaran petäjät olivat järjestään jättiläisiä ja ajomatka paikoin jyrkkää myötälettä. Lujaa siinä kysyttiin. Vaaran alle, etelänpuoliselle rinteelle, siihen, missä kangas loppui ja louhikko alkoi, oli Perttu kahden muun kotikylän miehen kanssa tehnyt yhteisen asunnon. Se oli kuostoista koirankaulaan salvettu ja varaukset täytetty sammalilla. Kun kävi ovesta sisälle, näki maahan kaivetun permannon ja sen keskellä kivisen kiukaan, jossa honkatuli paloi lakkaamatta, savun noustessa vaivaloisesti katossa olevasta reiästä ulos. Seinäin vierillä olivat lavitsat, makuusijat, joissa kullakin oli peurannahkansa, nahkaisensa ja muut tarvikkeensa. Samanlaisia asuntoja oli siinä lähistöllä monta, mikä pienempi, mikä isompi, missä enemmän asukkaita, missä taas vähemmän. Mutta kaikkia muita isompi oli puulaakin "pytinki", jossa oli konttori ja pirtti. Näissä oli oikeat tulisijat, kivistä loukkoon muuratut, ja savupiippu katolla niinkuin ainakin. Siitä kappaleen matkaa edempänä oli ruokamakasiini, hongista salvettu, mutta sammalitta laskettu. Paksuna lumitalvena, kuten nytkin, näytti Anukanvaaran tukinajajain kortteeripaikka kuin lumeen peittyneeltä kylältä, josta oli jäänyt näkyviin vain muutamia taloja. Koko ympäristö, vaikka olikin uhkeaa männikköä, oli jätetty hakkaamatta, etteivät tuulet tuntuisi eikä pyry pääsisi niin rajusti puskemaan. Hevosia varten oli kyhätty talleja. Toiset olivat tehneet oikein vasiten, mutta toiset vain havumajan, johon oli nostettu turvetta katolle. Jo oli ajoon saapunut satakunta hevosta ja parisataa miestä. Liikettä siinä aamuvarhaisilla oli, kun miehet läksivät metsään. Piti syödä vankasti, jotta päivän kesti tukkeja "hirttää". Silloinpa siinä hommaa ja mellakkaa oli. Mikä keitti velliä, mikä kiiseliä, mikä paistoi kaloja tai kärvensi silavaa tulen loisteessa. Toiset apehtivat hevosia, muutamat lämmittivät vettä silppuihin tai paloittelivat leipiä apekoppaan. Makasiinin ovi oli auki. Siellä seisoi Herranen paksu turkki yllään, kalua punniten. Oli siellä ruokavaroja. Valtainen pino oli jauhosäkkejä, kookkaita silavalaatikoita, kahvipaaluja, sokeritynnyreitä ja minkä mitäkin. Mikä otti jauhosäkin, mikä leipiä, voita, kalaa, kahvia. Ja ahkeraan sai siinä Herranen punnita ja kirjoittaa. Miehet ja hevoset alkoivat siitä vähitellen poistua, omalle tielleen kukin. Päivisin ei kylässä näkynyt montakaan miestä. Mutta aina jokunen kuitenkin. Millä oli reki särkynyt, niin sitä oli korjaamassa, millä kirvesvarsi katkennut, niin uutta oli tekemässä. Tälle oli tapahtunut se vahinko, että hevonen loukkasi jalkansa, tuota taas oli kanki, kun rekeen väänsi, lyönyt poskelle, niin että koko naama oli ajetuksissa. Ja melkein joka päivä oli joku saanut kolahduksen jäseniinsä. Laaksoon, joka oli Anukanvaaran ja Rattastunturin välissä, oli tukkiplassi valittu. Sen läpi juoksi Peurajoki, jonka tiettiin keväisin olevan korkeavetinen, -- tulvan, kirsiveden, pysyvän siinä kauan laskematta. Molemmanpuoliset Peurajoen rannat Anukanvaaran kohdalla olivat laajat ja puuttomat, ikäänkuin vartavasten tukinajopaikaksi valmistuneet. Siihen tukkeja ajettiin. Kuorma kuorman perästä ilmausi metsästä ja toi oman läjänsä. Monta kilometriä pitkältä oli tukkiläjiä, niin ettei huuto kuulunut toisesta päästä toiseen. Vaikka kyllä siinä miehet ääntä pitivät, kun metsästä tulivat. Kuului huutoja ja kiroilemisia. Mikä noitui hevoselleen, mikä omaa tyhmyyttään, kun kanki luiskahti tukin alta pois juuri kun oli saamaisillaan tukin keikutetuksi läjän päälle. Hyvät olivat palkat, jos olivat puutkin kookkaita ja tie jyrkkää. Muutamat eivät viitsineet kovinkaan itseään rasittaa. Kävivät pari kolme kertaa kirkkaimman päivän aikana metsässä, niin ajoivat majalleen, rupesivat kahvin ja ruoan keittoon ja löivät korttia illan kuluksi, milloin eivät neuvot olleet rikki menneet eikä muutakaan vauriota tapahtunut. Junnon-Iikka oli Pertulla hakkuumiehenä. Se oli ollut ahkera pari, ja tietona olikin jo kaikilla tukinajajilla, että Perttu ja Iikka olivat enimmin ansainneet. Huvikseen oli Herranenkin käynyt katsomassa, kuinka tukki vierähteli, kun Perttu asetti kangen olkansa päälle. Metsässä olivat nytkin. Iikka puuhasi suuren jättiläispetäjän tyvellä. He olivat sen siihen tienvarteen jättäneet kunnes tie ehtisi kovettua, ennenkuin yrittäisivät metsän jättiläistä rekeen. Sitä olivat käyneet muutkin miehet katselemassa, ja iltaisin, kun oli puhe siitä tullut, olivat arvelleet, ettei jaksaisi sitä yksi hevonen vetää eivätkä kestäisi kenenkään reet. Mutta Perttu ja Iikka olivat nyt päättäneet yrittää. Puserosillaan ja avopäin iski Iikka kirvestään mahtavan petäjän kovaan tyveen. Vaikka hän ei ollut miesten vankimpia, oli hän kuitenkin tottunut, notkea ja uuttera tukkimies. Vihaisesti sinkoilivat lastut, ja raitis tervan haju tuoksahteli. Kuurassa olivat hartiat ja vankat, mustat hiukset, ja pitkin otsaa valui hiki. Itään päin se piti saada kaatumaan, että tyvi jäisi länteen -- plassille päin. Iikka oli asettanut rangat alle lumeen siihen kohden, johon toivoi jättiläisen kaatuvan, niin ettei se pääsisi rysähtämään utukkaan liian syvälle. On onneksi tyven, ettei tuuli painanut latvaa. Taitavasti, tottuneen tavalla ja varovasti Iikka menetteli, otti lukuun pienetkin seikat, ja kun tyvessä vähän ärähti ja hän tunsi, että nyt... niin alkoi työntää. Risahti vähän jättiläisen jalkain juuressa... risahti toisen ja kolmannen kerran ja paukahti... silloin jo kallistui itään päin. Iikka sysäsi vielä kerran... myötäsi... myötäsi... ja jymähti paukkuen ja ryskien rankain päälle, oksat ja pientä metsää allensa haudaten. "Siinä sinä nyt olet, mutta milläpä saadaan rekeen", arveli hän, oikaisten selkäänsä ja hyvillään katsellen, kun osui oikein kaatumaan. Mutta samassa tuli Perttukin, joka oli etemmäksi tukkiplassille kuullut puun kaatumisen, ja virkkoi: "Yksinkö sinä sitäkin aloit hakata!" "Kerran ennen, Airiselässä, olen tämmöisen kaatanut... no, ei ollut juuri näin vahva", tuumasi Iikka ja haki kannon päästä lakin päähänsä. Yhdessä sitten alkoivat pohtia, miten saisivat reelle. "Huudamme miehiä avuksi", esitti Perttu. "Ei, emme huuda vielä. Koetamme ensin itse. Jos ei sinulla nouse, niin ei siitä sen pahempaa miestä kuitenkaan tule", arveli Iikka. Kävivät sitten hommaan. Asettivat reet tielle, ettei matkaan saanti kävisi vaikeaksi ja raskaaksi. Hakkasivat latvan poikki ja karsivat oksat, jotka heittivät loitommaksi, tieltä pois. "Kun vain reet kestäisivät", sanoi Iikka, kun alkoivat lujilla kangilla kohotella tyveä etureen pankolle. "Reet kyllä kestävät, kun vain Raudikko jaksanee vetää", vakuutti Perttu. "Siltä varalta olen reet tehnyt, että ne kestävät." Väänsivät ja väänsivät, mutta ei ollut leikin liikuteltava metsän jättiläinen. Silloin he molemmin tarttuivat lujasti kankiinsa ja puuhasivat hiki päässä. Ja vaikka suora voimakin on välisti tarpeen tukkia vääntäessä, on tukkimiehillä monenlaisia keinoja, joilla raskaskin puu saadaan vääjäämään. Mutta kaikki keinonsa ja voimansa sai Perttu nyt panna liikkeelle, ennenkuin tukin tyvi köllähti pyörätakan päälle. Siihen se köytettiin lujasti kiinni, ja nyt tuli latvapuolen vuoro kohota takareelle... Tehetti ja pusketutti latvakin, ennenkuin totteli, mutta vääjäsi vihdoin ja nousi takareen pankolle. Siinä nyt köllötti köytöksissä ja voimatonna kiveliön vanha asukas, vanhin kenties Anukanvaarassa. "On se päivän nähnyt laskevan, toisen nousevan", arveli Perttu, kun viimeistä köyttä kiinnitti. Reet olivat tiellä, ettei matkaan lähtiessä ollut vastusta. Takareen pankon alle oli Iikka asettanut kankensa, valmiina auttamaan matkaan, kun Raudikko ensi kerran yrittäisi. Epäilytti heitä kumpaakin, miten saisivat onnessa tämmöisen tukin plassiin ja kuinka kävisi... jaksaisiko Raudikko vetää. Mutta siihen luottivat, että taival oli myötämaata plassille asti, tie hyvä, suora ja kovettunut. Raudikko oli vankka hevonen, tottunut jo syksyllä raskaan auran vetoon; ei se ottanut tempaisemalla kuormaansa liikkeelle, vaan koetteli... painoi länkiä lihaan... painoi... painoi, ja kun tunsi, että myötäämään rupesi, niin yritti kaiken kuntonsa, ja samalla Perttu vielä mossautti huuliaan ja molemmin päästivät ison äänen. Ja valjasten ritistessä, rekien paukkuessa ja lumen naristessa tukki lähti liikkeelle... Luimussa korvin iski Raudikko jalkojaan tiehen ja miehet hoilasivat... "Hyvin käypi!" huusi Iikka, joka hoiti takarekeä. "Onpa peto hevoseksi." "On se vähän ehompi vanhaa Laukki-vainajaa", riemuitsi Perttukin. Ja yhdessä he lähtivät kuljettamaan jättiläistukkia plassiin päin, Perttu hoitaen eturekeä ja Iikka kanki olalla kävellen takareen jälessä. "Lähti se vanha mies majastaan", lausui Iikka hyvillään ja lisäsi sitten kehuen: "Mutta tuskin nousisi muilla miehillä reelle." Mutta lämmin, vettä tippuva palava on miehille puuhatessa tullut. Kuumina olivat kädet ja jalat, kuumana koko ruumis ja hikisenä kuin saunassa. Onnellisesti he pääsivät, kun kaksi miestä oli kuormaa hoitamassa, tukkiplassille juuri silloin kun päivä alkoi olla kahdella karvalla. Siihen pysäytettiin toisten, nuorempain veljiensä viereen tämäkin tukki. Saapui siihen Herranenkin ihmettelemään. Hän oli luvannut Pertulle ylimääräisen palkinnon, jos tämä saisi ison petäjän täysipitkänä plassille. Siinä se nyt oli. Mutta kummasteli hän, miten kaksi miestä oli tuommoisen voittanut. Hyvillään oli ja palkkion takasi, sillä petäjän hinta oli verraton. Mutta pakkanen tuntui iltapuoleen kiihtyvän. Hikiset miehet, paidat, housut märkinä, eivät joutaneet kauan juttelemaan. Vetivät päälleen turkkiresunsa, jotka saivat olla plassilla kaiket päivät, ja lähtivät hölkkää ajaen kodalleen. Siitä vei jokivartta pitkin, ohi tukkiläjien, yhteinen kotiinkulkutie, jota iltaisin palatessa ajettiin juosten. Oli siinä jo puu poikineen kumollaan pitkin Peurajoen vartta, oli kauniita, siroja, keltakylkisiä petäjiä. Näyttivät tuossa, pitkin pituuttaan oksattomina ollen, kovin alastomilta ja nöyrtyneiltä... taikka katsojasta tuntui, että tuollainen taisi olla taistelutannerkin, jolla maansa parhaat pojat kalpeina ja silvottuina makaavat. Siinä ne viruivat Anukanvaarankin salskeat männyt odottaen Peurajoen kevättulvia. Siitä ne sikin sokin uitettaisiin mutkikasta, koskista Peurajokea pitkin väljemmille vesille, ensin isompiin jokiin, sitten jokien lompoloille ja kavannoille, ja lompoloilta taas jokia pitkin, järviä poikki valtaväylän lauttaushaminaan. Pertun ja Iikan saapuessa kodalleen olivat toiset jo vähää ennen sinne ehtineet ja kerinneet sytyttää roiman tulen, joka päivän aikana oli riutunut ja melkein kokonaan sammunut. Siinä hääräsivät tulen ympärillä kahvia keittäen ja silavaa kärventäen. Nälissään ja pakkasesta tullen tuntui sanomattoman hauskalta ja suloiselta päästä lämmittävän tulen viereen. Ensi työkseen työnsi Perttukin jalkaniekka-kahvipannunsa tuleen keittääkseen kahvia sillaikaa kun Iikka apehti ja vaali Raudikkoa. "Joko yrititte sitä isoa petäjää?" tiedustivat toiset. "Jo on plassissa", vastasi Perttu ja alkoi vaihtaa kuivia vaatteita ylleen, lämpimän loisteen hyväillessä paljasta ihoa. Oli se miehen näköinen tuo Perttu, arvelivat toiset. Oli hartioita, jos vankkoja käsivarsiakin; ei kumma, jos ison petäjänkin täytyi vääjätä. Ja voi turkanen noita haukisia ja ranteita...! Siihen kokoontui muistakin kodista miehiä juttelemaan illan kuluksi. Kukin kertoi havaintojaan. Muutamia oli vastustanut. Monelta olivat reet särkyneet, yhdeltä katkennut luokka, toiselta aisa, ja kolmas oli lyönyt haavan jalkaansa. Ja muista maailman asioista jaarittelivat sitten illempana. Perttu ja Iikka jäivät kotaan kahden. Ne kaksi muuta miestä, jotka oleskelivat samassa kodassa, olivat menneet puulaakin isoon pirttiin. Eivät saapuneet vielä silloinkaan, kun Perttu ja Iikka illallisen syötyään alkoivat hankkiutua levolle. Iikka nukkui jo. Nukkui rauhallisesti peurannahka allaan. Perttu valvoi. Monet mietteet, monet huolet painoivat hänen mieltään. Yöllä varsinkin, kun valvoi yksin. Mistä johtuikaan, että hän aina epäili Iikkaa? Ensimmäisinä öinä, kun tässä kodassa nukkuivat, ei ollut lepoa kaikkena yönä. Hän heräsi siihen, että uskoi Iikan häntä vaanivan... ja sopivalla hetkellä iskevän... Mistä se pelko oli tullut ja minkätähden? Hannan vuoksiko? Hän oli usein katunut, että oli ollenkaan ruvennut Iikan kanssa yksiin hommiin. Ei olisi pitänyt ottaa häntä ojankaivuuseen Karhusuolle eikä ensinkään hakkuumieheksi tänne kiveliöön. Joka päivä ja joka yö oli mielessä pelko, mitä tekee. Metsässäkin voisi milloin hyvänsä iskeä kirveensä niskaan tai yöllä nousta ylös ja upottaa puukkonsa sydämeen... Eihän tiennyt, mitä kostoa Iikka mietti, vaikka ystäväksi tekeysi! Iikan isä-vainajastakin kerrottiin, että hän oli murhannut kuljeksivan laukkuryssän... Sattui hetkiä, jolloin hän piti epäilyksiään joutavina ja ärtyisestä ja väsyneestä mielestä lähteneinä. Saattoi olla, että oli jäänyt häneen perinnöksi äitivainajasta, joka kuului öisin pelänneen ja itkeneen, sanomatta koskaan kenellekään, minkä vuoksi valvoi ja itki... Rauhallisestihan Iikka nukkui nytkin. Niin oli aina nukkunut, kun Perttu toisinaan nousi öisin ylös ja tulen otettuaan katseli... nukkui niinkuin nukkuvat ne, joita eivät huolet paina eikä omatunto mistään soimaa... Ei olisi muusta niinkään nyt enää huolinut, mutta hänestä oli painostavaa ja ikävää, että Iikka kenties vieläkin rakasti Hannaa, vaikka ei puhunut siitä koskaan sanaakaan... Eikä ollut Perttukaan kertaakaan Hannasta Iikan kuullen mitään maininnut... Pitäisi kerran ottaa puheeksi... jonakuna aamuna metsään mennessä, kun istuivat reessä ja Iikka usein silloin lauleli... Huomenaamulla jo ottaa puheeksi... Perttu tuntui vähän tyyntyvän, kun oli tehnyt mielessään tuon päätöksen. Mutta sitten johtui mieleen muita huolia ja mietteitä. Ikävältä ja toivottomalta tuntui työnteko, vaikka ansio oli niin hyvä, ettei Perttu ollut osannut niin hyväksi ajatellakaan... Parhaina päivinä oli kahden miehen ja hevosen palkka noussut sataankin markkaan, välistä ylikin... Muut eivät saaneet niin paljoa, mutta laiskemmasti tekivätkin työtä ja ylellisemmin elivät. Tullessaan oli Perttu poikennut Juustovaaraan vanhan Mooseksen puheille. Itserakas, kitsas äijä olikin Mooses ollut, ei ensinkään ihmisystävä. Kun Perttu ajoi asiaansa, selitteli, kuinka paljon saapi metsästä ja kuinka paljoon nousi Lomman velka, tekeysi äijä ensin köyhäksi, mutta vihdoin sanoi: "Juoppohan sitä kuulut olevan sinäkin ja tappelija..." Perttu hämmästyi. Hän ei ollut tiennyt, että semmoisia puheita oli liikkeellä. Mutta Mooses vakuutti varmaksi kuulleensa. Sinne asti oli jo koskenniskassa sattunut kesällinen tappelunkahakka joutunut! Perttu selitti Moosekselle koko asian. Mutta se ei tuntunut tekevän äijään mitään vaikutusta. Päinvastoin äijä alkoi selittää säästäväisyydestä ja työnteosta ja Jumalan siunauksesta... Silloin Pertunkin laimea mieli kovettui, ja kiivaasti hän sanoi: "Ei näy auttavan isää sekään, että on kaiken maailman uskovaisia ruokkinut ja omaansa jakanut... eivät auta ihmiset eikä kuule Jumala..." "Ei isääsi ole unhotettu, mutta sinä olet uskoton ja riettaan palvelija... vielä kristityitä moitit...!" Pertun veri kuumeni yhä. "Eipä ole näkynyt teitäkään enää, kun isä tuli puhumattomaksi sairaaksi ja huhut kertoivat, että talo myydään... Mutta osasitte silloin kyllä, kun tiesitte, että oli antamista, oli etuja, joilla kaikki kelvottomat ruokki... niin te ja koko teidän ulkokullattu lahkonne..." "Rietas poika näyt olevan...!" "Voisitte maksaa olostanne... ruokittiinhan eräänä talvena teidän hevostanne meillä monta kuukautta, kun itse vierastelitte vähän missäkin..." Perttu uskoi äijän vimmastuvan, mutta mitä vielä. Siksi kavala oli, ettei ottanut suuttuakseen, nuhteli vain Perttua syntisyydestä ja sanoi semmoisine pahoine sydämineen menevän suoraa päätä helvettiin. Kolkoin mielin hän oli lähtenyt Juustovaarasta. Hän oli taas kerran nähnyt, mihin kristityt kelpasivat... kuinka kuitenkin oli höllää heidän uskonsa -- jos itsekään olivat niin varmoja kuin kehuivat -- ja kuinka pintapuolista se tunne, jota nimittivät lähimmäisen rakkaudeksi. Samanlaista oli kaikkialla, ei yksi toistaan parempi... Mutta joskus, kun oikein alkoi mietityttää, hän rohkaisi mieltänsä sillä ajatuksella, että kun tämän talven ansion kaikki, joka pennin, panisi Lomman velkaan, kesän sitten soutaisi lauttoja ja syksyn tullen myisi kaiken irtaimiston, lehmät ja hevoset ja talvella kaikki Karhusuon heinät -- Herranen oli aikonut ostaa puulaakille --, kertyisi niistä ainakin puolet Lomman velasta, ja silloin saisikin jo myydä metsän... Herranen oli kehoittanut myymään vain isoimmat puut, ja sitä mieltä oli Pesolakin lopulta ollut... Karhusuo saisi olla alallaan niin kauan, että velat olisivat kaikki maksetut... -- Ja sitten! Sitten ei olisi niin hyvää herraa, jota palvelisin... Hanna raukka! Rakkaimpani! Äitini, kallis kantajani! Alkaessaan muistella äiti-vainajaansa hän heltyi viimein niin, että uni taas kaikkosi silmistä ja mieli heräsi unesta... Kummaa oli kertonut Jokijalan emäntä äidin kärsimisistä... Isää oli syyttänyt... muille ystävällinen ja antelias oli... äidille kova ja katkera, ja äitiä soimaili köyhtymisestä ja lasten renttuilusta... Oli kai isänkin usko samanlaista kuin Juustovaaran Mooseksen... Mooseskin oli vain tuominnut Lommaa alimmaiseen helvettiin ja kuitenkin oli itse yhtä sydämetön, yhtä julma ja raaka... Mutta kun hän aamulla heräsi ja läksi Iikan kanssa metsään, ei hän kyennytkään ottamaan puheeksi, mitä yöllä valvoessaan oli aikonut. XI. Ikävät olivat olleet Hannan päivät siitä asti kun Perttu lähti tukkimetsään. Viikkoja oli jo kulunut, oli jo joulu elettynä, mutta hän ei ollut vielä kuullut mitään Pertusta. Väliltä oli kerran kirjoittanut ja luvannut perillä, Anukanvaaraan päästyään, kirjeitä lähettää. Mutta ei ollut ehkä kulkijaa ollut kiveliöstä päin, ei Anukanvaarasta asti kuitenkaan. Oliko saanut Perttu Hannan kirjeitä ja terveisiä? Hanna oli lähettänyt niitä jo usein, oli kertonut, kuinka sairas isä kotona jaksoi, kuinka Kustaava hommaili, kuinka karja meni onnessa ja kuinka Veeni-poika pienensi tunkioon havuja ja turpeita. Oli huolistaankin puhunut. Oli suoraan kirjeessä ilmaissut mielensä, että lähtisivät Amerikkaan, että siellä saisi Perttukin työstänsä palkan. Siellä keräisivät omaisuutta, niinkuin moni muukin, ja sitten palaisivat Suomeen, kotia Pohjolaan. Monesti oli Hannan mieli tehnyt puhua siitä Pertulle. Mutta kun tiesi, kuinka Perttu oli rakastanut kotitaloansa, kuinka oli maata viljellyt, kaiken kuntonsa ja varansa siihen upottanut, niin ei saattanut sanoa. Sitäpaitsi Perttu oli puhunut isänmaanrakkaudesta ja kieltänyt kaikkia Amerikkaan menemästä. Silloinkin kansakoulun arpajaisissa, joissa oli pitänyt puheen, ja sitä puhetta oli rovastikin kehunut verrattomaksi -- oli varoittanut Amerikkaan menemästä. "On korpia, on mäkien rinteitä täällä, jotka leipää kasvavat, kun vain tekijöitä on..." Siksi oli Hannan ollut niin vaikea sanoa ja esittää Pertulle, mitä kauan oli miettinyt. Mutta nyt oli kirjeessä siitä puhunut. Oliko Perttu saanut sitä kirjettä ja mitä ajatteli? Sitä Hanna mietiskeli kutoessaan sukkaa kotonaan, kun illan hämy alkoi hiipiä huoneeseen. Oliko ollut säälimättömästi tehty, että kirjoitti tuumastaan Pertulle, joka polonen raatoi raskaassa työssä ja yritti ja toivoi..! Saattoi raataa ja nostella yli voimainsakin tai joutua vahingon alle milloin hyvänsä... Terveytensä oli siellä moni menettänyt tai raajarikoksi tullut. Pertulle hän nytkin kutoi sukkia. Lähettäisi kulkijain matkassa taas nämä kolme paria, joista viimeinen pari oli valmistumassa... Iltaisin, kun oli aikaa ja puhteet olivat pitkät, Hanna hiihteli Viraniemeen sukankudelma matkassaan. Viraniemeen oli poikki kylän vainioiden lyhyt matka suksilla, kun pääsi hiihtämään suoraan. Kustaavan kanssa oli hauska jutella, aika kului hupaisemmasti, ja Pertusta ja huolistaan oli turvallisempaa puhua Kustaavalle kuin muille. Mutta oli sattunut joulun pyhäin aikana semmoinen tapaus, josta ei ollut Pertullekaan kirjoittanut, mutta Kustaavalle oli puhunut. Lomman Artturi oli käynyt toistamiseen kosimassa! Vakavasti oli Hanna puhutellut Artturia. Oli sanonut jo monta vuotta olleensa Pertun kihlattu morsian. Kovasti se oli näyttänyt koskevan Artturiin, jolla oli kihlat matkassaan. "Mutta ei taida sinusta sentään tulla Viraniemeen uutta emäntää", oli Artturi sanonut. "Sitä en suinkaan ole toivonut enkä liioin huolehtinut", oli Hanna vastannut. "Sen varan minä kyllä kykenen pitämään, ettei tule sinusta Viraniemeen emäntää eikä Pertusta isäntää." Ei ollut Hanna sanonut siihen mitään. Kuullut oli jo huhuna Lomman aikeet. Ja hyvästiä jättämättä Artturi oli lähtenyt, komealla orhillaan ajaen poistunut kulkusten helistessä... Sitä ei ollut saattanut Pertulle kirjoittaa. Ja kieltänyt oli Kustaavakin. Perttu oli välisti niin kummallinen, ettei tiennyt mitä alkaisi ajatella. Jospa vain nyt saisi tietoja, saisi edes huhujen kauttakaan tietää, että mies vielä oli terveenä... Ja juuri kun hän, päivän käytyä pimeäksi, sytytti lamppuun tulen, sen valossa valmistaakseen viimeistä sukkaparia, ilmestyikin nainen hiihtäen pihalle. Se oli Kustaava. Pertulta oli kirje. Ylimaan miehiä oli menossa kaupunkiin. Niiden matkassa oli kirje tullut, ja Hannan osoite oli kuoressa. "Paikalla suorin sukset jalkaani ja läksin sinulle tuomaan... Kovin teki mieleni jo aukaista, mutta en uskaltanut", selitteli Kustaava hiihdosta hengästyneenä. Hanna otti kirjeen. Ja vaikka hän sen saapumisesta oli kovin hyvillään, sekaantui hänen iloonsa levottomuutta siitä, oliko Perttu terveenä vaiko sairaana... ja mitä hän kirjoittaisi siitä Amerikan matkasta. Hän istui lampun ääreen, Kustaava hänen viereensä, ja alkoi lukea lyijykynällä kyhättyä kirjettä; kirjaimet olivat kankean näköisiä, mutta kookkaita ja selviä. Hänen ehdittyään loppuun he istuivat hetken ääneti, Hannalla Pertun kirje kädessään. Paljasta hyvää kirjoitti Perttu, mutta ei ollut saanut Hannalta kuin kaksi kirjettä. Ei ollut saanut sitä, jossa Hanna puhui Amerikkaan menosta. Hanna tunsi kuin helpotusta siitä. Terveenä kertoi olevansa, ja hyvä oli ansio. Toivoa täysi oli Pertun kirje, toivoa paremmista päivistä ja tulevasta onnesta. "Ei se aavista, mitä Lomma täällä hommaa", sanoi Kustaava. "Lueppa vielä sitä loppua, jossa minustakin mainitsee", hän sitten pyysi. Hanna luki: "Ja kun saan Lommalle velan maksetuksi, niin olen ajatellut, että Kustaava olkoon lapsinensa edelleenkin meillä. Mihinkäpä ne lapsiraukatkaan muualla joutuisivat kuin pahain ihmisten potkittaviksi -- ja niiden lasten päälle kyllä on aita matala kaikilla. Kun kasvavat, niin opetan ne tekemään työtä. Viraniemessä on kyllä korpia kuokkia, ja leipää tulee myöskin, kun vain on tekijöitä, se on uskoni... Eihän ole Kustaava paran syy, että hänen miehensä oli laiska nahjus. Sano Kustaavalle, että koettaa hoitaa talouttani niinkuin omaansa olisi ja vaalia isää. Antakoon lapsille rieskamaitoa..." "Voi, voi sitä hyvää Perttua!" sai Kustaava sanotuksi ja ratkesi itkuun ilosta. "Kyllä hän on liian hyvä mies Lomman ryövärijoukon riisuttavaksi", sanoi Hanna. "Pysyisi raukka siellä terveenä ja hengissä palaisi!" Ja kyynel nousi Hannankin silmään. Kustaavan lähdettyä hän alkoi uudelleen tutkia kirjettä. Toiselle arkille Perttu oli kirjoittanut siitä, kuinka hän aikoi menetellä Lomman velan suhteen. Sen maksamiseksi piti kerätä kaikki mitä hengestä irti lähti, kirjoitti hän. "Kun koko talven olen täällä ja vasta viimeisellä kelillä palaan, niin uskon, että minulla on melkoinen summa koossa. Koetan sitten saada joltakin hyvältä ihmiseltä metsää vastaan lainaa, ja lisäksi vielä myymme irtaimistoa, että pääsisimme Lommasta eroon. Juustovaaran rikkaan luona kävin, vaan ei hän aikonut auttaa. Olinhan aikeessa ennen tännelähtöäni käydä Lomman puheilla, mutta en kuitenkaan mennyt -- enkä saattanut mennä. Kesällä kun kävin, näytti minusta siltä, etten rukoile häneltä armoa, ja tuskin se mitään auttaisikaan. Onhan Lomman sydämettömyys siksi tuttu meille molemmille." Muista velkojista Perttu kirjoitti: "Ne ovat enimmäkseen kotikyläläisiä, eivätkä heidän velkakirjansa ole suuria. Ainoa, jolla on vähän isompi saaminen, on Koskenniskan Aukusti-isäntä. Mutta häntä myöskin kesällä puhuttelin, eikä sanonut olevan hänellä kiirettä eikä tarvetta. -- -- Tätä kirjoitan kodan lauteella, kun toiset nukkuvat." Hanna istui pitkän aikaa kädet helmassa ja kirjettä käsin aukoen ja kiinni pannen. Ja kun vähän aikaa oli mietiskellyt, niin aukaisi ja luki taas uudelleen. Toivossa siellä Perttu työtä teki... Kuinka lämpimästi hän olikaan kiintynyt Viraniemeen! Ei henkensä kaupalla siitä luopuisi... Ja jos kuitenkin tulisi pakko! Hanna oli kuullut kylältä huhuja, että Lomma oli sanonut saataviensa olevan suuremmat kuin koko talon arvo maineen metsineen. Tiesikö sitten Perttu kaikki? Ei hän kuitenkaan epäillyt, ettei hän Viraniemeä saa pitää... koko kirjeen sisältö sen osoitti... Olisiko hänelle kirjoittaa ja selittää huhuista, jotka tiesivät Lomman hommista? Vaikeaa oli sitäkään tehdä ja pahoittaa hänen mieltään, kun hän raatoi kaikin voimin ja uskoi työnsä siunaukseen. Ei, sitä hän ei voinut Pertulle kirjoittaa. Ehkäpä huhut sinnekin kerkiäisivät... XII. Talven selkä oli katkennut. Aurinko, joka oli monet viikot säteettömänä ja kylmänä näyttäytynyt muutamien vaarojen välistä etelän taivaanrannalta, oli kohoamistaan kohonnut ja nousi keskipäivällä yli vuorten huippujen ja lämmitti lumista, kankeaa maailmaa. Sen kilossa oli jo lämmintä ja elämää, joka oli voittanut talven voiman. Taivaskin, joka värjötti vaaleana ja värittömänä, sai sinisemmäksi ja ruskotti illoin, aamuin. Oli jo kevään kevättä Pohjolassakin. Hanna oli talven ajan kutonut ja neulonut ahkerasti. Mutta sanomaton ikävä oli hänellä ollut. Vaikka Pertultakin oli tullut usein kirjeitä, vaivasi mieltä aina rauhattomuus ja epäilys, että Perttu sairastuisi tai loukkaantuisi. Jo oli Perttu vastannut siihenkin Hannan kirjeeseen, jossa tyttö puhui Amerikkaan menosta. Ei sanonut Perttu sinne mielen tekevän ja käski Hannankin heittää semmoiset ajatukset pois. Kotimaa oli hänelle rakas ja Pohjola kaikkein rakkain. Perttu oli kertonut pienetkin seikat ja selittänyt, että raskas työ tuntui hänestä nyt keveältä, kun hän ajatteli Hannaa ja tulevaa onneansa. Ja nyt hän uskoi jo varmasti saavansa Lomman velan maksetuksi. Herranen oli luvannut käydä metsää katsomassa ja aikonut ostaa suurimmat puut puulaakille. "Ei ole Amerikka sitten mikään verrattuna omaan hauskaan kotiimme", kirjoitti Perttu. "Täällä on keväisin linnunlauluja ja käenkukuntaa. Yksin valvoessani kuvittelen sitä hauskaa, kun kesäisin menemme yhdessä Hopeasaareen varhaisena aamuna heinäntekoon." Siihen tapaan Perttu haasteli joka kirjeessä. Eikä Hanna ollut saattanut mainita mitään siitä, että Lomman velkakirja oli uloshaettavana... Mutta nyt hän oli päättänyt selittää kaikki. Ja Hanna aloitti Pertulle pitkää kirjettä. Viraniemessä puuhaili ja toimitteli Kustaava niinkuin emäntä ainakin. Hän oli koettanut olla säästäväinen. Maito oli viety meijeriin, eikä ollut Kustaava ottanut penniäkään maitolaskuun. Pikkutarpeisiinsa oli kerännyt milloin mistäkin. Perttu saisi kaikki periä itse, palatessaan tukinajosta. Viljaa oli nyt aitassa kovasti, eikä ollut raaskinut Kustaava jouluksikaan sitä säkkiä myllyyn toimittaa, jonka Perttu oli pannut erilleen ja käskenyt leipoa siitä joululimput. Sairaalle isälle oli Hannakin usein paremman palan tuonut, ja parhaat palat oli Kustaavakin säästänyt. Välipäätöksiä oli poliisi Kustaavalle kantanut ja selittänyt mitä kukin sisälsi. Lomman saamisia ne olivat kaikki. Mutta Kustaava oli selittänyt, ettei hän tiennyt veloista mitään, ja kun poliisi yritti isän luo, näkyi selvään, ettei tämä mitään ymmärtänyt, eikä hän mitään vastannut. Mutta ei ollut hän niistä Hannallekaan puhunut. Jokijalka oli käskenyt Pertulle kirjoittaa, mutta Kustaava ei ollut tahtonut. Oli kevättalven kirkas päivä. Suvannon selälle paistoi päivä jo niin kirkkaasti, että silmiä huikaisi, ja joen rannalta kimalteli valkoisen hangen pinta kuin kullattu. Kustaava kehräsi uunin luona, karja-Kreeta karttasi. Venni-poika oli vasta palannut Karhusuolta, missä oli veistellyt uuden ladon hirsiä, ja oli paraillaan syömässä. Silloin ajaa hurautti pihaan nimismies Mustallaan, välkkyvissä valjaissa ja kulkusten helistessä, poliisi kuskinaan. Ja heidän perässään Lomma poikineen, suuret susiturkit yllään... Kustaava kalpeni ja pahaa aavistellen käski Venni-pojan mennä sukkelaan kutsumaan Jokijalan isäntää tulemaan. "Sano niin, että vallesmanni ja Lomma ovat täällä." Kun oli kysymys vallesmannista, ymmärsi poika, että oli hätä käsissä. Venni paralla oli katkerat muistot nimismiehen käynnistä. Ja hän puhalsi ulos ovesta semmoisella vauhdilla, että oli heittää kumoon poliisin, joka oli eellimmäisenä tulossa pirttiin. Nimismies oli vanha, leppeän näköinen mies, joka ei ollut ensi kertaa ulosottotoimessa. Hän riisui turkkinsa hitaasti, kätteli Kustaavaa ja puheli minkä mitäkin. Kustaava tointui vähitellen säikähdyksestään, niin että kykeni puhumaan. Tuli Lommakin sisälle. Ei ottanut lakkia päästään eikä riisunut turkkiaan. Hän retkahti istumaan karja-Kreetan sänkyyn, joka oli oven luona. Hänen kasvonsa olivat likaisen kalpeat, ja silmät punoittivat. Nähtävästi hän oli humalassa, ja samoin Artturikin, jonka naaman näppylät paistoivat kovin iljettäviltä. Poliisin kainalossa oli nimismiehen laukku, jonka hän kantoi pöydälle peräikkunan luo, poistuen sitten äänettömänä penkille istumaan. "Nämä taitavat olla Kustaavan lapsia", sanoi nimismies. "Ovat vankkoja poikia. Siitä miesvainajastanne ei tainnut sen enempää kuulua eikä ruumista löytyä...?" "Ei ole mitään kuulunut", vastasi Kustaava alakuloisesti, mutta ei kyennyt muuta sanomaan. "Vai niin, vai niin... Koski ja tukit silpoivat ruumiin, ettei luun surmaa ole näkynyt", puheli nimismies. "Montako on lehmää?" kysyi hän sitten yhteen menoon. "On niitä kymmenen lukua..." "Vai niin... vai niin... Entäs hevosia?" "Ei ole muuta hevosta kuin Pertun Raudikko, jonka syksyllä osti." "Talon työtä sillä on tehty ja talon heinillä ruokittu", ärähti Lomma sängystä ja nousi seisomaan. Samassa tuli Jokijalkakin pirttiin. Tätä hän oli aavistanut jo kauan ja varsinkin siitä alkaen kun Israeli sai halvauksen. Hänellä oli ollut tunnossaan, että Lomma oli itse matkassa. "Sepä oli hyvä, että tuli tähän naapurikin", sanoi nimismies. "Tässä on vähin asioita taloon, mutta isäntä taitaa olla niin sairas, ettei..." "Ei ole Israelista mihinkään. Puhumattomana makaa eikä näytä ymmärryskään olevan täysi", vastasi Jokijalka, ja sanoi sitten Lommaan päin kääntyen moittivalla äänellä: "Olisipa tuon vanhan, puhumattoman miehen saanut antaa rauhassa kuolla eikä lähteä ryöstämään, kun toinen on hautaan menossa. Tässä kai talo olisi pysynyt..." "Minä olen liiaksikin kauan säästänyt", rämisi Lomma ja alkoi nyt päästellä turkinvyötään ja siivota nenäänsä. "Pian aikaa jäisin puhtaille kämmenille, jos vielä vartoisin..." "Vai jäisit", kertasi Jokijalka halveksivasti. "Eiköhän talo nyt ole puolta paremmassa kunnossa peltojen ja niittyjen puolesta kuin silloin, kun sinä kiinnityksen sait..." "Mitä sitten, mutta olisi metsäkin myyty mennä syksynä, jos en väliin päässyt... kelvottomat... Mutta sen siitä saa palkakseen, kun kokee auttaa,.." Lomma näytti selvenevän humalastaan, kaivoi nyt jo nenäliinankin taskustaan. Artturi käveli pirtissä edestakaisin kuin kotonaan ja vihelteli, silmäili puutarhaan ja tirkisteli Hopeasaareen, joka sopi näkymään peräikkunasta. Vaikka Jokijalka oli peräti hiljainen mies, suututti häntä Lomman menettely hirmuisesti sekä Israelin että Pertun puolesta. "Etköhän sinä avustasi ole ottanut ja saanut juuri kylliksi korkoja... Kun koko Hopeasaaren olet saanut pitää kuin omanasi", hän huomautti katkeralla äänellä. "En minä ole käynyt apuani tarjoamassa, ja omani minä tarvitsen takaisin... Rupeanko minä vartoomaan kenenkään kuolemaa..." Nimismies oli sillä välin aukaissut laukkunsa ja alkanut selailla papereitaan. "Kyllä sinun tuumasi on aikoja arvattu... ja tietty, että sinä lain varjolla otat toisen omaa." "Minulla on selvät velkakirjat... vai mitä? Ne ovat vallesmannin takana kaikki..." Kustaava oli lapsineen paennut karsinaloukkoon. Ei osannut puhua sitä ei tätä. Vapisi siinä ja itkua teki, vapisi kun muisti Perttua. "Irtain omaisuus on kaikki tietenkin Israelin?" kysyi nimismies, Kustaavaan kääntyen. Kustaava alkoi taas tointua. "Pertun ne ovat kaikki lehmät ja muut. Ei ole kuin yksi sänky, jonka äitivainaja on minulle luvannut... jossa isä makaa." "Pertulla ei ole sanomista mistään", ärähti Lomma. "Talon heinillä on karja ruokittu ja hyöty niistä yhteisesti syöty... ulosottoon ne menevät... Eikö niin, vallesmanni? Velat ensin... En minä tahdo enempää kuin saamiseni tekevät." Nimismies alkoi luetella velkoja, jotka oli haettu valmiiksi päätöksiksi ja määrätty ulosotettaviksi. Nyt kuulivat kummia Jokijalka ja Kustaava. Lomma oli kerännyt kaikki velkakirjat, jotka tiesi Israelin antaneen sekä koti- että ulkopitäjään. Ne oli laillisesti siirretty Lommalle. Lomma oli saanut päätökset. "Onko se Koskenniskan Aukustinkin velkakirja siinä joukossa?" selkeni Kustaava kysymään. "Täällä on sekin", sanoi nimismies. "No, jo on kummaa, ja Perttu on viimeiseksi mennä kesänä, kun myi teurastajalle härän, antanut nekin rahat Aukustille. Ja joka vuosi maksanut korkoja..." "Ei täällä ole kuitattuna muuta kuin korot. Pääsummaa vastaan ei ole maksettu mitään", selitti nimismies. "Mutta sen tietää Pesolakin, agronoomi, todistaa. On ollut vieressä, kun Perttu luki rahat pöytään Aukustille." "Niin, en minä tiedä siitä", sanoi nimismies ja alkoi kirjoittaa irtaimistoa. Mutta silloin nousi Jokijalka istumasta ja meni pöydän luo, johon Lommakin oli ottanut nimismiehen viereen tuolin, ja sanoi vapisevalla äänellä Lommalle: "Oletpa roisto mieheksi, kelvoton, jolle ei anteeksi anna Jumala eivätkä ihmiset..." Ja Jokijalka selitti nimismiehelle tarkoin Pertun työnteon ja hommat, ja miten mies oli koko tilan korjannut, ja kun olisi saanut myydä metsän, olisi Lomma saanut velkansa. Hopeasaaresta oli Lomma ottanut heiniä kuin läjästä rahansa koroksi. "Kun toinen ponnistaa parhaansa saadakseen velat maksetuksi, yrittää yötä päivää, ja Lomma näkee, että ehkä pääsee päälle... niin lain varjolla rynnistää ja viepi, ettei toiselle jää mitään." "Auttakoot muutkin... olen minä jo puolestani auttanut", rämisi Lomma väliin. Nimismies oli kuullut Pertusta paljon puhuttavan, tiesi todeksi, mitä Jokijalka sanoi, ja ymmärsi hyvin senkin, mikä Lomman menettely oli tässä asiassa ollut. Sääliksi kävi nuorta, yritteliästä miestä, joka oli pitäjän parhaimpia työmiehiä. "Joko on kaikki irtaimisto kirjoitettu?" kysyi Lomma. Poliisi oli nimismiehen käskystä käynyt joka huoneen ja navetan, ullakot ja aitan. Kustaava oli itkien seurannut perässä. Venni-poika oli pelästyksissään kätkeytynyt lehmän hinkaloon. "Siellä on kamarissa yksi piironki, joka kuuluu olevan Pertun", sanoi poliisi. "Mitä vielä", äänsi Lomma. "Itse on tehnyt!" vakuutti Kustaava. "Vaan mistäs laudat ovat? Eivätköhän ole talon metsästä", pani Lomma väliin. "Minä olen laudat antanut. Ne ovat koivulautoja", sanoi Jokijalka. "Se jätetään sitten", päätti nimismies. Lomma tahtoi kuulla, mitä kaikkea ja mistä arvosta oli ulosottoon kirjoitettu. Nimismies luki luettelonsa. Siinä ei ollut Raudikkoakaan. "Miksei sitä ole pantu?" ärähti Lomma. "Se on vankka ja nuori hevonen." "Sen vuoksi, että se on pojan, Pertun, joka on sen maksanut omilla, ansaitsemillaan rahoilla. Sen tiedämme me, minä ja poliisi. Niinikään ovat Pertun kaikki maanviljelysneuvot, pienestä suureen, kaikki sängyt ja makuuvaatteet, reet ja kärryt." "Se ei passaa! Minä en saa täyttä", tiuskasi Lomma. Mutta nyt närkästyi vanha nimismieskin, jota oli jo ennen ärsyttänyt se, että Lomma tuoksui viinalta ja sekaantui joka keskusteluun. "Ellei kauppias Lomma tyydy siihen, minkä minä toimitan, jätän toimituksen keskeneräiseksi", huomautti hän ankaralla äänellä. Lomma oli hetken hiljaa, mutta sanoi sitten: "Maatila on sitten ulosottoon julistettava!" "Tehdään, kun ehditään!" vastasi nimismies pahastuksissaan. Ja hän selitti, että kun irtaimisto ei suunnilleenkaan vastannut velkojan saatavia, oli Viraniemen tila kirjoitettava ulosottoon. "Niin. Minullahan on ensimmäinen kiinnitys tilaan", tokaisi Lomma. "Senhän minä tiedän", sanoi nimismies ja alkoi koota papereitaan laukkuun. Ei osannut Kustaava mitään kysyä. Jokijalan isäntäkin oli kuin herpounut, istahtanut penkille ja katseli siinä niinkuin ei oikein ymmärtäisi, mitä oli tapahtunut. Mutta kun hän näki nimismiehen alkavan köytellä turkkia ylleen, kysyi hän: "Milloin talo tulee myytäväksi?" "No, siinä kevään korvilla, ellei maksua tai muuta laillista estettä tule väliin", vastasi nimismies, puheli lohduttavasti Kustaavalle ja vakuutti, ettei vanha isä missään tapauksessa joutuisi mierolle. Lomma poikineen seurasi perässä. Ulosotto oli toimitettu, Viraniemi joutumassa myytäväksi, XIII. Hanna oli parhaillaan kirjoittamassa Pertulle kirjettä, kun ovi reväistiin auki ja Kustaava itkien riensi Hannan kaulaan. Ei saanut sanaa suustaan, ja Hannaa alkoi pelottaa, että Pertulle oli sattunut jokin vahinko. Vasta sitten kun Jokijalan isäntäkin oli Kustaavan kanssa saapuneena tullut pirttiin, kykeni hän selittämään, mitä oli tapahtunut. Hannan punaiset posket vaalenivat, mutta vain hetkeksi. Suuriin, sinisiin silmiin tuli katkera, vihainen ilme, ja huulet puristuivat kerran, kaksi tiiviisti yhteen. Selittäessään Kustaava oli kyyneliinsä upota, mutta äänettömänä ja kalpean vakavana istui Jokijalan isäntä. "Petoja ovat", sanoi Hanna melkein soinnuttomalla äänellä. "Petoja ovat olleet Pertulle oman kylän miehetkin. Juoppoja ja saamattomia kyllä autetaan, mutta rehellistä miestä ei auta kukaan!" Mutta eivät nousseet kyyneleet Hannalle silmiin, kasvonpiirteet kovenivat, ja suupielet saivat tiukan juonteen. "Minä olen sen aikaa aavistanut", jatkoi hän Kustaavan itkiessä. "Olen nähnyt sen kyläläisten silmistäkin, niidenkin, jotka lukeutuvat kristittyjen joukkoon. Ei ole ollut Perttu heille mieluinen, vaikka on koettanut parhaansa. Kadehtineet ovat häntä. Eivät olisi suoneet Pesolan häntä neuvovan. Kadehtineet ovat Karhusuon viljelystä, kadehtineet hänen puutarhaansa ja turnipsimaata, josta Pesola toimitti Pertulle palkinnon... Ei olisi mies parka saanut mitään yrittää, ei ainakaan olla missään etevämpi kyläläisiään... Miehissä mies autetaan, miehissä mies sorretaan... En ole tahtonut koskaan Pertulle sanoa... niinkuin olen nähnyt ja kuullut..." Jokijalasta tuntui kuin Hanna olisi kohdistanut moitteensa häneenkin. Ei ollut hän koskaan Pertulle muuta pyytänyt eikä toivonut kuin hyvää. Oli usein Pertulle puhunutkin, että kun ei ollut varmuutta... niin saattaisi tapahtua, että hän ei saisi mitään kovasta työnteostaan... "Ei ole Perttu tiennyt velkoja niin suuriksi, isä ei ole koskaan niistä puhunut eikä äitivainajakaan tiennyt", nyyhki Kustaava. "Niin minäkin uskon, ettei ole tiennyt", sanoi nyt Jokijalkakin. "Sen näkee siitäkin, ettei korkoja ollut maksettu yhdeksään vuoteen muille kun Koskenniskan Aukustille. Kun semmoiset summat hakkaavat korkoa yötä päivää, niin kyllä niistä summaa karttuu..." Kustaavalle tuli kauhea hätä. Nyt alkoi hänkin ymmärtää, miten velat olivat syntyneet. Heidän, vanhempain lasten oli syy ainakin osaksi. He olivat taloa köyhdyttäneet -- hänkin pyytämällä aina apua, -- mutta varsinkin Erika, joka oli vienyt, mitä seinistä irti sai, ja otti isän nimeen velkoja. Samoin veljet, jotka olivat Amerikassa, ja nämä toiset, jotka kuljeksivat kulkurina... "Mutta omin lupini en minä ole mitään ottanut, vaikka Jumalan eteen heti tulisin", hän huusi itkun seasta, aivan kuin olisi hulluksi tullut. "Ja Perttu on aina ollut minulle niin kovin hyvä... ja lapsilleni kuin paras isä..." "Älähän nyt itke, Kustaava!" alkoi Hanna lohdutella epätoivoista Kustaavaa. "Kun Perttu on tähän asti ollut hyvä sekä sinulle että lapsillesi, ei hän sinua ihmisten pilkattavaksi jätä vieläkään. Henkeä ei saa Lommakaan, vaikka muun pois viepi..." Hetken kuluttua, kun Jokijalka alkoi selitellä ja moitiskella Israelia siitä, että tämä ei, kun vielä oli terveenä, paremmin valvonut Pertun etua, vaikka tiesi velkansa niin suuriksi, sanoi Hanna halveksivasti: "Velka on velka, ja se on tietenkin maksettava. Mutta mitä arvelette oman kylän miehistä, jotka myyvät velkakirjat Lommalle, että tämä pääsee ryöstämään puille paljaille. Se taitaa olla sitä oikeaa lähimmäisen rakkautta..." "Se on toisen oman anastamista lain varjolla", virkkoi Jokijalka. Hanna katsoi häntä terävästi silmiin, ehkä ajatellen, että olihan saattanut olla tälläkin verkko vedessä Lomman hyväksi. Mutta Jokijalan katse oli suora ja lämmin, ja hyväntahtoisista kasvoista näkyi syvä osanotto. Perttu oli aina kunnioittaen puhunut hyvästä ja auttavaisesta naapuristaan. Hanna tunsi väärin tuominneensa vanhaa miestä ja virkkoi nyt leppeämmin: "Voipihan maailmassa olla vielä oikeitakin ihmisiä... jotka soisivat hyvää lähimmäiselleenkin." "On niitä vielä joitakin", sanoi Jokijalka hiljaisella äänellä. Mutta hetken päästä hän lisäsi, sanoi kuin itseltään kysyen: "Mikä on tarkoitus Jumalalla Pertun suhteen? Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä..." Mutta hän ei saanut vastausta itseltään, eikä hän löytänyt lohdutusta Pertulle mistään Jumalan sanan paikasta. Mennessään kotia hän muisti: ... isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...! Perttu oli neljännessä polvessa vanhimmasta Viraniemen Israelista, joka oli tullut tähän kylään Norjasta päin. Sen vanhimman Israelin elämä oli ollut rikollista ja julmaa, niin olivat vanhat muistelleet. Peto oli ollut mieheksi, varas ja huorintekijä, ja eräälle Norjan matkalle oli jäänyt. Oli kerrottu, että siellä oli mestattu... Nykyinen polvi ei enää tuntenut kertomusta Viraniemen vanhimmasta Israelista, mutta Jokijalka oli sen nuorena kuullut isävainajaltaan... Miettiväisenä hän käveli kotiaan ja tunsi kummallisen väsymyksen raukaisevan ruumistaan. Kun Kustaava oli tyyntynyt, läksivät he yhdessä Viraniemeen. Hannan kasvoilla kuvastui päättävä, rohkea ilme, semmoinen, joka uskalsi katsoa vaivoja ja vastuksia vasten silmiä milloin ja missä hyvänsä. Äskeinen kalpeus oli kadonnut, posket punoittivat ja silmät loistivat. Rivakasti hän työnsi sauvoilla suksiaan Viraniemeen päin, johon Vaaralasta, poikki peltojen, oli miellyttävää myötälettä. Kömpelömmästi työnsi Kustaava perässä, myötäleissä sauvoillaan kynsien vauhtia vähemmäksi. Sillä välin oli agronoomi Pesola saapunut taloon. Hän oli luentomatkalla ja poikennut Perttua tervehtimään, niinkuin ennenkin aina kulkiessaan. Venni-pojan katkonaisista puheista hän oli saanut selville, mitä talossa oli tapahtunut ja että Perttu oli tukkimetsässä. Kun naiset saapuivat pihalle, näkivät he Pesolan seisovan pirtissä, ikkunan luona, pihalle katsellen. Pesolan mieli oli mennyt kovin pahaksi, ja kun hän nyt Hannalta ja Kustaavalta kuuli, mitä teitä Lomma oli käyttänyt perille päästäkseen, oli hän aivan suunniltaan. Hän piti Perttua ystävänänsä ja toverina ja miehenä, jolla oli paljon edistyksen mahdollisuuksia kaikilla aloilla. "Kumma mies, kun ei minulle mitään syksyllä virkkanut, kun yhdessä kävimme Särkirovassa ja niin paljon puhelimme asioista", ihmetteli hän. "Ei hänellä ole ollut tapana huolistaan kenellekään puhua", sanoi Kustaava. "Jo silloin oli Särkirovassa petäjiä pilkottu... eikä Perttu puhunut mitään... Minä luulin, että hän oli itse pilkkonut..." "Ei ole siitäkään mitään puhunut, mutta on se näkynyt, että suuret kiusat häntä rasittavat", virkkoi taas Kustaava. Pesola käveli edestakaisin lattialla. Hänen mielensä oli katkera ja kuohuksissa. Oli kovaa, että Pertun kaltaiselle uurastajalle piti noin huonosti käydä! Eikö olisi ollut mitään keinoja, joilla olisi voinut estää...! Jos hän syksyllä olisi tiennyt... olisi hankkinut metsänostajan vaikka mistä...! Sen vuoksi oli Perttu niin hajamielinen, ettei välisti kuullut, vaikka mitä olisi kysynyt... Poika parka! Hänen unelmansa Karhusuosta, Viinamäestään ja puutarhastaan...! Kuinka jaksaneekin elää... "Jos olisi puhunut minulle... niin luulen, että olisi se semmoinen mies löydetty, jolta olisi saanut rahaa", sanoi hän. "Ei arvannut Perttukaan, että Lomma niin pian ja sillä tavalla rynnistää... Ei suinkaan olisi lähtenyt kauas kiveliöön tukinajoon, jos olisi tiennyt", selitteli Kustaava. "Niinpä voi olla. Poika parka! Hän luotti työhönsä...." "Niin tekikin", puuttui puheeseen Hanna. "Luotti siihen, että maa kyllä viljelijänsä elättää... Kauniisti tulivat hänen vaivansa palkituiksi. Mutta on maailmassa sijaa vielä... on maa, jossa maksetaan palkka kullassa ja hopeassa." Hannan ääni oli katkera, ja hänen suuret siniset silmänsä iskivät tulta. Pesola ymmärsi hyvin, mitä Hanna tarkoitti, mutta ei osannut hänkään siihen mitään vastata. "Tämä oli Perttu paran kovaa kohtaloa", lausui hän jotakin vielä sanoakseen. Ja kun ei Hannakaan enää mitään lisännyt, jatkoi Pesola: "Ihmiselämä ja sen tarkoitukset ovat ongelmia, ja joskus näyttää, ettei mikään voima estä ihmistä kohtaloonsa kompastumasta. Mutta siitä olen varma, että jos on olemassa suurempi henki, joka johtaa elämäämme täällä ja jakaa kullekin osansa mukaan, eivät Pertun urhaukset ole menneet hukkaan..." "Jumala sen tiennee", nyyhki Kustaava. "Oma maa on kuitenkin aina mansikka, muu maa on mustikka", sanoi Pesola sitten ikäänkuin Hannalle erikseen. Hanna oli kääntynyt selin ja katseli suvannolle päin pirtin ikkunasta. Kyynel oli noussut silmään, yksinäinen ja kirkas, ja vierähti poskipäille ja siitä huivin kulmaan... Hanna oli tehnyt päätöksensä ja aikoi panna sen toimeen. Pesolan silmät tarkkasivat jännittyneinä nuoren naisen liikkeitä ja miellyttäviä kasvoja. Tuossa ihmisessä oli voimaa ja pontta... sellaisen vaimon Perttu tarvitsikin. XIV. Hanna oli matkalla Anukanvaaralle Pertun luo. Hän ei ollut saanut rauhaa, eikä hän luottanut kirjeisiin eikä viesteihin. Hän oli pannut päätöksensä toimeen ja lähtenyt itse viemään tietoja Pertulle. Tulinen kiire oli hänellä mielessä. Niin toivovana, niin rohkeana oli Perttu tukinajossa ollut. Kaiken oli toivonut hyvin käyvän. Velat saisi maksetuksi ja Hopeasaaren omakseen. Ei tiennyt, mitä Lomma hommaili, -- että pojalleen Viranientä toimitteli. Kauan oli jo kauppias taloa himoinnut, nähtyään että se etujensa puolesta oli pitäjän parhaita... Ei ollut Perttu tiennyt kaikista veloistaan, ei siitäkään, että Lommalla oli paitsi kiinnitystä toisienkin velkakirjat, jotka korkoineen nousivat melkein yhtä suureen summaan kuin kiinnityskin... Mitä Perttu sanoisi asiat kuultuansa? Tuo hellämielinen, syvätunteinen mies, joka oli niin suurella rakkaudella kiintynyt kotoiseen turpeeseensa! Pahinta pelkäsi Hanna ja senvuoksi koetti joutua itse ensiksi viestin viemään, ettei Pertun tarvitsisi vieraan huulilta kuulla kamalaa uutista. Mutta toinenkin syy oli Hannalla, suurempi äskeistä. Nyt ei Perttu kai enää olisi niin kiinni kotoisessa turpeessa! Nyt kai laimenisi hänen rakkautensa kotiseutuun ja isänmaahan! Mahdotonta oli, että hän täällä viihtyisi _nyt enää!_ Hänen toivonsa oli sammunut, unelmat pettäneet, ja kaikki, mitä hänellä oli rakkainta, oli otettu! Mitä hän enää täällä tekisi, mielipahakseen näkemässä, kun vieras niitti hänen työnsä hedelmiä! Väliin oli Perttu, kun Hanna oli ottanut puheeksi Amerikkaan menon, ollut niin kummallinen ja melkein kuin vihainen Hannallekin, että hän siitä kehtasi puhuakaan. Kerran oli sanonut, ettei osannut Hanna kuvitella eikä tuntea, kuinka rakas Viraniemi oli hänelle, niin rakas, että jos sen menettäisi, niin... Enempää ei ollut sanonut. Rakastiko Perttu Hannaa enemmän kuin kaikkea muuta? Luopuisiko kaikesta, kun Hannan vain saisi pitää yksin ja omanaan? Sitä oli Hanna joutunut nyt Pertun luokse mennessä ajattelemaan ja arvelemaan enemmän kuin ennen. Rakasti, rakasti! Oli niin monta kertaa sen sanonut... Kerrankin, silloin elokuun iltana, kun istuivat Viinamäen niskalla kiven päällä... Puristi povelleen niin hurjasti ja rajusti ja sanoi, että jos hän Hannan rakkauden menettäisi... tai jos ei hänellä olisi Hannan rakkautta, niin ei jaksaisi mitään tehdä, ei mitään toivoa eikä yrittää. Ja Hanna itse! Yhä enemmän, syvemmin ja täydellisemmin hän oli oppinut Perttua rakastamaan nyt viime aikoina. Kun tiesi mitä Perttu oli kärsinyt hänen vuoksensa, mitä toivonut ja haaveksinut, ja kun pääsi käsittämään ja tuntemaan Pertun mielen ja sydämen hyvyyden, niin kasvoi rakkaus niin, ettei olisi enää tahtonut laskea näkönsä päästä mihinkään. Hän oli niin erilainen kuin muut miehet. Rakkautta ja lempeyttä hän janosi, rakkaus oli hänen elämänsä ja se lähde, josta sai voimia... Hänen sydämensä oli puhdas, verensä viaton ja miehuutensa koskematon! Ainoastaan liian lempeä, liian hellä siinä, missä kovaa kysyttiin... Olisipa hän ollut Pertun apuna näinä kahtena viime vuonna! Mutta siitä ei enää kannattanut ajatella. Viimeiselle taipaleelle lähtiessään Hanna oli hankkinut poron. Kovat pyryilmat olivat puhaltaneet umpeen tien Anukanvaaraan, ja taival oli pitkä, asumaton kiveliö. Mutta Hannaa ei estänyt mikään. Ei mikään häntä pelottanut eikä vistotuttanut. Ihmetellen kysyivät häneltä Juukujärven uudistalossa, mitä varten nuori tyttö lähti kiveliöön, jossa ei ollut muita kuin tukinajajia, mutta Hanna ei selittänyt mitään. Asiaa sanoo olevan. Mutta kun hän lennätti itsensä tuiman porohärän pulkkaan Juukujärven pihalla ja poro säntäsi täyttä laukkaa kujasta suoraan metsätielle, tuntui kuin olisi sydän sykähdellyt rajummin ja kuin olisi pelko jostakin sivulta päin ahdistanut häntä... Mutta Hanna oli tottunut porolla-ajaja, ja virma härkä asettui vauhdistaan sitä mukaa kuin taival katkesi ja tie kävi yhä umpisemmaksi. Outo ja omituinen oli tämä kiveliö, jonka läpi tie vei Anukanvaaraan. Suuria, lumilakisia vuorenhuippuja näkyi metsän läpi. Toisinaan putosi tie jyrkkänä puuttomalle, aukealle jänkälle ja sitten ilmestyi kuin hymysuin pienelle metsäjärvelle. Muutamien pitkien vaarojen kupeella pohotti köyhä, puuton ja louhikkoinen paljukka. Hannasta tuntui, että se oli jo tunturimaista, Lappi oli tuossa vieressä, suuri, leivätön ja köyhä Lappi... Ei kuulunut eikä näkynyt vielä puolenpäivän aikana minkäänlaisia jälkiä tukinajajista, ei näyttänyt tässä erämaassa käyneen ihmisiä ikäpäivinä. Ei muuta merkkiä kuin tien sija, joka pujottelehti metsän läpi... Poron hitaasti taivaltaessa Hanna unohtui mietteisiinsä. Ei ollut Perttu kirjeissään kertaakaan maininnut Junnon-Iikasta. Omituista ja kummallistahan Iikan käytös oli ollutkin. Pertusta piti enemmän kuin kenestäkään muusta, ja Pertun hyväksi olisi tehnyt vaikka mitä... Syksyllä kun kaivoi Karhusuolla ojia, niin ei millään muotoa ottanut maksua. Siihen tyytyi, kun ruuan sai... Kerran oli Iikka Hannalle -- vanhan emännän hautauspäivänä -- sanonut kummaa... Silmät olivat seisoneet päässä ja koko ruumis oli värähdellyt... Iikka oli kuullut vieraitten keskenään puhuvan, että Lomma kai alkoi ahdistella tätä taloa... Niin Iikka oli kuullut ja sanonut Hannalle, että varjelkoon Lomma itseään, jos käy Perttua hätyyttämään... Ei ollut ihme, jos Iikan läsnäolo hermostutti ja kiusasi Perttua... Kummallinen oli Iikka ollut koko ikänsä, lapsena jo... Jolle suuttui, ei koskaan leppynyt. Väliin joi ja tuhlasi, väliin eli vuosikaudet säästäen ja säännöllisesti... Ja mistä hän oli sen kosimahomman saanut päähänsä. Yhtäkkiä oli kosinut, ei mitään ennen ilmoittanut... Ja kummaa oli sekin, että kun Hannan vastauksen kuuli ja sai tietää, että Perttu oli Hannan sulhanen, niin oli näyttänyt tulevan kovin hyvilleen... Mitä nyt sanonee Iikkakin, kun kuulee! Jo alkoi metsän läpi kuulua hakkaamista ja väliin iso rysähdys, niinkuin jättiläispuut kaatuessaan jymähtävät. Jo näkyi suksenlatuja ympäristöllä ja tiellekin oli jälkiä ilmaantunut. Ja aivan äkkiä sukelsi poro Peurajoen aukealle, jossa suunnattomat tukkiläjät köllöttivät rivissä... Siinä oli hevosia ja miehiä, ja poro potkaisi vihaiseen laukkaan, niin ettei Hanna saanut silmiään auki... Mutta hän oli näkevinään, kun poro kiiti ohi, Pertun Raudikon seisovan tukkiläjän kupeella ja Junnon-Iikan kanki olallaan... Hän huudahti siinä, mutta samassa porokin asettui. Junnon-Iikka oli ehtinyt siepata kiinni hihnasta, joka oli päässyt Hannan käsistä. "Sinä täällä!" Eikä osannut Iikka muuta sanoa. "Missä Perttu?" "Tuolla on aivan lähellä!" Iikka lähti kuin pyssyn luoti metsään päin, huutaen: "_Perttu hoi!_ Perttu hoi!" XV. On taas touon aika, valon, ilon ja riemun aika polopohjolassa. Vaahtoisin sieraimin, hulmuavin harjoin on kevät nytkin saapunut. Porevedet nousivat rannoille, nostivat kovat talviset jäät paikoiltaan ja survoivat neliöiksi. Talven lumet kohisivat koskina vaarojen la'ilta ja korpien notkoista alas valtaväylän paisuvaan uomaan. Yötä päivää sulatti, vedet pauhasivat, virrat myllersivät pyörteissä keltaisena vaahtona ja tunnustelivat keväisiä voimiaan... Jo on lehti puuhun puhjennut, jo ovat muuttolinnut saapuneet, pääskynen viimeiseksi. Valoa, lämmintä ja lempeyttä tuntuu olevan maailma täynnä, ilo ilmojen linnuilla, rauha maassa, ja rauha ja sunnuntai ja päivä, kirkkain ja ihanin, keskellä sydänyön hetkeä. Yö on, mutta ei ole päivä maillaan, eivät nuku linnut, käki kukkuu. On niin hiljaista ympäristöllä, on tyyntä ilmassa, ja korkea, pyörryttävä taivas on sininen, kevään harson peittämä. Kirkkomaan tuuheiden kuusien ja petäjien välitse kävelevät Perttu ja Hanna. Perttu on tahtonut vielä kerran käydä vanhempainsa haudalla ennenkuin lähtee vieraalle maalle. Vanha Israel makaa hänkin jo haudassaan, vaimovainajansa vieressä. Kun kevään ensimmäiset lämpöiset päivät tulivat, nukkui vanha saarnamies ikuiseen uneensa, hiljaa ja huomaamatta. Hanna on toimennut hänet täällä hautaan. Perttu on vasta juuri palannut siltä retkellään, jolle ennen joulua jo meni. Mitäpä olisikaan ollut hänellä enää täällä tekemistä! Tukkien matkassa on tullut ja lautalla eilen Viraniemen rantaan laskenut. Siinä on noussut maihin ja Hanna on ollut vastassa. Pertun kasvot ovat laihemmat kuin vuosi sitten, ja hän näyttää paljon vanhentuneelta. Silmäin alle on ilmaantunut tummat juovat, ja liikkeet ovat kuin väsyneemmät. Hanna vain on virkku ja sukkela, ja hänessä on kuin jotain hermostunutta kiirettä, niinkuin pelkäisi jostakin myöhästyvänsä tai jotakin kadottavansa. "Kumma on, että sittenkin olen jaksanut elää tämän päivän", sanoo Perttu, ja he istuutuvat kuusen alle, jonka vieressä hauta on. "Kun pääsemme pois täältä, pois Viraniemen näkyvistä, tulee sinun paljon helpompi ollaksesi ja elääksesi", vakuuttaa Hanna ja painaa Pertun kättä. "Tuleeko minusta entistä miestä koskaan!" epäilee Perttu. "Pois meidän pitää joutua... pois hyvin pian... Joka hetki, jonka viivyn, on kuin kuoleman tuskassa,.. Ymmärrätkö minua, Hanna, rakkaimpani?" Hanna painautuu hänen rinnalleen ja ratkee itkemään. "Minä tiedän sinun tuskasi, tunnen sen selvään... Siksi kiirehtikäämme! Kaikki on valmiina lähtöön..." "Kun minä vain vielä paranisin entiseksi mieheksi..." "Paranet, paranet... Luota minuun! Perttu, rakkaimpani!" "Mitä sanoisi äiti, jos saattaisi puhua haudastansa...?" "Käskisi paeta pois ihmispetojen keskeltä..." "Muistatko, kun äidin hautauspäivänä täältä tulimme! Olin silloin verevä, toivova mies... Nyt..." "Nyt olet sama mies vielä! Yö on pian puolessa. Joutukaamme! Rohkaise luontosi! Ajattele, että olen luonasi, vieressäsi! Ystävä, jota et vaihtaisi maailman tavaroihin..." "En vaihtaisikaan... Jääköön kaikki, kun sinut olen saanut. Oikeastaanhan minun pitäisi olla iloinen ja kiitollinen nyt..." "Unhota entisyytesi... työsi, tuskasi ja särkyneet unelmasi... Nyt vasta ruvetkaamme elämään!" He saapuvat tielle, joka kulkee Viraniemen ohi, rantatörmän ja kartanon välitse. Perttu tuijottaa tiehen, jolle vasta on ajettu kellertävää someroa. Uskottelee itseään ettei näe muuta kuin tien someron ja nurmea työntävät pientareet molemmin puolin. Mutta hän näkee kuitenkin. Näkee Viinamäen, jonka vieras on kyntänyt ja kylvänyt, lepokivensä ja sen takana kasvattikuusikkonsa... Ja alempana vainiolla tummanvihreitä timoteisarkoja... Miksi näkee, vaikka koettaa päätänsä painaa rintaan, ummistaa silmiäänkin ja kävelee niinkun tulinen hiillos jalkain alla polttaisi! Mutta sittenkin tuntee ja näkee... näkee että puutarha työntää rikkaruohoa... ja suuri oksa riippuu revittynä isoimman tuomen kyljestä... Se tuomi kävi ensiksi kukkaan... "Joudutaan... joudutaan!" Hän astuu niin, että Hannan on vaikea seurata... Olikohan versomassa se viimekeväinen kuusi, jonka hän istutti pohjoispuolelle... "Ole rohkea!" kehoittaa Hanna. Mutta Perttu näkee sittenkin, että siellä seisoo joku outo mies pihalla, lapio olalla... Suvannolta alkaa kuulua tukkimiesten laulua, ja kaiku kiertelee pitkin vaarojen lakia, kaukana etäisyydessä hiljemmin, ja vaieten vihdoin taivaanrannalla. Siinä näkyy lautta olevan menossa aivan lähellä Hopeasaaren nenää, vuopioon painumassa... Toinen lautta on keskellä suvantoa... Jo ovat ehtineet ohi Viraniemen tiehaaran, niin että talo ja puutarha ovat takana, mutta Viinamäen pelto näkyy nyt vielä paremmin kuin äsken, ja tiirakylkinen lepokivi sen niskalta... Millaistahan oli Karhusuolla viimekesällinen timotei...? Ei näy ketään kylän raitilla liikkeellä, mutta siellä täällä talojen pihoilla näkyy jokunen ihminen liikahtavan, renki tai päiväläinen, joka vasta myöhään on palannut työstä. Tie tekee mutkan, niin että Viraniemi jääpi toisten talojen taakse, mutta Viinamäki näkyy vieläkin. Pertun tulee vähän helpompi olla, tuntuu kuin suuri paino putoaisi hartioilta ja kuin saattaisi nyt keveämmin hengittää... "Jo olemme pian Vaaralassa. Siellä odottavat meitä Kustaava ja isä. Hevonen ja kaikki ovat valmiina", sanoo Hanna. "Aikoiko Jokijalka tulla?" "Aikoi tulla." He hiljentävät kävelyään. Perttu on kalpea kuin sairas, ja hänen silmänsä kiiltävät kummallisesti. Äänikin värähtelee puhuessa. "Tyynny jo, ystäväni! Maailma on suuri ja avara, ja itse me olemme onnemme seppiä..." "Minun onkin jo helpompi olla... Mutta joutua meidän pitää... Mikä ihmeellinen yö, valon ja ilon keskellä... taivaan valon ja taivaan ilon keskellä..." Silloin juuri he saapuvat Vaaralan tienhaaraan ja lähtevät nousemaan taloon. "Oletko kuullut mitään Junnon-Iikasta? Onko häntä näkynyt sitten kun tukinajosta karkasi kuin puulla päähän lyötynä?" muistaa Perttu kysyä. "On kerrottu olleen koskenniskassa..." "Mikähän sillä miehellä oikeastaan oli mielessä? Minä pelkäsin häntä välisti..." "Ei hänellä _sinulle_ eikä _minulle_ ole pahaa mielessä... mutta mitä miettinee Lommalle... Uskotko, että hän rakasti sinua senvuoksi, että sinä olet minun mieheni..." Perttu katsoi Hannaan, niinkuin ei olisi oikein ymmärtänyt, mitä Hanna tarkoitti. "Hän olisi tahtonut meille molemmille hyvää", lisäsi Hanna. "Kummallinen mies!" virkkoi Perttu ajatuksiin vaipuen. "Kummallinen kylläkin. Omituinen ihminen, jossa on hyvää ja paljon pahaa. Iikka rukka! Sääli on häntä!" "Sääli on minustakin. Mutta minkävuoksi hän sitten niin sanaa puhumatta katosi?" "Häneen koski tämä sinun kohtalosi... Ei mitään osannut sanoa, niin erosi pois... Semmoinenhan hän oli lapsenakin..." He saapuvat Vaaralan pihalle, jossa hevonen jo seisoo valjaissa, valmiina kyyditsemään Hannaa ja Perttua kaupunkiin. Pirtissä on Kustaava lapsineen, Jokijalan isäntä ja emäntä, karja-Kreeta ja Venni-poika. Kustaava lapsineen, Kreeta ja Venni ovat nyt kaikin muuttaneet Vaarahan, Kustaava hoitamaan emännyyttä, Kreeta karjaa ja Venni-poika vanhan isännän avuksi. Säästöillään ovat Perttu ja Hanna maksaneet Vaaralan velat, niin että he siinä nyt saavat rauhassa elää. Ja apua lähettävät lisää. Siinä ovat jo kaikin olleet siitä asti kun Viraniemi myytiin keväällä ja joutui Lomman omaksi. Katkera on eronhetki. Kustaava ja Venni-poika ulvovat ääneensä. Perttu on kalpea kuin haamu. Hanna yksin on virkku ja iloinen. Jokijalka on vasta siihen saapunut koskenniskasta. Vakavana on vanha mies, pitkissä ajatuksissa piippuaan poltellen. "Lienettekö kuulleet, että Lomma ja Artturi-poika ovat hukkuneet!" sanoo hän. Kaikki katsovat kysyvästi, odottaen lisää. Jokijalka jatkaa: "Puolenpäivän aikana olivat koskenniskalta lähteneet veneellä soudattamaan yli, niin vene kaatui... aivan niskalla... Olivat vähin olleet humalassa kumpikin... eikä ehditty apuun, vaikka monta venettä oli pantu vesille..." "Kahdenko olivat isä ja poika?" kysyy Hanna tavallista kiihkeämmin. "Oli ollut Junnon-Iikka soutamassa. Hänet ehtivät pelastaa hukkumasta..." "Junnon-Iikkako!" huudahti Perttukin, nyt vasta älyten, mistä oli kysymys. Hanna saa vaivoin kiljahduksensa pidätetyksi, kokoaa kaikki voimansa ja sanoo: "Eivät he sitten Viraniemeen päässeet kumpikaan." "Eivät päässeet", sanoi Jokijalka, sammunutta piippuaan imien. * * * * * Visavaaran harjulle noustessa, siihen, jossa oli kylän raja, silmäsi Perttu vielä taakseen. Sieltä näkyi kotikylä ja suuri, saaririkas ja vihannoiva suvanto, auringon alkaessa kohota pohjoisten maailmojen vaarojen takaa... Hopeasaaren heinikot välkkyivät aamukasteessa, ja suvannon pinta kumotti kullalta... Mutta koko itäinen maailma, suuri, siintävä kiveliö, näytti vielä nukkuvalta jättiläiseltä. Pertun katse jäi sinne päin, ja taas hän muisti sitä, minkä aina oli muistanut, kun tämän harjun yli kulki... Oli maita ja metsiä, korpia ja lihavia soita! Olisi siinä leivälle sijaa kasvaa, olisi työtä tuhansille! Ja Perttu oli taas näkevinään, kuulevinaan, oli tuntevinaankin, että erämaa ikävöi asukastaan, korpi kuiski kuokkijaansa ja kova kiveliö raivaajaansa... Milloin ehtisi sinne kuokka, milloin aukaisisi aura soiden selkiä ja halkoisi karhi korven lihavaa mätästä! Olisi työtä, olisi elämää Pohjolassa... kun parhaiden poikien hiki ei valuisi vieraalle maalle. Silloin hevonen alkaa painua harjun toiselle puolelle. Perttu ummisti silmänsä ja painoi päänsä Hannan syliin. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAIN VARJOLLA: ROMAANI PERÄ-POHJOLASTA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.