The Project Gutenberg eBook of Erään miehen omatunto: Romaani This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Erään miehen omatunto: Romaani Author: Juho Koskimaa Release date: February 12, 2016 [eBook #51192] Language: Finnish *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERÄÄN MIEHEN OMATUNTO: ROMAANI *** Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen ERÄÄN MIEHEN OMATUNTO Romaani Kirj. JUHO KOSKIMAA Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918. Turun Kirjapaino ja Sanomalehti Oy. I Metsänhoitaja Constantin Gyllenmarck makasi selällään valkoisella jäkäläkankaalla ja katseli, kuinka savupilvet, joita hän sikaristaan puhalteli, leijailivat ilmassa, hajaantuivat, kokoontuivat taas, ikäänkuin pitääkseen paremmin puoliaan iltatuulta vastaan, mutta kävivät sitten ohuemmiksi ja ohuemmiksi, kunnes viimein katosivat avaruuteen. Parinkymmenen askelen päässä hänestä rätisi ja räiskyi rakovalkea, ja sen ympärillä istuivat naureskellen ja haastellen hänen apurinsa, kuusi luvultaan, mutta heihin ei hän tällä kertaa kiinnittänyt huomiotaan. Hän eli omaa elämäänsä, antoi ajatustensa kierrellä, puhalteli ilmaan sinertäviä savuja ja tunsi itsensä turvalliseksi ja tyytyväiseksi, kun lähellä oli ihmisiä, jotka, samalla kuin häntä turvasivat, kuitenkin antoivat hänen olla rauhassa. Aurinko paistoi vielä täydeltä terältä, ja verenhimoiset sääsket surisivat ilmassa tuon tuostakin lähennellen hänen kasvojaan, mutta päästyään melkein ihoon kiinni lensivät ne tiehensä, säikähtyneinä kasvoihin sivellystä, väkevätuoksuisesta pikiöljystä. Aluksi, tänne tullessaan, kymmenen, kaksitoista vuotta sitten, hänen oli ollut vaikea tottua pikiöljyyn, se oli hänestä pahalle haisevaa ja inhottavaa, mutta nyt, -- hän ei voinut ajatella metsään menoa kesäisin ilman pikiöljyä. "Kaikkeen tottuu, kaikkeen tottuu..." Oli saanut tottua niin paljon muuhunkin, joka aluksi oli tuntunut vieraalta ja vastenmieliseltä, melkein mahdottomalta; -- mutta mikäpä siinä: kun täytyi niin täytyi. Ei päässyt yli eikä ympäri. Tästä hän johtui ajattelemaan, kuinka oli ennen ja kuinka nyt, huomasi sitten, että ajatukset ottivat ikävän suunnan, suutahti, nakkasi loppuunpoltetun sikarinpätkän pois ja kääntyi kyljelleen. * * * * * Minne hän vain loi silmänsä, tuntureita kaikkialla, tuntureita edessä ja tuntureita takana, tuntureita lähellä ja tuntureita kaukana, niin kaukana, että ne näyttivät siintäviltä pilviltä, ellei olisi tiennyt niitä tuntureiksi. Ja tunturien välissä valkeita jäkäläkankaita tai soita, suunnattomia, silmänkantamattomia aapoja tai tuoreita, tuoksuvia jänkiä, joiden keskeltä yksi tai toinen joki sai alkunsa jostakin rämelammikosta tai järventapaisesta. Ilta alkoi lähetä, alempana oleva suo purki höyryä. Tarvitsi vain vähän vaivata mielikuvitustansa, niin tuo suunnaton, usvan peitossa oleva suo näytti pellolta, suurelta ja viljavalta, niinkuin jossakin Etelä-Pohjanmaalla, Hämeessä tai Varsinais-Suomessa. Puuttuivat vain pellon reunoille sijoittuneet, usvan takaa häämöttävät punaiset tai valkeat talot, puuttui vain keveä, autereinen kuokkamaansauhu, ja illusiooni olisi ollut täydellinen. Mutta vain hetkeksi: mielikuvien takana pilkisti autius, yksinäisyys ja hedelmättömyys synkkänä ja uhkaavana. Täällä ei koskaan kuule karjankellon kilkatusta, täällä pitävät vain eksyneet porolaumat, karhut ja sudet asuntoa, tänne eksyy vain joku metsäherra tai maanmittari kesäisin, joku laumojaan hakeva poromies talvisin, ja kaikilla on kiire takaisin asutuille seuduille, jonne täältä on päivämatkoja. Kenenkään päähän ei vuosisatoihin pälkähtäne perustaa tänne uutistaloa, olkoon, että luonto lahjoittaisi vaikka kuinkakin hyvät niittyvainiot, tämä tulee pitkät, pitkät ajat vielä olemaan liian kaukana, liiaksi Jumalan selän takana. Muuallakin oli tarpeeksi kilvoittelemista, tänne ei todellakaan kannattanut tulla. Jossakin etäämpänä lauloi yksinäinen tunturipuro yksitoikkoista lauluaan, vierittäessään pisaroitaan johonkin suurempaan ojaan, puroon tai joentapaiseen, lauloi ja vieritteli, niinkuin se ehkä oli tehnyt ikuisesti, koskaan kasvamatta, mutta koskaan ehtymättäkään. Ja kun ojia, puroja, jokia ja jokienhaaroja oli kokoontunut tarpeeksi, kasvoi siitä Tuntsa, suuri, vuolas ja rikas, Tuntsa, joka elätti pitäjiä, taloja ja kihlakuntia, kyliä ja kaupunkeja, kokosi rikkauksia ja vei rikkauksia. Vei rikkauksia -- niin juuri! Ja viedessään rikkauksia ja synnyttäessään rikkauksia matkaansaattoi toisella puolen ylellisyyttä, toisella puolen köyhyyttä ja kurjuutta. Metsänhoitaja Gyllenmarck nousi istualleen ja sytytti uuden sikarin. Miks'ei kirkas, valtava Tuntsa saanut pysyä sinä, miksi Luoja oli sen tarkoittanut, rantojensa asukkaitten rikkauden lähteenä ja kulkuväylänä, suurena ja kirkkaana, ikuisesti puhtaana ja koskemattomana, synnyttäen juoksunsa varrelle vain ylväitä taloja ja varakkaita kyläkuntia. Nyt se oli suuren, monimiljoonaisen yhtiön suunnaton käsivarsi, joka ulotti sormensa ja haaransa kaikkialle, missä edes kymmenen kuivettunutta kuusta oli vietävänä suussa oleviin sahoihin, tehtaisiin ja hiomoihin, kymmenien, satojen peninkulmien päähän täältä. Ja mitä se toi tullessaan: muutamia setelitukkuja ehkä, mutta sitä enemmän murhia ja tappeluksia, ihrasilmäisiä, suurisuisia pehtoreita ja työnjohtajia, rähiseviä jätkiä, jotka levittivät kirousta ja turmelusta erämaan suureen rauhaan. * * * * * "No, joko taas!" Metsänhoitaja Gyllenmarck koetti karistaa pois ajatukset, mutt'ei onnistunut. "Mitä tuhatta minulla on tekemistä Kannanlahti-yhtiön enemmän kuin muittenkaan sellaisten kanssa!" Ei, ajatuksistaan hän ei päässyt minnekään. Täällä hän nyt istui keskellä erämaata ja leimautti puita, jotka ehkä juuri Kannanlahti-yhtiö tulisi ostamaan. Ja kun kauppa olisi päätetty, ilmaantuisivat tänne tietysti pehtorit ja työnjohtajat, "ukkoherrat", "tulipiiput", "kympit" ja mitä ne kaikki olivatkaan -- jätkineen ja souvareineen, ja taas kaikuisi elämä ja kirous Tuntsan varsilla. "Mitä pirua tämä kaikki minua liikuttaa!" Talokkaat jättäisivät peltonsa ruvetakseen rahdinajajiksi yhtiölle tai ansaitakseen muutamia markkoja uittotöissä, jätkät söisivät talot putipuhtaiksi, työnjohtajat, puoleksi herroja, puoleksi raakalaisia, tungeksisivat hänen, Gyllenmarckin, ovilla, puhuen hakkuista ja kuutioimisista, hanurinkitkutus kuuluisi riihistä ja ladoista, talokkaat alkaisivat käräjöidä yhtiöltä uiton aikana tapahtuneita vahingoita ja vuoden kuluttua käsiteltäisiin käräjillä etupäässä lapsenelatusjuttuja. Ja tämä kaikki siksi, että keräytyisi rikkautta yhtiön osakkeenomistajille ja etupäässä sen johtajalle, perustajalle ja suurimmalle osakkeenomistajalle, joka istui kuin hämähäkki keskellä verkkoaan kaukana kaupungissa, hallitsi kaikkia yhtiön eri säikeitä ja imi kaiken sen, minkä Tuntsa toi. Mitä olivat nuo muut hänen rinnallaan: pomot, inspehtorit, metsänarvostelijat, vieläpä itse "Isokin", yhtiön ylityönjohtaja, jonka nimen koko Pohjola vain kuiskaten lausui ja jonka vuosipalkka merkittiin kuudella numerolla? -- Käskyläisiä, juoksupoikia. "Mutta tämän kaiken kanssahan minulla ei ole vähintäkään tekemistä!" Metsänhoitaja Gyllenmarck viskasi uuden, loppuunpalaneen sikarin jäkälikköön ja heittäytyi selälleen. Ei kannattanut turhia filosofeerailla, parasta kun oli vain ja antoi muidenkin olla. Olihan hän jo elämässään tarpeeksi filosofeeraillut. * * * * * "No nyt se kumman heitti", kuuli hän äkkiä äänen sanovan vieressään. "Miten niin?" Hän käännähti ja loi katseensa puhujaan. Se oli Matti Niemelä Saijankylästä, joka oli uskollisesti häntä seurannut kaiket kesät siitä asti, kun hän nykyiseen hoitoalueeseensa muutti. "Lähtö tuli minulla talosta", virkahti Matti hetken kuluttua alakuloisesti. Gyllenmarck päästi lyhyen vihellyksen. "Yhtiö tietysti?" kysyi hän sitten. "Sehän se..." "Olenko käskenyt sinun olla missään tekemisissä yhtiön kanssa?" "Ette, mutta..." "Mitä muttia siinä on. Syytä itseäsi." "Niin kylläkin, mutta..." Gyllenmarck käänsi ynseästi selkänsä. Hetken kuluttua hän kuitenkin kysäisi: "Kuinka sinä nyt juuri sait sen tietää?" Matti selvitti ääntään, ennenkuin vastasi. Se oli merkki siitä, että hän aikoi puhua vähän pitempään. "Kyllä minä sen olen tiennyt koko sen kuukauden, minkä täällä metsässä olemme olleetkin", sanoi hän tarpeellisten alkuvalmistelujen jälkeen, "mutta on niin painanut mieltä, etten olisi voinut sitä rauhallisesti sanoa aikaisemmin..." "No miksi siitä oikeastaan minulle kerrot?" Matti joutui nähtävästi koko joukon hämilleen eikä kyennyt heti vastaamaan. "Jollekinhan sitä...", änkytti hän viimein. "Miksi juuri minulle?" "En minä ymmärrä, kuinka tulin juuri teille sanoneeksi", tunnusti hän nöyremmästi kuin olisi osannut odottaa. "Vai niin kävi sinunkin, Matti", mutisi Gyllenmarck nähtävästi tyytyväisenä selitykseen ja hänen äänessään kuvastui jonkunlainen myötätunto. -- "Minkäpäs kohtalolleen voi! Lähtö on tullut aikoinaan minullekin -- ja koko joukon isommasta talosta." Sitten hän taas käänsi Matille selkänsä, osoittaen sillä, ettei hän enää tahtonut keskustelua jatkaa ja ettei hänellä puolestaan ollut mitään lisättävää. Matin lyhyt tiedonanto -- miksipä muuksi sitä voi sanoa -- oli pahasti vihlaissut vanhaa haavaa, joka tosin oli jo arpeutunut, mutta ei kuitenkaan ollut silloin tällöin pakottamatta. Nyttemmin sitä kyllä pakotti vain harvoin, erityisissä tilaisuuksissa, kun sitä kosketettiin, muuten oli Gyllenmarck sen jo melkein oppinut unohtamaan tai ainakin oli hän sen suhteen turtunut. Se oli ollut järkyttävä lähtö, se hänen lähtönsä siitä "koko joukon' isommasta talosta" kuusitoista vuotta sitten. Miten hän oli siihen asemaan joutunut, että hänen täytyi lähteä isiensä kartanosta, jonka ainoa perillinen hän oli, sitä hän ei voinut itselleen vieläkään selvittää. Ja jos olisikin voinut, ei hän uskaltanut, -- se olisi vaikuttanut liian syyttävästi, liiaksi järkyttänyt hänen mielensä tasapainoa, joksi hän turtuneisuuttaan nimitti. Vain muutamia silmänräpäyskuvia tuli silloin tällöin hänen mieleensä, alussa usein, myöhemmin ani harvoin: Pariisi, Monte Carlo, Tyroli, Italian viinituvat, Espanjan bordellit, omantunnon tuskissa harhaileminen Sveitsin alpeilla, päättömät rakkausseikkailut, uhma, katumus tomussa ja tuhassa, ja tätä kaikkea säestävä huumaava rahojen kilinä ja setelien kahina, kunnes kilinä ja kahina herkesivät, siitä syystä, että rahoja ei enää ollut, ja kirjavat kuvat hälvenivät, synnyttäen ei hauskoja muistoja, vaan kalvavan omantunnon. "Sukukartanokirja minut pelastaa", oli hän ajatellut, mutta sukukartanokirja ei kyennyt pelastamaan siksi, ettei sellaista ollut. Gyllenmarckit olivat liiaksi luottaneet jälkeläistensä kuntoon, he olivat olleet fideikomissaareja vain yleisessä tajunnassa. Hänen isänsä, vanha paroni Gyllenmarck, oli jo hänen poissaollessaan kuollut, -- murheesta, kuten hänelle kerrottiin. Hänet vastaanottivat vain velkojat ja viiden polven Gyllenmarckit, jotka himmeänkultaisista puitteistaan karkeina ja halveksivasti katselivat häntä hallin seiniltä. Hänen oli ollut pakko poistua ennenkuin poistettiin, ja kartanon parivaljakko oli tehnyt hänelle viimeisen palveluksen, viedessään hänet lähimmälle rautatieasemalle yksinkertaisen kansan uteliaasti katsellessa. Pois nyt vapaaherruus! Pois se, josta hän nyrkkiä pöytään lyöden oli varoittaville tovereille huudahtanut: "Vaikka minä kerjäläisenä makaisin maantienojassa, vapaaherra olen silloinkin!" Hänen toverinsa olivat alkaneet karttaa häntä, ja silloin oli Constantin Gyllenmarck kauhulla huomannut, että hän oli häpeän oma. Entä sitten jatko? Harhailua paikasta paikkaan, kylästä kylään, kaupungista toiseen, häpeäänsä piileskellen, raskaat muistot mielessä ja omistamatta enää rohkeutta ampua edes kuulaa otsaansa. Tervehtivätkö hänen tuttavansa häntä enää, jos sattumalta tapasivat? Tervehtikööt tai älkööt, mutta hänen täytyi saada elää, kun ei ollut rohkeutta kuolla, jossakin kaukana, jossa ei kukaan tuntisi, jossa hän olisi vain herra Gyllenmarck ilman menneisyyttä ja ilman -- niinhän hän itse oli tahtonut -- ilman tulevaisuutta. Kuka hänet oli opastanut Evolle yhdennellätoista hetkellä? Miten ne kaksi vuotta siellä olivat kuluneet? Hän kysymysmerkkinä tovereilleen, nämä vieraina hänelle. Ei jälkeäkään enää suurenmoisesta, hienosta Gyllenmarckista. Ja niiden kahden vuoden kuluttua oli myöskin loppunut viimeinen tähde viiden sukupolven Gyllenmarckien kokoamasta omaisuudesta, hänellä ei ollut enää muuta kuin työkykynsä, ja nyt sai hän ruveta kauppaamaan sitä. Oliko tyhmää tuntea tyydytystä siitä, että hänet oli määrätty tänne kauas pohjoiseen, kauas uteliailta silmäyksiltä, kauas sivistyskeskuksista ja valtateistä? Eihän hän muuta kaivannutkaan. Täällä oli suurin riippumattomuus, täällä sai olla yksin: pyöreälakiset tunturit saivat olla Alppeja, silmänkantamattomat suot Unkarin pusztoja, tunturijärvet Lago di Garda tai Vierwaldstättersee, petollinen, matala suojärvi Plattensee, hänen oma puustellinsa -- Gyllenmarckien sukukartano. Niin hän oli kuvitellut. Kukaan ei kyselisi mitään, kenellekään hänen ei tarvitsisi tehdä tiliä elämästään, hän saisi olla yksin, häiritsemättä ketään, häiriintymättä kenestäkään. Oliko niin ollut? Alussa ehkä. Uteliaat olivat pysyneet loitolla, hän oli vielä ylhäinen siinä merkityksessä, että osasi pitää suunsa kiinni. Häntä kohdeltiin aralla kunnioituksella, hänellä oli ainoastaan hyvän päivän tuttavia. Kaikki lähentelemisyritykset olivat rauenneet alkuunsa, pienessäkin piirissä osasi hän vetäytyä syrjään. Hän oli saavuttanut sen, mitä oli pyytänytkin, -- yksinäisyyden ja koskemattomuuden. Haavat olivat arpeutuneet, mutta tarvittiin vain pieni kosketus, ja niitä alkoi uudelleen pakottaa. Tarvitsi vain tulla kotoa karkoittamisen vuosipäivä, niin kaikki astui uudelleen ilmielävänä eteen, tarvitsi vain jonkun mainita samansuuntaisiakaan tapauksia, ja heti hän alkoi miettiä omaa kohtaansa. Kaikesta huolimatta häntä seurasi menneisyyden varjo kiinteänä, erottamattomana, odottaen vain tilaisuutta saadakseen ruveta muistuttelemaan, kuinka toisin nyt voisi olla. Vaistomaisesti Gyllenmarck vetäytyi yhä enemmän erilleen saavuttaakseen yhä täydellisemmän turtuneisuuden, puhui vain sen, mikä välttämätöntä oli, ja jos jonkun puheet tavalla tai toisella muistuttivat hänelle hänen omasta kohtalostaan, antoi hän musertavia tai ällistyttäviä vastauksia: "Lähtö on tullut minullekin..." Ja niin edespäin. Mutta senjälkeen pakotti hänen omaatuntoaan sanomattomasti, ja kului päiviä ja viikkoja ennenkuin kaikki taas tuli ennalleen. Siksi: yhä enemmän vain syrjään, eihän hänellä enää ollut tekemistä kenenkään kanssa. Ja toisinaan, kuten sanottu, luulikin hän täydellisen rauhan saavuttaneensa. Mutta sittenkin hän kaipasi jotakin, rauhasta puuttui vielä jotakin. Talot sortuivat hänen silmäinsä edessä, yhtiö vei joka vuosi suuria aloja koskemattomista metsistä, ja hän leimasi sille nöyrästi tukkeja kruunun käskystä. "Mutta sehän kuuluu minun virkaani..." Niin. Sehän kuului hänen virkaansa. Mitäpä miettiä turhia. Kohtalostaan ei päässyt. "Olisi se... kun olisi niin rikas mies, ettei tarvitsisi kumarrella eikä pokkuroida ketään..." Metsäherra havahtui, aivan kuin joku olisi heittänyt kylmää vettä hänen niskaansa. Matti Niemelä istui vielä paikallaan hänen takanaan imeskellen sammunutta nysäänsä. Niin, hänenhän oli muutettava talostaan. "Kuinka suuri velkasi yhtiölle olikaan?" kysyi Gyllenmarck, vaikk'ei asia häntä liikuttanut. "Viisituhatta..." "No kuinka tulit sen ottaneeksi?" Matti Niemelä pisti piipun taskuunsa ja katseli etäisyydessä häämöttäviä tuntureita. "Tulinhan vain... sitä kun melkein tarjottiin. Sanoivat, että kun olisi rahaa, niin kyllä minä taloni eri kuntoon saisin..." "No niin". "Pehtori se niin sanoi". "Niin -- niin". "Minä sanoin, että mistäpä sitä liikoja rahoja meikäläiselle, ja sitten se pehtori melkein tarjosi ja velkakirjan otti". "Ja sinä olet rahat käyttänyt?" "Niinpä tietenkin. Enhän minä niitä laatikkoon makaamaan ottanutkaan." "Et tietystikään. No ja sitten?" "No nyt sanottiin laina irti, sanoivat pääherran niin tahtovan. Koronmaksu kun lykkäytyi jonkun verran. Ei siksi, ettei rahaa olisi sattunut olemaan, vaan muuten ei tullut käydyksi." "Sinäkö olet luullut, että yhtiö antaisi maanviljelysapulainoja?" "Enhän minä sitäkään... mistäpä minä sen tiesin, että se niin nyt äkkiä... ja arvaamatta..." "Olisi saanut katsella vähän ympärilleen". "Eivät sitä kaikki niin arvaa, niinkuin tekin esimerkiksi... Ja kaikkikin herrat..." Metsänhoitaja Gyllenmarckia vihlaisi ilkeästi, hän tahtoi päästä asiasta erilleen. "Minä koetan miettiä, voisinko tehdä jotakin hyväksesi", sanoi hän katkaisten keskustelun. "Se tulee käräjissä esille..." "Jaha". Sinä yönä metsäherra Gyllenmarck nukkui huonosti. Hän katseli jalkapäässään räiskyvää rakovalkeaa ja kuinka siitä kipenät lentelivät taivasta kohden, tummenevaa taivaankantta, joka jo oli kirkas tähdistä, -- syksy tuli sittenkin auttamattomasti, syksy -- ja viimeksi miehiään, jotka makailivat siinä havuilla hänen rinnallaan, vapaina kaikista huolista, tasaisesti hengittäen, suut auki. Tuommoiseksihan hänkin, Gyllenmarck, oli pyrkinyt ja melkein pyrkimyksensä saavuttanut: suuren, häiritsemättömän rauhan. Nukkuiko Matti Niemeläkin? Gyllenmarck kohottautui hiukan. Nukkui, aivan niinkuin nuo toisetkin, käsi pään alla. Ja lähtö-uhka oli edessä! Mutta kai hän oli siihen ajatukseen jo tottunut. Miksi oli Matti Niemelä kääntynyt juuri hänen puoleensa, ynseän, luoksepääsemättömän? Kauan mietittyään tätä luuli hän ymmärtävänsä Matin logiikan. Ynseät, suljetut, luoksepääsemättömät -- nehän ovat juuri niitä rikkaita, kaikkivoipia. Matti oli tarvinnut kokonaisen kuukauden luontonsa karkaisemiseksi, voidakseen puhua hänelle asiansa, siitä huolimatta, että oli tuntenut hänet toistakymmentä vuotta. Millä tavalla hän voi Matti Niemelää auttaa? Ei millään. Mutta tarvitsihan mies jonkunlaisen oljenkorren voidakseen rauhoittua, selventää ajatuksiaan ja ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin asemansa pelastamiseksi. Gyllenmarck päätti ottaa oljenkorren aseman. Hän jättäisi sanomatta Matille, ettei hän, köyhä, voi tehdä hänen hyväkseen mitään. Käräjiin oli vielä runsas puolitoista kuukautta -- sillä ajalla jo ehtii jos jotakin. Sitten Gyllenmarck päätti nukkua. Ja hän nukkui. II Matti Niemelä vilkuili alakuloisen näköisenä käräjätalon pirtin ikkunasta ulos. Ei iljennyt katsella ihmisiäkään, olisivat pian alkaneet kysellä ja udella, ja sekö heille selittelemään rupesi. Paras olla itsekseen. Jos joku häneltä ohimennen jotakin kysäisi, niin hän murahti muutaman epäselvän sanan vastaukseksi, vetäisi pari savua piipustaan ja jatkoi tuijottamistaan. Ajattelematta mitään, kuulematta mitään, näkemättä mitään. Syksy oli tullut, tuima talvi edessä. Tunturin laet olivat valkoisina, mutta maa oli vielä paljaana. Minkä yöllä tuiskutti, sen aurinko päivisin sulatti pois. Toistaiseksi. Kunnes ei enää kykenisi sulattamaan mitään. Lumi jäisi paikoilleen, ja sitten alkaisivat sokaisevat pyryt ja kiljuvat pakkaset. Pitkiksi, pitkiksi kuukausiksi. Matti Niemelä käänsi päätään ja ruiskautti pitkän, ruskean syljen. Silloin hänen silmänsä kohtasivat yhtiön pehtorin, joka rentonaan leventeli penkillä pirtin toisella puolella ja nauraa räkätti. Matti Niemelän otsasuonet pullistuivat, ja voimatta muulla tavoin osoittaa vihaansa hän sytytti sammuneen piippunsa ja alkoi äkäisesti vedellä henkisavuja. "Räkätä minkä räkätät, herra se on sinullakin". Sitten hän taas alkoi katsella valkoisena hohtavaa tunturinlakea ja likaista, rapakkoista kylätietä. Hänen ympärillään oli melua ja huutoa ja puheensorinaa, kahvikuppien ja vatien helinää, naurua ja hohotusta, matala-äänistä, arkaa ja tärkeää keskustelua, uhkailua ja vakuutusta, pelkoa, ylimielisyyttä ja kerskailua, ja kaiken tämän lävitse hän silloin tällöin kuin unessa kuuli, miten oikeuden istuntohuoneen ovi avattiin ja konstaapeli Juusperi käski asianosaisten astua sisään. Vielä ei hänen nimeään oltu mainittu. Mutta pian se kajahtaisi: "Aktiebolaget Kannanlahti vastaan Matti Niemelä". Kuukausien vieriessä oli Matti Niemelä totuttautunut tähän huutoon. Se ei häntä enää ollenkaan hämmästyttäisi. Kun se kajahtaa oikeuden istuntohuoneen ovelta -- ja sehän on vain jonkun minuutin, enintään tunnin asia --, hypähtää hän seisoalleen kuin vieteristä painaen, vaappuu istuntohuoneeseen, ja tuomari alkaa lukea valmiiksi kirjoitettua tuomiota: "-- -- ja velvoitetaan siis talollinen Matti Sigfridinpoika Niemelä, Sallan pitäjän Saijan kylästä, heti kuittia vastaan suorittamaan kantajalle, Trävaruaktiebolaget Kannanlahdelle, velkakirjan sisällön, viisituhatta markkaa, korkoineen ja lainhakukustannuksineen..." Velvoitetaan suorittamaan! Millä hän sen suorittaisi? Sitten seuraisi huutokauppa, häätö, ja Niemelän omistajaksi tulisi Kannanlahti-yhtiö. Niemelän niinkuin monen muunkin, tätä ennen ja tämän jälkeen. Hän, Matti Niemelä, joutuisi perheineen maantielle. Mutta sitä ei kannattanut ajatella, hän oli sen asian jo niin moneen kertaan ajatellut. Jokaisella päivällä oli murhe itsestään. Olihan kyllä metsäherra Gyllenmarck luvannut ajatella hänen asiaansa. Ja oli ehkä ajatellutkin. Mutta mitään tuloksia ei siitä liene ollut, kosk'ei ollut sanallakaan maininnut. Myöhään se asia sille tuli kerrotuksikin, liian myöhään. Kukapa tässä ajassa!? Matti Niemelä ei tuntenut pienintäkään katkeruutta Gyllenmarckia kohtaan. Se oli senlaatuisia miehiä, metsäherra, että kun se jotakin otti tehdäkseen, niin se teki, eikä sitten turhia puhunut. Eikähän se oikeastaan mitään ollut luvannutkaan. Jos sillä olisi ollut aikaa jotakin tehdä, niin kyllä se olisi ilmoittanut, mutta mitään ei ollut kuulunut. Ja hän alkoi taas kiinteästi tuijottaa valkolakisia tuntureita ja ajatteli, että kun olisi sellainen tunturinhaltia, jollaisista hän toisinaan oli kuullut puhuttavan, tunturinhaltija, suuri, yksinäinen ja luoksepääsemätön, jolla ei olisi muuta tekemistä kuin olla olemassa ja katsella maailman menoa, asua jossakin ja elää jollakin, mutta kukaan ei tietäisi, missä ja millä hän eläisi ja toimeen tulisi. Hän havahtui, kun joku sysäsi häntä kylkeen ja istahti hänen viereensä. "Kyllä sinä huoletta saat nousta rekeesi ja lähteä ajelemaan kotiasi kohden, Matti". "Häh?" Matti Niemelä käännähti ja jäi suu auki katselemaan puhujaa. "Totta se on, ota vain lakkisi ja ala ajella Saijalle päin..." "Ei ole ollut asia vielä esilläkään... Sittenpähän joutaa ajella", sai Matti änkytetyksi. "Eikä tule esille näillä käräjillä... tai kyllähän se tulee, mutt'ei ole kantajaa..." Matti Niemelä hämmästyi yhä enemmän ja kääntyi nyt kokonaan päin häiritsijäänsä. Mutta puhujan, metsäherra Gyllenmarckin kasvot ilmaisivat vain pelkkää totisuutta, vaikka henki tulikin pahasti väkeville. "Etkö sinä usko, kun minä sanon", tiukkasi metsäherra kotvasen kuluttua. "Olethan aina ennen uskonut". "Kyllähän minä... mutta jos hosmestari hyvinkin laskee leikkiä ja..." "Puhu vähän hiljemmin". "... ja tuossahan tuo pehtorikin istuu vastapäätä", lisäsi Matti puoliääneen. "Anna sinä pehtorin istua", kuiskasi metsäherra takaisin melkein vihaisesti, "ja laputa tiehesi, ettei herätä niin suurta huomiota". "Niin mutta..." Matti Niemelä ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, sillä samassa ilmestyi konstaapeli Juusperi oikeuden istuntohuoneen ovelle ja kajahdutti suurella äänellä: "Kannanlahti-yhtiö, Matti Sipanpoika Niemelä". Näkemättä sen enempää metsäherra Gyllenmarckia kuin muitakaan ja kuulematta muuta kuin oikeuden käskyn hyökkäsi Matti Niemelä istuntohuonetta kohden, ja Juusperi avasi oven samalla kertaa hänelle ja yhtiön pehtorille. III Se suuri hetki on siis tullut. Matti Niemelä seisoi keskellä oikeuden istuntohuoneen lattiaa, pyöritellen lakkia kädessään ja vilkuillen vuoroin tuomaria, vuoroin lakkiaan, vuoroin yhtiön pehtoria. Mitä ne vitkastelevat? Miks'ei pehtori astu esille ja puhu puhki asiaansa, miksi hän värjöttää oven suussa aivan kuin asiaankuulumaton syrjäinen? Matti Niemelä rohkaisee mielensä ja luo pehtoriin pitkän, tutkistelevan katseen. "Astu nyt esille, pukinsilmä, liuhuparta..." Ei, siellä se vain värjöttää, puhisee, puhkuu, punastelee. Lautamiehet istuvat liikkumattomina pitkin seiniä, liikkumattomina niinkuin kuvat, silmät puoli-ummessa ja odotellen, että asia alkaisi. Lopunhan tietää jokainen: ... "ja velvoitetaan siis Matti Niemelä..." Ja kun velvoittamisesta ei lähtisi apua, menisi talo. Sehän on selvä. "Kun ei se jo ala, että päästäisiin loppuun..." Matti Niemelä muuttaa asentoaan ja vilkaisee taas pehtoria. Mitä iankaikkista ne sitkuttavat, vai aikovatko ne pitää häntä tässä nähtävillä kuin häpeäpenkillä? Ei, tuomari selailee vain papereitaan, kuiskaa jonkun sanan kirjurille, selailee taas... jokohan tuo konstailee paperiensa kanssa koko päivän. Nyt viimeinkin: tuomari suvaitsee rykäistä, lautamiehet tulevat asiaaharrastavan näköisiksi, nyt tuomari luo katseensa yli käräjäsalin, ja Matti Niemelä muuttaa taas asentoaan kylmän hien virtaillessa pitkin selkää. "Onko kantaja saapuvilla?" Tuomarin ääni ikäänkuin leikkaa käräjähuoneen hikisen ilman, ja hänen katseensa naulautuu ensin Matti Niemelään -- miksi juuri häneen? -- sitten yhtiön pehtoriin. Mutta kukaan ei vastaa. Pehtori vääntelee kuin tuskissaan, näyttää kuin tahtoisi hän puhua, mutt'ei uskalla, viimein menee hän vilkuilemaan ovesta ulos ja palaa taas paikalleen, puhuttuaan jonkun sanan konstaapeli Juusperin kanssa. "Kuinka se uskaltaakin noin konstailla oikeuden kanssa?" ajattelee Matti Niemelä, mutta sitten hän muistaa jotakin ja jatkaa itsekseen hymähtäen: "Miks'eikäs se yhtiö..." Tuomari näyttää hämmästyvän, lautamiehet alkavat kuiskutella keskenään. "Kuinka?" kysyy tuomari ja hänen äänensä ei enää tunnu kaikuvan niin korkealta. "Eikö kantajan asiamies ole saapuvilla?" Pehtori näyttää taas tahtovan puhua, mutta vaikenee, Matti Niemelä vilkuilee vuoroin tuomaria ja lautakuntaa, vuoroin ovelle, ja hengitys tuntuu käyvän keveämmin. "Entä jos hosmestari sittenkin..." Hän ei uskalla jatkaa ajatusta loppuun, mutta äkkiä hän alkaa tuntea suurta, ylitsevuotavaista kiitollisuutta metsänhoitaja Gyllenmarckia kohtaan. Tuomari kääntyy konstaapeli Juusperin puoleen. "Käskikö konstaapeli asianmukaisella tavalla asianomaiset sisään?" kysyi hän. "Kyllä, korkea oikeus". "Niin, että koko tupa sen varmasti kuuli?" "Niin, korkea oikeus". Tuoman katsahtaa yhtiön pehtoria kysyväisesti, hymähtää jotakin lautamiehille, kuiskaa sitten muutaman sanan käräjäkirjurille ja käskee yleisön käydä ulos. Matti Niemelä kuulee käskyn, mutt'ei voi hievahtaakaan paikaltaan. Asia ei hänestä vielä ole lopussa. "Käykää ulos", kehoittaa tuomari Matti Niemelään kääntyen. Vastaaja pyörittelee lakkiaan ja katsoo kulmainsa alta tuomaria ja lautamiehiä. "Niin, mutta tuota... korkea oikeus..." aloittaa hän, mutt'ei saa jatketuksi. "Onko vastaajalla jotakin esilletuotavaa?" "Ei, mutta tuota..." Tuomari katsoo taas lautakuntaan ja naurahtaa salassa. "Käykää ulos sitten". Tuomarin viittauksesta astuu konstaapeli Juusperi esille ja tarttuu vastaajaa käsivarteen taluttaen hänet ulos. "Olehan rauhallinen", kuiskaa hän, kun onnellisesti oli päästy pirttiin, "kyllä se kanne tällä kertaa kumoon meni". "Sitähän hosmestari Kyljenmarkki sanoi, mutt'en minä osannut uskoa..." änkytti Matti takaisin. "Eikä siitä pitkää iloa lähde", hirnahti pehtori kuin äkäinen sonni heidän vieressään, "ensi syksynä se on taas edessä... ja aikaisemminkin, jos me vain laitamme välikäräjät". Matti näytti kuin heräävän unesta, hän raivostui ja läheni uhkaavasti pehtoria. "Älä jumaliste tule siihen soittamaan suutasi tai..." "Tai mitä?" "Kyllä sen sitten tunnet nahassasi". Juusperi oli kadonnut oikeushuoneen puolelle, mutta pehtorin ja Matin sananvaihto loppui alkuunsa, kun Mattia taas huudettiin sisälle. Koska kantaja ei ollut tullut saapuville, katsottiin kanne tällä kertaa rauenneeksi. * * * * * Lyhyt päätös, erinomainen päätös. Matti olisi tahtonut antaa anteeksi koko maailmalle, yhtiön pehtorillekin, olisi melkein tahtonut hyppiä ja tanssia, jos olisi kehdannut. Mutta hän ei kehdannut. Velka yhtiölle pysyi yhä. Se tulisi vielä kerran esille. Mutta aikaa oli voitettu. Hän napitti kiiruusti harmajan päällystakkansa ja suuntasi kuraista maantietä myöten kulkunsa metsänhoitajanpuustellille. Hän tahtoi sanoa, että metsäherra Gyllenmarck oli paras mies koko kihlakunnassa, eikä ainoastaan koko kihlakunnassa, vaan koko maailmassa. Puustellista vilkkuivat vielä tulet, mutta ovet olivat suljetut. Matti kolkutti, ja emännöitsijä tuli avaamaan. Metsäherra oli jo paneutumassa levolle, häntä ei saanut häiritä. "Niin, mutta sanokaa, että se olen minä ja että minulla on tärkeää asiaa". Hetken kuluttua emännöitsijä tuli takaisin. "Kyllä metsäherra tietää, että se on Matti, mutta metsäherra käskee Matin vasta paremmin katsoa eteensä ja laittaa niin, ettei joudu puulaakin kanssa tekemisiin. Matti menee kotiinsa nyt vain ja miettii, mitä on tehtävä, että pääsee asiasta erilleen. Niin sanoi metsäherra." Ovi paukahti kiinni hänen nenänsä edessä, ja niin hän seisoi yksin, tuijottaen tähtitaivasta. "Monet ovat herrain konstit..." * * * * * Aamulla sai Matti tietää, että yhtiön asiamies, kuului sekin olevan tuomari arvoltaan, oli puustellissa juonut itsensä niin humalaan, ettei kyennyt peukaloa liikuttamaan. Aamuyöstä oli hän sanonut antavansa palttua koko yhtiölle ja lähtenyt ajaa täryyttelemään etelää kohden. IV Huoneessa tuntui kostealta ja kylmältä. Koko ruumista tuntui vapisuttavan ja värisyttävän. Tai mahtoikohan se olla eilen illalla nautitun konjakin vaikutusta. Hän puhalsi huultensa läpi lämmintä henkeä, höyry näkyi vielä kauan aikaa leijailevan ilmassa. Huone oli siis todellakin kylmä, kostea ja värisyttävä. Sellaista se saa aikaan, se alkava talvi. Metsäherra Gyllenmarck makasi valveillaan ja katseli, miten päivänvalo kuulsi alaslaskettujen uutimien lävitse. Kuinka kauan hän oli ollut hereillä, sitä hän ei muistanut. Hänestä tuntui, kuin olisi hän valvonut kauan, kauan aikaa. Sellaiselta voi toisinaan tuntua, mutta se johtuu siitä, että on vähitellen, huomaamattaan herännyt. Kahvitarjotin oli ilmestynyt hänen vuoteensa viereen, puhdistetut jalkineet paikoilleen, samoin vaatteet. Niin oli tapahtunut monesti ennenkin, hänen tietensä tai tietämättään, nyt tuntui kaikki niin kummalliselta: hän oli tuntenut, että ne tuotiin, mutta hän ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään. Joku oli liikkunut huoneessa, mutta hän ei ollut liikkujaa nähnyt eikä kuullut, hän vain tiesi, että se oli hänen emännöitsijänsä. Hän, Gyllenmarck, oli tehnyt hyvää. Hän oli antanut Matti Niemelälle armonaikaa ensi käräjiin asti, kokonaisen vuoden. Ellei yhtiö kustanna välikäräjiä! Mitäpä se kustantaisi. Viidentuhannen markan asian takia. Ei kannata. Miksi yhtiön asiamiehen piti "blaskata" itsensä! Eivät ne toki kehtaakaan. Oliko hän hankkinut itselleen vihamiehen? Yhtiöstä tai yhtiön asiamiehestä. Olkoon. Minkäpä ne voivat. "Maikki, tuokaa puita pesään!" Jos oli hankkinut vihamiehen, niin oli hankkinut ystävänkin. Matti Niemelästä. Oikeastaan olisi pitänyt Matille tarkemmin selittää, että asia on vain lykätty, eikä velkaa suinkaan annettu anteeksi. Mutta kai se sen tajuaa selittämättäkin. * * * * * Mitä! Tunturi valkoisena, maa valkoisena, ilmassa sinervä pakkastuntu. Kyllä se nyt jää, lumi, ja talvi alkaa. Maantiellä käveli papin poika. Tyhmä poika muuten. Luki metsänhoitotutkintoa -- yliopistossa tietysti, Evoa ei enää ollut --, oli pyrkinyt hänelle auskulteeraamaan. Lapsikin olisi ymmärtänyt, ettei hän huolinut auskultanteista... vai lieneekö hänellä ollut muita tarkoituksia. Joisikohan konjakkia kahvin kanssa? Hän joi ja humaltui, mutt'ei tullut synkkämieliseksi. Olihan hän juonut eilenkin eikä silloinkaan ollut tullut synkkämieliseksi, katkeraksi ja filosofiseksi. Kuten aina ennen. Hän oli eilen ollut Constantin Kaarienpoika Gyllenmarck, Soiluan ja sen kanssa yhdysviljelyksessä olevien tilojen vapaaherra, rikas ja loistava. Hän oli mennyt käräjäpaikalle, vaikkei hänellä ollut sinne mitään asiaa, hän oli tavannut yhtiön lainopillisen apulaisen ja vakinaisen advokaatin. "Ah, herra tuomari, paljon velvollisuuksia, paljon velvollisuuksia..." "Strunt i det, herra metsänhoitaja. Pieni velkomisjuttu, joka kai tulee esille joskus puolenyön aikana." Miks'ei hän sanonut: herra paroni? Oliko hän niin yksinkertainen, ettei _tiennyt_, vai oliko hän, Gyllenmarck, jo voittanut itsellensä suuren tuntemattomuuden. "Miks'ette mene johonkin taloonne, herra tuomari? Aika tulee pitkäksi. Kylähän on täynnä yhtiön taloja kuin maantie pikkukiviä..." "Resonneeraamaan niiden raakalaisten kanssa tai värisemään johonkin kamarin loukkoon. Jag tackar. Täällä näkee edes ihmisiä." "Olette vaatimaton, herra tuomari, ja kuitenkin päämiehenne kautta samassa asemassa kuin aikoinaan Bo Joninpoika Grip: missä ikinä matkustankaan Suomessa napapiirin pohjoispuolella, saan nukkua oman katon alla..." "Herr _baron_..." "Jag ber, herr häradshövding." Hän oli ollut suurenmoinen, suulas, kohtelias, hän oli ollut maailmanmies, hän oli kahdentoista vuoden kuluessa käskenyt ensimmäisen vieraan puustelliinsa. Ensimmäisen vieraan! Ihmiset katselivat, käräjäkansa katseli, hevosetkin taisivat katsella, ja herra tuomari, kaikkivaltiaan yhtiön suurivaltainen valtuutettu, hymyili. Miksi kuipotteli Matti Niemelä alakuloisena ikkunan ääressä, nythän hän, Gyllenmarck, toimi, hän "katseli, mitä hänen puolestaan voitaisiin tehdä". "Teillä on kodikas virkatalo, herra..." "Ah, pyydän, yksinäisen miehen elämä... Suvaitkaa herra tuomari, maljanne!" Konjakki helmeili ja kimalteli kuin käärmeensilmä, puhe luisti, ilta kului. Tuomarin isoäiti oli ollut -- skjöldien sukua. Hauskaa kuulla. Vahinko, ettei herra tuomaria oltu nobilisoitu. "Laskette leikkiä, herra..." "Tarkoitan täyttä totta -- skjöldien suku kai loppui arvoisaan isoäitiinne. Mikä olisi ollut luonnollisempaa kuin että isänne..." "Olen sitä joskus ajatellut, herra..." Miksi hän aina nielaisi "paronin"? Konjakki kimalteli kuin kytevä tuli. Karahvi täytettiin ja tyhjennettiin, emännöitsijä katseli ihmeissään. Metsäherra Gyllenmarck sai tietää, että tuomarilla oli vaikea virka. Palkka oli kyllä riittävä -- ymmärrystä pyytävä hymyily tuomarin puolelta ehkä _liiankin_ riittävä, mutta se riippuvaisuus, se alituinen painostus. Ajatella, että hänen nyt täytyi keskeyttää tämä verraton istunto viidentuhannen markan saatavan takia, jonka hän hyvin voisi itse maksaa, ellei se olisi vastoin periaatetta ja ohjesääntöä. "Antakaa palttua viidelletuhannelle markalle, hyvä herra. Yhtiö jaksaa sitä kyllä odottaa vuoden lisää. Kolmesataa korkoja." "Luulen päämieheni saavan hyötyä siitä, että tuomio saadaan mahdollisimman pian. Minä luulen päämieheni pyrkivän Niemelän metsään..." "Niinkuin satojen muidenkin metsään". "Oikein, _vapaaherra_..." "Minä pyydän". "Tässä pyrkimyksessä tai näissä pyrkimyksissä, vaikkapa sitten toisten metsiin, piilee kuitenkin jotakin, niissä sykkii elämän valtimo, työ, toiminta, tuloksena rikkaus ja hyvinvointi". "Rikkaus ja hyvinvointi niillekinkö, joiden metsiin pyritään?" "Jos he osaavat ottaa sen oikein, ottaa itselleen hyödyn siitä". "Niin, kylläkin, mutta täällä on kansa kokoonpantu ahkerista tomppeleista". "Valitettavaa heille itselleen". "Ja asia, joka ei oikeastaan liikuta minua. Sanoin vain sen, mitä joka päivä näen. Maljanne, herra tuomari!" Konjakki välkähteli kuin tuli, joka on syttymäisillään suureen, tuhoavaan liekkiin. Tuomarin kasvot punoittivat, hänen kielensä pyrki sammaltamaan. Hän oli tehnyt viimeisen ponnistuksen ollakseen vakava, hän olisi tahtonut laulaa, mutta hänen edessään istui suuri, loistava maailmanmies, eikä hän voinut esittää. "Mies, jonka metsään päämiehenne, yhtiö, pyrkii, on rehellinen, kunnioitusta ansaitseva, vaikka -- tietysti -- yksinkertainen talonpoika. Mitähän, jos antaisimme hänelle aikaa ensi käräjiin selvittää asiansa. Luuletteko, että hän pystyisi siihen?" "Tuskin, mutta voidaan koettaa". Herra tuomari ei tohtinut laulaa, mutta hänen edessään istui maailmanmies, ja hän tahtoi olla ainakin jalomielinen. "Voidaan koettaa". Hän ei menisi kantamaan. Hän ei voisi antaa itselleen anteeksi, jos hän jättäisi tämän harvinaisen seuran bagatellin takia. "Minä pyydän. Riippuu itsestänne. Velvollisuus ennen kaikkea." Gyllenmarck oli ollut suurenmoinen, tuomari alkoi tulla suurenmoiseksi. Hän voisi saada muistutuksen toimeenpanevalta johtajalta. Saakoon -- kyllä hän silti toimeentulee, vaikkei olekaan rikas. Jos hän olisikin rikas, ei hän olisi yhtiön virkamies. Sellaiseksi kelpaa vain köyhä saatana, jota on helppo hallita. Ottaa vain velat haltuunsa... "Mutta herra tuomari!" "In vino veritas... Ja tiukentaa remmejä tarpeen mukaan. Suuressa koneessa ei ainoakaan pyörä saa klikata." "Suokaa anteeksi, hetkinen vain!" Gyllenmarck oli juossut -- todellakin juossut käräjätalolle. Miks'ei Matti Niemelä ollut häntä uskonut. Sama se. Hän oli pitänyt sanansa niinkuin ihmi... ei niinkuin aatelismies. Istukoon siellä ja menköön oikeuteen, mitäpä se häneen tuli. Sittenpähän näkee. Tuomari oli sillä välin tullut tunteelliseksi. Konjakki paloi karahvissa kuin tulipallo, yhtenä ainoana, suurena liekkinä. Herra tuomari tahtoi oitis pois etelään, suoraan tästä paikasta, emännöitsijä oli saanut mennä viemään sanaa kuskille. Tuomari oli ollut liikutettu: Gyllenmarck oli hienoin mies, jonka hän koskaan oli tavannut. Hei vaan, hevonen! "Du gamla du fria, du fjällhöga nord..." Ja laulu oli kaikunut ja kärrynpyörät kolisseet iljanteisella maantiellä. Hei vaan sitä Lappia, sitä korkeata Pohjolaa! * * * * * Oliko hän pettänyt ketään, tuomaria esimerkiksi? Tai Matti Niemelää, talollista? Hänhän oli vain kutsunut tuomarin vieraakseen ja ollut comme il faut, tarjonnut parasta, mitä talo voi tarjota, parlamentteerannut. Ja sitten sanonut asian suoraan. Eikä hän ollut koskaan Matti Niemelällekään luvannut mitään, oli vain sanonut miettivänsä. Mitäpä häntä yhtiön ja Matin keskinäiset asiat liikuttivat! Ja mikä oli tuomari? Joku nivel suunnattomassa ruumiissa, jota sanottiin Kannanlahti-yhtiöksi, nivel, joka voitiin poistaa kivuttomalla leikkauksella ja korvata paremmalla, jos tarvittiin. Kipua, tuskaa tuntisi vain nivel itse, mutta se ei ruumista liikuttaisi. Ruumiissa oli elimellistä vain aivot, ja aivot istuivat kaukana kaupungissa... niinkuin hämähäkki keskellä verkkoa. Entä mikä oli Matti Niemelä! Rehellinen ja ahkera, vaikka vähän yksinkertainen mies, jonka suurin onnettomuus oli se, että hän oli perinyt joltisenkin mukiinmenevää metsää. "Kas, totisesti! Enkö minä, vanha aasi, olekin humalassa!" Hän oli humalassa, eikä se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Hän oli ollut vapaaherra, primus inter pares, tuomarin kanssa, hän ei ollut synkkämielinen kuten ennen, hän tunsi iloa. Maljasi Gyllenmarck, sinä olet sentään tehnyt jotakin muutakin kuin hoitanut kuolettavan virkasi ja pakoillut sisintäsi ja kalvavia muistoja. Eikä hän sittenkään ollut tehnyt mitään. Hän oli "blaskannut itsensä" pahemmin kuin tuomari, hän oli aasi, nauta, pölkkypää, mikä muu tahansa, vaan ei Constantin Gyllenmarck. Hän oli nukahtanut, sitten taas herännyt, päätä pakotti. Tuossa katseli puoleksi tyhjennetty karahvi häntä sohvapöydällä, konjakki niin äitelän makeana ja vetelän näköisenä, kuin olisi se viattominta siirappia, vähän risiiniöljyä ja punssia seassa. "Hyi helv...!" Kaksitoista vuotta yhdessä tuon karahvin kanssa. Mitä vielä -- olihan työhuoneessa tuhat nidosta, merkitsivät nekin jotakin. Hän oli lukenut ne kaikki. "Wiskottenin perheen" sata kertaa. Siihen perheeseen hän ei olisi sopinut, niinkuin ei sopinut Gyllenmarckienkaan vapaaherralliseen perheeseen. Olihan hän lisäksi -- papin tyttären mielestä, niinkuin oli, Herra tiesi mistä, kuullut -- intresantti. Sehän on selvää. Mies, jonka nimi on Gyllenmarck, on aina intresantti, vaikk'ei olisi tehnyt muuta kuin syntynyt ja vaikkei omistaisi muuta kuin luunsa ja luita verhoavan nahan. Oliko hänen aikansa pitkä? Oliko hän tylsistynyt. Hän tappoi ajan, ja aika tappoi hänet ja molemmat kuluivat vähitellen, vähitellen, mutta sitä varmemmin. Ilta hämärsi, olo oli tummaa ja raskasta. Gyllenmarck puolinukuksissa, tuntematta mitään, ajattelematta mitään. Ja karahvi, jossa konjakki oli lämmennyttä ja äitelää, katseli häntä surullisesti, kunnes peittyi pimeään. Taas oli yksi päivä mennyt. Gyllenmarck nukkui. V Koko maanpiiri oli kuin hyistä huurua täynnä, huurua, joka jäädytti sieraimet, silmäripset, parran, kaikki, mistä huokui lämpöä, ja muutti ne jääpuikoiksi. Huurun yläpuolella oli haljakka taivas ja alapuolella narskuva lumi, ja huurun keskeltä kuului räiskähdyksiä ja paukahduksia, metsästä, rakennusten nurkista, huonosti tehdyistä aidoista. Jossakin kaukana uivat tunturit ja vaarat huurun ja usvan keskellä, ja sulana oleva koskipaikka suitsutti kuin kraateri sitä hyistä huurua. Se oli kuin helvetin portti, se huurua suitsuava sula, ja kun Gyllenmarck katseli sitä Niemelän pirtin ikkunan takaa muistui hänen mieleensä lause, jonka Dante aikoinaan oli nähnyt infernon portin päällä. Talon naisväki kulki kiireesti pihan poikki, ja tullessaan sisään joku aina tömähdytti halkosylyksen takan eteen, mutta joku sisällä olijoista juoksi sulkemaan auki jääneen pirtin oven, estääkseen jäätävän huurun sisääntulon. Posket punottivat, silmät loistivat ja hengitys kulki vapaammin kuin pitkiin aikoihin. "Sinä et siis saa mistään sitä viittätuhatta markkaa?" kysyi Gyllenmarck. "Ei se siltä oikein näytä", vastasi Matti Niemelä. "Kävinhän tuota puhumassa Sauvaaran ison rikkaan kanssa, mutt'ei se sanonut tietävänsä keinoa". "Samaa sakkia", murahti Gyllenmarck ja tuumaili oliko laittanut itsensä jonkunlaiseen välikäteen. Niemelän talossa lämmitettiin kaikkia kamareita, ja pienimmät lapset katselivat sormi suussa metsäherra Gyllenmarckia, josta viime aikoina oli ruvettu kertomaan, että hän oli aivan samanlainen paroni kuin se, joka takavuosina oli häätänyt sata torpparia. Vanhin tyttö tarjoili kahvia, ja Gyllenmarck huomasi, että hänellä oli puhdas iho ja ujo, kirkas katse ja että hän kiusallista huomiota herättämättä olisi voinut kävellä parketilla, suuren ihmisjoukon katsellessa. Sellaista kävelytapaa ei hän ollut täälläpäin tavannut ja hän tunsi jonkunlaisen virkistävän tunteen sisässään, joka tunne ei kuitenkaan kohdistunut tyttöön. Mutta pirtin takassa räiskyi valkea, valaisten keskilattiaa ja lämmittäen peräseinälle asti; koko huoneessa oli viihtyisä, lämmin tunnelma, ja Gyllenmarck ajatteli, että olisi hän saanut kymmentä vuotta aikaisemmin istuskella pirteissä takkavalkean ääressä ja että olisi se kovaa, jos Matti menettäisi Niemelän. Minkäpä hän sille kuitenkaan mahtaa. Kun sitten taivaanranta alkoi romottaa punaisena, niinkuin jossakin kaukana olisi ollut tulipalo, kun pakkanen kiihtyi ja tähdet alkoivat syttyä taivaankannelle ja vaarojen ja tunturien ääriviivat erottautua jyrkempinä ja uhkaavampina, juuri silloin, kun poronlihalientä kannettiin pirtin pöydälle ja Gyllenmarckille sanottiin: "tuolla kamarissa ois hosmestarille", näkyi talvitiellä retkue. Etunenässä oli kolme hevosta, joiden sieraimet höyrysivät ja jotka juoksivat pikku hölkkää, pääsemättä kuitenkaan eteenpäin sen nopeammin kuin kovasti käydenkään. Kahdessa ensimmäisessä reessä istui susiturkkiin käärittyjä olentoja, mutta kolmannessa reessä oli kaikenlaista tavaraa ja sen takana kulki taaja miesjoukko, hypellen ja lyöden käsiään yhteen ja tuuppien toisiaan tienposkessa oleviin kinoksiin. Muutamat yrittivät onnellistuttaa usvaista ilmaa ja toisiaan laulunpätkillä, mutta toiset huusivat ja kiroilivat, ja kiroilu, mekastus ja laulu kuuluivat kilometrin päästä Niemelän talon pirtin peräpenkille asti, jolla talon isäntä istui, loi katseen talvitielle ja lausui synkeästi: "Saatana!" Kuullessaan isännän puoliääneen kiroavan tuli emäntä uunin luota ja vilkasi hänkin pimenevälle talvitielle. "Kyllähän ne maksavat... ei sen puolesta", mutisi hän ja katsoi Gyllenmarckiin, aivan kuin pyytääkseen hänen tukeaan mielipiteellensä, "mutta..." Mitä mutta-sanalla alkavan lauseen piti sisältää, sai Gyllenmarck arvata. "Maksavat minkä maksavat," sanoi isäntä. "Menisitte syömään nyt," kehoitti se puhdasihoinen, ujokatseinen tyttö Gyllenmarckia, ja Gyllenmarck ajatteli, että kyllä tuo on ollut ainakin kansanopistossa. Sitten hänen mieleensä muistuivat säterjäntat, joiden kanssa hän Norjassa oli tehnyt tuttavuutta vehmaan nuoruutensa väririkkaina päivinä, ja hän rupesi aprikoimaan, mistä mahtoi johtua, että täälläpäin nuorilla tytöilläkin on suuret ja pullottavat vatsat, niinkuin olisivat raskaina koko joukko. Tällä puhdasverisellä, kirkassilmäisellä, jonka nimi kuului olevan Lyyli, ei ollut... Kun hän oli päässyt tähän asti mietteissään, joita hän itse ei koettanut millään tavalla ylläpitää, aukeni ovi, ja neljä susiturkkia, joiden kaikkien sisältä kuului kova-ääninen ja vastausta vaativa "iltaa", astui sisään. Talonväelle näkyi tuottavan ponnistuksia, ennenkuin he saivat tervehdykseen vastatuksi pakotetulla ja hiljaisella äänellä. Mutta Gyllenmarck oli komea katsella, hän oli kolme kyynärää ja tuuman, eikä hän vastannut tervehdykseen halaistua tavua. Neljän turkin yläpuolelta lensi pirtin penkille neljä karvalakkia, joiden alta paljastui neljä mitä erilaisinta päätä, ja vähitellen alkoi turkkien sisältä purkautua esille neljä mitä erilaisinta miesolentoa, jotka kaikki olivat Kannanlahti-yhtiön pomoja ja siis suuria herroja. Yhä kuitenkin syöksi avoin ovi pirttiin miehiä, toiset laukkuniekkoja, toiset laukuttomia, kaikki turkittomia. Toiset näistä hihkaisivat jonkun tervehdyksen ja heittivät laukut penkille tai penkin alle, toiset olivat tervehtimättä, muutamat kohentelivat lakkejaan, mutta toiset pitivät ne ankarasti päässään; kaikki he kuitenkin sijoittuivat pitkin penkkejä, ja useimmat kaivoivat esiin mikä minkinlaatuisen tupakkaneuvonsa. Muutamat kävivät oitis lattialle pitkäkseen. Viimeisenä astui sisälle koko maailman Walliini, joka viisikolmatta vuotta sitten kuului olleen herra, mutta tehnyt väärennyksen ja, istuttuaan neljä vuotta linnassa, joutunut jätkäksi, joka teki työtä saadakseen juoda. Nähdessään Gyllenmarckin veti koko maailman Walliini kulmansa ryppyyn, teki kunniaa kuin sotamies -- mitäpä ei sellainen puolihullu tee usuttamattakin, varsinkin jos on päissään, niinkuin tuo raukka nytkin näytti olevan, -- pysähtyi Gyllenmarckin eteen ja huusi niin, että pirtti kajahti: "Go' afton, herr baron". Sitten hän rupesi veistelemään puu-ukkoja lapsille, mutta Gyllenmarck oli komea nähdä, hän katseli koko maailman Walliinia ja ajatteli vain: raunio. Askareet alkoivat taas pirtissä sujua, sillä Walliinin esiintymisen jälkeen oli pingotetun mielialan jännitys vähän lauennut. Gyllenmarck unohti, että hänen ruokansa jäähtyi kamarissa. * * * * * "Onko sinulla heiniä, Matti?" "On kylläkin". "Menepä antamaan hevosille!" "Ottakaa itse ladosta ja antakaa samalla kuin asetatte ne yöksi". "Joutaisit itse mennä. Ensi vuonna näihin aikoihin kieputat koreasti". "Se on sen ajan asia, jos on". -- Ei koskaan, ajatteli Gyllenmarck. "Missäs se lato on?" "Navetan takana. Joudatte hakea". "Entä jos varastamme". Matti aikoi vastata: "Eihän se olisi ensi kerta", mutta sanoikin vain: "Vahinko minun, rangaistus teidän". "Onpa suusi kasvanut viime näkemältä". "Saisiko talossa ruokaa?" kuuluu sivupenkiltä jätkien joukosta. "Miks'ei maksua vastaan". Tällainen vastaus loukkaa jätkää silloin, kun hänellä on rahaa, ja siksi singahti sivupenkiltä ilmoille tärisevä: "Perkele". "Parasta olla kiroilematta. Täällä on lapsia". "Kuiskutellako täällä pitäisi?" "Tämä ei ole mikään puulaakin tukkipirtti". "_Vielä_", jatkoi yksi niistä, jotka susiturkeista olivat esille kömpineet, painokkaasti, ja jätkät säestivät naurulla. He olivat tällä kertaa solidaarisia pomojensa kanssa. -- Onkohan tämä alkusoittoa? ajatteli Gyllenmarck ynseydessään. Ärsyttääköhän se niitä tahallaan? Susiturkeista kömpineet istuivat pöydän edessä olevalla penkillä ja koettivat keskenään päästä puheen alkuun, mutta se ei tahtonut luonnistua. Huoneessa istui yksi, kieltämättä herra, jolle he näyttivät merkitsevän samaa kuin tyhjä ilma. Sellainen painostaa. Nyt oli Gyllenmarck erakko, ynseä, harvasanainen, ei kenenkään tuttava, vielä vähemmän ystävä, ei koskaan pyytänyt mitään eikä antanut mitään, lisäksi kierteli huhu, että hän oli valtioneuvoksen poika ja paroni, tietysti rikas -- tietysti! -- kuinka voi tällaiseen suhtautua tukkipomo, joka juoksi sinne, mihin korkeampi pomo käski! Mennäkö puhumaan ja sanoa, että ulkona on kova pakkanen. Mutta ellei se siitä pitäisi, ja tietäähän se sen muutenkin. Eikähän se edes heihin katsonutkaan. Neljä miestä, jotka susiturkeissaan olivat olleet suuria herroja, istui noloina ja nuopeina irtopenkillä pöydän edessä ja miettivät, miten päästä alkuun. Mutta Gyllenmarckin mieleen juolahtivat taas ne suuret ja poimukkaat aivot siellä kaukana kaupungissa, joiden käskystä tämä jätkäjoukko pomoineen oli liikkeessä, ja sitten hän oli näkevinään vuolaan Tuntsan mahtavan, monihaaraisen käsivarren, jonka reunoilla nämä ja tuhannet näiden kanssa liikkuivat kuin pikkusyöpäläiset jättiläisen käsivarsilla, noiden suurten, kylmien aivojen viittauksesta. Ja ilta kului, ja käryävä öljylamppu oli aikoja sitten sytytetty, ja se nuori, terveverinen tyttö kanteli ruoka-astioita pöytään ja porontaljoja lattialle, mutta koko huoneen täytti ruuanhaju, poronhaju ja erilaiset hiet, puhe alkoi vaimeta, lusikat helistä, ruualla täyteen ahdetut miehet röyhdellä. Niin, pian olikin yö, tähtikirkas pakkasyö erämaan talon ympärillä, ja sadan sylen päässä kohisi sula koski, niinkuin helvetin portti. Talon vanhin tytär meni laittamaan tiloja kamareihin niille, jotka olivat ajaneet reessä, susiturkkien sisässä, ja Gyllenmarck meni levolle siihen kamariin, jossa jäähtynyt ruoka häntä odotti. * * * * * Oli määrätty, että Gyllenmarckin tänä yönä piti saada yksi uusi elämys niiden entisten lisäksi, joita hän vuosikymmenen oli vatvonut ja koettanut unohtaa. Kun hän kuunteli kosken kohinaa, joka nyt yöllä kuulosti kumeammalta ja peloittavammalta kuin päivällä, ja ajatteli, oliko hänen Matti Niemelän pulaan suhtauduttava mitenkään -- sillä eihän se ollut hänen asiansa -- kuului viereisestä huoneesta, johon parin turkkiniekoista piti tulla nukkumaan, ähkymistä ja puhkumista ja supinaa ja kahinaa, aivan niinkuin siellä kaikessa hiljaisuudessa olisi tapeltu, ja ähkynän ja kahinan yli kirahti viimein kirkas ja selvästi lausuttu: "Ann' jumalaut' olla mun rauhassa". Silloin Gyllenmarck höristi korviansa ja kuuli matalamman ja hengästyneen äänen koettavan ikäänkuin tyynnyttää: "Enhän minä sinulle mitään tee, älä nyt viitsi", johon taas kirkas, mutta myöskin hengästynyt ääni tuskastuneesta kiljahti: "Mene helvettiin, sen oinas!" Sitten taas tuntui tappelu jatkuvan ja toisen huoneen lattia tärähti, niin että Gyllenmarckin lamppu horjahti, sitten kuului aivan kuin hammasten kiristyksen sekainen vihan kiljahdus. Vaikk'ei Gyllenmarckin tapoihin kuulunut sekaantua toisten kahdenkeskisiin edesottoihin edes pyydettäessäkään, katsoi hän nyt kuitenkin velvollisuudekseen puuttua asioiden kulkuun ja koetti avata ovea, mutta kun se oli salvassa, potkaisi hän ovea, niin että lukko irtautui, jääden surullisena roikkumaan yhdestä naulasta, ja silloin hän huomasi, kuinka vanhin ja vahvin niistä turkillisista päästi otteestaan sen terveverisen, ujosilmäisen tytön, ja tuijotti häntä punaisin naamoin ja pukinkatsein. Tyttö oli valkea ja punainen ja pillahti itkuun, nähdessään Gyllenmarckin. "Tuo mies...", aloitti hän, mutt'ei saanut sanotuksi loppuun. Ja Constantin Gyllenmarck, jota eivät toisten asiat liikuttaneet, tunsi otsasuoniensa pullistuvan, ja hän tarttui miestä hartioihin, nosti kohoksi ja heitti sitten lattiaan, niin että lattia tärähti lujemmin kuin edellisellä kerralla, viskattu älähti ja jäi siihen makaamaan suu verta pursuten. Sitten hän katsoi tehtävänsä päättyneeksi, työnsi tytön edellään huoneeseensa ja sulki oven. Tämä oli sen määrätyn elämyksen edellinen osa, joka ei vielä oikeastaan ollutkaan mikään elämys, vaan ruma tapaus. Jatko on seuraava. Gyllenmarck sanoi sille puhdasveriselle, vielä värisevälle tytölle, jonka hän oli otaksunut käyneen kansanopistossakin, että hänen on selvintä hakea vuodevaatteensa ja nukkua hänen kamarinsa nurkassa tämä yö. Tämä oli Gyllenmarckista itsestään lankeavaa ja luonnollista eikä hän ollenkaan ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että tyttö pitäisi häntä samanlaisena eläimenä kuin sitä, joka virui jossakin toisen huoneen loukossa. Tapahtui, kuten Gyllenmarck tahtoi, ja vasta jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, miten tyttö oli selvittänyt asian vanhemmilleen. * * * * * Tämä yö oli sitten taas sellainen, ettei Gyllenmarck saanut itseään komennetuksi nukkumaan. Lamppu paloi ja Gyllenmarck valvoi, ulkona kohisi koski, revontulet tanssivat ja tähdet kimmelsivät, koko talossa oli rauhallista ja hiljaista, ja se nuori, korkeapovinen, puhdasihoinen tyttö hengitti raskaasti ja rauhallisesti porontaljalla vällyn alla Gyllenmarckin kamarin loukossa. Silloin Gyllenmarckissa heräsi joitakuita vaistoja. Ensinnäkin heräsi suuri viha niitä kaupungissa majailevia suuria ja kylmiä aivoja kohtaan, jotka olivat muodostaneet valtavan Tuntsan kaikkikukistavaksi, imeväksi käsivarrekseen ja jotka tanssittivat tuhansia ja kymmeniä tuhansia ihmisiä aivan niinkuin parhaaksi näkivät. Hän tunsi, että tämä viha oli hänessä uinunut jo kauan aikaa, mutta että se nyt vasta heräsi tajuttavaksi. Toiseksi hän tunsi, että hänen huomaansa oli uskonut itsensä joku, joka raskaasti ja rauhallisesti nukkui tuolla nurkassa kuuden askeleen päässä hänestä. Hän oli pelastanut nukkuvan jostakin -- niin, samahan se, mistä, pelastanut joka tapauksessa. Kukaan ei aikaisemmin ollut uskonut itseään Gyllenmarckin huomaan turvallisesti ja luottavaisesti, niinkuin tuo tuolla nurkassa, tuo, jonka rinta kohosi ja laski. Älä pelkää, tyttöseni, minä, setä Gyllenmarck, valvon, ettei mitään pahaa sinulle tapahdu. Vähitellen, itse tietämättä kuinka, tuli hän sellaiseen johtopäätökseen, että Matti Niemelän talo on pelastettava tukahduttavan hirviön kourista. Millä keinoin -- no niin -- sitähän saa ajatella. Mutta tämä rauhallinen kolkka on autettava jaloilleen. Tähän päätökseen tullessaan ei Gyllenmarck ottanut huomioon, että kaikki erämaan talot olivat yhtä rauhallisia kolkkia, useimmat vain likaisempia, riitaisempia ja runottomampia kuin Matti Niemelän omistama rauhallinen kolkka. Lamppu alkoi kärytä, kunnes se kokonaan sammui, eikä Gyllenmarck enää oikein varmaan tiennyt, oliko hän hereillä vaiko nukuksissa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän oman itsensä puolueeton, kirkkaankylmä syrjästäkatselija ja hänen edessään liikkui kuin näyttämöllä eräs metsäherra Constantin Gyllenmarck, joka oli tuuman ja kolme kyynärää ja jolla oli kotkannenä, synkkä ilme silmissä ja harmaita oraita hiuksissa. Tällä metsäherralla ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta, hän liikkui äänettömänä kuin varjo, vatvoi raskaita ajatuksia, joista hän ei päässyt erilleen, luki kirjoja, joi itsensä humalaan yksinäisyydessään ja pelkäsi ihmisiä, koska ne voisivat kysyä: "Minne olet pannut tulevaisuutesi ja isäisi omaisuuden, paroni?" Ja tämä metsäherra vaelsi kirkkaassa laaksossa tuntureiden ja vaarojen keskellä, mutta tätä kirkasta laaksoa varjosti eräs suunnaton hirviö, jolla kaikkialla oli kynsiä, käpäliä sekä kimmeltävää kultaa. Laakson ihmisiä painosti joku tukahduttava tunne, joka johtui heidän yllään lepäävästä hirviöstä, saavuttamaton kulta kuumensi heidän mielensä ja kaikilla heillä oli orjan merkki otsallaan. Sitten nousi se metsäherra Gyllenmarck, jonka hän näki edessään näyttämöllä, korkealle, kaljulle tunturille, josta näki laajalti maailmaa ja jossa ei käppyräisinkään katajapensas menestynyt, ja siellä virtasi hänen suoniinsa raikasta, puhdasta ilmaa, joka pani veret liikkeelle. Kun hän heräsi, oli jo selvä päivä, tukkilaiset olivat jo aamuhämärissä poistuneet, ja se ujosilmäinen tyttö, jonka hän joskus oli pelastanut, tarjosi hänelle kahvia. "Äiti oli aamulla vähän vihassa", sanoi se tyttö. Gyllenmarckin sielun läpi vilahti eräs aavistus, mutta hän kysyi kuitenkin: "No?" "Kun minä vaivasin metsäherraa..." Tapahtui jotakin, jota ei ollut pitkiin aikoihin tahtomatta tapahtunut. Gyllenmarck purskahti välittömään nauruun. VI Gyllenmarck oli saanut vieraaksensa erään nuoruutensa ystävän. Käsite ystävä, samoinkuin käsite vieraskin, olivat Gyllenmarckille jo aikoja sitten olleet voitettu kanta: molemmat olivat haihtuneet samalla kertaa kuin Gyllenmarckien perintötilakin. Nyttemmin kävi Gyllenmarckin luona vain sellaisia vieraita, joilla oli jotakin asiaa. Tällä vieraalla, tällä Erik Wegenerillä, ei ollut mitään erikoista asiaa, hän oli vain muuten tullut katsomaan, miten Gyllenmarck jaksoi. Eikä se ollut niinkään vähäpätöinen urakka: hän oli saanut istua yön ja pari päivää junassa, ajaa kolme neljä päivää huonokulkuisilla hevosilla, taistella vilua vastaan vetoisissa ja likaisissa kievareissa, istua päiväkaudet viiltävässä pakkasessa, ja hän oli kuitenkin tullut. Kevät ei antanut vielä pienintäkään merkkiä itsestään, talvi lepäsi vielä maailman yli raskaana ja painostavana, lumi helisi pakkasessa kuin teräs, milloin ei vihlova pyörre puhaltanut esiin tunturien lomista ja peittänyt kaikkea kirvelevän kylmään, valkeaan pyörteeseen. Matkalla Erik Wegener oli kuullut, että Korjan kylässä oli kaadettu kolme karhua, hän oli kuullut susien ulvonnan vaarojen kupeilla ja nähnyt raadeltuja poroja makaavan teitten varsilla, hän oli luullut tulevansa köyhyyden ja kauhistuksen esikartanoihin. Mutta perille hän oli tullut joka tapauksessa ja nyt hän istui Gyllenmarckin lämpöisessä työhuoneessa, katseli valkean räiskettä ja maisteli totia. Hän oli paljon kärsinyt ja paljon tehnyt työtä, tämä Erik Wegener. Hän oli tehnyt työtä, säästänyt, koonnut omaisuutta -- Gyllenmarckhan tiesi, ettei hän ollut mikään miljoonamiehen poika -- ja tullut rikkaaksi mieheksi, niinkuin sanotaan. Hänellä oli ollut talo, rahaa ja osakkeita, hän oli ajanut omilla hevosilla... "Tuo nyt ei ole mikään erikoinen nautinto", ajatteli Gyllenmarck ja tunsi jonkunlaista etäistä kirvelemistä. ... Sitten oli perustettu suuri saha Tuntsan varrelle ja hän oli kiinnittänyt siihen melkein koko omaisuutensa. Eihän se omaisuus suuri ollut, mutta omaisuus hänelle joka tapauksessa. Yrityksestä toivottiin suuria, metsää sai melkein ilmaiseksi, ellei juuri kruunulta, niin -- tässä Wegener hymähti ja Gyllenmarckin sydäntä vihlaisi toistamiseen -- niin talonpojilta. Mutta sitä metsää ei koskaan saatu: Kannanlahti-yhtiö kulki aina edellä, kallistutti kaikki, eikä antanut toisen saada mitään. "Odotetaan, ei kai tuo ikäänsä jaksa, kylvetään lisää rahaa, yhä vain rahaa ja rahaa". Mutta Kannanlahti-yhtiö kulki sittenkin aina edellä ja viimein se antoi armoniskun: nielasi koko Wegenerin ja kumppanien yrityksen polkuhinnasta, melkein ilmaiseksi. Ja kuinka nöyryyttävällä tavalla! "Kannanlahti-yhtiö tarjoutuu ostamaan liikkeen, sillä herrat tulevat kaikissa tapauksissa kärsimään tappion tappion jälkeen. Kannanlahti-yhtiö ei kuitenkaan voi käyttää hyväkseen herrojen sahaa. Paikka on huonosti valittu: se ei ole mikään suursahan paikka, enintään paikallista tarvetta tyydyttävän sahan, vesisahan. Eivätkö herrat ymmärrä, että vientiä varten perustetun sahan tulee olla suurten liikeväylien varsilla tai ainakin kivenheiton päässä niistä? Herrojen yritys oli alusta alkaen kuolemaantuomittu. Eikä hyödytä ollenkaan viekoitella meidän työnjohtajiamme herrojen palvelukseen, he ovat yksinkertaista väkeä, eivätkä omin voimin voi mitään, heillä täytyy olla _johtoa_..." "Ne suuret, kylmät aivot", ajattelee Gyllenmarck. Ja sitten oli Kannanlahti-yhtiö maksanut rahat, kaikki yhdellä kertaa. "Tämän he maksavat, ei enempää. Elleivät herrat siihen tyydy, tehkää konkurssi. Herrat ovat jo tarpeeksi leikkineet puutavaraliikettä." Mikä auttoi? Täytyi ottaa tai tarttua kerjuusauvaan. Kannanlahti-yhtiö oli sittenkin ollut jotenkin hienotuntoinen. * * * * * "Teillä ei ollut tarpeeksi rahaa", sanoi Gyllenmarck. "Ei, emmekä olisi millään tavalla koskaan niin paljoa saaneetkaan, että olisimme pystyneet Kannanlahti-yhtiön kanssa millekään. Nyt minä olen aivan förbi." "Kuinka olit niin lyhytnäköinen?" "Uskoin ihmisiä ja omaa laskelmataitoani". "Hm. Etkö sure, kun et ole rikas enää?" "Sure!" -- Erik Wegener naurahti melkein iloisesti. -- -- "Tarkoitatko todella, että surisin? Siihen ei minulla ole aikaa. Minä voin aloittaa uudelleen, enhän ole vielä vanha, minulla on elämää vielä yllinkyllin jäljellä." Gyllenmarck tunsi ikäänkuin raittiin, nuorruttavan kevättuulahduksen: elämää vielä yllin kyllin jäljellä. Erik Wegener oli häntä vanhempi iältään. Mutta Erik Wegener teki työtä, hänellä ei ollut aikaa vatvoa menneisyyttä, jota hänellä ei oikeastaan ollutkaan, hän oli nykyhetken, työn ja tulevaisuuden mies, hän ei ollut huveltanut monen sukupolven kokoamaa omaisuutta, hänen ei tarvinnut karttaa ihmisiä. * * * * * Kuitenkin, miksi hän oli tullut tänne, katsomaan Constantin Gyllenmarckia, kuten sanoi? Aikoiko hän repiä auki haavat, joita Gyllenmarck koetti parantaa, vetäisikö hän esille vanhat muistot ja alkaisi haastella Gyllenmarckien suuresta valkoisesta Soiluasta, jota tammet varjostivat. Gyllenmarck kavahti näitä asioita ja pelkäsi. Silloin olisi kaikki, minkä hän mahdollisesti oli voittanut, menetetty. Häntä kiusasi tahtomattaan Wegenerin pelkkä läsnäolokin. "Sinähän asut kuin ruhtinas", sanoi ystävä. Gyllenmarckin olisi tietysti täytynyt hymyillä ja kiittää kohteliaisuudesta, mutta hän vastasi vain: "Niinkö arvelet?" "Niin. Mikäpä on ollaksesi? Toimitat terveydeksesi virkasi vähäpätöiset tehtävät, et kysele keneltäkään, et ole kenestäkään riippuvainen, palkka kannetaan nenän eteen, elämä pelkkää huolettomuutta. Mutta eikö yksinäisyys toisinaan ala piinata?" "Minkä tuo tehneepi". Hän, Erik Wegener, oli tullut katsomaan, millaisia nämä raukat rajat oikein ovat, nämä viheliäisyydessään ylistetyt. Hän oli erehtynyt. Suurpiirteistä tosin, mutta yksitoikkoista, iankaikkisen yksitoikkoista. Täällä hän ei voisi lepuuttaa hermojaan. Tuntureita siellä ja samoja täällä, kaikki niinkuin kumoonkäännetyt, suunnattomat padat, toinen vain korkeampi, toinen matalampi, ei pienintäkään syrjähyppyä yksitoikkoisissa ääriviivoissa... "Olisit mennyt Norjaan..." Välillä sitten vain ikuiset metsät ja kamalat aukeat, tietysti soita ja vetisiä niittyjä, joku joki siellä täällä metsän uumenissa. Ja entä sitten? Eikö täällä ollut kenelläkään muulla mitään sanomista kuin Kannanlahti-yhtiöllä? Pitkin matkaa hän vain oli kuullut siitä, niinkuin ei muita olisi ollutkaan. Tuossa on Kannanlahden puulaakin talo, se tuli sen haltuun silloin ja silloin, tuo tuossa myös, siinä on isännöitsijänä se ja se, entinen isäntä joutui maantielle; tuossa on Kannanlahti-yhtiön lanssimaa, tuossa sen tukkeja, ne kai uitetaan keväällä, tässä lossissa veistetään proomua, joka kannattaisi Kannanlahti-yhtiön automobiilin, tässä Kannanlahti-yhtiön rakentama silta, tuossa sen rakennuttama kansakoulu, lahjana annettu, kun se ensin oli syönyt koko kylän köyhäksi. Satapäinen jätkäjoukko tulee vastaan -- ne ovat tietysti Kannanlahti-yhtiön jätkiä; mies sivuuttaa komealla oriillaan kurjan kievarikonin, se on tietystikin Kannanlahden puulaakin pomoja. Ja taas: tukkilaisasuntoja, punaseinäisiä talonpoikaistaloja, pomojen asuntoja, kirkonkylässä suuria, valkeita taloja, kaikki Kannanlahti-yhtiön. "Herra Jumala, ovatko täällä edes sielut ihmisten omia? Eivätkö nekin ole Kannanlahti-yhtiön! Ja miten mainitaan Kannanlahti-yhtiön nimi: kuiskaamalla, kunnioittavasti, aivan kuin pelattaisiin loukata jotakin suurta, kaikkivoipaa, jolla on korvat kaikkialla..." "Niin sillä onkin", vakuuttaa Gyllenmarck hiljaisesti. "Peuraniemellä sanottiin Kannanlahti-yhtiön metsäpäällikköä 'leivän isäksi', sanottiin, että hänellä oli valta laittaa nälkävuosi kolmeen kihlakuntaan, jos hän vain halusi. Ja hän oli sen kerran tehnytkin, kun työmiehet olivat alkaneet lakkoilla. Onko se totta?" "Kyllä se on totta". "Kuinka väestö voi sellaista kärsiä? Eivätkö nämä ole niitä Pohjolan ylpeitä, jäykkäniskaisia talonpoikia?" Gyllenmarck kohautti olkapäitään. "Tavallaan ylpeitä kylläkin", sanoi hän, "rentoja ainakin, niinkuin täällä sanotaan. Mutta heitä on petetty, eivätkä useimmat osaa säästää. Onhan täällä sentään rikkaitakin." "Mutta on kauheata ehdoin tahdoin pettää ..." Gyllenmarck naurahti kuivasti. "Ellei kruunulta saa halvalla, saa talonpojalta", virkahti hän. Erik Wegener puraisi huultaan ja koetti salata punastumistaan. "Heitä pitäisi valistaa", sanoi hän. "Valista sinä heitä, jos huvittaa. Ennen katastrofia he eivät usko, jälkeenpäin se on myöhäistä." Erik Wegener ei ollut huono mies, hän oli rehellinen, hän oli oikeudenmukainen, hän teki työtä ahkerasti, hän oli kukistunut, mutta hän oli jälleen nouseva. Hän ei ollut hylännyt Gyllenmarckia silloin kuin Gyllenmarckien perintötila haihtui, päinvastoin oli Gyllenmarck kadonnut hänen näköpiiristään, hän oli matkustanut kokonaisen viikon, saadakseen lapsuutensa ja nuoruutensa ystävän luona viihdyttää hermojaan tappionsa jälkeen. Nyt istui hän ensimmäistä iltaa ystävänsä luona, hän oli maistanut totia ja oli tunteellinen. Mutta Constantin Gyllenmarck ei ollut osoittanut iloa eikä surua hänen tulostaan, hän oli ynseä ja harvasanainen, kertaakaan hän ei ollut katsonut häntä edes silmiinkään, ja Erik Wegenerin päähän lensi ajatus, että kuningasmurhaaja Anckarströmin ilme ehkä oli ollut samanlainen. Hän oli sanonut: "Valista sinä heitä, jos huvittaa..." Noinko sanoi vapaaherra Gyllenmarck, se entinen, se hieno, se avulias! Mihin hän oli menettänyt joustavuutensa, vai oliko hän Soiluan kartanon mukana menettänyt kaikki eikä jaksanut voittaa mitään takaisin? Vai joko hän oli tuhlannut kaikki elinvoimansa ennen Soiluan menettämistä? Mutta vastaus viipyi liian kauan, Erik Wegener palasi asiaan. "Tokkopa kannattaa ruveta profeettana heidän joukossaan liikkumaan", sanoi hän, "mutta voisithan sinäkin heitä toisinaan varoittaa ja opastaa." Vilpittömästi sanoen ei Erik Wegener odottanut tähän mitään vastausta, hän vain vastasi, koska oli vastauksen velkaa. Mutta vastaus tulikin, vastoin odotusta. "Minulla on juuri eräs säälittävä tapaus", lausahti Gyllenmarck, mutta pysähtyi siihen. Hän ei ollut tottunut pitkiin puheisiin, hän melkein pelkäsi omaa ääntään. Ja nyt istui tuossa yksi, joka tiesi hänestä kaikki. Hänelle tuotti ponnistuksia jatkaminen. "Niin, sellainen säälittävä tapaus", jatkoi hän sitten. "Rehellinen, ahkera mies joutumassa mierolle. Tähän juttuun olen minä sekaantunut, estämällä velkajutun tulemasta esille käräjillä... Olen päättänyt hoitaa asian..." "Oikein, Gyllenmarck, oikein. Juon maljasi!" "Se tuskin kannattaa. Omasi... terve! -- Ja mitä Kannanlahti-yhtiöön tulee... mahtaneeko se olla kummempi kuin muutkaan samanlaiset siellä etelässä, rikkaampi vain, rahakkaampi ja käyttää rahojaan. Raha tekee tunnottomaksi silloin, kun sitä ei enää ole pakko koota, vaan sitä ja sillä hallitsee ja antaa sen lisätä itseään..." "Oletko sinä tullut filosofiksi?" "En, mutta olen täällä nähnyt kuinka paljon ja monenlaista viheliäisyyttä tuo samainen yhtiö on matkaansaattanut, nöyryyttänyt yksilöitä ja kansanjoukkoja, ja minä olen oppinut sitä vihaamaan..." "Sydämestäsi?" "Kuinka tahdot. Mutta vihani ei kohdistu yhtiöön, elottomaan, vaan sen toimeenpaneviin jäseniin, ylhäisimmästä virkamiehestä viheliäisimpään jätkään minä heitä kavahdan... Ja se johtuu vain siitä viheliäisyydestä, mitä he kylvävät. Minkä minä kuitenkaan mahdan?" "Et mitään". "En mitään. Enintään pysyä erilläni. Jos yhden kuiluun syöstävän voin pelastaa -- niinkuin koetan -- toista en voi. Silloin minua ei enää pidettäisi hyvänsuopana... hm!... hyvänsuopana ihmisenä, vaan rettelöitsijänä, joka aiheettomasti sekaantuu yhtiön asioihin ja koettaa vaikeuttaa sen toimintaa." "Sellaista se on." "Sellaista. Eikähän tuo kaikki oikeastaan minua liikuta -- sinua itseäsi, joka olet saanut itsekohtaisia tuntemuksia yhtiöstä, ehkä enemmän, -- mutta kun joka päivä näkee ympärillään sen häikäilemättömyyksiä, tulee tahtomattaankin ajatelleeksi..." Tässä tuli raja. Gyllenmarck oli puhunut, hän oli purkanut esille omia ajatuksiaan, hän oli pitänyt pisimmän puheensa kahteen-, kolmeentoista vuoteen, keskellä lausetta hän löysi itsensä puhumasta ja säikähti omaa ääntänsä. Silloin hän ei tiennyt, että hän monasti ennenkin oli puhunut, että hänen työmiehensä, hänen emännöitsijänsä ja moni muu heidän kanssaan, oli kuullut hänen puhuvan itse tietämättään, itseksensä, että ajatukset joskus väkisinkin olivat purkautuneet sanoiksi. "Miksi Gyllenmarck ei seurustellut kenenkään kanssa?" Yksinkertainen kansa kertoi, että hänellä oli "seuraa" muutenkin. Silloin kun ilta oli hiljaisin ja ihmiset kävivät levolle, silloin kun metsäherra istui yksin ja karahvi oli pöydällä, silloin astui "seura" esiin pimeistä kätköistä ja Gyllenmarck haasteli heidän kanssaan kuin vertaistensa kanssa. Kukaan ei kuullut, mitä "seura" sanoi, mutta Gyllenmarck sen kuuli ja vastaili ja kyseli, tyynesti ja asiallisesti. Näin kertoivat ihmiset. Kuinka voi odottaa, että sellainen mies kaipaisi muuta seuraa. Vaistomaisesti, sanattomalla kauhulla huomasi sen Erik Wegenerkin. Gyllenmarck ei ollut puhunut hänelle, hän oli puhunut muuten vain, itsekseen tai jollekin näkymättömälle ja herännyt keskellä lausetta, kauhulla kuullen oman, syväsointuisen äänensä. Näinkö pitkälle olet yksinäisyydessäsi tullut, Constantin Gyllenmarck? Tällä hetkellä Erik Wegener niin hyvin ymmärsi kertomukset äärettömien erämaiden sivistyneistä virkamiehistä, kuinka he joivat, kuinka he tylsistyivät, kuinka he maatuivat ja kuinka heissä lopuksi vain ruumis eli, mutta sielu oli jo mennyt sinne, minne se kuolemaan jälkeen oli joutuva, ja hengetön ruumis käveli maan pinnalla. Niin, vapaaherra Gyllenmarck, tässä nyt olet sinä ja tässä olen minä, Erik Wegener, kellanpunaisen nuoruutesi suurin ystävä, tässä me nyt seisomme, emmekä muuta voi. Katso, lamppu läkähtelee ja sammuu, valkea uunissa hiipuu hiillokseksi ja puoleksi tyhjennetty karahvi seisoo ryöstetyn näköisellä pöydällä, mutta pakkanen paukkuu nurkissa ja korkealle taivaalle on noussut kuu. Eikö hohdakin tunturinrinne ja -laki valoisena ja kirkkaana, vaikka sen juuri on musta kuin peikkojen luola ja laaksot kuin kuoleman alhot. Tuolla, hopealle hohtavan, valkoisen suon takana, kohoaa kirkon tapuli kuin valkeuden viitta taivasta kohden, taustanaan mustalta kuvastava havumetsä. Keskellä suota olevalla nyppylällä kohoaa mustana ja yksinäisenä rappeutunut, katoton tölli. Se on Mäski-Kreetan tölli, josta Kannanlahden yhtiön jätkät ovat repineet katon pois ja viskelleet säleet ja malat ympäri suota rangaistukseksi siitä, että mökin asukas oli myynyt heille vedellä miedonnettua viinaa puhtaana viinana. Sellainen se on, se jätkien oikeudentunto. Itku ja parku olivat silloin vallinneet Mäski-Kreetan mökissä, pelästyneet lapset piileksineet äitinsä liepeillä, joka kimakasti kiroillen oli uhannut kostaa hävittäjille. Mutta tuolla, metsän puolella, työntäytyy mies ulos matalasta majasta. Lähteekö varas öillisille retkilleen kuun häntä kirkkaasti valaistessa? Pitkä varjo hiipii kiinteästi hänen jäljessään, ja lumi narskuu hänen jalkainsa alla. Nytkö hän aloittaa työnsä? Hän pysähtyy, naputtaa ikkunaan, varas ei niin tee, hänelle avataan. Se on vain Kolsan Erkki, mökinpoika, joka on kuusi vuotta niinkuin sadun orja hikoillut Kannanlahti-yhtiön töissä kesät talvet, voidakseen mennä naimisiin Miinan kanssa. Anna miehen kulkea, luvattomia teitä hän ei kulje, perjantaina he menevät panettamaan itsensä kuulutuksiin, ja lapsikin heillä on jo ollut pari vuotta. Sellainen se on, Kannanlahti-yhtiö, leivän se suo ja toimeentulon, ja metsän takana nousee savu sen tukkilaiskämpästä, jossa miehet hiessä ja höyryssä oljentelevat takkavalkean loisteessa täisillä makuulavoilla pitkin seiniä, nähden unta "aatteen" voitosta ja herätäkseen huomenna kiroilemaan kapitalistista maailmanjärjestystä ja ansaitsemaan jokapäiväisen leipänsä. Vain se, joka enimmän on hävinnyt korttipelissä, valvoo, vannoen huomenillalla ottavansa häviönsä takaisin. Sellainen on yö, puustellin ikkunasta katsottuna; tähdet loistavat korkealla taivaalla, tunturi hohtaa valkoisena, metsä humisee ja risahtelee, korvaan erottautuu poronkoparan kuiva kapse tai kaukainen surkea ulvonta, ja koko luonto on täynnä korkeata aavistusta. * * * * * Mutta Erik Wegener seisoo ikkunapielessä ja katsoo nuoruutensa ystävää, jolla ei ole mitään päämäärää ja joka ei uskalla tarttua käsiksi elämään, ja taas hän tulee ajatelleeksi kuolleen miehen haamua, johon sielu yrittää palata, vaan ei uskalla. Hänen seuransa tarttuu häneen ja tahtomatta pääsee lause hänen huuliltaan, lause, joka heti lausuttua hukkuu, vaikka se kuullaan, ja joka ei häiritse ympäristöä enemmän kuin käen kukunta korven hiljaisuutta tai tunturintakaisen suden älähdys talviyön rauhaa. "On rikos vanhempiesi muistoa vastaan elää noin", sanoo hän. "Käydään levolle, yö on jo pitkälle ehtinyt", sanoo Gyllenmarck. Lamppu sytytetään ja sammutetaan uudelleen ja kaksi miestä käy levolle yön hiljaisuudessa, mutta kumpainenkaan ei nuku. Gyllenmarck oli lauseen kuullut. * * * * * Muutaman päivän kuluttua Erik Wegener istuutui rekeen ja lähti etelää kohti. Gyllenmarck ei koeta puolella sanallakaan häntä siitä estää. VII Kylmänkalsean pakkasaamun mukana astui metsänhoitajan puustelliin tyhjyys. Ennen Erik Wegenerin käyntiä siellä ei ollut mitään, mutta hänen käyntinsä jälkeen siellä ei ollut sitäkään. Erik Wegener oli käynyt ja vienyt senkin vähän, mitä siellä oli ollut. Tätä ei Constantin Gyllenmarck voinut käsittää. Huonekalut olivat paikallaan kuten ennenkin, tuolla hääri Maikki keittiössä kuten ennenkin astioita helistellen, tuossa, tien toisella puolen, kunnan sairastupa kuten ennenkin, ilman hoitajaa ja ilman potilaita, tuolla tunturi ja sen takana toiset tunturit ja ikuiset metsät. Ja tässä istui hän itse, Constantin Gyllenmarck, metsänhoitaja, vapaaherra, niinkuin oli tehnyt jo toistakymmentä vuotta. Hän panetti tulen uuneihin, ja pian leimusi kaikissa huoneissa iloinen valkea, karahvi ilmestyi pöydälle, ja hän kävi sen sisältöön käsiksi huikealla asiantuntemuksella, mutta se suuri, voittamaton turvallisuudentunne ei palannut. Hänestä tuntui, kuin olisi hän herännyt pitkällisestä unesta myöhään päivällä, paha maku suussaan, vähän viluisena ja haluttomana kaikkeen. Hänen ympärillään toljotti alastomuus, ja hän tunsi kaipaavansa jotakin, vaikk'ei tiennyt mitä, palelevansa, vaikk'ei lämpö kyennyt vilua poistamaan, ja olevansa nälkäinen, vaikka ruoka inhotti. Viimein heitti hän karahvin rauhaan ja silmäili kirjastoaan, valitsi kirjan, mutta heitti sen muutaman hetken kuluttua pöydälle. Tällaisen tilan hän saattoi ymmärtää, jos se kesti tunnin tai pari, tai yhden aamu- tai ehtoopäivän, mutta nyt se oli kestänyt yli viikon ja se oli liikaa. Sellaista hän ei saattanut ymmärtää. "On rikos vanhempiesi muistoa vastaan elää noin". Kuinkahan tässä sitten olisi elettävä, jos saa kysyä? Elivätkö muut virkaveljet paremmasti tai edes niinkään hyvin! Jättikö hän kentiesi virkansa hoitamatta ja hurrasi viikkokausia yhdessä ainoassa, jatkuvassa humalassa ja antoi piikansa muistuttaa kuukausiraporttien teosta. Monet ponnistelivat vuosikausia, vieläpä vuosikymmeniä, saavuttaakseen oman hoitoalueen ja itsenäisen aseman, ja kun he sen saavuttivat, tunsivat he lepäävänsä laakereillaan ja lepäilivät niillä kunnes kuolivat, ja kymmenen muuta astui esille kärkkymään poismenneen paikkaa. Hän oli saavuttanut sen huipun, jonka hän alallaan voi saavuttaa, ja kun hän siltä poistuisi, astuisi toinen hänen tilalleen. Se oli hänen osansa niinkuin kaikkien muittenkin. Hän tahtoi elää rauhassa ja antaa muittenkin elää. Tämän hän oli tahtonut sanoa Erik Wegenerille, mutta se oli jäänyt sanomatta. Asia oli nyt kerta kaikkiaan niin, että hänen oli vaikea puhua, eikä hän voinut sitä auttaa. Sen kai olivat vuodet saaneet aikaan. Olihan hän sitäpaitsi tarpeeksi jo puhunut -- nuoruudessaan, siinä nuoruudessa, joka oli vienyt häneltä kaikki vietit ja vaistot paitsi -- mahdollisesti -- itsensäsäilyttämisvaistoa. Ja nyt kai Erik Wegener kulki ja kertoi, että sellaiseksi on tullut Constantin Gyllenmarck, erakoksi ja eunukiksi. Kertokoon, oma asiansa.