Title: Kalevala näyttämöllä: I sarja (of 3)
Editor: Eino Leino
Release date: July 8, 2016 [eBook #52525]
Language: Finnish
E-text prepared by Jari Koivisto
Sovittanut
Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.
"Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto."
Kalevala näyttämöllä (esisana).
Alkukuvaelma.
Maailman luominen.
Aino.
Sammon taonta.
Niin monessa muodossa kuin Kalevalan aiheita ja henkilöitä on koetettukin näyttämöltä esittää, on tämä kysymys kirjallisesti katsoen kuitenkin vielä jäänyt ratkaisemattomaksi. Eikä liene pieni niidenkään joukko, jotka ovat taipuvaisia pitämään kokonaan mahdottomana koskaan saadakaan mitään ratkaisua asialle.
Kuitenkin vaatii se sitä vaatimalla. On aivan luonnollista, että kansa tahtoo myöskin näyttämön kohottavassa ja kirkastavassa valaistuksessa nähdä niitä runollisia ihannehenkilöitä, jotka sen mielikuvitus on synnyttänyt, ja yhtä luonnollista on, että suomalaiset kirjailijat uudestaan ja yhä uudestaan palajavat kalevalaisen tarumaailman ijäti tuoreille luonnonlähteille. Kyseenalaiseksi jää siten ainoastaan tapa, miten tämä tarumaailma parhaiten voisi tulla hedelmälliseksi suomalaiselle näyttämötaiteelle ja näytelmäkirjallisuudelle.
Olen jo kauan aikaa ollut sitä mielipidettä, jota näen myöskin tanskalaisen Kalevala-tutkijan Ohrtin kannattavan, että Kalevalan henkilöt ovat jo sellaisinaan valmiita, kiteytyneitä taideteoksia eivätkä siis siedä enempää, jatkavaa tai viimeistelevää kirjallista käsittelyä. Jos mieli ajatella niitä näyttämölle siirretyiksi, täytyy niiden saada puhua omaa kieltään, käyttää omia sanojaan ja ennen kaikkea esittää omia alkuperäisiä luonnepiirteitään, rauhassa kaikilta nykyaikaisilta, selittäviltä tai symbolisoivilta toisinnoilta. Kalevala on valmis yksinkertaisesti. Se on sen uuden kalevalaisen näyttämötyylin ensimmäinen kulmakivi, jonka luulen keksineeni.
Toinen johtuu edellisestä. Jos mieli koettaa saada näyttämöllä aikaan puhtaasti kansanrunollista mielialaa, täytyy Kalevalan tapausten ja henkilöiden esittämiseksi luopua useimmista nykyaikaisen teatterin ominaisuuksista. On luovuttava ulkonaisen todellisuuden vaatimuksesta, pidettävä yksin kiinni sisällisestä totuudesta ja vedottava yleisön mielikuvitukseen. Meidän ei tarvitse kuulla teatteri-ukkosta, joka kerta kun sanotaan, että ukkonen käy, ei nähdä reslarekeä, joka kerta kun joku Kalevalan sankari "kohennaikse korjahansa". Me vain kuvittelemme niin tapahtuvan. Runous voittaa siitä, kauneusvaikutus hienostuu, se ei maksa mitään eikä tuota pienimmälläkään näyttämöllä eikä ahtaimmassakaan katsomossa mitään vaikeuksia. Siis pelkkiä hyviä puolia, joiden vastapainoksi en vuosikausienkaan epäilyjen avulla ole onnistunut vielä yhtään huonoa löytämään.
Mutta nykyaikainen teatteri on myöskin eräs valmis kokonaisuus, kuten Kalevalakin, josta on vaikea johtaa mitään enempää. Rikkoa voidaan sen sääntöjä, särkeä sen viivoja ja järkyttää sen perustuksia, kuten nykyaikaisen draaman kehitys muissa maissa on sen osoittanut, mutta mitään uutta, oleellisesti ja myönteisesti uutta, siihen tuskin voitanee lisätä enää. Se täytyy joko hyväksyä tai hyljätä kokonaan.
Jälkimmäinen on se ainoa vaihtoehto, mikä näiden rivien kirjoittajan mielestä on Kalevalaan nähden voinut tulla kysymykseen.
Mutta jos hylkää jotakin, täytyy olla myös mitä panna sijaan. Ja niin on Kalevalan näyttämölle-sovittamista varten täytynyt luoda kokonaan uusi näyttämö ja uusi teatteri-ympäristö, joka ei ollenkaan tavoittelekaan nykyaikaisen teatterin ominaisuuksia.
Olen koettanut kuvitella, miten muinaiset suomalaiset itse olisivat Kalevala-taruja näyttämöltä esittäneet, jos heidän kultuurinsa olisi itsenäisesti kohonnut sille asteelle ja säilynyt vapaana ylivoimaisten, vieraiden kansallisuuksien vaikutukselta. Se olisi epäilemättä tapahtunut suurten uhrijuhlien yhteydessä. Näyttämön taustan olen sentähden ajatellut esittävän uhrikarsikkoa. Sen edessä olevaa vapaata paikkaa voimme nimittää vaikka helkanurmeksi. Suomalainen maisema sivuille, toiselle metsä, toiselle järvi, ja kalevalainen näyttämö on valmis. Runolaulajat istuvat laulupaasilleen, alkavat kertoa näkymättömälle uhrikansalle muinaisia muisteloitaan, piirtävät muutamalla hahmoviivalla sielunsilmiemme eteen erinäisiä henkilöitä ja — ihme tapahtuu!
Ihme, todellinen ihme! Sillä nyt rupeaa "metsä liikkumaan".
Tarkoitan vainajien karsikkoa. Se rupeaa elämään, sieltä alkavat astua esille menneet sukupolvet, Väinämöiset, Ainot ja Joukahaiset, eivät realistisina näyttelijöinä enää, vaan asianomaisten runolaulajien mielikuvina. Ne puhuvat, ne liikkuvat, ne toimivat, ne kärsivät ja kuolevatkin, kuten näyttelijät ylimalkaan, mutta ne koskettavat tuskin maata jalallaan. Sillä niiden valtakunta ei ole tästä maailmasta. Ne ovat runokuvia, ne kuuluvat kansan mielikuvituksen kultapilvien palteille, josta ne vain hetkeksi ovat meidän kurjien kuolevaisten iloksi alas astahtaneet. Siksi ei tarvita myöskään mitään näyttämömuutoksia. Runolaulajat kertovat vain yksinkertaisesti, että näyttämö muuttuu ja silloin se muuttuu. Eepillinen aines täten tukee ja vahvistaa draamallista. Kun näyttelijät vaikenevat, jatkavat lausujat jälleen juonta, mutta seuraavat koko ajan jännityksellä kuviteltujen tapausten kulkua.
Tämä on uuden kalevalaisen näyttämön — joka sekin toistaiseksi elää vain miettijänsä mielikuvituksessa sielullinen pohja ja perustus. Sitä voidaan olosuhteiden mukaan laajentaa ja supistaa, kaunistaa ja koristaa, kenties vielä suurestikin kehittää, mutta sen ytimenä on ja pysyy eepillisen ja draamallisen aineksen veljellinen vuorovaikutus. Lyyrillinen aines jää pääasiallisesti vain asianomaisten vuorosanojen runollisen kauneuden varaan. Mutta senkin edustajana voi silloin tällöin Kanteletar itse näyttämölle ilmestyä.
Näin menetellen voidaan esittää koko Kalevala, koko muinaissuomalainen sankaritarusto, ainakin sen pääkohdat, muutamien tuntien kuluessa, kaikki samalla näyttämöllä, vaikka ilman väliaikojakin, jos niin tahdotaan. Se ei maksa juuri mitään ja on samalla kirjallisesti arvokkaampaa kuin kaikki ne kirjailijain omalle jälki-luovalle fantasialle perustuvat yritykset, jotka tähän saakka ovat Kalevalaa näyttämöltä tulkinneet. Vieläpä tahtoisin väittää sen olevan täysin niiden nykyaikaisten uudistuspyrintöjen tasalla, joilla muissa maissa on koetettu puhaltaa elävää henkeä kuoleviin teatterimuotoihin, taikka oikeammin: pieni askel niistä eteenpäin.
Näin suureksi ja vielä paljon suuremmaksi ajattelen minä kalevalaisen näyttämön taiteellista merkitystä, vaikka luonnollisista syistä sitä toistaiseksi tuskin uskallan muille tunnustaa. Kuitenkin olen tämän sisällisen vakaumukseni voimassa tohtinut suunnitella yhdeksän pientä näytelmää sisältävän sarjan "Kalevala Näyttämöllä", joka täten yleisölle tarjotaan. Paljon on tietysti täytynyt jättää pois, lyhennyksiä tehdä ja vuorosanoja toisin sovitella, mutta yhtään omaa sanaa tai luonnepiirrettä lisäämättä. Se, mitä yleisö täten saa nähdä näyttämöltä, on todellakin Kalevalaa. Ehkäpä sen ikuiset kauneudet siten voivat entistä syvemmälle ja laajemmalle tunkeutua.
Se on ollut ainakin sovittajan innostava johtotähti. Yleisö itse päättäköön, missä määrin se on hänet oikeaan opastanut.
Helsingissä 5 p. lokak. 1911.
Eino Leino.
Näyttämö kuvaa helkanurmea, jonka vasemmalla puolen on metsä, oikealla järvenranta. Taustassa laululehto, jonka muodostaa perällä kasvava uhrikuusi ja kaksi sen kahden puolen, hiukan etualalla siitä, kukkivaa pihlajaa. Puiden alla puoli-ympyrässä laulupaadet. Laululehdon takana synkkä vainajien karsikko, jonne tiet kahden puolen laululehtoa.
Puvusto kalevalainen, lausujilla nykyaikainen karjalainen. Valaistus vaihteleva eri näytelmien hengen mukaisesti.
Valaistus: himmeä puolihämärä. Esilausuja, vanha valkohapsinen tietäjä, istuu uhrikuusen juurella, nojaten kyynärpäinsä varaan. Kanteletar kurkistelee arasti puiden lomasta vasemmalta.
1:nen vuorolausuja tulee vainajien karsikosta, oikealta puolen laululehtoa, astuu hitaasti, syvissä mietteissään ja pysähtyy keskelle helkanurmea.
Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan, sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan; sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat, kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat.
(2:nen vuorolausuja tulee vasemmalta puolen laululehtoa, huomaa hänet ja rientää riemuiten häntä tervehtimään.)
Velikulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini!
Lähe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan, yhtehen yhyttyämme, kahta'alta käytyämme.
2:NEN VUOROLAUSUJA (päätään nyykäyttäen)
Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.
1:NEN VUOROLAUSUJA (kätensä ojentaen)
Lyökämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan, lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme kuulla noien kultaisien, tietä mielitehtoisien nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa!
2:NEN VUOROLAUSUJA (innostuen)
Noita saamia sanoja, virsiä virittämiä vyöltä vanhan Väinämöisen, alta ahjon Ilmarisen, päästä kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiestä, Pohjan peltojen periltä, Kalevalan kankahilta.
Niit' ennen isoni lauloi kirvesvartta vuollessansa, niitä äitini opetti väätessänsä värttinätä, minun lasna lattialla eessä polven pyöriessä, maitopartana pahaisna, piimäsuuna pikkaraisna.
(Vaitiolo.)
ESILAUSUJA (kuin itsekseen)
Sampo ei puuttunut sanoja eikä Louhi luottehia, vanheni sanoihin Sampo, katoi Louhi luottehisin, virsihin Vipunen kuoli, Lemminkäinen leikkilöihin.
Vilu mulle virttä virkkoi, säe saatteli runoja, virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat, linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia.
(Vuorolausujat ovat seisoneet edellisen aikana käsi kädessä, kasvot kirkastuneina, kuin kuunnellen omia sisäisiä ääniään. Eroavat nyt toisistaan, viittaavat vilkkaasti tyhjille laulupaasille ja istuvat.)
Esilausuja istuu perällä, uhrikuusen juurella. Vuorolausujat hänen kahdenpuolin laulupaasillaan. Valaistus: valkeneva aamuhämärä.
ESILAUSUJA (harvakseen)
Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virttä tehtäväksi: yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat, yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja, Kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.
Olipa impi ilman tyttö, Kave Luonnotar korea, piti viikoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä, ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tanterilla.
Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä, jop' on astuikse alemma, laskeusi lainehille, aalto impeä ajeli, tuuli tuuli kohtuiseksi.
Tuo sotka sorea lintu, liiteleikse, laateleikse, keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä, luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi.
Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa, kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen, alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä.
Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, luuli polvensa palavan, vavahutti polveansa, karskahti munat muruiksi, meren aaltohon ajaikse.
ESILAUSUJA (kätensä kohottaen.)
Munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi, yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahille, mi munassa mustukaista nepä ilman pilvilöiksi.
(Vaitiolo.)
Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi, uuen päivän paistaessa, uuen kuun kumottaessa; aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi, noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä.
Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa, alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa selvällä meren selällä ulapalla aukealla.
Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli; kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli; kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi.
Kylin maahan kääntelihe, siihen sai sileät rannat; jaloin maahan kääntelihe, siihen loi lohiapajat; päin päätyi maata vasten, siihen laitteli lahelmat.
Ui siitä ulomma maasta, seisattelihe selälle; luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi.
Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen, ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu, kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin, viel' ei synny Väinämöinen, ilmau ikirunoja, Kapehesta kantajasta, llmattaresta emosta.
ESILAUSUJA (nousee)
Kuu keritä, päivyt päästä, otava yhä opeta miestä ouoilta ovilta, veräjiltä vierahilta! Saata maalle matkamiestä, ilmoille inehmon lasta kuuta taivon katsomahan, päiveä ihoamahan, otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän!
(Odottaa suurimmassa jännityksessä ja kädet taivasta kohden ojennettuina. Vuorolausujat ovat nousseet ja seuranneet hänen esimerkkiään. Väinämöinen näkyy, tullen hitaasti laululehdon oikealta puolen.)
Se oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan!
(Kohottavat kätensä tervehdykseen. Vaitiolo.)
VÄINÄMÖINEN (päänsä kohottaen)
Kenpä maita kylvämähän, toukoja tihittämähän?
Pellervoinen pellon poika,
Sampsa poika pikkarainen.
Kylvi maita kyyhätteli, kylvi maita, kylvi soita, kylvi auhtoja ahoja, panettavi paasikoita.
Mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi, kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi.
Noromaille koivut kylvi, lepät maille leyhkeille, tuomet kylvi tuorehille, raiat maille raikkahille, pihlajat pyhille maille, pajut maille paisuville, katajat karuille maille, tammet virran vieremille.
Läksi puut ylenemähän, vesat nuoret nousemahan, kasvoi kuuset kukkalatvat, lautui lakkapäät petäjät, nousi koivupuut noroilla, lepät mailla leyhkeillä, tuomet mailla tuorehilla, katajat karuilla mailla, katajahan kaunis marja, tuomehen hyvä he'elmä.
(Vaitiolo.)
VÄINÄMÖINEN (voimakkaasti)
Yks on tammi taimimatta, juurtumatta puu Jumalan.
Heitä herja valloillensa, olevillen onnillensa, vuota vielä yötä kolme, saman verran päiviäki, käypä siitä katsomahan, viikon päästä viimeistäki!
(Vaitiolo.)
VÄINÄMÖINEN (kuten edellä)
Ei ole tammi kasvanunna,
juurtununna puu Jumalan.
(Kohottaa samassa oikean kätensä otsalleen ikäänkuin tähystelisi merellepäin oikealle. Kuoro seuraa hänen esimerkkiään.)
Onpa tuolla neljä neittä, viisi veen on morsianta, ne on nurmen niitännässä, kastekorren katkonnassa nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen.
(Yleinen säpsähdys)
1:NEN VUOROLAUSUJA (vilkkaasti)
Tulipa merestä Tursas, uros aalloista yleni; tunki heinäset tulehen, ilmivalkean väkehen, ne kaikki poroksi poltti, kypeniksi kyyätteli.
Tuli tuhkia läjänen, koko kuivia poroja; saip' on siihen lemmen lehti, lemmen lehti, tammen terho, josta kasvoi kaunis taimi, yleni vihanta virpi, nousi maasta mansikkaisna, kasvoi kaksihaarukkaisna.
1:NEN VUOROLAUSUJA (yhä suuremmalla kauhulla)
Ojenteli oksiansa, levitteli lehviänsä, latva täytti taivahalle, lehvät ilmoille levisi, piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta, päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta.
(On lausunut viimeiset sanansa melkein parahtaen. Kuoro peittää kasvonsa kauhistuen.)
Oisko tammen taittajata, puun sorean sortajata! Ikävä imehnon olla, kamala kalojen uia ilman päivän paistamatta, kuuhuen kumottamatta.
ESILAUSUJA (päätään pudistaen)
Ei ole sitä urosta eikä miestä urheata, joka taisi tammen kaata. satalatvan langettoa.
VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)
Kave äiti kantajani, Luonnotar ylentäjäni! Laitapa ve'en väkeä — veessä on väkeä paljo — tämä tammi taittamahan puu paha hävittämähän eestä päivän paistavaisen, tieltä kuun kumottavaisen!
(Jää samaan asentoonsa. Kuoro odottaa jännityksellä.)
1:NEN VUOROLAUSUJA (merelle tähystäen)
Nousipa merestä miesi, uros aalloista yleni; ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni: miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkeuinen.
Vaski — on hattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa, vaskikintahat käessä, vaskikirjat kintahissa, vaskivyöhyt vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana.
VÄINÄMÖINEN (ylenkatseellisesti)
On miesi näkemiänsä, uros silmän luontiansa, pystyn peukalon pituinen, härän kynnen korkunainen, vähän kuollutta parempi, katonutta kaunihimpi.
Saitp' on tuon sanoneheksi, katsahtaos vielä kerran, näet miehen muuttunehen, uuistunehen urohon: jalka maassa teutaroivi, päähyt pilviä pitävi, parta on eessä polven päällä, hivus kannoilla takana, syltä on silmien välitse, syltä housut lahkehesta, puolta toista polven päästä, kahta kaation rajasta.
(Yleinen hämmästys.)
Hivelevi kirvestänsä, tahkaisi tasatereä kuutehen kuvaisimehen, seitsemähän sieran päähän.
2:NEN VUOROLAUSUJA (vilkkaasti)
Iski puuta kirvehellä, tarpaisi tasaterällä, iski kerran, iski toisen, kohta kolmannen yritti.
Tuli tuiski kirvehestä, Panu tammesta pakeni, tahtoi tammi kallistua, lysmyä rutimoraita.
MOLEMMAT (riemuiten)
Jopa taisi tammen kaata ruhtoa rutimoraian!
(Kaikki hengähtävät helpotuksesta. Kanteletar on edellisen aikana näkynyt vasemmalla, uteliaasti puiden lomitse kurkistellen. Nojaa puun runkoon, vienosti:)
Kenpä siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen: kenpä siitä latvan taittoi, se taittoi ikuisen taian; kenpä lehvän leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen. Mi oli lastuja pirannut, pälähellyt pälkäreitä selvälle meren selälle, lakeille lainehille, noita tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli venosina veen selällä, laivasina lainehilla.
VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)
Pääsi päivät paistamahan, pääsi kuut kumottamahan, pilvet pitkin juoksemahan, taivon kaaret kaartamahan nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen.
Siit' alkoi salot silota, metsät mielin kasvaella, lehti puuhun, ruoho maahan, linnut puuhun laulamahan, rastahat iloitsemahan, käki päällä kukkumahan.
Kasvoi maahan marjan varret, kukat kultaiset keolle, ruohot kasvoi kaikellaiset, monenmuotoiset sikesi; ohra on yksin nousematta, touko kallis kasvamatta.
ESILAUSUJA (miettivästi)
Eipä nouse Osmon ohra, ei kasva Kalevan kaura ilman maan alistamatta, ilman kasken kaatamatta, tuon tulella polttamatta.
VÄINÄMÖINEN (tehden kylväjänliikkeitä kädellään)
Minä kylvän kyyhättelen Luojan sormien lomitse, käen kautta Kaikkivallan tälle maalle kasvavalle, ahollen ylenevälle.
Akka manteren alainen, Mannun eukko, maan emäntä, pane nyt turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän; eip' on maa väkeä puutu sinä ilmoisna ikänä, kun lie armo antajista, lupa luonnon tyttäristä.
Nouse maa makoamasta, Luojan nurmi nukkumasta, pane korret korttumahan sekä varret varttumahan, tuhansin neniä nosta, saoin haaroja hajota kynnöstämme, kylvöstämme, varsin vaivamme näöstä.
Oi Ukko ylijumala, tahi taatto taivahinen, vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija! Piä pilvissä keräjät, säkehissä neuvot selvät, iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, toiset lännestä lähetä, etelästä ennättele, vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota orahille nouseville, touoille tohiseville!
(On kohottanut molemmat kätensä kuin rukoukseen. Vaitiolo.)
VÄINÄMÖINEN (nyykäyttää päätään tyytyväisenä)
Kasvoi ohra mieltä myöten, tähkät kuuella taholla, korret kolmisolmuisena.
KANTELETAR (vienosti)
Miksipä on tuo jätetty koivahainen kaatamatta?
Siksipä on tuo jätetty koivahainen kasvamahan, lintujen leposijaksi, käkösen kukuntapuuksi. Siinä kukkuos käkönen, helkyttele hietarinta, hoiloa hopearinta, tinarinta riukuttele, kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipäivälläkin ihanoiksi ilmojamme, mieluisiksi metsiämme, rahaisiksi rantojamme, viljaisiksi vieriämme!
(On paljastanut päänsä edellisen kuluessa. Kuoro seuraa hänen esimerkkiään.)
Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Kanteletar nojaa puun runkoon vasemmalla. Valaistus: nouseva aamurusko.
ESILAUSUJA (tyynesti)
Vaka vanha Väinämöinen elelevi aikojansa noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla, laulelevi virsiänsä, laulelevi, taitelevi. Lauloi päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli muinaisia muisteloita, noita syntyjä syviä, joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla.
Kauas kuuluvi sanoma, ulos viestit vierähtävät Väinämöisen laulannasta, urohon osoannasta; viestit vierähti suvehen, sai sanomat Pohjolahan.
1:NEN VUOROLAUSUJA (vilkkaammin)
Olipa nuori Joukahainen, laiha poika Lappalainen, se kävi kylässä kerran, kuuli kummia sanoja, lauluja laeltavaksi, parempia pantavaksi noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla, kuin mitä itseki tiesi, oli oppinut isolta.
2:NEN VUOROLAUSUJA (synkistyen)
Tuo tuosta kovin pahastui, kaiken aikansa kaehti Väinämöistä laulajaksi, paremmaksi itseänsä; jo tuli emonsa luoksi, luoksi valtavanhempansa, lähteäksensä käkesi, tullaksensa toivotteli noille Väinölän tuville, kera Väinön voitteloille.
(Joukahainen, miekka vyöllä ja jousi olalla tulee vainajien karsikosta laululehdon vasemmalta puolen. Äiti hänen perästään huolestuneena ja lempeästi estellen häntä.)
Siellä silma lauletahan, lauletahan, lausitahan suin lumehen, päin vitihin, kourin ilmahan kovahan, käsin kääntymättömäksi, jaloin liikkumattomaksi.
JOUKAHAINEN (kerskaten)
Hyväpä isoni tieto, emoni sitäi parempi, oma tietoni ylinnä! Jos tahon tasalle panna, miesten verroille vetäitä, itse laulan laulajani, sanelen sanelijani, laulan laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi, jalkahan kiviset kengät, puksut puiset lantehille, kiviriipan rinnan päälle, kiviharkon hartioille, kivikintahat kätehen, päähän paatisen kypärän.
(Viittaa ylpeästi äidilleen ja etenee hitaasti, otsa rypyssä ja silmät miettivästi maahan luotuina keskinäyttämölle. Äiti menee murheellisena takaisin karsikkoon. Väinämöinen on tullut karsikosta laululehdon oikealta puolen ja etennyt samoin keskinäyttämölle. Sankarit seisovat hetkisen ja mittailevat tuimin katsein toisiaan.)
VÄINÄMÖINEN (tyynesti)
Kult' olet sinä sukua?
Mie olen nuori Joukahainen, vaan sano oma sukusi, kult' olet sinä sukua, kuta, kurja, joukkioa?
Kun liet nuori Joukahainen, veäite syrjähän vähäisen, sie olet nuorempi minua!
JOUKAHAINEN (ylpeästi)
Vähä on miehen nuoruuesta, nuoruuesta, vanhuuesta, kumpi on tieolta parempi, muistannalta mahtavampi, sep' on tiellä seisokahan, toinen tieltä siirtykähän; lienet vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, ruvetkamme laulamahan, saakamme sanelemahan, mies on miestä oppimahan, toinen toista voittamahan.
Mitäpä minusta ompi laulajaksi, taitajaksi, ain' olen aikani elellyt näillä yksillä ahoilla, kotipellon pientarilla kuunnellut kotikäkeä; vaan kuitenki, kaikitenki sano korvin kuullakseni, mitä sie enintä tieät, yli muien ymmärtelet.
Tieänpä minä jotaki, sen on tieän selvällehen, tajuelen tarkoillehen: reppänä on liki lakea, liki lieska kiukoata.
(Väinämöinen tekee halveksivan liikkeen. Joukahainen kiivaammin:)
Hyvä on hylkehen eleä, ve'en koiran viehkuroia, luotansa lohia syöpi, sivultansa siikasia.
Siiall' on sileät pellot, lohella laki tasainen; hauki hallalla kutevi, kuolasuu kovalla säällä; ahven arka, kyrmyniska, sykysyt syvillä uipi, kesät kuivilla kutevi, rantasilla rapsehtivi.
(Väinämöinen kuten edellä.)
Kun ei tuosta kyllin liene, vielä tieän muunki tieon, arvoan yhen asian: Pohjola porolla kynti, Etelä emähevolla, Takalappi tarvahalla; tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla, pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla.
Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa, kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa, ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.
(Lyhyt vaitiolo.)
VÄINÄMÖINEN (hymähtäen)
Lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun urohon, eikä miehen naisekkahan; sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!
JOUKAHAINEN (epätoivon vimmalla)
Tieän mä tiasen synnyn, tieän linnuksi tiasen, kyyn viherän käärmeheksi, kiiskisen veen kalaksi, rauan tieän raukeaksi, mustan mullan muikeaksi, varin veen on vaikeaksi, tulen polttaman pahaksi.
Vesi on vanhin voitehista, kosken kuohu katsehista, itse luoja loitsijoista, Jumala parantajista.
Vuoresta vetosen synty,
tulen synty taivosesta,
alku rauan ruostehesta,
vasken kanta kalliosta.
Mätäs on märkä maita vanhin, paju puita ensimmäinen, hongan juuri huonehia, paatonen patarania.
VÄINÄMÖINEN (otsaansa rypistäen)
Muistatko mitä enemmän vai jo loppuivat lorusi?
JOUKAHAINEN (rehennellen)
Muistan vieläki vähäisen, muistanpa ajan mokoman, kun olin merta kyntämässä, meren kolkat kuokkimassa, kalahauat kaivamassa, syänveet syventämässä, lampiveet on laskemassa, mäet mylleröittämässä, louhet luomassa kokohon.
Viel' olin miesnä kuuentena, seitsemäntenä urosna tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa, ilman pieltä pistämässä, taivon kaarta kantamassa, kuuhutta kulettamassa, aurinkoa auttamassa, otavaa ojentamassa, taivoa tähittämässä.
Sen varsin valehtelitki; ei sinua silloin nähty, kun on merta kynnettihin, kalahauat kaivettihin. Eikä lie sinua nähty, ei lie nähty eikä kuultu tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa, ilman pieltä pistettäissä, taivon kaarta kannettaissa.
Kun ei lie minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani; oi on vanha Väinämöinen, laulaja laveasuinen, lähe miekan mittelöhön, käypä kalvan katselohon.
(Paljastaa miekkansa.)
En noita pahoin pelänne miekkojasi, mieliäsi, tuuriasi, tuumiasi, vaan kuitenki, kaikitenki lähe en miekan mittelöhön sinun kanssasi, katala, kerallasi, kehno raukka.
JOUKAHAINEN (murtaen haventaan)
Ken ei käy miekan mittelöhön, lähe ei kalvan katselohon, sen minä siaksi laulan, alakärsäksi asetan, panen semmoiset urohot sen sikäli, tuon täkäli, sorran sontatunkiohon, läävän nurkkahan nutistan!
(Kuoro, joka edellisen aikana on jännityksellä seurannut kohtauksen kehittymistä, kavahtaa ylös loukkauksen kuullessaan. Itse Väinämöinen on hätkähtänyt ja astahtanut askeleen taaksepäin. Oikaisee nyt itsensä täyteen mittaan, kohottaa oikean käsivartensa ja vaientaa yhdellä ainoalla mahtipontisella liikkeellä Joukahaisen, joka painuu sen voimasta ehdottomasti polvilleen.)
ESILAUSUJA (voimakkaasti)
Jopa suuttui Väinämöinen, jopa suuttui ja häpesi, itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan; ei ole laulut lasten laulut, lasten laulut, naisten naurut, ne on partasuun urohon, joit' ei laula kaikki lapset.
Lauloi vanha Väinämöinen, järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi suohon suonivöistä, niittyhyn nivuslihoista, kankahasen kainaloista.
Jo nyt nuori Joukahainen jopa tiesi, jotta tunsi, tiesi tielle tullehensa, matkallen osannehensa, voittelohon, laulelohon kera vanhan Väinämöisen!
JOUKAHAINEN (surkealla äänellä)
Oi on viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, pyörrytä pyhät sanasi, peräytä lausehesi, päästä tästä pälkähästä, tästä seikasta selitä, panenpa parahan makson, annan lunnahat lujimmat!
Niin mitä minulle annat, jos pyörrän pyhät sanani?
Onp' on mulla kaarta kaksi, jousta kaksi kaunokaista, yks on lyömähän riveä, toinen tarkka ammunnalle; ota niistä jompi kumpi!
VÄINÄMÖINEN (ylenkatseellisesti)
Huoli en, hurja, jousistasi, en, katala, kaaristasi, on noita itselläniki joka seinä seisoteltu, joka vaarnanen varottu, miehittä metsässä käyvät, urohitta ulkotöillä.
(Tekee jälleen äskeisen kädenlilkkeensä. Joukahainen painuu yhä syvemmä polvilleen.)
Onp' on mulla purtta kaksi, kaksi on kaunoista venoa, yks on kiistassa kepeä, toinen paljo kannattava; ota niistä jompi kumpi!
VÄINÄMÖINEN (päätä pudistaen)
Enp' on huoli pursistasi, venehistäsi välitä, on noita itselläniki joka tela tempaeltu, joka lahtema laottu, mikä tuulella tukeva, mikä vastasään menijä.
(Sama mykkä-näyttely kuin edellä.)
On mulla oritta kaksi, kaksi kaunoista hepoa, yks on juoksulle jalompi, toinen raisu rahkehitta; ota niistä jompi kumpi!
En huoli hevosiasi, sure en sukkajalkojasi, on noita itselläniki joka soimi solmieltu, joka tanhua taluttu, vesi selvä selkäluilla, rasvalampi lautasilla.
(Mykkä-näyttely kuin edellä.)
Oi on vanha Väinämöinen, pyörrytä pyhät sanasi, annan kultia kypärin, hopeita huovan täyen, isoni soasta saamat, taluttamat tappelosta!
VÄINÄMÖINEN (ylevästi)
En huoli hopeitasi, kysy en, kurja, kultiasi, on noita itselläniki joka aitta ahtaeltu, joka vakkanen varottu, ne on kullat kuun ikuiset, päivän polviset hopeat.
(Mykkä-näyttely kuin edellä.)
Oi on vanha Väinämöinen, päästä tästä pälkähästä, annan aumani kotoiset, heitän hietapeltoseni oman pääni päästimeksi, itseni lunastimeksi!
En halaja aumojasi, herja, hietapeltojasi, on noita itselläniki peltoja joka perällä, aumoja joka aholla, omat on paremmat pellot, omat aumat armahammat.
(Mykkä-näyttely kuin edellä.)
JOUKAHAINEN (suurimmassa hädässä)
Oi on viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, laula jo laulusi takaisin, heitä vielä heikko henki, laske täältä pois minua, virta jo jalkoa vetävi, hiekka silmiä hiovi.
Kun pyörrät pyhät sanasi, luovuttelet luottehesi, annan Aino siskoseni, lainoan emoni lapsen sulle pirtin pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi, hulikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi, kutojaksi kultavaipan, mesileivän leipojaksi.
(Kuoro on Ainon nimen kuullessaan säpsähtänyt, katsonut toinen toiseensa, mutta yhtyy nyt Joukahaisen rukoukseen.)
Pyörrä pois pyhät sanasi, perin laske lausehesi!
Väinämöinen kohottaa riemastuneena ylös Joukahaisen ja katsoo hetken lämpimästi silmiin häntä. Kääntyy sitten vitkalleen oikealle, jääden suu hymyssä ja silmät ilosta säteilevinä sinistä järvenselkää ihailemaan. — Joukahainen seisoo kotvan paikoillaan kuin ei oikein ymmärtäisi mitä on tapahtunut. Kääntyy sitten vasemmalle, hänen suunsa vääristyy äänettömään itkuun ja hän peittää kasvonsa käsivarrellaan. Kuoro istuu jälleen paikoilleen.
Jopa vanha Väinämöinen ihastui ikihyväksi, kun sai neion Joukahaisen vanhan päivänsä varaksi.
Pääsi nuori Joukahainen, pääsi leuan liettehestä, parran paikasta pahasta.
Tuossa nuori Joukahainen, itkeä vetistelevi alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin.
(Äiti tulee vasemmalta karsikosta ja huomaa Joukahaisen.)
Mitä itket, poikueni, nuorna saamani nureksit?
Oi on maammo, kantajani, jo on syytä syntynynnä, taikoja tapahtununna, syytä kyllin itkeäni, Liikoja nureksiani! Tuot' itken tämän ikäni, puhki polveni murehin: annoin Aino siskoseni, lupasin emoni lapsen Väinämöiselle varaksi, laulajalle puolisoksi, turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle.
ÄITI (ilahtuen)
Elä itke, poikueni, ei ole itkettäviä, suuresti surettavia: tuota toivoin tuon ikäni, puhki polveni halasin sukuhuni suurta miestä, rotuhuni rohkeata, vävykseni Väinämöistä, laulajata langokseni.
(Ohjaa hänet vasemmalle karsikkoon. Pitkä vaitiolo. Kanteletar näkyy puiden lomasta vasemmalta.)
Sisar nuoren Joukahaisen itse itkullen apeutui, itki päivän, itki toisen poikkipuolin portahalla, itki suuresta surusta, apeasta miel'alasta.
(Aino tulee itkien vasemmalta karsikosta. Äiti heti hänen jäljessään.)
ÄITI (mielistellen)
Mitä itket, Ainoseni, kun olet saava suuren sulhon, miehen korkean kotihin, ikkunoillen istujaksi, lautsoille lavertajaksi?
Oi emoni, kantajani, itkenpä minä jotaki, itken kassan kauneutta, tukan nuoren tuuheutta, hivuksien hienoutta, jos ne piennä peitetähän, katetahan kasvavana. Tuotapa ikäni itken, tuota päivän armautta, suloutta kuun komean, ihanuutta ilman kaiken, jos oisi nuorna jättäminen, lapsena unohtaminen veikon veistotanterille, ison ikkunan aloille.
ÄITI (ankarasti)
Mene huima huolinesi, epäkelpo itkuinesi! Ei ole syytä synkistyä, aihetta apeutua: paistavi Jumalan päivä muuallaki maailmassa, ei isosi ikkunoilla, veikkosi veräjän suulla; myös on marjoja mäellä, ahomailla mansikoita poimia sinun poloisen ilmassa etempänäki, ei aina ison ahoilla, veikon viertokankahilla.
(Menee vasemmalle karsikkoon. Aino pyyhkii hitaasti kyyneleensä ja poistuu vasemmalle puiden lomaan.)
KANTELETAR (vienosti)
Tuopa Aino, neiti nuori, sisar nuoren Joukahaisen, läksi luutoa lehosta, vastaksehen varvikosta, taittoi vastan taatollensa, toisen taittoi maammollensa, kokoeli kolmannenki verevälle veiollensa.
(Aino palajaa takaisin, pari nuorta koivunlehvää sylissään. Väinämöinen on sillä aikaa käännähtänyt ja ottanut päättävästi askeleen vasemmalle. Tervehtivät toisiaan äänettömästi, Väinämöinen iki-ihastuneena, Aino säikähtyneenä ja painaen sydänalaansa. Koivunlehvät ovat hänen sylistään maahan valahtaneet.)
Eläpä muille, neiti nuori, kuin minulle, neiti nuori, kanna kaulan helmilöitä, rinnan ristiä rakenna, pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!
(Sulkee tien häneltä.)
AINO (säpsähtäen)
En sinulle enkä muille kanna rinnan ristilöitä päätä silkillä sitaise; huoli en haahen haljakoista, vehnän viploista valita, asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa tykönä hyvän isoni, luona armahan emoni.
(Purskahtaa itkuun, riistää ristit rinnaltaan, kullat kulmiltaan ja putkahtaa nopeasti Väinämöisen ohi vasemmalle karsikkoon. Väinämöinen jää hämmästyneenä hänen jälkeensä katsomaan, painaa sitten päänsä alas ja peittää silmänsä kädellään. Poistuu hitaasti oikealle karsikkoon. Hetken perästä näkyy vasemmalta karsikosta Aino, yhä nyyhkien, ynnä Äiti hänen jäljessään.)
ÄITI (lempeästi)
Älä itke, tyttäreni, nuorna saamani nureksi! Syö vuosi suloa voita, tulet muita vuolahampi, toinen syö sianlihoa, tulet muita sirkeämpi, kolmas kuorekokkareita, tulet muita kaunihimpi; astu aittahan mäelle, aukaise parahin aitta siell' on arkku arkun päällä, lipas lippahan lomassa, aukaise parahin arkku, kansi kirjo kimmahuta, siin' on kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamoista, ne on Kuuttaren kutomat, Päivättären päättelemät. Niin tulet tupahan tuolta, astut aitasta sisälle sukukuntasi suloksi, koko heimon hempeäksi, kulet kukkana kujilla, vaapukkaisena vaellat, ehompana entistäsi, parempana muinaistasi.
(Aino nyyhkii yhä esiliina kasvojensa edessä. Äiti häviää karsikkoon. Aino paljastaa kasvonsa ja ottaa surumielisenä askeleen eteenpäin.)
Miten on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus? Niinp' on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, kuin on vellova vetonen eli aalto altahassa; mitenpä poloisten mieli, kuten allien ajatus, kuin on hanki harjan alla, vesi kaivossa syvässä. Parempi minun olisi, parempi olisi ollut syntymättä, kasvamatta, suureksi sukeumatta, näille päiville pahoille, ilmoille ilottomille; oisin kuollut kuusi-öisnä, kaonnut kaheksan-öisnä, oisi en paljoa pitänyt: vaaksan palttinapaloa, pikkaraisen pientaretta, emon itkua vähäisen, ison vieläki vähemmän, veikon ei väheäkänä.
(Äiti ilmestyy jälleen vasemmalta karsikosta, katsoo hetken häntä päätä pudistaen ja tulee hänen luokseen lempeänä ja hiljaisena.)
ÄITI (hiljaa)
Mitä itket, impi rukka, kuta, vaivainen, valitat?
(Aino purskahtaa hillittömään itkuun ja heittäytyy hänen parmailleen.)
Sitä itken, impi rukka, kaiken aikani valitan, kun annoit minun, poloisen, oman lapsesi lupasit, käskit vanhalle varaksi ikäpuolelle iloksi, turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle; oisit ennen käskenynnä alle aaltojen syvien, sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille; parempi meressä olla, alla aaltojen asua, sisarena siikasilla, veikkona ve'en kaloilla kuin on vanhalla varana, turvana tutisijalla.
(Äiti ohjaa hänet lempeästi vasemmalle karsikkoon.)
Siitä astui aittamäelle, astui aittahan sisälle; aukaisi parahan arkun, kannen kirjo kimmahutti, löysi kuusi kultavyötä, seitsemän sinihametta, ne on päällensä pukevi varrellensa valmistavi; pani kullat kulmillensa, hopeat hivuksillensa, sinisilkit silmillensä, punalangat päänsä päälle. Läksi siitä astumahan ahon poikki, toisen pitkin, vieri soita, vieri maita, vieri synkkiä saloja, itse lauloi mennessänsä, virkki vieriellessänsä…
(Aino tulee vasemmalta kalpeana, kyynelettömänä yllämainitulla tavalla koristettuna.)
AINO (tuijottavin silmin)
Syäntäni tuimelevi, päätäni kivistelevi, eikä tuima tuimemmasti, kipeämmästi kivistä, jotta, koito, kuolisinki, katkeaisinki, katala, näiltä suurilta suruilta, apeilta miel'aloilta.
Jo oisi minulla aika näiltä ilmoilta eritä, aikani Manalle mennä, ikä tulla Tuonelahan: ei mua isoni itke, ei emo pane pahaksi, ei kastu sisaren kasvot, veikon silmät vettä vuoa, vaikka vierisin vetehen, kaatuisin kalamerehen, alle aaltojen syvien, päälle mustien murien.
(Kulkee kuin unessa yli näyttämön oikealle. Pysähtyy, katsoo kasvot jäykistyneinä selälle. Istuu, itkee.)
Astui päivän, astui toisen, päivänäpä kolmantena ennätti meri etehen, ruokoranta vastahansa; tuohon yöhyt yllättävi, pimeä piättelevi.
Siinä itki impi illan, kaikerteli kaiken yötä rannalla vesikivellä, laajalla lahen perällä; aamulla ani varahin katsoi tuonne niemen päähän, kolme oli neittä niemen päässä, ne on merta kylpemässä, Aino neiti neljänneksi, vitsan varpa viienneksi.
AINO (kuin unessa)
Elköhön minun isoni sinä ilmoisna ikänä vetäkö ve'en kaloja tältä suurelta selältä!
Elköhön minun emoni
sinä ilmoisna ikänä
panko vettä taikinahan
laajalta kotilahelta!
Elköhönp' on veikkoseni
sinä ilmoisna ikänä
juottako sotaoritta
rannalta merelliseltä!
Elköhönp' on siskoseni sinä ilmoisna ikänä peskö tästä silmiänsä kotilahen laiturilta!
(Vavahtaa äkkiä, riisuu kenkänsä ja syöksyy oikealle rantavesakkoon.)
Heitti paitansa pajulle, hamehensa haapaselle, sukkansa sulalle maalle, kenkänsä vesikivelle, helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle.
Kivi oli kirjava selällä, paasi kullan paistavainen, kiistasi kivellen uia, tahtoi paaelle paeta.
AINO (näkymättömänä)
Mikäli meren vesiä, sikäli minun veriä, mikäli meren kaloja, sikäli minun lihoja, mikä rannalla risuja, se on kurjan kylkiluita.
(Kuoro, joka edellisen aikana on seurannut tarkkaan hänen liikkeitään, nousee hämmästyneenä.)
KANTELETAR (kirkaisten)
Kilahti kivi vetehen, paasi pohjahan pakeni, neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa!
(Purskahtaa itkuun, peittäen kasvonsa hunnullaan.)
Se oli surma neien nuoren,
loppu kaunihin kanasen.
(Kuoron jäsenet istuvat alas ja peittävät pään käsiinsä. Pitkä vaitiolo.)
Kukas nyt sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?
Jänö sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan, neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon.
KANTELETAR (valittaen)
Jop' on kaunis kaatununna, tinarinta riutununna, sortunut hopeasolki, vyövaski valahtanunna, mennyt lietohon merehen, alle aavojen syvien, sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille.
(Äiti rientää pelästyneenä vasemmalta karsikosta, näkee Ainon puvun ja vaipuu hiljaiseen itkun-nyyhkytykseen.)
Elkätte, emot poloiset, sinä ilmoisna ikänä tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko vastoin mieltä miehelähän, niinkuin mie, emo poloinen, tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani!
(Kyykistyy maahan, peittäen kasvonsa esiliinallaan).
Sai käköset kukkumahan, yksi kukkui: lemmen, lemmen! toinen kukkui: sulhon, sulhon! kolmas kukkui: auvon, auvon!
Kuka kukkui: lemmen, lemmen
sep' on kukkui kuuta kolme
lemmettömälle tytölle,
meressä makoavalle.
Kuka kukkui: sulhon, sulhon!
Sep' on kukkui kuusi kuuta
sulholle sulottomalle,
ikävissä istuvalle.
Kuka kukkui: auvon, auvon! se kukkui ikänsä kaiken auvottomalle emolle, iät päivät itkevälle.
ÄITI (keskeltä kyyneleitään)
Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä; kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, ve'et poskille valuvi, hereämmät herne-aarta, paksummat pavun jyveä; kyynärän ikä kuluvi, vaaksan varsi vanhenevi, koko ruumis runnahtavi kuultua kevätkäkösen.
(Kohottaa käsivartensa avuttomana taivasta kohden. Kuoro kääntyy pois liikutettuna, peittäen silmänsä käsillään.)
(Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: heleä kesä-aamu.)
Olipa nuori Joukahainen, laiha poika Lappalainen, piti viikoista vihoa, ylen kauaista käettä kera vanhan Väinämöisen, päälle laulajan ikuisen.
Laativi tulisen jousen, jalon kaaren kaunistavi, kaaren rauasta rakenti, vaskesta selän valavi, noita on kullalla kuvaili, hopealla huolitteli.
Vuoli piiliä pinosen, kolmisulkia kokosen, varret tammesta vanuvi, päät tekevi tervaksesta; minkä saapi valmihiksi, sen sitte sulittelevi pääskyn pienillä sulilla, varpusen vivustimilla.
Karkaeli nuoliansa, puretteli piillänsä maon mustissa mujuissa, käärmehen kähyverissä.
Siitä vuotti Väinämöistä, saavaksi Suvantolaista, vuotti illan, vuotti aamun, vuotti kerran keskipäivän.
(Joukahainen näkyy väijyen lähestyvän vasemmalta karsikosta.)
Oli vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, matkoava Pohjolahan, kulkeva Pimentolahan orihilla olkisella, hernevarrella hevolla.
(Joukahainen tähystelee oikealle, äkkää saaliinsa ja jännittää jousensa. Äiti tulee vasemmalta taustasta.)
Kelle jousta jouahutat, kaarta rauta rauahutat?
Pään varalle Väinämöisen, surmaksi Suvantolaisen.
Elä ammu Väinämöistä, kaota Kalevalaista, Väinö on sukua suurta.
Ammun vanhan Väinämöisen, lasken laulajan ikuisen läpi syämmen, maksan kautta, halki hartiolihojen!
(Kuoro nousee kauhistuneena.)
Ampuisitko Väinämöisen, kaataisit Kalevalaisen, ilo ilmalta katoisi, laulu maalta lankeaisi!
KUORO (rukoillen)
Ilo on ilmalla parempi, laulu maalla laatuisampi kuin ompi Manalan mailla, noilla Tuonelan tuvilla.
JOUKAHAINEN (hurjasti)
Kaotkohot jos kahesti kaikki ilmaiset ilomme, kaikki laulut langetkohot; varsin ammun, en varanne.
(Kohottaa jousensa.)
Min käsi alentanehe, sen nuoli ylentäköhön, min käsi ylentänehe, sen nuoli alentakohon!
(Liipaisee.)
ESILAUSUJA (parahtaen)
Ampui olkisen orihin alta vanhan Väinämöisen
JOUKAHAINEN (riemuiten)
Et sinä, vanha Väinämöinen, enempi elävin silmin sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana astu Väinölän ahoja, Kalevalan kankahia!
Suistui vanha Väinämöinen selästä sinisen hirven!
Sormin suistui mies sulahan, käsin kääntyi lainehesen!
(Istuvat, peittävät kasvonsa murhemielin. Äiti, joka edellisen aikana on seisonut selin Joukahaiseen, kädet silmillään, kääntyy nyt hiljaa valittaen.)
Joko ammuit Väinämöisen, kaotit Kalevan poian?
Jo nyt ammuin Väinämöisen ja kaaoin Kalevalaisen, loin on merta luutimahan, lainetta lakaisemahan; tuohon lietohon merehen, aivan aaltojen sekahan sortui ukko sormillehen, kääntyi kämmenyisillehen.
(Menee ylpeänä vasemmalle. Äiti seuraa häntä surullisena.)
Pahoin teit sinä poloinen, kun on ammuit Väinämöisen, kaotit Kalevalaisen, Suvantolan suuren miehen, Kalevalan kaunihimman.
(Molemmat pois. Pitkä vaitiolo. Kuuluu vanhan miehen valitusta oikealta. Kuoro kuuntelee. Väinämöinen nousee vaivaloisesti rantapenkereelle.)
Vaka vanha Väinämöinen!
Sata haavoa sivulla, tuhat tuulen pieksemätä.
Partaki pahoin kulunut, tukka mennyt tuuhakaksi.
PIIKA PIKKARAINEN (juosten vasemmalta)
Kuulen mie mereltä itkun, poikki joen juorotuksen!
LOUHI (tulee hänen jälestään)
Ei ole itku lapsen itku eikä vaimojen valitus, itku on partasuun urohon, jouhileuan juorottama.
(Huomaa Väinämöisen.)
Ohoh sinua, ukko utra, jo olet maalla vierahalla!
Jo ma itseki tieän, olen maalla vierahalla, tuiki tuntemattomalla; maallani olin parempi, kotonani korkeampi.
Saisiko sanoakseni, oisiko lupa kysyä, mi sinä olet miehiäsi ja kuka urohiasi?
Mainittihinpa minua, arveltihin aikoinansa illoilla iloitsijaksi, joka laakson laulajaksi noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla; mi jo lienenki katala, tuskin tunnen itsekänä.
(Painaa päänsä jälleen.)
LOUHI (kunnioittavasti)
Nouse jo norosta, miesi, uros uuelle uralle, haikeasi haastamahan, satuja sanelemahan!
(Ojentaa kätensä, auttaa hänet ylös ja taluttaa vasemmalle keskinäyttämölle. Piika pikkarainen tuo hänen viittauksestaan oluthaarikan. Louhi tarjoaa sen suurella kohteliaisuudella Väinämöiselle, joka juo halukkaasti.)
Terve tänneki Jumala!
Terve tervehyttäjälle!
(Piika pikkarainen vie haarikan pois.)
Mitä itkit, Väinämöinen, uikutit, Uvantolainen, tuolla paikalla pahalla, rannalla meryttä vasten?
Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani, kauan oon meriä uinut, lapioinut lainehia noilla väljillä vesillä, ulapoilla aukeoilla.
LOUHI (mielistelevästl)
Hyvä tääll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi, syöä lohta luotaselta, sivulta sianlihoa.
(Viittaa vieraanvaraisesti vasemmalle.)
VÄINÄMÖINEN (päätään pudistaen)
Kylkehen kyläinen syönti, hyvissäki vierahissa! Mies on maallansa parempi, kotonansa korkeampi. Soisipa sula Jumala, antaisipa armoluoja, pääsisin omille maille, elomaillen entisille! Parempi omalla maalla vetonenki virsun alta kuin on maalla vierahalla kultamaljasta metonen.
LOUHI (viekkaasti!)
Niin mitä minullen annat, kun saatan omille maille, oman peltosi perille, kotisaunan saapuville?
Otatko kultia kypärin, hopeita huovallisen?
Kullat on lasten kukkasia, hopeat hevon helyjä! Taiatko takoa Sammon, kirjokannen kalkutella joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, yhen ohrasen jyvästä, yhen uuhen villasesta, niin annan tytön sinulle, panen neien palkastasi, saatan sun omille maille, oman linnun laulamille.
VÄINÄMÖINEN (miettiväisenä)
Taia en Sampoa takoa, kirjokantta kirjoitella; saata mie omille maille, työnnän seppo Ilmarisen, joka Samposi takovi, kirjokannet kalkuttavi, neitosi lepyttelevi, tyttäresi tyy'yttävi.
(Kehuskellen.)
Se on seppo sen mokoma, ylen taitava takoja, jok' on taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut; ei tunnu vasaran jälki, eikä pihtien pitämät.
Sille työnnän tyttäreni, sille lapseni lupoan, joka Sampuen takovi, kannen kirjo kirjoittavi. Panen varsan valjahisin, ruskean re'en etehen, saatan vanhan Väinämöisen elomaillen entisille.
(Poistuu vasemmalle taustaan. Väinämöinen jää keskinäytämölle seisomaan mietteissään.)
Tuo oli kaunis Pohjan neiti, maan kuulu, ve'en valio, istui ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti pukehissa puhtahissa, valkeissa vaattehissa; kultakangasta kutovi, hopeista huolittavi kultaisesta sukkulasta, pirralla hopeisella.
Suihki sukkula piossa, käämi käessä kääperöitsi, niiet vaskiset vatisi, hopeinen pirta piukki neien kangasta kutoissa, hopeista huolittaissa.
Vaka vanha Väinämöinen ajoa karittelevi pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta.
Ajoi matkoa palasen, pikkaraisen piirrätteli, kuuli sukkulan surinan ylähältä päänsä päältä.
Tuossa päätänsä kohotti, katsahtavi taivahalle, kaari on kaunis taivahalla, neiti kaaren kannikalla, kultakangasta kutovi, hopeista helskyttävä.
(Pohjan neiti, kultakuontalo kädessään, tulee vasemmalta taustasta. Väinämöinen kohottaa päänsä ja jää häneen huikaistuneena tuijottamaan.)
VÄINÄMÖINEN (avosylin)
Tule, neiti, korjahani, laskeite rekoseheni!
Miksi neittä korjahasi, tyttöä rekosehesi?
Siksi neittä korjahani, tyttöä rekoseheni: mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi, joka lautsan laulajaksi, ikkunan iloitsijaksi noilla Väinölän tiloilla, Kalevalan kartanoilla.
POHJAN NEITI (ylpeästi!)
Valkea kesäinen päivä, neitivalta valkeampi, vilu on rauta pakkasessa, vilumpi miniävalta, niin on neiti taattolassa kuin marja hyvällä maalla, niin miniä miehelässä kuin on koira kahlehissa; harvoin saapi orja lemmen, ei miniä milloinkana.
Lapsi on tytär kotona, vasta neiti naituansa. Tule neiti korjahani, en ole mitätön miesi.
POHJAN NEITI (ilkkuen)
Sillepä minä menisin, kenp' on veistäisi venosen kehrävarteni muruista, työntäisi venon vesille käsivarren kääntämättä.
Liene ei maassa, maailmassa, koko ilman kannen alla mointa laivan laatijata.
(Kääntyy nyreänä oikealle. Pohjan neiti menee ilkkuen vasemmalle.)
Siitä vanha Väinämöinen laulelevi, taitelevi, lauloi kuusen kukkalatvan, kukkalatvan, kultalehvän, latvan työnti taivahalle, lauloi kuun kumottamahan kultalatva-kuusosehen, lauloi oksillen otavan.
Ajavi karittelevi kohti kultaista kotia, alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin, kun oli seppo Ilmarisen, takojan iän-ikuisen, luvannut lunastimeksi, oman päänsä päästimeksi.
Jop' on seisottui oronen Osmon uuden pellon päähän, siitä vanha Väinämöinen päätä korjasta kohotti, kuuluvi pajasta pauke, hilke hiilihuonehesta.
(Ilmarinen tulee oikealta karsikosta. Tervehtii sydämellisesti Väinämöistä.)
Oi sie vanha Väinämöinen, miss' olet viikon viipynynnä, kaiken aikasi asunut?
Tuoll' olen viikon viipynynnä, kaiken aikani elellyt pimeässä Pohjolassa, summassa Sariolassa, liukunut Lapin lauilla, tietomiesten tienohiila.
Mitä lausut matkoiltasi, tultua kotituville?
VÄINÄMÖINEN (viekkaasti)
Äijä on mulla lausumista: onp' on neiti Pohjolassa, impi kylmässä kylässä, jok' ei suostu sulhosihin, mielly miehi'in hyvihin, kiitti puoli Pohjan maata, kun ompi kovin korea: kuuhut paistoi kulmaluilta, päivä rinnoilta risoitti, otavainen olkapäiltä, seitsentähtinen selältä. Sinä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, lähe neittä noutamahan, päätä kassa katsomahan! Kun saatat takoa Sammon, kirjokannen kirjaella, niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan.
(Vaitiolo. Ilmarinen katsoo tiukasti häneen. Väinämöinen ei kestä hänen katsettaan, vaan kääntää kasvonsa pois.)
Ohoh vanha Väinämöinen, joko sie minun lupasit pimeähän Pohjolahan oman pääsi päästimeksi, itsesi lunastimeksi! En sinä pitkänä ikänä, kuuna kullan valkeana lähe Pohjolan tuville, Sariolan salvoksille.
VÄINÄMÖINEN (viekkaasti)
Viel' on kumma toinen kumma, onp' on kuusi kukkalatva, kukkalatva, kultalehvä Osmon pellon pientarella; kuuhut latvassa kumotti, oksilla otava seisoi.
En usko toeksi tuota, kun en käyne katsomahan, nähne näillä silmilläni.
Kun et usko kuitenkana, lähtekämme katsomahan, onko totta vai valetta.
(Osoittaa etualalle vasemmalle.)
ILMARINEN (hämmästyen)
Onhan oksilla otava, kuuhut kuusen latvasessa!
Nyt sinä, seppo veikkoseni, nouse kuuta noutamahan, otavaista ottamahan kultalatva-kuusosesta.
(Ilmarinen astuu viehättyneenä askeleen eteenpäin.)
Voipa miestä mieletöntä, äkki-outoa urosta! Nousit, outo, oksapuuhun, lapsen mieli, latvapuuhun, kuvakuun on nouantahan, valetähtyen varahan.
VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)
Ota, tuuli, purtehesi, ahava, venosehesi vieä vieritelläksesi pimeähän Pohjolahan!
Nousi tuuli tuppurihin, ilma raivohon rakentui, otti seppo Ilmarisen vieä viiletelläksensä pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan.
Siinä seppo Ilmarinen jopa kulki, jotta joutui, kulki tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten, yli kuun, alatse päivän, otavaisten olkapäitse; päätyi Pohjolan pihalle, Sariolan saunatielle.
(Väinämöinen poistuu vitkalleen oikealle taustaan. Ilmarinen on etennyt vasemmalle, silmät yhä kuviteltuun kuuseen kiintyneinä. Louhi tulee vasemmalta.)
Mi sinä lienet miehiäsi ja kuka urohiasi? Tulit tänne tuulen tietä, ahavan rekiratoa, eikä koirat kohti hauku, villahännät virkkaele.
ILMARINEN (komeasti)
En ma tänne tullutkana kylän koirien kuluksi.
Oletko tullut tuntemahan, kuulemahan, tietämähän tuota seppo Ilmarista, takojata taitavinta? Jo on viikon vuotettuna sekä kauan kaivattuna näille Pohjolan perille, uuen Sammon laaintahan.
Lienen tullut tuntemahan tuon on seppo Ilmarisen, kun olen itse Ilmarinen, itse taitava takoja.
Neityeni nuorempani, lapseni vakavimpani, pane nyt päällesi parasta, varrellesi valkeinta, hempeintä helmoillesi, ripeintä rinnoillesi! Jo on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, saanut Sammon laaintahan, kirjokannen kirjantahan.
(Keskustelee Ilmarisen kanssa. Hetken perästä tulee vasemmalta taustasta Pohjan neiti juhlapuvussaan oluthaarikka kädessään. Tarjoa sen Ilmariselle.)
Terve tänneki Jumala alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen!
(Juo ja ojentaa haarikan takaisin Pohjan neidille, joka nähtävällä mielihyvällä mittailee hänen upeaa olentoaan.)
Terve tervehyttäjälle.
(Poistuu. Ilmarinen jää hänen jälkeensä ihastuneena katsomaan.
Louhi seuraa viekkaana heidän kasvon-ilmeitään.)
Ohoh seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, saatatko takoa Sammon, kirjokannen kirjaella, joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesä-uuhen untuvasta, niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan?
ILMARINEN (kuin heräten)
Saattanen takoa Sammon, kirjokannen kalkutella, kun olen taivoa takonut, ilman kantta kalkuttanut!
(Menevät vasemmalle.)
Läksi Sammon laaintahan, kirjokannen kirjontahan, päivän laati palkehia, toisen ahjoa asetti, tunki ainehet tulehen, takehensa alle ahjon otti orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän.
Orjat lietsoi löyhytteli, kolme päiveä kesäistä ja kolme kesäistä yötä, kivet kasvoi kantapäihin, vahat varvasten sijoille.
Itse seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta, mitä tullehe tulesta, selvinnehe valkeasta.
Jousi tungeikse tulesta, kaari kulta kuumoksesta, kaari kulta, pää hopea, varsi vasken kirjavainen.
Veno tungeikse tulesta, punapursi kuumoksesta, kokat kullan kirjaeltu, hangat vaskesta valettu.
Hieho tungeikse tulesta, sarvi kulta kuumoksesta, otsassa otavan tähti, päässä päivän pyöryläinen.
Aura tungeikse tulesta, terä kulta kuumoksesta, terä kulta, vaski varsi, hopeata ponnen päässä.
Se on seppo Ilmarinen ei ihastu tuotakana, auran katkaisi kaheksi, alle ahjonsa ajavi; laittoi tuulet lietsomahan, väkipuuskat vääntämähän.
VUOROLAUSUJAT (voimakkaasti)
Lietsoi tuulet löyhytteli, itä lietsoi, lietsoi länsi, etelä enemmän lietsoi, pohjainen kovin porotti, lietsoi päivän, lietsoi toisen, lietsoi kohta kolmannenki, tuli tuiski ikkunasta, säkehet ovesta säykkyi, tomu nousi taivahalle, savu pilvihin sakeni.
(Kaikki ovat nousseet innoissaan.)
Se on seppo Ilmarinen päivän kolmannen perästä kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta; näki Sammon syntyväksi, kirjokannen kasvavaksi.
Takoa taputtelevi, lyöä lynnähyttelevi, takoi Sammon taitavasti: laitahan on jauhomyllyn, toisehen on suolamyllyn, rahamyllyn kolmantehen.
Siitä jauhoi uusi Sampo, kirjokansi kiikutteli, jauhoi purnun puhtehessa, yhen purnun syötäviä, toisen purnun myötäviä, kolmannen kotipitoja.
Niin ihastui Pohjan akka, saattoi sitte Sammon suuren Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän, yheksän lukon taa'aksi.
Siihen juuret juurrutteli yheksän sylen syvähän, juuren juurti maa-emähän, toisen vesiviertehesen, kolmannen kotimäkehen.
(Istuvat. Ilmarinen, Pohjan neiti ja Louhi tulevat vasemmalta karsikosta.)
ILMARINEN (Louhelle).
Joko nyt minulle neiti, kun sai Sampo valmihiksi, kirjokansi kaunihiksi?
(Louhi kuiskaa jotakin tyttärelleen ja siirtyy itse viekkaasti taustaan. Pohjan neiti kääntyy keimaillen Ilmarisen puoleen.)
Kukapa tässä toisna vuonna, kenpä kolmanna kesänä käkiä kukutteleisi, lintusia laulattaisi, jos minä menisin muunne, saisin, marja, muille maille!
Jos tämä kana katoisi, tämä hanhi hairahtaisi, eksyisi emosen tuoma, punapuola pois menisi, kaikkipa käet katoisi, ilolinnut liikahtaisi tämän kunnahan kukuilta, tämän harjun hartehilta.
Enkä joua ilmankana, pääse en neitipäiviltäni noilta töiltä tehtäviltä, kesäisiltä kiirehiltä: marjat on maalla poimimatta, lahen rannat laulamatta, astumattani ahoset, lehot leikin lyömättäni.
(Ilmarinen kääntyy pois murheissaan.)