Title: Kokeita suomalaisessa laulannassa
Author: Elias Lönnrot
Release date: November 23, 2015 [eBook #50537]
Language: Finnish
E-text prepared by Jari Koivisto
Kirj.
Aikak.l. Suomi 1845
J. Simelii arfvingar, Helsingfors, 1846.
SISÄLLYS:
I. Lähteellä.
II. Joutsen.
III. Seitsemäntoistavuotias.
IV. Lintuselle.
V. Merimiehen morsio.
VI. Keväällä.
VII. Kiiltomato.
VIII. Hautaus.
IX. Lohdutus haudalla.
X. Tytön kulennat.
XI. Poika ja lähde.
XII. Linnustaja.
XIII. Rukous.
XIV. Ojalan Paavo.
XV. Saarijärven Martti.
Sanaselityksiä lauluihin.
Sanaselityksiä jälentöhön.
Vieraskielisiä lukukirjoja tavallisesti seuraa selitys kankiammista sanoista ja paikoista. Monelle kotimaalaiselle Suomen lukialle on suomi kreikaa ja latinata oudompi, jonka nimitämmä, sitä ollenkaan oudoksumatta. Sanotaanhan tekemättömän touon ei kasvavan — kuinka siis voisi odottaa suomen kielitaiteen viljelemättä kasvamista? Ja kun sitä näihin aikoihin asti ei ole kouluissa viljelty, eikä virallisissa kirjoituksissa tarvittu, niin joko siis kumma sen outona oleminen monellakin, joka vielä ei lapsuudestakaan ole saattanut tottua suomen puheeseen, jos kohta yksin lapsuudessa tottumisellakin ei kauas juoksennella. Tämä jälkimäinen lauseemme olkoon sanottu niiden vuoksi, jotka tottuneet yhteen syntymäpaikkansa puhetlaatuun, elikkä vielä sitäkin ulkokielien mukaan väännellen — sillä mielen kouluissa ruotsistuen tok' ei jääne kielikään kauas jälelle, kun ei olekaan pitkiä taipaleita mielen ja kielen välillä — harvoin somistavat suomea yleensä, ainakin yhtä syntymämurrettansa kiitellen, jos olkaan kuinka sortosa eli vaillinainen tahansa. Toiset taas siitä siteestä päästyä välistä kääriytyvät toiseen, aina outoja sanoja ja väänteitä kieleensä ongiskellen, jos useinkin lapsuudesta tutut, kotipaikoilla kuultunsa, olisivat ehkä somempia. Kumpikin näistä ääreyksistä, ehkä itsessänsä ei ylistettävä, kirjallisessa käytteessä kuitenkin saavuttaa jotain hyvää: edellinen erinäisien puhetmurretten tutustumisella, jälellinen eriseutuisten sanojen ja lausettapojen yhdistämisellä. Siitä ei nyt kuitenkaan ole aikeemme pitemmältä lausuilla, eikä vielä siitäkään, kuinka tästälähin kieltämme kouluissa oppimisella, sen epätasaisuudet toivottavasti vähitellen poistuvat, vaan suorittaummekin jo edellisiä laulukäänteitä ja mukaamia joten kuten selittelemään, sen ainoastansa ennen työhön ruvettuamme muistuttaen, tavattavan niitä jo entuudesta muilta ja muutamia itseltämmekin suomennettuna, joista käännöksistä meillä työssämme on ollut missä enemmin, kussa vähemmin apua. Niin löytään toisella suomentamalla: Lähteellä Maamiehen Ystävässä 1844, N. 15; Joutsen Oulun Viikko Sanomissa 1834, N. 5; Seitsemäntoistavuotias Saimassa 1845, IV 5; Lintuselle M. Y. 1845, N. 30; Merimiehen morsio S. 1845, N. 20; Keväillä S. 1845, N. 18 ja M. Y. 1845, N. 19; Kiiltomato O. V. S. 1829, N. 13; Hautaus M. Y. 1845, N. 17; Lohdutus haudalla O. V. S. 1830, N. 46 ja M. Y. 1844, N. 34; Tytön kulennat S. 1845, N. 29; Poika ia lähde O. V. S 1830, N. 47 ja S. 1845, N. 34; Linnustaja O. V. S. 1833; N. 5; Rukous S. 1844, N. 18; Ojalan Paavo O. V. S. 1830, N. 53; Saarijärven Martti O. V. S. 1831, N. 5. Vielä riidassa ollen, voisiko muitakin laulannoita rakennella runolaulun vaatimusten mukaan vaari ottamisella tavutten arvosta, vai pitäisikö niitä ruotsalaisen ja muun vieraan laulun jälkeen korkoja myöten sovitettaman, olemma näissäkin kokeissa liittäyneet niihin, jotka puoltavat edellä mainittua laulurakennon tapaa, tahtoen runolaulun perusteeksi muullenkin suomalaiselle laulannolle.
Tämä ruotsinkielinen Runebergiltä tehty perustuslaulu alkaa sanoilla: jag sitter källa vid din rand. Mittansa ovat seuraavat:
v, — v, — v, — v, v/—
v, — v, — v, v/—
v, — v, — v, — v, —
v, — v, — v, —
Jaksossa: Suo, lähe' kaunis katselen, sana lähe' ei rikkone sointua jakson ensimäisessä mitassa, sillä siinä siassa suatsee runolaulukin kaksilyhyitä; toiseen ja kolmanteen mittaan ei kyllä sopisi soinnun sortumatta, vaan pitää niissä olla pitkälyhyitä täytteitä. Sanoimma sanan lähe' olevan ensimäisessä mitassa, kuin onkin, koska edellinen sana suo ei tee täysimittaa. Sen saattaisi nimittää ei mitaksi, vaan alusteeksi, ikäskun yksinäisen lopputavuen päätteeksi. Vaikka alusteet ovat merkityt lyhytarvoisiksi, niin eivät kuitenkaan haittaavasti sointua sortane semmoiset kun: suo, kuin, taas, voi, vaan, tuo, niin, noin, tee, luo j.n.e., ehkä ovat pitkä-arvoisia, eipä runojaksonkaan ensimäisessä mitassa aina tavata pitkälyhyttä eli kaksilyhyttä täytettä, vaan välistä kaksipitkä, lyhytpitkä, kolmilyhyt, alkupitkä, vieläpä nelilyhytkin, joka tulee siitä, että ääni kunkin jakson alusteessa ja ensimitassa ei vielä oikein sointuun vakaunut, vaan vasta vakaumaisillaan, sitä tavotellessaan ei lue suureksi rikkeeksi, jos mitan täyte vähin poikkeaapi tavallisesta määrästänsä. Mutta ei ainoastansa pitkäarvoisia ja pitkäsiaisia tavoita, vaan kaksilyhyitäkin, esimerk. mua, yli, toki, oli, yhä j.n.e., näyttää alusteen, harvakselta käytettynä, suatsevan, ja välistä pitkittävän yhtäläisyyden poistamiseksi, eli muuten aineen vuoksi, melkein vaativankin, jonka tähden emme ole epäilleet, myös semmoisia toisinaan alusteeseen käyttää, ja ylehensä olemma alusteessa ja ensimitassa vapaammasti tavut-arvojen suhteen elelleet, josta syystä kolmannessakin värsyssä jälestäpäin tavataan toinen jakso: kuvoaa taivahan, vaikka olisi sen siasta voinut sanoa: kuvaapi taivahan, jolla tavalla ensimitta olisi tullut paremmin pitkälyhyeksi, taikka laittaa koko värsy seuraavan tapaan:
Jaksossa: Kuin pilven varjot vaeltavat tulee sana vaeltavat kuulumaan kolmitavuisesti, kun vailtavat eli vaaltavat, samatekun sanat mäellä, re'ellä, käeltä j.n.e. usein sanotaan yhteen juoksuttamalla kun määllä l. mäillä, reeltä l. reiltä, käältä l. käiltä. Kellen semmoinen yhteen juoksu ei liene mielesperäinen, laulakoon: kuin pilven varjot kulkevat, niin sillä siitä pääsee. Ja samoin saisi 1:sen jakson 1:stä värsyä sanoa: suo lähtehinen katselen eli suo lähtöseni katselen, ken luullee kaksilyhyen mitantäytteen lähe' siinäkin siassa vähemmin sopivaksi.
Päätteet värsyjen 1:sessä ja 3:nessa jaksossa, nimittäin lopputavuet sanoissa katselen, vaeltavat, loistava, pakenemaan j.n.e. eivät vastaa toisiaan. Mokomasta loppuvasteesta tässä siassa emme arvaa äyrinveroista hyötyä suomen laulannolle tulevan, jonka tähden sen olemmekin sattumoihin heittäneet. Meistä näyttää, kun nämät jaksot viel' eivät oikein päättyisikään itsessänsä, vaan kumpikin yhdessä seuraavan jakson kanssa, elikkä niin, että edellä merkittyin neljän jakson siasta tällä laululla oikeemmin tulisi olemaan vaan kaksi seuraavaa:
v, — —, — —, — —, — —, v/— —, — —, —
v, — —, — —, — —, — —, v/— —, — —, —
Ei varsinaisiksi päätteiksi, vaan seisatteiksi eli levätteiksi nimittäisimmä semmoisia, knn lopputavuet muka edellisissä l:sessä ja 3:nessa jaksossa ovat. Kun suomi ei ilmankaan rakasta loppuvasteita laulannossa, niin jopa vaan luulemmakin niiden tuulta takaa ajavan, jotka vielä semmoisiin seisatteisiinkin noudattelevat vasteita, niinkun kirjassa: uusia virsiä kirkossa ja kotona veisattavia, on läpensä tehty. Semmoinen tyhjän toimitus, vähänkään kaunistamatta eli muuten hyödyttämättä laulantoamme, vaan viehättää laulun- eli virrentekiän mielen joutaviin, ettei tule tärkiämmistä asioista, esimerkiksi mitteestä, sanain alkuvasteesta, murteesta, vaari ottamaan. Ruotsilla ja sukulaiskielillänsä puuttuu monta omaisuutta, jotka suomen laulua sulouttavat, jonka tähden ei kumma ole'kaan, jos niiden kaipuussa noudattelevat seisatteillenkin loppuvasteita, joita toki kielensä on suomea rikkaampi. Eipä taitais aivan tarpeellinen olla aina sanankaan joka seisatteessa loppuminen, vaan välistä niinkin, että sen lopputavut tulisi olemaan seuraavan jakson alusteena. Sillä lailla olemma 6:nessa laulussa sovittaneet jaksot:
Kunkin mitan täytteistä sanomma pitkää eli pitkäveroista tavutta iskuksi, lyhyttä eli lyhyitä, jos niitä on usiampia, laskuksi. Murteeksi taas sanomma sanan jakaumista kahteen mittaan korotetulla tavuella laskuun, korottomalla iskuun, ja taitteeksi semmoista sanan jakaumista, että korollinen tulee iskuun, koroton laskuun. Taitetuita sanoja tavataan jaksoissa:
En — tieä, — itse'- — känä.
Mä — pääni — vaipu- — esssa.
Vaan — raahti- — sinko — mennä.
Mä — ystä- — vistä — ni, j.n.e.,
joissa sanat itse'känä, vaipuessa, raahtisinko, ystävistäni ovat taitetut. Murretuita sanoja taas löytään jaksoissa:
Ku- — vasti- — messa- — si.
Si- — täi' pi- — mitti- — vät
Se — myös ly- — hyt i- — ältä- hän.
Mi- — tä a- — jatte- — lenkin.
I- — kävi- — ä i- — loni.
Ne — tyhji- — ä ku- — vaami- — a.
Jo — lähti — pois pa- — kene- — maan.
Jo- — en la- — helle — laski- — hen.
Laivo- — a lä- — hette- — lee.
Vielä- — kin nä- — kisin — laivan.
Vaali — a va- — pise- — vainen — koitti.
Ei le- — poa — vaan le- — votto- — muutta.
Lausui — vasta — ten va- — litta- — jalle
Talo- — ni ta- — vara- — ni ja — maani, j.n.e.
Näissä ovat sanat: kuvastimettasi, pakenemaan, lyhyt, iältähän, sitäi, pimittivät, ajattelenkin, kuvaamia j.n.e. murretut runolaulussa yleensä tavattavan murteen jälkeen. Semmoista murrosta runolaulu pitääkin kauniimpana rakento-omaisuutenansa, ei kuitenkaan sillä tavoin ymmärtäen, että jokaisessa jaksossa pitäisi murros löytymän, vaan niin, että murretuita jaksoja tavataan vaihtelemalla taitettuin eli muuten murrotonten kanssa. Emmekä epäile murroksen samalla tavalla viljeltynä kaunistavan kaikkea suomalaista laulantaa, kun vaan korvamme kerran ruotsalaisuudesta vapaina ennättivät tottua suomen luontaiseen laulusuloon. Ruotsin laulussa murrosta ei lajinkaan tavata, aika harvoin taitostakin; siitä eikö tulle, että suomeakin nykyisempiin lauluin kirjoittajat ovat murrosta välttäneet, ja ikäskun virhenä pitäneet.
Suomen runolaulussa alkaa tavallisesti kaksi sanaa kussakin jaksossa yhdellä äänikkeellä, eli yhdellä kerakkeella ja äänikkeellä, jota sen omaisuutta nimitämmä alkuvasteeksi. Voisi myös alkuvasteeksi lukea senkin, kun kahdella sanalla jaksossa on eriäänikkeensä joko sanan alussa, eli niin, että alkavat yhdellä ja samalla kerakkeella, vaan sitä seuraava äänike on kummassakin erilainen. Edellistä lajia, jota vaan varsinaiseksi alkuvasteeksi sanoisimmakin, tavataan jaksoissa:
jälkimJistä alkuvastetta on seuraavissa jaksoissa:
Mitä enemmin yhtä sukua ne eriäänikkeet tässä jälkimmäisessä alkuvasteessa ovat, sitä likemmä tulevat varsinaista alkuvastetta, jonka tähden jos toisessa on o, toisessa a eli u — yhdessä ö, toisessa ä eli y — yhdessä e, toisessa ä eli ö — yhdessä i, toisessa e eli y äänikkeenä, niitä suuresti ei varsinaisesta alkuvasteesta eroita, esimerkiksi:
Ainoastansa silloin tulee alkuvaste laulua kaunistamaan, koska se ikäskun itsestänsä syntyy, jolla tavalla se luontaisilla runoniekoilla syntyykin, sillä tietämättä koko alkuvasteesta, mitä onkaan, käyttävät sitä kuitenkin runoissansa, eivätkä taida siitä sen parempata selitystä antaa, kun sanain sillä lailla vetävän yhden toistansa. Mutta missä semmoista sananvetoa ei ole, siinä jääpi myös alkuvaste viljelemättä, jonka tähden parahimmissakin runoissa monta alkuvasteetonta jaksoa lomittain tavataan. Missä sen noudattaminen tulisi vähänkään esteeksi lauseen luontaisuudelle, siinä on parempi heittää koko alkuvaste sillensä, kun ei olekaan alkuvaste laadustansa esteeksi, vaan myötäisyydeksi lauseelle. Siitä syystä näissäkin suomentamissa kyllä tavataan alkuvasteettomia jaksoja — ja epäilemättäkin on mitteen ja murteen tarkka vaarin-otto suuremmasta arvosta laulun soinnulle, kun alkuvaste.
Välistä tulee sanan loppu-äänike ikaskun hupenemaan seuraavan sanan alku-äänikkeeseen. Semmoinen huvento, runolaululle omainen, ei liene muussakaan laulussa vierottava, vaikkei se kyllä olekaan niin välttämättömästi tarpeellinen suomalaisessa laulannossa, vaan kreikalaisen laulun tapaan sattumoihin heitettävä. Ainoastansa äänikkeet a, ä, i taitavat sillä lailla huveta, vaan muut äänikkeet pysyvät hupenematta. Siitä syystä saatamme runolaulun tapaan hyvästi kirjoittaa mainittuin ääniketten hupenemalla:
Mutta myös ääniketten hupenematta voipi kirjoittaa:
Myös tapahtuu äänikkeen huvento tavallisimmasti semmoisissa sanoissa, jotka täysinäisinä olivat kaksitavuisia (e.m. koska, sillä, mieli), harvemmin neli-, kuusi- ja muissa paritavuisissa (näkemättä, ajateltavaksi j.n.e.). Kolmi-, viisi- j.n.e. -tavuisissa sanoissa, niinkun myös ylehensä semmoisissa, joissa se huvettava äänike seuraa korotonta tavutta (alusta, äänellisesti, sanelemattansa), lienee huvento tuskin suattavakaan, eikä koskaan, olkaan sana kuin monitavuinen tahansa, silloin koska loppuäänikettä seuraa puoli-ho...', joko kirjoitettuna eli ilman (yhä', löyä', etsi', ylistä', ulomma').
Perustuslaulu Runebergiltä alkaa sanoilla: från molnens purpurstänkta rand. Mitet on sama kun edellisessä, jonka mukaan sanat laulaissa jakauvat seuraavihin mittoihinsa:
Vä- — hänpä — tuosta — kuinka — ma
I- — käni — määrän — sain.
Jaksossa: Valaisee maailman katsomma loppu-äänikettä eli päätettä ee sanassa valaisee ennemmin epä-arvoiseksi, kun varsin pitkäksi, jonka tähden sitä tässä olemma käyttäneet lyhyen siasta. Varsin pitkiksi lukisimma ainoastansa niitä pitkiä tavuita, jotka taitaan kahdistaa, niinkun esimerk. lopputavuet sanoissa: rantaa, rantaan, maailmaa, tuodaan, ottaa', leikka'a, kahdistettuina: rantoa, rantahan, maailmata l. maailmaa, tuodahan, ottoa', leikkoaa. Sitä vastoin semmoisia päätteitä, kua sanoissa: hän tulee, tekee, ottaa, taitaa, valaisee ei sovi kahdistaa, josta arvelemma niiden ei varsinaisesti vaan epä-arvoisesti pitkiä olevan. Tavataan niitä kyllä pidennettyinäkin, vaan silloin erinäisellä liitteellä pi eli vi, jonka edellä tavut oikeemmin lyhyeksi kirjoitettaneenkin, tulepi, tekepi, ottapi, taitapi, valaisepi eli tulevi, tekevi j.n.e., jos kohta Savon ja muutamien muiden paikkojen murteessa se siinä siassa kuuluu pitkänä: tuloopi, tekööpi, ottaapi j.n.e. Juuri epä-arvoisuutensa vuoksi näitä päätteitä raamatun suomessa yksiäänikkeellisesti kirjoitettaneenkin.
Runebergiltä kirjoittama perustuslaulu alkaa sanoilla: jag vet ej hvad jag hoppas. Mitteensä on seuraava:
v, — v, — v, — —
v, — v, — v/—, —
v, — v, — v, — v
v, — v, — v/—, —
Sanat siis laulaissa jakautuvat seuraavaisesti:
Mä — tuota — toivoin — aina,
Kun — talvi — lähti- — si.
Ki- — nosten — kanssa — ehkä
Su- — lais sy- — äme- — ni.
Ruotsalaisen alku Runebergiltä: säg mig, du lilla fogel; mitet kun edellisellä, ja siis seuraavaisesti laulumittoihin jakautuva:
Tee — vasta — kin pe- — säsi
Li- — ki pi- — hoa- — ni,
Ja — tyyty- — mään o- — peta
Mua — myös o- — saha- — ni!
Runomitteen tapaan rakennettuna kuuluvat jaksot:
Mutt' — aamu- — hetkin — heiltä
I- — lo on — kauka- — na,
Si- — nä kun — unen — päivän
A- — lotat — laulul- — la.
Korkojen jälkeen tehtynä nämät jaksot kuuluisivat näin:
Mutta semmoisellapa rakennuksella tulisivat sanat: ilo, sinä, alat laulaessa sortumaan ja kuulumaan melkein kun iilo, siinä, aalat, elikkä i'lo, si'nä, a'lat, merkitsevä merkki ' jotain täytettä vierellisten äänikkeen ja kerakkeen välillä. Tämä ja edellinen laulu taitaan mitteensä vuoksi laulaa, kun tuttu ruotsalainen laulu: jag minns den ljufva tiden.
Ruotsalaisen Runebergiltä laitetun laulun alku: vinden blåser opp i hast; mitet seuraava:
v/— v, — v, v/— v, —
v/— v, — v, v/— v, —
v/— v, — v, — v, — v
v/— v, — v, — v, — v
Sanain jakauminen laulumittoibin:
Sille — ennen — ilto- — a
Taas ko- — tihin — kulke- — a,
Vaikkap' — ei e- — täällä — aivan
Vielä- — kin nä- — kisin — laivan.
Kellen olisi vaikiampi ymmärtää, mitenkä huivin huiske' voisi olla kyyneleistä kastunut, muuttakoon koko värsyn, jos seuraavaan tapaan:
Ruotsiksi Runebergiltä: de komma, de komma, de vingade skaror som flytt. Mitet seuraava:
v, — v v, — v
v, — v v, — v v, v/—
v, — v v, — v
v, — v v, — v v, —
Jakauminen laulumittoihinsa:
Kun — huoliki- — nokset
Po- — vestani — pois suve- — aa,
Ken — ties ilo- — linnut
Jo — taas sian — sielläkin — saa.
Saksalainen perustuslaulu Pfeffeliltä alkaa: Ein Johannis-würmchen sass. Mitet seuraava:
v/— v, — v, — v, — v
v/— v, — v, v/— v, —
v/— v, — v, — v, — v
v/— v, — v, v/— v, —
jota myöten sanat jakauvat näin:
Häntä — tähti — taiva- — hainen
Kauni- — histi — katse- — li,
Mato — musta — maan-a- — lainen
Nähty- — änsä — surma- — si.
Semmoisista poikkeamisista ensimäisessä mitassa, kun jaksoissa:
Jo oli — lintu- — set le- — volla,
Miksi hän — syyttä — surmat- — tiin,
tavataan, olemma jo edellä sanottavamme sanoneet, ja tässä ehkä sopinee lisätä, kolmilyhyen mitan täytteen, erittäinkin jos on kahdesta erisanasta saatu, välistä sopivan muissakin mitoissa pitkälyhyen siaan, niinkun seuraavassa:
Syyttä- — kö sanoi — käärme — hällen.
Ruotsal. Runebergiltä: tempel-tornets dystra klockor hördes; mitet:
v/— v, — v, — v, v/— v, — v
v/— v, — v, — v, v/— v, — v
v/— v, — v, — v, v/— v, — v
— v, v v, — v
jakauttava sanat laulaissa:
Siinä — itki — illan — neito- — kainen,
Itki — yönkin; — tähti — taiva- — hainen
Vaali- — a, va- — pise- — vainen — koitti,
Surkun- — sa o- — soitti.
Kolmen ensimäisten jaksojen neljäs mitta ehkä sopinee myös kaksilyhyeksi.
Saksalainen Vossilta laadittu alkaa: Trochne deines Jammers Thränen; mite seuraava:
v/— v, — v, — v, — v, — v
v/— v, — v, v/—
v/— v, — v, — v, — v, — v
v/— v, — v, v/—
v/— v, — v, — v, — v, — v
v/— v, — v, — v, — v, — v
v/— v, — v, — v, — v, — v
v/— v, — v, — v, — v, — v
Laulumittoihin jakauminen:
Liha — kaikki — lanki- — aapi
Lailla — kukka- — sen,
Neito- — selta — tempo- — aapi
Surma — sulha- — sen,
Iki — vanhal- — ta- — va- — ransa,
Ime- — vält' e- — lättä- — jänsä;
Viepi — vihki- — mäisil- — tään
Neito- — senkin — yljäl- — tään.
Emme voine kieltää, että jaksoissa:
sanat täyellisyyteen, pysyväisyyteen kuuluvat kankiasti, kun ovatkin mitteen ohjetta vastoin, koska edellisessä sanassa tavuen arvot ovat seuraavat: — v/—, v —, —, ja jälellisessä: v v, — —, —, sen siaan kun kumpaisessakin pitäisi oleman: v/— v, — v, v/—. Jälellistä emmä tok' arvaisi pahasti sointua rikkovan, koska kaksike äi siinä on pitkä-arvoinen, ja seuraava yy melkeinpä epä-arvoinen, jonka tähden sitä ei taita kohdista'kaan, (k. edell.).
Jaksossa: ahpa päivää autuasta tulee ää sanassa päivää lyhenemään seuraavan äänikkeen tähden (k. edellä, mitä ääniketten huvennosta on sanottu). Seuraisiko joku kerakkeella alkava sana, niin tok' ei sopisi'kaan sana päivää koko tähän mittaan.
Runebergin ruotsiksi laittama alkaa: flickan kom ifrån sin älsklings möte; mitet seuraava:
v/— v, — v, — v, v/— v, — v
joka on tavallinen runomitta yhden pitkälyhyen mitan lisäämällä. Tämä yhden mitan lisäksi tulo näyttää vaikuttavan, että 4:jäs (elikkä 3:mas) mitta saanee olla taikka pitkälyhyt eli kaksilyhyt. Sanain jakauminen tässä on seuraava:
Mistä- — pä si- — nulla — käet pu- — naisna.
Kauan — kulto- — a kä- — telty- — änsä.
Ruotsalainen laitos Runebergiltä alkaa: till en källa talte gossen vredgad, edellisellä mitteellä.
Joko — nyt sinun — kurja — kosta- — nenki.
Löyät — lähte- — hen sinä — lämpi- — mämmän.
Jos olisimma peljänneet vähänkään haittaa soinnulle semmoisista täytteistä, knn edellisten jaksojen 2:sessa ja 3:nesaa mitassa löytyvät, niin helposti olisivat olleet vältetyt; mutta harvakseltaan viljeltynä ne ennemmin puoltavat, kun haittaavat sointua.
Edellisellä mitteellä:
Ellös — äiti- — ni to- — ki to- — ruko.
Höyhe- — ninä — suortu- — at so- — riat.
Edellisellä mitteellä:
Noustu- — a rupe- — an ru- — kouk- — sille.
eli
Noustu- — a ru- — peen ru- — kouk- — sille.
Toisin — arve- — li lu- — ja Lu- —therus.
Mako- — an u- — nehen — uupu- — neena.
Runebergiltä ruotsiksi: stor var Tavastländarn Ojan Paavo, edellisellä mitteellä:
Tuop' oli — oiva — mies O- — jalan — Paavo.
Niin ker- — ran ke- — räjä — karta- — nolla.
Se sais — otto- — a' e- — loni — kaiken.
Niinpä — lausui — oiv' O- — jalan — Paavo.
Otta- — os o- — makse- — si nyt — kaikki.
Ruotsalainen laitos Runebergiltä: högt bland Saarijärvis moar bodde, edellisellä mitteellä:
Vaan ke- — väällä — kun ki- — nokset — lähti.
Niin ke- — väällä — kun su- — li ki- — nokset.
aaltoilivat eli aaltoelivat s.o. liikkuivat aallon tapaan.
aioista s.o. aidoista.
alemma' s. on alemmaksi, maahan.
eisty s.o. edisty. Ei eisty s.o. ei kulje edespäin.
etäällä s.o. kaukana, loittona.
hanki' ja hankipa s.o. toimita', laita'.
haualleni, -lansa, hauan, hauattihin, s.o. haudalleni, -lansa j.n.e.
heittäne', heitti, heitä' s.o. hyljänne' (jättäne') hylkäsi, (jätti) j.n.e.
huiskehella s.o. liekahtavalla ololla.
huivin s.o. liinan eli vaatteen, kaulaliinan, päävaatteen.
huoli s.o. murhe, suru.
isostelee s.o. tekee itsensä isoksi eli suureksi, kerska'a, ramailee.
joikuen s.o. yksiäänisesti laulaen.
jäykkä s.o. paikkansa pitävä, liikkumaton, jämähtämätön.
kah s.o. katso! kas!
kaipoan s.o. kaipaan, olen vailla.
kalke s.o. kaliseva ääni, kalkutus.
kalviana s.o. vaaliana, vaalevana:
kamahutti s.o. löi yhtäkkiä.
ka'otteleisi, -otti, -ttua s.o. kadotteleisi j.n.e.
keolla s.o. kedolla.
keräsin s.o. kokosin.
kohattua s.o. kohdattua, tavattua.
kuinkin s.o. kuinka tahtonsa, kuin tahansa.
kultoain s.o. kultoani, kultaani.
kumma s.o. ihmeellinen, outo, ihmeteltävä.
kummastellen s.o. ihmetellen.
kumpu s.o. metsän saareke', yläsempi paikka korvessa.
kuvaamia s.o. kuvan tekoja.
kuvastimessasi s.o. peilissäsi.
kuvaa, -voansa s.o. kuvas, kuvaansa.
kuvoaa s.o. kuvaapi, maalaa, muodostaa.
käet s.o. kädet.
kätkyessä s.o. kehdossa, vaussa, tuutussa.
käteltyänsä s.o. kättä annettuansa.
lahelle s.o. lahdelle.
laihoa s.o. orasta, oraita, orasmaata.
lannan s.o. pellonhöysteen, tateen, sonnan.
laskihen s.o. laski itsensä, laskeutui.
lauhkiasti s.o. leppiästi, hiljaisesti, ei suuttuneena.
lauhtuneet s.o. lämminneet
lehtevihin s.o. runsaslehtisiin.
likisti s.o. syleili, halasi, kaulasi, sepäsi.
lohutellen s.o. lohdutellen.
loihen s.o. loi itsensä, rupesi.
lopettaa s.o. lopetettua, päätettyä.
luoksensa s.o. tykönsä.
luostarin s.o. monasterin.
lähe' s.o. lähde', hete'.
lähti s.o. läksi.
löyä', löyät s.o. löydä', löydät.
ma s.o. minä, mä, mie.
maanittelee s.o. houkuttelee, viettelee, viekoitelee.
makaan s.o. mukaan,
meiät s.o. meidät, meidän.
mieron s.o. maailman, kylän (venäl. миръ, maailma).
mietit s.o. ajattelet, tuumaat (venäl. смытитъ).
moittii s.o. laittaa, paheksii.
mokomassa s.o. semmoisessa.
muhkiampi s.o. jalompi, julkisempi.
mua s.o. minua, miua.
muuan s.o. muutama, joku, eräs.
neiet s.o. neidet, neitsyet, neidot, tytöt.
neitoaan s.o. neitoansa, neittänsä j.n.e.
noukkasena s.o. nokkosena, nokkana.
nurehtiva s.o. nureksiva, epätyytyvä, tyytymätön.
oiva s.o. valittu, muita parempi, erinomaisesti hyvä (lappal. oaivve, pää).
ottaot, s.o. mahdat ottaa.
ottoa' s.o. ottaa'.
pilannut s.o. turmellut, haaskannut.
poloset s.o. vaivaiset, raukat.
pu'otan s.o. pudotan.
päiväsessä s.o. päiväpaisteessa, auringon valossa.
raahtisinko s.o. raskisinko, raskitsisinko, hentoisinko.
ristikkäistä s.o. pientä, kaunoista ristiä.
riutununna s.o. loppununna, sammununna.
saavan s.o. tulevan, joutuvan.
salmi salmelle s.o. salmi salmelta.
sekauhut s.o. seoitat itsesi.
seuroaisi s.o. seuraisi eli seurajaisi.
sievä s.o. hyvä, kaunis, luonteva (lappal. shieqa).
siisti s.o. puhdas, nätti (venäl. чистый).
sitäi' s.o. sitäkin.
sujutti s.o. taivutti, notkisti, nöyryytti.
suortuat s.o. hivuskiehkurat, kutrit.
surkunsa s.o. säälinsä, osan-ottonsa.
suueltua s.o. suudeltua, suuta annettua.
suveaa s.o. lauhtuu, lämpiää, sulaa.
syleili, llyt, llä s.o. halasi, sepäsi, kaulasi, likisti, halannut j.n.e.
syämemme, -meni s.o. sydämemme, -meni.
taannoiseen s.o. entiseen, tuonnaiseen.
taasen s.o. taas.
taasta a.o. tästä läheisestä, t. näkyvästä.
taonnan s.o. takomisen.
teiri s.o. tetri, teeri, terri.
tieä' s.o. tiedä'.
toen s.o. toden.
toisiltansa s.o. välistä, lomasta, välittäin, lomittain.
toki s.o. kuitenkin.
tähtitarhan s.o. taivaan tähtien.
uia' s.o. uida'.
uppo s.o. peräti, tuiki, varsin.
uroita s.o. miehiä, poikia.
uuen s.o. uuden.
uupuneena s.o. väsyneenä.
vaahteraisen s.o. kauniin vaahteren.
vaalia s.o. vaaleva, valistunut.
vaihtoi s.o. vaihetti.
vajaelee s.o. on ilman eli vailla, kaipa'a.
valehet s.o. valheet.
vankahuivat s.o. soivat vahvasti, kovasti.
vankkoa s.o. vahvaa, lujaa.
varominen s.o. pelkääminen.
vaskilautojansa s.o. vaskipeltejänsä.
vavisten s.o. vapisemalla.
veen s.o. veden.
velloan s.o. hämmennän, seotan.
vihuri s.o. tuulen puuska.
voimoa s.o. voimaa.
vuonat s.o. karitsat (lampaat).
yhä' s.o. aina, yhtäläiseen.
alkupitkä dactylus (— v v).
alkuvaste', alliteration.
aluste', upptakt.
arvo, qvantiteet.
epä-arvoinen, anceps.
hupenee elideras.
huvento, elision.
isku, arsis.
jakso, vers, versrad.
kaksike', diftong.
kaksilyhyt, pyrrhichius (v v).
kaksipitkä, spondeus (— —).
kerake, konsonant.
kolmilyhyt, tribracbys (v v v).
korko, accent.
lasku, thesis.
leväte', takthvila, litet uppehåll midt i versen.
loppuvaste', rim, rimslut.
luontainen, naturlig, af naturen tillkommen.
lyhytpitkä, jamb (v —).
mite' metrik, taktlära.
mitta, taktafdelning, pes.
murre', cesur med accentbrott i allmänhet.
murros, dets, i bestämda fall.
murtaa, begagna cesur.
nelilyhyt, proceleusmaticus.
ohje', regel, rättesnöre.
peruste', grund, grundlag.
pitkälyhyt, trochæus l. chereus (— v).
pitkäsiainen, positione lång.
pääte', slut, slutfall i en vers.
seisate', katso: leväte'.
sointu, rythmus (harmoni).
suatsee, tillåta, tåla.
taite', cesur utan accentbrott i allmänhet, katso: murre'.
taitos, sådan cesur i ett bestämdt fall.
taittaa', begagna sådan cesur.
tavut, stafvelse.
täyte', taktfyllnad.
vastaa, rimma, hafva rimslut.
vaste', katso: loppuvaste'.
vastos, ett bestämdt rimslut.
yhtäläisyys, enformigbet, monotoni.
äänike', vokal
äärellinen, ytterlig.
ääreys, ytterlighet.
Päätäntö. Kaikkia, jotka puoltavat Suomen laulannon ennen tavallista, ruotsin mukaista (s.o. korkojen jälkeen asetettua) mitettä, pyydämmä ajatuksensa, ja perusteensa niihin, ilmi tuottamaan ollenkaan säälimättä meitä näissä edellisissä runo-mitteen jälkeen rakennetuissa kokeissamme eli entisissä kirjoituksissamme (Kalevalan esipuheessa; Mehiläisessä 1836 Loka- ja Marraskuulta; Saimassa 1845 N. 44 eli Kallavedessä N. 3). Suotuisesti menkööt kaikki erityiset ajatuksemme, kun vaan niiden esine: suomen laulurakenteen parempi vakautuminen, voitettaisiin, joka voitto viimein ehkä lieneekin toivottava, usiampain sitä ennen joko rakennetuilla lauluillansa eli muilla kirjoituksilla ilmi saatettua mietteensä samasta asiasta.