The Project Gutenberg eBook of Kolme ystävystä II, by Maksim Gorky

Muutamia päiviä myöhemmin sai Lunjeff kuulla, että kauppias Poluektoff'in murhaan syyllisenä poliisi etsi muuatta pitkää miestä, joka käytti lammasnahkaturkkia. Tutkinnossa, joka toimitettiin murhatun puodissa, löytyi kaksi hopeista pyhäinkuvakehystä, jotka huomattiin varastetuiksi. Liikkeen juoksupoika ilmotti, että ne, pari päivää ennen murhaa, oli ostettu eräältä pitkältä, Andrei nimiseltä mieheltä, joka käytti puoliturkkia ja joka usein ennenkin oli myönyt Poluektoff'ille kaikenlaisia hopea- ja kultakaluja, ja että Poluektoff oli lamannut hänelle rahaa. Sittemmin tuli selville, että murhan edellisenä päivänä ja samana päivänä, kuin murha tapahtui, samannäköinen mies oli juopotellut kaupungin ravintoloissa.

Joka päivä kuuli Ilja jotakin uutta murhasta. Koko kaupungin mieliä kiinnitti se. Siitä puhuttiin kaikkialla, — ravintoloissa, kadulla. Mutta Ilja välitti hyvin vähän noista puheista. Vaaran pelko oli pudonnut hänen sydämeltään kuin rahka paranevasta haavasta, ja sen sijaan tunsi hän jonkinmoista noloutta. Tarkasti kuunnellessaan, mitä murhasta kerrottiin, ajatteli hän vaan yhtä seikkaa, — kuinka hän tästä puoleen järjestää elämänsä? Minkälainen tulevaisuus odottaa häntä? Ja hänen varmuutensa siitä, ettei murhaajaa tavata, kasvoi päivä päivältä.

Hänestä tuntui samanlaiselta, kuin nuoresta sotamiehestä ennen taisteluun lähtöä tahi miehestä, joka on lähdössä kaukaiselle matkalle. Hän tunsi entistä enemmän halua oleksia yksin ja miettiä kohtaloaan. Mutta hänen ympärillään kiehui elämä, kuin vesi kattilassa, ja miltei joka päivä sattui sellaista, joka käänsi hänen ajatuksensa pois hänestä itsestään. Hän tuli kalpeaksi, laihaksi…

Viime aikoina oli Jaakko usein lähennellyt häntä. Tukka pörrössä, huolimattomasti puettuna kuleksi hän tarkotuksetta ravintolassa ja pihalla tuijottaen hajamielisesti ympärilleen ja näytti siltä, kuin erityiset kuvittelut olisivat kiinnittäneet hänen mieltään. Tavatessaan Iljan, kysyi häneltä salaperäisesti, kuiskaten tahi puoliääneen:

— Minulla on eräs kirja! Siinä on sellaisia asioita, että oi, oi! — kuiskasi Jaakko pelästyneen näköisenä.

— Anna minun olla rauhassa kirjoiltasi! Sano minulle paremminkin, minkätähden isäsi katsoo aina niin kierosti minuun?

Mutta todellisuudelle ei Jaakolla riittänyt huomiota. Vastaukseksi Iljan kysymykseen leväytti hän hämmästyneenä silmänsä selkosen selälleen ja sanoi:

— Mitä? En tiedä… Se tahtoo sanoa… kuulin kerran… kuinka hän sanoi sedällesi, että sinä käyt kauppaa väärillä rahoilla… Mutta se on tietysti hullutusta…

— Sehän on selvää! Vääriä rahoja! Mitä joutavia!… — Ja viitaten kädellään, vaipui Jaakko mietteisiinsä.

— Eikö sinulla siis ole aikaa puhella kanssani? — kysyi hän hetken päästä, katsoen toveriinsa harhailevin katsein.

Ja hän teki sellaisen irvistyksen, kuin olisi polttanut kätensä kuumassa raudassa. Lunjeff katsoi toveriinsa, ikäänkuin tämä olisi ollut vähän löyhkäpäinen. Välistä näytti Jaakko hänestä sokealta ja aina onnettomalta, kelpaamattomalta elämään. Talossa ja koko naapuristossa puhuttiin, että Petruha Filimonoff aikoo naida rakastajattarensa, joka piti muuatta huonomaineista taloa kaupungissa. Mutta Jaakko oli hyvin välinpitämätön koko huhusta. Kun Ilja kysyi häneltä, milloin häät ovat, kysyi Jaakko:

— Ai, niin!… Kuka sen tietää! Voi, tuota häpeämätöntä! Löysipä vaimon! Hyi!

— Mutta tokko tiedät, että hänellä on poika… joka on suuri, käy jo kymnaasia.

— Poika… Siitä saattaa olla minulle hyötyä! Isä voisi määrätä hänet tiskin taakse ja minä saisin tehdä mitä tahdon! Sepä olisi jotakin!

Ja hän maiskautti suutaan, aivankuin vapauden esimakua tuntien.
Lunjeff katsoi säälien häneen ja sanoi ivallisesti:

— Oikeassa on sananlasku sanoessaan: anna tyhmälle lapselle porkkana, niin se ei itke leipää! Voi sinua! En voi todellakaan käsittää, kuinka sinä voit tulla toimeen maailmassa!

— Olen miettinyt sitä ja tiedän jo sen. Ennen kaikkea täytyy tulla selville sielunsa tilasta… Täytyy ymmärtää mitä Jumala ihmiseltä vaatii. Nyt näen vaan, että tiet ovat sekottuneet, menneet ristiin, eikä kukaan tiedä, mitä tietä hänen on seuraaminen. Syntyy ihminen, ei kukaan tiedä, mitä varten, ja elää, miksi, ei tiedetä, tulee kuolema ja lopettaa kaikki… Ennen kaikkea täytyy siis minun tietää, mihin olen määrätty… Eikö niin?

— Sinulla ovat aina omat mietteesi! väkinäisesti sanoi Ilja. — Ja mitä järkeä on niissä?

Hänestä tuntui, että Iljan hämärät puheet vaikuttivat häneen enemmän kuin ennen ja herättivät hänessä omituisia ajatuksia. Hänestä oli, kuin jokin salaperäinen olento hänessä, sama, joka aina vastusti hänen kuvittelujaan yksinkertaisesta ja puhtaasta elämästä, nyt erityisellä mielihyvällä kuunteli Jaakon sanoja ja liikahteli hänen mielessään, kuin lapsi äitinsä kohdussa. Se tuntui Iljasta vastenmieliseltä, ja siksi vältti hän keskusteluja Jaakon kanssa.

— Mitäkö järkeä? Ilman niitä ollaan kuin tuletta! Minne menet? Ahaa!
Aina täytyy tietää, minne menee ja minkätähden, ja onko oikein…

— Sinä, Jaakko, olet kuin vanha mies… ikävä on olla seurassasi! Minun mielestäni — sikakin etsii tilaisuutta onnistuakseen, saatikka sitten ihminen… No, hyvästi nyt!

Sellaisten keskustelujen jälkeen tuntui hänestä, kuin hän olisi syönyt paljon suolasta ruokaa; hän tunsi kovaa janoa ja halusi jotakin erityistä. Ajatus siitä rangaistuksesta, jonka Jumala määrää hänelle, kohosi yhä selvemmin hänen mieleensä ja poltti hänen sieluaan; hän etsi yksinäisyyttä löytämättä sitä. Silloin meni hän Olympiadan luokse, ja haki hänen sylistään unhoitusta ajatuksilleen ja levottomuudelleen.

Välistä kävi hän tervehtimässä Vjeraakin. Se kevytmielinen elämä, jota hän vietti, oli vähitellen vetänyt hänet syvään, likaiseen kuiluunsa. Hän kertoi ihastuksella Iljalle elämästään rikasten, nuorten kauppiasten, virkamiesten ja upseerien kanssa, rekiretkistä ja ravintoloista. Hän näytti hänelle ihailijoiltaan saamiaan lahjojaan, uusia pukujaan ja koristeitaan, ylpeillen kertoen, kuinka nuo herrat kiistelivät ja tappelivat hänestä. Lunjeff'ia huvitti nähdä hänet terveenä, kauniina, ilosena, vaan useasti sanoi hän varotellen hänelle:

— Entä sitten? Sehän on minun kohtalonikin… Saanhan edes elää komeasti. Otan elämästä, minkä voin, ja siinä kyllin!

Rakastajansa nimen kuullessaan vavahtivat hänen kulmakarvansa ja hilpeytensä katosi.

— Kunpa hän jättäisi minut… — sanoi hän. — Vaikeata on hänen elää kanssani… ja turhaan hän kiusaantuu… Kun hän edes tyytyisi siihen, minkä hänelle voin antaa, vaan hän tahtoo omistaa minut kokonaan… Minä taas en voi irtautua… olen kiinni, kuin kärpänen siirapissa…

— Häntä ei voi olla rakastamatta, — vastasi Vjera tosissaan. — Hän on kelpo poika.

— Hänenkö kanssaan? Sehän olisi samaa, kuin istua hänen niskoilleen. Hänhän saa töintuskin itselleenkään leivän hankituksi, mitä sitten meille molemmille! Ei, hän säälittää minua…

— Varokaa, ettei mitään onnettomuutta tapahdu… hän on huimapäinen! — varotti häntä Lunjeff kerrankin. Mutta Vjera vaan nauroi.

— Voi, jumala! — huudahti Vjera suuttuneena. — Kuinka menettelisin? Olenko sitten luotu vaan yhtä ihmistä varten? Jokainen tahtoo elää hauskasti… Ja jokainen elää itseään varten… kuinka tahtoo… Sekä hän että te, ja minä…

— Ei se niinkään ole! — jurosti ja miettivästä sanoi Ilja. — Me elämme kaikki… vaan emme itseämme varten…

Lunjeff poistui hänen luotaan hyvin alakuloisena. Paavalin oli hän tavannut niihin aikoihin vaan pikimmittäin pari kertaa. Kohdatessaan kerran toverinsa Vjeran luona, oli Paavali ollut synkkä ja ärtyinen. Hän oli istunut ääneti, hammasta purren, ja hänen laihoilla kasvoillaan oli hehkunut kaksi punasta läiskää. Ilja ymmärsi, että hänen toverinsa oli mustasukkainen hänelle, ja se huvitti häntä. Mutta samalla hän huomasi että Gratsheff oli joutunut verkkoon, josta hän suuritta vaurioitta ei pääse irti. Ja säälien Paavalia ja vielä enemmän Vjeraa, herkesi hän käymästä jälkimmäisen luona. Olympiadan kanssa vietti hän uuden kuherruskuukauden, mutta tännekin oli tunkeutunut kylmyyttä, joka riisti rauhan Iljan rinnasta Sattui, että keskellä vilkasta keskustelua Ilja vaipui synkkiin mietteisiin. Silloin kuiskasi Olympiada hänelle hellästi:

— Armas! Älä ajattele sitä! Maailmassa on niin vähän ihmisiä, joiden kädet ovat puhtaat!

— Kuule, — vastasi Lunjeff hänelle kuivasti ja vakavasti, — pyydän, ettet aiota kanssani keskustelua siitä! En tarkota käsiä, vaan sielua. Vaikka oletkin järkevä, et kuitenkaan käsitä ajatustani… Sano minulle, kuinka on meneteltävä, voidakseen elää kunniallisesti, puhtaasti, rauhallisesti ja vahingoittamatta toisia ihmisiä? Siitä tahtoisin tietoa… Vaan uskosta ole ääneti…

Mutta hän ei voinut olla ääneti uskosta, vaan rukoili usein Iljaa unhottamaan hänet. Lunjeff suuttui ja läksi pois hänen luotaan. Mutta kun hän taas palasi, huusi Olympiada raivosti, että hän pelosta tai armosta rakastaa häntä, ja ettei hän sitä tahdo, vaan hylkää hänet ja lähtee pois koko kaupungista. Ja hän itki, pureutui kiinni hänen olkapäähänsä, suuteli hänen jalkojansa, repi sitten vaatteet päältään, ja seisoen alasti hänen edessään, huusi:

— Enkö ole kaunis? Eikö vartaloni ole sulava?… Jokaiseen pieneen suoneen, viimeiseen veripisaraan asti rakastan sinua… Revi minut palasiksi — nauran sittenkin!…

Hänen siniset silmänsä tulivat tummemmiksi, huulet intohimoisesti värähtelivät ja povi aaltoili. Ilja syleili häntä, suuteli kiihkoisesti, ja sitten kotiin kulkiessaan mietti, kuinka Olympiada, joka oli niin elämänhaluinen, niin tulinen, oli voinut kärsiä tuon ukon inhottavia hyväilyjä? Ja silloin tuntui hänestä tuo nainen niin vastenmieliseltä, säälittävältä, että hän inhoen sylkäsi, muistaessaan hänen suudelmiaan.

Kerran, sellaisen himojen purkauksen jälkeen, sanoi hän, kyllästyneenä Olympiadan hyväilyihin:

— Sen jälkeen, kun kuristin sen vanhan saatanan, olet sinä ruvennut rakastamaan minua tulisemmin…

— Ei mitään. Tuntuu naurettavalta ajatella… että on ihmisiä, jotka pitävät enemmän mädänneistä munista, kuin tuoreista, ja sellaisia, jotka syövät omenan vasta sitten, kun se on alkanut mädätä!…

— Kullakin on oma makunsa; toinen pitää tyttärestä, toinen tyttären äidistä…

Eräänä päivänä, kun Ilja oli palannut kotiin kaupungilta, ja oli juuri muuttamassa vaatteita, astui hiljaa huoneeseen Terenti. Hän veti oven perästään kiinni, seisoi vähän aikaa sen vieressä, kuin jotakin kuunnellen, ja pisti sitten oven haan kiinni. Ilja näki sen ja katsoi ivallisesti hänen kasvoihinsa.

— Mikä mitäkin… Muutamat sanovat, että olet sekottunut tuohon juttuun… kauppias Poluektoff'in murhaan… Toiset, että muka harjotat väärän rahan tekoa…

— Täällä on käynyt kaikenlaisia miehiä… näyttivät salapoliiseilta… Ja kaikki he ovat kyselleet Petruhalta sinusta yhtä ja toista…

— Aivan niin! Mitä me siitä välitämme, kun kerran emme tiedä tehneemme mitään rikosta…

— Nyt ne ovat jo lakanneet käymästä… Mutta Petruha itse on alkanut puhua siitä, jatkoi Terenti hämillään, arasti. — Aina hän murisee — Petruha, näet… Vuokraisitpa jostakin, Iljusha, itsellesi pienen huoneen, ja asuisit siinä… "En tahdo pitää talossani ketään epäiltyä henkilöä", sanoo Petruha, "olen äänivaltainen", sanoo hän.

Ilja käänsi setäänsä päin kasvonsa, jotka olivat vihasta punaset, ja sanoi kovasti:

— Kuulepas!… Jos hänen henkensä on hänelle kallis, niin pitäköön suunsa kiinni, sano hänelle se! Jos kuulen häneltä ainoankaan minua halventavan sanan, niin lyön hänen päänsä kappaleiksi. Millainen minä olenkaan, niin ei hän, konna, ole kelvollinen tuomitsemaan minua… Ja täältä muutan silloin, kuin mieleni tekee. Vastaiseksi jään tänne; tahdon vielä nauttia kunniallisten ja rehellisten ihmisten seurasta…

Kyttyräselkä pelästyi Iljan vihaa. Hän istui vähän aikaa ääneti tuolilla hangaten kädellään kyttyräänsä ja katsoen veljenpoikaansa silmät suurina, joissa kuvastui odotusta ja pelkoa. Ilja, huulet yhteen puristettuina, tuijotti kattoon. Terenti katsoi tarkkaan hänen kähärätukkaista päätänsä, kauniita, vakavia kasvojansa, joissa ylähuulta peitti, pienet viikset, ja uhmailevaa leukaa, tarkasti hänen leveätä rintaansa ja vankkaa, hyvin muodostunutta vartaloaan ja sanoi sitten hiljaa, huoaten:

— Sinusta on tullut pulska poika!… Maalla juoksisivat tytöt joukolla perästäsi… Pitäisi muuttaa takasin maalle…

— N-niin… Siellä vasta voisit viettää elämää! Minä antaisin sinulle rahoja ja avaisin kaupan sinulle… ja sitten naisit rikkaan!… he he! Silloin luistaisi elämäsi, kuin reki alamäessä.

— Tarkotin näet, että elämäsi tulee kevyeksi ja se nousee ylöspäin, mäelle asti…

Kyttyräselkä katsahti häneen ja rupesi tirskuen nauramaan. Sitten rupesi hän taas puhumaan, vaan Ilja ei enää kuunnellut häntä. Hän muisteli kokemuksiaan viime aikoina ja mietti, kuinka ihmeellisen tarkasti kaikki tässä maailmassa sopi toiseensa, aivankuin rihmat verkossa. Sattumat ympäröivät ihmisen ja vievät hänet minne tahtovat, kuten poliisi rikollisen. Hän oli kauan aikonut muuttaa pois tästä talosta, elääkseen yksin, — ja nyt tuli hänelle sopiva tilaisuus siihen! Hän mietti juuri, kuinka hän järjestäisi elämänsä tulevaisuudessa, kun äkkiä huoneen ovea kolkutettiin ja Terenti säikähtäen hypähti paikaltaan.

Kyttyräselkä avasi oven haasta ja kynnykselle ilmaantui Jaakko, suuri, ruskeakansinen kirja kädessä.

— Ilja, kuule… lähde Mashan luokse, — sanoi hän vilkkaasti, astuen vuoteen ääreen.

— Ajattele, että minulla on se tässä, se musta voima! — puoliääneen sanoi Jaakko.

— Juuri tämä kirja… Saat nähdä, kunhan lähdemme! Oikeita ihmeitä! — jatkoi Jaakko, vetäen ystäväänsä mukanaan pimeän etehisen läpi. — Tuntuu kauhealta lukea sitä… se vetää puoleensa, kuin kuiluun…

Ilja huomasi toverinsa kiihtyneen mielentilan, kuuli, kuinka hänen äänensä vapisi, ja kun he olivat saapuneet suutarin asuntoon ja tehneet tulen, näki hän, että Jaakon kasvot olivat vallan kalpeat, ja silmät laimeat ja tyytyväisen näköiset, kuin juopuneella.

— Minäkö? En… en ole maistanut tippaakaan tänään!… En näet juo enää… minkä joskus rohkeutta saadakseni otan, kun isä on kotona, pari kolme ryyppyä, mutta en enempää! Pelkään isää… Juon vaan sellaista, mikä ei haise viinalta… Mutta jätetään se, — kuuntele!

Hän istui raskaasti tuolille, avasi kirjan, kumartui syvään sen yli, kulettaen sormeaan paksua, vanhuudesta kellastunutta lehteä pitkin, ja luki ontolla, vapisevalla äänellä:

Hän veti henkeä, nosti vasemman kätensä ylös, oikean kätensä etusormea viiletti riviä pitkin ja jatkoi:

"Kerrotaan, että ihmisen ensimmäisen olemuksen, kuten Diodorus todistaa, viisaat miehet, jotka ovat kirjottaneet kappalten olemuksesta, käsittivät niin, ettei maailmaa ole luotu, vaan että se on iankaikkinen, ja että ihmissuku ilman alkua on ollut olemassa ennen aikoja"…

Jaakko kohotti päätään kirjasta ja sanoi kuiskaten, pudistaen kättään ilmassa:

— Lue eteenpäin! — sanoi Ilja, epäilevästi katsoen vanhaa, nahkakantista kirjaa. Ja taas kuului Jaakon matala, juhlallinen ääni:

"Tätä mielipidettä olivat — Ciceron mukaan — samolainen Pythagoras, tarentolainen Archytas, atenalainen Plato, Xenokrates, stagiralainen Aristoteles ja monet muut peripateetikot, jotka arvelivat, että kaikki olemassa oleva on iankaikkista eikä sillä ole mitään alkua". — Huomaatko! Taas "ei ole mitään alkua".

— Heitä hiiteen koko roska!… Mitkä lienevätkään saksalaiset panneet kekoon sen! Siitä on mahdoton mitään ymmärtää…

— Odotahan! — huudahti Jaakko pelästyneen näköisenä, katsahtaen ympärilleen, ja kysyi sitten hiljaa:

— Älä huuda… Ottakaamme käsiteltäväksemme sielu. Onko ihmisellä syntyessään sielu?

— Siis tuleeko hänen tietää, — mistä ja kuinka se on ilmestynyt? Sielu, sanotaan, on kuolematon… se on aina ollut, mitä siitä sanot? Odota, odota! Ei ole tarpeellista tietää, kuinka synnyit, vaan kuinka olet elänyt… Koska ymmärsit, että elät? Synnyit elävänä, vaan koska tulit eläväksi? Äitisi kohdussako? Mutta miks'et ainoastaan muista sitä, kuinka syntymiseesi asti elit, vaan et elämästäsi viidenteen ikävuoteesikaan asti tiedä mitään? Ja jos sielua on olemassa, — niin missä se menee sinuun? Sanopas se!

Jaakon silmissä paloi riemuitseva hehku, hänen kasvoillaan loisti tyytyväisyyden hymy ja omituisella hilpeydellä huudahti hän:

— Niin kai! Heitä pois tuo kirja, sanon minä. Näethän, että se on kirjotettu jumalaa vastaan. Pääasia ei ole siinä, minkätähden elän, vaan kuinka elän! Kuinka pitää elää, että kaikki olisi puhdasta ja hyvää, ettei kukaan loukkaisi minua, enkä minä muita! Kunpa löytyisi sellainen kirja, missä kaikkea sitä selitettäisiin…

Jaakko istui pää rintaa vasten painuneena, mietteissään, ääneti. Hänen iloinen mielialansa oli vastakaikua löytämättä kadonnut. Vähän ajan päästä sanoi hän Iljalle:

— Kun katson sinua, niin on sinussa jotakin, mikä ei minua miellytä… Ajatuksiasi en ymmärrä… mutta sen olen huomannut, että viime aikoina olet jostakin tullut ylpeäksi… Käyttäydyt niin, kuin sinä yksin olisit vanhurskas…

— Mitä naurat? Eikö sitten mielestäsi ole totta! Jokaista tuomitset ankarasti… et rakasta ketään ihmistä…

— Ketä rakastaisin? Minkätähden? Mitä hyvää ovat ihmiset minulle tehneet?… Jokainen tahtoo saada itselleen leipäpalan toisen työllä, vaan yhtäkaikki jokainen huutaa: "rakasta minua! Kunnioita minua, minä myös kunnioitan sinua! Anna minulle osa omaisuudestasi, niin kenties kunnioitan sinua!" Kaikki ajattelevat vaan syömistä…

— Kyllä minä tiedän! Jokainen koettaa kaunistaa itseään joillakin hyveillä, vaan se on vaan naamio! Huomaan, kuinka setäni tahtoo hieroa kauppaa jumalan kanssa, kuten kauppa-apulainen pettäessään isäntäänsä. Isäsi on äskettäin lahjottanut kirkkoon pari kirkkolippua, — siitä voin päättää, että hän on aimo tavalla pettänyt jotakin tahi aikoo piakkoin niin tehdä… Ja samoin menettelevät kaikki, katsopa minne päin tahansa. Tästä saat kopeekan, mutta annakin viisi takasin! Luin äskettäin sanomalehdestä, että kauppias Migunoff, joka lahjotti muutamalle sairashuoneelle kolmesataa ruplaa, pyysi kaupungin dumaa [kaupungin valtuusmiehistö] alentamaan siitä hyvästä hänen tehtaalleen pantua veroa tuhannella ruplalla… Min ne petkuttavat toisiaan ja puhdistautuvat toistensa silmissä. Minun mielestäni on rangaistus kärsittävä, tekipä sitten rikoksen ehdoin tahdoin tahi tahtomatta!…

— Sinä olet oikeassa, — miettivästi virkkoi Jaakko, — samoin on totta, mitä sanoit isästäni ja kyttyräselästä… Emme ole syntyneet oikeaan aikaan! Sinä saatat edes olla katkera; lohdutat itseäsi muita tuomitsemalla… Mutta minä en kykene edes siihenkään! Kunpa voisi päästä täältä pois! huudahti hän surullisesti.

Ja molemmat olivat he vaiti, alakuloisina istuen pöydän ääressä, toisiansa vastapäätä. Ja pöydällä oli suuri punakansinen kirja nahkaselkineen ja teräshakasineen…

Etehisestä kuului äkkiä ryskettä, kuiskaavia ääniä, sitten kuulosti käsi kauan hapuilevan ovenripaa. Toverukset odottivat äänettöminä. Ovi avautui verkkaan, ja Perfishka-suutari romahti sisään. Hän oli kompastunut kynnykseen ja oli nyt polvillaan pitäen oikeata kättänsä, jossa oli hanuri, korkealla ilmassa.

— Ptruu! — huudahti hän, nauraen juopuneen naurua. Hänen perästään kömpi huoneeseen Matitsa. Hän kumartui, tarttui suutaria kainaloihin ja koetti nostaa häntä ylös lattialta, puhellen sammaltaen:

— Katsokaa hyvät ihmiset, kuinka hän on humalassa!… Voi, sinua, juopporatti!…

Hän horjahteli Sinne tänne, nousi vaivalla seisomaan ja astui toverusten luokse. Ja ojentaen vasemman kätensä toveruksille, huusi hän:

    "Pienet luut, vielä hienot luut!
    Kun ne aika vahventaa,
    Kaupankalu niistä saa."

— Kaasoseni, laula sinäkin! — huusi hän, kääntyen Matitsaan. — Tai lauletaan se, jonka sinä minulle opetit… No-o…

Hän nojasi selkäänsä uuniin, jota vasten Matitsakin seisoi, ja tyrkki häntä kyynärpäällään kylkeen, nappaillen sormillaan hanurinsa kieliä.

— Niin, sanokaapa, missä on Marja? huudahti Jaakkokin, hypäten ylös tuolilta.

Mutta juopuneet eivät välittäneet kysymyksistä. Matitsa pani päänsä kallelleen ja lauloi:

Ilja nousi tuoliltaan, tarttui suutaria hartioihin ja pudistaen niin, että hänen päänsä kolahteli uuniin, kysyi käskevästi:

— Hänen tyttärensä oli kadoksissa puoliyöhön asti, — horisi
Perfishka kädellään päähänsä tarttuen.

— Ne ovat varmaankin myöneet hänet, nuo perkeleet! — sanoi Ilja synkästi nauraen toverilleen.

Jaakko katsahti pelästyneenä häneen, ja kysyi surkealla äänellä suutarilta:

— Täytyy ilmottaa poliisille, — virkkoi Ilja, katsoen synkästi juopuneisiin.

— Kaasoseni! — huudahti Perfishka, kasvot loistaen. Kuuletko? He aikovat ilmottaa poliisille… hah, hah, haa!

— Poliisille! — huudahti Matitsa ylenkatseellisesti, katsoen vuoroin Iljaan, vuoroin Jaakkoon, ja ojentaen horjuen kätensä heitä kohden, huusi hän täyttä kurkkua:

— Taidatte itse tahtoa poliisin käsiin! Ulos täältä! Tiehenne minun huoneestani… me aiomme myös mennä naimisiin… me kaksi…

— Odota! — huudahti Jaakko tuskallisesti. — Olisivatko he todellakin naittaneet hänet, tuon hennon lapsen! Perfishka, sano totuus… oletteko hänet todellakin… sano… missä on Masha?

— Matitsa! Puolisoni, us, us! Tartu kiinni! Hauku heitä, pure… hah, haa! Missäkö Masha on?!

Perfishka asetti suunsa torvelle aikoen viheltää, vaan ei onnistunut. Hän kykeni vain pistämään kielensä ulos suusta Jaakkoon päin ja nauroi sitten taas. Matitsa röyhistihe mahtavine rintoineen Iljan kimppuun, ärjyen:

Ilja tyrkkäsi hänet syrjään ja poistui kellarikerroksesta. Etehisessä saavutti hänet Jaakko, joka tarttui hänen olkapäähänsä, seisahdutti hänet ja virkkoi:

— Saattaako sellainen käydä päinsä? Hänhän on niin pieni, Ilja!
Ovatko he todellakin naittaneet hänet?

— Ole voivottelematta! — sanoi Ilja kiukkuisesti hänelle, — siitä ei ole mitään apua! Olisit ennemmin pitänyt heitä silmällä! — Etsit kyllä kaiken alkua ja syntyä, vaan etpäs pitänyt vaaria heidän puuhistaan!

Jaakko oli ääneti, vaan hetken päästä, kun hän ja Lunjeff kulkivat pihan poikki, alkoi hän taas:

— Ei siihen ole minun syytäni… Tiesin vaan, että hän kävi jossakin huoneita siistimässä ja pieniä askareita toimittamassa…

— Minua vähän liikuttaa, tiesitkö tai olitko tietämättä! — sanoi Ilja jurosti, pysähtyen keskelle pihaa. — Pois täytyy päästä koko talosta… Tuli sietäisi sen nurkkaan pistää!

— Oi, Jumalani… Jumalani! — huokasi Jaakko, seisoen Iljan takana. Ilja käännähtihe häneen päin — hän seisoi kädet hervottomina riippuen sivulla ja pää alas painettuna, kuin iskua odottaen.

— Itke nyt vielä! — ivallisesti sanoi Ilja ja läksi, jättäen ystävän yksin keskelle pimeää pihaa.

Seuraavana aamuna sai Ilja Perfishkalta tietää, että Mashutka todellakin oli naitettu eräälle rihkamakauppiaalle Hrjenoff'ille, viisissäkymmenissä olevalle leskimiehelle, jolta äskettäin oli kuollut vaimo.

Pudistellen pohmeloista päätään makasi Perfishka uunilla ja kertoi sekavasti:

— Hän sanoo minulle: minulla on kaksi lasta… Hänellä on kaksi poikaa — toinen viiden, toinen kolmen vuoden vanha. Minun täytyy pitää lapsenhoitaja niille… Mutta lapsenhoitaja on vieras ihminen… saattaa varastella ja niin edespäin. Puhupa sentähden tyttärellesi, eikö hän… Minä puhuin ja Matitsa puhui… Masha, kuten järkevä tyttö konsanaankin, ymmärsi paikalla kaikki… Mihin toimeen hän voisi ryhtyä… huonompaakin saattaisi sattua, ja parempaa — ei koskaan!… Olkoon menneeksi, sanoo, minä suostun… Kolmessa päivässä oli kaikki valmista… Me Matitsan kanssa saimme kolme ruplaa kumpikin… ne joimme heti eilen!… Kyllä se tuo Matitsa juo paljon… ei hevonenkaan enempää!…

Ilja kuunteli ääneti. Hän ymmärsi, että Masha oli joutunut parempaan asemaan, kuin olisi voinut odottaa. Mutta kuitenkin säälitti tyttö häntä. Viime aikoina oli hän tuskin koskaan nähnyt eikä ollut ajatellutkaan häntä, vaan nyt hänestä äkkiä näytti siltä, kuin talo hänettä olisi tullut vielä likaisemmaksi, kehnommaksi.

Suutarin kellertävä, pöhöttynyt naama irvisteli uunilta Iljalle, ja hänen äänensä narisi kuin kuivunut puunoksa syksyllä. Lunjeff katsoi säälien Perfishkaan.

— Yhden ehdon asetti Hrjenoff minulle, etten koskaan kävisi hänen talossaan! Puodissani voit pistäytyä joskus, ryypyn hinnan annan… vaan asuntooni ei askeltakaan! Se on sulettu sinulta kuin paratiisi!… Ilja Jakovlevitsh, eiköhän riittäisi sinulta antaa minulle viittä kopekkaa pohmeloryyppyyn? Anna, veikkonen, tee hyvin!…

— Nyt aion ratketa oikein juomaan!… Niinkauan kun Masha ei vielä ollut turvattu, hillitsin itseäni hiukan… joskus tein työtäkin… omatuntoko lienee soimannut hänen puolestaan… Mutta nyt tiedän, että hän on kylläinen, että hänellä on jalkineet, vaatteet… ja että hän on kuin arkkuun sulettu!… Voin siis vapaasti antautua juopottelemaan…

— En mitenkään! — vastasi suutari, kieltävästi pudistaen pörröistä päätään. — Ja minkätähden hylkäisin?

— Sitä en käsitä! — sanoi Ilja, olkapäitään kohauttaen. — En voi käsittää, kuinka saattaa ihminen elää, toivomatta mitään elämältä!

— Toista on ihmisen — toista minun, vastasi filosoofin tyyneydellä Perfishka. — Sallimus, kyllä antaa annettavansa ihmiselle, niin ajattelen minä! Mutta jos kerran ihminen on niin tyly, pohjaton, ettei sinne voi mitään panna, niin mitä on sallimuksella sellaisen kanssa tekemistä? Kerran aioin minäkin tehdä erään tekosen… se oli vielä vaimovainajani eläessä… Aioin näet ottaa osani Jeremei-ukon aarteesta… Ajattelin, että jollen ota minä, niin ottaa joku toinen!… Ja, Jumalalle kiitos, toiset ennättivät ennen minua… En sitä sure… Mutta silloin huomasin, että aikoakin täytyy ymmärtää…

— No, anna nyt minulle ne viisi kopeekkaa… Sydäntä ellostelee kauheasti…

— Niin! — vakuutti suutari, seisoen Iljan edessä viisikopeekkainen kourassa.

— Mutta välistä tuntuu minusta, — jatkoi Ilja miettivästi, — etten tiedä sinua parempaa ihmistä, — totta tosiaan!

Epäilevästi hymyillen katsahti Perfishka Lunjeff'in totisiin, vaan ystävällisiin kasvoihin.

— Usko tahi ole uskomatta… En sano sitä sinua kehuakseni… vaan muuten vaan… itsekseni… vertaillessani ihmisiä toisiinsa…

— Sepä on konstikasta!… Ei minun päälläni tuollaisia asioita ymmärretä! Mutta kunhan käyn ensin ottamassa ryypyn, niin kenties viisastun…

— Odota, odota! — kielteli häntä Ilja, tarttuen hänen paidanhihaansa. — Muuatta asiaa tahdon vielä sinulta kysyä. Pelkäätkö Jumalaa?

Perfishka nojasi vuoroin toiseen vuoroin toiseen jalkaansa ja miltei loukkaantuneena sanoi:

— Minulla ei ole syytä pelätä Jumalaa… En loukkaa ihmisiä… enkä koskaan ole loukannut…

— Tietysti rukoilen… mutta harvoin… Ilja näki, ettei suutarin tehnyt mieli puhella, vaan että häntä halutti päästä kapakkaan.

— Minäkö? Hyvin yksinkertaisesti! Rukouksia en osaa… "Jumalansynnyttäjä Neitsyen" osasin, mutta sen olen jo kauan aikaa sitten unhottanut… "Herra Jeesus"… ja niin edespäin osaan loppuun asti. Sitä tarvinnen vanhan päivän varaksi. Mutta tavallisesti rukoilen omalla tavallani… "Herra, armahda!" sanon.

— Kyllä Hän… ymmärtää… Saanko nyt mennä? Kovasti tekisi mieli ryyppyä!

— Mene, mene! — sanoi Ilja, katsoen miettivästi Perfiskaan. — Mutta kun hetki lyö, jolloin kuolet, ja Herra kysyy: kuinka olet elänyt ihminen?!

— Silloin sanon: kun synnyin, olin niin pieni, kun kuolin, olin päissäni… en siis muista mitään! Hän nauraa ja antaa minulle anteeksi…

Ilja jäi yksin kellarikerrokseen. Hänestä tuntui omituiselta ajatella, ettei Masha enää koskaan astu jalkaansa tähän ahtaaseen, likaiseen pesään, ja että Perfishkakin ajetaan pian täältä.

Ikkunasta paistoi huoneeseen huhtikuun aurinko, valaisten lattiaa, jota kaukaan aikaan ei oltu pesty. Kaikki siellä oli siivotonta, ikävää ja synkkää — aivankuin sieltä juuri olisi kannettu ruumis ulos…

Ilja istui suorana tuolilla tuijottaen suureen, rapistuneeseen uuniin, ja hänen päänsä oli raskaita ajatuksia täynnä.

— Jospa olisi lähteä ja tunnustaa tekonsa? välähti äkkiä hänen päässään.

Saman päivän iltana oli Ilja pakotettu muuttamaan Petruha
Filimonoff'in talosta. Se tapahtui seuraavalla tavalla.

Kun hän tuli kotiin kaupungilta, kohtasi hän pihalla setänsä, joka näytti hyvin pelästyneeltä, ja joka vei hänet halkopinon taakse ja sieltä kuiskasi hänelle:

— Kyllä sinun Iljushka on muutettava täältä… Täällä tapahtui aika meteli tänään!

— Jashka oli juonut itsensä humalaan ja kutsunut isäänsä suoraan varkaaksi, ja haukkunut häntä hävyttömäksi irstailijaksi, konnaksi… sekä huutanut kuin mielipuoli!… Siitäkös Petruha sydämistyi, löi häntä vasten naamaa, repi tukasta, potki ja hakkasi pojan verille! Nyt makaa Jashka ähkyen, valittaen!… Ja sitten kävi Petruha minun kimppuuni! Aja tiehensä Iljka! — Hän näet arvelee, että sinä olet yllyttänyt Jashkan häntä vastaan… Ja hän huusi kuin vimmattu!… Pidä siis varasi…

Iljan kädet vapisivat säälistä Jaakkoa ja raivosta hänen isäänsä kohtaan.

— Pidä laatikkoa, sanon minä… — toisti hän hampaittensa lomasta ja meni ravintolaan. Hän puri niin kovasti hampaitaan, että teki kipeätä leukapieliin ja korvat äkkiä alkoivat suhista. Sen suhinan läpi kuuli hän, että setä huusi hänelle jotakin poliisista, vankeudesta, turmiosta, johon hän syöksi, vaan hän ei siitä välittänyt.

Ravintolassa seisoi Petruha tarjoilupöydän takana puhellen hymyillen muutaman rikkonaisiin vaatteisiin puetun miehen kanssa. Lampun valo lankesi hänen kaljulle päälaelleen, ja näytti siltä, kuin koko pää olisi hymyillyt tyytyväisesti.

— Kas kauppiasta! — huudahti hän ivallisesti, nähdessään Iljan, ja hänen kulmakarvansa uhkaavasti rypistyivät. — Tuletpa kuin kutsuttuna…

Hän seisoi omaan huoneeseensa johtavan oven edessä, sulkien tien.
Ilja astui hänen eteensä ja sanoi käskevästi:

— Kyllä minä annan sinulle Jaakkoa!… Silloin lyödä läimäytti Ilja yhtäkkiä Petruhaa korvalle. Tämä ähkyen keikahti lattialle. Joka puolelta riensi viinureita hätään ja muuan huusi:

— Vieraat ryntäsivät ylös paikoiltaan aivankuin heidän päällensä olisi kuumaa vettä heitetty. Mutta Ilja hyppäsi Petruhan yli, riensi huoneeseen ja pisti oven säppiin.

Pienessä huoneessa, joka oli täyteen ahdettu viinilaatikoita ja kaikenlaisia arkkuja, paloi lekuttaen peltilamppu. Sen lasi oli savusta musta. Hämärässä ei Ilja heti huomannut toveriaan. Jaakko makasi lattialla, pää varjossa ja hänen kasvonsa näyttivät aivan mustilta ja muodottomilta. Ilja otti lampun käteensä ja kumartui tarkastamaan pahoinpideltyä toveriaan. Mustelmat ja kuhmut peittivät Jaakon kasvoja kuin ruma, musta naamari. Silmät olivat kiinni turvottaneet. Hän hengitti raskaasti, läähättäen, eikä luultavasti nähnyt mitään, sillä hän kysyi heikolla äänellä:

Ilja hymyili vahingoniloisesti. Hän tunsi tyydytystä, kun Petruhaan teki kipeää, Hän astui ovelle ja alkoi rauhallisesti keskustella piirittäjien kanssa:

— Hei, te siellä! Olkaa meluamatta!… Vaikka hän on saanutkin korvapuustin, niin ei hän kuole siitä, ja minä saan siitä oikeudelta rangaistukseni. Älkää siis tungetelko vieraaseen asiaan… Älkää painako ovea, minä avaan heti…

Hän avasi oven ja jäi seisomaan ovi-aukkoon, kuin kehykseen, nyrkit puristettuina kaiken varalta. Hyökkääjät peräytyivät, nähdessään hänen voimakkaan vartalonsa ja taistelunhaluisen ilmeen hänen kasvoillaan. Ainoastaan Petruha työnsi muut syrjään ja ärjyi:

— Toimittakaa hänet tieltä ja tulkaa katsomaan, miltä täällä näyttää! — huudahti Ilja väistyen syrjään ja kehottaen vieraita astumaan kammariin. Katsokaa, kuinka hän on menetellyt poikansa kanssa!

Muutamia vieraista astui huoneeseen ja kumartuivat katsomaan Jaakkoa.
Eräs heistä hämmästyneenä huudahti:

Vieraat olivat hänen, puolellaan, sen huomasi hän, ja siksi sanoi hän kovasti ja painolla:

— Te tunnette kaikki Petrushka Filimonoff'in, ja tiedätte, että hän on suurin konna koko kaupunginosassa… Mutta voiko kukaan sanoa hänen pojastaan mitään pahaa? No, — ja nyt makaa tämä poika tässä verisenä ja kenties koko iäkseen raajarikoksi saatettuna! Eikä hänen isänsä saa siitä mitään rangaistusta. Minä annoin Petrushkalle vain yhden korvapuustin — ja siitä joudun minä vastaamaan oikeuteen… Onko se oikein? Onko se oikein? Onko se oikeuden mukaista? Ja samoin on asianlaita kaikessa… toiselle on annettu täysi mielivalta, vaan toinen ei saa edes silmäkulmiaan rypistää…

Muutamat läsnäolijoista huokasivat osaaottavasti, toiset poistuivat ääneti huoneesta. Ilja aikoi vielä sanoa jotakin, mutta silloin ryntäsi Petruha sisään ja alkoi ajaa ihmisiä ulos, huutaen kimakalla äänellään:

— Poistukaa täältä! Se on minun yksityinen asiani… Hän minun poikani ja minä olen hänen isänsä. Menkää… En pelkää poliisia… eikä oikeudenkäyntiä tarvita… Tapaan sinut oikeudenkäynnittäkin… Ulos täältä!

Ilja oli polvillaan Jaakon ääressä ja antoi hänelle vettä, katsoen, syvästi säälien, toverinsa rikkilyötyjä, turvonneita huulia ja pahoinpideltyjä kasvoja. Jaakko joi ja sanoi kuiskaten:

— Hän on lyönyt hampaita poikki suustani… On vaikea hengittää…
Iljusha, rakas ystävä, vie minut pois täältä… vie!

— Hänet on vietävä sairashuoneeseen… sanoi jurosti Ilja, kääntyen
Petruhaan.

Tämä katsoi poikaansa, mutisten itseksensä jotakin. Hänen toinen silmänsä oli selkosen selällään, toinen, samoinkuin Jaakolla, Iljan lyönnistä turvoksissa.

— Älä huuda! — vastasi Petruha odottamattoman hiljaa ja sävyisästi. — Sairashuoneeseen ei sovi viedä… se herättäisi liiaksi huomiota… On tätä ollut jo tässäkin!…

Konna! sanoi Ilja ja sylkäsi halveksien Filimonoff'iin päin. — Anna viedä hänet sairashuoneeseen, sanon minä, muuten nostan pahemman häväistysjutun kuin äskeinen oli…

Ilja hypähti seisoalleen, mutta silloin Filimonoff hyppäsi ovelle ja huusi eräälle tarjoilijalle:

— Ivan! Juokse hakemaan ajuri — sairashuoneelle… viisitoista kopeekkaa… Jaakko, pukeudu! Älä teeskentele enää… Eihän sinua lyönyt sen vieraampi, kuin oma isäsi!… Paljon kovempia kolahduksia sain minä aikoinani, voi veikkonen, paljon kovempia…

Hän juoksenteli edes takaisin huoneessa, otti seinältä Jaakon vaatteet ja heitti ne Iljalle, yhä innokkaasti kertoen, kuinka paljon häntä nuoruudessaan kuritettiin.

— Kiitos! — tuskin kuuluvasti kuiskasi Jaakko Iljalle ja kyyneleet yhä vuotivat hänen turvonneesta silmästään pitkin verisiä poskia.

— Kolmella vai viidellä kopeekalla?… Olkaa hyvä… tässä on viiden kopeekan edestä… Kalanmätiä? Se on kaikki loppunut… Olkaa hyvä ja ottakaa suolakalaa päälle…

Kun Ilja oli vienyt Jaakon sairashuoneeseen, ymmärsi hän, ettei hän voinut enää palata Filimonoff'in taloon, vaan meni yöksi Olympiadan luokse. Hänestä tuntui, kuin hänen sisällään raivoisi kolakka rajuilma, kuin jokin haluaisi hänen sydäntään ja veisi hänen voimansa. Raskas huoli painoi hänen rintaansa, ajatuksensa olivat sekaisin, hän astui väsyneesti katua. Vain yksi seikka oli hänellä selvillä, — ettei sellainen elämä saattanut jatkua. Hänen haaveensa pienestä kauppapuodista, puhtaasta, yksinäisestä elämästä tunki taas uusin voimin esiin hänessä.

Seuraavana päivänä vuokrasi hän itselleen asunnon — pienen keittiön viereisen huoneen. Muuan nuori nainen, punasessa aamunutussa, vuokrasi sen hänelle. Hänellä oli punakat kasvot, pieni nykerönenä ja pienonen suu; kapeaa otsaa reunusti kauniisti musta, kihara tukka, jonka hän usein pyyhkäsi nopealla hentoisten sormiensa liikkeellä syrjään.

— Viisi ruplaa näin sievosesta huoneesta ei ole paljon! — sanoi nainen vilkkaasti ja hymyili, huomatessaan, että hänen tummat, eloisat silmänsä saivat tuon leveäharteisen vieraan hämilleen. Ilja taas tarkasteli tulevan asuntonsa seiniä ja mietti, kuka tuo nuori nainen mahtoi olla…

— Kuten näette, ovat seinäpaperit vallan uudet… ikkuna on puutarhaan päin mitä enempää voittekaan vaatia? Minä panen aamuisin teekeittiön kuntoon… vaan itse saatte viedä sen huoneeseenne…

Nainen lakkasi hymyilemästä, rypisti kulmakarvojaan, ojensihe suoraksi ja sanoi arvokkaasti:

— Oletteko sitten naimisissa? — huudahti Ilja hämmästyneenä, katsoen epäillen emännän solakkaa vartaloa.

— Kuinka lystikäs olette! Ensin luulette minua palvelijaksi, sitten ette usko minun olevan naimisissa…

— Kuinka voisin sitä uskoa, kun näytätte vielä vallan tytöltä! — sanoi Ilja myös nauraen.

— Mutta minä sanon teille, että jo kolmatta vuotta olen naimisissa ja mieheni on piiripoliisitarkastaja…

Ilja katsoi hänen kasvoihinsa ja hymyili yhä, itsekään tietämättä, miksi.

— Olettepa te kummallinen! — huudahti nuori nainen, kohauttaen olkapäitään ja uteliaasti silmäillen häntä. — No, mitä, — vuokraatteko huoneen?

— Olkaa hyvä… Olen hyvilläni saadessani sellaisen vuokralaisen…
Te taidatte olla iloinen…

— En erittäin, sanoi Ilja hymyillen. Hyvillä mielin astui Ilja kevein ajatuksin kadulle.

Häntä oli miellyttänyt sekä huone sinisine seinäpaperineen että tuo pieni, reipas nainen. Mutta erittäin huvitti häntä se, että hän tulee asumaan poliisitarkastajan luona. Siinä oli jotakin naurettavaa, iroonista ja samalla vaarallista hänelle.

Hän aikoi mennä sairashuoneelle Jaakkoa tietämään ja joutuaksensa nopeammin, otti hän ajurin. Matkalla nauratti häntä ajatellessaan, mitä hän tekisi rahoilla, ja mihin hän ne kätkisi…

Tultuaan sairashuoneelle, sai hän tietää, että Jaakko oli äskettäin ollut lämpimässä kylvyssä ja nukkui nyt. Ilja jäi käytävään ikkunan ääreen miettimään, lähteäkö pois, tai odottaako Jaakon heräämistä. Hänen ohitsensa kulkea laahusti sairaita tohvelit jalassa ja keltaiset kauhtanat yllä, katsoen häneen ikävöivin silmin. He puhelivat hiljaa keskenään, ja heidän kuiskeestaan kuului kuin kaukaista, tuskallista ähkimistä, jota kovensi pitkän käytävän kumea kaiku… Tuntui kuin sairashuoneen lemuavassa ilmassa olisi liidellyt joku näkymätön olento ja surullisesti valitellut ja vaikeroinut… Ilja halusi jättää nämä keltaset muurit niin pian kuin mahdollista… Mutta äkkiä astui eräs sairaista hänen luoksensa ja ojentaen kätensä, sanoi:

Hänen kasvonsa olivat omituisen harmaat, ja silmät vilkkuivat levottomasti ja hämillään.

— Jaakko… Hänen isänsä löi hänet raajarikoksi… Ja sinäkin olet täällä? Oletko jo kauan ollut? — Ja säälivästi huudahti Ilja hiljaa: kylläpä olet muuttunut!

Paavali huokasi; hänen huulensa värähtivät ja silmät kävivät himmeiksi. Aivan kuin tuntien itsensä johonkin syylliseksi, painoi hän päänsä alas ja toisti käheästi:?

— Mikäkö? Ikään kuin et arvaisi… Paavali vilkasi Iljan kasvoihin ja painoi sitten päänsä taas alas.

Ilja pudisti päätään, oli vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten katkerasti:

Paavali nauroi katkerasti, asettui Iljan viereen ja sanoi, ystävällisesti katsoen hänen silmiinsä:

— Luulin, että inhot minua… Astelen tuossa, ja äkkiä huomaan sinut… Hävettämään rupesi, niinpä menin ohi…

— Kuka sinut ja katsantokantasi tietää! Suoraan sanoen, tautini on kirottu tauti… Voi, veikkonen! Toista viikkoa olen nyt ollut täällä… Jospa aavistaisit, mitä kiusaa ja ikävää olen saanut kärsiä!… Kävelet, venyt vuoteella ja yhä ajattelet… Etenkin ovat yöt vaikeita — on, kuin tulisilla hiilillä olisi… Aika kuluu kuin vankilassa… Tuntuu, kuin vetäisi hetteeseen, eikä ole lähellä ketään, jota huutaisi apuun…

Paavali puhui miltei kuiskaten, ja hänen kasvonsa koko ajan värähtelivät ja kädet suonenvedontapaisesti sormielivat kauhtanan kaulusta. Päätään pudistaen lisäsi hän synkästi:

— Kävi kerran, vaan minä ajoin hänet pois… En voi nähdä häntä, tuota lintua! huudahti raivosti Paavali.

— Älä puhu hulluja!… Jos vaadit oikeutta, täytyy sinun itsesi olla oikeudenmukainen… Missä suhteessa on hän syyllinen? Ajattele tarkoin sitä!

— Ketä sitten syyttäisin? — hiljaa vaan kiivaasti kysyi Paavali. — Ketä? Sano sinä! Yöt läpeensä mietin, minkä tähden minun elämäni on niin nurinpuolista. Sen tähden, että rakastuin Vjeraan… Hän korvasi minulle kaikki — äidin, sisaren, vaimon, ystävän… Rakkauttani häneen ei voida sanoin kuvata, ei enkelien kielellä ilmaista!…

Paavalin silmät tulivat punasiksi, ja sitten vieri niistä kaksi suurta kyyneltä. Hän pyyhkäsi ne kauhtanan hihalla poskilta ja jatkoi hiljemmin:

— Kaikki, mitä sanot, ei ole totta, — sanoi Lunjeff, joka selvästi tunsi enemmän säälivänsä Vjeraa kuin ystäväänsä Paavalia. Mikä tie sinulla on ollut? Eihän sinulla ole ollut mitään tietä… Ne ovat vaan tyhjiä sanoja… Olet juonut mettä ja kehunut sitä väkeväksi. Nyt, kun olet juonut itsesi humalaan, haukut, että se on päihdyttävää… Mutta kuinka on hänen laitansa? Onhan hänkin saanut tautinsa tartunnan kautta?

— Olin raivoissani hänelle ja ajoin hänet pois… Mutta kun hän poistui itkien… niin katkerasti… hiljaa… kutistui sydämeni… Olisin itsekin itkenyt, vaan kyynelten asemasta tunsin kovia kiviä sydämessäni… Ja silloin rupesin ajattelemaan kaikkea tätä… Voi, Ilja, elämäni on tarkotuksetonta!

— Niin, — sanoi Ilja hymyillen pitkään, omituisesti. — Omituista on elämän kulku! Jaakon elämän katkeroittaa hänen isänsä, Mashutka naitetaan muutamalle vanhalle saatanalle, sinä taas…

— En pidä siitä, mitä sanot, — virkkoi Paavali, katsoen tutkivasti häneen. — Tuntuu, kuin ivaisit itseäsi?

— Ei, se on jokin toinen, joka ivaa minua! — sanoi Ilja, rypistäen synkästi kulmakarvojaan. — Se on jokin toinen, joka ivaa meitä kaikkia… Voisin kertoa sinulle kaikenlaista… Kun tutkin elämää, niin en löydä siinä oikeutta…

— Sen olen huomannut minäkin! — sanoi Paavali syvällä vakuutuksella. — Mennään tuonne nurkkaan…

He kulkivat käytävää pitkin toistensa rinnalla, katsoen toinen toistansa silmiin. Paavalin poskilla hehkuivat punaset läiskät, mutta hänen silmänsä loistivat kirkkaina, kuin terveellä.

— Olen myös huomannut, että meikäläiseltä viedään kaikki… — kuiskasi hän Iljan korvaan. — Ryhdypä mihin tahansa, niin se ei ole sinua varten…

— Ei mikään ole kokonaan meidän omaa! Otetaan esimerkki. Minulla on tyttö. Pidän häntä kuin vaimoa, vaikka emme olekaan vihityt. Hän on kokonaan minulle tarpeellinen! Joka miehelle on nainen kokonaan tarpeellinen! Mutta minä en saa omistaa häntä yksin… eikä hän minua. Mutta minä olen hänelle myös kokonaan tarpeellinen… Kuinka on asianlaita sellainen?… Siksikö, että olen köyhä? Mutta teenkö työtä vai enkö? Koko ikäni, kymmenvuotisesta lähtien, olen tehnyt raskasta työtä! Sallikaa minun palkaksi elää!…

— Mutta Petrushka Filimonoff elää työtä tekemättä helposti. Hän voi saada kaikkea, mitä haluaa, ja tehdä kaikkea, mitä tahtoo!… Miksi? — sanoi Ilja, hammasta purren, täydentäen toverinsa ajatuksen.

— Tohtori ärjyy minulle, kuin pakkotyöläiselle!… Minkätähden? — jatkoi Gratsheff. Onhan hän oppinut, pitäisihän hänen kohdella jalosti ihmisiä. Ja olen kai minä ihminen?! Ajoin Vjerkan pois… mutta nyt tiedän, ettei hän ole syyllinen…

He asettuivat käytävän hämärään nurkkaan, ikkunan viereen, jonka lasit olivat maalatut keltasella värillä, ja puhelivat kiihkeästi, kuiskien. Kaukaa kuului taas raskasta, tuskallista ähkimistä ja vaikeroimista. Se muistutti bassokielen säveliä, jota joku nappailee määrättyjen väliaikojen päästä, ja joka värähtelee niin väsyneesti ja toivottomasti, kuin tietäisi, ettei missään löydy elävää sydäntä, joka kykenisi ymmärtämään ja rauhottamaan sen tuskallista valitusta… Paavali oli aivan kuohuksissaan niistä vääryyksistä, joilla elämä kovakouraisesti oli häntä kohdellut. Hänkin värisi kuin soittokoneen kieli, ja hänen suustaan virtasi katkonaisina valituksia ja tekemiään katkeria huomioita. Ja Iljasta tuntui, että Paavalin sanat säkenehtelivät kuin kipinät hänen sydämestään, herättäen hänen omassa rinnassaan sen selittämättömän tunteen, joka aina vastusti hänen aikeitaan ja teki hänet levottomaksi. Oli, kuin raskaan, ilkeän epäillyksen sijasta, jolla hän oli suhtautunut elämään, juuri nyt jotakin muuta olisi leimahtanut hänessä, joka valasi hänen sielunsa pimeyttä ja toi hänelle ainaiseksi rauhan ja levon.

— Miksi olet sinä pyhä, kun olet kylläinen, miksi sinun puolellasi on oikeus, kun olet oppinut ja sivistynyt? — kuiskasi Paavali, Iljan edessä seisoen ja katsellen ympärilleen, kuin vainuten tuntematonta vihollistansa, joka oli hänen elämänsä nurinpuoliseksi tehnyt. Olkoon, että olen nälkäinen… tyhmä… mutta onhan minulla sielu? Tai eikö nälkäisellä ole sielua? Näen, ettei minulla ole oikeata elämää… se on sulettu minulta… toiveeni ovat katkaistut ja kivisiä ovat kaikki tieni… Miksi?

— Sitä ei voi kukaan sanoa, — huudahti Ilja synkästi. — Eikä ole ketään, jolta voisi kysyä. Kuka ymmärtäisi meidän sanojamme. Me olemme kaikille vieraita…

— Niin on!… Kenelle puhuisimme? virkkoi Paavali. Ja tehden toivottoman liikkeen kädellään, vaikeni hän.

Lunjeff tuijotti pitkään käytävään ja huokasi raskaasti. Kumea ähkiminen kuului taas, nyt, kun he olivat ääneti, entistään selvempänä. Tuntui, kuin se olisi lähtenyt suuren, vahvan miehen rinnasta; ja suuret olivat tuskat…

— Yhä, — vastasi Ilja. Ajattele, — jatkoi hän hiljaa, hymyillen omituisesti, — että Jaakko on mennyt niin pitkälle, lu'uissaan että hän epäilee Jumalan olemassa oloa…

— Niin… Hän on saanut käsiinsä sellaisen kirjan… Mutta mitä sinä siitä ajattelet?

— Näes… en ole tullut sitä ajatelleeksi, virkkoi Paavali hiljaa… en käy koskaan kirkossa…

— Mutta minä olen sitä ajatellut… paljon olenkin ajatellut… Enkä voi ymmärtää, kuinka Jumala sallii sitä…

Ja uudestaan alkoi vilkas, katkonainen keskustelu. He kiintyivät siihen niin, etteivät huomanneet ajan kulumista, kunnes muuan vahtimestari tuli heidän luoksensa ja kysyi ankarasti Lunjeff'ilta:

Ja vahtimestari seurasi Iljaa, mutisten: — Mokomia roikaleita!…
Käyvät täällä ja piiloutuvat nurkkiin…

Lunjeff hiljensi kulkuaan, ja kun vahtimestari oli ennättänyt hänen rinnalleen, sanoi hän tyynesti, vaan myrkyllisesti:

Vahtimestari pysähtyi äkkiä, vaan Lunjeff kiiruhti ulos ovesta, tuntien omituista tyydytystä siitä, että oli loukannut tuota miestä…

Kadulla vaipui hän mietteisiin ystäviensä kohtalosta. Paavali oli lapsuudesta asti kuleksinut maailmaa, istunut vankeudessa, tehnyt kovaa työtä… Kuinka paljon nälkää, vilua, lyöntejä oli hän saanut kärsiä! Ja lopuksi oli hän joutunut sairashuoneeseen… Tuskinpa Mashakaan saa koskaan maistaa onnellista elämää. Samoin Jaakko… Kuinka saattaa Jaakko kestää tässä maailmassa?…

Lunjeff näki, että hänellä heistä neljästä todellakin olivat parhaat päivät. Mutta tietoisuus siitä ei saattanut hänelle mitään tyydytystä. Hän vain hymähti ja katsahti epäluuloisesti ympärilleen…

Uudessa asunnossaan kotiutui Ilja pian, ja isäntäväkensä miellytti häntä suuresti. Emännän nimi oli Tatjana Vlasjevna. Ollen iloinen kuin lintu ja puhelias, oli hän jo pari päivää Iljan muuttamisen jälkeen siniseen kammariin kertonut tälle tarkasti koko elämänjärjestyksessä.

Aamulla, kun Ilja joi teetä huoneessaan, hyöri emäntä askareissaan kyökissä iso esiliina edessään ja hihat käärittyinä kyynärpäihin asti, ja pistäysi välistä ovella ja sanoi hänelle vilkkaasti, iloisesti hymyillen:

— Me emme ole rikkaita, mieheni ja minä, vaan sivistyneitä ja herrasväkeä… Minä olen käynyt kimnaasia ja hän kadettikouluakin, vaikkei loppuun asti. Mutta me tahdomme tulla rikkaiksi ja tulemmekin… Lapsia meillä ei ole, ja niistähän menot ovat suurimmat. Itse valmistan ruoan, käyn torilla ja likasia töitä varten olen palkannut puolestatoista ruplasta kuukaudessa tytön, joka asuu kotonaan. Huomaatteko, kuinka paljon säästän!…

— Keittäjättärelle — palkkaa kolme ruplaa, hänen elatuksensa seitsemän ruplaa, se on kymmenen ruplaa… Hän varastaa kuukaudessa kolmen ruplan edestä — kolmetoista ruplaa! Hänen huoneensa vuokraan teille kahdeksantoista ruplaa! Niin kalliiksi tulisi keittäjätär!… Sitten ostan kaikki tavarat paljottain, — voita puolipuutaa, jauhoja säkin, sokeria keon ja niin edespäin… Kaikella sillä voitan noin kaksitoista ruplaa. Jos minulla olisi toimi poliisilaitoksessa tahi sähkölennätinkonttorissa, tekisin työtä vain keittäjättären ylläpidoksi… Mutta nyt en maksa miehelleni mitään, ja siitä olen ylpeä. Niin, nuori mies, täytyy osata järjestää elämisensä! Ottakaa opiksenne…

Tatjana Vlasjevna katsoi veitikkamaisesti Iljaan vilkkailla silmillään ja tämä hämillään hymyili hänelle. Tuo nainen miellytti häntä, ja herätti hänessä kunnioitusta itseään kohtaan. Kun hän aamulla heräsi, oli Tatjana Vlasjevna jo puuhaamassa kyökissä, apunaan muuan rokonarpinen keskenkasvuinen tyttö, joka pelästynein, värittömin silmin katsoi emäntäänsä, samoin kuin kaikkiin muihinkin. Iltasella kun Ilja tuli kotiin, avasi talon emäntä hänelle oven — hymyillen, sirona ja sievänä ja tuoksuen hajuvedeltä. Jos hänen miehensä oli kotona, lauloi hän sointuvalla äänellään miehensä kitaralla säestäessä, tahi pelasivat he korttia suuteloista. Iljan huoneeseen kuului kaikki, soiton sävelet, jotka kaikuivat milloin reippaina, milloin tunteellisina, korttien loiske ja suutelojen muiske. Heidän asuntonaan oli kaksi huonetta — makuuhuone ja eräs toinen, joka oli Iljan huoneen vieressä ja jota puolisot käyttivät sekä ruokasalina että vierashuoneena, ja jossa he viettivät illat… Aamuisin kuului siitä huoneesta kirkasta linnun viserrystä keltasirkku ja tikli lauloivat kilpaa; punatulkku narskui arvokkaasti kuin vanhus, ja tästä melusta kuului hamppulinnun kaunis, matala laulu.

Tatjana Vlasjevnan mies, Kirik Mkodimovitsh Avtonomoff, oli noin kuudenkolmatta vuotias mies, pitkä ja lihavahko, jolla oli iso nenä ja mustat hampaat. Hänen hyväntahtoiset kasvonsa olivat näppyjä täynnä, ja vaalakoissa silmissä kuvastui ainainen tyyneys. Lyhyeksi leikattu vaalea tukka oli kuin päälaella oleva harja, ja koko hänen kömpelössä olennossaan oli jotakin saamatonta, naurettavaa. Hänen liikkeensä olivat raskaita, ja ensi kerran tavatessaan Iljan, kysyi hän häneltä ilman mitään aihetta:

— Siis et pidäkään niistä, koska et milloinkaan ole pyydystänyt niitä… Mutta minä pidän niistä ja olen pyydystänyt niitä; ajettiinpa minut sen takia pois kadettikoulustakin… Nykyisinkin pyydystäisin niitä, mutta en tahdo joutua rettelöihin esimiesteni kanssa. Sillä vaikka rakkaus laululintuihin onkin jalo himo, vaan niiden pyydystäminen on huvitusta, joka ei sovi sivistyneelle miehelle… Jos minä olisin sinun sijassasi, pyydystäisin aivan varmaan keltasirkkuja! Keltasirkku on iloinen lintu… Siksi kutsutaankin sitä Jumalan linnuksi…

Avtonomoff katsoi puhuessaan haaveellinen ilme silmissään Iljaan, niin että tästä tuntui vaikealta kuunnella häntä. Hänestä näytti, kuin poliisitarkastaja kuvannollisesti linnunpyydystämisestä puhuessaan olisi tarkottanut jotakin muuta. Iljan sydän vavahti ja hän päätti olla varoillaan. Mutta Avtonomoff'in vaalakat silmät rauhottivat häntä; hän päätti, että tarkastusmies oli aivan vaatimaton ja kaikkea muuta kuin kavala mies. Hän hymyili kohteliaasti ja mutisi jotakin vastaukseksi Kirikin sanoihin. Tätä nähtävästi miellytti vuokralaisensa vaatimaton käytös ja totiset kasvot, sillä hän sanoi hymyillen:

— Pistäydy joskus meille iltateelle… Me olemme yksinkertaista väkeä, niin että voit tulla kursailematta… pelaamaan korttia… Vieraita käy meillä harvoin. On hauskaa kyllä ottaa vieraita vastaan, vaan ikävää samalla sillä se käy kalliiksi.

Mitä enemmän Ilja tarkasteli isäntäväkensä onnellista elämää, sitä enemmän piti hän heistä. Kaikki oli heillä siistiä ja sievää, kaikki kävi hiljaa ja rauhallisesti, ja he nähtävästi rakastivat toisiansa. Tuo pieni, reipas rouva muistutti keltasirkkua, hänen miehensä kömpelöä punatulkkua, ja heidän asuntonsa oli kodikas ja mukava kuin linnunpesä. Iltasin kotona istuessaan kuunteli Ilja isäntäväkensä keskustelua ja mietti:

Ja hän huokasi kateellisesti ja haaveksi yhä vilkkaammin sitä aikaa, jolloin hän avaa oman kaupan ja hänellä on oma pieni, sievä huone — jossa hänellä on lintuja ja jossa hän elää aivan yksin, hiljaista, säännöllistä ja rauhallista elämää… Seinän takana kertoi Tatjana Vlasjevna miehelleen, mitä hän oli ostanut torilta, kuinka paljon oli maksanut ja säästänyt, ja tämä nauroi tyytyväisesti ja kehui häntä:

— Voi, sinua pientä järkevää eukkostani! Rakas, pieni lintuseni!…
Tule antamaan suukkonen…

Sitten alkoi Kirik kertoa vaimolleen kaupungin uutisia, kokoonpanemistaan pöytäkirjoista, mitä hänelle oli sanonut poliisimestari tai joku muu esimiehistä… He puhelivat palkankorotuksen mahdollisuudesta ja pohtivat perinpohjin, josko heidän siinä tapauksessa olisi vuokrattava suurempi huoneusto.

Ilja venyi vuoteellaan kuunnellen, ja äkkiä tuli hänelle kuolettavan ikävä. Pieni, sininen huone tuntui hänestä ahtaalta, tukehduttavalta, ja kun hän ei voinut kauemmin kestää tuota rintaansa ahdistavaa raskautta, meni hän Olympiadan luo tahi kuleksi kauan katuja pitkin.

Olympiada oli tullut yhä vaateliaammaksi hänen suhteensa, kiusasi häntä mustasukkaisuudellaan, ja he riitelivät keskenään yhä useammin. Hän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat painuneet syvälle, niitä ympäröivät mustat kehät, — ja siitä ei Ilja pitänyt. Mutta vielä vähemmän miellytti Iljaa se, että hän viime aikoma oli ruvennut puhumaan omastatunnosta, Jumalasta, ja että häntä halutti mennä luostariin. Hän ei uskonut hänen sanojensa vilpittömyyttä, sillä hän tiesi, ettei Olympiada voinut tulla toimeen ilman miesten seuraa ja hyväilyjä.

— Minun edestäni et tarvitse rukoilla, jos menetkin luostariin, — sanoi hän kerran hänelle, ivallisesti nauraen. — Itse suoriudun kyllä synneistäni…

— Mitä ihmeitä! Kyllä minä uskon… Useat ihmiset menevät paljaasta ilkeydestä luostariin…

— Sinä, onneton, ylpeä mies! — huusi nainen säkenöivin silmin. — Odota vaan! Röyhistele vaan kuinka paljon tahansa ylpeydessäsi, kerran sinut kuitenkin taivutetaan! Taivutetaan maahan asti!… Ja mistä ylpeilet? Nuoruudestasi ja kauneudestasi? Se on katoavaista kaikki… Sinä olet mateleva madon tavoin maassa ja kerjäävä armoa: säälikää, armahtakaa! Mutta kukaan ei sinua armahda…

Hän soimasi Iljaa, vaan kuitenkin hänen silmänsä veristivät, joka osotti, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Riidellessään ei hän koskaan maininnut sanallakaan Poluektoff'in murhasta, mutta onnellisina hetkinä pyysi hän entiseen tapaansa Iljaa unhottamaan "tuon historian". Lunjeff ihmetteli hänen itsensä hillitsemistä ja kysyi eräänä päivänä häneltä:

— Lipa! Sano, minkätähden et koskaan mainitse sanallakaan ukosta, kun me riitelemme?

— Sentähden, ettei se ole minun eikä sinun asiasi. Koska kerran et ole joutunut kiinni, niin merkitsee se, että teit oikein. Sinä olit vaan kätenä, etkä voimana… Sinulla ei ollut mitään syytä häntä murhataksesi, kuten sanot. Hän on siis vain saanut sinun kauttasi rangaistuksensa…

— Ilman vaan… Luulin, että ihminen, jollei hän ole pölkkypää, on ehdottomasti konna… hah, hah, haa! Hän voi aina puhdistautua kaikesta… jos hänelle on siitä hyötyä! Ja samoin voi hän tehdä rikoksen mistä syystä tahansa…

— Mikset käsitä? — kysyi Ilja ja kohautti olkapäitään. — Sehän on hyvin yksinkertaista! Osota minulle elämästä jotakin sellaista, mikä aina olisi horjuttamatonta ja vakavaa, niin ettei sitä kukaan, olipa hän kuinka ovela tahansa, voisi kavalasti ottaa puolustaakseen tahi päinvastoin tehdä sitä epäiltäväksi… Löytäisitkö? Et löytäisi sellaista… Elämässä ei ole mitään, joka olisi niin horjuttamatonta… Kaikki on kirjavaa ja vaihtelevaa… Ihmisen sielukin on kirjava… niin!

— Mutta minä käsitän, että juuri siinä solmu onkin… juuri se meitä painaa…

Erään sellaisen riidan jälkeen, kun ei Ilja ollut neljään päivään käynyt Olympiadan luona, sai hän kirjeen häneltä… Olympiada kirjotti:

'No, hyvästi nyt, rakas Iljusha, hyvästi ikuisesti, sillä emme enää koskaan näe toisiamme. Älä etsi minua, — et löydä kuitenkaan. Ensimmäisellä laivalla lähden tästä kirotusta kaupungista, jossa olen ainaiseksi turmellut sieluni. Lähden kauaksi, koskaan takaisin palaamatta, — älä ajattele äläkä odota minua! Kaikesta hyvyydestäsi, jota olet osottanut minulle, kiitän sinua kaikesta sydämestäni, ja pahaa en tahdo muistaa. Vielä täytyy minun sanoa sinulle totuudenmukaisesti, etten mene luostariin, vaan hyvin yksinkertaisesti olen suostunut nuoren Ananjinin esitykseen, joka jo kauan on minua ahdistellut ja valittanut, ettei elämä ole hänelle minkään arvoista, jollen suostuisi elämään hänen kanssansa. Niinpä vihdoin suostuin, — onhan se yhdentekevää. Matkustamme meren rannalle erääseen kylään, jossa Ananjinilla on kalastusasemia. Hän on hieman yksinkertainen ja on esittänyt, että menisimme naimisiinkin. Hyvästi! Unissani olin näkevinäni sinut, mutta kun heräsin — ei ollutkaan ketään. Anna sinäkin anteeksi… Jospa tietäisit, kuinka sydämeni palaa kaihosta! Suutelen sinua, ainoa ystäväni! Älä ylpeile ihmisten suhteen, — kaikki olemme onnettomia! Tyyni olen näennäisesti minä, sinun Lipasi, vaikka menen varmaan turmioon, ja vaikka rikkirevittyä sydäntäni kirvelee.

Kirjettä lukiessaan puri Ilja huultaan, niin että teki kipeää. Sitten luki hän sen läpi uudestaan ja taas uudestaan. Ja mitä useammin hän luki, sitä enemmän miellytti se häntä, — hänestä tuntui samalla sekä tuskalliselta että miellyttävältä lukea noita yksinkertaisia, suurilla, säännöttömillä kirjaimilla kirjotettuja sanoja. Ennen ei Ilja ollut tullut ajatelleeksi, kuinka vakavasti tuo nainen rakasti häntä, vaan nyt hänestä näytti, että Olympiada oli rakastanut häntä syvästi ja lämpimästi, ja lukiessaan hänen kirjettään, tunsi hän rinnassaan ylpeää tyytyväisyyttä. Mutta tuo tyytyväisyys muuttui vähitellen tietoisuudeksi siitä, että hän oli kadottanut rakkaan olennon, ja silloin johtui hänen mieleensä ajatus: minne, kenen luokse mennä katkeralla hetkellä. Olympiadan kuva väikkyi hänen silmissään, hän muisteli hänen tulisia hyväilyjään, hänen järkeviä puheitaan, leikinlaskuaan, ja yhä syvemmällä tunsi hän rinnassaan kaipausta. Hän seisoi ikkunan ääressä, silmät synkissä rypyissä ja katsoi pimeään puutarhaan, jossa hiljaa kahisivat seljapuu-pensaat ja koivun hentoiset oksat leijuivat tuulessa. Seinän takaa kuului kitaran surunvoittoisia säveliä, ja Tatjana Vlasjevna lauloi korkealla sopraanollaan:

Ilja piti kirjettä kädessään ja mietti: — Hän sanoi olevansa niin itsepäinen, ja että minä olen tehnyt hänet onnelliseksi… Mutta kuitenkin jätti hän minut… Ei näy sillä onnella suurta arvoa olleen…

Hän tunsi itsensä syylliseksi Olympiadan suhteen; suru ja sääli painoivat hänen rintaansa.

kuului seinän takaa. Sitten nauraa hohotti poliisitarkastaja, ja laulajatar, niinikään nauraen, juoksi keittiöön. Mutta siellä vaikeni hän heti. Ilja tunsi emännän läsnäolon, vaan hän ei tahtonut kääntyä katsomaan häntä, vaikka tiesikin, että kammarinsa ovi oli auki. Hän seisoi liikkumatta kuin omia ajatuksiaan kuunnellen, ja tunsi itsensä yksinäiseksi. Ikkunan takana puut yhä heiluivat ja Iljasta tuntui, kuin hän olisi kohonnut maasta ja liidellyt jonnekin kylmässä hämärässä…

Ikkunasta kuului kirkonkellon jymeä, kumiseva ääni; se kajahteli voimakkaasti ikkunaan, niin että se tärisi… Ilja teki ristinmerkin, muisti, ettei hän pitkiin aikoihin ollut käynyt kirkossa, ja käytti tilaisuutta hyväkseen poistuakseen kotoa…

— Lähden iltakirkkoon, — sanoi hän, oveen päin kääntyen. Tatjana Vlasjevna seisoi ovella, nojaten käsillään pihtipieliin, ja katsoi uteliaasti häneen. Ilja tuli hämilleen hänen tutkivasta katseestaan ja virkkoi kuin puolustuksekseen:

Kirkkoon mennessään ajatteli Lunjeff nuorta Ananjinia. Hän tunsi hänet, — hän oli rikas, nuori kauppias, nuorempi jäsen kalastusyhtiössä "Veljekset Ananjin", valkotukkainen, laihahko mies, jolla oli vaaleat kasvot ja siniset silmät. Hän oli äskettäin muuttanut kaupunkiin ja eleli komeasti.

"Niin ne muutamat elävät" — mietti Ilja katkerasti. "Ne ovat kuin nuoria haukkoja, — tuskin siivet ovat kasvaneet, kun jo ovat kyyhkysen kynsiinsä saaneet…"

Kirkkoon astui hän kiukkuisena, ajatuksistaan hermostuneena, ja asettui seisomaan pimeään nurkkaan, jossa kynttiläkruunujen sytytystikapuut olivat.

"Herra armahda", laulettiin vasemmalla klirosilla. Muuan poika laulajista lauloi kirkuvalla, korvia vihlovalla äänellä, voimatta saada sitä sointumaan esilukijan käreän, syvän basson kanssa. Tämä soinnuton laulu suututti yhä enemmän Iljaa, ja hän tunsi halua vetää tuota poikaa korvista. Kovasti lämmitetty uuni teki nurkan kuumaksi, ja siellä haisi kärventyneelle vaatteelle. Eräs vanha rouva salopissa tuli Iljan luo, katsahti hänen kasvoihinsa ja sanoi nyreästi:

— Seisotte väärällä paikalla, hyvä herra. Ilja katsoi hänen hienoa, näädänhännillä koristettua saloppiaan, ja antaen ääneti hänelle sijaa, mietti:

Poluektoff'in murhan jälkeen oli hän nyt ensimmäistä kertaa kirkossa, ja muistaessaan sen, vavahti hän. Ajatellessaan tätä suurta syntiään, unhotti hän kaiken muun, mutta sen ajatteleminen ei pelottanut enää häntä, tekihän vaan mielen surulliseksi ja raskaaksi…

Laulajat lauloivat nyt sointuvasti ja kovasti. Sopraanot, jotka selvästi lausuivat sanat, kaikuivat kupoolin alla puhtaasti ja kirkkaasti, kuin pienten kirkonkellojen soitto. Altot värähtelivät, kuin sointuisat, kireälle jännitetyt soittimen kielet, ja niiden äänen pohjalla, joka keskeymättä juoksi kuin virta, värähtelivät sopraanot, kuin auringon kimmeltävät säteet tyynen veden pinnalla. Basson syvät, täyteläiset äänet vyöryivät juhlallisesti ilmassa ja ikäänkuin kannattivat lastenkuoroa. Silloin tällöin kuului tenorin kauniita, voimakkaita säveliä, ja uudestaan kaikuivat kirkkaat lapsenäänet, kohoten kattokuvun hämärään, josta Luoja valkeissa vaatteissa totisesti ja miettivästi katsoi alas, ja majesteetillisesti ojentaen käsiään, siunasi rukoilijoita. Sävelaallot ja suitsutussavu kohosivat Hänen luoksensa ja ympäröivät Hänet, ja Hän näytti leijailevan niissä, kohoten yhä ylemmäksi syvään korkeuteen. Ja kuorolaulu suli yhteen kirkkaaksi säveljoukoksi, joka oli taivaalla auringon laskiessa olevan pilven kaltainen, kun se ruusun- ja purppuranpunasena hehkuu auringon säteissä ja sitten vähitellen, omaa ihanuuttaan ihmetellen, sulaa…

Kun laulu vaikeni, huokasi Ilja kuin helpotuksen huokauksen. Hänen oli hyvä olla: ei hän tuntenut pelkoa, ei katumusta eikä edes hermostumista, joka vaivasi häntä hänen kirkkoon tullessaan. Hänen ajatuksensa eivät keskittyneet hänen suureen syntiinsä. Laulu oli kuin keventänyt ja puhdistanut hänen mielensä. Hän ei tahtonut itse uskoa tuohon äkilliseen mielenrauhaansa, vaan koetti väkisin herättää itsessään katumusta. Mutta se oli turhaa.

"Entä, jos emäntä hänen poissa ollessaan uteliaisuudesta menee hänen huoneeseensa, rupeaa tutkimaan sitä ja löytää rahat?"

Ilja poistui kiiruusti paikaltaan, astui ulos kirkosta, ja huudettuaan ajurin, ajoi kotiinsa. Tiellä vaivasi häntä tuo ajatus yhä enemmän, saattaen hänet kiihottuneeksi.

"Jos hän löytää ne… entä sitten? He eivät ilmianna minua… he hyvin yksinkertaisesti pistävät ne omaan taskuunsa!"

Mutta ajatus siitä, etteivät he ilmianna häntä, vaan varastavat rahat, yhä enemmän kiihotti häntä. Hänestä tuntui, että hän, jos sellaista tapahtuisi, viipymättä, tällä samalla ajurilla, ajaisi poliisikammariin ja tunnustaisi murhanneensa Poluektoff'in. Ei, hän ei tahtoisi enää kiusata itseään elämällä tässä loassa, levottomuudessa, silloin kun toiset eläisivät niillä rahoilla, jotka hän oli maksanut suurella synnillä, rauhassa, mukavuudessa, puhtaudessa. Se ajatus saattoi hänet raivoon. Saavuttuaan talon luokse, jossa hän asui, riensi hän ovelle ja tempasi kiivaasti ovikellon nuoraa, sekä odotti kärsimättömänä, hammasta purren ja nyrkit puristettuina oven avautumista.

— Hyi, kuinka kovasti soitatte!… Mikä teitä vaivaa? — pelästyneenä huusi hän, katsoen Iljaan.

Ilja työnsi hänet ääneti syrjään, riensi huoneeseensa ja huomasi ensi silmäyksellä, että koko hänen pelkonsa oli ollut turhaa. Rahat olivat ikkunan päälaudan takana, ja siihen oli hän liimannut hellävaroen pienen untuvan, niin että se ehdottomasti putosi paikoiltaan, jos joku koskisi rahoihin. Mutta nyt näkyi valkonen untuva vielä selvästi ruskeassa päälaudassa.

Emäntä riensi ulos, vaan Ilja hypähti heti tuolille, otti rahat pois päälaudan takaa. Hän tiesi paljaasta kosketuksesta, ettei niitä oltu liikutettu, ja helpotuksesta huoaten, pisti hän ne taskuunsa… Hän häpesi levottomuuttaan. Untuva näytti hänestä naurettavalta, yksinkertaiselta varjeluskeinolta…

— Ajurille annoin kaksikymmentä kopeekkaa, — sanoi hän — Mikä teitä vaivaa? Pyörryttääkö teitä kenties?

— Ruvetkaa vuoteelle, sanoi Tatjana Vlasjevna, astuen huoneeseen. — Ruvetkaa vaan vuoteelle kainostelematta… Minä istun vähän aikaa seurananne… Olen yksin kotona, mieheni meni toimeensa ja sitten menee hän klupiin…

— Ette, — vastasi Tatjana Vlasjevna, katsoen tutkivasti ja suoraan häntä silmiin. He istuivat vähän aikaa ääneti. Ilja ei tietänyt, mitä puhua tuolle naiselle. Mutta tämä katsoi herkeämättä häneen ja äkkiä hymyili hän omituisesti.

— Niin kyllä, ette osaa. Mikä sairas te olette! Ette lainkaan sairas, vaan saitte, hyvin yksinkertaisesti, ikävän kirjeen… kyllä minä näin.

Ikkunan takana rapisivat puunoksat. Tatjana Vlasjevna katsoi tarkasti ikkunasta puutarhaan ja kääntyi sitten taas Iljaan.

— Se oli vaan tuuli tai lintu. Tahdotteko, nuori mies, kuulla minua?
Vaikka minä olenkin nuori nainen, on ole kuitenkaan tyhmä.

— Kuulkaa, — sanoi emäntä painavasti, — repikää se kirje ja viskatkaa palaset tuuleen. Jos hän on antanut teille rukkaset, on hän menetellyt hyvin järkevästi. On vielä liian aikaista teille ajatella avioliittoa; teillä ei ole varmaa asemaa, ja henkilöt, joilla varmaa asemaa ei ole, älkööt menkö naimisiin. Olette ahkera ja kaunis nuori mies, joten teidän on helppo tulla toimeen maailmassa. Mutta varokaa te vaan rakastumasta! Tehkää työtä, kauppaa, säästäkää rahaa, koettakaa päästä suuriin yrityksiin osalliseksi, avata kauppa, ja silloin vasta, kun teillä on luja maa jalkainne alla, voitte naida. Teidän täytyy onnistua, sillä olettehan raitis, vaatimaton, yksinäinen mies.

Ilja kuunteli pää alaspäin painettuna ja hymyili itsekseen. Hänen teki mielensä nauraa ääneen, kovasti, iloisesti.

— Ei maksa vaivaa kulkea pää alhaalla, jatkoi Tatjana Vlasjevna kokeneen ihmisen tavoin. — Kyllä se menee ohi! Rakkaus on tauti, joka on helposti parannettavissa. Minä itse olin ollut ennen naimistani kolmasti rakastunut, niin että olin järveen juosta — ja se on kuitenkin haihtunut! Ja kun huomasin, että minulla vihdoinkin oli aika päästä naimisiin, — menin rakkaudetta…

— Mitä ihmettelette? Sitten opin rakastamaan miestäni… Saattaa, näet, joskus sattua, että nainen rakastuu mieheensä…

— Kuinka se on käsitettävä? — kysyi Ilja hämmästyneenä. Tatjana
Vlasjevna rupesi hilpeästi nauramaan.

— Laskin vain leikkiä… Mutta suoraan sanoen, — saatetaan mennä naimisiin, rakastamatta miestään, ja sitten jälestäpäin oppia rakastamaan häntä…

Ja sitten alkoi hän taas puhella keimaillen silmillään. Ilja kuunteli tarkkaavaisesti, katsellen suurella mieltymyksellä ja kunnioituksella hänen pientä, sopusuhtaista vartaloaan, ajatellen: "kuinka hän on pieni, vaan kuitenkin niin varma, luja ja järkevä"…

"Kenellä on tuollainen vaimo, hän ei saata joutua hunningolle", — jatkuivat hänen mietteensä. — Hänestä oli hauskaa istua sivistyneen, naimisissa olevan naisen seurassa eikä minkään leipäsuden… hienon, hentoisen, oikean herrasnaisen seurassa, joka ei ollenkaan ollut ylpeä hänelle, kutsuipa häntä vielä "teiksi". Hän tunsi kiitollisuutta emäntää kohtaan, ja kun tämä nousi, lähteäkseen pois, hypähti hän myös seisoalleen, kumarsi ja sanoi:

— Kiitän suuresti, että alennuitte puhelemaan kanssani… Oli erittäin hauskaa…

— Todellakin? Katsokaahan vaan! sanoi hän hymyillen ja hänen poskilleen kohosi puna ja hän katsoi muutamia sekunteja terävästi Iljan silmiin.

— No, hyvää yötä sitten… toistaiseksi! — sanoi erityisellä painolla ja poistui keveästi kuin nuori tyttö.

Päivä päivältä miellyttivät Avtonomoff'it yhä enemmän Iljaa, ja hän kadehti heidän tyyntä, kodikasta elämäänsä. Yleensä ei hän pitänyt poliisimiehistä, sillä hän oli nähnyt paljon pahaa heistä, vaan Kirik näytti hänestä tavalliselta työihmiseltä, — hyväntahtoiselta ja yksinkertaiselta. Hän oli ruumis, hänen vaimonsa sielu. Hän oli vähän kotona eikä hänellä ollut paljon merkitystä siellä. Tatjana Vlasjevna kohteli Iljaa yhä tuttavallisemmin. Hän rupesi pyytämään häntä hakkaamaan halkoja, kantamaan vettä, viemään pihalle likavettä. Ilja täytti mielellään hänen pyyntönsä, ja vähitellen nuo pienet palvelukset muuttuivat velvollisuuksiksi. Silloin erotti emäntä rokonarpisen tytön palveluksestaan, käskien hänen käymään auttamassa vaan lauantaisin.

Välistä kävi Avtonomoff'ien luona vieraita, — piiripoliisitarkastajanapulainen Korsakoff, laiha, pitkäviiksinen mies. Hän käytti tummia silmälaseja, poltti paksuja paperosseja eikä voinut kärsiä ajureita ja puhui niistä aina hyvin kiukkuisesti.

— Ei ketkään riko niin usein järjestystä ja säädyllisyyttä vastaan kuin ajurit, — päätteli hän. - Ne, ne ovat sitä kirottua karjaa! Jalankävijät kyllä voi pitää järjestyksessä kadulla, tarvitaan vaan kuulutus poliisimestarilta, jossa sanotaan: "ne, jotka kulkevat katua alaspäin, kulkekoot oikeata, jotka ylöspäin vasenta puolta", ja heti on mitä paras järjestys, mikäli se koskee jalankävijöitä. Mutta ajuria ei pidetä aisoissa millään kuulutuksilla. Ajuri on, piru tietäköön, mikä hän on!

Ajureista saattoi hän puhua koko illan, eikä Lunjeff kuullut hänen koskaan muuta puhuvan.

Kävi vielä Avtonomoff'ien luona lastenkodintarkastaja Grisloff, vaitelias, mustapartainen herra. Hän lauloi mielellään "Poikki meren sinisen", ja hänen vaimonsa, pitkä, lihava nainen, jolla oli tavattoman suuret hampaat, ja joka jok'ikisen kerran söi kaikki Tatjana Vlasjevnan karamellit, josta tämä hänen lähdettyään aina valitti.

— Kiusallaan se tuo Felitsata Jegorovna tekee sen! Paninpa mitä makeisia tahansa pöytään, kaikki hän syö…

Niinikään tuli usein Aleksandra Viktorovna Travkin miehineen. Hän oli pitkä, hintelä nainen, jolla oli suuri nenä ja punanen leikkotukka. Hänellä oli suuret silmät ja kimeä ääni, ja kun hän niisti nenäänsä — mikä tapahtui usein — kuului se siltä, kuin olisi sertinkiä revitty. Hänen miehensä puhui kuiskaamalla, — häntä vaivasi jokin kurkkutauti, — vaan puhui kuitenkin herkeämättä, tuntikausittain, mikä kuulosti siltä, kuin kuivia olkia olisi liikuteltu hänen suussaan. Muuten oli hän hyvin varakas mies, — hänellä oli ollut paikka tullissa, — ja kuului muutaman hyväntekeväisyysyhdistyksen johtokuntaan. Sekä hän että hänen vaimonsa puhuivat alituisesti hyväntekeväisyysasioista.

— Mutta minä en usko koskaan noita leskiä! — huutaa Aleksandra
Viktorovna riemuitsevasti.

— Vaimoni sanoo minulle: sallipas minun käydä katsomassa, miten asian laita oikein on.

— Mutta kylläpä minä hänelle… "Pääset oikeuteen petoksesta", sanon hänelle. Hän lankeaa polvilleen.

Ja kaikki kehuivat Aleksandra Viktorovnan tarkkanäköisyyttä ja moittivat köyhiä, soimaten heitä valheesta, ahneudesta, kunnioituksen puutteesta ihmisiä kohtaan, jotka tahtovat heille hyvää tehdä…

Lunjeff istui huoneessaan, tarkasti kuunnellen keskustelua viereisestä huoneesta. Hän tahtoi päästä selville, mikä käsitys noilla ihmisillä oli elämästä. Ja sitä, mitä hän kuuli, ei hän ymmärtänyt. Oli, kuin nuo ihmiset jo aikoja sitten olisivat sopineet keskenään kaikesta, ratkaisseet elämänkysymykset, tietäneet kaikki ja tuomitsivat ankarasti kaikkia muita ihmisiä, jotka elivät toisin kuin he. Enimmäkseen juttelivat he kaikista mahdollisista, eri perheissä tapahtuneista, häväistysjutuista, arkkipiispan toimittamista kirkonmenoista, nais- ja miestuttaviensa huonosta käytöksestä. Iljasta tuntui ikävältä kuunnella heitä.

Joskus iltasin kutsui isäntäväki vuokralaisensa luokseen teelle. Teetä juotaessa Tatjana Vlasjevna laski leikkiä, ja hänen miehensä haaveili, kuinka hauskaa mahtaisi olla yht'äkkiä tulla rikkaaksi, jättää virka ja — ostaa talo.

— Silloin hankkisin kanoja — sanoi hän, sulkien nautinnonhaluisesti silmänsä. — Kaikenlajisia, brahmaputralaisia, kochin-kiinalaisia, helmikanoja, kalkkunia… ja riikinkukon! Niin!… Mukavaa olisi istua aamunuttuun puettuna ikkunassa, poltella hyvältä tuoksuvaa paperossia ja katsoa kuinka oma omituinen riikinkukkoni, pyrstö levällään, kulkisi pitkin pihaa! Kulkisi se kuin poliisimestari ja ääntelisi: brlu, brlu, brlu!

— Mutta minä matkustaisin silloin joka kesäksi Krimiin tahi Kaukasiaan, ja talvella olisin jonkin hyväntekeväisyysyhdistyksen johtokunnassa. Teettäisin itselleni mustan verkapuvun, hyvin yksinkertaisen, enkä kantaisi minkäänlaisia koristeita, paitsi rubiinilla varustettua rintaneulaa ja helmi-korvarenkaita. Olen lukenut "Nivasta" [laajalle levinnyt kuvalehti. S. m.] runon, jossa sanotaan, että köyhien veri ja kyyneleet tulevassa elämässä muuttuvat rubiineiksi. — Ja hiljaa huoaten, lisäsi hän:

Ilja vaikeni ja hymyili. Huone oli puhdas ja hauska, se tuoksui teelle ja hajuvedelle. Häkeissä istuivat linnut ja nukkuivat, näyttäen höyhenpalloilta, seinillä oli pari koreaa taulua. Pieni koristehylly molempain ikkunoiden välissä oli täynnä kauniita, pieniä rasioita, porsliinikanoja ja monivärisiä sokerisia ja lasisia pääsiäismunia. Kaikki se miellytti Iljaa ja teki hänet omituisen surulliseksi, joka viihdytti mieltä.

Mutta välistä, — etenkin sellaisina päivinä, jolloin oli sattunut vastoinkäymisiä, — tuo surumielisyys muuttui kiusalliseksi levottomuudeksi. Nuo porsliinikanat, rasiat ja pääsiäismunat suututtivat vaan häntä ja hänen olisi tehnyt mielensä pyyhkäistä ne lattialle ja polkea jalkoihinsa. Tämä mielentilansa sekä kummastutti että pelotti Iljaa, sillä hän ei ymmärtänyt sitä, vaan se tuntui hänestä oudolta. Kun hän joutui sen valtaan, vaikeni hän itsepäisesti, tuijottaen yhteen kohtaan ja peläten puhua, ettei vaan loukkaisi kunnon isäntäväkeään jollakin. Mutta kerran, kun hän oli pelaamassa korttia heidän luonaan, ei hän voinut pidättää itseänsä, vaan kysyi kuivasti, katsoen Kirik Avtonomoff'ia suoraan silmiin:

— Sanokaapas Kirik Nikodimovitsh, tokko te olette saanut kiinni
Dvorjanskaja-kadun varrella tapahtuneen murhan tekijää…?

— Kauppias Poluektoff'inko? — sanoi piiritarkastaja, tarkastaen korttejaan. — Poluektoff'iako? En ole saanut kiinni Poluektoff'ia… en ole saanut häntä kiinni, ystäväni. Se tahtoo sanoa, ei Poluektoff'ia, vaan häntä, joka… En ole häntä etsinytkään… enkä löytänyt… en tarvitse häntä… tarvitsen vaan tietää, kenellä on patarouva? Pataa, pataa, pataa! Sinä, Tanja, löit minulle kolme lehteä, — ristirouvan, rautarouvan ja minkä vielä?

Mutta piiritarkastaja ei kääntänyt häneen huomiotaan, syventynyt kun oli peliin.

— Tietymättömissä on, — toisti hän. Niin tekivät lopun
Poluektoff'ista…

— Miehen on täytynyt olla taitava, joka murhan teki! — jatkoi itsepäisesti Ilja. Välinpitämättömyys, jota hänen sanoilleen osotettiin, kiihotti yhä enemmän häntä puhumaan murhasta.

— Taitavako? — kysyi piiritarkastaja hajamielisesti. — Ei, taitava olen minä! Hepäs tuosta!

Ja hän lyödä läiskäytti viisi lehteä Iljan kaadettavaksi. Ilja ei voinut kaataa, ja hän jäi "turakaksi". Puolisot nauroivat, mikä vielä enemmän härsytti häntä. Kortteja jakaessaan virkkoi hän uhmailevasti:

— Keskellä päivää, kaupungin vilkasliikkeisimmällä kadulla murhata ihminen — siihen tarvitaan rohkeutta…

— Tappakaa kauppias, niin saatte! — lupasi Tatjana Vlasjevna, miettivästi tarkastaen korttejaan.

— Ota nämä siksi aikaa! — huusi Kirik, nauraa hohottaen ja löi
Iljalle kaksi yhdeksikköä ja ässän.

Lunjeff silmäili taas heidän iloisia, tyytyväisiä kasvojaan, ja häneltä katosi halu puhua murhasta.

Eläen noiden ihmisten lähellä, erotettuna heidän onnellisesta ja rauhallisesta elämästään vain ohuen seinän kautta, tunsi hän yhä useammin kiusallista raskasmielisyyttä, jonka syytä hän ei voinut käsittää. Samalla hän vaivasi päätään ajattelemalla elämässä löytyviä ristiriitaisuuksia, Jumalaa, joka, vaikka tiesi kaikki, ei kuitenkaan rankaissut, vaan kärsivällisesti odotti… Mitä Hän odotti?

Ikävästä rupesi Ilja taas lukemaan; emännällä oli muutamia "Nivan" ja erään toisen kuvalehden vuosikertoja ja lisäksi joitakuita rikkonaisia kirjoja.

Ja samoin kuin lapsena ollessaan, miellytti häntä nytkin vain ne kertomukset ja romaanit, joissa kuvattiin hänelle vierasta elämää, mutta eivät sellaiset, jotka esittivät todellista, väärinkäytöksiä täynnä olevaa elämää, etenkin alhaison elämää, joka ympäröi häntä. Ne tuntuivat hänestä ikäviltä ja valheellisilta. Väliin saivat ne hänet nauramaan, mutta välistä näytti hänestä, kuin ne kertomukset olisivat joidenkin viekasten, oveloiden herrojen kirjottamia, jotka tahtovat kaunistella kurjaa ja kehnoa elämää. Hän tunsi sen hyvästi, hän, ja joka päivä kaupunkia kulkiessaan näki hän aina jotakin, mikä ei kestänyt arvostelua. Ja tultuaan sitten sairashuoneelle, kertoi hän Paavalille ivallisesti hymyillen:

— On sekin järjestystä olevinaan! Kulkee kadulla kirvesmiehiä ja rappareita. Äkkiä tulee poliisi: "mitä, te pirut, katukäytävällä?" Ja ajaa heidät pois käytävältä. Kulje siis siellä, missä hevosetkin, muuten voit vielä liata herrasväen vaatteet likaisella puvullasi…

Paavalikin tulistui, lisäten siten puita tuleen. Hänestä tuntui olonsa sairaalassa samalta kuin vankilassa, ajatukset eivät antaneet hänelle rauhaa, hänen surullisissa silmissään paloi kiukun tuli. Kun hän ajatteli, missä ja kuinka elää Vjera, hän miltei kivettyi. Hän oli laihtunut äärettömästi. Jaakko Filimonoff'ista ei hän pitänyt, eikä seurustellut hänen kanssaan ikävissäänkään.

Mutta Jaakko, jolta tutkittaessa huomattiin katkenneen kaksi kylkiluuta, vietti sairashuoneessa onnellisia päiviä. Hän oli saanut hyvän ystävän vierustovereistaan, eräästä kirkonvartijasta, jonka jalka oli äskettäin leikattu verenmyrkytyksen tähden. Tämä oli paksu, lyhyenläntä mies, jolla on iso, kalju pää ja musta, koko rinnan peittävä parta. Hänen kulmakarvansa olivat yhtä suuret kuin tavalliset viikset, ja hän liikutteli niitä alinomaa. Ääni oli kumea, kuin olisi vatsasta lähtenyt. Joka kerran, kun Lunjeff tuli sairashuoneelle, tapasi hän Jaakon istumassa kirkonvartijan sängyssä, lukemassa tälle puoliääneen raamattua, joka oli yhtä lyhyt ja paksu kuin kirkkovahti itsekin.

Jaakon ääni oli tullut heikoksi ja kuulosti puuta hyvin leikkaavan sahanterän ääneltä. Lukiessaan piti hän vasenta kättään pystyssä, kuin kutsuen kaikkia sairaita kuuntelemaan profeetta Jesaian ennustuksia. Hänen kasvoistaan eivät mustelmat olleet kadonneet, ja suuret haaveksivat silmänsä näyttivät niiden ympäröiminä omituisilta. Huomattuaan Iljan, laski hän kirjan syrjään ja kysyi aina tältä levottomasti samaa:

— Herra Jumala! — suruisesti sanoi Jaakko. — Kuinka tämä on samanlaista kuin sadussa! Äsken oli hän vielä täällä, ja nyt on hän kadonnut — aivan kuin noitavoimasta…

Jaakon kasvot värähtivät ja hänen silmänsä harhailivat pelokkaasti sinne tänne.

— Hän toi rinkeliä, teetä, sokeria… "Jo olet tarpeeksi vetelehtänyt täällä", sanoi hän, "koeta pian päästä täältä!" Rukoilin tohtoria, ettei hän päästäisi minua täältä… Täällä on hyvä ollakseni… täällä on hiljaista… rauhallista… Nikita Jegorovitsh tässä ja minä luemme yhdessä raamattua. Hän on lukenut sitä jo seitsemän vuotta ja osaa kaikki ulkoa ja ennustuksia osaa hän myös selittää… Kunhan paranen, muutan kotoa Nikita Jegoritsh'in luo asumaan. Rupean auttamaan häntä kirkossa ja laulamaan vasemmalla klirosilla…

Kirkkovahti kohotti verkkaan kulmakarvojaan, joiden alta, syvistä silmäkuopista, tuli näkyviin suuret, tummat silmät, jotka katsoivat Iljaan rauhallisesti, himmeinä. Ilja koetti välttää tuota katsetta.

— Oi, kuinka mainio kirja on raamattu! — huudahti Jaakko ihastuneena, unhottaen Mashan, isänsä, unelmansa. — Oi niitä sanoja, joita siinä on lausuttuna!

Hänen selkosen selällään olevat silmänsä harhailivat kirjan sivuilta
Iljan kasvoihin ja taas takaisin, ja hän vapisi mielenliikutuksesta.

— Sekin on siinä, muistatko, minkä se raamatun tuntija sanoi kerran ravintolassa: "Rauha asuu ryövärien majoissa!" Niin on todellakin siinä — olen itse sen lukenut! Pahempaakin on siellä!

— "Useinko sammuu jumalattomien kynttilä, ja milloin koettelee Herra heitä kärsimyksillä vihassaan?" — Kuuletko? Sanotaan vielä: "Jumala säästää onnettomuuden lapsilleen…"

Kirkkovahti veti kulmakarvansa alas, niin että ne peittivät silmät. Hänen partansa tärisi ja hän lausui kumeasti, omituisella vaan selvällä äänellä:

— Totuuden etsiminen ei ole syntiä, sillä totuus on Jumala… Ja kirjotettu on: "Suuri kunnia on seurata Herraa…"

Kirkkovahdin kasvot synnyttivät Iljassa kunnioituksen sekaista arkuutta, sillä niissä oli jotakin ankaran arvokasta. Sitten kohotti hän kulmakarvojaan ja tuijotti kattoon, ja sanoi verkkaan:

Jaakko käänsi ääneti nopeasti muutamia lehtiä kirjasta ja alkoi lukea hiljaa, ääni vavisten:

— "Minun sieluni suuttuu elämästä; minun valitukseni minusta annan minä olla, ja puhun minun sieluni murheessa. Sanon Jumalalle: älä minua tuomitse: anna minun tietää, minkätähden sinä riitelet minun kanssani. Onko sinulla ilo siitä, että väkivaltaa teet, ja hyljäät minun, joka käsialas olen, ja annat jumalattomain aivotukset kunniaan tulla."

— Ei hän ole kummallinen, vaan pelkuri, — tyynesti virkkoi kirkonvartija, koska hän ei tahdo katsoa Jumalan kasvoihin…

Hän käänsi hitaasti katseensa katosta Iljaan ja jatkoi synkästi, aivankuin tahtoen musertaa hänet sanoillaan:

— Löytyy paikkoja, jotka ovat vielä ankarampia. Kahdennessa kolmatta luvussa, kolmannessa värsyssä sanotaan suoraan: "Luuletko Kaikkivaltiaalle kelpaavan, että itsesi luet hurskaaksi? Tahi mitä se auttaisi, vaikka sinun tiesi olisivat ilman rikoksia?"… Täytyy tarkoin ajatella, ettei ymmärtäisi väärin noita sanoja…

— Minun on myöhäistä… Minun täytyy jo oppia ymmärtämään kuolemaa… Jalkani leikattiin poikki, vaan nyt turvottuu se jo leikkauksen yläpuolelta… ja toinenkin jalka on turpeissa… ja rinta… ja minä kohta kuolen siitä…

— Mutta en tahtoisi vielä kuolla, sillä olen elänyt vaan kärsimyksiä ja nöyryytyksiä; iloja ei olekaan ollut elämässäni. Lapsuudestani alkaen olen tehnyt työtä ja orjaillut — olin isäni komennettavana, kuten Jaakko. Hän oli juoppo ja raaka mies… Kolmasti puhkasi hän pääni ja kerran piti jalkojani kiehuvassa vedessä. Äitiä ei ollut; hän oli minut synnytettyään kuollut. Menin naimisiin. Vasten tahtoaan otti vaimoni minut… hän ei rakastanut minua… ja kolme päivää vihkimisen jälkeen hirttäytyi hän. Hänen sisarensa syytti minua vaimoni kuolemasta, ja samaa sanoivat muutkin, vaikka he tiesivät, etten ollut häneen koskenut… neitsyenä hän kuoli… Ja sen jälkeen olen elänyt yhdeksän vuotta aivan yksin. Olen odottanut koko ajan, että edes jotakin iloa tulisi osakseni. Ja nyt kuolen… Siinä loppu kaikelle. — Hän sulki silmänsä, vaikeni vähän ja kysyi sitten, kääntäen silmänsä poispäin Iljasta:

Ilja kuunteli häntä kalpeana, sydän väristen. Iljan kasvoihin oli noussut puna, ja hänen silmissään kiilsi kyyneliä. He vaikenivat molemmat.

— Minkätähden olen elänyt, kysyn?… Jumalaan olen työlästynyt… En pyydä Häntä pidentämään ikääni… En löydä sanoja. Makaan vaan täällä ja ajattelen, minkätähden olen elänyt?…

Kirkonvartijan ääni katkesi. Se lakkasi kuulumasta kuin hidasjuoksuisen puron lirinä, kun se katoo maahan.

— "Jokainen, joka vielä elää elävien joukossa saattaa vielä toivoa, sillä parempi on elävän koiran olla, kuin kuolleen leijonan" sanoi hän. Hänen kulmakarvansa kohosivat taas ylös ja silmät aukenivat, ja parta liikkui.

Enempää ei Ilja voinut kuunnella. Hän nousi hiljaa ja puristettuaan Jaakon kättä, kumarsi syvään ovenvartijalle, kuten on tapana heittää hyvästit vainajille. Se tapahtui satunnaisesti.

Tällä kerralla vei hän sairaalasta uuden, sydäntä raskaasti painavan tunteen. Hänen keskustelunsa kirkonvartijan kanssa ei ollut jättänyt hänen päähänsä yhtään selvää ajatusta, vaan tuon miehen surullinen kuva painui syvälle hänen mieleensä.

Hänen tuntemiensa ihmisten luku, jotka olivat onnettomia ja maailman murjomia, oli taas lisääntynyt yhdellä. Hän muisti hyvin kirkonvartijan sanat ja kauan käänteli hän, niitä monella eri tavalla, koettaen päästä ymmärtämään niiden oikeata, salattua merkitystä. Ne häiritsivät häntä, koskettaen jotakin hänen sielunsa syvimmässä kolkassa, jossa hän säilytti uskoaan Jumalan oikeudellisuuteen. Ja nämä sanat, joita hän ei ymmärtänyt, saattoivat hänet siihen kuluttavaan mietiskelyyn, joka aina pakotti hänet arvostelemaan ja tutkimaan kaikkea, mitä hän näki tahi sai kokea elämässä.

Ja hänestä tuntui nyt siltä, että hänen uskonsa Jumalan oikeudellisuuteen oli saanut kolahduksen, milloin, sitä ei hän tietänyt, ettei se enää ollut niin luja kuin ennen, — jokin söi sitä, kuten ruoste rautaa. Hänen rinnassaan riehui tunteita, jotka olivat yhtä mahdottomat yhdistää, kuin tuli ja vesi, ja uudella voimalla heräsi hänessä katkeruus omaan menneisyyteensä, kaikkiin ihmisiin ja, koko elämänjärjestykseen.

"Ajatukset kasvavat kiinni sydämeen kuin juuret maahan, mutta missä ovat hedelmät?…"

Hän tahtoi repiä irti ja heittää luotaan kaiken tuon ja ruveta mitä pikemmin toteuttamaan puhtaan, yksinäisen ja rauhallisen elämän unelmaansa.

"Lakkaan seurustelemasta ihmisten kanssa. Siitä ei lähde hyötyä minulle eikä heille. Mutta tällainen elämä ei käy laatuun…"

Avtonomoff'it kohtelivat häntä yhä ystävällisemmin. Kirik taputti häntä suojelevasti olkapäälle, laski leikkiä hänen kanssaan ja sanoi arvokkaasti:

— Kulutat aikasi liian pienissä puuhissa, veli hyvä. Niin vaatimattoman ja vakavan nuoren miehen täytyy hankkia itselleen laajempi toimiala. Sillä jos kerran miehellä on kykyä päästä poliisikomisariukseksi, ei hänen pidä jäädä poliisikonstaapeliksi…

Tatjana Vlasjevna alkoi tarkasti kysellä Iljalta, kuinka hänen kauppansa onnistaa ja kuinka paljon saa hän kuukaudessa puhdasta voittoa. Ilja puheli aina mielellään hänen kanssaan, ja hänen kunnioituksensa kasvoi päivä päivältä tuota naista kohtaan, joka osasi vähilläkin tuloilla tehdä elämän niin hauskaksi.

Eräänä iltana, kun Ilja istui ikävissään huoneessaan avonaisen ikkunan ääressä, katsellen pimeään puutarhaan, muistellen Olympiadaa, tuli Tatjana Vlasjevna keittiöön ja kutsui hänet teetä juomaan. Hän meni vastenmielisesti, sillä hänen ei tehnyt mielensä irtautua ajatuksistaan eikä puhua mitään. Jurosti, ääneti istuutui hän teepöytään ja katsahdettuaan isäntäväkeensä, huomasi, että heidän kasvonsa olivat juhlallisen ja huolestuneen näköiset. He olivat myös ääneti. Teekeittiö porisi vilkkaasti, muuan lintu, joka oli herännyt, rapisteli siipiään häkissään. Huoneessa oli paistetun sipulin ja hajuveden hajua. Kirik vääntelihe tuolillaan, rummutti sormillaan tarjottimen laitaan ja lauloi:

— Tir-rim, tir-rim, tar-ram-ram! Bum, bum, tru-tu-tuu, tru-tu-tuu! tru-tu-tuu!

— Ilja Jakovlevitsh! — rupesi emäntä tarkottavasti puhumaan. — Olemme mieheni kanssa miettineet muuatta asiaa… ja tahdomme puhua vakavasti kanssanne…

— Hoh, hoh, hoo! — nauraa hohotti äkkiä poliisitarkastaja ja rupesi kovasti hieromaan punasia käsiään.

— Me olemme ajatelleet! — leveästi hymyillen huudahti piiritarkastaja, ja, osottaen silmäniskulla vaimoaan Iljalle, lisäsi:

— Nähkääs, me olemme säästäneet hieman rahoja, Ilja Jakovlevitsh, — sanoi emäntä.

— Kirja! Herkeä! — sanoi Tatjana Vasiljevna ankarasti. Hänen kasvonsa näyttivät kapeammilta ja teräväpiirteisemmiltä kuin ennen.

— Olemme säästäneet… tuhatkunnan ruplaa — jatkoi hän puoliääneen, kumartuen Iljan puoleen ja katsoen terävillä silmillään häneen. Ilja istui tyynenä, vaan hänen sydämensä tuntui ilosta hypähtelevän.

— Mutta se on, kissa vieköön, liian vähän! — huudahti Kirik, lyöden kädellään pöytään. — Me tahdomme…

— Olemme tietysti täydellisesti tyytyväisiä tuohon korkoon. Mutta… me tahdomme auttaa teitä pääsemään alkuun… Olettehan kunnon mies…

— Sanoitte kerran, että korutavarakauppa saattaa antaa kaksikymmentä prosenttia, vieläpä enemmänkin, jos liikettä järkevästi hoidettaisi. Nyt olemme halukkaat antamaan teille rahamme vekseliä vastaan, — maksettavaksi vaadittaessa, ei muuten, — sillä ehdolla, että avaatte niillä kaupan. Te hoidatte liikettä minun valvontani alaisena, ja voiton ja'amme kahtia. Tavaravaraston vakuutatte minun nimeeni, ja sitäpaitsi annatte te minulle niistä vielä yhden paperin… muodon vuoksi… Niin, ajatelkaa nyt asiaa, ja antakaa sitten myöntävä tahi kieltävä vastaus!

Ilja kuunteli hänen kuivaa, hentoa ääntänsä ja hieroi kovasti otsaansa. Useita kertoja hänen puhuessaan oli hän katsonut nurkkaan, missä kahden vihkiäiskynttilän välistä kiilsi pyhäinkuvan kultainen kehys. Hän ei ollut hämmästynyt, vaan tunsi itsensä hiukan kömpelöksi, miltei pelästyneeksi. Tämä ehdotus, joka yhtäkkiä toteutti hänen monivuotisen unelmansa, huumasi hänet ja samalla teki iloiseksi. Hajamielisesti hymyillen katsoi hän tuohon pieneen rouvaan ja ajatteli:

— Ajatelkaa tarkoin asiaa; punnitkaa sitä kaikilta puolin, jos voitte ryhtyä siihen, jos teillä on kykyä ja voimia sen hoitamiseen? Ja sitäpaitsi sanokaa meille, kuinka paljon voitte, paitsi työtänne, panna liikkeeseen? Meidän rahoja on liian vähän, vai kuinka?

— Minä voin asettaa liikkeeseen… noin viisisataa ruplaa, — vastasi Ilja hitaasti. Minulla on setä, josta olen jo puhunut… hän antaa minulle ne varmasti! Mahdollisesti enemmänkin…

— Suostutte siis rupeamaan yritykseen osalliseksi? — kysyi Tatjana
Vlasjevna.

— Sitähän minäkin! — huudahti Kirik ja pistäen kädet taskuunsa, jatkoi hän kovalla äänellä, innostuneesti:

— Nyt juomme sampanjaa! Sampanjaa juomme, kissa vieköön! Ilja, juokse, hyvä veli, viinikauppaan ostamaan sampanjaa! Juodaan sitä pullollinen… Sinä olet tietysti meidän vieraamme. Pyydä yhdeksänkymmenen kopeekan Donin sampanjaa, ja sano, että se tulee minulle, Avtonomoff'ille, — niin antavat kuudestakymmenestä viidestä… Käy pian!

Hän ajatteli, että kohtalo oli runnellut, ahdistanut häntä, saattanut hänet lankeamaan suureen syntiin, synnyttänyt levottomuutta ja sekavuutta hänen sieluunsa, vaan että se nyt kuin tahtoi pyytää häneltä anteeksi, hymyili hänelle, suosi häntä… Nyt oli hänen edessään avoin tie puhtaaseen elämän kolkkaan, jossa hän saattoi elää rauhassa ja yksinäisyydessä ja saada levon sielulleen. Hän oli katkaissut elämän yhdeltä ihmiseltä, vaan tämän jälkeen auttaisi hän monta ihmistä elämään ja siten sovittaisi Jumalan. Jumala ei tuomitsisi häntä ankarasti — tiesihän Hän kaikki. Olympiada oli oikeassa sanoessaan, että murhassa oli hän ollut vaan välikappaleena, ei voimana. Ja nähtävästi tahtoi Jumala auttaa häntä puhdistautumisessa, koska Hän tällä tavalla oli helpottanut hänen pyrkimystään puhtaaseen elämään. Ajatukset pyörivät hänen päässään iloisessa hypyssä, synnyttäen hänen rintaansa ennen tuntematonta elämänhalua.

Hän osti viinikaupasta oikeata sampanjaa, josta maksoi seitsemän ruplaa pullosta.

— Ohoo! — huudahti Avtonomoff. Tämähän on suuremmoista, veliseni!
Mainio päähänpisto!

Tatjana Vlasjevna taas pudisti moittivasti päätään, ja, tarkastettuaan pulloa, sanoi:

— Tämä on maksanut ainakin viisi ruplaa! Ai, ai, Ilja Jakovlevitsh, kuinka te olette epäkäytännöllinen ja ajattelematon!

— Niin, se on oikeata! — sanoi hän ilosta loistavin silmin. — Ensimmäistä kertaa eläessäni saan maistaa sitä, mikä on oikeata ja kunnollista! Minkälaista on elämäni tähän asti ollut? Kunnotonta… paljasta lokaa, raakuutta… katkeruutta, loukkauksia ja sydämentuskia! Onko se oikeata, kunnollista? Saattaako ihminen ajan pitkään elää niin?

Hän oli koskettanut sielunsa kipeintä kohtaa; hänen sanoissaan oli katkeruutta, hänen silmissään hämärsi; syvään huoaten jatkoi hän kuitenkin lujasti ja selvästi:

— Lapsuudesta alkaen olen etsinyt oikeaa, mutta elämäni on ollut kuin lastun olo likaisessa vesitorvessa, jossa sitä heitellään sinne tänne. Missään en ole löytänyt pysyväistä sijaa… ympärilläni olen nähnyt vain murhetta, vääryyttä, ryöstöjä ja kaikenlaista ruokottomuutta. Mutta vihdoin jouduin teidän luoksenne. Ensimmäisen kerran elämässäni näen ihmisten elävän rauhallista, tyyntä rakkaudenelämää…

— Kiitän teitä! Teidän luonanne olen saanut huojennusta mielelleni… Te olette auttaneet minua koko iäkseni! Nyt voin tyynesti kulkea tietäni! Nyt tiedän, kuinka tulee elää! Sekä minun tulee hyvä olla että muut saavat siitä hyvyydestä osansa… Kuinka paljon onnettomia ihmisiä onkaan maailmassa! Kuinka paljon heistä tarpeettomasti joutuu hukkaan… Näkemiäni ja kokemiani puhun…

Tatjana Vlasjevna katsoi häneen sellaisella katseella, jolla kissa vaanii omasta laulustaan hurmaantunutta lintua. Hänen silmissään oli vihertävä kiilto, ja huulensa vapisivat. Kirik taas puuhasi pullon kanssa, pani sen polviensa väliin ja ponnisti, kumartuneena alas, niin, että kaulasuonet pullistuivat ja korvat vavahtelivat…

Kun hänen vaimonsa ja Ilja olivat sen tehneet, kohotti hän lasinsa korkealle päänsä yli ja huusi:

Seuraavina päivinä neuvotteli Ilja Tatjana Vlasjevnan kanssa aiotun yrityksen eri seikoista. Tatjana Vlasjevna tiesi kaikki asiat ja puhui kaikesta sellaisella varmuudella, kuin hän olisi koko ikänsä pitänyt korutavarakauppaa. Ilja kuunteli hymyillen häntä ja äänetönnä ihmetteli. Hän halusi mitä pikemmin löytää sopivan huoneuston, mitä pikemmin päästä alkamaan, ja siksi suostui hän kaikkiin Tatjana Vlasjevnan ehdotuksiin, tarkemmin ajattelematta niitä.

Vihdoin oli kaikki selvillä, — näkyi muun muassa, että Tatjana Vlasjevnalla oli huoneustokin tiedossa. Se oli juuri sellainen, jollaista Ilja oli haaveillut: pieni puotihuone, jonka vieressä oli puotikammari, siistin kadun varrella. Ilja tunsi paikan, — ennen siinä oli ollut maitomyymälä, jossa hän oli usein käynyt tavaroitaan kaupalla. Kaikki meni hyvin pienimpiä seikkoja myöten, ja Lunjeff riemuitsi.

Iloisena ja reippaana läksi hän sairashuoneelle tovereitaan tapaamaan. Siellä tapasi hän ensin Paavalin, joka myös oli hyvällä päällä.

— Huomenna pääsen täältä! — huudahti hän vilkkaasti Iljalle, ennenkuin tervehtikään häntä. — Vjerkalta sain kirjeen… Hän toruu minua… sanoo, että olen loukannut häntä, tuo pieni paholaisen pentu!…

Hänen silmänsä loistivat, poskilla hehkui puna, hän ei voinut seisoa tyynesti paikoillaan, vaan polki levottomasti jalkojaan ja heilutteli käsiään.

— Minäkö? Tietysti! Aion kysyä: mamseli Vjera Kapitanova, tahdotteko mennä naimisiin kanssani? Ettekö? Silloin työnnän veitsen hänen rintaansa!

— No, no! — sanoi Ilja nauraen. — Hetikö sinä veitseen tartut, hurjapää!

— Tästä täytyy tapahtua muutos! Hänettä en voi elää… eikä hänkään tule ilman minua toimeen! Eikö hän jo liene saanut tarpeekseen loasta, jossa hän elää… ainakin minä olen saanut kyliäni! Huomenna päätetään asia tavalla tai toisella…

Ilja katsoi toveriinsa ja ajatteli: "Häneltä saattaa syntyä mitä tahansa…" Äkkiä välähti hänen päässään yksinkertainen, selvä ajatus. Hän punastui ja sitten hymyili.

Ja hän kertoi lyhyesti ystävälleen siitä, mikä hänelle oli tapahtunut. Paavali kuunteli pää alas painettuna ja virkkoi huoaten: — Sinua onnistaa…

— Niin onnistaa minua, että milt'ei hävettää sinun suhteesi, — sanoi Ilja.

— En sano sitä kehuakseni, — virkkoi Ilja, hiljaa — vaan, totta puhuen, oikein hävettää, jumalauta!

— Tahdon sanoa sinulle erään seikan… yhdessä olemme kestäneet surut, yhdessä jakakaamme ilotkin.

— Hm! — murahti Paavali. — Olen kuullut, että yhtä vähän voi jakaa iloja kuin naista…

— Voi kyllä! Ota selvä, mitä tarvitaan vesijohtotorvi-konepajan perustamiseen, mitä työkaluja, tarveaineita ja muuta… ja paljonko maksaa… Rahat saat minulta…

— Mitä sinä puhut? — huudahti Paavali epäillen. Ilja tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lämpimästi.

Mutta hänen täytyi kauan vakuuttaa Paavalille tarkottavansa totta.
Tämä pudisti päätään, murahteli ja sanoi:

— Ei, siitä ei tule mitään… Vihdoin onnistui Lunjeff saamaan hänet siitä vakuutetuksi. Silloin Paavali vuorostaan syleili häntä ja sanoi kumealla, vapisevalla äänellä:

— Kiitos, toveri! Sinä vedät minut ylös kuopasta… Mutta mitään pajaa en tahdo… olkoot hiidessä koko pajat! Kyllä minä ne tiedän… Anna ennemmin vähän rahaa minulle, niin otan Vjeran mukaani ja lähden täältä. Niin tulee helpommaksi sinulle, kun et tarvitse antaa niin paljoa rahaa, ja minulle mukavammaksi. Lähden jonnekin ja hankin itselleni työtä jossakin pajassa…

— Tyhmyyksiä! — virkkoi Ilja. — Parempi kai olisi olla itse isäntänä…

— Mikä isäntä minusta olisi? — huudahti Paavali hilpeästi. — En osaisi oikealla tavalla kohdella työmiehiä. Ei, isännyys ja muut sellaiset hommat eivät sovi minulle… Minä, veliseni, tiedän, mitä isännät ovat! Sellaiseksi en kelpaa! Ei pukkia niinkään helposti siaksi muuteta…

Ilja ei aivan selvästi ymmärtänyt Paavalin isäntä-käsitettä, vaan se miellytti häntä kuitenkin, ja hän piti sentähden entistä enemmän toveristaan. Hän katsoi ystävällisesti häneen ja sanoi:

— Totta kyllä, että sinä muistutat pukkia… olet yhtä suonikas ja laiha… Sinä muistutat myös Perfishka-suutaria… Tule sitten huomenna ottamaan rahaa siksi ajaksi, kunnes saat paikan… Minä pistäydyn nyt katsomaan Jaakkoa…

— Millainen on suhteesi Jaakkoon? — Samanlainen kuin ennenkin… emme oikein sovi… — vastasi Paavali hymähtäen.

— Onnettomia olemme jokainen… vastasi Paavali, olkapäitään kohauttaen. — Minusta vaan tuntuu, ett'ei hän ole aivan täysijärkinen…

Ja kun Ilja poistui hänen luotaan, huusi Paavali hänen jälkeensä vielä kerran:

Jaakon tapasi hän surullisena ja alakuloisena. Hän makasi seljällään vuoteessaan katsellen silmät suurina kattoon, eikä ensin huomannut, kun Ilja tuli hänen ääreensä:

— Nikita Jegoritsh on muutettu toiseen huoneeseen, — sanoi hän alakuloisesti Iljalle.

— Sepä hyvä! — vastasi tämä. Hän olikin niin pelottavan näköinen… ja puhuikin hän niin outoja asioita…

— Voin… — vastasi Jaakko huoaten. — En saa edes sairastaa niin paljoa, kuin mieli tekisi… Isä kävi täällä taas eilen. Sanoi ostaneensa talon ja avaavansa siellä toisen ravintolan. Ja kaiken tuon saan minä vielä kerran niskoilleni…

Iljan teki mieli ilahduttaa ystäväänsä onnellaan, mutta jokin esti häntä siitä.

Kevätaurinko paistoi iloisen ystävällisesti ikkunasta sisään, mutta sairashuoneen keltaset seinät näyttivät vielä keltasemmilta ja auringonpaisteessa näkyivät selvästi kaikki tahrapilkut ja halkeamat niissä. Kaksi sairasta istui eräässä sängyssä ja löi korttia, täydellisesti syventyneenä peliin. Muuan pitkä, laiha mies, jonka pää oli kääreessä, käveli äänettömästi edestakasin salissa. Oli hiljaista ja äänetöntä; vain kaukaa kuului tukahduttavaa yskää, ja käytävässä loksivat sairasten tohvelit. Jaakon keltaset kasvot näyttivät elottomilta, hänen himmeät silmänsä katsoivat huolestuneesti.

— Kunpa saisi kuolla! — sanoi hän kuivalla, käheällä äänellään. — Makaan näin ja mietin, kuinka hauskaa olisi kuolla. Siellä mahtaa kaikki olla toisenlaista… erityistä, jota kukaan ei ole nähnyt… Ei ole melua eikä hälinää… Kaikki on ymmärrettävää, kirkasta, valoisaa… — Hänen äänensä sortui, ja hän jatkoi hiljemmin:

— Enkelit vastaisivat ystävällisesti kysymyksiini ja voisivat selittää kaikki… — Hän vaikeni, räpytti silmiään ja alkoi katseellaan seurata, kuinka katossa leikki kalpea auringonsäde, joka heijastui jostakin esineestä.

— Olen unhottanut sen, päälläni on ollut niin paljon muuta ajattelemista…

Lunjeff tuli hämilleen ja vaikeni. Käytävästä tuli huoneeseen kainalosauvojen varassa pieni mies, jonka viikset olivat kierretyt rohkeasti ylös ja sanoi kähisevällä äänellä sille sairaalle, jonka pää oli siteissä:

Jaakko katsoi häneen, huokasi ja levottomasti heitteli päätään pieluksella.

— Nikita Jegoritsh ei tahdo kuolla, vaan välskäri on sanonut minulle, että hän kuolee! Minä tahtoisin — vaan en saa kuolla… Kun tulen terveeksi, saan taas seisoa tarjoilupöydän takana ravintolassa; silloin rupean taas juomaan, ja niin joudun hunningolle…

Hänen huulensa vetäytyivät surulliseen hymyyn. Hän katsoi omituisesti toveriinsa ja jatkoi:

— Saattaakseen elää tätä elämää täytyisi olla raudasta ja sydän raudasta… ja elää sitten kuten kaikki muutkin, mitään ajattelematta, omastatunnosta välittämättä…

Ilja tunsi Jaakon sanoissa piilevän jotakin pahansuopaa, ja hän rypisti silmiään.

— Mutta minä olen kuin lasipalanen kivien seassa, — kun vaan liikahdankin, säryn palasiksi.

Ilja kääntyi poispäin ja vaikeni. Sitten virkkoi hän miettivästi, huomattuaan, ett'ei Jaakolla ollut halua puhua:

— Jaakko ojensi ääneti hänelle kätensä ja pyysi äkkiä valittavalla äänellä:

Hänestä tuntui vaikealta kuunnella Jaakon alituisia valituksia, häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun oli päässyt oven ulkopuolelle.? Mutta Jaakon pyyntö ottaa selvä Mashan elämästä synnytti hänessä häpeän tapaisen tunteen välinpitämättömyytensä tähden suutarin tyttären suhteen, ja hän päätti poiketa Matitsan luokse, joka arvattavasti tiesi, kuinka Mashutkan laita oli. Hän, kuten kaikki sen korttelin asukkaat, tiesi, että Matitsa ennen oli käynyt lauantaisin Hrjenoff'in luona pesemässä lattioita, josta tämä oli maksanut hänelle viisikolmatta kopeekkaa, johon summaan sisältyi myös palkkio hänen hyväilyistään…

Hän kulki Filimonoff'in ravintolaan päin, mutta hänen mielensä oli täynnä hymyileviä tulevaisuuden toiveita. Mihin syventyneenä ei hän huomannut kulkeneensa ravintolan ohi, ja kun hän sen huomasi, ei hänellä ollut enää halua palata takaisin. Hän joutui kaupungin ulkopuolelle, — hänen eteensä levisi laaja kenttä, jota tumma metsä kaukana reunusti. Aurinko teki laskuaan ja kentän vienoa vihervää verhosi ruusunpunanen loiste. Ilja kulki, pää taaksepäin taivutettuna, ja katsoi taivasta, kaukaisuutta, jossa punertavat pilvet liikkumattomina seisoen hehkuivat auringonsäteissä. Hän nautti tällä tavalla kävelemisestään. Joka askel eteenpäin ja joka hengenveto synnytti hänessä uusia unelmia. Hän kuvittelihe rikkaaksi ja mahtavaksi ja kykeneväksi saattamaan Petruha Filimonoff'in puille paljaille. Hän oli jo köyhdyttänyt hänet ja Petruha seisoo hänen edessään ja itkee, ja hän, Ilja Lunjeff, sanoo hänelle:

— Pitäisikö minun sääliä sinua? Oletko sinä sitten ketään säälinyt? Etkö ole kiduttanut ja rääkännyt poikasi? Etkö ole vietellyt setääni syntiin? Etkö ole pitänyt pilkkanasi minua? Sinun kirotussa talossasi ei ole kukaan ollut onnellinen, ei kukaan ole iloa osakseen saanut. Mädäntynyt on talosi, sadin se on, vankila kaikille…

Petruha vapisee ja voihkaa pelosta hänen edessään, kurjana kuin kerjäläinen. Vaan Ilja jyrisee hänelle:

— Poltan talosi, sillä se on onnettomuudeksi jokaiselle. Ja sinun on lähteminen maailmalle ja pyytäminen armoa kaikilta, joille olet vääryyttä tehnyt; kuolemaasi asti täytyy sinun kulkea ja vihdoin olet kuoleva nälkään kuin koira!…

Iltahämy oli levinnyt kentälle; metsä seisoi kaukana mustana kuin vuori. Yölepakko liiteli äänettömästi ilmassa, kuin tumma pilkku, — ja näytti siltä, kuin juuri se olisi levittänyt pimeyttä ympärilleen. Kaukaa joelta kuului höyrylaivan siipien loiske veteen, — kuului siltä, kuin jossakin kaukana olisi lentänyt suunnattoman suuri lintu ja pannut ilman liikkeeseen mahtavien siipiensä iskuilla. Iljan mieleen muistuivat kaikki ne henkilöt, jotka tavalla tai toisella olivat olleet hänen tiellään, ja hän rankaisi heitä armotta. Siitä tuli hänen vielä helpompi olla, ja hän rupesi, yksin kulkien kentän keskellä pimeässä, laulamaan…

Äkkiä haiskahti hänen nenäänsä mädäntyneen ja lantatunkioiden hajua. Ilja lakkasi laulamasta, — tuo haju herätti hänessä rakkaita muistoja. Hän oli tullut kaupungin jätteiden kaatopaikoille, notkon rinteelle, jossa hän lapsena niin usein oli kaivellut Jeremei-ukon kanssa. Nyt tuntui hänestä mädänneen haju paljoa väkevämmältä ja vastenmielisemmältä, kuin se ennen oli tuntunut. Vanhan lumpunkokoojan kuva nousi hänen mieleensä, ja hän katsahti ympärilleen, koettaen tuntea pimeässä sitä paikkaa, jossa vanhuksella oli tapana levähtää hänen kanssaan. Mutta sitä paikkaa ei enää näkynyt; luultavasti oli se peittynyt roskaläjien alle. Ilja huokasi, hänestä tuntui, kuin hänessäkin olisi jokin tullut haudatuksi roskien alle…

"Jollen olisi kuristanut kauppiasta… olisi minun nyt hyvin hyvä elää…" — ajatteli hän äkkiä, Mutta heti sen jälkeen kuului hänen sydämestään kuin vastaukseksi huudahdettavan:

"Mitä on kauppiaalla sen kanssa tekemistä? Hän on minun onnettomuuteni, vaan ei syntini".

Kuului rapinaa, pieni koira pujahti Iljan ohitse ja katosi vingaisten. Hän hätkähti: oli kuin osa öisestä pimeydestä olisi äkkiä tullut eläväksi ja älähtäen paennut tiehensä.

"Yhdentekevää", — mietti hän, — "vaikkei kauppiasta olisi ollutkaan, ei minulla kuitenkaan olisi ollut rauhaa rinnassani. Olen nähnyt liian paljon vääryyksiä tehtävän sekä itselleni että muille. Kun kerran sydän on saanut haavan, ei pakotus koskaan lakkaa…"

Hän astui verkkaan jyrkänteen reunaa pitkin. Hänen jalkansa upposivat roskaläjiin, ja lastut ja paperipalaset rapisivat hänen askeltensa alla. Kapea maapalanen, jossa ei ollut roskia, pisti terävänä suikaleena jyrkänteen reunalle asti. Hän kulki sen nenään asti ja istuutui sinne, antaen jalkansa riippua jyrkänteen yli. Ilma täällä oli raittiimpaa, ja kun hän antoi katseensa harhailla ympäri notkoa, huomasi hän kaukaa joen teräsharmaan uoman. Veden pinnalla, joka oli liikkumaton kuin jää, värähtelivät hiljaa näkymättömien laivojen tulet, ja muuan niistä liikkui ilmassa, kuin punanen lintu. Eräs toinen, vihreä, onnettomuutta ennustava, paloi liikkumatonna, säteitä heittämättä… Iljan jalkojen alla avautui rotkon laaja kita, synkän pimeyden peitossa, muistuttaen jokea, jossa mustat ilma-aallot ääneti vyöryivät eteenpäin. Surumielisyys valtasi Iljan sydämen; hän tuijotti rotkoon ja ajatteli:

"Äsken oli hyvä ollakseni, mieleni oli kevyt… koko elämä hymyili minulle… ja nyt jo, päinvastoin, tuntuu kaikki toisenlaiselta… Minkätähden työntää elämä ihmisen vasten hänen tahtoansa sinne, jonne hän vähimmin haluaa? Kaikki tässä elämässä on raskasta, väärää, käsittämätöntä. Kenties Jaakko sittenkin oli oikeassa sanoessaan, että ihmisen tulee ennen kaikkea ymmärtää itseään… tai kenties paremmin, oppia ymmärtämään ihmisiä, kuinka he elävät ja minkä lakien mukaan?"

Hän muisti, kuinka pahansuovasti Jaakko oli puhunut hänelle ja se teki hänet vielä surullisemmaksi… Rotkosta kuului jyrähdys: arvattavasti suuri maalohkeama oli jyrkänteeltä vierinyt alas. Ilja kurotti kaulaansa ja tuijotti pimeyteen… Kylmä kosteus hulmahti hänen kasvoillensa… Hän katsahti taivaalle. Siellä tuikkivat himmeinä tähdet, ja metsän takaa nousi verkkaan kuu isona punertavana pallona, muistuttaen suurta, elotonta silmää. Ja samoin kuin vähän aikaa sitten yölepakko oli liipotellut hämyssä, lenteli myös Iljan mielessä synkkiä ajatuksia ja muistoja; ne tulivat ja katosivat vastausta antamatta, ja yhä synkempänä ja painostavampana laskeutui pimeys hänen sieluunsa.

"Ihmiset ryöstävät, kiusaavat, sortavat toisiansa, eikä kukaan auta toistansa elämään, vaan jokainen vaanii tilaisuutta, voidakseen itse vetäytyä syrjään, elämään rauhassa… Minäkin tahdon nyt vetäytyä kolooni… Missä on tosi, oikea elämä?"

Hän istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena, tuijottaen milloin rotkoon milloin taivaalle. Kentällä oli hiljaista. Kuu paistoi pimeään rotkoon ja valaisi syviä halkeamia ja pensaita sen reunoilla. Pensaat heittivät muodottomia varjoja ympärilleen. Taivaalla ei näkynyt muuta kuin kuu ja tähdet. Vihdoin tuli Iljalle kylmä; hän nousi ylös ja läksi yökylmästä väristen verkkaan astumaan kentän poikki kaupungin vilkkuvia tulia kohden. Hän ei tahtonut enää ajatella mitään; hänen mielensä täytti kylmä välinpitämättömyys…

Hän tuli myöhään kotiin ja pysähtyi miettiväisenä portin eteen tuntien haluttomuutta soittamaan. Ikkunoissa ei ollut tulta, — siis isäntäväki jo nukkui. Hänestä oli vaikeata vaivata Tatjana Vlasjevnaa, joka aina itse tuli ovea avaamaan… Mutta ulkonakaan ei hän voinut olla. Hän veti hiljaa ovikellon nuorasta. Milt'ei heti aukeni ovi, ja Iljan edessä seisoi emännän siro vartalo, kokonaan valkosiin puettuna.

— Sulkekaa ovi pian! — sanoi hän Iljalle äänellä, jota tämä ei tuntenut. — On kylmä… olen riisuutunut… mieheni ei ole kotona…

Ilja sulki oven ja kääntyi vastatakseen, vaan tunsikin vastassaan hänen rintansa. Tatjana Vlasjevna ei väistynyt, vaan ikäänkuin painautui häntä lähemmäksi. Iljakaan ei voinut peräytyä, sillä hänen selkänsä takana oli sulettu ovi. Äkkiä rupesi emäntä nauramaan… hiljaa, värähtelevää naurua. Lunjeff kohotti kätensä ja laski ne varotellen hänen olkapäilleen, vapisten hämillään halusta syleillä häntä. Silloin nousi tämä varpailleen, kietoi hennot, kuumat käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi:

— Missä sinä kuleksit kaiket yöt? Minkätähden, sano? Onhan sitä sinulle lähempänäkin… kauan jo on ollut… rakas, kaunis, vahva poikani!

Kuin unessa suuteli Ilja häntä, horjuen siitä kiivaudesta, jolla hän syleili ja suuteli häntä. Ilja nosti hänet vahvoille käsivarsilleen ja kantoi keveästi huoneeseensa…

"Kuinka voin nyt katsoa Kirik'iä silmiin?" — mietti hän, heti kun oli saanut silmänsä auki. Hän tunsi sekä pelkoa että häpeää ajatellessaan poliisitarkastajaa.

"Jos edes vihaisin tueta miestä, tai hän olisi vastenmielinen minusta… Mutta loukata häntä syyttä… ja loukata lisäksi niin verisesti…" — ajatteli hän levottomasti, ja hänen mielessään liikahti jotakin vastenmielistä Tatjana Vlasjevnaa kohtaan. Hänestä tuntui, että Kirik heti arvaisi vaimonsa uskottomuuden, eikä hän voinut kuvitella, mitä siitä seuraisi.

"Ja miksi heittäysi hän minun syliini kuin nälkäinen?" — kysyi hän epätoivoisena itseltään, vaan tuntien samalla sen mieluisasti itserakkauttaan kutkuttavan. Häneen oli kääntänyt huomionsa oikea, kunnioitettu, sivistynyt, naimisissa oleva nainen, eikä mikään kauppiaan jalkavaimo, kuten esimerkiksi Olympiada.

"Minussa mahtaa olla jotakin erityistä", kuiskasi hänen itserakkautensa. — "Hävettää minua kyllä… mutta enhän minäkään ole kivestä… enhän voinut ajaa häntä pois"…

Hän oli nuori eikä hän voinut olla muistelematta tuon naisen hyväilyjä, jotka olivat toisenlaisia, kuin joihin hän oli tottunut. Ja hän oli käytännöllinen: hän älysi tahtomattaan, että tuossa suhteesta saattoi koitua hänelle monenlaisia etuja. Mutta heti näiden ajatusten perästä tuli toisia synkkänä ukonpilvenä:

"Taas olen joutunut takaveräjälle… Tahdoinko sitä? Kunnioitin häntä… koskaan ei minulla ollut pahaa ajatusta hänestä… ja näin sitten lopultakin kävi…"

Sitten kaikkonivat nuo synkät, ristiriitaiset ajatukset, kun hän muisti, että rauhallinen, iloinen elämä alkaisi hänelle pian. Mutta yhtäkaikki palasi tuo sama ajatus:

Tahallaan ei hän noussut vuoteelta ennenkuin Antonomoff oli lähtenyt kotoa, ja hän kuuli, kuinka tämä tyytyväisesti maiskuttaen huuliaan, sanoi vaimolleen:

— Paista päivälliseksi lihapalleroita, Tanja. Pane sianlihaa runsaasti ja ruskista niitä, että ne näyttäisivät hyvin ruokahaluaherättäviltä… Mausta ne pippurilla. Ostan sinulle palkkioksi sitten marmelaateja.

— Hyvä, hyvä! Mene vaan! Niinkuin en minä tietäisi makuasi… — sanoi ystävällisesti hänen vaimonsa.

Kuullessaan maiskauksen, vavahti Lunjeff. Hänestä tuntui se inhottavalta ja naurettavalta.

Niin pian kun ovi oli sulkeutunut Antonomoff'in jälkeen, juoksi Tatjana Vlasjevna Iljan huoneeseen, hyppäsi hänen sänkyynsä ja huusi hilpeästi:

— Mitä nyt? "Te!" Katsos tätä, kun on mustasukkainen!… — huudahti tyytyväisesti Tatjana Vlasjevna ja hypähti nauraen sängystä vetämään uutimia ikkunan eteen, ja lisäsi sitten:

— Mustasukkainen, — se on hyvä! Kaikki mustasukkaiset rakastavat kiihkeästi…

— Hiljaa! — komensi Tatjana Vlasjevna leikillisesti, sulkien kädellään hänen suunsa…

Kun he olivat väsyneet suutelemiseen, katsoi Ilja hymyillen häneen eikä voinut pidättyä sanomasta:

— Kyllä sinä olet rohkea… oikea hurjapää! Teepäs tuollainen teko ihan miehensä nenän alla!

— Se on aivan tavallista eikä siinä ole mitään merkillistä!
Luuletko montakaan vaimoa olevan, jotka eivät petä miehiänsä?
Vain rumat ja sairaat… Kaunis nainen tahtoo aina olla jossakin
rakkausseikkailussa…

Koko aamun "valisti" hän Iljaa, kertoen huolettomasti eri juttuja, jolloin vaimot olivat pettäneet miehiään. Esiliina edessään ja punanen röijy yllään hyöri hän hihat ylös käärittyinä kyökissä kevyesti ja sukkelasti kuin lintu, valmistaen miehelleen lihapalleroita, ja hänen sointuva äänensä kuului keskeymättä Iljan huoneeseen.

— Luuletko sinä, että, kun on mies, se on kyllin naiselle? Mutta saattaa joskus tapahtua, ett'ei mies miellytä häntä, vaikka hän pitäisikin hänestä. Ja lisäksi — eihän mieskään paljon välitä pettäessään vaimoaan, kun vaan sopiva tilaisuus sattuu… Samoin naisestakin on ikävää koko ikänsä ajatella vain — mieheni, mieheni, mieheni! Ja aina on hauskaa huvitella toistenkin kanssa. Saahan siten tietää, millaisia miehet ovat, mikä on ero niiden välillä. Löytyy monenlaista sahtiakin… tavallista sahtia, baijerilaista-, katajanmarja-, karpalosahtia… Ja tyhmää on aina juoda tavallista sahtia…

Ilja kuunteli, juoden teetä, ja hänestä tuntui kuin siinä olisi ollut jokin katkera sivumaku. Tuon naisen sanoissa oli jotakin vastenmielistä, joka oli hänelle uutta. Tahtomattaan muistui hänen mieleensä Olympiada, hänen täyteläinen äänensä, tyynet liikkeensä, hänen tuliset sanansa, joissa kuulosti usein sydäntä liikuttava voima. Tosin oli Olympiada vain sivistymätön nainen, joka olisi sopinut vaimoksi jollekin rihkamatavarakauppiaalle, yksinkertainen nainen. Siksipä lienee hän siveettömyydessäkin ollut yksinkertaisempi… Osaamatta mitään vastata Tatjana Vlasjevnan sanoihin, pakotti Ilja itsensä hymyilemään. Hänen mielensä kävi surulliseksi, kuunnellessaan emännän puhetta, ja vihdoin virkkoi hän miettivästi:

— Tavat ovat samanlaisia joka paikassa. Ihmiset tekevät tavat, ja ihmiset tahtovat vain yhtä — elää hyvästi. Ihminen tahtoo elää ihmisten tavoin: tyynesti, mukavasti, kylläisenä, vaan siihen tarvitaan rahaa. Rahaa saadaan perinnön, onnen kautta tahi työllä. Kellä on arpajaislippu, hän saattaa toivoa onneen. Kauniilla naisella on luonnon antama voittolippu — kauneus. Kauneudella voidaan paljon voittaa! Kenellä ei ole rikkaita sukulaisia, arpajaislippuja tahi kauneutta, hänen täytyy tehdä työtä. Mutta tehdä koko ikänsä työtä, on kurjaa… Minä teen työtä, vaikka minulla on kaksi arpajaislippua, Mutta minä päätin pantata ne, saadakseni rahaa sinun kauppasi perustamiseen… Kaksi arpajaislippua on liian vähän! Lihapalleroiden paistaminen ja näppylänaamaisen poliisitarkastajan suuteleminen käy ajan oloon ikäväksi!… Niinpä rupesi mieleni tekemään suudella sinua…

— Eikö se ole sinusta vastenmielistä?… Miksi katsot minuun niin vihaisesti?

Ilja seisoi huoneensa ovella, kulmakarvat rypyssä. Taljana Vlasjevna astui hänen luoksensa, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi uteliaan näköisenä hänen kasvoihinsa.

— En ole vihainen, — virkkoi Ilja. Tatjana Vlasjevna huusi nauraa hohottaen:

— Ajattelen, näes, — verkkaan lausuen sanat, jatkoi Ilja, — että taidat puhua totta… vaan kuitenkin pahasti…

Mutta Ilja ei voinut selittää mitään. Hän ei itsekään tietänyt, mikä Tatjana Vlasjevnan sanoissa ei miellyttänyt häntä. Olympiada oli puhunut paljon pahemmin, raa'emmin, mutta se ei koskaan ollut tehnyt häneen niin vastenmielistä vaikutusta, kuin tämän pienen, puhtosen linnun liverrys. Koko sen päivän ajatteli hän itsepäisesti sitä outoa tyytymättömyyttä, joka oli syntynyt hänen mieleensä tuosta uudesta, hänen itserakkauttaan kutkuttavasta, suhteesta, voimatta päästä selville, mistä se johtui.

Kun hän illalla tuli kaupungista kotiin, tapasi hän kyökissä
Kirik'in, joka hyvillä mielin huudahti:

— Tänään, Ilja, on Tanjusha kunnostanut itseään! Sellaisia lihapalleroita, kuin hän valmisti, käy ihan sääliksi syödä! Säästin niitä lautasellisen sinun varallesi. Irrota laatikkosi, istu ja syö ja anna ruo'an maistua!

— Mitä joutavia! — huudahti Kirik, tehden kädellään kieltävän liikkeen. — Lautasellisesta lihapalleroita ei kannata puhuakaan! Ei, poikaseni, jos minä olisin poliisimestari, niin silloin vasta kenties saisit kiitellä minua!… Mutta poliisimestaria ei minusta tule… ja luultavasti heitän koko alan… Rupean kenties jonkin kauppiaan prokuristiksi… siitä on enemmän hyötyä! Kun kerran pääsen prokuristiksi, on minulla pian sievonen pääoma koossa…

Tatjana Vlasjevna hiljaa hyräillen askarteli jotakin uunin luona. Ilja katsoi häneen ja tunsi taas samanlaista kiusallista vastenmielisyyttä. Mutta vähitellen katosi se tunne uusien vaikutusten ja huolten tieltä. Hänellä ei riittänyt näinä päivinä paljoa aikaa ajattelemiseen, sillä hänellä oli alituista puuhaa puodin järjestämisessä ja tavaroiden ostossa. Ja huomaamattaan tottui hän vähitellen Tatjana Vlasjevnaan, kuten juoppo viinaan. Rakastajattarena miellytti hän yhä enemmän häntä, vaikka hänen hyväilynsä usein herättivät hävyntunteen hänessä, saivatpa hänet häntä pelkäämäänkin. Yhdessä hänen puheittensa kanssa hävittivät ne hänestä vähitellen kaiken kunnioituksen häntä kohtaan naisena. Aamuisin, kun hän oli saattanut miehensä tämän virkapaikkaan, tai kun tämä iltasin oli mennyt klubiin, huusi hän Iljan luokseen tahi itse tuli hänen huoneeseensa ja kertoi hänelle monenlaisia historioita "elämästä". Ja kaikki nuo historiat olivat niin aistillisia, kuin ne olisivat tapahtuneet maassa, jonka asukkaat olisivat olleet mitä suurimpia konnia ja kulkeneet alastomina, ja joiden paraana huvituksena olisivat aviorikokset olleet.

— Onko todellakin tuo kaikki totta? kysyi Ilja synkästi. Hän ei tahtonut uskoa hänen sanojansa, vaan hän tunsi kuitenkin itsensä avuttomaksi niitä vastaan, ei voinut niitä kumota. Mutta Tatjana Vlasjevna nauraa hohotti ja, suudellen häntä, sanoi:

— Alkakaamme ylhäältäpäin. Kuvernööri elää rahatoimikamarin puheenjohtajan vaimon kanssa, rahatoimikamarin puheenjohtaja viekotteli äskettäin erään alaisensa virkamiehen vaimon, vuokrasi hänelle asunnon Sobatshin kadun varrella ja käy kahdesti viikossa aivan julkisesti hänen luonaan. Tunnen tuon rouvan. Hän on vielä vallan nuori, ei ole vuottakaan siitä, kun meni miehelään. Hänen miehensä lähetettiin piirikunnan veronkannontarkastajaksi. Hänetkin tunnen, — mikä tarkastaja hän on! Vähän kouluja käynyt, typerä…

Tatjana Vlasjevna kertoi hänelle vielä kauppiaista, jotka ostivat keskenkasvuisia tyttöjä, turmellakseen heidät sitten, kauppiaitten rouvista, jotka pitävät rakastajia, kuinka hienon maailman neidit, raskaiksi tultuaan, keinotekoisesti vapautuvat sikiöstään.

Ilja kuunteli häntä, ja elämä näytti hänestä likakaivolta, jossa ihmiset elivät kuin madot.

— Hyi! — sanoi hän väsyneesti. — Löytyykö sitten missään lainkaan puhdasta, oikeata?

— En sitä tarkottanut! Löytyykö mitään oikeata ja puhdasta tässä maailmassa, vai eikö?

Välistä sai hänen puheensa toisen suunnan. Katsoen Iljaan silmät omituisesti kiiltäen, kysyi hän:

— Sano minulle, kuinka ensimmäisen kerran opit tietämään, mikä on nainen!

Sitä muistoa Ilja häpesi, se oli hänestä vastenmielinen. Hän väisti rakastajattarensa katseen kääntämällä syrjään päänsä ja virkkoi moittivasti:

— Kuinka voit niin likaisia asioita udella? Ettet häpeä…
Miehetkään eivät kerro toisilleen sellaista…

Eräänä päivänä, kun Ilja palasi kotiin puodista, jossa puusepät parhaillaan olivat asettamassa hyllyjä, näki hän kummastuksekseen Matitsan kyökissä. Hän istui pöydän vieressä, pitäen suuria käsiään pöydällä, ja puheli emännän kanssa, joka seisoi uunin ääressä.

— Tässä on muuan rouvashenkilö, joka on odottanut teitä jo kauan, — sanoi Tatjana Vlasjevna, osottaen hymyillen Matitsaa.

— Mädännyttä kaukaloa ei sikakaan syö… — vastasi kumealla äänellä
Matitsa.

Ilja ei ollut häntä nähnyt pitkiin aikoihin ja katseli nyt häntä nauraen, vaan samalla säälien. Matitsan yllä oli rikkinäinen pumpulipuku, päätä peitti vanhuuttaan punertava huivi ja jalat olivat paljaat. Vaivalla liikuttaen niitä ja seinään nojaten, kulki hän verkkaan lattian poikki Iljan huoneeseen ja istuutui raskaasti tuolille, sanoen käheällä, puisevalla äänellä:

— Pian tulee loppu minusta… Jalat rampautuvat päivä päivältä yhä enemmän, ja kun ne tulevat vallan rammoiksi, en kykene enää hankkimaan itselleni elatusta… Silloin on kuolema edessä.

Hänen kasvonsa olivat kauheasti pöhötyksissä ja ylt'yleensä mustien pilkkujen peitossa, ja suuret silmät olivat painuneet sisään, niin että ne näyttivät vain kapeilta viiruilta.

— Mitä naamastani katsot? — sanoi hän Iljalle. — Luuletko, että minua on lyöty? Ei, se on kaikki tautini syytä…

— Istun ja kerjään kirkkojen rappusilla… — honotti Matitsa tyynesti, kuin vetopasuuna. — Erään asian tähden tulin luoksesi… Sain Perfishkalta kuulla, missä asut, niinpä tulin tänne…

— Haluatko teetä? — ehdotti Lunjeff. Hänestä oli vastenmielistä kuulla Matitsan ääntä ja katsoa hänen elävältä mätänevää, suurta, voimakasta ruumistaan.

— Pesköön pirut häntiään teelläsi… vaan minulle anna viisikopeekkainen!… Mutta arvaa, mitä varten olen oikeastaan tullut!

Hänen oli vaikea puhua, hän hengitti taajaan ja hänestä löyhki inhottava haju.

— Mitä varten? — kysyi Ilja, kääntyen poispäin, muistaen, kuinka hän kerran loukkasi häntä.

— Muistatko Mashutkaa? Häh! Tai oletko tullut huonomuistiseksi rikastuessasi?…

— Mutta mitä hyötyä hänelle on ollut siitä, että muistat? Onko hänen elämänsä tullut siitä paremmaksi?

— Puhu suoraan! — huusi Ilja vihaisena. — Mitä minusta pistelet?
Sinä itse möit hänet kolmesta ruplasta…

— En pistelekään sinua, soimaan vaan itseäni… virkkoi Matitsa tyynesti, ja alkoi ponnistuksesta läähättäen hitaasti ja laajasti kertoa Mashasta.

Hänen vanha miehensä oli mustasukkainen ja kiusasi häntä. Ei päästänyt mihinkään, ei edes puotiin, vaan hänen täytyy istua huoneessaan eikä saa ukon luvatta mennä pihamaallekaan. Lapsensa on ukko lähettänyt muiden hoidettavaksi, ja asuu kahden Mashan kanssa, jota hän sekä pieksää että kurittaa. Hän menettelee siksi niin hänen kanssaan, kun ensimäinen vaimonsa oli ollut uskoton hänelle… kumpikaan lapsi ei näet ollut hänen, vaan jonkin toisen. Masha on jo kahdesti karannut hänen luotaan, vaan poliisi on molemmilla kerroilla tuonut hänet takaisin miehensä luo, joka siitä on yhä kovemmin ruvennut häntä kohtelemaan. Sellaista on hänen elämänsä!

— Niin, kyllähän saatoitte Perfishkan kera lapsiraukan kurjaan asemaan! — virkkoi Ilja synkästi.

— Minä luulin, että hänen tulisi parempi olla, — sanoi Matitsa puisevalla äänellään. Hänen liikkumattomat, aivan kuin kiviset kasvonsa ja outo äänensä tekivät kauhean vaikutuksen Iljaan.

— Minä luulin, että hänen tulisi parempi olla, vaan kävikin päinvastoin… Meidän olisi pitänyt myödä hänet, kuten ensiksi aioin, jollekin rikkaalle… Hän olisi antanut hänelle asunnon ja vaatteet ja muuta… Masha olisi sitten voinut antaa hänelle matkapassit… ja elää, kuten muutkin…

— Asuthan sinä poliisimiehen luona… Sano hänelle, etteivät he ottaisi häntä kiinni, jos hän taas karkaisi… Kenties hän onnistuisi pääsemään jonnekin…

— Kyllä olette väkeä! — huudahti Ilja ja vaipui mietteisiinsä. Mitä saattoi hän tehdä Mashan hyväksi?…

Matitsa nousi tuolilta ja läksi liikkeelle vaivaloisesti laahaten jalkojaan, yskien ja voihkien.

Hyvästi!… Luultavasti emme enää näe toisiamme… pian tulee loppu minusta… mutisi hän. — Kiitos sinulle, joka olet niin hieno ja rikas!… Kiitos, kiitos!…

Kun hän oli kadonnut kyökin ovesta, riensi emäntä Iljan huoneeseen ja syleillen häntä kysyi nauraen:

— Hän jaksaa tuskin jalkojaan liikuttaa ja kuitenkin pitää hän huolta siitä, jota rakastaa…

— Ketä hän sitten rakastaa? — kysyi Tatjana Vlasjevna katsoen kummastellen ja uteliaasti Iljan huolestuneisiin kasvoihin.

— Ei siihen voida mitään tehdä! — vastasi Tatjana Vlasjevna, kohauttaen olkapäitään. Lain mukaan vaimo kuuluu miehelle, eikä kenelläkään ole oikeutta ottaa häntä häneltä…

Ja arvokkaana, kuin konsanaankin henkilö, joka perinpohjin tuntee lait ja on vakuutettu niiden järkähtämättömyydestä, puhui Tatjana Vlasjevna kauan, kauan, kuinka Mashan täytyy alistua miehensä vaatimuksiin.

— Hänen täytyy vastaiseksi kärsiä. Hänen on odottaminen aikaansa. Mies on vanha, kuolee pian; silloin pääsee hän vapaaksi, ukon koko omaisuus joutuu hänelle… Ja sitten voit sinä naida tuon rikkaan, nuoren lesken… vai kuinka?

— Parasta olisi, että katkaisisit kaikki suhteesi vanhojen tuttaviesi kanssa. Nyt ne eivät enää sovi sinulle… saattavatpa sinut häpeämään. Kaikki he ovat likaisia, raakoja… esimerkiksi se, joka lainasi sinulta rahaa… laiha… ilkeäsilmäinen… Mikä sen nimi olikaan?…

— Niin… Kuinka naurettavia nimiä noilla rahvaanihmisillä on: Gratsheff, Lunjeff, Pjetuhoff, Skvortsoff. Meidän säädyssämme ovat sukunimetkin kauniimpia: Avtonomoff, Korsakoff! Isäni on Florianoff! Tyttönä ollessani hakkaili minua lainopinkandidaatti Glorianoff… Kerran mäenlaskussa ollessamme otti hän jalastani sukkanauhan ja uhkasi skandaalilla, jos en minä itse kävisi sitä noutamassa hänen asunnostaan…

Ilja kuunteli hajamielisesti häntä, muistellen hänkin entisyyttään, ja oli kuin näkymättömät langat olisivat kiinnittäneet häntä lujasti Petruha Filimonoff'in taloon. Ja hänestä tuntui, kuin tuo talo aina estäisi häntä elämästä rauhassa…

Mieli hiljaista iloa täynnä seisoi hän varhain aamusta iltaan tiskin takana ihaillen puotiansa. Hänen ympärillään hyllyillä oli suoriin riveihin asetettuja rasioita ja pahvilaatikoita; ikkunaan oli hän järjestänyt näyttelyn kiiltävistä vyönsolista, rahakukkaroista, saippuoista, napeista ja ripustanut koreita nauhoja, pitsejä, kaikki loistaen sateenkaaren väreissä auringon paisteessa. Vakavana ja kauniina tervehti hän ostajia kohteliaalla kumarruksella ja levitteli heidän nähtäväkseen tiskille tavaranäytteitä. Pitsien ja nauhojen kahinassa oli hän kuulevinaan suloista soittoa, ja kaikki ompelijattaret, jotka kävivät tekemässä kauppaa joillakuilla kopeekoilla, näyttivät hänestä kauniilta ja miellyttäviltä. Elämä oli äkkiä muuttunut keveäksi ja suloiseksi, sillä oli nyt yksinkertainen ja selvä tarkotuksensa, ja entisyys oli kuin kietoutunut usvaan. Hän ei ajatellut muuta kuin kauppaa, tavaroita, ostajia…

Hän oli ottanut palvelukseensa juoksupojan, jonka puetti siistiin, harmaaseen nuttuun, ja jonka puhtaudesta hän piti tarkan huolen.

— Me pidämme kauppaa aroilla tavaroilla, Gavrik, — oli hänellä tapana sanoa tälle, ja siksi täytyy meidän itsemme olla puhtaita ja hienoja…

Gavrik oli kaksitoistavuotias miehenalku, lihavahko, hiukan rokonarpinen, pystynenänen, silmät pienet, harmaat, kasvot liikkuvat. Hän oli vasta lopettanut kaupungin koulun ja piti itsensä täysikasvuisena, vakavana miehenä. Hän viihtyi hyvin pienessä, puhtosessa puodissa, puuhasi halusta rasioiden ja laatikkojen järjestämisessä ja koetti kohdella ostajia yhtä kohteliaasti kuin isäntänsäkin. Mutta se ei tahtonut oikein onnistua, hänellä oli liiaksi kehittynyt matkimiskyky, ja hänen rokonrikkoisilla kasvoillaan kuvastui heti kaikki ostajien kasvonilmeet. Sitä paitsi oli hän kaikkien pikkupoikien ja tyttöjen ainainen vihollinen, niin että hän harvoin saattoi pidättää vastustamatonta haluaan näpistää, tyrkkiä niitä, repiä tukasta ja yleensä saattaa noille pikkuostajille kaikenlaisia ikävyyksiä.

Iljan mieleen muistui se aika, jolloin hän oli ollut juoksupoikana Stroganin kalakaupassa, ja hän puheli usein ystävällisesti Gavrikin kanssa ja laski leikkiä, kun ei puodissa sattunut olemaan ketään ostajia.

— Lue sinä, Gavrik, kun olet joutilas, kirjoja, ettei olisi ikävä ollaksesi, — neuvoi hän apulaistaan. — Kirjan ääressä kuluu aika pian, ja hauska on lukea…

Nyt rupesi Lunjeff kaikkia kohtaan käyttäytymään hienosti, huomaavaisesti, hymyillen hymyä, joka ikäänkuin sanoi:

— Minua on todellakin onnistanut… Olkaa kärsivällisiä!
Toivottavasti onnistaa pian teitäkin…

Kun hän avasi kauppansa seitsemän aikaan aamulla, sulki hän sen vasta kello kymmenen illalla. Ostajia oli vähän ja Lunjeff istui usein tuolilla oven vieressä, lämmitellen kevätauringon paisteessa ja leväten, ajattelematta ja toivomatta mitään. Gavrik istui myös ovella, tarkastaen ohikulkevia ja matkien niitä, houkutteli koiria luoksensa, viskeli kivillä kyyhkysiä ja varpusia tahi luki jotakin kirjaa lakkaamatta hangaten nenäänsä. Joskus pyysi hänen isäntänsä häntä lukemaan ääneen, vaan lukeminen ei huvittanut häntä: hän kuunteli mieluummin hiljaisuutta ja sielussaan vallitsevaa rauhaa. Hän nautti siitä, juopui siitä, sillä se oli uutta hänelle ja sanomattoman suloista. Mutta välistä tämä sisäinen tyytyväisyys häiriintyi. Se oli omituinen, himmeä tunne, tulevan levottomuuden aavistusta, joka ei kuitenkaan järkyttänyt hänen mielenrauhaansa, koskettihan sitä vaan keveästi kuin varjo.

— Viisi. Suuria on kolme… Suuret ovat jo kaikki paikoissa: minä — teillä, Vasili — Siperiassa, — Vasili on telegrafistina, ja Sonjka antaa tunteja. Hän on koko tyttö! Ansaitsee kaksitoista ruplaa kuukaudessa. Sitten on vielä Mishka… Hän on vanhempi minua, mutta hän käy vielä kymnaasia…

— Kuinka niin? — huudahti Gavrik. Mishkahan käy koulua… Ja suuria ovat vain ne, jotka tekevät työtä.

— Tietysti! — vastasi Gavrik tyynesti ja veti tohisten ilmaa nenän kautta keuhkoihinsa. Sitten alkoi hän kertoa Iljalle tulevaisuussuunnitelmistaan.

— Kunhan tulen suureksi, rupean sotamieheksi. Syttyy sota, ja minäkin lähden sotaan. Olen urhoollinen… Heti, ennen muita, ryntään vihollisten kimppuun ja anastan lipun… Samoin teki setänikin, josta sitten kenraali Gurko antoi ristin rintaan ja viisi ruplaa rahaa…

Ilja kuunteli Gavrikin tulevaisuuden unelmia ja hymyili katsoessaan hänen rokonrikkomia kasvojaan ja leveää, alituisesti liikkuvaa nenäänsä.

Iltasin, kun Ilja oli sulkenut puodin, meni hän pieneen puotikammariinsa. Siellä jo kiehua porisi teekeittiö pöydällä ja sen vieressä oli leipää ja makkaraa, jotka poika oli hankkinut sinne.

Gavrik joi lasillisen teetä leivän kanssa ja meni sitten puotiin makaamaan, vaan Ilja istui teekeittiön ääressä kauan, toisinaan parikin tuntia.

Kaksi tuolia, pöytä, sänky ja astiakaappi, siinä Iljan uuden asunnon koko huonekalusto. Kammari oli kaita, matalahko, ikkuna neliskulmainen, josta näkyi ohikulkijoiden jalat, kadun toisella puolella olevan talon katto ja taivasta katon kohdalta. Ikkunaan oli hän ripustanut valkoset musliini-uutimet. Kadun puolelta suojusti ikkunaa rautaristikko, joka ei lainkaan miellyttänyt Iljaa. Vuoteensa kohdalle seinälle, oli Ilja ripustanut taulun, joka esitti "Ihmisen eri ikäkausia" ja jota hän kauan oli halunnut ostaa, vaikka se oli ennen kaupan perustamista jäänyt ostamatta huolimatta huokeasta, kymmenen kopeekan, hinnastaan.

Ihmisen eri ikäkaudet olivat asetetut kaarenmuotoisille holvimaisille rappusille, joiden alla oli paratiisi. Sieltä näkyi Herra Zebaoth kukilla koristetun pyhimyskehän ympäröimänä, puhellen Aatamin ja Eevan kanssa. Portaita oli kaikkiaan seitsemäntoista. Ensimmäisellä seisoi lapsi äidin tukemana, ja sen alle oli kirjotettu punasilla kirjaimilla: "Ensimmäiset askeleet". Toisella näkyi lapsi, joka tanssi ja löi rumpua, ja allekirjotus kuului: "5 vuotias — leikki". Seitsenvuotiaana opetteli se lukemaan, kymmenvuotiaana lähetettiin kouluun, kaksikymmenvuotiaana seisoi hän kivääri kädessä, hymy huulilla, portaalla, ja alla seisoi: "Suorittaa velvollisuuttaan". Seuraavalla portaalla oli hän viisikolmatta vuotias, — yllä hännystakki, silkkihattu toisessa, kukkavihko toisessa kädessä… "sulhanen". Sitten on hänelle kasvanut parta, yllä on pitkä sortuuki, kaulassa punanen kaulahuivi, ja hän seisoo paksun, keltasiin puetun, rouvan rinnalla, puristaen kovasti tämän kättä. Sitten on hän täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta ja seisoo käärityin hihoin alasimen ääressä takoen rautaa. Ylimmällä portaalla istuu hän punasessa nojatuolissa lukien ääneen sanomalehteä, ja neljä lasta ja vaimo kuuntelevat. Sekä hän itse että hänen perheensä ovat siistit ja hienosti puetut, ja näyttävät terveiltä, tyytyväisiltä. Siinä on hän viisikymmenvuotias. Mutta sitten rupeavat portaat alenemaan, — hänen yllään on pitkä, keltanen kauhtana ja kädessä hänellä on kalapönttö ja ruukku. Alla seisoo: "Talouspuuhia", ja seuraavalla portaalla tuudittaa hän lapsenlastaan; alempana talutetaan häntä, sillä hän on jo kahdeksankymmenen vuoden vanha, ja viimeisellä portaalla, kun hän on yhdeksänkymmenenviiden vuoden vanha, istuu hän nojatuolissa, jalat haudassa, ja tuolin takana seisoo, viikate olkapäällä, kuolema…

Istuen teekeittiön ääressä, katseli Ilja taulua, ja hänestä oli hauska nähdä ihmiselämä esitettynä niin järjestyksessä ja yksinkertaisesti. Oli kuin taulusta olisi levinnyt rauhaa, sen kirkkaat värit ikäänkuin hymyilivät hänelle, ja hän oli vakuutettu, että taulussa oli viisaasti ja ymmärrettävästi esitetty esimerkiksi ihmisille oikea elämä sellaisena, kuin sen pitäisi olla. Taulua katsellessaan ajatteli hän, että nyt oli hän saavuttanut sen, mitä aina oli halunnut, ja tästä puoleen kulkisi hänen elämänsä yhtä esteettömästi kuin taulussa. Hän nousee vähitellen korkeimmalle portaalle ja sinne tultuaan, kun hänellä on tarpeeksi rahaa koossa, nai hän vaatimattoman, sivistyneen tytön…

Teekeittiö inisi alakuloisesti. Ikkunalasin ja musliiniuutimen läpi katsoi taivas himmeästi Iljaan, ja tähdet vain hiukan näkyivät. Tähtien tuikkeessa on aina jotakin rauhattomaksi tekevää…

"Mutta ehkä on parempi naida jo neljänkymmenen vuoden vanhana, — mietti Ilja. Elämä naisen kanssa on rauhatonta: ne tuovat mukanaan tarpeetonta puuhaa ja paljon turhanpäiväisiä huolia… Ja jos vanhana nai, ehtii kuolla, ennättämättä saada lapsiaan aikaihmisiksi…"

Teekeittiö inisee yhä hiljemmin, vaan ikäänkuin läpitunkevammin. Tuo yksitoikkoinen ääni vaivaa korvaa, — se muistuttaa hyttysen ininää ja estää ajattelemasta. Mutta Ilja ei tahdo peittää teekeittiön torvea kannella, sillä jos se lakkaisi inisemästä, tulisi huoneessa liian hiljaista… Uudessa asunnossa on Lunjeff'illa uusia mietteitä, joita hänellä ei ole ennen ollut. Ennen asui hän aina lähellä ihmisiä, — hänet erotti heistä vaan ohut lautaseinä, — vaan nyt ympäröivät häntä kiviseinät, joiden ulkopuolella ei tietänyt ihmisiä olevankaan.

"Miksi täytyy kuolla?" — kysyi äkkiä Lunjeff itseltään, katsoen mieheen, joka onnen kukkuloilta on laskeutunut haudan partaalle… Ja hänen johtui mieleensä Jaakko Filimonoff, joka aina ajattelee kuolemaa, ja Jaakon sanat: "Olisi hauskaa kuolla…"

Ilja karkottaa vihaisesti luotaan ne muistot, koettaen saada ajatuksensa toisaalle.

"Kuinkahan Paavali elänee Vjeran kanssa?" herää taas uusi, tarpeeton kysymys hänen mielessään.

Kadulla ajaa ajuri. Ikkunalasit kilisevät rattaiden pyörien tärinästä katukivitykseen, lamppu seinällä heilahtelee sinne tänne. Sitten kuuluu puodista outoja ääniä… Gavrik puhuu unissaan. Nurkassa vallitseva synkkä pimeys näyttää niinikään vavahtelevan. Ilja istuu nojaten käsivarsiaan pöytään, pää käsien välissä, ja tuijottaa tauluun. Herra Zebaothin vieressä seisoo majesteetillinen leijona, maassa matelee kilpikonna, kulkee mäyrä, hyppii sammakko, ja hyvän- ja pahantiedon puu on koristettu suunnattomilla, veripunasilla kukilla. Vanhus, jonka jalat ovat haudassa, on kauppias Poluektoff'in näköinen, — yhtä kaljupää ja laiha, ja hänen kaulansa yhtä hoikka… Askelten kumeaa kaikua kuuluu kadulta, joku kulkee kadulla puodin ohitse kiirehtimättä. Teekeittiön hiilet ovat sammuneet, ja nyt vallitsee huoneessa sellainen hiljaisuus, kuin ilmakin olisi jähmettynyt siellä ja tullut yhtä paksuksi kuin seinät…

Kauppiaan muisto ei häirinnyt Iljaa eivätkä ajatukset yleensäkään tehneet häntä rauhattomaksi, ahdistivathan vaan hänen mieltään yhtä keveästi kuin pilvi kuuta. Joka kerran, kun hänen muistui mieleensä Poluektoff'in murha, ajatteli Lunjeff tyynellä huolettomuudella, että elämässä täytyy löytyä oikeutta, — se tahtoo sanoa, että ihminen ennemmin tai myöhemmin kärsii rangaistuksen synneistään. Mutta sitä ajatellessaan heitti hän terävän silmäyksen kammarin pimeään nurkkaan, jossa oli erittäin hiljaista, ja pimeys ikäänkuin näytti tahtovan ottaa jonkin määrätyn muodon… Sitten riisuutui Ilja, laskeusi vuoteelle ja sammutti lampun. Hän ei puhaltanut sitä heti sammuksiin, vaan kiersi ensin väännintä ylös ja alas muutamia kertoja, niin että tuli milloin miltei kokonaan katosi, milloin leimahti uudestaan, ja pimeys milloin syöksi joka suunnalta sänkyä kohden, milloin taas väistyi takaisin huoneen nurkkiin. Kauan leikki hän niin, tuijottaen silmät suurina pimeyteen, kuin odottaen saavansa nähdä siinä jotakin… Vihdoin leimahti liekki viimeisen kerran ja sammui, ja pimeys verhosi koko huoneen, mutta se tuntui vielä levottomalta, kun ei ollut ennättänyt tyyntyä taistelustaan valon kanssa. Sitten tuli siitä äkkiä näkyviin ikkuna himmeänsinisenä läiskänä. Jos sattui olemaan kuuvalo, heitti ikkunan takana oleva rautaristikko mustia, pitkiä varjoja pöydälle ja lattialle. Huoneessa oli niin jännitetyn hiljaista, että tuntui kuin syvällä henkäyksellä olisi voinut saada kaikki vavahtamaan. Lunjeff kietoi peitteen huolellisesti ympärilleen, etenkin kaulansa suojaksi, ja makasi kasvot paljaana, tuijottaen pimeään, siksi kunnes uni valtasi hänet. Aamulla heräsi hän reippaana, tyynenä, ja miltei häpesi, muistaessaan eilisiltaisia hullutuksia. Hän joi aamuteensä Gavrikin kanssa tiskin ääressä ja tarkasteli puotiaan, kuin se olisi ollut aivan uusi. Toisinaan käväsi työstä käsin hänen luonaan Paavali, likaisena, risainen pusero yllä, kasvot noessa. Hän oli taas työssä vesijohtomestarilla ja hänellä oli mukanaan tinapannu, lyijytorvia, juotinrautoja. Hänellä oli aina kiire kotiin, ja jos Ilja pyysi häntä jäämään hetkeksi istumaan, vastasi hän hämillään hymyillen:

— En voi! Tunnen itseni sellaiseksi, kuin minulla olisi kotonani Onnenlintu… ja sen häkki olisi liian heikko. Hän istuu yksin siellä kaiket päivät… ja kuka tietää, mitä hän ajattelee? Hänen elämänsä on ikävää… sen hyvin käsitän… Jospa meillä olisi edes lapsia…

Toisen kerran, kun Ilja kysyi, tokko hän vielä kirjotti runoja,
Gratsheff vastasi nauraen:

— Kyllä, sormella taivaslakeen… Hiiteen koko runous! Mistä meikäläiselle sellaiseen aikaa riittäisi! Minä, veliseni, olen tarttunut hiekkaan ruumiineni, sieluineni. Ei ole päässäni kipinääkään, ei pienintäkään kipinää. Aina ovat ajatukseni hänessä… teenpä mitätahansa… Siinä on nykyisin runoni… hah, hah, haa! Kun edes olisimme yksimielisiä… mutta nyt on asianlaita se, että minä tahdon näin, hän tahtoo niin… N-niin, raskasta on hänen olonsa…

— Samoin minun… juuri sentähden… Kunpa voisin hankkia hänelle hauskuutta… hän on tottunut siihen! Alituisesti ajattelee hän rahaa. Jospa vaan meillä olisi runsaasti rahaa, sanoo hän, niin kaikki muuttuisi toisenlaiseksi… Hullu minua, kun en ole ryöstänyt jotakin rikasta kauppiasta… Ja paljon muita hullutuksia puhuu hän. Kaikki vaan siksi, kun hän säälii minua… ymmärrän sen hyvästi… Raskasta on hänen olonsa…

Iljan luona kävi usein repaleinen, puolialaston Perfishka-suutari, kainalossa eroamaton hanurinsa. Hän kertoi tapahtumista Filimonoff'in talossa ja Jaakosta.

— Petruha on naimisissa. Hänen vaimonsa on kuin punajuurikas, ja poikapuoli kuin keltajuurikas! Siinä on koko kasvitarha! Vaimo on paksu, lyhyt, punanen, leuka kolminkertainen ihraleuka. Ihmisellä saattaa näet olla kolmekin leukaa, vaikka hänellä on vaan yksi suu. Hänellä on pienet siansilmät, joilla hän ei voi katsoa ylöspäin. Hänen poikansa on pitkä, keltanen ja käyttää silmälasia. Hän on äärettömän hieno herra! Savva on hänen nimensä; hän puhuu nenäänsä ja on kohtelias ja hyvin kasvatettu äidin läsnäollessa, vaan tämän seläntakana elää kuin viimeistä päivää. Hauska perhe, kaikella kunnioituksella sanottuna! Jashka on nyt sen näköinen kuin pelästynyt russakka, joka koettaa päästä seinänrakoon piiloon. Hän juo salaa, raukka, ja rykii hirveästi. Hänen rakas isänsä on nähtävästi turmellut hänen keuhkonsa! Hän on niin lauhkea ja heikko, että pian hänestä lopun tekevät… Setäsi on kerran kirjottanut Kijevistä… Minun mielestäni yrittelee hän turhia… kyttyräselkää ei huolita paratiisiin!… Matitsan jalat ovat nyt rampautuneet ja hän kulkee nyt rattailla, palkattuaan vetäjäksi erään sokean, jota hän ajaa ohjaksista kuin hevosta — on kuolla nauruun kun sen näkee. Mutta yhtäkaikki elättää hän itsensä. Kunnon eukko hän on, sanon! Jollei minulla olisi ollut niin erittäin hyvää vaimoa, olisin ehdottomasti nainut tuon Matitsan. Suoraan puhuen ei koko maailmassa ole kuin kaksi kunnon naista, naista, joiden sydän on oikealla paikallaan, nimittäin vaimoni ja Matitsa… Hän kyllä juopottelee, vaan miksei hyvä ihminen saisi juoda? Hyvät ihmiset ovat aina juoppoja…

Tyttärestä muistutettaessa katosi ivahymy suutarin huulilta, — oli kuin syksyinen tuuli olisi puhaltanut kuivat lehdet puusta, Perfishkan huulet vapisivat, keltanen naama kävi pitkäksi, ja hän sanoi hämillään hiljaa:

— En tiedä hänestä mitään… Hrjenoff on suoraan sanonut minulle, etten saa näyttäytyäkään, muuten antaa hän Mashutkalle selkään… Etkö tahdo, Ilja Jakovlitsh, antaa minulle joitakuita kopeekoita ryyppyyn!…

— Se on varma se, — myönsi suutari rauhallisesti. — Mutta moni tulee kuoltuani kaipaamaan minua! — vakuuttavasti jatkoi hän, — sillä minä olen iloinen sielu ja mielelläni nauratan ihmisiä! Kaikki he ahkavat ja ohkavat, kiroavat ja siunaavat… mutta minä vaan laulelen niille lauluja ja houkuttelen ne nauramaan. Jos ihminen on kopeekan edestä tehnyt syntiä tai tuhansien ruplien edestä, niin kuolee hän joka tapauksessa ja samalla tavalla häntä helvetissä kidutetaan… Siksi on tarpeellista, että maailmassa on iloisiakin ihmisiä!

Niin hän nauroi ja ilveili, muistuttaen suuresti vanhaa, kynittyä keltasirkkua. Vihdoin poistui suutari, ja Ilja saattoi hänet ulos hymyillen ja päätään pudistellen. Häntä säälitti Perfishka, mutta samalla huomasi hän, että se oli tarpeetonta ja liikanaista. Puhellessaan Paavalin kanssa tahi kuunnellessaan Perfishkan juttuja, hymyili Ilja osanottavaisesti, pudisteli päätään, odottaen heidän poistumistaan, sillä ne toivat hänen mieleensä vanhoja muistoja, jotka vaivasivat häntä. Hän oli uupuneen ihmisen kaltainen, joka on laskeutunut maahan lepäämään, vaan jonka ympärillä surisee syyskärpäsiä estäen häntä nukkumasta. Toisinaan kävi hän surulliseksi kuunnellessaan Paavalin puhetta. Sellaisina hetkinä antoi hän hänelle rahaa ja, levittäen käsiään, sanoi hämillään:

— Muulla en voi sinua auttaa… Neuvoisin kyllä sinua hylkäämään
Vjeran…

— Hylätä häntä en voi, — virkkoi hiljaa Paavali. — Se hylätään, jota on käynyt tarpeettomaksi. Mutta hän on tarpeellinen minulle… ja paitsi minua, monelle. Hänet viedään minulta… Ja kenties en rakastakaan häntä sydämestäni, vaan vihasta, kiukusta. Hän on koko elämäni ainoa onnenmuru. Voisinko luopua hänestä? Mitä minulle silloin jäisi?… En luovu, en! Surmaan hänet ennen, kuin hänestä luovun.

Gratsheff'in laihat kasvot tulivat punasia pilkkuja täyteen ja hän puristi nyrkkiään.

— Oletko sitten huomannut, että häntä koetetaan viekotella? — kysyi
Ilja miettivästi.

— On olemassa sellainen voima, joka tahtoo viedä hänet minulta… Voi, perkele! Isäni joutui naisen tähden turmioon, sama näyttää tulevan minunkin osakseni…

— Et ole millään autettavissa! — sanoi Lunjeff, tuntien jonkinlaista tyydytystä. Paavali säälitti häntä enemmän kuin Perfishka, ja kun Gratsheff puhui vihaisesti, rupesi Iljankin rinnassa kiehumaan viha jotakin kohtaan. Mutta vihamiestä, joka tuon vihan synnytti, vihamiestä, joka oli murjonut Paavalin elämän, ei ollut näkyvissä. Ja taas tuntui Lunjeff'ista, että hänen vihansa, samoin kuin säälinsä, samoin kuin kaikki hänen hyvät tunteensa ihmisiä kohtaan, oli tarpeeton. Paavali virkkoi kasvot synkkänä:

— Minä tiedän, etten ole millään autettavissa… Ja kuka tahtoisi auttaa? Me, veliseni, olemme yksin maailmassa. Kohtalo on antanut meille määräyksen: tee työtä, kärsi, vaikene… ja kuole sitten, — piru vieköön!

Ja, katsoa tuijottaen ystävänsä kasvoihin, jatkoi hän lujalla, pahaa ennustavalla varmuudella:

— Sinäkin olet päässyt rauhalliseen nurkkaasi… Mutta minä sanon sinulle — löytyy joku, joka yöt valvoen miettii, kuinka saada sinut työnnetyksi pois täältä…

— Ei toki, — sanoi Lunjeff hymyillen, — kyllä minä puoleni pidän!
Ei ole helppo minunlaistani saada hengiltä…

Mutta Gratsheff pysyi väitteessään. Katsoen terävästi toverinsa kasvoihin, puhui hän vakuuttavasti:

— Sanon sinulle — heität. Ei ole luonteesikaan sellainen, että voisit koko ikäsi istua rauhallisesti yhdellä paikalla. Ja aivan varmaan joko rupeat juomaan tahi jotakin muuta tapahtuu sinulle…

— Niinpähän vaan! Rauhallinen elämä ei ole sinua varten… Sinä olet kunnon mies, jolla on sydän oikealla paikallaan… On ihmisiä, jotka koko ikänsä elävät vakavasti, koskaan horjahtamatta ja sitten yht'äkkiä kumsis!

Ilja rupesi nauramaan, ojensihe suoraksi, jännitti vahvoja käsivarrenlihaksiaan ja huokasi syvään, voimakkaasti.

— Mutta istuessaan illalla teetä juomassa, muistuivat hänen mieleensä Gratsheff'in sanat ja hän rupesi miettimään liikesuhdettaan Tatjana Vlasjevnaan. Hyvillään, voidessaan avata kaupan, oli hän suostunut kaikkiin hänelle tehtyihin ehdotuksiin. Mutta nyt kävi hänelle äkkiä selväksi, että vaikka hän oli pannut Poluektoff'ilta ryöstämiään rahoja liikkeeseen lähes neljäsataa ruplaa, oli hän kuitenkin enemmän Tatjana Vlasjevnan kauppapalvelija, kuin hänen yhtiömiehensä. Se havainto sekä hämmästytti että suututti häntä.

— Vai niin! Senkö tähden syleilet sinä minua niin lujasti, että huomaamatta pääsisit taskuuni? — oli hän ajatuksissaan sanovinaan Tatjana Vlasjevnalle. Ja hän päätti panna liikkeelle viimeisetkin rahansa, ostaa kaupan rakastajattareltaan ja rikkoa suhteensa häneen. Sen päätöksen tekeminen oli hänestä helppoa. Tatjana Vlasjevna oli ennenkin tuntunut liialta hänen elämässään, mutta viime aikoina oli hän käynyt hänestä raskaaksikin. Ilja ei voinut tottua hänen hyväilyihinsä, olipa hän kerran sanonut hänelle suoraan:

— Hyi, Tanjka, kuinka olet häpeämätön… Mutta hän oli vaan nauraa hohottanut vastaukseksi.

Tatjana Vlasjevna kertoi yhä edelleen säätyläistensä elämästä, niin että Ilja vihdoin epäilevästi huudahti:

— Jos kaikki se, mitä kerrot, on totta, Tatjana, niin ei teikäläisten elämä ole minkäänarvoista!

— Minkätähden? Onhan se kylläkin hauskaa! — sanoi Tatjana Vlasjevna ja kohautti olkapäitään.

— On hauskaa kai! Päivällä ajattelette toinen toisenne nylkemistä, yöllä — himokasta elämää… Se ei ole niin kuin pitäisi…

— Kuinka yksinkertainen olet! — huudahti Tatjana Vlasjevna nauraen!
— Kuuntele sitten…

Ja hän rupesi taas kertomaan tuosta hienosta, mukavasta, säädyllisestä porvarielämästä, ylistäen sitä pilviin asti, verhoten sen sydämettömyyden ja likaisuuden.

— Olet omituinen! En sanokaan, että se on hyvää, vaan jollei niin olisi, olisi ikävä.

— Sinun pitäisi lakata käyttämästä kirjavia karttuunipaitoja. Hienolla miehellä pitää olla valkoset paidat… Sitä paitsi pitää sinun kuunnella, kuinka minä lausun sanat, ja jättää kaikki talonpoikaiset sanantapasi. Ethän ole enää mikään talonpoika, vaikket olekaan vielä tarpeeksi hijoutunut.

Yhä useammin viittasi Tatjana Vlasjevna eroon hänen, talonpojan, ja itsensä, sivistyneen naisen, välillä, ja nuo viittaukset loukkasivat usein Iljaa. Olympiadan kanssa eläessään oli hänestä usein tuntunut, kuin hän olisi ollut hänelle likeinen, kuin hyvä toveri, vaan Tatjana Vlasjevna ei ollut koskaan herättänyt hänessä toverillista tunnetta häntä kohtaan, ja vähitellen oli hänen kunnioituksensakin häneen kadonnut. Kun hän vielä asui Avtonomoff'illa, kuuli hän usein, kuinka Tatjana Vlasjevna rukoili iltarukoustaan ennen maata menemistään:

— "Isä meidän, joka olet taivaissa… kuului seinän läpi hänen äänekäs, nopea kuiskeensa. — Anna meille jokapäiväinen leipämme ja anna meille anteeksi syntimme…" Kirja! nouse sulkemaan kyökin ovi, vetoa käy jalkoihin…

— Hiljaa, älä häiritse minua!… Ja uudestaan kuului nopeaa, huolestunutta kuisketta:

— Suo, Herra, rauha palvelijoittesi Vlasin, Nikolain, erakkomunkin
Mardarin sieluille, anna terveyttä palvelijoillesi Tatjanalle,
Kirikille, Serafimalle…

Hänen nopea rukoilemisensa ei miellyttänyt Iljaa. Hän ymmärsi selvästi, että Tatjana Vlasjevna ei rukoillut tarpeen vaatimuksesta, vaan totutusta tavasta.

— On sekin kysymys! — huudahti tämä hämmästyneenä. — Tietysti uskon! Minkätähden sitä kysyt?

— Sinulla kun kuulostaa aina olevan niin tavattoman kiire suoriutua hänestä… — sanoi Ilja hymyillen.

— Olen aina iltaisin niin väsynyt, että hän kyllä antaa minulle anteeksi, vaikka olenkin vähän huolimaton…

Olympiada taas oli rukoillut kauan ja hiljaa. Pää alhaalla oli hän polvillaan pyhäinkuvien edessä liikkumatta, ikäänkuin kivettyneenä… Hänen kasvonsa olivat sellaisina hetkinä ankaran surulliset, eikä hän vastannut, jos häneltä jotakin kysyi…

Kun nyt Ilja huomasi, että Tatjana Vlasjevna kouraantuntuvasti oli pettänyt häntä kauppaliikkeessä, tunsi hän vastenmielisyyttä häntä kohtaan.

"Jos hän olisi vieras minulle, niin yhdentekevä, — mietti hän. — Kaikkihan he koettavat toisiansa pettää. — Mutta hänhän on kuin minun vaimoni… suutelee ja hyväilee minua… Kirottu kissa! Noin voi käyttäytyä vain kurjin katutyttö…"

Hän alkoi käyttäytyä häntä kohtaan kylmästi ja epäluuloisesti ja koetti kaikenlaisilla tekosyillä välttää kohtauksia hänen kanssaan.

Näihin aikoihin ilmestyi hänen tielleen uusi nainen. Se oli Gavrikin sisar, joka välistä käväsi puodissa veljeään katsomassa. Hän oli pitkä, hoikka, solakka ja ruma, ja vaikka Gavrik ilmotti hänet yhdeksäntoista vuoden vanhaksi, näytti hän Iljasta vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat pitkähköt, kellertävät ja kuihtuneet; korkea otsa oli hienojen ryppyjen uurtama. Hänen ankannenänsä sieraimet olivat aina kuin vihasta ammollaan, pienen suun ohuet huulet olivat aina lujasti puristetut yhteen. Hän puhui selvästi, vaan ikäänkuin haluttomasti; hänen käyntinsä oli nopea ja hän kulki pää hyvin pystyssä, ikäänkuin olisi ylpeillyt rumuudellaan, mutta kuitenkin senkin tähden, että päätä painoi taaksepäin paksu ja pitkä, tumma palmikko… Suurien tummien silmien katse oli ankaran vakava, ja kaikki kasvonpiirteet kokonaisuudessaan antoivat hänen koko pitkälle olennolleen omituisen suoruuden ja taipumattomuuden leiman. Ilja tunsi tulevansa hämilleen hänen läsnäollessaan; hän näytti hänestä ylpeältä ja herätti hänessä kunnioitusta. Joka kerran, kun hän tuli puotiin, tarjosi Ilja kohteliaasti hänelle tuolin, sanoen:

— Kiitos! — sanoi tämä lyhyesti, päätään nyökäyttäen, ja istui. Lunjeff tarkasti salaa hänen kasvojansa, jotka jyrkästi erosivat kaikista muista naiskasvoista, joita hän siihen asti oli nähnyt, hänen kanelinruskeata, kulunutta pukuaan, paikkaisia kenkiään ja keltasta olkihattuaan. Istuessaan ja puhellessaan veljensä kanssa naputteli hän aina oikean kätensä pitkillä sormilla polveensa ja vasemmalla kädellään pyöritti hän ilmassa nahkahihnalla sidottua kirjanippua. Iljasta tuntui oudolta nähdä tuo ylpeä tyttö niin huonoissa pukimissa. Istuttuaan pari minuuttia puodissa, sanoi hän veljelleen:

— No, hyvästi nyt! Älä tee tyhmyyksiä. Ja ääneti nyökäyttäen päätään kaupanomistajalle, poistui hän reippaasti kuin urhoollinen sotamies, joka hyökkää vihollista vastaan.

Gavrik nyrpisti nenäänsä, muljautti silmiään, puristi huulensa yhteen, ja antoi siten kasvoilleen ilmeen, joka hyvin muistutti hänen sisarensa kasvojen ilmettä. Sitten selitti hän hymyillen Iljalle:

— Hän pitää siitä! Minusta on myös hauska tehdä kasvoni milloin minkäkin näköiseksi…

Gavrikin sisar miellytti suuresti Iljaa, ja kuten ennen Tatjana
Vlasjevnaa, ajatteli hän usein häntä.

— Ahaa! Ritareista olen paljon lukenut, — sanoi Ilja rakastettavasi! hymyillen ja vilkaisten hänen kasvoihinsa. Hän rypisti kulmakarvojaan ja sanoi kuivasti:

— Te olette lukenut satuja, vaan tämä on mainio, syvämietteinen kirja. Siinä kuvataan miestä, joka oli pyhittänyt itsensä suojellakseen onnettomia, sorrettuja… miestä, joka aina oli valmis uhraamaan oman elämänsä toisten onnen vuoksi, — ymmärrättekö? Kirja on kirjotettu leikilliseen tapaan, vaan sitä vaativat sen ajan olot, jolloin se on kirjotettu… Se on luettava tarkasti, miettien.

Oli ensimmäinen kerta, kun tyttö puhui Iljan kanssa; tämä tunsi siitä itsensä tyytyväiseksi ja hymyili. Mutta tyttö katsahti hänen kasvoihinsa ja sanoi kuivasti:

Ja sen sanottuaan poistui hän. Ilja oli kuulevinaan, että hän pani erityisen painon sanalle "teitä", ja se harmitti häntä. Sentähden sanoi hän vihaisesti Gavrikille, joka katseli kirjassa olevia kuvia:

— Mutta eihän ole ostajia? — väitti vastaan Gavrik, sulkematta kirjaa. Ilja katsoi häneen ja oli ääneti. Hänen mielessään kaikuivat tuon nuoren tytön sanat kirjasta; vaan tytöstä itsestään ajatteli hän harmissaan:

Aika kului. Ilja seisoi tiskin takana viiksiään kierrellen, ja teki kauppaa, vaan hänestä rupesi tuntumaan, että päivät kuluivat äärettömän hitaasti. Välistä tunsi hän halua sulkea puodin ja lähteä jonnekin kävelemään, mutta hän tiesi, että se vahingoittaisi liikettä, eikä sentähden lähtenyt. Iltaisinkaan ei hän voinut poistua, sillä Gavrik pelkäsi olla yksin puodissa ja sitä paitsi oli vaarallistakin jättää häntä yksin: hän olisi voinut vahingossa päästää tulen irti tai laskea sisään jonkin varkaan. Kauppa kävi hyvästi, ja Ilja mietti jo apulaisen hankkimista. Hänen suhteensa Tatjana Vlasjevnaan heikkeni päivä päivältä, eikä tällä näyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Hän nauroi vaan hilpeästi, tarkastaessaan huolellisesti kassakirjaa, ja kun hän silloin istui Iljan huoneessa, laskien rahoja, tuntui hän linnunnaamoineen Iljasta hyvin vastenmieliseltä. Mutta joskus tuli hän Iljan luo iloisena, vallattomana ja leikillisenä, keimaili silmillään ja kutsui häntä liikekumppanikseen, ja silloin viehättyi hän ja uudistui se, jota hän kutsui mielessään "kirotuksi siveettömyydeksi".

Toisinaan pistäysi puotiin Kirik, istua retkahti tiskin vieressä olevalle tuolille ja laski leikkiä tyttöjen kanssa, jotka kävivät ostoksilla puodissa. Hän oli jo heittänyt poliisimiehen pukunsa ja kävi nyt siviilivaatteissa sekä kehuskeli uudella prokuristintoimellaan.

— Kuusikymmentä ruplaa palkkaa ja ainakin saman verran sivutuloja, — se ei ole huonoa, vai kuinka? Sivutuloja hankkiessani menettelen hyvin varovasti ja pysyttelen laillisten rajojen sisällä… hoh, hoh! Olemme vuokranneet uuden asunnon, — oletko kuullut? Se on hyvin sievonen huoneusto. Keittäjättärenkin olemme ottaneet… hänen laitoksensa ovat mainioita, usko tai älä! Syksyllä rupeamme ottamaan vieraita vastaan, lyömään korttia… Siitä tulee, kissa vieköön, hauskaa! Aika kuluu hupaisesti, ja saattaa voittaakin… meitähän pelaa kaksi, minä ja vaimoni, ja toinen meistä aina voittaa! Sillä tulee kulut vieraista maksetuksi… hoh, hoh, poikaseni! Se vasta on halpaa ja hauskaa elämää, tiedäpäs se!

Hän väänsi itsensä tuolilla mukavampaan asentoon, sytytti paperossin ja puhallellen savupilviä suustaan jatkoi, ääntään alentaen:

— Käväsin tässä äskettäin maalla, oletko kuullut siitä? Siellä on tyttöjä sanon sinulle, reippaita… tuoreita… oikeita luonnonlapsia… Ja kuinka huokeaksi se tulee! Lasillinen kotitekoista likööriä, naula prenikoita ja tyttö on sinun!

Lunjeff kuunteli häntä ääneti. Kirik säälitti häntä, vaan hän ei ajatellut tarkemmin, miksi tuo paksu, typerä mies kävi hänen säälikseen? Mutta samalla teki hänen mielensä nauraa Avtonomoff'ille. Hän ei uskonut hänen juttujaan hänen maalaisvallotuksistaan, vaan otaksui, että hän vaan kehui ja kertoi toisten sanoja.

— Niin, veliseni, on ihanaa rakastaa noin luonnon helmassa, maalaismajoissa, kuten kirjoissa sanotaan.

— Hän ei tahdokaan sitä tietää, veliseni, — vastasi Kirik, viekkaasti silmää iskien. Hän tietää, mitä hänen tarvitsee tietää, hoh, hoh!

— Me miehet olemme luodut kukoiksi… Mutta kuinka on sinun laitasi, poikaseni… eikö sinulla ole sydänkäpystä?

Ilja nauroi katketakseen, ja siitä tuli Kirik vakuutetuksi kyökkipiian olemassaolosta.

— Vaihtele niitä, vaihtele niitä, — neuvoi hän Iljaa, kuten asian ymmärtävä konsanaankin…

— Mutta miksi luulette, että se on kyökkipiika tahi ompelijatar?
Enkö ansaitse parempia? — kysyi Lunjeff naurunsa välistä.

— Ne sopivat parhaiten sinulle, katsoen sinun yhteiskunnalliseen asemaasi, paremmin kuin muut… Myöntänet kai, ettet sinä voi olla rakkaussuhteissa jonkin hienon piirin naisen kanssa!…

— Onhan se selvää… En tahdo sinua loukata, ystäväni, vaan olethan kuitenkin yksinkertainen mies… talonpoika, niin sanoakseni.

Mutta kun Avtonomoff oli mennyt ja Ilja ajatteli hänen sanojaan, tunsi hän itsensä loukatuksi. Hänestä oli selvää, että hyväntahtoinen ja naurettava Kirik piti itseään jonakin erityisenä ihmisenä, parempana, korkeampana kuin Ilja, vaan samalla vaimoineen käytti häntä hyödykseen. Perfishka oli myös kertonut hänelle, että Petruha teki pilaa hänen kaupastaan ja kutsui häntä veijariksi… Ja Jaakko oli sanonut suutarille, että ennen oli Ilja ollut parempi eikä niin ylpeä kuin nyt. Ja Gavrik'in sisar antoi hänen alituisesti tuntea, ettei hän ollut hänen vertaisensa. Hän, joka oli kirjeenkantajan tytär, ja joka kulki miltei repaleissa, katsoi häneen niin, kuin olisi ollut vihainen siitä, että hän asui samassa maailmassa, kuin hän.

Iljan itserakkaus oli sen jälkeen, kun hän avasi kaupan, kasvanut ja tullut entistä aremmaksi. Tuo ruma, vaan omituinen tyttö kiinnitti yhä enemmän hänen huomiotaan puoleensa; hän tahtoi päästä selville, mistä hänellä, köyhällä, huonosti puetulla tytöllä, riitti ylpeyttä, jonka edessä hän, Ilja, joutui yhä hämilleen. Tyttö ei koskaan tahtonut alottaa puhetta hänen kanssaan, ja se loukkasi kipeästi häntä. Olihan veljensä hänellä juoksupoikana, ja senkin tähden pitäisi hänen olla ystävällisempi hänelle, isännälle.

— No, mitä pidätte siitä? Miellyttääkö se teitä? — kysyi hän, katsomatta häneen.

— Se miellyttää suuresti minua!… Se on hyvin naurettava… Mies oli kummallinen ihminen…

Nyt katsoi tyttö häneen, ja Ilja oli näkevinään, että hänen mustat, ylpeät silmänsä katsoivat hänen kasvoihinsa vihaisesti.

— Oikein arvasin, että sanoisitte jotenkin siihen tapaan, virkkoi tyttö painavasti.

Ja taas valtasi Iljan se mieliala, jonka hän oli luullut ainaiseksi kadonneen, — taas vihasi hän ihmisiä, taas ajatteli hän itsepäisesti oikeutta, syntiään ja mikä häntä tulevaisuudessa odotti. Viimeinen kysymys etenkin teki hänet levottomaksi. Hän piti puodistaan ja koko siitä tavasta, jolla hänen elämänsä nyt oli järjestetty. Entiseen elämäänsä verrattuna oli tämä puhtaampaa, tyynempää, vapaampaa. Mutta koko ikänsäkö saa hän elää näin, seisoen aamusta iltaan puodissa, sitten yksin ajatuksineen istua teekeittiön ääressä ja vihdoin nukkua ja herättyänsä taas mennä puotiin. Hän tiesi, että useat pikkukauppiaat, kenties kaikki, elävät samalla tavalla. Mutta he varmaan ovat kaikki naimisissa, heillä on lapsia, he juovat viinaa, lyövät korttia ja tuskinpa heistä yksikään on hänen kaltaisensa… Hänellä oli sekä sisällisessä että ulkonaisessa elämässään paljon sellaista, joka teki hänet omituiseksi, muista toisellaiseksi, ihmiseksi. Kauppiaista ei hän pitänyt. Toiset olivat Kirik'in kaltaisia, kehuivat kaikkea eivätkä osanneet puhua muusta kuin kaupasta, toiset olivat suorastaan pettureita. Kerran, ajatellessaan kaikkea tuota, johtui hänen mieleensä Jaakon sanat:

Ne sanat tuntuivat hänestä hyvin loukkaavilta. Ei, hän ei ollut ahnas, — hän tahtoi vaan elää puhtaasti, rauhallisesti ihmisten kunnioittamana, niin ettei kukatahansa huutaisi hänelle joka askeleella:

Ja taas hän ajatteli, millainen tulevaisuus odotti häntä? Saisiko hän rangaistuksen murhasta, vai ei? Välistä ajatteli hän, että olisi väärin, jos rangaistus häntä kohtaisi. Hänhän ei ollut aikonut kuristaa kauppiasta, — se oli tapahtunut itsestään — sanoi hän sadannetta kertaa itsekseen. Kaupungissa eli paljon murhamiehiä, irstailijoita ja varkaita, ja kaikki tiesivät, että he ehdoin tahdoin olivat murhamiehiä, irstailijoita ja varkaita, vaan kuitenkin elivät he nauttien elämän hyvyyksiä, eikä rangaistus vielä ollut kohdannut heitä. Mutta oikeudenmukaisesti pitäisi myös jokaisen, joka on tehnyt toiselle vääryyttä, kärsiä siitä rangaistus. Sanotaanhan raamatussakin: "Rangaiskoon Jumala häntä itseään, että hän tietäisi". Nuo ajatukset avasivat kaikki vanhat haavat hänen sydämessään, ja hurja kostontuuma syttyi hänessä, vaatien korvausta hänen turmellusta elämästään. Toisinaan pisti hänen päähänsä tehdä vielä jokin ilkityö, — mennä sytyttämään tuleen Petruha Filimoff'in talo, ja kun se olisi ilmitulessa ja ihmisiä juoksisi hätään, huutaisi hän heille:

Hänet vangitaan, tuomitaan ja lähetetään Siperiaan, kuten isänsä… Tämä ajatus kiihotti häntä, ja tyydyttääkseen kostonhaluaan, olisi hän valmis kertomaan Kirik'ille luvattomasta suhteestaan hänen vaimoonsa tai menemään ukko Hrjenoff'in luokse ja löylyttämään häntä siitä, että hän kidutti Mashaa…

Joskus hän makasi vuoteellaan pimeässä, kuunteli syvää hiljaisuutta, ja hänestä näytti, kuin kaikki hänen ympärillään seuraavassa silmänräpäyksessä sortuisi räiskinällä kokoon hurjassa pyörteessä. Ja tuo pyörre tempaisi hänetkin mukaansa kuin puusta irtautuneen lehden ja musertaisi hänet ja tekisi lopun hänestä. Ja hän vapisi kuin edeltäkäsin tuntien tuota kauheutta…

Eräänä iltana kun Lunjeff aikoi jo sulkea puodin, ilmaantui Paavali ja sanoi tervehtimättä, rauhallisesti:

Hän istui tuolille, nojasi käsivarttaan tiskiin ja hiljaa viheltäen katseli kadulle. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, vaan pienet, vaaleat viikset liikkuivat kuin kissalla.

Ilja katsoi ääneti häneen. Paavalin rauhallinen kasvojen ilme ja ääni eivät ilmaisseet, minkä vaikutuksen Vjeran pako oli tehnyt häneen. Mutta sen hän huomasi, että tuossa tyyneydessä piili jokin järkähtämätön päätös.

— Mitä olet aikonut tehdä? — kysyi hän hiljaa, huomatessaan, ettei Paavali aikonut puhua. Silloin lakkasi Gratsheff viheltämästä ja, kääntyen toveriinsa, virkkoi lyhyesti:

— Taas tuo entinen juttu, — huudahti Ilja vihaisesti, tehden kädellään kieltävän liikkeen.

— Hän on särkenyt sydämeni, sanoi Paavali puoliääneen. — Tässä on veitsi.

Mutta Ilja tarttui hänen käteensä, väänsi veitsen siitä ja viskasi sen tiskille, huudahtaen vihaisesti:

Paavali hypähti ylös tuolilta ja käänsi kasvonsa Iljaan päin. Hänen silmänsä paloivat raivokkaina, kasvonsa olivat vääristyneet, hänen koko ruumiinsa vapisi. Mutta hän istuutui heti takaisin tuolille ja sanoi halveksivasti:

— Älä puhu minulle Ilja! — sanoi Paavali taas tyynesti ja hiljaa. — Usko tahi ole uskomatta, vaan älä härsytä minua… Kohtalo on jo tarpeeksi minua härsyttänyt…

— Olen ajatellut yli kaksi vuotta… Kaikki on perinpohjin mietittyä… Muuten lähden tieheni… Ei maksa vaivaa puhua kanssasi… sillä olethan sinä kylläinen ihminen etkä siis sovi minulle…

— Minua kummastuttaa, kuinka omituinen käsitys on ihmisillä asioista! — sanoi Ilja ivallisesti, kohauttaen olkapäitään. — Nainen on niille kuin elukka… hevonen! Tahdotko vetää minua? Hyvä, sitten en lyö sinua! Etkö tahdo vetää? Sitten saat maistaa ruoskaa!… Mutta piru vieköön, onhan nainenkin ihminen ja hänellä on oma luonteensa…

— Mene hiiteen oikeudenmukaisuuksinesi! — huusi Gratsheff raivosti, hypähtäen ylös tuolilta. — Ole sinä oikeudenmukainen… onhan se helppoa sille, joka on kylläinen… Hyvästi!

Hän riensi ulos puodista ja otti ovessa äkkiä lakin päästään. Ilja juoksi hänen perästään, vaan Gratsheff oli jo kaukana yhä pitäen lakkia kädessään ja kiivaasti huiskuttaen sitä.

Hän ei pysähtynyt, ei edes katsonut taakseen, ja katosi kulman taakse. Ilja palasi verkkaan puotiin tuntien, että hänen kasvonsa hehkuivat toverinsa sanoista, kuin olisi hän seisonut kuuman uunin edessä.

— Kenen hän aikoi pistää kuoliaaksi? kysyi Gavrik, astuen tiskin luo. Hän piti käsiään selän takana ja hänen rokonarpiset kasvonsa olivat punaset.

Gavrik oli vähän aikaa vaiti, tuli sitten salaperäisen näköiseksi ja sanoi hiljaa, miettivästi:

— Meidän naapurin rouva tappoi jouluna miehensä rotanmyrkyllä…
Mies oli räätäli… ja se tapahtui sentähden, että hän joi aina…

— Menevätkin mokomat naimisiin!… Iltahämärä oli jo tullut, puodin vastapäätä olevan talon ikkunoihin sytytettiin tulet.

Ilja katsoi valaistuja ikkunoita. Alaosaa niistä suojustivat kukat, yläosaa valkoset uutimet. Kukkien lehtien välistä näkyi kultainen kehys seinältä. Kun ikkunat olivat auki, kuului niistä kadulle kitaran soittoa, laulua ja äänekästä naurua. Siinä talossa miltei joka ilta laulettiin, soitettiin ja naurettiin. Lunjeff tiesi, että siinä asui piirituomioistuimen jäsen Gromoff, lihavahko, punaposkinen herra, jolla oli pitkät, mustat viikset. Hänen vaimonsa oli myös lihava, vaaleaverinen, silmät lempeät, siniset; kadulla leijaili hän majesteetillisesti eteenpäin kuin satujen kuningatar, ja puhellessaan hymyili hän aina. Gromoff'illa asui vielä hänen naimaton sisarensa, pitkä, tummatukkainen ja tummaverinen tyttö, jota joukko nuoria virkamiehiä hakkaili. He kokoontuivat miltei joka ilta Gromoff'ille ja silloin sitä naurettiin ja laulettiin. Gromoff'in kyökkipiika, joka osti rihmansa Lunjeff'in puodista, valitti isäntäväestään, kertoen heidän antavan huonoa ruokaa palvelijoilleen eivätkä maksaneet aikanaan näiden palkkoja. Ja Lunjeff ajatteli:

Ystävän loukkaavat sanat kylläisyydestä olivat tunkeutuneet hänen sydämeensä, kuin okaat. Kun hän istui teekeittiön ääressä, ajatteli hän vihaisesti Paavalia eikä voinut uskoa, että tämä voisi surmata Vjeran.

"Syyttä pakotta puolustin Vjeraa… Olkoot vaikka hiidessä, mokomat… Itse eivät osaa elää ja vielä häiritsevät toisten elämää…" — ajatteli hän katkerasti.

Gavrik särpi äänekkäästi teetä teevadilta ja liikutti jalkojaan pöydän alla.

— Jokohan hän on pistänyt vaimonsa kuoliaaksi vai eiköhän vielä? — kysyi hän äkkiä Iljalta.

Teekeittiö porisi ja sohisi kuin se olisi aikonut hypätä lattialle pöydältä. Avonaisesta ikkunasta kuului naapuritalon pihalta vihainen huuto:

— Kyllä, — huudahti Gavrik ja ryntäsi ylös tuolilta ja riensi pihalle vievälle ovelle niin nopeasti, ettei Ilja ehtinyt mitään hänelle sanoa.

Gavrik tyrkkäsi oven auki ja ovelle ilmaantui hento naisolento karttuunipuvussa ja huivi päässä. Toisella kädellä nojasi hän ovipieleen, toisella piti huivin nurkkia kiinni leukansa alla. Hän seisoi kyljittäin, kuin olisi aikonut heti poistua.

Nainen hätkähti kuullessaan hänen äänensä ja nosti päätään, jolloin hänen kalpeat, pienet kasvonsa hymyilivät…

— Etkö tuntenut… ettekö tuntenut… — virkkoi hän, jääden seisomaan keskelle huonetta.

— Herrajumala! Kuinka olisin voinut sinua tuntea! Olethan muuttunut äärettömästi!…

Liiotellulla kohteliaisuudella otti Ilja häntä kädestä, talutti hänet pöydän ääreen, kumartui ja tarkasteli häntä, voimatta sanoa, missä suhteessa hän oli muuttunut. Masha oli käynyt uskomattoman laihaksi ja astui horjuen, kuin hänen jalkansa olisivat olleet lamauksissa.

— Mistä tulet? Oletko väsynyt? Voi sinua, minkä näköinen olet! — mutisi Ilja, asettaen hänet varovasti istumaan tuolille ja yhä tuijottaen hänen kasvoihinsa.

— Hän kun minua… — virkkoi Masha, katsahtaen hymyillen Iljan silmiin, jonka sydäntä tuo katse ja hymyily ilkeästi kouristi…

Nyt, kun Masha istui lampun valossa, saattoi Ilja selvästi erottaa hänen piirteensä. Hän nojasi tuolin selkänojaan, hoikat kädet olivat veltosti riipuksissa, ja hänen sisäänpainunut rintansa läähätti raskaasti. Hän oli niin laiha, että näytti olevan kokoonpantu paljaista luista. Karttuunipuvun alta näkyi selvästi hänen terävät olkapäänsä, kyynärpäänsä ja polvensa, sinertävä iho oli tiukalle pingottunut ohimoille, poskipäille ja leukaan, jonka tähden hänen suunsa oli sairaalloisesti puoliavoimena, niin että hampaat kokonaan näkyivät ja pienillä kapeilla kasvoilla kuvastui tylsä tuska ja pelko. Silmien ilme oli väsynyt ja eloton.

— E-en, — vastasi Masha pitkään. — Olen aivan terve… hän on tehnyt minut tällaiseksi…

Hänen pitkäveteiset, hiljaiset sanansa muistuttivat voihkamista, ja kasvoillaan oleva hymy kuolleilla usein tavattavaa hymyä…

Gavrik, joka seisoi hänen vieressään, katsoi häneen huulet yhteen puristettuina ja silmissä kuvastuen pelko.

— Mene nukkumaan! — sanoi hänelle Ilja. Poika meni puotiin, puuhasi siellä vähän aikaa ja kurotti sitten päänsä esiin ovenpielen takaa.

Masha istui liikkumatta, ainoastaan hänen silmänsä kääntyivät verkkaan esineestä esineeseen. Lunjeff kaatoi hänelle teetä katsoen häneen, osaamatta mitään sanoa.

— Niin… hän rääkkää hirveästi minua… — sanoi Masha. Hänen huulensa vapisivat, ja silmät sulkeutuivat hetkeksi. Kun hän avasi ne, vieri kaksi suurta kyyneltä poskille.

— Älä itke… — sanoi Ilja ja kääntyi poispäin hänestä. — Koeta sen sijaan juoda teetä, kas näin… ja kerro minulle kaikki… Se helpottaa varmaan…

— Olen… Tämä on jo neljäs kerta… Kun en jaksa kärsiä enää, niin pakenen… Viime kerralla aioin hypätä kaivoon, vaan hän sai kiinni… ja voi, kuinka hän löi minua ja rääkkäsi…

Hänen silmänsä tulivat suuriksi tuota kauheutta muistellessaan, alahuulensa vapisi. Sitten virkkoi hän kuiskaten:

— Äh! — huudahti Ilja. — Mutta onhan sinulla kieli suussasi! Ilmota poliisille… sano, että hän rääkkää sinua! Hänet kyllä tuomitaan siitä ja pistetään vankeuteen…

— Tiedän kai minä! Äskettäin istui hän oikeuden jäsenenä kaksi viikkoa yhtä mittaa… Hän tuli sieltä aina kotiin nälkäisenä ja häijynä… Kerrankin otti hän hiilipihdit ja näpisti niillä rintojani, ja repi ja pudisteli minua kuin rättiä… Katsohan…

Hän avasi vapisevilla käsillään röijynsä ja näytti pieniä, kuihtuneita rintojaan, jotka olivat mustelmia täynnä.

— Pane röijysi kiinni, — käski Ilja synkästi. Hänestä tuntui vaikealta nähdä tuota pahanpäiväiseksi peitattua, viheliäistä ruumista, ja hän ei tahtonut uskoa, että hänen edessään istui hänen lapsuutensa ystävä, herttainen Masha-tyttö. Mutta hän paljasti vielä olkansakin ja sanoi samalla tyynellä äänellä:

— Ja tällaisiksi on hän lyönyt olkapääni, katso… Ja samoin koko ruumiini on mustelmilla…

— Paljaasta häijyydestä… "Et rakasta minua", sanoo hän, ja sitten näpistelee…

— Kuinka sellaista voit luulla? Yhdessä sinun ja Jashan kanssa olin aina… eikä kukaan koskaan ollut koskenut minuun… Ja nykyisin olen… sopimaton siihen… se tuntuu vastenmieliseltä…

— Ole vaiti, Masha, — pyysi Ilja hiljaa. Hän vaikeni ja istui liikkumatta, kuin kivettyneenä, tuolilla, rinta paljaana.

— En sinua kainostele, — vastasi hän soinnuttomasti, ruveten vapisevin sormin panemaan röijyänsä nappiin.

Tuli hiljaisuus. Äkkiä kuului puodista kovaa nyyhkytystä. Ilja nousi tuolilta ja meni sulkemaan puodin oven, sanoen synkästi:

— Katsohan vaan, — sanoi Masha välinpitämättömästi, ilman että piirrekkään muuttui hänen elottomilla kasvoillaan. Sitten rupesi hän juomaan teetä, vaan hänen kätensä vapisivat niin, että teevati kalisi hampaita vasten.

Ilja katsoi häneen teekeittiön suojasta eikä tietänyt, säälittikö Masha häntä vai ei. Mutta häntä vaivasi nähdä häntä, ja hän ajatteli vihaisesti hänen miestään.

— En tiedä, — vastasi Masha ja huokasi. — Mitä voin tehdä?… Kun vähän saan huoahtaa… saa hän minut kiinni…

— Sinun täytyy mennä valittamaan! sanoi Lunjeff päättävästi. — Minkätähden rääkkää hän sinua? Ei kenelläkään ole oikeutta rääkätä ihmistä!

— Ensimmäistä vaimoaankin kuuluu hän samalla tavalla rääkänneen… — sanoi Masha. — Oli sitonut hänet tukasta sänkyyn kiinni, ja pidellyt pahoin, kuten minuakin…

Lunjeff hypähti ylös tuolilta ja huusi raivostuneena, että hänen huomenna täytyy mennä poliisikonttoriin, näyttää siellä kaikki mustelmansa ja vaatia miestänsä rangaistavaksi. Masha liikahteli levottomasti tuolilla ja, vilkuen pelokkaasti ympärilleen, sanoi:

Iljan sanat säikyttivät vaan häntä. Hän huomasi sen pian ja ymmärsi, että tuo ennen niin vilkas ja elämänhaluinen tyttö oli monista rääkkäyksistä kadottanut kaiken ihmisarvontuntonsa.

— Hyvä, — sanoi Ilja, istuutuen uudestaan tuolille, — otan itse asian huolekseni…

— Minä kyllä keksin keinon!… Tämän yön vietät minun luonani… kuuletko?

— Sinä rupeat minun sänkyyni… Minä menen puotiin makaamaan… Ja huomenna minä…

Ilja siirsi ääneti pöydän sängyn luota. Masha laskeusi vuoteelle ja koetti kääriytyä peitteeseen, vaan ei jaksanut, ja sanoi heikosti hymyillen:

Ilja kietoi hänet peitteeseen, korjasi pielustaa pään alle ja aikoi lähteä puotiin, vaan Masha sanoi levottomasti:

— Älä mene… istu luonani! Pelkään yksinäni — olen näkevinäni jos jotakin…

Ilja istuutui tuolille sängyn viereen, ja kun hän katsoi hänen kalpeita, tummien kiharoiden varjostamia, kasvojaan, kääntyi hän poispäin, omantuntonsa soimaamana. Hänen muistui mieleensä Jaakon pyyntö ja Matitsan kertomukset Mashan elämästä. Hän painoi päänsä alas.

— Jashaakin kuuluu isänsä lyövän… Matitsa kertoi… Se näyttää olevan meidän kohtalomme… — mutisi Masha.

— On ne isiä! — pääsi Lunjeff ilta vihaisesti. — Moiset isät pitäisi pistää pakkotyöhön… sekä sinun isäsi että Petrushka Filimonoff…

Kadun toisella puolella olevassa talossa kuului kaksi henkeä laulavan, ja laulun sanat kuuluivat avoimesta ikkunasta Iljan huoneeseen. Vahva, syvä basso jyrisi:

— Nukun varmaan, — mutisi Masha. Kuinka suloista on täällä luonasi… niin rauhallisen rauhallista… ja kuinka kauniisti he laulavat…

— Niin, he laulavat… — sanoi Ilja katkerasti nauraen. — Toisia rääkätään, toiset laulaa hoilottavat…

Lunjeff nousi tuolilta ja sulki vihaisesti ikkunan, — laulu ei tuntunut hänestä lainkaan sopivalta sillä hetkellä. Ikkunan rämähtäminen pani Mashan vavahtamaan. Hän avasi silmänsä, kohotti pelästyneenä päätänsä ja kysyi:

Masha painoi päänsä takaisin tyynylle ja nukahti uudestaan. Mutta pieninkin Iljan liikahdus, kadulta kuuluvat askeleet, — kaikki teki hänet levottomaksi. Hän avasi äkkiä silmänsä ja huusi unissaan:

Ilja koetti istua liikkumatta. Katsoen ikkunaan, jonka hän oli uudestaan avannut, mietti hän kuinka auttaa Mashaa. Hän päätti pitää hänet luonaan siksi, kunnes poliisi sekaantuu asiaan. Kenties Kirik'istä voisi olla hyötyä…

"Lisää, lisää!" — kuului Gromoff'in avonaisista ikkunoista innostuneesti huudettavan. Joku taputti käsiään, Masha ähki, ja Gromoff'ista kuului taas laulu:

Lunjeff pudisti milt'ei epätoivoisesti päätään… Tuo laulu, iloiset huudot, nauru häiritsivät häntä. Nojaten ikkunalautaan, katseli hän raivosti vastapäisen talon valaistuihin ikkunoihin ja ajatteli, kuinka hauskalta tuntuisi mennä ulos ja viskata katukivi yhdestä ikkunasta sisään, tahi, jos hänellä olisi pyssy, ampua tuonne sisään, noiden iloisten ihmisten joukkoon, haulilatinki. Hän kuvitteli mielessään noita pelästyneitä, verisiä kasvoja, sekasortoa, huutoja, ja hymyili häijyntyytyväisesti. Mutta laulun sanat tunkivat tahtomattaan hänen korviinsa, hän toisti niitä itsekseen ja huomasi kummastuksekseen, että nuo iloiset ihmiset lauloivat siitä, kuinka langennut nainen haudattiin. Se ihmetytti häntä. Hän alkoi kuunnella tarkasti ja mietti:

"Minkätähden laulavat he sitä? Mitä iloa on sellaisesta laulusta? Keksivätpäs, mitä laulaa! Hautajaisista ja lisäksi kenen… Ja täällä, viiden sylen päässä heistä, makaa elävä, perin rääkätty ihminen…"

Lunjeff hymyili katsellessaan vuoroin Mashaan, vuoroin kadulle. Hänestä tuntui jo naurettavalta, että ihmiset iloitsevat laulamalla laulua langenneen naisen hautajaisista.

— Vasili… Vasilitsh… — mutisi Masha… — En tee enää toiste…
Herra Jumala…

Hän heittelehti sängyssä, kuin hänen ruumiinsa olisi ollut palohaavoja täynnä, viskasi peitteen lattialle ja kädet levällään näytti hän olevan kuolemaisillaan. Hänen suunsa oli puoliavoin ja hän korisi. Lunjeff kumartui nopeasti hänen ylitsensä, peläten hänen kuolevan. Kun Masha vähän ajan kuluttua alkoi säännöllisesti hengittää, rauhottui hän, peitti hänet peitteellä, nousi ikkunalaudalle seisomaan ja painaen kasvonsa rautaristikkoon, katsoi Gromoff'in ikkunoihin. Siellä yhä laulettiin, — milloin yksi- milloin kaksiäänisesti, milloin taas kuorossa. Kuului soittoa, naurua. Ikkunoiden ohi vilahteli valkosiin, punasiin ja sinisiin puettuja naisia. Ilja kuunteli lauluja, ajatellen vihaisesti, kuinka nuo ihmiset voivat laulaa surullisia lauluja Volgasta, hautajaisista, ja jokaisen laulun jälkeen nauraa niin huolettomasti, kuin eivät olisikaan laulaneet… Huvitellaanko surullakin?!

Mutta joka kerran, kun Masha voihkinallaan muistutti itsestään, katsahti Ilja tylsästi häneen ja ajatteli, kuinka hänen käy. Mutta entä jos äkkiä tulisi Tatjana hänen luokseen ja saisi nähdä Mashan!… Mihin hän joutuisi Mashan kanssa? Laulu, Mashan voihkaminen, raskaat, hämärät ajatukset panivat hänen päänsä pyörälle. Vihdoin tunsi hän itseänsä nukuttavan. Hän laskeusi alas ikkunalaudalta ja ojentautui lattialle sängyn viereen, asetettuaan palttonsa päänalaisekseen. Unissaan oli hän näkevinään, että Masha oli kuollut ja makasi maassa keskellä suurta vajaa, ja hänen ympärillään seisoi Valkosiin, sinisiin ja punasiin puettuja hienoja neitejä ja lauloi hänelle. Ja kun he laulavat surullisia lauluja, nauravat he, ja laulaessaan iloisia lauluja, itkevät katkerasti, surullisesti nyykyttäen päätään ja kuivaten kyyneliä Valkosilla nenäliinoilla. Vajassa on pimeää, kosteaa, nurkassa seisoo Savel-seppä ja takoo rautaristikkoa, lyöden kovasti vasaralla hehkuvaa rautaa, ja katolla kulkee joku ja huutaa:

Mutta hän, Ilja, makaa samassa vajassa lujasti köytettynä, niin että hän vaan vaivoin voi kääntyä, eikä kykene puhumaan…

— Ilja! Herää, ole hyvä… Hän avasi silmänsä ja näki Paavali
Gratsheff'in, joka istui tuolilla lähellä hänen jalkojaan.
Kirkas auringonsäde kävi huoneeseen, valaisten pöydällä kiehuvaa
teekeittiötä. Ilja sulki valon häikäisemänä silmänsä.

Paavalin ääni oli käheä, kuin humalan jälkeen, kasvot olivat keltaset, tukka pörröinen. Lunjeff katsahti häneen ja hyppäsi heti jalkeille, huudahtaen puoli-ääneen:

— Mitä? Missä on hän? — kysyi Lunjeff, kumartuen häneen päin ja tarttuen hänen olkapäähänsä. Gratsheff horjahti ja vastasi hämillään:

Masha oli herännyt ja tuijotti Paavaliin pelästyneen näköisenä.
Puodin ovelta katsoi Gavrik paheksuva ilme huulillaan.

— Sanotaan hänen varastaneen eräältä kauppiaalta kuusisataa ruplaa… koko lompakon…

— No, sitten on asia selvillä, — sanoi Ilja katkerasti nauraen. —
Ja kun hän kerran on vankilassa, niin ei hän sieltä hevillä pääse…

Kun Masha oli päässyt selville, ettei asia häntä koskenut, hymyili hän ja sanoi hiljaa:

— Kunpa panisivat minutkin vankilaan… Paavali katsahti ensin häneen, sitten Iljaan.

— Etkö tunne häntä? — kysyi Ilja. Muistatko Mashaa, Perfishkan tytärtä?

— Vai niin, — virkkoi Paavali välinpitämättömästi ja kääntyi poispäin Mashasta, vaikka tämä, hänet tunnettuaan, hymyili hänelle.

— Ilja! — sanoi Gratsheff synkästi. Mutta jos hän on tehnyt sen minun tähteni? Hän puhui välistä sinnepäin…

— Minä en tiedä, kenen tähden hän on sen tehnyt, sinunko tähtesi vaiko itsensä tähden… se on nyt samantekevää! Hänen virtensä on veisattu…

Lunjeff ei ollut vielä ehtinyt tointua siitä, mitä oli kuullut.
Unisena, peseytymättömänä, tukka pörrössä, istuutui hän sänkyyn
Mashan jalkopäähän ja tuijotti milloin häneen milloin Paavaliin,
tuntien samalla olevansa kuin kuumeessa.

— Minä tiesin, — sanoi hän verkkaan, ettei tuo… juttu saa hyvää loppua.

— Niinpä niin! — huudahti Lunjeff ivallisesti. — Siinä se pulma onkin, ettei hän totellut sinua! Mutta mitä voit sanoa hänelle?

— Mitä hyötyä on rakkaudestasi? Mitä ostat sillä? Työlläsi taas tuskin jaksoit hankkia hänelle ruokaa kylliksi…

Lunjeff alkoi taas tulistua. Hän huomasi, että kaikki nuo jutut — Paavalin, Mashan synnyttävät hänessä kiukkua. Ja tietämättä kenelle kiukkunsa purkaa, suuntasi hän sen toveriinsa.

— Jokainen haluaa elää hyvästi, iloista elämää… samoin hänkin… Mutta sinä sanot hänelle: minä rakastan sinua, elä siis kanssani ja kärsi puutetta… Luuletko, että se on oikein?

— Mutta kuinka sitten olisi minun ollut meneteltävä? — kysyi
Paavali hiljaa.

— Helpommalta olisi minusta tuntunut tappaa hänet omalla kädelläni, — virkkoi Paavali.

— Hiiteen koko puoti! — huudahti Ilja kiivaasti. — Ei nyt osata tehdä hyviä kauppoja!

Hän istui kumarassa tuolilla nojaten kyynärpäitään polviin ja tuijottaen lattiaan. Ohimosuoni, verta täynnä, tykytti kovasti.

— Sinäkö? — huudahti Ilja. — Sinä et ole minun tielläni… eikä Mashakaan… vaan jokin muu! Kuten olen useasti sinulle sanonut, on jotakin, joka on meidän kaikkien tiellä… sinun, Mashan, minun… Onko se meidän tyhmyyttämme vai mitä muuta, sitä en tiedä, vaan meillä ei ole mitään mahdollisuutta elää ihmisten lailla!

Lunjeff antoi katseensa kulkea ympäri ahdasta huonettaan, katsoi Mashaan, joka makasi liikkumatta sängyssä, kasvoilla alakuloinen ilme, vilkaisi puotiin, jossa Gavrik joi teetä, katsoi rautaristikolla varustettuun ikkunaan, ja jatkoi miltei epätoivoisella, käheällä, katkeralla äänellä:

— Ei ole tämä elämää, joka on niin ahdasta, synkkää, käsittämätöntä… Jos on saanutkin hankituksi itselleen siistin, tyyneen nurkan… niin ei hänellä sielläkään ole rauhaa! Ei mikään ole sellaista, kuin tulisi olla… kaikki on vaivalloista, kiusallista… nöyryyttävää…

— Kaikesta! — huusi Ilja. — Minusta tuntuu nyt, kuin ei mikään olisi minkään arvoista! Ehkä en ymmärrä sitä… olkoon niin… Vaan niin paljon ymmärrän, kuin tarvitsenkin: tarvitsen elää ihmisten lailla… viettää kunnioitettuna puhdasta hauskaa elämää! En tahdo nähdä mitään murheita, kurjuutta… syntiä, enkä muuta saastaisuutta… en tahdo! Mutta minä itse…

— Kenestä sitten puhut sinä? — kysyi Ilja ivallisesti. — Sinä puhut Vjerasta! Ketä liikuttaa hän, sinuako vai minua? En puhu yksistään itsestäni, puhun kaikista… sillä ajattelen kaikkien asemaa…

— Kuule! — huusi Ilja. — Ymmärrä minua oikein äläkä suutu… Minäkin olen sorrettu, ja sorrettujen tulee ymmärtää toisiaan, suoriutuaksensa sortajasta…

— Tuntuu, kuin olisin saanut kivestä iskun päähäni… en ymmärrä mitään! Säälin Vjeraa… kaikki muu on minusta yhdentekevää… Mitä pitää minun tehdä? Sitä en tiedä…

— Et voi tehdä mitään! — sanoi Ilja varmasti. — Kun hän kerran on joutunut kiinni, tuomitaan hänet. Häneltä on löydetty selvät todistukset…

— Mutta jos minä selitän, että hän on tehnyt sen minun tähteni? — sanoi Paavali.

— Luuletko olevasi jokin prinssi? Jos sanot niin, pannaan sinutkin vankeuteen… Siinä kaikki… Mutta meidän täytyy hiukan siistiä itseämme. Sinun pitäisi peseytyä… ja samoin sinun, Masha… me menemme siksi ajaksi puotiin, jotta voit nousta ja pukeutua ja kaataa meille teetä… Ole kuin kotonasi…

Lunjeff kertoi hänelle lyhyesti, kuinka asianlaita oli. Hänen kummastuksekseen vilkastui siitä Paavali vähän.

— Tuota vanhaa saatanaa? — kirosi hän rihkamakauppiasta vieläpä hymyilikin.

— Ryöstöt, rosvoaminen, varkaudet, juoppous… kaikenlainen säädyttömyys… siinä koko elämä! Moni ei tahtoisi mitään sellaista, vaan — saman tekevää! — arvellaan — Samassa joessa uidaan yhdessä kaikkien kanssa, sama vesi huuhtelee… Elä kuten kaikki muutkin! Pakopaikkaa ei ole. Metsäänkö pakenen tai luostariinko sulkeudun?… Siitä ei ole kauan, kun sanoit, ettei minua nykyinen oloni tyydytä…

— Aivan niin! Ei tyydytäkään. Mitä etua on minulle siitä, että yhdellä paikalla seisoen teen kauppaa? Paljon vaan huolta eikä vapautta vähääkään. Kävelemään ei jouda. Ennen taas sai kulkea katuja, minne tahtoi… Sattui löytämään mukavan, kauniin paikan, niin istui ja ihaili ympäristöä… Mutta nyt saa seisoa torjottaa täällä päivät päästään ja siinä kaikki…

Teetä juodessaan nuo kolme ystävystä eivät puhelleet juuri mitään. Ulkona paistoi aurinko, paljasjalkaisia lapsia tassutteli katukäytävällä, ikkunan ohitse kulki vihannesten myyjiä, huutaen:

Kaikki puhui keväästä, kauniista, lämpimistä päivistä, vaan ahtaassa huoneessa oli kosteata, sillointällöin kuului joku hiljaa lausuttu, alakuloinen sana, teekeittiö inisi, heijastaen himmeästi auringonsäteitä…

Hän istui kuin olisi saanut iskun päähänsä. Hänen kätensä liikkuivat veltosti, kasvonsa olivat alakuloiset, ja hän puhui pitkäveteisesti ja kauniisti…

— Toinnu nyt jo, — virkkoi hänelle Ilja hiljaa. — Ei kannata näyttää niin happamelta!

— Omatunto vaivaa minua… — sanoi Gratsheff, pudistaen päätään. —
Istun ja aprikoin, että kenties minä olen saattanut hänet vankilaan?

— Mutta minkätähden pitäisi minun olla hyvä? Ja mitä iloa minulla on, jonka tähden olisin ystävällinen muille? — huusi Ilja. Kuka on koskaan ollut minulle hyvä? Kuka on silittänyt päätäni?… Yksi ainoa ihminen on kenties rakastanut minua… ja hänkin oli yhteiskunnan hylkiöitä… langennut nainen! Meitä saa jokainen lyödä, ja meidän on se ottaminen tyytyväisesti vastaan! Ei, kiitoksia paljon!

Kova kiivastuminen sai hänen kasvonsa punasiksi ja silmänsä veristäviksi, ja hän hyppäsi ylös tuolilta, raivoissaan valmiina huutamaan, kiroilemaan, lyömään nyrkkiään pöytään. Masha pelästyi ja alkoi itkeä kovasti, kuin pelästynyt lapsi.

— Minä lähden kotiin… antakaa minun mennä, — sanoi hän itkien, ja painoi päänsä alas, kuin aikoen piiloutua jonnekin.

— Miksi itket? — kysyi hän kiukkuisesta — En sinulle huutanut!… Sinä et saa lähteä minnekään… vaan minä lähden… Paavali jää tänne luoksesi… Gavrik! Jos Tatjana Vlasjevna sattuisi tulemaan… kuka siellä taas on?

Kynnyksellä näyttäytyi Gavrik'in sisar. Hän seisoi vähän aikaa liikkumatta, suorana, pää pystyssä, katsoen silmiään siristäen huoneessa olevia. Sitten ilmestyi hänen rumille, kuiville kasvoilleen vastenmielisyyden ilme, ja, vastaamatta Iljan kumarrukseen, hän sanoi veljelleen:

Ilja tulistui. Loukkaus ajoi veret niin suurella voimalla hänen kasvoihinsa, että silmiä poltti.

— Vastatkaa tervehdykseen, hyvä neiti, kun teitä tervehditään, — sanoi hän terävästi, vaivoin hilliten itseään.

Tyttö kohotti päätään vielä pystympään, rypisti kulmakarvojaan ja mitteli Iljaa katseillaan, sanomatta sanaakaan. Gavrik katsoi myös vihaisesti isäntäänsä.

— Te ette ole juoppojen ettekä konnien luona, — jatkoi Ilja, vapisten itsensähillitsemisestä, — teitä kohdellaan kunnioittavasti… ja, kuten sivistyneen neidin konsanaankin, on teidän vastattava samalla tavalla…

— Älä suutu, Sonjka, — sanoi Gavrik äkkiä sovittavalla äänellä, astuen sisarensa luokse ja tarttuen hänen käteensä.

Tuli äänettömyys. Ilja ja tuo nuori tyttö katsoivat uhkaavina toisiinsa kuin odottaen jotakin. Masha hiipi hiljaa nurkkaan. Paavali räpytti tylsännäköisenä silmiään.

— No, sano nyt jotakin, Sonjka, — huudahti Gavrik kärsimättömästi. — Luuletko, että he tahtovat loukata sinua? kysyi hän. Ja hymyillen lisäsi hän:

Hänen sisarensa nykäsi häntä kädestä ja kysyi Iljalta kuivasti ja terävästi:

Mutta äkkiä välähti hänen päähänsä hyvä, valoisa ajatus. Hän astui askeleen tyttöä kohti ja sanoi niin kohteliaasti kuin voi:

— Sallikaa minun selittää teille… se on, näettekö, meitä on tässä kolme ystävystä… oppimatonta ja sivistymätöntä ihmistä… ja te olette sivistynyt nainen…

Hän koetti tuoda ajatuksensa esiin niin selvästi kuin mahdollista, vaan ei voinut. Noiden mustien silmien terävä ja ankara katse sai hänet hämilleen. Tytön sieraimet vapisivat, hänen kätensä heilutti hermostuneesti veljen kättä. Ilja loi katseensa maahan, mutisten hämillään ja vihoissaan:

— En osaa sanoa sitä näin yhtäkkiä… vaan jos teillä on aikaa… niin käykää sisään ja istukaa…

— Odota tässä, Gavrik, — sanoi tyttö, astuen huoneeseen ja jättäen veljensä ovelle. Ilja nosti tuolin esiin. Hän istuutui sille. Paavali meni puotiin, Masha painautui peloissaan uunin nurkkaan, ja Ilja seisoi liikkumatta kahden askeleen päässä tytöstä, tietämättä, kuinka alkaa.

— Asia on sellainen, — alkoi Ilja, huoaten raskaasti. — Nähkääs, — tyttö tuolla, se on, hän ei ole enää tyttö, vaan hän on naimisissa… erään ukon kanssa… joka kohtelee petomaisesti häntä… Pahoinpideltynä ja rääkättynä on hän paennut hänen luotaan… minun turviini… Ajattelette ehkä pahaa meistä… vaan niin ei ole asianlaita.

Hän sotkeutui sanoihinsa ja puhui epäselvästi, haluten samalla kertaa sekä kertoa Mashan historian että lausua mielipiteensä siitä. Etenkin tahtoi hän esiintuoda kuulijalleen oman mielipiteensä asiasta. Tyttö katsoi koko ajan häneen ja hänen kasvojensa ilme kävi lempeämmäksi, vaikka silmänsä yhä omituisesti kiilsivät.

— Ymmärrän, — keskeytti tyttö hänet. Te ette tiedä, kuinka menetellä? Ensin on käännyttävä lääkäriin ja annettava hänen tarkastaa… Tunnen erään lääkärin… tahdotteko, että vien hänet hänen luokseen? Gavrik, katso, paljonko on kello. Yksitoista? Hyvä, on juuri hänen vastaanottoaikansa… Gavrik, kutsu ajuri tänne… Ja te esittäkää minut hänelle…

Mutta Ilja ei liikahtanutkaan paikaltaan. Hän ei ollut odottanut, että tuo ankara, vakava tyttö osaisi puhua niin lempeästi. Hänen kasvonsakin kummastuttivat häntä; niiden kopean ilmeen sijaan oli tullut huolestunut ilme, ja vaikka hänen sieraimensa olivat paisuneet entistä leveämmiksi, oli hänen piirteissään hyvyyttä, yksinkertaisuutta, sydämellisyyttä, jota Ilja ei ennen ollut huomannut. Hän katsoi tyttöön ja hymyili hämillään, mitään sanomatta.

Tämä oli jo kuitenkin kääntynyt hänestä poispäin ja mennyt Mashan luokse, jonka kanssa hän hiljaa puheli.

— Älkää itkekö, hyvä ystäväni, älkääkä peljätkö… Lääkäri on ystävällinen mies, hän tarkastaa teidät ja antaa todistuksen… siinä kaikki! Minä tuon teidät sitten tänne… No, rakas ystävä, älkää itkekö…

— Mitä ihmeitä se sitten onkaan! — huudahti tyttö liikutettuna, poistuen Mashan luota. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen silmissään paloi vihan tuli.

— Sillä tavalla meillä eletään! — huudahti Lunjeff kiivastuen. — Näittekö? Ja tuosta voin näyttää teille toisen. Sallikaa minun esittää teille toverini Paavali Saveljitsh Gratsheff'in…

Paavali tuli hitaasti puodista Iljan kammariin ja ojensi kätensä tytölle häneen katsomatta.

— Medvjedeff, Sofja Nikonovna, — sanoi tyttö, katsoen tutkivasti
Paavalin alakuloisiin kasvoihin. — Ja teidän nimenne on kai Ilja
Jakovlevitsh? — kysyi hän Iljaan kääntyen.

— Aivan niin, — vastasi Ilja vilkkaasti, puristaen kovasti hänen kättään, ja päästämättä sitä, jatkoi:

— Jos kerran olette sellainen… se on, jos olette ottanut huolehdittavaksenne toisen, niin älkää hylätkö toistakaan! Hän on myös pulassa.

Tyttö katsoi tutkivasti ja vakavasti hänen kauniisiin, kasvoihinsa, joissa kuvastui mielenliikutus, ja koetti hiljaa vapauttaa kättänsä hänen kädestään. Mutta Ilja ei päästänyt sitä irti ja kertoi hänelle Vjerasta, Paavalista, kertoi lämpimästi ja innostuneesti, ja hänestä tuntui, että hän siten keventää sydäntänsä ahdistavaa taakkaa.

— Hän on sepittänyt runoja… mainioita runoja! Vaan tässä asiassa on hän kuin näännyksissä… Samoin myös Vjera… Luulette ehkä, että kun hän kerran on sellainen… siinä sitten on kaikki? Ei, älkää sitä luulko! Tekipä ihminen hyvää tahi pahaa, niin kuminassakaan tapauksessa emme voi päättää, onko hän ehdottomasti hyvä tahi paha!

— Tarkotan sitä, että vaikka ihminen on paha, löytyy hänessä myös jotakin hyvää, vaikka hän on hyvä. on hänessä pahaakin… Kaikki me olemme sisällisesti kirjavia… ihan kaikki!

— Olette oikeassa! virkkoi Sonja, arvokkaasti nyykäyttäen päätänsä. — Siinä sanoitte hyvin järkevästi! Mutta olkaa hyvä ja päästäkää käteni, — puristatte liian kovasti!

Ilja rupesi pyytelemään anteeksi, mutta tyttö ei kuunnellut häntä, vaan kääntyi moittien Paavaliin:

— Hävetkää, Gratsheff, eihän tuo kelpaa mihinkään! Täytyy toimia… aina täytyy toimia, — joko puolustautua tahi olla hyökkäävänä! Vjeralle on hankittava puolustaja, asianajaja, ymmärrättekö? Minä hankin teille… kuuletteko!… Eikä hänelle tapahdu mitään pahaa, sillä hänet vapautetaan… siihen annan kunniasanani!

Hänen kasvonsa olivat tulleet punasiksi, ohimoilta oli tukka joutunut epäjärjestykseen ja hänen silmissään loisti omituinen ilo. Masha seisoi hänen rinnallaan, katsoen häneen lapsen luottavalla uteliaisuudella. Lunjeff taas katsoi voitonriemuisesti Mashaan ja Paavaliin ikäänkuin ylpeänä siitä, että tuo merkillinen tyttö oli hänen huoneessaan.

— Jos te todellakin voitte auttaa, — sanoi Paavali vapisevalla äänellä, — niin auttakaa! En ikinä sitä unhota… Vaikken uskokaan onnelliseen päätökseen, niin tahdon uskoa siihen!…

— Tulkaa luokseni tänä iltana seitsemän aikaan, tulettehan? Gavrik kyllä neuvoo asuntoni…

— Sonja käännähtihe nopeasti häneen päin. Mutta Gavrik, tuntien itsensä ainoaksi järkeväksi ja maltilliseksi henkilöksi koko joukossa, nykäsi sisartaan kädestä ja sanoi:

— Ei se tee mitään! Lähdetään… Tulettehan sitten illalla,
Gratsheff? Näkemiin asti, Ilja Jakovlevitsh!

Ystävykset puristivat kunnioittavasti ja ääneti hänen kättään, ja hän poistui, taluttaen Mashaa kädestä. Mutta ovella hän pysähtyi, kääntyi Iljaan ja sanoi pää pystyssä:

— Unohdin erään tärkeän seikan! Kun tulin tänne, en tervehtinyt teitä ja siinä tein hävyttömästi. Pyydän sitä anteeksi!

Hänen kasvonsa tulivat punasiksi ja hän loi hämillään silmänsä maahan. Ilja katsoi häneen ja hänen rintansa riemuitsi.

— Pyydän anteeksi vielä kerran! Luulin, että täällä oli juomingit… se oli tyhmästi, vaan…

— Ja kun te moititte minua siitä, etten tervehtinyt… niin luulin, että silloin puhui isäntä… mutta erehdyin! Olen hyvin iloinen siitä! Se olikin ihmisarvon tunne.

Hyväntahtoinen, iloinen hymy kirkasti hänen kasvonsa, ja hän jatkoi lämpimästi, aivan kuin omista sanoistaan nauttien:

— Oi, kuinka tuntuu hyvältä nähdä ihmisessä löytyvän oman arvon tunnetta!… Olen hyvin iloinen… kaikki on käynyt niin erittäin hyvin! Niin äärettömän hyvin!

Ja hän katosi hymyillen kuin pieni, harmaa pilven hattara, jota aamurusko kultaa. Toverukset katsoivat hänen jälkeensä. Kummankin kasvot olivat juhlalliset, vaikka samalla hiukan naurettavat. Sitten katsahti Lunjeff huonettaan ja sanoi, nykäisten Pashkaa:

— Kuulitko, kuinka hän pyysi minulta anteeksi? — kysyi Ilja, pyyhkäisten kädellään kiharaa tukkaansa. — Niin käyttäytyy oikea sivistynyt ihminen, joka voi kunnioittaa jokaista, vaikka ei ensin taivukaan kenenkään edessä. Ymmärrätkö!

— Jalo ihminen, — vakuutti Gratsheff hymyillen. — Kauanko viipyi hän täällä? Lähes tunnin… eikä se tuntunut minuuttia pitemmältä.

Lunjeff nauroi tyytyväisesti. Hän oli hyvillään siitä, että tuo kopea tyttö, paljastettuaan itsensä, olikin niin yksinkertainen, kunnon ihminen, ja oli tyytyväinen, että oli osannut käyttäytyä arvokkaasti häntä kohtaan.

— Voi kuitenkin, kun unhotin… — huudahti hän äkkiä surkutellen.
— Mutta hän pani pääni vallan pyörälle anteeksipyynnöillään.

— Minun olisi pitänyt suudella hänen kättään… Sitä pidetään sivistyneiden kesken yleensä tapana… erityisen kunnioituksen merkkinä…

— Kuules, Gavrilka! — sanoi Ilja, tarttuen hänen olkaansa. —
Sinulla on oikein kunnon sisar.

— Kyllä hän on hyvä tyttö! — vakuutti poika alentuvasti. — Teemmekö kauppaa tänään tai pidämmekö pyhää?… siinä tapauksessa läksisin kävelemään!

— Ei, tänään emme tee kauppaa! Paavali, lähtekäämme mekin kävelemään!

— Minä lähden poliisikonttoriin, — sanoi Gratsheff, tullen taas synkän näköiseksi, ehkä saan luvan puhutella häntä…

Reippaasti kulki hän katua kiiruhtamatta, ajatellen tyttöä ja vertaillen häntä niihin ihmisiin, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä tätä ennen. Hänestä oli selvää, että tuo tyttö oli parempi kuin yksikään niistä, ja parhaiten oli kohdellut häntä. Hänen muistossaan kaikuivat hänen anteeksipyyntönsä sanat, hän kuvitteli mielessään hänen kasvojansa, laajentuneine sieraimineen, hänen kasvojansa, joiden jokainen piirre ilmaisi lujaa pyrkimistä jonnekin…

Ja kuinka tylysti hän kohteli minua alussa! — ajatteli hän hymyillen ja ihmetteli, miksi hän, lainkaan häntä tuntematta, kohteli häntä niin kylmästi ja ylpeästi, vaikkei ollut juuri mitään edes puhellutkaan hänen kanssaan…

Iljan ympärillä kiehui elämä. Koulupoikia kulki nauraen ja puhellen, rattaita ja vankkureita ajoi jyristen hänen ohitsensa, ja hänen edellään kulkea nilkutti muuan kerjäläinen, puujalka kovasti kolkkaen katukivitykseen. Kaksi vankia vartijan saattamana kantoi korennolla korvoa, jossa oli jotakin. Eräs hedelmäin myyjä kulki ohi huutaen: maukkaita päärynöitä, mehukkaita päärynöitä!… Ja hänen perästään kulki laiskasti, kieli pitkällä, pieni koira… Jyrinä, tärinä, huudot, jalkojen töminä… kaikki suli yhteen kiihottavaksi meluksi. Ilma oli täynnä kuumaa tomua, joka kutkutti sieraimia. Kirkkaalla, sinisellä taivaalla säteili aurinko, valaen lämmintä hohdettaan kaikkialle. Lunjeff katsoi kaikkea tätä sellaisella mielihyvällä, jollaista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Kaikki näytti hänestä nyt erityiseltä, mieltäkiinnittävältä. Tuossa kulkee nopeasti, miltei hypähdellen, nuori, kaunis, punaposkinen tyttö ja katsoo Iljaan niin ystävällisesti, kuin tahtoisi hänelle sanoa:

Muuan ajuri kohottaa lakkiaan ja kääntyy kuskipukilla puhutellakseen erästä paksua rouvaa, joka seisoo katukäytävällä:

Mutta Ilja lukee ajurin kasvoista, että hän valehtelee, tuo velikulta, ja että hän on saanut tavallisen palkan. Muuan puotipoika juoksee vaskinen teekannu kädessä ja ruiskuttaa siitä kylmää vettä käytävälle niin että sitä räiskyy vastaan tulevien jaloille, ja kannun kansi helisee iloisesti. Kadulla on kuuma, tukehduttavaa, melua, ja vanhat lehmukset kaupungin hautausmaalla houkuttelevat viileään varjoonsa ja hiljaisuuteensa. Valkosen kivimuurin ympäröimänä kohoo vanhan hautausmaan rehevä vihervä mahtavan aallon tavoin taivasta kohden, ja korkealla, tuon aallon harjalla, kuvastuu kukin lehti sinistä taivasta vasten ja näyttää värähdellen sulautuvan siihen… Ja tuon harjan yläpuolella kimaltelevat kirkkaina kirkon kultaiset ristit, auringon heijastuneiden säteiden ympäröidessä niitä pyhimyssäteistön tavoin…

Astuttuaan hautausmaan muurin sisäpuolelle, läksi Lunjeff verkkaan kulkemaan pitkin leveätä puistokäytävää, hengittäen syvään kukkivien lehmusten lemuavaa tuoksua. Puiden välissä, niiden lehvistön varjossa, seisoi marmorisia ja graniittisia hautapatsaita, kömpelötekoisia ja raskaita, ja sammal peitti niiden sivuja. Siellä täällä salaperäisessä hämärässä loisti himmeästi kullatuita ristejä, joiden otsakekirjotukset aika oli suureksi osaksi hävittänyt. Kuusamo-, akaasia- ja seljapuu-pensaita kasvoi hauta-aituuksissa, peittäen haudat oksiensa alle. Nuorten koivujen valkoset rungot välkkyivät sametinlienteästi tiheän lehvistön läpi; sievinä ja kainoina näyttivät ne kuin tahallaan piiloutuneen varjoon, tullakseen paremmin huomatuiksi. Rauta-aitojen sisässä, viheriöillä mykkylöillä, loisti monenvärisiä kukkia, ampiainen surisi hiljaisuudessa, valkonen perhosparvi leikki ilmassa… hyttyset parveilivat äänettömästi… Ja joka paikassa oli maasta puhjennut elinvoimaisia ruohoja ja pensaita, jotka peittivät synkät haudat, ja koko hautausmaan vihervä oli täynnä vastustamatonta halua kasvamaan, kehittymään, ahnaasti imemään itseensä valoa ja ilmaa, muuttamaan voimakkaan maaperän mehuja väreiksi, tuoksuksi, kauneudeksi, joka hyväili sydäntä ja silmää. Elämän on voitto kaikkialla ja aina!…

Lunjeff'ista tuntui suloiselta kävellä tuossa hiljaisuudessa ja hengittää täysin rinnoin lehmusten ja kukkien tuoksua. Hänessäkin oli kaikki hiljaista, rauhallista, — hän aivan kuin lepäsi henkisesti, mitään ajattelematta, nauttien vain yksinäisyydestään, jota hän pitkiin aikoihin ei ollut saanut tuntea.

Hän poikkesi käytävältä vasemmalle, pienelle, polulle ja sitä pitkin kulkiessaan luki ristien ja hautapatsasten päällekirjotuksia. Polku oli hyvin kapea, sillä sen molemmin puolin, miltei siinä kiinni, oli rivi komeita, siroja rauta-aituuksia.

"Tämän ristin alla lepää Jumalan palvelijan Vonifantin tomu", — luki hän hymyillen, sillä nimi tuntui hänestä naurettavalta. Vonifantin tomun päälle oli asetettu suunnattoman suuri, harmaa graniittikivi. Tämän haudan vieressä, toisessa aituuksessa, lepäsi Pjotr Babushkin, kahdeksankolmatta vuoden vanha…

Lunjeff ajatteli hetken noita säkeitä, ja niissä oli hänen mielestään jotakin liikuttavaa. Mutta äkkiä tuntui hänestä, kuin olisi hän saanut piston suoraan sydämeensä, ja hän horjahti takaperin, sulkien lujasti silmänsä. Vaan ummessa silminkin näki hän selvästi hautakirjotuksen, joka niin kovasti oli hämmästyttänyt häntä. Loistavat kultakirjaimet suuressa ruskeassa kivessä aivan kuin syöpyivät hänen sydämeensä:

"Tässä lepää toisen luokan kauppiaan Vasili Gavrilovitsh
Poluektoff'in maalliset jäännökset…"

Hetken päästä pelästyi hän pelkoaan ja, nopeasti avattuaan silmänsä, alkoi hän epäluuloisesti katsella ympärilleen pensastoon… Näkyvissä ei ollut ketään. Etäällä kuuluttiin pidettävän sielumessua. Hiljaisuuden läpi kaikui tenoriääni, joka messusi:

Nojaten selkäänsä vaahteran runkoon, seisoi Lunjeff pää pystyssä, katsellen sen miehen hautaa, jonka hän oli murhannut. Hän painoi päätään niin kovasti puun runkoon, että hänen lakkinsa nousi koholle otsalta. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, ylähuuli värähteli, niin että hampaat näkyivät. Kätensä oli hän työntänyt syvälle nutun taskuihin, ja jalkojaan jäkisti hän maahan.

Poluektoff'in hautapatsas kuvasi sarkofag'ia, jonka kanteen oli hakattu avattu kirja, pääkallo ja kaksi ristiin asetettua sääriluuta. Samassa aituuksessa oli myös toinen pienempi hauta, jolla olevassa sarkofag'issa oli kirjotettu, että sen alla lepäsi Jumalan piika Eupraksia Poluektoff, kahdenkymmenen kahden vuoden vanha.

"Hänen ensimäinen vaimonsa" — mietti Lunjeff sillä pienellä aivojensa osalla, jota ei kiinnittänyt Poluektoff'in kanssa tapahtuneiden kohtausten muisteleminen. Hän muisti ensimmäisen kohtauksensa, kauppiaan kanssa, muisti sen, jolloin hän kuristi hänet, kuinka ukko syljellään kasteli hänen kätensä. Mutta kaikkea sitä muistellessaan ei Lunjeff tuntenut pelkoa eikä katumusta, — hän katseli hautaa vihaisesti ja kiukkuisesti. Ja ollen täydellisesti vakuutettu sanojensa totuudesta, sanoi hän mielessään kauppiaalle:

— Sinun tähtesi, kirottu, olen turmellut elämäni, sinun tähtesi, vanha saatana! Kuinka saatan elää?… ja se on kaikki sinun tähtesi! Ainaiseksi olen tahrannut itseni sinun tähtesi…

Tuo "sinun tähtesi" kolkutti hänessä kuin vasaralla. Hänen teki mielensä voimiensa takaa huutaa nuo kaksi sanaa, jotta jokainen kuulisi ne, ja töin tuskin jaksoi hän hillitä itsensä siitä. Hän puri hampaitaan yhteen niin kovasti että teki kipeätä, yhä katsoa tuijottaen hautaan, samalla kun ajatukset, omasta elämästään polttivat häntä kuin tuli. Hän oli näkevinään Poluektoff'in pienet, inhottavat kasvot, ja hänen rinnallaan Stroganin kaljun pään punasine kulmakarvoineen, Petruhan tyytyväisen naaman, tyhmän Kirik'in, harmaapäisen Hrjenoff'in nykerönenineen ja pienine silmineen, — ja pitkän rivin tuttavia. Iljan korvissa sohisi, ja hänestä tuntui, kaikki nuo ihmiset ympäröivät hänet ja tunkivat ahdistavan lähelle häntä. Hän hypähti pois puun nojasta, — hänen lakkinsa putosi päästä maahan. Kumartuessaan sitä ottamaan, ei hän voinut irrottaa silmiään rahanvaihtajan ja varastetun tavaran ostajan hautapatsaasta. Hänen hengitystään ahdisti, kasvonsa täyttyivät verellä, hänen silmiään pakotti ponnistus. Vaivoin sai hän silmänsä käännetyksi pois kivestä, astui aitauksen viereen, tarttui käsin kiinni siihen ja, vapisten vihasta, sylkäsi haudalle… Poistuessaan haudan luota, polki hän niin kovasti jalkojaan maahan, kuin olisi tahtonut saattaa sille kipua!…

Kotiin ei häntä haluttanut mennä, — hänen mielensä oli raskas, ja kylmä ikävyys ahdisti häntä. Hän kulki verkkaan kenenkään katsomatta, mistään välittämättä ja mitään ajattelematta. Hän kulki erään kadun päähän, koneellisesti kääntyi kulmasta, kulki taas vähän, ja huomasi olevansa lähellä Petruha Filimonoff'in ravintolaa. Hän muisti Jaakon. Tultuaan Petrahan talon portin kohdalle, tuntui hänestä välttämättömältä poiketa sinne, vaikkei häntä se haluttanutkaan. Sisäportaita noustessaan kuuli hän Perfishkan äänen:

— Hyvät ihmiset, säälikää kätösiänne, älkääkä katkoko kylkiluitani…

Lunjeff pysähtyi avonaiselle ovelle. Tomupilven ja tupakansavun läpi näki hän Jaakon tarjoilupöydän takana kiireissään kaatavan teetä kannuihin, lukevan sokeripalasia, kaatavan viinaa laseihin ja helistelevän rahalaatikkoa. Tarjoilijoita juoksi hänen luokseen ja huusi, viskaten pöydälle vastamerkkejä:

— Puoli pulloa! Kaksi pulloa olutta! Kymmenellä kopeekalla paistettua sianlihaa!

— Onpas jo oppinut! — mietti Ilja jonkinlaisella vahingonilolla, nähdessään, kuinka nopeasti ystävän punaset kädet vilahtelivat ilmassa.

— Kas vaan! — huudahti Jaakko hyvillään, kun Lunjeff astui tarjoilupöydän eteen, vaan katsahti heti levottomasti taaksensa oveen päin. Hänen otsansa oli hiestä märkä, kasvonsa olivat keltaset ja niissä oli punaset läiskät. Hän tarttui Iljan käteen ja pudisti sitä kuivasti yskien.

Jaakon hartiat olivat painuneet alas, niin että hän näytti entistä lyhyemmältä.

— Onpa siitä aikaa, kuin viimeksi tapasimme toisemme, — sanoi hän, katsoen Iljan kasvoihin hyväntahtoisilla, surullisilla silmillään. — Haluaisin vähän puhella kanssasi… isäkään ei ole onneksi kotona… Menehän tuonne… niin pyydän äitipuoltani olemaan vähän aikaa sijassani…

Ilja astui siihen huoneeseen, jossa hän ennen oli asunut setänsä kanssa, ja katsoi tarkasti ympärilleen. Se ei ollut paljon muuttunut, — vain seinäpaperit olivat mustuneet, ja kahden sängyn sijasta oli yksi ja sen yläpuolella seinällä riippui kirjahylly. Siinä, missä Iljan sänky oli ollut, oli nyt suuri, ruma laatikko.

— No, nyt olen hetkeksi vapaa! — selitti Jaakko iloissaan, astuen huoneeseen ja pistäen oven hakaan. — Haluatko teetä? Hyvä… Ivan, — teetä! Hän huudahti ja rupesi rykimään ja ryki kauan, nojaten kättään seinään ja köyristi selkäänsä, kuin olisi tahtonut saada ulos jotakin rinnastaan.

— Olen hiukan raihnas… Mutta kuinka olen iloinen jälleen nähdessäni sinut… Näytätpä aika hienolta ja komealta… Kuinka sinä jaksat?

— Minäkö? — vastasi Ilja viivytellen. Tuossahan tuo menee… Entä sinä itse?

Lunjeff'ia ei lainkaan haluttanut kertoa itsestään eikä yleensäkään puhella. Nähdessään Jaakon kalpeaksi ja kuihtuneeksi, tunsi hän sääliä häntä kohtaan. Vaan se oli kylmää sääliä, tyhjää ja sisällyksetöntä.

— Kannan kohtaloni niin hyvin, kuin taidan… — virkkoi Jaakko puoli-ääneen.

— Tuoko? Se on vanha urkuharmoonio, jonka isä osti minulle neljästä ruplasta… Hän on käskenyt minun sillä opettelemaan soittamaan ja on sanonut ostavansa sitten uuden kolmesataa ruplaa maksavan ja sijottavansa sen ravintolaan, jota minä sitten saan soittaa vieraille… Siten on hänellä edes jotakin hyötyä minusta, sanoo hän… Siinä on hän sangen viisaasti ajatellut, sillä nykyisin on musiikkia jo kaikissa ravintoloissa paitsi meillä. Muuten on minusta hauskaa saada soittaa…

— Sano sinä hänelle, että kun kuolet, hän asettaisi ruumiisi ravintolaan nähtäväksi ja ottaisi halullisilta katsojilta pääsymaksua edes viisi kopekkaa hengeltä… Siten saisi hän hyötyä sinusta vielä!

Jaakko nauroi hämillään ja rupesi taas rykimään, tarttuen käsillään milloin kaulaansa, milloin rintaansa.

    "Pidin paastot tositöin,
    Harvoin kylläkseni söin.
    Tyhjät suolet nurkui myötään,
    Niill' ei ollut muuta työtä"…

— Kuinka tulet toimeen velipuolesi kanssa, — kysyi Ilja, kun Jaakon yskänkohtaus oli mennyt ohi. Tämä kohotti ponnistuksesta sinertyneitä kasvojaan ja vastasi:

— Hän ei asu täällä meillä… hänen esimiehensä ei muka sitä salli… kun tämä on kapakka… Kyllä hän miehestä käy! Vähän hän kyllä on olevinaan… herrana pitää itseään… Hän käy täällä… enimmäkseen saadakseen rahaa äidiltään… hän tarvitsee paljon rahaa!

— Muistatko sen kirjan? Hän otti sen minulta… sanoi harvinaiseksi, siitä muka saa suuret rahat. Pyysin, ettei hän veisi sitä, vaan hän ei siitä välittänyt…

Ilja ei voinut olla nauramatta. Sitten rupesivat toverukset juomaan teetä. Kammarin seinäpaperit olivat halkeilleet ja laipion raoista tunkivat ravintolasta vapaasti sisään äänet ja haju.

— Nykyisin luen erästä historiaa, — sanoi Jaakko, — jonka nimi on "Julia eli maanalainen vankila Mazzarinin linnassa"… Se on hyvin hauska!… Entä sinä, luetko vielä?

Syljen maanalaisille vankiloillesi! Itsekään en ole liian korkealla maan päällä… vastasi Lunjeff jurosti.

Lunjeff ei vastannut. Hän mietti — kertoako Jaakolle Mashan kohtalo vai ollako kertomatta? Mutta Jaakko alkoi itse puhua lempeällä tavallaan:

— Sinä näytät olevan yhtä itsepäinen ja kiukkuinen kuin ennenkin…
Se on mielestäni turhaa. Ihmiset eivät, näet, voi tehdä mitään…
Maailman meno oli määrätty tällaiseksi jo ennen, kuin heitä oli
olemassakaan…

— Ja jokainen saa palkan ansionsa mukaan, se on totinen tosi! Isäni esimerkiksi. Suoraan puhuttaessa, hän on oikea ihmiskiusaaja… Tuli sitten Fjokla Timofejevna ja ei aikaakaan, kun isä on tohvelin alla! Nyt on hänen elämänsä sellaista, että oi, oi, oi! Epätoivoissaan on hän ruvennut juomaan… Ja jokaisella on pahoista teoistaan tulevaisuudessa odotettavissa samanlainen Fjokla Timofejevna…

Iljasta rupesi tuntumaan ikävältä kuunnella, — hän liikutti kärsimättömästi kuppiaan tarjottimella ja kysyi äkkiä toveriltaan:

— Se tahtoo sanoa, mistä? — sanoi Jaakko hiljaisella äänellä silmät suurina.

— Mitä? — virkkoi Ilja puoliääneen, tuntien polttavaa levottomuutta mielessään ja halua poistua ravintolasta mitä pikemmin.

— Mitäpä minulla lienee odotettavissa? — hiljaa, häneen katsomatta, vastasi Jaakko. — Ei mitään! Kuolen… ja siinä kaikki. Ja että minä pian kuolen… siitä olen varma…

— Uneksin aina sinisestä… Ymmärrätkö, — kaikki on olevinaan sinistä… Ei ainoastaan taivas, vaan myös maa, puut, kukat ruoho — kaikki! On niin hiljaista… täydellinen hiljaisuus vallitsee! On kuin ei mitään olisi olemassakaan, siihen määrään on kaikki liikkumatonta… ja kaikki on sinistä, Minä kuljen niin kevyesti, väsymättä… kauas, kauas määräämättömään kaukaisuuteen… Enkä voi käsittää olenko olemassa vai enkö, niin kevyeksi tunnen itseni… Siniset unet ennustavat kuolemaa.

Lunjeff puristi hänen kuumaa kättänsä ja katsoi ääneti hänen kasvoihinsa, tietämättä mitä sanoa jäähyväisiksi toverilleen. Vaan hänen teki mielensä sanoa jotakin, niin suuresti teki mielensä, että se miltei vaivasi häntä.

— Anna anteeksi, veli, minulle… — sanoi Ilja verkkaan, luoden silmänsä maahan.

— Olenko minä sitten pappi? — sanoi Jaakko hiljaa nauraen. — Ai, odotappas! Unhotin sanoa sinulle Mashutkasta…

— Jokainen meistä näyttää olevan kovaosainen. Sinunkin elämäsi taitaa olla raskasta, siltä minusta tuntuu… vai kuinka?

Hänen puhuessaan väreili heikko hymyily hänen huulillaan. Hänen äänessään ja sanoissaan oli jotakin veretöntä, voimatonta… Ilja irrotti kätensä… Jaakon käsi valahti voimatonna alas.

Kadulle päästyään tuli hänen mielensä kevyemmäksi ja vapaammaksi. Hän ymmärsi, että Jaakko kuolee pian, ja se härsytti häntä jotakin tuntematonta olentoa vastaan. Hän ei säälinyt Jaakkoa, sillä hän ei voinut edes kuvitella, kuinka tuo hiljainen, suoraluontoinen nuorukainen olisi saattanut elää ihmisten joukossa. Hän oli jo kauan pitänyt Jaakkoa määrättynä katoamaan elämästä. Mutta häntä kiihotti ajatus, minkätähden tuota niin perin hyväluonteista miestä oli niin paljon kidutettu ja pakotetaan ennen aikojaan jättämään maailman? Ja se ajatus yhä enemmän kasvatti hänen kiukkuaan elämää kohtaan, mikä muutenkin alkoi olla hänen mielensä perussävel.

Yöllä ei hän voinut nukkua. Vaikka ikkuna oli auki, tuntui hänestä ilma huoneessa tukahduttavalta. Hän meni pihalle ja laskeusi pitkälleen maahan lauta-aidan viereen, ja lavan alle. Hän oli selällään ja katseli kirkasta taivasta, ja mitä tarkemmin katsoi, sitä useampia tähtiä hän näki. Linnunrata kulki poikki taivaan kuin hopeavaate, — tuntui samalla suloiselta ja surulliselta katsoa sitä puunoksien läpi. Taivaalla, jossa ei ole ketään, loistavat tähdet, vaan maa… millä on se koristettu? Ilja siristi silmiään, ja silloin näyttivät puun oksat kohoavan yhä ylemmäksi. Sinistä, kirkasten tähtien peittämää, vienoa taivasta vasten näyttivät lehvistön tummat piirteet käsiltä, jotka olivat ojennetut taivaslakea kohden ylettyäksensä siihen. Iljan mieleen muistuivat Jaakon siniset unet, ja hänen eteensä nousi ystävän kuva, myös kokonaan sinisenä, keveänä, läpikuultavana, hyväntahtoisine ja tähtikirkkaille silmineen… Ja hän ajatteli: oli olemassa ihminen, vaan hänet kidutettiin kuoliaaksi siksi, kun hän eli rauhallisesti ja hiljaa… Mutta kiduttajat elävät, kuinka tahtovat, ja kauan elävätkin…

Mutta nyt oli Iljan elämään ilmestynyt jotakin uutta, joka saattoi hänet levottomaksi. Gavrik'in sisar rupesi käymään Lunjeff'in puodissa miltei joka päivä. Hän näytti aina huolestuneelta ja kiireelliseltä, tervehtiessään Iljaa pudisti hän lujasti hänen kättänsä ja vaihdettuaan pari sanaa hänen kanssaan, katosi hän, jättäen aina jälkeensä jotakin uutta Iljan mietittäväksi. Kerran kysyi hän tältä:

— Ei erittäin, — vastasi Lunjeff, kohauttaen hartioitaan, — vaan jollakinhan täytyy elää…

Mutta tyttö naurahti, — ja hänen hymyilyssään oli jotakin, joka loukkasi Iljaa.

— Onko teidän mielestänne kauppa työtä? Onko se samaa? — kysyi hän nopeasti.

— Kuinka sitten? Väsynhän minä siitä. Katsottuaan hänen silmiinsä, tuli Ilja vakuutetuksi, että hän puhui tosissaan eikä laskenut leikkiä.

— Ei suinkaan, — jatkoi tyttö, alentuvasti hymyillen. — Työ on se, kun ihminen laatii jotakin kuluttamalla voimiansa… kun hän valmistaa nauhaa, pitsiä, tuoleja, kaappeja… ymmärrättekö?

Lunjeff punastui ja nyökäytti päätään. Hänestä oli vaikeata sanoa, ettei ymmärtänyt.

— Mutta kauppa — mitä työtä se olisi? Se ei anna ihmisille mitään! — sanoi tyttö vakuuttavasti, katsoen tutkivasti Iljan kasvoihin.

— Tietysti olette oikeassa, — sanoi Ilja verkkaan ja varovaisesti. — Kauppa ei ole vaikeata sille, joka siihen on tottunut… Mutta tietysti on siitä hyötyä, sillä jollei se antaisi voittoa, niin kuka sitten pitäisikään kauppaa?

Tyttö ei vastannut mitään, vaan kääntyi veljensä puoleen, jonka kanssa vähän aikaa puheltuaan poistui, nyökäyttäen Iljalle hyvästiksi päätään. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset, kuin ennen hänen kohtaamistaan Mashan kanssa, — kuivat ja ylpeät! Ilja rupesi miettimään, oliko hän mahdollisesti loukannut häntä jollakin varomattomalla sanalla. Hän muisti kaikki, mitä oli sanonut, eikä huomannut siinä mitään loukkaavaa. Sitten rupesi hän ajattelemaan hänen sanojaan, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä epäselvemmiltä ne tuntuivat. Mikä ero on hänen mielestään kaupan ja työn välillä.

Tuo tyttö kiinnitti yhä enemmän hänen huomiotaan, vaan hän ei voinut käsittää, minkätähden hänen kasvonsa olivat niin vihaiset, vaikka hän oli niin hyväntahtoinen ja osasi ei ainoastaan sääliä ihmisiä, vaan myös auttaa heitä. Paavali oli ollut hänen kotonaan ja ihastuksissaan ylisti niin hyvin häntä kuin hänen kodintapojaan.

— Kun tulee heille, niin: kah, terveheksi! Jos on päivällisen aika, niin istu pöytään, jos teetä juovat, niin juo mukana! Kaikki käy niin yksinkertaisesti! Ja väkeä siellä on aina paljon! He pitävät hauskaa, laulavat, huutavat, väittelevät kirjoista. Kirjoja heillä on joka paikassa, kuin kirjakaupassa. Ahdasta siellä on, niin että siinä tyrkitään toisiansa, vaan sille sitten nauretaan. Muuten ne ovat oppinutta väkeä — muuan asianajaja, toisesta tulee pian tohtori, ylioppilaita ja muita sellaisia. Unhottaa kokonaan, mikä itse on, ja nauraa heidän kanssaan ja polttaa tupakkaa, kuin olisi yksi heistä. Kunnon väkeä! Niin hilpeätä, vaan samalla vakavaa…

— Minua ei hän kutsu käymään, saat olla varma siitä… — sanoi Ilja synkästi. — Hän on ylpeä…

— Hänkö ylpeä? — huudahti Paavali. Sanon sinulle, että hän on itse vaatimattomuus! Älä sinä kutsua odota, vaan mene itsestäsi… Heillä olet kuin ravintolassa! Kaikki on niin vapaata…

— Hän on jo ruvennut hiukan toipumaan. Hän istuu siellä ja hymyilee… Häntä lääkitään jollakin lääkkeellä, juotetaan maidolla… Hrjenoff'ille käy huonosti… Asianajaja sanoo, että se leikki käy kalliiksi tuolle vanhalle konnalle… Ja mitä minun asiaani tulee, koettavat he saada sen mitä pikemmin oikeuden käsiteltäväksi… Kunnon väkeä he ovat!

Hänestä kertoi Paavali yhtä innostuneesti, kuin kerran vangeista, jotka opettivat hänet lukemaan ja kirjottamaan.

— Hän sitten osaa kaikkea! Totta totisesti, ei hänen enää tarvitsisi opiskella! Hän komentaa kaikkia, ja jos joku sattuu sanomaan jotakin, mikä ei ole hänen mielensä mukaista, niin frr!… hän sähähtää kuin kissa.!.

Hän kadehti Paavalia, sillä hänen teki suuresti mielensä seurustella tuon ankaran naisylioppilaan kanssa, vaan hänen itserakkautensa ei antanut hänen valita suorinta tietä, nimittäin, mennä kutsumatta hänen luoksensa.

— Kaikki ihmiset tahtovat aina saada hyötyä toisistansa. Mutta mitä hyötyä on hänelle ottaa Mashutka ja Vjera suojelukseensa… Hänhän on köyhä, joka pala on kallisarvoinen hänen kodissaan… Hänen täytyy siis olla hyvin hyvä… Mutta kuinka kohtelee hän minua… Miksi olen minä Paavalia huonompi?

Nämä ajatukset kiinnittivät häntä siihen määrään, että hän tuli kaikesta muusta miltei välinpitämättömäksi. Oli, kuin hänen pimeään elämäänsä olisi puhjennut rako, josta hän näki tai paremmin, tunsi jotakin häämöttävän, jota hän siihen saakka ei ollut vielä kohdannut tiellänsä.

— Rakas ystävä, — sanoi hänelle Tatjana Vlasjevna kuivasti ja moittivasti, — täytyy ostaa lisää kapeata villanauhaa. Pitsit ovat niinikään lopussa… Vähän on jälellä viidenkymmenen numeron mustaa rihmaa… Perlemonappeja on eräs firma tarjonnut meille, sen asiamies kävi luonani… Lähetin sen tänne. Onko hän käynyt täällä?

— Ei, — vastasi Ilja lyhyesti. Tatjana Vlasjevna oli käynyt hänestä yhä vastenmielisemmäksi. Hän epäili, että Tatjana oli ottanut rakastajakseen erään Korsakoff'in, joka äskettäin oli nimitetty poliisitarkastajaksi. Hänen kanssaan määräsi hän näet kohtauksia yhä harvemmin, vaikka kohtelikin häntä ystävällisesti ja hellästi kuin ennenkin. Mutta niistäkin kohtauksista kieltäytyi Ilja kaikenlaisten tekosyiden nojalla. Kun hän sitten huomasi, ettei Tatjana Vlasjevna siitä suuttunut, kiroili hän mielessään häntä:

— Senkin häpeämätön irstailija… Etenkin oli hänestä vastenmielistä se, kun Tatjana Vlasjevna kävi puodissa tarkastamassa tavaravarastoa. Hän pyörähteli puodissa kuin varpunen, hyppäsi tiskille ottaakseen ylimmiltä hyllyiltä pahvilaatikoita, aivasteli pölystä, pudisteli päätään ja torui Gavrik'ia.

— Juoksupojan tulee olla sukkela ja huomaavainen. Ei hän siitä saa leipää, että istuu kaiket päivät ovella ja kaivelee nenäänsä. Ja kun hänen emäntänsä puhuttelee häntä, tulee hänen tarkkaavaisesti kuunnella eikä katsoa kuin mikäkin mörkö…

Mutta Gavrik'illa oli oma luonteensa. Hän kuunteli emännän puhetta vallan välinpitämättömästi, ja vain silloin, kun tämä nousi jonnekin, saadakseen käsiinsä jonkin esineen ylimmiltä hyllyiltä, ja kohotti hameensa helmat ylös, iski hän veitikkamaisesti Iljalle silmää. Hän puhutteli häntä aina nenäkkäästi, ilman että hänen puheessaan oli jälkeäkään kunnioituksesta, ja kun emäntä oli poistunut, huomautti hän ivallisesti Iljalle:

— Niin ei saa puhua emännästä, — huomautti hänelle Ilja, vaivoin pidättäen nauruaan.

— Mikä emäntä hän on! — vastusti Gavrik. — Minun isäntäni olette te… Hän ei ole muu kuin hyyppä…

— Te ette neuvo poikaa, — sanoi Avtonomova usein Iljalle, — ja yleensäkin… täytyy minun sanoa, on kaikki ruvennut viime aikoina käymään haluttomasti, innostuksetta…

Lunjeff oli ääneti ja mietti kiukkuisena: "Kunpa edes nyrjäyttäisit jalkasi tiskillä hyppäillessäsi, mokoma tarkastaja…"

Hän sai samoihin aikoihin sedältään kirjeen, jossa tämä kertoi olleensa ei ainoastaan Kijev'issä, vaan myös Sergiuksen luostarissa ja Valamossa ja palaa pian kotiin.

"Saan lisähuvia", — mietti Ilja vihaisesti. "Luonnollisesti tahtoo hän päästä asumaan luokseni…"

Ja hän rupesi tarkoin miettimään, kuinka voisi järjestää niin, että hänen setänsä asuisi muualla. Kauan ei hän kuitenkaan saanut miettiä sitä, sillä puotiin tuli ostajia, ja sitten Gavrik'in sisar. Väsyneesti ja raskaasti hengittäen tervehti hän Iljaa ja kysyi, osottaen päällänsä kammarin oveen:

— Itse menen… Hän meni kammariin ja viipyi siellä siksi, kunnes Lunjeff suoriuduttuaan ostajista, tuli sinne. Hän tapasi hänet seisomassa taulun edessä, joka esitti ihmisen eri ikäkausia. Kääntäen päätään Iljaan päin, osotti tyttö silmillään taulua ja virkkoi:

Lunjeff tunsi tulevansa hämilleen hänen huomautuksestansa ja hymyili, kuin tuntien itsensä syylliseksi johonkin rikokseen.

— Brr! — Kuinka poroporvarillista! toisti tyttö ja poistui huoneesta, ennenkuin Ilja ehti kysyä selitystä häneltä.

Muutamien päivien kuluttua toi hän veljelleen puhtaita alusvaatteita, ja moitti häntä siitä, että hän pitää huonoa huolta vaatteistaan, repii ja tahrii niitä.

— Se ei ole niin vaarallista, — sanoi hyväntahtoisesti Ilja. — Ihmisen, joka edes osaa puoliaan pitää, on helppo tulla toimeen maailmassa… Toisia lyödään, ja he vaikenevat ja heidät unhotetaan.

Sonja kuunteli hänen puhettaan ja oli kuin hänen kasvollaan olisi kuvastunut iloa. Ilja huomasi sen.

Tyttö astui hyvin lähelle häntä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Ilja ei voinut kestää hänen katsettaan vaan painoi päänsä alas ja jatkoi:

Ilja nosti äkkiä päänsä pystyyn. Nuo sanat eivät ainoastaan hämmästyttäneet, vaan suoraan loukkasivat häntä. Ja tuo tyttö lisäksi oli lausunut ne niin yksinkertaisesti, vakuuttavasti…

— Se ei ole totta, — huudahti Lunjeff. Nyt värähtivät Sonjan kasvot ja tulivat punasiksi.

— Siinä sitä ollaan… Ne kolme kopeekkaa, jotka otatte te, eivät kuulu teille, vaan nauhan valmistajille. Ymmärrättekö?

Tytön silmissä välähti silloin jotakin vihamielistä häntä kohtaan. Ilja huomasi sen selvästi ja tuli siitä araksi, vaan suuttui heti itseensä siitä.

— Luulen, ettei teidän ole helppo käsittää niin yksinkertaista ajatusta, — sanoi Sonja, siirtyen tiskin luota ovelle. — Mutta kuvitelkaapa olevanne tekijä, joka on valmistanut nämä kaikki…

Leveällä käden liikkeellä näytti hän puodissa olevia tavaroita, ja jatkoi selitystään siitä, kuinka työ saattaa kaikki muut rikkaiksi, paitsi työntekijän itsensä. Alussa puhui hän, kuten tavallisesti, — kuivasti, painavasti, ja hänen rumat kasvonsa olivat liikkumattomat, vaan sitten rupesivat hänen kulmakarvansa värähtelemään, sieraimet laajenivat ja pää pystyssä syyti hän Iljan päälle voimakkaita sanoja, joita elähdytti nuorekas, horjumaton usko niiden totuuteen.

— Kauppias on työntekijän ja ostajan välillä… hän ei tee muuta kuin korottaa tavaran hintaa… Kauppa on laillistettua varkautta…

Ilja tunsi loukkautuvansa, vaan hän ei löytänyt sanoja, vastustaaksensa tuota röyhkeätä tyttöä, joka sanoi hänelle vasten silmiä, että hän oli tyhjäntoimittaja ja varas. Hän puri hammasta kuunnellessaan häntä, uskomatta, voimatta uskoa hänen sanojaan. Mutta etsiessään mielessään sellaista sanaa, joka yhdellä iskulla kumoaisi kaikki hänen puheensa, pakottaisi hänet vaikenemaan, hän samalla ihmetteli hänen röyhkeyttään…

— Ei, niin ei asian laita ole! — keskeytti hän hänet vihdoin, tuntien, ettei voinut enää ääneti kuunnella häntä. — Ei… niin se ei ole!…

Iljan rinnassa leimahti kiukku, ja hänen kasvoillaan paloi kaksi punasta läiskää.

— Väittäkää vastaan sitten! — sanoi tyttö tyynesti, istuutuen tuolille ja heitettyään pitkän palmikkonsa syliinsä, rupesi leikkimään sillä.

— Koko elämäni väittää vastaan! Ehkä olen tehnyt suuren synnin, ennenkuin pääsin tänne asti…

— Sitä pahempi… Mutta se ei ole vastaan väittämistä — sanoi tyttö, ja se oli Iljasta kuin olisi hän saanut kylmää vettä niskaansa. Hän nojasi käsillään tiskiin, kyykistyi alas, aivan kuin olisi tahtonut hypätä sen yli ja katsoi vähän aikaa päätään pudistaen tyttöön. Hän oli loukkautunut, mutta ihmetteli samalla hänen tyyneyttään. Tytön katse ja liikkumattomat kasvot, joissa kuvastui varmuus, pidättivät hänen vihaansa ja saivat hänet hämilleen. Sanoja, jotka hän oli aikonut sanoa puolustuksekseen, ei hän saanut suustaan.

— No, mitä arvelette? — kysyi tyttö kylmästi, uhmaillen. Sitten hymähti hän ja sanoi varmasti:

— Se ei ole totta! — huusi Lunjeff hänen perästään. Mutta hän ei kääntynyt takaisin.

Ilja heittäysi istumaan tuolille. Gavrik, joka seisoi ovella, katsoi häneen ja luultavasti oli tyytyväinen sisarensa käytökseen, sillä hänen kasvonsa olivat arvokkaan ja voitonriemuisen näköiset.

— Mitä katsot? — kysyi Ilja vihaisesti, tuntien, että tuo katse oli hänestä vastenmielinen.

Hän tunsi tarvitsevansa yksinäisyyttä. Mutta yksin jäätyään ei hän voinut koota ajatuksiaan. Hän ei voinut käsittää Sonjan tarkotusta, vaan sen hän kuitenkin ymmärsi, että hän oli loukannut häntä. Hän nojasi tiskiin ja mietti:

— Miksi loukkasi hän minua?… Mitä olen tehnyt hänelle?… Ilman muuta tulee, haukkuu minua ja poistuu… Oikeudenmukaisuutta ei ollut… Ja hän sitten on olevinaan sivistynyt… Mutta tulepas vielä kerran, niin saat kuulla kuultavasi…

Hän uhkaili häntä, vaan samalla koetti keksiä syytä, jonka tähden tyttö oli loukannut häntä. Hänen johtui mieleensä, mitä Paavali oli kertonut hänen terävästä älystään ja vaatimattomuudestaan.

Hän kohotti päätään ja katsoi peiliin. Hänen mustat viiksensä vavahtelivat, suurissa silmissään oli väsynyt ilme ja kasvoillaan paloi puna. Mutta sittenkin olivat hänen kasvonsa, vaikkakin ne nyt olivat levottomat ja hiukan synkän näköiset, kauniimmat, kuin Paavali Gratsheff'in sairaaloisen keltaset, laihat kasvot.

— Miellyttääköhän Pashka häntä enemmän kuin minä? — mietti hän, vaan vastasi itse heti omaan kysymykseensä:

— Mitä välittää hän minun kasvoistani? Enhän ole mikään hänen sulhasensa… Hänet tietysti nai jokin tohtori… asianajaja tahi virkamies… Kuinka me voisimme kiinnittää hänen huomiotaan?

— Mutta minkätähden on hän kutsunut Paavalin luoksensa? Minkätähden loukkaa hän minua sanoillaan? Kauppias on sama kuin varas… ei hän tee työtä! Hän elää toisten työstä? Mutta kuka sitten seisoo täällä aamusta varhain iltaan myöhään?

Nyt keksi hän paljon, millä olisi voinut vastustaa häntä ja itseään puolustaa. Mutta tyttöä ei ollut saapuvilla, ja sentähden härsyttivät ne häntä nuo hänen keksintönsä eivätkä rauhottaneet hänen rinnassaan kiehuvaa vihaa. Hän nousi tuolilta, meni kammariinsa, joi lasillisen vettä ja katsahti sitten ympärilleen. Hämärä vallitsi tuossa ahtaassa, matalassa huoneessa, jonka ikkunan takana oli rautaristikko. Hänen pisti silmäänsä "Ihmisen eri ikäkaudet" ja hän mietti:

Hän katsoi kauan tauluun, ottaen ajatuksissaan esimerkiksi oman elämänsä, jonka rajaviivat olivat vedetyt niin räikeillä väreillä.

— Noinko sitten? — toisti hän itsekseen. Ja äkkiä lisäsi hän toivottomasti:

— Mutta vaikkapa niinkin, niin sittenkin on se ikävää… Puhdasta se on kyllä, vaan ilotonta…

Hän astui verkkaan seinän viereen ja irrotti siitä taulun ja vei sen puotiin. Siellä laski hän sen tiskille ja rupesi taas tarkastamaan ihmisen muunnoksia, joita siinä oli kuvattu, vaan nyt katsoi hän niitä ivallisesti. Katseessaan mietti hän koko ajan Gavrik'in sisarta.

Ajatukset kiersivät hänen päässään hitaasti, raskaasti, ja kuva sai hänen silmänsä kiiltämään. Silloin puristi hän sen ruttuun ja viskasi sen tiskin alle; mutta se kierähti sieltä hänen jalkoihinsa. Siitä kiivastuneena, otti hän sen uudestaan lattialta, rutisti vielä kovemmin ja lennätti sen ovesta pihalle…

Kadulla oli meluisaa. Toisella puolen katua, katukäytävällä, kulki joku keppi kädessä. Keppi ei kolkkanut katuun askeleiden mukaisesti, vaan siten, kuin kulkijalla olisi ollut kolme jalkaa. Kyyhkyset kurahtelivat. Jossakin rämisi rautapelti, — luultavasti nuohooja kulki katolla. Puodin ohitse ajoi ajuri. Hän näytti torkkuvan, sillä hänen päänsä heilahteli sinne tänne. Kaikkikin näytti Iljasta pyörivän. Hän otti helmitaulun, katsoi sitä hetkisen ja lisäsi kaksikymmentä kopeekkaa. Katseli vielä ja — vähensipä seitsemäntoista. Jälelle jäi kolme kopeekkaa. Hän veti kynnellään helmijä pitkin; helmet rupesivat pyörimään hiljaa rangoillaan, pysähtyen sitten yhdyttyään.

Ilja huokasi, siirsi taulun syrjään, valahti tiskille ryntäilleen ja vaikeni hengitystään pidättäen, kuunnellen kuinka sydämensä löi.

Seuraavana päivänä tuli taas Gavrik'in sisar. Hän oli samanlainen kuin ennenkin, samassa vanhahkossa puvussa, kasvot samanlaisina.

Tytön tervehdykseen kumarsi Ilja haluttomasti päätänsä. Mutta tyttö hymyili äkkiä hänelle perin herttaisesti, kysyen ystävällisesti häneltä:

— Terve olen, — virkkoi Ilja lyhyesti, koettaen olla näyttämättä hänelle sitä tunnetta, jonka tytön huomionsa kääntäminen häneen hänessä herätti. Ja tuo tunne oli hyvä, riemukas: tytön hymyily ja sanat koskettivat hänen sydäntänsä niin pehmeästi, niin lämpimästi, mutta sittenkin päätti hän näyttää olevansa vihainen, toivoen tytön vielä sanovan hänelle herttaisen sanan, vielä hymyilevän. Tehtyään sen päätöksen, rupesi hän katsomatta häneen odottamaan.

— Te näytätte suuttuneen minuun? kuului tytön luja ääni. Se erosi niin terävästi siitä äänestä, jolla hän oli sanonut ensi sanansa, että Ilja katsahti levottomasti häneen. Tyttö oli taas samanlainen kuin tavallisesti, ylpeä, ja hänen tummissa silmissään oli jotakin nenäkästä, ärsyttävää.

— Minä olen tottunut loukkauksiin, — sanoi Lunjeff, katsoen hymähtäen häneen ja tuntien rinnassaan pettymyksen synnyttämää kylmyyttä.

— Oh, sinä leikit kanssani, — mietti hän. — Silität ensin vaan lyöt sitten! Mutta ei…

Teitä-sanan lausui tyttö erityisellä painolla, opettavalla äänellä, niin ainakin Iljasta tuntui.

— Teidän on vaikea minua loukata! virkkoi Ilja kopeasti ja kovasti.
— Tiedän näet teidän arvonne: ette ole korkealentoinen lintu!

Nuo sanat kuullessaan ojensihe tyttö silmät suurina, hämmästyneenä suoraksi. Mutta Ilja ei enää nähnyt mitään, sillä hurja halu, maksaa loukkaus takaisin tytölle valtasi hänet, ja tahallaan puhuen verkkaan, lausui hän raakoja sanoja:

— Teidän herraskaisuutenne, tuo teidän ylpeytenne… ei tule kalliiksi… kymnaasissa voi sitä jokainen hankkia… vaan kymnaasitta olisitte te ompelijatar, kamarineitsyt. Köyhyytenne takia ette voisi olla mikään muu, vai kuinka?

Ilja katsoi hänen kasvoihinsa ja näki mielihyvällä, kuinka hänen sieramensa pullistuivat ja kasvonsa punastuivat.

— Puhun, mitä ajattelen! Ja ajattelen taas, ettei teidän vähäarvoinen herraskaisuutenne ole viidenkään kopeekan arvoinen!

— Minä en ole herraskainen! — huudahti tyttö kovasti. Hänen veljensä juoksi hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja huudahti, katsoen vihaisesti isäntäänsä:

Oli, kuin he kumpikin olisivat omituisesti vilahtaneet Iljan silmissä ja sitten kadonneet. Hän nauroi heidän jälkeensä. Jäätyään sitten yksin puotiinsa, seisoi hän muutamia minuuttia liikkumatta, nauttien suloista onnistuneen koston tunnetta. Hän muisti hyvin tytön hämmästyneet, hämillään olevat, hiukan pelästyneet kasvot ja hän oli tyytyväinen.

"Katsohan poikaa, millainen oli" — pyöri hänen päässään eristynyt ajatus. Gavrik'in käytös hiukan häiritsi häntä, rikkoen hänen mielialansa.

"Siin' ol' sinulle ylpeyttä?" — mietti hän, hymyillen ajatuksissaan.
"Tulisipa nyt vielä Tanitshkakin, niin saisi samalla mitalla…"

Häntä halutti tyrkätä kaikki ihmiset luotaan, puhutella heitä raa'asti ja loukkaavasti, ja hän tunsi pystyvänsä siihen.

Mutta Tanitshka ei tullut, — koko päivän sai Ilja olla yksin, ja se päivä oli kauhean pitkä. Maata pannessaan tunsi Ilja itsensä yksinäiseksi. Tuo yksinäisyys loukkasi häntä vielä enemmän kuin tytön sanat. Hänen mieleensä johtui Olympiada, ja nyt hänestä tuntui, että tuo nainen oli ollut häntä kohtaan paras kaikista ihmisistä. Sulettuaan silmänsä, kuunteli Ilja yön hiljaisuutta, odotellen ääniä, vaan kun sitten ääni kaikui, hätkähti hän ja kohottaen päätään päänaluselta, katsoi suurin silmin pelokkaasti pimeään. Eikä hän voinut nukkua koko yönä. Hän oli odottavinaan jotakin, oli, kuin hän olisi ollut kellariin sulettuna. Hänen rintaansa ahdisti ilman puute ja synkät, katkonaiset ajatukset. Hän nousi vuoteeltaan pää raskaana, aikoi panna teekeittiön kuntoon, vaan jätti sen tekemättä. Peseydyttyään joi hän sitten kauhallisen vettä ja avasi puodin.

Puolenpäivän tienoissa tuli Paavali vihaisena, kulmakarvat rypyssä.
Tervehtimättä toveriaan kysyi hän suoraan häneltä:

Ilja ymmärsi, mitä Paavali tarkotti. Siksi hän vaikeni, miettien päätään toivottomasti pudistaen:

— Minkätähden olet loukannut Sofia Nikonovnaa? — kysyi Paavali ankarasti, seisoen hänen edessään. Gratsheff'in tulistuneissa kasvoissa ja moittivissa silmissä huomasi Ilja itsensä tuomitsemista, vaan hän ei siitä välittänyt.

— Tervehtisit ensin… ja ottaisit hatun päästäsi, sillä täällä on pyhäinkuva seinällä…

Mutta Paavali painoi likaista hattuansa vielä syvempään päähänsä, mursi ylenkatseellisesti suutaan ja sanoi nopeasti, tulisesti, ääni väristen:

— On nyt rikas! On nyt kylläinen! Muistaisit, kuinka kerran sanoit: ei ole ihmistä, joka olisi ihminen meille! Nyt hän löytyi ja sinä ajat hänet tiehensä… Voi sinua, kauppias!

Jonkinmoinen tylsä laiskuuden tunne esti Lunjeff'ia vastaamasta mitään toverilleen. Tyynen näköisenä katsoi hän Paavalin tulistuneisiin ja naurettaviin kasvoihin, tuntien, etteivät moitteet vaikuttaneet häneen. Gratsheff'in huuli- ja leukaparrassa olevat keltaset karvat olivat kuin hometta hänen laihoilla kasvoillaan. Lunjeff katseli niitä, miettien tyynesti:

"Tuli torumaan… Tyttö on kannellut hänelle… Loukkasinko sitten häntä niin syvästi? Olisin voinut pahemminkin…"

— Hän ymmärtää kaikki, kaikki osaa selittää… ja kuitenkin sinä… uh! — sanoi Paavali tapansa mukaan katkonaisesti. — He ovat jok'ikinen kunnon väkeä… ymmärtäväisiä… osaavat jok'ainoan oikeuden ulkoa… niin! Sinun olisi pitänyt pysytellä hyvällä jalalla hänen kanssaan… vaan sinä…

— Vaikene, Pashka! — sanoi Lunjeff hitaasti. — Mitä minua opettamaan rupeat!… Teen niinkuin haluan…

Ja nojaten raskaasti tavarahyllyihin, Lunjeff virkkoi miettivästi, kuin itseltään kysyen:

— Hän osaa vaikka mitä! — huudahti Paavali syvällä vakuutuksella, nostipa vielä kätensäkin pystyyn ikäänkuin valmiina vannomaan. — He tietävät kaikki!

— No, menekin sitten heidän luoksensa! — sanoi Ilja välinpitämättömästi hänelle. Toverin sekä sanat että mielenliikutus olivat Iljasta vastenmielisiä, vaan hän ei halunnut ruveta häntä vastustamaan. Raskas, rasittava ikävä esti häntä puhumasta ja ajattelemasta, sitoi hänen liikkeitään. Häntä halutti päästä yksin, päästä mitään kuulemasta ja ketään näkemästä.

— Niin lähdenkin! — sanoi Paavali uhmaillen. — Lähden, sillä ymmärrän, että vain heidän seurassaan voin elää… heidän seurassaan saatan jotakin löytää itselleni, niin! He tuntevat totuuden… Koskaan en ole tällä tavalla elänyt, kuin nyt… ihmismäisesti… Kuka on minua tätä ennen kunnioittanut?

— Olet puukuva, sinä! — huusi Paavali. Mutta silloin tuli puotiin tyttö ja pyysi tusinan paidannappeja. Ilja antoi tyynesti hänelle napit, otti hänen kädestään kaksikymmenkopeekkaisen, pyöräytti sitä sormiensa välissä ja antoi takaisin tytölle, sanoen:

Pientä rahaa olisi kyllä ollut pulpetissa, vaan pulpetin avain oli kammarissa, eikä Lunjeff'ia haluttanut käydä sitä sieltä noutamassa: Tytön poistuttua ei Paavali uudistanut keskustelua. Hän seisoi tiskin ääressä lyöden polviinsa hattuaan, jonka hän oli ottanut päästään, ja katseli toveriinsa, aivankuin odottaen häneltä jotakin. Mutta Lunjeff seisoi hiljaa, hampaittensa välistä vihellellen, hänestä poispäin kääntyneenä. Kadulta kaikui puotiin rattaiden jyrinä, kulkijoiden kiirehtivät askeleet, tuprahtelipa sisään pölyäkin…

— Jätä minut, Herran nimessä, rauhaan! — huudahti Ilja kärsimättömästi.

Gratsheff löi hatun päähänsä ja poistui nopein askelin puodista, sanomatta sanaakaan. Ilja seurasi häntä silmillään, päätään kääntämättä.

Suuri, ruskea koira näyttihe ovella, heilutti häntäänsä ja katosi.
Sitten tuli ovelle vanha kerjäläisakka, harmaatukkainen, isonenäinen.
Hän kumarsi ja sanoi puoliääneen:

Lunjeff pudisti kieltävästi päätään. Kuumassa ilmassa kuului kadulta työpäivän melua. Oli kuin suuri uuni olisi lämminnyt, halot räiskäneet tulen niitä ahmiessa ja hengittäneet leimuavia liekkejä. Rauta rämisee, — kuorma-ajuri ajaa: pitkät raudat, riippuen alas rattailta, viiltävät katukivitystä, vinkuvat, kuin tuskasta, kirkuvat, kumahtelevat. Hijoja terottaa veitsiä, — ilkeä, sähisevä ääni viiltää ilmaa…

Jok'ikinen hetki synnyttää jotakin uutta, odottamatonta, ja elämä hämmästyttää kuuloamme erinkaltaisilla huudoillaan, väsymättömällä liikkeellään, uupumattomalla luomisvoimallaan. Mutta Lunjeff'in sielussa on hiljaista ja kuollutta: on kuin siellä olisi kaikki pysähtynyt, — ei ole ajatuksia, ei toiveita, on vain raskasta väsymystä. Sellaisessa tilassa vietti hän koko päivän ja sitten yön, jolloin häntä painajainen vaivasi… ja monta samanlaista päivää ja yötä. Ihmisiä kävi ostamassa, mitä tarvitsivat, ja poistuivat, ja hän seurasi heitä silmillään kylmästi miettien:

"He eivät minua tarvitse, enkä minä heitä… Tällaista on vain alussa… vaan sitten totun… Yksin elän… yksin elän!"

Gavrik'in sijasta pani hänen teekeittiönsä kuntoon ja toi päivällisen talonisännän kyökkipiika, juronnäköinen, laiha, punanaamainen nainen. Hänen silmänsä olivat värittömät, liikkumattomat. Kun Lunjeff toisinaan katsoi häneen, tunsi hän mielessään tyytymättömyyttä:

"Turhaa on elämä…" Hän oli jo tottunut monenlaisiin vaikutuksiin, ja vaikka ne panivat hänen mielensä kuohumaan, suututtivat häntä, niin sittenkin tuntui hänestä, että niiden kanssa oli hänen paras elää. Ihmiset aiheuttivat niitä. Mutta nyt olivat ihmiset kadonneet, — jälelle oli jäänyt vain ostajat. Sitten yksinäisyyden tunne ja hyvän elämän kaipuu tekivät hänet välinpitämättömäksi kaikelle, ja taas kuluivat päivät verkkaan, ikäänkuin tukehduttavassa ahdistuksessa.

Eräänä iltana, sulettuaan puodin, astui Ilja pihalle, heittihe pitkälleen jalavan juurelle, kuunnellen melua aidan toiselta puolelta. Jokin kuului siellä kieltään maiskuttaen hiljaa puhuvan:

Aidan raosta näki Lunjeff pitkän, harmaatukkaisen, soikeamuotoisen naisen. Hän istui penkillä, ja suuri, keltanen koira oli nostanut etukäpälänsä hänen polvilleen, koettaen turpa pystyssä nuolla hänen kasvojaan. Nainen käänteli päätään ja hymyili, silitellen koiraa…

"Koiria hyväilee… ei siis ole enää muita hyväiltävänä", — mietti
Ilja. Vihoissaan ajatteli hän Gavrik'ia, hänen tylyä sisartaan…
Sitten Pashkaa, Mashaa…

"Kun minua tarvittiin, — niin käytiin… Piru vieköön teidät jokaisen!… Huomenna menen Jaakon luokse…"

"Kun edes Tanjka tulisi!" — mietti Ilja ikävissään. Mutta Tatjana Vlasjevna asui maalla, kaukana kaupungista. Mutta Jaakonkaan luokse ei Ilja tullut lähteneeksi, sillä tuli Terenti-setä.

Oli aamu. Ilja oli juuri herännyt ja istui vuoteellaan, miettien, että taas on uusi päivä alkamassa ja että sekin on elettävä…

"Elämä on kuin kulkemista syksyllä suossa. Kylmää, kolkkoa… suuresti väsyt, vaan eteenpäin kuljet vähän…"

Pihanpuolista ovea kolkutettiin. Ilja nousi, luullen piian tulevan teekeittiötä noutamaan, avasi oven ja — edessään seisoi kyttyräselkä.

— He-hee! — virkkoi Terenti hymyillen ja hullunkurisesti päätään pyörittäen.

Ilja seisoi hänen edessään hymyillen, estäen häntä astumasta sisään. Terentin kasvot punottivat, vaan samalla ne näyttivät kuin muuttuneen; hänen katseensa oli iloinen ja rohkea. Hänen jalkojensa juuressa oli säkkejä, nyyttejä, ja niiden keskellä näytti hän itsekin nyytiltä.

Ilja väistyi syrjään, ruveten sitten nostelemaan nyyttejä huoneeseen. Terenti taas etsi silmillään pyhäinkuvan, teki ristinmerkin ja sanoi kumartaen:

Setää syleillessään tunsi Lunjeff hänen ruumiinsa tulleen vahvaksi, lujaksi.

— Sietäisipä peseytyä, — sanoi Terenti kovasti, tarkastellen huonetta. Hän ei ollut enää kyyryssä, kuten ennen: reppu selässä kulkeminen oli siirtänyt hänen kyttyränsä alemmaksi. — Terenti oli suoristunut ja piti päänsä pystyssä.

— Kuinka voit? — kysyi hän Iljalta, heittäen kahmaloillaan vettä silmilleen.

Iljasta oli hauska nähdä setänsä niin muuttuneen. Hän hyöri pöydän ääressä, valmistaen teetä ja vastaili kyttyräselän kysymyksiin mielellään, vaikka pidätetysti ja varovaisesti.

— Minäkö? Hyvin! — Terenti sulki silmänsä, pudistaen tyytyväisesti hymyillen päätään. — Paremmin ei tarvitsekaan voida! Join elävää vettä, sanalla sanoen…

Hän istahti pöytään, harasi sormillaan partaansa ja rupesi kallellapäin kertomaan:

— Olin Afanasi Sitjashtshin ja perejaslavljilaisten ihmeiden tekijäin, ja Voroneshilaisen Mitrofanin, ja Tihon Sadonskin luona… kävin Valamonsaarella… ja monessa muussa paikassa. Monia pyhimyksiä rukoilin ja viimeksi kävin Pietarin — Fafronjan luona Muromissa.

Arvattavasti häntä huvitti suuresti luetella pyhimysten ja kaupunkien nimiä, sillä hänen kasvonsa olivat niin imelännäköiset, silmänsä kostuivat ja katsoivat ylpeästi. Kerrottavansa hän kertoi samallaisella laulavalla tavalla kuin viisaat kertojat kertovat satuja tai pyhimysten elämäkertoja.

Satoi vettä. Pisarat napsahtelivat ikkunalaseihin ensin varotellen, hitaasti, sitten putoili niitä taajaan, kiireesti, ja lasit tärisivät niiden lyönneistä.

— Pyhän luostarin kammioissa vallitsee täysi hiljaisuus, pimeys niissä on pelottava, ja pimeästä tuikkavat pyhimyskuvien edessä palavat lamput kuten lapsen silmät, ja pyhä myrha tuoksuu… — puhui Terenti yksitoikkoisella äänellä. Sade yhä rankkeni. Nyt kuului jo ikkunan takaa ulvontaa, vinkunaa, kattopellit rämisivät, vesi juoksi loristen katolta, ja oli kuin ilmassa olisi tärissyt paksu teräslankaverkko.

Terenti vaikeni vähän, ojensihe tuolilla ja sanoi matalalla äänellä
Iljaan kääntyen:

— Sanon vertauksella: kuten kenkä jalkaa, painoi sydäntäni tuo vasten tahtoani tekemäni synti… Sanon vasten tahtoani tekemäni, sillä jollen silloin olisi totellut Petruhaa, olisi hän ajanut minut tielle! Aivan varmaan olisi hän ajanut!… Tai mitä arvelet?

— Niinpä niin… mutta kun olin lähtenyt matkalle, niin heti keveni mieleni… Kulkiessani puhun: Herra, näetkö? Olen menossa pyhimystesi luokse… Tiedän olevani syntinen…

— Se on Hänen tahdossaan! En tiedä, kuinka hän kuulee rukoukseni! — sanoi kyttyräselkä, kohottaen kätensä ylöspäin.

— Rukous, jos se kerran lähtee puhtaasta sydämestä, keventää aina ihmisen mieltä, sanoi kyttyräselkä hiljaa, vaan varmalla äänellä.

Ilja nousi tuolille ja astui akkunan luokse. Leveitä, sameavetisiä puroja juoksi katukäytävän vieressä; kivistöllä, kivien välissä, oli pieniä vesilätäköitä; vesipisarain pudotessa niihin värähtelivät ne, jolloin koko kivistö näytti värähtelevän. Iljan puotia vastapäätä oleva talo oli synkän näköinen, märkä, sen ikkunat olivat himmenneet, niin ettei niistä voinut nähdä huoneissa olevia kukkia. Katu oli tyhjä ja hiljainen, — vain sade rapisi ja purot lorisivat. Yksinäinen kyyhkynen istui räystään alla ikkunalaudalla, ja koko katu huokui kosteutta ja raskasta ikävää.

— Millä sitten muulla voi ihminen puhdistautua, jollei rukouksella? — sanoi Terenti, avaten yhtä säkeistään.

— Liian on yksinkertaista, — huomautti Ilja synkästi, kääntymättä edes setäänsä päin. — Tehdään syntiä, rukoillaan — ollaan puhtaita! Aletaan taas tehdä syntiä…

— Puhunpa kuinka tahansa, — sanoi Ilja jyrkästi, seisoen selin setäänsä.

Sitten kääntyi Ilja ja katsoi suoraan Terentin kasvoihin. Kyttyräselkä katsoi myös uteliaasti veljenpoikansa voimakasta vartaloa. —

Huuliaan maiskuttaen tapaili hän kauan sanoja vastatakseen ja sanoi vihdoin pontevasti:

— Kuinka et? Saat kyllä!… Minäkin tein syntiä ja sain siitä rangaistuksen…

— Pelon kautta! Pelkäsin aina, että yhtäkkiä saadaan tietää, yhtäkkiä…

— Olen minäkin rikkonut, enkä kuitenkaan pelkää, — sanoi Ilja hymyillen halveksivasti.

— Kas vaan! — huudahti Terenti, nousten riemuiten lattialta. —
Raskasta, sanot?

— Mistä? — huusi Ilja miltei raivosti…? Hänen leukansa vapisi ja sormet selän takana repivät seinää. Terenti katsoi miltei pelokkaasti häneen, huiskuttaen kädessään muuatta köydenpätkää.

— Älä huuda! — sanoi hän puoliääneen. Mutta Ilja huusi. Hän ei ollut pitkään aikaan puhunut ihmisten kanssa ja nyt syyti hän suustaan kaikki, mitä hänen mieleensä oli kertynyt näinä yksinäisyyden päivinä. Kiihkeästi, kiukkuisesti sanoi hän sedälleen:

— Turhaan teit matkasi… mitään et olisi saanut rangaistusta! Saat ryöstää, murhatakin saat — rangaistusta et saa! Kuka rankaisisi… Tyhmiä rangaistaan, vaan ken on viisas, — hän saa tehdä mitä tahansa, mitä tahansa!

— Ilja! — sanoi Terenti, siirtyen varovasti häntä lähemmäksi. — Maltahan, älähän tulistu!… Istu!… Keskustelkaamme tyynesti kaikesta.

Äkkiä kuului oven takaa rymähdys, jotakin kuulosti vierähtäneen lattialle ja pysähtyneen johonkin lähelle ovea. He säpsähtivät molemmat ja vaikenivat. Mutta hiljaisuus syntyi uudestaan, sade vain valui…

Ilja astui ääneti ovelle, avasi sen ja vilkasi pihalle. Huoneeseen kuului hiljaista vihellystä, rapinaa, kuisketta, kokonainen äänivirta.

— Laatikkoläjä meni hajalleen, — sanoi Ilja, sulkien oven ja palaten vanhalle paikalleen ikkunan luokse.

Terenti istahti taas lattialle aukomaan säkkejään. Oltuaan hetken ääneti, alotti hän:

— Ei se niin ole… ajattelehan vaan!. Ai, ai, lapsikulta, millaisia sanoja päästät suustasi! Jumalattomuudellasi et suututa Jumalaa, vaan hukutat itsesi… Pane mieleesi nämä viisaat sanat, jotka matkallani kuulin muutamalta mieheltä… Kuinka paljon viisautta olenkaan kuullut!

Hän alkoi uudestaan kertoa matkastaan, katsoen syrjästä Iljaan. Ilja kuunteli hänen puhettaan kuin sateen rapinaa, miettien, kuinka hän elää sedän kanssa.

Heidän elämänsä kului hyvin. Terenti laati itselleen laatikoista vuoteen, asettaen sen uunin ja oven väliin, nurkkaan, jossa yöllä oli pimeämpi, kuin muualla huoneessa. Tutustuttuaan Lunjeff'in elämään, rupesi hän toimittamaan Gavrik'in tehtäviä, — pani teekeittiön kuntoon, siisti kammarin ja puodin, kävi hakemassa päivällisen ravintolasta, hyräillen alituisesti akafisteja. [Akafisti on ylistysvirsi Kristukselle, Pyhälle Neitsyelle tai pyhimyksille. Suom. muist.] Iltaisin kertoi hän veljenpojalleen siitä, kuinka muuan munkki oli kolmesataa vuotta kuunnellut pikkulinnun laulua; kertoi Kirik'istä ja Ulitasta ja monesta muusta. Lunjeff kuunteli häntä ajatellen omia ajatuksiaan… Nykyisin kävi hän joka ilta kävelemässä, ja aina veti häntä jokin kaupungin ulkopuolelle. Siellä kentällä oli öisin niin hiljaista, mustaa, autiota, kuin hänen mielessäänkin.

Viikon kuluttua palaamisestaan kävi Terenti Petruha Filimonoff'in luona, palaten sieltä pahoillaan, vihaisena. Iljan kysyttyä, mikä häntä vaivasi? — hän vastasi kiireesti:

— Ei mikään, ei mikään. Kävin hänen luonaan, näin kaikki… puheltiin — n-niin!

— Jaakkoko? Hän haluaa kuolla… Puhui hän sinustakin… Keltanen hän on… rykii…

Terenti vaikeni, maiskuttaen suutaan, katsoen surullisen ja onnettoman näköisenä nurkkaan.

Elämä kului tasaisesti, yksitoikkoisesti, toinen päivä oli toisensa kaltainen. Synkkä kiukku vaivasi suuren käärmeen tavoin hänen mieltänsä. Ei kukaan vanhoista tuttavista käynyt hänen luonansa. Oli kuin Paavali ja Masha olisivat keksineet itselleen uuden elämäntien; Matitsan yli ajoi hevonen, ja eukko kuoli sairashuoneessa; Perfishka katosi, ikäänkuin olisi maan alle valahtanut. Lunjeff teki yhä lähtöä Jaakon luokse, vaan ei tullut lähteneeksi, sillä hän ei tietänyt, mitä puhua kuolevalle toverilleen. Aamusin luki hän sanomalehteä, päivisin taas istui puodissa, katsellen kuinka syystuuli lennättelee katua pitkin puista varisseita keltasia lehtiä. Välistä sattui puotiinkin lentämään sellainen lehti…

— Pyhä isä Tihon, rukoile Jumalaa puolestamme… — lauloi Terenti väräjävällä äänellä kammarissa hääriessään.

Muutamana sunnuntaina, avattuaan sanomalehden, huomasi Ilja etusivulla runon: "Ennen ja nyt", jonka alla oli nimikirjotus "P. Gratsheff".

    "Ajatus kolkki kuin korppi musta
    Syöntä, mi vaill' oli lohdutusta.
    Toiveet häipyivät aikoja pitkin,
    Murheissa, vaivoissa viljalti itkin",

kirjotti Paavali. Kun Lunjeff oli lukenut hänen runonsa, rupesi hänen mielessään väikkymään toverinsa eloisat kasvot, jotka milloin levottomina, jolloin silmät olivat kirkkaat, terävät, milloin surullisina ja aivan kuin himmeinä näyttivät keskittyneen yhteen ajatukseen. Runoissaan kertoi Paavali, kuinka hän repaleisena ja yksinäisenä oli kuljeskelevinaan vieraassa kaupungissa saamatta keneltäkään osakseen ystävällisyyttä tai edes tervehdystä. Ja vasta ollessaan ikävästä ja nälästä kuolemaisillansa, tapaa hän hyviä ihmisiä, jotka lämmittivät ja kohtelivat häntä ystävällisesti, ja hän "virkosi rakkauden lämmittämästä sanasta", joka hehkuvana kipinänä tunki hänen sydämeensä.

"Runoile! Keksi! Mutta odotahan, kunhan nuo sinun hyväsi sinut höyhentävät!…" Hän hymyili pahansuovasti. Mutta sitten mietti Hän äkkiä toisella tavalla:

"Mutta entä jos minäkin menisin sinne? Menisin ja sanoisin… tässä nyt tulin! Antakaa anteeksi…"

"Minkätähden?" — kysyi hän heti itsekseen. Ja hän lopetti mietteensä sanomalla jurosti ja päättävästi:

"Hän ajaa minut pellolle…" Sitten luki hän kateellisesti ja vihaisesti uudestaan runon ja uudestaan rupesi ajattelemaan tyttöä.

"Se on ylpeä… Katsoisi sillä omalla tavallaan… eikä siinä auttaisi muu kuin lähteä ulos niine hyvineen…"

Saman lehden oikeus- ja poliisiosastosta luki hän, että Vjera Kapitanovan varkausjuttua käsitellään piirioikeudessa syyskuun kolmantenakolmatta päivänä. Hänen mielessään välähti ilkkuva tunne, ja ajatuksissaan sanoi hän Paavalille:

— Runoja sinä kyllä kirjottelet et vaan muista, että Vjera vankilassa istuu!…

— Jumalani! Ole armollinen minulle syntiselle, — kuiskasi Terenti huoaten päätään pudistaen. Sitten katsahti hän veljenpoikaansa ja huudahti:

— Ryösti minut puti puhtaaksi, — virkkoi Terenti alakuloisesti. Ilja katsoi välinpitämättömästi setänsä kasvoihin eikä sanonut sanaakaan, miettihän vain: "Niin pitikin…"

— Kuinka paljon te varastitte kaikkiaan? — kysyi Ilja tyynesti.
Kyttyräselkä siirtyi tuolineen etäälle pöydästä ja painoi päänsä alas.

— Mitä sinä turhia! Kunhan kaikenkaikkiaan kolmetuhatta kuusisataakin, ja sinä kymmenen! Keksipä summan!…

— Yhtä hyvin kuin sinä ja Petruha… Terenti rupesi miettimään, ja uudestaan vaipui hänen päänsä alas.

Lunjeff oli vaiti. Hänestä oli vastenmielistä nähdä setänsä huolestuneita, hämmästyneitä kasvoja.

— Missähän hänellä lienee sellainen raha-aarre ollut kätkettynä? — kysyi kyttyräselkä ajatuksissaan. — Olimmehan me ottavinamme kaikki… Mutta kenties Petruha jo silloin petti minut… vai mitä arvelet?

Mutta Lunjeff rupesi ajattelemaan ihmisten ahneutta ja sitä, kuinka paljon rikoksia ihmiset tekevät rahan tähden. Mutta pian ajatteli hän, että annappa hänellä olisi paljon rahaa, — kymmeniä, satoja tuhansia, niin hän näyttäisi ihmisille! Hän pakottaisi heidät kulkemaan nelinryömin edessään, hän… Kostonajatuksistaan kiihtyneenä iski hän nyrkkinsä pöytään, — hätkähti iskusta, katsahti setäänsä ja huomasi hänen katsovan häntä pelästynein silmin, suu puoliksi avoinna.

— Olen ajatuksissani, — sanoi hän synkästi Terentille, nousten pöydän takaa.

Kun Ilja meni puotiin, katsoi kyttyräselkä uteliaasti hänen jälkeensä, ja hänen huulensa liikkuivat… Vaikkei Ilja nähnyt, niin tunsi hän kuitenkin tuon epäluuloisen katseen takanaan: hän oli jo kauan huomannut, että setä seuraa hänen jokaista askeltaan, tahtoen jotakin ymmärtää, jotakin kysyä. Se sai Lunjeff'in välttelemään keskusteluja setänsä kanssa. Päivä päivältä tuntui hänestä yhä selvemmältä, että kyttyräselkä häiritsee hänen elämäänsä, ja yhä useammin teki hän itselleen kysymyksen:

Elämä tuli Lunjeff'ista yhä vastenmielisemmäksi, ja pahinta oli se, ettei hänen mielensä tehnyt mitään tehdä. Häntä ei haluttanut minnekään; välistä näytti hänestä, että hän hitaasti vaipuu päivä päivältä yhä syvemmälle johonkin mustaan, pohjattomaan hautaan. Kun hänen mielestään ihmiset olivat syvästi loukanneet häntä, niin keskittyi hän koko sielullaan tuon loukkauksen katkeraan tunteeseen, kiihotti sitä alituisesti sitä ajattelemalla, saaden siitä anteeksiannon kaikille pahoille töilleen, joita hän oli tehnyt.

Vähän Terentin tulon jälkeen palasi myös Tatjana Vlasjevna maalta. Nähtyään kyttyräselkäisen miehen, jolla oli yllä ruskea puuvillapaita, virnisti hän halveksien huuliaan, kysyen Iljalta:

Tatjana Vlasjevna huomasi liikekumppaninsa vastauksissa jotakin vihamielistä, uhmailevaa ja herkesi sen tähden kääntämästä huomiota kyttyräselkään; mutta Terenti, seisoen ovella, Gavrik'in paikalla, sormieli keltasta partaansa, seuraten uteliain silmin tuota hoikkaa, harmaisiin puettua naista. Lunjeff'kin katsoi, kuinka Tatjana Vlasjevna varpusen lailla hypähteli puodissa, odottaen ääneti, että hän taas kysyisi jotakin, valmiina vastaamaan hänelle loukkaavin sanoin. Mutta hän ei kysynyt mitään, katsoihan vaan syrjästä hänen vihasiin kasvoihinsa. Seisoen pulpetin takana selaili hän päiväkirjaa, puhellen, kuinka hauskaa on elää pari viikkoa maalla, kuinka huokeaksi se tulee ja kuinka terveellistä se on.

— Siellä oli pieni joki, — ei lainkaan vuolas! Hauskaa seuraa oli myös… muuan sähkölennätinvirkamies soitti mainiosti viulua… Opin siellä soutamaan… Mutta talonpoikaislapset! Niistä oli oikea vaiva! Kiertelivät kuin hyttyset, — ulisevat ja mankuvat… anna, anna! Heidän isänsä ja äitinsä opettavat heidät niin tekemään… kauhean vastenmielistä…

— Kukapa heitä opettaisi, — virkkoi Ilja kuivasti. — Isät ja äidit tekevät työtä. Lapset elävät omine valtoineen… Valhetta puhutte…

Tatjana Vlasjevna katsoi hämmästyneenä häneen, avasi suunsa, aikoen sanoa jotakin, vaan silloin hymyili Terenti kohteliaasti ja sanoi:

— Herrasväki on harvinaista maalla nykyisin… Ennen eli herra kylässään ikänsä… nykyisin vaan käymätieltä pistäydytään…

Avtonomov katsoi ensin häneen, sitten taas Iljaan ja sanomatta sanaakaan näytti vaipuvan kirjan tarkastamiseen. Terenti rupesi nolostuneena nyhtämään paitaansa. Vähän aikaa vallitsi puodissa äänettömyys, — kuului vaan päiväkirjan lehtien ratina ja kahmitusta, — Terenti hankasi kyttyräänsä ovenpieleen…

— Kuule sinä, — kuului äkkiä Iljan kuiva, rauhallinen ääni, — ennenkuin ryhdyt puheisiin herrasväen kanssa, pyydä: sallikaa, olkaa niin hyvä, sanoa sananen… Polvillesi laskeudu…

Kirja luiskahti Tatjana Vlasjevnan käsistä ja putosi pulpetille, vaan hän tarttui siihen, löi siihen kovasti kädellään ja purskahti nauramaan. Terenti astui pää alas painettuna kadulle… Silloin katsahti Tatjana Vlasjevna altakulmainsa hymyillen Lunjeff'in synkkiin kasvoihin ja kysyi puoliääneen:

Hänen kasvonsa olivat veitikkamaiset, ystävälliset, silmät loistivat… Lunjeff tarttui hänen olkapäähänsä… Hänessä leimahti viha Avtonomovaan, hurja, petomainen halu syleillä häntä, tukahduttaa hänet rintaansa vasten puristamalla ja kuulla hänen hentojen luittensa rutinaa. Hammasta purren veti hän hänet luoksensa, vaan Tatjana Vlasjevna tarttui hänen käteensä ja koetti irrottaa sen olkapäästään, kuiskaten:

— Oi… päästä! Tekee kipeää!… Oletko tullut hulluksi? Ei täällä sovi syleillä… Kuule! Setäsi ei voi olla täällä: hän on kyttyräselkä… häntä ruvetaan pelkäämään… mutta päästä nyt! Meidän on hankittava hänelle asunto muualta — kuuletko?

Mutta Ilja piti häntä jo sylissään, taivuttaen verkkaan päätään hänen kasvojansa kohden silmät luonnottoman suurina.

— Mitä sinä? Ei täällä sovi… herkeä! Tatjana Vlasjevna heittihe äkkiä maahan ja pujahti hänen käsistään notkeana kuin kala. Lunjeff näki hänet silmiänsä hämärtävän polttavan sumun läpi puodin katuovella. Oikoen vapisevin käsin röijyään, virkkoi hän:

Lunjeff'in päässä kohisi, ikäänkuin siellä olisi juossut joukko puroja. Liikkumattomana, sormet yhteen puristettuna seisoi hän tiskin takana, katsoen Tatjana Vlasjevnaan niin, kuin olisi hänessä nähnyt koko elämäänsä raskauttavan pahan.

— On kyllä hyvä, että olet tulinen, vaan rakkaani, täytyy kuitenkin hillitä itseänsä.

— Menen kyllä… Tänään en voi kutsua sinua luokseni, vaan ylihuomenna, kolmantenakolmatta päivänä, syntymäpäivänäni, tule luokseni.

— Mene! — toisti Ilja, vavisten halusta tarttua häneen ja kiduttaa häntä.

— Hm! — äänsi Terenti epäilevästi. Ilja tunsi kasvoillaan setänsä uteliaan, arvailevan katseen ja kysyi vihaisesti:

— Tiedän, mitä puhun… Kun sanoin kirottu, niin sillä hyvä! Vaikka olisin pahemminkin sanonut, niin totta olisin sittenkin puhunut…

— Vai niin? Vai sellainen hän on… — veti kyttyräselkä pitkään sairaalloisella äänellään.

Terenti seisoi hänen edessään muutellen jalkojaan vuoroin toista, vuoroin toista toisensa eteen, pelästyneenä ja loukkaantuneena: hänen kasvonsa olivat surkean näköiset, silmiään räpytteli hän taajaan.

— Tunnen kyllä! — huudahti Ilja. Tunnen heidät, — puhtosia… päältäpäin…

— Puhelin tässä pihamiehen kanssa, sanoi kyttyräselkä hiljaa, istuutuen tuolille. Hänen veljestään puhelimme… Rauhantuomari tuomitsi hänet seitsemäksi päiväksi… niin! Talonmies sanoi miestä tyyneksi, hiljaiseksi, raittiiksi… Äkkiä sitten hurjaantui. Joi itsensä humalaan ja rupesi jokaista lyömään — sekä isännän kasvot löi verille, että kauppa-apulaista… Ennen kuului isäntä lyöneen häntä, vaan hän ei ollut tietävinäänkään. Vaikeni vaan…

— Parasta lienee heittää kaikki ja lähteä tiehensä… Piru vieköön koko puhtaan elämän… Mikään elämä ei sovi minulle… Heitän kaikki sikseen ja lähden… Lähden kulkemaan… Täällä tukehtuu…

— Puhuin talonmiehen veljestä… Seitsemäksi päiväksi tuomitsi rauhantuomari tappelusta…

— Seitsemäksi päiväksi… Sanon: kärsi kärsimistään mies kaikenlaista… tuollaista… no, ja kertyi sitä mieleen kuin nokea savutorveen… mutta sitten leimahti se palamaan…

— Pidä sinä, setä, huolta puodista… minä lähden ulos… — sanoi
Lunjeff.

Terentin yksitoikkoinen, opettava ääni kaikui hänen korvissaan alakuloisesti, kuin kellonsoitto suurpaastona ja puodissa oli ahdasta ja kylmää; kadullakin oli synkkää. Useita päiviä oli satanut yhtämittaa. Harmaat, puhtoset katukivistön kivet katsoivat jäykkinä, ikävännäköisinä harmaata taivasta, ja olivat ne ihmisten kasvojen näköisiä. Niiden väliset olivat lokaa täynnä, himmentäen kivien kylmää puhtautta… Ilma oli kosteata, ja talot näyttivät kosteudesta raskailta. Puiden keltaset lehdet vavahtelivat kuolemaa peläten. Jossakin kuului lyötävän kepeillä pölyä matoista, lyöntien kaiku levisi ilmaan, kadoten sinne, kuin kivet veteen. Mutta kadun päästä, Iljan silmien edessä, talojen kattojen takaa, kohosi taivaalle sankkoja, tummansinisiä ja valkosia pilviä. Raskaina, suurina rykelminä vyöryivät ne toinen toisensa päälle, yhä korkeammalle, alituisesti muuttaen muotoaan, muistuttaen välistä tulipalon savua, välistä vuoria ja välistä taas joen sameita aaltoja. Tuossa vyöryy esiin valkonen pilvi ja sen jäljissä nousee nopeammin sinertävä, kohoten valkosen pilven päälle ja peittäen sen. Ne näyttivät vain sentähden kohoavan harmaaseen korkeuteen, että voimakkaammin putoisivat talojen, kylien päälle ja maahan. Lunjeff väsyi katsomasta pilvien hänen eteensä muodostamaa elävää seinää ja palasi puotiin, vavisten ikävästä ja vilusta.

— Täytyy jättää kaikki… puoti ja muu… Tehköön setä kauppaa…
Tanjkan kanssa… mutta minä — lähden…

Hän oli näkevinään suunnattoman suuren, märän kedon, harmaiden pilvien peittämän taivaan, leveän tien, jota reunusti koivurivi kummaltakin puolelta. Hän kulkee reppu selässä, hänen jalkansa vajoavat lokaan, kylmä sade pieksää hänen kasvojaan. Kentällä eikä tiellä ole ainoatakaan sielua… ei edes lintuakaan näy puissa…

— Tukehdun, — mietti hän välinpitämättömästi, nähdessään, ettei hänellä ollut mihin mennä…

Herättyään toisen päivän aamuna, näki hän seinäallakassa mustan 23 numeron, ja… muisti, että sinä päivänä Vjera tuomitaan. Hän oli hyvillään, voidessaan poistua puodista ja tunsi olevansa hyvin utelias tytön kohtalosta. Pukeuduttuaan nopeasti ja juotuaan kiiruusti teetä, riensi hän miltei juoksujalassa oikeushuoneustoon ja — tuli liian varhain. Sisään ei vielä laskettu, — joukko väkeä tungetteli rappusilla, odottaen ovien avautumista; Lunjeff'kin asettui ovelle, nojaten selkäänsä talon seinään. Oikeustalon edessä oli laaja tori, ja sen keskellä oli suuri kirkko. Varjoja liikkui maassa. Auringon kalpeat ja väsyneet kasvot milloin tulivat näkyviin pilvistä, milloin niihin katosivat. Miltei joka minutti laskeusi varjo kaukana torille, hiipi kiviä pitkin, kiipesi puihin, ja niin raskas se oli, että puiden oksat heiluivat sen alla; sitten kietoi se kirkon kivijalasta ristiin asti, livahti sen yli ja siirtyi äänettömästi oikeustaloon ja sen oven luona seisoviin ihmisiin…

Ihmiset näyttivät harmailta, nälkiintyneiltä; he katsoivat toisiansa väsynein silmin ja puhuivat verkkaan. Muuan heistä — pitkätukkainen mies, ohuessa, leukaan asti napitetussa palttoossa ja kuluneessa lakissa, — hypisteli punasilla, kohmettuneilla sormillaan ruskeaa partaansa ja polki kärsimättömästi huonoissa jalkineissa olevia jalkojaan maahan. Toinen, jonka päällä oli paikatut villa-liivit ja päässä silmille painettu lippalakki, seisoi pää riipuksissa toinen käsi taskussa toinen povella. Hän näytti torkkuvan. Muuan tummaverinen mies, joka oli nukkumaisillaan ja jolla oli pitkävartiset saappaat, oli hyvin levoton. Hän kohotti kaidat, kalpeat, kuonomaiset kasvonsa ylöspäin, katsoi taivaalle, vihelteli, rypisteli kulmakarvojaan, lipoi kielellään viiksiänsä suuhunsa ja puhui enemmän kuin muut.

— Piru vieköön… kylmä on! Pitkätukkainen rykäsi myöntävästi ja sanoi miettivästi:

— Missähän mekään lämmittelisimme, jollei olisi oikeustaloa eikä kirjastoa?

— Mustaverinen kohautti ääneti hartioitaan. Ilja katseli noita miehiä, kuunnellen heidän keskusteluaan. Hän tunsi heidät — "shaliganeiksi", "tarkkampujiksi", — miehiksi, jotka elävät enemmän tai vähemmän epäiltävillä töillä, pettävät talonpoikia, kirjottaen heille anomuskirjoja ja muita papereita tahi kulkevat talosta taloon kirjeineen, joissa pyytävät almuja. Ennen oli Ilja pelännyt niitä, vaan nyt herättivät ne vaan hänen uteliaisuuttaan.

Kyyhkysparvi laskeusi kivistölle, lähelle rappusia. Paksu uroskyyhkynen, jonka kupu oli pulleva, horjahdellen toiselta jalalta toiselle, rupesi kovasti kurahdellen kiertämään naarasta.

— Hui-i! — vihelsi tummaverinen mies kimakasti. Villaliiviniekka hätkähti ja kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet, siniset, silmät lasittavat.

— En voi kärsiä kyyhkysiä! — huudahti tummaverinen mies, katsoen poislentäviin lintuihin. — Ne ovat lihavia, kuin rikkaat kauppiaat… kurahtelevat… niin että tuntuu ihan ilkeältä! Onko teillä oikeusjuttua jonkin kanssa? — kysyi hän odottamatta Iljalta.

— Kasvonne ovat syytetyn kasvojen näköiset, — sanoi mies nopeasti.
— Mutta nyt avataan ovet…

Hän riensi ensimmäisenä ovesta sisään. Hänen sanoistaan loukkaantuneena seurasi Ilja häntä, tölmäten ovessa olkapäällään pitkätukkaista.

— Hiljaa, moukka, — sanoi pitkätukkainen tyynesti ja tyrkättyään vuorostaan Iljaa, riensi hän edelle.

— Merkillistä! — mietti hän — Niinpä tyrkkii kuin herra olisi ja jokapaikkaan voisi ensimmäisenä mennä, vaikka itse onkin tuollainen… hylkiö…

Oikeussalissa, jossa vallitsi hämärä, oli hiljaista. Pitkä pöytä, vihreällä veralla peitetty, korkeaselustimiset nojatuolit, kullatut taulunpuitteet, suuret, ihmisen kokoiset kuvat, vaaleanpunaset valamiesten tuolit, suuri puupenkki aituuksen sisässä, — kaikki oli raskasta ja herätti kunnioitusta. Ikkunat olivat syvällä harmaissa seinissä; purjekankaiset ikkunaverhot riippuivat raskaissa poimuissa ikkunoiden päällä, joiden lasit näyttivät himmeiltä. Raskaat ovet avautuivat ääneti, ja ääneti, nopeasti liikkuivat virkapukuiset miehet edestakaisin. Näytti, kuin jok'ainoa esine tuossa suuressa huoneessa olisi äänettömästi vaikuttanut ihmiseen niin, että hän liikkui hiljaa ja siivosti. Lunjeff katsahti ympärilleen, ja omituinen tunne kouristi hänen sydäntään, ja kun virkamies oli ilmottanut, että "oikeus tulee", vavahti Ilja ja hypähti seisomaan ennen muita, vaikkei tietänytkään, että oli noustava seisomaan. Yksi neljästä saliin tulleesta miehestä oli Gromofi, hän, joka asui Iljan puodin vastapäisessä talossa. Hän istuutui keskimmäiselle tuolille, silitti molemmilla käsillään tukkaansa, pöyhi sitä ja korjasi kaulustaan, jossa oli paljon kultaompeluksia. Hänen kasvonsa hiukan rauhottivat Iljaa, sillä ne olivat yhtä punakat ja hyväntahtoiset kuten tavallisestikin, vain viiksiensä nenät oli Gromoff kiertänyt ylöspäin. Hänen oikealla puolellaan istui hyväntahtoisen näköinen vanhus, jolla oli pieni, harmaa parta, nykerönenä, ja päässä silmälasit, ja vasemmalla puolella kaljupää mies, jonka punanen parta oli kahtaalle suittu ja jonka kasvot olivat keltaset, puisevat. Sitten istui vielä pulpetin ääressä nuori tuomari, pyöreäpäinen, leuka sileäksi ajeltu, mustat silmät muljallaan. Kaikki he olivat vähän aikaa ääneti, selaillen edessään olevia papereita. Lunjeff katsoi heihin kunnioituksella, odottaen, että joku heistä heti nousee ylös ja sanoo jotakin arvokkaasti, kovalla äänellä…

Mutta äkkiä, käännettyään päätään vasemmalle, huomasi Ilja Petruha Filimonoff'in tutut, pönäkät, kiiltävät, ikäänkuin lakatut kasvot. Petruha istui ensimmäisessä vaaleanpunasessa tuolirivissä, nojaten päätään tuolin selkänojaan katsellen tyynesti yleisöä. Pari kertaa livahtivat hänen silmänsä Iljan kasvoihinkin, ja kummallakin kerralla tunsi Lunjeff halua nousta seisomaan, sanoa jotakin Petruhalle tahi Gromoff'ille tahi kaikille oikeussalissa oleville ihmisille.

— Varas!… poikasi pieksit pahanpäiväisesi!… — välähti hänen päässään, ja hänen kurkkuaan tuntui polttavan…

— Teitä syytetään siitä, — sanoi Gromoff ystävällisellä äänellä, vaan Ilja ei nähnyt, kenelle Gromoff puhui: hän katsoi Petruhan kasvoihin, voimatta rauhottua sentähden, että Filimonoff oli — tuomarina…

— Sanokaa, syytetty, — kysyi puheenjohtaja laiskalla äänellä, hangaten otsaansa, sanoitteko kauppias Anisimoff'ille: "Maltahan! kyllä sinulle maksan!"

— I-uu… i-uu… i-uu… Valamiesten joukossa näki Ilja vielä kaksi tuttua henkilöä. Petruhan takana istui urakoitsija Silatsheff, — suuri, pitkäkätinen mies, kasvot pienet, vihaiset, Filimonoff'in ystävä, joka aina pelasi shakkia hänen kanssaan. Silatsheff'ista kerrotaan, että hän kerran, suututtuaan työmaalla mestarin kanssa, tyrkkäsi hänet alas telineiltä, josta mestari sairastui ja kuoli. Ensimmäisellä rivillä taas, toisena Petruhasta, istui Dodonoff, suuren korutavaraliikkeen omistaja. Ilja osti häneltä tavaransa ja tiesi, että tuo mies oli raaka, ahne, joka kahteen kertaan salakähmää on ruplasta antanut kymmenkopeekkaisen…

— Hölmö! — kuului hänen vierestään hiljainen kuiskaus. Hän katsahti sivulleen hänen vieressään istui äskeinen tummaverinen mies, halveksivasti vääntäen suutaan.

— Syytetty… Olisi ollut mainio tilaisuus kumota todistajan todistus… mutta jätti sen käyttämättä! Kunpa olisin minä…

Ilja katsahti vankiin, joka oli pitkä talonpoika, luiseva, pää kulmikas. Hänen kasvonsa olivat tummat, pelästyneen näköiset; hän puri hampaitaan yhteen, kuten väsynyt, selkäänsä saanut koira, istuessaan nurkassa ilkeiden vihollisten ympäröimänä, kykenemättä puolustautumaan. Tylsä, petomainen pelko kuvastui hänen tummista kasvoistaan. Mutta Petruha, Silatsheff, Dodonoff ja muut katsoivat häneen kylläisillä silmillään tyynesti. Lunjeff'ista tuntui, kuin he jokainen olisivat ajatelleet talonpojasta:

— Ikävää! — kuiskasi hänelle hänen naapurinsa. — Juttu ei ole lainkaan hauska… Syytetty on — tyhmä, prokuraattori — nahjus, todistajat — hölmöjä, kuten tavallisesti… Jospa minä olisin prokuraattorina, niin kymmeneen minuttiin paljastaisin hänet…

— Tuskinpa… Mutta tuomita hänet silti voidaan… Hän ei osaa puolustautua. Yleensä eivät talonpojat osaa puolustautua… Mitätöntä väkeä! Luuta ja lihaa heissä on, vaan järkeä, sukkeluutta ei tippaakaan!

Ilja otti kukkaron taskustaan ja antoi rahan, ennenkuin ehti miettiä, tuliko hänen antaa. Mutta kun hän oli jo antanut, ajatteli hän tahtomattaan kunnioituksella, sivulta katsoen naapuriaan:

— Kyllä on tyhmä! — kuiskasi tummaverinen mies uudestaan, näyttäen silmillään syytettyä.

— Herrat valamiehet! — lausui prokuraattori lauhkeasti vaan arvokkaasti. — Katsokaa tämän miehen kasvoja, — ne puhuvat selvempää kieltä kuin todistajain lausunnot, sanattomasti ilmottavat vangitun syyllisyyden… ä-ä… ne vakuuttavat meitä siitä, että edessämme seisoo tyypillinen rikoksentekijä, laillisen järjestyksen, yhteiskunnan vihollinen… edessänne seisoo…

Yhteiskunnan vihollinen istui, vaan kenties hänestä tuntui nololta istua, kun hänestä puhuttiin, sillä hän nousi verkkaan seisomaan, painaen päänsä rintaansa vasten. Hänen kätensä riippuivat hervottomina sivulla, ja koko hänen harmaa, pitkä vartalonsa oli kumarassa, aivan kuin varautuen heittäytymään oikeudenhoidon kitaan…

Lunjeff'in pää painui myös rintaa vasten. Hänestä tuntui omituiselta, pahalta, hänen päässään risteili raskaita, muodottomia ajatuksia, joita hän ei osannut pukea sanoihin, ja ne vaivasivat häntä. Petrahan punanen, levoton naama vilkkui noista ajatuksista, kuten kuu myrskypilvistä…

Kun Gromoff oli ilmottanut oikeuden keskeyttävän istuntonsa vähäksi ajaksi, meni Ilja mustaverisen miehen seurassa käytävään. Tämä otti nuttunsa taskusta rutistuneen paperossin, ja oikoen sitä sormillaan, virkkoi:

— Hän vannoo ei sytyttäneensä, hupsu. Ei siinä valat auta, riisu vain housut ja rupea pitkällesi… hah, haa! Asia ei ole leikintekoa! Kauppiasta on solvattu… sinäkö solvasit tai joku muu — se on yhdentekevää! Mutta yhdentekevää ei ole rankaisematta jättäminen… sinä jouduit kiinni — sinua siis rangaistaan…

— Onko talonpoika teidän mielestänne syyllinen? — kysyi Ilja miettivästi.

— Luultavasti hän on syyllinen, koska on tyhmä. Viisaat ihmiset eivät tavallisesti ole syyllisiä… — vastasi mies tyynesti, ahneesti vedellen savuja paperossistaan. Hänen silmänsä olivat mustat ja pienet kuin hiirellä, ja samoin hampaat kuin hiirellä — pienet ja terävät.

— Noiden valamiesten joukossa, — sanoi Ilja hiljaa, ponnistaen — istuu miehiä…

— Enimmäkseen kauppiaita, — keskeytti mustaverinen mies hänet tyynesti. Ilja katsahti häneen ja toisti:

Hän puhui äänekkäästi, kursailematta. Viskattuaan pois paperossinsa, pani hän huulensa torvelle ja rupesi viheltämään, katsoen kaikkia röyhkeästi silmiin, ja koko hänen ruumiinsa liikkui kuin nälkäisestä levottomuudesta.

— Yleensä tuo niin kutsuttu oikeudenhoito on enimmäkseen kometiaa, — sanoi hän, kohouttaen olkapäitään. — Kylläiset ihmiset harjottelevat nälkäisen rikollisten taipumusten parantamista… Oikeudessa olen usein ollut, vaan en koskaan ole nähnyt, että nälkäiset kylläistä tuomitsisivat… on sattunut, että kylläiset kylläistä ovat tuominneet, vaan se on johtunut tuomittavan ahneudesta, toisin sanoen — älä kaikkia yhdellä kertaa vie, jätä meillekin.

— Mitä joutavia! — sanoi hänen puhekumppaninsa. — Hyvin ymmärtääkin… siksipä hän onkin ankara…

— Mutta jos ihminen on kylläinen ja rehellinen, niin ei se mitään! — vaan jos on kylläinen ja lisäksi konna, — kuinka voi hän silloin tuomita toista ihmistä?

— Konnia ovat ankarimmatkin tuomarit, — virkkoi tummaverinen mies tyynesti. No, lähdetään kuuntelemaan varkausjuttua.

— Vai niin! — huudahti mies, vikisten häneen. — Katsotaan sitten tuota teidän tuttavaanne…

Iljan päätä huimasi. Hän olisi tahtonut kysyä paljon tuolta rohkealta mieheltä, jonka suusta sanat tulivat virtanaan, vaan hänessä oli jotakin vastenmielistä, vaarallista, joka pelotti Lunjeff'ia. Samalla ahdisti häntä poistamaton ajatus Petruhasta — tuomarista. Oli kuin se olisi rautarenkaana kiertynyt hänen sydämensä ympäri, joten muulle sydämessä olevalle tuli ahdasta…

Tultuaan salin ovelle, näki hän väkijoukossa edessään Paavali Gratsheff'in jyrkän takaraivon ja pienet viikset. Hän tuli hyvilleen, nykäsi Paavalia palttoon hihasta ja hymyili — haluttomasti, ponnistaen.

Muutamia sekunteja seisoivat he ääneti vastatusten, ja nähtävästi tunsivat kumpainenkin jotakin, joka pakotti heidät heti puhumaan:

— Ei hän ole minun, — vastasi Paavali kuivasti, keskeyttäen hänen puheensa.

— Kuulehan — kuuntele sinä tarkkaan, mitä hänen puolustajansa puhuu, — virkkoi Paavali vilkkaasti.

Gratsheff käännähti ympäri ja astui nopeasti syrjäpuolelle salia. Ilja katsoi hänen jälkeensä katkeralla mielellä. Hän kadehti ja oli vihainen, nähdessään toverinsa yllä uuden, vahvan palttoon, ja että Paavalin kasvot näinä kuukausina olivat tulleet terveemmän ja puhtaamman näköisiksi. Samalla penkillä, kuin Paavali istui, istui Gavrik'in sisarkin. Nyt näytti Paavali sanovan hänelle jotakin; tyttö käänsi nopeasti päänsä syrjään, ja hänen sydäntänsä ahdisti vielä enemmän loukkaantumisen, kiukun, nolouden tunne… Ajatuksensa pyörivät vihurina hänen päässänsä, sekottuen toinen toisiinsa, äkkiä taas pysähtyen, kadoten; hän tunsi mielensä tyhjäksi eikä hän käsittänyt, mitä hänen edessään tapahtui…

Vjera oli jo tuotu saliin. Hän seisoi aitauksen takana harmaassa, maahan asti ulottuvassa, kauhtanassa, valkonen huivi päässä. Kullanloistava hiuskiehkura riippui hänen vasemmalla ohimollaan, posket olivat kalpeat, huulet lujasti yhteenpuristetut, ja hänen vasen silmänsä katsoi selkosen selällään liikkumattomana ja totisena Gromoff'iin.

Gromoff katsoi häneen ystävällisesti, puhutteli häntä hiljaa, lauhkeasti, hyrräten kuin kissa.

— Tunnustatteko te, Kapitanova, itsenne syylliseksi, että yöllä… — sanoi hän Vjeralle sointuvalla, mehevällä äänellään.

Lunjeff katsahti Paavaliin. Tämä istui kumarassa, pää painuksissa, hypistellen käsissään lakkiaan. Hänen naisnaapurinsa istui taas suorana ja katseli siten ympärilleen, kuin hän itse olisi tuominnut kaikkia, — sekä Vjeraa että tuomareita ja yleisöä. Hänen päänsä kääntyi yhtäpäätä puolelta toiselle, hänen huulensa olivat puristetut kuin inhoen yhteen, ja ylpeät silmät loistivat rypistettyjen kulmakarvojen alta kylminä, ankaroina…

— Tunnustan, — sanoi Vjera. Hänen äänensä värähteli, ja sillä oli särkynyt sointu.

Kaksi valamiehistä Dodonoff ja hänen naapurinsa, kumarsivat päänsä lähekkäin, heidän huulensa liikkuivat äänettömästi ja silmänsä, heidän tyttöä katsoessaan, hymyilivät. Petruha Filimonoff kumartui koko ruumiineen eteenpäin, pitäen käsillään kiinni nojatuolistaan; hänen kasvonsa tulivat entistään punasemmiksi ja viiksensä liikkuivat. Vielä useat muutkin valamiehistä katsoivat Vjeraan, jokainen omituisella mielenkiinnolla, jonka Lunjeff ymmärsi, vaan joka herätti hänessä inhoa ja vihaa…

— Tuomitsevat kyllä, vaikka itse ahmivat häntä silmillään, — ajatteli hän, kovasti purren hammasta. Ja hänen teki mielensä huutaa Petruhalle:

— Sanokaa minulle… e… e, Kapitanova, — sanoi Gromoff laiskasti silmät muijallaan kuin pässillä, jota kuumuus vaivaa, kauanko olette ollut… prostitueerattuna?

Vjera pyyhkäsi kasvojaan käsillään, aivan kuin tuo kysymys oli takeltunut hänen punastuviin poskiinsa.

Hän vastasi lujasti. Yleisö rupesi kuiskimaan aivankuin siellä olisi ruvennut käärmeitä matelemaan. Gratsheff kumartui vielä syvempään, ikäänkuin tahtoen piiloutua, ja hypisteli yhä lakkiaan.

Vjera katsoi ääneti Gromoff'in kasvoihin, silmät selkosen selällään, totisen ja ankaran näköisenä…

Vjera oli yhä ääneti. Harmaana, kuin kivestä hakattuna, seisoi tyttö liikkumatta; vain huivin nurkat rinnan kohdalla vavahtelivat.

— Teillä on oikeus olla vastaamatta, jollette tahdo, — sanoi
Gromoff viiksiään silitellen.

Nyt nousi ylös asianajaja. Hän oli laiha mies, suippopartainen, silmät pitkulaiset. Hänen nenänsä oli ohut ja pitkä, takaraivo taas leveä, jonka tähden hänen kasvonsa olivat kirveen näköiset.

— Sanokaa, Kapitanova, mikä sai teidät ryhtymään… tuohon ammattiin? — kysyi hän kuuluvasti.

— Hm… eihän se aivan niin ole… Tiedänhän minä… nähkääs… kerroittehan te minulle…

— Mitään ette tiedä, — sanoi Vjera. Hän käänsi päätään asianajajaan päin ja katsahtaen häneen vihaisesti, jatkoi tyytymättömällä äänellä:

— En ole mitään kertonut teille… olette itse keksineet omasta päästänne…

Vilaistuaan hätäisesti yleisöä, kääntyi hän tuomareihin ja kysyi, osottaen päällään puolustajaansa:

Taas kuului siltä, kuin salissa olisi madellut käärmeitä, nyt kuitenkin äänekkäämmin ja selvemmin.

Hän odotti häneltä jotakin, odotti varmasti. Mutta Paavali katsoi edessään istuvan miehen olkapään ylitse ja oli ääneti, eikä liikahtanutkaan. Gromoff puhui hymyillen liukkaasti, imelästi. Sitten alkoi Vjera puhua hiljaa, vaan varmasti…

— Halusin tulla rikkaaksi ja siksi otin, siinä kaikki… Muuta syytä ei ollut… ja sellainen olen aina ollut.

Valamiehet rupesivat kuiskimaan keskenään. Heidän kasvonsa synkkenivät, ja tuomarienkin kasvot näyttivät tyytymättömiltä. Salissa oli hiljaista; kadulta kuului säännöllistä ja tylsää askelten töminää kivistöä vastaan. Ne olivat sotamiesten askelia.

— Syytetyn tunnustukseen nähden voitaisi otaksua… — lausui prokuraattori.

Iljasta rupesi tuntumaan, ettei hän kauemmin voinut istua siellä. Hän nousi, otti askeleen…

Silloin istuutui Ilja uudestaan, kumartaen päänsä syvään alas, kuten Paavali. Hän ei voinut nähdä Petruhan punasia kasvoja, jotka nyt olivat pönäkämmät kuin ennen, aivankuin hän olisi tuntenut itsensä loukatuksi. Gromoff'in aina ystävällisessä äänessä ja herttaisuudessa huomasi hän kylmäverisyyttä, ymmärtäen, että tuo iloinen mies oli tottunut tuomitsemaan ihmisiä, kuten puuseppä höyläämään puujalkoja. Iljan mielessä syntyi nyt omituinen, levoton ajatus:

— Jos minä nyt tunnustaisin, niin tuomittaisiin minut samalla tavalla… Petruha tuomitsisi… minut vankeuteen, vaan itse jäisi vapaalle jalalle…

Hän jäi näihin mietteisiinsä, istuen kehenkään katsomatta, mitään kuuntelematta.

— En tahdo siitä puhuttavan! — kuului Vjeran vapiseva, loukkaantunut huudahdus, ja hän voihki ja voivotteli, tarttuen käsin rintaansa, repien huivin päästään.

Sekava melu täytti salin. Kaikki joutui liikkeeseen tytön huudoista.
Hän riehui kuin vimmattu aitauksen, takana, nyyhkyttäen ja huutaen:

Ilja hypähti paikaltaan ja syöksyi eteenpäin, vaan yleisöä tunki häntä vastaan, ja huomaamattaan joutui hän käytävään.

Paavali Gratsheff seisoi kalpeana, tukka pörrössä seinän vieressä, ja hänen leukansa vapisi. Ilja astui hänen luoksensa ja katsoi vihaisesti toverinsa silmiin. Heidän ympärillään seisoi ja käveli edestakaisin yleisöä, puhellen vilkkaasti. Ilmassa oli tupakansavua.

— Ihmisen syöksit perikatoon! — jatkoi Lunjeff. Silloin Paavali hätkähti, ikäänkuin häntä olisi lyöty ruoskalla, kohotti kätensä, laski sen Lunjeff'in olkapäälle ja kysyi surkealla äänellä:

— Sinä! — Mutta ei hän sitä sanonut eikä sitäkään, että hänen tähtensä Vjera oli varastanut, sanoihan vain: — Petrushka Filimonoff on tuomitsemassa… Onko se oikein, häh? — ja hymähti. Sen sanottuaan astui hän hymy huulillaan kadulle ja kulki sitä verkkaan, tuntien kuin olevansa sidottu tiukkaan näkymättömillä köysillä. Tuska painoi raskaana kivenä hänen rintaansa. Siitä tunsi hän kylmää, — se esti häntä ajattelemasta; ja iltaan asti harhaili hän tarkotuksetta kadulta kadulle, kuten juoksukoira, väsyneenä ja nälissään. Ei hän halunnut mitään eikä mitään huomannut siihen asti, kunnes rupesi tuntemaan nälkää.

Oli jo pimeä. Talojen ikkunoihin syttyivät jo tulet, kadulle lankesi leveitä, keltasia valojuovia, joihin ikkunoilla olevat kukat loivat varjoaan. Lunjeff pysähtyi, ja katsoessaan näitä kuvikkaita varjoja, muistui hänen mieleensä Gromoff'in talon ikkunoilla olevat kukat, hänen vaimonsa, joka muistutti sadun kuningatarta, surulliset laulut, jotka eivät silti estä nauramasta… Kissa kulki varovaisin askelin, käpäliään pudistellen, kadun poikki.

Lunjeff läksi taas astumaan ja tultuaan kadunkulmaan, pysähtyi hän uudestaan. Muuan kulmataloista oli kirkkaasti valaistu ja sieltä kuului soittoa.

— Pois tieltä! — huudettiin hänelle. Musta hevosen turpa livahti hänen kasvojensa ohi ja hän tunsi hevosen kuuman hengityksen. Hän hypähti syrjään, kuunteli ajurin haukkumista ja poistui ravintolan luota.

"Vuokra-ajuri jos päälle ajaakin, niin ei siitä kuole", — mietti hän tyynesti. "Syömään täytyy lähteä… Vjera se joutuu turmioon…"

Hän kiintyi muistelemaan tyttöä, ja hänen ajatuksensa pyörivät koneellisesti hänessä. Hänellä oli kuitenkin hämärä tunne, joka sanoi, ettei hänen tullut ajatella Vjeraa, vaan itseään, vaan hän ei voinut muuttaa ajatustensa suuntaa…

— Hänkin on ylpeä… Pashkasta ei tahtonut mainita mitään… huomasi ei maksavan vaivaa… Hän on paras kaikista… Olympiada ehkä… Ei, Olympiada menee myös mukiin, vaan tuo Tanjka…

Hän muisti, että Tatjana Vlasjevna viettää juuri tänään syntymäpäiväänsä ja oli kutsunut hänet luoksensa. Ajatus, mennä hänen luoksensa, tuntui hänestä ensin vastenmieliseltä, vaan miltei heti tunsi hän kiukkuista halua menetellä vasten tahtoaan, ja sitten vielä muuan terävä, polttava tunne koski hänen sydäntään… Huudettuaan ajurin, läksi hän ajamaan ja muutaman minutin kuluttua seisoi hän, silmiään valolta siristellen, Avtonomoff'ien ruokasalin ovella, hymyillen tylsästi ja katsoen ihmisiin, jotka istuivat ahtaalla pöydän ympärillä suuressa huoneessa.

Kirik tarttui hänen hihaansa ja kuletti pöydän ympäri, esittäen hänet vieraille. Lunjeff puristi lämpöisiä käsiä, vaan vierasten kasvot sulivat hänen silmissään yksiksi pitkiksi, kylmänkohteliaasti hymyileviksi kasvoiksi, joista näkyivät suuret hampaat. Paistin haju kutkutti hänen sieraimiaan, naisten keskustelun rähäkkä kaikui hänen korvissaan kuin sateen rapina, ja silmiä kuumensi: omituinen pakotus esti hänet niitä liikuttamasta, ja jokin kirjava usma peitti niitä. Kun hän istuutui, tuntui väsymys katkovan hänen jalkojaan ja nälkä polttavan hänen sisuksiaan. Hän otti ääneti leipäpalasen ja rupesi syömään. Muuatta vierasta rupesi kovasti aivastuttamaan ja sitä käytti Tatjana Vlasjevna hyväkseen, sanoakseen hänelle:

— Ettekö tahdo onnitella minua? Olette tekin! Tulee, ei sano sanaakaan, vaan rupeaa istumaan ja syömään…

Pöydän alla tyrkki hän sitten jalallaan Iljan jalkaa, kumartuen teekannun yli täyttäessään sitä. Veden loristessa kuuli Ilja hänen hiljaa kuiskaavan:

Silloin laski hän leipäpalasen kädestään pöydälle, hieroi kovasti käsiään vastakkain ja sanoi kovasti:

Hänen äänensä kuului melun läpi. Vieraat vaikenivat. Lunjeff nolostui, tuntiessaan kaikkien katsovan häneen, mutta hänkin katsoi alta kulmainsa heihin. Häneen katsottiin epäillen, ikäänkuin ei kukaan olisi luullut tämän leveäharteisen, kiharatukkaisen nuoren miehen voivan sanoa mitään hauskaa. Kiusallinen hiljaisuus syntyi huoneessa. Joidenkin ajatusten sirpaleita pyöri Iljan päässä — katkonaisina, harmaina; äkkiä ne ikäänkuin solahtivat jonnekin, häviten hänen sielunsa usvaan.

— Oikeudessa on välistä hyvin hauska olla, — virkkoi Felitsata Jegorovna Grislova happamella äänellä, ja ottaen käteensä marmelaatilaatikon, rupesi tonkimaan sitä pihdeillä.

Tatjana Vlasjevna lensi punaseksi, ja Kirik niisti äänekkäästi nenäänsä ja sanoi:

— Nolostutan heitä, — mietti Ilja, ja hänen huulensa vetäytyivät hymyyn. Vieraat rupesivat taas puhumaan, useat yhtaikaa.

— Olin kerran kuuntelemassa oikeudessa erästä murhajuttua, — kertoi nuori kalpea telegrafisti, mustasilmäinen, pieniviiksinen mies.

— Luen ja kuuntelen hirveän mielelläni murhajuttuja! — huudahti rouva Travkin. Hänen miehensä taas sanoi, katsoen läsnäolijoihin:

— Murhaaja oli muuan toverini, Jevgenjeff… Hän, näet, oli virkatoimessaan ja seisoi rahalaatikon luona, laskien leikkiä erään pojan kanssa, ja sitten ampui hän tämän aivan äkkiä…

— Minä taas olin kerran todistajana eräässä jutussa, — virkkoi Travkin kuivalla kahahtelevalla äänellään, — ja samalla kertaa tuomittiin mies, joka oli tehnyt kaksikymmentäkolme varkautta! Oli sitä jo siinä!

Kirik nauraa hohotti. Seurue jakaantui kahteen joukkoon, toinen kuunteli telegrafistin kertomusta pojanmurhasta, toinen Travkinin kuivaa selontekoa miehestä, joka oli tehnyt kaksikymmentäkolme varkautta. Ilja katsoi emäntään ja hänestä tuntui, että hänen sisässään rupeaa leimuamaan pieni liekki, — se ei vielä valaissut, vaan se jo poltti hänen sydäntänsä. Siitä lähtien, kun hän oli huomannut Avtonomoff'ien pelkäävän hänen häpäisevän heidät vierasten nähden, alkoivat hänen ajatuksensa tulla selvemmiksi, ikäänkuin hän olisi löytänyt niille yhdistävän langan.

Tatjana Vlasjevna puuhasi toisessa huoneessa pöydän ääressä, jossa oli joukko pulloja. Hänen punanen silkkipuseronsa näytti valkosia seinäpapereita vasten korealta läiskältä, kun hän liiteli perhosen lailla huoneessa, ja hänen kasvonsa loistivat ylpeydestä, kuten emännän konsanaankin, joka huomaa pitojensa onnistuneen. Pari kertaa huomasi Ilja hänen sukkelilla, tuskin huomattavilla merkeillä kutsuvan häntä luoksensa, vaan hän ei mennyt ja tunsi tyytyväisyyttä tietäessään sen tekevän hänet levottomaksi.

— Miksi istut siellä kuten tarhapöllö, veli hyvä? — virkkoi Kirik hänelle äkkiä. — Puhuhan jotakin… älä kainostele… täällä on vain sivistyneitä ihmisiä, jotka eivät suuria välitä, jos sattuisit nolaamaankin itsesi…

— Tänään tuomittiin muuan tyttö, — sanoi Ilja heti lujalla äänellä, — jonka minä tunnen, hän on prostitueerattu, mutta muuten kunnon tyttö…

Kaikkien huomio kääntyi taas häneen ja taas tuijottivat kaikki vieraat häneen. Felitsata Jegorovnan suuret hampaat paljastuivat hänen leveästi, ivallisesti hymyillessään, telegrafisti pani kätensä suunsa eteen ja rupesi sivelemään viiksiänsä ja miltei kaikki koettivat näyttää vakavilta ja tarkasti kuuntelevansa.

Tatjana Vlasjevna pudotti äkkiä joukon veitsiä ja kahveleita, ja siitä syntynyt kova helinä kajahti Iljan sydämessä kuin meluisa sotasoitto… Hän antoi katseensa kulkea tyynesti vieraasta vieraaseen ja jatkoi:

— Minkätähden hymyilette? Heidän joukossaan on välistä oikein hyviäkin tyttöjä…

— Totta kyllä, — keskeytti Kirik hänet, vaan eihän sinun tule puhua noin… avonaisesti…

— Olettehan te sivistynyttä väkeä — sanoi Ilja, — ettekä siis välitä, jos satun nolaamaankin itseni.

Oli kuin olisi äkisti kokonainen säkenistö hehkuvia kipinöitä lehahtanut hänessä. Hän hymyili terävästi ja häntä tuntui kuin ahdistavan se sanajoukko, joka äkkiä syöksi hänen aivoihinsa, etsien pääsöä hänen suuhunsa.

— Yhä parempaa, — huudahti Kirik, hullunkurisesti irvistäen ja päätään pudistaen.

— Itse voitte ymmärtää, milloin ja miten hän voi varastaa… tai ehkei hän varastanutkaan, otti vaan pienen lahjan…

— Tanitshka! — huusi Kirik. — Tule tänne! Ilja kertoo täällä niin merkillisiä juttuja…

Mutta Tatjana Vlasjevna seisoi jo Iljan vieressä. Väkinäisesti hymyillen, sanoi hän olkapäitään kohauttaen:

— Mitä merkillistä siinä on? Sellaistahan tapahtuu joka päivä… olet kai kuullut sadottain sellaisia juttuja… eikä täällä sitä paitsi ole ketään nuoria tyttöjä… Mutta sen me säästämme myöhemmälle… Olkaa nyt hyvä ja tulkaa ottamaan voileipää, hyvä herrasväki!

— Niin, olkaa hyvä! — huusi Kirik. Kaikki kääntyivät Iljasta. Hän ymmärsi, etteivät vieraat tahtoneet kuunnella häntä, koskei isäntäväki näyttänyt toivovan sitä, ja se kiihotti häntä vielä enemmän. Hän nousi tuolilta ja jatkoi heihin kaikkiin kääntyen:

— Ja ne, jotka tuomitsivat tämän tytön, olivat henkilöitä, jotka ehkä useasti olivat käyttäneet häntä… Muutamia heistä tunnen… Kutsua heitä konniksi, on liian lievää…

— Suokaa anteeksi! — puuttui puheeseen Travkin ankarasti, nostaen sormensa pystyyn. — Niin ette saa puhua! He ovat valamiehiä, ja minä itse…

— Onpas valamiehiä! — huudahti Ilja. Kuinka voivatkaan he olla oikeudenmukaisia, jos…

— Suokaa anteeksi! Valaoikeus on, niin sanoakseni, Aleksanteri toisen toimeenpanemia suuria reformeja! Kuinka voitte lausua mitään halventavaa valtionlaitoksesta?

Hän puhua kahnutti suoraan Iljan kasvoihin, ja hänen lihavat, sileäksi ajellut kasvonsa vapisivat ja silmänsä pyörivät sinne tänne. Kaikki tunkivat heidän ympärilleen, aavistaen hyvillään jotakin häväistysjuttua. Felitsata Jegorovna katsoi yliolkaisesti emäntään, joka kalpeana ja hämillään nyki vieraita hihasta, kiireesti toistellen:

— Oh, jättäkäämme se, hyvä herrasväki! Sehän on niin ikävää! Kirik, pyydä heitä…

— Olkaa hyvä, hyvät naiset ja herrat!… Hiiteen kaikki reformit ja proformit ja koko filosofia…

— Tämä ei ole filosofiaa, vaan politiikkaa! — kahnutti Travkin, — ja ihmisiä, joilla on moiset mielipiteet, kutsutaan valtiollisesti vaarallisiksi!

Huimaava pyörre tarttui Iljaan. Hänestä oli hauskaa seisoa vastakkain tuon lihavan, sileäksi ajellun herran kanssa ja nähdä, kuinka vihainen hän oli. Ajatus, että Avtonomoff'it tunsivat itsensä noloiksi vierastensa edessä, teki hänet sanomattoman iloiseksi, ja halu rikkoa kaikki yhteys näiden ihmisten kanssa, sanoa niille ilkkuvia sanoja ja saada heidät raivostumaan, ponnahti hänessä ylös kuin jänne, ikäänkuin kohottaen hänet ylös huimaavaan, päihdyttävään korkeuteen. Hän tuli yhä tyynemmäksi, ja yhä varmemmin kaikui hänen äänensä:

— Kutsukaa minua, miksi haluatte, — te olette sivistynyt mies! Mutta sittenkin pysyn mielipiteessäni!… Voiko kylläinen nälkäistä ymmärtää?… Olkoon niin, että nälistynyt on varas, — mutta on kylläinenkin varas…

— Kirik Nikodimovitsh? — änkytti Travkin. — Minä… mitä tämä merkitsee?…

Mutta samassa pisti Tatjana Vlasjevna kätensä hänen käsikoukkuunsa ja veti hänet mukaansa, sanoen kovalla äänellä:

— Tulkaa, täällä on teidän lempi voileipiänne, — sillin, täysikypsiksi keitettyjen munien ja vihreän sipulin kera, jota on sipullettu kermavoihin…

— Hm! En voi sallia!… huudahti Travkin loukkaantuneella äänellä, maiskuttaen huuliaan. Hänen vaimonsa katsoi murhaavasti Iljaan ja tarttui miehensä käsikoukkuun, sanoen:

— Ette tehnyt hyvin, nuori mies! — sanoi Travkin äkkiä, samalla moittivasti ja jalomielisesti, kääntyen Iljaan. — Täytyy osata pitää arvossa… täytyy ymmärtää…

— Mutta minä en ymmärrä! — huudahti Ilja. — Senpä tähden juuri puhun… Minkä tähden on Petruha Filimonoff'in kaltaisella miehellä valta elämän ja kuoleman yli?…

Vieraat kulkivat Lunjeff'in ohi, välttäen koskemasta hänen vaatteisiinsa ja katsomatta häneen. Mutta Avtonomoff astui ihan hänen viereensä ja sanoi raa'asti:

Ilja hätkähti, hänen silmissään musteni, aivan kuin hän olisi saanut iskun päähänsä, ja kädet nyrkissä otti hän askeleen Avtonomoff'ia kohden. Mutta Kirik oli nopeasti käännähtänyt ympäri, huomaamatta hänen liikettään, ja mennyt voileipäpöydän ääreen. Ilja huokasi raskaasti…

Oven luota näki hän lähekkäin seisovien vierasten selät, ja kuuli, kuinka ne maiskuttivat suutaan ja purivat. Emännän punanen pusero väritti kaikki hänen ympärillään himmeän punaseksi, joka usvana laskeusi hänen silmiensä eteen.

— Mm! — mumisi Travkin tyytyväisesti. — Onpa tämä ihmeellisen maukasta todellakin!…

— Kyllän minä annan sinulle pippuria! mietti Ilja kylmällä ivalla. Hän heitti päätään taaksepäin ja astui parilla askeleella pöydän ääreen. Tarttuen erääseen punaviinillä täytettyyn lasiin, ojensi hän sen Tatjana Vlasjevnaa kohden, sanoen painavasti, ikäänkuin olisi tahtonut tappaa hänet sanoillaan:

Tällä oli sellainen vaikutus läsnäolijoihin, kuin jotakin olisi rymähtänyt kovalla ryskeellä alas, kaikki tulet huoneessa sammuneet ja jokainen kivettynyt siihen asentoon, jossa hän juuri silloin oli seisonut. Ammottelevat, ruokaa täynnä olevat suut näyttivät heidän kasvoissaan olevilta mätähaavoilta.

— Terveydeksesi! Kirik Nikodimovitsh, sano rakastajattarelleni, että hän joisi kanssani! Eihän tässä ole mitään kainostelemisen syytä… Minkätähden tehdä syntiä aina salassa? Olkaamme suoria! Olen näet päättänyt, että kaikki tapahtuu suorasti, rehellisesti…

Ilja näki, että hän ojensi kätensä, ja löi nyrkillään lautasen syrjään, jonka hän sitten viskasi häntä kohden tulemaan. Lautasen särkyessä syntynyt kilinä näytti vielä enemmän hämmästyttävän vieraita. Hitaasti, ääneti vetäytyivät he syrjään, jättäen Iljan kasvoista kasvoihin Avtonomoff'ien kanssa. Kirik piti hännästä jotakin pientä kalaa, seisoen silmiään räpytellen kalpeana, tylsänä ja nolon näköisenä. Tatjanan ruumis vapisi ja hän uhkasi Iljaa nyrkeillään; hänen kasvonsa olivat hänen puseronsa väriset, ja kielensä ei tehnyt tehtäväänsä.

— Sinä… sinä valehtelet… valehtelet! — kähisi hän, kaula Iljaan päin ojossa.

— Tahdotko, niin kerron, miltä näytät alasti? — sanoi Ilja tyynesti. — Olethan itse näyttänyt minulle kaikki syntymämerkkisi… Miehesi voi sitten sanoa, valehtelenko vai ei.

Kuului tukahutettua nauruntirskumista ja huudahduksia. Tatjana Vlasjevna nosti kätensä ilmaan, tarttui kaulaansa ja vaipui ääneti tuolille.

Kirik kääntyi häneen päin ja syöksyi sitten hänen kimppuunsa pää alaspäin kuin härkä.

— Varo, minä lyön! Minulla ei ole mitään syytä tehdä pahaa sinulle. Sinä olet tyhmä ja ihan vaaraton… etkä ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa… Mene tiehesi!

Hän tyrkkäsi häntä vielä kerran ja väistyi itse seinän viereen.
Nojaten selkäänsä siihen, jatkoi hän:

— Vaimosi itse on riippunut kaulassani. Viisas hän on… vaan kehnompaa naista ei ole maailmassa… Mutta kaikkikin te olette konnia… Olen ollut oikeudessa tänään… siellä opin tuomitsemaan…

Hän tahtoi sanoa niin paljon, ett'ei saanut ajatuksiaan järjestykseen, vaan lausui ne sekaisin.

— En tahdo myöskään syyttää Tanjaa… se tapahtui… kuin itsestään… elämässäni on kaikki tapahtunut kuin itsestään… sattumalta… Olen murhannutkin miehen ihan sattumalta… En tahtonut kuristaa häntä mutta tein sen kuitenkin… Ja tiedätkö, Tanja, että juuri niillä rahoilla, jotka otin häneltä, pidämme nyt kauppaamme.

— Hän on mielipuoli! — huusi Kirik aivan ihastuneena, ja juosten ympäri huonetta yhden luota toisen luokse, huusi samalla iloisesti ja levottomasti:

— Kuuletteko? Näettekö? Hän on menettänyt järkensä! Voi, Ilja, minun tulee sääli sinua!

Ilja puhkesi äänekkääseen nauruun. Hänestä tuntui vielä kevyemmältä ja rauhallisemmalta, saatuaan sanotuksi murhasta. Hän seisoi voimakkaana ja leveäharteisena, pää pystyssä, tuntematta lattiaa jalkainsa alla; oli kuin hän olisi leijaillut ilmassa ja hiljaa noussut yhä ylemmäksi. Hänen kihara tukkansa kiharoitui hänen korkean, kalpean otsansa ympärille, silmät katsoivat ivallisesti ja ilkeästi.

Tatjana nousi ylös, astui horjuen Felitsata Jegorovnan luokse ja sanoi vapisevalla äänellä:

— Olen jo kauan sen huomannut… hänen silmänsä ovat olleet aina niin hurjat…

— Jos hän on mielipuoli, niin täytyy kutsua poliisi, — sanoi
Felitsata painavasti, katsoen Iljaan.

— Hän lyö meidät kaikki mäsäksi, kuiskasi Grisloff, vilkkuen levottomasti ympärilleen. He pelkäsivät poistua huoneesta.

Ilja seisoi oven vieressä, ja tullakseen ulos, täytyi kulkea ihan hänen ohitsensa. Hän nauroi koko ajan. Häntä huvitti nähdä, kuinka he häntä pelkäsivät, ja samalla huomasi hän, etteivät vieraat ollenkaan säälineet isäntäväkeään, vaan olisivat ihastuneina seisoneet siellä vaikka koko yön ja kuunnelleet, kuinka hän tekee pilaa rakastajattarestaan, jolleivät olisi samalla pelänneet häntä.

— En ole mielipuoli; — sanoi hän, rypistäen synkästi kulmakarvojaan. — Tahdon vain, että jäätte tänne kuuntelemaan minua. En päästä teitä mihinkään… ja jos tulette minua liian lähelle, lyön… lyön kuoliaaksi. Olen väkevä…

Hän ojensi pitkää, suurinyrkkistä kättään ja pudisti sitä ilmassa; sitten laski hän kätensä alas.

— Sanokaa minulle — mitä ihmisiä te olette? Minkätähden elätte?
Nylkyreitä te olette… roskaväkeä…

— Tuki itse suusi! Mutta minä puhun hiukan… Katson teitä, — te syötte, juotte, petätte toisianne… ketään ette rakasta… mitä sitten tahdotte? Minä olen etsinyt kunnollista elämää, puhdasta… sitä ei ole missään! Itse vain olen turmeltunut… Kunnon mies ei voi elää teidän kanssanne, hän mätänee. Kunnon ihmisiä piinaatte te kuoliaaksi… Minä, esimerkiksi, olen paha, mutta sittenkin olen teidän joukossanne kuin heikko kissa pimeässä aitassa tuhansien rottien keskellä… Te olette kaikkialla… sekä tuomitsemassa että työsopimuksia tekemässä ja lakeja laatimassa… Olette konnia sittenkin… Minua olette syöneet…

Silloin ponnahti telegrafisti seinän vierestä kuin pallo ja syöksi huoneesta ihan Iljan ohitse.

— Taisi koskea! — jatkoi Lunjeff, nyökäyttäen häneen päin päätään ja hymähtäen. — Mutta hän ansaitsee sen…

— Tuki suusi! — huudahti Avtonomoff nurkasta. Hän penkoi siellä polvillaan erästä arkkua.

— Älä huuda, pöllö! — vastasi Ilja hänelle, istuutuen tuolille ja pannen kätensä ristiin rinnalle. — Mitä huudat? Olen elellyt hänen kanssaan, joten tunnen hänet… Ja miehen olen tappanut… kauppias Poluektoff'in… Muistatko, että olen monasti puhunut kanssasi Poluektoff'ista? Siksi puhuin, kun kuristin hänet… Ja hänen rahoillaan olen kaupankin perustanut…

Ilja katsahti ympärilleen. Seinävierustoilla seisoivat ääneti pelästyneet vieraat. Hän tunsi väsyneensä puhumaan, että hänen rintaansa syntyy välinpitämätön tyhjyys, vaan siinä, kuten himmeä kuu syystaivaalla, oli kylmä kysymys:

Nurkasta hyppäsi esiin Kirik, punasena, tukka pörrössä. Hän heilutti kädessään revolveria ja huusi, hurjasti silmiään pyörittäen:

— Hyvät herrat! En kestä enää! Heretkää!… Tämähän on Teidän perheasianne.

Mutta Avtonomoff ei kuullut, mitä hän sanoi. Hän hyppi Iljan edessä, tähtäsi häntä revolverilla ja huusi:

— Revolveripahasesi ei taida olla ladattu? — virkkoi Ilja, katsoen välinpitämättömästi raukeilla silmillään häneen. — Mitä raivoat? En minä pakene… Minne menisin… Vankeudellako uhkaat? En sitä pelkää…

Hän tarttui miehensä käsivarteen, ja he hiipivät varovasti Iljan ohi.
Viereisessä huoneessa istui Tatjana Vlasjevna itkien ja nyyhkyttäen.

— Nyt on koko elämäni mennyttä! — sanoi hän hiljaa, miettivästi. —
Mutta ei kannata mitään sääliä… Vaan kuka mursi minut?…

— En… hitto teidät vieköön! Teitä säälittää vain viisikopeekkainen, joka livahtaa taskunne ohi… Samoin minä… ennen säälin koiraa, kuin teitä… Ikävä, etten ole elänyt koirien, vaan ihmisten kanssa… Mutta miksei poliisia kuulu? Alan kyllästyä tähän. Mene pois, Kirik, minua inhottaa nähdä sinua…

Hänestä tuntui todellakin vastenmieliseltä istua vastapäätä
Avtonomoff'ia.

Hän näki heidän kulkevan ohitsensa kuin harmaat läiskät, herättämättä hänessä mitään ajatuksia tai tunteita. Hänen sielunsa tyhjyys kasvoi kasvamistaan. Hetkisen istui hän ääneti, kuunnellen Avtonomoff'in ärhentelemistä ja esitti sitten hänelle äkkiä ivallisesti:

— Mutta eihän revolverissasi ole luotia! — sanoi Ilja ivallisesti ja lisäsi sitten varmasti:

— Ajattele, kuinka sinua löylyttäisin! Sitten ei hän puhunut enää mitään, istuihan vaan liikkumatta, mitään odottamatta tai ajattelematta…

Heidän takanaan näkyi Tatjana Vlasjevna; hän sanoi huohottaen, osottaen Iljaa kädellään:

— Hän on tunnustanut meille murhanneensa kauppias Poluektoff'in… muistatte kai, kauan sitten?

— Kyllä, minä itse voin sen todistaa vastasi Ilja tyynesti, väsyneen näköisenä. Hyvästi, Tanjka… älä ole levoton… älä pelkää… muuten — vieköön piru teidät jokaisen!

Komisarius istuutui pöydän ääreen kirjottamaan, poliisikonstaapelit asettuivat Iljan molemmille puolille; hän katsahti heihin ja painoi raskaasti huoaten päänsä alas. Huoneessa oli hiljaista; kuului kynän rapina paperilla, ja ikkunoiden takana loi yö läpitunkemattomia mustia seiniään. Erään ikkunan luona seisoi Kirik, tuijottaen pimeään, — äkkiä viskasi hän revolverinsa nurkkaan ja sanoi komisariukselle:

— Ei käy enää päinsä… tällainen ilmianto… ja lisäksi poliisimestarinapulainen tietää jo asiasta…

— Hyväluonteinen olet, Kirik Nikodimovitsh! — sanoi Ilja, päätään pudistaen. — On sellaisia koiria, jotka, vaikka niitä lyödään, nuolevat lyöjää… Mutta ehket sinä säälikään minua, vaan pelkäät minun oikeudessa puhuvan jotakin vaimostasi! Ole huoleti, — minua hävettää jo häntä ajatella, saatikka sitten hänestä puhua…

Avtonomoff poistui nopeasti toiseen huoneeseen ja kuului siellä aika jyrinällä istahtavan tuolille.

— Kas niin — sanoi komisarius, kääntyen Iljaan, — voitteko allekirjottaa tämän paperin?

Hän tarttui kynään ja lukematta paperin sisällystä, kirjotti suurilla kirjaimilla: Ilja Lunjeff. Kun hän kohotti päätään, huomasi hän komisariuksen katsovan kummastuneena häneen. Muutamia sekuntteja katsoivat he ääneti toisiaan, — toinen uteliaasti ja ikäänkuin tyytyväisesti, toinen tyynesti, välinpitämättömästi.

— Lähtekäämme! — sanoi komisarius, kohauttaen hartioitaan. — Käsiänne en sido… vaan älkää paetko! Poliisiasema on lähellä, tuolla mäen alla.

Lunjeff vilkasi komisariuksen ryppyjen uurtamiin, säälivännäköisiin kasvoihin ja sanoi synkästi:

Kun Ilja oli astunut yön kosteaan pimeyteen, huokasi hän syvään, pysähtyi ja katsoi mustalle taivaalle, joka levisi matalalle maan yli, kuin ahtaan, huonoilmaisen huoneen mustunut katto.

Hän läksi astumaan… Talot seisoivat kadun kummallakin puolella kuin suunnattoman suuret kivilohkareet, loka roiski jaloissa, ja katu vietti alaspäin jonnekin, jossa pimeys oli vielä synkempi… Ilja kompastui kiveen ja oli vähällä kaatua. Hänen sielunsa lohduttamattomasta tyhjyydestä kuului yhä itsepäinen kysymys:

Ja heti nousi hänen mieleensä kuva oikeussalista, ystävällinen
Gromoff, Petruha Filimonoff'in punanen naama.

— Tunnustatteko itsenne syylliseksi… Ja prokuraattori sanoi pitkäveteisesti:

Ilja ontui, sillä hän oli loukannut jalkansa kiveen, ja hiljensi käyntiään.

Sanoin selittämätön tuska, polttava kuin hehkuva rauta, terävä kuin veitsi, tunki hänen sydämeensä.

Hän loikkasi eteenpäin ja läksi hurjaa vauhtia juoksemaan mäkeä alas, niin että ilma suhisi korvissa. Hänen järjissään juoksivat raskain askelin poliisit, kuului kimakka vihellys, ja syvä ääni huusi:

Kaikki Iljan ympärillä — talot, katukivistö, taivas — vavahteli ja hyppi, tunki hänen päällensä raskaana, mustana joukkona. Hän syöksi eteenpäin väsymystä tuntematta; halu päästä näkemästä Petruhaa, antoi hänelle siivet. Jotakin harmaata, muodotonta kasvoi hänen eteensä pimeästä, saattaen hänet epätoivoiseksi. Hän muisti, että tämä katu miltei suorakulmaisesti kääntyy oikealle, kaupungin pääkadulle… Siellä on ihmisiä, siellä otetaan hänet kiinni…

— Äh, lennä sielu, iäisyyteen! — huusi hän kaikin voimin, syösten eteenpäin vielä nopeammin, pää eteenpäin nojossa… Kylmä, harmaa kiviseinä kohosi hänen eteensä.

Kuului mäjähdys, joka muistutti virran aallon loisketta, haipuen nopeasti pimeään yöhön.

Juoksi sitten vielä kaksi mustaa olentoa seinän luokse. Ne heittäysivät ensimmäisen päälle, joka oli kaatunut muurin vierustalle, vaan molemmat nousivat pian ylös… Mäkeä alas juoksi vielä ihmisiä, kuului heidän jalkojensa kopse, huutoja ja vihlova vihellys…

Toinen teki tulitikulla tulen ja kumartui katsomaan. Hänen jaloissaan oli käsi, jonka kovasti nyrkkiin puristetut sormet verkkaan aukenivat.

— Pääkallo näyttää olevan ihan mäsänä. Mustia olentoja sukeltausi pimeästä…

— Voi sinua, raukka — sanoi hiljaa poliisi, joka oli jäänyt seisomaan. Hänen toverinsa nousi ylös, teki ristinmerkin ja sanoi väsyneesti, läähättäen:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOLME YSTÄVYSTÄ II ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kolme ystävystä II

KOLME YSTÄVYSTÄ II

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE