E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KUINKA MEISTÄ TULI KIRJAILIJOITA

Suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia

Suomen Kirjailijaliiton julkaisu

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

SISÄLLYS:

 Juhani Aho: Hiukkanen Kalevalan runollisuudesta
 Selma Anttila: Kirjailijataipaleeltani
 Kaarlo Atra: Ensi alkeeni kirjallisella alalla
 Minna Canth: Kuinka meistä tuli kirjailijoita
 Rafael Engelberg: Ensi yritykset
 Hilja Haahti: Pari muistelmaa
 Iivo Härkönen: Kuinka jouduin kynänkäytön alalle
 Santeri Ivalo: Kuinka ja koska alotin
 Valter Juva: Eräs arkkiveisujuttu
 K. A. Järvi: Mitenkä minä aloin "kirjoitella"
 Aino Kallas: Kuinka alotin virolaisaiheisena kirjailijana
 Ilmari Kianto: "Soutajan laulujen" aikoina
 R. Kiljander: Ensi yritykseni
 Juhana Kokko: "Kölliskön" syntymisen syyt
 Aarni Kouta: Alotteeni ja ensi alkuni
 Helmi Krohn: Miten jouduin elämäkerralliselle alalle
 Larin Kyösti: Nuoruuden muistoja
 Eino Leino: Muistojen kaupungit
 Ester Linnankoski: Muuan Linnankosken nuoruudenruno
 Johannes Linnankoski: Alkusäkeet
 Heikki Meriläinen: Nuoruuteni muistoja
 L. Onerva: Pari lehteä muistojen kirjasta
 Olli Vuorinen: Ensi yritykseni
 Theodolinda Yrjö-Koskinen: Miten tulin kirjailijaksi

HIUKKANEN KALEVALAN RUNOLLISUUDESTA.

Luotettavimmat todistuskappaleet siitä, kuinka me kukin alotimme ja millaisia olivat ensi askeleemme kirjallisella taipaleellamme, eivät luullakseni ole kirjailijain omat muistelmat, vaan ehkä enemmänkin näytteet hänen kirjailemisensa ensi tuloksista. Sellaisia kai olisi jokaisella vanhoissa kätköissään. Muutamia niitä löysin minäkin tuonoin eräältä vanhalta ullakolta, niiden joukossa erään ainekirjoitusvihkon jonkun lyseon ylemmän luokan ajalta. Tuossa vihkossa on muun muassa eräs n.s. "vapaa" aine, joka sellaisenaan julaistuna ehkä antanee jonkunlaisen käsityksen kyhääjänsä senaikuisista kirjallisista ihanteista ja hänen tyylistään, jotka senjälkeen oikeastaan tuskin ovat paljoakaan muuttuneet. Kirjailijaliiton julkaisun hyvää tarkoitusta edistääkseni pyydän paremman puutteessa jättää sen arv. Toimituksen käytettäväksi.

J. A.

Runollisuudella, niinkuin ylipään kirjallisuudella, on velvollisuutena yksinkertaisimmilla esimerkeillä elämästä ja luonnosta näyttää niiden loisto- ja varjopuolia. Se on silloin, kuten matematikikin, puhtainta ja sanommepa ylevintä, kun voi osoittaa suurimpia poikkeamattomia totuuksia kaikkein vähäisimmillä ja jokapäiväisimmillä keinoilla. Silloin se kohtaa kaiun jokaisen rinnassa, kun koskettaa aivan likeisimpiä ja tutuimpia kieliä elämämme soittokoneessa. Jos se poikkeaa tältä uralta ja joko ylenee Olympoon muka jumalallista kanteletta soittamaan taikka muuten menee teeskentelyyn, tuntuu se meistä vieraalta. Se ei enää viehätä eikä miellytä meitä, me emme voi seurata sen ääntä todellisuudessa ja joskus vain voimme hämärän kuvitusvoiman avulla saada siitä jotakin kuvaa eteemme. Näin ollen on jo runollisuus menettänyt lukijalle kaiken arvonsa, se jääpi unohduksiin ja kuolee kuin äitinsä rinnoilta temmattu imevä lapsi. Tämmöiseen ilmassa häälyvään tilaan on runollisuus useinkin noussut, ja onpa välistä voinut ajaksi huikaista lukijoitaan, mutta esteetillisemmästi sivistyneiden arvostelua se ei ole koskaan voinut kestää, se on itse siitä huiennut. — Päin vastoin on taas semmoisten runomusten laita, jotka, niinkuin mainitsimme, ovat sopusoinnussa meissä itsessämme vallitsevien aatteiden ja olojen kanssa, ja siten, itse juuri kohoamatta erittäin ylös, nostavat vastustamattomalla voimalla meidät ja aatteemme korkeuksiin. Semmoiset runomukset ovat pysyneet ijäti uusina ja ihailtuina, ovatpa saavuttaneet klassillisuuden nimen. Ne ovat kuin itsestään syntyneitä, ei kenenkään tekemiä, niistä voi sanoa, että ne ovat syttyneet "jumalallisesta kipunasta", joka on runoilijan henkeä lämmittänyt. Tämmöisten runomusten joukkoon on luettu maailman suurimpain yksityisten runoilijain (Runebergin y.m.) teokset ynnä myöskin muutamat kansanrunot. Viimemainituista Kalevalamme tuskin tarvinnee siirtyä muiden kuin Kreikkalaisten kansanrunojen edestä. Tämäkin esiintuo kaikkein runollisimmat ajatukset ja ihanimmat kuvat tavallisimmilla sanoilla, jokapäiväisimmät tapaukset näyttää se semmoisena kuin ne esiintyvät ja me ne olemme nähneet, tuomalla siinä kuitenkin esiin jonkin puolen, jota me emme ole huomanneet ja joka juuri sen vuoksi, että se ilmaantuu ikäänkuin uutena-vanhanatuttuna, viehättää meitä. Pienimmissäkin seikoissa löytää se jonkun kohdan, jota kannattaa ihailla, samalla kun se taas juhlalliset kohtaukset elämässä ja ylentävät ilmiöt luonnossa selittää sillä arvollisuudella kuin asia vaatii, ottaen molempia selittääkseen vertauksilla, jotka johtuvat asiasta ja likeltä kuuluvat siihen.

Näihin väitöksiin on Kalevalassa todistuksia joka sivulla, jopa joka säkeessäkin. Ei niitä siis tarvitse etsiä. Mistä kohti kirjan aukaisseekin, löytyy ja ilmaantuu todistuksia kyllin.

Tarkastelkaammepa esimerkiksi neljättäkymmentä runoa.

Se kertoo ensin, kuinka Kalevalan uroot kulkeissaan sammon ryöstöön Pohjolaan joutuvat kosken niskaan. Ennenkuin he kumminkaan uskaltavat antautua kuohujen valtaan, kokee Lemminkäinen loihtemalla poistaa kosken vaaroja. Nämä Lemminkäisen sanat tahdon ottaa tarkastellakseni. Ensin kääntyy Lemminkäinen kosken itsensä puoleen sanoilla:

    Heitä koski kuohuminen,
    vesi vankka vellominen.

Sitten puhuttelee hän kosken haltijoita kääntyen ensin "kosken tytön, kuohuneitin" puoleen näin:

Kosken tyttö, kuohuneiti, istuite kihokivelle, kihopaaelle paneite, sylin aaltoja aseta, käsin kääri käppyröitä, kourin kuohuja kohenna, jott' ei riusko rinnoillemme eikä päällemme päräjä.

Mikä hilpeä runollinen kuvaus noissa muutamissa sanoissa! Voiko löytyä kynää, joka taitavammasti kuvaisi tuommoisen hienon, suloisen olennon, kuin tässä on tehty! Kuka toinen näin muutamilla sanoilla asettaisi eteemme samallaisen, yhtä selvän kuvan kuin tässä näemme! Tässä vaaditaan heikkoa naisellista olentoa ei muilla aseilla kuin pehmeällä sylillään asettamaan vihaisen kosken kuohuja. Tässä on tuo kaikkivoipa sulous asetettu kaikkivoipaa voimaa vastaan. Naisen voima on syvästi ja oikein käsitetty. Kuka muu olisi vaatinut naista tuommoiseen vaaralliseen työhön kuin se, joka tietää, mikä voima naisella on, ja kuinka paljon sulous ja kauneus joka paikassa voi matkaan saada. Runo arvelee, että totta kai hilpeää hienohelmaa luonnonvoimienkin täytyy totella. Tässähän ilmautuu aivan sama käsitys kuin laulunkin voimasta. Silmiemme edessä kuvastaa aivan selvään, kun luemme "sylin aaltoja aseta", kosken vaahtopäiden yli liukuva, vaahdonvalkeaan huntuun puettu olento, me olemme näkevinämme huolekkaan, lempivän tytön, joka kokee eroittaa taistelevia vihamiehiä. Noissa kolmessa runosäkeessä "sylin aaltoja aseta, käsin kääri käppyröitä, kourin kuohuja kohenna", sanoo Kalevalan runotar paljon enemmän kuin joku muu sadoilla sanoilla olisi saanut selvitetyksi. Tässä nähdään siis, kuinka taideniekka muutamilla luonnollisilla, mutta voimakkailla ja asiaan kuuluvilla sanoilla voi meitä viehättää ja saada kuvitusvoimamme hereille.

Vielä tahdon viitata lukijaa säkeeseen:

käsin kääri käppyröitä

ja siinä kehoittaa tarkastamaan, mitä käppyrä tavallisessa kielessä ja mitä tässä merkitsee. — Onhan yhdellä sanalla sanottu sekä itse asia että sitä selvittävä vertaus, onhan tässä meillä vertaus, jota parempaa tuskin Homeroskaan olisi keksinyt. —

Puhuteltuaan ensin nuorta, viehättävää impeä, kuten keikari ainakin, kääntyy Lemminkäinen vielä asiansa varmuudeksi äidin suosiota saamaan. Hän huutaa avuksi "akkaa aaltojen alaista", Vellamoa, näin:

Akka aaltojen alainen, vaimo kuohun korvallinen, nouse kourin kuohun päälle, yskin aalloille ylene j.n.e.

Näissä sanoissa taas on sanottu paljo ja Kalevalan tarkalla luonnontotuudella. Kun näet nuorta tyttöolentoa pyydetään suloudellaan ja ikäänkuin lapsellisella viehättäväisyydellään hillitsemään kuohuja, on toisen arvokkaamman ja vanhemman naisen asia juuri ikänsä, arvonsa ja odottamattoman ilmaumisensa kautta vaikuttaa masentavasti noihin hurjapäisiin vintiöihin, kuohuihin. Kun luemme "yskin aalloille ylene", muistuu mieleemme Neptunon arvokas olento, niinkuin Virgilius kuvaa hänet, ylenevänä merestä, vakavalla vihallaan laineita laimentavana ja quos ego'llaan tuulosia säikäyttävänä. Tässä on siis yhtäpitäväisyyttä Virgilion käsityksen kanssa! Luulemmepa vielä lisäksi Suomalaisten Runotarten käsittäneen hurjain, valloilleen päässeiden poikain taivuttamisen paremmasti eli varsinkin monipuolisemmasti kuin Virgilion. —

Senjälkeen kääntyy Lemminkäinen puhuttelemaan kosken kiviä ja pyytää heitä "otsaansa alentamaan ja päälakeansa painamaan". Kuinka runollista ja asian mukaista tämäkin! Samoin pyydetään Kivi-Kimmoa puraisimella puhkaisten kiviä aukaisemaan tietä kulkeville. Kuka muu olisi voinut mahdotonta ja satumaista näin uskottavassa muodossa esiintuoda! Ei sillä hyvä! Veden isännän pitää "kivet saattaa sammaliksi, hau'in vuoluiksi venonen", ettei venhe kovin kovasti kolahtaisi "mäkipäihin"! "Mäki-pää" on hyvä, erinomainen vertaus sekin!

Nyt luulisi jo kaikkien pyyntöjen olevan lopussa — mutta ei! Suomalaisen sitkeydellä mankuu Lemminkäinen yhä vielä uutta. Kun lukija on jo melkein tyydytetty eikä vaadi enempää, avaa oikea taiteilija vasta hänen silmäinsä eteen kauneimman lehden kuvakirjastaan. Sillä tavalla ihastuttaa hän sanomattomasti lukijaansa, silloin vasta hurmautuu tämä, kun näkee, että hän on ollut niin kokonansa viehättäjänsä vallassa, ettei ole voinut muuta kuin ehdottomasti seurata häntä ja ihastua hänen kanssaan. Mutta asiaan! Lemminkäinen sanoo:

Neiti kosken korvallinen, impi virran vierellinen, kehreäs utuinen lanka utuisesta kuontalosta, veä lankasi ve'elle, sinerväsi lainehille, jota pitkin purren juosta, tervarinnan teuotella.

Käyhän Runotar tässä hiukan haaveksimaankin, mutta luonnollisesti ja viehättävästi tapahtuu sekin. Kuinka utumaisia, läpikuultavia ovatkin nuo säkeet! Kuinka hilpeän kevyt noissa ilmautuva aate ensi silmäyksessä on, kuinka syvä totuus piilee sen pohjalla tarkemmin katseltuna! Vieno nainenhan, turvallisuudessa istuva olento, ohjaa sydämestä sydämeen kulkevalla, näkymättömällä, utuisella tunnetten siteellä maailman meluun menehtyvää miestä. — Kun tähän tapaan ajattelemme tätä kohtaa, ei se ole paljasta sanasotkua, ei paljasta runomittaa, mutta todellista runoutta, aatteiden ja muodon arvokasta sopusointua.

Vielä pyydetään Melatarta, peräsimen haltijaa, ja Ukkoa auttamaan kulkijoita kosken alla kohtaavien vaarojen sivutse. Viimemainittua puhutellessa sanotaan:

Piä miekalla pereä, tuijota tupettomalla.

Tuo "tuijota" on taas todistus lausumallemme väitteelle. Omituisen sattuva on se tähän paikkaan! Luulisi, ettei voisi "tuijottaa" muilla kuin silmillään, mutta runo on tahtonut tuolla yhdellä sanalla näyttää sekä perämiehen vaaraa ja vakavuutta, kun sanoo hänen peräisimellä tuijottavan.

Tällä lailla rukoilee Lemminkäinen onnellisesti alas päästäkseen "eikä puutu puinen pursi". Mahdotontapa se olisi ollut, sillä kuka ei hurmautuisi noin kauniista rukouksesta!

Mitä siis nyt siitä, mitä Kalevalan runollisuudesta olemme esittäneet, päätämme? Ymmärrämmekö, mimmoiseen runolajiin Kalevala kuuluu? Olemmeko muualta löytäneet tämmöistä? Emmekö? Siis on Kalevalan runollisuus alkuperäistä, klassillista? Jos noihin kysymyksiin edellisen johdosta voimme myöntämällä vastata, jos päätämme seurata Kalevalan runollista katsantotapaa, samalla kuin myös kaiken puhtaan runollisuuden, jos voimme saada runoilijamme siltä tieltä, jonne Kalevala viittaa, etsimään ihanteitaan, saammepa olla vakuutetut, että kirjallisuutemme on seisova vakavalla pohjalla, että "Hellaksemme" Kalevala, on juhlallisella sinitaivaallaan meitä hurmaava, että runollisuutemme on muodostava uuden, tähän saakka tuntemattoman suomalais-klassillisuuden! Tarvitsemmeko tuota ollenkaan epäillä! Sanoohan aina totta puhuva Kalevalamme:

Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi, laajemmille laulajoille, runsahammille runoille, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa!

Juhani Aho.

Selma Anttila.

Kirjailijataipaleeltani.

Pikku tyttösenä muistan lempityöni olleen hämärän tultua istua akkunassa ja tuijottaa metsänlaitaan tai pellolle. Varsinkin multapelto, sen epätasainen pinta ja suuret, saviset kokkareet askartelivat mielikuvitustani. Sarka oli kuin näyttämö, jossa auran viillokset, vaot ja harjat, syvennykset ja ylennykset muodostivat kiitollisen maiseman. Siihen loi silmäni kummallisia satuolentoja. Pystyyn noussut mullan köntys kasvoi katsellessani jättiläiseksi ja kaikkialla saralla syntyi piirre piirteeltä siitä omituisia olentoja. Siinä oli leikkisä ukko, joka kääntyneenä minuun, otsattomana, pää peltoon liittyneenä, pelkät kasvot näkyvissä nauroi minulle ja viittasi suunnattoman pitkällä kädellään lukuisaa seuruettaan ympärillään. Ja kun seurasin hänen viittaustaan, näin todellakin yhä selvemmin hahmoja, ihmisen kasvot ja hevosen kaulan taikka makaavan koiran, joka harjakset pystyssä kiihkeästi yritti purra jättiläisen nenää eikä koskaan kuitenkaan ylettynyt. Se huvitti minua suuresti, ja muistan, miten toiset lapset kyselivät, mikä minua niin nauratti. Kerran säikytin kotiväen pahan päiväisesti. Istuin illan tullessa lempipaikallani ja seurasin hämärän säännöttömien varjojen häälymistä saralla. Aidan vieressä kasvava koivu tummensi varjollaan pellon laitaa ja sen lehdettömät oksat rapsauttivat toisinaan akkunaa. Sarkasankarini sattui silmissäni nousemaan mullasta. Se kasvoi ja kohosi ja äkkiä, kuin sydämen isku, löi se minua välkkyvällä miekalla. Peljästynyt, luonnoton huutoni herätti pikku veikon, ja äitini, luullen minua sairaaksi, kyseli: mikä löi, mikä se nyt löi? kun minä yhä hoin: se löi, se löi!

En olisi kuitenkaan missään nimessä tahtonut ilmaista, mikä se löi ja mitä saralla olin näkevinäni. Oli sellainen tunto, ettei pelto-olennot sitten enää olisi tahtoneet leikkiä kanssani.

Sitten tuli ensimäinen kouluvuosi, ja metsäinen pitkä tie, jota kuljin, elävöittyi samalla tavalla kuin pellon sarka. Erään Lähdekorven mäen muistan vieläkin tarkasti. Jyrkän notkon poukamassa oli lähde, jossa kerran sattui olemaan saukko, näin sen mustan, sileän pään ja terävät silmät. Pitkä ruumis molskahti vedessä ja sitten oli kaikki hiljaa. Pitkään aikaan en uskaltanut liikahtaakaan ja mielikuvitukseni teki siitä satuolennon. Enhän milloinkaan ollut kuullut todellisuudessa sellaisesta otuksesta. Aina kun sitten kuljin lähteen sivutse en uskaltanut kääntyä siihen selin, kuka tiesi, mikä sieltä saattoi hyökätä.

Todellisuus ja kuvittelu ovat aina minua vanginneet. En voi milloinkaan lakata niitä toisiinsa sekottamasta. Ne seuraavat minua keräten tieni oheen pelottavia voimia, joille en voi selkääni kääntää. Ei auta muu kuin kääntyä päin, selvitellä ja eritellä, taruilla ja kertoa.

Julkisuuteen astuminen ei ole kuitenkaan alunpitäen lähtenyt minun puoleltani vapaaehtoisesti. En ole koskaan ajatellut tulla "kirjailijaksi".

Jouduttuani Tampereelle tulin suureen elämän myllyyn. Olin siellä yhteen aikaan viidessä yhdistyksessä joko sihteerinä, puheenjohtajana tai muuna toimijäsenenä, oikein "populaari" henkilö, kuten sanotaan. Jouduin väkisinkin paljon tekemisiin ihmisten kanssa ja tulin kurkistaneeksi yhteiskunnan soppiin ja salonkeihin, verranneeksi ja — niin, kaikki tuo vaikutti minuun kuin lapsena Lähdekorven saukko. Jouduin ensin kauhuihini enkä sitten enää voinut kääntää näkemälleni selkääni. Tutkistelut syistä, mahdollisuuksista kiertyivät eteeni, veivät rauhani päivillä, uneni öillä. Luulin olevani sairas ja hermostunut. Olin kuitenkin nuori, ja kaikenlainen sairaus oli minulle aivan tuntematonta. En siis takertunut siihen, sillä voittamaton työinto pakotti yhä uusiin ponnistuksiin selvittää elämän arvotusta. Silloin antauduin kirjoittamaan itselleni, ensin salaa illoin, sitten yhä kiihkeämmin työkseni. Sepitin kertomuksia, sillä ihmiset ja luonteet elävöittyivät mielessäni kirkkaina.

Toimittaja Viljakainen sai kerran käsiinsä sellaisen tarinan ja alkoi kysellä. Hän puhui lehdestään, ja eihän siinä sitten muu auttanut kuin julkaisu. Ja niin ne ovat sittemmin tulleet minunkin kuvitteluni ja näkemykseni maailmalle.

Syistä, miksi kirjoitan, en voi julkisuudessa loruella. Luonnollisesti on minulla, niinkuin useimmilla, omat persoonalliset vaikuttimeni, ristiriidat, jotka elämä syövyttää sielua ahdistaviksi ja tuskaa tuottaviksi voimiksi, tunne-elämä, joka toisinaan pyrkii ylivoimaiseksi ja kohtalokkaaksi. En voi kuitenkaan niihin sellaisinaan kajota. Kaikenlainen itsensä kiduttaminen ja tunnetuskiin vaipuminen taiteellisella lennolla ja persoonallisuuden sinetin suojassakin on minulle vastenmielistä. En pyri julkisuuteen itseni vuoksi, ja uskon, että ainoastaan se, mikä minussa on terveen elämän jumaloimista ja haltioittamaa, voi muidenkin mieltä kiinnittää.

Selma Anttila.

Kaarlo Atra.

Ensi alkeeni kirjallisella alalla.

Ryhtyessäni muistelemaan ensi alkeitani "kirjallisella alalla" muistuu mieleeni, että vuosien kuluessa useinkin olen nähnyt arvostelijain kertovan lukijoilleen, että minä muka siirryin paletin äärestä kirjoittelemaan. Asian laita on kuitenkin oikeastaan päinvastoin. Ja toiseksi en vielä tänäkään päivänä ole "paletin äärestä" minnekään siirtynyt enempää kuin ennenkään, vaikka en myöhemmin olekaan julkisuudessa maalarina esiintynyt. — Mutta jo paljoa aikaisemmin kuin olin edes palettia kädessäni pitänyt, olin kirjoitellut.

* * * * *

Olin siihen aikaan noin kahdentoista-vuotias. Asuimme Tampereella. Samassa talossa oli Verkatehtaan lainakirjasto ja lukusali. Kirjaston hoitajana oli silloin jo ja yhä vieläkin musikaalisista harrastuksistaan aikoinaan laajoissa piireissä tunnettu työnjohtaja Fredrik Lundelin. Hänen herttaisessa kodissaan jouduin paljon oleskelemaan siksi, että perheen pieni pojanpoika oli paras leikkitoverini. Pitkät iltapuhteet leikimme kahden suuressa, kauniissa lukusalissa, rakennellen, pelaten tai lueskellen. Siellä oli kaikki suomalaiset kuvalehdet ja huomattavimmat sanomalehdet, joitten viimeksimainittujen alikerrat ja muut kaunokirjalliset pätkät piankin tulivat halutuksi lukemisekseni. Parhain aarreaitta oli kuitenkin suuri kirjasto. Joka vuosi ostettiin sinne parhain vastailmestynyt suomenkielinen kirjallisuus. Ja kaikki oli mielinmäärin käytettävänämme. Alituiseen kannoin kirjoja pihan yli edes ja takaisin, iloisena ja onnellisena siitä, ettei tarvinnut pitää mistään lainausajoista lukua, vaan alituiseen sai ottaa uusia, kun entiset olivat luetut. Topelius, Päivärinta, Aho, Ivalo, Reijonen, Meriläinen, Kauppis-Heikki ja Minna Canth olivat läksyjen lomissa jokapäiväistä seuraani. Minun nuorempi leikkitoverini oli samoihin aikoihin pahimmassa satukuumeessa. Hän etsi kirjaston satukirjat oikein luettelon mukaan, mutta ei sittenkään saanut kylliksensä, vaan usein kiusasi minuakin satuja kertomaan. Vaan mistäpä niitä olisin kertonut, kun hän oli melkein kaikki samat lukenut mitkä minäkin. Mutta hän ei hellittänyt. Ja niin aloin vähitellen kertoa hänelle "omiani" ja innostuin yhä enemmän, kun ne aivan odottamattomasti häntä huvittivat.

Niihin aikoihin oli eräässä lastenlehdessä kirjoituskilpailu, ja minäkin uskalsin sinne lähettää pienen kertomuksen. En hiiskunut asiasta ystävälleni, enkä edes äidillenikään, vaan kaikessa hiljaisuudessa odotin ratkaisua. Kun se vihdoin tuli, niin en tahtonut silmiäni uskoa. Olin saanut toisen palkinnon. Epäilen vieläkin olenko koskaan ollut iloisempi ja ylpeämpi kuin niinä päivinä, jolloin palkintokirjani saapui ja jolloin sain nähdä ensi kyhäykseni painettuna.

Mutta painomustekasteen saaneen esikoiseni vaiheet eivät vielä tähän loppuneet. Eräänä päivänä, hiukan myöhemmin, antoi opettaja kansakoulussa ainekirjoitustunnilla seuraavaksi kerraksi vapaaehtoisen aineen. Empimättä kirjoitin vihkooni palkitun kirjoitukseni. Kun opettaja sitten toi vihot takaisin, luki hän hyväksi esimerkiksi parin oppilaan ainekirjoituksen, lausuen niitten johdosta jotakin ystävällistä. Olin tavattoman nolo, kun hän ryhtyi jakamaan vihkoja, eikä sanonut halaistua sanaa minun kirjoituksestani, joka oli sekä palkittu että painettu… nyrpeänä odottelin vihkoani. Kun opettaja sen vihdoin ojensi minulle, käski hän samalla minua tunnin loputtua opettajahuoneeseen. Hänen äänessään oli uhkaava sävy, ja toverini katselivat minua sekä uteliaina että vahingoniloisina. Hiukan jännittyneenä, mutta samalla uhmamielisenä seurasin opettajaa tunnin loputtua.

— Sinun tämänviikkoisella aineellasi on vain se vika, ettei se ole sinun kirjoittamasi — alkoi opettaja hyväntahtoisen ivallisesti.

— On se… — enempää on osannut sanoa, sillä tämä syytös oli aivan odottamaton.

— Vai niin. No, katsoppas tätä! — Samalla hyväntahtoisuudella hän otti pöydältä lehden, jossa nimimerkillä varustettu kertomukseni oli painettuna.

— Älä nyt juttele enempää. — Vai kenties tämäkin kirjoitus on sinun.

— Niin onkin.

— Vai niinkö? — Mutta samassa hänen epäluulonsa nähtävästi syttyi uudestaan, sillä hän kysyi:

— Joko olet saanut palkintokirjasi?

Vastasin myöntävästi, ja hän käski tuoda sen seuraavana päivänä kouluun. Oikein näkyvän todistuskappaleen esittämällä pääsin seuraavana päivänä lopullisesti vapaaksi ensimäisen painetun sepustukseni aiheuttamista epäluuloista. Ja kuitenkin: vielä vuosien kuluttua, nyt tätä kirjoittaessanikin, ajattelen, että paljon onnellisempaa olisi ollut silloiselle opettajalleni ja ehkä minullekin, jos hän olisi uskonut ilman todistuksia…

Kaarlo Atra.

Minä Canth.

Kuinka meistä tuli kirjailijoita.

Suomalainen teatteri oli syksyllä v. 1878 antanut muutamia näytäntöjä Jyväskylässä. Olimme saaneet nähdä Mariannen, Sirkan, Oman Toivoni ja muutamia muitakin kappaleita. Mutta nämä ne vaikuttivat syvimmästi, vaikuttivat varsinkin minuun, joka tuskin milloinkaan sitä ennen olin mitään teatteria nähnyt, ellen ota lukuun muutamia seuranäytelmiä ensi nuoruuteni aikana Kuopassa ja jonkun kerran sittemmin Jyväskylän seminaarissa.

Teatteri läksi kumminkin pian pois ja jätti pienen kaupunkimme entiseen hiljaiseen lepoonsa. Mutta minun mielestäni ei vaan mennyt Marianne eikä Sirkka. Rouva Aspegren oli joku korkeampi olento ja samoin herra Wilho, — niitä kahta minä näet enin ihailin.

Ooh — joka olisi päässyt teatteriin ja saanut ruveta näyttelijäksi! Mutta minulla oli mies ja kuusi lasta — eihän semmoista voinut ajatellakaan.

Ajatella? Miksei? Ajatukset — ovathan ne tullista vapaat. Iltasella kun olin saanut joukkoni levolle, kuvittelin minä olevani teatterissa näyttelijänä, kuvittelin hurmaavani koko Suomen yleisön näyttelemiselläni. Olin milloin — Mariannena, milloin Sirkkana ja näyttelin niin liikuttavan kauniisti, että huoneen täyteinen yleisö minua hengittämättä seurasi.

Ja minä nautin voitoistani vaikkakin ne olivat pelkkiä mielikuvitteluja. Päivällä taas asetin kaikki kuusi lastani riviin istumaan, itse asetuin heidän eteensä toiselle puolen salia ja rupesin näyttelemään. Pekka poikani, joka silloin oli noin parin vuoden vanha, hymähti kerran minua katsellessaan ja sanoi harvaan ja hartaasti: "mamma on hupsu!" Josta minä tietysti hieman nolostuin. —

Mutta löytyipä Jyväskylässä eräs toinenkin henkilö, joka rakasti teatteria yhtä paljon kuin minä, ja lisäksi vielä kirjallisuutta ynnä muita taiteita. Hän oli minua kokeneempi, kypsyneempi, oli oleskellut Helsingissä, nähnyt enemmän ja oppinut arvostelemaan taidetta vallan toisella tavalla kuin minä, joka siinä suhteessa olin hyvin naivisella kannalla ja tuiki kehittymätön. Se henkilö oli Robert Kiljander.

Eräänä kauniina päivänä — vai lieneekö tuo päivä ollut ruma, en sitä niin tarkoin muista — tuli Kiljander rouvineen luokseni visiitille. Minäkös tuosta sielussani ylpeilin, sillä tunnettua oli, ettei Kiljander juuri rakastanut naisseuraa, vaan että hän sitä päinvastoin vältti niin paljon kuin mahdollista.

No niin. Minä tietysti riennän etehiseen vastaan. Tervehdittiin, mentiin saliin, istuttiin. Ja heti paikalla kääntyi puhe teatteriin, joka vähää sitä ennen oli lähtenyt Jyväskylästä pois.

Minä valittamaan, että miksi syntyi Suomalainen teatteri niin myöhään, miksei ennemmin, minun nuorna ollessani. Sillä nyt vasta olin oppinut ymmärtämään, että olinkin luotu näyttelijäksi enkä pedagoogin rouvaksi Jyväskylään. Ja nyt se oli liian myöhäistä.

— Kyllä se on liian myöhäistä, myhähti Kiljander. Mutta minä tiedän toisen neuvon: rupea kirjoittaman näytelmiä!

Tosiaankin! Se ei ollut minusta hullumpi tuuma. Katselin häntä ensin vähän aikaa vakavasti. Mutta se ei ollut pilantekoa, hän näytti olevan vallan toimessaan.

— Kirjoitetaan yhdessä, minä ehdottelin.

— Kirjoitetaan vaan. Mikä otetaan aineeksi?

— Kansannäytelmä tekaistaan viidessä näytöksessä.

— Ohoh, ohoh? Eikö yksinäytöksinen riittäisi näin ensi aluksi?

— Ei, kansannäytelmä siitä pitää nila viidessä näytöksessä.

— Kirjoitetaan ennemmin komediia ja otetaan aihe keskisäädystä pikku kaupungissa.

Komediia! Sekö olisi nyt tyydyttänyt minua, jonka aivoissa pyöri niin mieltäliikuttavat näytelmät kuin Marianne ja Sirkka.

— Ei, kyllä minä tahtoisin ennemmin kansannäytelmää.

Mutta Kiljander ei luopunut omasta tahdostaan hänkään. Ja kun näin kohta syntyi erimielisyyttä välillämme, päätimme kuin päätimmekin vihdoin kirjoittaa kumpikin erikseen. Mutta me lukisimme toisillemme kirjoituksiamme sen mukaan kuin valmista saisimme.

Minä tietysti suurella mielenkiihkolla heti työhön ja niin pantiin Murtovarkaus alulle. Olin äärettömässä jännityksessä: jokohan että minä todellakin pystyisin näytelmiä kirjoittamaan?

Se sujui. Se sujui kuin itsestään. Oli kuin minulle joku vieras voima olisi kirjoitusta sepittänyt, enkä minä itse. Ja kuinka minä olin onnellinen! Jokainen repliikki, joka tuli paperille, herätti minussa riemua. Että minä osasin, osasin todella kirjoittaa, kuka sitä olisi uskonut! Ainoa suruni oli, etten tuota ennen ollut keksinyt. Kuinka paljon olinkaan jo menettänyt aikaa hukkaan.

Muillekin täytyi minun antaa osaa ilostani. Luin kirjoitustani Elias Erkolle, joka silloin asui luonamme, oli viidentoista vanha ja viidennellä luokalla lyseossa. Hän arvosteli ja pani minut kirjoittamaan monta kohtaa uudelleen. Palvelijoilleni myöskin luin, Riikalle ja Iidalle, ja heidän mielestään se oli ihmeen hyvää. Hoppulaisen sanansutkaukset ja lauseparret heitä erittäinkin miellytti ja kilvan he koettelivat muistella ja antaa minulle yhä runsaammalta semmoisia. Ja kuinka he sitten olivat mielissään, kun niitä heidänkin varastostaan pantiin paperille. Sillä tavoin näytelmästäni tuli aivan kuin koko perheen yhteinen työ. Mieheni vain myhähteli ja sanoi: kylläpä olette lapsellisia.

Kiljanderille kävin uskollisesti lukemassa kirjoitustani sen mukaa kuin se edistyi.

— "Ja, ja — det är intit så illa det där. Fortsätt bara", hänellä oli tapana sanoa.

"Inte så illa!" Se mielestäni oli jotenkin niukasti sanottu, sillä minä puolestani olin pyhästi vakuutettu siitä, että minun näytelmäni oli parasta, mitä milloinkaan maailmassa oli kirjoitettu.

— Tuo ei kelpaa, hän taas välistä sanoi, se on kuin novellia, kirjoita se uudelleen.

Ja silloin minä sen kirjoitin uudelleen siksi, että hän sen hyväksyi.
Sillä hän se kumminkin oli minun paras auktoriteettini. —

Mutta kuinka kävi Kiljanderin oman näytelmän? Hän ei antanut minulle siitä mitään selkoa, myhähteli vaan, kun sitä utelin, ja käski odottamaan. Eihän keskinäisessä suostumuksessamme ollut mitään määräystä tehty ajasta, hän sanoi.

Ei ollutkaan, se kyllä oli totta. Mutta olisi hän jo voinut alkaa yhtäkaikki. Vai rupesiko häntä jänistämään?

Mitäs siitä, rupesi tai ei, minä vaan jatkoin näytelmääni loppumattomalla rohkeudella ja itseluottamuksella. —

Mutta samoihin aikoihin alkoi kova huoli kiduttaa mieltäni. Mieheni terveys heikkoni, hänen voimansa riutuivat päivä päivältä, en voinut sitä enää salata itseltäni. Lääkärit eivät tienneet muuta neuvoa, ehkä se vaan on yleistä heikkoutta, he sanoivat, kun päästäisiin kesään, niin koetettaisiin, mitä kylvyt vaikuttaisivat.

Odotin kesää, pelon ja toivon vaiheilla. Hän ei itse niin paljon huomannut heikontumistaan, sanoi sitä vain turhaksi luulotteluksi, melkeinpä hän tuskastui alinomaiseen vaarinottamiseeni ja hoiteluuni. Mutta minulla oli vaan liiankin selvää, kuinka huolestuttava hänen tilansa oli. En uskaltanut ajatella niitä mahdollisuuksia, jotka nyt tunkeutumalla tunkeutuivat eteeni.

Olisihan se ollut liian kamalata. Minun kuusi pientä lastani…

Kesä tuli. Terveyttä se ei tuonut eikä voimain palautumista.
Päinvastoin!

Heinäkuun 13 päivänä se kamalista kamalin tapahtui. Isku oli musertava. En tiennyt näille ilmoille paljon mitään, näin vaan, ikäänkuin unessa, että lapseni olivat mustissa vaatteissa ja suruharsoissa, minä itse samoin. —

Mutta tosielämän tarpeet kiskaisivat minut jälleen järkiini. Tulihan minun päättää, miten asettaisin tulevan elämäni, miten hankkisin toimeentulon perheelleni.

— Pidät seminaarilaisia ruuassa, se kait lienee paras keino, neuvoivat muutamat ystävistäni Jyväskylässä.

Hyvänen aika! Minä kun vain pakosta olin laittanut ruokaa tähän saakka, sekö nyt sitten elinkeinokseen? Ja kannattaisiko se? Turvaisiko se niin suuren perheen toimeentuloa kuin minulla oli?

— Ei, antaannu ennemmin tykkänään kirjallisiin töihin, sanoivat toiset. Onhan sinulla hyvä kynä.

Minä näet olin suomennellut ja kirjoitellut vähin sanomalehtiin. Mutta kokemukseni sen työn rahallisista ansioista eivät suinkaan olleet houkuttelevinta laatua? Ei niillä tuloilla leivässä pysyttäisi, siitä olin varma. Sitä paitsi olivat nyt sekä ruumiilliset että henkiset ominaisuuteni niin huonot, etten saattanut yrittääkään niin rasittavaa tointa.

Mutta mitäs sitten? Päässäni pyöri ajatus, joka aina lopullisesti pääsi muista voitolle. Isäni oli ennen ollut kauppiaana Kuopiossa, äitini vielä nytkin siellä hoiti pientä kauppaliikettä — mitä jos minäkin koettaisin sitä keinoa?

Ystäväni Jyväskylässä pitivät sitä hulluutena.

— Sinulla ei ensinkään ole kauppias-luontoa, he sanoivat. Teet ennen pitkää konkurssin ja menetät senkin omaisuuden, mikä sinulla on.

Saattoi niinkin käydä, mutta saattoi käydä toisinkin. Ei sitä tiennyt ennenkuin oli kokenut. Parempaa neuvoa en keksinyt, pidin siis kiinni tuumastani ja aloin järjestää asioitani sen mukaan.

Näissä tosielämän huolissa oli mennyt noin kolme kuukautta, jona aikana näytelmäni oli saanut levätä aivan rauhassa laatikon pohjalla, sivumennen sitä ajatukseni vaan joskus hipaisi, mutta aikaa ei ollut eikä halua sitä esille ottamaan. Nyt kun olin tullut varmaan päätökseen siitä, millä keinolla tulevaisuudessa koettaisin joukkoani eteenpäin viedä, sain valmistavien puuhieni ohella taas sen verran lomaa ja mielenvirkeyttä, että voin näytelmääni ensiksikin lopettaa, sitten parannella ja kirjoittaa uudelleen kokonaan. Marraskuun lopulla se oli sitä myöten valmiina ja lähetettiin Helsinkiin, tohtori Bergbomille.

Suurella jännityksellä sitten odotimme, varsinkin Kiljander ja minä, hänen ratkaisuaan. Ehkäpä olisin minä puolestani odottanut sitä vieläkin suuremmalla kiihkolla, ellei olisi ollut niin paljon muita murheita. Nuorimman lapseni syntymisaika läheni, ja kun elämä niin hiljan kovilla kourilla oli minua ruhjonnut tässä arimmassa tilassa ollessani, en mitenkään voinut toivoa onnellisesti pääseväni tuon kriisin läpi. Enkähän muuten niin olisi välittänyt, mutta kovin suretti minua lapsiraukat, jotka jäisivät aivan turvattomiksi maailmaan.

Helmikuun 1 päivänä oli minulla seitsemäs lapseni käsivarrella. Viikon, pari häilyi elämäni silloin kuin oljenkorrella. Mutta korsi ei katkennut, ja kuukauden kuluttua olin jo siksi reipastunut, että saatoin vähitellen ruveta muuttopuuhiin. Pitkin aikaa olin muuttanut rahaksi tarpeettomia tavaroita, loput olivat hevoskyydillä lähetettävät Kuopioon.

Näissä hommissa ollessani tulee Olga Kiljander eräänä päivänä luokseni.

Hyvin salaperäisesti pyytää hän minua toiseen huoneeseen, että saisi puhua kahdenkesken.

Ja hän vei minut vallan toiselle puolen salia, iski silmää ja puhui kuiskaamalla, vaikka tiesimmekin vallan hyvin, ettei ketään ollut ovien takana kuuntelemassa.

— Tiedätkös mitä! Nyt on Robert kirjoittanut näytelmän.

— Elä?! Sinä narraat!

— Niin totta kuin — Saat uskoa, hän on kirjoittanut näytelmän.

— Ja ihanko se on valmis?

— Ihan valmis. Yhdessä näytöksessä.

— Katsoppas sitä! Eikä ole virkkanut minulle mitään.

— Elä herran tähden anna hänen tietää, että sinulla on vihiä asiasta. Minä olisin aivan onneton —

— Kuinka? Etteikö hän sitten minulle sitä lukisikaan? Mutta sehän olisi —

— Niin, semmoinen hän on. Siellä hän pitää sitä laatikossa lukon takana ja saat nähdä, että hän sen taas polttaa, niin hän on tehnyt ennenkin. Monta monituista näytelmää hän on jo sillä tavalla pannut menemään.

— Hyvänen aika! — Kuule meidän pitää se estää.

— Emme voi. Etkös luule, että minä olen koettanut. Mutta hän on itsepäinen kuin synti.

— Koetetaan yhdessä. Sepä kumma, ettei kaksi naista saisi yhtä miestä taipumaan.

— Ei, elä ajattelekaan —

— Olehan vaiti. Sinä tuot sen nyt ensiksikin tänne minulle luettavaksi —

— Mutta kun hän ei anna!

— Otat sen hänen laatikostaan ja tuot salaa.

— Herra Jumala, en minä uskalla, jos hän huomaa, että se on poissa.

— Minä sen luen muutamassa tunnissa. Ei hän sillä välin ehdi sitä kaivata.

— No, minä koetan. Mutta jos sinä tästä hiiskut sanaakaan yhdellekään ihmiselle, niin olet onneton.

— Elä pelkää joutavia.

Samana iltana hän jo toi sen minulle. Tuli hengästyneenä, punakkana, hermostuneena, vihko nutun alla kätkössä. Minä etehiseen häntä vastaan.

— Joko se on mukana?

— St, st! Onko sinulla vieraita?

— Ei ole ket'ikään. Tule vaan sisään. Tuossako se nyt on?

Minulla oli — kädessäni käsikirjoitus. Luin kansilehdellä:
"Mästarens snusdosa."

— Mutta osaatko nyt olla niin varovainen, ettei sitä kukaan ihminen näe?

— Saat olla huoletta.

— Robert on poissa tänä iltana. Huomisaamuna tulen sitä hakemaan niin varhain, että ehdin saada sen paikoilleen ennenkuin hän nousee. Niin että lue se nyt heti paikalla.

— Kyllä.

Minä sisään aarteineni ja sitten lukemaan samassa tuokiossa. Loppuun pääsin tuota pikaa ja — päähäni iski rohkea tuuma.

Hain kiireesti kynän ja paperia ja aloin suomentaa. En sitä tietysti likimainkaan saisi aamuun valmiiksi, mutta minäpä en aamulla antaisikaan sitä vielä takaisin. Parissa kolmessa päivässä ehtisin sen kyllä suomentaa ja tuskinpa hän huomaisi sitä kaivata sillä aikaa.

Kiihkeästi ryhdyin työhön, sillä minun muutenkin täytyi niin pian kuin mahdollista saada se valmiiksi ennenkuin muuttopuuhat minua kovin ahtaalle panisivat. Seuraavana aamuna varhain ensimäiset kuormat huonekaluja laitettaisiin jo menemään, ja minä olin sitä varten jo tyhjentänyt kaappia ja piironkia.

Istuin ruokasalissa, liikutin Lyylin kätkyettä vuoroin jalallani, vuoroin vasemmalla kädelläni, oikealla näet kirjoitin. Ja sillä välin komentelin vanhempia lapsia olemaan hiljaa.

Muutamia lehtiä olin saanut suomennetuiksi, kun kuulin etehisen oven käyvän.

Taivas! Siellä varmaankin tuli vieraita. Mihinkä ehtisin saada kaikki paperit kätköön?

Ruokakaappi seisoi siinä lähellä tyhjennettynä huomista matkaa varten. Sinne työnsin yläosan vasemmanpuoliseen kaappiin sekä Kiljanderin vihon että käännöspaperit ja kaikki. Ehdin parhaiksi saada kaapin kiinni ja vääntää lukkoon, kun ovea avattiin ja sieltä erään tuttavani pää pisti sisään.

— Otetaanko vastaan?

— Otetaan! Terve tultua!

Ja minä kiirehdin tulijaa kattelemaan hyvin viattoman näköisenä. En antanut pienintäkään aavistusta siitä, että minulla oli jotain salattavaa, vieläpä lisäksi niin intresanttia salattavaa.

Se ilta kului tyyten ja seuraavaa päivää koko pitkältä, etten joutanut suomennostani sen enempää muistelemaan. Pienokaiseni oli jotenkin levoton, sain valvoa kaiken yötä ja aamulla tuntui pääni varsinkin niin heikolta, etten jaksanut ajatella paljon ensinkään. Siitä siihen, että pystyssä pysyin.

Hevosmiehet ajoivat pihaan, huonekalut olivat laitettavat rekeen, peitettävät, nuoritettavat. Kaikki ne saatiin tehdyksi yksissä neniin ja ennen aamiaista jo läksivät kuormat menemään Kuopioon päin.

Päivemmällä sitten virkistyin taasen ja tuolla puolisten jälkeen asettui pikku tyttösenikin ja nukkui sikeään uneen.

No nyt — ajattelin — nyt pääsen lempityöhöni! Lapsenpiika tuli kätkyen luokse, minä kaappasin ylös.

Suomennos esille! Mutta —?

Niin, mihinkäs sen paninkaan eilen illalla? Mihin kummalle sen laskin käsistäni?

Hain, etsin kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista.
Turhaan. Sitä ei löytynyt. Minulle alkoi nousta sydän kouraan.
Hukkaanko se on joutunut? Herra Jumala, mitä Kiljander sanoisi?

Mutta eihän sitä ole voinut maa niellä, täytyyhän sen löytyä.

Pitelin molemmin käsin päästäni kiinni ja koetin ajatella. Missä olin kirjoittanut? Ruokasalissa. Sitten tuli vieraita ja minä kiireessäni —

Herra hyvästi siunaa ja varjele! Minähän — niin, aivan varmaan, minä työnsin paperit kaikki ruokakaappiin! Ja nyt ne olivat jo matkalla Kuopioon!

Luulin pyörtyväni. Seisoin siinä hetken kuin kivettynyt. En tiennyt mitä tehdä. Uskaltaisinko sanoa totuuden Olga Kiljanderille? Hän joka niin minua oli varoittanut ja oikein omalletunnolleni pannut, että pitäisin hyvää huolta käsikirjoituksesta. Ja niin pyhästi kuin olin sen luvannut. Vielä pahempi — eihän Olga ilman minun houkutuksiani olisi mennyt sitä, salaa ottamaankaan. Mitä sanoisi Kiljander, jos hän huomaisi näytelmänsä kadonneeksi?

Mutta — entä kun hän ei sitä huomaisikaan!! Kuinka olikaan? Nyt oli tiistai, huomenna keskiviikko, silloin meni posti Kuopioon. Ennen lauvantakia olisivat kuormat perillä, silloin voisivat minulle lähettää paperit, ja sunnuntaina, jos kaikki hyvin kävi, ne olisivat taas käsissäni.

Saattoihan toivoa, ettei Kiljander sitä ennen niitä tulisi kaivanneeksi. Mutta entä Olga? Miksi hän ei ollut tullutkaan niitä hakemaan jo aamulla, niinkuin oli uhannut? Tunnustaisinko hänelle vai enkö tunnustaisi?

Sanotaan, että yksi synti tuo aina yhdeksän muuta syntiä mukanaan, ja niin kävi nytkin. Salaa olin hankkinut käsikirjoituksen huostaani ja luvattomasti olin ruvennut sitä suomentamaan. Sitten olin kenties hutiloinut sen hukkaan ja nyt täytyi jo turvautua valheeseen. Sillä minulla ei ollut rohkeutta tunnustaa totuutta ja suoraan kertoa, kuinka asian laita oli, kun pelkäsin, että he sitä kovasti paheksuisivat.

Vasta keskiviikko-aamuna tuli Olga käsikirjoitusta hakemaan. Robert oli muistaakseni ollut sairaana ja maannut siinä huoneessa, jossa piironki, jonka laatikossa hän näytelmäänsä säilytti, oli, ja sen vuoksi hän ennemmin antoi vihkon olla minun huostassani, kun ei kumminkaan olisi saanut sitä hänen huomaamattaan paikoilleen.

Annoin hänen rauhassa kertoa tämän asian juurta jaksaen, ja olin kuuntelevinani hänen puhettaan suurella tarkkaavaisuudella, vaikka toden teossa en siitä tajunnut paljon mitään. Kun hän viimein lopetti, tuli minun vuoroni puhua. Kokosin kaikki voimani, osoittaakseni tyyneyttä ja varmuutta.

— Niin — tuo se nyt tänne pikaa.

Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Minä nielin ja alotin. Ääneni oli niin epävarma ja painunut, että oikein pelotti.

— En minä annakaan sitä vielä takaisin.

— Et anna? Mitä?

— Niin, minä en anna, jatkoin minä ja koetin väkisinkin saada sanoihini päättäväisempää sointua. Koetin häntä myöskin katsoa rehellisesti silmiin. — Minä en anna ennenkuin olen sen suomentanut.

— Mutta, hyväinen aika, en minä uskalla jättää sitä tänne niin kauaksi. Jos Robert sattuu käymään laatikossaan ja älyää, että se on poissa?

— Siinä tapauksessa täytyisi meidän sitten tunnustaa totuus.

— Hän suuttuu. Hyvä Jumala, en minä tohdi.

— Jos suuttuu niin suuttukoon. Minä en anna näytelmää pois, ennenkuin olen sen suomentanut. Turha pyytääkään.

Hän vaikeni hetken ja mietti.

— Milloin luulet saavasi sen valmiiksi?

— Ensi viikolla.

— Vasta ensi viikolla? Etkö jo tällä?

— En mitenkään.

— No, olkoon sitten. Mutta kyllä minua pelottaa. Pelottihan minuakin. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka sydämeni sykki pelosta ja hätääntymisestä. Mutta minä osasin aika hyvin teeskennellä. Hän ei huomannut minussa mitään vilppiä.

Pidänhän itseäni ylipäänsä sangen rehellisenä ihmisenä, enkä tiedä monasti elämässäni valheen kengillä kulkeneeni. Mutta sillä kertaa sen tein, kun toivoin niin muodoin pelastuvani.

Kirjoitin kirjeen veljelleni Kuopioon:

"Kun tavarakuormat tulevat sinne, niin avaa ruokakaapin yläosan vasemmanpuolinen kaappi. Siellä pitäisi olla kirjoitettu vihko ja muita papereita. Ota ne kaikki visusti talteen, elä taivaan tähden niitä hukkaa, sillä ne ovat äärettömän tärkeitä. Lähetä ne sitten heti ensi postissa vakuutetussa paketissa — ei ristisiteessä — eläkä suinkaan unohda! Odotan niitä suurimmalla jännityksellä."

Kirje vietiin postiin ja nyt en voinut muuta tehdä kuin odottaa sunnuntaipäivää.

Tilani ei suinkaan ollut kadehdittava. Kauhea levottomuus minua vaivasi kaiken aikaa. Entä jos muistin väärin? Entä jos ne eivät sittenkään olleet ruokakaapissa? Taikka — jos olivat, niin oliko sanottu, että ne onnellisesti saisin takaisin? Saattoihan tapahtua, että joku vaara kohtaisi kuormia. Kyytimies polttaisi tupakkaa, kipuna lentäisi kuormaan ja se syttyisi palamaan! Suuri luoja —!

Kuinka helposti se voisi sattua! Kipuna tarttuisi vaan peitevaatteeseen taikka, ellei kipunakaan, niin voisihan mies, kun sytytti piippuaan, varomattomasti heittää tulitikun syrjään kuormalle. Hän istuisi tietysti edessäpäin, ajaisi hevostaan eikä katsoisi taakseen. Sillä välin kuorma syttyisi ilmituleen, eikä hän huomaisi mitään, erittäinkin jos sattui olemaan vastatuuli.

Seurasin kuormia ajatuksissani, laskin ja arvelin, millä kohdalla ne aina milloinkin olisivat, aprikoin olivatko vielä hyvässä säilössä vai olisiko joku onnettomuus jo kohdannut. Eiköhän tämä minun kauhea pelkoni ollut vaan joku paha aavistus, että niille hullusti kävisi?

Öisin varsinkin nämä huolet minua vaivasivat. En saanut unta, levottomuus kasvoi kasvamistaan, muuttui polttavaksi tuskaksi, joka pakotti sydäntä ja päätä. Voi, jos Kiljander tietäisi, ajattelin, kuinka paljon tästä kärsin, kyllä hän varmaankin antaisi anteeksi.

Koetin muistella olinko milloinkaan kuullut, että rahtikuormat olivat palaneet. Mutta enpä tiennyt, että semmoista olisi kerrottu. Miksi se sitten tapahtuisi juuri nyt?

Näin koetin rauhoittaa itseäni, mutta turhaan taisteli järkeni kiihtyneitä mielenliikkeitä vastaan. Ne olivat kerran saaneet semmoisen vallan, ettei niitä mikään voinut asettaa.

Perjantai-iltana arvelin, että kuormat olivat joutuneet perille. Nyt en enää pelännyt niiden palamista, oli aivan kuin olisin nähnyt niiden onnellisesti ajaneen ahtaasta porttikäytävästä sinne entiseen kotipihaan. Ei ne olleet palanneet, en sitä enää pelännytkään. Mutta siihen sijaan tuli uusia suruja.

Entä kun veljeni ei sattuisikaan olemaan kotosalla? Jos hän olisi lähtenyt maalle tuttaviensa luona käymään, niinkuin hänellä usein oli tapana. Äitini ottaisi vastaan kuormat, antaisi asettaa huonekalut paikoilleen, pyyhkisi ja siivoisi ne matkan pölystä. Hän luulisi nuo paperit joutaviksi ja viskaisi ne siistiessään pois. Sillä luonnollisesti hän ei avaisi veljeni kirjettä eikä tietäisi sen sisällyksestä mitään.

Oli tosiaankin hyvin mahdollista, että niin kävisi. Miksi en ollutkaan varovaisempi, miksi en lähettänyt kirjettä äidilleni ennemmin? Mikä kova onni, etten sitä tullut ajatelleeksi!

Toinenkin pelko minua vielä vaivasi siinä suhteessa.

Veljeni ehkä kyllä oli kotona, hän ehkä otti paperit esille, luki, naurahteli, sanoi ehkä näin: näytelmiäkö se siellä vielä hommailee? No, kaikkiakin! Jättäköön ne nyt vaan sikseen.

Ja hän ehkä viskaisi vihon käsistään jonnekin ja jättäisi kuljeksimaan. Ei katsoisi maksavan vaivaa lähettää takaisin.

Niin, siihenkään ei ollut takeita ollenkaan. Se saattoi häneltä syntyä.

Lauvantai-iltana kello kuusi tiesin postin lähtevän Kuopiosta. Olikohan tuo käsikirjoitus nyt hänen laukussaan, vai eikö? Jospa se kuitenkin oli! Jospa sitä nyt kuitenkin hyvää vauhtia tuotiin takaisin Jyväskylään! Huomenna näillä ajoin se ehkä jo oli käsissäni? Uskaltaisinko toivoa?

Ellei se vaan postissa häviäisi? Oli kait veljeni lähettänyt sen vakuutettuna, niinkuin olin pyytänyt, mutta antoiko sekään täyttä varmuutta? Useinhan hävisi postista vakuutettujakin paketteja.

Taikka jos posti ryövättäisiin, niinkuin joku aika sitten oli tapahtunut Jämsässä?

No niin — eipä ollut enää täyttä vuorokautta siihen, kun saisin sen tietää. Tuntui niin eriskummalliselta ajatella, että tuo katala viikko nyt kuitenkin oli päähän päästy.

Mutta kuta likemmäksi postin tuloaika läheni, sitä pitemmiksi kävivät tunnit ja minuutit. Se viipyikin huonon kelin takia sinä päivänä jonkun verran yli aikansa. Minä kävelin tulliportille, seisoskelin, katselin maantietä, kuuntelin eikö porokellon ääni sieltä jo kajahtelisi. Käännyin verkalleen takaisin, katselin vähän väliä taakseni, pysähdyin, kuuntelin. Niin astuskelin sitä kaupungin pääkatua edes takaisin tuntimäärät postia odotellen. Ja vihdoin viimein se saapui! Hevonen tuli juosten, porokello soi heleämmin kuin koskaan ennen. Sivuitseni se ajoi ja minä näin kiiltonappisen postiljoonin selkä kenossa reen perässä rehottavan, näin suuret laukut nuoritettuna reen taakse. Nyt ei tarvinnut odottaa enää kuin tunnin verran.

Ja sen kuluttua oli kuin olikin paketti kädessäni.

Repäsin pois käärepaperin. Kiljanderin vihko tuli esille. Ehjä se oli ja kokonainen, samassa kunnossa kuin olin sen kaappiin pannut. Ja suomennoksetkin olivat mukana.

Ah, mikä helpoitus! Mikä suloinen rauhan ja onnen tunne nyt täytti poveni! Sinä iltana olin niin iloinen ja niin kiitollinen, en tiennyt mistään murheesta enkä mistään huolesta, kaikki ne olivat haihtuneet, kaikki oli valoisata, kaikki oli lohdutusta ja rauhaa. Säälin itseäni, kun turhan takia olin niin suurta tuskaa nähnyt. Mutta olihan se nyt ohitse, olihan vihko taas onnellisesti huostassani. Ei mitään hätää enää. Tuntui niin hyvälle sekä sielussa että ruumiissa. Mieleni oli kepeä ja vapaa, ja läpi väsyneenä pitkällisestä jännityksestä nukuin kaiken yötä niin erinomaisen makeaa unta, että siitä oikein nauttimalla nautin. Seuraavaa aamuna oli vihkon jälleensaaminen ensimäisenä ajatuksissani ja tunsin taaskin sanomatonta rauhaa ja mielihyvää.

Nyt sitä säilytin kuin silmäterääni. Päätin suomentaa sen tuota pikaa. Mutta sepä ei ollut niinkään helposti tehty, sillä muutamien päivien perästä oli minun jo joukkoineni lähteminen matkalle, ja paljon oli vielä toimittamista sitä ennen. Sitä paitsi oli huonekalutkin niin tarkkaan lähetetty menemään, ettei ollut kuin yksi ainoa pöytä jälellä koko talossa, ja sitä toki tarvittiin niin paljon muihin tarkoituksiin, ettei siitä useasti tyhjää kulmaa minulle riittänyt.

Olga kyseli vähän väliä, eikö suomennos jo alkaisi valmistua, mutta minä aina syytin kiireitä töitäni, jotka estivät, ja hän uskoi minua täydellisesti. Robert itse ei vielä ollut mitään huomannut, enkä minä puolestani suuresti enää välittänyt siitä, jos hän huomaisikin. Tämä kuitenkin mielestäni oli niin vähäpätöinen kepponen verraten siihen toiseen, etten pitänyt siitä mitään lukua. Olinhan sitä paitse kärsinyt niin suurta tuskaa tuon näytelmän takia, että minulla nyt oli siihen jonkunmoinen oikeus, vaikkakaan he eivät siitä tuskasta tienneet kumpainenkaan, Jumalan kiitos. Eivätkä he saisikaan sitä tietää, en milloinkaan maailmassa tuota tapausta kenellekään kertoisi, niin päätin pyhästi mielessäni. Olin vaan tyytyväinen, että se oli käynyt näin hyvin ja että olin onnistunut pitämään sen salassa.

Mutta kuinkas kävikään! Valheella on lyhyet jäljet, sen sallimus pani minut pian huomaamaan.

Pari päivää ennen lähtöämme tuli veljeni Jyväskylään meitä noutamaan, sillä minä en uskaltanut lähteä yksin pitkälle matkalle seitsemän pienen lapseni kanssa.

Meidät oli kutsuttu heti samana iltana Kiljanderiin.

Puheltiin siinä kaikenmoista, muun muassa "Murtovarkaudesta", josta tohtori Bergbom oli nyt lähettänyt jotenkin kehoittavan arvostelun, ja luvannut samassa kirjeessään ottaa sen näyteltäväksi, kun vaan ensin tekisin siinä muutamia vähäisiä muutoksia, yhdistäisin kaksi viimeistä näytöstä ja kirjoittaisin yhden näytöksen välille lisää. Tätä kaikkea katsoimme suureksi menestykseksi ja olimme siitä hyvin mielissämme.

— Mutta, sanoo sitten veljeni ja kääntyy minuun, en ole muistanut sinulta kysyäkään, mikä näytelmä se oli, joka sinne Kuopioon tuli. Veret sävähtelivät suonissani:

— Ei — eihän se ollut mitään, kiiruhdin sanomaan.

Myöhäistä! Kiljander ei antanut tuon uutisen mennä sivu korviensa.

— Mi — mitä? Onko hän lähettänyt jonkun näytelmän Kuopioon?

— Ei, se tuli sinne erehdyksestä ruokakaapin sisässä.

— Näytelmä? Oliko se näytelmä?

— Eikä ollut, koetin minä sopertaa.

Istuin siinä kuin tulisilla hiilillä enkä tiennyt, miten saisin veljeni suun tukituksi.

— Eihän se mikä näytelmä ollut. Suomennoksia vaan —

— Olipas se näytelmä, väitti veljeni. Ruotsinkielellä kirjoitettu näytelmä.

— Katsokaapas sitä! Nyt hän on kirjoittanut jo uuden näytelmän eikä ole virkkanut siitä meille mitään, huudahti Kiljander.

— Ei, ei, älkää uskoko —

— Siitä meidän pitää ottaa selvä. Vai salassa hän nyt rupeaa kirjoittelemaan.

Olga katseli minuun silmät suurina eikä tiennyt mitä ajatella.

— Oletko sinä tosiaankin kirjoittanut?

— Enkä ole, minä vakuutan —

Veljeni naurahteli ja oli hyvillään, kun oli saanut aikaan semmoisen effektin.

— Tunnusta vaan pois! intti Kiljander.

— Mutta hyvänen aika, minä en ole kirjoittanut mitään.

— Mikä oli tuon näytelmän nimi? kysyi Kiljander veljeltäni.

— Mästarens snusdosa.

Yleinen hiljaisuus!

Minä istuin kuin tuomittu, olin kerrassaan kukistettu.

Kiljander katseli ankarana vuoroin rouvaansa, vuoroin minuun. Olgan silmät riippuivat minussa kiinni, hän oli kuin elävä kysymysmerkki.

— Kuinka — tämä on ymmärrettävä? puhkesi Kiljander viimein sanoiksi. Mitä te olette tehneet?

Kiusallinen hetki. Olga punastui ja oli hämillään. Mutta eihän siinä mikään auttanut, hänen täytyi alkaa selvityksen tekoa. Ja sitten tuli minun vuoroni jatkaa.

Tein täydellisen tunnustuksen, sillä eihän siinä enää muuta neuvoa ollut.

Olga ihmetteli.

— Ja niin hyvin sen osasit peittää! Et edes minulle sitä kertonut.

— En uskaltanut.

Kiljander oli loukattu. Miksi olimme niin omavaltaisesti menetelleet hänen paperiensa kanssa. Hän vaati näytelmäänsä heti takaisin ja tuleen hän sen viskaisi samassa eikä sinä ilmoisna ikinä hän enää mitään kirjoittaisi.

Tuo uhkaus sai minut vähän toipumaan nöyrtyneestä tilastani.

— Tuleen? Sehän olisi synti ja häpeä. Minä en siinä tapauksessa anna sitä takaisin. Suomennos on valmis tuossa paikassa ja sitä ei vaan tuleen heitetäkään, ei vaikka mikä olisi, ennenkuin näytetään tohtori Bergbomille!

— Hoo — vai tohtori Bergbomille! Siitä ei tule mitään, minä sanon.

— Se näytetään tohtori Bergbomille, väitin minä. Syntyipä siitä sitten välillämme pieni kahakka, josta minä pääsin voittajana ainakin puolittain. Kiljander nimittäin viimein myöntyi siihen, että jatkaisin suomennosta loppuun asti, koska kerran olin jo niin pitkälle ehtinyt.

— Mutta sitä ei sittenkään lähetetä minnekään, hän kuitenkin vielä penäsi.

— No, ei, ei. Ei lähetetä, myöstelin minä mielissäni, kun olin näinkin paljon voittanut. Mutta itsekseni päätin, että hänet kyllä siihenkin vielä taivuttaisin.

Yötä myöten ajattelin valvoa saadakseni suomennoksen valmiiksi, mutta eipä siihen ollutkaan voimia. Täytyi pyytää, että saisin ottaa sen mukaani Kuopioon, johon Kiljander helposti suostuikin.

Kävin viimeisinä päivinä sanomassa jäähyväiset kaikille tuttavilleni ja niin sitä sitten lähdettiin matkalle eräänä sameana lauvantaipäivänä maaliskuussa. Palvelijani, joka tuli mukaan, ajoi edellä kolmen lapsen kanssa, minä tulin kuormalla jäljessä, pienin, kahdeksannella viikolla, lammasnahkapussissa povellani, sitä vanhempi, kolmen vuoden ikäinen turkin sisään käärittynä rinnallani. Veljeni ajoi kahden vanhimman kanssa takana, että oli valmis auttamaan, jos sattuisimme kaatumaan tai joku muu onnettomuus meitä kohtaisi. Näin nyt kuljin joukkoineni eteenpäin samaa tietä, jota neljätoista vuotta aikaisemmin eräänä päivänpaisteisena syyskesän päivänä olin vasta vihittynä nuorena rouvana tullutkin. Silloin oli turva mukana, nyt sitä ei ollut koko maailmassa, yksin täytyi alkaa elämän taistelu sekä omasta että seitsemän pienokaisen puolesta. Tulevaisuus ammotti siinä uhkaavan mustana edessäni eikä kumma, että olin jotenkin alakuloisella mielellä. Kipeästi minuun koski niinikään Jyväskylästä muutto. Olin ehtinyt niin kiintyä siihen paikkakuntaan, etten luullut voivani perehtyä enää muuhun. Ero seminaarista, joka oli ollut henkinen kotini jo ennen naimisiin menoani, ero lukuisista ystävistä, jotka viimeisinä kovina aikoinakin olivat osoittaneet minulle niin suurta myötätuntoisuutta, niin lämmintä osanottoa, että vielä nytkin mieltä liikuttaa sitä muistella, ero kotitalosta, johon itse olin piirustukset tehnyt, jonka rakennusta olin kiihkeimmällä intressillä seurannut, jonka ryytimaassa jok'ainoa pensas ja puu oli vanha rakas tuttu, jossa joka kohta, joka pieninkin kolkka huokui armainta ystävällisyyttä, — ero kaikesta, mikä oli kallista ja rakasta, kivisti sydäntä kovin. Minusta tuntui, ettei henkistä elämää eikä ystävyyttä muualla löytyisikään paitsi Jyväskylässä, ja nyt kohtalo minut sieltä iäksi eroitti, kiskasi irti ja viskasi pois, aivan kuin kuivettuneen oksan tuoreesta puusta.

Heti Kuopioon saavuttua otin suomennoksen käsille. Työ oli minulle nyt kahta mieluisempaa, siinä oli Jyväskylän ilmaa, Jyväskylän henkeä, siinä elin uudelleen ystävieni parissa. Siihen sulatin kaiken kaihoni, kaipaukseni, ikäväni, itkin ja suomentelin, suomentelin ja itkin.

Muutamien päivien perästä lähetin sitten Kiljanderille sekä suomennoksen että hänen oman käsikirjoituksensa. Pyysin ja rukoilin, niin kauniisti kuin suinkin voin, että hän nyt kumminkin antaisi näytelmänsä Suomalaiselle teatterille. Lienee Olgakin toiselta puolen pannut parastaan taikka oli hän itse ehkä vähitellen muuttanut mieltä, niin vaan kävi, että hän piakkoin sen jälkeen lähetti "Mestarin nuuskarasian" tohtori Bergbomille, joka sen heti hyväksyi näyteltäväksi semmoisenaan, ilman minkäänlaisia muutoksia.

Sittemmin onkin Kiljander kirjoittanut näytelmänsä suorastaan suomenkielellä.

Minna Canth.

Rafael Engelberg.

Ensi yritykset.

Ei ole oikein houkuttelevaa ryhtyä puhumaan "ensi yrityksistään", kun ei ole juuri muuta saanut aikaankaan kuin ensi yrityksiä. Sitäpaitsi välittäisi allekirjoittanut puolestaan muutenkin tällä kertaa vähemmän kaikista "takakatsauksista". Mutta Kirjailijaliiton pyrkimystä kannattaen tahdon tietysti vähältä osaltani liittyä mukaan.

Syntyperän, kotiseudun ja lapsuudenaikaisen ympäristön vaikutelmat katson tässä Liiton kiertokirjeen mukaisesti sivuutettavaksi. Saanen vain mainita, että jo sangen varhain osui minua kohti erinäisiä kirjallisia kosketuksia, jotka verrattain määrätysti herkistivät mieltäni kirjallisuudelle.

Puhumatta kirjevaihdosta vanhempieni ja omaisteni kanssa, jolla minulle on ollut varsin suuri merkitys, oli ensimäisiä varsinaisia sepitelmiä, mitä lienen paperille kiinnittänyt, eräs runon katkelma, minkä kirjoitin Joensuun satamassa jotakin kaidepuuta tai tavaralaatikkoa vasten. Olin tullut kotipuolestani Nurmeksesta kaupunkiin. Minulla oli ehdot kolmannelta luokalta neljännelle ja olin niitä jo käynyt suorittamassa. Odottamattani kohtasin asianomaisen opettajan — hän julisti minun epäonnistuneen. Tuosta lähtee nyt laiva kotipuoleen ja siinä on lähetettävä tieto vanhemmille, että oli käynyt hullusti. Sydäntäni kouristi ikävä ja pahamieli. Silloin tuli vähitellen säkeistö ja olisi siihen pitänyt tulla jatkoakin, mutta jotenkuten häiriinnyin.

Sitten aikojaan myöten tuli kynään tartutuksi yhä uudelleen. Kun kerran kirjevaihdossa oli tottunut mielialojaan ja tunnelmiaan pukemaan sanoiksi, siirtyi siitä ikäänkuin itsestään kokeilemaan kirjallisempia muotoja, sikäli kuin näistä joutui tietämään. Jonkun kerran otin osaa Toivon-liiton kirjoituskilpailuunkin ja taisin tulla mainituksi eräänlaisella huomiolla. Varhain sepitin myös muutamia satiireja, jotka liikkuivat poikajoukon yhteisessä elämässä. Lieneepä minulle sattunut sellainenkin kunnia, että ollessani vielä alaluokkalainen kyhäyksiäni kysyttiin konventtiin tai ainakin vietiin konventtilaisten kesken luettavaksi.

Näihin aikoihin oleskeli vanhin veljeni Turussa ja Helsingissä, opiskellen ammattityön ohella taidemaalausta. Tulevan lankomiehensä, nykyisen kuvanveistäjä Alpo Sailon kanssa, hän kävi kotipuolessakin, jossa jouduin heidän nuorekkaan taiteilijainnostuksensa pariin. Jospa Joensuukin tarjosi yhtä ja toista herättävää, kuten mieleenjääneitä Maaseututeatterin vierailuita, on mainitulla taiteilijakosketuksella ollut minulle suuri merkitys. Maalaria minusta ei tietenkään tarvinnut tulla, mutta kirjoittaminenkin oli taiteilemista. Sellaisena temmaistiin minut mukaan, ja niin jouduin myös ennenpitkää tekemään ensimäisen Helsinki-matkani. Kaikesta muusta avartavasta puhumatta sain käydä vanhassa Arkadia-teatterissa, josta Lindforsin Figaro jäi unohtumattomana mieleen. Olin tällöin seitsentoistavuotias.

Toverikunta tarjosi minulle runsaasti työtä. Näihin aikoihin olivatkin kirjalliset harrastukset Joensuun lyseon toverikunnassa harvinaisen vilkkaat. Esiintyi lukuisia pirteitä kynänkäyttäjiä, joista tosin sittemmin ei ole suurimmasta osasta paljoa kuulunut, mutta jotka kuitenkin nuorekkaassa seurassa kykenivät kukin pieniä lisiä esiintuomaan. Niinpä ohjasi minua runomittain opille eräs ylempiluokkalainen, joka nyttemmin kunnia-arvoisena postivirkamiehenä tuntuu ajattelevan kaikkea muuta kuin runoilua. Samanaikaisista toverikuntalaisista mainittakoon Tiitus (Ilmari Kivinen). Huomattavimmista herätteistä sopii panna merkille Juhani Ahon juuri siihen aikaan käsikirjoitusjäljennöksenä kiertelevät "Katajaisen kansani" lastut sekä erinäiset Eino Leinon ja Larin Kyöstin runot. Eräässä toverikunnan toimeenpanemassa kirjoituskilpailussa pääsi allekirjoittanut kolmannelle palkinnolle (ensimäisten saajista on toinen nykyään kauppiaana Joensuussa, toinen sanomalehtimiehenä Viipurissa).

Paitsi toverikunnan lehteä, jonka toimittajana lienen ollut jokseenkin säännöllisesti, jouduin Joensuussa kirjoittamaan myöskin julkisiin sanomalehtiin. Kirjapaino minua veti kuin magneetti ja kaukaakin nuuskaistessa latomon hajua tunsin omituista salaperäistä kiihoitusta. Kun sitäpaitsi etäisissä maaseutuloissa vaatimattomienkin avustajien pääsy lehden palstoille ei liene ollut perin vaikeata, löysin sieltä ennenpitkää minäkin itseni. Runoudella taisin alottaa, sitten tuli minusta kaikkinaisten asiain kirjeenvaihtaja. Ensin kirjoitin "Karjalattareen", sitten niihin aikoihin perustettuun "Pohjois-Karjalaan". Muistan, että tahdoin koettaa ansaita lisäapua koulunkäyntiini. Jälkimäisessä lehdessä avattiinkin minulle vakituinen tili. Aiheet kai olivat paitsi uutisluontoisia yleensä kansanvalistuksen aloja koskevia. Huomattavimpia lienee ollut eräs kirjoitus nimeltä "Taide ja kansa", jonka ainakin eräs oululainen lehti siteerasi ja jonka käsittelemän asian myöskin "Valvoja" otti myöhemmin esiin.

Kahdeksi viimeiseksi kouluvuodekseni jouduin Ouluun. Vaikkakin täällä epäilemättä etevämmässä oppilaitoksessa kiinnyin verrattain ahkerasti lukuihin, jatkoin kuitenkin kirjallisia harrastuksiani entiseen tapaan. Toverikunnasta mainittakoon eräs kirjoituskilpailu, jossa jälleen sain kolmannen palkinnon (ensimäisinä nykyinen V. A. Koskenniemi ja Erkki Kivijärvi). Julkisiin sanomalehtiin kirjoittelin varsinkin "Kaikuun" ja "Kalevaan".

Päästyäni keväällä 1902 ylioppilaaksi, liityin Savokarjalaiseen osakuntaan. Kirjalliset harrastukseni jatkuivat täällä jokseenkin samalla tavoin kuin toverikunnissa, joskin alkoi tulla mieleen murrosta ja repeämää. Kirjallisen kehoituspalkinnonkin onnistuin saamaan.

Sitten jouduin henkeäni elättääkseni ja opintorahoja ansaitakseni "Päivälehteen" ja sen tultua lakkautetuksi "Helsingin Sanomiin" korrehtuurin lukijaksi. Yksiin aikoihin olin myös aputoimittajana "Lukutuvassa" sekä Söörnäisten yhteiskoulussa opettajana. Työntaakka ja varsinkin yönvalvominen sanomalehdessä oli murtaa terveyteni. Minä olisin niin mielelläni opiskellut lisää, ollut iloinen ja nuori niinkuin muutkin, mutta elämä paiskasi minut säälimättä alas. Tässä hirveässä todellisuuden ja pyrkimysten ristiriidassa purkautuivat tunteeni runoiksi, hiomattomiksi ja repaleisiksi niinkuin itsekin olin.

Jo hieman aikaisemmin olin kysyytynyt eräällä lyyrillisellä kokoelmalla julkisuuteen, mutta epäonnistunut. Näitä uusia tuskan ja kärsimyksen tuotteitani osuin näyttämään Eino Leinolle. Sain häneltä useita hyviä huomautuksia, joskaan minulla mielestäni ei ollut oikeutta noudattaa oleellisimpia korjauksia. Leino kehoitti jättämään kokoelman kustantajalle, ja niin joutui "Työpajan töminäni" vähitellen maailmaan.

Arvosteluista on minulla erityisen mieluisassa muistossa Eino Leinon ystävällinen ja ymmärtäväinen esittely "Helsingin Sanomissa". Niinikään muistan suurella tyydytyksellä J. H. Erkko vainajan yksityistä onnittelua "Hels. Sanomain" käytävässä, missä hän sattumoisin kohdatessaan sanoi minun löytäneen erikoisen alani. Sitävastoin jäi hieman outona mieleeni V. Tarkiaisen lausunto Valvojassa, missä hän muun muassa moittii minulla puuttuvaa tehdaselämän kuvausta — ikäänkuin esimerkiksi Eino Leinolla ei olisi riittävää "sotaelämän kuvausta", kun hän laulaa päänalaisena olevasta kivestä ja vierellä olevasta kalvasta; motiiveistahan lienee toki enemmän kysymys kuin tarkoitetuista reaalisista kuvauksista. Ammattisosialistien taholta tehdyn huomautuksen, etten ollut oikea sosialisti, ymmärsin kyllä, sillä runoissani en ollut tahtonut ruveta ketään syyttämään, ainoastaan laulaa kurjuuden esiin ja koettaa kaikesta huolimatta rohkeasti kohota.

Korrehtuurivuosieni terveydelliset kolaukset, niitä seuranneet myöhästyneet yliopistoluvut, ilman sanottavia apuneuvoja suoritetut tieteelliset matkat, alituinen leipätaistelu ja muut sensemmoiset seikat lienevät osaltaan olleet vaikuttamassa kirjallisen työni kituliaisuuteen. Minulla on tunne, etten ainakaan sanottavammin ole saanut tarttua pääaiheisiini, vaan että minun on täytynyt yleensä tehdä ikäänkuin likeisimmin tarjoutuvaa. Että joskus tulisi toisin olemaan, sitä luonnollisesti hartaasti toivoisin.

Sisäisestä kehityksestäni puheenalaisina vuosina olisi yhtä ja toista lisättävää, mutta se kai veisi liian pitkälle ja kävisi toisille vähemmän huvittavaksi. Mainitsen vain yhtenä muistelmana, että neljänneltä luokalta viidennelle päästessäni, — niin se lienee ollut — jouduin tutkinnossa juhlallisesti saamaan Runebergin koottujen teosten vanhan suomennoksen. Söderström oli kai uutta painosta puuhatessaan lahjoittanut niitä kouluihin oppilaille jaettavaksi. Itsensä matematiikan opettajan kädestä sain nuo vanhat kaksi nidettä — ja siitä lähtien tuntui minusta matematiikan opettajakin jonkun verran ihmiseltä. Runebergista olin saanut jo varhaisessa lapsuudessani voimakkaita vaikutteita, joten tämä lahja tuli kuin tuttua pohjaa täydentämään. — Yleensä ei liene vaikutteitten vastaanotto minulle ollut mitään ihmeellisen vilkasta, mutta aivan köyhäksi ja huonosti valikoiduksi en sitä suinkaan tahtoisi sanoa.

Ajatellessani kuluneita nuoruusvuosiani muistan mielihaikealla, ettei minulla kirjallisissa harrastuksissani ole ollut mainittavampaa ohjausta. Moni kohta olisi ehkä voinut nopeammin hioutua ja innokas työ olisi ehkä välistä vähän kantavampiakin tuloksia tuottanut. Mutta tyytyväinen olen ainakin siitä, että olen jotakin koettanut.

Rafael Engelberg.

Hilja Haahti.

Pari muistelmaa.

Koska vuosi takaperin vastasin "Otavan" kiertokyselyyn: "Miten löysin elämänurani", jätän siinä kertomani asiat toistamatta ja piirrän vain pari muistelmaa vuodelta 1895, jolloin julkaisin esikoisrunokokoelmani "Oraita". Ne muistot liittyvät kahteen jo manalle menneeseen henkilöön, joille olen suuressa kiitollisuudenvelassa kirjailijatyöni alkuunpääsystä.

Olin äitini kanssa viettänyt kesää sukulaisten luona länsi-Suomessa ja palasimme junalla Helsinkiin. Minua niihin aikoihin erityisesti innosti sananlaskujen ja arvoitusten keruu; olin kaiken kesää "juossut ukkojen ja akkojen jäljessä", kuten tätini leikillään sanoi. Junassa sattui vastapäätäni istumaan eräs vanha vaimo, ja tätä aloin taas heti "puhuttaa". Sekaantuipa silloin keskusteluun sivultapäin muuan keski-ikäinen isäntämies. Hän kyseli kaikenlaista ja tuntui yhtä huvitetulta kansan hengen aarteista kuin minäkin. Jonkun ajan kuluttua hän esitteli itsensä: "Erkko." Minäkin annoin nimeni: "Hahnsson." Keskustelu siirtyi nyt entiseltä tolalta pois. Hän katseli kukkavihkojani, jotka olin penkille laskenut. "Nuo ovat kai kesämuistoja. Ja nyt varmaan lähdette kouluun Helsinkiin." "En lähde koulua käymään, vaan opettajaksi — ensi kertaa." "Opettajaksi! Mutta tehän olette melkein lapsi vielä." "En niinkään — pian täytän kaksikymmentäyksi."

Isäntä tuntui hauskalta ja sivistyneeltä. Kysyin: "Oletteko sukua runoilija Erkolle?" "Sanotaanhan minua runoilijaksi." "Oletteko… oletteko te runoilija Erkko?" Häntä mahtoi huvittaa välitön hämmästykseni; hän hymyili vähän hämillään. Sitte ei puheenainetta puuttunut. Olin teatterissa nähnyt "Ainon" ja ihastunut siihen niin, että runonkin olin kirjoittanut sen johdosta — jota tietenkään en sillä hetkellä kertonut. Sen sijaan kyselin "Kullervosta", jota hän niihin aikoihin kirjoitti. Hän alkoi puhua kustantajista, valitti muun muassa kokeneensa kylmyyttä G. W. Edlundin puolelta. Minä aloin innokkaasti selittää, että hän sentään on hyvin hyvä ja ystävällinen vanha herra, ja kirjailijoilla voi olla hänestä mieluisiakin kokemuksia. "Mitä te kustantajista tiedätte?" kysäisi hän kummastellen. "Edlund on kustantanut äitini kirjoja", vastasin. "Äitinne? Eikö nimenne ollut Karlsson?" "Ei —", ja sitte selveni sekin seikka. Runoilija esitti itsensä myös äidilleni, nauroimme molemminpuolisia erehdyksiämme, ja matka kului vilkkaassa juttelussa Tampereelle asti, jolloin tiet erkanivat.

Seuraavan kerran tapasin J. H. Erkon syysmyöhällä Helsingissä, Eläintarhan 8:ssa, jossa hän siihen aikaan asui. Olin parin tuttavan seurassa lähtenyt vierailulle kamreeri Enlundin perheen ja Hilda Käkikosken luo, ja runoilija Erkko osui sinne myöskin. Kun illalla palasimme kaupunkiin, seurasi hän mukana. Muistan pienen mustan kissanpoikasen, joka juoksi jäljessämme. Olin sitä silitellyt huvilan pihalla, ja nyt se ei jättänyt meitä, vaikka kuinka karkoittelimme. Erkon kävi sääliksi; hän otti sen hellästi käsivarsilleen ja lähti kantamaan takaisin, jottei raukka eksyisi kodistaan. Me toiset odottelimme. Ja kuinka olikaan — sinä iltana uskalsin kertoa hänelle, että minäkin kirjoitin runoja ja olin aikeissa julkaista kokoelman jouluksi. "Mutta minua pelottaa — olenhan tosiaankin melkein lapsi vielä, niinkuin sanoitte." "Teidän ei tarvitse pelätä", hän lausui isällisen rohkaisevasti. "Jokainen lintu laulaa omalla kielellänsä. Lapsenkin on oikeus laulaa."

Olin saanut runoilleni kustantajan, juuri G. W. Edlundin, josta junassa olimme puhuneet. Kahtaalla minut oli hylätty: hän otti vastaan. Kun hän ilmoitti, mitä palkkioksi oli ajatellut, katsahti hän minuun kulmainsa alta, hymyillen, kuten vanhus, joka valmistaa lapselle odottamattoman ilon: "Sata viisikymmentä markkaa!" Mutta minäpä en ymmärtänytkään iloita. Se teki vain kolme markkaa runolta — olin toivonut kaksi vertaa niin paljon, eikä se mielestäni olisi ollut yhtään kohtuutonta. Olin "Oraani" runoillut mitään muuta aikomatta; ne olivat syntyneet kuten lähde kumpuaa omasta luonnostansa. Mutta julkaisutoimiin ryhdyin saadakseni rahoja, joita tarvitsin. En käsittänyt lapsellisuudessani, että kustantaja pani itsensä tappion mahdollisuudelle alttiiksi joka tapauksessa. Tartuin runovihkoon, ja melkein kyyneleet pyrkivät silliini. "En tiedä, tahdonko niitä sitte ensinkään painoon…" Kustantaja katsoi minuun hämmästyneenä, jopa huolestuneena. Hän otti paperin ja alkoi laskea silmäini edessä. "Painatan 750 kappaletta. Kunkin hinta voi olla ehkä 1:50. Ei ole sanottu, että menee kuin 500. Painokustannukset… kirjakauppamenot… Ei, ei kannata enempää. Katsokaa nyt itse." Seisoin siinä ja täytyi uskoa. Mutta hyvä vanhus näki, että se oli minulle todellinen pettymys. "No niin", sanoi hän sitte herttaisesti, "jos myydään 700, saatte lisäksi 100 markkaa. Siitä kirjoitan paperin teille." Minä jätin hänelle "Oraani", kiitin ja lähdin.

Jonkun aikaa myöhemmin hän tarjosi minulle pari pikkulasten kuvakirjaa, jotta suomentaisin lyhyet runosäkeet kuvien alle. Tahtoi varmaankin ystävällisesti antaa työnteon tilaisuutta. Tehtävä oli niin perin helppo, että suoritin sen kädenkäänteessä. Palkkioksi hän lähetti 40 markkaa. Nyt oli minun vuoroni paljoksua. Minulle oli heti selvänä, että se oli suhteetonta — tuskinhan olisin yhtä omaa runoa kirjoittanut valmiiksi samassa ajassa, jossa kaikki käännökset ehdin tekaista. Pian seisoin taas vanhuksen edessä, tarjotakseni hänelle takaisin 25 markkaa. "En pannut siihen enempää työtä", vakuutin. Hän katsoi minua aivan äänetönnä — en unohda sitä katsetta koskaan. Nyt kiilsi hänen silmissään kyyneleitä. Tuntui kuin olisimme nähneet toistemme sydämeen. Oliko hän saanut kokea elämässä liian usein, että "kauppa on kauppaa" — että kukin koettaa vetää puoleensa mahdollisimman paljon, ja että häntä, rikasta miestä, harvoin ajatellaan muuna kuin tuottavana rahanlähteenä? Sekö vaikutti, että hänkin puolestaan piti parhaana tavallisissa oloissa vetäytyä kuoreensa, kohdella arvokkaan kylmästi niitä, jotka lähestyivät — ja niin se saattoi vahingossa aiheettakin tapahtua, kuten olin J. H. Erkolta kuullut. — Hän otti vastaan rahat, mutta pian sen jälkeen saimme äitini ja minä kutsun hänen ja kauppaneuvoksettaren kanssa illallista syömään oopperakellariin. Se oli ilta, joka säilyy mieluisassa muistossani. Jäänyt oli unhoon "kauppa" kaikissa muodoissaan. Siltä tuntui, kuin olisin löytänyt hyvän, isällisen ystävän. — —

Niin sitte "Oraat" ilmestyivät ennen joulua. Tulin tavan mukaan eräänä aamuna kouluun. Opettajahuoneessa muuan virkatovereista otti minut iloisin tervehdyksin vastaan: "Toivotan onnea onnistuneen debyytin johdosta! Oletteko nähnyt arvostelun?" En, siitä en tietänyt mitään. "J. H. Erkko on kirjoittanut Oraistanne."

Sain lukea hänen arvostelunsa, — ensimäiset sanat, jotka julkisuudessa lausuttiin runovihkosestani. Ne eivät olleet ainoastaan kiittävät; niissä oli lämpöä ja tulevaisuuden toivetta, oli ylenmäärin ystävällisyyttä pienten huomautusten ohella. Itse arvostelu oli kuin runoelma — paras suositus, mitä koskaan olisin rohjennut odottaa. Tuskin silloin oikein ymmärsinkään, kuinka suuriarvoiset ne rivit olivat tulevaisuudelleni. Hän oli raivannut kirjailijan okaisen polun alkupään tasaiseksi ja keveäksi askelilleni.

Heitä molempia, G. W. Edlundia ja J. H. Erkkoa, muistelen kiitollisella lämmöllä, kun on kerrottava, miten kirjailijan uran alotin. En kumpaakaan tavannut myöhemmin enää — ellen ehkä niin ohimennen, että se on mielestäni häipynyt. "Oraita" ei myyty 700 kappaletta; ei tullut siis asiata mennä nostamaan tuota luvattua sataa markkaa. Vasta viisi vuotta myöhemmin julkaisin seuraavan runovihkoni, silloin jo "Otavan" kustannuksella. En tullut tietämään, vastasiko se niitä odotuksia, joita J. H. Erkko oli "lapseen" kiinnittänyt. Enkä kumpaakaan kirjallisten ensi askelteni isällistä auttajaa koskaan oikein saanut kiittää, niinkuin sydämeni nyt vaatisi ja haluaisi. Siksi pyydän nämä rivit piirtää, vaatimattomiksi kiitollisuuden kukkakimpuiksi heidän muistollensa.

Hilja Haahti.

Iivo Härkönen.

Kuinka jouduin kynänkäytön alalle.

Luulen, että Länkelän ensimäinen lukukirja herätti minussa ensimäisen rakkauden kirjoihin ja puuhailuun niiden parissa. Oleskelin pienenä poikasena usein äitini kotitalossa, hänen veljiensä luona, naapuripitäjässä, ja siellä löysin erään ruskeakantisen ohuen kirjan, jonka kuvat tempasivat heti minut mukaansa ja jonka runot tuntuivat kovin lystikkäiltä. Se oli tuo mainitsemani lukukirja. Kuviin vetelin suurella innostuksella täydennyksiä lyijykynällä ja runoja opettelin ulkoa, etenkin erästä, jonka nimi taisi olla "Kalmistossa". Toinen enoistani, joka oli lukumies hänkin, vieläpä ainoa sukukunnassani, katseli ensin mielihyvällä harrastustani, mutta sitten, kun näki, kuinka minä "koko kirjan viirukoitsin ja tärvelin", tempasi sen pois kädestäni ja piilotti. Löysin sen kuitenkin aina ja sitten alkoi sama leikki. Kun se vihdoin pääsi rauhaan minusta, oli siitä, luulen, muodostunut kokonaan uusi parannettu painos. — Muuten oli enoni sangen omalaatuinen kirjamies. Hän teki joskus tavaratilauksia taloonsa kaupungista kirjeellä. Kerran ei sellaiseen tullut mitään vastausta. Enoni matkusti kaupunkiin. Siellä kysyi hän ankarasti, missä kirje on ja miksei tavaroita oltu toimitettu. Naurahtaen vastattiin, että kyllä tänne tuli joku aika sitten eräs kirje kysyjän pitäjästä, mutta siitä ei saatu mitään selvää, ei edes allekirjoittajasta.

— Miksei?

— Siinä kun oli vain puolet kirjaimia monistakin sanoista ja useimmista ei senkään vertaa.

— No, jos minä olisin sen verran koulua käynyt kuin te, ymmärtäisin minä, vaikka olisi vain yksi ainoa kirjain kustakin sanasta kirjoitettu.

Voitollista vastausta seurasi tilauksen siirtäminen toiseen kauppaan.

Erikoinen innostus oli tällä "ensimäisellä opettajallani" ehdotella ja koettaa tartuttaa päähäni taitoja, jotka olivat hiukan erikoisempia. Yhtenä sellaisista piti hän venäjän kieltä, jota hän osasi hätätarpeiksi. Aina hän siitä puhui:

— Opi, veikkonen, kuule; se on ylen tärkeä, sitä ilman olet puolta vajaa!

— No, — opeta!

— Kas niin, sana kerrassaan! Kissa on koshka, lusikka loshka.
Kirjain bukva, survin stupka…

— Mutta mikä on laatikko venäjäksi, kysyin minä, kun olin kuullut muutamia kymmeniä sanoja ja kun aloin asiaan innostua.

— Mikäkö? hämmästyi opettajani ja joutui ilmeiseen pulaan. Hän ei näkynyt tuota tietävän. Vihdoin huiskasi hän kädellään ja lopettaen oppituntinsa lausui:

— Mikäkö tuo; etkö tuota tiedä! — Loutikko!

Olin kyllä jo käynyt pari kolme kuukautta pikkukoulua koti- ja kirkonkylässä, samoin vuoden, pari kansakoulua viimemainitussa, mutta selvimmin palaa tuo enoni opetus mieleeni näitä kirjaharrastusteni ensiaikoja muistellessa.

Kansakoulun kirjoista jäi pysyvimmin mieleeni Luonnonkirjan kappale "Kuinka Dion yritti luoda ihmistä" ja sitten eräät satukirjat ja jotkut "Vegan" ja Livingstonen matkoja esittävät kirjaset, joita ankarahko opettajamme antoi eräiden koulupäivien lopussa luettavaksi koulun lainakirjastosta.

Koulun viime luokalla vaihtui opettaja, ja tämä uusi opettaja järjesti meille muutamille poispäässeille jonkunlaiset jatkokurssit, joita kutsuttiin iltakouluksi, ja joissa me saimme toimia jonkunlaisina opettajinakin — mitä ensi luokalle valmistuvia ne lienevät olleet, nuo oppilaamme. Verraton toimi! Me olimme miestä mielestämme ja ohut vitsakeppi kädessä osoitti tätä merkillisesti muuttunutta asemaamme. Lukekaa, penskat, kuuletteko?

Siinä sivulla harrastimme lainastolukua ja — runoutta. Aina yhdessä olevana ja asustavanakin kumppanusparina hiivimme me, lähin toverini H. ja minä, lomahetkinä joko koulupihan nurmiselle taka-äärelle tai siellä olevan aution karjarakennuksen ylisille, ja siellä sitä tutkisteltiin Runebergiä, Kramsua ja Erkkoa! Erkko tuntui meistä aluksi omituisen jäykältä ja oudolta — muistan, kuinka esim. punniskelimme runoa "Käyskelin kerran käärmesuota" —, mutta sitten aloimme häneenkin mieltyä. Runeberg oli kuitenkin korkein ihanteemme.

Suorasanaisista kirjoittajista luimme Päivärintaa ja Reijosta, joista edellisestä on siltä ajalta jäänyt mieleeni "Kontti-Anna" ja jälkimäisestä "Koskelan ukko".

Mutta harrastus ulottui pitemmälle. Kerran toimeenpani opettajamme opettaja-oppilastensa kanssa huvimatkan koulukylän järventakaiseen niemeen ja siitähän meidän, eroamattomain "kirjallisten toverusten", kun se oli tehty, piti laatia runo, valmistaa oikein suuri yllätys. Kynät käteen, paperia eteen ja omituisen kuulakan kesäillan kajastellessa ulkosalla alkoi suuressa, vanhassa luokkahuoneessa syntyä kummallisia, asianmukaisesti yhteen naksahtelevia rivejä, joita tiesimme säkeiksi kutsuttavan.

"Kun me mentiin Pyhäniemeen, maahan pantiin pata, tuli alle tungettiin ja ympär kivirata…"

Eikö se ollut jotain ihmeellistä? Seuraavana päivänä näytettiin runo opettajalle, ja hänelläpä oli siitä iloa, oli totisesti!

Iltakoulu yhdisti, mutta myös erotti. Niinpä mekin kaksi eroamatonta näimme toisiamme sen jälkeen vain harvoin. Hän jäi asumaan kirkonkylään, mutta minun täytyi siirtyä omaan syrjäkylääni.

Harrasteltuani kotipihoilla lastenleikeissä rupesi isäni esittelemään, että minusta pitäisi tulla kauppapalvelija. Enimpäin muidenkin pojat joutuvat kansakoulun käytyään puotipojiksi; muuten ei olisi ollut koulusta mitään hyötyä.

Suostuahan täytyi. Isäni kuljetteli minua kaupungissa ja tarjoili melkein jokaiselle "isännälle", ja vihdoin hän saikin minut eräälle vanhalle maakauppiaalle kaupungin ja kotipitäjäni välillä. Siellä alkoi uusi elämä, alussa hauska, mutta sitten työläs, kiusallinen. Kun kylä oli tehdasseutu, jäi siellä olosta kuitenkin jotakin työläiselämän kuvia mieleeni ja perikuva vanhanajan kitsaanlaisesta kauppiaasta. Kesällä menin; syksyllä siirti minut isäni toisen maakaupan palvelukseen toisessa pitäjässä. Siellä painui mieleeni eräs lihava, tihrusilmäinen vanhempi kauppa-apulainen, eräs poroja kuljetteleva ukko, lihava emännöitsijä — kunnes vihdoin kipeytyneet silmäni ja osittain toimeen tyytymätön mieli saivat siirtymään kokonaan kauppa-alalta.

Paremmin viihtyi nuori mieli kun samana tai seuraavana talvena eräs talomme kaukaisempi sukulaismies, jota sitäkin kutsuttiin enokseni ja joka asui lähempänä kuin ennenmainittu enoni, otti minut joiksikin talvikuukausiksi jonkinlaiseksi kirjamiesapulaisekseen pitäjämme itälaidoilla oleviin pieniin salokyliin, joissa hän talvisin oleskeli tukinvetopäällikkönä. Sielläpä alkoi todella uusi elämä, uusi maailma, raikas, puhdashenkinen, rauhaisa. En silloin kylläkään osannut vielä panna arvoa sille vanhalle hengenelämälle — Kalevalan runoudelle — joka juuri näillä mailla jälkikausiaan eleli — kylät olivat Shemeikka ja joku sen naapurikylä — mutta satuja kuuntelin jo hartaasti, kun sitä samassa savupirtti-talossa asuvat rahtilaiset iltaisin, talon perheentupaan kokouduttuaan, ryhtyivät sanelemaan. Olivatpa mieleenpainuvat hetket nuo. Tulet läiskyivät liedellä keitto- ja teevesi kattilain alla ja pärskivät päreissä, talon tyttäret hääräilivät kiireisinä ja isännät hymyilivät tyyninä ja rauhallisina tehden iltatöitään, mutta rahtilaisjoukosta joku aina kertoili satua, hupaista, jännittävää tarinaa, joka kelpasi nuorelle mielelle kuin vesi kuivalle maalle. Usein vielä vuoteille vaivuttuakin saatiin kuulla jonkun Ukko-Miinan t.m. sadun sanelua.

Salosta tultua alkoi outo heräilyn aika. Taloomme oli tullut asumaan joku näillä seuduin oleskeleva tukkipomo ja se tilasi meille lehden, paikkakunnan sanomalehden lähikaupungista. Kirkonkylän opettaja otti nuoren syrjäkylän miehen suosioonsa ja lainaili hänelle auliisti kirjojaan sekä laina- että omasta kirjastostaan. Vieläpä hän otti minut osanottajaksi koulullaan toimeenpanemiensa iltamien valmisteluihin. Tämä kaikki veti nuorta miestä kuin itsestään kirjain ja kirjaharrastelun puoleen.

Eipä aikaakaan kun seutukunnan lehdestä alkoi näkyä uutisia y.m. pikkukirjoitelmia paikkakunnaltamme. Ne olivat käsialaani; ja kohtapa seuraavana kevättalvena, 1898, otti lehden ystävällinen ja rehti toimittaja, lehtori E. A. Hagfors-vainaja, palstoilleen pari kolme vapaampaakin ja laajempaa kirjoitelmaa. Ne olivat kuvauksia "vanhoista Karjalan tavoista" ja hupaisen-surullinen, opettavaisen-runollinen kertomus lautamies Laipiosta, joka aikoi lähteä Amerikkaan, mutta jolla ei ollut uutta taskukelloa. Hän osti sen kelloseppä Albertsonilta, mutta se särkyi kerran, omistajan kompastuessa louhikkoon, ja siihen tyrehtyi kokonaan tuo jalo lähtöaikomus.

Monta muutakin neron tuotetta syntyi noina aikoina, vaikka ne eivät saaneet nähdä julkisuutta. Niinpä sukesi pitkänlainen kertomus isovanhempaini ja muutamain muiden seutumme runolaulajain matkasta Sortavalan ensimäisille laulujuhlille (1896), jolla minäkin sain olla mukana, sitten joistakin ihmeellisistä johteista pulpunnut viisinäytöksinen, runomuotoinen näytelmä "Troijan sota" ja päälle päätteeksi vielä "Aapinen Raja-Karjalan lapsille ja kansalle", joista oli ainakin iloa opettajalleni, kun hän niistä kuuli. Mutta sinne ne menivät kaiken maailman tietä nuo ensimäiset jättiläisyritykset.

Oltuani jo edellisenäkin kesänä tukkijoella, saman enoni toimesta ja mukana, jonka kanssa olin ollut salollakin, lähdin vielä nyt alkavaksikin kesäksi (1898) samaan toimeen; mutta eräänä maanantaiaamuna työmaalle mennessäni pistin postiin paperit, joilla hain oppilaaksi Sortavalan kiertokouluopettajaseminaariin. Sieltä tuli kutsumus tutkintoon, ja tutkinto vei kouluun; ja niinpä siirryin tukkilais- ja salotieltä kokonaan toiselle — opettajan, herran, oikean kirjamiehen tolalle, jolle joutumatta seudun kansan mielestä ei maksanutkaan käydä koulua.

Koulu saattoi runo- ja kynäilysuonet aivan pursuamaan, ja ainakin herrassa nukkunut "Lukutuvan" ensi jakso täyttyi tuotteistani. Sinne tulvi runoja, kuvaelmia, kaikenlaista, ja alkoipa käydä jo niinkin, että ne läpäisivät. Mikä voitto ja kunnia! Niinikään sai paikkakunnan lehden toimittaja tekemistä tuotteistani.

Kesä senjälkeen meni samanlaisessa runo- ja intohengessä ja kesää seurasi talvi, ensimäinen virkavuosi alalla, johon runollinen koulu oli johtanut.

Mutta seuraavana kesänä (1900) sattui sellaista, joka johti elämäni tärkeälle käänteelle, ladulle, jota saan kiittää paljosta myöhemmällä polullani.

Kuten mainitsin, kuuluivat isovanhempani runolaulajiin — isoäitini oli Raja-Karjalan toista tärkeämpää runolaulajasukua: Sotikaisten — ja heidän taitonsa oli vähitellen alkanut kiinnittää huomiotani. Olin saanut olla heidän mukanaan niillä suomalaisilla laulujuhlilla, jotka ensi kertaa vetivät esiin nuo salojen taitajat, ja nyt vielä, koulutalvenani, oli isoäitini kuollut. Se muistutti minulle heidän taidostaan.

Sain päähäni keväällä 1900 kirjoittaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle Helsingissä kysyen, eikö seura haluaisi antaa minun ryhtyä oikein ammatinomaisesti keräilemään vanhoja runoja kotiseudultani ja mahdollisesti myöntäisi sitä varten pientä matkarahaa. Kysymykseeni tuli suotuisa vastaus, sekä seuran kansanrunousosaston hoitajalta prof. Kaarle Krohnilta että silloiselta sihteeriltä, jotka molemmat ilmoittivat, että tilaisuus tämänkesäistä matkaa varten oli jo järjestettykin, myönnetty asianomainen stipendi; ja matkaohjeitakin jo seurasi. Voidaan arvata, mikä ilo valtasi miehen sellaisten kirjeiden saavuttua.

Mutta samana kesänä ilmoitettiin toimeenpantavan suuret laulujuhlat Helsingissä, niiden edelläkäypien yliopistollisten lomakurssien päättäjäisiksi, ja mieleni rupesi palaamaan myös niille, molemmille. Kirjoitin kirjallisuusseuran miehille. Heidän puolestaan kävi se hyvin päinsä; saisipahan prof. Krohn antaa vielä suusanallisia ohjeita matkaani varten.

Riensin Helsinkiin, tapasin noita herttaisia vanhan runouden ystäviä, ja — elämäni käännekohta oli alkanut. Prof. Krohn lupautui antamaan ohjeita ei ainoastaan runonkeräysmatkojeni vaan myöskin omain kirjallisten yritysteni suhteen näinä alkuaikoina. Tuo oli vieläkin suurempi ilosanoma. Itse keräysmatkat, joita ulottui kaikkiaan kolmelle kesälle ja joilla sain tutustua, paitsi koko kotikulmakuntaani, suureen osaan Aunusta ja Pohjois-Karjalaa, syvennyttävät tuohon elämäni lähimpään maaperäiseen perustaan ja samalla vanhaan, elävään runoon. Yhteys Helsingin kanssa veti suureen maailmaan päin ja liitti toisiin heimoihin, isänmaahan. Silmät avautuivat, varsi varttui.

Kirjalliset yritykseni tuottivat vielä — ja nyt vasta — monta katkeraa palaa, mutta intoa ja yritteliäisyyttä ei puuttunut. Uusi yritys vain ja entistä parempi! Ja niin vihdoin, vähä päälle kolme vuotta sen jälkeen, kun olin käynyt Helsingissä ja tavannut prof. Krohnia — sillä välin, keräysmatkojeni ohella, jatkettuani opettajatoimiani ja alotettuani, syksyllä 1902, varsinaisen seminaarin käynnin — kevättalvella 1904 julkaisi nuori Kariston liike ensimäisen runovihkoni ja hiukan myöhemmin samana keväänä Werner Söderström Porvoossa ensi kokoelman kertomuksiani ("Tulia y.m. kuvauksia"), kun niihin aikoihin myöskin ukko Telén Kuopiossa otti isällisiin armoihinsa Aug. Aspegrenin seurueen näyttelemän pienen esikoisnäytelmäni.

Sen pituinen se.

Iivo Härkönen.

Santeri Ivalo.

Kuinka ja koska alotin.

Jos pitäisi aivan tarkalleen vastata kysymykseen, kuinka ja koska alottelin kaunokirjallista tuotantoani, niin kävisi se allekirjoittaneelle varsin vaikeaksi. En tietäisi, mistä "ensi alusta" kertoisin.

Yrittelin näet, kuten kaiketi niin monet muut, jo koulupoikana, kirjoittelemalla pikku pätkiä toverikunnan, "konventin", sanomalehteen, — eli lehtiin, sillä niitä oli meidän koulussamme kaksi, joiden molempain "toimittajanakin" tulin eri aikoina olleeksi. Toinen oli "vakava", kirjallinen lehti, toinen taas pilalehti, ja varsinkin tähän jälkimmäiseen sepustelin koko joukon leikillisiä juttuja. Niille usein naurettiin, ja olen väliin jälestäkäsin koettanut muistella, minkälaisia nuo mahtoivat olla. Mutta siitä ei voi enää saada selkoa. Sillä tämän "Weitikka"-nimisen julkaisun kaikki toistakymmentä vuosikertaa lienevät sittemmin, jonkun "ankaramman ajanhengen" vallitessa koulussa, joutuneet polttoroviolle, vaikka en puolestani muista niissä olleen mitään kerettiläistä taikka muutenkaan maailmaapahentavaa. — Konventin "vakavaan" lehteen kirjoitin enimmäkseen runoja, isänmaallisia, lyyrillisiä, eepillisiä j.n.e., — tavallisia koulupoikarunoja.

Runomuodon viljeleminen viehätti ja houkutteli minua vielä myöhemminkin, omituista kyllä. Ensi ylioppilasvuotenani rustailin siten suurella innostuksella ja antautumisella laajaa murhenäytelmää — aihe kotimaan historiasta, — ja sen viisi näytöstä kirjoitin alusta loppuun runomittaisesta. Vähän Vilhelm Telliä, vähän Daniel Hjortia, vähän Shakespearia sieltä ja täältä. Mutta se seikka, että opukseni kirjoitin runomittaisesta, vaikutti, etten sittemmin ole ryhtynyt sitä parantelemaan enkä rakentamaan käyttökuntoiseksi. Kritiikin herättyä rupesin näet epäilemään sekä runojalkojani että säkeitäni, — en ole koskaan yrittänytkään julkaista mitään runomuotoisista sepustuksistani.

Ne ovat menneet kaiken maailman tietä. Mutta siltä minusta kuitenkin silloin aikoinaan tuntui, että tuo suureksi suunniteltu "draaman koe" oli paljo jalompi ja "monumenttaalisempi" yritys kuin ne suorasanaiset "mitättömyydet", jotka minulta sitten ensiksi tulivat painetuiksi. Kenties ei sittenkään tuo jälettömiin vaipunut ensi kehityskausi ollut kokonaan vaikuttamatta vastaiseen kirjalliseen tuotantooni eikä varsinkaan suurempain historiallisten romaanien sommitteluun.

Muistanpa vielä hyvin millä innostuksella ja lämmöllä tuota "suurta teostani" rakentelin. Siinä oli paljo kärsimystä, paljo ristiriitoja, paljo herkkyyttä. Asuin niihin aikoihin, ensimäisen ylioppilasvuotena keväänä, muutamia kuukausia yksin maalla, eräässä maalaistalossa lähellä rautatieasemaa Etelä-Suomessa, ja elin niin kokonaan tuossa kirjallisessa työssäni, etten ajatellut mitään muuta enkä mausta välittänyt. Kenellekään en yrityksestäni hiiskahtanut. Eräs toverini tuli sinne sitten asuinkumppalikseni, ja häneltäkin oli tämä homma tietysti pidettävä salassa, — lukujanihan olin muka harjoittavinani. Mutta öisin istuin aina draamani henkilöjen parissa, hioin ja muokkailin heidän runomittaisia vuoropuhelujaan, surin ja iloitsin heidän kanssaan… Sitten pistin koko tekeleen alimmas arkkuni pohjalle, ja kävin muihin, "hyödyllisempiin", töihin käsiksi.

Vuotta, paria myöhemmin, ihan kesken tenttilukujeni, rupesin sitten sepustelemaan pientä, ylioppilaselämää koskevaa novellia, joka tuli olemaan painettujen teosteni ensimäinen. Kurssikirjain pänttääminen, kun sitä oli tehtävä urakalla, tuntui usein kuolettavan kuivalta. Sellaisina hetkinä otin toisinaan, aivan kuin uhmalla, esille sinikantisen vihkosen, johon olin ruvennut juttuani kertomaan, ja kirjoitin siihen kappaleen erältään, ikäänkuin henkeni kevennykseksi. Ja jonkun tunnin kuluttua maistuivat kurssikirjatkin taas.

Näihin aikoihin olin selvästi tietoinen siitä, että kirjallisissa hommissa noin "herkutellessani" varastin aikaa lukutöiltäni ja valmistautumiseltani yleensä elämän vakaviin tehtäviin, mutta en voinut olla silloin tällöin suomatta itselleni sitä huvitusta taikka vaihtelua. Ja senkin jälkeen on usein — miltei pitkin matkaa — työskentelyssäni ollut tuota samaa ristiriitaa. Kirjoitin huvikseni, aikomatta pyrkiä kirjailijaksi, ja siksi tunsin näihin töihin riistäväni aikaa muilta tehtäviltä. Siksi ehkä myöskin nuo pienet kirjailemiselle omistetut hetket niihin aikoihin tuntuivat huvi-, miltei juhla-hetkiltä arkitöiden lomassa. Varsin selvästi tunsin tuon kaiken väitöskirjatöitteni aikoihin. Selaillessani vanhoja, kuivia asiakirjoja yhytin usein aiheen tai tapahtuman, joka minut pysäytti miettimään, että tästähän voisi saada jotakin hauskempaa ja nautittavampaa, kun rupeaisi tekemään… Ja kesken kaiken kävinkin silloin tekemään muistiinpanoja ja suunnitelmia jotakin romaania tai historiallista pikkukertomusta varten, niin "joutavaa" kuin se minusta vakavaan työhön verraten olikin. Sellaisista muistiinpanoista syntyi m.m. ensi itu Juho Vesaiseen.

Toisin ajoin ja jo tuolla ensimäisellä, alottelevalla kehityskaudella, tuntui kyllä usein siltäkin, että ehkä olisi minun jätettävä kaikki muu, ja antauduttava yksinomaan kirjallisiin töihin, jotka mieltäni enin "vetivät". Melkein tuskaisena taistelin väliin niissä mietelmissäni, tuntiessani, kuinka särin itseäni. Mutta ei ollut silloin tarpeeksi uskallusta eikä itseluottamusta. Vasta paljo myöhemmin, lähes 40-vuotiaana, repäsin itseni toisinaan vuodeksi tai puoleksi irti kaikista muista hommista pääasiallisesti kirjallisiin töihin.

Mutta tämähän ei enää kuulu asiaan, kun on puhe "ensi yrityksistämme". Ne ensi yritykset olivat minun kohdaltani hapuilevia, hajanaisia kokeita, lepokeitaita taipaleella, eikä niistä paljo muuta ole sanottavanakaan.

Santeri Ivalo.

Valter Juva.

Eräs arkkiveisujuttu.

Täytynee kai myöntää, että kaikki on kirjallisuutta, mikä kirjoitetaan ja painetaan?

Eräs varhaisimpia "kirjallisia toimia", joissa olin mukana, lienee sekin puolestaan vaikuttanut siihen, että olen joutunut kirjailua vain tilapäisesti harjoittamaan.

Kotini oli v. 1885 Hämeenlinnassa. Vanhempi veljeni, Vilhelm, ja minä lueskelimme kotona varsin säännöllisesti kandidaattilukujamme. Veljeni oli aikaisemmin kiinteiden lukujensa ohella ollut kokonaisen vuoden Hämeen Sanomain yhdistettynä pää- ja aputoimittajana; minä olin ylioppilasajoiltani asti kahtena vuonna noin neljä, viisi kuukautta vuodessa ollut isäni apuna maanmittaustöissä.

Isä ei sietänyt laiskuutta. Hänellä oli muuten laajat tiedot ja monipuoliset aatteelliset harrastukset, kirjallisuutta hän ihaili, mutta teroitti aina mieliimme, että kirjallinen työ ei elätä miestään köyhässä Suomessa.

Maisteri O. A. F. Lönnbohm oli tähän aikaan Hämeenlinnassa tyttökoulun opettajana ja Hämeen Sanomain toimittajana. Hänen luonaan asui syksyllä v. 1885 veli Kasimir, ahkerasti lueskellen ja kynäillen. Suuri määrä Kasimir Leinon ensi runovihkon runoista lienee valmistunut jo tämän vuoden kuluessa. Kertomus "Emmalan Elli" oli pääpiirteissään valmis; vapaamielinen runo "Sunnuntaina" oli jo kesällä syntynyt.

Näihin aikoihin vietettiin Hämeenlinnan perheissä laajanpuoleista seuraelämää. Kotimme varsinaiseen tuttavapiiriin kuuluivat m.m. ystävällisen herttainen O. A. F. Lönnbohm ja siis myöskin hänen nuorempi veljensä sekä ennen kaikkia Paavo Cajander, joka näkyi hyvin viihtyvän isäni seurassa.

Cajanderissa oli aina jotain suuripiirteistä. Hän oli harvinaisen suora, rehellinen ja teeskentelemätön mies. Mahtailua ja itseoikeutettua patentti-isänmaallisuutta puheissa tai eleissä hän ei sietänyt. Hyvänluontoiselle leikille hän osasi panna arvoa. Me nuoret ihailimmekin Paavo Cajanderia, "Vapautetun kuningattaren" ja "Runolaulajan" tekijää.

Mitä Kasimir Leinoon tuli, hän nyt jo oli valinnut elämänuransa, — oli päättänyt antautua kirjailijaksi sekä siinä rinnan suorittaa korkeampia yliopistotutkintoja.

Vilhelm veljeeni ja Kasimiriin verraten minä — vaikka hiukan vanhempi ylioppilas kuin Kasimir — lienen ollut enemmän tai vähemmän kehittymätön. Yleensä me kolmisin olimme keskusteluissamme hyvin kirjallisia ja filosofisia, — yleispäteviin harkintapäätelmiin taipuvaisia, — hiukan elämänviisaan satiirisia, — vaikka joskus saattoi myös leikkiä ja puhdasta pilaa sattua väliin.

* * * * *

Hämeenlinnan suuret syysmarkkinat olivat tulossa. Yhteiskunta oli äskettäin ollut järkyksissä. Kaupungista kotoisin olevan vanginvartijan Vilénin oli kyytirattailla murhannut hänen kuljetettavanaan ollut rosvo ja tutkintavanki. Murhaaja oli tämän tehtyään karannut, mutta pian joutunut uudestaan kiinni. Tästä oli ollut luettavana seikkaperäinen, repäisevä kertomus Hämäläisessä, paikkakunnan vanhoillisessa lehdessä, jonka pääkirjoituksen paikalla aina komeili edellisen puoliviikon ilmatiedot sekä pari kolme palstaa kauheita tapaturmia, tulipaloja, rosvojuttuja ja veritöitä.

Hämeen maaseuduilla oli tähän aikaan pääasiallisena runokirjallisuutena arkkiveisu. Arkkiveisuja julkaisi etenkin kirjoitustaitoinen gentlemanni Simo Hirvinen, runotuotannostaan laajalti kuulu. Yhtä oivallisia runoilijoita oli myöskin traagillisen romanssin, "Akselin ja Hiltan" tuntematon tekijä. —

Kasimir Leino istui lukuhuoneessamme. Puhelimme Suomen kirjallisuusoloista. Ylimieliset ivalauseet sinkoilivat; pian oltiin arkkiveisuissa. Mieleemme johtui Vilénin murha ja saman viikon syysmarkkinat: — Simo Hirvisellä taas uusi, loistava arkkiveisun aihe!

Kenestä ensimäinen leikillinen ehdotus lienee lähtenyt, en osaa sanoa, mutta pian puolittainen maisteri Vilhelm, kirjailija Kasimir Leino ja ylioppilas Valter olivat päättäneet itse julkaista markkinoiksi arkkiveisun "Vanginvartia Vilénin kauhiasta murhasta". Kun asianomaiset kuuluivat Hämeen Sanomain likimpään piiriin, huomattiin helpoksi saada tämä kirjallinen tuote painetuksi, niin että tekijäin nimet pysyvät salassa. Alifaktori J. Leinonen kyllä voi hankkia markkinapäiviksi toimeliaan ja uutteran kolportöörin.

Elettiin realismin merkeissä. Meidän arkkiveisumme ei olisi arkkiveisu, jos se eroaisi muista samantapaisista. Koko huvimme, koko ivamukailu-ilomme oli oleva siinä, että kirjoittaisimme niin viheliäistä runoutta kuin osaisimme, mutta kuitenkin säännöllisin runosäkein. Tyystin oli säilytettävä arkkiveisun "Jumala paratkoon!" Kaikki oli oleva runopukuista proosaa. Runoelman eepillinen puoli oli saatavissa vanhasta hassusta Hämäläisestä. Vilénin murha oli kirjoitettava laulettavaksi niinkuin "Akseli ja Hilta". Pituus vähintään pari-kolmekymmentä säkeistöä.

Sovittiin, että Kasimir Leino ja minä kirjoittaisimme Vilénin-runon kumpikin erikseen, alusta loppuun saakka. Seuraavana päivänä yhdytään Kasimirin luona, runot verrataan toisiinsa. Kummastakin ehdotuksesta valitaan aina parhaiten onnistuneet säkeistöt ja yksityiskohdat. Kriitillisen ja toimituksellisen puolen suostui veljeni ottamaan hoitoonsa. Hän saattoi olla mukana hauskassa ilveilyssä, mutta tahtoi pysyä passiivisena taiteenharrastajana.

Minulla oli hallussani jäljennös eräästä runosta, jonka todellinen kuritusvanki, — härmäläinen puukkojunkkari, — oli kirjoittanut vankilassa, ja jonka Söörnäisten vankilanpäällystö oli korjannut talteensa. Tämä otettiin esiin, luettiin ja huomattiin hyväksi. Päätettiin julkaista kaksi arkkiveisua. Toisena oli "Surullinen valitusvirsi, jonka lauloi onneton koppivanki Söörnäisten Kakolassa". Veljeni lupasi hioa runoelmaa ja parannella sen virheellisiä säkeitä.

Voin vakuuttaa, että puuhaan ryhdyimme puhtaasta yltiöpäisestä poikamaisuudesta. Olimme huolettomia nuoria miehiä ja halveksimme sydämen pohjasta kaikkia rahallisia ansioita. Mutta ymmärsimme tyystin, että yhtiöliikkeemme tietysti oli oleva myöskin rahallisesti kannattava.

* * * * *

O. A. F. Lönnbohm oli lähtenyt tilapäiselle matkalle, ja hänen veljensä niskoilla oli illalla ollut Hämeen Sanomain toimitustyötä ja oikaisulukua. Kun seuraavana päivänä yhdyttiin, niin Kasimir Leinolla sentähden oli esitettävänä ainoastaan määrärunonsa Vilénin murhasta. Minulla oli, paitsi määrärunoa, myös "Lammin reservipoikain laulu", joka hengettömyydessä varmaan vei voiton itse esikuvistansa, ynnä eräs "Akselin ja Hiltan" hempeämielinen kohtaus Hämeenlinnan puistossa.

"Ja Akseli ja Hilta ne istui Parkissa; ja kaunis oli ilta, kuu loisti taivaalla."

"Surullisen valitusvirren" oli veljeni saanut pätevään asuun.

Vilénin-runojen ehdotukset luettiin, ja kumpainenkin huomattiin varsin ansiokkaaksi. — Ei siis muuta, kumpikin painatetaan! Toiseen arkkiveisuun otetaan "Laulu vanginvartia Vilénin kauhiasta murhasta" ja toiseen "Uusin ja paras laulu vanginvartia Vilénin kauhiasta murhasta". Edelliseen tulee lisäksi "Surullinen valitusvirsi" j.n.e. sekä jälkimäiseen minun molemmat täyterunoni. — Vaikka toimitamme näin laajat ja hyvät arkkiveisut, niin pysymme tavanmukaisessa hinnassa, 15 penniä lentolehdeltä.

Kasimir Leinon runosta muistan — ikävä kyllä — ainoastaan repäisevän kohdan, jossa kerrottiin, kuinka murhaaja, nukkuessaan metsätorpassa, vihdoin vangittiin:

"Kun rosvo puukko vyöllä penkillä pötkötti, niin kruununmiehet yöllä jo hänet vangitsi." —

Tämän jälkeen seurasi runossa vielä asianmukainen sens-moral.

Minun runoni alkoi:

"Voi, kuink' on mailma turha ja synnin valta suur, taas surkia kun murha on tapahtunut juur.

Ja murhe mielen täyttää, kun tuota kertoilen ja synkiältä näyttää tää laakso murheiden." —

Runoni oli lennottomasti päättynyt köyhänlaisiin säkeisiin:

"— — — — — ja vietiin Kakolahan tää roisto kavala."

Tämä loppu ei tyydyttänyt kriitillistä veljeäni. Istuvassa neuvottelussa hän yhteen henkäykseen saneli siihen seuraavat lisäsäkeet:

"Niin paha palkan saapi jo täällä mailmassa: Kun kuolo saavuttaapi on toinen Kakola!

Siks' pitäis meidän tietää, niin täällä vaeltaa, ettemme sitten viettää saa tuskaa kauhiaa."

Runo oli nyt ensiluokkainen!

Harvoin lienemme purskahtaneet sellaisiin naurunremahduksiin kuin kaikissa näissä toimissamme.

Yhtiöjäseneksi liikkeeseen otettiin nyt alifaktori J. Leinonen, leikillinen, nuorimies. Arkkiveisut painettiin. Leinonen hankki markkinapäiviksi kolportöörin, mutta sattui onnettomuudeksi saamaan epärehellisen, vanhan markkinalurjuksen. Kolportööri jätti jälkeensä melkoisen kassavaillingin. Hän hävitti viinoihinsa meidän omaisuutemme!

Kun sittemmin tehtiin osakeyhtiömme liikkeenselitys, niin voitot ja tappiot menivät vastakkain tasan. Kirjallinen työmme oli tuottanut ± 0.

Nyt saatoin kokemuksesta tietää, että isäni oli oikeassa väittäessään, että kirjallinen työ ei lyö leiville maamme pienissä oloissa!

Noin viikkoa myöhemmin oli meillä vieraina perheen tuttavapiiri, ja siinä emme malttaneet olla kaikessa hiljaisuudessa kertomatta Paavo Cajanderille arkkiveisuhuijaustamme. Juttu koko groteskimaisuudessaan oli hullunkurisinta, mitä hän oli kuullut. Hän nauroi ihan katketakseen! Paavo Cajanderin naurussa oli aina jotain vapaata ja miehekästä. Hän itse arvosteli asioita riippumatta sovinnaisuuden kaavoista.

O. A. F. Lönnbohm, vanha veitikka, oli siinä vieressä ja nauroi leveää he-he-he-nauruaan. Hän iski silmää puoleksi ongelmaiseen tapaansa ja sanoi veljelleen, että vastaisten kirjallisuushistorioitsijain on syytä panna merkille, kuinka Kasimir Leino oli alottanut kirjallisen uransa julkaisemalla ensi työkseen "varsinaista rahvaan runoutta".

Meidän tarkoituksemme oli kyllä ollut, että runoteostemme "kirjailijanimet" pysyisivät visusti salassa. Mutta toisella tai toisella tavalla näkyy asia tulleen tietoon Mikkolan lyseolais-kumppanustoon, johon paitsi Mikkolaa kuuluivat Mäkkylät, Forsmanit ja Sadeniukset. Kun parikymmentä vuotta myöhemmin tapasin tohtori J. B. Mäkkylän, niin kävi ilmi, että hän tunsi tämän jutun ja vielä osasi ulkoa eräitä "Surullisen valitusvirren" säkeitä, jotka minä jo olin ennättänyt unhottaa.

Valter Juva.

K. A. Järvi.

Mitenkä minä aloin "kirjoitella".

Mitenkäkö minä muka aloin "kirjoitella"? Se on tavallaan surullisen lystillinen juttu — nyt näin kaukaa katsottuna. Sillä tänä vuonna ja juuri samoina aikoina kuin tätä kirjoitan, on kulunut tasalleen 25 vuotta, kun ensimäinen tekeleeni "Kuvauksia" ilmestyi Edlundin komean kirjakaupan näyteakkunalle. On siis tässä nyt samalla juhlittava kirjallisen askarteluni hopeahääpäivää ja verestettävä vanhoja vaalenneita muistoja "Kirjailijaliiton" myötätuntoisella osanotolla. En ollut täysin täyttänyt 22 ikävuottani, kun tuo ihmetapaus joutua julkisuuden mieheksi sattui minun vähäpätöisen elämäni kohdalle. Mutta kirjoitellut minä olin jo sitä ennen sanomalehtiin runoja, novellinpäitä y.m. Kotimaakuntain sanomalehdet K. F. Kivekkään "Kaiku" Oulussa ja O. Ansaan "Pohjalainen" Vaasassa olivat avanneet palstansa minunkin kyhäyksilleni, ja lähimmässä tuttavapiirissäni tunnettiin jo kyllä minun "kirjailijanimeni" ennenkuin "Kuvauksia. Kirjoitti K. A. Järvi" pyörähti kirjakauppojen näyteikkunoihin. Tällä kirjalla on oma esihistoriansa, ehkäpä rikkaampi kuin muilla julkaisuillani, ja joka tapauksessa siinä on runottaren ensi lemmen huumaavaa hurmiota, mikä saa veret lämpenemään nyt vielä hopeahääpäivänäkin. Mutta ensin tässä tuo esihistoria. Minussa oli ilmennyt "kirjailijan vikaa" tavallista aikaisemmin. Lyseon viime luokilla se kohosi kroonilliseksi kuumeeksi. Kun esim. toverit syysiltoina kulkivat tyttöjensä kanssa posetiivin soidessa ja rumpujen päristessä "hoijaban" (= karusellin) ympärillä Heinätorilla, istuin minä yksinäisyydessä kotona ja sorvasin heksametrimitalla runoa sekä "Kullervosta" että "Ainosta", mitkä ihanat tuotteet kauan, kauan sitten tuli on syönyt. Mutta ensimäinen kirjallinen tuotteeni, mikä oli suomennos muutamasta ruotsalaisesta kuvalehdestä ja yhteistyötä erään toverini, nykyään arvoisan pastorin, kanssa, näki päivänvalon "Oulun Ilmoituslehden" palstoilla — sivumennen sanoen emme rohjenneet sitä muualle tarjota. Saimme tästä 20 markkaa. Saalis miestä yllyttää. Minä aloin kirjoittaa alkuperäistä, ja tuo toverini kävi ne kauppaamassa "Ilmoituslehdelle". Teimme tällaista kauppaa siihen asti kuin "Ilmoituslehdeltä" loppuivat rahat. Minä tähtäsin silmilläni jo "parempia" julkaisupaikkoja, sillä "Ilmoituslehden" tekijäpalkkiokin oli joka kerralta alennut, vaikka sen minun käsitykseni mukaan olisi pitänyt nousta. "Pohjalainen" maksoi hyvästi, lähetti aina pyydettäessä postiremissan, ja O. Ansas vainaja tuon tuostakin muisti lämpimällä, kehottavalla kirjeellä. Minusta tuli "Pohjalaisen" vakinainen avustaja ja siinä julkaisin noista "Kuvauksistanikin" jotkut.

Olin tullut ylioppilaaksi ja myös "Kaikuun" kirjoittelijaksi. Niin että niitä alkoi jo olla useampia rautoja tulessa. Kokosin kesällä 1890 muutamia novellinpäitä ja lähetin Helsinkiin kauppaneuvos G. W. Edlundille, joka siihen aikaan oli kai maamme suurin kustantaja. Herra kauppaneuvos lähettää pian korkeimman kohteliaisuuden vireessä kulkevan ruotsinkielisen kirjeen ja pyytää lisää "manuskriptiä", luvaten maksaa 50 mk. painoarkilta. Minut löi ilon yllätys. Kokosin parhaimmat tuttavani, uskoin heille salaisuuteni, me pidimme pienet kemut, joissa Edlundin kirje tarkkuudella läpikäytiin ja sitten — juotiin minun kirjailijaksitulomalja. Eikä sitä juotaessa yksin minun silmäni loistaneet ja poskeni punottaneet, vaan yhtä paljon noiden ystävien, jotka jakamattomalla riemulla ottivat osaa minun tulevaan maineeseeni…

Edlund sai lisää käsikirjoitusta, ja minä jännityksellä odottelin, milloin kirja ilmestyy. Mutta siitä ei kuulunut mitään. Jo rohkenin kirjeessä kysäistä. Ei tule vastaustakaan —

Menin syyslukukaudeksi Helsinkiin opiskelemaan. Oli määräni lukea latinan approbatur ja kävin yliopistolla latinan kirjoituksissa. Professori kutsui aina vuoroltaan yhden eteen tutkittavakseen. Niin tuli minunkin vuoroni. Menin arkana eteen, sekausin ja vastasin kai hyvinkin typerästi, sillä hra professori laski minun kustannuksellani kärkevän sukkeluuden, jolle täpötäyteinen luentosali nauroi. Mutta toista kertaa ei siellä minulle naurettu. Sillä siihen loppuivat ainiaaksi minun latinan opintoni. Tuo pilkka meni läpi luiden ja ytimien, sillä minulla oli aina ollut lyseossa ensimäiseltä luokalta viimeiselle asti lukukausitodistuksissani latinassa korkein arvosana.

Sentähden oli latinan läksyni jäänyt valmistamatta, kun minä ahersin taas kirjallisissa alotteissa. Olin pannut alulle sittemmin kirjana ilmestyneen "Työmiehiä", ja asunnossani Fredrikinkadulla viihdyin paremmin sen ääressä kuin latinan opinnoissa.

Mutta tuosta kauheasta pilkasta piti saada hyvitystä. Vihdoinkin rohkaisin itseni ja menin esitteleytymään kauppaneuvos Edlundille. Nyt oli minulle tullut sisällinen pakko saada varmuus asiassa. Joko latinan approbatur tai kirjallinen debyytti — siinä nyt senaikuisen elämäni lähin päämäärä. Sillä jos Edlundissa huonosti onnistaisi, palaisin minä sittenkin latinan professorin tentteihin.

Astuin Edlundin loistoisaan kirjakauppaan. Kysyn apulaiselta kauppaneuvosta, ymmärrätte, hiukan rintaäänellä. Apulainen kuljettaa minut kirjakaupan Esplanaadin puoleiseen laitaan, missä eristetyssä osastossa Edlund istuu kirjoituspulpettinsa ääressä. Esitteleydyn ja mainitsen asiani. Kauppaneuvos, joka minun silmissäni näytti haudastaan nousseelta Fritz Reuterilta semmoisena kuin tämän saksalaisen humoristin olin kuvissa nähnyt, teki aivan porvarillisen, ellen sanoisi poroporvarillisen vaikutuksen. Ja tätä minä muka olin aristellut! Mutta annappas olla. Hän heittää minuun arvostelevia katseita. Sitten levittää kätensä ja puolivihassa ärjäisee: "Herra lähettää mulle pari plaria ja niistäkö minun pitäisi laittaa kirja?" Todella hämmästyin. "Herra kauppaneuvos ei ole siis mielestään vielä saanut tarpeeksi manuskriptiä?" kysyin. "En, en, en, kuulettehan. Onko teillä lisää vai — annanko pois paperinne?" Tämä alkoi olla yhtä kiusallista kuin latinan tentissä, sillä kauppaneuvos rupesi etsimään papereita. Eikä istumaan pyytänyt. "Jos herra kauppaneuvos suvaitsee ottaa minulta lisää käsikirjoitusta, niin mielelläni laitan." — "Sitähän olen jo vartonut enemmän kuin puoli vuotta. Mutta herra ei vaan ole lähettänyt. Tämän vertasella" — hän oli jo löytänyt paperini — "en mitään tee. Tässä ne ovat."

Niin — siinä ne todella olivat. Ja hän melkein tarjosi niitä jo pois. Mutta sitten asetti ne takaisin pöydälleen ja kysäisi: "Voitte kai ittekin ymmärtää, että näistä tulee vain pari plaria? Lupaako herra joulun jälkeen lähettää lisää, niin sittenkin pränttään?"

Minä lupasin. Ja lähdin. Käynti oli tehnyt minuun perin runottoman vaikutuksen. Päätin Edlundin särmikkäisyyden johtuneen siitä, että esiinnyin suomen kielellä, mikä kieli vielä siihen aikaan Helsingissä oli pannaan pantu. Asemani oli jotenkin sekava. Mutta se päättyi siihen, että muutamana joulukuun alkupäivän aamuna istahdin Pohjanmaan junaan ja läksin kotiini Ouluun. Runotar oli sittenkin voittanut, ja niin jäi selkäni taakse sekä latinan approbatur että pro exercitio.

Oulussa upposin kirjoittamaan. Posti kuljetti Edlundille niin runsaasti käsikirjoitusta, jotta loput palasivat käyttämättöminä takaisin ja niiden mukana jyrkkä kielto: "ei tarvitse enempää!" Nyt sen kirjan siis piti ilmestyä ylen pian. Mutta se viipyi. Saapuipa sitten eräänä päivänä korrehtuurivedokset — ensimäiset, mitä olin elämässäni nähnyt. Minut käskettiin lukea oikoluku joutuin, sillä kirjapaino odottaa. Ja minä luin yötä myöten, korjasin korjauslukuarkit, kuten ainekirjoituksenopettaja korjaa koulupojan vihkoa. Kauppaneuvos lähetti tulisen haukkumakirjeen sellaisesta korjausluvusta — sillä kirjapaino odotti. Ja otti minulta pois korjauslukuoikeuden, luetti sen Helsingissä minun kustannuksellani 5 markasta painoarkilta. Näin kävi yhä jännittävämmäksi lemmenseikkailuni runottaren kanssa.

Sitten odotin kirjani valmistumista, kunnes muutamana aamuna luin Uuden Suomettaren takasivulta kaksipalstaisen ilmoituksen sen ilmestymisestä. Yhtään vapaakappaletta en saanut. Niin ollen olin pakotettu, jos mieleni sitä nähdä, itse ostamaan sen Oulun kirjakaupasta. Sieltä sen haetutinkin. Ulkomuoto oli ruma, painos ilman välikkeitä, paperi huonoa, lyhyesti — vastenmielinen! Annoin sen Oulussa Teuvo Pakkalalle. Hän sitä säälien silmäsi, tuo hyväsydäminen kirjailija, joka kaikkea epäonnistunutta on säälinyt. Enkä nähnyt enkä kuullut "Kuvauksistani" muuta mainetta kuin että "Päivälehti" siitä kirjoitti lyhyehkön arvostelun, jossa ei liioin kiitetty, ei moitittu, sanottiinpahan vain, että näyttäköön tulevaisuus, mikä miehestä tulee, jos on mitään tullakseen. "Valvoja" siitä sitten myös puhui "Työmiehien" yhteydessä. Sanalla sanoen: se oli suurelle yleisölle kuolleena syntynyt kirja. Kovalle otti ennenkuin ukko Edlund suoritti tekijäpalkkion 350 markkaa, poisluettuna korjauslukumaksu. Eikä kummakaan, sillä hän oli tehnyt laskuissaan hirvittävän erehdyksen. Ja kuitenkin "Kuvauksia" teki minusta kirjailijan.

Minun olisi tietysti pitänyt hävetä ja lopettaa kirjaileminen tähän, jos olisin ymmärtänyt Mutta jolla on aivoissaan kirjallinen kuume, kuten minulla oli, on hullu ja syyntakeeton. Niinpä ryhdyin kohta ensimäisestä vastoinkäymisestä lannistumatta kirjoittamaan kahta pontevammin "Työmiehiä". Se valmistui kesän kuluessa ja tarjosin sitä "Otavalle", joka eli ensimäistä ikävuottaan. Siellä kohtasin kohta ymmärtäväisen ja neuvovan vastaanoton. Ja "Työmiehiä" ilmestyi vielä saman vuoden jouluksi kirjakauppaan kokonaan toisenlaatuisella menestyksellä kuin aprillikuun "Kuvauksia". Se saavutti monet kiittävät arvostelut. Yksin Hufvudstadsbladetkin antoi pari palstaa — pelkkää kiitosta, josta oli seurauksena, että se käännettiin ruotsin kielelle.

Siihen aikaan oli ylen harvinaista, että alottelija julkaisi yhtenä ja samana vuotena kokonaista kaksi kirjaa niinkuin minä kokemattomuudessani tein. Olisipa ollut parempi, että olisin ymmärtänyt ottaa Edlundilta takaisin "Kuvaukseni" silloin, kun hän niitä jo puolittain tarjosi. Mutta sentäänkin — mihinkään myöhempään kirjaani en ole edeltäpäin sellaisia kultaisia unelmia kiinnittänyt kuin "Kuvauksiini". Ja kun niitä muistan, elän kuin uudelleen ne toisen ylioppilaskesän runottaren kuumat kosiskelut. "Kuvaukset" — yksin ne saivat runottaren ensi lemmen kaikessa tuoreudessaan, välittömyydessään ja hulluudessaan.

Edellä on nyt kerrottu asian historiallinen puoli. Mutta sen sielullinenkin puoli vaatii sivunsa. Milloin heräsi minussa kirjallisen tuottavaisuuden halu? Taisin olla lyseon keskiluokilla, kun Suomalainen teatteri alkukesästä vieraili Oulussa. Ida Aalberg esitti "Leaa" ja "Ofeliaa". Hän pudotti sähkökipunan vereeni: uinuvat tunteet heräsivät ja syttyivät haaveet. Niinpä istuin muutamana niistä kesäilloista, jolloin teatteri Oulussa oli, silmänkantamattoman rasvatyynen meren rannalla tekemässä päätöksiä ruveta näytelmäkirjailijaksi. Yritinkin pieniä kokeita draaman alalla. Mutta lyriikka voitti ja rupesin kirjoittamaan runoja. Kunnes tutustuin Minna Canthiin, joka otti minut kokonaan. Ymmärsin, että Minna Canth ei kirjoita yksin vain mainetta saadakseen, vaan että hänellä on paljon suurempi tarve kirjoittaa puutteenalaisten, sorrettujen ja onnettomien ihmisten puolesta. Niiden palvelukseen aioin minäkin kynäni suunnata. Minkä aikomuksen myös olen pitänyt.

Miten esteettinen hurmio, ollessani alle parinkymmenen, piteli minua vangittuna ja mitä uhreja runottarelle pyrin kantamaan, siitä tässä tilitys nyt elämäni iltapuoleen kallistuessa. Olin 19-vuotias, kun sain käsiini ensimäisen vihkon Minna Canthin suomentamaa Georg Brandesin "Päävirtauksia 19:nnen vuosisadan kirjallisuudessa" — tuskinpa siitä lie koskaan muuta kuin se vihko ilmestynytkään. Sieltä jostakusta paikasta luin tämän ajatuksen: Se on vasta oikea runoilija, joka rohkenee ottaa kulkijan sauvan käteensä ja lähteä samoilemaan maita mantereita juoden janoonsa luonnon kirkkaista lähteistä, maaten sammalvuoteella ja raviten itseään sillä, mitä kukin päivä voi hänelle tarjota. Brandes tietysti tahtoi puhua kuvannollisesti runoilijakutsumuksen ankarasta vaatimuksesta antautua kokonaan runottaren palvelukseen. Mutta minä yritin toteuttaa hänen oppiansa puustavillisesti: Karata pois kodista ja omaisten luota tuntemattomille seikkailuretkille. Olin jo sen elokuun kuutamoisen yönkin määrännyt, jolloin lähtisin matkalle markka pari taskussani. Aioin kuitenkin vielä nähdä äitiäni. Menin lamppu kädessä klo 12 yöllä katsomaan häntä muka viimeisen kerran hänen nukkuessaan. Mutta siinäpä tunne nousi kovasti vastaan: hylkäätkö hänetkin, joka hyväksesi on niin paljon, paljon uhrautunut? Järki voitti. Nukkumaan lähdin ja tapoin Chateaubriand-haaveilun.

Olen sitten myöhemmin saanut kokea, että runottarelle kyllä saavat ne, joiden kohtaloksi tuo tuli, uhrata koko elämänsä tyytymällä siihen niukkaan palkkaan, jota se palvelijoilleen suoda voipi, mutta paljon, paljon runottomammin ja siis ilman sitä lyyrillistä kauneutta kuin mitä Brandes on sanonut. Kuinka monta kirjallista mustilaista parastakin aikaa lämmitteleekään meidänkin maassamme itseään runottarien puolikylmillä nuotiotulilla poltettuaan takanaan kaikki sillat hyvinvoipaan porvariselämään? Sillä runottaret ovat perin kitsaita. Niitä vain, jotka heille kultalyyryillä ylistystä helkyttävät, suvaitsevat he kutsua sen tulensa äärelle, missä ei koskaan kylmä. Jos aina niitäkään. Tälle tulelle me kaikki esikoisteoksiamme kirjoitellessamme uskomme pääsevämme. Mutta: "monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut".

K. A. Järvi.

Aino Kallas.

Kuinka alotin virolaisaiheisena kirjailijana.

Ensimäinen virolainen inspiratsionini oli sekoitus vanhaa feodaali-ilmastoa ja kuumaa saarenmaalaista kesäpäivää. Olimme ajaneet helteisenä juhannuksen aikuisena sunnuntaina pari peninkulmaa halki Kaarman ja Karjan pitäjäin karujen nummien, kun keskellä kivikkojen ja vainioitten aukeni vähäinen saareke puutarhaksi jalostettua maata. Kukkansa varistaneiden kirsikka- ja omenapuitten varjossa oli harmaa, yksikerroksinen rakennus, jonka huoneet tuoksuivat puhtautta ja lahoa puuta. Talon isäntä oli mieheni eno, Karjan pitäjän lukkari Friedrich Allas, — rauha hänen sitkeälle ja virolaiselle sielulleen! — mies kuudenkymmenen korvissa, elehtivä ja käpeä, vain luuta ja jänteitä, leuassa puikkelehtiva pukinparta. Lukkarin poika ja itse lukkari ja lukkarin lanko, — siinä oli jo papillisuutta yhden miehen osalle! Saarenmaalainen viro soi laulahtavana hänen huuliltaan, mutta hänen harmaa, hiirenhiljainen vaimonsa, käsityöläisen tytär, katkaisi vaitiolonsa aina kuresaarelaisella saksallaan.

Istuimme mehiläistarhassa, oli raukaisevan kuuma, ja meille tarjottiin menneenvuotisia, vaaleita saarenmaalaisia pähkinöitä ja hunajaa vahakennoissa. En tiedä itsekään, kuinka keskustelumme siihen kääntyi. Mutta siinä istuessamme ja pähkinöitä särkiessämme saarenmaalaisen poutataivaan alla, alkoi isäntämme tarinoida työorjuuden ajoista. Ja hän iski tulta, kaikesta käpperästä kuivuudestaan ja luonnollisesta hyvänsävyisyydestään huolimatta. Tuli eloa kellahtaviin poskipäihin, vaaleahkot silmät saivat väriä. Tällä saarenmaalaisen syrjäpitäjän lukkarilla oli oikeudentajuntansa väärentämättömänä ja järkkymättömänä tallella. Hän vihasi sortoa ja vääryyttä.

Kuinka uppo-uusi oli minulle maailma, joka hänen kertomuksissaan aukeni! —Feodaali-aikuinen maailma tuskin miespolvea takaperin, muurinkorkuisine rotueroituksineen, rajattomine isännänoikeuksineen toiselta puolen, — toisaalla orjankumarruksineen ja raipanläiskeineen. Olin kuin yhtäkkiä siirtynyt keskelle keski-aikaa. Allas puhui yhä kerta alkuun päästyään, hänen hiljainen, nöyrä vaimonsa kuunteli ja sisimmässään kai kauhistui miehensä kapinallisia mielipiteitä, mutta minuun tarttui sinä hetkenä ja ainaiseksi jotain siitä kipeästä, kärsityn vääryyden tunnosta, mikä oli kaikkien näitten työorjuuden aikuisten tarinoitten pohjasävynä.

Ensimäiseen virolaisaiheiseen novellikokoelmaani käytin useita vanhan
Allasen anekdooteista. Hän itse oli esikuvani kertomukseen "Lukkari
ja kirkkoherra", häneltä samoin on novellieni "Kaupunkimatka",
"Ingel", "Kubja-Pärtin kuolema" varsinainen aihe.

Näin ulkoapäin sain siis ensimäisen vaikuttimen virolaiseen tuotantooni, ja kesti vuosia, ennenkuin siihen ehtivät yhtyä myös sisäiset.

Aino Kallas.

Ilmari Kianto.

"Soutajan laulujen" aikoina.

Ote yksityiskirjeestä v. 1897.

Alituisessa huminassa ja kuminassa tämä minun aikani täällä on vierinyt sen jälkeen kuin toisen lapseni maailman markkinoille avojalkaisena ja armoa pyytävänä juoksemaan panin. Mutta tässä avojalkaisessa kerjäläispojassa ovat jo muutamat huomanneet jotain arkipäiväistä ylempääkin, hänen muutamia laulujaan on myötätuntoisuudella ja hellällä ihmetyksellä kuunneltu — ja se minulle, hänen isälleen ja opettajalleen, on tuonut iloista ja raitista lievennystä, että "jos en minä, isä, mihinkään kelpaakkaan, niin minun rakkaassa pojassani sentään on jotain hyvää, jota erityisissä piireissä ymmärretään ja jolle tiedetään antaa arvoa". Ja se on jo enempi kuin mitä monena mustana hetkenä olen voinut uneksia. Se on varsin pieni luku suureen yleisöön nähden, joka lyyrillisestä runoudesta (ja yleensä runoudesta) nauttii ja sitä ymmärtää, mutta niin on ollut kaikkina maailman aikoina senjälkeen kun kansat kohosivat runolliselta luonnonkannaltaan, ja yhä pienemmäksi se piiri pienenee, kuta enemmän maailma sivistyy ja keksinnöissä ja mukavuuksissa vaurastuu. Jumala varjelkoon minua koskaan tulemasta kuivaksi käytännön mieheksi, jolla vain järki pelaa kuivaa numeropeliä, mutta tunne-elämä on kiristetty ja tukahdettu ihan kuoliaaksi! Ja opettakoon minua kaiken jalouden isä halveksimaan sitä mielipidettä, että muka täytyy olla erikoisessa yhteiskunnallisessa asemassa ollakseen mies — ja ihminen, tai yleensä ollakseen muka jotakin. Kunpa oppisi kaikkia arvoja ja "titteleitä" ylenkatsomaan ja voisi vain koko sielullaan ja ruumiillaan palvella niin suurta jumalatarta kuin on runotar, niin sittenhän elämä elämää olisi — minullekin! Mutta… ja montakin "muttaa"… Vaan jääköön sanomatta.

Ilman itserakkautta sanoen: olette kait nähneet arvostelun Päivälehdessä (huhtikuun 30 p. — Vapun aattona!) Soutajastani — se oli kaunis arvostelu ja oikealla tavalla tehty, vaan olihan se tietysti minuun ja muihinkin nähden hiukan epä-pätevä, koska oli niin likeisen ja nuoren tekemä kuin Eino Leinon, jota eivät nuoruutensa tähden monet suvaitse, vaan joka itse väittää, ettei nuoruus ole mikään vika — ja pitäähän huomata, että hän 18-vuotiaaksi on aivan harvinaisesti kehittynyt, kehittynyt siinä määrässä, ettei moni 30-vuotiaskaan hänelle vertoja vedä (minun mielestäni ainakaan). Arvostelu P:lehdessä tuli varsin sopivaan aikaan — Vapun aattona, jolloin kaikki ylioppilaat vielä ovat kaupungissa ja lisäksi valtiopäivämiehet — niin että minut jo Vappuna juhlissa ja juomingeissa monelta taholta tunnettiin laulustani — paitsi "Väärästä urastani". Hui hai! — kaikki tämä on tietenkin tuolle itserakkauden tunteelle kova koettelemus, mutta toivoni on kumminkin, etten minä koskaan niin pöllöksi tule, että luulisin että "minähän tässä nyt jotakin olen" — minä avaran taivaan alla yksikseen huutava pienen pieni sääski! Kunnia ja maine on sittenkin valhetta, perästäpäin se siksi osoittautuu. Valtiopäivämiesten (nim. Pohjalaisten kansallismielisten) kanssa oli meillä tässä kaksi viikkoa takaperin yhteinen illan ja yön vietto Ylioppilastalolla, enkä koskaan muista olleeni niin innostuneessa seurassa, jossa ei ollut ainoastaan tavattoman paljon puheita, vaan lisäksi monta todella hyvää puhetta. Aina 18-vuotiaasta ylioppilaasta yli 70-vuotiaaseen vanhukseen (rovasti Törnudd) nousi silloin tuontuostakin estraadille, ja oli niissä paitsi tuota pohjalaista "kerskuvaa verta", myös vakavia elämänkokemuksen sanoja meille nuorille. Hauska oli nähdä noita valtiopäivämiehiä ja heidänkin, paljon todellisempaa innostustaan, kun maljoja isänmaalle juotiin. Kilistin minä siellä maljaani paitsi kotikuntamme edusmiehen, Kokkosen kanssa, myöskin muutaman Pulkkilalaisen, Haanpään kanssa, ja Sakke reuhake se mistä lie saanut päähänsä tulla minulle aiheita muka antamaan, koska minä näyn kykenevän "kirjallisiin töihin" — ja meni armollisuudessa niin pitkälle, että sanoi nimensä tästälähin olevan Sakarin (jonka minä varsin hyvin tiesin ennestään) ja minä taas vakuutin olevani Ilmariksi ristitty. — Se oli juuri samana lauvantai-iltana, jona "lauluni" Akateemisen kirjakaupan ikkunaan ilmaantuivat (ennenkuin itse tiesinkään). Kun likempänä 4:ää aamulla tulin juhlasta kotiin, valkeni aamu niin omituisella hohteella, ja raikkaan ilman läpi kajahtelivat venäläisten pääsiäisyön kellot, ja herrasväkeä ja muuta kansaa palaili hiljakseen pienissä joukoissa kirkosta. Ja minä kiipesin kivimuurin yläkerrassa olevaan kamariin ja katselin taivaalla vaihtuvia värejä, ja auringon nousua odotellen otin kanteleeni, jonka äänet tuohon aikaan vuorokaudesta soivat paljon heleämmin — ja aamulla sitten sain ihmeekseni kiitokset serenaadista viereisessä huoneessa juuri ensi yötään viettäneeltä "Nuurlundin" Vikeltä, joka ihmeissään oli kuunnellut, että mistä se kuuluu. Omituinen tunne on ihmisessä yön valvottuaan valoisana kevätaamuna — Vapun hurjien metelien jälkeen samoin olin auringonnousua ihailemassa Kaivopuiston kalliolta ypöyksin k:lo 4-5 aamulla, kun yöllä oli heittänyt raikkaan sateen ja pajut, koivut ja nurmi jo näytti elinmerkkejä ja meri oli hiljaisessa mainingissa ja merilinnut lentäessään pitivät omituista ääntä — ja toiselta puolen nousi tulipunainen päivä ja toisella puolen häälyi synkänsinisiä pilviä ja ukkonen jyrisi… Mutta minä silloin ajattelin elämääni murheisena, sillä minä olin samana yönä puhellut siitä toisen kurjan kanssa, joka vakuutti olevansa samallainen — ja kuitenkaan emme me toisiamme — ymmärtäneet. Oi kuinka suloista ja samalla katkeraa on olla päältäpäin raikkaan valkolakkisen nuorukaisen näköinen ja povessaan kantaa — käärmettä!

Kappelissa täällä nyt useampi päivä tulee istutuksi ihan kuin itsestään — kolmansa iltana istuin minä siellä S. Ingmanin, Teuvo Pakkalan, Eino Leinon ja Yrjö Weijolan kanssa, mutta… Niillä (s.o. meillä mukamas) on kova aikomus perustaa erityinen Kaunokirjailijain Seura, joka on kokonaan erillään tämän maan nyk. viikinkikynimyksistä ja sitä nyt valmistellaan kaikkien kannunvalajani kauhuksi ja kateeksi. Seuran vakinaiseksi jäseneksi pääsee jokainen, joka painosta on julkaissut yhdenkin erityisen kaunokirjallisen teoksen, ja kun ruvettiin sellaisia listalla muistelemaan, niin kuka olisi uskonut, että lukumäärä nousi noin 60 paikkeille. Ja koko joukko nousevia ja valmistuvia kirjailijoita on tulossa — erittäin sitten kirjallisuuden harrastajat, jotka pääsevät ulkojäseniksi. Saa nähdä mitä tästä seurasta nyt tullenee. —

Ilmari Kianto.

Robert Kiljander.

Ensi yritykseni.

Jos oikein muistan, niin ensimäinen tekeleeni oli yksinäytöksinen huvinäytelmä nimeltään Giftermålsannonsen (Naimailmoitus), sillä aluksi kirjoitin ruotsiksi. Eräs vanhempi naimahaluinen täti oli Hufvudstadsbladetiin pannut naimailmoituksen, johon sukunimellä vastattiin ja pyydettiin kohtaamaan Kaisaniemessä. Siellä oli passarina vanhempi, viinaan menevä vahtimestari, jolla oli se päähänpisto, että hän, jonka sukuperä oli hämärä, polveutui tuntemattomasta, ylhäisestä suvusta, joka viimein tunnustaisi hänet omakseen ja antaisi hänelle kaikki hänelle tulevat oikeutensa takaisin. Kuinka se erehdys sitten syntyi, että neiti luuli vahtimestaria kirjeen lähettäjäksi ja tämä taas tätiä sukulaisekseen, sitä en enää muista, mutta kirjeen oli kirjoittanut eräs nuori mies, joka oli kihloissa neidin sisarentyttären kanssa ja joka arvasi tädin tuon ilmoituksen kirjoittajaksi kostoksi siitä, että täti heidän kihlaustaan vastusti. Koko skandaali tuli sitten ilmi, tädin täytyi antaa myönnytyksensä ja luultavasti hänestä ja vahtimestarista tuli onnellinen pariskunta.

Samaan aikaan, noin 1867-68 vaiheilla, sepitin vielä useampiakin kappaleita, jotka, samoin kuin yllämainitunkin, heitin tuleen, koska en katsonut voivani saada toimeen mitään kunnollista.

Sitten kului monta vuotta. Olin muuttanut Jyväskylään ja tutustuin siellä Minna Canthiin, joka paraikaa sommitteli 'Murtovarkaus' nimistä kappalettaan, ja hänen kehoituksestaan minä, melkein pilalla, uudestaan tartuin kynään. Olin kuullut puhuttavan eräästä nuuskaavasta sulhasmiehestä, jonka lemmitty niin kovasti vihasi nuuskaa, että sulhasparka ainoastaan suurimmassa salaisuudessa ja ulkona portin takana uskalsi tätä herkkua pistää nenäänsä. Sillä tavalla syntyi "Mestarens snusdosa", jonka Minna sitten suomensi ja josta hän myöhemmin kirjoitti hauskan koseriian nimeltään "Kuinka meistä tuli kirjailijoita".

Käsikirjoitus makaili sitten kauan pöytälaatikossani, sillä enhän minä aikonut kappaletta julkisuuteen. Mutta eräänä kauniina kesäpäivänä riivasi minut yhtäkkiä itse piru, pistin sepustukseni koteloon ja lähetin sen Bergbomille. En kauan saanut odottaa ennenkuin vastaus tuli, että kappale oli hyväksytty. — Se oli merkkipäivä elämässäni ja luulin, että kaikkien ihmisten olisi pitänyt nähdä, että jotain erinomaista oli minulle tapahtunut. Ylpeydestä säteillen näytin Bergbomin kirjeen vaimolleni ja parille tuttavalleni. Vaimoni oli kyllä siitä hyvin iloinen minun puolestani, mutta nuo toiset eivät nähtävästi ollenkaan käsittäneet asian merkillisyyttä, katsoivat vaan minuun tylsästi ja välinpitämättömästi ja mutisivat: hm! Sitten rupesin odottamaan kappaleen esittämistä, ja vihdoin viimein, 4 p. tammik. 1881, se meni. Kun posti saapui, hain kuumeentapaisesti Suometarta, joka siihen aikaan oli ainoa lehti, joka kirjoitti Suomalaisesta teatterista. Mitä sanoo arvostelu, mitähän se sanoo? — Ei mitään. Ei sanaakaan koko kappaleesta. Ei edes mainittu, että se oli näytelty. Hm! — —

Niinkuin "Mestarin nuuskarasia", niin on "Amalia ystävämmekin" suurimmaksi osaksi Minna Canthin suomentama, mutta jälestäpäin olen kirjoittanut suomeksi. Viimemainitussa kappaleessa ei alussa ollut noita tätejä, jotka loppupuolella ilmestyivät, pistin ne sinne Bergbomin kehoituksesta. Muuten hän ei juuri kappaleissani ehdottanut suurempia muutoksia ja jos hän sen tekikin, niin en laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä aina hänen neuvojaan seurannut, jota sitten usein kaduin. Ainoa hänen ehdottamansa suurempi korjaus on tehty "Pukkisen pidoissa", jossa Anna-muori, vasta sitten kun hän on perillä, saa tietoa perheen tuhlaavaisesta elämästä; sillä kappaleen ensimäisessä sommittelussa hän tiesi siitä jo edeltäpäin ja tuli sen vuoksi kaupunkiin. Se oli hyvä muutos, joka teki juonen paljon luonnollisemmaksi. Kappaleen aihe on muuten saatu ruotsalaisen kirjailijan Lean pienestä kertomuksesta "Till sist" (Vihdoinkin). Jos siis minusta on tullut kirjailija, niin olen siitä velassa Minna Canthille ja Bergbomille, varsinkin jälkimäiselle, joka ei ylenkatsonut vaatimattomiakaan näyttämöllisiä tuotteita, jos hän niissä huomasi jonkunlaisia hyviä puolia.

R. Kiljander.

Juhana Kokko.

"Kölliskön" syntymisen syyt.

Nytkö minun siis tulisi kertoa niistä olosuhteista ja syistä, mitkä
Kölliskön ilmoille saivat?…

Se suinkaan ei ole helppo tehtävä. Kölliskön syntymisen syyt piilevät niin syvällä, että niiden selville saamiseksi tulisi minun kuvata koko henkisen elämän kehitys aina Jumalaa pelkääväisen äidin rinnalla tepastelevasta pienestä pojasta kolmenkymmenen vuoden ikäiseen mieheen saakka.

Kaunis oli se kuva Jumalasta, minkä hurskasmielinen äiti loi pienen poikansa sydämeen.

Usein seisoin Limingan avaran luonnon keskessä ja tähystelin auringon säteistä loimuavia meren laineita ja hulmuavia viljavainioita. Ja äärettömän avaruuden auringon puoleisella reunalla seisoi rakas taivaallinen Isäni. Hän seisoi siellä siinä kirkkaudessa, minkä taidemaalari Oskari Nylander oli antanut Kristukselle Limingan kirkon alttaritaulussa. Auringon säteiden kultaamat pilvet häntä ympäröivät ja sädekehä hohti hänen päästään. Itse seisoin avaruuden toisessa laidassa avutonna ja turvatonna kuin pieni perhonen, jonka koko olemassa-olo riippui suuren ja korkean Isän armosta ja rakkaudesta. Kuuden tai seitsemän vuoden vanhana tulin sitten "mamsellinkouluun", jossa kävin viisi vuotta. Oikeastaan oli tämä koulu herännäisyyden historiassa tunnetun Maria Elisabeth Berghin koulu. Tuossa koulussa kävi meitä usein tervehtimässä myöskin "mamsellin" veli, Limingan rovasti, jumaluusopin tohtori J. I. Bergh, jonka silmistä rakkaus lapsiin säteili. Ja noiden vanhain vakavien sisarusten vaikutuksesta äidin istuttama Jumalan kuva sitten syventyi ja kasvoi, mutta alkuperäistä kauneuttaan ei se koskaan ole kadottanut.

Myöhemmin kävi toht. Bergh vielä muistaakseni parina vuotena Limingan kansakoulussa opettamassa meille katkismusta, kaksi tuntia viikossa. Ja lopuksi kävin hänen johtamassaan rippikoulussa kokonaista yhdeksän viikkoa. Hänen vaikutuksensa alaisena minussa yhä kasvoi sisäinen turvattomuuden tunne, samalla kun sain aavistuksen ihmisen syvästä turmeluksesta.

Seminaariaikanani ja sitä seuraavina vuosina minuun sitten juurtui silloin niin kauniisti orastava kansallinen ja isänmaallinen tunne, sekä Uno Cygnaeuksen luoma kansanvalistusihanne. Näitä jaloja tunteita hedelmöitti vielä serkkuni ja koulutoverini Abraham Ojanperän ympärille kerääntynyt laulava sukulaisparvi sekä yhä läheisemmäksi käyvä seurustelu maisteri, sittemmin fil. tohtori Julius Berghin (Lylyn) kanssa.

Nämä maallisen elämän jalot tunteet eivät minussa kumminkaan kehittyneet Jumalasta vierottavaksi voimaksi. Päinvastoin muodostuivat ne ikäänkuin astinlaudaksi, portaiksi, joiden yläpuolella häämöitti täydellinen Jumalan rakkaus ja iäinen autuus. Ja sinne oli pyrittävä. "Lähemmä Jumalaa! — Lähemmä Jumalaa!" soi usein sielussani.

Aluksi jouduin opettajaksi kauas Karjalaan, Kiteelle. Siellä oli silloin v. t. kirkkoherrana valistunut ja vapaamielinen pappismies, viime kesäkuussa Kuhmoniemen kirkkoherrana kuollut lääninrovasti K. A. Pfaler. Hän veti kohta minut läheiseen seurapiiriinsä. Hänen laajanäköisen, kauas kantavan johtonsa alaisena minun sekä uskonnolliset, että isänmaalliset ihanteeni kehittymistään kehittyivät.

Mutta ihmisessä asuvan syvän turmeluksen, josta jo lapsena olivat kasvattajani minulle aavistuksen antaneet, sen sain nuoruusvuosinani omassa lihassani ja veressäni tuntea niin syvältä, että lankeamisiakin tapahtui. Se tuotti syvää surua ja tunnon tuskaa.

Oli kumminkin ihmeellistä, että tuo tuska ei ollut lohdutonta, toivotonta. Tuntui melkein siltä, kuin rakas taivaallinen Isäni olisi astunut lähemmä, laskeutunut vuoteelleni, sulkenut minut syliinsä ja luvannut antaa enemmän voimia vastaisen kilvoituksen varalle.

Sillä kannalla oli henkinen kehitykseni, kun 25 vuoden ikäisenä tulin opettajaksi Iihin.

Siellä tutustuin aluksi rovasti J. Fr. Thauvonin perheeseen. Tuo hienosti sivistynyt perhe osoitti minulle aivan erikoista vieraanvaraisuutta. Ja kun perheen jäsenissä asui sama isänmaallinen tunne ja kansanvalistusihanne mikä minussakin, niin kotiuduin aluksi Iin pappilassa hyvin. Erittäin ihailin perheen ihanteellista, valistunutta äitiä ja sen toimeliasta, tarmokasta ja henkevää vanhinta tytärtä, Sallya.

Muutamien viikkojen kuluttua laskeusi kumminkin välillemme syvä, meidät iäti eroittava kuilu. Thauvonin perheen kaikki jäsenet olivat "uskovaisia" (laestadiolaisia), eivätkä he voineet muuta toivoa, kuin että minäkin kerran semmoiseksi tulisin. Kuitenkin olivat he siihen määrään valistuneita ja hienotunteisia, etteivät minun suhteeni mihinkään käännytystemppuihin ryhtyneet.

Tästä huolimatta oli lestadiolaisten Jumala siihen määrään toinen, kuin se Jumala, jonka minä olin lapsuudesta saakka omistanut, ettei minulle muuta keinoa jäänyt, kuin hiljalleen vetäytyä pois perheen seurustelupiiristä.

Kun ei paikkakunnalla ollut muitakaan sellaisia henkilöitä, joihin olisin voinut syvemmin sulautua, niin jäin elämään omaa eristettyä elämääni.

Jo aikaisimmasta nuoruudestani olin viljellyt uutterasti silloista suomalaista kirjallisuutta. Ja nyt — näinä yksinäisinä hetkinä — luin sekä suomen kielelle käännetyn, että alkuperäisen kaunokirjallisuuden niin tarkoin, että olisin voinut selostaa minkä yksityisen kirjan sisällön hyvänsä. — Minä luin ja innostuin. —

Yhä syvemmin kaipasin yhtä ainoata ihmistä, joka olisi minua täydellisesti ymmärtänyt. Yksinäisyyden tunne, koti-ikävä ja oman kodin kaipuu poltti sydäntäni.

Ja tuollaisina yksinäisinä koti-ikävän hetkinä syntyi sitten Kölliskön ensimäinen luku. Se on tosi kuvaus kotitaloni niityltä minun poikavuosinani. Siinä kuvattu ukkosenilmakin on tapahtunut tosiasia, totuudenmukainen on luonnonkuvauskin Ulkopuolen rannalta. Mikko ja hänen tapaturmainen kuolemansa on vain mielikuvituksen luoma.

Kului sitten hiljaisia, yksinäisiä vuosia. Ainoa iiläinen henkilö, jolla oli samat isänmaalliset ja uskonnolliset ihanteet kuin minullakin, oli talokas, ent. valtiopäivämies Erkki Sassi. Mutta hänkin asui kahden peninkulman päässä koulultani.

Sen lisäksi oli Iissä muutamia Kölliskön tapaisia isäntiä, joille taistelu lihaa ja verta vastaan oli muuttunut elämän kysymykseksi. Samoihin aikoihin muutti sinne kappalaiseksi Kaarlo Kustaa Krohn, joka oli synt. Kokkolassa 1853 ja kuoli Kaustisten kirkkoherrana v. 1901. Hän oli syvästi uskonnollinen ja laajatietoinen pappi, joka viljeli uutterasti maailman parasta uskonnollista kirjallisuutta ja oli siten tutustunut eri maiden uskonnollisiin virtauksiin.

Oli ihan luonnollista, että nuo Kölliskön tapaiset autuuden etsijät kiertyivät hänen ympärilleen ja kiintyivät häneen. Samoin tein minäkin, sillä seurusteleminen tuon syvällisen luonteen kanssa oli kovin kehittävää.

Sivumennen sanoen olin juuri tähän aikaan saanut hiljaisen ja ujon, kaikkea kaunista, mutta eritoten laulua ihailevan kodinsielun. Hän oli erään noiden herännäisyyshistoriassa tunnettujen Frans Oskar ja Niklas Durchmanien veljentytär.

Uskonnollinen taistelu, laestadiolainen käännytyskiihko, riehui ympärilläni. Naurismaan Aapon ja Tuppi-Maijan tapaiset peräti raakaluontoiset ihmiset kohdistivat usein minuunkin käännytystemppujaan, joita Kölliskössä olen yrittänyt kuvata. Olihan aivan luonnollista, että he juuri minut — lasten opettajan ja tulevan polven kasvattajan — yrittivät saada joukkoonsa temmatuksi, vaikka he tämän tekivätkin luullakseni enemmän vaiston kuin järjen vaatimana.

Minuun, jonka suhde Jumalaan oli niin ujo ja arka, etten siitä ollut koskaan, en edes elämänkokemuksista rikkaalle äidilleni rohjennut kertoa, minuun teki tuo käännytyskiihkoilijain epähieno tunkeileminen suorastaan inhottavan vaikutuksen.

Tämä seikka ei vielä semmoisenaan olisi kyennyt Köllisköä ilmoille saamaan, sillä olihan laestadiolaisuudessa paljon hyvääkin. Juoppouteen ja muihinkin törkeisiin paheihin vajonneiden ihmisten pelastamisessa olivat he suorastaan mestareita, kuten Naurismaan Aapon vaikutus juopposairaaseen Simoon elävästi osoittaa. Ja sen lisäksi oli laestadiolaisissa — kuten muissakin uskonnollisissa liikkeissä — suuri joukko nöyriä ja hiljaisia autuuden etsijöitä, jotka esim. kouluuni lähettivät parhaita oppilaita, ja joiden kanssa sitä tietä tulin hyvinkin läheiseen ystävyyteen.

Mutta heissä oli toinen, vieläkin sietämättömämpi piirre, ja se piirre oli heille kaikille — vieläpä valistuneimmillekin — yhteinen. Se oli tuo kaikkiakin uskonnollisia liikkeitä kalvava suvaitsemattomuus.

Jokaiseen liikkeensä ulkopuolella olevaan ihmiseen kohdistivat he kyllä voimakkaan vaikutuksensa, mutta jolleivät sillä kertaa käännyttämisyrityksessään onnistuneet, heittivät he hänet toistaiseksi rauhaan. Jäivät ikäänkuin uutta, sopivampaa hetkeä odottamaan. Niin menettelivät he jokaisen suruttoman, jopa julkisiin paheisiinkin vajonneiden ihmisten suhteen.

Mutta jos he sitä vastoin käännytystyössään tapasivat Kölliskön tapaisen, syvempää uskonnollista tietoa ja kokemusta omaavan henkilön, niin silloin ei heidän kiihkollaan rajoja ollut. Ja jos tuollainen henkilö rohkeni vielä huomauttaa laestadiolaisille heidän omista helmasynneistään tai uskonopillisista erehdyksistään, niin silloin oli hän iäisen tuomion alaiseksi joutunut.

Ja tuota toisinajattelevien uskovaisten lakkaamatonta tuomitsemista, joka alemmilla asteilla olevien ihmisten huulilla muuttui usein suoranaiseksi parjaukseksi, sitä jouduin vuosikausiksi sivulta katsojana näkemään ja kuulemaan. Ja kun tuollaisen tuomion alaisiksi joutuneet uskovaiset olivat paikkakunnan parhaita ja luotettavimpia ihmisiä, niin loukkasi se arkaa oikeudentuntoani niin kipeästi, että siitä saivat Kölliskön loppuosan synnytystuskat alkunsa, eivätkä ne ennen laanneet, ennenkuin Kölliskö oli ilmoille saatu.

Juhana Kokko.

Aarni Kouta.

Alotteeni ja ensi alkuni.

Ensimäinen kosketukseni kirjallis-taiteellisen maailman kanssa sattui tietääkseni sinä rankkana syyspäivänä, jolloin asianomaista arvoista mieltäni kysymättä minut kannettiin H. Pyhälle kasteelle Vanajaveden rannalla olevassa pappilassa. Oikeastaan ei tuo "pappila" edes mikään laita pappila liene ollutkaan; vanhempani näet olivat silloin vasta saaneet jonkin pikemmin pienoista majaa muistuttavan ihmisasunnon, jonka nimi oli Paikkala, kuin seudun kirkkoruhtinaalle arvoisan hovin ja puustellin haltuunsa. "Matalasta majasta siis," voisi alottaa kauniin, liikuttavan suomalaisen tarinan. No niin, äsken mainittuna päivänä jouduin ensi kosketukseen kirjallis-taiteellisen maailman kanssa. Itsenäisenä ja varsin yksinäisenä miehenä isäni oli valinnut esikoisensa kummeiksi ne paikkakunnan ainoat miehet, joiden kanssa hän alati seurusteli ja ainoastaan viihtyi. Toinen näistä miehistä oli sittemmin suomenkielen lehtori ja mainehikas Shakespeare-tulkitsija, silloin pelkästään Shakespearea ja Runebergiaan uneksiva, otsa synkissä kurtuissa yksin käyvä, oleviin oloihin tyytymätön, suomenkielisen runottaren häähamoseen heleätä huntua kutova runoilija Paavo Emil Cajander. Toinen oli suomalaisen oopperan jäsen, Joh. Em. Hahl, Hannes Hahl med tordönsstämman, kuten Z. Topelius on aikoinaan hänestä laulanut; Hannes Hahl, joka pitkän syysyön Vanajaveden autioita rantoja laulaen harhailtuaan löysi rauhan sen kylmissä, vyöryvissä aalloissa. Rauhaa hän ei perinnöksi kummipojalleen jättänyt, ei niin suurta ja syvää kuin itse sai, mutta paljon muuta. — Sitä en saanut yksin vaalijoiltani ja huoltajiltani, vaan esim. juuri näiltä kummeiltani, joten katsoin tärkeäksi varsinkin heistä ja eritotenkin tästä alottaa — niin vaikeata kuin viestiä Tuonelta onkin sanoiksi saada. Joh. Em. Hahlilta on minulle jäänyt pieneksi kalliiksi perinnöksi Saksalais-Suomalainen Sanakirja sensijaan, se oli tärkein ehkä, sillä laulunlahjaa minulla ei ole lainkaan. Muistelen hänen nuottejaan kuitenkin olleen äitivainajani kokoelmissa runsaanlaisesti, missä tapauksessa ne ovat soiden tunkeutuneet koko nuoruuteeni, ja on niiden merkitys elämääni silloin arvaamaton. En ole mikään n.s. "musiikinymmärtäjä" — jumalankiitos — mutta juuri tässä tapauksessa katson sen merkityksen perinjuuriseksi, hedelmöittäväksi; se valmistaa totisen ja elävän kaikupohjan kaikelle herkälle, laajalle ja inhimilliselle. Mikään ei ole niin pientä, kuin miltä se näyttää. — Sanani sattuivat tuohon perittyyn sanakirjaan. Sellaisia kun tämä sanakirja ei ole enää lainkaan saatavissa, ei ole ollut vuosikymmeniin. Tämä kirjanen on aukaissut minulle Saksan runouden parhaimmat tuotteet — lähemmin katsoen ei perintö siis niin varsin pienen pieni ollut. On vain ajateltava, ja ajattelusta vedettävä tuloksia ja johtopäätöksiä. Paavo Cajanderin kautta tunkeutui kotiini, paitsi suomalaisia, polttopisteessään olevia kirjallisia aatteita ja mietteitä, sitäpaitsi milloin mikin uusi "Shakespeare", "Runeberg" kielellämme kauniina kaikuen y.m.m. runoteosta. Tässä lapsuuden velka, jota ei ole helppo maksaa, mutta maksua jalot velkojat eivät vaadikaan.

Hämeenlinnasta johtivat jäljet Hausjärvelle ja Hausjärveä mainittaessa mainitaan aina suuren hämäläisen, jäykän, mutta laajasydämisen Kalle Kajanderin nimi. Setä Kallen työpöydällä riimustelin ensimäiset "latinaiset aakkoset", "Lutinsolat" kiersin, Panun "pyhäiset lehdot" löysin. Yksinäisenä, mutten yksinäisenä sittenkään. Siellä kangasti sieluni silmiin "Seitsemät veljekset", itsetiedottomana "Panu", parhain, mikä Ahon tuotannosta parasta on. Mahdoton on syitä antaa, elettyä tuoreesti uudelleen elää, mutta jos sen kyvyn omaisi, niin viikon viihtyisi aatos Hausjärvellä: Aleksis Kiven, Juhani Ahon ja Kalle Kajanderin mailla. Kahta jälkimmäistä voin kiittää, ensimäinen, yhtä vähän kuin edellisetkään, ei sitä kaipaa.

Hausjärvi kun juohtui juttuun, kerron pienen, aivan vähäpätöisen, vaikkakin toteen menneen unen siltä ajalta. Nukuin kuten unessa ainakin nukutaan. Sain ikäänkuin salaperäisen sanan, joka käski minun toimittamaan "käsikirjoitukset" kuntoon, sillä Hämeenlinnassa aiotaan kustantaa laatimani kirja. Viisikolmatta vuotta myöhemmin kustannusliike Boman & Karlsson julkaisi suomentamani Jacob Tegengrenin Suorasanaisia runoelmia. Kerron asian vain yksinkertaisesti, mitään salaperäisyyden sädekehää en sille tahdo antaa.

Tällä välin olin sepittänyt paljonkin ala-arvoisia runoja, mutta osan niistä pelasti aikoinaan Tampereella toimiva runoilija ja liikemies Yrjö Weijola. Häneltä sain avoimen silmän runon lakeihin ja kauneuksiin, hän ohjasi, sytytti ja opasti. Samassa rajattomassa kiitoksen velassa olen sekä silloin Porvoossa oleskelevalle lehtorille Iivari Vanajalle että Werner Söderström O.Y:n pääjohtajalle, maisteri Jalmari Jäntille. Hukkaan eivät mielestäni ole menneet ne humaanisuuden ylhäiset siemenet, joita nuorukainen näiltä miehiltä sai.

Näin sitä kypsyi epävarmana ja vähitellen ylioppilaaksi. Täällä yhtyi sattumalta pienoisen ylioppilaan ja Helkavirsien suuren runoilijan tiet. — Miksi aiotte? — En tiedä! — Tietysti runoilijaksi; tuokaa nähtäväkseni ne tekeleistä, mitkä teitä haluttaa.

Vein. Pari joutui Hels. Kaikuun ja sitä seurasi ehdoton vaatimus, että runovihkon pitää valmistua ensi helmik. loppuun. — Miten se voi olla mahdollista.

— Ostatte pullon mustetta, kynänvarren terineen — niin yksinkertainen se asia on.

Matkustin Tukholmaan. Helmikuun lopussa oli "Tulijoutsen" valmis, jonka ilmestymistä suurlakko osiltaan oli ehkäisemässä. Mutta ilmestynyt se vain joka tapauksessa on.

Aarni Kouta.

Helmi Krohn.

Miten jouduin elämäkerralliselle alalle.

Sattumalta talvella 1912 näin sanomalehtiuutisen, jossa kerrottiin Naisliiton kokouksessa pidettävän esitelmän Isa Aspista. Se herätti mielenkiintoani, sillä jo kasvavana tyttönä olin suurella liikutuksella lukenut tuon nuoren runoilijaneidon surullisesta elämänkohtalosta, ja ensimäinen lapsellinen esitelmänikin, jonka olin pitänyt jossakin raittiusseurassa, oli kosketellut tätä ainetta. Läksin siis kokoukseen, ja ilokseni sainkin kuulla hänestä paljon, jota ennestään en ollut tietänyt. Esitelmän jälkeen aloin kysellä hänestä yhtä ja toista, ja miten olikaan, läsnäolevat jäsenet alkoivat kehoittaa minua kirjoittamaan laajempaa elämäkertaa hänestä luvaten kukin hankkia minulle tarvittavia aineksia. Jonkun ajan kuluttua olikin varsin laaja ainekokoelma minulla koossa ja ryhdyin itse sommittelutyöhön.

Jo aikaisemminkin oli harrastukseni kääntynyt tähän suuntaan, joskin paljoa vaatimattomammassa ja itsetiedottomammassa muodossa. Olin kirjoitellut "Pääskyseen" joukon elämäkerrallisia kuvauksia merkkihenkilöistä ja niin vaatimattomia kuin ne olivatkin, olivat ne herättäneet minussa yhä suuremman intressin muitten ihmisten kohtaloja, heidän taistelujaan ja työtään kohtaan. Ja kun kesällä 1908 sain eräältä läheiseltä ystävältäni laajan kirjekokoelman kaunokirjallisesta käytettäväkseni, kävi minulle selville, että todellisiin aineksiin perustuva työ huvitti minua ja sopi minun luonteelleni monta vertaa paremmin kuin yksinomaan mielikuvituksen pohjalle rakennettu aihe. Todellinen elävä elämä oli minusta paljoa rikkaampaa, ihmeellisempää ja yllättävämpää kuin kaikki ne kuvat, joita mielikuvitukseni saattoi loihtia esille. Ja minä päätin tehdä täyden käännöksen, jättää kaunokirjallinen kirjaileminen ja antautua kokonaan elämäkerralliselle alalle.

Sattuma, jossa näin kuitenkin selvemmän tarkoituksen kuin koskaan ennen, johti sitten ajatukseni Ernst Ahlgreniin, ja synnytti monen vuoden epäröimisen jälkeen "Siipirikon". Ja vieläkin suurempi sattuma, joskin sen alla piilee merkillisin yhteensattuma, mitä kirjallisessa työssäni olen kokenut, on vienyt minut erääseen toiseen aiheeseen, josta tässä yhteydessä on kuitenkin liian aikaista puhua.

Siten monet vähäpätöiset ulkonaiset seikat, ennenkuin olin täydesti selvillä omasta itsestäni, viittasivat minulle tietä ja ohjasivat minua sitä päämäärää kohti, jota nyt pidän varsinaisena ja oikeana alanani.

Helmi Krohn.

Larin Kyösti.

Nuoruuden muistoja.

[Tekijältä on pyydettävä lupa tämän kirjoituksen käyttöön muita julkaisuja varten.]

Nuoruuden muistot himmentyvät ajan kuluessa, toiset kirkastuvat yhä selvemmiksi. Minun on vaikea vastata kysymykseen, mitkä olivat ensimäiset kirjalliset yritykseni, ja kuinka ne syntyivät. Taiteilijan työn luomishetkeä on vaikeata määritellä. Minä polttelin vihreässä nuoruudessani paljon näitä puolikuolleina syntyneitä "yrityksiä". Minun on turhaa niitä nyt esiinkaivaa muistojeni ruumiinpolttouunista. Minulla ei ole niistä edes tuhkauurnaa kulkurinkirstussani. Ne ovat menneet kuin tuhka tuuleen, kuten sanotaan! — Ainahan ihminen nuoruudessaan haluaa purjehtia tuntemattomalle merelle löytääkseen jonkun uuden, tuntemattoman maan, jonka ehkä muut jo ovat ennen löytäneet. Ja sattuma ohjaa usein elämänpurtta. Ehkä minusta olisi voinut tulla seikkailuhaluinen merimies (onhan eräs setäni kadonnut tuntemattomille vesille), rautatievirkamies, voimistelunopettaja, ruumiillisen työn tekijä tai ehkä jotain muuta.

Vanhempani panivat minut pikkukaupungin kouluun, joka minusta oli kidutuslaitos. Mielikuvitukseni vapaaseen maailmaan ahdettiin amo, amas, amat j.n.e., numeroita ja vuosilukuja, jotka suureksi osaksi olen nyt unohtanut — tahallani. Matematiikka oli minulle niin vaikea kari ja kompastuskivi, että pyytämällä pyysin kotona päästä merille, sotilaskouluun tai teatteriin näyttelijäksi. Isältäni olin ehkä perinyt hiukan taiteilijalahjoja ja rakkauden soittoon ja lauluun. Köyhyyden pakottamana hän varmaan oli joutunut väärälle uralle. Hänellä oli kaunis lauluääni, piirusteli, oli vatsapuhuja, toveriseuroissa hän usein pukeutui eri henkilöksi erehdyttäen heitä äänellään ja esiintymisellään sekä huvittaen heitä iloisilla sukkeluuksillaan. Äidiltäni olin perinyt ehkä hiukan sitkeyttä, tarmoa ja herkän tunteellisuuden, jota koulun jäykkä järjestys toisinaan tympäisi.

Aikaisemmilta kouluvuosiltani muistan runon "Touvon aika lähenee". Tämä idyllimäisen ihastuttava runo hurmasi nuoren sydämeni, kaupunginlapsen sydämen keväisen herttaisilla maalaissoinnuillaan. Sain usein nuorena koulupoikana kesäisin olla maalla Hämeessä. Se oli uusi tuntematon maa, joka vaikutti minuun sadun tavoin harmaine kylineen, kaivoineen, punaisine lemmenluhtineen, välkkyvine järvineen, vaaroineen, vakavine ihmisineen, joiden syvissä katseissa kuvastui Hämeen taivas ja joiden silmänreiässä piileskeli uneksiva "uuspeili".

Koulussa luvut edistyivät hitaasti, jäin joskus luokalle, usein sain ehtoja, sillä minä viihdyin paraiten urheiluaharrastavien toverien seurassa ja kehitin pääasiallisesti ruumistani. — Pääsin sitten vihdoin yläluokille ja jouduin toverikuntaelämään. Lauvantai-iltasin toverit toimeenpanivat pieniä näytelmä-iltoja, minäkin sain ensin jonkun pienen osan. Ja siitä lähtien minä innostuin niin näytelmiin ja näyttelemiseen, etten olisikaan halunnut juuri mitään muuta tehdä. Kaupunkiin pistäytyi joskus varsinaisia teatterikiertueita, ja sain olla mukana esittämässä mykkiä osia, sainpa kerran erään pienen puheosankin Björnson'in "Konkurssi" nimisessä näytelmässä. Esittipä oma näytelmäseuramme itse pikkukaupungin suurelle yleisölle n.s. "poikain huveissa", ja kesäisin vaelsin erään runoja kirjoittelevan huonetoverini (J. S-niemen) kanssa Hämeessä pitäjästä pitäjään esittäen pieniä näytelmiä navetanylisillä. Ohjelmistoomme kuului tavallisesti "Yökausi Lahdella" ja Kiven "Kihlaus", allekirjoittanut näytellen Eenokin osaa. Näissä tilaisuuksissa sai lehmänkello usein hoitaa teatterikellon virkaa, lankuista kyhättiin pieni lava, itse maalattiin kulissit, esirippu saatiin kylänkauppiaalta ostetusta viheriäisestä sertinkikankaasta, mukanani oli aina laatikko, jossa oli parta-ainetta, ihomaalipötkyjä, valepartoja y.m. rekvisiittaa. Kuumeisella kiireellä ja innolla harjoiteltiin jossakin kansakoulun lukuhuoneessa. Olipa oma orkesterikin! Sellaisena toimi näytöksen aikana oikea luonnon soittokunta, jonka muodostivat navetasta kuuluvat lehmien ja lampaiden fagotti- ja trumpeetiäänet. — Sain koulussa toverien kesken teatteritirehtöörin nimen, eräs opettaja pisteli minua kerran teatteriharrastukseni johdosta; olin huoleton, ilomielinen huimapää enkä välittänyt pistosanoista. Kaupungin yleisö ennusti minulle menestyksellistä näyttelijänuraa. Yhä lisääntyvä matematiikan kurssi painosti painajaisena mieltäni niin, että aioin todella lähteä Helsinkiin tohtori Bergbomin puheille, mutta äitini sai jonkun aikaa väiteltyään vastaan minut siitä tuumasta luopumaan. Minusta piti tulla civis academicus!

Ehkä edellä mainitsemani toverin esimerkki vaikutti, että minussa myöhemmin heräsi halu ruveta runoja rustailemaan. Alotin kankealla kynällä kaikenlaisia turhanpäiväisiä aiheita, pieniä runopätkiä ja suorasanaisiakin kompeluksia, niitä ilmestyi sitten toverikunnan käsinkirjoitettuihin lehtiin "Joci Baccalauraeukseen" ja "Vasamaan". Sain ankarasti kamppailla muodon kanssa, sepustelin runoja huvin vuoksi, enimmäkseen olivat ne kompa- tai ilolauluja. Aloin lukea kirjallisuutta oikein tukkukaupalla, enimmäkseen romaaneja, mutta myöskin runoutta, m.m. C.M. Bellmannin epistoloita, H. Heineä, Dahlinia, A.M. Lenngreniä y.m. Joululomien aikana istuin aamusta iltaan saakka piippua poltellen kotitaloni pienessä pesutuvantakaisessa huoneessa seurustellen Tuhannen ja yhden yön maailmoissa, Aleksis Kiven, Shakespearen y.m. maailmanmestarien parissa. — Sain salaa äidiltäni ison kirjakaapin ja nyt sain minä palavan kirjojenkokoomishalun. Kokoilin kirjoja yhtä hartaasti kuin ennen olin koonnut vapaamerkkejä postimerkkialbumiin.

Jäätyäni taas luokalle "sai" minut "kiinni" veljeni Apollossa, Eino Leino, aloimme seurustella yhdessä melkein joka päivä, ehkä hänkin osaltaan kannatti minua, epäillessäni pieniä runoyrityksiäni. Sitä ennen olin alkanut panna enemmän huolta ainekirjoitukseen, koulun kunnon rehtori huomasi kai näissä yrityksissä jonkinlaista parannusta laiskan luonteeni kehityksessä. Sekin vaikutti, että koetin "parantua" sen jälkeen kun olin saanut relegationin koulusta. Koululain nojalla karkoitti minut opettajakunnan korkea raati vähintäin peninkulman päähän kaupungin rajan ja pyykin ulkopuolelle. — Kahden toverin kanssa olin viini-ilon huumeessa tehnyt pieniä kolttosia kaupungissa. — Pääsin paraiksi syysmetsästyksen aikaan maalle erääseen hämäläiskartanoon. Siellä kului aika humussa ja sumussa, iltamien puuhissa ja hauskassa yhteisvietossa hämäläisen rahvaan kanssa, jota aloin vähitellen ymmärtää ja rakastaa. Siellä tutustuin Soitto-Puuskiin, Pitäjän pomoihin, Suutar-Jusseihin, Erkkipaimeniin, Suntion-Sannoihin ja Pahajärven pitäjän pappeihin, mutta ennen kaikkea heleihin Hennoihin syysiltoina kievarin kujassa, aitoissa, keinulla ja huvimäellä. Maalla myös aloin vakavammin ajatella laulajan vaikeata, aina ahdistavaa, aina etsivää, mutta luomishetkinä unohdusta ja antautumuksen iloa kumpuilevaa elämää. Palattuani kouluun karkoitusajan päätyttyä kaipasin minä tätä raikasta maalaiselämää, sen yksinkertaisen koruttomia ihmisiä, kauempaa katsoen saivat ne nyt mielestäni suuremman ja kiinteämmän muodon, ne elivät uudestaan mielikuvituksessani, kuvat kirkastuivat sielussani.

Kuinka sitten koulussa purjehdinkaan ja luovinkaan, pääsin vihdoin väljemmille vesille ja — väliaikaiseen satamaan. Saavutin akateemisen kansalaisen ensi arvon, ylioppilaslyyryni, jolloin huolt' ei ollut ollenkaan, kun viikset vain sai kasvamaan. Nyt oli elämänura todella valittava. Takana olivat pienet kestetyt kärsimykset ja iloinen koulutoverielämä, edessä elämän vaativa vakavuus. Äiti tahtoi minua rautatievirkamieheksi, mutta minä sain itsepintaisuudellani ne aikeet tyhjiksi ja sain sitten kuulla, että olen itsepäinen kuin suomalainen. Ehkä se oli onneksi minulle ja — muille, ehkä olisin virkamiehenä hajamielisyydessä aikaansaattanut monta junain yhteentörmäystä, ja omallatunnollani olisi nyt monen kunnon ihmisen ennenaikainen kuolema.

Tuli sitten sotapalveluksen aika. "Raakina" lähdin kiusallisesta reservikasarmista kotiin kirjoittamatta jalkapatikassa ja kontti selässä läpi Hämeen ja Savon ja saavuin kauniin Karjalan laulumaille. Näillä kulkuretkillä hahmoittuivat varmaan "Kulkurin laulut". Karjalan kankailta kajahtivat vastaani Kalevalan ja Kantelettaren ikuiset säkeet elävämpinä kuin koulun kankeilla lukutunnilla. Kokoilin vanhoja runoja, tutustuinpa vanhaan 91-vuotiaaseen runolaulajaankin. Kalevalan henki heijastui täällä sen kotimaassa täyteläisempänä ja tutunomaisempana.

Kontti täynnä muistoja, pää suuria suunnitelmia ja sielu täynnä sanattomia säkeitä palasin taas uneliaaseen kotikaupunkiin. — Taivaanrannalleni ilmestyi sitten Frödingin loistava tähti. Tämän tähden merkeissä päätin purjehtia eteenpäin löytääkseni tuntemattoman, ehkä jo ennen löydetyn maan. Värmlantilaisten laulujen lumoamana haaveilin voivani loihtia samankaltaisia säveleitä, Hämeen yrttitarhojen säveleitä — suomalaisia sointuja. (Koska nyt jälkeenpäin arvosteluissa usein ennakkoluuloisesti on huomautettu minun ruotsalaisista esikuvistani, niin voin selvyyden vuoksi repostelijoille ja arvostelijoille huomauttaa, etten koskaan omin silmin ole nähnyt ruotsalaista rahvaan elämää.)

Mutta ensin päätin jatkaa kielitieteellisiä lukujani Helsingin yliopistossa. Eihän luennoilla tullut säännöllisesti käytyä, elämä ulkona houkutteli koko kirjavuudellaan; aikani kuluksi naputtelin luennoilla runonpäitä enkä paljoakaan kuunnellut professorien kuivia supattavia sanoja. Samalla otin säännöllisemmin osaa samanhenkisten toverien iloiseen ja kehittävään elämään ja kirjoittelin myös osakuntani sanomalehteen. Sain pienen kirjallisen palkinnon, ja nyt kasvoi minussa yhä kiihkeämpi ja kuumempi salainen halu saada julkisuuteen pieni kokoelma lauluja, jotka käsittelisivät pienen hämäläiskylän elämää arkena ja pyhänä, työssä ja ilonpidossa. Kuljeskelin kaduilla ja tutkin kirjakaupanikkunoita. Jonkinlaisella pelon tunteella ajattelin, että ehkä joku tuntematon ehtisi ennen julaista Kylänlaulujen tapaisia lauluja. — Opinnoista ei nyt tullut mitään, yliopistollinen loistourani päättyi "pro gradu" kirjoitukseen.

Jouduin sitten kesällä Pälkäneen Klemolaan asumaan. Yksinäisyydessä minä siellä vakavammin aloin puuhailla pientä kokoelmaa, kirjoittelin uusia runoja ja korjailin vanhoja. Lähetin ne sitten J. H. Erkolle, joka asui Tampereella. Myöhemmin tapasin tämän lämminsydämisen runoilijan Konsulinsaaressa pilleineen ja lasiputkineen tarkastamassa paloviinaa. Hän suositteli kokoelmaa ja kehoitti julkaisemaan. Syksyllä minä sitten Kasimir Leinon suosittelemana ja opastamana koputin kaikkivaltiaan kustantajan ovelle ja jonkun ajan kuluttua sain myöntävän vastauksen. En voi sanoin kuvata iloani, olisin tahtonut tanssia kadulla ja syleillä kaikkia vastaantulevia ihmisiä. Ilo vaikutti vilkkaasti ja nopeasti kuin jonkinlainen juopumus. Vielä suurempi oli iloni, kun Kevätrallatukset ilmestyivät jouluksi v. 1897 ja saivat osakseen suosiollisen vastaanoton. Nyt minusta siis oli tullut kirjailija! En voi vieläkään käsittää, miten se kävi, enkä muista nyt kaikkia alkusyitä enkä henkisiä sysäyksiä. — Nyt poltin kaikki sillat ja laivat takanani ja päätin jatkaa taistelua… Ja niin minä nyt sitten olin löytänyt elämänurani. Ehkä lopultakin sattuma ohjaa elämämme kulkua. Oliko tämä nyt sitten oikea urani? Ura uusi aukenevi laajemmille laulajille.

Larin Kyösti.

Eino Leino.

Muistojen kaupungit.

On kaupunki kaukana pohjolassa, kaukana karuimmassa Suomessa, mikäli ei varsinaista Lappia siihen luettane. Myöskin on sen ympäristöä joskus sanottu nälkämaaksi. Ja nälkäähän siellä monet ihmiset näkevätkin, kärsivät ainakin hyvän ja terveellisen ruoan puutetta, usein ympäri vuodenkin, joskaan eivät kaikki samassa määrin kuin se Kuhmon terva-ukko, joka kerran kotini rannassa sääpitoa pitäessään kertoi syöneensä selvää leipää vain eräitä kuukausia koko elämässään. Mutta köyhyys, köyhyys on kuitenkin koko maakunnan yleisleima, oli ennen ainakin. Nythän sinnekin on rautatie, ovat kauppa ja teollisuus sekä niiden kera yleinen vaurastuminen selvän leivän kiidättäneet.

Virkamiehen poikana säilyin tietysti kaikista tuontapaisista henkilökohtaisista olosuhteista lapsuus-aikoinani, enkä niistä koko maakuntaankaan nähden tässä muuten mainitsisi, ellei se myöhemmin minulle melkein vertauskuvalliseksi muuttuneena olisi painanut syviä merkkejään käsitykseeni koko luonnostamme, kansastamme, sen historiasta, kulttuurista ja etenkin kirjallisuudesta, eikä suinkaan vähimmin omasta ohimenevästä tehtävästäni saman kirjallisuuden palveluksessa. "Lapin kesä"! Noihin kahteen sanaan luulen tuon käsityskantani jo varhain ehkä kirkkaimmin ja pysyvimmin kiteytyneen.

Rikkaat ovat ylpeitä rikkaudestaan, köyhät köyhyydestään. Mistä saatoimme me nälkämaan lapset olla ylpeitä eteläisempien, varakkaampien ja nykyaikaisesti kehittyneempien kansojen kirjallisuuksiin tutustuttuamme? Mistä muusta kuin fantasiastamme, mielikuvituksen kultaisesta lahjasta, joka putoaa kuin aurinko synkimpäänkin ja erakkoisimpaankin ihmissydämeen kaikista ulkonaisista olosuhteista vähääkään välittämättä! On väitetty, että suomalainen kirjallisuus, vieläpä koko suomalaisen rodun kirjallisuus olisi muka köyhää ja karua mielikuvitukseltaan. Se ei ole totta! Tuo väite todistaa vain, että suomalaisen mielikuvituksen erikoisuutta, sen metafyysillistä tuijotusta, yhtä vähän kuin sen kultaisina kangastelevia auerpilviäkään, ei ole vielä esteettisesti kyllin tutkittu eikä viety yleisinhimilliseen kirjanpitoon. Nykyaikainen ranskalainen kirjallisuus, nykyaikainen saksalainen tai tanskalainen kirjallisuus on köyhä mielikuvituksesta, mutta ei suomalainen. Vaikka mielikuvat eivät siinä ehkä muodostukaan yhtä havainnollisiksi ja täsmällisesti rajoitetuiksi kuin usein länsimaisessa kirjallisuudessa, ovat ne siinä kuitenkin aina olemassa, milloin kaiken yllä leijailevana yleisenä mielikuvituksellisena koristeellisuutena, milloin kaiken alla piilevänä merenalaisena koralliriuttana, jonka päälle harvojen käsitteiden fauna ja floora ovat vasta vaivoin ja vitkaan muodostuneet.

Käsitteiden, käsitteellisten ajatusten ja suurien, ihmiskuntaa halkovien ajan-aatteiden puutteesta voitaisiin suomalaista kaunokirjallisuutta ehkä paremmallakin syyllä syyttää, mutta ei mielikuvien. Niihin nähden on meillä ainakin ennen vallinnut suoranainen runsauden pula. Jos olot siinä suhteessa olisivatkin ehkä entisestään jonkun verran muuttuneet, jos suomalainenkin kirjallisuus ehkä vihoviimeisinä vuosina olisi käynyt järkeilevämmäksi ja käsitteellisemmäksi, todistaisi se vain, että Lapin kesän yleinen laki silläkin alalla toteutuu järkähtämättömästi.

Kesä menee meillä ohitse kuin varjo, lapsuus ja nuoruus kuin kuvajainen. Mitä on sitä heijasteleva kirjallisuus sitten? Varjon varjoa, kuvan kuvajaista. Toiset ehkä häpeävät lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa tuotantoa. Omaan päähäni ei se ikinä ole pälkähtänyt, kaikista tuon tuotannon ilmeisistä heikkouksista ja kömpelyyksistä ollenkaan huolimatta. Minulle ovat sen-aikaiset runoni yhtä monta päiväkirjan lehteä, joiden kautta voin seurata entisiä kehityskausiani, herättää haudastaan niin monta manalle nynnyttä mielikuvaa ja tunnelmoida itseni jälleen lapseksi tai nuoreksi, alakuloiseksi tai toivorikkaaksi, nöyräksi tai uhmailevaksi, miten milloinkin ja missä milloinkin joku säe tai sanakuvio muistoon jolkahtaakin.

Ja silloin täytyy minun myöntää, että Kajaanin aikuiset kuvitelmani ovat vielä tälläkin hetkellä ehkä rakkaimmat minulle. Ihminen näkyy siis siinäkin suhteessa palajavan takaisin ensimäiseen rakkauteensa…

Ainakin sen aikaisiin mielikuviin. — Näen kaupungin varhaisen talvi-aamun hämärässä. On pakkanen, tulipalo-pakkanen, ehkä kolme-, neljäkymmentä astetta, niin että lumi, ilma ja kaikki esineet helähtelevät. Kaupungin ahkerat porvarit availevat jo puotejaan, toiset lakaisevat itse portaitaan, kuuluu toisaalta kiihkeä lapion ääni. Pojat ja tytöt kiiruhtavat kirjat kainalossa kouluihinsa, vanhan-aikaisten pulpettiensa ääreen, pieniin, ummehtuneihin luokkahuoneisiinsa, jotka eivät ole suuremmat tavallista kamarinlattiaa… On kovin kylmä. Täytyy juosta niin paljon kuin jaksaa, korvanlehtiä kihelmöi, ei ole ollut aikaa vetää hyvin päänsä yli edes pientä lammasnahkaista naapukkaansa ja palttoo on harvinaisuus… Kuitenkin ehtii silmä sivumennen talvisen aamun salaperäisen kauneuden tajuamaan, korva kuulemaan yli muiden heräävien äänien kosken ikuisen kuminan, joka on sama kuin eilisenkin illan kimmeltävässä, kuutamoisessa, jääkaarisessa tarunjättiläisyydessään…

Suuret, punertavat savukiehkurat nousevat jokaisen talon katolta, jokaisen talon takassa räiskyvät kirkkaat koivu- ja kuusipuut, joita ei täällä ääretönten metsämaiden keskellä polteta sylyyksittäin, vaan sylittäin… Kuinka? Mitä? Eikö kuljekin joku niiden päällä, noiden kultaisina kangastelevien savukiehkuroiden, yli tämän heräävän, talvihämäräisen korvenkaupungin, niinkuin ajatus… niinkuin aavistus… niinkuin koulupojan romantisoiva mielikuva elämästä, jota hän ei ole vielä kokenut, ja onnesta, joka ehkä ei ole koittava hänelle milloinkaan?… Eikö vilkahtanutkin siro nilkka tuolta punapilven päältä, piirtynyt hoikka, vielä keskenkasvuinen vartalo kohti taivaan korkeutta, haihtunut kuin haave valkeana kesä-yönä, jättänyt jälkeensä vain kipeän tuskan ja kaihomielen, kuin saavuttamaton ihanne turhaan itkevään, turhia tavoittelevaan ihmissydämeen?… Paistoi ainakin kaksi tummaa ja tutkivaa silmää sinne, kaartui kauneus kahden pitkän silmäripsen, heijastui kahden punaisen huulen helo niinkuin kahden marjan tuntemattomista mäkirinteistä ja marikoista?…

Vain tuokion, vain sekunnin sadannes-osan…

Mutta se oli ollut kuitenkin, se oli käynyt kuitenkin… fantasian ikuinen impi, kultaisten mielikuvien kuningatar… kulkenut yli talvihämäräisen korvenkaupungin… katsonut sykkivään, aavistelevaan ihmissydämeen…

Käyn kenties hiukan hentomieliseksi. Syy siihen on yksinomaan minun, eikä totisesti sen kajaanilaisen tulipalo-pakkasen, missä mielikuvien kultaiset immet ovat katsoneet hyväksi minulle oikeastaan joskus myöhemminkin esiintyä.

Luonnollisesti en siihen aikaan voinut vielä ajatellakaan antautua yksinomaan kirjailijaksi ja kynällään eläjäksi. Tuo ajatus kypsyi minussa vasta myöhemmin, mutta kylläkin jo koulupoikana, mitä enemmän tutustuin maan kirjalliseen elämään yleensä ja etenkin omiin mahdollisuuksiini, kenties siihen aikaan vielä kylläkin monipuolisiin, mutta vaikeasti yhdistettäviin minkään muun ammatin tai elinkeinon kanssa. Nyt alkoi myös todellakin vakava taiteellisen valmistuksen ja työnteon aika. Uskottakoon sitä nimittäin taikka ei, mutta totuus on kuitenkin omalta kohdaltani se, että olen kirjoittanut hirveät määrät Suomen metsiä paperikoriin, vaikka arvostelijani yleensä ovatkin väittäneet, että olen varhaisimmasta nuoruudestani saakka tottunut käyttämään yksinomaan kirjapainoa paperikorinani. Onhan ehkä joskus voinut sellainenkin turmio tapahtua. Mutta ainakin koulupoika-aikani kului melkein yksinomaisesti itsetietoiseen, itsepintaiseen taisteluun kielellisten ja teknillisten vaikeuksien kanssa, joita en sitäpaitsi ole voittanut enkä toivottavasti tule koskaan voittamaan, joskin itse tekotavan käsite on ehkä jonkun verran avartunut ja syventynyt vuosien vieriessä minulle. Samassa määrin on tuon työn rinnalla avartunut ja syventynyt käsitykseni suomenkielen melkein rajattomista runollisista mahdollisuuksista. — Mutta olihan aikomukseni tässä yhteydessä puhuakin vain koulupoika-ajoistani.

Niiden muisto yhtyy mielessäni aivan erottamattomasti erään toisen kaupungin mielikuvaan, Hämeenlinnaan nimittäin, jonka hymyilevä ympäristö ja luonto eivät suinkaan olleet omiaan sieluuni mitään paukkuvia tulipalo-pakkasen tunnelmia syövyttämään. Nehän olivat kainulaisiin vertauskohtiinsa nähden suorastaan troopillisia. Siksi en muistakaan mitään talvisia kuvia sieltä, vain syksyisiä ja keväisiä, lämpimästi läikähtäviä vedenselkiä, korkeina pilaristoina kohoavia puistokujia, minulle outoina ojentuvien kukkien ja hedelmien runsautta, kellertäviä viljavainioita, varallisuutta, väkirikkautta, iloa ja ihmisiä… Täällä kehittyi maakunta-kieleni todelliseksi suomalaiseksi kirjakieleksi. Täällä karisi minusta pois jotenkin tarkkaan myöskin se nurkkapatriotismi, jolla tavallisesti on yhtä vähän tekemistä todellisen kotiseutu-rakkauden kuin kiihkokansallisella natsionalismilla syvemmän ja inhimillisemmän isänmaanrakkauden kanssa.

Hämeenlinnan vanha puistoparka siis! — En ole epäkiitollinen sinulle, vaikka tuskin tänäkään päivänä osaan vaahteraa poppelista erottaa. En ollut luotu luontosi tutkijaksi, mutta jo paremmin sensijaan tummina kaartuvien siimestesi ja romantisten tunnelmiesi tajuajaksi. Oli taikaa ilmassa siellä, riippui oksilla onnen unelmia… Mielikuvat eivät olleet ehkä enää yhtä määrättömiä ja epämääräisiä kuin ennen, mutta sensijaan kirjallisempia ja kriitillisempiä. Mitkään suuret elämäntotuudet eivät myöskään tilaa utuisilta unelmilta ja tunnelmilta kiistelleet, helottivat vain kaukaa kuin Hämeen helavalkeat ystävällisten harjujen ja vienojen vesien poikki…

Ainakin joku sävelmä, joku rytmi tuosta kaikesta lienee jäänyt jäljelle lapsuuden- ja nuoruudenaikaiseen runouteeni.

* * * * *

Entä Helsinki? Eikö sillä siis ole mitään kirjallisesta kehityksestäni kerrottavaa?

Kyllä, epäilemättä paljonkin. Mutta koska se ei vielä täydelleen ole muodostunut minulle yksinomaan muistojen kaupungiksi ja koska en muutenkaan arvattavasti ole voinut arv. albumitoimikunnan tahtoa aivan kirjaimellisesti noudattaa — siitä yksinkertaisesta syystä, että olen tuhlannut tämäntapaisen kirjoitelman mielenkiinnon, ainakin omalta osaltani, jo jotakuinkin tarkkaan viimeisen runovihkoni esipuheeseen — pyydänkin nyt lopettaa tähän. Helsinki heleyksineen saakoon joskus oman ja seikkaperäisemmän biografiansa.

Eino Leino.

Johannes Linnankoski.

Muuan Johannes Linnankosken nuoruudenruno.

Todistettavasti on Johannes Linnankoski, kuten useat muutkin, alottanut "kirjailijauransa" lyyrillisillä runoilla. Tämä taipumus ilmeni hänessä jo aivan nuorena. Itse hän kertoi 11-12 ikäisenä sepittäneensä pienen runon vanhemman veljensä lähtiessä yhdessä vietetyn kesäloman jälkeen takaisin seminaariin ja sittemminkin hän oli niitä aina joskus kyhännyt, kunnes hän 15-vuotiaasta käytti samaan toimeen kaikki lomahetkensä. Muuan kirjailija-vainajan sukulainen ja monivuotinen ystävä, pastori J. E. Tuomola, kertoo eräällä nuorena ylioppilaana tekemällään saarnamatkalla Askolan kirkossa kesällä 1887 käyneensä samalla sukulaisiaan tervehtimässä ja silloin myöskin tavanneensa 17-vuotiaan Vihtori Peltosen, joka oli hänelle näyttänyt runojaan.

Näitä runoja on vielä joitakuita tallella, osaksi paperiarkeille kirjoitettuina, osaksi koottuina pieneen käsin kirjoitettuun vihkoseen, jonka kanteen on piirretty seuraava nimi: "Leimuavia Kypenöitä elinhuolten lomahetkinä säihkytteli Juho Vihtori Peltonen". Ne ovat kaikki syntyneet ennenkuin hän syksyllä 1888 lähti Jyväskylän seminaariin. Ne käsittävät erilaisia aiheita, ollen milloin puhtaasti lyyrillisiä, millin kertovaisia "Vänrikki Stoolin" tapaan, onpa muutamille yritetty antaa leikillinenkin sävy. Useihin on liitetty sulkumuistutus "Erkon aine" tai "jäljitelmä". Ne ovat enimmäkseen heikkoja sekä muodoltaan että sisällykseltään todistaen ainoastaan nuoren tekijänsä vakavaa hartautta.

Se pieni runo, joka alempana seuraa, on äskenmainitun vihkosen alkurunona. Se ilmaisee ennenkaikkea tekijänsä toiveet ja tulevaisuuden elämänihanteen. Lukuisat harjoitelmat, luonnokset ja painetutkin käännökset ja kirjoitukset puolentoista kymmenen vuoden aikana osoittavat, että Vihtori Peltonen ei kammonnut työtä päämääränsä saavuttamiseksi. Kun hän lähtee seminaariin, antautuu sanomalehtityöhön, asevelvollisena kirjoittaa artikkeleita ja kaunokirjallisia paloja sekä lopulta perustaa "Uusimaa" lehden, on se sittekin runoilijan ja kansansa "näkijän" tehtävä, joka hänelle kangastaa. Ja kun hetki on tullut, jättää hän kaiken ahtautuakseen sille. Se on sittekin "pakko sisäinen", joka vei Linnankosken lopulliseen elämäntyöhönsä.

Ester Linnankoski.

ALKUSÄKEET.

Jospa oisin laululintu riemurinta pieni, yöt ja päivät laulelisin, se ois minun työni.

    Ettäkö olla laulaja,
    voi ajatusta hurjaa,
    Väinön kielten soinnuttaja
    mökin poika kurja.

    Aura, kuokka ja lapio
    toverina sulla,
    kynä muste ja paperi,
    joutavia kuulla.

    Isänmaasi palvelus
    toimi suuri sulla:
    "Saven kääntö, viljelys"
    runollista kyllä.

    Mist' aate hurja alkuaan,
    sen sanoa ma saan:
    Runeberg toi hehkuaan
    rintaani kaipaavaan.

    Siell' tulen sai hän syttymään,
    mi ei voi sammua,
    vaan saanenko sen leimumaan,
    sit' en voi sanoa.

    Samaa hehkua ennenkin
    moni on tuntenut,
    jakanut sitä muillekin,
    vaan toivo pettänyt.

    Vaan onnetar kun selkänsä
    on hälle kääntänyt,
    häll' runotarkin lempensä
    on lopen salannut.

    Vaan asiaa jos tutkitaan
    valossa oikeassa,
    vastaus selvä löydetään
    lauseessa vakaisessa:

    Ei ole pakko sisäinen
    runojen näiden luoja,
    maineen pyyntö turhamainen
    se lie ilmituoja.

    Eipä vuolten veistäen
    runojakaan luoda,
    ne ois kun ääni arvoton,
    mi eloa ei tuota.

    Jospa, Runotar sä jalo,
    suosikkisi oisin,
    omanani lempes valo,
    jotta laulaa voisin.

    Yöt ja päivät laulelisin
    huolia kansani pois,
    säkeniä säihkyttäisin,
    jotta säihke valon lois.

    Vaan ei suuri lienekkänä
    tenho säkenellä,
    syttyvi ja sammuvi,
    loistain pimeällä.

    Onnettaren suosikkina
    jos vaan olla voisin,
    runottaren lemmikkinä
    tulen synnyttäisin.

Niin huomenkoiton uusi aamu toivon sarastaisi, epäilyksen synkkä haamu tyhjään hajoaisi.

Johannes Linnankoski.

Heikki Meriläinen.

Nuoruuteni muistoja.

Koska nuoruuteni koti oli ahdasmielinen kerettiläiskoti, jossa ei saanut vähimmässäkään määrässä lukea maallista kirjallisuutta ja sitä vähemmän vielä oli tilaisuutta oppia kirjoittamaan, niin en kahdenkymmenenkolmen vuoden vanhana tuntenut ensimäistäkään kirjoituskirjainta, sitä vähemmän osasin niitä piirtää. Mutta silloin tutustuin ihmiseen, jonka kanssa tulin tehneeksi ikuisen liiton; tämä kauppa ei ollut kuitenkaan vanhempieni mieleen ja he vastustivat sitä siihen määrään, että täytyi jättää koti, joten jouduin aivan tyhjänä maailmalle. Sitä ennen olin kuitenkin oppinut sepän taidon, jolla viralla lähdin kiertelemään maita ja mantereita kuin kelloton hevonen. Se etten voinut antaa minkäänlaista tietoa olostani, tuotti sanomatonta ikävää itselleni ja ehkä yhtäpaljon sille, joka minua muisti. Mutta kerran sieltä kotiuduttuani panimme tuumamme tukkuun, minun piti ruveta kirjoittamaan. Morsiamellani oli kirjoitusneuvot, ja paperin apua saatiin morsiameni isän vanhoista käräjä-pöytäkirjain laiteista, ja silloin sitä ruvettiin työhön. Morsiameni teki aakkoset, joita minun piti ruveta jäljittelemään, mutta sepän käsistä niitten syntyminen oli, niin vaikeata, että jollei niin perin lämmin asiain tila olisi siihen pakottanut, niin tuskinpa vieläkään kykeneisin sanaa paperille luomaan. Oppiaikaa ei kestänyt kuitenkaan kokonaista keväistä päivää ennenkun kirjoitin paperille sanat: Ei oppi ojahan kaada, eikä tieto miestä tieltä työnnä. Ja morsiameni oli tästä niin iloinen, että sitä päivää hän ei ole vieläkään unohtanut.

Vaikka nuoruuden kotini oli niin ahdasmielinen kerettiläiskoti, ettei saanut lukea muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta, niin raamattua ja postilloja luin niin paljon, että lukutaitoni kehittyi jotenkin hyväksi. Niinpä nyt maailmalle tultuani joutui käsiini Kalevala, Kanteletar, Seitsemän veljestä, Nummisuutarit y.m. Näitä lukiessani lämpesin ja poveeni syttyi tunne, että jokaisella ihmisellä on velkaa isänmaalleen, ja niinpä minullakin, mutta mitäpä osaisin tehdä muuta kuin elää ihmisenä. Mutta lukiessani Kalevalaa ja Loitsurunoja huomasin, että niistä puuttui taikauskon näkyvä puoli, käsintehtävät taijat, siis koko taikausko puuttui ei vähempää kuin ruumista. Tässä oli ala, jossa luulin jotakin voivani, ja sitä paitsi tapasin ylioppilas Jooseppi Mustakallion hänen sadunkeräysmatkallaan, jolta sain kuulla, että Suomalaisen Kirjallisuuden seura Helsingissä ottaa mielellään vastaan senlaisia keräyksiä ja antoi vielä kymmenen markkaa kehoitukseksi edes kotiseuduilla kirjoittamaan niitä käsintehtäviä taikoja ja runojakin, vaikka runot lienevätkin jo ennen kirjoitetut. Vaan minä en tyytynyt ainoastaan kotiseutuun, vaan tein matkan Venäjän Karjalaan kulkien Suomen puoleisissa kylissä Akonlahdesta aina Lapin rajoille asti. Tämän matkani olin tehnyt, kun eräänä kesänä, muistaakseni 1886, neiti Lydia Stenbäck huvimatkoillaan osui kotiini Sotkamon Naapurivaaran Heikkilään. Kun kotini oli luonnonihanalla paikalla, niin viihtyi hän siellä viipymään enemmän aikaa, joten tuli puhelluksi yhtä ja toista. Mutta eräänä sateisena päivänä oli heinäniityllä ollessa märkä vaate hieronut polveeni pienen haavan, josta parin päivän kuluessa syntyi paise, joka saattoi minut melkein vuoteenomaksi. Kun valitin ikävääni päästä heinäniitylle, niin Lydia Stenbäck toi tuolin minun vuoteeni viereen ja istuttuaan siihen iloisesti virkkoi: "Minäpä esitän sinulle, hyvä ystävä, semmoista työtä, että varmaan unohdat niittyikäväsi, vieläpä vaivasikin." Minä nauroin vastaan ja sanoin: "No millähän sinä nyt meinaat minut juovuttaa senlaiseen humalaan, että en tietäisi elämästäni." Hän tekeytyi totiseksi, mutta iloinen hymy kuvastui kasvoissa, kun sanoi, ettei aio juovuttaa tiedottomaksi, vaan tietoiseksi. "Minulla on kauan aikaa ollut aavistusta, että sinulla on taipumusta kirjailijaksi ja nyt on ikäänkuin sallimus, että sinulla on siihen aikaa ja tilaisuutta. Eipähän sinua muuten saisikaan kiinni, jos jalkasi olisivat terveet."

"Kirjailijaksi," huudahdin minä. "Se unesi ei suinkaan tule toteutumaan."

"Mutta minäpä uskon, että se toteutuu", sanoi neiti Stenbäck. "Meillä ensi jouluksi ilmestyy naisyhdistyksen kalenteri, johon minä uskon saavani sinulta pienen kappaleen. Sen ei tarvitse olla pitkä, esimerkiksi kertomus jostakin, merkillisestä päivästä joko nuoruutesi, lapsuutesi tai miehuutesi ajalta."

Sille neiti Stenbäckin lauseelle en nauranut, mietin vaan pienen hetken, jonka kuluttua sanoin: "Ainetta kyllä on vaikka köyttä tekisin. Tuohan paperia, lyijykynä ja joku kirja kirjoituspöydäksi."

Neiti Stenbäck löi kätensä yhteen ja juuri kuin lentämällä toi minulle ne tarvittavat raaka-aineet ja sanoi: "Elä huoli kirjoituksen kauneudesta, minä kirjoitan puhtaaksi."

Minä asetin paperipalasen kirjan kannelle, johon vuoteellani selälläni ollen lyijykynällä piirsin sanat: Eräs tavallisimpia pyhäpäiviä lapsuuteni ajoilta, ja tämän lauseen alle rupesin kirjoittamaan kertomusta.

Neiti Stenbäck oli utelias. Hän asetti tuolinsa minun sänkyni pään taakse, jossa aina väliin käsiään hykerrellen iloisesti sanoi: "No sitähän tulee kun turkin hihasta."

Neiti Stenbäck kirjoitti kertomuksen puhtaaksi ja kaikinpuolin laittoi painokuntoon, ja kun elokuun alussa lähti Helsinkiin, niin matkusti hän Oulun kautta ja Oulussa hän veljelleen, Kaiun toimittaja Kivekkäälle näytti sitä kertomusta. Tämäkin sen nähtyään innostui ja lähetti minulle viisikymmentä markkaa, joitten ohessa pyysi minua kirjoittamaan pitemmän kertomuksen hänen kustannettavakseen. Silloin sillä kuukaudella syntyi "Korpelan Tapani" ja joutui se painosta seuraavaksi jouluksi. Tämän ilmestyttyä sain monelta taholta kehoituksia jatkamaan kirjailijatointani. Ja ehkä minulla jossain määrin olisi ollut kirjailijan lahjoja, jos kohtalo olisi sallinut minulle tilaisuutta niitä kehittämään. Tätäpaitsi taloudelliset puutteet ovat jokaista kirjateostani tehdessä hiipineet esiin, jotta kaikki teokset on täytynyt keskeneräisinä jättää käsistään. Ja loppujen lopuksi, kun "Korpelan Seppä" tuli julkisuuteen, niin nimimerkki K. L. julkaisi Suomettaressa siitä niin myrkyllisen arvostelun, että siihen ei jäänyt lukemisen arvoista riviä. Jos se arvostelu olisi ollut jossakin muussa lehdessä eikä Helsingin Uudessa Suomettaressa, joka aina oli antanut tunnustuksensa niin Suomalaisen Kirjallisuuden seuran palveluksessa ollessani kuin myöskin arvostellessaan kirjateoksiani, niin en olisi ollut millänikään. Vaan kun se oli Suomettaressa, niin uskoin, että minun kirjoitukseni tästälähtien ei enää ansaitse painomustetta. Ja silloin valitsin ainiaaksi työaseekseni kuokan. Sen jälki ei kaipaa eikä tottele maistereitten arvosteluja. Sen kielessä ei ole pärjääjän myrkkyä eikä kielittelijäin liverryksiä.

Silloin kun "Korpelan Seppä" ilmestyi, oli eräs kirjateos lähes puolitiehen kirjoitettuna, mutta se on tuosta sanotusta syystä ollut koskemattomana. Nyt monien ystävien ehkä vilpittömien kehoituksien johdosta olen luvannut saattaa sen loppuun, jos terveyteni sallii. Eri asia sitten, onko sillä ansiota päästä julkisuuteen.

Heikki Meriläinen.

L. Onerva.

Pari lehteä muistojen kirjasta.

Ensi-nuoruuden haaveellisen ruskotuksen kajossa näyttää useinkin siltä, kuin olisi ihminen luomakunnan kruunaamaton kuningas; hänellä on tuhat mahdollisuutta, tiet avoinna joka suuntaan. Ja yht'äkkiä onkin valaistus muuttunut, elämän keskipäivän aurinko on jo korkealla, huomaat olevasi määrätyllä, rajoitetulla alalla, josta ei ole poispääsyä, sillat takanasi kun ovat jo poltetut, ja jolla muutenkin tunne ihmis-ijän lyhyydestä ja elämäntyön pituudesta sinua tiukasti pidättää. Niin on elämänura luisunut eteesi tietämättäsi, tahtomattasi, melkein kuin itsestään, lukemattomien tuskin huomattavien vaikuttimien lakkaamattomista salaisista työnnöistä itsessäsi ja itsesi ulkopuolella!

Näin on ainakin ollut minun laitani:

En koskaan nuorempana suunnitellut erikoisesti kirjailijaksi rupeamista. Mielikuvien paperille purkaminen oli minulle ainoastaan jonkunlainen sisäisen tervehtymisen keino, luonnollinen ja vaaraton tapa vapautua niiden liikapainosta, ujo ja arka kun muuten olin ja lisäksi hyvin yksinäinen. Tämä oli syynä kynäilemiseeni, niin pitkälle kuin muistan, kaikkein ensimäisiä sepustelujani ehkä lukuunottamatta. Sillä kun seitsenvuotiaana vuodatin paperille näin kuuluvan syvämietteisyyden:

"Tuo koski aina pauhaa tuoll' joen päässä vaan, ei koskaan saa se rauhaa eik' lepoo ollenkaan."

niin en usko sitä minkään erityisemmän sielunhädän esiinkutsumaksi. Kenties oli tämä riimittelyn tarve jälkikaikua jostakin lastenkirjasta tai myös vaikutusta äidistäni, jonka kerrotaan kirjoittaneen runomittaisia kirjeitä ja jonka juuri tähän aikaan olin kadottanut. Jälkisointu kuuluu kaikkein varhaisimmasta lapsuudestani asti olleen minulle erittäin mieluinen.

Sitten jatkoin runojen sepittelemistä läpi koko koulu-ajan. Isältäni sain tavallisesti joululahjaksi kaikki vuoden varrella ilmestyneet suomalaiset runokokoelmat, jotka olivat rakkainta lukemistani ja joiden esikuvan mukaan järjestelin kaikessa salaisuudessa omia runojanikin jos jonkinnimisiksi kokoelmiksi, kussakin isänmaalle, luonnolle ja Jumalalle omistetut osastonsa. Mutta ammattikirjailijan ura ei häämöittänyt minulle edes tuulentupana. Runous kuului mielestäni pyhään, ei arkeen. En voinut ajatellakaan sellaista leipä-ammattina. Ja kuitenkin tunsin omasta kohdastani koulunkäyntini velvoittavan minua vakavasti valmistumaan johonkin toimeen, jolla voisin itseni elättää. Samaan suuntaan ohjasi harrastuksiani myös se periaatteellinen kasvatus, jonka vaikutuksen alaisena olin kamreeri Nybergin tunnollisessa virkamiesperheessä. Se oli nim. kuin toinen kotini, asuin siellä, senjälkeen kun isäni oli muuttanut Helsingistä pois, koko kouluaikani ja alun ylioppilasvuosiani, yhteensä toistakymmentä vuotta. Luullen tekeväni isällenikin mieliksi, jos antautuisin tietoviisaan uralle, ja myös omaa mielihaluani seuraten jatkoin Jatko-opistossa opettajatutkinnon suoritettuani edelleen lukujani yliopistossa, joskin toiset puolet minussa koko ajan ikävöivät taiteen valtakuntaan.

Vähällä olikin, etteivät teatteri ja musiikki, jotka olivat lähinnä sydäntäni, saaneet minua koulun päätyttyä kokonaan valtoihinsa. Etenkin loma-ajat kotona antoivat aina uutta virikettä näille puolille. Yksin kun aina olin, vailla sisaria ja veljiä tai muuta samanikäistä seuraa, käytin suurimman osan ajastani mielikuvien lietsomiseen, jossa etenkin kirjojen ahmimisella oli tärkeä osansa. Isäni laaja kirjasto, joskin sen pääasiallisen sisällön muodosti luonnontieteellinen ja filosofinen tietokirjallisuus ja joskin sen arvokkain kaunokirjallisuus oli englanninkielellä, jota en ymmärtänyt, tarjosi kuitenkin mielikuvitukselleni useamman vuoden ajaksi riittävästi uusia löytöjä. Syvimmät vaikutelmat lapsuuteni kodista kulkivat kuitenkin musiikin merkeissä. Isäni oli hyvin musikaalinen, soitti viuluakin, ja iltaisin, kun hän oli virastaan vapaa, soitimme hämärissä yhdessä, minä pianolla häntä säestäen. Nämä ovat rakkaimpia muistojani. Musiikki yleensä syöpyi veriini niin, että kaikki runonikin syntyivät yhtaikaa säveleen kera tai jonkun sävelmän esiinkutsumina tai säestäminä. Ja vieläkään en saa oikeaa lyyrillistä tunnelmaa ilman pientä melodramaattista pohjaa.

Nämä hajanaiset harrastukseni tuottivat minulle aikoinaan oikein vakaviakin ristiriitoja, vaikka ne nyt näin kaukaa vuosien takaa näyttävät hyvin lapsellisilta ja naurettavilta. Muistanpa eräänkin sangen hullunkurisen kohtauksen, johon tämä kaunosieluileva elämänuran etsintäni teki minut syypääksi. Minulla oli Jatko-opiston konventin puolesta uskottu tehtäväksi erään juhlarunon hankinnassa pyrkiä itsensä runoilija Eino Leinon pakinoille. Kun sitten vihdoin seisoin tuon kuulun kannelniekan edessä, jonka virsien ääressä niin monet talviyöt olin valvonut, päätin rohkaista mieleni ja kerrankin kysyä neuvoa oikein asiantuntijalta. Esiinnyin varmaankin kokonaan koomillisen hahmon sankarittarena. Luulen, että runoilijan ratkaistavaksi asettamani elämänarvoitus oli suunnilleen tämäntapainen: "Niin ja niin paljon olen lukenut, laulanut, näytellyt, säveltänyt, maalannut ja toista tuhatta runoa olen kirjoittanut, mille alalle pitää minun antautua?" Nuori mestari kuittasi tämän pingoitetun runsaudenpulani ylimielisellä, mutta samalla erittäin tehokkaalla tavalla. Hän vastasi: "Menkää naimisiin!" Olisipa hän edes Hamletin tavoin huudahtanut: "Mene luostariin, Ophelia!" Syvästi väärin-ymmärrettynä ja loukkaantuneena menin matkoihini. Enkä vieläkään, vaikka tuosta hetkestä lie jo vierähtänyt hyvän joukon toistakymmentä vuotta, ole taipuvainen pitämään tätä neuvoa aivan viisaana tai hyvänsuopaisena! Mutta tuon kaunosieluilevan ja moniharrastuksellisen maailmankatsomuksen olen kyllä mielessäni tyystin tuominnut ja sekä ihmisenä että kirjailijana olen myöhemmin tahallisesti ja vakaumuksellisesti voimieni mukaan koettanut pyrkiä siitä eroon.

Samoihin aikoihin, kenties vähän aikaisemmin, (minulla on aina ollut kovin huono aikamuisti), oli minulla onni tutustua erääseen vanhempaan runoilijamestariin, joka otti minun haparoivat ensi-askeleeni runoseppänä vakavammalta kannalta. Tämä isällinen ystäväni oli J. H. Erkko. Täti Nyberg, jolta ei runokokeiluni ollut voinut jäädä aivan huomaamatta, vei minut Maila Talvion nähtäville. Hän otti minut mitä lämpimimmällä myötätunnolla siipiensä suojaan ja hän tutustutti minut J. H. Erkkoon, josta tuli ensimäinen runokoulu-mestarini. Millä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä ja mielenkiinnolla hän jaksoikaan käydä läpi, korjailla ja erotella vuosien vanhaa pöytälaatikkotuotantoani. Hän teki minusta kirjailijan, mikäli se silloisiin, kovin vaatimattomiin saavutuksiini nähden oli mahdollista, hän antoi minulle kirjailijanimen, risti minut L. Onervaksi, lisäten hymyillen, että ranskalaiset tulevat ääntämään sen L'Onerva, ja hän toimitti muutamalle pikku runolleni ensimäisen julkisuuden valon "Nuoressa Suomessa" v. 1900. Yrittipä hän lisäksi saada minulle kustantajaakin, mutta huonolla menestyksellä. J. H. Erkon muisto on minulle ikäänkuin jonkinlaisen pyhyyden säteikön ympäröimä. Hänen vapautta ja intomieltä hehkuva henkensä, hänen kaikille aatteellisille ja inhimillisille harrastuksille avoin ja herkkä mielensä ja luja, uskollinen ystävyytensä syöpyivät kulta-piirroksina nuoreen sydämeeni. Ihmisenä ja runoilijana on hänen kuvansa yksi noita unohtumattoman kauniita, jotka valaisevat vielä varjojen maasta…

Vieläkään näiden ensimäisten rohkaisujen jälkeen ei minulla olisi ollut uskallusta omin voimin lähteä pyrkimään okaiselle kirjailijapolulle. Että ensimäinen runovihkoni ilmestyi ja että täten yleensä milloinkaan astuin ratkaisevasti julkisuuteen, siitä saan edelleen kiittää hyvien ihmisten myötätuntoisia toimenpiteitä. Taiteilija Gebhardin välityksellä joutuivat "Sekasoinnut" ruotsalaisen Helios-yhtiön kustannettaviksi, ja kantavat ne myös jossakin määrin hänen makunsa ja valintansa leimaa. Luulen, että Suomen kansalla olisi vallan toinen käsitys minusta, jos minulla olisi ollut onni päästä julkisuuteen jo J. H. Erkon valikoimalla kokoelmalla. Tosin olin jo näihin aikoihin, v. 1904, saanut soittimeeni joukon uusia kieliä, etupäässä ranskalaisen runouden vaikutuksesta. Etenkin Musset'n rakkauslyriikka, johon sitä koskettelevan laudaturikirjoituksenikin vuoksi olin silloin erikoisemmin syventynyt, vaikutti paljon mielikuvitukseni suuntaan.

Niin, sellaiset olivat ensimäiset yritykseni. Jos minun aivan lyhyesti olisi vastattava kysymykseen, miksi minusta tuli kirjailija, vastaisin: Siksi, että se oli ainoa taiteenhaara, johon ei vaadittu ulkonaista ammatti-koulua ja jota saatoin jatkuvasti viljellä muihin päämääriin tähtäävän työni ohella. Täten sai mielikuvitukseni määrätyn uoman ja niinpä alkoi kirjailemisen virta vähitellen vetää voimakkaammin kuin mikään muu. Minä, joka en uskaltanut avoimesti valita sitä, jouduin kuitenkin passiivisuudessani sen vietäväksi. Ja siitä asti se on vetänyt minua, vetänyt nenästäkin, ohi monen paljon elättävämmän elinkeinon. Olin nuorempana oikeassa: runoudesta ei sittenkään ole leipä-ammatiksi!

Mutta näin on vain käynyt. Ja yleensä olen taipuvainen sielunvoimien suuntaa ja kehkeytymistä arvioitaessa pitämään sitä mahdollisimman paljon olosuhteiden ja mahdollisimman vähän asianomaisen yksilön ansiona tai vikana. Onhan ihmisen sielussa aina paljon erilaisia taipumuksia ainakin alitajuisina uinumassa, riippuu asianhaaroista, tilaisuudesta, mitkä niistä saavat luonnollisen ilmaisumuotonsa ja pääsevät luomaan todellisuutta. Kuinka paljon todellista kykyä sammuukaan ituunsa epäsuotuisten olosuhteiden vuoksi, ja kuinka paljon niiden luonnottomasta puristuksesta harhautuukaan väärälle, sopimattomalle uralle! Pieni lipsahdus raiteissa vain, tässä tai edellisissä sukupolvissa, ja kuka hyvänsä Suomen runoilijoistakin voisi olla vain nimetön, tuntematon soinnahdus siinä syntymättömien sävelien kuorossa, joka yhä vieläkin humisee epämääräistä kaipuutaan Suomen kaukaisilla paimensaloilla.

L. Onerva.

Olli Vuorinen.

Ensi yritykseni.

Ujostellen ja epäröiden ilmaisen tässä ensi yritykseni kirjallisuuden alalla.

Poikasena, noin kymmenvuotiaana, heräsi minussa harras halu lukemiseen, ja etenkin miellytti minua runot ja laulelmat mitä vain osuin kuulemaan tahi painettuina näkemään. Syntymäpitäjässäni Uukuniemellä oleskeli niillä ajoin melkein sokea, kirjoitusta taitamaton mies, Jaakko Eerikäinen, joka vanhalla kalevalaisella runomitalla sattuvasti sepitteli kaikellaisista oudommista tapahtumista ivarunoja. Ne levisivät suusta suuhun, ja niille kelpolailla naurettiin. Sittemmin sain kuulla kansan suusta loppusointuisia runoja, esim. Paavo Korhosen häälaulun: "No miehet, miehet veikkoset, näin näitä häitä juuvaan, Lopussa viel' ei entiset ja toista aina tuuvaan" sekä Krimin sodan aikuisia sotalauluja, esim. "Arvatkaappa ihmisraukat kuinka aika muuttuu. Jokohan nyt rakas Isä syntisihin suuttuu" ja muutamia muita, joiden loppuvasteet minua miellyttivät. Näiden esikuvien mukaan koetin sitten minäkin kyhätä jotain runontapaista, kirjoittelin niitä seiniin hiilellä tahi savenpalasella, kunnes sain lyijykynän ja vähän paperia käteeni.

Jouduin sitte 18-20 vuotiaana Maaskolan maanviljelyskouluun lähellä Viipuria. Siellä pääsi julkisuuteen Viipurissa ilmestyvässä Otava-lehdessä ensimäinen kynänkyhäykseni. Aihe oli aivan satunnainen. Viipurin pitäjän talonpoikaisnuorukaiset joutuivat eräässä tilaisuudessa kinastelemaan maanviljelyskoulun oppilaiden kanssa. He halveksivat kouluamme ja meitä oppilaita, sanoivat että ei mokomasta räähkäkoulusta kukaan herraksi pääse, ja maata osaa jokainen kyntää koulua käymättäkin. Tällainen puhe harmitti meitä. Minäpä rohkenin kirjoittaa asiasta Otava-lehteen. Se painettiin siihen sanasta sanaan, ja me oppilaat jäimme odottamaan maalaisnuorukaisten puolelta jonkunlaista vastinetta. Sitä ei kuitenkaan tullut.

Tämä ensi yritys julkisuuden alalla yllytti minua useamminkin samaan lehteen kirjoittamaan. Ne olivat joko suorasanaisia tahi runopukuisia, ja käytin silloin milloin mitäkin nimimerkkiä tahi en käyttänyt mitään.

Kun sitten vv. 1862-63 olin samassa maanviljelyskoulussa alkeisopettajana, oli minulla runsaasti aikaa lukemiseen. Viipurin lainakirjasto avasi aarteensa minulle. Siten opin tuntemaan K.A. Gottlundin, Jaakko Juteinin, Paavo Korhosen, Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti Puhakan runoja. Kalevalaankin tutustuin, ja tällä vanhalla runomitalla useimmat runoyritykseni kyhäsin.

Vuosien vieriessä pirahteli silloin tällöin leipähuolien lomassa pieniä runoja, joita lähetin sanomalehtiin. Ollessani sitten oppilaana Jyväskylän seminaarissa vv. 1868-72 rupesi niitä enemmän syntymään. Tähän vaikutti sekin, että samaan aikaan osui seminaarissa olemaan useita runokykysiä oppilaita: Erkko, Lönnbeck, Killinen, Isa Asp y.m., jotka samaa henkeä herättivät tovereihinkin. Runojani annoin V. Kilpisen toimittamaan "Kansan lehteen", kirjoitinpa erään runon venykkeillä, ja siitä K. minua erittäin kiitteli ja lahjoitti minulle useita venykkeillä painettuja kirjojansa. Vielä enemmän runo-intoa koitui siitä, kun Julius Krohn (Suonio) otti julaistakseen "Suomen Kuvalehdessä" useita runojani. Hauskaa hauskempi oli kun ankara A. Ahlqvist (Oksanen) "Kielettäressä" suosiollisesti arvosteli Jyväskylän seminaarilaisten albumia "Suomen saloilta I" ja siinä mainitsi minunkin runojani. Näitä professorivainajia muistelen arvonannolla vielä nytkin vanhoilla päivilläni.

Olli Vuorinen.

Theodolinda Yrjö-Koskinen.

Miten tulin kirjailijaksi.

On kysytty, miten tulin kirjailijaksi. Siinä, kuten kaikissa elämäni vaiheissa, olen nähnyt, että "Herra johtaa kaikk' mi kohtaa". Papin tyttärenä jouduin paljon seurustelemaan kansan keskuudessa ja tulin tuntemaan rahvaan miesten ja naisten sisäistäkin elämää. Pappilassa meillä oli viisi palvelijatarta. Usein oli heidän joukossaan nuoria tyttöjä, ja näille kerroin lukemiani ruotsalaisia kertomuksia. He valittivat, ettei sellaisia ollut painettu suomeksi. Mieleeni johtui silloin monasti, että olisi hauska kirjoittaa tapauksia heidän omasta elämästään. Varmaankin heidän olisi hauska lukea sellaista, jota itse olivat nähneet ja kokeneet.

Jouduin sitten vuosien kuluttua naimisiin maisteri J.A. Hahnssonin kanssa, joka oli suomenkielen kolleegana Kokkolan ylialkeiskoulussa, ja me perustimme kodin, jossa suomenkieli oli kotikielenä. Pieni tyttönen kuoli minulta, ja silloin tuntui niin tyhjältä ja ikävältä, että välttämättömästi tarvitsin jotakin erikoista työtä. Kysyin senvuoksi mieheltäni, ottaisiko hän korjatakseen harjoitelmiani, jos hiukan kirjoittaisin suomea. Hän lupasi. Mutta jätettyäni hänelle kirjoitukseni hän hämmästyi, kun huomasi, että se oli kertomus. Hän luki sen ääneensä tohtori Blomstedtille, joka silloin osui olemaan Kokkolassa. Tämä oli sitä mieltä, että se oli julkaistava Novellikirjastossa, jota Suomalaisen Kirjallisuuden Seura juuri siihen aikaan toimitti. Niin siis syntyi minun ensimäinen suomalainen novellini, "Haapakallio, idyllintapainen kertomus Hämeenmaasta". Sitä seurasi joukko toisia. Kansani syville riveille ne kirjoitin, ja kansa on työni runsaasti palkinnut lukemalla niitä.

Siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan aihe tulemiseeni kirjailijaksi.

Theodolinda Yrjö-Koskinen.

Liite.

AHO, JUHANI: Synt. 1861, tuli ylioppilaaksi 1880, kunniatohtoriksi 1907. Julkaissut: Muuan markkinamies, Rautatie, Papin tytär, Helsinkiin, Yksin, Lastuja I-V, Papin rouva, Heränneitä, Panu, Katajainen kansani I-II, Kevät ja Takatalvi, Tuomio, Sanomalehtimiesajoiltani, Juha, Tyven meri, Omatunto, Rauhan erakko y.m.

ANTTILA, SELMA: Synt. 1867. Julkaissut: Kuvia työväen kaupungista,
Hallimajan nuoret, Kaupunginlapsi, Ristiriitoja, Vaihdokas,
Pankinjohtajan tytär y.m.

ATRA, KAARLO: Synt. 1879. Julkaissut: Valhetta, Laura, Musta siipi,
Kunnian vuoksi, Ariane, Pyhä Cecilia, Salaisia syitä y.m.

CANTH, MINNA: Synt. 1844, kuoli. 1897. Julkaissut: Murtovarkaus,
Roinilan talossa, Työmiehen vaimo, Hanna, Köyhää kansaa, Salakari,
Kauppalopo, Papin perhe, Novelleja, Sylvi, Anna Liisa, y.m.

ENGELBERG, RAFAEL: Synt. 1882, tuli ylioppilaaksi 1902, fil. tohtoriksi 1914. Julkaissut: Työpajan töminässä, Pyhä muisto, Kotona käymässä, Tuulten tuoreitten hiljainen humina, Pitkän Perän suuresta pitäjästä, Kalevalan tarina, y.m.

HAAHTI, HILJA (Krohn): Synt. 1874, tuli ylioppilaaksi 1898, fil.
kandidaatiksi 1902. Julkaissut: Oraita, Helvi, Israelin tyttäret,
Kesätoverit, Kotkat, Valkeneva tie, Ikiaartehet, Hehkuvan kevään maa,
Kun valkenee, Tuhotulva, y.m.

HÄRKÖNEN, IIVO: Synt. 1882, tuli kansakoulunopettajaksi 1906. Julkaissut: Rajamailla, Karjalan kirja, Kultaisilta päiviltä, Runojen ja metsäin Karjala, Kylätuomari, Heimokannel, y.m.

IVALO, SANTERI: Synt. 1866, tuli ylioppilaaksi 1885, fil. kandidaatiksi 1889, fil. tohtoriksi 1894. Julkaissut: Hellaassa, Reservikasarmista, Iltapuhteeksi, Juho Vesainen, Aikansa lapsipuoli, Anna Fleming, Margareta, Lahjoitusmailla, Tuomas piispa, Erämaan taistelu, Viipurin pamaus, Pietari Särkilahti, Vienan vallan taittuessa, y.m.

JUVA, VALTER: Synt. 1865, tuli ylioppilaaksi 1884, maisteriksi 1890, komissioni-maamittariksi 1896, fil. tohtoriksi 1907. Julkaissut: Kuvia ja säveliä, Runoja, Matkan varrelta, y.m.

JÄRVI, KAARLO, AUGUST: Synt. 1869, tuli ylioppilaaksi 1886, kansakoulunopettajaksi 1901. Julkaissut: Kuvauksia, Työmiehiä, Puoliluonne, Nousukas, Opettaja, Loinen, y.m.

KALLAS, AINO: Synt. 1878. Julkaissut: Lauluja ja ballaadeja, Kirsti,
Meren takaa I-II, Ants Raudjalg, Lähtevien laivojen kaupunki,
Seitsemän, Suljettu puutarha, Tähdenlento, y.m.

KIANTO, ILMARI: Synt. 1874, tuli ylioppilaaksi 1892, fil. kandidaatiksi 1898. Julkaissut: Väärällä uralla, Soutajan lauluja, Hiljaisina hetkinä, Margareeta, Pyhä viha, Punainen viiva, Pyhä rakkaus, Metsäherran herjaaja, Porokirja, Vienan virroilta, Karjalan kankahilta, y.m.

KAJANDER, ROBERT: Synt. 1848, postiekspeditööri. Julkaissut: Mestarin nuuskarasia, Amalia ystävämme, Postikonttorissa, Pahassa pulassa, Pukkisen pidot, Kumarrusmatka, Sanni Kortmannin koulu, y.m.

KOKKO, JUHANA: Synt. 1856, tuli kansakoulunopettajaksi 1897.
Julkaissut: Kölliskö, Räisäspoika, Kruununmetsissä, y.m.

KOUTA, AARNI (Arnold Candolin): Syntyi 1884, tuli ylioppilaaksi 1904.
Julkaissut: Tulijoutsen, Dityrambeja, Suomalaisia näyttelijöitä,
Jäiset temppelit, Uhriliekki y.m. Suomentanut erinäisiä Nietzschen ja
Strindbergin teoksia.

KROHN, HELMI: Synt. 1871. Julkaissut: Kansan hyväksi, Surun lapsi,
Mennyt päivä, Vanhan kartanon tarina, Elämäkerrallisia kuvia I-II,
Kaksi ihmistä, Kun suuret olivat pieniä, Isa Asp, Siipirikko, Suomen
suuria miehiä, y.m.

LARIN KYÖSTI: Synt. 1873, tuli ylioppilaaksi 1895. Julkaissut: Tän pojan kevätrallatuksia, Kylänlauluja, Ajankäänteessä, Kulkurin lauluja, Juhannustulilla, Unta ja totta, Kuisma ja Helinä, Kellastuneita lehtiä, Herra valtuusmies, Tuhkimo ja kuninkaantytär, Musta hepo, Leipä ja laulu, Meren maininkeja, Ad astra, Lemminkäinen, Vuorivaeltajat, Aslak Hetta, Katupeilin kuvia, Oli kerran, Lauluja vanhasta kaupungista, Ballaadeja, Valittuja runoja, Korpinäkyjä, Sydänpäivän lauluja, y.m.

LEINO, EINO: Synt. 1878, tuli ylioppilaaksi 1895. Julkaissut:
Maaliskuun lauluja, Tarina suuresta tammesta, Yökehrääjä, Sata
ja yksi laulua, Tuonelan joutsen, Ajan aalloilla, Hiihtäjän
virsiä, Johan Vilhelm, Sota valosta, Pyhä kevät, Kivesjärveläiset,
Kangastuksia, Päiväperhoja, Helkavirsiä, Simo Hurtta, Kaunosielu,
Talvi-yö, Päivä Helsingissä, Naamioita I-V, Runokirja, Tuomas
Vitikka, Jaana Rönty, Halla, Olli Suurpää, Suomalaisia kirjailijoita,
Nuori nainen, Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja,
Suomalaisen Kirjallisuuden historia, Tähtitarha, Elämän koreus, y.m.
Suomentanut erinäisiä Runebergin, Topeliuksen, Goethen, Schillerin,
Danten, Racinen y.m. teoksia sekä valikoiman laulurunoutta.

LINNANKOSKI, JOHANNES: Synt. 1869, kuoli. 1913. Julkaissut: Ikuinen taistelu, Laulu tulipunaisesta kukasta, Taistelu Heikkilän talosta, Kirot, Pakolaiset, Simson ja Delila, Jeftan tytär, Sirpaleita, y.m.

MERILÄINEN, HEIKKI: Synt. 1847. Julkaissut: Korpelan Tapani,
Huutolaistyttö, Kuvaus kovilta ajoilta, Kahleeton vanki, Sattumuksia
Jänislahdella, y.m.

ONERVA, L. (Madetoja): Synt. 1882, tuli ylioppilaaksi 1901. Julkaissut: Sekasointuja, Mirdja, Runoja, Murtoviivoja, Särjetyt jumalat, Nousukkaita, Mies ja nainen, Inari, Iltakellot, Vangittuja sieluja, Kaukainen kevät, y.m.

VUORINEN, OLLI: Synt. 1842, tuli kansakoulunopettajaksi 1873.
Julkaissut: Sepitelmiä, Kotikuusen kuuluvilta, y.m.

YRJÖ-KOSKINEN, THEODOLINDA: Synt. 1838. Julkaissut: Kotikuusen kuiskehia, Huutolaiset, Syksyn karisteita, y.m.