Title: Dionysos: Valikoima runoja
Author: Friedrich Wilhelm Nietzsche
Translator: Aarni Kouta
Release date: June 30, 2016 [eBook #52446]
Language: Finnish
Produced by Jari Koivisto
Valikoima runoja
Kirj.
Suom. Aarni Kouta
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1909.
Ecce homo.
Tähti-moraalia.
Ystävyydelle.
Vuorijäätikölle.
Syksy.
Campo Santo di Staglieno.
Venezia.
"Mun onneni!"
Pinja ja salama.
Kerran — armon vuonna ensimäisenä kai —
Juopunut laulu.
Mistralille.
Dionysos-dityrambeja:
Vain narri! Vain runoniekka!
Erämaan tyttärien joukossa.
Viimeinen tahto.
Tulenpatsas.
Aurinko laskee.
Ariadnen valitus.
Maine ja iäisyys.
Katkelmia.
Sukuni ma tiedän juuren! Lailla leimuliekin suuren hehkun, tuhoon itseni. Mihin tartun, syttyy valo, minkä jätän, hiiltyy palo: liekki olen varmasti!
Määrätty tähtiradoillen,
mit' yöstä, tummuudesta sen?
Pyhänä käy kautt' ajan tään!
Sen saastaa kuin et näkiskään!
Maan kaukaisimman valos on:
Suursynti säälis olkohon!
Yks käsky vain: oo tahraton!
Terve, ystävyys! Ens aamurusko mun toiveheni korkeimman! Oi usein tuntui kuin loputon ois tie ja yö, ja elo inha, vailla maalia! Kaks kertaa elää tahdon, kun silmässäsi voiton ja huomenhohteen näin, sa rakkain jumalatar!
Paahteessa keskipäivän,
enskerran kesä kun vuorille nousee,
poika, min uupuneet silmät kuumetta hehkuu:
hän haastaa silloin myös,
toki näemme sanansa vain.
Hänen hengityksensä huokuu kuin sairaan
hengitys huokuu kuumeyönä.
Jäävuori ja lähde ja petäjä hälle
vastaa myös,
toki näemme vastauksen vain.
Nopeammin kuin muulloin jyrkänteeltä
puro kuiluihin syöksyy kuin tervehtäin
ja hetkeksi, valkean pilarin lailla,
jää kaipuusta värjyen seisomaan.
Ja tummemmin, uskollisemmin kuin muutoin
petäjä katselee,
ja keskellä jäätä ja harmaan kuollutta vuorta
valo äkkiä välkähtää — —
Valon sellaisen näin: minä tajuan sen. —
Myös silmä miehen, manalle menneen, kai kerran vielä vaikenee, kun tuskassa lapsensa suutelee häntä, kätensä ympäri syleillen kiertää; valon liekki kai kerran vielä puhkee, silmä sammunut hehkuen lausuu: "Lapsi! ah lapseni, tiedäthän että sinua rakastan!" —
Ja hehkuen lausuu kaikki — puro,
petäjä, vuorikin jäinen —
sanan katseilla täällä saman:
"me rakastamme sua!
ah lapsi, sa tiedät, sua kaikki me rakastamme!"
Ja hän,
poika, min uupuneet silmät kuumetta hehkuu,
hän tuskassa suutelee heitä,
yhä kiihkeämmin,
ei lähteä tahdo;
kuin hienona harsona sanansa puhuu
hän suustansa,
pahanilkisen sanan:
"Mun tervehdykseni hyvästiä on,
mun tuloni lähtöä,
ma nuorena kuolen."
Ylt' ympäri kaikki kuuntelee, ei henkäystäkään käy: ei lintu laula. Kuin välkäys käy yli vuorien kauhun kaamea tunto. Ylt'ympäri mietteihin kaikki vaipuu — ja kuuntelee — — Paahteessa keskipäivän, jolloin kesä enskerran vuorille nousee, poika, min uupuneet silmät kuumetta hehkuu.
Tää syksy on: se vielä särkee sydämesi Sa pois pakene! — Päivä hiipii vuorten taa, se nousemistansa nousee ja lepää askeleen astuttuaan.
Miks maailma kuihtui niin! Kielissä uupuneen soittimen soi tuulen laulu. Pois paennut toive on — sitä kaipaa se vaikertain.
Tää syksy on: se — vielä särkee sydämes! Sa pois pakene! Oi hedelmä puun, sa vapiset, lankeat maahan? Salatiedon minkä sulle yö opetti, kun jäätävä kauhu sun poskes, sun purppuraposkesi peittää? —
Sa vaiti oot, et vastaa?
Ken puhuu vielä? — —
Tää syksy on: se — vielä särkee sydämes! Sa pois pakene! — "En kaunis oo" — niin puhuu syksyn kukkanen —, "toki lemmin ma ihmisiä ja lohdutan ihmisiä — he vielä kukkia saavat nähdä, ja puoleeni kumartua ah! ja minut murtaa ja muisto jälleen leimahtaa silmässä ihmisten, — muisto minua kauniimmasta: — ma näen sen — ja kuolen niin!" —
Tää syksy on: se — vielä särkee sydämes!
Sa pois pakene!
Oi laps, mi suorit hennon
karitsan untuvaa,
kuin valo tähden-lennon
silmistäs tuikahtaa,
sa armain leikkikalu
lähellä, kaukana,
niin puhdas syämmes halu,
Amorosissima!
Miks katkes kahle varhain?
ken syäntäs haavoitti?
Jos lemmit, lempi parhain
ei sitä korvaisi. —
Et vastaa — kaste hieno
katsettas sumentaa: —
ol' kuolos kaipuu vieno,
Amorosissima.
Yössä tummassa sillalla seisoin ma. Laulu kaukaa soi: kumpusi kultana pois yli värjyväin vetten vyön. Valot, soitto ja gondolit — hämyn helmahan kaikki ui juopuen pois…
Kädet oudot sieluni soittimeen kävi silloin, gondolilaulun ma salaperäisen lauloin ja vapisin hämykirjavaa autuutta. — Mua kuuliko kenkään, oi?…
San Marcon kyyhkyt näen jälleen: helle
puol'päivän torillani värisee.
Teen jouten lauluja, ne siniselle
taivaalle niinkuin kyyhkyt leijailee —
ja palaa luokseni,
viel' yhden soinnun solmin lentimelle
— oi onneni!
Oi taivaankansi, sinisilkki-pielin
mi kaarrat kaupunkia kirjavaa,
sua rakastan ja pelkään kademielin…
sun sieluas mun sieluin janoaa!
En siitä luopuisi
kai koskaan? — Ei, siit' emme haasta kielin!
— oi onneni!
Sa torni tuima, jalopeura-innoin
mi nouset, sota syntysi on syy!
Soi laulus torin yllä malmirinnoin —:
sen herra olet, sen accent aigu.
Jos jäisin luoksesi,
mun piirittäisit hennoin pilvilinnoin…
— oi onneni!
Ei lankee varjot vielä, soitto poista,
siks kunnes saapuu tumma, lauha yö!
Ei sävelet oo päivän, viel' ei loista
korujen kulta-purppurainen vyö,
on aikaa kylliksi
viel' laulaa yksinäisyys-unelmoista
— oi onneni!
Ma nousin mereen ilmojen;
jos puhun — niin ei vastaa ken.
Ma yksinäiseks ylenin —
ma varron: mitä vartoisin?
Ken pilviin saakka kohoaa, —
hän vartoo ensi salamaa.
Kerran — armon vuonna ensimäisenä kai —
Sibylla, viinittä juopuin, sanoiksi sai:
"Nyt käy nurin päin!
Ei matalassa viel' ollut maailma näin!
Voi, Rooma suur' on nyt naurava porttolan nainen,
ja Caesar elukka, jumala — juutalainen!"
Inehmo, oi! Yön kellot mitä sulle soi? "Unt' untelon ma nukuin —, väistyi uni pois: Syv' elo on, mitata päivän miel' ei vois. Syv' itku sen —, syvempi vielä ilon-syys: Huol' itkee: kestä en! Vaan ilon miel' on iäisyys —, — on syvä, syvä iäisyys!"
Tanssilaulu
Mistral-tuuli, pilven turma, mustan murheen kirkas surma pauhaava, sua lemmin ma! Esikoiset saman sylin oomme, kohtalomme ylin yks on ikuisuuksista.
Silopintaa kallioiden vastaas riennän karkeloiden tahtiin viiman kanteleen: kun sa purjehitta ennät, vapahista vapain lennät yli kesyttömän veen.
Huutos ilman halki viilsi, rantaan juoksin, jossa kiilsi vuorenseinä kellervä. Kallioilta voiton-innoin syöksyit jalokivi-pinnoin silloin kosken ryöppynä.
Taivaan aavaa kenttää kiiti orhisi ja vaunus liiti niinkuin tuli pitkäisen, salamana ruoskas siima orhiin iski, niinkuin viima lensit rataas myrskyten, —
Alas syöksyit vaunuistasi, lyhentyen lennossasi viuhuvaksi nuoleksi syöksyit suoraan syvyyksihin, niinkuin rusko-uutimihin aamun säteet syöksyvi.
Tanssi, tanssi kavalilla vaahtoharja lainehilla — luoja uutten tanssien! Tanssimme saa tuhat tapaa, taitehemme — olkoon vapaa, tietehemme — iloinen!
Kukkasista kuulun tiemme kukoistuksen, lehvän viemme seppeleeksi kunnian! Karkeloimme sylitysten kera porttoin, pyhimysten, jumalan ja maailman!
Ken ei tanssi tuulten lailla, viihdy sitehiä vailla, raihnas, raajarikkoinen, ken on hurskaan-liukaskieli, hyve-pöllö, mietomieli, taivaamme ei ole sen!
Tuprutamme tomut teiden sieraimihin nääntyneiden, puhdistamme rannikon! Heikon rinnan hengityksen, velton silmän väsymyksen täältä väistyminen on!
Kirkkaan taivaan sumentajat, pilvet, elon rumentajat edestämme väistyvi! Pauhatkaamme … niinkuin myrsky pauhaa onnen ylväin hyrsky, henki vapain, kanssasi. —
— Jotta muisto onnen parhaan säilyis aina, tähtitarhaan kanna seppel myötäsi! Viskaa kauas, korkealle, ylimmälle taivahalle — ripusta se merkiksi!
Ilmassa seljenneessä, kun kasteen lohdutus jo alas maahan kumpuaa, näkymättä ja kuulumatta — näet pehmeä-anturainen on lohduntuoja kaste kuin lohdutuslempeät kaikki —: sydän kuuma, sa muistatko silloin, miten janosit kerran, pisarkylpyä kyynelten taivahisten, palaneena ja pakahtuneena, kulonurmi-poluilla kun pahat iltaiset auringon-katseet sua kiersivät lomitse mustien puitten, tulihehkuvat, ilkkuvat häikäisy-katseet. "Sinä? — totuuden vapaa mieskö?" — ne ilkkui ei! runoniekka vain! vain eläin, viekas, ryöstävä, hiipivä, jonk' on valhetella pakko, pakko valhetella tieten ja taiten, peto saaliin-ahne, kirjo-naamioinen, oma naamionsa, oma saalihinsa, sekö — totuuden vapaa mies?… Ei! Narri vain! Runoniekka vain! Vain kirjavia puhuva, vain narrin-naamiosta kirjavia kirkuva, sanasiltoja valheen kiipeileväinen, kirjokaaria käyden välisiltoja vaappuen valetaivasten, valemaitten, ympäri liidellen, ympäri laadellen — vain narri! vain runoniekka!
Sekö — totuuden vapaa mies?… Ei tyyni, jäykkä, sileä, kylmä, kuvapatsaaksi tullut ei, jumal-pylvähäksi, ei temppelin eteen pantu, ovenvartiaksi jumalan jonkun: ei! vihankarsas totuuden-patsaille noille, koteutuneempi korpeen kuin temppelitarhaan, sydän kissan-kiihkoja täynnä, joka ikkunasta hypähtävä, suin päin joka sattumaan, joka aarniometsän vaaniva, himomielin vaaniva, juosta jott' aarniometsissä saisit kera petojen kirjavatäpläisten sa syntisen-terveenä, kauniina, kirjavana, himon-polttavin huulin, peto autuaan-ilkkuva, autuaan-pirullinen, autuaan-verenahne, rosvoten, hiipien, valhetellen…
Tai kotkan lailla, mi kauan,
kauan kuiluihin tuijottaa,
kuiluihin omihinsa…
— oi kuinka ne suikertelevat
alas, alle, sisälle maan
yhä syvempiin syvyyksiin! —
Silloin,
yht'äkkiä,
päistikkaa,
kuin salama syöstä
alas karitsoihin,
nälänvimmassa, himoiten
karitsa-riistaa,
kato kaikkien karitsa-sieluin,
kato kiukkuinen kaiken, mi katselee,
karitsansilmäisesti, käkkärävillaisesti,
harmaasti, hurskaan lammas-laakeasti…
Näin
kotkamainen, pantterimainen
on runoniekan kaipuu,
on sun kaipuusi tuhannen naamion alla,
sa narri! sa runoniekka!…
Sa, joka ihmisen näit niin jumalana kuin lampaanakin —, repiä jumala ihmisessä kuin lammaskin ihmisessä, ja repien nauraa — se, se on sun autuutes, kotkan ja pantterin autuus, runoniekan ja narrin autuus!… Ilmassa seljenneessä, kun kuun sirppi jo hiipii välitse purppuraruskoin vihertäin kateudesta, — vihamielisnä päivälle, salaa jok' askeleella vitaisten ruusu-uutimiin kunnes ne vaipuvat, yöhön vaipuvat vaalentuin: —
niin vaivuin ma itse kerran totuuden-vimmastani, päivän-kaipiostani, mies väsynyt päivään, valosta sairas, — alas vaivuin iltahan, varjoon, totuuden yhden tulessa janoten: — sydän kuuma, sa muistatko vielä, miten janosit silloin? — maanpaossa luota totuuden kaiken! Vain narri! Vain runoniekka!
1.
"Älä mene pois!" sanoi silloin se vaeltaja, joka nimitti itseään Zarathustran varjoksi, "jää meidän luoksemme, — muutoin saattaisi tuo vanha kolkko murhe jälleen karata kimppuumme.
"Tuo vanha loihtija antoi jo huonoimpansa meille parhaaksi, ja katso vain, vanhalla hurskaalla paavilla tuolla on kyyneleet silmissä ja hän on jälleen kokonaan laskenut laivansa alakuloisuuden merelle.
"Nämä kuninkaat voivat tosin vielä näyttää hyvää naamaa meidän edessämme: mutta jos heillä ei olisi yhtään todistajaa, niin minä lyön vetoa, että tuo ilkeä leikki valtaisi jälleen heidätkin, — vaeltavien pilvien, kostean alakuloisuuden, peitettyjen taivasten, varastettujen aurinkojen, ulvovien syystuulien ilkeä leikki, — meidän ulvontamme ja hätähuutomme ilkeä leikki: jää meidän luoksemme, oi Zarathustra! Täällä on paljon kätkettyä kurjuutta, joka tahtoo puhua, paljon iltaa, paljon pilveä, paljon helteistä ilmaa!
"Sinä ravitsit meitä vahvalla miehenruualla ja voimakkailla lauseilla: älä salli, että jälkiruuan aikana mietomieliset naiselliset henget karkaavat jälleen kimppuumme!
"Sinä yksin teet ilman ympärilläsi voimakkaaksi ja kirkkaaksi! Löysinkö minä milloinkaan maan päällä niin hyvää ilmaa kuin sinun tykönäsi luolassasi?
"Monta maata minä olen nähnyt, minun nenäni on oppinut koettelemaan ja arvostelemaan monenlaista ilmaa: mutta sinun tykönäsi minun sieraimeni maistavat suurimman nautintonsa!
"Ellei ehkä —, ellei ehkä —, oi suo anteeksi vanha muisto! Suo anteeksi vanha jälkiruokalaulu, jonka minä sepitin kerran erämaan tyttärien joukossa.
"Heidän tykönään oli näet yhtä hyvä kirkas itämainen ilma; siellä minä olin kauimpana poissa pilvisestä kosteasta alakuloisest Vanhasta-Europasta!
"Siihen aikaan minä rakastin näitä Itämaantyttöjä ja toista sinistä taivaanvaltakuntaa, jonka ylitse ei yhtään pilveä eikä ajatusta riipu.
"Te ette usko, kuinka somina he istuivat siinä, kun eivät tanssineet, syvinä, mutta vailla ajatuksia, niinkuin pienet salaisuudet, niinkuin suljetut arvoitukset, niinkuin jälkiruoka-pähkinät — kirjavina ja vieraina tietysti! mutta pilvettöminä: arvoituksina, jotka antavat ratkaista itsensä: näiden tyttöjen huviksi minä mietin silloin jälkiruoka-virren."
Näin puhui vaeltaja, joka nimitti itseään Zarathustran varjoksi; ja ennenkuin yksikään vastasi hänelle, oli hän jo tarttunut vanhan loihtijan harppuun, pannut jalkansa ristiin ja katseli hiljaisesti ja viisaasti ympärilleen: — mutta sieraimilla hän imi sisäänsä hitaasti ja kysyvästi ilmaa, ikäänkuin se, joka on maistanut uusissa maissa uutta ilmaa. Sitten hän alkoi jonkinlaisella mylvinnällä laulaa.
2.
Ken erämaita kätkee, surman saa…
3.
Haa!
Juhlallista!
Arvokas alku!
afrikalaisen juhlallista!
jalopeuran arvoista
tai moraalisen möly-apinan
— mut teille ei mitään,
te ystävättäret armahimmat,
joiden jalkojen juureen
mun, europalaisen palmujen alle,
on istua suotu. Sela.
Toden tottakin kummallista! Täss' istun nyt, lähell' erämaata, ja kohta niin kaukana taas erämaasta, myös mistään viel' erämaatumatta: nimittäin nielemänä tämän pienimmän keitaan — juurikään se haukoitellen avas armahan suunsa, sulotuoksuisimman kaikista suista: ma silloin suljahdin siihen, alas, lävitse — keskeenne teidän, ystävättäret armahimmat. Sela.
Terve, terve valaskalalle tuolle, jos näin piti vierahansa se hyvänä! — kai käsitätte tämän oppineen vihjauksen?… Sen vatsalle terve, jos oli se näin, näin herttainen keidas-vatsa kuin tää: mitä kuitenkin epäilen. Näet tulenhan Europasta, jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot. Sen jumala paratkohon! Aamen.
Täss' istun ma nyt, tässä keitaassa pienimmässä, kuin taateli ikään, läpipehmeä, ruskea, kultasyinen, himoiten pyöreää tytön suuta, mut enemmän vielä tyttömäisiä jääkylmiä valkeita viiltäviä puru-hampaita: niit' ikävöitsee näät sydän jokaisen taatelin kuuman. Sela.
Etelän hedelmäin näitten nyt kaltaisena, ylenkaltaisena makaan ma tässä ja mun ylt'ympäröitsevät pienet siipikuoriaiset iloparvineen, imusarvineen, kuin myöskin pienemmät vielä, houkkiommat, syntisemmät sydäntoiveet ja oikut, — mun ympärisaarratte te, te mykät, te aavistavaiset tyttö-kissat, Dudu ja Suleika — mun ympäri-sfinksitätte, jott' yhtehen sanaan monet sulloisin tunteet (— jumal' anteeksi suokoon tämän kielisynnin!…) — täss' istun, imien puhtainta ilmaa, paratiisin-ilmaa ilmettyistä, kultajuovaista, valoista, kevyttä ilmaa, niin hyvää kuin joskus vain alas putosi kuusta, joko sattuma syynä lie ollut tai ylimielisyys? kuten kertovat laulajat vanhat. Sit' epäilen kuitenkin ma epäilijä, sill' enhân ma suotta tule Europasta, jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot. Sen jumala paratkohon! Aamen.
Ihaninta särpien ilmaa, auki sieraimet kuin kupu maljan, vailla vastaisuutta, vailla muisteloita, niin istun ma tässä, ystävättäret armahimmat, ja katselen palmua, kuinka, kuin tanssijatar, se keijuu ja leijuu ja lanteilta keinuu — niin tekee sen myötä, jos kauemmin katsoo… kuin tanssijatar, — niin minusta tuntuu — joka liian kauan jo, vaarallisen kauan yhä, yhä vain yhdellä jalalla seisoi? — hän unhoitti siinä, niin minusta tuntuu, pois jalkansa toisen? Ma ainakin turhaan kadonnutta etsin kaksois-kalleutta — eli tuota toista jalkaa — pyhästä läheisyydestä hänen kaikkein armaimman, kaikkein siroimman poimu- ja hulmu- ja hely-hamosensa. Niin, jos, ystävättäret ihanaiset, mua tahdotte uskoa oikein: hän on hukannut sen… Hu! Hu! Hu! Hu! Huu!… Se on poissa, ikipäiviksi poissa, tuo toinen jalka! Oi vahinko armasta toista jalkaa! Miss' — ollevi nyt ja surrevi orpouttaan, tuo yksinäinen jalka? Ehkä pelkää se julmaa kellerväkiharaista jalopeura-hirviötä? vai ehk'on jo kaluttuna, nakerreltuna — voi, surkeasti nakerreltuna! Sela.
Oi älkää itkekö, sydämet herkät! Oi älkää itkekö, taatelisydämet! Maitorinnat! Te lakerijuuri-sydän- sykkeröiset! Ole mies, Suleika! Rohkeutta! Älä itke enää, kalpea Dudu! — Vai oisko täss' ehkä joku vahvistus-, sydämenvahvistus-tippa nyt paikallaan? joku palsami-lause? joku juhlallinen manaus?…
Haa!
Ylös, arvokkuus!
Puhkukaa, puhkukaa jälleen
hyve-palkeet!
Haa!
Viel' yksi mylväys,
moraalinen mylväys,
moraalisen jalopeuran mylväys erämaan tyttärille!
Näet hyve-ulvonta,
te tyttöset armahimmat,
on enemmän kuin kaikki
europalais-himo, europalais-ikinälkä!
Ja tässä minä seison
jo europalaisena,
enkä muuta taida, mua jumala auttakoon!
Aamen!
* * *
Ken erämaita kätkee, surman saa!
Lyö kiveen kivi, nielee erämaa.
Iäinen kuolo katsoo hehkuen
ja pureksii —, se elämää on sen…
Inehmo oi, min himo liekkiin saa: sa — kivi olet, kuolo, erämaa…
Niin kuolla kuin hänen kerran kuolevan näin —, ystävän, joka salamoita ja katseita heitti jumalaisena synkkään nuoruuteeni! Ylimielinen, syvä, taistossa tanssija —,
riemuisin kaikista kamppailijoista, ankarin kaikista voittajista, kohtalo omassa kohtalossaan, kova, miettivä, harkitsevainen —:
vapiseva siitä, että sai voiton, riemuinen siitä, ett' taistossa kuollen voitti —: kuolossa käskeväinen, — ja tuhoa tuottaa hän käski…
Niin kuolla kuin hänen kerran kuolevan näin: voittaen, tuhoa tuoden…
Miss' saari on kasvanut merien helmaan, siell' uhripaasi jyrkkänä pilvihin nousee, siell' alla sysimustan taivaan kannen Zarathustran merkkituli ilmoille syttyy, tulenpatsas viekkaille purjehtijoille, merkki, mi tietävältä vastausta vaatii…
Tää liekki vaalean-harmahtavainen — himonhehkuvan kielen se kauaksi viskaa, päin kylmän seijasta korkeutta kaartaa kaulansa — kärsimätön, vapiseva käärme: tään merkin asetin silmäni eteen. Oma sieluni lieska on tää: sen hiljainen hehku ain' yhä korkeammalle, kaukaisuuksia kaivaten, liekehtii. Miks väistyi Zarathustra ihmisten, eläinten luota?
Miks äkkiä pakeni mannerta hän? Kuus tuntee hän yksinäisyyttä —, mut yksinäinen ei kylliksi merikään ollut, hän saarelle nousi, vuorella liekiksi muuttui, hän onkensa etsien aavoille heittää, on jäljellä seitsemäs yksinäisyys.
Kavalat purjehtijat! Te pirstaleet tähtien vanhain! Meret vastaisuuden! Te tutkimattomat taivaat! ma yksinäisiä kohti nyt onkeni heitän: väkivallalle lieskan nyt vastatkaa, nyt korkeiden vuorien pyyntimies anoo viimeistä yksinäisyyttänsä teiltä! — —
1.
Sydän polttava, ei kauan sun janota tarvitse enää! On lupaus ilmassa, sitä huhuuvat oudot huulet mulle, — saapuu suuri viileys…
Sydänpäivällä paahtoi polttaen aurinkoni: terve teille, terve tultuanne, te äkkiä tohahtavat tuulet, terve, te iltaiset viileät henget!
Humisee oudon raikkaana ilma.
Yön viettelysilmät
vinot, vaanivat eikö
katsele mua?…
Pysy lujana, urhea sydämeni!
Älä utele: miksi? —
2.
Eloni päivä! aurinko laskee. Jo virta kultana kimmeltää. Miks lämpöä rannan kallio huokuu: sen kiireellä onni uinuiko päivällä untansa? Viel' onnen vihreä virvatuli-tanssi käy ruskeiden rotkojen pohjalla.
Eloni päivä! jo iltasi joutuu! Jo hehkuu silmäsi sammuen verkkaan, jo vyöryy kasteesi kyynelhelmet, jo lipuu valkeita meriä hiljaa sun lempesi purppurahehku, sun autuutes viipyvä, viimeinen…
3.
Joudu, kirkkaus kultainen! sa kuoleman salaisin, suloisin tunne! — Ma kuljinko tietäni nopeasti liian? Nyt vasta kun jalkani uupuu, minut katseesi kohtaa, minut onnesi saavuttaa.
Ylt'ympäri soittoa, aaltoja vaan.
Mi ennen ol' raskasta,
vaipui sinervään unhoon, —
nyt venheeni keinuvi jouten.
Myrskyn ja retken — se unohtanut on!
Hukkuivat toivo ja toiveet,
nyt välkkyen sielu ja ulappa hohtaa.
Seitsemäs yksinäisyys! En tuntenut koskaan sulovarmuutta lähellä niin, niin kuumaks' en auringon kehrää. — Viel' eikö jäisinä hehku mun kukkulani? Hopean kevyenä nyt purteni aavalle ui…
Viel' lämpöä, lempeä ken mulle suo? Kädet tänne kuumat! tänne sydän-hiillosmaljat! Suorana maassa, värjyin kuin puolikuollut, jonka jalkoja lämmitetään, ja puistamana, ah! kuumetten outoin, vilun jääota-nuolista väriseväisnä, sun ajo-riistanas, aatos! sa sanomaton, sa peitetty, peljättäväinen! sa metsämies pilvien takainen! Sun maahan vasamoitsemanas, sa ilkku-silmä, mua mi pimeydestä vaanit! Niin minä makaan, kiemurtelen, kierielen kiduttamana iankaikkisten tuskien kaikkein, sun osumanas, sa metsämies julmin, sa tuntematon — jumala…
Osu syvempään! Osu vielä kerran! Sydän lävistä, särje tää! Miksi kidutat näin väkätylsin nuolin? Miksi katsot jälleen, sa ikiahne inehmotuskan, pahansuovin jumal- salama- silmin? Et tappaa tahdo, vain kiduttaa, kiduttaa? Mitä minusta kidutat, sa pahansuopa, tuntematon jumala? —
Hahaa!
Sa hiivit luo,
tulet keskellä sydänyön?…
Mitä tahdot?
Puhu!
Mua ahdistat, painat —
Haa! lähell' olet jo liian!
Mun kuulet hengittävän,
mun sydäntäni kuuntelet,
sa kade, lemmenkade!
— mille sitten?
Pois! Pois! Miks sulla portaat? Vai mielitkö mennä mun sydämeeni, mun salaisimpiin aatoksiini niill' astua, niinkö? Hävytön! Tuntematon — varas! Mitä mielit varastaa? Mitä mielit urkkia? Mitä ilmi kiduttaa, sa kiduttaja! sa — jumal-teloittaja! Vai tuleeko mun koirana maassa ryömiä sulle? Pois suunnilta innoittuneena, lempeä — Kehiä sulle?
Työ turha! Pistä vain! sa tutkain julmin! Ei, en ole koira — sun riistasi vain, sa julmin metsämies! sun vankisi ylpein, sa ryöväri pilvien takainen… Jo puhu viimein! Sa salama-vaippainen! Tuntematon! sano! Mitä minulta tahdot, sa väijyjä teitten?…
Mitä?
Lunnahia?
Mitä lunnaiksi tahdot?
Vaadi paljon — niin ylpeyteni neuvoo!
lyhyt tili — niin neuvoo mun toinen ylpeytein!
Hahaa!
Sa — minut tahdot?
Minut — kokonaan?…
Hahaa!
Ja kidutat minua, narri,
kidutat kuoliaaksi ylpeyteni?
Suo lempeä — ken mua lämmittää vielä?
ken lempii?
kädet kuumat anna,
anna sydän-hiillosmaljat
minulle, yksinäisimmälle,
jonka jää, jää seitsenkertainen
opetti janoamaan
vihamiehiäkin,
suo mulle, suo,
vihamies sa julmin,
suo mulle — itses!…
Tiessään! Siinä hän pakeni, hänkin, mun seurani ainoa, viimeinen, mun vihamieheni suuri, mun tuntemattomani, mun jumal-teloittajani!…
Ei!
Saavu taas!
Tuo kidutuksesi kaikki!
Sua kohti kyynelvirtani
nyt kaikki juoksee
ja sydänliekkini viimeinen
se sinulle liekkii.
Oi saavu taas,
mun tuntematon jumalani! mun tuskani!
mun onneni viimeinen!…
Salama. Dionysos näyttäytyy smaragdisessa ihanuudessa.
Ole viisas, Ariadne!… Sirot korvat on sulla, minun korvani on sulla: sana viisas niihin kätke! — Sen ensin eikö pakko ole itseään vihata, ken itseään rakastaa tahtoo?… Minä labyrinttisi oon…
1.
Miten kauan jo hautonut olet sa vastoinkäymisiäs? Oo varuillasi! sun pitkä valituksesi vielä voi munan, Basiliski-munan hautoa poikasiin.
Miks Zarathustra vuorilla hiipii? —
Epäluuloinen, haavoitettu, synkkä
hän väijyjä on —,
mut äkkiä, kirkkaana, hirvittävänä
päin taivaita kuilusta pohjattomasta
salama lyö:
— sisus vuorenkin, kiinteä, kylmä,
nyt vavahtaa…
Kun viha ja ukkosen vasama yhtyy kirouksen ne synnyttää — nyt Zarathustran suuttumus vuorilla pauhaa, ukonpilvenä tietään hän taivaltaa. Nyt aika on lymytä sen, ken vielä katoksen löytää! Nyt vuoteelle käykää, ihmiset veltot! Nyt ukkoset holvien yllä vyöryy, nyt vapisee hirret ja muurit, rikinkarvaiset totuudet salamoina sinkoo — nyt Zarathustra kiroo…
2.
Se raha, jolla koko maailma maksaa, on maine —, ma hansikas-käsin käyn rahaan siihen, sitä inhoten jalkaini alla poljen.
Ken maksua tahtoo? Ne, jotka kaupaksi ovat… Ken kaupaksi on, käsin tahmein hän tapaa maailman kaiken kilisevän-kalisevaa mainetta!
Sa tahdotko ostaa heidät? he kaikki on kaupaksi. Mut tarjoa paljon! kilistä täyttä kukkaroa — sa pöngität heitä muutoin, sa pöngität heidän hyveitään…
Ovat kaikki he siveitä. Hyve, maine — ne sointuvat yhteen. Niin kauan kuin maailma seisoo hyve-lörpötyksen he maineen kilin-kalinalla maksavat, elo melua tällaista on…
Ma silmissä kaikkien siveiden olen kernaasti vikapää, vikapää kaikkiin synteihin suuriin! Silmissä maineen valta-tuomarien mun kunnianhimoni käärmeeksi muuttuu ma sellaisten joukossa tahdon ain' olla alhaisin…
Se raha, jolla koko maailma maksaa, on maine —, ma hansikas-käsin käyn rahaan siihen, sitä inhoten jalkaini alla poljen.
3.
Melu, vaikene jo! — Asioista suurista — ma suurta näen! — paras vaieta on, tai suuresti puhua: puhu suuresti nyt, puhu haltioitunut viisautein!
Ylös katseeni luon — valon valtameriä vyöryy siellä: — oi yö, oi äänettömyys, melu kuolonhiljainen!… Näen merkin —, minua kohti kaukaisimmasta kaukaisuudesta tähtisarja hiljaa säihkyen laskeutuu…
4.
Olevaisuuden korkein tähti! Kuvasarjojen iäisten taulu! Minun luokseni saavutko? — Ihanuutesi äänetön, jota ei yksikään nähnyt ole, — se eikö pakene katsettani?
Oi kilpi ehdottomuuden! Kuvasarjojen iäisten taulu! — sinä tiedäthän sen: sitä vihaavat kaikki, sitä rakastan ma yksin, että iäinen oot! että ehdoton oot! Mun lempeni tulen syttymään saa vain iäti ehdottomuus.
Oi kilpi ehdottomuuden! Ole vaisuuden korkein tähti! — jota saavuta mikään ei toive, jota tahraa ei yksikään kielto, olevaisuuden iäinen myöntäminen oot minä iäinen myöntäjäsi oon: sillä sua rakastan, oi iäisyys!
Viel' leimuaa ukkospilvi: mut välkkyen, raskaana, hiljaa jo Zarathustran rikkaus lepää yli kenttien kimmeltäväin.
On kotoni korkeudessa, ma korkeuksiin en kaipaa. Ylös katsettani en nosta; alas-katselevainen ma oon, mies, jonka siunata täytyy: alas katsovat kaikki siunaavaiset…
Se ollut ei rohkeutes, ett' epäjumalia kaadoit: vaan että sä itsessäs epäjumalanpalvelijan löit maahan, se oli sun rohkeutes.
Salamaksi mun tietoni muuttui; se timantti-säilällä murtaa yön tummuuden ympäriltäin!
Pettää — se parhain on taistelutaito. Ketunnahka: sotisopani salainen on.
Ma teitäkö rakastan?…
Niin ratsumies ratsuaan lempii
päämaaliin mi hänet vie.
"Yöt uudet loit ympärilles, erämaita uusia löysi sun leijona-jalkasi."
Ei synnit, ei suuret hulluudet ihmisien mua kärsimään saaneet: ma ihmisen suurista hyveistä kärsin enin hänestä kärsiessäin.
"On ihminen paha", niin puhuivat viisaimmat vielä kaikki mun lohdukseni.
Tää yksin kaikesta tuskasta päästää
( — nyt valitse!):
pikainen kuolema taikka
rakkaus kestäväinen.
Sa oletko hauras?
Varo lapsen-käsiä silloin!
Ei elää voi lapsi,
se ellei rikkoa saa…
"On hyötyä savustakin", niin beduiini puhuu, niin puhun ma myös. savu, etkö sa ilmoita taivaltajalle, ett' ystävällinen liesi lähellä loimuaa?
Mutkia tehden kulkevat suuret ihmiset, virrat, mutkia tehden, mut maaliinsa: se heidän on parhain rohkeutensa, he teitä polveilevia ei pelkää.
Tuollapuolen Pohjolan, jään, tämän-päivän, tuollapuolen kuoleman, ypö-yksin: meidän elomme, meidän onnemme! Et maata, et vettä myöten löydä tietä pohjanperäläisten luo: niin ennusti meistä viisas suu.
Yö on: yli kattojen jälleen kuun kulkee lihavat kasvot. Hän, uroskissa kaikista kadehtivaisin, kademielin rakastavaisia katsoo, tuo kelmeä, ihrainen "ukko kuussa". Himomielin se pimeitä nurkkia kiertää, nojaa ikkunoihin, puoleksi suljettuihin kuin himomielinen, lihava munkki, mi kulkee teitä kiellettyjä yön aikaan julkeana.