The Project Gutenberg eBook of Äkillinen kihlaus: Leikki-näytelmä yhdessä näytöksessä

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Äkillinen kihlaus: Leikki-näytelmä yhdessä näytöksessä

Author: Anonymous

Release date: January 25, 2015 [eBook #48074]

Language: Finnish

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ÄKILLINEN KIHLAUS: LEIKKI-NÄYTELMÄ YHDESSÄ NÄYTÖKSESSÄ ***

Produced by Jari Koivisto

ÄKILLINEN KIHLAUS

Leikki-näytelmä yhdessä näytöksessä

Lukemisia Kansalle n:o 150.

Turussa, J. W. Liljan kirjapainossa, 1861.

Imprimatur: G. F. Aminoff.

HENGET:

Bertha, vanha rikas ryökinä. Maria, | ryökinän kasvatustyttäret. Liisa, | Parooni Kaarle, ryökinän veljenpoika. Liana, ryökinän ystävä. Kaarle, tutentti.

Ensimäinen kohtaus.

(Teatteri kuvailee lehtimajaa, jossa on kukkaisilta koristettu pöytä tuolinensa. Peräseinässä killuu seppele sisältävä puostavit: K. M. Maan päällä on avettu kirja.)

Kaarle (tulee sisälle matkalaukku rinnalla, perhoishaavi kädessä. Katsoo ympärinsä ja sanoo:) Voi kuin täällä on ihana! Lieneekö kukaties nimipäivä? Seppele puostaveilla — tahi olleeko tämä pikemmin jonkun syntymä-päivä! K. M! K! Kaarle, minun nimeni — ja M sitten! Vissinkaiketi Maria! — Ah täällä (kyyristää itsensä ja sieppaa kirjan) eräs avettu kirja! Anna anteeksi, Maria, suloinen uuteliaisuuteni! Taittaan sanoa kaikkia näitä velho-linnan muotoisiksi! Tuo ihana rakennus! (näyttää kädellänsä sivullepäin) tuon tyvenen lahden helmassa! Hiljaisuus, tyven, ei askeltakaan. Annas, minä katson, mitä kirjassa on kirjoitettu! (lukee kovin) "Rakas sisareni! Estetty, valitettavasti, syystä kuin tiedät, en taida seurata poikaani, enkä niin muodoin saa nähdä ensimäistä kohtausta, johon aikomuksemme on perustettu. Tietämätöin tulo sopii hyvin syntymä-päivänä. Minä luotan sinun viisauteesi, ettäs asian hyvin toimitat. Nuoret eivät aina ole viisaat ymmärtämään omaa hyötyänsä, erinomattain jos he saavat haistaa jonkun aikeen olevan liikkeellä. Älä anna tytön aavistaa mitäkään sellaista! Sinun oma sisares Ulla."

Kaarle (miettien). Aha! kyllä ymmärrän, neitsyllä on ylkämies saapuvilla, (pilkaten) syntymä-päivän lahjaksi! Täällä olisi joku pilkka paikallansa! Voi tuota onnellista! Mutta ensin tervetyksiä, onnen-toivotuksia ja runoja! Minä arvaan hänen täyttävän yhdeksäntoista, ja varmaan on hän myös ihana ja kaunis! Näillä tienoilla ei taida muuta kuin kauneita kukkaisia kasvaella (ottaa lehden paperia laukustansa, kirjoittaa siihen ja laskee kirjoituksen pöydälle, sitte menee hän puun taaksi niin, että kasvot näkyvät katsojille).

Toinen kohtaus.

Bertha ja Liana (Bertha vetää henkeänsä raskaasti ja istuu alas).

Bertha. Rakas Liana, kuinka vuodet rupeavat väsyttämään! Mutta katsos mitä täällä! Näyttää olevan runoja. Tule ystäväni, sinä joka näet ilman lasisilmittä! Ja kuullelkaamme!

Liana (istuu ja ottaa lehden, jonka Kaarle on pöydälle laskenut, Berthan kädestä ja lukee hartaasti. Nauraa). Lopussa on luettava: "Hänelle, jonka päivää vietetään." Niin muodoin ovat ne sinulle, joka tänä päivänä täytät kuusikymmentä.

Bertha (katsoo lehteen). O ihmettä! Kolmekymmentä vuotta ennen tätä ei ollut minulla lämpeempiä onnentoivottajia!

Kaarle (näyttää vähän hävehtyneeltä ja puhelee itseksensä). O! paha kurki! Oliko tuo se, se yhdeksäntoista vuotinen! Ompa paras koettaa päästä pois pelistä (aikoo mennä, mutta havaitaan).

Bertha (levittää kätensä häntä vastaan ja sanoo:) Ole sydämellisesti tervetultuasi, rakas Kaarleni! Ja peräti tutentin hankkinassa, sen mahdan sanoa. Ei olisi hahmo-muutos ollut tarpeellista, tehdäkses itseäs tuntemattomaksi.

Kaarle. Ja minä olen siis tuttu!

Liana. Tuttu? Kysymys joka täydellä syyllä taittaan tehdä; sillä ei taitais uskoa, kuinka aika on hänen muuttanut.

Bertha. Niin aina, niin aina! Usiampia vuosia on siitä, kuin me hänen viimein näimme, ja kuinka monta vuotta olet sinä ollut ulkomailla?

Kaarle (kertoen hiljaa). Minä ulkomailla! (Itseksensä) Vissin kyllä, mutta ainoastaan unessa.

Bertha. Isäs lupasi meille lavioita tietoja sinun matkoistas, hän sanoi sinulla olevan erinomaisen taidon niitä kuvailla.

Kaarle. Sanoiko hän niin, tuo oli huvittavaista kuulla.

Bertha. Mutta kuinka hän jaksaa?

Kaarle. Minun taatani! Hän on raju ja terve.

Liana. Sukkelahan tämä. Kirjoitti hän toki meille olevansa niin kivulloisen, ettei hän poikanensa tainnut olla läsnä syntymä-juhlaa viettäissä tänäpäivänä, niin mieluisesti kuin hän muuten olisi tahtonut.

Bertha (puolinkovasti Lianalle). Älä ilmoita mitään, ystäväni, juhla-asiasta! (lujaa Kaarlelle). Sinä vissin olet ollut runoseppä (näyttää hänelle lehden). Mutta sisällepidon sinun on selittäminen.

Kaarle (nauraa). Erhetys tuo oli. Onnentoivotuksen siaan on tämä laina-kirjoitus tullut laukkuuni.

Bertha. Laske nämät runot talteen; kukaties sopivat ne tänäpänäkin toisen kunniaksi.

Kaarle (vilppaasti). Toisenkin kunniaksi! O! minä aavistin sitä!

Bertha. Oletko ulkomailla ollessas vielä pitänyt meidän vanhoja tapojamme tässä maassa?

Kaarle (erinänsä). Jospa nyt vaan tietäisin, mistä kysymys on! (lujaa) Olen varsin totta!

Liana. Kuinka monta kuppia kahvetta eikö parooni taitanut juoda perätysten (katsoo Kaarlea päin).

Kaarle. Onko kysymys minusta!

Bertha. Rakas Liana, kutsu häntä nimeltänsä, etkös näe hänen olevan kummastuneen sellaisesta nimittämisestä.

Kaarle. Vissin pidän minä kerran saadun nimeni kiintiänä omaisuutenani. (Itseksensä) Ei olekkaan minulla muutoin mitään muuta aatelimoista!

Bertha. Tuo ilahuttaa minua, ettäs olet tullut niin nöyräksi. Sinulla ei tosin ollut luontoa siihen. Mutta älkäämme viipykö siksi että kahve jähtyy! Anna minulle kätes ja vie minua huvitushuoneesen, jossa kahve-pöytä nyt kuin ennenkin on valmistettu.

Kaarle (taritsee kätensä Berthalle, mutta seisahtuu epäillen). Mihinpäin on mentävä? (erinänsä) Olkoon nyt onni minun rohkian avukseni (astuu muutamia askeleita suoraan).

Liana. Mihinpäin nyt menette?

Kaarle. Ah, minä tulin katsomaan seppelettä päin. Sanotkaat mitähän tämä merkitsee?

Bertha. Ah, veitikka sinä, sen saat arvata vastakin.

Kaarle. Niin, mutta älkäät pyytäkö, että minä tien tietäisin, sillä ei ole minulla silmiä muuta varten, vaan ainoastaan seppeleesen.

Liana (menee ja antaa kätensä Berthalle). Tule, hyvä Bertha, salli hänen yksin täällä miettiä! (itseksensä) Muuten tapahtuu, että saamme juoda kylmää kahvetta! (menevät).

Kolmas kohtaus.

Kaarle (yksin). Kuinka ihmeellisesti me sentään olemme pienien aseitten vallassa. Taitaisin minäkin nyt huokiasti vetää itseni pelistä. Mutta minun mieleni tekee kovasti sitä rakasta kahvetta. Ja muutoin, taitaisinko minä, koska onnen aurinko ensikerran valaisee pimiällä retkelläni, taitaisinko silloin paeta! En tosin! Minä olen päistikkaa pääsnyt parooniksi, pääsen kukatiesi piakkoisin jo reiviksikin, olen saanut armollisen tätin. — Mutta mitä vaan maailmassa mahtaa tuo seppele merkitä! Sydämmeni tulee kukatiesi ensikerran pannuksi kovaan koetukseen! — O mitä tuolta näkyy? Puitten välistä tulee kaksi metsä-naista tännepäin (kätkee itsensä puun taa).

Neljäs kohtaus.

(Maria, Liisa, vihdoin Kaarle).

Maria. Tiedätkös, minä olen kovin uutelias, sillä uutta valmistaa täti vissiin tänäpänä. Etkös, Liisa, taida arvata mitä se lienee?

Liisa. Vissisti jotain muuta, kun tuo tavallinen juhla ryökinän syntymä-päivänä, jota vuosittain juhlallisesti vietetään, jotain muuta, varsin uutta tänäpäivänä tapahtuu! Minä kuulin eilän tapaturmaan kun ryökinät vähän hiljain puhelivat keskenänsä, että he keskustelivat kihlaamisesta.

Kaarle (erinänsä puun takana). Siinä se oli, minun aavistukseni!

Maria. Kihlaamisesta, voi kuinka iloista! Sitten saamme vissin myös häitä! Oletkos Liisa koskaan häissä ollut?

Liisa. Olen kerran, ja morsian, kuinka ihana ja kaunis hän oli.

Maria (ajatuksissaan). Morsian! Täytyy tosin yhden olla morsiamena, mutta kuka tuo täällä olisi?

Liisa. Se on sitä kuin minäkin vielä aina ajattelen.

Maria. O sula ystäväni, se on vissin täti. On se myös hänen syntymä-päivänsä, ja hän tahtoo viettää sen kihlauksella.

Kaarle (puun takana). Ylkä on vissin kadehteltava!

Liisa. Ryökinä. Ei totta! Hän on jo niin vanha ja…

Maria. Mutta, rakas Liisa, täytyykö morsiamen aina olla nuoren?

Liisa. En sitä juuri luule, ajattelen vaan…

Maria. Mitäs ajattelet, sano minulle, rakas Liisani, mitäs ajattelet?

Liisa. Ei se ollut juuri mitään, sen vaan tahdon sanoa, että ryökinien välillä myöskin puhuttiin yljästä.

Maria. O, sitten arvelen. Pikku Tiina sanoi yhden kerran "minun ylkäni" —-

Liisa. Rakas Maria, mitä olisi ryökinä niin ajatellut hänestä, ja kuiskutellut Liana mamsellin kanssa. Ei tosin, se on jotain toista. Miksi, sano nyt minulle, täytyi sinun tänäpäivänä pukea itses tuohon uuteen valkoiseen pukuun, ja minkätähden piti ryökinän juuri katsomaan jos olisit sievä ja hemiä! Se näyttää tosin niinkuin Maria joutuisi morsiameksi.

Maria (hämmästyksissä). Minä kun en lainkaan tiedä mitä se tahtoo sanoa. (Kaarle hyökää eteen )

Viides kohtaus.

Kaarle. Enkeli! Siitä saat kyllä tiedon. Oikein arveltu toiselta ihanalta tytöltä, joka menee karkuun (Liisa juoksee ulos). Tässä on ylkä ja Maria on morsian! Katso siis vähän puoleeni, pikku pelkäävä kyhkyinen! Anna anteeksi että peljätin sinua niin.

Maria (tyvemmin). O, minä peljästyin kovin…

Kaarle (katsoo Mariaa lumouksessa ja puhelee itseksensä.). Hän on ihana ja suloinen. Kuule nyt rakastettuin kaikkein rakastettavin! Jos minä nyt tosin olisin tuo kadehteltava onnellinen, jonka nimi tuolla on sidottu yhteen sinun nimes kanssa, sano minulle todella, miksi sen pitäisit. Katso, on luettava: "K ja M". Mitä se voipi muuta olla kuin?… Taikka tule itse arvelemaan!

Maria (punastuen). Kuinka taidan minä arvella!

Kaarle. Mutta minä luulen taitavani. "K ja M" Kaarle ja Maria. Minun ja sinun nimesi, enkeli. Ja ymmärrys on että täti toivoisi sinun yhdistetyksi ylkään. Annatkos siis minun olla tuon onnellisen.

Maria. Jos se on minun hyvän tätini tahto! (itseksensä) Se lienee onni rakastaa häntä, sillä hän on ihana ja jalo.

Kaarle. Ja myös sinun tahtos suloinen tyttö (ottaa hänen kätensä).

Maria (kuiskuttaa hiljaa). Taitaa niin olla!

Kaarle. Olleeko siis tuo onnellisin osa annettu minulle kaikkien Kaarlein joukossa (tahtoo suudella hänen kättänsä, jonka hän toki hiljaa vetää takaisin). Mutta jos nyt joku muu tulisi tahtoen tulla sinun ylkämiehekses, olisitko silloin ainoasti minun omani?…

Maria (hiljaa). Niin kyllä, sinun tahdon olla. (Itseksensä) Hän on tosin minun mieleeni. Heti kun hänen näin, lensi kuin nuoli rintaani. (Kovin) Mutta mitä täti sanonee!

Kaarle. Saanko luulla hänen mielensä suostuvan meidän mieleen!

Maria. Mutta eikö meidän ole meneminen tätin luoksi. Kukatiesi on hän iloinen! O että olisi! Mutta mitä muuta taitaisi hän juuri syntymäpäivällänsä! Mutta tuolta hän tulee.

Kuudes kohtaus.

Entiset, Bertha, Liana, Liisa. (Kaarle taluttaa Mariaa kädestä heitä vastaan).

Bertha. Mitä tuo ystävällisyys merkitsee, minun lapseni?

Maria. Hyvä, rakas tätini, minä luulen hänen olevan ylkäni!

Bertha, Liana ja Liisa (yhtä haavaa) Sinun ylkäsi.

Kaarle. Niin on ollut sydämmemme toivotus. Vahvistetaanko tämä myös korkialta oikeudelta? Silloin on liitto sidottu koko elämän ajaksi. Kuvaajalle saamme antaa kiitosta tuon korkian päätöksen selityksestä. Me olemme nähneet toinen toisemme ainoastaan muutamat silmän räpäykset, o kuinka ihanat! Mutta rakkaus on usein hetken lapsi. Ei ole kysymys nimestä ja kunnioituksista.

Bertha. Vaan jos kunnianimet myöskin seuraisivat. Mitäs sitte sanoisit, rakas Kaarleni!

Kaarle. Sanoisin sen olevan ylitse kaikkia mitä mahdollisesti taitaisin toivoa.

Bertha. Niin, minun rakkaat lapseni, nämät kaikki ovat toivotukseni mukaan. Vaan sano minulle, Maria, rakastatko totisesti Kaarlea ja tahdotkos ei ainoastaan yhden päivän olla hänen omansa, vaan koko elämäs ajan! Minä pelkäisin tätä äkillistä päätöstä, jollet sinä Kaarle olisi aikaa myöten voittanut sellaista miehuutta ja uskollisuutta kaikissa käytöksissäs, että olen hyvin suostuva käymään takaukseksi sinun puolestas.

Kaarle. Minun Mariani katsoo kernaasti sellaisen hyvän takauksen kelvolliseksi, jonkatähden minä, laskein alas teidän jalkainne eteen, suoritan vakaisimman kiitollisuuteni velan. Te suostutte siis siihen, että minä tässä kihlaan Marian sydämmeni morsiameksi!

Bertha (ottaa Marian kädestä kiinni ja laskee sen Kaarlen käteen). Taivaan siunaus teitä saattakoon! Nyt, minun lapseni, olette kihlatut. (Kaarle ja Maria halaavat toinen toistansa).

Bertha (istuen). O kuinka olen liikutettu! Tule, hyvä Liana, myös istumaan (tämä istuu myös).

Liana. Onhan varsin ihmeteltävä kuin Kaarle on kaunistunut lapsuutensa ajoista. Nyt hän näyttää oikein iki uroholta, mitä silloin hänestä ei olisi voinut odottaa.

Bertha. Niin se tosin on. Mutta Kaarle, muistatkos vielä tapausta lammella?

Kaarle. Jos muistan tapausta!… (Itseksensä) Katso nyt lankee nuori herra paulaan!

Liana. Minä arvelen hänen ei tahtovan siitä muistutusta.

Kaarle. En tosin oikein muista tapausta lammella!

Bertha. Ei sovi tehdä itseänsä niin muistamattomaksi! Muistatkos, Maria, koska Kaarle nyhkäisi sinua ja sinä jupsahdit lampeen.

Maria. Muistan minä sen kuin unennäön, mutta…

Bertha. Olipa se julma tapaus, tosin ilkiä työ. Ja sinä et tahdo tunnustaa itses sen tekiäksi?

Kaarle. En varsin sitä tee.

Bertha. Anna siis olla!… Älkäämme siitä enää puhelko, eikä sitä ajatelko! Niin, rakkaat ystävät, menkäämme nyt sisään, niin saat jutella meille retkeistäs kahve-pöydän ääressä, kuin jo on melkein unohtettu. (Menevät kaikki paitsi Kaarlea.)

Seitsemäs kohtans.

Kaarle yksin.

Kaarle. Mihin olen nyt sitte joutunut? päistikkaa onnen ja rakkauden lampeen, ja muistan minä kyllä saaneeni siihen sysätyksi tuon ihanan tytön, onnen auringon ja rakkauden taivaan (ottaa perhoishaavin käteensä ja lipsuttelee sillä). Ulos minä läksin perhosia pyytämään, ja onni autti saamaan sen suurimman, kauniimman ja harvimmin nähdyn verkkooni. Hänen jätän vissin sulkematta lasikaappiin. (Laulaa:)

    Armon mekin ansaitsemme
    Suomen-maassa suuressa,
    Ehk'ei riista riemuksemme
    Saavu miesten maatessa;
    Laiho kasvaa kyntäjälle,
    Arvo työnsä täyttäjälle.

    Opin teillä oppineita
    Suomessa on suuria,
    Kansan kesken kanteleita
    Täällä tehdään uusia,
    Valistus on viritetty,
    Järki hyvä herätetty.

    Suomen tytön poski-päihin
    Veri vaatii kukkaiset,
    Hall' ei pysty harmaa näihin,
    Näit' ei pane pakkaiset;
    Luonnossa on lempeyttä,
    Sydämmessä siveyttä.

(Näkee Mariaan tulevan sisälle.)

Kahdeksas kohtaus.

Maria. Kaarle.

Maria. Minä kuulin ihanan laulun. Suloisesti se kuului. Tuolla tätin tykönä oli outo herra. Hänen tervettäissä tätiä, juoksin tänne sinun tykös.

Kaarle. Olet enemmän kun suloinen. Mutta tuo outo herra, kukapa hän?

Maria. En häntä tuntenut. Näin hänen vaan hyppäävän vaunusta.

Kaarle (erinäisesti.). Minua aavistaa kosio-kumppani. (Korkiasti, ottaen Marian käteen kiinni.) Mutta enkelini, sanos nyt, jos myös tämä aikoisi ruveta sinua kosimaan, mitäs siihen sanoisit!

Maria. Kuinkas taidat niin kysyä? Ei olekkaan tavallista pitää usiampia kuin yhden kosio-miehen, niin on täti sanonut.

Kaarle. Se on kyllä tosi, mutta taittaan muuttaa mielet. Taitaisit sinäkin sanoa minulle: En tahdo enää olla sinun omasi, vaikka kerran sen lupasit. Sinun tulee sentähden vakaisesti ajatella asiaa että taitaisin sinuun oikein luottaa. Vakuuta siis, ettäs minua rakastat!

Maria. O, minä pidän sinun niin hyvänä. Tarvitsisinko usein sitä sanoa? Täti sanoi: "pikimmältä pidämme häitä!" Ajattele kuinka iloista!

Kaarle. Sanoiko hän niin, tuo rakas tätisi?

Maria. Sanoi. Mutta en ole koskaan ollut häissä, kuinka taitaisin sitte olla morsian?

Kaarle (katsoo iloisesti hänen puoleensa). Suloinen, ihana morsiameni, ole iloinen ja tyven! Tuo menee kyllä itsestänsä, ja siihen ei tarvita harjoituksia. En ole minäkään häitä pitänyt, ja olen toki tyven ja hyvässä turvassa!… Mutta, o nyt tulee toista, tuolla he taas tulevat. (Hiljaa.) Mitä näen? Onkohan tuo poika? Aha minun herrani! Oliko se sinulle kuin Maria uhrattaisiin. Siitä on meidän kahden keskusteleminen. Korttipelaaja, juoppo, jonka pelastin poliisin kynsistä. Kunnia olkoon kohtalolle, joka asetti minun tänne.

Yhdeksäs kohtaus.

Parooni Kaarle von Löwen, entiset.

Bertha. Sen mahdan sanoa, tämä on jo melkein ylen paljo! Sinun Kaarle täytyy selittää kaikki!

Parooni (kuin vähän hämmästyneenä havaitsee Kaarlen, kysyy ihmetellen:) "Armoinen tätini on siis tämän herran likeinen tuttava?"

Kaarle. Luonaan kyllä, sillä Maria on morsiameni ja minulla on onni ollut tullakseni pojaksi taloon! Mutta näenkö oikein! Herra Lillienberi! Eikö niin ole? (yksin sivulla) Se on siis laina-nimellä hän näkyy öinä!

Parooni (vähän hämmästynyt, hiljaa Kaarlelle:) Älä minua ilmoita! Selitys edespäin. (Kovin) Pojaksi taloon! Mitä tuo lienee!

Bertha. Minä olen tuiki pimiässä!

Liana. Mutta eikö siis olisi mahdollista saada selkeyttä asiasta.

Bertha. Minä odotan sinulta, Kaarle, selitystä.

Kaarle (viattomalla muodolla). Mistä asiasta, hyvä täti?

Bertha. Ensimäiseksi, kuka tämä herra oikein on?

Kaarle. Sitä asiaa en taida oikein selittää, enemmin kuin taitaisin sanoa mikä hän on!

Parooni (kiivaudella). Mikä on tarkoituksenne?

Kaarle. Älkäät antako hämmentää rauhaanne!

Bertha (Kaarlelle). Miksi astuu hän (näytti paroonia) sinun nimelläs meidän eteen?

Kaarle. Minun nimelläni, mitä sanotte! En ole kaipaava sellaista kunniaa.

Parooni (ei ole kuulevanaan, vaan kääntyy Berthan puoleen). Isäni antoi tiedon minun olevan odotetun tänne, ja lisäsi vielä puolinaisia viittauksia jostakusta erinäisestä tarkoituksesta, siitä…

Kaarle (ottaa Marian kädestä kiinni). Erinäinen tarkoitus on vissin tänä ihanana päivänä minulle ja Marialle!

Bertha (paroonille). Teidän isänne! En ymmärrä mitään muuta, vaan että minulla ja läsnä olevalla sukulaisella olisi sanomista tämän päivän tarkoituksesta.

Parooni. Olkoon niin! Mutta mintähden minun piti oleman läsnä, se menee ymmärrykseni yli.

Kaarle (pilkaten). Että teitä käskettiin, oli vaan juhlan kunniaksi!

Kymmenes kohtaus.

Entiset (palvelia tulee sisälle).

Palvelia. Tahtooko herra parooni hevoiset pois edestä?

Parooni. Niin kaiketi! (palvelia menee).

Bertha (Lianalle). Parooni! Parooniksi kutsui tämä hänen, ja miehen minä myös tunsin. Hän on veljeni vanha palvelia.

Liana. Samaa minäkin olen muistavanani. Ihmeellistä!

Bertha (paroonille). Tahdotteko tehdä niin hyvin ja sanoa minulle kuka teidän isänne on!

Parooni (nauraa sanoen itseksensä). Vanhat immet tulevat hulluiksi. — (lujasti) Minun isäni! Ettekö siis tunne teidän veljeänne parooni Leonartti von Löweniä?

Bertha ja Liana (yhtä haavaa). Parooni Leonartti von Löwen!

Parooni. Mitä ihmeellistä te siinä näette! (itseksensä) He ovat, perkele vieköön, hullut!

Bertha (huutaa). Kaarle, tule tänne!

Kaarle (joka Marian kanssa kuiskutellen oli vetäynyt sivulle tulee esiin). Mitä tahtoo tätini?

Bertha. Kuuletkos mitä tämä herra sanoo, että hänen isänsä on parooni Leonartti von Löwen.

Liana. Kuinka taitaa Kaarle tässä olla niin kaino?

Kaarle. En ymmärrä, minkätähden tämä liikuttaisi mieltäni!

Liana. Ei liikuttaisi mieltäsi, koska tämä petturi eteen tulee.

Parooni (kiivaudella). Tämä tulee jo paljoksi! Kuka uskaltaa soimata minua petturiksi.

Kaarle. Olkaat levossa! Kohteliaisuus vaimoväkiä vastaan on ritarin kunnia ja kaunistus.

Parooni. En ole kohteliaisuus-opin puutteessa teiltä, herra Oksanen!

Maria. Oksanen! Kuinka kaunis nimi!

Liisa. Kaarle Oksanen niinmuodoin!

Bertha ja Liana (yhtä haavaa). Oksanen, kenenkä se nimi?

Kaarle. Minun yksinkertainen nimeni.

Bertha (lyö kätensä yhteen Lianan sanoessa). Teidän nimenne!

Parooni (nauraa sanoen itseksensä). Katso tuolla impiä itsehaltiana! (lujasti) Te olette siis kihlanneet kasvatus-tyttärenne tämän herran kanssa, hänen nimensä tietämättä.

Bertha (Kaarlelle). Teille se on suureksi hävyksi niin pilata. Ettekö tulleet tänne toisen nimellä?

Kaarle. Armoinen tätini! Peräti nimettä tulin tänne. Te annoitte hyvyydellä kohta minulle nimen, oman ristinimeni. Te otitte minua vastaan jalomielisellä vierastavaisuudella ja lisäsitte siihen kaikein kauniimpia lahjoja. Se olisi ollut kova vika, jollei sydämmeni vastuksin mennyt takaukseen Marian onnen edestä.

Parooni. Nyt rupeen ymmärtämään tätini! Teiltä oli jäänyt unhotuksiin paroonin von Löwen ei millään tavoin olevan herra Oksasen muotoisna. Te otitte kohta hänen minuksi.

Kaarle (sivulla). Sen lahjan edestä, kuin olen voittanut, olkoon tuo erhetys unhotettu.

Bertha. Minun veljeni oli minun kanssani suostunut siihen että Kaarlen etsikkö olisi tietämätöin Marialle. Katso siinä minkätähden ajattelin hänen tulleen eteen yksinkertaisesti kulkevan tutentin vaatteissa.

Parooni. Minä arvelen herra Oksasen nyt tietäin erhetyksensä yhtä pian pakenevan tuosta väärin ansaitusta tilaisuudesta Marian sivulla, joka varsin ei ole häntä varten.

Maria (tunkee Kaarlen sivulle). Minun ylkäni! Älä Mariaasi jätä!
Taitaisitko sen — Et koskaan! Et koskaan…

Liana. Kuinkamar tämä kaikki loppunee?

Liisa. O ryökinä hyvä, vissin kyllä häillä.

Kaarle (vie Marian Berthan eteen). Hyvä tätini, te panitte meidän kätemme yhteen, ja minä olen sama nyt kuin silloin. Maria on siis minun teidän omalla suostumuksella. Sillä ei se ollut ainoastaan tyhjän nimen kanssa kuin te tahdoitte yhdistää Mariaa.

Maria (suutelee Berthan kättä). Rakastettava, hyvä täti, sanotkaat ettei kukaan taida meitä eroittaa!

Bertha. Rakas lapseni, onnesi on harras tarkoitukseni!

Parooni (pilkaten). Tätini näyttää olevan epäilyksissä vapaaherran kilven ja tutentti-kanteleen välillä — ha — ha — ha — Mutta sillä välillä, koska tämä epäilys ei sovi minun sukumuistoihini, saan kunnian jättää hyvästi (liepsuttelee korkoillansa ja menee).

Yksitoistakymmenes kohtaus.

Entiset paitsi paroonia.

Liana. Katsos tuossa tuo oli. Mutta mitä nyt on tehtävä?

Maria. Oh rakas tätini, me saamme vissin myös pian pitää häitä!

Bertha. Rakas lapseni, vaan tiedätkös vissin, jos ylkäsi suostuu siihen niin keviämielisesti kuin kihlaamiseen, ja mitä ollee hänellä tarittavana morsiamellensa?

Kaarle. Uskollinen, rakastava sydän.

Bertha. Rakastava sydän on vissin hyvä ja korkiammastakin arvosta, mutta mikä elatuskeino teillä muutoin on?

Kaarle. Vapaa avaruus mittaamattomassa maailmassa. Nyt minä elän kyllä katsomisella Marian suloisiin silmiin.

Liana (katkaisten). Jollei muoto ole epäarveluinen, niin mahtaa siis tieto olla vähän koetuksen alainen, ja niinmuodoin kysymys ei olla liijallinen, minkä tien te olette valinneet teidän elämänne pää-tarkoitukseksenne?

Kaarle. Olkoon kaikki minun morsiameni vallassa.

Bertha. Tuo tahtoo sanoa, ettette vielä ole valinneet luotettavaa elatus-keinoa?

Liana (puoli julkisesti). Loistava onni rikkaan von Löwen ryökinän perilliselle.

Kaarle. Tosin totta! Mutta nyt vakainen sana, ryökinä von Löwen! Minä rakastan Mariaa, ja Maria, kuin minä tohdin uskoa ja toivoa, minua myös takaisin. Olen kyllä köyhä, ja minun yksinkertainen nimeni, koska tuo kuuluu asiaan, on Kaarle Oksanen! Kummoinen olen muodostani, sen te näette ja tiedätte. Sisäisestä tilastani taidan taata monen miehen, ei minua paremman, tytön onnelliseksi tehneen. Minä olen terve ja raitis. Tahdon tulla teille kunnialliseksi ja kiitolliseksi pojaksi. Lainatkoon taivas minulle armoa tullakseni hyödylliseksi kansakunnan jäseneksi, mahdolliseksi Marian rakkauteen. Tuomitkaat nyt meidän välillämme.

Bertha (katsoo ystävällisesti hänen puoleensa). O, enkö seuraisi sydämmeni johdatusta! Mitä minä enää epäilen?

Liana. Ajattele toki mitä veljes ja mitä maailma sanonee! Huudetaan täyttä kurkkua: "katso mitä itsevaltainen impi tekee! Päistikkaa hän heittää itsensä petturin pauloihin!"

Bertha. Hyvä ystäväni, mieluisesti jätän minä miehille kunnian järjen asioissa, ja heidän tuomionsa mukaan ei olisi Marian ja Kaarlen yhteys soveliainen, mutta minä pidän sydämmen asioita paremmassa arvossa. Ja ihmiskunnan korkein avu on usko; kuinka taitaisin kieltää itseni? Minä uskon, poikani, sinun lupaukses, enkä ota takaisin sanaani, jonka annoin paroonina pidetylle von Löwen'ille.

Kaarle (syleilee Berthaa, ottaa sydämmellisesti Lianaa ja Liisaa käsiin, ja syleilee vielä viimeiseksi morsiantansa, jonka kanssa hän sitten käsi kädessä tulee eteen).

Kaarle (juoneilla ja ilolla). Vaakunan merkiksi, jos minä jonkun saan, otan perhoishaavin, sillä tämä osoitti minun onneni askeleet tänne. Perhosen siaan sain enkelin, jolla myös on siivet, ja niiden voimalla lennämme autuasten luotoihin.

Loppu.