Title: Kalevala näyttämöllä: II sarja (of 3)
Editor: Eino Leino
Release date: July 8, 2016 [eBook #52526]
Language: Finnish
E-text prepared by Jari Koivisto
Sovittanut
Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.
"Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto."
kuvaa helkanurmea, jonka vasemmalla puolen on metsä, oikealla järvenranta. Taustassa laululehto, jonka muodostaa perällä kasvava uhrikuusi ja kaksi sen kahden puolen, hiukan etualalla siitä, kukkivaa pihlajaa. Puiden alla puoli-ympyrässä laulupaadet. Laululehdon takana synkkä vainajien karsikko, jonne tiet kahden puolen laululehtoa.
Puvusto kalevalainen, lausujilla nykyaikainen karjalainen. Valaistus vaihteleva eri näytelmien hengen mukaisesti.
(Kuoro paikallaan laululehdossa. Valaistus: kirkas aamupäivä.)
Aika on Ahtia sanoa, veitikkätä vieretellä.
Ahti poika Saarelainen, tuo on lieto Lemmin poika, kasvoi koissa korkeassa, luona armahan emonsa laajimman lahen perällä. Kaukoniemen kainalossa.
Kaloin siinä Kauko kasvoi, Ahti ahvenin yleni, tuli mies mitä parahin, puhkesi punaverinen, joka päästänsä pätevi, koirastansa kelpoavi; vaan tuli vähän vialle, tavoiltansa turmiolle: ain oli naisissa eläjä, yli öitä öitsilöissä, noien impien iloissa, kassapäien karkeloissa.
Kylli oli Saaren neiti, Saaren neiti, Saaren kukka, kasvoi koissa korkeassa, yleni ylen ehossa, istuen ison majoilla, peräpenkin notkumilla.
Kauan kasvoi, kauas kuului, kaukoa tuli kosijat neien kuuluhun kotihin, kaunoisehen kartanohon.
Kosi Päivä poiallehen, eip' on mennyt Päivälähän Päivän luona paistamahan kesäisillä kiirehillä.
Kosi Kuuhut poiallehen, eip' on mennyt Kuutolahan kuun luona kumottamahan, kehät ilman kiertämähän.
Kosi Tähti poiallehen, eip' on mennyt Tähtelehän pitkin öitä pilkkimähän talvisilla taivahilla.
Tulevi Virosta sulhot, toiset tuolta Inkereltä, eip' on neiti mennytkänä.
(Kyllikki neitoineen näkyy vasemmalta taustasta. Lähestyy tasaisessa tanhujuoksussa, kädet itsetietoisesti lanteillaan.)
Suotta kultanne kuluvi, hopeanne hoikkenevi! En lähe minä Virohon, en lähe, lupoakana, Viron vettä soutamahan, saarellista sauvomahan, syömähän Viron kaloja, Viron lientä lippomahan.
Enkä lähe Inkerelle, penkerelle, pänkerelle, siell' on nälkä kaiken nälkä, puun nälkä, pärehen nälkä, ve'en nälkä, vehnän nälkä, rukihisen leivän nälkä.
Tuop' on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli lähteäksensä lupasi Saaren kukkoa kosihin, tuota mointa morsianta, kaunokaista kassapäätä.
(Lemminkäinen näkyy taustassa, laululehdon oikealla puolen. Äiti hänen takanaan.)
Ellös menkö, poikaseni, parempihin itseäsi, ei suattane sinua Saaren suurehen sukuhun.
Jos en ole koiltani korea, suvultani aivan suuri, mie valitsen varrellani, otan muilla muo'oillani!
Siellä piiat pilkkoavat, naiset nauravat sinua.
LEMMINKÄINEN (kehastellen)
Kyllä hää'än naisten naurut, soppityrskyt tyttärien, potkaisen pojan povehen, käsikannon kainalohon, siin' on pää hyvänki pilkan, parahanki parjauksen.
Voi, poloinen, päiviäni! Nauraisitko Saaren naiset, pitäisit pyhäiset piiat, niin siitä tora tulisi, sota suuri lankeaisi, saisi kaikki Saaren sulhot, sata miestä miekkoinensa, päällesi sinun, poloisen, yksinäisen ympärille.
(Lemminkäinen tekee torjuvan liikkeen. Äiti palajaa murheellisena taustaan. Lemminkäinen tulee keskinäyttämölle, äkkää immet, väijyy, yrittää syöksyä komeasti heidän kimppuunsa, kompastuu ja lankeaakin keskelle karkeloa. Neiet nauravat, Kyllikki enin heistä. Lemminkäinen nousee suuttuneena.)
LEMMINKÄINEN (murtaen haiventaan)
En ole tuota ennen nähnyt, en ole nähnyt enkä kuullut, naisen nauravan minulle, piian pilkkoja suannut!
(Neiet nauravat yhä enemmän.)
Onko Saarella sijoa, maata Saaren manterella, minun leikki lyöäkseni, tanner tanhuellakseni Saaren impien iloissa, kassapäien karkeloissa?
Onp' on Saarella sijoa, maata Saaren manterella, sinun leikki lyöäksesi, tanner tanhuellaksesi, karjalaisna kaskimailla, paimenpoikana palolla; lapset on laihat Saaren mailla, lihavat hevosten varsat.
(Lemminkäinen poistuu äkeällä liikkeellä taustaan vasemmalle. Neiet seuraavat nauraen häntä.)
Mitä huoli Lemminkäinen, palkkasihe paimeneksi, kävi päivät paimenessa, yöt on impien iloissa, noien neitojen kisoissa, kassapäien karkeloissa.
Sillä lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli jopa hääti naisen naurun, piätteli piian pilkan; ei ollut sitä tytärtä, piikoa pyhintäkänä, kuta hän ei kosketellut, jonk' ei vieressä venynyt.
Yksi oli impi kaikkinensa Saaren suuressa suvussa, jok' ei suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin, se oli Kyllikki korea, Saaren kukka kaunokainen.
Tuop' on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, sa'at saappahat kulutti, sa'at airot poikki souti tuota neittä saa'essansa, Kyllikkiä pyytessänsä.
(Kyllikki näkyy taustasta oikealta, Lemminkäinen väijyen hänen jäljessään. Tulevat keskinäyttämölle. Kyllikki käännähtää, Lemminkäinen pysähtyy ja painaa käden sydämelleen.)
KYLLIKKI (äkeästi)
Mitä, kehno, kierteletki, rannan raukea ajelet, täältä tyttöjä kyselet, tinavöitä tieustelet? En ma tästä ennen joua kuin kiven kuluksi jauhan, pieksän petkelen periksi, huhmaren sukuksi survon.
Enkä huoli huitukoille, huitukoille, haitukoille, mie tahon tasaisen varren tasaiselle varrelleni, tahon muo'on muhkeamman muhkeille muo'oilleni, sekä kasvon kaunihimman kaunihille kasvoilleni!
(Menee taustaan vasemmalle. Lemminkäinen miettii hetkisen ja väistyy sitten väijyen oikealle. Kyllikki neitoineen tulee tanhuten asemmalta. Lemminkäinen syöksyy esille ja tempaa Kyllikin kainaloonsa. Naiset pakenevat parkaisten. Kuoro on ylös kavahtanut.)
Elkätte minua, immet, ilmi antako ikänä, minun täällä käyneheni, täältä neien vieneheni!
Päästä jo minua poies, laske lasta vallallensa, kotihinsa kulkemahan, luoksi itkevän emonsa!
(Pyrkii pois päästäkseen.)
Kyllikki, syänkäpyni, minun maire marjueni, ellös olko milläkänä, en sua pahoin pitäne, sylissäni syöessäni, käsissäni käyessäni, sivullani seistessäni, vieressä venyessäni.
KYLLIKKI (uhaten)
Jos et laskea luvanne kotihini kulkemahan, viel' on viisi veljeäni, seitsemän setäni lasta jänön jälen polkijaksi, neien pään perilliseksi.
LEMMINKÄINEN (ylenkatseellisesti)
Laulan sulhonne sotahan, nuoret miehet miekan alle, ettei kuulla kuuna päänä, nähä ilmoisna ikänä kujasilla kulkemassa, ahoilla ajelemassa.
(Vetää Kyllikin mukanaan oikeallepuolen näyttämöä. Kyllikki itkee ja ponnistelee vastaan.)
Joutenpa, poloinen, synnyin, jouten synnyin, jouten kasvoin, jouten aikani elelin, jo nyt sainki joutavalle, miehelle mitättömälle, suojihin soankävijän, aina tuiman tappelijan.
(Lemminkäinen istuu ahon laidalle oikealla ja vetää Kyllikin syliinsä tämän vastustelemisesta huolimatta.)
LEMMINKÄINEN (mairitellen)
Tuotako sinä sureksit, tuota huolien huokaelet: lehmityyttä, leivätyyttä ja kaiken elon vähyyttä?
Ellös olko milläkänä, mont' on lehmeä minulla, monta maion antajata, yks on suolla Muurikkinen, toinen mäellä Mansikkinen. kolmas Puolukka palolla, ne on syömättä soreat, katsomatta kaunokaiset, ei ole illoin kytkemistä eikä aamuin laskemista, heinävihkon heittämistä, suolan, suuruksen surua.
Vaiko tuotaki surisit, tuota huolien huokoaisit, ettei oo sukuni suuri, kovin korkea kotini?
Jos en oo suvulta suuri, enkä korkea ko'ilta, on mulla tulinen miekka, säkenevä säilärauta, se ompi sukua suurta, laajoa lajipereä, onp' on Hiiessä hiottu, jumaloissa kirkastettu; sillä suurennan sukuni, laajennan lajini kaiken, miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä.
(Kyllikki kuuntelee häntä ja tyyntyy vähitellen. Lemminkäinen suutelee äkisti häntä. Kyllikki vastaa hänen suudelmaansa ja kietoo käsivartensa hänen kaulaansa. Katsoo häntä silmiin surullisesti:)
Oi on Ahti, Lemmin poika, jos tahot minuista neittä ikuiseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi, sie vanno valat ikuiset et sotia käyäksesi kullankana tarpehella, hopeankana halulla.
Vannon mie valat ikuiset en sotia käyäkseni kullankana tarpehella, hopeankana halulla! Sie itse valasi vanno et kyliä käyäksesi hyvänki hypyn halulla, tanhujuoksun tarpehella.
(Kyllikki kohottaa kätensä juhlallisena ja painaa sitten päänsä luottavaisesti hänen povelleen. Kuoron jäsenet kohottavat kätensä kuin siunaukseen.)
Siinä vannoivat valansa, laativat ikilupansa eessä julkisen Jumalan, alla kasvon Kaikkivallan, ei Ahin sotia käyä eikä Kyllikin kyleä.
(Istuvat. Lemminkäinen ja Kyllikki nousevat ylös. Lemminkäinen tekee leikillisen liikkeen vasemmalle.)
LEMMINKÄINEN (hymyillen)
Jää hyvästi, Saaren nurmet, kuusen juuret, tervaskannot, joit' olen kesän kävellyt, talvet kaiket tallaellut, piileskellen pilvi-öillä, paeten pahalla säällä, tätä pyytä pyytessäni, allia ajellessani!
(Astuvat pari askelta taustaa kohti. Kyllikki pysähtyy ja viittaa oikealle taka-alalle.)
Tupa tuolla tuulottavi, nälkäraunio näkyvi. kenen ompi tuo tupanen, kenen koti kunnottoman?
LEMMINKÄINEN (peittää hänen silmänsä)
Elä sie sure tuvista, huokaele huonehista!
Tuvat toiset tehtänehe, paremmaiset pantanehe, kirveistä hirsiköistä, parahista parsikoista.
(Äiti tulee taustasta. Lemminkäinen rientää riemuiten vastaan hänelle. Kyllikki jää nyreänä taemma seisomaan.)
Viikon viivyit, poikaseni, viikon mailla vierahilla.
LEMMINKÄINEN (Kyllikkiä osoittaen)
Oi emoni, kantajani, äitini, ylentäjäni! Mitä läksin, senpä sainki, kuta pyysin, sen tapasin. pane nyt patjasi parahat, pehmeimmät pään-alaiset, maatani omalla maalla nuoren neiteni keralla.
(Tarttuu Kyllikkiä käteen ja johdattaa hänet Äidin luo. Äiti tervehtii häntä sydämellisesti, syleilee ja silittelee vuoroin kumpiakin.)
ÄITI (iki-ihastuneena)
Ole nyt kiitetty, Jumala, ylistetty, luoja, yksin, kun annoit miniän mulle, toit hyvän tulen puhujan, oivan kankahan kutojan, aivan kenstin kehreäjän, pulskin poukkujen pesijän, vaattehien valkasijan. Itse kiitä onneasi, hyvän sait, hyvän tapasit, hyvän luojasi lupasi, hyvän antoi armollinen; puhas on pulmonen lumella, puhtahampi puolellasi, valkea merellä vaahti, valkeampi vallassasi; sorea merellä sorsa, soreampi suojassasi; kirkas tähti taivahalla, kirkkahampi kihloissasi. Laai nyt lattiat laveat, hanki ikkunat isommat, seisottele seinät uuet, tee koko tupa parempi, kynnykset tuvan etehen, uuet ukset kynnykselle, nuoren neien saatuasi, kaunihin katsottuasi, paremmaisen itseäsi, sukuasi suuremmaisen.
(Lemminkäinen nyökkää hymyillen päätä hänelle. Kyllikki yhtyy hänen hymyynsä. Äiti ojentaa kätensä hänelle ja johdattaa hänet karsikkoon oikealle. Lemminkäinen seuraa heitä. Pitkä vaitiolo.)
Siitä Ahti Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukolainen aina aikoja eleli nuoren neitosen keralla ei itse sotia käynyt eikä Kyllikki kyleä.
Niin päivänä muutamana, huomenna moniahana itse Ahti Lemminkäinen lähtevi kalankutuhun, tullut ei illaksi kotihin, ensi yöksi ennättänyt.
(Neiet vasemmalta taustasta näkyvät lähestyvän tasaisessa tanhujuoksussa. Kyllikki oikealta karsikosta pujahtaa nopeasti heidän piiriinsä ja otetaan vastaan riemulla. Ainikki näkyy väijyvänä hänen jäljessään.)
2:NEN VUOROLAUSUJA (säpsähtäen)
Jo meni Kyllikki kylähän, noien neitojen kisahan!
1:NEN VUOROLAUSUJA (kuiskaten)
Kenpä saattavi sanoman, kenpä kielen kantelevi?
Ainikki sisar Ahilla, sep' on saattavi sanoman, sepä kielen kantelevi.
(Neiet vierivät pois vasemmalle karsikkoon vieden Kyllikin kerallaan. Lemminkäinen tulee oikealta taustasta. Ainikki rientää häntä vastaan.)
Jo kävi Kyllikki kylässä, veräjillä vierahilla, kylän neitojen kisassa, kassapäien karkelossa!
(Lemminkäinen katsoo häneen tyrmistyneenä. Ainikki tekee vakuuttavia liikkeitä hänelle. Kyllikki tulee vasemmalta taustasta, hiipii heidän ohitseen ja pujahtaa nopeasti oikealle. Lemminkäinen huomaa hänet. Seisoo hetken sanattomassa tuskassaan. Äiti tulee oikealta taustasta. Kyllikki arkana hänen takanaan.)
LEMMINKÄINEN (hurjasti)
Oi emoni, vaimo vanha, jospa paitani pesisit mustan käärmehen mujuissa, kiirehesti kuivoaisit, mun sotahan mennäkseni Pohjan poikien tulille, Lapin lasten tanterille! Jo kävi Kyllikki kylässä, veräjillä vierahilla, noien neitojen kisassa, kassapäien karkelossa!
Ohoh, armas Ahtiseni, ellös lähtekö sotahan! Näin ma unta maatessani, sikein levätessäni: tuli ahjona ajeli, valkea välähtelihe aivan ikkunan alatse, periseinän penkeretse, siitä tuiskahti tupahan, koskena kohahtelihe siltalauoista lakehen, ikkunasta akkunahan.
(Yrittää mielinkielin häntä lähestyä. Lemminkäinen sysää tuimasti syrjään hänet.)
En usko unia naisten enkä vaimojen valoja! Oi emoni, kantajani, tuo tänne sotisopani, kanna vainovaatteheni, mieleni minun tekevi juomahan soan olutta, soan mettä maistamahan.
(Kyllikki on hyrähtänyt itkuun ja poistuu vitkalleen oikealle karsikkoon. Ainikki pelästyneenä seuraa häntä.)
ÄITI (murheellisena)
Oi on Ahti poikaseni, ellös lähtekö sotahan! On meillä oloista koissa, tuon sinulle juoaksesi, josp' on joisit kaiken päivän.
En huoli koto-oloista! Ennen juon joesta vettä melan tervaisen terältä, makeamp' on juoakseni kuin kaikki kotoiset kaljat. Tuo tänne sotisopani, kanna vainovaatteheni! Mieleni minun tekevi nähä näillä silmilläni, onko neittä Pohjolassa.
ÄITI (kuten edellä)
Sull' on Kyllikki koissa, kotinainen korkeampi.
LEMMINKÄINEN (raivokkaasti)
Kyllikki on kylänkävijä, juoskohon joka kisassa, maatkohon joka majassa! Tuo tänne sotisopani, kanna vainovaatteheni!
(Äiti menee allapäin taustaan ja palajaa tuoden pyydetyt sotakalut. Lemminkäinen ihastelee riemuiten niiden kimmellystä.)
Ellös vainen, poikueni, menkö Pohjolan tuville ilman tieon tietämättä, ilman taion taitamatta.
LEMMINKÄINEN (kalpaansa väläytellen)
Jo minua noiat noitui, noiat noitui, kyyt kiroili, koki kolme Lappalaista viitenä kesäisnä yönä, alasti alakivellä, ilman vyöttä, vaattehitta, rikorihman kiertämättä; senpä hyötyivät minusta sen verran katalat saivat, min kirves kivestä saapi, napakaira kalliosta, järky jäästä iljanesta, Tuoni tyhjästä tuvasta.
Ei sinussa laulajata Pohjan poikien sekahan, etkä tunne kieltä Turjan, maha et lausua lapiksi.
(Auttaa kuitenkin Lemminkäistä sotisovan kiinnittämisessä. Lemminkäinen ei kuuntele häntä enää, vaan hymyilee, ihantelee itseään ja aseitaan täydessä sota-innossa.)
Mies on luustossa lujempi, rautapaiassa parempi, teräsvyössä tenhoisampi noien noitien sekahan, jott' ei huoli huonommista, hätäile hyviäkänä.
(Panee kypärän päähänsä, käyttää kilpeä peilinään, sukii suortuviaan harjalla, jonka Äiti on hänelle ojentanut.)
ÄITI (kyynelsilmin)
Ellös vainen menkökänä tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan! Tuho ainaki tulevi, tuho poikoa pätöistä, hukka lieto Lemminkäistä.
LEMMINKÄINEN (ylpeästi)
Silloin on hukka Lemminkäistä, tuho poikoa pätöistä, kun suka verin valuvi, harja hurmehin loruvi.
(Ojentaa harjan komealla liikkeellä hänelle.Äiti pillahtaa ääneen itkemään. Lemminkäinen lohduttelee häntä. Kuoro on seurannut jännityksellä Lemminkäisen sotavalmisteluja.)
ESILAUSUJA (kumealla äänellä)
Missä mies varaeleikse, uros tuima turveleikse?
Oven suussa, orren alla, pirtin pihtipuolisessa.
Siinä mies varaeleikse vaimollisesta väestä.
Ei ole ne varat väkevät, eikä turvat luotettavat.
Niin vielä varoitteleikse urohoisesta väestä.
2:NEN VUOROLAUSUJA (salaperäisesti)
Tien kahen jakaimessa, sinisen kiven selässä.
(Äiti menee murhemielisenä oikealle taustaan.)
LEMMINKÄINEN (miekkansa tempaisten)
Ylös maasta, miekkamiehet, Mannun aikaiset urohot, kaivoloista, kalpamiehet, jokiloista, jousimiehet! Nouse, metsä, miehinesi, korpi kaikki kansoinesi, vuoren ukko voiminesi, vesihiisi hirmuinesi, väkinesi, veen emäntä, ve'en vanhin, valtoinesi, neitoset, joka norosta, hienohelmat, hettehistä, miehen ainoan avuksi, pojan kuulun kumppaliksi, jott' ei pysty noian nuolet, eikä tietäjän teräkset, eikä velhon veitsirauat, ei asehet ampumiehen.
Ne ovat varat väkevät,
ne on turvat luotettavat.
(Vuorolausujat kertaavat mumisten kaksi viimeistä säettä. Lemminkäinen kohottaa päänsä ja astuu päättävästi vasemmalle.)
(Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: pilvinen keskipäivä. Lemminkäinen seisoo oikealla käsi miekankahvassa.)
Läksi lieto Lemminkäinen pimeähän Pohjolahan vasten kieltoa emonsa, varoitusta vanhempansa.
Kuuli ulkoa runoja, läpi sammalen sanoja, katsahti tupahan tuosta, pilkisteli piilokkali.
Tupa oli täynnä tuntijoita, lautsat täynnä laulajoita, sivuseinät soittajoita, ovensuu osoavia, peripenkki tietäjiä, karsina karehtijoita. Lauloivat Lapin runoja, Hiien virttä vinguttivat.
Siitä lieto Lemminkäinen tohti toisiksi ruveta, meni nurkasta tupahan, sai sisähän salvoimesta.
LEMMINKÄINEN (astahtaen askeleen eteenpäin)
Hyvä on laulu loppuvasta, lyhyestä virsi kaunis, miel' on jäämähän parempi kuin on kesken katkemahan.
(Louhi tulee vasemmalta taustasta.)
Olipa tässä ennen koira, rakki rauan karvallinen, lihan syöjä, luun purija, veren uuelta vetäjä; mi lienetki miehiäsi, ku ollet uroinasi, kun tulit tähän tupahan ilman koiran kuulematta?
LEMMINKÄINEN (uhkaavasti)
En ma tänne tullutkana taioittani, tieoittani, koiriesi syötäväksi; pesipä emo minua kolmasti kesäisnä yönä, joka tielle tietäjäksi, joka maalle malttajaksi.
(Kohottaa kätensä mahtipontisesti. Louhi lyykistyy hänen edessään.)
Siitä lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli jop' on loihe loitsijaksi, laikahtihe laulajaksi; tulta iski turkin helmat, valoi silmät valkeata Lemminkäisen laulaessa, laulaessa, lausiessa.
Lauloi laulajat parahat pahimmiksi laulajiksi, kivet suuhun syrjin syösti, paaet lappehin lateli paratulle laulajille, taitavimmille runoille.
Niin lauloi mokomat miehet minkä minne, kunka kunne: ahoille vesattomille, maille kyntämättömille, lampihin kalattomihin, aivan ahvenettomihin, Rutjan koskehen kovahan, palavahan pyörtehesen, virran alle vaahtipäiksi, kosken keskelle kiviksi, tulena palelemahan, säkeninä säykkymähän.
ESILAUSUJA (harvakseen)
Lauloi nuoret, lauloi vanhat, lauloi kerran keskilaaun, yhen heitti laulamatta karjan paimenen pahaisen, Ukko-vanhan umpisilmän.
(Pohjolan sokea paimen tulee vasemmalla salaillen aseita povellaan.)
Oi sie lieto Lemmin poika, niin miks et minua laula?
LEMMINKÄINEN (ylenkatseellisesti)
Siksi en sinuhun koske, kun olet katsoa katala, kurja koskemaisittani!
PAIMEN (jupisten)
Juoksen Tuonelan joelle, pyhän virran pyörtehelle, siellä katson Kaukomieltä Pohjasta paloavaksi.
(Viistää yli näyttämön ja häviää rantavesakkoon oikealla. Lemminkäinen astuu upeasti Louhen luo ja tarttuu häntä käsivarteen.)
Anna nyt, akka, piikojasi, tuopa tänne tyttöjäsi, paras parvesta minulle, pisin piikajoukostasi!
LOUHI (äkeästi)
Anna en sulle piikojani enkä työnnä tyttöjäni, sull' on ennen naitu nainen.
Kytken Kyllikin kylähän, kylän kynnysportahille, veräjille vierahille; täältä saan paremman naisen Tuo nyt tänne tyttäresi, impiparvesta ihanin, kassapäistä kaunokaisin!
Enpä anna tyttöäni miehille mitättömille, urohille joutaville. Äsken tyttöjä anele, kuulustele kukkapäitä, kun ammut joutsenen joesta, virrasta vihannan linnun, Tuonen mustasta joesta, pyhän virran pyörtehestä, yhellä yrittämällä, yhen nuolen nostamalta!
(Lemminkäinen päästää Louhen, joka livahtaa nopeasti vasemmalle. Astuu mietteissään yli näyttämön oikealle. Kuoro seuraa jännitettynä hänen liikkeitään.)
Siitä lieto Lemminkäinen
läksi joutsenen joruhun
Tuonen mustasta joesta,
Manalan alantehesta.
Märkähattu karjan paimen tuop' on Tuonelan joella katselevi, kääntelevi tulevaksi Lemminkäistä.
Vesikyyn ve'estä nosti, umpiputken lainehista, syöksi miehen syämmen kautta, läpi maksan Lemminkäisen!
(Lemminkäinen horjahtaa äkkiä, huudahtaa ja vaipuu maahan. Kuoro karkaa ylös. Paimen näkyy vesakossa.)
LEMMINKÄINEN (kohoten kyynärpäänsä varaan)
Oi emoni, kantajani, vaivan nähnyt vaalijani! Tietäisitkö, tuntisitko, miss' on poikasi poloinen, tokipa rientäen tulisit, avukseni ennättäisit, päästäisit pojan poloisen tältä tieltä kuolemasta, nuorena nukahtamasta, verevänä vieremästä!
(Kaatuu rantavesakkoon.)
PAIMEN (päänsä kohottaen)
Viru siinä se ikäsi, ammu joutsenet joelta, vesilinnut viertehiltä!
(Häviää.)
Se oli loppu Lemminkäisen,
kuolo ankaran kosijan
Tuonen mustassa joessa,
Manalan alantehessa.
(Istuvat päät käsiinsä vaipuneina. Pitkä vaitiolo. Äiti tulee oikealta karsikosta.)
Minne on saanut Lemminkäinen, kunne Kaukoni kaonnut, kun ei kuulu jo tulevan matkoiltansa maailmassa?
(Kyllikki rientää hätäisesti hänen jäljestään, veristä sukaa kädessään osoittaen.)
KYLLIKKI (itkien)
Jo nyt on mennyt mies minulta, kaunis Kaukoni kaonnut matkoille majattomille, teille tietämättömille: veri jo vuotavi suasta, hurme harjasta noruvi.
ÄITI (vilkaisten sukaan)
Voi poloisen päiviäni, angervoisen aikojani! Jo nyt on poikani poloisen, jopa laiton lapsueni saanut päiville pahoille, tuho on poikoa pätöistä, hukka lieto Lemminkäistä: jo suka verin valuvi, harja hurmehin noruvi.
(Kyllikki kääntyy itkien takaisin oikealle taustaan. Äiti astuu päättävästi vasemmalle keskinäyttämölle.)
Kourin helmansa kokosi, käsivarsin vaattehensa, pian juoksi matkan pitkän, sekä juoksi jotta joutui; mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui, ylähäiset maat aleni, alahaiset maat yleni, tuli Pohjolan tuville, kysytteli poikoansa.
(Louhi tulee vasemmalta, Äiti rientää häntä vastaan.)
Oi sie Pohjolan emäntä, kunne saatoit Lemminkäisen, minne poikani menetit.
LOUHI (nopeasti)
Enpä tieä poikoasi, kunne kulki ja katosi; istutin oron rekehen, korjahan kovan tulisen; oisko uhkuhun uponnut, meren jäälle jähmettynyt, vai saanut sutosen suuhun, karhun kauhean kitahan?
Jo vainen valehtelitki! Susi ei syö minun sukua, karhu ei kaa'a Lemminkäistä, sormin sortavi sutoset, käsin karhut kaatelevi; kunp' on et sanone tuota, kunne saatoit Lemminkäisen, rikon uksen uuen riihen, taitan Sampuen saranat.
Syötin miehen syöneheksi, juotin miehen juoneheksi, apatin alanenäksi, istutin venon perähän, laitoin kosket laskemahan, enkä tuota tunnekana, kunne sai katala raukka, koskihinko kuohuvihin, virtoihin vipajavihin.
ÄITI (katsoo häneen)
Jo vainen valehtelitki! Sano tarkkoja tosia, valehia viimeisiä, kunne saatoit Lemminkäisen, kaotit Kalevalaisen, taikka surmasi tulevi, kuolemasi kohtoavi.
Jospa jo toen sanonki: laitoin joutsenen hakuhun, pyhän linnun pyyäntähän; nyt en tuota tunnekana, mi on tullunna tuhoksi, esteheksi ennättännä, kun ei kuulu jo tulevan morsianta pyytämähän, tyttöä anelemahan.
(Äiti jättää heti hänet ja lähtee ympäri näyttämöä Lemminkäistä etsimään. Louhi katsoo hetkisen hänen hommiaan ja palajaa päätään pudistaen vasemmalle.)
Emo etsi eksynyttä, kaonnutta kaipoavi, juoksi suuret suot sutena, kulki korret kontiona, ve'et saukkona samosi, maat käveli mauriaisna, neuliaisna niemen reunat, jäniksenä järven rannat; kivet syrjähän sytäsi, kannot käänti kallellehen, risut siirti tien sivuhun, haot potki portahiksi.
Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi, eipä löyä; kysyi puilta poikoansa, kaipasi kaonnuttansa, puu puheli, honka huokui, tammi taiten vastaeli: "On huolta itsestäniki, huolimatta pojastasi, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille, pinopuiksi pilkkumahan, haloiksi hakattamahan, riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan."
ÄITI (maassa mataen)
Oi tiehyt, Jumalan luoma, etkö nähnyt poikoani, kullaista omenatani, hopeaista sauvoani?
Tiellä on huoli itsestänsä, huolimatta poiastasi, kun ompi koville luotu, pantu päiville pahoille, joka koiran juostavaksi, ratsahan ajeltavaksi, kovan kengän käytäväksi, kannan karskuteltavaksi.
ÄITI (polvillaan, kätensä kohottaen)
Kuu-kulta, Jumalan luoma, etkö nähnyt poikoani?
Kuulla on huoli itsestänsä huolimatta poiastasi, kun ompi koville luotu, pantu päiville pahoille, yksin öitä kulkemahan, pakkasella paistamahan, talvet tarkoin valvomahan, kesäksi katoamahan.
ÄITI (kohoten seisomaan)
Oi päivyt, Jumalan luoma, etkö nähnyt poikoani?
Jo on poikasi, poloisen, kaotettu, kuoletettu Tuonen mustahan jokehen, Manalan ikivetehen, mennyt koskia kolisten, myötävirtoja vilisten, tuonne Tuonelan perille, Manalan alantehille.
(Äiti rientää oikealle. Löytää Lemminkäisen ruumiin ja vaipuu sen ääreen itkemään. Pitkä vaitiolo.)
ÄITI (hiljaa)
Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi?
Suonetar, sorea vaimo, soma suonten kehreäjä sorealla kehrinpuulla, vaskisella värttinällä, tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa suonia sitelemähän, päitä suonten solmimahan!
Mehiläinen, meiän lintu, metsän kukkien kuningas, lähe nyt mettä noutamahan, simoa tavottamahan, yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse, perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan; siell' on viljalta simoa, siellä mettä mielin määrin, joilla ennen luoja loitsi, puheli puhas Jumala, voiti luoja lapsiansa, pahan vallan vammaksissa!
Nouse pois makoamasta, ylene uneksimasta näiltä paikoilta pahoilta, kovan onnen vuotehelta!
(Lemminkäinen kohoaa ryntäilleen. Kuoro nousee hämmästyneenä.)
Nousi mies makoamasta, heräsi uneksimasta!
LEMMINKÄINEN (hymyillen)
Viikon, utra uinaelin, kauan, malkio, makasin, makasin unen makean, sikeäisen siuvattelin.
Oisit maannut kauemminki, vielä viikomman venynyt, ilman äitittä pahatta, katalatta kantajatta.
Sano nyt, poikani poloinen, kerro korvin kuullakseni: mi sinut Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen?
Märkähattu karjan paimen, Untamolan umpisilmä se minun Manalle saattoi, vesikyyn ve'estä nosti.
Voipa miestä mieletöintä! Kehuit noiat noituvasi, lappalaiset laulavasi, et tieä vesun vihoa, umpiputken ailuhia: sylki Syöjätär vesille, vesi sen pitkäksi venytti, päivä paistoi pehmeäksi.
(Kohottaa ylös hänet.)
Viel' olen äijeä vajoa: tuollapa syämmykseni, tuolla tuntoni makaapi noissa Pohjan neitosissa, kaunoisissa kassapäissä: homekorva Pohjan eukko eip' on anna tyttöänsä ilman allin ampumatta, joutsenen osoamatta tuosta Tuonelan joesta.
Heitä herjat joutsenesi, anna allien asua Tuonen mustassa joessa, palavissa pyörtehissä; sie lähe kotiperille kanssa äitisi katalan, vielä kiitä onneasi, julkista Jumalatasi, kun antoi avun totisen, vielä henkihin herätti, Tuonen tieltä tiettävältä, Manalan majan periltä; en minä mitänä voisi, en mitänä itsestäni ilman armotta Jumalan, toimetta totisen luojan.
(Menee oikealle taustaan. Lemminkäinen seuraa horjuen häntä.)
(Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Kirkas keskipäivän valaistus.)
Vaka vanha Väinämöinen arveli, ajattelihe mennä neittä kosjomahan pimeästä Pohjolasta, Pohjan kuulua tytärtä, Pohjan mointa morsianta.
Annikki hyväniminen, joutui sotkut sotkemassa, vaattehet viruttamassa, päässä portahan punaisen, nenässä utuisen niemen; ylähällä päivä paistoi, alahalla aallot välkkyi.
Katselevi, kääntelevi ympäri ihalat ilmat, päänsä päälle taivahalle, rannatse meriä myöten, näki purren Väinämöisen, laivan laulajan ikuisen, jo luoksi lähentelihe, pakinoille painatteli.
(Annikki on tullut oikealta karsikosta ja katselee oikealle. Osoittaa äkkiä vilkkaan uteliaisuuden ja mielenkiinnon merkkejä.)
ANNIKKI (huutaa oikealle)
Kunne läksit Väinämöinen, suorihit, Suvannon sulho?
VÄINÄMÖINEN (oikealta)
Läksin hanhien hakuhun, kirjasiipien kisahan; Saksan salmilta syviltä, ulapoilta aukeoilta.
ANNIKKI (keveästi kätensä ojentaen)
Tunnen mie toen puhujan sekä keksin kielastajan, sano totta Väinämöinen, kunne kuitenki käkesit.
Tule, tytti, purteheni, neitonen, venoseheni, niin sanon toet totiset, valehettomat vakaiset.
Tuuli sulle purtehesi, ahava venosehesi! Käännän purtesi kumohon, jos en saa tosia kuulla.
Toki ma sanon toetki, jos vähän valehtelinki: läksin neittä kosjomahan pimeästä Pohjolasta.
(Ilmarinen tulee oikealta karsikosta. Annikki rientää häntä vastaan.)
Veli, seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! Taos mulle sukkulainen, niin sanon teot totiset.
ILMARINEN (hymyillen)
Kun sanot hyvät sanomat, taon sulle sukkulaisen, sanonet pahat sanomat, rikki murran muinaisetki.
Ohoh seppo Ilmarinen! Muistat sa mokomin naia, jonka muinen kihlaelit, varoittelit vaimoksesi! Jo nyt vievät viekkahammat, etevämmät ennättävät, ottavat sinun omasi; jo menevi Väinämöinen melan vaskisen varassa pimeähän Pohjolahan.
(Ilmarinen säpsähtää ja katsoo hämmästyneenä häneen. Annikki nyykäyttää päätään hänelle ja osoittaa oikealle.)
ILMARINEN (huutaa oikealle)
Oi on vanha Väinämöinen! Tehkämme sula sovinto, jos on kiistoin kihlonemme.
Teen minä sulan sovinnon: ei neittä väellä vieä, vastoin mieltä miehelähän.
(Tulee oikealta. Väinämöinen ja Ilmarinen puhelevat keskenään. Annikki menee oikealle taustaan. Louhi ja Pohjan neiti tulevat vasemmalta.)
Kummallenp' on mieli mennä, kun tulevat tahtomahan ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi?
POHJAN NEITI (jyrkästi)
Mene en Väinölän ukolle, ikivanhalle varaksi, vaiva vanhasta tulisi, ikävä iällisestä.
Hän tuo haahella hyvyyttä, aluksella aartehia.
Oi emo, ylentäjäni! En mene osan hyvyylle, enkä miehen mielevyylle, menenp' on otsan hyvyylle, varren kaiken kauneuulle; neiti on ilman antaminen Ilmariselle sepolle, ku on Sampuen takonut, kirjokannen kalkutellut.
LOUHI (ylenkatseellisesti)
Ohoh lasta lampahutta! Menet seppo Ilmarille, vaahti-otsalle varaksi, sepon hurstin huuhtojaksi.
(Menee tyytymättömänä taustaan. Väinämöinen ja Ilmarinen astuvat oikealta ja lähestyvät Pohjan neitiä, joka mielihyvällä kiinnittää silmänsä jälkimmäiseen. Ilmarinen on jäänyt jälemmäksi ja silmäilee neitoa yhtä suurella ihastuksella.)
Tuletko minulle, neiti, ikuiseksi ystäväksi kainaloiseksi kanaksi?
En taia sinulle tulla ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi.
(Louhi oikealta taustasta tulee tuoppi kädessään ja tarjoaa sen Väinämöiselle. Juttelevat keskenään. Ilmarinen lähestyy sillä aikaa Pohjan neitiä ja tarttuu hänen käteensä.)
Yön tyttö, hämärän neito! Muistatko ajan mokoman, kun kuvasin uuen Sammon, kirjokannen kalkuttelin, sie vannoit ikivalasi eessä julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan, tullaksesi toivottelit mulle miehelle hyvälle ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi?
(Jatkavat keskustelua. Louhi huomaa sen ja tuiskauttaa tuopin töykeästi Ilmariselle.)
Onko valmis valvattini, valmis valvateltavani?
LOUHI (äkeästi)
Äsken on valmis valvattisi,
kun sa kynnät kyisen pellon.
(Ilmarinen hämmästyy ja jää sanattomaksi. Pohjan neiti kuiskaa hänelle jotakin. Ilmarinen hyrähtää hyville mielin.)
Auran kultaisen kuvailen, sillä kynnän kyisen pellon.
Äsken neiti annetahan, kun sa tuonet Tuonen karhun.
(Sama mykkä näyttely kuin edellä.)
ILMARINEN (hymyilleni)
Päitset rauasta rakennan, niillä tuonen Tuonen karhut.
Äsken alli annetahan, sinisotka suoritahan, kun saat suuren suomuhau'in Manalan alentehesta.
(Sama mykkä näyttely kuin edellä.)
Taonpa tulisen kokon, vaakalinnun valkeisen, sillä saanen suuren hau'in Tuonen mustasta joesta.
LOUHI (turhaan etsien vastaväitettä enää)
Jo on valmis valvattisi, valmis valvateltavaksi! Annettava on alliseni Ilmariselle sepolle polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi.
(Väinämöinen kääntyy pois ja peittää kasvonsa murhemielin. Ilmarinen on ilahtuen tarttunut Pohjan neidon käsiin. Kuoro nousee.)
Jo tuli tuville näille liika lintu linnahamme, iski parvesta parahan, sorsajoukosta somimman, heleimmän, hempeimmän, verevimmän, valkeimman; senpä iski ilman lintu, kynsi pitkä piirrällytti, ku oli pysty pään piolta sekä varrelta valittu, sulkasiltahan sulavin, hienokaisin höyheniltä.
Mistä tiesit, teltamoinen, kuulit, kultainen omena, tämän neien kasvavaksi, tukan liina liikkuvaksi? Huohtiko hopeat neien, neien kullat sinne kuului, sinne paistoi meiän päivät, meiän kuuhuet kumotti?
Siitä tiesi teltamoinen, onnen myyrä tien osasi neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon: hyvä oli isosta huuto laivan suuren laskennalta, emosta sitäi parempi leivän paksun paistannalta, vehnä leivän leivonnalta, vierahan ravitsennalta.
Siitä tiesi teltamoinen neien nuoren nousneheksi, kun kävi pihatse kerran varsin aamulla varahin, noki nousi nuoraisesti, savu paksusti pakeni neien kuulusta koista, kasvavaisen kartanosta; neiti oli itse jauhamassa, kivenpuussa kiikkumassa, kivenpuu käkenä kukkui, laklana kiven lapatta, kiven siili sirkkusena, kivi helmenä helasi.
Kävi siitä toisen kerran, astui pellon pientaretse, neiti oli mataramaalla, keikkui keltakankahilla, paineli punapatoja, keitti keltakattiloita.
Kävi kerran kolmannenki neien akkunan alatse, kuuli neitosen kutovan, pirta käessä piukkoavan; sukkulainen suikahteli kuin kärppä kiven kolossa, pirkaeli pirran pii'it kuin on tikka puun kylessä, käärilauta käännähteli kuin orava oksapuussa.
LOUHI (tarjoten tuopin lausujille)
Kutti, kutti, neitoseni! Enkö jo sanonut aina: elä kuusissa kukahu, elä laula laaksoloissa, näytä kaulan kaarevuutta, käsivarren valkeutta, ripeyttä rinnan nuoren, muun on muo'on muhkeutta!
Helppo on hepo salata, sorajouhi suojaella, paha on neitonen salata, hivus pitkä piilotella; laatisit kivisen linnan keskelle meren selästä siellä piikoja piellä, kanojasi kasvatella, eip' on piile piiat siellä, eipä impyet ylene, ettei pääse suuret sulhot, suuret sulhot, maan kosijat, miehet pystyisin kypärin, hevoset teräskapein.
VÄINÄMÖINEN (kasvonsa paljastaen)
Voi minua mies-kuluista, kun en tuota tuntenunna naia nuorella iällä, etsiä elon ajalla!
Kaikkiansa se katuvi, joka nuorta naimistansa, lasna lapsen saamistansa, pienenä perehtimistä.
(Louhi koettaa häntä lohdutella. Ilmarinen ja Pohjan neiti menevät käsi kädessä vasemmalle karsikkoon. Louhi ja Väinämöinen seuraavat heitä. Kuoro istuu. Pitkä vaitiolo.)
Mitä nyt laulamme lajia, mitä virttä vieretämme?
Tuota laulamme lajia, tuota virttä vieretämme: noita Pohjolan pitoja, jumalisten juominkia.
Viikon häitä hankittihin, valmistettihin varoja noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla.
Kuut kiviä kuumettihin, kesät vettä keitettihin, salot puita poltettihin, kaivot vettä kannettihin; jo salot saristui puista, veet väheni lähtehistä olosia pantaessa, kaljoja kyhättäessä Pohjan pitkiksi pioiksi, hyvän joukon juomingiksi.
Savu saarella palavi, tuli niemen tutkaimella, nousipa savu sakea, auer ilmahan ajoihe tuimilta tulisijoilta, varavilta valkeilta, täytti puolen Pohjan maata, kaiken Karjalan sokisti.
(Lemminkäinen ja Äiti tulevat oikealta taustalta.)
Mistäpä savunen saapi, auer ilmahan ajaikse? Pienikö soan savuksi, suuri paimosen paloksi.
Näen minä savun sakean pohjaisilla maailmoilla; nuo ompi soan savuja, varsin vainovalkeita.
Josp' on kaalan katsomahan, likeltä tähystämähän, mistä tuo savunen saapi, auer ilman täyttelevi.
(Tulee keskinäyttämölle. Äiti tähystäen hänen jäljessään.)
Eivät lie soan tulia, eikä vainovalkeita, ollevat oluttulia, kaljankeitto-valkeita Sariolan salmen suulla, niemen kaiskun kainalossa.
LEMMINKÄINEN (nyrkkiään puristuen)
Oi armas anoppiseni, Pohjan ehtoisa emäntä! Laitapa oluet oivat, keitä kaljat kelvolliset juotavaksi joukon suuren, Lemminkäisen liiatenki noissa häissänsä omissa kera nuoren tyttäresi!
(Äiti ohjaa hänet pois takaisin oikealle. Louhi ja Piika pikkarainen tulevat hetken perästä vasemmalta.)
LOUHI (kiireisesti)
Ohoh piika pikkarainen, orjani alinomainen! Kutsu rahvasta kokohon, miesten joukko juominkihin, kutsu kaikki Pohjan kansa ja kaikki Kalevan kansa, elä kutsu Kaukomieltä, tuota Ahti Saarelaista!
Miks en kutsu Kaukomieltä, yhtä Ahti Saarelaista?
Siks et kutsu Kaukomieltä, kun on kaikitse toraisa, tehnyt on häissäki häpeät, pitoloissa pillat suuret, nauranut pyhäiset naiset pyhäisissä vaattehissa!
PIIKA PIKKARAINEN (nokkelasti)
Mistä tieän Kaukomielen,
jotta heitän kutsumatta?
En tunne Ahin kotia,
Kaukomielen kartanoa.
Ahti saarella asuvi, veitikka vesien luona, laajimman lahen sivulla. Kaukoniemen kainalossa.
(Työntää hänet menemään ja palajaa itse takaisin vasemmalle. Piika pikkarainen juosten pois oikealle taustaan.)
Siitä Pohjolan emäntä syötti, juotti vierahia. syötti suin sulassa voissa, kourin kuorekokkaroissa, noita kutsuvieraina, vävyänsä liiatenki.
Olipa lohta luotasella, sivulla sian lihoa, kupit kukkuraisillansa, va'it varpelaitehilla, syöä kutsuvierahien ja vävysen liiatenki.
Antoi tuopin totta tehä, viisivantehen vikoa, huuhtoa humalan parrat, vaahen parrat valkoella noilta kutsuvierahilta ja vävyltä liiatenki
(Hetken perästä vasemmalta taustasta Pohjan neiti morsiuspuvussa, vanha Askarvaimo hänen takanaan.)
POHJAN NEITI (itkien)
Miten lieki mieli muien, mieli muien morsianten, tok' ei muut muretta tunne, kanna kaihoista syäntä kuin kannan minä katala, kannan mustoa muretta, syäntä syen näköistä, huolta hiilen karvallista.
Kunis huiskit hunnutoinna, sinis huiskit huoletoinna; kunis liikuit liinatoinna, liikuit liioitta suruitta; äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä, liina liikoja suruja, pellava perättömiä.
POHJAN NEITI (kuten edellä)
Noinpa tiesin, noinpa luulin, noinpa arvelin ikäni: et sä, neiti, neiti olle oman vanhemman varassa, äskenpä olisit neiti miehelähän mennessäsi; kun oisi jalka kynnyksellä, toinen korjassa kosijan, oisit päätäsi pitempi, korvallista korkeampi.
Kuules, neiti, kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen! Olit kukkana kotona, ilona ison pihoilla, iso kutsui kuutamaksi, emo päivän paisteheksi, veikkosi vesivaloksi, siskosi siniveraksi; menet toisehen talohon, appi haukkuvi havuiksi, anoppisi ahkioksi, kyty kynnysportahiksi, nato naisien pahoiksi.
(Pohjan neiti itkee kahta katkerammin. Joukko hääneitoja tulee vasemmalta.)
Hoi sisaret, sirkkuseni, entiset ikätoverit, kaikki kasvinkumppalini! Olen kuin alli aallokossa, tavi laajalla lahella, uiessa vilua vettä, vettä jäistä järkyttäissä.
(Kaikki itkevät. Jouhi ja Pohjolan isäntä y.m. hääväkeä tulee vasemmalta.)
Voi isoni, voi emoni,
voi on valtavanhempani!
(Rientää heitä syleilemään)
Millä maksan maammon maion,
millä taattoni hyvyyen?
(Ilmarinen tulee ja ojentaa kätensä hänelle. Pohjan neiti koettaa kuivata kyyneleitään.)
Paistanevi luojan päivä, kuu luojan kumottanevi, tähet taivon välkkynevi, otavat ojentunevi ilmassa etempänäki, maailmassa muuallaki ei yksin ison pihoilla, näillä kasvinkartanoilla.
(Ilmarinen osoittaa kärsimättömyyden merkkejä.)
Jää nyt pirtti terveheksi, pirtti lautakattoinesi, sintsi lautasiltoinesi, piha pihlajaisinesi! Jätän kaikki terveheksi, maat ja metsät marjoinensa, kujavieret kukkinensa, kankahat kanervinensa, järvet saoin saarinensa, syvät salmet siikoinensa, hyvät kummut kuusinensa, korpinotkot koivuinensa!
ILMARINEN (leikillisesti)
Jää hyvästi, järven rannat, järven rannat, pellon penkat, kaikki mäntyset mäellä, puut pitkät petäjikössä, pajupehkot, kuusen juuret, lepän lehvät, koivun kuoret!
(Johdattaa Pohjan neidin oikealle taustaan. Kalevalaiset häävieraat, joiden joukossa Väinämöinen, seuraavat häntä.)
PIIKA PIKKARAINEN (itkien)
Lenti tänne musta lintu, läpi korven koikutteli, suostutteli meiltä sorsan, maanitteli meiltä marjan, otti tuo omenan meiltä, vietteli ve'en kalasen.
(Kaikki itkevät. Tarjotaan olutta, mieliala kohoaa jälleen, kaikki palajavat meluten jo räyhäten vasemmalle karsikkoon. Hetken perästä oikealta taustasta Lemminkäinen ja Äiti.)
Kunne lähet, poikueni, lähetkö ilveksen ajohon vaiko hirven hiihäntähän, vai oravan ammuntahan?
Lähen Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin.
ÄITI (surullisena)
Ellös menkö, poikueni! Ei sua kutsuttu sinne, ei tarkoin tahotakana.
Kurjat kutsuen menevi, hyvä ilman hyppeleikse; tuoss' on kutsut kuun ikuiset, airuhut alinomaiset miekassa tuliterässä, säilässä säkenevässä.
(lyö kädellään miekankahvaansa.)
Ellös menkö, poikueni! Siell' on miehet miekka vyöllä, urohot sota-aseissa, humalassa hullut miehet, pahat paljo juotuansa, laulavat sinun poloisen miekkahan tuliterähän; jo on laulettu paremmat, jalommatki jaksettuna.
Jo olen ennenki elellyt noilla Pohjolan tuvilla, ei minua laula Lappi eikä tunge Turjalainen.
Ohoh, poikani poloinen, vielä muistat muinaistasi, kerskut ennen käynnistäsi: jo olet ennenki elellyt noilla Pohjolan tuvilla, Tuonen kosket tunnustellut, mitannut Manalan virrat; siell' oisit tänäki päänä ilman äitittä pahatta.
(Lemminkäinen syleilee häntä sanattomana ja ohjaa hänet ystävällisesti oikealle karsikkoon.)
Jo nyt Kaukoni kuletan, saatan Ahti Saarelaisen monen surman suun ohitse, kalman kielen kantimetse noille Pohjolan pihoille, salakansan kartanoille.
Nyt ompi saneltavana, kielin kertoeltavana, miten lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli tuli Pohjolan tupihin, Sariolan salvoksihin, ilman kutsutta pitoihin, airuhitta juominkihin.
Tuop' on lieto Lemminkäinen, poika-veitikka verevä, heti kun tuli tupahan, astui keskilattialle, silta liekkui lehmuksinen, tupa kuusinen kumahti.
(Lemminkäinen on sillä välin astahtanut reippaasti vasemmalle.)
LEMMINKÄINEN (korkealla äänellä)
Terve tänne tultuani, terve tervehyttäjälle! Kuules, Pohjolan isäntä, oisiko talossa tässä ohria orosen purra, olutta urohon juoa?
(Pohjolan isäntä tulee sangen juovuksissa vasemmalta.)
Ollevi talossa tässä tannerta orosen olla, eikä kielletä sinua, kun liet siivolla tuvassa.
(Louhi y.m. hääväkeä tulee vasemmalta.)
Enpäs liene lempivieras, kun ei tuotane olutta tulevalle vierahalle.
LOUHI (mielevästi)
Ohoh poika Lemminkäisen, mi sinusta vierahasta! Tulit pääni polkemahan, aivoni alentamahan; ohrina oluet meillä, makujuomat maltahina, leipomatta vehnäleivät, lihakeitot keittämättä; oisit yötä ennen tullut taikka päiveä jälestä.
Oi sie Pohjolan emäntä, Pimentolan pitkähammas! Pi'it häät häjyn tavalla, kutsut koiran kunnialla, leipoelit leivät suuret, panit ohraiset oluet, muun on kutsuit kaiken kansan, minun heitit kutsumatta.
LOUHI (Piika pikkaraiselle)
Tuo olutta vierahalle!
(Kuiskaa jotakin hänelle. Piika pikkarainen pyörähtää pois ja palajaa pian takaisin tuoppi kädessään.)
PIIKA PIKKARAINEN (Lemminkäiselle)
Tokko lie sinussa miestä juojoa tämän oluen, tämän kannun kaatajata?
(Tarjoaa Lemminkäiselle, joka luo pitkän katseen tuopin pohjaan.)
LEMMINKÄINEN (kuin itsekseen)
Toukka on tuopin pohjukassa, käärmehiä keskimailla, äärillä maot matavi, sisiliskot liuahtavi. Tuopin tuojat Tuonelahan, kannun kantajat Manalle, ennen kuun ylenemistä, tämän päivän päätymistä!
(Suuttumusta ja liikettä häärahvaan seassa.)
Mitä sie tulitki tänne, ken sinua koolle kutsui?
LEMMINKÄINEN (kopeasti)
Korea kutsuttu vieras, koreampi kutsumaton! Kuules, poika Pohjolaisen, itse Pohjolan isäntä, anna ostoa olutta, juomoa rahan-alaista!
POHJOLAN ISÄNTÄ (sylkäisten)
Tuoss' on joki juoaksesi, lampi laikutellaksesi.
En ole vaimojen vasikka enkä härkä hännällinen juomahan jokivesiä, lampivettä lakkimahan.
POHJOLAN ISÄNTÄ (aina suuttuneempana)
Ei tässä piot paranne, kun ei vierahat vähenne! Talo työlle, vieras tielle hyvistäki juomingista! Lähe tästä Hiien heitto, luota kaiken ihmiskansan, kotihisi, konna, koita, paha, maahasi pakene!
Ei miestä manaten saa'a, ei miestä pahempatana sijaltansa siirtymähän, paikalta pakenemahan.
(Pohjolan isäntä viittaa eräälle orjistaan, joka tuo miekan hänelle.)
Oi sie Ahti Saarelainen mitelkämme miekkojamme, minunko parempi miekka, vainko Ahti Saarelaisen.
(Mittaavat miekkojaan.)
Sinunpa pitempi miekka, sinun eellä iskeminen. Iske päältä, Pohjan poika!
(Pohjolan isäntä iskee.)
Annapas minäki koitan,
jo se on vuoroni minunki!
(Iskee. Pohjolan isäntä kaatuu. Hääväki pakenee parkaisten. Kuoro nousee kauhistuneena.)
LOUHI (kätensä kohottaen).
Laulan miestä miekallista, asehellista urosta, sata miestä miekallista, tuhat kalvan kantajata, pään varalle Lemminkäisen, Kaukomielen kaulan päälle!
(Pois vasemmalle.)
Otanpa isoni purren, lähen tuonne piilemähän ylitse meren yheksän, saarehen selällisehen; siell' ennen isoni piili suurina sotakesinä, siellä piilen vuoden, toisen, käyn kotihin kolmannella tutuille ison tuville, vanhempani valkamoille.
(Pois oikealle.)