The Project Gutenberg eBook of Tähdistälukija, by Walter Scott

Voi kiertotähti-tehon hetkin avittaa sanat, merkkisetkin, niin sanotaan; mut en mä niitä uhmaisen taidon töitä kiitä.

SISÄLLYS:

1. Harhateillä. 2. Hoviherra ja koulumestari. 3. Tähdistä lukeminen. 4. Ennustukset osuvat yhteen. 5. Mr. Bertram selittelee. 6. Uudet luudat lakaisemassa. 7. Skotlannin mustalaiset. 8. Häätö. 9. Turmion päivä. 10. Oikeudellinen tutkimus. 11. Vanha tuttava. 12. Katsaus menneeseen. 13. Hyväntekijä ja suosikki. 14. Pakkohuutokauppa. 15. Koulumestari ja hänen oppilaansa. 16. Mr. Mervynin sanoma. 17. Nuoren tytön kirjeenvaihtoa. 18. Isä ja tytär. 19. Majanmuutto. 20. Mestari Sampson haltioissaan. 21. Brown puhuu puolestaan. 22. Kohtaus rajakrouvissa. 23. Nujakka nevalla. 24. Dandie Dinmontin koti. 25. Ketunmetsästys. 26. Tuulastusseurue. 27. Ojasta allikkoon. 28. Rosvous ja korvaus. 29. Miss Mannering häijyttelee. 30. Woodbournea piiritetään. 31. Onneton laukaus. 32. Mr. Glossin kunnostautuu. 33. Mr. Glossin näkee pahoja unia. 34. Kumppanukset neuvottelevat. 35. Kylmäkiskoinen vastaanotto. 36. Lakimiehet virkistäytyvät. 37. Hautaus. 38. Testamentin avaaminen. 39. Meg Merriliesin hommia. 40. Isäinsä asuinsijalle. 41. Vangitseminen. 42. Kaksi rauhantuomaria. 43. Raskaan syytöksen alla. 44. Vanginvartija ja hänen vaimonsa. 45. Ystävä. 46. Koulumestari manailee. 47. Vastavehkeitä. 48. Rynnäkkö. 49. Jännittynyttä odotusta. 50. Kadonneen paluu. 51. Rauhaa ja rakkautta. 52. Meg kutsuu. 53. Warrochin kärjessä. 54. Elämästä ja kuolemasta. 55. Uusi Ellangowan. 56. Ovela ansassa. 57. Rangaistus. 58. Loppu.

HARHATEILLÄ.

Marraskuun alkupäivinä v. 17- käytti muuan nuori, vastikään Oxfordin yliopistosta päässyt englantilainen herrasmies hänelle suotua vapautta hyväkseen, matkaillaksensa muutamilla pohjois-Englannin seuduilla. Uteliaisuus sai hänet pistäytymään sisarmaankin läheisen rajan taakse. Hän oli kertomuksemme ensimäisenä päivänä käynyt eräitä Dumfriesin kreivikunnan luostarinraunioita katsomassa ja kuluttanut suuren osan päivää kyhäämällä eri suunnilta piirustuksia niistä. Olikin sen vuoksi vuodenajan lyhyt ja sumea hämy jo alkanut, hänen noustessaan ratsulleen matkaansa jatkamaan.

Hänen tiensä kulki pitkin mustaa jänkää, joka levisi laajalle molemmin puolin ja edessä päin. Pikku kumpareita kohosi kuin saarelmina sen pinnasta; niillä näkyi paikotellen vielä tähänkin vuodenaikaan vihantia laihopälviä, jopa joskus mökkikin tai maatalo parin raidan siimeksessä, isoja seljapensaita ympärillään. Näitä eristyneitä asumuksia yhdistivät toisiinsa sammalikon halki polvittelevat polut, ainoastaan asujamille itsellensä kulkukelpoiset.

Valtatie oli sentään jotensakin kunnossa ja turvallinen, joten taipaleelle yöpyminenkään ei tuottanut mitään varsinaista vaaraa. Silti on epämieluista yksinänsä pimeällä samota tuntematonta seutua; ja harvoissapa tavallisissa tilaisuuksissa mielikuvitus tuskittelee niin suuresti kuin Manneringin nykyisen aseman kaltaisessa.

Valon hämärtymistään hämärtyessä, jängän synketessä yhäti mustemmaksi, tiedusteli matkailijamme jokaiselta satunnaiselta ohikulkijalta tarkemmin, kuinka pitkälti oli vielä Kippletringanin kauppalaan, missä hän aikoi olla yötä. Hänen kyselynsä tavallisesti aiheuttivat ensin vastavuoroon uteluita, mistä vieras oli matkalla. Niin kauvan kuin hämyltä erotti herrasmiehen asun ja ulkomuodon, ilmenivät tällaiset vuorokyselyt yleensä valmiina olettamuksina, kuten: "Olette tiemmä käynyt Holycrossin vanhassa luostarissa, sir? sitä ne monet englantilaiset herrat tulevat katsomaan", tai: "Taitaakin teidän jalosukuisuutenne olla Pouderloupatin talolta tulossa?" Mutta sitte kun kysyjästä oli vain ääni erotettavissa, alkoi puhe tähän tapaan: "Mistäs kaukaa nyt on matka tähän tällaiseen aikaan yöstä?" — tai: "Et kaiketikaan ole tämän maan ihmisiä, hyvä mies?"

Vastaukset eivät kerjetessään olleet kovinkaan yhtäpitäviä keskenään eivätkä sisällöltään selkeitä. Kippletringaniin oli ensin "melko taival"; sitte "melko taival" täsmällisemmin määriteltiin "ehkäpä kolmeksi peninkuormaksi";[1] nämä "kolme peninkuormaa" kutistuivat "kappaleeksi matkaa päälle peninkuorman", mutta venyivät taas "neljäksi peninkuormaksi tai niille paikkeille". Lopuksi naisääni, ensin hyssyteltyään puhujan sylissä parkuvaa lasta, vakuutti Guy Manneringille: "On sitä tästä vielä Kippletringaniin aikamoinen huippaus, ja jalankulkijalle raskasta tietä etenkin."

Manneringin raihnas vuokrahevonen kai arveli sen soveltuvan itselleen yhtä huonosti kuin tallustavalle vaimo-ihmisellekin; se alkoi peräti voipua, vastasi jokaiseen kannuksen iskuun ähkäyksellä ja kompasteli kaikkiin tiellensä sattuviin kiviin, eikä niitä harvassa ollutkaan. Mannering kävi kärsimättömäksi. Pilkottavan valon tai parin ilmestyminen houkutteli hänet toisinaan turhaan toivomaan matkansa määrän olevan lähellä; mutta kohdalle päästyään hän nolostuen huomasi tuikkeen tulevan tuollaisesta maatalosta, jotka harvakseltaan koristelivat lavean nevan kohoutumia.

Viimein hän joutui kerrassaan pulaan, kun tie haarausi kahtia. Jos olisi ollut valoa paikalla törröttävän viehkan jäännösten tutkimiseksi, niin vähänpä olisi siitä lähtenyt apua, sillä pohjois-Britannian hyvän tavan mukaan oli osotus saanut rapistua näkymättömiin piankin patsaan noustua. Seikkailijamme sen vuoksi häätyi entisajan harhailevan ritarin tavoin luottamaan hevosensa älyyn. Empimättä valitsi tämä vasemmanpuoleisen haaran ja tuntui hölköttävän hiukan vilkkaampaa vauhtia kuin ennen, siten herättäen toiveita siitä, että se tiesi lähenevänsä yöpymissijaansa. Väleen eivät ne toiveet kuitenkaan täyttyneet; Manneringin kärsimättömyys sai jokaisen kahdeksanneksen tuntumaan kolmelta, ja hän alkoi ajatella Kippletringanin suorastaan peräytyvän, mikäli hän eteni.

Taivas oli nyt sankasti pilvessä; joskus vain häämöttivät tähdet himmeästi. Tähän asti ei mikään ollut häirinnyt hiljaisuutta hänen ympärillään, paitsi suokertun, ison ruovonpäristäjälajin, kumea huhuilu ja tuulen huokailu yli kolkon aukean. Näihin nyt yhtyi meren etäinen meuru, jota matkamies tuntui nopeasti lähenevän. Tämä ilmiö ei ollut omiaan keventämään hänen mieltänsä. Monet sikäläiset tiet seurasivat rantajuovaa ja olivat alttiina nousuvedelle, joka paisuu hyvin korkealle ja kulkee tavattoman joutuisasti. Toisia leikkelivät poukamat ja pikku vuonot, joiden yli kävi turvallisesti yrittäminen vain erityisinä vuoroveden aikoina. Kumpainenkaan seikka ei olisi soveltunut pimeälle yölle, uupuneelle hevoselle ja tietänsä tuntemattomalle matkamiehelle. Mannering päättikin pysähtyä lopullisesti yöksi ensimäiseen asumukseen, mihin kenties osuisi, vaikka kuinkakin kehnoon, ellei saisi hankituksi opasta tuohon onnettomaan Kippletringanin kauppalaan.

Viheliäinen hökkeli soi hänelle tilaisuuden toteuttaa aikomuksensa. Ovea hän ei löytänyt kovinkaan helposti ja kolkutti tuokion, ainoana vastauksenansa vaimo-ihmisen ja rakkikoiran konsertti, jossa jälkimäinen haukkua luskutti haljetakseen, toisen kiljuessa kertoa. Ihmissäveleet vähin erin pääsivät voitolle; mutta kun rakin äkäinen haukunta samassa muuttui ulinaksi, oli luultavasti muukin kuin pelkkä keuhkojen voima edistänyt osien vaihtoa.

"Surma kulkkuusi saakoon!" olivat ensimäiset kuultavat sanat; "etkö ärhentelyltäsi anna minun kuulla, mitä mies tahtoo?"

"Kippletringanista!!!" sellaisessa ihmetyksen innossa, että voimme vain heikosti ilmaista sitä kolmella huutomerkillä; "jopa jotakin, hyvä mies! Teidän olisi pitänyt kulkea itään käsiin Kippletringaniin — saattekin pyörtää takaisin suojarinteelle saakka, ja siitä sitte sitä rinteen reunaa menette Ballenin kujasten suuhun ja sitten —"

"Ei käy laatuun, emäntä hyvä! Hevoseni on melkein lopullaan — ettekö voi antaa minulle yösijaa?"

"En totisesti voikaan. Minä olen yksinäinen vaimo-ihminen, kun James on vuosikuntaisia viemässä Drumshourlochin markkinoille, enkä minä millään ilveellä uskalla ovea avata kellekään oudolle kulkijamelle."

"Mutta mitä minun sitten on tehtävä, emäntä hyvä? Enhän voi yötäni taivasalla nukkua."

"En minä vain tiedä, pait jos viitsitte mennä peräämään makuupaikkaa Sijalta. Varmastikin ne laskevat sisälle, olettepa parempaa väkeä taikka yksinkertainen."

"Yksinkertainen kylläkin joutuessani tähän aikaan yöstä täällä harhailemaan", ajatteli Mannering, puheentavan merkitystä tietämättä; "mutta miten minä pääsen sille sijalle, josta puhutte?"

"Hoo, jos taaskin käytte itäänne ja länttänne latelemaan, niin olen hukassa! Eikö ole ketään, joka voisi opastaa minut tuolle sijalle? Minä maksaisin runsaasti."

Se sana tehosi kuin loihtu. "Jaakko, senkin kutjale", menosi ääni sisältä, "siinäkö vielä virut, ja nuori herra hakee tietä Sijalle? Ylös siitä, toljake, ja ohjailekin hänet isoaniittyä pitkin. — Hän tulee saattamaan, sir, ja kyllä maar hyvän kohtelun saattekin, sillä eivät ne koskaan ketään oveltansa häädä. Ja sattunettekin osavaan aikaan, sillä lairdin[2] palkollinen — eihän tietenkään mikään hänen vasituisia palvelijoitaan, vaan rengin tapainen — karautti tän'iltana tätä kautta kätilöintä noutamaan ja seisattui sarkan kulautuksen ajaksi kertomaan, että armollinen rouva on joutunut kipuihinsa."

"Kukaties", arveli Mannering, "voisi vieraan saapuminen sellaiseen aikaan tuottaa hankaluutta?"

"Älkää nyt joutavia, siitä ei huolta mitään. Tilaa on siinä talossa ihmeesti, ja poikueen tullen paras aika."

Tällaikaa oli Jaakko ehtinyt taiten pujottelehtia rikkeimeen ihokkaaseen ja vielä riekaleisempaan housupariin. Esille ilmestyi vanttera ja kömpelö, kaksitoistavuotinen pellavatukkainen poika, kun häneen osui vilahdus kaislasoihdusta, jota hänen puolialaston äitinsä piteli sopivimmalla tavalla, millä pääsi vilkuilemaan vieraaseen, itseänsä suurestikaan nähtäviin saattamatta. Jaakko harppoi länttä kohti rakennuksen taitse, taluttaen Manneringin hevosta marhaminnasta ja jokseenkin näppärästi luotsaten pikku polkua myöten, ammottavan tadekuopan syrjitse, jonka likeisyyden vieras tunsi useammallakin kuin yhdellä aistilla.

Opas sitte laahasi väsynyttä konia uurtoista ja kivistä kärrynlatua pitkin ja siltä yli kyntömaan, purki lohkokiviseen aitaan "läven", kuten sanoi, ja reutoi vastustelemattoman elukan perässään aukosta; siinä säihkinässä luhistui yksinkertaista rakennelmaa runsaasti parin sylen pituudelta. Kapeasta veräjästä hän viimein poikkesi puistokujan tapaiseen, jonka varrelta oli kuitenkin paljon puita kaadettu. Meri pauhasi nyt läheisenä ja voimakkaana, ja pilvestä pilkistävä kuu loi kumotustansa melkoisen tilavaan tornikattoiseen ja näköjään rappeutuneeseen kartanorakennukseen. Apein tuntein sitä Mannering tähysteli.

"Niinpä vainkin, mutta lairdit asustivat siellä ennen vanhaan — se on Ellangowanin Vanhasija. Peikkoja liikuskelee siellä — mutta teidän ei ole tarvis peljätä; minä en ole ainoatakaan nähnyt, ja olemme tuotapikaa Uudensijan ovella."

Jättäen rauniot oikealle saapui matkamies muutamin askelin keskikokoisen, nykyaikaisen rakennuksen edustalle. Opas kolkutti mahtipontisena, ja Mannering esitti asiansa palvelijalle. Talon isäntä kuuli kertomuksen vierashuoneestansa, astui esille ja vieraanvaraisesti toivotti matkustajan tervetulleeksi Ellangowaniin. Puolikruunusella onnellistutettu poika sai palata tölliinsä, uupunut hevonen vietiin talliin, ja moniaan minuutin kulottua istui Mannering maukkaan illallisen ääressä, jota varten hänen kolea ratsastuksensa oli tuottanut kelpo ruokahalun.

HOVINHERRA JA KOULUMESTARI

Lairdin seurakumppania Ellangowanin sairashuoneessa saattoi päätellä kylän koulumestariksi tai ehkä apupapiksi; pastorille oli hänen asunsa liiaksi nukkavieru vieraskäyntiä varten.

Itse hovinherra oli noita keskinkertaisia ihmisiä, joita useasti tapaa maalaisasemissa. Fieldingin mukaan on eräs luokka feras consumere nati;[3] mutta metsästysurheilun harrastus edellyttää jotakin toimekkuutta, mikä taasen oli mr.[4] Bertramilta ehtynyt, jos hänellä oli sitä ikinä ollutkaan. Hyvänsävyinen huolettomuus oli ainoana huomattavana ilmeenä hänen muuten kylläkin sievillä kasvoillaan. Näiden piirteet todella ilmaisivat; millaisessa tarmottomuudessa hän oli elämänsä viettänyt. Annankin lukijalle muutamia tietoja hänen asemastaan ja oloistaan, ennen kuin hän on lakannut laajalti luennoimasta Manneringille, kuinka tarpeellista ja mukavaa on koleina iltoina ratsastamaan joutuessaan kääriä jalustimien ympärille olkivihko.

Godfrey Bertram, Ellangowanin maahovin omistaja, peri pitkän sarjan esi-isiä, verotulo-luettelonpa lyhyen, kuten monet sen ajan sukutilojen haltijat. Hänen sukupuunsa kohosi niin korkealle, että tyvi häämötti itsenäisen Galwayn valtakunnan raakalais-ajoista. Sitenpä sen oksat eivät hedelminänsä kantaneetkaan ainoastaan kristittyjä ja ristiretkeläisnimiä sellaisia kuin Godfreytä, Gilbertejä, Dennisejä ja Rolandeja loppumattomiin, vaan vielä pimeämpienkin aikojen pakanallisia suuruuksia — Artheja, Knartheja, Donagildeja, Hanloneja. He olivat todella ammoin olleet auhdon, mutta lavean alueen rajuja isäntiä ja lukuisan heimon päälliköitä, jonka nimenä oli Mac-Dingawaie, vaikkakin he sittemmin omaksuivat normannilaisen Bertramin sukunimen.

He olivat kautta vuosisatojen käyneet sotia, viritelleet kapinoita, joutuneet häviölle, mestauslavalle ja hirsipuuhun, kuten arvokas suku ainakin. Mutta he olivat erä erältään menettäneet jalansijaa maailmassa; valtiopetoksien ja salaliittojen johtajista olivat Ellangowanin Bertramit eli Mac-Dingawaiet vaipuneet toisarvoisiksi apureiksi. Heidän onnettomimmat näytteensä tässä asemassaan tapahtuivat seitsemännellätoista vuosisadalla; pahahenki villitsi heidät vastustelukiihkoon, joka aina punoi heidät kiistoihin vallitsevien voimien kanssa. He menettelivät ihan päinvastoin kuin kuulu Brayn kirkkoherra[5] ja takertuivat heikompaan puoleen yhtä sitkeästi kuin tuo arvoisa Herran palvelija väkevämpään. Ja palkkansa totisesti saivat kuten hänkin.

Lähteessäni, Sir Robert Douglasin "Skotlantilaisissa Paroonisuvuissa" (kts. Ellangowania), mainitaan tempore Caroli primi[6] toimineen Ellangowanin lairdin Allan Bertramin olleen "vakaa kuningasmielinen ja hänen pyhän majesteettinsa innokas kannattaja, joka kunniakkaaseen Montrosen markiisiin sekä muihin todella innokkaihin kelpo isänmaanystäviin yhtyneenä kärsi sen johdosta suuria häviöitä. Hänen pyhä majesteettinsa suvaitsi armossa lyödä hänet ritariksi; parlamentti tuomitsi häneltä ilkimielisenä kansalaisena omaisuuden takavarikkoon 1642, ja jälkeenpäin hangoittelijana 1648." Nämä kaksi karkeata lisänimeä maksoivat Sir[7] Allan poloiselle puolet sukutilaa.

Hänen poikansa Dennis Bertram otti vaimokseen erään valtioneuvostoon kuuluvan huomatun kiihkoilijan tyttären ja pelasti jäljelle jääneen sukuomaisuuden liitollaan. Mutta pahaksi onneksi mieltyi hän puolisonsa periaatteisiin kuten suloihinkin, ja lähteessäni lausutaan hänestä tällainen määritelmä: "Hän oli lahjakas ja päättäväinen mies, minkä vuoksi läntiset piirikunnat valitsivatkin hänet aatelin ja säätyläisten valiokuntaan esittämään valituksiansa Kaarle II:n neuvoskunnalle ylämaan joukkojen tunkeutumisesta alueelle 1678." Tästä isänmaallisesta luottamustoimesta hän sai sakkoa, jonka maksamiseksi hänen oli pakko kiinnittää perintötilansa jäännösosasta puolet. Ankaralla säästeliäisyydellä olisi hän saattanut toipua tästä tappiostaan, mutta Argylen kapinan puhjetessa Dennis Bertram taaskin herätti hallituksen epäluuloa, siepattiin kiinni, lähetettiin Dunnottarin linnaan Mearnsin rannikolle ja siellä taittoi niskansa yrittäessään paeta Whigien Holviksi nimitetystä maanalaisesta tyrmästä, jonne hänet oli suljettu noin kahdeksankymmenen samoinajattelevan kanssa. Siksipä arviomies, joksi kiinnekirjan haltijaa siihen aikaan sanottiin, otti vakuuden omakseen ja Tulikannuksen sanoja[8] käyttääksemme mutkitellen leikkasi perheeltä taaskin aika palan jäljelle jääneistä tiluksista.

Nimeltään ja luonnoltaan irlantilaista muistuttava Donohoe Bertram peri Ellagowanin huvenneen omaisuuden, hän hääti pellolle kunnianarvoisan Aaron Macbriarin, äitinsä perhekappalaisen (sanotaan heidän riitaantuneen jonkun karjatytön suloista); joi itsensä joka päivä humalaan täpötäysistä maljallisista kuninkaan, neuvoskunnan ja piispojen menestykseksi; mässäili Laggin lairdin, Theophilus Oglethorpen ja Sir James Turnerin kanssa, ja lopuksi yhtyi raudikolla ruunallansa Claversin osastoon Killiecrankiessa. Dunkeldin kahakassa 1689 hänet ampui muuan cameronilainen hopeanapilla, häntä kun luultiin Pahan kanssa liittoutuneena lyijyn ja teräksen lävistämättömäksi, ja hänen hautaansa vieläkin sanotaan "Häijyn hovinherran luolaksi".

Hänen pojallaan Lewisilla oli enemmän varovaisuutta kuin suvussa yleensä näyttää ilmenneen. Hän hoiteli, mitä vielä perinnökseen sai, sillä Donohoen hurjistelut, samoin kuin sakot ja menetystuomiotkin, olivat jälleenkin murentaneet tiluksia. Hänkään ei tosin päässyt Ellangowanin hovinherrain kohtaloksi joutuneesta valtiollisiin selkkauksiin sekaantumisesta. Mutta hän älysi sentään ennen loordi Kenmoren partiojoukkoon yhtymistänsä v. 1715 siirtää maatilansa luotettujen ystävien nimiin, säästääkseen vaivoja ja sakkorahoja siltä varalta, että Marin jaarli ei pystyisikään kukistamaan protestanttista vallanperimystä. Mutta suo siellä, vetelä täällä — muistakoon sen viisaskin; hän pelasti tilansa vain oikeudenkäynnillä, jonka kulut yhäti supistivat sukuomaisuutta.

Hän oli kuitenkin päättäväinen mies. Myytyään osan tiluksia hän jätti tyhjilleen vanhan linnan, jossa perhe oli asustanut rappiotilassaan, kuten hiiri hongikossa, sanoi muuan maan ukko. Purkauttaen osan jyhkeistä raunioista hän niistä aineksista rakennutti kapean kolmikerroksisen kivitalon, jonka julkipuoli oli kuin krenatierin lakki, ympyriäinen ikkuna ihan keskessään kuten kykloopin ainoa silmä, kaksi ikkunaa kumpaisellakin puolella ja keskivälillä ovi, joka johti vierashuoneeseen ja kaikenlaisilla sivuikkunoilla valaistuun etehiseen.

Tämä oli Ellangowanin Uussija, johon jätimme sankarimme, kenties huvittavampaan seuraan kuin lukijamme ovat saaneet. Sinne vetäysi Lewis Bertram, pää täynnä suunnitelmia sukunsa vaurastuksen palauttamiseksi. Hän otti maata omiin hoteisiinsa, vuokrasi naapuritilallisiltakin, osti ja möi ylämaan karjaa ja cheviot-lampaita, ratsasteli markkinoille ja kansankokouksiin, hieroi kovia kauppoja ja piti puutetta ulohtaalla mikäli parhaiten kykeni. Mutta mitä hänen kukkaronsa hyötyi, sen menetti hänen kunniansa, sillä moisia maatalous- ja kauppapuuhia katselivat kovin karsain silmin muu vallassääty, jolle olivat kaikkena kaikessa kukkotaistelut, metsästäminen jalkaisin ja ratsain sekä kilpa-ajot, joukossa jokunen hurja kaksintaistelu vaihteluksi. Heidän mielestään hänen hommansa vaaransivat Ellangowanin aatelisvaltuutta, ja hän huomasi tarpeelliseksi vähitellen vieraantua heidän seurastaan, vaipuakseen herrasmies-maanviljelijän silloin varsin epämääräiseen asemaan. Kesken hänen suunnitelmiensa vaati Tuoni veronsa, ja laajan maaomaisuuden niukat jäännökset periytyivät ainoalle pojalle Godfrey Bertramille, nykyiselle omistajalle.

Isän keinottelujen vaarallisuus ilmeni piankin. Lairdi Lewisin omakohtaisen ja toimellisen valvonnan menetettyään epäonnistuivat kaikki hänen alotteensa, joko jääden kesken tahi uhaten tappioilla. Vailla ainoatakaan tarmon kipinää näiden vastuksien karttamiseksi tai torjumiseksi turvautui Godfrey toisen toimintaan. Hän ei käyttänyt metsästäjiä eikä koiria, ei liioin muitakaan eteläisiä häviön edellytyksiä suosinut; mutta, kuten on hänen maanmiehistään pantu merkille, hän piti "toimitsijaa", ja se ajoi saman asian. Tämän herrasmiehen johdannolla pikku velat kasvoivat isoiksi, korot kasautuivat pääomiksi, lyhytaikaiset velkakirjat pitenivät perinnöllisiksi, ja laillisia rasituksia kiertyi kaiken lisäksi, vaikkakin Ellangowanissa oli niin vähän riitapukarin vikaa, että häntä kahtena eränä "rasitettiin" pitkällisen oikeusjutun kuluilla, hänen olematta konsanaan kuullutkaan niiden vireillä olosta.

Naapurit ennustelivat hänen lopullista häviötänsä. Säätyhenkilöt hieman pahansuopina jo katsoivat häntä arvostaan alenneeksi tuttavakseen. Alemmat kansanluokat, kun eivät nähneet mitään kadehdittavaa hänen asemassaan, tarkkasivat hänen pulailujansa myötätuntoisemmin. Hän oli tavallaan heidän suosiossaankin, ja heillä oli tapana huomautella keskenään, milloin luulivat parempiosaisten heitä sortavan yhteismaan jaossa, varaskalastus- ja salametsästyslautakunnissa tai muissa sellaisissa tiloissa: "Hohoi, jos kelpo Ellangowanilla olisi omanansa, mitä hänen isällään oli ennen häntä, niin eipä hän antaisi täten polkea köyhää kansaa."

Tämä yleinen suosiollinen mieliala ei silti koskaan pidättänyt heitä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa anastamasta häneltä etuja. He laskivat karjaansa hänen puistoihinsa, näpistelivät puita hänen metsistään, ammuskelivat hänen riistaansa ja niin edelleen, "sillä lairdi, se hyvä mies, ei sitä koskaan huomaa, — hän ei piittaa köyhän ihmisen tekosista". Kaupustelijat, mustalaiset, kattilanpaikkurit, kulkurit kaikenkarvaiset majailivat hänen ulkorakennuksissaan tai vetelehtivät hänen keittiössään; ja hovinherra, joka ei ollut mikään "turhantyystä", mutta sen sijaan perinpohjainen lavertelija kuten heikot miehet enimmäkseen, sai korvauksekseen vieraanvaraisuudestaan eri kulmakuntien kuulumisten mieluisaa utelua.

Ellangowanin kulun pysähdytti turmion valtatiellä muuan seikka. Hän nimittäin meni naimisiin aatelisneidin kanssa, jolla oli nelisen tuhannen punnan[9] myötäjäiset. Lähitienoolla ei yksikään kyennyt käsittämään, miksi tämä hänet huoli ja varallisuudellansa vaurastutti, elleivät liene olleet syynä hovin herran kookas ryhti ja miellyttävä ulkomuoto, leppeät kasvonpiirteet, kohtelias puhelu ja mitä häiriintymättömin hyväntuulisuus. Lisävaikuttimena saattoi tuntua morsiamen itsensä saavuttama kahdeksankolmatta vuoden harkitseva ikä, kun ei ollut yhtään läheistä omaistakaan ohjailemassa hänen toimiansa tai valintaansa.

Nyt oli rouva ensi kertaa lapsivuoteessa, ja hänenpä tähtensä oli myöskin eukon mainitsema nopsa ja toimekas pikalähetti joudutettu Kippletringanin taipaleelle Manneringin tuloiltana.

Vaikka olemme puhuneet niin paljon hovinherrasta itsestään, on meidän vielä osapuilleen tutustutettava lukijamme hänen seurakumppaniinsakin. Tämä oli Abel Sampson, opettajanammattinsa takia tavallisesti mestari Sampsoniksi nimitetty. Hän oli alhaista syntyperää, mutta kun hän oli kehdosta asti osottautunut tavattoman totiseksi luonnonlaadultaan, olivat köyhät vanhemmat rohkaistuneet toivoilemaan, että heidän lapsosensa "kukaties vielä pöntöstä paukuttelisi", kuten sanat sattuivat. Sellaista kunnianhimoista tarkotusperää varten he pinnistivät ja ponnistivat, nousivat aikaisin ja menivät levolle myöhään, käyttivät kuivan leivän särpimenä kylmää vettä, haaliakseen Abelin opintoihin varoja.

Sillävälin ilkkuivat kaikki Sampson-paran koulutoverit hänen luisevaa, kankeata ruhoansa, hänen harvapuheisuuttansa ja yksivakaista katsantoansa sekä hänen raajojensa hullunkurista huojuntaa ja naamansa venähtelevää viurua, milloin läksyjänsä lausua järäytteli. Samatpa ominaisuudet hänelle Glasgowin korkeakoulussa varasivat samanlaatuista huomiota yltäkyllin. Puolet "osastojen" nuoria mellastajia otti tavakseen säännöllisesti kokoontua katsomaan mestari Sampsonia — sen kunnioitettavan arvonimen oli hän jo saanut — kompuroimassa alas portaita kreikan luokalta, sanakirja kainalossaan, pitkät väärät sääret hajallaan sätkien nurintapaista tahtia valtaisille lapaluille, jotka pingottelivat ja poimuttelivat hänen ainaista ja ainokaista asuansa, pitkää, mustaa nöyhtääntynyttä takkia. Hänen puhuessaan olivat professorin ponnistukset — niin jumaluusopin professori kuin olikin — kerrassaan riittämättömiä pidättämään ylioppilaiden hillitöntä naurua, jopa toisinaan hänen omaansakaan ehkäisemään. Pitkä, kelmeä naama, mulkoilevat silmät, jyhkeä alaleuka, joka ei näyttänyt tahdonilmauksen toimesta avautuvan ja sulkeutuvan, vaan loksahtelevan alas ja ylös miehen sisuksissa työskentelevän mutkikkaan koneiston voimalla, — käreä ja epäsointuinen ääni, joka räjähti rääkäyksiksi, milloin häntä kehotettiin lausumaan selvemmin, — kaikki antoi uutta iloisuuden aihetta risaisen takin ja rikkinäisten kenkien lisänä, jotka Juvenaliksen ajoista asti ovat olleet oikeutettuina irvistelyn perusteina köyhää koululaista vastaan.

Sampsonin ei tiedetty milloinkaan ilmaisseen ärtymystä tästä pahasta kohtelusta tai vähimmälläkään tavalla yrittäneen maksaa kiusanhengilleen samalla mitalla takaisin. Hän luikki opistolta salaisimpia teitä myöten mitä löysi, ja sukelsi kurjaan asuntoonsa, missä hänelle kahdeksantoista pennyn[10] viikkomaksulla suotiin olkipatja ja emännän hyvällä tuulella ollessa lupa tankata läksyjänsä hänen valkeansa ääressä. Kaikissa näissä hankaluuksissa hän sai pätevät kreikan ja latinan tiedot ja tutustui jonkun verran tieteisiinkin.

Ajan mittaan Abel Sampsonille jumaluusopin kokelaana myönnettiin saarnaoikeudet. Mutta voi! osaksi hämmennytti häntä ensimäisessä yrityksessään oma ujoutensa, osaksi häiritsi seurakuntaan levinnyt naurunhalu. Hän sekosi kerrassaan kykenemättömäksi jatkamaan aikomaansa sananselitystä, huohotti, mursi suuta, pyöritteli kamalasti silmiänsä, kunnes seurakunta pelkäsi niiden kierähtävän päästä, läväytti raamatun kiinni ja kuukuili alas saarnatuolin askelmia, tallaten akkoja, joita niillä yleensä istuu. Siitä saakka hän oli iäkseen "hylkypapin" maineessa.

Ja siten hän kulkeutui takaisin omalle maallensa, vanhempiensa köyhyydestä osalliseksi, tuhoutunein toivein ja mahdollisuuksin. Hänellä kun ei ollut ystävää eikä uskottua, hädin tuttavaakaan, ei kukaan päässyt läheltä tarkkaamaan, miten mestari Sampson kesti pettymyksen, josta riitti koko kaupungille viikoksi pilan aihetta. Turhaa olisi yrittää mainitakaan sen synnyttämiä lukuisia kompia alkaen "Simsonin[11] arvotus"-nimisestä balladista, jonka oli sepittänyt muuan nokkela historiallis-kielitieteellisen osaston ylioppilas, rehtorin sutkauttamaan toivomukseen saakka, että pakolainen ei olisi suurta kaimaansa jäljitellen vienyt opiston portteja mukanaan turvapaikkaansa.

Näköjään pysyi Sampsonin tasamielisyys järkkymättömänä. Hän yritteli auttaa vanhempiansa koulunpidolla, ja pian olikin hänellä oppilaita viljalti, mutta niukasti palkkioita. Hän opettikin maamiesten poikia siitä korvauksesta, mitä vain näkivät hyväksi antaa, ja köyhiä ilmaiseksi; ja edellisten häpeäksi olkoon sanottuna, että koulumestari ei opetuksestaan milloinkaan saanut taitavan kyntömiehen tuloja. Mutta hänellä oli hyvä käsiala, joten hän sai rahtuseensa hiukan lisiä Ellangowanilta tilien puhtaaksikirjoituksella ja kirjeenvaihdon huolituksella. Vähin erin hovinherra, joka oli kovin vieraantunut yleisestä seuraelämästä, erityisemmin mieltyi mestari Sampsonin seuraan. Keskusteleminen ei kylläkään kysymykseen tullut, mutta mestari oli hyvä kuuntelija ja kohenteli tulta jotensakin taitavasti. Yrittipä hän kynttilöitäkin niistää, mutta onnistumattomasti, ja hän luopui tuosta kunniakkaasta kohteliaisuustoimesta sitte kun oli kahdesti tupsauttanut vierashuoneen pilkkopimeäksi. Hänen kohteliaisuuden-osotuksensa supistuivat sen vuoksi olutlasinsa tyhjentämiseen tasan samalla hetkellä ja vauhdilla kuin lairdikin ja muutamien epäselvien myöntymyksen-äännähdysten möräyttelyyn Ellangowanin pitkien ja haihattelevain puheiden lopuksi.

Semmoisessa tilaisuudessa hän nyt ensi kertaa esitti Manneringille pitkän, kuihtuneen, kankean, luisevan vartensa, jonka yllä oli kulunut musta takki liiveineen, hoikassa, jäntäreisessä kaulassa ei kovinkaan puhdas kirjava huivi, alaosa ruumista verhottuna harmaisiin polvihousuihin, tummansinisiin sukkiin ja vaskisolkisiin paikkaruojuihin.

TÄHDISTÄ LUKEMINEN.

Talonrouvan tilaa ensinnäkin käytettiin Manneringille emännän puolustuksena vieraansa jättämisestä tervehdyksiänsä vaille sekä niistä kestityksen vajavuuksista, joita hänen huolenpitonsa olisi saattanut korjata. Toisekseen siihen vedottiin aiheena ylimääräisen kelpo viinipullon tyrkyttämiselle.

"En voi kunnolleen nukkua", pakisi hovinherra huolestuneesti jännittyneenä kuten isä tuollaisessa pulassa ainakin, "kunnes kuulen hänen siitä selviytyneen, — ja jos te, sir, ette ole kovin uninen ja kunnioittaisitte minua ja mestaria seurallanne, niin olen varma siitä, ettemme teitä aivan myöhäiseen pidätä. Matami Howatson on hyvin nopsa; kerran oli muuan tyttö pieniin päin — hän ei asunut kaukanakaan täältä — ei teidän tarvitse ravistaa päätänne ja ähkiä, mestari — tottapa kaikki kirkon saatavat suoritettiin mukisematta, ja mitä voi ihminen enempää tehdä? — hänelle sattui sillä tavalla ennen kuin sai vaimon päähinettä; eikä mies, joka hänet sitte nai, pidä häntä tapaturmansa takia hituistakaan huonompana. — Ne asuvat, mr. Mannering, rannassa Annanin kulmalla, ja siivompaa, siistimpää pariskuntaa, jolla on kuusi niin pulskaa lasta kuin ikinä haluaisitte nähdä lätäkössä molskimassa — —; ja kiharatukkainen pikku Godfrey — se on vanhin, mielisuosion saannos, niin sanoakseni — hän on aksiisipurressa — minulla on serkku aksiisivirastossa — toimitusmies Bertram, nähkääs; hän ansaitsi virkansa kireässä piirikunnan edusmiehen vaalissa, josta tietenkin olette kuullut, siitä kun valitettiin Alihuoneeseen — minäpä olisin äänestänyt parlamenttiin Balrudderyn lairdia, mutta isävainajani kun oli jakobiitti ja Kenmoren partioretkellä mukana, niin hän ei eläissään tehnyt valaa; ja ties hänet miten oli asian laita, mutta millään kurin ei minua ääniluetteloon otettu, vaikka toimitusmieheni, jolla oli äänivalta tilaltani, kelpasi inttelyittä äänestämään vanhaa Sir Thomas Kittlecourtia. Mutta, palatakseni äskeiseen, matami Howatson on hyvin nopsa, sillä se tyttö —"

Tähän katkesi hovinherran harhaileva, pitkäpiimäinen laverrus, kun joku tulla tömisteli ylös portaita keittiökerrasta ja laulaa hoilotti täyttä kurkkua. Korkeat äänet olivat liian kimeät miehelle, matalat tuntuivat liian kumeilta naiselle. Sanat kuulostivat Manneringista seuraavilta:

"Hetki hyvä käydäkseni, joko vaimon vaiva meni? Tyttölaps tai poikaressu — risti tee ja lausu messu."

"Meg Merrilies sieltä tulee, mustalainen, niin totta kuin olen syntinen ihminen", sanoi mr. Bertram. Mestari ähkäisi syvään, avasi ristikkäin asetetut säärensä, veti takaisin äskeisen asentonsa kurottaman jyhkeän lättäjalan, asetti sen kohtisuoraan ja laski toisen säären vuorostaan poikkipuolin, välipäikseen tuprautellen suunnattomia savupilviä piipustaan. "Mitä tarvista on teidän ohkua, mestari? Varmastikaan eivät Megin laulut ole miksikään pahaksi."

"Eivätkä hyväksikään", vastasi mestari Samson äänellä, jonka epäsointuinen karmeus vastasi ruhon särmikkyyttä. Nuo olivat ensimäiset sanat, mitä Mannering kuuli hänen haastavan; hän oli hieman uteliaasti odottanut, milloin tämä itsekseen toimiva syövä, juova, liikkuva ja tupakoitseva kone kävisi puhumistakin suorittamaan, ja huvittivatkin häntä kelpo lailla siitä lähteneet käreät sahaäänet. Mutta samassa ovi avautui ja Meg Merrilies astui huoneeseen.

Tulijan ulkomuoto sai Manneringin säpsähtämään. Hän oli kerrassaan kuusi jalkaa mitaltaan, käytti pukunsa yllä miehen päällystakkia, piteli kädessään tukevaa oratuomikarttua ja hameista puhumatta oli asultaan kaikin puolin miesmäinen. Mustat hiussykkyrät luikersivat Medusanpään käärmeiden näköisinä vanhanaikaisen säpsän alta, osittaisella varjostuksellaan lisäten voimakkaiden ja ahavoittuneiden kasvonpiirteiden outoa tehoa, silmien hurjan mullistelun ilmaistessa jotakin todellisen tai teeskennellyn sekamielisyyden tapaista.

"Sanokaas nyt, Ellangowan", haastoi hän, "eikö se olisi ollut laitaa, jos rouva olisi jäänyt vuoteeseen ja minä Drumshourlochin markkinoilla, siitä tuon taivaallistakaan tietämättä tai unissanikaan aavistamatta? Kukahan olisi pörröt pitänyt loitolla? Niin, ja maahiset ja menninkäiset säikytellyt lapsosen luota, siunattu olkoon? Taikkapa lukenut Pyhän Kolmuksen loitsua pikku palleroisen puolesta?" Ja vastausta odottamatta hän alkoi laulaa:

    "Rautayrtti, mailanen
    torjuu vehkeet velhojen;
    päivä Pyhän Anteruksen
    paastoll' antaa suojeluksen.

    Poikinensa Pyhä Pirjo,
    Kolmus ja sen kissa kirjo,
    Mikael myös keihäinensä
    talon pankoot mielellensä."

Loitsulla oli jylhä sävel, jota hän loilotti kovalla ja kimakalla äänellä; ja hypähtäen kolmeen kertaan niin voimakkaasti ja ketterästi, että miltei kattoa hipaisi, lopetti hän: "Ja nyt, lairdi, etteköhän käskisi antaa minulle viinakupposta?"

"Sen saat, Meg. Istahdahan tuonne ovipieleen ja kerro meille kuulemiasi
Drumshourlochin markkinoilta."

"Totta vieköön, lairdi, kovasti siellä teitä ja teidän laisianne kaivattiin, kun oli montakin pulskeata tyttöä, minusta puhumatta, eikä niille ainokaistakaan käsirahan antajaa."

"Kolmehan vain, lairdi, kun ei markkinoilla enempää ollutkaan, minusta puhumatta, niinkuin äskenkin sanoin, ja minä otinkin apuni apostolinhevosista, sillä eihän, nähkääs, ole riidanhaluisten ihmisten kanssa helppo toimeen tulla. Ja Dunbog kuuluu antaneen Punaiselle Lahokkaalle ja John Youngille häätökäskyn maaltansa — paha hänet periköön! Ei ole hän herrasmies eikä pisaraakaan ole hänessä herrasmiehen verta, kun idartaa kahdelta kulkevaiselta köyhältä joutovajan suojan, kuorma-aasilta tienvieren ohdakkeet ja puuropadan alta lahot koivunkalikat. No, yksi on yläpuolia kaikkien — mutta saadaanpa nähdä, eiköpä jonakuna aamuna ennen päivänkoittoa punainen kukko kiekune hänen karjapihassaan."

"Voi, totisesti, lairdi", pitkitti Meg tämän syrjäpuhelun aikana, "vain teidän kaltaisellenne sitä voipi avata sydämensä; katsokaas, Dunbogin sanovat olevan yhtä vähän herrasmies kuin senkin miekkosen, joka tuonne kunnaalle komean talon rakensi. Mutta te, lairdi, olette oikea herrasmies monien satojen vuosien perua, ettekä te koskaan hätistele köyhää kansaa maaltanne kuin hulluja hurttia, eikä taas meikäläisistä kukaan kajoaisi teidän omaanne, vaikka teillä olisi salvokukkoja yhtä viljalti kuin havupuussa neulasia. — Ja nyt joku teistä tarkatkoon kelloansa ja lapsosen syntyessä sanokoon minulle täsmälleen tunnin ja minuutin, niin minä ennustan sen kohtalon."

"Kyllähän muuten, Meg, mutta me emme joudu apusi tarpeeseen, sillä tässä on Oxfordista teini, joka osaa sen kohtalon määräillä paljoa paremmin kuin sinä; — hän lukee sen tähdistä."

"Mielelläni, sir", mukasi Mannering isäntänsä säyseään leikinlaskuun yhtyen, "minä määräilen hänen syntymätähtiensä aseman merkityksinensä kolminaisuuksien säännön mukaan sellaisena kuin sitä suosittavat Pythagoras, Hippokrates, Diokles ja Avicenna. Tahi alotan ab hora questionis, kuten Haly, Messahala, Ganwehis ja Guido Bonatus ovat neuvoneet."

Sampsonin tehokkaita suosituksia mr. Bertramin seuraan oli hänen kykenemättömyytensä vainuamaan törkeintäkään uskottelun yritystä. Hovinherran vaatimattomat leikkisyyden kokeet supistuivat etupäässä "huiputuksiksi" ja "jutkuiksi", kuten silloin sanottiin, — nyt niitä nimitellään sepityksiksi ja sukkeluuksiksi —, joten hän pahaa aavistamattomasta mestarista sai mitä oivallisimman pilanesineen. Tämä ei tosin milloinkaan nauranut eikä yhtynyt oman yksinkertaisuutensa herättämään nauruun; sanottiinpa hänen nauraneenkin vain yhden ainoan kerran elämässään, ja sinä muistettavana kertana hänen asuntoemännältään meni kesken, osaksi itse tapauksen ihmeellisyyden tähden, osaksi tämän tavattoman remakkanaurun vääristämän naaman säikystä. Tuollaisten peijausten ilmaiseminen ei tähän jäykkään jurottelijaan muuta tehonnut kuin kiskoi tavu tavulta hänen hampaittensa raosta örähdyksen "Tavatonta!" tai "Kovin sukkelaa!", kasvonpiirteiden ollenkaan värähtämättä.

Tällä kertaa hän suuntasi nuoreen tähtientietäjään aavemaisen tuijotuksen ja näytti epäilevän, tokko oli oikein ymmärtänyt, hänen vastaustansa isännälleen.

"Niitä on onnettomia ihmisiä, sir", huomautti Mannering häneen kääntyen, "joiden sumeat silmät eivät ylety tähtitarhain korkeuksiin, kyetäkseen niistä tarkkailemaan taivaan ammoisia päätöksiä. Sellaisilta ennakkoluuloinen halveksiminen helpostikin sulkee sydämen kaikkia todisteluja vastaan. Pelkäänpä, että te saatattekin kuulua samoihin."

"Aivan", vastasi Sampson; "arvelen kuten Sir Isaac Newton, ritari ja hänen majesteettinsa rahapajan äskeinen johtaja, että tähdistä lukemisen niin sanottu tiede on kerrassaan tyhjä, arvoton ja merkityksetön." Ja tämän ytimekkään lausunnon jälkeen loksahtivat leuat jälleen kiinni.

"Todellakin", jatkoi matkamies, "minua surettaa nähdä noin oppineen ja vakavan miehen joutuneen moiseen kummalliseen sokeuteen ja harhaannukseen. Kelpaako mielestänne Isaac Newtonin lyhyt, nykyaikainen ja rohkenenpa sanoa rahvaanomainen nimi vastapainoksi sellaisille vakaville ja kaikuville kuuluisuuksille kuin ovat Dariot, Bonatus, Ptolemaios, Haly, Eztler, Dieterick, Naibob, Harfurt, Zael, Taustettor, Agrippa, Duretus, Maginus, Origenes ja Argol? Eivätkö kristityt ja pakanat, juutalaiset ja jalosukuiset, runoilijat ja viisaustieteilijät yhdy tunnustamaan tähtien vaikutusta?"

"Communis error — se on yleinen erehdys", vastasi järkähtämätön mestari Sampson.

"Eipä olekaan", väitti nuori englantilainen; "se on yleinen ja hyvin perusteltu vakaumus".

"Abusus non tollit usum. Väärinkäyttö ei minkään laillista käyttöä vääjää."

Tämän keskustelemuksen aikana oli Ellangowan hieman samassa asemassa kuin oman lentoonlähtönsä pulaannuttama kurppa. Hän käännähteli vuorotellen toisesta väittäjästä toiseen ja alkoi uskoa Manneringin olevan puolittain tosissaan, koskapa hän niin vakavasti taivutteli vastustajaansa ja kiistassaan suurta oppia osotti. Meg taasen tuijotteli hämmästelevin katsein tähtientietäjään, omaansa salamyhkäisemmän solkkauksen voittamana.

Mannering käytti saamaansa etua ja kertasi kaikki sitkeän muistin varaamat vankat tiedesanat, jollaisiin oli aikaisessa nuoruudessaan tutustunut, kuten kertomuksemme jatko osottaa.

Taivaanmerkit ja tähdet kuusikymmen-, yhdeksänkymmen-, kolmikko-, yhdys- tai vastakkaisasennoissa keskenään; taivaan kuviot kärkinensä, tuntinensa ja minuutteinensa; almuten, almochoden, anahibazon, catahibazon — mahtavina kajahtelivat epälukuiset nimitykset luimistelemattoman koulumestarin korviin, mutta tämän uppiniskainen epäusko kesti niinkin armottoman myrskyn tuiverruksen.

Vihdoin teki keskustelusta lopun iloinen sanoma, että rouva oli lahjottanut miehelleen pojan ja jaksoi (tietysti) niin hyvin kuin saattoi odottaa. Mr. Bertram kiirehti puolisonsa huoneisiin, Meg Merrilies siirtyi alas keittiöön vaatimaan osuutensa ähkyoluesta ja salajuustosta,[12] Mannering taasen katsoi kelloansa ja pani hyvin tarkoin merkille syntymätunnin ja -minuutin. Asianmukaisella totisuudella pyysi hän koulumestaria opastamaan hänet johonkin paikkaan, mistä saisi vapaasti tarkastella taivaankappaleita.

Enempää vastaamatta koulumestari nousi seisaalleen ja avasi sivuoven, joka oli puolittain juoksuikkunana. Se johti talon taakse tasotetulle vanhanaikaiselle kävelypengermälle, joka yhtyi vanhojen linnanraunioiden pohjaperustaan. Tuuli oli vironnut ja pyyhkäissyt tieltään taivasta sumentaneet pilvet. Täysikuu kumotti korkealla, ja tähdet hohtelivat komeimmassa loistossaan. Niiden säteet esittivät Manneringille peräti odottamattoman ja syvästi vaikuttavan näyn.

Olemme huomauttaneet matkamiehemme lähenneen taipaleensa loppupuolella merenrantaa, tietämättänsä kuinka likelle. Nyt hän havaitsi Ellangowanin linnan raunioiden sijaitsevan vuoriniemekkeellä eli kallion-ulkonemalla, joka oli pienen ja tyvenen vuonon toisena sivuna. Uusi rakennus oli matalammalla, vaikka ihan vieressä, ja sen takana loiveni maa mereen pienenä kaartuneena ruohoharjuna. Tämä selänne jakausi luonnollisina penkereinä tasanteiksi, joilla kasvoi moniaita vanhoja puita, ja päättyi valkeaan hietakaistaleeseen.

Vastakkainen poukaman sivu oli loivaa ja vaihtelevaa rinnettä ja kasvoi etupäässä viidakkoa, joka tuolla suotuisalla rannikolla menestyy melkein vesirajaan saakka. Puiden lomasta kurkisteli kalastajamökki. Tänäkin sydänyön hetkenä liikkui rannalla valoja; kaiketikin oltiin purkamassa lastia lahteen ankkuroineesta Man-saarelaisesta salakuljetuslokertista. Juoksuikkunaisen oven kimmellyksen välähtäessä kartanosta hoilattiin aluksen kannelta: "Haukka vaanii! Alas tuikku!" varotukseksi rannalla olijoille, ja valot katosivat kiireen kautta.

Oli tunti jälkeen puoliyön, ja näköala viehätti mieltä. Manneringin oikealla puolella kohoavan mustan kallion reunaa pitkin törröttivät raunioiden harmajat tornit, toiset ehjinä, toiset sortuneina, vuosisatojen säiden paikotellen tummentamina, paikotellen muurinvihreän kattamina. Hänen edessään päilyi rauhallinen lahdelma, jonka pikku aaltoset kuun säteissä kareillen ja välkähdellen kierivät peräkkäisinä sen pintaa pitkin ja hiljaisesti lipisten loiskahtelivat hopeiselle hietikolle. Vasemmalla pistäysi metsä kauvas mereen, aaltoillen kuutamossa kupertuilevaa, monimuotoista maisemaa myöten. Siinä esiintyi sitä valon ja varjon vaihtelua, siinä vallitsi se aukion ja tiheikön rinnastus, mihin silmä ilahtuen levähtää, näkemäänsä viehättyneenä, mutta silti uteliaana tunkeutumaan vielä syvemmälle metsän kuvasarjan sokkeloihin.

Yläpuolella kaartelivat kiertotähdet, kukin omalla säihkyvällä valoradallaan eristäytyneenä toisarvoisista tahi etäisemmistä tähdistä. Niin omituisesti voi mielikuvitus eksyttää niitäkin, joiden tahdosta sitä on herkytelty, että Mannering noita kirkkaita taivaankappaleita tähyillessään oli puolittain taipuisa uskomaan, mitä taikausko niiden vaikutuksesta ihmiskohtaloihin tiesi sanoa. Mutta Mannering oli rakastunut nuorukainen, ja hänen mielessään kenties liikkui tunteita, joita nykyaikainen runoilija hienosti ilmaisee säkeillään:

On satu Lemmen maailma, sen koti: siks' seuraan tenhotarten, talismaanein se viehtyy, jumalolentoihin uskoo ilolla, itse ollen jumalainen. Mit' ammoin loihti laulu eläväksi, uskonnon vanhan kauniit ihmismuodot, se voima, kauneus ja ylevyys, jok' eli laaksoissa ja kukkuloilla, metsissä, vetten varsilla tai alla syvällä — kaikki tuo on kaikonnut, uskossa järjen eivät enää elä! Mut vielä sydän kieltä tarvitsee, ja vanha vaisti noutaa vanhat nimet. Ja tuonne tähtimailmaan muuttivat ne henget ennen täällä asuneet inehmon ystävinä, — lempijälle asustain tuolla, tuolta taivon mailta tehonsa tänne siirtäin; vielä tänään saa kaiken suuren aikaan Jupiter ja Venus kaiken kauniin tuottaa hälle.

Moiset mietiskelyt väistyivät pian toisien tieltä. "Oi!" jupisi hän, "vanha hyvä opettajani, jonka oli tapana niin innokkaasti syventyä Heydonin ja Chambersin väliseen kiistaan tähtiennustelusta, olisi katsellut tätä näkyä toisin silmin ja koettanut vakaasti keksiä noiden sädehtijäin keskinäisistä asemista niiden todennäköisiä vaikutuksia äskensyntyneen lapsosen kohtaloon, ikäänkuin tähtien ladut tai säteilyt olisivat jumalallisen kaitselmuksen yläpuolella tai edes tasallakaan. No, levätköön hän rauhassa! Hän terotti mieleeni kylliksi tietoa, osatakseni laatia syntymäasentojen kaavion, ja siksipä siirryn siihen hommaan."

Merkittyään muistiin tärkeimpien kiertotähtien asennot palasi Guy Mannering taloon. Hovinherra tuli vierashuoneessa häntä vastaan ja ilmotti riemuissaan, että poju oli kaunis, terve pikku mies. Hän näytti haluavan tyrkyttää lisää ilonpitoa, mutta myönsi oikeutetuksi Manneringin vetoamisen väsymykseensä, vei hänet makuuhuoneeseen ja jätti lepäämään yönsä.

ENNUSTUKSET OSUVAT YHTEEN.

Tähtiennustukseen uskottiin melkein yleiseen vielä seitsemännentoista vuosisadan puolivälissä. Se alkoi horjua ja joutua epäillyksi tuon ajanjakson lopulla, ja kahdeksannentoista vuosisadan alussa tämä taito menetti maineensa ja sai yleistä ivailuakin osakseen. Kuitenkin sille yhä säilyi kannattajia opinahjoissakin. Vakavat ja uuraat miehet olivat vastahakoisia luopumaan laskelmista, jotka olivat aikaisin koituneet heidän opintojensa pääharrastuksiksi. Heistä oli ikävää laskeutua alas vallitsevasta korkeudesta, johon heidät oli muun ihmiskunnan yläpuolelle kohottanut luuloteltu tulevaisuuteen näkemisensä, koska muka kykenivät saamaan selvää ajatusperäisistä vaikutuksista ja yhdistelmistä.

Tämän kuvitellun erityistaidon lujauskoisia hellijöitä oli muuan iäkäs pappismies, jonka hoitoon Mannering nuoruutensa ajaksi uskottiin. Hän tärveli silmänsä tähtien tähyilyssä ja aivonsa niiden eri suhteitten laskeskeluissa. Aikaisessa nuoruudessaan sai luonnollisesti hänen oppilaansakin jonkun verran hänen innostustaan ja uurasti jonkun aikaa kehittyäkseen tähtientiedon ammatillisten menetelmien taituriksi, kunnes tuli sen järjettömyydestä vakuutetuksi.

Hän nousi nyt niin varhain aamulla kuin päivän lyhyys salli ja ryhtyi laskemaan Ellangowanin nuoren perillisen kohtalon uraa hänen syntymähetkensä kiertotähtiasentojen perusteella. Hän kävi tehtäväänsä käsiksi secundum artem[13] sekä pysyäkseen osassaan että itsekin hieman uteliaana näkemään, vieläkö hän mielikuvituksellista tiedettään muisti ja osasi käytellä. Niinpä piirsi hän pohjakaavansa eli taivaan kartan kahteentoista piiriin eli huoneeseen jaettuna, asetteli siihen kiertotähdet tähtitaulukon mukaan ja tasotti niiden asennon syntymähetken tunnin ja minuutin kohdalle.

Vaivaamatta lukijoitamme niillä yleisillä enteillä, joita johteleva tähtienlukeminen olisi päätellyt näistä seikoista, mainittakoon kaaviossa esiintyneeksi eräs merkitsijä, joka aivan erityisesti herätti tähtientietäjämme huomiota. Kahdennentoista huoneen kärkeen sijansa ottanut Mars uhkasi syntyneelle vankeutta tai äkillistä ja väkivaltaista kuolemaa; ja kun Mannering edelleen turvausi niihin sääntöihin, joilla ennustajat ovat ottavinaan selvän tällaisen pahan tehon vauhdista, huomasi hän tuloksesta, että erityisen vaarallisia olisi kolme ikäkautta — lapsen viides, kymmenes ja yhdeskolmatta vuosi.

Tämä oli hiukan kummallista. Mannering oli nimittäin kerran ennen koettanut samanlaista hullutusta; siihen oli hänet saanut Sofia Wellwood, se nuori nainen, johon hän oli kiintynyt. Samanlainen tähtitehon suhde uhkasi tälle kuolemaa tai vankeutta hänen yhdeksännelläneljättä ikävuodellaan. Neitonen oli nyt kahdeksantoista vanha, joten molempien kaavioiden tuloksen mukaan sama vuosi uhkasi samalla vauriolla sekä häntä että edellisenä yönä ilmestynyttä uutta maailmamme asukasta. Yhteensattumaa oudoksuen Mannering kertaili laskelmiansa; tulos lähensi ennustettuja tapahtumia, kunnes vihdoin sama kuukausi ja kuukauden päivä näytti kumpaisellekin vaaran hetkeksi määrätyltä.

Tietenkään emme tämän seikan mainitessamme anna minkäänlaista merkitystä siten muka saadulle tiedolle. Mutta luontainen viehätyksemme ihmeelliseen saa meidät useinkin halukkaasti edistämään paremman harkintamme eksytystä. Mainitsemamme yhteensattumus kenties todellakin oli noita harvinaisia mahdollisuuksia, jotka toisinaan toteutuvat vastoin kaikkia sääntöjä. Olipa toisekseen Mannering numeroiden vilinän ja tähtiennustuksen ammatillisen jäsentelyn sekaannuttamana hyvinkin saattanut huomaamattansa kahdesti seurata samoja jälkiä sokkelostansa pois. Mahdollisestihan myös hänen mielikuvituksensa jonkun näennäisen yhtymäkohdan houkuttamana autteli noiden kahden toimenpiteen yhtäläisyyttä täsmällisemmin samoiksi kuin kenties muutoin olisi ollut asian laita. Mahdoton on totuutta arvata; mutta tuloksien ehdoton yhtyminen vaikutti hänen mieleensä elävästi ja häviämättömän voimakkaasti.

Hän ei voinut olla hämmästymättä noin harvinaista ja odottamatonta sattumaa. "Sekaantuuko paholainen peliin, kostaakseen leikittelymme taidolla, jonka sanotaan juontavan juurensa loihdinnasta? Tahi onko mahdollista, kuten Baco ja Sir Thomas Browne myöntävät, että järkevässä ja järjestelmällisessä tähtienlukemisessa on jotakin perää ja että tähtien vaikutus ei ole kiellettävissä, joskin on suuresti epäiltävä sen käyttelyä niiden veitikkain käsissä, jotka ovat tätä taitoa harjottavinansa?"

Hetkisen harkinta sai hänet syrjäyttämään tämän käsityksen haaveellisena ja noiden miesten ainoastaan joko siitä syystä vahvistamana, etteivät rohjenneet kerrallaan järkyttää aikakautensa yleisiä luuloja, tahi syystä etteivät he itsekään olleet aivan vapaat vallitsevan taikauskon tartunnasta. Kuitenkin jätti noissa kahdessa tapauksessa tehtyjen laskelmien tulos niin epämieluisen vaikutuksen hänen mieleensä, että hän Prosperon[14] tavoin sielussaan luopui taidostansa ja päätti olla leikillä tai todella konsanaan enää harjottamatta johtelevaa tähtienlukemista.

Hän epäröitsi aika lailla siitä, mitä sanoisi Ellangowanin lairdille hänen esikoisensa ennustetusta kohtalosta, ja päätti lopulta suoraan ilmottaa laatimansa ratkaisun, mutta samalla selittää hänelle käyttämiensä ammattisääntöjen mitättömyyden. Siitä selville päästyään hän asteli ulos pengermälle.

Jos oli Ellangowanin ympäristön näköala ollut miellyttävä kuutamolla, ei se aamuauringon valossa mitään menettänyt kauneudestaan. Marraskuullakin myhäili maa sen vaikutuksen alaisena. Jyrkät, mutta säännölliset porrasaskelmat johtivat penkereeltä viereiselle ylänteelle, ja näitä myöten Mannering joutui vanhan linnan edustalle. Julkipuolessa oli kaksi jyhkeätä, ympyriäistä tornia, jotka tanakkoina ja synkkinä kohosivat niitä yhdistävän litteän, esiripulta tuntuvan muurin päätynurkista ja siten suojelivat pääporttia; esiripun keskessä sijaitsevasta korkeasta holvikaaresta avautui tämä linnan sisäpihalle. Porttikäytävän otsassa komeili hietakiveen veistettynä suvun vaakuna, ja holvissa näkyi rakentajan sommittelemat tilat suojaristikon laskemiselle ja nostosillan kohottamiselle. Nuorista männyistä naulattu tökerö maalaisveräjä oli nyt tämän aikoinaan pelottavan pääsyholvin ainoana suojana. Edustan puistikosta avautui ylevä näköala.

Kaareva selänne sulki näkyvistä sen karun ja aution lakeuden, jonka halki Mannering oli edellisenä iltana saapunut. Maisema osotti miellyttävää mäen ja laakson vaihtelua, ja sitä halkoi joki, joka toisin paikoin pujahteli näkösälle, piiloutuen toisaalla, missä se solui korkeiden, metsäisten äyräitten välissä. Kirkon torni ja muutamat talot ilmaisivat kylän paikkaa siinä kohdassa, missä virta laski mereen.

Laaksomaat näyttivät hyvin viljellyiltä; pikku aituukset, joihin ne olivat jaetut, viistivät mäkien juurta ja toisinaan ulottivat epätasaiset pensasrivinsä jonkun matkaa ylös rinteellekin. Näiden yläpuolella levisi vehmaita laidunmaita, joilla etupäässä käyskenteli mustaa karjaa, maan vientiliikkeen silloista päätuotantoa; sen etäinen ammuminen ei maisemaa suinkaan epämiellyttävästi elävöittänyt. Kaukaisemmat kunnaat olivat jylhempiä ja vielä taampana paisuivat tummiksi nummivuoriksi, jotka taivaanrantaa reunustaen olivat viljelysalueen selvänä rajana ja samalla johtivat siihen mieluisaan aatokseen, että tämä oli erillinen ja yksinäinen.

Meren rannikko, jonka Mannering nyt näki kaikessa laajuudessaan, vastasi vaihtelultaan ja kauneudeltaan sisämaan näköalaa. Muutamin paikoin se kohosi korkeiksi kallioiksi, joiden laella useinkin upeili vanhojen rakennusten, tornien tai majakkain raunioita. Perintätieto kertoi, että viimeksi mainitut sijotettiin toinen toisensa näkyviin, jotta saattoivat maahanryntäyksen tai kansalaissodan aikoina pitää merkeillä yhteyttä keskenään molemminpuoliseksi tueksi ja turvaksi. Ellangowanin linna oli verrattomasti laajin ja huomattavin näistä raunioista, ja puhui koollaan ja asemallaan sen etevämmyyden puolesta, mikä sen perustajilla sanottiin olleen alueen päälliköiden ja ylimysten keskuudessa. Toisin paikoin taasen oli ranta viehkeämpää, pikku lahdekkeiden leikkomaa, missä maa loiveni hiljalleen vesirajaan tai ulonsi mereen metsäisiä kukkulaniemekkeitä.

Viimeöisen taipaleen ennustelemasta noin peräti poikkeava kuvasarja vaikutti samassa suhteessa Manneringiin. Hänen alapuolellaan oli nykyinen talo, rakennustaiteellisesti kömpelö kylläkin, mutta mukavalla paikalla ja herttaisen näköalan saanut. — Kovinpa onnellisesti, ajatteli sankarimme, lipuisi elämä tuollaisessa suojapaikassa! Toisella puolella muinaisen suuruuden vaikuttavat jäännökset ja niiden herättämä salaisen sukuylpeyden tunto, toisaalla taasen nykyaikaista loistoa ja mukavuutta riittämään asti tyydyttämään kaikkia kohtuullisia toivomuksia. Täällä siis, ja sinun kanssasi, Sofia! —

Emme pitemmälti seuraa rakastuneen unelmoimista. Mannering seisoi kotvan käsivarret rinnan yli ristissä ja kääntyi sitte rauniolinnaa kohti.

Holvikaaresta mentyään hän huomasi sisäpihan järeän suuremmoisuuden yltäkyllin vastaavan ulkopuolen komeutta. Toisella sivulla levisi pitkä sarja korkeita ja leveitä ikkunoita, joita toisistaan erottivat veistoksilla koristellut kivipielet; ne olivat aikoinaan valaisseet linnan suurta suojamaa. Vastapäisellä taholla sijaitsi erikorkuisia ja -muotoisia rakennuksia eri ajoilta, mutta silti siten yhtyneinä, että tehosivat katsojaan jonkinlaisella yleisellä rintaman yhdenmukaisuudella. Ovia ja ikkunoita somistivat ulokkeet, jotka osottivat karkeita näytteitä veistokuvista ja kaiverrustöistä, osaksi eheinä, osaksi murtuneina, paikka paikoin muurinvihreän ja muiden köynnöstelijäin verhoamina, jotka runsaina rehottivat raunioissa.

Pihan taustaa oli sitäkin aikoinaan rakennusrivi sulkenut; mutta parlamentin laivojen pommitus Deanen johdolla, pitkällisen kansalaissodan aikana, kerrottiin, oli tätä linnan osaa tuhonnut paljoa luhistuneemmaksi kuin se muualta oli. Siinä oli leveä aukkokin, josta Mannering näki meren, ja pikku aluksen, aseestetun lokertin, joka oli yhä asemillansa keskellä lahtea.[15]

Tähystellessään pitkin raunioita kuuli Mannering erään huoneuston sisältä vasemmaltansa edellisenä iltana näkemänsä mustalaisen äänen. Hän löysi piankin reijän, josta pääsi näkymättömänä tarkkaamaan vaimoa, eikä hänestä voinut olla tuntumatta siltä, että tämän ulkomuoto, toimi ja asema täsmälleen kuvasivat muinaista sibyllaa.

Hän istui murtuneella kulmakivellä, laakakivillä lasketun huoneen nurkkauksessa, josta oli osan lakaissut puhtaaksi, saadakseen vapaasti tilaa värttinänsä hyrinälle. Korkeasta ja kapeasta ikkunasta sattui voimakas valovirta hänen oudolle puvulleen ja muistettaville piirteilleen; sen hohteessa hän näki tehdä työtänsä, sillä muualla huoneessa oli hyvin hämärää. Pukeutuneena asuun, joka lisäili itämaalaisilta näyttäviä somistuksia skotlantilaisen rahvaan kansallisvaatetukseen, hän kehräsi lankaa kolmesta erivärisestä villakuontalosta, mustasta, valkoisesta ja harmajasta, välineinänsä nyt melkein tyyten maasta hävinneet vanhan ajan talouskalut viipsinpuu ja värttinä. Kehrätessään hän lauloi loitsun tapaista. Turhaan koetettuaan tarkalleen tajuta laulun sanoja yritti Mannering seuraavaa vapaata käännöstä siitä, mitä joistakuista ymmärrettävistä lauselmista sen sisällöksi päätteli:

Kiertykää ja kertautukaa riemun, mustan murheen mukaan, rauhan, taiston, — toivon, pelon, mit' on lanka ihmis-elon.

    Loihtulangan kiertyessä,
    hennon hengen herätessä,
    mitkä nä'yt vilinänä
    häämöttävät hämäränä!

    Hurjat innot, hullaannukset,
    tuskan tuojat huvitukset,
    kade, pelko kammoin kaikin
    taikatanssiin sijan saikin.

Nyt ne hiukuu, nyt ne varttuu, niinkuin hyrrän vauhti karttuu. Kiertykää ja kertautukaa ihmisonnen, -murheen mukaan.

Ennen kuin kääntäjämme — eli oikeammin mukailijamme — oli rakennellut nämä säkeet päässään ja hänen vielä takoessaan "varttuu"-sanan loppusointua, oli sibyllan työ valmis tai hänen villansa lopussa. Hän otti kehruuksensa ja lankaa verkalleen kiehitellen mittasi sen, kiertämällä langan kyynäspäänsä kulmitse ja keräämällä kunkin silmukan etusormensa ja peukalonsa väliin. Mittaamisensa päätyttyä hän mutisi itsekseen:

"Vyyhti, mutta ei kokonainen — täydet seitsemänkymmentä vuotta, mutta kolme katkoa ja kolme jatkoa; onnenpa on poika, jos kaikista selviää."

Sankarimme oli puhuttelemaisillaan ennustajatarta, mutta samassa ääni yhtä karmea kuin aallot, joiden möryssä se monasti metelöitsi, huhusi kahdesti ja yltyvällä kärsimättömyydellä:

"Minä tulen, minä tulen, kapteeni", vastasi Meg; ja tuossa tuokiossa ilmestyi hänen puhuttelemansa kiivasluontoinen laivanpäällikkö raunioiden murtumasta esille.

Hän oli ilmeisesti merenkulkija, hiukan alle keskimitan, kasvot vaskenkarvaiset tuhansista tiimellyksistä koillispuhurin kanssa. Runko oli suunnattoman jäntevä, vankka ja vanttera, niin että näytti siltä kuin olisi paljoa pitempikin mies ollut pätemätön häntä vastaan rinnustelemaan. Hänellä oli yrmeät kasvot, ja sen pahempi ei niissä ollut rahtuakaan maihin poikenneen merimiehen huoletonta kujeilevaa rattoisuutta ja huvitettua uteliaisuutta. Nämä ominaisuudet kenties yhtä paljon kuin mitkään muut vaikuttavat meriurhojemme suureen kansansuosioon ja siihen yleiseen suopeuteen, jota yhteiskuntamme on taipuvainen ilmaisemaan heitä kohtaan. Heidän uljuutensa, kuntonsa ja sitkeytensä ovat ominaisuuksia, jotka herättävät arvonantoa ja kenties pikemmin nöyryyttävät rauhallisia maallaeläjiä heidän läsnäollessaan, eivätkä kunnioitus ja nöyrtymys ole helposti yhdistettävissä tuttavalliseen leppoisuuteen noiden tunteiden herättäjiä kohtaan. Mutta ne poikamaiset kujeet, se ailakoiva riemastus, se itsestään uhkuva hilpeys, jota osottaa maissa huvittelehtiva merimies, lauhduttavat hänen luonteensa arasteluttavampia piirteitä.

Mitään tuollaista ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut; päin vastoin näytti jörö ja julmakin karsaus synkistävän piirteitä, jotka missä mielenilmeessä tai vivahduksessa tahansa olisivat olleet raa'at ja vastenmieliset.

"Missä olet, emo Lemmotar?" hän sanoi hieman murteellisesti ääntäen, vaikka puhuikin kieltä ihan sujuvasti. "Donner und blitzen! puolisen tuntia jo olemme viipyneet. — Tule siunaamaan kelpo laiva ja matka, ja horna sinut syöjättären periköön!"

Samassa hän huomasi Manneringin, joka Meg Merriliesin loihtimista tarkastellakseen omaksumassaan asemassa näytti piileksijältä, seisoen puolittain muurinpönkän kätkössä. Kapteeni — sillä sitä hän oli olevinaan — vaikeni äkkiä ja hätkähtäen, ja työnnälsi oikean kätensä poveensa, kuin vetäistäkseen esille aseen. "Mitä kuuluu, veikko? — näyt olevan tähyilemässä — hä?"

Ennen kuin Mannering miehen liikkeestä ja hävyttömästä äänensävystä hieman ällistyneenä ehti vastata, pistäysi mustalainen holvihuoneestaan ja yhtyi vieraaseen. Tämä tiedusti häneltä matalalla äänellä, Manneringiin katsoen: "Hai vierellä, vai mitä?"

Toinen vastasi samaa syrjäpuhelua jatkaen: "Älä löpise roskaa — herrasmieshän se on ja talon tuttavia."

Miehen pilviset kasvot kirkastuivat. "Parahinta huomenta teille, sir; huomaankin olevanne ystäväni mr. Bertramin vieraita — suokaa anteeksi, katsoin teidän ensin olevan ihan toista maata."

"Ja te, sir", vastasi Mannering, "olette luullakseni lahteen ankkuroineen aluksen päällikkö?"

"Olenpa kyllä, sir; minä olen kapteeni Dirk Hatteraick ja purjehdin
'Jungfrauw Hagenslaapenilla', joka on hyvin tunnettu tällä rannikolla.
En häpeile nimeäni enkä alustani, — enkäpä sen puolesta lastianikaan."

"Tausend donner — ei; kauneillahan minä vain kaupoilla, vastikään saimme lastin tuolla Douglasissa, Man-saarella — puhdasta konjakkia — hienoa hyson- ja souchong-teetä — Mechelnin pitsejä, jos teille soveltuu — oikeata konjakkia — kieritimme maihin sata nassakkaa viimeis-yönä."

"Minä olen vain matkustavainen, sir, enkä voi nykyisin käyttää mitään tuollaista."

"No, hyvästi nyt sitte vain, sillä liikeasiat on hoideltava — ellette lähde laivaan ja kulauta naukkua — saatte kukkarollisen teetä mukaanne maihin. — Dirk Hatteraick osaa kyllä kohtelias olla."

Miehessä ilmeni sanomattoman iljettävä röyhkeyden, paatumuksen ja epäluuloisen pelon sekotus. Hänen sävynsä ilmaisi roistoa, joka tajusi herättävänsä epäluuloa, mutta yritteli sitä vaimentaa huoletonta ja riuskaa tuttavallisuutta teeskentelemällä. Mannering lyhyesti hylkäsi hänen tarjoamansa kestitykset, ja juron hyvästin murahdettuaan vetäytyi Hatteraick mustalaisen kanssa siihen osaan raunioita, mistä oli tullutkin.

Hyvin kapeat portaat johtivat sieltä rantahietikolle, varmaankin aiotut linnaväen mukavuudeksi piirityksen aikana. Niitä myöten tuo ulkonäöltään yhtä miellyttävä ja ammatiltaan yhtä kunnioitettava pari laskeusi rantaan. Kapteeniksi tekeytynyt astui pieneen veneeseen, jossa kaksi miestä näytti häntä odotelleen. Mustalainen jäi rannalle lausuilemaan tai laulamaan, hyvin kiihkeästi liikehtien.

MR. BERTRAM SELITTELEE.

Arvoisan kapteenin päästyä aluksensa kannelle alkoivat sen purjeet nousta ja laiva läksi liikkeelle. Se pamautti kolme kanuunanlaukausta Ellangowanin tervehdykseksi ja kiiti sitte täysin purjein nopeasti pois myötätuuleen, joka puhalsi maalta.

"Niinpä niin", puheli hovinherra, joka oli jonkun aikaa haeskellut Manneringia ja nyt liittyi häneen, "siinä ne menevät — siinä menevät vapaakauppiaat — menee kapteeni Dirk Hatteraick ja 'Jungfrauw Hagenslaapen', puolet Man-saarelaista, puolet hollantilaista, puolet paholaista! ulos kokkapuu, ylös isopurje, märssy- ja prammipurjeet, latvuspurjeet ja pilvenhiipojat, ja matkaan — seuratkoon ken kykenee! Tuo mies, mr. Mannering, on kaikkien aksiisi- ja tulliristeilijäin hirmu; ne eivät voi hänelle mitään; hän antaa niille selkään tai jättää ne jälkeensä; ja aksiisista puhuessani, tulinpa noutamaan teitä aamiaiselle; ja saattekin teetä, joka —"

Mannering jo tiesi, että arvoisan Bertramin aatosten kehässä toinen ajatus omituisesti niveltyi toiseen:

ennen kuin tämän ajatusjuoksu oli ajelehtanut kauvemmas lähtökohdasta palautti hän sen siis tolalleen, tekemällä jonkun kysymyksen Dirk Hatteraickista.

"Hoo, hän on — on — hyvänlainen heittiö kylläkin — kukaan ei huoli häiritä häntä — salakuljettaja, milloin hänen kanuunansa ovat varalastin seassa — kaappari tai merirosvo, kun hän hinauttaa ne alusilleen. Hän on tullivirkamiehille tehnyt enemmän koiruutta kuin ainoakaan konsanaan Ramsaysta tullut veijari."

"Mutta, hyvä herra Bertram, jos hän kerran on sellainen miehiänsä, niin kummastuttaapa minua, että hän saa mitään suojelusta ja kannatusta tältä rannikolta."

"Katsokaas, mr. Mannering, täytyyhän ihmisten saada väkevän puolta ja teetä — eikä maassa ole muuta kuin sitä kautta tullutta — ja sitte siinä on lyhyet tilit ja ehkäpä nassakka tai kaksi, tai kymmenisen naulan kääry ilmestyy tallin kynnyksen alle, sen sijaan että saisi hiton pitkän tiliotteen jouluksi Duncan Robbilta, Kippletringanin sekatavarakauppiaalta, joka aina sommittelee aimo summan ja vaatii joko tuhat käteen tai lyhytaikaisen tunnusteen. Hatteraick sitä vastoin kelpoittaa polttopuita tai pajunparkkia tai jyviä, yleensä mitä vain sattuu mukavasti tarjolla olemaan. Kerronpa siitä teille hauskan kaskun. Olipa muuan lairdi — Gudgeonfordin Macfie, nähkääs —, hänellä oli iso määrä saannoskanoja — sellaisia mitä alustalaiset toimittavat isännälle — jonkunlaisena luonnossa suoritettavana vuokrana — minulle tulevia ne aina ruokkivat peräti kehnosti; matami Finniston lähetti menneellä viikolla kolme niin kurjaa, että hävetti katsella, vaikka on akalla kolmen kapan ala kasvimaata; niinpä hänen miehensäkin, Duncan Finniston — aikaa jo kuollut — (meidän kaikkien täytyy kuolla, mr. Mannering, se on varma totuus) — ja siitä puhuen, eläkäämme sillävälin, sillä tässäpä on aamiainen pöydässä ja mestari valmiina lukemaan pöytärukouksen."

Koulumestari siis lausui siunauksen, joka mitaltaan voitti kaiken mitä Mannering vielä oli kuullut hänen virkkavan. Teetä, joka tietenkin oli ylvään kapteeni Hatteraickin myyntitavaraa, arvosteltiin erinomaiseksi. Mannering kuitenkin vihjasi, vaikka tarpeellista hienotuntoisuutta noudattaen, tuollaisten hurjamielisten seikkailijain suosimisen vaaraan: "Yksistään valtion tullinkannollekin oikeudenmukaiseksi arvelisin —"

"Ohoh, tullijehut" — sillä mr. Bertram ei milloinkaan oivaltanut yleistä käsitettä, ja hänen käsityksensä tullijärjestelmästä hahmoutui hoitajiksi, kaitsijoiksi, katsastajiksi ja matkatarkastajiksi, joita hän sattui tuntemaan — "tullijehut osaavat kyllä puolestaan pitää silmänsä auki — kenenkään ei tarvitse heitä auttaa — ja onpa heillä sitä paitsi kaikki sotamiehet apunansa — ja mitä oikeuteen tulee — te kummastutte sen kuullessanne, mr. Mannering — niin minä en ole rauhantuomari".

Mannering omaksui odotetun hämmästyneen katsannon, mutta ajatteli itsekseen, ettei kunnioitettava oikeuslaitos kovinkaan suurta vauriota kärsinyt siitä, että hänen hyvänsävyisen isäntänsä apu siltä puuttui. Mr. Bertram oli nyt kajonnut yhteen niitä harvoja seikkoja, jotka hänen mieltänsä karvastelivat, Ja pitkitti hieman lämmeten:

"Ei, sir, — Ellangowanin Godfrey Bertramia ei ole viime virkavahvistusluettelossa, vaikka maassa miekkosen tuskin tarvitsee omistaa kolmenkymmenen auranalan kyntömaata, kun hänen jo hyväisestikin pitää kulkea lakimääräisillä käräjillä ja piirtää J.P.[16] nimensä perään. Tiedänpä kyllä, ketä siitä saan kiittää — Sir Thomas Kittlecourt melkein suoraan minulle sanoi näyttävänsä, ellei saisi kannatustani viime vaalissa; ja kun minä näin hyväksi liittyä omaan sukulaiseeni, joka on kolmannessa kädessä serkkuni, Balrudderyn lairdiin, niin ne hyväkkäät sulkivat minut vapaan maan omistajain luettelosta; tulee sitten uusien tuomarien ehdollepano, ja minut syrjäytetään! Ja kun tekevät verukkeeksi, että minä muka annoin konstaapeli David Mac-Guffogin kyhätä vangitsemiskäskyt ja ja hoidella asioita oman mielensä mukaan, kuin olisin minä ollut vahanenä, niin se on pitkä vale; sillä minä olen eläissäni myöntänyt vain seitsemän vangitsemiskäskyä ja mestari Sampson kirjotti ne jok'ainoan — ja jollei olisi tuota onnetonta Santtu Mac-Grutharin juttua sattunut, että häntä konstaapelit tallettivat pari kolme päivää tuolla vanhassa linnassa, ikään vain ehtiäkseen mukavasti lähettää hänet piirivankilaan — ja siitä sainkin heläyttää hopeita pöytään kasan — Mutta tiedän hyvinkin, mitä Sir Thomas tahtoo — olipa vähän niin ja näin sen istuinsijan laita Kilmagirdlen kirkossa — enkö minä ollut oikeutettu saamaan etuparveketta, pappia vastapäätä, paremmin kuin Creochstonen Mac-Crosskie, Dumfriesin kankuri, suntio Mac-Crosskien poika?"

"Entäs, mr. Mannering, se tien ja lammastarhan juttu — tiedän Sir Thomasin olleen siinä takana ja sanoinkin suoraan katselmuslautakunnan kirjurille, että hoksasin minä pukinsorkan, ajattelivatpa siitä mitä tahansa. Teettäisikö mikään oikea herrasmies tai joukko herrasmiehiä tietä ihan lammastarhan kulman halki, lohkaisten siitä, kuten toimitsijani heille huomautti, kuuden syllän verran kelpo nummilaidunta? Ja sitte se juttu ryöstövoudin vaal —"

"Tosiaankin, sir, on ikävää, että kohtaatte mitään arvonannon puutetta seudulla, jolla esi-isänne ovat asuinsijansa suuruudesta päättäen olleet hyvin tärkeitä toimimiehiä."

"Totta kyllä, mr. Mannering. — Minä olen vaatimaton mies, enkä noista asioista sen enempää puhu; ja täytyy sanoakseni, etten mokomia juuri muistelekaan. Mutta olisittepa kuullut isäni kertoilevan, miten ennen vanhaan Mac-Dingawaiet — nykyiset Bertramit, nähkääs — taistelivat irlantilaisten ja ylämaalaisten kanssa, joita ryntäili tänne Ilayn ja Cantiren puolelta. Pyhällä maallakin kävivät — Jerusalemissa ja Jerikossa nimittäin, koko heimo kintereillään — parempi olisi heidän ollut mennä Jamaikaan, kuten Sir Thomas Kittlecourtin setä — ja toivat mukanaan kotiin pyhäinjäännöksiä, samanlaisia kuin katolilaisilla on, ja lipun, joka on säilynyt tuolla ullakolla — olisivatpa ne olleet raakasokeritynnyreitä ja rommiastioita, niin paremmin siitä olisi sukuomaisuus kostunut — mutta ei kannata verratakaan Kittlecourtin vanhaa käähkänää Ellangowanin linnaan — lieneekö sen julkipuoli neljääkäänkymmentä jalkaa — Mutta teillehän ei aamiainen kelpaakaan, mr. Mannering; ette maista lihaa; sallikaa minun suosittaa tuota savustettua lohta — John Hay sen pyydysti, lauvantaista kolme viikkoa sitten, virran alajuoksun varrelta Hempseedin kaalamon kynnykseltä", j.n.e., j.n.e., j.n.e.

Hovinherran äkä oli jonkun aikaa pidätellyt häntä jokseenkin vakinaisesti yhdessä puheenaineessa, mutta nyt hän tempautui tavalliseen haihattelevaan laverteluunsa. Siten sai Mannering kyllikseen aikaa mietiskellä sen aseman hankaluuksia, jota hän tunti takaperin oli pitänyt kovin kadehdittavana. Siinä oli maalais-aatelismies, jonka enimmin arvossa pidettävänä ominaisuutena tuntui olevan hänen täydellinen hyväntuulisuutensa, salaisesti kiukuttelemassa ja nurkumassa lähimäisiänsä kohtaan aiheista, joiden täytyi olla kepeätä tomua varsinaisiin elämän vastuksiin verraten. Niille, jotka ovat syrjässä suurten koettelemusten tieltä, on säädetty pikku kiusoja, jotka täydellisesti ajavat heidän sielunrauhansa häiritsemisen asian; ja jokainen lukija lienee havainnut, ettei luontainen unteluus eikä opittu elämänviisaus pysty paaduttamaan maalaisherrasmiehiä loukkauksille, joita sattuu vaaleissa, käräjillä ja kunnalliskokouksissa.

Uteliaana tiedustelemaan maan tapoja käytti Mannering hyväkseen kelpo mr. Bertramin loruvyyhtiin satuttautunutta solmua ja kysyi, mitä kapteeni Hatteraick niin kiihkeästi mustalaisvaimosta tahtoi.

"Ka, laivaansa kai siunaamaan. Katsokaas, mr. Mannering, noilla vapaakauppiailla, joita laki nimittää salakuljettajiksi, ei ole mitään uskontoa, mutta sen sijaan taikauskoa tarpeeksi asti; ja niillä on yhtä monta taikaa ja loitsua ja joutavaa —"

"Turhuutta ja pahempaakin!" urahti koulumestari; "se on paholaisen kanssa kaupan hieromista. Taiat, amuletit ja loitsut ovat hänen keksintöänsä — valittuja nuolia Apollyonin viinestä."

"Olkaahan vaiti, mestari — aina te puhutte" (nuo muuten olivat ensimäiset miespoloisen sinä aamuna virkkamat sanat, pöytärukouksen ja kiitoksen lausumista lukuunottamatta), — "mr. Mannering ei teiltä saa sanaakaan viritetyksi! — ja tässä tähtitieteestä tai taioista ja muusta sellaisesta puhuessamme, mr. Mannering, oletteko ystävällisesti miettinyt eilisiltaista puheluamme?"

"Alan ajatella, mr. Bertram, arvoisan ystävänne tavoin, että olen tavallaan leikitellyt teräkalujen kanssa; ja vaikkemme te enkä minä, eikä kukaan järkevä ihminen, usko tähtiennustuksia, on kuitenkin toisinaan sattunut, että pilan vuoksi tehdyt tulevaisuuden utelut ovat tuottaneet arveluttavia ja epämieluisia seuraamuksia sekä ihmisten toimiin että heidän luonteisiinsa. Siksipä todella toivon teidän vapauttavan minut kysymykseenne vastaamasta."

Oli helppo nähdä, että tämä kiertelevä vastaus vain sai hovinherran uteliaisuuden hillittömämmäksi. Mutta Mannering oli itsekseen vakaasti päättänyt olla toimittamatta lasta alttiiksi niille hankaluuksille, joita olisi saattanut koitua, jos häntä olisi luultu pahan ennustuksen alaiseksi. Sen vuoksi hän luovutti mr. Bertramille kirjelappusen ja pyysi häntä tallettamaan sitä viisi vuotta, murtamatta sinettiä ennen viidennen vuoden marraskuun loppua. Tuon määräajan mentyä umpeen olisi hänellä vapaus lukea se; Mannering luotti siihen, että ensimäisen vaarallisen käänteen silloin ohi mentyä ei kirjelmän muullekaan sisällölle annettaisi mitään merkitystä.

Tähän suostui mr. Bertram, ja hänen uskollisuuttaan varmentaakseen vihjaili Mannering onnettomuuksiin, joita varmasti tapahtuisi, jos hänen ohjeitaan syrjäytettäisiin. Mr. Bertramin kehotuksesta vietti Mannering lopunkin päivää Ellangowanissa. Sen kuluessa ei mitään merkittävää esiintynyt; ja seuraavana aamuna matkamies nousi satulaan, lausui kohteliaat jäähyväiset vieraanvaraiselle isännälleen sekä tämän papilliselle seuralaiselle, toisti sydämelliset toivotuksensa perheen menestykseksi, käänsi heponsa pään kohti Englantia ja katosi Ellangowanin asukasten näkyvistä. Lukijaimmekin katseilta täytyy hänen nyt häipyä, sillä kertomuksemme käsittelee toista ja myöhempää kautta hänen elämästään.

UUDET LUUDAT LAKAISEMASSA.

Kun Ellangowanin armollinen rouva kykeni kuulemaan lapsivuoteensa aikuisia uutisia, sorisi hänen huoneissaan kaikenlaista loruilua kauniista, nuoresta oxfordilaisesta ylioppilaasta, joka oli lukenut tähdistä kovin komeat ennustukset nuorelle lairdille, "siunatut olkoot pienoisen suloiset kasvot". Laveasti puheltiin muukalaisen ulkomuodosta, puheentavasta ja esiintymisestä. Huomiotta eivät jääneet hänen hevosensa, satulansa ja jalustimensa. Kaikki tämä vaikutti suuresti mrs. Bertramin mieleen, sillä vähänpä ei kelpo rouva ollutkaan taikauskoinen.

Ensi työkseen hän pikku askareihin kyetessään ompeli pienen samettikukkaron syntymäkaaviota varten, jonka oli saanut mieheltään. Hänen sormensa syhyivät murtaakseen sinetin, mutta herkkäuskoisuus voitti uteliaisuuden, suoden hänelle kylliksi mielenlujuutta sovittaa se ihkasen eheänä kahden pergamenttikaistan väliin, jotka neuloi sen ympärille, estääkseen sitä hivuuntumasta. Tämä käärö sitte pantiin edellä mainittuun samettikukkaroon ja ripustettiin taikakaluksi lapsen kaulaan, mihin sen piti äidin päätöksen mukaan jäädä siihen asti, kunnes hänen uteliaisuutensa saisi oikeudellisen tyydytyksensä.

Isäkin päätti tehdä voitavansa lapsen hyväksi, hankkimalla hänelle hyvän kasvatuksen. Siinä mielessä, että tämän pitäisi alkaa järjen ensi kajastelujen aikaan, suostutettiin helposti mestari Sampson luopumaan julkisesta toiminnastaan pitäjän koulumestarina ja siirtymään Sijalle vakinaisesti asumaan. Palkkiosta, joka ei täysin vastannut silloistakaan lakeijan palkkaa, otti hän välittääkseen tulevalle Ellangowanin lairdille kaiken opin mitä itselläänkin oli sekä kaikki avut ja taidot mitä — hänellä ei tosiaan ollut, mutta mitä vaillakaan hän ei ollut koskaan huomannut olevansa. Tässä järjestelyssä havaitsi hovinherra oman, yksityisenkin etunsa, varaten itselleen vakinaisen ja kärsivällisen kuulijan, tarinoidakseen hänelle juttujansa kahden kesken oltaessa ja voidakseen hänen kustannuksellaan lasketella viekasta pilaa isommassa seurassa.

Noin neljä vuotta jälkeenpäin tapahtui suurta mullistelua siinä piirikunnassa, missä Ellangowan sijaitsi.

Ajan merkkejä seuranneet olivat kauvan olleet sitä mieltä, että ministeristön vaihdos oli tulossa. Toivoiltiin, pelkäiltiin ja pysähdeltiin aikansa; huhuiltiin luotettavasta lähteestä, epävarmasta lähteestä ja lopen lähteettömiäkin; toiset klubit joivat Eläköön! jollekin valtiomiehelle, toiset hänet Alas! kumosivat; ratsasteltiin ja juostiin, lennätettiin kirjeitä, pidettiin puheita ja vastapuheita, tarjoiltiin henkeä ja omaisuutta. Vihdoinkin putosi isku, hallitus hajotettiin, ja parlamentti luonnollisesti niinikään.

Sir Thomas Kittlecourt, kuten muutkin samaan asemaan joutuneet edusmiehet, kiirehti kyytihevosilla omaan vaalipiiriinsä ja sai vain keskulaisen vastaanoton. Hän oli vanhan hallituksen puoluelaisia, ja uuden kannattajat olivat jo alottaneet toimekkaan vaalikiihotuksen squire[17] John Featherheadin hyväksi, jolla oli piirikunnan parhaat ajokoirat ja metsästäjät. Kapinalippuun liittyneitä oli kirjuri Gilbert Glossin, Ellangowanin lairdin toimitsija. Joko oli tältä kunnon herrasmieheltä vanha edusmies evännyt jonkun suosionosotuksen tahi — mikä on yhtä todenmukaista — oli hän saanut kaikki mitä vain suinkin julkesi pyytää, joten saattoi enää vain toisaalta tavotella lisäetuja. Mr. Glossinilla oli äänioikeus Ellangowanin tilalta; ja hän päätti nyt, että ääni piti hänen isäntänsäkin saada, kun ei ollut epäilemistäkään siitä, mille puolelle mr. Bertram taistelussa asettuisi.

Helposti taivutti hän Ellangowanin siihen käsitykseen, että hänelle olisi kunniaksi käydä otteluun niin voimakkaan joukon etunenässä kuin mahdollista, ja ryhtyi työhön, muodostellen ääniä kuten jokainen skotlantilainen asianajaja osaa keksiä, halkomalla ja jaostelemalla tämän vanhan ja aikoinaan mahtavan paroonikunnan etuuksia. Nämä olivat niin laajat, että kun tästä leikottiin ja näpsittiin, tuohon taasen lisättiin ja jatkettiin, ja lisä-isäntiä luotiin kaikille Bertramin hallussa oleville valtiontiluksille, pääsivät he vaaliuurnan ääreen kymmenen yhtä pätevän tekoäänestäjän etunenässä kuin on konsanaan ollut hallintaansa ja omistustansa vannomassa.

Tämä voimakas apujoukko ratkaisi epävarman taistelupäivän. Päällikkö ja hänen asioitsijansa tasasivat kunnian; palkinto joutui yksinomaan jälkimäiselle. Mr. Gilbert Glossinista tehtiin rauhan oikeuden kirjuri, ja Godfrey Bertramin nimi pantiin uuteen rauhantuomarien virkavahvistusluetteloon, joka julkaistiin heti parlamentin kokoonnuttua.

Tämä oli ollut mr. Bertramin kunnianhimon huippuna. Ei häntä viran vaivaloisuus eikä vastuu miellyttänyt, mutta hän piti sitä arvona, jonka saamiseen hän oli täysin oikeutettu, vaikka tahallinen ilkimielisyys oli sitä häneltä pidätellyt.

Mutta paikalleen sattuu vanha skotlantilainen sananlasku: "Ei hupelolle nuijaa kouraan." Tuskin oli mr. Bertram saanut kauvan kaipaamansa tuomarinvallan, kun alkoi käyttää sitä enemmällä ankaruudella kuin armahtavaisuudella, kerrassaan ajaen valheellisiksi kaikki tähänastiset käsitykset hänen toimettomasta suopeudestaan. Olemme jossakin lukeneet rauhantuomarista, joka virkavahvistuksen saatuaan tilasi kirjakaupasta virkatehtäviänsä koskevat asetukset näin kyhätyllä kirjelmällä: "Olkaa hyvä paiskatkaa tuleen ne tuomarinpykäleet." Epäilemättä ne kannatti tältä oppineelta herrasmieheltä tuleen viskatakin paremmin kuin hänen käteensä ja käänneltävikseen antaa. Mr. Bertram ei äidinkielensä kieliopista niin osaton ollut kuin tuo arvoisa virkaveli; mutta ihan ilman harkintaa hän varomattomasti annetulla aseellaan huiteli joka taholle.

Aivan tosissaan piti hän luottamusvirkaansa hallitsijansa henkilökohtaisen suosion osotuksena, unohtaen katsoneensa pelkän puoluejuonittelun ansioksi sitä, että häneltä oli riistetty tämä arvoluokalleen yleinen etuoikeus tai kunnia. Hän käski uskollisen ajutanttinsa, mestari Sampsonin, lukea virkavahvistuksen julki; ja kuullessaan ensimäiset sanat: "Kuningas on nähnyt hyväksi määrätä" — "Hyväksi!" huudahti mr. Bertram kiitollisuuden hurmiossa; "kelpo mies! Olenpa varma siitä, ettei hän ole voinut nähdä sitä sen paremmaksi kuin minä."

Niinpä hän ei tahtonutkaan rajottaa kiitollisuuttansa pelkkiin tunteisiin tai suusanallisiin ilmauksiin, vaan päästi täydelleen valtoimeksi vastasyntyneen virkaintonsa ja yritti ilmaista hänelle osotetun kunnian oivallusta hellittämättömällä vireydellä velvollisuutensa hoitamisessa.

Uudet luudat lakaisevat puhtaaksi, sanotaan; ja minä voin itsekin todistaa, että uuden sisäkön saapuessa vanhat, perinnäiset ja kotipaikkaoikeuden vallanneet hämähäkit, jotka ovat kutoneet verkkojaan kirjahyllyjeni alaosaston yli (joka etupäässä sisältää laki- ja jumaluustiedettä) hänen edeltäjänsä rauhallisena valtalupakautena, pakenevat täyttä vauhtia uuden palkkalaisen kokeellisten partioretkien tieltä. Samatenpa Ellangowanin lairdi säälimättömästi alotti hallituspuhdistuksensa moninaisten vakiintuneiden ja eläkkeelle joutuneiden näpistelijäin ja varkaiden kustannuksella, jotka olivat puolen vuosisadan ajan olleet hänen naapureitansa. Hän teki ihmeitä ja pani oikeudenpalvelijan raipan avulla rammat kävelemään, sokeat näkemään ja halvatut tekemään työtä. Hän etsi esille sala-ampujia, varaskalastajia, hedelmäinsaalistajia ja kyyhkyssieppoja, saaden palkkiokseen oikeuston kiitoslauseet ja yleisen tunnustuksen vireänä virkamiehenä.

Kaikessa tässä hyvässä oli suhteellinen osuutensa pahaa. Pahennukseksikaan myönnettyä vanhaa tapaa ei saisi hävittää mitään hellävaraisuutta noudattamatta. Arvoisan ystävämme into syöksi nyt suureen hätään monia henkilöitä, joiden laiskoja mierolaistapoja hänen oma suosintansa oli osaltaan valvatellut, kunnes ne olivat käyneet epuuttamattomiksi. Lisäksi ahdisti se niitä, joiden todellinen kykenemättömyys raskaaseen työhön saattoi heidät ansiollisiksi vetoamaan, kuten sanat kuuluivat, kaikkien hyvien kristittyjen armeliaisuuteen.

"Pitkämuistinen kerjäläinen" oli kahden vuosikymmenen ajan tehnyt säännölliset kierroksensa seutukunnalla, ja häntä oli pikemmin kohdeltu nöyränä ystävänä kuin almujen anojana; nyt hänet lähetettiin läheiseen vaivaistaloon. Sama tuhoinen kohtalo peri raihnaan eukon, joka kiersi kuntaa työntökärryissä, vaihtuen talosta taloon kuin tinamarkka, jonka jokainen kiirehtii siirtämään naapurilleen; niin kävi hänen, jolla oli tapana kutsua kantajiansa yhtä äänekkäästi, tai äänekkäämminkin, kuin matkustavainen hoilaa kyytihevosta. "Hessu Jaakko", puoleksi veijari, puoleksi hupelo, oli monet polvet perätysten ollut kylän lapsien leikin aiheena. Hänet suljettiin piirikunnan ojennuslaitokseen, missä hän riutui ja kuoli kuudessa kuukaudessa, erotettuna kun oli ilmasta ja päiväpaisteesta, ainoista eduista, joita hän kykeni nauttimaan. Vanha merikarhu, joka oli vuosikaudet saanut seudun jokaisen keittiön savuiset laipiot remuamaan hoilottamalla "Kapteeni Wardia" ja "Uljasta amiraali Benbowia", karkotettiin piirikunnasta pelkästään siitä syystä, että hänen otaksuttiin murtavan irlanniksi. Kulkukauppiaankin vuotuiset kierrokset lopetti tuomari hätäisessä innossaan maalaispoliisijärjestyksen saattamiseksi täyteen tehoonsa.

Nämä toimenpiteet eivät tapahtuneet huomiota ja moitetta herättämättä. Me emme ole puuta tai kiveä, eikä sydämiimme ja tapoihimme liittyneitä seikkoja voi kaarnan tai sammaleen laisina repiä pois meidän niitä kaipaamattamme. Maatalon emäntä jäi tavanmukaisten uutistensa puutteeseen, kenties myös sitä itsekiitosta vaille, jota oli tuntenut jaellessaan almuja jauhokourallisina noiden uutisten mierolla kuljettajille. Mökissä kävi tukalaksi keskeytys kiertävien myyskentelijäin rihkamakaupassa. Lapset ruikuttivat namusiansa ja lelujansa; nuoret naiset halusivat neuloja, nauhoja, kampoja ja arkkiviisuja; vanhat taasen eivät enää saaneet kananmunillaan vaihdetuksi suolaa, nuuskaa ja tupakkaa.

Kaikki nämä seikat saattoivat Ellangowanin puuhakkaan lairdin huonoon huutoon, joka oli sitäkin yleisempi hänen entisen suosionsa johdosta. Hänen sukuperänsäkin pantiin häntä tuomitsemaan. He eivät minään pitäneet sitä, "mitä semmoiset Greensidet, Burnvillet tai Viewforthit saattavat tehdä, jotka ovat maassa vieraita; mutta Ellangowan se on ollut nimenä meidän seassamme aina Pimiästä Maanantaista saakka ja vieläpä aijemminkin — että hän tuolla tavalla köyhiä jyrsii! — Hänen ukkovaariansa sanoivat Häijyksi hovinherraksi; mutta vaikka hän välipäikseen reuhkasikin hurjaan seuraan sattuneena ja ryypyn liiemmäksi kumonneena, niin kehnoksunut hän tätä tämmöistä menostusta olisi. Ei, ei, iso muuripata se Vanhallasijalla hänen aikanaan tupruili kuin kalkkiuunin kattila vain, ja yhtä monta oli kartanolla ja ovipielissä köyhää kalvamassa luita, kuin oli suojamassa herraa. Ja armollinen rouva jok'ainokaisena jouluaattona kaksitoista hopeakolikkoa antoi jokaiselle näkemälleen köyhälle, kahdentoista apostolin kunniaksi, nähkäät. Paavillisuudeksi sitä kyllä haukkuivat; mutta sietäisi minusta meidän isoistemme tuolloin tällöin ottaa oppiakseen paavilaisistakin. Toisenlaista apua ne tarvitsevaisille antavat, kuin vain kuusipennysen sunnuntai-aamusin haaviin nakata kilauttavat ja sittekös niitä kuutena viikon päivänä koloamaan ja retuuttamaan ja runtomaan."

Siihen tapaan haasteltiin kelpo sarkan ääressä jokaisessa oluttuvassa kolmen tai neljän penikulman taipaleella Ellangowanista, sillä sen mittainen suunnilleen oli sen kehän säde, jonka auringoksi on katsottava ystävämme squire Godfrey Bertram, J.P.

Vielä laajempaa alaa saivat pahat kielet, kun poistettiin mustalaissiirtokunta, jonka asukkaista lukijamme erään jo osaksi tuntee. Monen monituiset vuodet oli sen pääasutus sijainnut Ellangowanin tilalla.

SKOTLANNIN MUSTALAISET.

Yleisesti tunnettu on niiden mustalaisheimojen laatu, joita entisinä aikoina parveili useimmissa Europan maissa, vieläkin jossain määrin säilyen eri kansana muutamilla tahoilla. Silti suonee lukija minulle anteeksi, jos virkan joitakuita sanoja heidän asemastaan Skotlannissa.

Eräshän Skotlannin hallitsija historiamme aikaisempana kautena tunnusti mustalaiset erikoiseksi ja itsenäiseksi roduksi. Vähemmän suosiollisesti erotti heidät muista muuan myöhempi laki, joka oikeudenkäytössä tulkitsi mustalaisen samaksi kuin tavallisen ammattivarkaan ja määräsi hänet sikäli rangaistavaksi. Tämän ja muiden säännösten ankaruudesta huolimatta menestyi veljeskunta maan onnettomuuksissa ja sai tuntuvia lisiä niiden keskuudesta, joilta nälänhätä, sorto tai sodan miekka oli riistänyt säännöllisen toimeentulon mahdollisuudet. Tässä sekotuksessa he suuressa määrin menettivät egyptiläistä kansallisluonnettaan; heistä sukeusi sekarotu, jolla oli kaikki itämaalaisten esi-isien laiskuus ja rosvoilevat tavat, mutta yhtyneinä rajuluontoisuuteen, jota heihin oli varmaankin tarttunut heidän seuraansa lyöttäytyneistä pohjoismaalaisista. He samoilivat eri joukkueina ja noudattivat keskinäisiä sääntöjä, joiden mukaan kukin heimo oli rajotettu omaan piiriinsä. Vähäisinkin tunkeutuminen toisen heimon alueelle aiheutti hurjia kahakoita, joissa usein vuosi paljon verta.

Isänmaallinen Fletcher, Saltounista, piirsi noiden kulkurien elämästä sata vuotta takaperin kuvan, jota lukijani hämmästyksellä silmäillevät.

"Paitsi hyvin lukuisia köyhiä perheitä, joille kirkon kolehdit ovat kovin niukkana tukena, sekä toisia, jotka huonosta ravinnosta joutuvat tautisuuden uhreiksi, on tänä päivänä Skotlannissa kaksisataatuhatta ovelta ovelle kiertävää mierolaista. Näistä ei suinkaan ole mitään etua, vaan peräti tukalaa rasitusta näin köyhälle maalle. Ja vaikka näiden lukumäärä nykyisen kovan hädän aikana ollee ehkä kaksinkertainen entisestään, on kuitenkin kaikkina aikoina ollut satakunta tuhatta tällaista maleksijaa eleskelemässä ilman hituistakaan kunnioitusta maan lakeja tahi Jumalan ja luonnonkaan käskyjä kohtaan… Minkään viranomaisen ei ole koskaan onnistunut saada selville tai ilmiantona kuulla, millä tavalla yksi sadasta tällaisesta heittiöstä on kuollut, tahi onko heitä laisinkaan kastettu. Monia murhia on huomattu heidän keskuudessaan tapahtuvan. He ovat sietämättömänä taakkana köyhille alustalaisille, jotka varmasti saavat pahaa kohtelua osakseen, jolleivät anna leipää tai jotakin syötävää ehkäpä neljällekymmenelle moiselle lurjukselle päiväänsä. Vieläpä nämä rosvoavat puti puhtaiksi mökkiläisiä, jotka asuvat yksinäisissä paikoissa. Hyvinä vuosina niitä kokoontuu tuhansittain vuoristoon, missä juhlivat ja mässäävät päiväkausia; ja maalaishäissä, markkinoilla, peijaisissa ja muissa julkisissa tilaisuuksissa heitä nähdään, sekä miestä että naista, alituiseen päihtyneinä sadattelemassa, rääväämässä ja keskenään tappelua haastamassa."

Niin surkea kuin tässä otteessa ilmenevä kuva onkin, ei Fletcher itsekään, tuo tarmokas ja kaunopuheinen vapauden ystävä, oivaltanut epäkohtaan parempaa korjausta esittää kuin jonkunlaisen maaorjuuden käytäntöön ottamista. Silti on ajan kehitys ja sekä elantovälineiden että lakien voiman lisääntyminen vähitellen tämän kamalan vitsauksen kutistanut ahtaampiin rajoihin. Mustalaisten, koninvaihtajain eli huijarien — miksi kaikeksi sellaisia maankiertäjiä nimiteltiinkään — heimot pienenivät ja monet tyyten hävisivät. Jäi sentään riittävä määrä herättämään toisinaan säikkyä ja alituiseen tuottamaan kiusaa.

Muutamat halpa-arvoiset käsityöläisammatit jäivät kokonaan näiden kulkurien huostaan, eritoten puulautasien teko, sarvilusikkain valmistus ja kattilanpaikkurin kaikki salaperäiset taidot. Lisäksi he myyskentelivät yksinkertaisinta lajia saviastioita. Kullakin heimolla oli tavallisesti joku vakinainen kohtauspaikka, missä aika-ajoin oleskelivat, pitäen sitä pysyväisenä leirinään ja sen läheisyydessä yleensä pidättyen varastelusta.

Heillä oli luontaisia lahjojakin ja kykyjä, joista oli joskus hyötyä ja huvia. Monet harjottivat menestyksellä soitantoa ja laulua, ja piirikunnan suosituin viuluniekka tai pillinpuhaltaja oli useinkin mustalaissiirtokunnan asukkaita. He pystyivät kaikkinaiseen ulko-urheiluun, etenkin saukonpyyntiin, kalastukseen ja metsänotusten ajoon. He kasvattivat parhaita ja rohkeimpia rottakoiria, ja toisinaan pitivät hyviä lintukoiria kaupan. Talvisin naiset ennustelivat ja miehet silmänkääntäjätemppuja näyttelivät; ja nämä taidot ne useasti auttoivat ikävän tai myrskyisen illan kulumista maamiehen perhepiirissä. Heidän luonteensa rajuus ja se lannistumaton ylpeys, jolla he halveksivat kaikkea säännöllistä työtä, herätti jonkunlaista pelonsekaista kunnioitusta, jota ei vähentänyt se tieto, että nämä vetelehtijät olivat kostonhimoista rotua, jota ei mikään hillinnyt, ei pelko eikä omatunto, kamalasti kostamasta loukkaajilleen.

Nämä laumat olivat sanalla sanoen Skotlannin parias-luokat, oleskellen kuin europalaisten uutisasukkaitten keskessä villit intiaanit ja näiden tavoin arvosteltuina pikemmin tapojensa, asunsa ja mielipiteittensä mukaan kuin kohdeltuina yhteiskunnan sivistyneeseen osaan kuuluviksi. Joitakuita ryhmiä on heistä vielä jäljellä, etupäässä sellaisissa asemissa, mistä joutuin pääsee livistämään joko autiomaille tai toiseen tuomiokuntaan. Eivätkä heidän luonnepiirteensä ole paljoakaan lieventyneet. Mutta luvultaan ovat he niin suuresti vähentyneet, että Fletcherin arvioimoin sadantuhannen sijasta olisi nyt kenties mahdoton koota yli viidensadan koko Skotlannista.

Tuollainen vaeltajaheimo, johon Meg Merrilies kuului, oli kauvan majaillut eräässä notkossa Ellangowanin maatilalla niin vakituisesti kuin heidän tapansa sallivat. He olivat sinne kyhänneet moniaita mökkejä, joita nimittivät "turvakaupungikseen". Milloin eivät retkeilyillään olleet, asustivat he siellä häiritsemättöminä kuin varikset, jotka pesivät ympäristön saarnipuitten latvoihin. He olivat niin kauvan pitäneet viheliäisiä katoksiansa hallussaan, että heidät tavallaan katsottiin niiden omistajiksi. Tämän suojeluksen kerrottiin heidän aikoinaan lunastaneen palvelemalla hovinherraa sodassa tai tunkeutumalla ryöstöretkille niiden naapuriparoonien maille, joiden kanssa hän sattui riidassa olemaan.

Viime aikoina olivat heidän palveluksensa olleet rauhallisempaa laatua. Naiset kutoivat kintaita hovinrouvalle ja sääryksiä lairdille; nämä vuotuisesti jouluksi juhlallisesti tuotiin kartanoon. Iäkkäät sibyllat siunasivat lairdin morsiusvuoteen hänen mennessään naimisiin, ja hänen perillisensä kehdon, kun tämä syntyi. Miehet paikkailivat armollisen rouvan rikkoutuneita posliiniastioita ja auttelivat lairdia hänen metsästysjoukkueissaan, leikkasivat hänen koiriensa kielenjänteet ja veistivät hänen rottakoiranpentujensa korvat. Lapset keräilivät metsästä pähkinöitä, suolta karpaloita ja ahoilta sieniä veroksi kartanoon.

Näitä vapaaehtoisia palveluksia ja alamaisuuden tunnustuksia korvasi suojelus toisissa tilaisuuksissa, suvaitseminen toisissa, sekä ruoka, olut ja viina silloin kun asianhaarat kaipasivat anteliaisuuden osottamista. Molemminpuolinen kohdittelu, jota oli jatkunut parisen vuosisataa, teki Derncleughin asujamista jonkunlaisia Ellangowanin tiluksien erivapaudellisia alustalaisia. "Veijarit" olivat lairdin "erinomaisen hyviä ystäviä"; ja tämä olisi pitänyt itseään pahasti loukattuna, jollei hänen sanansa olisi silloin tällöin päästänyt heitä maan lain ja paikallisen viranomaisen pälkäästä.

Derncleughin yhteiskunta ei huolehtinut muista veijareista kuin omistaan, eikä vähääkään arastellut tuomarin ankaraa menettelyä muita kulkureita kohtaan. He katsoivat varmaksi, että hän oli päättänyt olla piirissään suvaitsematta mierolaisia tai kulkureita muita kuin omalla tilallaan asuvia, jotka hankkivat toimeentulonsa hänen joko edellytetyllä tahi nimenomaisella luvallaan. Eikä mr. Bertram kiirettä pitänytkään uuden virkavaltansa suuntaamisessa tähän vanhaan siirtolaan. Mutta asianhaarat hänet siihen pakottivat.

Käräjillä soimasi uutta tuomariamme julkisesti muuan piirikunnan asioissa vastustuspuolueeseen lukeutuva herrasmies, että hän suurta intoa yleisen järjestyksen hyväksi teeskennellen ja toimekkaan tuomarin mainetta tavotellen holhosi seutukunnan pahinta heittiöjoukkiota ja salli sen majailla oman asuntonsa nurkilla. Tähän ei ollut mitään vastaamista, asia kun oli ilmeinen ja kaikille tunnettu. Hovinherran täytyi pitää ilkku hyvänään, ja kotimatkalla hän viihdytteli sisuaan aprikoimalla helpointa menettelytapaa suoriutuakseen noista irtolaisista, jotka olivat tahrana hänen tuomarinmaineessaan. Juuri kun hän oli päättänyt ensi tilassa haastaa riitaa Derncleughin hylkyväen kanssa, tarjoutuikin kinan aihe.

Sitte kun ystävämme oli rauhan ylläpitäjäksi ylennyt, oli hän korjauttanut ja sieväksi maalauttanut puistokujansa suussa olevan veräjän, joka siihen asti oli yhdellä saranalla kallellaan riippuen pysynyt kaikin ajoin vieraanvaraisesti avoinna. Hän oli myöskin sulkenut värihernevitsaksin solmiellulla vaajoluksella muutamia viereisten aitojen aukkoja, joista mustalaispojat tapasivat puikahdella kasvimaille linnunmunia kokoilemaan, kylän ukot oikaista paikasta toiseen sekä nuorukaiset ja neitoset livahdella iltakohtauksiinsa — mikä kaikki tapahtui kenenkään siihen lupaa pyytämättä tai epäämättä. Mutta näistä rauhan päivistä piti nyt tulla loppu, ja veräjän toisella puolella takasi uhkaava taulu "laillista edesvastuuta" kaikille, jotka tavataan luvattomasti liikuskelemassa aituuksien sisäpuolella. Toisella puolella oli yhdenmukaisuuden vuoksi varoittava julistus loukkuluikuista ja niin pelottavan voimakkaista ansaraudoista, että — huomautettiin lopuksi pontevana muistutuksena — "kun ihminen niihin tarttuu, ne katkaisevat hevosenkin koiven".

Näitä uhkauksia uhmaten ratsasti kuusi puolikasvuista mustalaisvekaraa harareisin uudella veräjällä, solmiellen kieloja, jotka oli päivänselvästi poimittu kielletyltä alueelta. Osottaen niin suurta suuttumusta kuin kykeni tuntemaan tai kenties teeskentelemään käski hovinherra heidät alas. He eivät ottaneet määräystä kuuleviin korviinsakaan. Silloin hän alkoi yksitellen reutoa heitä maahan, mutta nämäpä tekivät vastarintaa, passiivista ainakin; jokainen terhakka, ahavoittunut viikari tekeysi niin painavaksi kuin osasi, tai kipusi ylös paikalla kun jalat tantereeseen tupsahtivat.

Silloinpa lairdi kutsui avukseen hevosrenkinsä, kovapintaisen miehen, joka oitis huiteli ratsuraipallaan. Muutamat sivallukset kaahasivat joukkueen käpälämäkeen; ja siten alkoi ensimäinen rauhan rikkuminen Ellangowanin talonväen ja Derncleughin mustalaisten välillä.

Jälkimäiset eivät vähään aikaan kyenneet kuvittelemaankaan sotaa todelliseksi. Mutta he huomasivat sen erä erältään: metsänvartija rusikoitsi heidän lapsiansa, tavottaessaan heidät kielletyiltä retkiltä; siltavouti korjasi takavarikkoon heidän aasinsa, jos nämä oli jätetty viljelysmaille taikkapa vastoin valtamaantie-asetusta laskettu tienvieriäkään kaluamaan; konstaapeli alkoi tehdä uteliaita tiedustuksia heidän elannostaan ja toimeentulostaan, kummastellen sitä, että miehet kaiken päivää lojuivat hökkeleissä ja olivat parhaan osan yötä liikkeellä.

Asiain tälle kannalle kehityttyä mustalaiset siekailematta ryhtyivät kostantotoimiin. Ellangowanin kanakuntia ryöstettiin, hänen palttinoitansa varastettiin kuivausnuorilta tai valkaisupyörtänöiltä, hänen kalavesillään käytiin, hänen koiriaan siepattiin, kasvavia puitaan katkottiin tai kolottiin. Paljon pikku ilkivaltaisuuksia tehtiin ja monia niistä ilmeisesti pelkästä ilkikurisuudesta. Toiselta puolen sinkoili vangitsemiskäskyjä, määräten syyllisiä armotta takaa-ajettavaksi, etsiskeltäväksi, kiinni otettavaksi ja pidätettäväksi; eikä näppäryyskään pelastanut joitakuita tuhontekijöitä joutumasta syyhyn. Yksi näistä, vankka nuori mies, joka oli toisinaan käynyt merellä kalastelemassa, luovutettiin D——n merisoturiksi-oton kapteenille; kaksi alaikäistä piestiin, ja muuan egyptiläinen eukko lähetettiin työvankilaan.

Yhäti eivät mustalaiset silti hievahtaneetkaan poistuakseen niin kauvan asumaltansa paikalta, ja mr. Bertram oli haluton riistämään heiltä ikivanhaa "turvakaupunkia". Sissisotaa jatkui siten kuukausimäärin, vihollisuuksien kumpaiseltakaan puolelta yltymättä tai heikkenemättä.

HÄÄTÖ.

Skotlantilaisen anastussodan alkua ja kehitystä seuratessamme emme saa jättää mainitsematta, että oli vuosia vierryt ja viidettä syntymäpäiväänsä lähentelevästä pikku Harry Bertramista sukeutunut niin reima ja vilkas ihmisvesa kuin on konsanaan puumiekkaa vuollut ja kaisloista krenatierin lakkia punoskellut. Aikaisin kehittynyt luonteen reippaus teki hänestä jo pikku samoilijan; hän tunsi hyvin jok'ainoan tilkun rinneniittyä ja notkoa Ellangowanin ympäristöllä ja osasi soperrella, mitkä norot kasvoivat sievimpiä kukkasia ja missä viidassa pähkinät olivat kypsimmillään. Monasti hän säikytteli hoitajiansa kapuamalla vanhan linnan raunioissa, ja useammin kuin kerran oli hän vaivihkaa retkeillyt mustalaiskylään asti.

Tällöin hänet tavallisesti toi takaisin Meg Merrilies, joka nähtävästi ei ulottanut nyreyttänsä lapseen, vaikka häntä ei saatu astumaan sisälle Ellangowanin kartanoon sen koommin kun hänen veljenpoikansa oli luovutettu merisoturien ottajille. Sitä vastoin hän useasti sai väijyskellyksi lapsen kävelyitä, laulellakseen hänelle jonkun mustalaislaulun, antaakseen aasinsa hänen ratsastettavakseen ja työntääkseen hänen taskuunsa piparikakun tai punaposkisen omenan. Tämän naisen vanha kiintymys sukuun näytti kaikilla muilla suunnilla torjuttuna ja ehkäistynä riemuitsevan saadessaan vielä jonkunkaan helliäkseen ja vaaliskellakseen. Hän ennusteli sataan kertaan, että nuoresta mr. Harrysta koituisi sukunsa ylpeys, "eikä ole sellaista vesaa ollut ikipitkiin aikoihin, aina Arthur Mac-Dingawaiesta saakka, joka sai surmansa Verisen Lahden ottelussa; nykyinenpä karahka ei kelpaa muuksi kuin hädin polttopuuksi". Kerran hän lapsen sairastaessa makasi kaiken yötä ikkunan alla hymisten runoa, jonka uskoi verrattomaksi kuumeen karkottajaksi, eikä häntä saatu tulemaan taloon eikä jättämään vartiopaikkaansa ennen kuin kuuli vaaran väistyneen.

Vaimon kiintymys lapseen alkoi herättää epäluuloa, ei kylläkään hovinherrassa, tämä kun ei koskaan ollut joutuisa uumoilemaan pahaa, vaan hänen vaimossaan, joka oli heikko terveydeltään ja raskaalla mielellä. Hän oli siunatussa tilassa nyt toistamiseen ja pitkällä, ja kun ei voinut itse liikuskella kävelyillä ja Harryn hoitajatar oli nuori ja ajattelematon, pyyteli hän mestari Sampsonia ottamaan toimekseen pitää poikaa silmällä tämän harhamatkoilla, milloin ei muuta seuralaista ollut saapuvilla. Koulumestari rakasti nuorta hoidokkiaan ja oli hurmaannuksissaan omasta menestyksestään, saatuaan hänet jo niin pitkälle opin uralla kuin kolmitavuisten sanojen tavaamiseen.

Sietämätön oli ajatus, että tämä oppinut ihmelapsi joutuisi mustalaisten siepattavaksi kuin toinen Adam Smith.[18] Niinpä hän auliisti ryhtyikin tehtävään, joka oli hänen kaikkia elämäntapojaan vastaan, ja hänen nähtiin harppailevan hautoen matemaattista tehtävää päässään ja suuntaillen katseensa viisivuotiaaseen poikaan, jonka puikkelehtimiset johtivat hänet lukemattomiin kiusallisiin pälkäisiin.

Kahdesti kaahasi koulumestaria äkäinen lehmä, kerran liukahti hän astuinkiviltä puroon ja toisena kertana vajosi vyötäisiänsä myöten Lochendin hetteeseen, yrittäessään taittaa ulpukkaa nuorelle lairdille. Sampsonin siitä pelastaneet kylänvaimot arvelivat, että "lairdi voisi yhtä hyvin uskoa poikansa varjelun perunamaan variksenpeljätille"; mutta sävyisä koulumestari kesti kaikki tapaturmansa yhtä häiriintymättömän vakavana kuin tyynenäkin. "Ta-va-ton-ta!" oli ainoa huudahdus, minkä ne konsanaan kirvottivat paljon koetellun miehen huulilta.

Tähän aikaan oli hovinherra päättänyt juurittaa Derncleughin ryöstöasukkaat maaltansa. Vanhat palvelijat pudistelivat päätään tälle aikeelle, ja mestari Sampsonkin rohkeni tehdä epäsuoran vastaväitteen. Mutta kun sen asuna oli oraakkelimainen lauselma "Ne moveas Camerinam",[19] niin ei vihjaus eikä siihen käytetty kieli ollut omiaan mr. Bertramin mieltä valaisemaan, ja laki sai selvitelläkseen mustalaisten asian. Siltavouti liitusi kyläsen joka oven julistetun häätötuomion merkitsi. Yhäkään eivät ahdistetut osottaneet mitään alistumisen tai kuuliaisuuden oireita.

Vihdoin saapui määräajan loppu, onneton Martinpäivä, ja turvauduttiin väkivaltaisiin häätötoimiin. Voimakas joukkue poliisiviranomaisia, joka riitti tekemään kaiken vastustuksen turhaksi, vaati asukkaita poistumaan puoleltapäivin; ja kun nämä eivät totelleet, kävivät poliisit valtuutensa nojalla repimään hökkelien kattoja ja särkemään kehnoja ovia ja ikkunoita, — jollaista lyhyttä ja tehokasta häätötapaa vieläkin käytetään muutamilla etäisillä Skotlannin kolkilla, kun alustalainen niskuroitsee. Mustalaiset jonkun aikaa katselivat hävitystyötä yrmeän äänettöminä ja toimettomina; alkoivat sitte valjastaa ja kuormittaa aasejansa sekä muutoinkin valmistella lähtöä. Sellaisesta puuhasta väleen suoriuduttiin, missä kaikilla oli paimentolaisten tavat; ja he läksivät taipaleelle etsimään uutta asuinsijaa, missä heillä ei olisi herraa heristelemässä ja kukakäskiä näyttämässä.

Ellangowanin mieltä painosti sen verran, ettei hän ollut saanut itse tulluksi alustalaistensa karkotusta katsomaan. Hän jätti häätötuomion toimeenpanon oikeudenpalvelijoille ja suostutti partiojoukon johtajaksi Frank Kennedyn, tullipäällysmiehen eli matkatarkastajan, joka oli viime aikoina päässyt kartanonväen tuttavuuteen. Mr. Bertram itse valitsi sen päivän vieraskäyntiä varten erään melkoisen matkan päässä asuvan tuttavansa luokse. Mutta varokeinoistaan huolimatta ei hän sattumalta kuitenkaan saanut kartetuksi entisten alustalaistensa kohtaamista näiden peräytyessä hänen maatilaltaan.

Eräällä solatiellä jyrkän mäen niskassa Ellangowanin tiluksien rajalla tuli mustalaiskulkue mr. Bertramia vastaan. Neljä tai viisi miestä oli etujoukkona, verhoutuneina väljiin viittoihin, jotka kätkivät heidän pitkät ja solakat vartalonsa, kuten leveät lerppalieriset hatut silmäkulmien yli vedettyinä suojelivat heidän rajuja ilmeitään, tummia silmiään ja mustanpuhuvia kasvojaan. Kahdella oli pitkät lintupyssyt olalla, yhdellä huotraton lyömämiekka, ja kaikilla oli ylämaalainen väkipuukko, vaikka he eivät sitä asetta kantaneet julkisesti tai korskeillen. Heidän takanaan tuli jono kuormitettuja aaseja ja pikku rattaita, joilla maanpakolais-yhteiskunnan raihnaat ja avuttomat, iäkkäät ja pienet lapset värjöttelivät. Tätä pikku karavaania pitivät lähinnä silmällä punavaippaiset, olkihattuiset naiset sekä avopäät, paljasjalat ja puolialastomat varttuneemmat lapset.

Tie oli hiekkaharjun leikkauksessa kapea ja korkeiden äyräiden litistämä, ja mr. Bertramin palvelija ratsasti esiin käskevästi viuhautellen raippaanpa ja viittoen ajajia suomaan tilaa paremmillensa. Hänen merkeistään ei piitattu. Sitte hän huusi miehille, jotka laiskasti astuskelivat edellä: "Käykää hevosianne päitsistä kiinni ja tehkää tilaa lairdin kulkea".

"Saakoon hän osansa tiestä", vastasi eräs miehistä lerpattavan leveäröytäisen hattunsa alta ja päätänsä kohottamatta, "eikä enempää; valtatie on yhtä vapaa meidän aaseillemme kuin hänen ruunaparillensakin".

Kun miehen sävy oli ynseä ja uhkaavakin, katsoi mr. Bertram paremmaksi olla arvoaan tehostamatta ja sivuuttaa kulkueen hiljaisesti, sellaisella tilalla kuin nämä suvaitsivat hänen käytettäväkseen jättää, ja kapea oli se tola kylläkin. Välinpitämättömyydellä peittääkseen kokemansa kunnioituksen puutteen vaikutusta puhutteli hän muuatta miestä, kun tämä sivuutti hänet ilman vähintäkään tervehdyksen tapaista tai tuntemisen merkkiä:

"Giles Baillie", virkkoi hän, "oletko kuullut, että poikasi Gabriel jakselee hyvin?" (Kysymys koski merisotamieheksi vietyä nuorta miestä.)

"Jos olisin toisin kuullut", vastasi ukko ankaran ja uhkaavan näköisenä puhujaan katsahtaen, "niin olisittepa siitä kuullut tekin." Ja hän talsi tietänsä edelleen, enempää kyselyä odottamatta.[20]

Vaivoin päästyään ahtautumaan eteenpäin tuttujen kasvojen tungoksessa, jotka olivat aina ennen vastaanottaneet hänen lähenemisensä ylemmälle olennolle kuuluvalla arvonannolla, mutta nyt ilmaisivat pelkkää vihaa ja halveksumista, ja tultuaan matkueen ohitse ei hän voinut olla kääntämättä ratsuaan ja katselematta taipaleelleen, nähdäkseen retkikunnan etenemisen. Ryhmä olisi ollut oivallinen aihe Calotten siveltimelle. Etujoukko oli jo saapunut pieneen kituliaaseen näreikköön mäen juurelle; tämä vähitellen kätki kulkueen, kunnes viimeisetkin kuhnustelijat olivat näkyvistä kadonneet.

Katkeriapa olivat hänen tunteensa. Laiskaa ja pahantapaista oli tosin ollut rotu, jonka hän siten oli muitta mutkitta ajanut pois vanhasta turvapaikasta; mutta oliko hän yrittänyt kehittää karkotettuja toisenlaisiksi? He eivät nyt olleet sen säännöttömämpää väkeä kuin silloin kun heidän annettiin pitää itseään jonkunlaisena suvun vakituisena alustalaisjoukkona; ja tarvitsiko pelkästään hänen järjestyksenvalvojaksi tulonsa aiheuttaa näin äkillistä käännettä hänen käyttäytymisessään heitä kohtaan?

Jotakin parannuskeinoa olisi edes pitänyt yrittää ennen kuin seitsemän perhettä yhtähaavaa häädettiin avaraan maailmaan ja eristettiin jonkunlaisesta suojeluksesta, joka pidätti heitä ainakin törkeästä rikollisuudesta. Sydäntä myöskin kirveli luonnollinen kaiho noin monien tuttujen kasvojen katoamisesta iäksi; ja siihen tunteeseen oli Godfrey Bertram erityisemmin hedas yksinkertaisen luonteensa takia, joka tapaili päähuvitteitansa oman ympäristönsä pikku piiristä.

Hänen ollessaan kääntämäisillään hevosensa jatkamaan matkaa, ilmestyi odottamatta näkyviin Meg Merrilies, joka oli jättäytynyt joukosta jäljemmälle.

Hän seisoi tien korkealla äkkijyrkällä reunalla, joten oli melkoista ylempänä Ellangowania, vaikka tämä istuikin ratsun seljässä; ja hänen kookas vartalonsa näytti melkein yliluonnollisen kokoiselta taivaan helakkaa sineä vasten kuvastuessaan. Olemme huomauttaneet, että hänen asussaan, eli oikeammin sen järjestelytavassa, oli jotakin vierasmaalaista, kenties vasiten taidokkaasti sovellettua lisäämään hänen loitsujensa ja ennustustensa vaikutusta, tahi mahdollisesti johtuen joistakin esivanhempien pukeutumista muistelevista perintätiedoista. Tällä kertaa oli hänellä iso kaistale punaista karttuunia kiedottuna pään ympäri turbaanin tavoin, jonka alta tummat silmät välkähtelivät outoa kiiltoa. Pitkä ja takkuinen tukka valui suortuvina tämän kummallisen päähineen poimuista. Hänen asentonsa oli vimmaukseen haltioittuneen sibyllan, ja oikeassa kädessään hän ojenteli näköjään vasta nyhdettyä versoa.

"Vie sun hiisi", ärähti hevosrenki, "eikös hän vain olekin käynyt silpomassa saarninvesoja Dukit-puistossa!"

Hovinherra ei vastannut, vaan tuijotti yhä ilmestykseen, joka siten kokotteli hänen polkunsa yli.

"Ratsasta eteenpäin", sanoi mustalainen, "ratsasta eteenpäin, Ellangowanin lairdi — ratsasta eteenpäin, Godfrey Bertram! — Tänä päivänä olet sinä tukahuttanut seitsemän savuavaa liettä — katsohan, roihuaako tuli omassa vierashuoneessasi siitä sen iloisemmin. Olet repinyt seitsemän majan kattokaislat — katsohan, seisooko oma kurkiaisesi sen vankempana. Saat nyt hiehoillesi omettoja Derncleughin hökkeleistä — katsohan, ettei jänis kyyhöttele Ellangowanin pankolla. — Ratsasta eteenpäin, Godfrey Bertram — mitä meidän väkemme perään vilkuilet? Siellä menee kolmekymmentä sydäntä, jotka olisivat olleet leivättä ennen kuin sinulta olisi puuttunut herkkuja ja vuodattaneet verensä ennen kuin sinuun olisi naarmuakaan sattunut. Niin — kolmekymmentä menee siellä, satavuotiaasta muorista viimeviikkoiseen lapsoseen asti, sinun hätyyttämiäsi tölleistänsä nummelle ketun ja teiren yökumppaneiksi! — Ratsasta eteenpäin, Ellangowan. Meidän pienokaisemme riippuvat väsyneessä seljässämme — katsohan, että upea kätkyt kotonasi sen pehmeämmäksi pöyhitään — en silti toivota pahaa pikku Harrylle enkä vielä syntymättömälle — Jumala varjelkoon — ja tehköön heistä ystävällisiä köyhille, ja parempia ihmisiä kuin heidän isänsä! — Ja nyt, ratsastahan vain eteenpäin omaa tietäsi, sillä nämä ovat viimeiset sanat mitä konsanaan kuulet Meg Merriliesin puhuvan, ja tämä on viimeinen risu minkä konsanaan katkaisen Ellangowanin armaista metsistä."

Näin sanoen hän taittoi kädessään pitelemänsä verson ja nakkasi sen tielle. Anjoun Margareta ei voitokkaille vihollisilleen purevan kirouksensa suotuaan olisi voinut kääntyä heistä ylpeämmän halveksivalla liikkeellä. Hovinherra kakisteli puhuakseen ja hamuili puolen kruunun lanttia taskustaan; mustalainen ei hänen vastaustaan eikä lahjaansa odottanut, vaan asteli alas mäkeä saavuttaakseen karavaanin.

Ellangowan ratsasti mietteissään kotiin; ja oli merkillistä, ellei hän maininnut kohtaustansa kenellekään. Hevosrenki ei ollut niin vaitelias: hän kertoi jutun juurtajaksain keittiössä runsaalle kuulijakunnalle ja lopetti vannomalla, että "jos ikinä pahahenki puhui naisen suun kautta, niin sinä siunattuna päivänä käytti hän Meg Merriliesiä tulkkinaan".

TURMION PÄIVÄ.

Vireänä virkakautenaan ei mr. Bertram tulliasioitakaan unohtanut. Man-saaren siihen aikaan erityisesti helpottama salakuljetus oli yleinen pitkin Skotlanin koko lounaisrannikkoa. Melkein kaikki kansa otti niihin puuhiin osaa; vallassääty suvaitsi niitä, ja tullivirkamiehillä oli velvollisuutensa hoitamisessa useasti vastusta niistä, joiden olisi pitänyt heitä tukea.

Niillä seuduin oli siihen aikaan matkatarkastajana muuan Francis Kennedy, jota jo on kertomuksessamme mainittu, — tanakka, päättäväinen ja toimekas mies, joka oli tehnyt suuria takavarikkoja ja sikäli joutunut vihoihin niiden kanssa, joilla oli etua "suorasta kaupasta", kuten he salakuljettajan ammattia nimittivät. Tämä henkilö oli erään aatelismiehen avioton poika; se seikka sekä hänen iloinen toverillisuutensa ja hyvä lauluvarastonsa hankkivat hänelle tuolloin tällöin pääsyn paikkakuntansa herrasmiesten seuraan, ja hän oli moniaan heidän urheiluklubinsakin jäsen, ollen erityisen harjaantunut siihen alaan.

Ellangowanissa oli Kennedy usein ja mielellään nähtynä vieraana. Hänen eloisuutensa vapautti mr. Bertramin ajattelun vaivasta ja siitä ponnistelusta, mitä hänelle tuotti yksityiskohtaisen aatosyhteyden säilyttäminen, samalla kun saatiin oivallista keskustelun aihetta niistä uskaliaista ja vaarallisista uroteoista, joihin virkansa hoitaminen oli häntä johtanut. Tuollaiset seikkailut viehättivät Ellangowanin lairdia, ja Kennedyn seuran tuottama huvi oli hänelle oivallisena syynä kertojan suosimiseen ja auttamiseen vihatun ja uskalletun velvollisuutensa täyttämisessä.

"Frank Kennedy", tapasi hän puhella, "on herrasmies, vaikka vihkimättömästä liitosta syntynyt — hän on sukua Ellangowanin haaralle Glengubblen omistajain kautta. Viimeinen Glengubblen lairdi olisi jättänyt maatilan Ellangowaneille; mutta sattumalta Harrigatessa käväistessään hän kohtasi siellä miss Jean Hadawayn — sivumennen sanoen, Vihreä Lohikäärme on Harrigatessa parempi majatalo kuin se toinen — mutta mitä Frank Kennedyyn tulee, niin hän on tavallaan herrasmies syntyjään, ja on häpeä olla auttelematta häntä noita salakuljettajain heittiöitä vastaan."

Sitte kun tuomio- ja täytäntöönpanovalta olivat täten liittoutuneet, sattui kapteeni Dirk Hatteraick tyhjentämään lastillisen väkijuomia ja muuta salakuljetustavaraa rantahietikolle jokseenkin lähelle Ellangowania. Luottaen siihen penseyteen, jota hovinherra oli ennen osottanut tuollaisia lainrikkomuksia kohtaan, ei hän puuhiansa kovinkaan hätäisesti piilotellut eikä joudutellut. Siitä oli seurauksena, että mr. Frank Kennedy Ellangowanin valtuuttamana, apunansa muutamia lairdin miehiä, jotka hyvin tunsivat seudun, ja osasto sotaväkeä, karkasi nassakoihin, kääryihin ja säkkeihin käsiksi. Hurjalla kahakalla, jossa annettiin ja saatiin pahoja haavoja, onnistui hänen painaltaa virastonsa leveä nuoli tavaroihin ja voittokulkueessa kuljetuttaa ne lähimpään tullikamariin. Dirk Hatteraick vannoi hollanniksi, saksaksi ja englanniksi täydelleen ja koron kanssa maksavansa sekä ryöstäjälle että hänen apureilleen; ja kaikki, jotka hänet tunsivat, arvelivat hänen todenmukaisesti pitävän sanansa.

Muutamia päiviä mustalaisheimon lähdön jälkeen kysyi mr. Bertram aamiaispöydässä puolisoltaan, eikö nyt ollut pikku Harryn syntymäpäivä?

"Viiden vuoden vanha ummelleen tänä siunattuna päivänä", vastasi mrs. Bertram; "voimme siis katsastaa englantilaisen herrasmiehen kirjelappua".

Mr. Bertram mielellään näytti mahtipontisuutta pikku seikoissa. "Ei, rakkaani; huomenna vasta. Viime kerralla mainitsi meille käräjillä sheriffi, että dies — että dies inceptus — sanalla sanoen, latinaa sinä et ymmärrä, mutta se merkitsee, että määräpäivä alkaa vasta loputtuansa."

"Paljon mahdollista, rakkaani; mutta se ei sitä estä olemasta pätevä lainkohta. Totisesti, määräpäivistä puhuessani, soisinpa Frank Kennedyn tavoin, että helluntai tappaisi Martinpäivän ja joutuisi hirteen murhasta — sillä sainpa vastikään kirjeen Jenny Cairnsin korkosaatavasta, eikä ole vielä vilahdukseltakaan täällä näkynyt ensimäistäkään alustalaista tuomassa ropoakaan veroa — mutta Frank Kennedystä puhuessani, luulenpa hänen tänään poikkeavan meille, sillä hän läksi kiertämään Wigtoniin ilmottaakseen siellä oleskelevalle kuninkaan laivalle, että Dirk Hatteraickin lokertti liikkuu taas rannikolla, ja sieltä hän palajaa tänään. Avaammekin sitte pullon ranskanviiniä ja juomme pikku Harryn maljan."

"Soisinpa Frank Kennedyn jättävän Dirk Hatteraickin omille oloillensa", vastasi talon emäntä. "Mitä tarvitsee hänen häärätä enempää kuin muutkaan ihmiset? Eikö hän voi laulaa laulujansa, ottaa ryyppyjänsä ja nostaa palkkaansa kuten tullinhoitaja Snail, joka ei koskaan ketään hätistele? Ja ihmettelen sinua, lairdi, että sekaannut ja — Tarvitsiko meidän kertaakaan lähettää kaupungista hakemaan teetä tai konjakkia, silloin kun Dirk Hatteraick tapasi hiljaisesti poikkeilla lahteen?"

"Vaimoseni, et vähääkään ymmärrä näitä asioita. Luuletko tuomarille soveltuvan pitää omaa taloansa salakuljetustavaran talletuspaikkana? Frank Kennedyltä kyllä näet siitä säädetyt rangaistukset, ja itse tiedät, että niillä oli tapana säilyttää enimmin kysyttyjä tavaroitaan tuolla Ellangowanin Vanhallasijalla."

"Oi, hyväinen aika, mitä pahenivat vanhan linnan muurit ja holvi siitä, että siellä tarpeen tullen talletettiin muutamia konjakkitynnyreitä? Eihän sinun toki tarvinnut siitä mitään tietää; ja siitäkös muka kärsi kuningas, että täkäläiset lairdit kohtuhinnalla saivat ryyppynsä ja rouvat teetilkkansa! Kehtaavatkin niistä vaatia niin korkeata veroa! Ja eikö vain kannattanutkin minun saada noita flandrialaisia päähineitä, jotka minulle lähetti Dirk Hatteraick aina Antwerpenistä asti? Kestääpä odottaa ennen kuin minulle kuningas mitään lähettää tai Frank Kennedy sen paremmin. Ja sitte piti sinun noiden mustalaistenkin kanssa riitaantua! Joka päivä odotan kuulevani navettarakennuksen olevan ilmi tulessa."

"Sanon sinulle vielä kerran, rakkaani, että sinä et ymmärrä näitä asioita — ja tuolla Frank Kennedy tulla nelistääkin ylös puistokujaa."

"Hohoi! hohoi! Ellangowan", sanoi hänen puolisonsa ääntään korottaen, lairdin poistuessa huoneesta, "soisin itse ne ymmärtäväsi, siinä kaikki!"

Tästä aviollisesta kaksinpuhelusta hovinherra hyvillä mielin kiirehti uskollista ystäväänsä mr. Kennedyä vastaan, joka saapui iloa säihkyvin silmin. "Kaikin mokomin, Ellangowan", sanoi hän, "joutukaapa linnaan! Sieltä näette vanhan ketun Dirk Hatteraickin ja hänen majesteettinsa ajokoirat täyttä vauhtia kiitämässä kintereillä."

Hän heitti hevosensa ohjakset tallipojalle ja juoksi ylös porrasaskelmia vanhaan linnaan, perässään hovinherra ja moniaita muitakin huonekunnan jäseniä, joita oli hälyttänyt mereltä yhä selvemmin kuuluva kanuunain jyske.

Noustuaan siihen osaan raunioita, mistä avautui laajin näköala, huomasivat he lokertin täysin purjein kiitävän poikki lahden, kintereillään tykkivene, joka herkeämättä pommitti pakolaista keulalaidoiltaan, lokertin vastatessa tuleen peräkanuunillaan.

"Ne ovat vasta heittopallosilla", huudahteli Kennedy intoutuneena, "mutta pian siitä käsirysyynkin käydään. Lempo, hän keventää lastiansa! Näen hyvää Nantesia kierähtelevän laidan yli, nassakan toisensa jälkeen! Siinä mr. Hatteraick tekee hiton kelvottoman kolttosen, kuten vielä annan hänen tietää. Nyt, nyt! — pääsivät hänestä tuulen puolelle! — noin, oikein! O'skii'! o'skii'! Nyt, koiraseni! nyt! — kiinni, Virkku, kiinni!"

"Luulenpa", virkahti vanha puutarhuri vieressään ällistelevälle sisäkölle, "että tullimies on haltioissaan"; tällä sanalla kansa ilmaisee niitä rajuja mielenliikutuksia, joita se ajattelee kuoleman enteiksi.

Ajoa jatkui. Taitavasti ohjailtu lokertti käytti kaikkia mahdollisia koukkuiluja pelastuakseen. Se oli saavuttanut niemekkeen, joka oli lahden vasemman rannan äärimäisenä ulkonemana, ja oli kiertämäisillään sen, kun kanuunanluoti osui raakapuun jalkaköyteen ja isopurje romahti kannelle. Tapaturmalla näytti voivan olla yksi ainoa seuraus, mutta katselijat eivät sitä päässeet näkemään, sillä alus oli juuri sivuuttanut niemekkeen, menetti peräsimensä tehon ja painui harjun taakse. Tykkivene levitti kaikki purjeensa takaa-ajoon, mutta sen suunta oli viistänyt liian läheltä nientä, joten miehistön oli pakko kääntää myötätuuleen, peljäten rantaan ajautuvansa, ja tehdä iso polvi takaisin lahteen, saadakseen riittävää tilaa niemekkeen kiertämiselle.

"Ne menettävät sen, tuhannen pentelettä, lastin ja lokertin, toisen tai molemmat", intousi Kennedy; "minun täytyy nelistää Warrochin kärjelle" — tämä oli tuo usein mainittu niemeke — "ja merkillä ilmottaa niille, mihin se on toisella puolella ajautunut. Hyvästi tunniksi, Ellangowan — toimittakaa valmiiksi kahden kannun punssimalja ja runsaasti sitroneja. Minä pidän huolen siitä ranskalaisesta tavarasta ja juomme nuoren lairdin terveydeksi maljasta, jossa tullinhoitajan pursi uisi." Hän hyppäsi ratsunsa selkään ja karautti pois.

Noin penikulman päässä kartanosta, sen metsän laidassa, jonka olemme maininneet kattaneen Warrochin kärjeksi nimitettyyn ulkonemaan päättyvää vuoriniemekettä, kohtasi Kennedy nuoren Harry Bertramin ja hänen opettajansa mestari Sampsonin. Usein oli hän lapselle luvannut luovuttaa pikku skotlantilaisheponsa hänen ratsastaakseen, ja hän olikin päässyt pikku Harryn erityiseksi suosikiksi, laulamalla, tanssimalla ja hulluttelemalla hänen huvikseen. Hänen tulla tömistäessään poika oitis äänekkäästi vaati lupauksen täyttämistä. Kennedy ei hänen tyydyttämisessään nähnyt mitään vaaraa ja halusi kiusata koulumestaria, jonka naamasta luki vastaväitteen; hän sieppasi Harryn maasta eteensä satulaan ja pitkitti menoansa.

Sampsonin "Kukaties, katsastaja Kennedy —" hukkui kavioiden kopseeseen. Opettaja oli kotvan kahden vaiheilla, lähteäkö heidän perässään. Mutta olihan Kennedyllä perheen täysi luottamus, kun sitä vastoin hänellä itsellään ei ollut vähintäkään halua työntyä sellaisen miehen seuraan, "joka oli hedas jumalattomiin ja rivoihin piloihin". Niinpä tallustelikin hän omaa tietänsä ja omalla vauhdillaan, kunnes saapui Ellangowanin Sijalle.

Linnan sortuneilla muureilla katselijat yhä tähystivät tykkivenettä, joka viimein, melkoisesti menetettyään aikaa, voitti riittävästi tilaa kiertääkseen Warrochin kärjen ja katosi heidän näkyvistään metsäisen niemekkeen taakse. Jonkun aikaa jälkeenpäin kuului etäältä useita kanuunanlaukauksia ja tovin kuluttua vielä kovempi jymähdys, kuin olisi siellä alus räjähtänyt ilmaan; puiden yli kohosi savupilvi, häipyen sinitaivaalle. Kaikki hajausivat sitten omille tahoilleen, eri tavoin päätellen salakuljettajan kohtalosta, mutta enemmistö väittäen sen valtausta ehdottoman varmaksi, ellei se jo ollutkin uponnut.

"Alkaa tulla päivällisen aika", huomautti mrs. Bertram miehelleen; "kestäneekö kauvan, ennen kuin mr. Kennedy ehtii takaisin?"

"Odottelen häntä joka hetki tulevaksi, rakkaani", vastasi hovinherra; "kenties hän tuopikin joitakuita tykkiveneen upseereja mukanaan".

"Voi hyväinen, Bertram, mikset sitä minulle aikaisemmin sanonut, jotta olisimme kattaneet ison ympyriäisen pöydän? Ja ne kun ovat kyllästyneitä suolattuun lihaan, ja sinun päivällisesi parhaana osana on — suoran totuuden sanoakseni — härän selkäpaisti. Ja sitte minä olisin ottanut ylleni toisen hameen, eikä olisi sinullekaan puhdas kaulahuivi pahaa tehnyt; mutta sinua huvittaa aina yllätellä ja hoputella toista! Varmastikaan en minä iankaikkisesti kestä tämmöistä menoa — mutta sitte kun toisen perii hauta, ei siinä enää surku auta."

"Pyh, joutavia! Horna periköön paistin, hameen, pöydän, kaulahuivin — meillä ei ole hätää minkään näköistä. Missä on mestari, John?" (Pöytää kattavalle palvelijalle.) "Missä on mestari ja pikku Harry?"

"Mr. Sampson on kotona ollut jo runsaasti pari tuntia, mutta mr. Harry ei tainnutkaan tulla kotiin hänen kanssaan."

"Ei kotiin hänen kanssaan?" kummastui hovinrouva; "kutsukaa mr. Sampson paikalla tänne".

"Mr. Sampson", sanoi hän toisen tullessa, "eikö ole ihmeellisin asia tämän maan päällä, että te, jolla on vapaa ylöspito — vuode, ruoka ja pesu — ja kahdentoista punnan vuosipalkka, vain pitääksenne silmällä poikaamme, jätätte hänet näkyvistänne kahdeksi tai kolmeksi tunniksi?"

Sampson teki nöyrästi myöntävän kumarruksen joka pysähdyksellä, minkä vihastunut rouva sovitti hänen asemansa etujen luetteloon paremmin tehostaakseen nuhdettaan, ja kertoi sitte sanoilla, joiden jäljittelyä emme pidä häntä kohtaan kauniina, miten mr. Francis Kennedy oli "omalla vastuullaan ottanut huostaansa nuoren Harry-herran hänen epäävistä vastaväitteistänsä huolimatta".

"En ole kovinkaan kiitollinen mr. Francis Kennedylle vaivastaan", huomautti rouva ärtyisesti; "entä jos hän antaa pojan tipahtaa hevosen seljästä ja toimittaa hänet iäkseen raajarikoksi? tai entä jos noista kanuunista joku häneen osaa? — tai entä —"

"Tai entä jos, rakkaani", tokaisi Ellangowan, "mikä on paljoa todennäköisempää kuin mikään muu oletus, he ovat menneet tykkiveneeseen tai vallattuun alukseen ja palaavat niemen ympäri nousuveden aikaan?"

"Totisesti", huomautti Sampson, "luulin mr. Kennedyn palanneen tunti takaperin — varmasti olin kuulevinani hänen hevosensa kavioiden töminän".

"Se", selitti John leveästi virnistäen, "oli Taava kaahaamassa kyyttöä kävelypuistosta".

Sampson punehtui hiusmartoa myöten — ei huomautuksessa vihjatusta ivasta, jota hän ei olisi ikinä älynnyt eikä älynneenäkään pahakseen pannut, vaan omaan päähänsä pälkähtäneestä aatoksesta. "Olen tehnyt erehdyksen", virkkoi hän; "välttämättömästi olisi minun pitänyt viipyä ottamaan pienokainen takaisin". Hän sieppasi luupään sauvansa ja hattunsa, ja riensi Warrochin metsää kohti nopeammin kuin hänen oli koskaan nähty kävelevän ennen, tai jälkeenpäinkään.

Hovinherra vitkasteli jonkun aikaa, väitellen asiasta puolisonsa kanssa. Viimein hän näki tykkiveneen taas pistäytyvän esiin, mutta rantaa lähestymättä se suuntasi kulkunsa länttä kohti kaikki purjeet levällään ja hävisi piankin silmän kantamattomiin. Hovinrouvan pelkäilevä ja ärtyinen pahan aavistelu oli niin tavallista, ettei hänen mielentilansa mitään merkinnyt hänen herralleen ja puolisolleen. Mutta palvelijoissa ilmenevä hämminki ja rauhattomuus herätti hänessä nyt huolestumista, erittäinkin sitte kun hänet kutsuttiin huoneesta kaikessa hiljaisuudessa kuulemaan, että mr. Kennedyn hevonen oli isännättömänä palannut tallin ovelle, satula mahan alle kierähtäneenä ja ohjakset katkenneina. Sitä paitsi oli eräs maamies ohi kulkiessaan ilmottanut palvelusväelle, että Warrochin kärjen takana roihusi salakuljetuslokertti ilmi tulessa kuin sulatusuuni. Vaikka hän oli tullut metsän läpi, ei hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään Kennedystä tai nuoresta lairdista; "mestari Sampson siellä vain seuhtoi kuin hullu, heitä etsiskellen".

Nytpä tuli Ellangowanissa hyörinää. Hovinherra kiirehti Warrochin metsään, perässään palvelijat, niin miehet kuin naiset. Alustalaiset ja naapuriston mökkiläiset antoivat apuansa, osaksi harrastuksesta, osaksi uteliaisuudesta. Veneitä miehitettiin tutkimaan rantaa, joka niemen toisella puolella kohosi korkeiksi ja pyältyneiksi kallioiksi. Heräsi epämääräinen epäilys, vaikka liian kauhea lausuttavaksi, että lapsi oli saattanut pudota tuollaiselta kalliolta.

Päivä oli alkanut iltaantua, kun partiot hajausivat eri suuntiin metsään etsimään poikaa ja hänen seuralaistaan. Ilmakehän tummuminen, marraskuun tuulen käheä hohina alastomien puiden välitse, kuihtuneiden lehtien kahina ahoilla, eri joukkueiden yhä uudistuvat huhuilut, jotka useinkin vetivät heidät koolle siinä luulossa, että etsityt olivat löytyneet, — kaikki tuo loi näkymöön inhan jylhyyden tunnun.

Vihdoin, kun metsä oli turhaan tutkittu läpikotaisin, alkoivat etsijät miehissä kokoontua vertailemaan huomioitaan. Isän oli enää mahdoton salata tuskaansa, mutta se veti tuskin vertoja opettajan hädälle. "Jumalan tähden, olisinpa minä kuollut, hänen puolestaan!" hoki tämä harras sielu mitä syvintä ahdistusta ilmaisevina vaikerruksina. Vähemmän järkkyneet yltyivät kiihkeään väittelyyn sattumuksista ja mahdollisuuksista. Jokainen lausui mielipiteensä ja jokaista horjutti vuorostaan toisen puoltama käsitys. Jotkut arvelivat kaivattujen menneen tykkiveneeseen, toiset kolmen penikulman päässä olevaan kauppalaan, moniaat taasen kuiskailivat heidän saattaneen olla lokertissa, jonka lankkuja ja palkkeja nousuvesi nyt kuljetteli rantaan.

Samassa kajahti hietiköltä huuto niin huikea, niin vihlova ja voimakas, niin poikkeava kaikesta metsässä sinä päivänä kaikumasta hälinästä, että jokainen viipymättä käsitti sen ilmaisevan viestiä, viestiä kamalaa ja ratkaisevaa. Kaikki kiiruhtivat paikalle, ja siekailematta uskaltaen käyttää polkuja, joita muulloin olisivat väristen katselleet, laskeusivat kallionhalkeamaa kohti, jossa erään veneen miehistö oli jo noussut maihin.

"Täällä! — täällä! — tänne päin, Jumalan tähden! — tänne päin! tänne!" huudeltiin ehtimän takaa. Ellangowan raivasi itselleen tien tungoksen läpi, joka oli jo keräytynyt turman paikalle, ja näki heidän kauhunsa aiheen. Se oli Kennedyn ruumis. Ensi näkemällä tuntui hän suistuneen surmaansa putoamalla kallioilta, jotka hänen kohdallaan kohosivat äkkijyrkkänä seinänä sadan jalan korkeuteen hietikosta. Ruumis virui puoleksi vedessä, puoleksi maalla; käsivartta kohautellen ja vaatteita häiläytellen oli paisuva nousuvesi saanut sen jonkun matkan päässä näyttämään liikahtelevalta, niin että ruumiin ensimäisinä löytäneet luulivat sen olevan hengissä. Mutta viimeinenkin elon kipinä oli aikaa sammunut.

Kymmenkunta suuta avautui lausumaan toiveita, joita ei kukaan uskonut mahdollisiksi. Lopulta joku mainitsi mustalaisia! Tuossa tuokiossa oli Ellangowan kavunnut kallion kuvetta takaisin ylös, heittäytynyt ensimäisen tapaamansa hevosen selkään ja porhaltanut Derncleughin hökkeleihin päin.

Siellä oli kaikki pimeätä ja autiota. Hypättyään maahan tutkimaan tarkemmin, kompasteli hän mökeistä viskottujen huonekalujen pirstaleihin sekä käskystänsä revittyjen kattojen sälöihin ja pehkuihin. Raskaana painui silloin hänen tuntoonsa Meg Merriliesin ennustus tai kirous: "Olet repinyt seitsemän majan kattokaislat — katsohan, seisooko oma kurkiaisesi sen vankempana!"

"Antakaa takaisin", huudahti hän, "antakaa takaisin lapseni! Tuokaa minulle poikani, niin kaikki unohdetaan ja annetaan anteeksi!"

Puolittain sekamielisenä tätä rukoillessaan näki hän valon kajastusta eräästä revitystä töllistä — siinä oli Meg Merrilies ennen asunut. Kimmellys, joka tuntui tuikahtelevan takkavalkeasta, ei pilkottanut ainoastaan ikkunasta, vaan vuoliaistenkin raoista, missä kattoainekset oli hajoteltu.

Tuulena kiiti hän paikalle. Pääsy oli teljetty. Epätoivo antoi onnettomalle isälle kymmenen miehen voiman; hän ponnahti ovea vasten niin rajusti, että se rysähtäen ammahti auki. Tölli oli tyhjillään, mutta merkeistä päättäen oli siellä vast'ikään ollut asukkaita — liedellä oli tulta, kattila ja ruuan tähteitä. Hänen kiihkeästi tähystellessään ympärilleen, nähdäkseen jotakin tukea toiveelleen, että hänen lapsensa oli vielä elossa, astui tölliin mies.

Tulija oli hänen vanha puutarhurinsa. "Voi, sir!" säälitteli vanhus, "en olisi uskonut iässäni tällaista iltaa näkeväni! — Teidän on heti tultava Sijalle!"

"Onko poikani löytynyt? elääkö hän? oletteko löytäneet Harryn? Andrew, oletteko löytäneet Harryn?"

"Sitte hänet on ryöstetty pois! Olen varma siitä, Andrew, yhtä varma kuin että itse elän! Mustalaisvaimo on hänet siepannut — enkä tästä paikasta hievahda ennen kuin saan tietoja lapsestani!"

"Voi, kyllä teidän on tultava kotiin, sir, teidän on tultava kotiin! Olemme lähettäneet noutamaan sheriffiä, ja tänne asetamme koko yöksi vartion siltä varalta, että mustalaiset palaavat; mutta teidän — teidän on tultava kotiin, sir, — sillä armollinen rouva on henkitoreissaan."

Bertram käänsi huumautuneen ja älyttömän katseen lähettiin, joka tämän tuhoisen sanoman lausui; ja kertaillen sanaa "henkitoreissaan!" kuin kykenemättä tajuamaan sen merkitystä antoi hän ukon laahata itseänsä hevosta kohti. Kotiin ratsastaessaan hän vain jupisi: "Vaimo ja lapsi, molemmat — äiti ja poika, molemmat — tuska, tuska armoton!"

On tarpeeton kuvata uutta surkeuden näkyä, joka häntä odotti. Tietoa Kennedyn kohtalosta oli kiihkeästi ja varomattomasti levitelty Ellangowanissa, sillä mielivaltaisella lisäyksellä, että hän epäilemättä oli "vetänyt nuoren lairdin mukanaan kaitaan yli, vaikka nousuvesi oli pyyhkäissyt pois lapsen ruumiin — tuollainen köykäinen pikku rukka ajautuu etäämmäksi tyrskyyn".

Mrs. Bertram kuuli nämä puheet. Hän oli pitkälle kehittyneessä siunatussa tilassa ja joutui ennenaikaisiin synnytyskipuihin. Ennen kuin Ellangowan oli järkkyneestä hämmingistään tointunut käsittämään asemansa täyttä lohduttomuutta, oli hän tyttölapsen isä ja leski.

OIKEUDELLINEN TUTKIMUS.

Piirikunnan sheriffi saapui Ellangowaniin seuraavana aamuna varahin. Tälle maakuntavirkamiehelle määrää Skotlannin laki melkoisen laajoja tutkintotuomarin valtuuksia sekä kaikkien hänen oikeuspiirissään tapahtuneiden rikoksien tutkinnan, epäluulon alaisten pidättämisen ja tutkintovankilaan toimittamisen, ja niin edelleen.

Tämän kamalan tapauksen aikaan piirikunnan siinä asemassa toimiva virkamies oli hyvää sukua ja hyvän kasvatuksen saanut. Vaikka olikin esiintymisessään hieman muodollinen ja pikku piirteisiin kiintyvä, kunnioitettiin häntä yleiseen toimeliaana ja älykkäänä viranomaisena. Ensi työkseen hän kuulusteli kaikkia todistajia, joiden lausunnot saattoivat salaperäistä tapausta valaista, ja laati sananmukaisen pöytäkirjan, procès verbal'in, alustavasta tutkimuksesta, jota Skotlannissa käytetään lääkintälaillisen tarkastuksen asemesta. Sheriffin tarkka ja taitava tiedustelu sai ilmi montakin seikkaa, jotka tuntuivat kumoavan alkujaan syntyneen oletuksen, että Kennedy oli tapaturmaisesti pudonnut kallioilta. Lyhyesti mainitsemme niistä muutamia.

Ruumis oli nostettu läheiseen kalastajanmökkiin, mutta muuten ihan koskemattomana. Se oli sheriffin tutkimuksen ensimäisenä esineenä. Vaikka ruumis noin korkealta pudotessaan olikin kamalasti ruhjoutunut, havaittiin päässä syvä vihle, joka oli taitavan haavurin mielipiteen mukaan ehdottomasti isketty lyömämiekalla. Jälkimäisen herrasmiehen asiantuntemus keksi muitakin epäluulon aiheita. Kasvot olivat kovin mustuneet, silmät pullistuneet ja kaulasuonet paisuneet. Kirjava huivi, jota onneton mies oli käyttänyt kaulassaan, ei ollut tavallisessa asennossaan, vaan paljon väljentynyt, solmu suljunut sijoiltaan ja kiristynyt tavattoman piukkaan; poimut olivat niinikään rutistuneet, kuin olisi vainajaan karattu käsiksi huivista ja siitä laahattu kenties kuilun partaalle.

Toiselta puolen todettiin Kennedy-poloisen kukkaro koskemattomaksi, ja vielä kummallisemmalta tuntui, että hänen taskuistansa löydettiin ladattuina pistoolit, joita hänellä oli tapana pitää aina kun liikkui vaarallisilla retkillä. Sitä ihmeteltävämpi oli tämä havainto, kun hän oli salakuljettajien keskuudessa tunnettu ja peljätty yhtä säikkymättömänä kuin ketteränäkin aseittensa käyttäjänä, annettuaan taidostaan monia erinomaisia näytteitä. Sheriffi tiedusti, eikö Kennedyllä ollut tapana pitää mitään muita aseita. Useimmat mr. Bertramin palvelijat muistivat, että hänellä oli useimmiten ollut coutcau de chasse eli iso metsästyspuukko, mutta sellaista ei vainajalta löytynyt, eivätkä nekään, jotka olivat onnettomuuspäivänä hänet nähneet, voineet ottaa vakuuttaakseen, oliko hänellä silloin ollut tuota asetta vai eikö.

Ruumis ei suonut mitään muuta vihjausta Kennedyn kohtalosta. Vaatteet olivat kylläkin suuressa epäjärjestyksessä ja raajat kamalasti rusentuneet, mutta edellinen näytti sellaisen putouksen luultavalta, jälkimäinen varmalta seuraukselta. Kuolleen kädet olivat puristuneet nyrkkiin ja täynnä turvetta ja multaa, mutta tämäkään seikka ei varmaa vihiä antanut.

Tutkintotuomari lähti sitte paikalle, josta ruumis löydettiin, ja pani siellä löytäjät yksityiskohtaisesti kuvaamaan, miten se oli virunut. Iso lohkare näytti pudonneen uhrin mukana tai perässä yläpuolella olevasta kalliosta. Se oli niin tukevaa ja tiivistä kiveä, ettei ollut maahan mätkähtäessään paljoakaan sirkoillut, joten sheriffi pystyi mittaamalla arvioimaan sen painon ja järkäleen muodosta päättelemään, mikä osa siitä oli ollut kalliossa kiinni. Se kävi helposti selville kiven vereksestä pinnasta siinä kohden, missä säät eivät olleet päässeet siihen vaikuttamaan. Noustiin kalliolle ja tarkastettiin kohtaa, josta se oli murtunut. Katkeaman pinnasta näytti käyvän selville, että pelkkä ulkoneman kärjellä seisovan miehen paino ei olisi voinut sortaa lohkaretta mukanaan alas. Mutta siksi höllässä se näytti olleen, että kangella tai kolmen, neljän miehen yhteisin voimin sen olisi voinut singota sijoiltaan.

Jyrkänteen reunalla oli lyhyt ruoho kauttaaltaan tallattua, kuin kuolettavassa kamppailussa rynnistelevien tai tuimassa ponnistelussa punnertavien henkilöiden polkemana. Samanlaiset, vähemmän selvät jäljet johtivat terävää tutkijaa näreikön laitaan, joka sillä kohden ulottui korkealle pitkin äyrästä harjanteen laelle päin. Kärsivällisinä ja uutterina vainuttiin näitä jälkiä viidan sankimpaan tiheikköön asti, jollaista tolaa ei kukaan muu kuin piilottelija olisi vapaaehtoisesti valinnut.

Siellä nähtiin paikka paikoin ilmeisiä väkivallan ja rynnistelyn merkkejä. Oksia oli katkeillut kuin jonkun onnettoman hamuilemina vastustaakseen väkinäistä riepoitteluansa edelleen; maan kamara osotti monia jalan jälkiä, missä se vain oli vähänkin pehmeätä tai lettoa; oli näkyvissä tahrojakin, jotka saattoivat olla ihmisverta. Ainakin oli varmaa, että useampia henkilöitä oli raivannut tiensä tammien, pähkinäpuiden ja niiden lomassa kasvavan vesaikon läpi; ja toisin paikoin näkyi sellaisia jälkiä, kuin olisi täyttä jyväsäkkiä, hengetöntä ruumista tai muuta sellaista raskasta ja kiinteätä laahattu maassa. Eräässä kohden tiheikköä oli suonsilmäke, jonka savi oli valkeahkoa, luultavasti kalkkimullan sekaista. Kennedyn takinseljässä oli saman värisiä laikkoja.

Noin neljännespenikulman päässä tuhoisan jyrkänteen partaalta johtivat jäljet vihdoin pikku aukiolle, kovin tallatulle ja selvästi veren tahraamalle, vaikka paikalle oli siroteltu kuihtuneita lehtiä ja muutenkin koetettu hätäisesti peittää jälkiä, jotka ilmeisesti olivat johtuneet epätoivoisesta kahakasta. Ahon laidasta löydettiin uhrin metsästyspuukko, näköjään viskattuna tiheikköön, toisesta laidasta taasen vyö ja tuppi, nähtävästi kiirettömämmällä huolella ja varovaisuudella kätkettyinä.

Tutkintotuomari mittautti ja tarkasteli tällä paikalla näkyvät jalan jäljet. Muutamat vastasivat onnettoman uhrin askeleita; toiset olivat isompia, toiset pienempiä, osottaen ainakin neljän tai viiden miehen olleen hänen kimpussaan. Ennen kaikkea havaittiin täällä, ja ainoastaan täällä, lapsen jalan jälkiä; kun ei niitä nähty missään muualla ja Warrochin metsän halki kulkeva kova hevospolku oli vieressä, niin oli luonnollista ajatella, että poika oli saattanut mellakassa paeta sille suunnalle. Mutta koska lapsesta ei sen koommin ollut kuultu, niin sheriffi kaikki nämä seikat tarkoin muistiin merkittyään katsoi voivansa lausua mielipiteenään, että vainaja oli joutunut väkivallan uhriksi ja että tuntemattomat murhaajat olivat riistäneet haltuunsa lapsen Harry Bertramin.

Rikollisia etsiskeltiin kaikin tavoin. Epäluulo horjui salakuljettajain ja mustalaisten vaiheilla. Dirk Hatteraickin aluksen kohtalo oli selvillä. Kaksi miestä oli Warrochin lahden (kuten Warrochin kärjen etelänpuoleista poukamaa nimitettiin) vastapäiseltä rannalta nähnyt hyvin etäältä lokertin ajautuvan itää kohti, niemekkeen nenitse kierrettyään, liikkeistään päättäen ohjattomana. Pian jälkeenpäin he huomasivat sen tarttuvan matalikolle, savuavan ja lopulta leimahtavan liekkeihin.

Nämä hulmusivat jo korkealla, kun he näkivät tykkiveneen liehuvin lipuin pistäytyvän näkyviin niemen takaa. Palavan aluksen kanuunat laukeilivat itsestään, mikäli tuli ne saavutti, ja lopulta he näkivät sen räjähtävän ilmaan. Tykkivene pysytteli oman turvallisuutensa tähden ulohtaalla, ja risteiltyään paikalla, kunnes toinen oli tuhoutunut, se lähti täysin purjein etelään päin. Huolellisesti kyseli sheriffi miehiltä, oliko mitään veneitä lähtenyt liikkeelle aluksesta. Sitä he eivät osanneet sanoa — eivät olleet ainoatakaan nähneet — mutta olihan niitä saattanut poistua sellaiselle suunnalle, että palava alus ja maalle päin painuva sankka sauhu jäi niiden ja katsojain väliin.

Että tuhoutunut laiva oli Dirk Hatteraickin, sitä ei kukaan epäillyt. Hänen lokerttinsa oli hyvin tunnettu rannikolla ja sitä oli juuri odoteltu siihen aikaan. Asian laidan vahvisti tykkiveneen päällikön kirjeellinen vastaus sheriffin tiedustukseen; hän lähetti myöskin sen päivän liikkeitä koskevan otteen lokikirjastaan. Siinä huomautettiin heidän väijyskelleen salakuljetusalusta, jonka laivurina oli Dirk Hatteraick, tullivirkamies Francis Kennedyn tekemän ilmotuksen ja vaatimuksen perusteella. Kennedyn piti tähystellä maissa siltä varalta, että hurjaluontoiseksi mieheksi tunnettu ja moneen kertaan lain suojaa vaille tuomittu Hatteraick yrittäisi ajaa aluksensa matalikolle.

Kello yhdeksän seuduissa aamulla he olivat huomanneet purjealuksen, joka vastasi Hatteraickin lokertin tuntomerkkejä. He lähtivät ajamaan takaa ja ampuivat sitä, moneen kertaan merkkilipuilla vaadittuaan sitä kohottamaan kotipaikkalippunsa ja kääntymään tuuleen. Toinen nostikin silloin Hampurin lipun ja vastasi tuleen, ja taistelua kesti täydessä kulussa oltaessa kolme tuntia, kunnes he lokertin juuri sivuuttaessa Warrochin kärjen näkivät ison raa'an jalkäköyden katkeavan ja aluksen joutuvan ohjattomaksi. Sotalaivan miehistö ei melkoiseen toviin kyennyt käyttämään tätä seikkaa hyödykseen, kun suunta oli pidetty liian likitse rantaa, jotta olisi enää voitu kaartaa niemeke. Sen he saivat tehdyksi kahdella luovilla; silloin he huomasivat ahdistetun aluksen syttyneen tuleen ja miehistön siitä nähtävästi poistuneen.

Liekit olivat ehtineet muutamiin kannelle luultavasti vasiten kasattuihin väkijuomatynnyreihin ja muihin helposti palaviin aineksiin. Sen vuoksi ne roihusivat niin valtavina, ettei alusta uskallettu lähetä veneillä, erittäinkään kun kuumuus laukoi sen ladattuja kanuunia toisen toisensa jälkeen. Kapteenilla ei ollut vähintäkään epäilystä siitä, että miehistö oli sytyttänyt aluksensa ja paennut veneillä. Pidettyään tulipaloa silmällä, kunnes alus räjähti ilmaan, kääntyi Hänen Majesteettinsa tykkivene "Hai" Man-saarta kohti, katkaistakseen salakuljettajilta paluutien. Nämähän luultavasti ensi tilassa yrittäisivät pujahtaa tuohon turvapaikkaansa, vaikka saattaisivatkin päivän tai pari piileksiä metsissä, arveltiin. Mutta sen koommin eivät he kuitenkaan olleet pakolaisia nähneet.

Sellaisen selityksen antoi William Pritchard, Hänen Majesteettinsa tykkiveneen "Hain" kapteeni ja päällikkö, lopuksi syvästi pahotellen, ettei hänen ollut onnistunut tavata roistoja, jotka röyhkeydessään olivat ampuneet Hänen Majesteettinsa lippua. Hän vakuutti, että jos hän vielä kerran kohtaisi mr. Dirk Hatteraickin, niin ehdottomasti hän konnan hinaisi perässään satamaan vastaamaan kaikista teoistansa.

Kun siis näytti kutakuinkin varmalta, että lokertin miehistö oli pelastunut, oli Kennedyn kuolema helposti selitettävissä, jos hän osui heidän tielleen metsässä juuri kun olivat vimmoissaan aluksensa menetyksestä ja hänen osuudestaan vaurioon. Eikä ollut vaikeata uskoa, että moisista ahdinkonsa hurjistuttamista raakimuksista ei näyttäisi kovin katalalta rikokselta murhata lapsikin, jonka isää vastaan Hatteraickin tiedettiin syydelleen katkeria uhkauksia, tämän äkkiä käytyä toimeliaaksi salakuljettajain hätyyttäjäksi.

Tätä oletusta vastaan väitettiin, ettei viidentoista tai kahdenkymmenen miehen joukkio olisi voinut piileksiä rannikolla, kun niin tarkka etsintä pantiin toimeen heti heidän aluksensa tuhouduttua. Ainakin olisi heidän veneensä nähty rannassa, jos he olisivatkin kätkeytyneet metsään. Huomautettiin lisäksi, että noin täpärissä olosuhteissa, kun kaikki turvaan vetäytyminen tietenkin näytti vaikealta, ellei mahdottomaltakin, ei käynyt ajatteleminenkaan heidän kaikkien yhtyneen hyödyttömään murhaan pelkästään koston vuoksi.

Jälkimäisen otaksuman kannattajat esittivät kahta vaihtoehtoista mahdollisuutta. Joko olivat lokertin veneet lähteneet ulapalle niiden huomaamatta, jotka olivat jännittyneinä tähystelleet palavaa alusta, ja siten ehtineet turvallisen matkan päähän ennen kuin tykkivene pääsi niemekkeen ohi. Tahi oli "Hain" pommitus takaa-ajon aikana särkenyt veneet ja miehistö uppiniskaisesti päättänyt hukkua aluksensa keralla. Jonkun verran tukea sai tämä luuloteltu epätoivon teko siitä, ettei Dirk Hatteraickia eikä ainoatakaan hänen miehistöstään, kaikki hyvin tunnettuja miehiä "suoran kaupan" käyttäjille, enää nähty sillä rannikolla. Myöskään ei heistä kuultu mitään Man-saarella, missä toimitettiin perinpohjaisia tiedusteluja. Kuitenkin oli otettava huomioon, että rantaan ajautui vain yksi ruumis, nähtävästi kanuunanluodin silpoma merimies.

Ei ollut siis muuta tehtävissä kuin luetteloida laivan väestön nimet ja tuntomerkit sekä julistaa palkinto kunkin etsityn kiinnisaamisesta, ulottaen sen myöskin jokaiseen henkilöön, joka itse murhasta osattomana saattaisi todistuksellaan syyhyn ne, jotka olivat Francis Kennedyn ottaneet hengiltä.

Hyvillä syillä puollettiin sitäkin epäluuloa, että Derncleughin entiset alustalaiset olivat tuon kamalan verityön tehneet. Heidän tiedettiin olleen hyvin katkeria Ellangowanin lairdin kovasta kohtelusta ja käyttäneen uhkaavia sanoja, joiden toteuttamiseen jokainen uskoi heidän kykenevän. Lapsen ryöstö soveltui paljoa paremmin heidän luonteeseensa kuin salakuljettajain, ja hänen tilapäinen suojelijansa oli voinut kaatua yrittäessään heitä torjua. Sitä paitsi muistettiin Kennedyn paria kolmea päivää aikaisemmin tehokkaasti ottaneen osaa koko heimon väkivaltaiseen häätämiseen Derncleughista, ja tuossa muistettavassa tilaisuudessa oli kovia ja uhkaavia sanoja vaihdettu hänen ja muutamien egyptiläisten patriarkkain kesken.

Sheriffi sai myöskin pöytäkirjaansa onnettoman isän ja hänen palvelijansa selonteot heidän ja mustalaiskaravaanin kohtauksesta, karkotettujen poistuessa Ellangowanin alueelta. Erittäinkin Meg Merriliesin puhe tuntui epäilyttävältä. Siihen sisältyi, kuten tutkintotuomari lakikielellään huomautti, damnum minutum, vahingon uhkaus, ja pian jälkeenpäin oli sattunut malum secutum, juuri ennustetun lainen tuhotapaus.

Eräs nuori nainen oli ollut Warrochin metsässä onnettomuuspäivänä pähkinöitä keräämässä, ja kieltäytyen sitä valalleen ottamasta uskoi hän vahvasti nähneensä Meg Merriliesin tai ainakin hänen silmäänpistävää kokoansa ja asuansa muistuttavan naisen äkkiä pujahtavan tiheiköstä. Nainen sanoi huutaneensakin häntä nimeltään, mutta kun olento vastaamatta kääntyi pois, oli näkijä epävarma siitä, mustalainenko siinä vilahti vai hänen haamunsa, eikä uskaltanut yrittää lähestyä henkilöä, jonka karttamista aina muulloinkin pidettiin viisaampana. Tämä epämääräinen juttu sai jonkun verran tukea siitä, että mustalaisvaimon autiossa hökkelissä oli sinä iltana ollut tulta. Tämän seikan todistivat Ellangowan ja hänen puutarhurinsa. Kuitenkin tuntui luonnottomalta olettaa, että tuo nainen noin kauheaan tekoon osallisena olisi ihan murhapäivän iltana palannut juuri sellaiseen paikkaan, mistä häntä kaikkein luultavimmin etsittäisiin.

Meg Merrilies otettiin sentään kiinni ja tutkittavaksi. Hän kielsi kivenkovaan olleensa Warrochin metsässä tai Derncleughissakaan Kennedyn kuolinpäivänä. Useat heimon jäsenet vahvistivat valallaan, ettei hän ollut kertaakaan poistunut heidän leiristään, joka sijaitsi eräässä notkossa kymmenkunnan penikulman päässä Ellangowanista. Vähänpä kyllä oli heidän valoihinsa luottamista; mutta mitä muutakaan todistusta oli näin ollen saatavissa?

Yksi ainoa huomattava seikka ilmeni häntä tutkittaessa. Hänen käsivarressaan oli jollakin teräkalulla lyöty pikku haava, ja se oli sidottu Harry Bertramin nenäliinalla. Mutta lauman päällikkö tunnusti sinä päivänä "oikaisseensa" häntä miekallaan; hän itse ja muut selittivät vamman samalla tavoin. Nenäliinan käyttämisen helpostikin selitti Ellangowanista viime kuukausina varastettujen liinatavarain paljous, joten ei sen johdosta tarvinnut Megiä syyttää kamalammasta rikoksesta.

Häntä tutkittaessa huomattiin hänen välinpitämättömyydellä kohtelevan tiedusteluja Kennedyn eli "tullinuuskijan" — kuten hän sanoi — kuolemasta. Mutta hän ilmaisi syvää ja pontevaa halveksimista ja suuttumusta siitä, että voitiinkaan luulla hänen kyenneen vahingoittamaan pikku Harry Bertramia. Kauvan pidettiin häntä vankilassa, kun toivottiin vielä jotakin valaistusta saatavan tuohon pimeään tihutyöhön. Mutta mitään uutta ei ilmennyt, ja Meg vapautettiin vihdoin. Samalla hänet kuitenkin tuomittiin piirikunnasta karkotettavaksi irtolaisena, varkaana ja pahantapaisena ihmisenä.

Pojasta ei koskaan mitään vihiä saatu. Paljon melua herättänyt juttu jätettiin lopulta vähitellen sikseen, kerrassaan riittämättömänä arvotuksena, joka ikuistettiin vain antamalla yleiseen "Tullinuuskijan Hyppy" nimeksi sille kalliolle, jolta onneton mies oli pudonnut tai syösty.

VANHA TUTTAVA.

Kertomuksemme tekee nyt pitkän harppauksen, jättäen taakseen lähes seitsemäntoista vuoden taipaleen. Niiden kuluessa ei tapahtunut mitään tarinamme kehitykselle erityisen tärkeätä. Aukko on laaja; mutta jos lukijalla riittää elämänkokemusta hänen kyetäkseen katsahtamaan taaksepäin noin moneen vuoteen, niin se aika tuskin tuntuu hänen muistissaan pitemmältä kuin näiden lehtien selailemiseen tarvitaan.

Marraskuulla siis, seitsemisentoista vuotta viime luvussa kuvaillun onnettomuuden jälkeen, oli kolkkona ja myrskyisenä iltana tuttavallinen pakinapiiri kertynyt Kippletringaniin Gordonin Vaakunan keittiöön takkatulen lähettyville; tätä pientä, mutta kodikasta majataloa piti mrs. Mac-Candlish samaisesta kauppalasta. Heidän keskustelunsa säästää minulta niiden harvojen tapausten mainitsemisen vaivan, jotka kertomuksemme lomakaudelta ovat lukijan tietoon saatettavat.

Mrs. Mac-Candlish, valtaistuimenansa mukava mustalla nahalla päällystetty nojatuoli, kestitsi itseään ja paria puhekumppania kupillisella oikeata puhdasta teetä, samalla pitäen tiukasti silmällä palvelijattariansa, näiden häilyessä edes takaisin kukin omia velvollisuuksiaan ja tehtäviään suorittamassa. Pitäjän vastaveisaaja ja esilaulaja virkisteli mieltänsä pikku matkan päässä lauvantai-iltapiipullisellaan ja tuolloin tällöin avitteli sen armasta suitsutusta kuumaan veteen sekotetun konjakin siemauksella. Diakoni Bearcliff, kylän arvohenkilöitä, yhdisti molempien puolueiden nautinnot; hänellä oli piippunsa ja teekuppinsa, jälkimäinen hiukan väkevillä höystettynä. Syrjemmällä istui pari moukkaa särpimässä kahden pennyn oluthaarikkaansa.

"Onko vierashuone varmasti valmiina heille — palaako pystyvalkea kirkkaasti ja vetääkö savutorvi?" kysyi emäntä eräältä sisäköltä.

Hän sai myöntävän vastauksen. "Ei tee mieli olla epäkohtelias niille, ahdinkonsa aikana etenkään", jatkoi hän diakoniin kääntyen.

"Eihän suinkaan, mrs. Mac-Candlish, eihän suinkaan. Olen varmakin siitä, että mitä hyvänsä pikku tavaraa sattuisivat tarvitsemaan minun puodistani, seitsemään, kahdeksaan tai kymmeneenkin puntaan asti, kirjaan minä veisin yhtä auliisti kuin seudun varakkaimpienkin otot. Tulevatko ne niissä vanhoissa kääseissä?"

"Eivätpä kaiketikaan", puuttui puheeseen esilaulaja, "sillä miss Bertram tulee valkealla ponylla joka päivä kirkkoon — vakinainen on hän kirkossakävijä — ja oikein sydäntä hivelee kuulla hänen veisuutaan, viehkeän tyttösen".

"Niin, ja Hazlewoodin nuori lairdi ratsastaa puolet kotimatkaa hänen rinnallaan saarnan jälkeen", tokaistiin teepöydästä; "mitenkähän ukko Hazlewood siitä pitänee".

"Ties hänet nyt", vastasi toinen teenjuoja; "mutta on ollut päivä, jolloin Ellangowan ei olisi yhtään mielellään nähnyt tytärtään hänen poikansa kumppanina".

"Totisesti, naapuri Ovens", virkkoi emäntä, "vaikka Hazlewoodin Hazlewoodit ovat varsin hyvää ja vanhaa juurta näillä main, niin eivätpä he varmastikaan ole koskaan ajatelleet pyrkiä Ellangowanien tasalle ennen kuin nyt viime polvesta alkaen. Hohoi, emäntäiseni, Ellangowanin Bertramit ovat ammoisia Dingawaieja — laulukin on heistä erään menosta naimisiin Manin kuninkaan tyttären kanssa; se alkaa:

"Emäntä hyvä", epäsi Skreigh suutansa mutistaen ja hyvin juhlallisesti siemaisten konjakkivettään, "lahjamme annettiin meille toisin käytettäväksi kuin vanhojen hupsujen renkutusten hoilottamiseen näin lähellä sapattipäivää".

"Hävetkääs nyt, mr. Skreigh; tokihan olen ennenkin kuullut teidän vetävän iloista laulua lauvantai-iltana. Mutta mitä kääseihin tulee, diakoni, niin ne eivät ole olleet vaunuvajasta ulkona aina mrs. Bertramin kuolemasta asti, ja siitä on kuusi- tai seitsemäntoista ajastaikaa. Jaakko Jabos on minun kääseilläni heitä noutamassa; kumma kun ei jo ole palannut. Pilkkosen pimeätä siellä on — mutta ei ole tielläkään yhtään pahaa käännettä muuta kuin kaksi, ja Warrochin siltarumpu on turvallinen kyllä, jos pysyy oikealla sivulla. Mutta sitten on Heaviesiden ahde, se on ihan hukka kyytijuhdille — mutta tunteehan Jaakko tien hyvästi."

"He siellä eivät ole. En kuullut pyörien ratinaa. Grizzel, leuhkana siinä, mene ovelle."

"Siellä on yksinäinen herrasmies", inui Grizzel; "vierashuoneeseenko hänet vien?"

"Vai sen tässä tekisit! Tietenkin joku englantilainen maankiertäjä. Tuleekin ilman palvelijaa tällaiseen aikaan yöstä! Onko tallirenki korjannut hevosen? — Voit pistää pikkusen tulta punaiseen kamariin."

"Haluaisin, rouva", sanoi matkustaja keittiöön astuen, "että sallisitte minun lämmitellä täällä, sillä ilta on hyvin kolea".

Hänen asunsa, äänensä ja sävynsä teki heti suotuisan vaikutuksen. Hän oli kaunismuotoinen, vartaloltaan pitkä ja solakka, yllään musta puku, kuten ilmeni hänen riisuessaan ratsastusviittansa. Hän saattoi olla iältään neljän- ja viidenkymmenen välillä; kasvojen piirteet olivat vakavat ja mielenkiintoiset, ryhti hiukan sotilaallinen. Ulkomuoto ja käytös ilmaisi joka suhteessa herrasmiestä. Pitkäaikainen kokemus oli suonut mrs. Mac-Candlishille herkän tunnon vieraittensa laadun toteamisessa ja kohtelunsa suhtaamisessa sen mukaan:

kukin vieras sanasen sai ansionsa mukaisesti, miestä myöten eriteltiin hyvää tahtoa ja työtä, kunnioittain, kepeästi, sievään, suorasukaisesti — "Korkeutenne palvelija! — Mister Smith, ka, hyvää yötä."

Nyt hän niiaili syvään ja kursasteli ylenmäärin. Vieras pyysi hoitoa hevoselleen — emäntä meni itse neuvomaan tallirenkiä.

"Ei ole koskaan ollut Gordonin Vaakunan tallissa sen pulskimpaa hevosta", huomautti mies. Tämä tieto lisäsi emännän kunnioitusta tulijaa kohtaan. Kun vieras hänen palatessaan ei tahtonut siirtyä toiseen huoneeseen, jonka hän itsekin myönsi koleaksi ja tunkaiseksi, kunnes tuli kunnolleen viriäisi, sijotti emäntä vieraansa kohteliaasti takkavalkean ääreen ja tarjosi mitä virkistyksiä talossa oli.

Mrs. Mac-Candlish hääräsi, ripotteli teekannuun uutta hysonia ja emännöitsi herttaisimmillansa. "Meillä on hyvin sievä vierashuone, sir, ja siellä kaikkinaisia mukavuuksia herrasväille. Mutta se on täksi yötä tilattu eräälle herrasmiehelle ja hänen tyttärelleen, jotka ovat muuttamassa pois näiltä main — kääseistäni ovat yhdet heitä noutamassa ja palaavat tuotapikaa — he eivät ole niin varoissaan kuin ovat olleet; mutta kaikkikinhan olemme elämässämme alttiina mullistuksille, kuten teidän arvoisuutenne luonnollisesti tietää — mutta eikö tupakan katku ole teidän arvoisuudellenne vastenmielistä?"

"Ei ollenkaan, rouva, minä olen vanha sotilas ja siihen ihan tottunut.
Saisinko tehdä muutamia kysymyksiä eräästä lähiseudun perheestä?"

Nyt kuului pyörien ratinaa, ja emäntä kiirehti ovelle odottamiansa vieraita vastaan, mutta palasi oitis kyytimiehen keralla. "Ei", selitteli tämä, "eivät ne voi mitenkään tulla, kun lairdi on niin sairaana".

"Mutta, Jumala heitä auttakoon", säälitteli emäntä, "huomenna on määräpäivä — viho viimeinen päivä, minkä saavat talossa viipyä — kaikkihan myydään".

"Niinpä niin, mutta tulla eivät vain voi, tietäkää se — mr. Bertramia ei voi siirrellä."

"Samaapa juuri, sir; ja jos olette hänen ystäviänsä, niin olette tullut aikaan, jolloin hän on huonossa tilassa."

"Olen ollut monia vuosia ulkomailla — onko hänen terveytensä niin riutunut?"

"On, ja asiansa ja kaikki", puuttui puheeseen diakoni; "saamamiehet ovat ottaneet tilan haltuunsa ja se on myytävänä; ja jotkut, jotka ovat hänestä enimmin hyötyneet — mitään nimiä en mainitse, mutta mrs. Mac-Candlish tietää, mitä tarkotan —" (emäntä huojutteli merkitsevästi päätänsä) — "ne nyt ovat häntä pahimmin syömässä. On minullakin pikku saaminen, mutta mielukkaammin olisin sen menettänyt, kuin lähtenyt häätämään vanhaa miestä talostaan, vieläpä hänen ollessaan kuoleman kielissä."

"Niin, mutta", huomautti vastaveisaaja, "toimitsija Glossin tahtoo suoriutua vanhasta lairdista ja jouduttaa myyntiä, peljäten miespuolisen perillisen vielä ilmestyvän heidän niskaansa; sillä olen kuullut sanottavan, että jos olisi miespuolinen perillinen, niin he eivät voisi myyttää tilaa vanhan Ellangowanin velasta".

"Hänelle syntyi poika monia vuosia takaperin", virkahti vieras; "hän on kai kuollut?"

"Sitä ei osaa yksikään ihminen sanoa", selitti vastaveisaaja salaperäisenä.

"Kuollut!" hymähti diakoni; "takaanpa hänen kuolleen jo aikaa sitte; hänestä ei ole kuultu kahteenkymmeneen vuoteen tai niille vaihein."

"Tiedän hyvin, ettei siitä mitään kahtakymmentä vuotta ole", oikaisi emäntä. "Korkeintaan on seitsemäntoista vuotta juuri tässä kuussa. Se herättikin aikamoista hälinää koko maakunnassa — lapsi katosi samana päivänä kun tarkastaja Kennedy menetti henkensä. Jos kauvan aikaa takaperin tunsitte näitä seutuja, niin teidän arvoisuutenne ehkä tietääkin matkatarkastaja Frank Kennedyn. Hän oli riuska ja höyli mies, kelpasi maakunnan parhaitten herrasmiesten seuraan ja tässäkin talossa paljon iloa piti. Minä olin nuori silloin, sir, ja juurikään mennyt naimisiin kylänvanhin Mac-Candlishin kanssa, joka jo on kuollut ja mullattu —" (huokaus) — "ja paljon hauskuutta me tarkastajan kanssa pidettiin. Hän oli hupsu veitikka — voi, jospa hän olisi pysynyt hiukan loitommalla salakuljettajista — mutta hän oli sellainen uskalikko! Ja katsokaas, sitte, sir, oli Wigtonin lahdessa sota-alus, ja hän kutsui sen ahdistamaan Dirk Hatteraickin lokerttia — muistattehan Dirk Hatteraickin, diakoni? Saanenpa sanoa olleenne kai asioissakin hänen kanssaan —" (diakoni nytkäytti myöntävään tapaan päätänsä ja ynähti). "Hän oli hurja miekkonen ja taisteli laivallaan kunnes se räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Frank Kennedy oli hyökkääjäin etunenässä ja hän lennähti ehkäpä neljännespeninkuorman päähän ja putosi veteen Warrochin kärjessä kallion juurelle, jota tänäkin päivänä nimitetään Tullinuuskijan Hypyksi."

"Entä mr. Bertramin lapsi", kysyi vieras, "miten kuuluu hän tähän kaikkeen?"

"No, sir, se lapsipa oli niin kovasti mielistynyt matkatarkastajaan; yleiseen arveltiin hänen menneen alukseen mukana, niinkuin lapset aina vallattomuuksiin pyrkivät."

"Ei, ei", korjasi diakoni, "siinä olette ihan väärällä tolalla, matami — sillä nuoren lairdin vei kätköönsä eräs mustalaismuijan hurjimus, nimeltään Meg Merrilies, — muistan hänen muotonsa hyvin, — kostaakseen Ellangowanille siitä, että hänet rummutettiin Kippletringanin läpi hopealusikan varkaudesta".

"Suokaahan anteeksi, diakoni", huomautti esilaulaja vuorostaan, "te olette yhtä etäällä oikeasta kuin emäntäkin".

"Ja mikä on teidän toisintonne tarinasta, sir?" kysyi vieras, tarkkaavana kääntyen häneen.

"Sitä ei kenties ole niinkään hyvä kertoa", vastasi esilaulaja juhlallisesti.

Mutta maaniteltuna puhumaan suunsa puhtaaksi hän alkusoitoksi tuprautti pari kolme vankkaa tupakan pöllähdystä, ja näiden muodostamasta haikuisesta pyhäköstä lausuili hän seuraavan tarinan, ensin parilla kakaisulla äänensä kirkastettuaan ja kykynsä mukaan jäljitellen sitä kaunopuheisuutta, mikä viikoittain jyrisi hänen päänsä yli saarnastuolista.

"Mitä nyt aijomme tiettäväksi saattaa, rakkaat veljet, hm — hm, — tarkotan, hyvät ystävät, — ei tapahtunut missään sopessa, ja kelpaa vastaukseksi noitiensuosijoille, ateisteille ja kaikenkaltaisille uskottomille. Teidän tulee tietää, että arvoisa Ellangowanin lairdi ei ollut oikein tarkka maansa puhdistamisessa noidista (joista sanottu on: 'Sinun ei pidä sallia noidan jäädä eloon') ja niistä, joilla oli senkaltainen ammatti, että he ennustustaitoa ja taikuutta ja arpapeliä harjottivat, niinkuin egyptiläisillä, kuten he itseänsä kutsuvat, ja muilla kurjilla olennoilla tässä meidän maassamme tapana on. Ja lairdi oli kolme vuotta avioliitossa ilman perillistä — ja hän oli niin yksikseen jääneenä, että arveltiin hänen liiaksi paljon asioivan ja puuhailevan tuon Meg Merriliesin kanssa, joka oli julkisin velho sekä Gallowayssa että Dumfriesshiressa."

"Hyvinpä tiedän siinä jotakin perää olevan", sanoi mrs. Mac-Candlish; "olen nähnyt lairdin tilaavan hänelle kaksi lasillista konjakkia tässä samaisessa talossa".

"No niin, emäntä, sitäpä vähemmin valehtelen. Kantoi sitte viimein armollinen rouva lasta, ja synnytysyönä tulee kartanon ovelle — Ellangowanin Sijaksi sitä sanotaan — vanha ukko, kummallisesti puettu, ja pyytää yösijaa. Pää, sääret ja käsivarret ovat paljaat, vaikka on talvinen aika, ja harmaja parta on kolmea korttelia pitkä. No, sisälle hänet laskettiin, ja kun synnytys tapahtui, niin hän vaati täsmälleen tietoonsa hetken ja meni ulos ottamaan osviittaa tähdistä. Ja takaisin tullessaan hän julisti lairdille, että Pahalla oli valtaa poikalapseen, joka sinä yönä syntynyt oli, ja vannotti kasvattamaan lasta Herran pelvossa ja aina pitämään hänen lähellään jumalista pappia, joka rukoilisi lapsen kanssa ja edestä. Ja vanhus hävisi pois, eikä yksikään maakunnan asukas ole häntä sen koommin nähnyt."

"Hei, tuo ei kelpaa", huomautti kyytimies, joka kunnioittavan matkan päässä kuunteli keskustelua; "pyydän mr. Skroighiä ja arvoisaa seuruetta suomaan anteeksi, mutta sen taikurin leuassa ei ollut senkään vertaa karvoja kuin on kanttorin omassa tänä hetkenäkin, ja saappaita oli hänellä yhtä vahva pari kuin miehen konsanaan tarvitsee koipiinsa kiskaista, ja kintaatkin; ja kyllä minun pitäisi nähdäkseni jo tällä ijällä ymmärtää arvostella saappaita".

"Hoo? Ja mitä sinä asiasta tiedät, Jabos ystävä?" kysyi esilaulaja halveksivasti.

"En kyllä paljoakaan, mr. Skreigh — asuinhan vain kivenheiton matkalla Ellangowanin puistokujan päästä, kun eräs mies tuli oveamme rämisyttelemään samana yönä kun nuori lairdi syntyi. Äitini lähetti minut puolikasvuisen nulikan näyttämään vieraalle tietä Sijalle, jonka luulisi hänen kyenneen itsekin tietämään, jos hän kerran olisi semmoinen taikuri ollut — ja hän oli nuori, pulska, hyvin puettu mies, englantilainen näköjään. Ja sanonpa teille, että hänellä oli yhtä hyvä hattu ja saappaat ja hansikkaat kuin yksikään herrasmies tarvitsee. Kyllähän hän tosiaan loi karmean katseen ylös vanhaan linnaan — ja jotakin ennustustyötä silloin tehtiin — sen kyllä kuulin; mutta mitä hänen häviämiseensä tulee, niin minä itse pitelin jalustinta hänen lähtiessään, ja hän antoi minulle ymmyrkäisen puolikruunusen — hän ratsasti Varsta-Samuliksi nimitetyllä vuokrahevosella — sen omisti Dumfriesin George-majatalo — punaisenruskea elukka vielä olikin, pahasti pattijalka — olen sen nähnyt sekä ennen että jälkeen."

"No niin, Jaakko", vastasi mr. Skreigh lempeän juhlallisia sävyllä, "meidän selontekomme eivät missään oleellisissa kohdissa eroa; mutta minä en ollenkaan tiennyt, että sinä olit nähnyt miehen. Niinpä siis, ystävät, kun tuo tietäjä oli ennustanut pojalle pahaa, palkkasi hänen isänsä jumalisen papin olemaan hänen kanssaan aamusta iltaan."

"Mykkähän se vain on ollakseen", huomautti diakoni; "olen kuullut, ettei mies ole koskaan kyennyt saarnaamaan viittä sanaa peräkkäin, niin kauvan kuin on saarnalupaa pitänyt".

"Niin, mutta", jatkoi esilaulaja kättään heilauttaen, kuin innokkaana jälleen valtaamaan keskustelun johdon, "hän vaali nuorta lairdia yöt päivät. Nyt sattui lapsen lähetessä viidettä ikävuottansa, että lairdi näki erhetyksensä ja päätti karkottaa nuo egyptiläiset alueeltansa; hän haki niitä vastaan tuomion ja lähetti niitä häätämään tuon Frank Kennedyn, joka oli karkealuontoinen kirokielinen mies. Ja hän sadatti ja sätti niitä, ja ne vastaan; ja tuo Meg Merrilies, joka oli voimallisimmissa väleissä sielunviholliseen, hänpä melkein suoraan sanoi omistavansa hänet ruumiineen sieluineen ennen kuin kolmeakaan päivää on kulunut. Ja sen minä kuulin varmalta sanojalta, ja tämä näki sen, John Wilson nimittäin, joka oli lairdin hevosrenki, että Meg ilmestyi lairdille hänen ratsastaessaan kotiinsa päin Singlesidestä Gibbien töyryn yli ja uhkasi mitä kaikkea tehdäkään hänen perheelleen; mutta sitä ei John osannut sanoa, oliko siinä Meg tai jokin pahempi hänen hahmossaan, sillä se näytti isommalta kuin ainoakaan kuolevainen olento."

"Niinpä vain", virkkoi kyytimies, "suittaa niin olla — minä en voi vastaankaan sanoa, kun en siihen aikaan ollut seudulla; mutta se John Wilson oli sellainen kerskurin tapainen, sydän aina kintaan peukalossa."

"No, loppujen loppuna siitä oli, sir", jatkoi esilaulaja, "että kaikkien tähystellessä sotalaivan viilettämistä salakuljettaja-aluksen perässä tuo Kennedy äkkiä ilman mitään käsitettävää syytä tempausi pois joukosta ja karautti Warrochin metsään minkä hevonen vain jaksoi porhaltaa. Matkalla hän kohtasi nuoren lairdin opettajinensa ja sieppasi satulaansa lapsen, vannoen että jos hänet oli noiduttu, niin saakoon lapsi saman osan kuin hänkin. Pappi juosta laukkasi minkä kerkesi ja melkein pysyikin perässä, sillä hän oli ihmeellisen nopsakoipinen — ja hän näki Meg-noidan tai hänen herransa hänen hahmossaan äkkiä nousevan maasta ja nykäisevän tullinuuskijan sylistä lapsen. Toinenkos silloin riehahti ja sivalsi miekkansa — sillä tiedättehän, ettei haltioittunut mies ja sadattelija pelkää paholaistakaan."

"Niinpä, sir, velho tarrasikin vuorostaan häneen ja sinkosi hänet kuin lingosta kiven Warrochin kärjen kallioiden yli, joiden juurelta hänet samana iltana löydettiin — mutta mihin lapsi joutui, sitä en totisesti tiedä sanoa. Mutta silloinen kirkkoherramme, joka nyt on paremmassa paikassa, lausui mielipiteenään, että lapsi vain joksikin aikaa vietiin Keijukaismaille."

Vieras oli hienokseltaan myhäillyt muutamissa kertomuksen kohdissa, mutta ennen kuin hän ehti mitään virkkaa, kuului ulkoa kavioiden kopsetta ja komeasti puettu, kokardihattuinen, nokkela lakeija tulla tuoksahti keittiöön: "Tehkääpä toki hiukan tilaa, hyvät ihmiset", mutta samassa hän huomasi vieraan ja alentui oitis vaatimattomaksi ja sävyisäksi palvelijaksi; hattu heilahti päästä, ja hän antoi isännälleen käteen kirjeen. "Ellangowanin perheessä, sir, on raskasta surua, eivätkä he voi ottaa vastaan mitään vieraskäyntejä."

"Minä tiedän sen", vastasi hänen isäntänsä. "Ja nyt, rouva, jos suosiollisesti annatte minun ottaa haltuuni mainitsemanne vierashuoneen, koska vieraanne eivät saapuneetkaan —"

"Mielelläni, sir", myöntyi mrs. Mac-Candlish ja kiirehti valaisemaan tietä kaikella sillä käskevällä touhulla, jota toimellinen emäntä haluaa sellaisissa tilaisuuksissa osottaa.

"Nuori mies", sanoi diakoni palvelijalle, täyttäen lasin, "tämä ei tehne teille pahaa ratsastuksenne jälkeen".

"Niin, se herrasmieskö, joka oli täällä? Hän on kuuluisa eversti
Mannering, sir, Itä-Intiasta."

"Niin juuri, sama aivan. Hän se vapautti piirityksestä Cuddieburgin, puolusti Chingalorea ja kukisti suuren mahratta-päällikön Ram Jolli Bundlemanin — minä olin mukana useimmissa hänen taisteluissaan."

"Siunaa ja varjele", sanoi emäntä, "minunpa täytyy mennä kuulustamaan, mitä hän haluaisi illalliseksi — että minä asetinkaan häntä tänne alas istumaan!"

"Hoo, hän vain pitää sellaisesta, muori hyvä; ette ole ikinä nähnyt vaatimattomampaa olentoa kuin meidän vanha everstimme on, ja sentään on hänessä kelpo sivumakua lemmostakin."

Kun loppuillan puhelu alikerrassa ei ollut kovinkaan valistavaa laatua, niin nousemmekin lukijan luvalla vierashuoneeseen.

KATSAUS MENNEESEEN.

Eversti asteli mietteissään edes takaisin vierashuoneessa, kun palvelija emäntä jälleen astui sisälle, tiedustaakseen hänen käskyjään. Ne annettuaan tavalla, jota arveli "talon edulle" otollisimmaksi, vieras pyysi saada viivyttää häntä tovin.

"Luullakseni", hän sanoi, "rouva, jos äsken oikein ymmärsin, kadotti mr. Bertram poikansa tämän viidennellä ikävuodella?"

"Niin kyllä, sir, siitä ei ole epäilemistäkään, vaikka höpötellään paljon joutavaa siitä, miten se kävi, sillä se on vanha juttu nyt ja jokainen kertoo sitä omalla tavallaan takkavalkean ääressä, kuten mekin teimme. Mutta hukkaannuksiin lapsi joutui viidennellä ikävuodellaan, kuten teidän arvoisuutenne sanoi, hra eversti; ja kun asia valmistamattomasti ilmotettiin armolliselle rouvalle, joka silloin kantoi toista lastaan, niin se vei häneltä hengen sinä samaisena yönä — ja lairdi ei sen päivän jälkeen enää menestynyt, vaan kävi ihan välinpitämättömäksi kaikesta — vaikka hänen tyttärensä, miss Lucy, isommaksi tultuaan yritteli pitää järjestystä taloudessa — mutta mitä kykeni hän poloinen saamaan aikaan? — niin että nyt he ovat menettäneet kodin ja konnun."

Emäntä kotvan aprikoittuaan ja muisteltuaan vastasi olevansa varma siitä, että "tähän vuodenaikaan se sattui". Hän lisäsi muutamia paikkakunnallisia muistoja, joista päättäen päivämäärä osui marraskuun alkupuoliskolle.

Vieras kiersi huoneen pariin kertaan äänetönnä, mutta viittasi mrs.
Mac-Candlishia viivähtämään.

"Käsitinkö oikein", hän sitte kysyi, "että Ellangowanin maatila on myytävänä?"

"Myytävänä? — se myydään huomispäivänä enimmän tarjoovalle — ei vainkaan sentään huomeneltain, hyväinen aika, sehän on sapatti, vaan maanantaina, ensimäisenä arkipäivänä. Irtain ja karja pannaan vasaran alle samaan aikaan. Koko piirikunnassa ollaan sitä mieltä, että on häpeä hoputtaa huutokauppaa tällaiseen aikaan, jolloin tuon ikuisen Amerikansodan tautta on niin niukalti rahaa liikkeellä Skotlannissa, että joku voi saada maan pilahinnasta — paholainen ne periköön, jos ma oikein sanon!" kuohahti kelpo emäntä otaksuttua vääryyttä ajatellessaan.

"Paikan päällä, kuten kuulutuksessa sanotaan — eli minun ymmärtääkseni
Ellangowanin päärakennuksessa, teidän arvoisuutenne."

"Eräällä hyvin siivolla miehellä, sir, piirikunnan sijaissheriffillä, jolla on riita-asiain ylioikeuden valtuutus. Hän on parhaillaan kauppalassa, jos teidän arvoisuutenne haluaisi häntä tavata; ja hän tietää kertoa teille lapsenkin katoamisesta enemmän kuin kukaan, sillä entinen sheriffi — joka oli ikäänkuin hänen esimiehensä — näki paljon vaivaa koettaessaan saada totuutta ilmi, kuten olen kuullut."

"Lähettäkäähän minun tervehdykseni — eversti Manneringin tervehdykset hänelle ja ilmottakaa, että minua ilahuttaisi, jos hän suvaitsisi illastaa kanssani ja tuoda nuo paperit mukanaan — ja minä pyydän teitä, rouva, olemaan tästä vaiti kaikille muille."

"Minäkö sanaakaan hiiskahtaisin, sir? Soisinpa teidän arvoisuutenne" (niiaus) "tai kenen tahansa maansa puolesta taistelleen kunnioitettavan herrasmiehen" (toinen niiaus) "omistavan tuon maatilan, kun kerran vanhan suvun on lähteminen" (huokaus), "mieluummin kuin tuon ovelan roiston, Glossinin, joka on noussut parhaan ystävänsä häviöstä. Ja nyt kun asiaa ajattelen, niin minäpä sieppaankin hilkkani ja päällyskenkäni ja lähden mr. Mac-Morlanille itse — hän on kotosalla juuri tähän aikaan — - on vain askel matkaa."

"Tehkää niin, emäntä hyvä, kiitän teitä. Ja käskekää palvelijani sillävälin tuoda tänne salkkuni."

Minuutin tai parin kuluttua oli eversti Mannering rauhallisesti istumassa, kirjotusneuvot edessään. Meillä on valta katsella hänen olkansa yli hänen kirjottaessaan, ja mielellämme ilmotamme lukijoille kirjeen sisällön. Se oli osotettu squire Arthur Mervynille, Mervyn Halliin, Llanbraithwaiteen, Westmorelandin maakuntaa. Siinä oli selostus kirjottajan matkasta sen jälkeen kun oli hänestä eronnut, ja jatko kuului:

"Ja nyt, miksi vieläkin nuhtelet minua raskasmielisyydestäni, Mervyn? Luuletko, että minä viidenkolmatta vuoden kuluttua, taisteluja, haavoja, vankeutta, vastuksia kaiken näköisiä koettuani, voin yhä olla sama eloisa, vauhko Guy Mannering, joka sinun kanssasi kapusi Skiddaw'n laelle tai ammuskeli metsälintuja Crossfellilla? Sinä, joka olet pysynyt kotoisen onnen suojelemana, et paljoakaan muutu; käyntisi on kevyttä ja mielesi päiväpaistetta tulvillaan; mutta se on terveyden ja kohtuullisuuden siunattua vaikutusta, ja niitä on autellut tyytyväinen luonne sekä tasainen soluminen elämän virtaa alas. Mutta minun urallani on ollut tiheässä vaikeuksia, epäilyjä ja erehdyksiä. Lapsuudestani asti olen ollut sattuman leluna, ja vaikka tuuli on useasti tuonut minut satamaan, niin tämä on harvoin ollut luotsin haluama. Sallihan minun muistuttaa sinulle — mutta sen täytyy käydä lyhyimmittäin — nuoruuteni kummallisia ja oikukkaita vaiheita sekä miehuuteni vastoinkäymisiä.

Edellisissä, sanonet, ei ollut mitään peräti masentavaa. Kaikki ei käynyt parhain päin, mutta kaikki meni mukiin. Isäni — vanhan, mutta köyhtyneen suvun vanhin poika — jätti minulle suvun päämiehen nimeä paitsi vähäisen perittävää, joutuessani hänen parempionnisten veljiensä suojelukseen. He pitivät minusta niin paljon, että olivat vähällä riitaantua minusta. Piispa-setäni halusi minua hengelliseen säätyyn ja tarjosi palkkapitäjää — kauppias-setäni olisi pannut minut liikekonttoriin ja aikoi antaa minulle osuuden Mannering & Marshallin tuottavaan kauppahuoneeseen Lombardkadulla.

Näiden kahden tuolin reunalta, eli oikeammin näiltä kahdelta pehmeältä, mukavalta, hyvin täytetyltä jumaluusopin ja kaupan istuimelta minä kovaonninen luiskahdin väliin ja suistuin rakuunan satulaan. Jälleen toivoi piispa naivani Lincolnin tuomiorovastin veljentyttären ja perijättären. Neuvosmies taasen esitti minulle vanhan Sloethornin, suuren viinikauppiaan ainoata tytärtä; tuo pomo oli kyllin rikas voidakseen vaikka heitellä nappikuoppaa kultamoidoreilla ja antaa pankinseteleitä keränpohjallisiksi. Ja jotenkuten minä pujotin kaulani kumpaisestakin silmukasta irti ja nain — köyhän Sofia Wellwood-paran.

Sanonet, että sotilaallisen urani, seurattuani rykmenttiäni Intiaan, olisi pitänyt suoda minulle jotakin tyydytystä; ja sitä kyllä olen saanutkin. Saatat niinikään huomauttaa, että jos petinkin holhoojieni toiveet, niin en joutunut heidän epäsuosioonsa. Sääsihän kuollessaan piispa minulle siunauksensa, käsinkirjotetut saarnansa ja omituisen salkun, joka sisälsi Englannin kirkon etevimpien miesten rintakuvia; ja toinen setäni, Sir Paul Mannering, jätti minut ison omaisuutensa ainoaksi perijäksi.

Mutta tämä kaikki ei minua nimeksikään hyödytä — sanoinhan sinulle, että mieltäni painaa vaiva, jonka vien mukanani hautaan, ainainen maruna olemassaolon juomassa. Syyn kerron sinulle nyt yksityiskohtaisemmin kuin minulla oli sydäntä selitellä majaillessani sinun vieraanvaraisen kattosi alla. Varmaan useastikin kuulet sitä vielä mainittavan, ja kenties muutoksin ja perättömin lisin. Siksipä ilmotan sen suoraan; ja älköön sitten itse tapaus tai sen minuun painama raskas mieliala koskaan toiste tulko puheeksi keskenämme.

Sofia, kuten tiedät, tuli mukanani Intiaan. Hän oli yhtä viaton kuin vallaton; mutta meidän kumpaisenkin onnettomuudeksi yhtä vallatonkin kuin viaton. Omat tapani kaavautuivat osittain sikseen jättämistäni opinnoista, osittain taipumuksesta eristäytymiseen, mikä ei oikein soveltunut asemaani rykmentin päällikkönä maassa, missä jokainen herrasmiehen arvoa vaativa asukas tarjoaa ja odottaa yleistä vieraanvaraisuutta.

Tiedät kuinka suuressa pulassa toisinaan olimme valkoihoisista miehistä, täydennellessämme taistelurintamaamme. Erityisen ahdingon hetkenä liittyi rykmenttiimme vapaaehtoisena muuan nuori mies, Brown nimeltään. Hän oli toiminut kauppa-alalla, mutta huomasi sotilaselämän luonteelleen sopivammaksi ja jäi joukkoomme upseerinkokelaaksi. Minun on oltava oikeamielinen onnetonta uhriani kohtaan: hän käyttäysi kaikissa sattuneissa tilaisuuksissa niin uljaasti, että ensimäistä vapaaksi joutuvaa sijaa pidettiin hänelle kuuluvana.

Olin joitakuita viikkoja etäisellä retkeilyllä. Palattuani huomasin tuon miehen vakiintuneen ihan ystäväksi kotiini sekä alituiseen seurustelevan vaimoni ja tyttäreni kanssa. Tuollainen olotila oli minulle monestakin syystä epämieluisa, vaikkei hänen käytöstänsä tai luonnettansa vastaan voinut mitään väittää. Olisin kuitenkin saattanut suopua hänen tuttavallisuuteensa perheessäni, ellei toinen mies olisi käynyt minulle vihjailemaan.

Jos luet uudestaan Othellon — sitä kirjaa en enää hirviä avata —, niin saat jotakin käsitystä siitä, mitä noista puheista oli seurauksena; tarkotan vaikuttimiani, sillä tekoni, Jumalan kiitos, olivat vähemmän moitittavia. Muuan toinen kokelas kaipasi ensimäistä upseeriksi ylentämisen tilaisuutta. Hän kohdisti huomioni vaimoni ja tuon nuoren miehen välille muodostuneeseen suhteeseen, jota johti minut nimittämään keimailuksi. Sofia oli puhdas, mutta puhtaudestaan ylpeä, ja mustasukkaisuuteni härnäämänä hän varomattomana autteli ja rohkaisi tutunomaisuutta, jota näki minun paheksivan ja epäluuloisena tarkkailevan. Brownin ja minun välillämme vallitsi jonkunlainen sisäinen vieroksuminen. Hän yritti parikin kertaa voittaa ennakkoluuloisuuteni; mutta mieleenlyöttymäni vallassa ollen tulkitsin hänen vaikuttimensa väärin. Tuntiessaan itsensä halveksien työnnetyksi takaisin luopui hän siitä, ja ollen ilman sukua ja ystäviä oli hän luonnollisesti valppaampi tarkkailemaan sen esiintymistä, jolla oli molemmat edut.

On kummallista, että näin kiduttavaa kirjettä kyhätessäni pyrin kuitenkin pitentämään hommaani, ihan kuin voisin siten tuonnemmaksi lykätä vauriota, joka jo kauvan on elämääni katkeroittanut. Mutta — kerrottava se on, ja kerronkin sen lyhyeen.

Vaikkei vaimoni ollut enää nuori, oli hän yhäkin kukoistavan kaunis ja — olkoon se sanottuna omaksi puolustuksekseni — häntä miellytti, että hänestä sitä ajateltiin — toistan mitä edellä huomautin. Sanalla sanoen, hänen siveyttään en konsanaan epäillyt, mutta Archerin viekkaiden viittausten vaikutuksesta aloin ajatella, että hän ei välittänyt mieleni rauhasta ja että nuori Brown osotteli huomaavaisuuttaan ynseydestä minua kohtaan ja minua uhmaillakseen. Hän puolestaan kenties katsoi minut sorronhaluiseksi ylimysluontoiseksi mieheksi, joka käytin yhteiskunnallista ja sotilaallista arvoani alhaisempieni härnäämiseen. Ja jos hän älysi typerän mustasukkaisuuteni, niin hän luultavasti piti tuon luonteeni kipeän kohdan ärryttämistä kostokeinona niiden pikku loukkausten vastapainoksi, joita minun vallassani oli hänelle tuottaa.

Eräs teräväjärkinen ystäväni kuitenkin tulkitsi hänen lähentelyjänsä haitattomammiksi tai ainakin vähemmän loukkaaviksi. Hänen käsityksensä mukaan tarkottivat ne Julia-tytärtäni, vaikkakin ensi kädessä kohdistuivat hänen äitinsä kannatuksen suostutteluun. Tämä ei olisi ollut mikään kovin imarteleva tai miellyttävä yritys hämäräperäisen ja maineettoman nuoren miehen taholta; mutta minä en olisi loukkaantunut tällaisesta hullutuksesta niinkuin epäilemästäni röyhkeämmästä tavottelusta. Mutta loukkaannuksissani minä olin, ja ihan sydänjuuria myöten.

Pienoinen kipinä virittää lieskan, missä kaikki sytykkeet ovat valmiina. Olen ihan unohtanut riitamme lähimmän aiheen, mutta jokin korttipöydässä sattunut mitättömyys se johti kiivaisiin sanoihin ja kaksintaisteluhaasteeseen. Me kohtasimme toisemme silloin haltuuni uskotun linnotuksen muurien ja puistikon ulkopuolella, siirtokunnan rajalla. Näin oli järjestetty Brownin turvallisuudeksi, siltä varalta että hän olisi pelastunut. Melkeinpä soisin niin käyneen, vaikkakin minun kustannuksellani; mutta hän kaatui ensimäisellä laukauksella.

Yritimme häntä auttaa; mutta kimppuumme syöksähti joukkue "saalistajia", erästä lajia alkuasukas-konnia, jotka aina väijyskelivät rosvottavaa itselleen. Archer ja minä vaivoin pääsimme ratsaille ja murtausimme niiden keskitse tuimalla kahakalla, jossa hän sai pahoja vammoja. Onnettoman päivän vastoinkäymisten kukkuraksi oli vaimoni aavistellut, missä mielessä olin lähtenyt linnotuksesta, ja määrännyt kantotuolinsa seuraamaan minua. Silloin säikytteli häntä toinen tuollainen ryöväriparvi, jonka vangiksi hän oli vähällä joutua. Ratsuväkemme osasto ehti väleen avuksi; mutta minä en voi salata itseltäni, että tuon tuhoisen aamun tapaukset ankarasti järkyttivät jo heikkoa terveyttä.

Luullen kuolemaisillaan olevansa tunnusti Archer omasta päästään keksineensä joitakuita seikkoja ja omiin tarkotuksiinsa pahimmin päin tulkinneensa toisia. Mutta tämänkään aiheuttama täysi selvitys ja molemminpuolinen sovinto ei kyennyt ehkäisemään vaimoni hivumisen kehitystä. Hän kuoli noin kahdeksan kuukauden kuluttua tämän jälkeen: minulle jäi vain tytär, jonka mrs. Mervyn on nyt toistaiseksi ottanut ystävälliseen hoitoonsa. Juliakin oli varsin arveluttavasti sairaana, siinä määrin, että minä luovuin päällikkyydestäni ja palasin Europaan, missä hänen syntymäilmastonsa, aika ja uusi ympäristö ovat autelleet hänen alakuloisuutensa hälvenemistä ja terveytensä palautumista.

Nyt kun tunnet tarinani, et enää kyselle raskasmielisyyteni syytä, vaan antanet minun hautoa sitä mieleni mukaan. Onhan yllä kerrotussa totisesti kylliksi karvautta, joskaan ei myrkkyä, kalkkiin, jonka niin usein mainitset menestyksen ja maineen valmistaneen lepovuosieni virkistäjäksi.

Voisin lisätä seikkoja, joita vanha opettajamme olisi käyttänyt esimerkkeinä "sallimanpäivistä", mutta sinä nauraisit, jos sellaisista puhuisin, erittäinkin kun tiedät, etten sellaisia usko. Kuitenkin olen juuri tähän taloon tultuani, mistä nyt kirjotan, kuullut kummallisen yhteensattumuksen, josta meille vastakertana koituu omituista puheenaihetta, jos sen saan riittävästi todistetuksi.

Mutta tällä kertaa säästän sinut siitä, odottaessani luokseni erästä henkilöä puhelemaan täällä päin parhaillaan myytäväksi tulleen maatilan ostosta. Olen samaiseen paikkaan hupsusti kiintynyt, ja toivon ostoni olevan nykyisten omistajien parhaaksi, koska eräällä taholla suunnitellaan tilan saamista alle arvonsa.

Kunnioittavat terveiseni mrs. Mervynille; ja uskon sinulle, vaikka kerskutkin olevasi niin eloisa nuori herrasmies, Julian suutelemisen minun puolestani. Hyvästi, veikkoseni. Veljeydellä

Mr. Mac-Morlan astui nyt huoneeseen. Eversti Manneringin hyvintunnettu luonne sai tämän älykkään ja suoran miehen heti esiintymään avomielisenä ja luottavaisena. Hän selitteli maatilan etuja ja haittoja. "Sen tai ainakin isomman osan perintöoikeus", sanoi hän, "kiinnitettiin miespuolisille jälkeläisille, ja ostajalla on valtuus pidättää hallussaan melkoinen osa hinnasta siltä varalta, että kadonnut lapsi ilmestyy esille erityisen määräajan kuluessa".

Mac-Morlan hymyili. "Kauppasumman korkojen saamiseksi muka tuollaisen rappeutuneen tilan huonosti maksettujen ja epätietoisten verotulojen asemesta. Mutta varsinaisena vaikuttimena arvellaan olevan erään ostajaksi haluavan toiveitten ja etujen noudattamisen. Hän oli tullut isoimmaksi saamamieheksi ja omilla keinoillaan työntynyt asiain johtoon. Hänelle lienee erityisen mukavaa ostaa tila maksamatta hintaa rahassa."

Mannering neuvotteli mr. Mac-Morlanin kanssa toimenpiteistä tuon tunnottoman yrityksen estämiseksi. Sitte he pitkään puhelivat Harry Bertramin kummallisesta katoamisesta viidentenä syntymäpäivänään, siten nähden toteutuneeksi Manneringin umpimähkäisen ennustuksen, josta hän ei kuitenkaan mitään kerskua lausunut, kuten voi arvatakin. Mr. Mac-Morlan ei itse ollut virassa tapahtuma-aikaan, mutta tunsi kaikki asianhaarat hyvinkin ja lupasi sankarillemme perinpohjaisen selostuksen itse sheriffiltä, jos hän aikomuksensa mukaisesti asettuisi niille Skotlannin seuduille asumaan. Niinpä he erosivat, hyvin tyytyväisinä toisiinsa ja puhdepakinaansa.

Sunnuntaina eversti Mannering kaiken sopivaisuuden mukaisesti kävi pitäjän kirkossa. Ellangowanin huonekunnasta ei ollut ketään saapuvilla, ja vanha lairdi kuului olevan pikemmin huononemaan kuin paranemaan päin. Jaakko Jabos oli taaskin lähetetty häntä noutamaan ja palasi tyhjin toimin kuten ennenkin; mutta miss Bertram toivoi, että hänet voitaisiin siirtää seuraavana päivänä.

HYVÄNTEKIJÄ JA SUOSIKKI.

Seuraavana aamuna varhain nousi Mannering ratsunsa selkään ja läksi palvelijansa saattamana Ellangowania kohti. Ei tarvinnut hänen kysellä tietä. Maalaishuutokauppa on yleinen yhtymys- ja huvitilaisuus, ja kansaa kaikenkarvaista tulvi sinne joka suunnalta.

Tuntikauden miellyttävä ratsastusmatka nosti maisemasta näkyviin raunioiden vanhat tornit. Matkamiehen mielessä liikkuivat ajatukset, miten erilaisin tuntein hän oli ne viimeksi kadottanut näkyvistään niin monta vuotta takaperin. Sama oli maisema, mutta katsojan tunteet, toiveet ja mielipiteet kuinka muuttuneet! Silloin oli elämä ja rakkaus uutta, ja niiden säteet kultasivat vastaisuutta. Ja nyt, pettymysten synkistämänä, maineella ja maailmallisella menestyksellä kyllästettynä, mieli katkeraa ja katuvaa muistoa karvastelevana, hän tunsi parhaan toivonsa olevan löytää syrjäinen sija, missä saisi vaalia sitä raskasta mielialaa, joka seuraisi häntä hautaan asti.

"Miksi yksilö kuitenkaan murehtisi toiveittensa epävakaisuutta ja suunnitelmiensa turhuutta? Olisivatko ne muinaiset päälliköt, jotka rakensivat nuo valtavan jyhkeät tornit sukukuntansa linnotukseksi ja valtasijaksi, voineet uneksiakaan sen päivän koittavan, jona heidän viimeinen jälkeläisensä karkotettaisiin häviön omana harhailijana maaltansa! Mutta luonnon annit ovat muuttumattomat. Aurinko helottaa noille raunioille yhtä armaasti, olipa omistajana vieraskin tai väärin täytetyn lain alhainen ja ahnas koukkuilija, kuin silloinkin kun perustajan viirit ensi kertaa hulmusivat niiden muureilla."

Näissä mietteissä Mannering saapui päärakennuksen ovelle, joka sen päivää oli kaikille avoinna. Hän astui sisälle muiden mukana, jotka kuljeskelivat huoneesta toiseen, mitkä ostaakseen valikoiden esineitä, mitkä uteliaisuuttansa tyydyttääkseen. Tuollaisissa näyissä on olosuhteiden suotuisimmillaankin ollessa jotakin apealta vaikuttavaa. Silmälle vastenmielinen on huonekalujen epäjärjestys, kun ne on siirretty mukavasti katseltaviksi ja pois kuljetettaviksi. Kehnoilta ja viheliäisiltä näyttävät silloin esineet, jotka sievästi paikoilleen aseteltuina ovat kunnollisia ja miellyttäviä, ja kaikesta mukavuudestaan ja kaunistuksestaan paljaiksi riistetyt huoneet saavat häviön ja rappeutumisen leiman.

Tympäisevää niinikään on nähdä kotoisen seurustelun ja rauhan näyttämöt avattuina uteliaiden ja sivistymättömien tuijoteltaviksi, kuulla heidän karkeita tuumittelujansa ja raakoja pilapuheitansa heille oudoista kuoseista ja huonekaluista, sellaista kujeellista ilvettä suuresti edistää whisky, joka Skotlannissa aina pannaan tuollaisissa tilaisuuksissa kiertämään. Kaikki nuo ovat tavallisia vaikutelmia sellaisesta kohtauksesta kuin nyt oli Ellangowanille sattunut; mutta niille antoi kolminkertaista painoa ja pontta se siveellinen tunne, että ne tässä tapauksessa merkitsivät ikivanhan ja arvokkaan suvun täydellistä häviötä.

Kesti jonkun aikaa ennenkuin eversti Mannering keksi ketään vastaamaan halukasta, tiedustellessaan Ellangowania itseänsä. Vihdoin muuan vanha palvelijatar kertoi hänelle, pidellen esiliinaansa silmiensä edessä, että "lairdi voipi hiukan paremmin ja hänen toivotaan pystyvän muuttamaan talosta tänään. Miss Lucy odottaa kääsejä joka hetki saapuviksi, ja kun päivä on tälle vuodenajalle kaunis, niin on hänet nojatuolissaan kannettu ylös nurmikolle vanhan linnan edustalle, ollakseen tästä mylläkästä poikessa."

Sinne läksi eversti Mannering häntä etsimään ja tuli piankin pikku ryhmän näkösälle, johon kuului neljä henkilöä. Nousu oli jyrkkä, joten hänellä oli lähetessään aikaa tähystellä heitä ja pohtia, miten alottaa puheensa.

Halvattuna ja miltei kykenemättömänä liikkumaan istui mr. Bertram nojatuolissa, yömyssy päässään, väljä kamlottiviitta yllään ja jalat vaippoihin peitettyinä. Hänen takanaan seisoi ristikkäin asetetuilla käsillään sauvaansa nojaten mestari Sampson, jonka Mannering heti tunsi. Aika ei ollut häneen mitään muutosta vaikuttanut, paitsi että musta takki oli kulunut ruskahtavaksi ja laihat posket vajonneet enemmän kuopalle kuin Manneringin viime kerralla hänet nähdessä. Vanhuksen toisella puolella oli keijukaista muistuttava olento — noin seitsentoistavuotias neitonen, jonka eversti päätteli hänen tyttärekseen. Hän vilkaisi tuon tuostakin puistokujaa kohti, kuin odottaen kyytikärryjä, ja väliaikoina kohenteli peitteitä, suojatakseen isäänsä kylmältä, tai vastaili kyselyihin, joita tämä näytti tekevän närkkääseen ja nureksivaan tapaan. Tyttö ei rohjennut katsahtaakaan Sijalle päin, vaikka kokoontuneen väkijoukon sorina luonnollisesti kohdisti hänen huomiotansa sille taholle. Ryhmän neljäs henkilö oli sorea ja sävyisä nuori mies, joka näytti ottavan osaa miss Bertramin huolestukseen ja hänen huolehtimiseensa vanhempansa viihdytyksestä ja mukavuudesta.

Tuo nuori mies se ensimäisenä huomasi eversti Manneringin. Hän astui heti tulijaa vastaan, ikäänkuin kohteliaasti estääkseen tätä tulemasta lähemmä murheellista ryhmää. Mannering heti pysähtyi selittämään. Hän sanoi olevansa vieras, jolle mr. Bertram oli aikoinaan osottanut ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Hän ei olisi tunkeutunut tämän seuraan tuollaisena hädän hetkenä, ellei se olisi näyttänyt jossakin määrin hylkäyksenkin hetkeltä. Hänen teki vain mieli tarjota mitä palvelusta kykenisi tekemään mr. Bertramille ja nuorelle neidille.

Hän seisahtui sitte pikku matkan päähän nojatuolista. Hänen vanha tuttavansa tuijotti häneen kiillottomin silmin, jotka eivät osottaneet mitään tuntemisen merkkiä. Koulumestari näkyi vaipuneen niin syvään murheeseen, ettei edes huomannut hänen läsnäoloaan. Nuori mies kuiskaili miss Bertramille, joka läheni arastellen ja kiitti eversti Manneringia hänen hyväntahtoisuudestaan, mutta sanoi kyynelten tulvahtaessa silmiinsä pelkäävänsä, ettei hänen isänsä ollut kylliksi entisellään, kyetäkseen tulijaa muistamaan.

Hän peräytyi sitte everstin seuraamana nojatuolin luo. "Isä", sanoi hän, "tässä on mr. Mannering, vanha ystävä, joka on tullut tiedustamaan sinua".

"Toivotan sydämestäni tervetulleeksi", vastasi vanhus, kohottautuen tuolissaan ja koettaen tehdä kohteliaan liikkeen, samalla kun vieraanvaraisen tyydytyksen välähdys näytti sävähtävän hänen riutuneille kasvonpiirteilleen. "Mutta Lucy rakas, lähtekäämme alas taloon; ethän saa pidätellä herraa täällä kylmässä. Mestari, ottakaahan viininjäähdyttäjän avain. Mr. äh-äh — herra varmaankin maistaa jotain ratsastuksensa jälkeen."

Manneringiin vaikutti tärisyttävästi vastakohta, joka hänen muistissaan kuvastui tämän vastaanoton ja sen välillä, jolla häntä oli sama mies tervehtinyt heidän viimeksi tavatessaan toisensa. Hän ei voinut pidättää kyyneliään, ja hänen ilmeinen liikutuksensa heti voitti hänelle ystävättömän neitosen luottamuksen.

"Voi!" huoahti tämä; "surkeata on tämä vieraallekin. Mutta saattaa olla isälleni parempi tämä tila, kuin että hän tietäisi ja pystyisi tuntemaan kaiken."

Livreijapukuinen palvelija kapusi nyt ylös polkua ja puhutteli matalalla äänellä nuorta herrasmiestä: "Mr. Charles, armollinen rouva kipeästi kaipaa teitä tuolla, jotta hänen puolestaan huutaisitte mustapuu-kaappia; ja lady Jean Devorgoil on hänen seurassaan ja kaikki — teidän on oitis tultava."

"Sano niille, ettet löytänyt minua, Tom; tai maltas, sano olevani katselemassa hevosia."

"Ei, ei, ei", sanoi Lucy Bertram vakavasti; "jos ette tahdo lisätä tämän kurjuuden katkeruutta, niin liittykää heti seurueeseen. Tämä herrasmies varmaankin saattaa meidät kääseihin."

"Ehdottomasti, hyvä neiti", vakuutti Mannering; "nuori ystävänne saa luottaa apuuni".

"Hyvästi sitte", virkkoi nuori Hazlewood, kuiskasi pari sanaa neitosen korvaan ja juoksi sen jälkeen kiireisesti alas vierua, ikäänkuin ei olisi luottanut päättäväisyyteensä hitaammin vauhdein.

"Minne Charles Hazlewood juoksee?" kysyi potilas, joka oli nähtävästi tottunut hänen saapuvilla oloonsa ja hoiteluunsa; "minne Charles Hazlewood juoksee? — mikä hänet nyt vaatii pois?"

Raunioista kuului nyt äänekästä puheen sorinaa. Lukijamme muistanee, että linnasta johti porraspolku rantaan, ja sitä myöten olivat puhujat kavunneet.

"Niin, raakkuja ja meriajokkaita on yltäkyllin lannotukseen, kuten näette — ja jos tahtoisi rakennuttaa uuden rakennuksen, joka saattaa tosiaan käydä tarpeelliseksi, niin onpa tätä hyvän, hakatun kiven paljoutta tässä vanhassa hornantyrmän röykkiössä —"

"Hyvä Jumala!" virkahti miss Bertram hätäisesti Sampsonille, "se on tuon katalan Glossinin ääni! Jos isäni hänet huomaa, niin se näky tappaa hänet siihen paikkaan!"

Sampson kiepahti seipäänä raunioita kohti ja asteli pitkin harppauksin toimitusmiestä vastaan tämän ilmestyessä näkyviin rauniolinnan holvikaaren alta. "Pakene pois!" hän käski. "Pakene pois! tahtoisitko tappaa ja anastaa?"

"So soh, herra mestari Sampson", vastasi Glossin röyhkeästi, "jos ette osaa pöntössä saarnata, niin emme saarnaanne täälläkään kuuntele. Me käytämme lakia, hyvä ystävä; evankeliumin me jätämme teille."

Tuon miehen pelkkä nimeltään mainitseminen oli viime aikoina mitä rajuimmin ärsyttänyt onnetonta potilasta. Hänen äänensä tehosi nyt heti. Mr. Bertram kavahti ilman apua jaloilleen ja käännähti häntä kohti; hänen kasvonpiirteittensä aaveellisuus oli omituisena vastakohtana huudahtelujen hurjalle voimalle.

"Pois näkyvistäni, kyykäärme! — luihu kyykäärme, jota lämmittelin kunnes minua pistit! Etkö pelkää, että isieni asumuksen seinät kaatuvat päällesi ja rusentavat luusi? Etkö pelkää, että Ellangowanin linnan kynnyskin aukeaa sinut nielemään? Etkö ollut ystävätön, — koditon, — pennitön, kun otin sinut suojellakseni — ja etkö nyt karkota minua — minua ja tuota viatonta tyttöä — ystävättömänä, kodittomana ja pennittömänä siitä huoneuksesta, joka on suonut suojaa meille ja suvullemme tuhannen vuotta?"

Jos Glossin olisi ollut yksinään, niin hän olisi luultavasti luikkinut tiehensä; mutta kun saapuvilla oli vieras, paitsi hänen omaa seuralaistansa, jonkunlaista maanmittaria, niin hän päätti turvautua häpeämättömyyteen. Tehtävä oli kuitenkin melkein liian työläs hänenkin julkeudelleen: "Sir — Sir — mr. Bertram — Sir, te ette saisi moittia minua, vaan omaa varomattomuuttanne, sir —"

Manneringin suuttumus alkoi yltyä hyvin tuliseksi. "Sir", hän sanoi Glossinille, "tahtomatta sekaantua tähän väittelyyn, täytyy minun ilmottaa teille, että olette sille valinnut varsin sopimattoman paikan, ajan ja seuran. Olkaa hyvä ja poistukaa sen enemmittä puheitta."

Glossin, kookas ja vanttera mies, ei ollut vastahakoinen mieluummin kääntymään vierasta vastaan, jota toivoi tyrmistyttävänsä, kuin pitämään katalassa asiassaan puoliansa vääryydellä kohtelemansa hyväntekijän edessä.

"En tiedä, kuka te olette, sir", sanoi hän, "enkä siedä yhdenkään miehen kohtelevan minua noin helkkarin vapaasti".

Mannering oli luontaisesti kuumaverinen. Hänen silmänsä välähtivät synkästi, hän puraisi alahuultansa niin kiukkuisesti, että verta tiukkui, ja puheli Glossinia lähestyen:

"Kuulkaapas, sir, sillä ei ole suurtakaan väliä, että te ette minua tunne. Minä tunnen teidät; ja jollette heti paikalla laskeudu tuota törmää alas, ainoatakaan tavua hisahtamatta, niin kautta taivaan pääsettekin yhdellä ainoalla askeleella laelta juurelle asti!"

Oikeutetun vimmastuksen käskevä sävy vaimensi heti öykkärin rehentelyn. Hän epäröitsi, käännähti kantapäällään, jupisi hampaittensa välissä jotakin vastahakoisuudestaan häiritä neitiä ja vapautti heidät vihatusta seurastaan.

Mrs. Mac-Candlishin kyytimies oli ehtinyt paikalle ajoissa, kuullakseen tämän sananvaihdon; hän sanoi nyt ääneensä: "Jos hän olisi takertunut tien varteen, niin olisinpa minä sille kapiselle ilkiölle antanut pyörähdyksen yhtä halukkaasti kuin iässäni olen lanttia ilmaan nakellut."

Hän astui sitten esille ilmottamaan, että valjakko oli valmiina potilasta ja hänen tytärtään varten.

Mutta sitä ei enää tarvittu. Mr. Bertramin riutunut ruumis oli lopen uupunut viimeiseen suuttumuksen ponnistukseen, ja vaipuessaan takaisin tuoliinsa hän veti viimeisen hengähdyksensä vavahtamatta tai voihkaisematta. Niin vähäisen muutti elonkipinän sammuminen hänen muotoansa, että katsojille ilmaisivat hänen kuolemansa vasta tyttären kirahdukset, kun tämä näki hänen silmiensä jäykistyvän ja tunsi valtimon pysähtyvän.

PAKKOHUUTOKAUPPA.

Lyö kello yksi. — Emme aikaa huomaa, pait menekistään. Sille antaa kieli viisasta siis on. Niinkuin enkel' ääntäis, ma tunnen jylhän soinnun —,

lausuu Young. Se opetus, jonka runoilija on hieman oudosti johtanut välttämättömästä ajan mittaamistavasta, voidaan hyvin sovelluttaa sitä ajan osaa koskeviin tunteisiimme, joka on ihmiselämä. Me näemme iäkkäiden, potevien ja jokahetkiselle hengenvaaralle alttiisiin toimiin antautuneiden ikäänkuin horjuvan ihan olemattomuuden partaalla, mutta me emme ota opiksemme heidän pidäkkeensä epävakaisuutta ennen kuin se on kerrassaan pettänyt. Silloin kyllä, ainakin tuokioksi:

toiveemme, pelkäilymme hätkähtäin silmäävät alas elon kapealta kaltaalta — mihin? — kuiluun pohjattomaan, ijäiseen häämyyn, — kerran niiden omaan!

Ellangowaniin keräytyneiden katselijain ja vetelehtijäin joukko oli noudattanut huvinhaluaan, eli omien sanojensa mukaan asioitansa toimitellut, suuriakaan välittämättä niiden tunteista, joille tämä tilaisuus tuotti kärsimystä. Harvat tosin mitään tiesivätkään perheestä. Yksinäisyys, vastoinkäymiset ja tylsyys olivat vuosia takaperin saaneet isän ikäänkuin ajautumaan pois aikalaistensa huomiosta; tytärtä he taasen eivät olleet koskaan tunteneet. Mutta kun yleinen sorina ilmotti, että ponnistus esi-isiensä sukutalosta muuttamiseksi oli särkenyt onnettoman mr. Bertramin sydämen, tulvi myötätuntoisuus kaikkialla kuin vedet profeetan sauvan iskemästä kalliosta. Kunnioituksella muisteltiin suvun ikivanhaa syntyperää ja tahratonta rehellisyyttä; ja onnettomuudelle kuuluva pyhä kunniassa pitäminen, joka Skotlannissa harvoin kysyy veroansa turhaan, vaati sitä ennen kaikkea nyt ja sai.

Mr. Mac-Morlan julisti kiireisesti keskeyttävänsä kaikki enemmät toimenpiteet tilan ja muun omaisuuden myynnissä ja luovuttavansa talon takaisin nuoren neidin huostaan, kunnes hän saisi neuvotelluksi ystäviensä kanssa ja huolehdituksi isänsä hautaamisesta.

Glossin oli kotvan luimistellut yleisen myötätunnon purkautuessa kuuluviin, kunnes paatui huomatessaan, ettei yleisö ollenkaan alkanut häntä kohtaan äkäillä. Tällöin hän julkesi vaatia huutokauppaa jatkettavaksi.

"Minä otan omalla valtuudellani lykätäkseni sen", vastasi sijaissheriffi, "ja minä vastaan seurauksista. Annan myöskin asianmukaisesti tiedoksi, milloin se jälleen alotetaan. On kaikille asianosaisille hyödyksi, että tilukset tuottavat mahdollisimman korkean hinnan, ja tämä hetki ei suinkaan saa sitä odottamaan. Otan asian vastuulleni."

Glossin livahti huoneesta ja talostakin, salakähmäisesti ja kiireissään; ja sen hän luultavasti teki omaksi hyväkseen, koskapa ystävämme Jaakko Jabos jo piti puhetta lukuisan paljasjalkaisen poikaliudan kanssa siitä, olisiko paikallaan kivittää hänet pois kartanon alueelta.

Joitakuita huoneita järjestettiin hätäisesti nuorta neitiä ja hänen isänsä ruumista varten. Mannering näki nyt enemmän sekaantumisen tarpeettomaksi ja helposti johtavan vääriin käsityksiin. Niinikään havaitsi hän, että useat Ellangowanin sukuun liittyvät perheet, jotka todella juonsivatkin siitä sukulaissuhteesta pääasiallisesti aatelisväittämyksensä, olivat nyt taipuisia osottamaan sukupuullensa kunnioitusta, jota esille saamaan ei heidän luultujen sukulaistensa kovaonnisuus ollut riittänyt. Godfrey Bertram-vainajan hautausmenojen ohjaajan kunniasta näkyi joutuvan kiistasille — kuten Homeroksen syntymäkaupungista kilvattiin — seitsemän arvokasta ja varakasta herrasmiestä, joista yksikään ei ollut hänelle hänen eläessään tarjonnut suojaa. Sen vuoksi hän päätti, koska saapuvillaolonsa oli hyödytön, matkustaa lyhyelle kierrokselle parin viikon ajaksi; tämän välikauden loputtua piti Ellangowanin omaisuuden lykätyn huutokaupan jatkua.

Mutta ennen lähtöään hän patisteli puheilleen koulumestarin. Kuullessaan erään herrasmiehen haluavan häntä puhutella ilmestyi mies-parka esille, jonkunlainen kummastuksen ilme laihoissa kasvoissaan, joihin uusi suru oli painanut yhä kaameamman leiman. Hän kumarsi pari kolme kertaa tavattoman syvään Manneringille, suoristausi sitte jäykäksi ja odotti kärsivällisenä tietoa tämän asiasta.

"Teidän on luultavasti mahdoton arvata, mr. Sampson", alotti Mannering, "mitä vieraalla voi olla teille sanottavaa?"

"Ellei se olisi pyyntö, että minä ottaisin kasvattaakseni jotakuta nuorukaista kaunotieteiden ja oppineiden aineiden harjotteluun — mutta minä en voi — en voi — minulla on vielä eräs tehtävä suoritettavana."

"Ei, mr. Sampson, toivomukseni eivät tähtää niin korkealle. Poikaa ei minulla ole, ettekä luullakseni katsoisi ainoata tytärtäni sopivaksi oppilaaksi."

"En vainenkaan", vastasi suoraluontoinen Sampson. "Silti minä se miss Lucylle kaikki hyödylliset tiedot opetin, — joskin emännöitsijä pänttäsi hänelle päähän nuo turhat pallistamisen ja leikkelyn harjotukset."

"No niin, sir", vastasi Mannering, "miss Lucysta puhua aioinkin. Ette kaiketi lainkaan muista minua?"

Sampson oli aina muulloinkin kelpo lailla hajamielinen. Mutta hänen ystävänsä äkillinen kuolema oli niin sotkenut hänen aatoksensa, ettei hän muistanut entistä tähtientietäjää eikä edes sitä vierasta, joka oli käynyt suojelemaan hänen isäntäänsä Glossinilta.

"Eipä väliä", jatkoi eversti; "olen mr. Bertram-vainajan vanhoja tuttavia ja halukas auttamaan hänen tytärtään nykyisissä olosuhteissaan. Sitä paitsi olen ajatellut huutaa itselleni tämän talon ja toivoisin kaiken sillaikaa pysyvän järjestyksessä. Otatteko ystävällisesti käyttääksenne tämän pikku rahaerän tavallisiin talousmenoihin?"

"Ta-va-ton-ta!" huudahti mestari Sampson. "Mutta jos teidän arvoisuutenne viivähtäisi —"

"Ta-va-ton-ta!" huudahti Sampson taas, kukkaro kädessään seuraten portaitten päähän. "Mutta että minä tähän myntättyyn metalliin koskisin —"

"Ta-va-ton-ta!" huudahti mestari Sampson vielä kolmannen kerran, nyt seisten alikerran ovella. "Mutta mitä tämän käyvän metalliin ottamiseen tulee —"

Mutta Mannering istui jo ratsunsa seljässä ja äänen kantamattomissa. Koulumestarilla ei ollut eläissään ollut omanansa tai toisenkaan puolesta hallittavana neljättäosaakaan tästä summasta, vaikka sitä ei ollut yli kahdenkymmenen guinean. Hän "otti opastusta siitä", kuten sanoi, "millä tavoin hänen tulisi tähän komeaan kultaan nähden menetellä". Onneksi sai hän omaa voittoansa pyytämättömäksi neuvojakseen Mac-Morlanin, joka huomautteli parhaita tapoja sen käyttämiselle miss Bertramin mukavuudeksi, tämä kun epäilemättä oli lahjottajan sille ajattelema tarkotus.

Monet naapuriston säätyhenkilöt olivat nyt vilpittömän innokkaita tyrkyttämään vieraanvaraisuuttaan ja ystävällisyyttään miss Bertramille. Mutta hänelle oli luonnollisesti vastenmielistä mennä mihinkään perheeseen ensi kertaa pikemmin hyväntekeväisyyttä kuin vieraanvaraisuutta osakseen saamaan. Sen vuoksi päätti hän odottaa isänsä lähimmän naissukulaisen mielipidettä ja neuvoa. Tämä oli Singlesiden mrs. Margaret Bertram, vanha neiti, jolle hän kirjotti selvityksen nykyisestä turvattomasta asemastaan.

Mr. Bertram-vainajan hautaus toimitettiin säädyllisen hiljaisesti, ja kovaonnisen nuoren naisen täytyi nyt katsoa itsensä vain määräaikaiseksi asukkaaksi talossa, jossa oli syntynyt ja jossa hänen kärsivällisyytensä ja viihdyttelevä huolenpitonsa olivat niin kauvan "vanhuuden kätkyttä liekutelleet". Mr. Mac-Morlanin puhelut rohkaisivat häntä kuitenkin toivomaan, ettei häneltä tätä turvapaikkaa riistettäisi äkkiä eikä tylysti; mutta kohtalo oli määrännyt toisin.

Kahtena päivänä ennen Ellangowanin kiinteimistön ja irtaimen uudestaan kuulutettua huutokauppaa odotteli Mac-Morlan kärsimättömästi eversti Manneringia tulevaksi tai ainakin valtakirjaa toimia hänen puolestaan. Mutta mitään ei kuulunut. Mr. Mac-Morlan heräsi aikaisin aamulla, — käveli postikonttoriin, — mitään kirjeitä ei ollut hänelle. Hän yritti uskotella itselleen, että eversti Mannering kyllä ilmestyisi hänen luokseen aamiaiselle, ja pyysi vaimoansa asettamaan pöydälle parhaat posliiniastiat sekä valmistautumaan sikäli. Mutta turhiapa olivat valmistukset.

"Jos olisin osannut tätä aavistaa", päivitteli hän, "niin olisin vaikka koko Skotlannin kiertänyt ristiin rastiin ja etsinyt jonkun tarjoamaan Glossinia vastaan". Valitettavasti olivat sellaiset ajatukset nyt myöhäisiä.

Määrähetki saapui, ja asianomaiset kokoontuivat Kippletringanin Vapaamuuraritalolle, jonne huutokauppa nyt oli siirretty. Mac-Morlan käytti alkuhommiin niin paljon aikaa kuin sopivasti päinsä kävi ja luetteli myyntiehdot yhtä verkalleen kuin olisi omaa kuolemantuomiotansa lukenut. Hän katsahti ovelle joka kerta kun se avautui, yhä heikommin ja heikommin toivein. Hän kuunteli jokaista kauppalan kadulta tunkeutuvaa hälyä ja yritti siitä erottaa kavioiden kopsetta tai rattaiden ratinaa. Kaikki oli turhaa.

Sitte juolahti hänen mieleensä se oivallinen aatos, että eversti Mannering oli saattanut käyttää jotakuta muuta henkilö asiamiehenään; hän ei olisi haaskannut silmänräpäyksenkään ajatusta siihen luottamuksen puutteeseen, mitä tuollainen toimenpide olisi häntä itseänsä kohtaan osottanut. Mutta tämäkin toive oli perätön. Juhlallisen vaitiolon jälkeen mr. Glossin tarjosi Ellangowanin tiluksista ja paroonikunnasta alkuperäisen huutohinnan. Mitään vastausta ei tullut, ketään kilpailijaa ei ilmestynyt. Tarjooja esitti asianmukaiset vakuudet, ja hietalasin juostua loppuun, vanhan tavan mukaan, täytyi mr. Mac-Morlanin lakikielellä "katsoa ja julistaa kauppa laillisesti tehdyksi ja vahvistaa sanottu Gilbert Glossin sanottujen tiluksien ja maiden omistajaksi".

Kelpo kirjuri kieltäysi ottamasta osaa komeihin kekkereihin, jotka muulle seurueelle kustansi Ellangowanin squire Gilbert Glossin. Hän palasi kotiinsa mieli katkeruutta kuohuen, purkaen äkäänsä valituksina noiden intialaisten pohattain huikentelevaisuudesta ja oikullisuudesta, ne kun eivät koskaan kymmentä päivää peräkkäin tienneet mitä tahtoivat. Kohtalo jalomielisesti päätti ottaa ikävyyden syykseen ja katkaisi tämänkin kiukunpuuskan Mac-Morlanilta.

Kello kuuden seuduissa illalla nimittäin saapui pikalähetti, "kovin erinomaisesti humalassa", sanoi sisäkkö, tuoden eversti Manneringilta paperikääryn, joka oli päivätty neljää päivää aikaisemmin eräässä pikku kauppalassa satakunnan penikulman päässä Kippletringanista. Se sisälsi täydet valtuudet mr. Mac-Morlanille tahi hänen määräämällensä päättää aijottu kauppa. Tärkeät perheasiat olivat vaatineet everstin itsensä matkustamaan Westmorelandiin, minne hänelle voitaisiin kirjottaa squire Arthur Mervynin luo, Mervyn Halliin.

Raivonsa riehahduksessa Mac-Morlan paiskasi valtakirjallaan viatonta sisäkköä päähän, ja hänet saatiin vain väkivoimalla pidätetyksi peittoamasta ratsuraipallaan sanansaattajan heittiötä, jonka vitkallisuus ja juopottelu oli tämän pettymyksen tuottanut.

KOULUMESTARI JA HÄNEN OPPILAANSA.

Heti kun oli kuullut tuskallisen ja viime päiviltä odottamattoman sanoman ryhtyi miss Bertram jatkamaan jo alottamiansa valmistuksia, viipymättä poistuakseen kartanosta. Mr. Mac-Morlan autteli häntä tässä järjestelyssä ja tarjoili hänelle niin ystävällisesti kotinsa vieraanvaraisuutta ja suojaa, kunnes hän saisi serkultaan vastauksen tai ennättäisi omaksua jonkun vakinaisen suunnitelman vastaisuuttansa varten, että hänestä tuntui tylyltä hyljätä noin hartaasti suositeltua kutsua. Mrs. Mac-Morlan oli sivistynyt nainen, synnyltään ja tavoiltaan hyvin sopiva vastaanottamaan sellaisen vierailun ja tekemään miss Bertramin oleskelun mieluisaksi. Koti ja sydämellinen kohtelu olivat hänelle siten varatut, ja keveämmin mielin kävi hän maksamaan palkkoja isänsä talouden harvoille palkollisille ja heitä hyvästelemään.

Missä on arvossapidettäviä ominaisuuksia molemmin puolin, siellä on tämä tehtävä aina sydämelle käypää, ja silloiset olosuhteet saattoivat sen kaksin verroin liikuttavaksi. Kaikki saivat saatavansa ja hiukan ylikin, ja he lausuivat jäähyväisensä nuorelle emännälleen kiitoksin ja hyvin toivotuksin, toiset kyynelsilmin. Vierashuoneeseen jäivät lopuksi vain mr. Mac-Morlan, joka oli tullut noutamaan vierastansa asuntoonsa, mestari Sampson ja miss Bertram.

"Ja nyt", virkkoi tyttö-poloinen, "täytyy minun jättää hyvästi yhdelle vanhimpia ja parhaita ystäviäni. Jumala teitä siunatkoon, mr. Sampson, ja palkitkoon teille kaiken sen sydämellisyyden, jolla olette oppilas-parkaanne ohjaillut, ja ystävyytenne vainajaa kohtaan; toivon usein kuulevani teistä." Hän sujautti opettajansa käteen muutamia kultakolikolta sisältävän käärön ja nousi kuin lähteäkseen huoneesta.

Mestari Sampsonkin nousi, mutta vain seisoakseen ällistellen kuin puusta pudonnut. Hänen yksinkertaiseen ymmärrykseensä ei ollut kertaakaan juolahtanut ajatus erota miss Lucysta, menipä tämä minne tahansa. Hän laski rahaerän pöydälle.

"Se on kylläkin riittämätön", sanoi Mac-Morlan, väärin ymmärtäen hänen tarkotuksensa, "mutta olosuhteet —"

Mr. Sampson heilautti kättään kärsimättömästi. "En minä palkasta — en minä palkasta — mutta että minä, joka olen syönyt hänen isänsä leipää ja juonut hänen maljastaan kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin — ajatellakin, että minä nyt jättäisin hänet — ja jättäisin turvattomaksi ja murheeseen — ei, miss Lucy, sitä ei teidän ikinä käy ajatteleminen! Ette suostunut häätämään isänne koira-parkaa, ja minua kohtelisitte pahemmin kuin hurttaa? Ei, miss Lucy Bertram, niin kauvan kuin elän, en teistä erkane. Minusta ei tule mitään rasitusta — olen ajatellut millä sen estää. Mutta, kuten Ruth lausui Naomille: 'Älä minulle sitä puhu, että minä luovun sinusta ja palajan pois tyköäs, sillä kuhunka sinä menet, sinne myös minä menen, ja kussa sinä yödyt, siellä tahdon myös minä yötä olla: sinun kansas on minun kansani, ja sinun Jumalas on minun Jumalani. Kussa sinä kuolet, siellä myös minä tahdon kuolla ja sinne tahdon haudattaa. Herra tehköön minulle sen ja sen, jos ei ainoastansa kuolema eroita meitä!'"

Tämän puheen aikana, pisimmän mitä mestari Sampsonilta oli konsanaan kuultu, valui lämminsydämisen miehen silmistä kyyneliä virtanaan, eivätkä Lucy ja Mac-Morlankaan voineet olla tunteettomia tälle odottamattomalle tunteen ja kiintymyksen purkaukselle.

"Mr. Sampson", sanoi Mac-Morlan, vuorotellen turvauduttuaan nuuskarasiaansa ja nenäliinaansa, "asuntoni on kylliksi avara, ja jos suostutte ottamaan yösijanne sieltä siksi aikaa kun miss Bertram meitä asumisellaan kunnioittaa, niin katson itseni hyvin onnelliseksi ja kotini saaneen suuren suosionosotuksen vastaanottaessaan teidän arvoisenne uskollisen miehen kattonsa alle". Hienotuntoisesti poistaakseen mitä vastaväitteitä miss Bertram saattaisi nähdä tämän odottamattoman seurakumppanin tuomiselle mukanaan lisäsi hän sitte: "Liikeasiani tekevät minulle useasti tarpeelliseksi käyttää parempaa tilimiestä kuin ainoakaan nykyinen kirjurini on, ja mielihyvällä turvautuisin siinä suhteessa tuolloin tällöin teidän apuunne."

"Tietenkin, niin oikein", vahvisti Sampson innokkaasti; "minä osaan kaksinkertaisen kirjanpidon ja italialaisen järjestelmän".

Kyytimiehemme oli työntäytynyt huoneeseen ilmottamaan kääsiensä ja hevostensa saapumisen. Kenenkään huomaamatta viivyskeli hän syrjässä tämän tavattoman kohtauksen aikana ja vakuutti mrs. Mac-Candlishille, että se oli liikuttavinta mitä hän oli eläissään nähnyt; "harmajan tamman kuolema, heporukan, ei siihen verraten ollut mitään". Tästä mitättömästä seikasta oli jälkeenpäin tärkeämpiä seurauksia koulumestarille.

Vieraat toivotti herttaisesti tervetulleiksi mrs. Mac-Morlan, jolle hänen miehensä vihjasi, kuten muillekin, palkanneensa mestari Sampsonin avukseen muutamien sekavien tilien selvittämiseksi; siinä työskennellessään hän mukavuussyistä asuisi perheessä. Mr. Mac-Morlanin maailmantuntemus sai hänet antamaan asialle tämän värityksen, hän kun tiesi, että olipa koulumestarin uskollinen kiintymys miten kunniakas tahansa sekä hänen omalle sydämelleen että Ellangowanin suvulle, kelpasi hän ulkonaisesti peräti vähän naisten seuralaiseksi ja oli ylimalkaan jokseenkin naurettava lisäke kauniille seitsentoistavuotiaalle immelle.

Mestari Sampson teeskeli suurella innolla sellaisia toimituksia, mitä mr. Mac-Morlan näki hyväksi hänen haltuunsa uskoa; mutta piankin huomattiin, että hän säännöllisesti katosi määrättynä hetkenä aamiaisen jälkeen ja palasi taas päivällisen aikaan. Illat hän käytti konttorityöhön. Lauvantaina hän ilmestyi voitokkain katsein Mac-Morlanin eteen ja laski pöydälle kaksi kultarahaa.

"Ensinnäkin korvatakseni kulujanne minusta, arvoisa herra — ja jäännös miss Lucy Bertramin käytettäväksi."

"Mutta, mr. Sampson, teidän työskentelynne toimistossani korvaa elantonne enemmän kuin kylliksi — minähän olen teille velkaa, hyvä ystävä."

"Olkoon se sitte kaikki", sanoi koulumestari kättään heilauttaen, "miss
Lucy Bertramin tarpeisiin".

"Se on rehellisesti saatua, mr. Mac-Morlan. Se on erään nuoren herrasmiehen ylellinen palkkio kielten opetuksesta; me luemme kolme tuntia päivässä."

Moniaat lisäkyselyt saivat koulumestarilta heltiämään, että tuo antelias oppilas oli nuori Hazlewood. Hän tapasi opettajansa joka päivä mrs. Mac-Candlishin talossa; emännän julistelut Sampsonin etuansa katsomattomasta kiintymyksestä nuoreen neitiin olivat hankkineet hänelle tämän väsymättömiin ja avokätisen opiskelijan.

Mac-Morlania kuulemansa kummastutti suurestikin. Mestari Sampson oli epäilemättä varsin tietorikas ja oivallinen mies; olivatpa kieltämättä myös klassikot erityisesti lukemisen arvoisia. Mutta että nuori mies, kahdenkymmenen iässä, ratsastaa seitsemän penikulmaa jokaisena viikon päivänä edes lakaisin pitämään tuollaista kolmen tunnin tête-à-têteä, se oli lukukiihkoa, jota hän ei tahtonut ottaa täydellisesti uskoakseen. Vähänpä tarvittiin viekkautta koulumestarin seulomiseen, sillä tuon kelpo miehen päähän mahtui vain mitä suoranaisimpia ja yksinkertaisimpia aatoksia.

"Eihän tietenkään vielä — mr. Charles esitti sitä salattavaksi häneltä, jottei hän empisi ottaa vastaan siitä johtuvaa pikku avustusta; mutta", lisäsi hän, "ei olisi mahdollista salata sitä kauvan, koskapa mr. Charles aikoo toisin ajoin ottaa luentonsa tässä talossa".

"Vai niin aikoo!" sanoi Mac-Morlan. "Niin, niin, kyllä ymmärrän, ymmärrän kyllä. Ja käytetäänkö nuo kolme tuntia, mr. Sampson, yksinomaan sananselityksiin ja kääntämiseen?"

"Epäilemättä ei — meillä on myöskin kanssapuhelua lueskelun maustamiseksi — neque semper arcum tendit Apollo".[21]

Kyselijä kävi tältä Gallowayn Foibokselta urkkimaan, mitä heidän keskustelemuksensa etupäässä koskivat.

"Menneitä kohtauksiamme Ellangowanissa — ja tosiaan luullakseni hyvinkin useasti haastelemme miss Lucysta — sillä mr. Charles Hazlewood muistuttaa minua siinä suhteessa, mr. Mac-Morlan. Alkaessani hänestä puhua en koskaan tiedä mihin lopettaa — ja, kuten tapaan sanoa (leikillä), hän puijaa meiltä puolet luvuistamme."

Ohoo! ajatteli mr. Mac-Morlan, sieltäkö päin tuuli käy? Olen jotain tällaista ennenkin kuullut.

Hän alkoi aprikoida, millainen käytös olisi turvallisin hänen suojatilleen ja hänelle itselleenkin, sillä vanhempi mr. Hazlewood oli mahtava, varakas, kunnianhimoinen ja kostonhaluinen, ja piti sekä rikkautta että loistavaa nimeä ehdottomana edellytyksenä poikansa vastaiselle liitolle. Arvostellen mitä korkeimmalle vieraansa järkevyyden ja terävän älyn päätti hän viimein käyttää tilaisuutta heidän sattuessaan olemaan kahden kesken, ilmaistakseen asian hänelle tavallisena pikku tietona. Sen hän teki niin luonnollisella sävyllä kuin osasi:

"Toivotan teille iloa ystävänne mr. Sampsonin hyvästä onnesta, miss Bertram; hän on saanut oppilaan, joka maksaa hänelle kaksi guineaa kahdestatoista kreikan ja latinan tunnista."

"Todellako! Olen yhtä ihastuksissani kuin hämmästyksissäni — kuka voi niin antelias olla? onko eversti Mannering palannut?"

"Ei, ei eversti Mannering; mutta mitä ajattelette tuttavastanne mr. Charles Hazlewoodista? Hän puhelee ottavansa tuntejaan täälläkin — toivoakseni saamme hänelle tilaa."

Lucy punehtui syvään. "Taivaan nimessä, ei, mr. Mac-Morlan — älkää antako sen tapahtua — Charles Hazlewoodilla on siitä jo ollut kylliksi kiusaa."

"Klassikkojen lueskelustako, hyvä neitiseni?" tahallaan ollen käsittävinään hänet väärin. "Useimmilla nuorilla herrasmiehillä sitä toden totta on jonakin elämänsä ajankohtana; mutta hänen nykyiset opintonsa ovat vapaaehtoisia."

Miss Bertram antoi puheenaineen jäädä silleen, eikä hänen isäntänsä yrittänyt sitä uudistaa, koska toinen näytti pysähtyneen tekemään jotakin päätöstä itsekseen.

Seuraavana päivänä miss Bertram otti puhutellakseen mr. Sampsonia. Mitä ystävällisimmällä tavalla lausuen kiitoksensa tämän uhrautuvaisuudesta ja ilonsa tuollaisen palkkion saannista vihjaili hän koulumestarille, että hänen nykyinen tapansa ohjailla Charles Hazlewoodin opintoja varmastikin oli kovin epämukava hänen oppilaalleen. Parempi siis oli siksi aikaa kuin hommaa kesti mestarin suostua tilapäiseen eroon ja joko asua oppilaansa kotona tai mahdollisimman lähellä häntä. Sampson kieltäysi, kuten hän oli odottanutkin, ottamasta sellaista ehdotusta kuullakseen — ei Walesin prinssinkään kasvattajaksi mennäkseen hän luopuisi neidistään. "Mutta minä näen", hän lisäsi, "että olette liian ylpeä ottamaan osaa roposeeni; ja kukaties alan teitä kylläännyttää".

"Ette suinkaan — te olitte isäni vanha, miltei ainoa ystävä — enkä minä ole ylpeä — Jumala tietää, ettei ole minulla ylpeiltävääkään — saatte tehdä parhaan harkintanne mukaan muissa asioissa, mutta tehkää minulle tämä palvelus: Sanokaa mr. Charles Hazlewoodille, että teillä oli minun kanssani jotakin puhetta hänen opinnoistaan ja että minä arvelin aivan päinsä käymättömäksi ja mahdottomaksi ajatellakaan hänen aikomustaan jatkaa niitä täällä."

Mestari Sampson lähti hänen luotansa ihan alla päin eikä ovea sulkiessaan voinut olla jupisematta Vergiliuksen sanoja "varium et mutabile".[22] Seuraavana päivänä hän tuli kovin surkeissaan tuomaan miss Bertramille kirjettä. "Mr. Hazlewood", hän sanoi, "keskeyttää opintonsa, vaikka hän onkin jalomielisesti korvannut rahallisen vahingon. Mutta millä korvaa hän itselleen sen tiedon, jota hän olisi voinut minun ohjauksellani hankkia? Tuossakin yhdessä kirjotustyössä: kokonaisen tunnin hän tuota lyhykäistä kirjelmää tuherteli, haaskaten monta tulloa, neljä sulkaa ja aimo arkillisen hyvää valkeata paperia. Kolmessa viikossa olisin minä hänelle harjaannuttanut vakaan, juohevan, selkeän ja luettavan käsialan — hänestä olisi kaunokirjottaja sukeutunut — mutta tapahtukoon Jumalan tahto."

Kirjelmä sisälsi vain moniaita rivejä, joissa syvästi pahoiltiin ja nuruttiin miss Bertramin julmuutta, kun tämä ei ainoastaan kieltäytynyt häntä näkemästä, vaan myöskin sallimasta hänen ihan välillisestikään kuulustella hänen vointiansa ja autella hänen oloansa. Mutta se päättyi vakuutuksiin, että miss Bertramin ankaruus oli turhaa ja ettei mikään voinut horjuttaa Charles Hazlewoodin kiintymystä.

Mrs. Mac-Candlishin toimeliaan suosinnan avulla Sampson sai joitakuita muita oppilaita — arvoltaan tosiaan peräti toista kuin Charles Hazlewood — joiden tunneista ei paljoakaan tuloja herunut. Jotakinhan hän kuitenkin ansaitsi, ja sykähtelipä hänen sydämensä riemukkaana, kun hän viikoittain vei eränsä mr. Mac-Morlanille, vähentäen siitä vain hivenen nuuskarasiansa ja tupakkakukkaronsa varustamiseen.

Ja tässä meidän täytyy jättää Kippletringan, silmätäksemme sankariamme, jotteivät lukijamme pelkäisi menettävänsä häntä näkyvistään taaskin neljännesvuosisadan ajaksi.

MR. MERVYNIN SANOMA.

Mr. Bertramin kuoleman jälkeen oli Mannering lähtenyt lyhyelle retkeilylle, aikoen palata Ellangowanin lähettyville ennen maatilan huutokauppaa. Niinpä matkusti hän Edinburg'hiin ja muuanne, ja ollessaan palaamassa siihen Skotlannin lounaiseen maakuntaan, jossa kertomuksemme näyttämö sijaitsee, hän sadan penikulman päässä Kippletringanista sai rannikolta antamallaan osotteella ystävältään mr. Mervyniltä kirjeen, joka sisälsi jokseenkin epämieluisia tietoja. Olemme jo ottaneet oikeudeksemme tarkkailla sankariamme salavihkaakin, minkä vuoksi tuostakin kirjeestä lukijalle otteen jäljennämme.

"Pyydän sinulta anteeksi, parahin ystävä, sinulle tuottamaani tuskaa, pakottaessani sinut avaamaan niin vihavoivia haavoja kuin kirjeessäsi mainitut. Olen aina kuullut, vaikka kenties erehdyttävästi, että mr. Brownin huomaavaisuus oli miss Manneringille aijottua. Mutta olipa asian laita miten tahansa, niin ei voida olettaa, että hänen rohkeutensa olisi sinun asemassasi voinut jäädä huomaamatta ja rankaisematta.

Viisaat miehet sanovat, että me luovutamme sivistyneelle yhteiskunnalle luonnolliset itsepuolustuksen oikeutemme, mutta sillä ehdolla vain, että lain säännökset suojelevat meitä. Missä ei korvausta voida saada, siinä käypi alistaminen mitättömäksi. Yksikään esimerkiksi ei edellytä, ettei minulla ole oikeutta puolustaa kukkaroani ja henkeäni maantierosvolta yhtä hyvin kuin olisin villi intiaani, jolla ei ole lakia eikä järjestysvaltaa. Kysymys vastarinnastani tai alistumisestani riippuu keinoistani ja asemastani. Mutta jos aseestettuna ja tasaväkisenä alistun kenenkään, ylhäisen tai alhaisen, vääryyteen ja väkivaltaan, niin pidettäneen vaikuttimenani tuskin uskonnollista tai siveellistä tunnetta, olenpa kuka hyvänsä muu kuin kveekari.

Kunnialleni käypä hyökkäys tuntuu minusta hyvinkin samalta. Loukkaus, vaikka kuinkakin mitätön itsessään, on vaikutuksiltaan paljoa syvällisempi kaikille elämänvaiheillemme kuin mikään maantiellä ryöstäjän tekemä vaurio, ja loukatun hyvitys on julkisen oikeudenkäytön vallassa paljoa vähemmin, tai oikeastaan se on kokonaan sen tapaamattomissa. Jos ken tahansa suvaitsee Arthur Mervyniltä rosvota hänen kukkaronsa sisällön, olettaen ettei sanotulla Arthurilla ole puolustuskeinoja tai näiden käyttämiseen taitoa ja miehuutta, niin Lancasterin tai Carlislen käräjät antavat hänelle oikeutta, nykäisyttämällä voron killumaan. Ja kuka kuitenkaan väittää minun olevan pakko odottaa tätä oikeutta ja alistua ensi kädessä rosvottavaksi, jos minulla itselläni on keinoja ja luontoa omaisuuteni varjelemiseen? Mutta jos minua vastaan lausutaan solvaus, johon alistuminen on maineeni ainiaaksi tahraamista kunniallisten miesten silmissä ja josta minulle eivät kykene hyvitystä hankkimaan kaikki kaksitoista ylioikeuden tuomaria ja kansleri päälle päätteeksi, niin millä lain tai järjen säännöllä voidaan minut pidättää suojelemasta sitä, minkä pitäisi olla ja mikä onkin rajattomasti kalliimpi jokaiselle kunnialliselle miehelle kuin hänen koko omaisuutensa.

Asian uskonnollisista näkökohdista en sano mitään, kunnes löydän jonkun kunnianarvoisan hengenmiehen, joka tuomitsee itsepuolustuksen hengen ja omaisuuden uhattuna ollessa. Jos sen sopivaisuus jälkimäisessä tapauksessa yleiseen myönnetään, niin voitaneen tehdä varsin vähäisen eroa ruumiin ja tavaran suojelemisen sekä maineen varjelemisen välillä. Että maineen kimppuun voivat hyökätä henkilöt, jotka ovat elämässään kokonaan toisella arvotasolla, siveellisiltä periaatteiltaan kenties tahrattomat ja maineeltaan puhtaat, se ei voi vaikuttaa itsepuolustusoikeuteni laillisuuteen. Voin pahotella, että asianhaarat ovat jouduttaneet minut henkilökohtaiseen kiistaan sellaisen yksilön kanssa; mutta samaa mielipahaa tuntisin jalomielisen vihollisen kaatumisesta miekkani tiellä kansainkeskisessä riidassa.

Kysymyksen jätän kuitenkin omantunnon asiaksi, huomauttaen vain, ettei kirjottamani sovellu ammatti-kaksintaistelijaan eikä kunniakiista hyökkäävään osalliseen. Tahdon vain vapauttaa syystä sen, jonka ahdistaa taistotantereelle sellainen loukkaus, että kärsivällinen alistuminen siihen ainiaaksi tärvelisi hänen yhteiskunnallisen arvonsa ja maineensa.

Olen pahoillani siitä, että ajattelet asettua Skotlantiin asumaan, hyvillänipä sentään, kun et kuitenkaan kovin mittaamattoman taipaleen taakse joudu ja kun leveysaste on meille suosiollinen. Devonshiresta Westmorelandiin siirtyminen saattaisi hytisyttää Intian paahtelemaa miestä; mutta meidän luoksemme Gallowaysta tai Dumfriesshiresta poikkeaminen on askel lähemmäksi aurinkoa, vaikka lyhytkin. Sitä paitsi aavistelen ajattelemasi maatilan olevan sen vanhan aavelinnan yhteydessä, jossa näyttelit tähtientietäjän osaa matkallasi pohjoiseen parisenkymmentä vuotta takaperin. Sitä näkymöä olen sinun kuullut kuvailevan hullunkurisella innon pauhinalla liian usein, voidakseni toivoa kykeneväni pelottelemaan sinua päättämästä kauppaa. Toivonpa sentään, että vieraanvarainen lorulairdi ei ole ajanut matalikolle ja että hänen kappalaisensa, jolla meitä monet kerrat naurattelit, vielä on in rerum natura.[23]

Ja tähän, hyvä Mannering, soisin voivani lopettaa, sillä minun on uskomattoman tukala kertoa loppua tarinaani, vaikka tiedänkin varmasti saavani taata mahdottomaksi minkään tahallisen sopimattomuuden tilapäisen holhottini Julia Manneringin taholta. Mutta minun täytyy kuitenkin ansaita lukiossa saamani Avo-Artun lisänimi. Seuraavaan tapaan on asian meno.

Tyttäressäsi on paljon luonnonlaatusi haaveellisuutta sekä rahtunen sitä ihailusta viehättymistä, jota kaikissa kauniissa naisissa ainakin jonkun verran ilmenee. Hänestä sitä paitsi nähtävästi tulee perijättäresi; se on mitätön seikka niille, jotka Juliaa minun silmilläni katsovat, mutta tehoisa syötti tekokiiltoisille, juonijoille ja arvottomille. Tiedät miten olen lasketellut leikkiä hänen leppeästä kaihomielisyydestään sekä yksinäisistä kävelyistään aamuisin ennen kenenkään heräämistä ja kuutamolla, jolloin kaikkien pitäisi olla levolla tai istua korttipöydässä, mikä on samaa. Alempana mainitsemani lupaus ei kenties ole ulkopuolelta leikin rajojen lähtöisin, mutta soisin mieluummin siitä pilapuheen tulevan sinun suustasi kuin minun.

Pariin kolmeen kertaan kuulin viimeisten kahden viikon kuluessa myöhään yöllä tai hyvin varhain aamulla jonkun flageoletilla soittelevan sitä pikku hindu-sävelmää, johon tyttäresi on erityisesti mieltynyt. Ensimältä ajattelin jonkun soitannollisen palvelijan, jonka soitonhalu ei päivisin saanut tyydykettä, valitsevan tuon hiljaisen hetken jäljitelläkseen vierashuoneessa saapuvilla ollessaan mieleensä painuneita säveliä. Mutta viime yönä valvoin myöhään työhuoneessani, joka on ihan miss Manneringin kamarin alla, ja kummakseni en ainoastaan selvästi kuullut flageoletin soittoa, vaan varmistuin siitäkin, että se kuului ikkunan edustalla leviävältä järveltä.

Uteliaana tietämään, kuka meille noin tavattomalla hetkellä serenaadia soitteli, hiivin hiljaa ikkunaani. Mutta olipa muitakin tähystelijöitä kuin minä. Muistanet miss Manneringin valinneen kamarinsa sen ulokkeen takia, joka avautuu hänen ikkunastaan järvelle päin. No niin, kuulin juoksuikkunan sälähtävän, luukkujen kalahtavan auki ja hänen oman äänensä keskustelemassa jonkun henkilön kanssa, joka vastaili alhaalta. Tämä ei ole 'Paljon melua tyhjästä';[24] en voinut erehtyä hänen äänestään ja tuollaisista soinnuista, niin hivelevistä, niin sisältörikkaista —. Ja totta pulmakseni helähtelivät äänet alhaaltakin hellyyden herkintä tunnetta. Mutta sanojen sisällyksestä en tiedä mitään sanoa.

Kohotin oman juoksuikkunani ruutua, kuullakseni enemmänkin kuin pelkkää sorinaa tuosta espanjalaisesta lemmenkohtauksesta. Mutta kaikesta varomisestani huolimatta hälytti rasahdus puhujat. Alas luisui nuoren neidin ikkunanpuolisko ja luukut sulkeusivat siinä silmänräpäyksessä. Airoparin loiskahdus ilmaisi kaksinpuhelun mies-esittäjän peräytyvän. Vieläpä näinkin hänen veneensä, jota hän souti hyvin joutuisasti ja kätevästi, kiitävän yli järven kuin kaksitoistasoutuinen saima.

Aamusella kuulustelin muutamia palvelijoitani kuin sattumoilta ja sain tietää, että aitausmetsäni vartija oli kierroksillaan kahdesti nähnyt tuon veneen talon rannassa ja siinä miehen soittamassa flageolettia. En huolinut pitemmälti udella, peljäten sekaannuttavani Julian niiden mielipiteisiin, joilta näitä kyselisin.

Aamiaisella ohimennen viittasin edellisen illan serenaadiin, ja vakuutanpa miss Manneringin vuorotellen punehtuneen ja vaalenneen. Oitis annoin seikalle sellaisen käänteen, mikä saattaisi johtaa hänet luulemaan huomautustani ihan satunnaiseksi. Olen sitte poltattanut vartiotulta työhuoneessani ja jättänyt ikkunaluukut auki, säikyttääkseni yöllistä vierastamme lähenteleimästä; ja yksinäisten kävelyjen estelyksi olen vedonnut lähenevän talven koleuteen ja sumuilmain raakaan kalseuteen. Miss Mannering myötäsi tahdottomuudella, joka ei ole laisinkaan hänen luonteensa mukaista, ja siitä jutun piirteestä minä suoran toden sanoakseni kaikkein vähimmin pidän. Julialla on liian paljon oman rakkaan isäkultansa luonnetta, hilliintyäkseen mielijohteissaan, ellei olisi piileksimässä joku pikku tietoisuus siitä, että saattaa olla järkevämpi karttaa väittelyä.

Nyt on tarinani kerrottu, ja itsepähän harkitset mitä tehdä. En ole asiasta maininnut kelpo puolisolleni, joka sukupuolensa heikkouksien uskollisena salakirjurina varmasti vastustaisi näiden seikkojen ilmottamista sinulle ja saattaisi sen sijaan saada päähänsä käyttää omaa kaunopuheisuuttansa miss Manneringiin. Olipa se kyky kuinkakin voimallinen tähdättynä minuun, lailliseen kohteeseensa, saattaisi se olettamassani tapauksessa vaikuttaa enemmän pahaa kuin hyvää, pelkään.

Kenties sinä itsekin katsot järkevimmäksi esiintyä vastaan panematta tai ottamatta tästä pikku kaskusta tietääksesikään. Julia on hyvin suuresti erään ystäväni kaltainen; hänellä on nopea ja eloisa mielikuvitus ja herkät tunteet, jotka ovat taipuvaiset liiottelemaan elämässä tapaamaansa sekä hyvää että pahaa. Hän on kuitenkin viehättävä tyttö, yhtä jalomielinen ja sielukas kuin viehkeäkin. Kaikesta sydämestäni suoritin hänelle lähettämäsi suutelon, ja hän samaten palkakseni sormilleni läväytti. Tulehan takaisin niin pian kuin voit. Luota sillä välin siihen, että parhaansa mukaan pitää huolta ystäväsi

J.K. — Luonnollisesti haluat tietää, onko minulla mitään aavistusta siitä, kuka serenaadin antaja oli. Toden teolla ei vähintäkään. Näillä seuduin ei ole ketään nuorta herrasmiestä asemaltaan tai varallisuudeltaan miss Julian arvoista sellaista, jonka voisin ollenkaan ajatella esittävän tuon tapaista osaa. Mutta järven tuolla puolen, melkein vastapäätä Mervyn Hallia, on joku lemmon vesimyymälä, kaikenlaatuisten kulkuriherrain tyyssija — runoilijain, näyttelijäin, maalarien, soittoniekkain, jotka tulevat hourimaan, pauhaamaan ja hullaantumaan tästä meidän luonnonihanasta maastamme. Sen kauneuksista on jonkunlaisena sakkona, että ne saavat nuo houkkiot teikarit parveilemaan ympärillään.

Mutta jos Julia olisi minun tyttäreni, niin juuri tuollaista miekkosta minä hänen puolestaan pelkäisin. Hän on ylevämielinen ja haaveellinen, ja kirjottelee kuusi arkkia viikossa eräälle kirjeenvaihtajattarelleen, ja sellaisessa tapauksessa käypi ikäväksi olla vailla aihetta joko tunteiden tai kynän harjotteluun. Hyvästi toistamiseen. Jos käsittelisin tätä asiaa vakavammin kuin olen tehnyt, niin olisin kohtuuton tunteillesi; jos kokonaan jättäisin sen silleen, niin saattaisin omani epäiltäviksi."

Tämän kirjeen tuloksena oli, että eversti Mannering lähetti uskottoman sanansaattajansa viemään mr. Mac-Morlanille tarpeelliset valtuutukset Ellangowanin tilan ostamiseen ja itse käänsi ratsunsa eteläisempään suuntaan eikä "hiljennyt ei hellittänyt" ennen kuin saapui ystävänsä Arthur Mervynin kartanoon erään westmorelandilaisen järven rannalle.

NUOREN TYTÖN KIRJEENVAIHTOA.

Kun Mannering palasi Englantiin, oli hänen ensi toimiansa asettaa tyttärensä erääseen vakiintuneen maineen saaneeseen tyttöopistoon. Mutta huomatessaan tyttären edistyvän isän haluamissa taidoissa hitaammin kuin hän kärsimättömyydessään odotti, oli hän ottanut miss Manneringin pois koulusta ensimäisen lukukauden lopussa. Siksi oli hänellä vain aikaa solmia ijäisen ystävyyden liitto miss Matilda Marchmontin kanssa, joka oli hänen ikätovereitaan, siis lähes kahdeksantoista vanha. Hänen uskolliselle silmälleen osotettiin ne valtavat pinot kirjearkkeja, joita postin siivillä liihotteli Mervyn Hallista miss Manneringin siellä vieraillessa. Muutamien lyhyiden otteiden silmäileminen näistä voipi olla tarpeellista, jotta kertomuksemme kävisi ymmärrettäväksi.

"Voi, rakkahin Matilda, surkeapa on kertoa minun kohtaloni! Onnettomuus on kehdosta asti painanut leimansa ystävätär-poloiseesi. Pitikin erottaa meidät toinen toisestamme niin mitättömästä syystä — säännönvastaisesta puheentavasta italialaisessa ainekirjotuksessani ja kolmesta väärästä nuotista Paesiellon sonaatissa! Mutta se kuuluu isäni luonteeseen, ja minun on mahdoton sanoa, enemmänkö häntä rakastan, ihailen vai pelkään. Hänen menestyksensä elämässä ja sodassa — hänen tapansa panna jokainen vastus väistymään tarmonsa tieltä silloinkin kun ne näyttävät voittamattomilta — ovat luoneet hänen luonteeseensa äkkipikaisen ja jyrkän vivahduksen, joka ei voi sietää vastaväitettä eikä antaa anteeksi vajavuuksia.

Ja sitten on hän itse niin peräti monilahjainen. Tiedätkös, oli liikkeellä supinaa, jota muutamat äiti-paraltani pujahtaneet salamyhkäiset sanat puolittain vahvistivat, että hän on kehittynyt maailmalta jo kadonneissakin tieteissä, joiden harjottaja kykenee loihtimaan eteensä tulevaisten tapausten häämyisiä varjokuvia! Eikö tuollaisen vallan pelkkä ajatteleminenkin — tai vaikkapa sen etevän lahjakkuudenkin ja hallitsevan älyllisyyden, jota maailma saattaa siten tulkita — eikö se, Matilda rakas, anna salaperäistä suuruutta omistajalleen?

Sanonet tätä haaveelliseksi: mutta ajattelehan, että minä olen syntynyt talismaanin ja taian maassa, ja lapsuuteni ajan tuuditeltu taruissa, joista sinä saat nauttia ainoastaan ranskalaisen käännöksen harsun hahmoilun välityksellä. Oi Matilda, soisinpa sinun nähneen intialaisten hoitajieni tummat kasvot vakavassa hartaudessa kumartuneina tenhoisen kertomuksen kuunteluun, joka puolittain runona, puolittain suorasanaisena virtasi saduntietäjän huulilta! Ei ole ihme, että europalainen sepittely kuulostaa kalsealta ja nuivalta, nähtyäni Idän tarujen ihmeellisiä vaikutuksia kuulijoihinsa.

Sinulla on, rakas Matilda, sieluni sisin salaisuus, tietäessäsi millä tuntein ajattelen Brownia. En sano hänen muistoansa. Olen vakuutettu siitä, että hän elää ja on uskollinen. Hänen huomaavaisuuttansa minua kohtaan suosi äiti-vainajani, varomattomasti ehkä kylläkin, kun ajattelee isäni ennakkoluuloisesti syntyperälle ja arvoasemalle antamaa ratkaisevaa merkitystä. Mutta eihän varmaankaan odotettane minun, silloin melkein tyttösen, voineen olla ymmärtäväisempi äitiäni, jonka hoitoon luonto oli minut sijottanut. Isäni työskenteli alituiseen sotilaallisissa velvollisuuksissaan; näin häntä vain harvoina lomahetkinä ja opin katsomaan häntä enemmin pelonsekaisella kunnioituksella kuin luottamuksella. Olisipa taivas suonut suhteen toiseksi! Se olisi voinut tänä päivänä olla meille kaikille parempaa!

Kysyt minulta, miksi en anna isälleni tiedoksi, että Brown vielä elää, että hän ainakin jäi henkiin siitä haavasta, jonka onnettomassa kaksintaistelussaan sai, ja kirjotti äidilleni, ilmottaen olevansa täydellisesti parantumassa ja toivovansa pikaista pääsyä vankeudestaan. Soturi, joka 'on ammatikseen monta surmannut', ei luultavasti tunne mitään rauhattomuutta ajatellessaan tuota luuloteltua tihutyötä, joka miltei vereni jähmetytti. Ja jos näyttäisin hänelle kirjeen, niin eikö ole selvää, että Brown elossa ja itsepintaisesti edelleenkin tavottelemassa ystävätär-parkasi hellimpiä tunteita, josta syystä isäni ennen tapaili hänen henkeänsä, olisi pelottavampi eversti Manneringin mielenrauhan häiritsijä kuin hänen luultu ruumiinsa? Jos hän pääsee pakenemaan noiden rosvojen käsistä, niin olen vakuutettu siitä, että hän piankin on Englannissa, ja silloin on aika miettiä, millä tavoin ilmaista hänen olemassaolonsa isälleni.

Mutta voi! jos harras ja luottavainen toivoni pettää, niin mitä hyödyttäisi repiä auki salaisuus, johon niin monia tuskallisia muistoja liittyy? Rakas äitini pelkäsi niin kamalasti sen ilmituloa, että hän luullakseni antoi isänikin epäillä Brownin huomaavaisuuden kohdistuneen häneen itseensä, mieluummin kuin salli hänen tietää, ketä se todellisuudessa tähtäsi; ja oi, Matilda, mitä tahansa kunnioitusta olen velkaa kuolleen vanhempani muistolle, tulee minun ennen kaikkea olla oikeamielinen elävää kohtaan. En voi olla tuomitsematta äitini omaksumaa epävarmaa menettelyä kohtuuttomaksi isääni kohtaan sekä peräti vaaralliseksi hänelle itselleen ja minulle. Mutta rauha hänen tomulleen! Hänen toimiansa ohjaili enemmän sydän kuin pää; ja olisiko hänen tyttärensä, joka perii hänen kaiken heikkoutensa, ensimäisenä paljastamassa hänen puutteitansa?"

Jos on Intia loihdun maa, niin tämäpä maa, Matilda rakkahin, on haaveen. Maisema on sellaista kuin luonto ylevimpinä hetkinänsä sommittelee: pauhaavia putouksia — tuntureita, jotka kohottelevat resuisia huippujansa taivaalle — järviä, jotka katveisissa laaksoissa polvitellen johtavat joka käänteessään yhä viehättävämpiin lokeroihin — kallioita, jotka pilviä kannattelevat. Täällä kaikki Salvatorin jylhyys, tuolla Clauden keijukaisnäyttämöt.

Olen myös onnellinen siitä, että nyt ainakin yhdellä alalla isäni yhtyy innostukseeni. Hän on luonnon ihailija sekä taiteelliselta että runolliselta kannalta, ja suunnatonta mielihyvää olen kokenut huomautuksista, joilla hän selittelee näiden luonnon mahdin loistavien näytteiden laatua ja vaikutusta. Soisinpa hänen asettuvan tähän lumoavaan maahan asumaan. Mutta hänen mielihalunsa tähtää vielä pohjoisemmaksi, ja hän on lähtenytkin kiertomatkalle Skotlantiin, luullakseni haeskelemaan ostaakseen maatilaa, joka soveltuisi hänen asuinsijakseen. Aikaiset muistot kiinnittävät häntä siihen maahan. Niinpä täytyy minun, rakkahin Matilda, siirtyä vielä kauvemmas sinusta ennen kuin saan vakinaisen kodin. Ja voi kuinka riemastuksissani olenkaan saadessani sitte sanoa: Tule, Matilda, uskollisen Juliasi vieraaksi!

Nykyään asun mr. ja mrs. Mervynin luona, jotka ovat isäni vanhoja ystäviä. Jälkimäinen on juuri hyvää lajia naista — säädyllinen ja askartava, mutta mitä lahjoihin tai mielikuvitukseen tulee, niin hyväinen aika, rakkahin Matilda, voisipa ystävättäresi yhtä hyvin tavotella myötätuntoa rouva Pänttäriltä — näet, etten ole unohtanut koulunaikaisia lisänimiä.

Mervyn on toista — ihan erilainen, olento kuin isäni; mutta kuitenkin hän huvittaa ja suvaitsee minua. Hän on pönäkkä ja suopea; hänellä on terävää käytännöllistä älyä ja jonkun verran leikkisyyttäkin. Mutta oltuaan kai nuoruudessaan komea, yrittelee hän vieläkin hieman olla esiintymisessään beau garçon kuten innostunut maanviljelijäkin. Minun riemujani on panna hänet kömpimään kunnaiden kukkuloille ja vesiputousten juurelle, ja minun on vuorostani pakko ihailla hänen turnipsiaan, kylvömailastaan ja timoteitaan.

Hän varmaankin pitää minua yksinkertaisena haaveellisena neitosena, jolla on jonkun verran — (sana kirpoaa väkiseltä) kauneutta ja samoin hyvänsuopaisuutta; minä taasen katson tällä herrasmiehellä olevan hyvää aistia ulkonaisen naisen arvostelussa enkä odota hänen edelleen tunteitanikin tajuavan. Niinpä hän naljailee, auttelee ja onnahtelee (sillä hyvällä miekkosella on luuvalokin), ja tarinoitsee vanhoja juttuja isoisten elämästä, jota hän on nähnyt hyvinkin paljon; minä kuuntelen ja myhäilen ja tekeydyn niin sieväksi, niin miellyttäväksi ja vaatimattomaksi kuin osaan, ja me tulemme mainiosti toimeen keskenämme.

Mutta oi! rakkahin Matilda, kuinka kuluisi aika tässä romanttisessa paratiisissakaan, sen asukkaina kun on niin huonosti ympäristöönsä sulautuva pari, ellet sinä niin uskollisesti vastailisi vähäpätöisiin piirrelmiini? Älähän unohda kirjottaa vähintään kolmasti viikossa — sanottavaa ei sinulta voi mihinkään puuttua.

Miten nyt ilmaisisinkaan, mitä minulla on kerrottavaa! Käteni ja sydämeni vieläkin niin värisevät, että kirjottaminen on melkein mahdotonta!

Enkö sanonut, että hän elää? Enkö sanonut, etten antaudu epätoivoon? Miten saatoitkaan vihjata, rakas Matilda, että kun olin erinnyt hänestä niin nuorena, johtuivat tunteeni pikemmin mielikuvitukseni kuin sydämeni hehkusta? Oi, minä olin niin varma niiden todellisuudesta, niin pettäviä kuin povemme juohtumat useasti ovatkin. — Mutta kertomukseeni — olkoon se, ystäväni, meidän ystävyytemme pyhimpänä kuten se on vilpittömimpänäkin vakuutena.

Olemme aikaisia täällä — aikaisempia kuin kaihon kalvama sydämeni voipi lepoon tyyntyä. Sen vuoksi tavallisesti otankin jonkun kirjan tunniksi tai pariksi lukeakseni, vetäydyttyäni omaan kamariini, jonka lienen sinulle jo maininnutkin avautuvan pikku ulokkeelle. Sieltä näkee sen kauniin järven, josta yritin antaa sinulle heikon kuvauksen. Mervyn Hall on osittain ikivanha rakennus ja puolustusta varten sijotettu järven partaalle. Ulokkeelta pudotettu kivi lupsahtaa siksi syvään veteen, että siinä voi ruuhi kellua. Olin jättänyt ikkunani osaksi telkeämättä, voidakseni ennen makuulle menoani tapani mukaan katsella kuutamon kimmellystä järvellä.

Olin kokonaan vaipunut siihen 'Venetsian kauppiaan' kauniiseen kohtaukseen, jossa kaksi lempivää kesäisen yön hiljaisuutta kuvaillessaan loihtivat toinen toiselleen sen suloja. Kertomuksen herättämän tunteen viehätyksissä kuulin järveltä flageoletin säveliä. Olen sen sinulle maininnut Brownin mieluisimmaksi soittimeksi. Ken saattoi sitä käsitellä yönä, joka tyvenenä ja selkeenäkin oli liian kolea ja myöhäiseen vuodenaikaan kuuluva, houkutellakseen ketään pelkän huvin tähden vaeltajaa?

Vetäysin vielä lähemmäksi ikkunaa ja kuuntelin hengitystäni pidätellen. Soinnut pysähtyivät toviksi, helkkyivät taaskin — vaimenivat jälleen — ja yhä uudestaan heläsivät korvaani, lähenemistänsä läheten. Vihdoin erotin selvästi sen pikku hindu-sävelmän, jota sanoit mielilaulukseni — olen sinulle kertonut, keltä sen opin. Soitin ja säveleet olivat hänen! — oliko se maallista soitantoa vai tuulenko kiidättämiä säveliä ilmotuksena minulle hänen kuolemastaan?

Kesti jonkun aikaa ennen kuin sain miehuutta astuakseni ulokkeelle. Mikään ei olisi saanut minua siihen rohkaistumaan, ellen olisi ollut mielessäni niin varmasti vakuutettu siitä, että hän oli vielä elossa ja että vielä kohtaisimme toisemme. Se usko antoi minulle uskallusta siihen, mutta kylläpä pamppaili sydämeni. Järvellä keijui pieni venonen ja siinä yksi henkilö — oi Matilda, se oli hän itse! Tunsin hänen ulkomuotonsa näin pitkällisen poissaolon jälkeen ja iltahämyssä yhtä selvästi kuin olisimme eilen erinneet ja taas päiväpaisteen hohteessa tulleet vastakkain!

Hän ohjasi veneensä ulokkeen alle ja puhutteli minua; tuskin tiesin, mitä hän sanoi tai minä vastasin. Hädin sain puhutuksikaan nyyhkytyksiltäni, mutta ilon ne olivat kyyneliä. Meitä häiritsi koiran haukunta etäältä, mutta hän oli jo ehtinyt vannottaa minua valmistautumaan samanlaiseen kohtaukseen tänä iltana.

Mutta minne ja mihin tämä kaikki tähtää? Voinko vastata siihen kysymykseen? En voi. Taivas pelasti hänet kuolemasta ja vapahti vankeudesta; taivas varjeli isänikin vuodattamasta sen miehen veren, joka ei olisi hiuskarvaakaan hänen päästään vahingoittanut; saman taivaan täytyy ohjata minut tästä sokkelosta. Minulle on kylliksi se vakaa päätös, ettei Matildan tarvitse punehtua ystävätärtään, isäni tytärtään eikä rakastajani olentoa, joka on hänen tunteensa vallannut."

ISÄ JA TYTÄR.

Meidän täytyy pitkittää otteitamme miss Manneringin kirjeistä, jotka valaisevat luontaista järkevyyttä, mielenlujuutta ja tunteellisuutta vikaantuneina vaillinaisesta kasvatuksesta ja erehtyneesti arvostelevan äidin hupsuudesta, tämä kun sydämessään nimitteli miestänsä tyranniksi kunnes rupesi pelkäämään häntä sellaisena, ja lueskeli romaaneja kunnes niin viehtyi niiden mutkallisiin juoniin, että otti järjestääkseen omankin pikku perhenovellin ja sovitti sen sankarittareksi tyttärensä, kuusitoistavuotiaan tytön. Häntä ihastutti pikku salamyhkäisyys, juoniminen ja piilotteleminen ja kuitenkin vapisutti se suuttumus, joita mokomat kehnot temput hänen puolisossaan herättivät.

Sitenpä hän usein ryhtyi salajuoneen pelkästään huvin vuoksi tai kenties vastustushalusta, suistui siihen syvemmälle kuin huomasikaan, yritteli vapautua uusilla vehkeillä tai peittää erehdystänsä teeskentelyllä, sotkeusi omaan verkkoonsa ja oli pakotettu ilmitulon pelosta pitkittämään salahankkeita, joihin ensin oli yksistään vallattomuudesta ryhtynyt.

Onneksi sillä nuorella miehellä, jota hän niin varomattomasti suositteli likeisimpään seuraansa ja rohkaisi tavottamaan tytärtänsä, oli lujat periaatteet ja kunniallista ylpeyttä, joiden perusteella hän oli taatumpikin tuttava kuin mrs. Mannering olisi saanut toivoa tai odottaa. Ainoastaan syntyperän epätietoisuutta voitiin häntä vastaan muistuttaa; jokaisessa muussa suhteessa hän:

valoisin toivein saapui maailmahan, mainetta tahtoi, mut ei teillä pahan; kaikk' katsoivat, mik' alkais uljahalle uraksi, kohotakseen korkealle.

Mutta ei ollut odotettavissa, että hän vastustaisi mrs. Manneringin tiellensä heittämää paulaa ja välttäisi kiintymästä nuoreen neitoseen, jonka kauneus ja sielukkuus olisivat oikeuttaneet hänen tunteittensa kuohun sielläkin, missä sellaisia etuja tavataan yleisemmin, saatikka intialaisen uutisasutuksen syrjäisessä linnotuksessa. Suhdetta seuranneita kohtauksia on osittain selvittänyt Manneringin kirje mr. Mervynille; lukijaimme kärsivällisyyden väärinkäyttöä olisi laventaa siinä lausuttua miksikään pitemmäksi valaisuksi.

Käymme sen vuoksi lupaamiimme lisäotteisiin miss Manneringin kirjeistä ystävättärellensä.

"Olen nähnyt hänet jälleen, Matilda — nähnyt kahdestikin. Olen käyttänyt kaikkia todisteluja saadakseni hänet vakuutetuksi siitä, että tämä salainen yhteys on vaaraksi meille kumpaisellekin — vieläpä pyytelin häntä pyrkimään eteenpäin elämänsä uralla minusta sen enempää huolimatta, ja katsomaan mielenrauhaani kyllin turvatuksi siitä tiedosta, ettei hän ollut saanut surmaansa isäni kädestä. Hän vastaa — mutta kuinka osaan selostaa kaikkea mitä hänellä on vastattavana? Hän vetoaa itselleen kuuluvina niihin toiveisiin, joita äitini salli hänessä herätä, ja suostuttelisi minua mielettömään liittoon ilman isäni siunausta. Mutta siihen, Matilda, minä en taivu. Olen vastustanut, olen saanut lannistetuksi kapinalliset tunteet, joita nousi hänen pyytelynsä avuksi; mutta miten suoriutua tästä onnettomasta sokkelosta, johon kohtalo ja hupsuus ovat takerruttaneet meidät molemmat!

Olen pohtinut sitä, Matilda, kunnes päätäni pyörryttää — enkä voi keksiä parempaa suunnitelmaa kuin tehdä täysi tunnustus isälleni. Hän ansaitsee sen, sillä hänen hyvyytensä on ehtymätön; ja luulen huomanneeni lähemmin tarkkailtuani hänen luonnettaan, että hänen tylymmät tunteensa heräävät etupäässä silloin kun hän epäilee petosta tai uskottelua olevan hankkeissa. Siinä suhteessa kenties ymmärsi hänen luonnettaan aikoinaan väärin eräs, joka oli hänelle rakas.

Hänellä on myöskin romanttisuuden vivahdusta luonnonlaadussaan; ja olen nähnyt, että kertomus jalomielisestä teosta, sankarillinen piirre tai ylevä kieltäymys voipi herytellä häneltä kyyneleitä, joita pelkän hädän kuvaus ei saa esille. Mutta Brown taasen väittää isäni olevan henkilökohtaisesti vihamielisen hänelle… Ja hänen syntyperänsä epätietoisuus — se tosiaankin olisi kompastuskivenä. Voi Matilda, toivonpa ettei kukaan sinun esi-isistäsi taistellut Poitiersissa tai Azincourtissa! Jollei isäni pitäisi niin peräti suuressa kunniassa muinaisen Sir Miles Manneringin muistoa, niin minä suoriutuisin selittelystäni puolella siitä pelkäilystä, jolla minun sitä nyt on ajatteleminen.

Olen juuri saanut kirjeesi — mitä tervetulleimman kirjeesi! Kiitos, rakkahin ystävä, myötätunnostasi ja neuvoistasi voin korvata ne ainoastaan ehdottomalla luottamuksella.

Kysyt minulta, mikä Brown on alkujaan, jotta hänen syntynsä on niin vastenmielinen isälleni. Hänen tarinansa on lyhyesti kerrottu. Hän on kansallisuudeltaan skotlantilainen, mutta jäi orvoksi, jolloin hänet otti kasvattaakseen Hollantiin asettunut sukulaisperhe. Hänet varustettiin liikealalle ja lähetettiin hyvin aikaisin erääseen siirtolaamme kaukaiseen Itään, missä muuan hänen holhoojansa liiketuttava asui.

Mutta hänen saapuessaan Intiaan oli tämä mies kuollut, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin tarjoutua tilinpitäjäksi erääseen liikekonttoriin. Sodan syttyminen ja alussa tuntuva voimiemme vähyys avasi armeijan kaikille nuorille miehille, joilla oli sille uralle halua; ja Brown, jonka sielussa piili voimakas sotilaallinen taipumus, oli ensimäisiä vaihtamaan mahdollisen rikkauden tien maineen uraan.

Hänen myöhemmät vaiheensa ovat sinulle hyvin tunnetut. Mutta ajattelehan isäni ärtymystä, hän kun halveksii kauppiassäätyä (vaikka muuten hänen omaisuutensa paras osa on hänen setänsä sillä kunniallisella alalla ansaitsemaa) ja tuntee erityistä vastenmielisyyttä hollantilaisia kohtaan — ajattelehan, millä tuntein hän arvatenkin kuulisi kosivan ainoata lastansa Vanbeest Brownin, jonka Vanbeest & Vanbruggenin kauppahuone on armoillaan kasvattanut! Oi Matilda, se ei ikinä käy laatuun, — ei, niin lapsellinen olen minä, että tuskin voin pidättää myötätuntoani hänen ylimysmielisiltä tunteiltansa. Mrs. Vanbeest Brown! Vähäisenpä on totisesti siinä nimessä puolestansa puhuvaa. — Mitä lapsia me olemmekaan!"

"Kaikki on nyt lopussa, Matilda! En enää milloinkaan saa rohkeutta kertoa isälleni — päin vastoin pelkään vapisten, että hän on jo toisaalta kuullut salaisuuteni. Se taasen kerrassaan tärvelee minun ilmotukseni suoruuden ja tuhoaa mitä toivon pilkahtelua olin rohjennut siihen liittää.

Eilen illalla tuli Brown entiseen tapaan, ja järveltä ilmotti flageoletti hänen lähenemisensä. Olimme sopineet, että hän edelleenkin käyttäisi tätä merkkiä. Nämä luonnonihanat järvet vetävät puoleensa lukuisia matkailijoita, jotka innostuksissaan tutkivat maisemaa kaikin ajoin, ja me toivoimme, että jos Brown talosta huomattaisiinkin, niin hän kävisi tuollaisesta luonnon ihastelijasta, joka purki tunteitaan soitannon välityksellä. Säveleet kelpaisivat minunkin puolustuksekseni, jos minut huomattaisiin ulokkeella. Mutta eilisiltana, kiihkeästi pakotellessani toteutettavaksi suunnitelmaani täydellisen tunnustuksen tekemisestä isälleni ja hänen vakavasti pyydellessään minua heittämään sen mielestäni, kuulimme minun huoneeni alla olevan mr. Mervynin työhuoneen ikkunan hiljaa avautuvan. Viittasin Brownia peräytymään ja vetäysin viipymättä kamariini, heikosti toivoillen, ettei kohtaustamme ollut huomattu.

Mutta voi! Matilda, nämä toiveet hälvenivät heti kun aamiaisella näin mr. Mervynin katsannon. Hän näytti niin härnäävän ovelalta ja salamyhkäiseltä, että olisin voinut olla enemmän suutuksissani kuin koskaan koko elämäni aikana, jos vain olisin uskaltanut. Mutta minun täytyi noudattaa säyseätä käytöstä, ja kävelyni ovat nyt supistetut hänen maatilansa rajoihin, missä tuo kelpo mies kykenee haitatta tepsuttamaan minun vierelläni.

Olen havainnut hänen pari kertaa yrittävän harkkia ajatuksiani ja tarkkailla kasvojeni ilmettä. Hän on useaan kertaan puhunut flageoletista, ja moneen toviin ylistellyt koiriensa valppautta ja raivokkuutta sekä metsänvartijansa säännöllisiä kierroksia ladattu haulikko olallaan. Mainitsipa hän ansoistakin ja itsestään laukeavista pyssyistä. Minulle olisi kovin vastenmielistä pahastuttaa isäni vanhaa ystävää hänen omassa talossaan, mutta mieleni kuohuu näyttämään hänelle, että minä olen isäni tytär, josta seikasta mr. Mervyn pääsee varmasti vakuutetuksi, jos konsanaan luotan ääneeni ja malttiini vastatakseni noihin epäsuoriin viittauksiin.

Yhdestä seikasta olen varma — olen hänelle siitä kiitollinen — hän ei ole ilmaissut asiata mrs. Mervynille. Herra armahda, olisinpa saanutkin kuulla aimo saarnoja rakkauden ja öisen järvi-ilman vaaroista, mesiviini-heran ja suljettujen ikkunain edullisuudesta ja sopivaisuudesta! En voi olla hulluttelematta, Matilda, vaikka sydämeni on raskas kylläkin.

En osaa arvata, mitä Brown tehnee. Luullakseni ilmitulon pelko kuitenkin lakkauttaa hänen öiset vierailunsa. Hän asuu majatalossa järven toisella rannalla, Dawsonin nimisenä, kertoi hän — hänellä on huono valinta nimissä, se on myönnettävä. Hän ei liene eronnut armeijasta, mutta ei hiisku nykyisistä tulevaisuudensuunnitelmistaan mitään.

Tuskani kukkuraksi on isäni äkkiä palannut ja aivan pahalla päällä. Hyvä emäntämme ei ollenkaan odottanut häntä viikkoon näkevänsä, kuten kuulin hänen ja emännöitsijän touhuisesta keskustelusta; mutta epäilenpä melkein, että hänen ilmestymisensä ei ollut mikään yllätys hänen ystävälleen mr. Mervynille. Hänen sävynsä oli minua kohtaan kummallisen kylmäkiskoinen ja väkinäinen — riittämään asti, laimentaakseen kaiken urheuden, jolla jo kerran päätin heittäytyä hänen jalomielisyytensä turviin.

Hän syyttelee kiusaannuksestaan ja pahantuulisuudestaan Skotlannin lounaisosassa myttyyn mennyttä ostopuuhaa, johon oli ollut sydämestään kiintynyt; mutta minä en usko hänen tyynimielisyytensä niin vähästä järkkyvän. Hänen ensimäisenä retkeilynänsä oli lähteä mr. Mervynin huvipurrella järven poikki, mainitsemaani majataloon. Voit kuvitella, millaisessa kauhun tuskassa odottelin hänen paluutansa —, jos hän olisi tuntenut sieltä Brownin, niin ken voikaan arvata seurauksia!

Hän palasi kuitenkin mitään havaintoa tekemättä. Minusta kuulostaa siltä, että hän äskeisen pettymyksensä johdosta aikoo nyt vuokrata maatalon tuon samaisen Ellangowanin lähettyviltä, josta olen tuomittu kuulemaan ylen paljon — hän tuntuu pitävän luultavana, että hänen haluamansa tila jälleen piankin joutuu myytäväksi. En lähetä tätä kirjettä ennen kuin selvemmin kuulen hänen aikeistaan.

Minulla on nyt ollut isäni kanssa puhelu, niin avonainen kuin hän varmaankin aikookaan minulle suoda. Hän pyysi minua tänään aamiaisen jälkeen tulemaan mukanaan kirjastohuoneeseen; polveni notkuivat allani, Matilda, enkä ollenkaan liiottele sanoessani, että töin tuskin jaksoin seurata häntä huoneeseen.

En tiedä mitä pelkäsin; lapsuudestani asti olin nähnyt kaikkien hänen ympärillään vapisevan hänen silmäkulmiensa rypistystä. Hän viittasi minua istuutumaan, enkä ole milloinkaan totellut käskyä niin kerkeästi, sillä tuskinhan kykenin jaloillani pysymäänkään. Hän itse asteli edestakaisin lattialla.

Sinä olet nähnyt isäni ja muistaakseni pannut merkille hänen kasvonpiirteittensä ihmeellisen ilmehikkyyden. Hänen silmänsä ovat luonnostaan vaaleahkot väriltään, mutta kiihtymys tai suuttumus antaa niille tummemman ja tulisemman hehkun; hänellä on myös tapana mytistää huuliansa, milloin mielensä kuohuu, ja se ilmaisee luonteenomaisen kiivauden ja harjaannutetun maltin taistelua. Ensi kertaa nyt olimme kahden kesken hänen Skotlannista palattuansa, ja kun hänessä ilmeni noita kuohunnan oireita, pidin hyvinkin varmana, että hän oli aikeissa käydä vaatimaan tiliä kaikkein enimmin kammoamistani asioista.

Sanomattomaksi huojennuksekseni huomasinkin erehtyneeni; tiesipä hän mr. Mervynin epäluuloista tai huomioista mitä tahansa, minun kanssani hän ei siitä aiheesta puhella aikonutkaan. Pelkurina raukkana tunsin suunnatonta kevennystä, vaikka jos hän olisi todella penkonut korviinsa ehkä tulleita ilmotteluja, niin ei todellisuus olisi voinut merkitä mitään siihen verraten, mitä hänen epäluulonsa olisivat saattaneet hautoa koolle. Mutta joskin itseluottamukseni elpyi odottamattomasta pelastuksestani, ei minulla ollut miehuutta itse ärsyttää alulle väittelyä, joten jäin ääneti vastaanottamaan hänen käskyjänsä.

'Julia', hän sanoi, 'asiamieheni kirjottaa minulle Skotlannista, että hän on saanut minulle vuokratuksi maatalon, kunnollisesti kalustetun ja perheeni mukavuudeksi tarpeellisesti varustetun — se on kolmen penikulman päässä siitä, jonka ostoa olin suunnitellut'.

'Mikä tahansa asuinpaikka teille soveltuu, sir, sen täytyy
minullekin olla täysin mieluisa.'

'Hm! — En kuitenkaan tarkota, Julia, että sinä talvea asuisit ihan
yksinäsi tuossa talossa.'

Mr. ja mrs. Mervyn, ajattelin itsekseni. 'Mikä seura vain on teille
mieleen, sir', vastasin ääneeni.

'Hoo, tätä kertakaikkista alttiuden henkeä on hiukan liiaksi — oivallinen mielenlaatu toiminnassa, mutta sinun sitä hokiessasi en voi olla ajattelematta mustien palkollistemme ikuisia salaameja Idässä. Sanalla sanoen, Julia, minä tiedän pitäväsi seurasta ja aion kutsua erään nuoren henkilön, kuolleen ystävän tyttären, viettämään muutamia kuukausia luonamme.'

'Eihän hän kotiopettajatar liene, taivaan tähden, papa!' huudahdin minä poloinen, kun peljästykseni sillä hetkellä kokonaan voitti varomiseni.

Ei, ei kotiopettajatar, miss Mannering', vastasi eversti hieman ankarasti, 'vaan nuori neiti, jonka oivallisesta esimerkistä uskon sinun oppivan itsesi hillitsemisen taitoa, hän kun on saanut vastoinkäymisten koulussa kasvatuksensa'.

Tähän vastaaminen olisi ollut liian vaaralliselle pohjalle tunkeutumista, joten syntyi kotvan äänettömyys.

'Murtakoon lempo!' kivahti isäni; 'luuletko minun vähän vähääkään välittävän jonkun ääntiön lausumisesta päin tai toisin? Sanonpa sinulle, Julia, että minä puhun vakavasti. Sinulla on erityinen lahjakkuus ystävyyteen eli syöksähtämään siksi nimittämiisi tuttavuuksiin' — (eikö ollutkin tämä kovin tylysti sanottua, Matilda?). 'Minäpä haluan antaa sinulle ainakin tilaisuuden hankkia itsellesi yhden ansiollisen ystävän, ja sen vuoksi olen päättänyt, että tuo nuori neiti liittyy perheeni jäseneksi muutamien kuukausien ajaksi, ja minä odotan sinun osottavan häntä kohtaan sitä huomaavaisuutta, jota kovan onnen koettelema kuntoisuus ansaitsee.'

Hän loi minuun näytteen ankarista katseistaan. Sanot kenties ansainneeni sen; mutta luulenpa itse häijyläisen toisinaan yllyttävän minua härnääviin kysymyksiin.

'Hän voittaa sinut, rakkaani, ulkonäöltään yhtä suuresti kuin ymmärtäväisyytensäkin ja ystäviinsä kiintymisen puolesta.'

'Hyväinen aika, papa, pidättekö tuota etevämmyyttä suosituksena? Mutta, sir, näen teidän olevan ottamaisillanne kaiken tämän liian vakavalta kannalta. Olkoonpa tuo neiti mikä tahansa, olen varma siitä, että kun kerran te häntä suositatte, ei hän tule saaneeksi mitään syytä valittaa huomaavaisuuteni puutetta.' (Tovin vaitiolon jälkeen.) 'Onko hänellä ketään palveluksessaan? Nähkääs, ellei ole, niin minunhan täytyy toimittaa hänen olonsa siinäkin suhteessa mukavimmaksi.'

'E-e-ei — ei oikeastaan palveluksessaan — hänen isänsä luona asunut kappalainen on kovin hyvä mies ja luullakseni teen hänelle tilaa talossa.'

'Niin juuri, miss Mannering, kappalainen; onko siinä sanassa mitään perin uutta? Eikö meillä ollut pääkortteerissa kappalainen, ollessamme Intiassa?'

'Tietenkin, sir — mutta pitääkö hän meille valtiokirkon
jumalanpalveluksia?'

Kysymykseni näennäisen yksinkertainen sävy vei voiton hänen totisuudestaan. 'Hohoi, Julia, sinä olet pilaantunut tyttönen, mutta torumisella en mitään voita. — Noista kahdesta vieraasta et varmaankaan voi olla nuorta neitiä rakastamatta; se henkilö taasen, jota paremman määritelmän puutteessa kappalaiseksi nimitin, on hyvin ansiollinen ja hiukan naurua herättävä olento, joka ei milloinkaan oivalla, että hänelle naurat, ellet aivan liian julkisesti naura.'

    'Isä rakas, sepä piirre hänen luonteessaan on minulle hauska.
    Mutta kuulkaahan, onko tuo talo yhtä miellyttävällä paikalla kuin
    tämäkin?'

    'Ei kenties niin suuresti sinun makusi mukainen — ei ole
    järveäkään ikkunain alla, joten sinun on siellä pakko saada kaikki
    soitantosi seinien sisällä.'

Tämä viimeinen coup de main päätti älynlahjojemme tiukan ottelun, sillä saatkin uskoa, Matilda, että se masensi kaiken rohkeuteni vastaamiseen.

Kuitenkin on mieleni vähitellen ja ikäänkuin väkisin elpynyt, kuten ehkä liiaksikin selvästi ilmenee yllä olevasta kaksinpuhelusta. Brown elossa, vapaana, ja Englannissa! Hämmennystä ja huolta voin kestää ja täytyykin. Me lähdemme kahden päivän kuluttua täältä uuteen asuinpaikkaamme. Viipymättä annan sinun tietää, mitä ajattelen noista skotlantilaisista asuintovereista. Minulla on yltäkyllin aihetta uskoa, että isäni tarkottaa majoittaa heidät taloonsa kunniallisena vakoojaparina, jonkunlaisena naispuolisena Rosencrantzina ja kunnianarvoisana Gyldensterninä,[25] toinen ruudukkaissa hameissa, toinen uumatakissa. Onpa siinä vastakohta seuralle, jonka olisin itselleni omasta halustani hankkinut! Kirjotan heti perille päästyämme, jotta rakkahin Matildani kuulee, mihin vaiheisiin nyt siirtyy hänen ystävättärensä

MAJANMUUTTO.

Woodbourne, jonka Mannering oli toistaiseksi vuokrannut itselleen mr. Mac-Morlanin välityksellä, oli laaja, mukava maahovi. Se sijaitsi hauskasti metsäkunnaan juurella, joka suojasi päärakennusta pohjoisesta ja idästä. Julkipuolen edustalla oli pikku nurmikko, jota vanhat puut reunustivat; taampana ulottui muutamia viljelyspalstoja alas joelle asti, joka näkyi talon ikkunoihin. Välttävä, vaikka vanhanaikainen puutarha, hyvin varustettu kyyhkyslakka ja niin suuri maa-ala, kuin perheen tarvis ja mukavuus saattoi vaatia, tekivät paikan "joka suhteessa sopivaksi säätyläisperheelle", kuten ilmotuksissa kuvaillaan.

Sinne siis päätti Mannering ainakin joksikin aikaa lepokautensa esikunnan majoittaa. Vaikka olikin Itä-Intian oloissa elänyt, ei hänellä ollut halua loisteliaasti näytellä varallisuuttaan. Hän olikin itse asiassa liian ylpeä mies olemaan turhamainen. Sen vuoksi hän tahtoi asettua mukavasti eleskelevän maalaisherrasmiehen kannalle, omaksumatta tai sallimatta huonekuntansa omaksua mitään sellaista prameutta, jota siihen aikaan katsottiin nabobille[26] luonteenomaiseksi.

Hänellä oli yhäti mielessään Ellangowanin osto. Mac-Morlanin käsityksen mukaan täytyi nimittäin Glossinin piankin luopua tilasta, kun muutamat velkojat kiistivät hänen oikeuttaan pidättää niin suurta osaa kauppasummasta omassa hallussaan ja suuresti epäiltiin hänen maksukykyään riidanalaiseen erään nähden. Siinä tapauksessa uskoi Mac-Morlan varmasti hänen mielelläänkin siirtyvän omistuksestaan, jos häntä houkuteltaisiin jonkun verran isommalla hinnalla kuin hän oli sitoutunut maksamaan.

Saattaa tuntua oudolta, että Mannering oli niin kovin kiintynyt paikkaan, jonka oli vain kerran nähnyt, silloinkin pikimältään, uransa alussa. Mutta siellä sattuneet seikat olivat saaneet vankan sijan hänen mielikuvituksessaan. Tuntui olevan kohtalo olemassa, joka yhdisti hänen oman perhehistoriansa merkittävät vaiheet Ellangowanin asukasten merkkitapauksiin, ja hän tunsi salaperäistä halua saada sanoa omakseen linnan pengermää. Siitähän hän oli taivaan kirjasta lukenut ihmiskohtalon, joka oli ihmeellisesti täyttynyt tuon suvun lapsiperillisen vaiheissa ja joka kulki niin yhtärinnan hänen omassa perheessään täsmälleen toteenkäyneen ennustuksen kanssa. Kun sitä paitsi hänen haaveksintansa kerran oli saanut valtaa ajatuksissa, ei hän voinut suurta vastahakoisuutta tuntematta niellä sitä aatosta, että hänen suunnitelmansa raukeaisi ja vielä Glossinin laisen miehen kukistamana. Ylpeys siten tuli haaveen avuksi lujentamaan hänen päätöstänsä maatilan ostamisesta mikäli mahdollista.

Tehkäämme Manneringille oikeutta. Hänen päätökseensä vaikutti osaltaan myöskin halu tukea turvattomiksi joutuneita, hän oli mietiskellyt, mitä kaikkea etua Julialle koituisi Lucy Bertramin seurasta, jonka luontaiseen järkevyyteen ja käytännölliseen älyyn voitiin varmasti luottaa. Tämä ajatus oli saanut paljon vahviketta Mac-Morlanin kertoessa hänelle juhlallisesti taattuna salaisuutena, millä tavoin nuori neiti oli käyttäytynyt Charles Hazlewoodia kohtaan alusta loppuun asti. Vähemmän hienotunteista olisi ollut ehdottaa hänelle, että hän siirtyisi Manneringin perheeseen asumaan, jos hän täten olisi joutunut kauvas nuoruutensa näkymöiltä ja niistä harvoista, joita hän katsoi ystävikseen. Mutta Woodbourneen hän saattoi helposti suostua vieraaksi, vaipumatta alamaisen seuranaisen asemaan.

Lucy Bertram myöntyi hiukan empien kutsumukseen tulla muutamiksi viikoiksi miss Manneringin kumppanina asumaan. Hän tunsi varsin hyvin, että peittelipä everstin hienotuntoisuus totuutta miten tahansa, oli hänen päävaikuttimenaan jalomielinen halu suoda orvolle kannatuksensa ja suojeluksensa, joille hänen arvokkaat välinsä ja vielä korkeammalle arvosteltu kuntonsa kaiketi antaisivat suurta vaikutusvaltaa seutukunnalla.

Samaan aikaan sai orpotyttö kirjeen miss Margaret Bertramilta, siltä sukulaiselta, jolle hän oli asemastaan kirjottanut, — kirjeen niin kylmän ja lohduttoman kuin kuvitella voipi. Pikku rahasumman se kyllä sisälsi, mutta suositteli ankaraa säästäväisyyttä ja esitti, että miss Bertram asettuisi täysihoitoon johonkin hiljaiseen perheeseen joko Kippletringaniin tai sen lähistölle, vakuuttaen ettei hän omilta kovin niukoiltakaan tuloiltaan antaisi omaisensa nähdä puutetta. Miss Bertram vuodatti muutamia vilpittömiä kyyneliä tämän kylmäkiskoisen vastauksen johdosta. Hänen äitinsä eläessä oli nimittäin tuo kelpo nainen asustanut vieraana Ellangowanissa lähes kolme vuotta, ja ainoastaan perittyään noin 400 puntaa vuotuisia tuloja tuottavan omaisuuden oli hän jättänyt jäähyväiset vieraanvaraiselle kartanolle, jolla muutoin olisi saattanut olla kunnia suojata häntä omistajansa kuolemaan asti.

Lucy Bertramilla oli harras halu palauttaa vaivainen lahjotus, jonka ylpeys oli itaruuden kanssa taisteltuaan kiristänyt vanhalta neidiltä. Mutta lähemmin harkitessaan hän tyytyi kirjottamaan ottavansa sen vastaan lainana, jonka toivoi piankin saavansa maksetuksi, ja neuvotteli sukulaisensa kanssa kutsusta, jonka oli eversti ja miss Manneringilta saanut. Tällä kertaa saapui vastaus ensimäisessä postissa, niin pelkäsi vanha neiti, että joku joutavanpäiväinen herkkätuntoisuus tai hullaannus, kuten hän sitä nimitti, voisi saada hänen serkkunsa hylkäämään noin edullisen tarjouksen ja siten samalla jättäytymään yhä taakaksi omaisillensa.

Lucylla ei sen vuoksi ollut valinnan varaa, ellei pitänyt mieluisempana pysyä arvoisain Mac-Morlanien taakkana, jotka olivat liian anteliaita, ollakseen rikkaita. Ne omaiset, jotka aikaisemmin olivat pyydelleet hänen seuraansa, olivat viime aikoina vähitellen peräyttäneet huomaavaisuutensa joko hiljaisesti tai pahotellen, että hän oli pitänyt Mac-Morlanin kutsua hyväksyttävämpänä kuin heidän.

Mestari Sampsonin kohtalo olisi ollut säälittävä, jos se olisi ollut riippuvainen kenestä hyvänsä muusta kuin Manneringista, joka oli erikoisluonteiden ihailija, sillä Lucy Bertramista eroaminen olisi varmasti särkenyt hänen sydämensä. Mac-Morlan oli täydellisesti selittänyt hänen menettelynsä suojelijansa tytärtä kohtaan. Vastauksena oli Manneringin tiedustus, vieläkö koulumestarilla oli se ihailtava harvasanaisuuden hyve, jolla hän oli niin huomattavasti kunnostautunut Ellangowanissa. Mac-Morlan vastasi myöntävästi. "Antakaa mr. Sampsonille tiedoksi", sanottiin everstin seuraavassa kirjeissä, "että minä tarvitsen hänen apuaan luetteloimassa ja järjestämässä setäni, piispan, kirjastoa, jonka olen määrännyt meritse lähetettäväksi sinne. Myöskin on minun käytettävä häntä eräitten paperieni puhtaaksikirjottamiseen ja järjestämiseen. Sopikaa hänen palkakseen mitä soveliaaksi katsotte. Puettakoon mies-parka kunnollisesti, seuratakseen nuorta emäntäänsä Woodbourneen."

Kelpo Mac-Morlan oli kovin iloissaan tästä valtuutuksesta, mutta sai paljon aprikoimista siitä osasta, joka koski arvoisan koulumestarin uudelleen vaatettamista. Hän tähysti miestä tarkkailevin katsein, ja oli ylen selvää, että hänen nykyinen asunsa päivä päivältä ränstyi yhä enemmän. Jos olisi hänelle rahaa antanut ja kehottanut sonnustautumaan, niin hän olisi vain saanut uuden tilaisuuden laittautuakseen naurunalaiseksi, sillä kun mr. Sampsonille sattui sellainen harvinainen tapaus kuin uusien vaatekappaleiden ostaminen, toimitti hän tavallisesti kauppalan kaikki pojat päiväkausiksi kintereilleen niillä lisillä, joita hän oman aistinsa johdannolla hankki vaatevarastoonsa.

Toiselta puolen olisi otaksuttavasti tuntunut loukkaavalta luoda räätäli ottamaan hänestä mittaa ja lähettämään vaatteet kotiin kuten koulupojalle. Viimein Mac-Morlan päätti kysyä miss Bertramin neuvoa ja välitystä. Tämä vakuutti hänelle, että vaikkei hän voinutkaan olla kykenevinään herrasmiehen pukuvarastoa huolittelemaan, ei kuitenkaan mikään ollut helpompaa kuin koulumestarille se palvelus tehdä.

"Ellangowanissa", hän selitti, "milloin isä-parkani katsoi koulumestarin vaatekappaleista jonkun kaipaavan uusimista, sai palvelija käskyn mennä yöllä hänen huoneeseensa, hän kun nukkuu sikeästi kuin murmeli, ottaa pois vanha ja panna sijalle uusi. Kukaan ei koskaan huomannut mestarin ilmaisevan hämärintäkään tietoisuutta sellaisesta asunsa osittaisesta vaihdoksesta."

Tämänpä neuvon otti onkeensa Mac-Morlan. Hän hankki käsille taitavan ompelijan, joka koulumestaria syrjästä silmämäärällä tarkoin mittailtuaan otti valmistaakseen hänelle kaksi vaatekertaa, mustan ja korpinharmaan, vieläpä takasi niiden sopivankin — ainakin niin hyvin, määritteli räätäli lähemmin urakkaansa, kuin noin erikoisrakenteiselle miehelle saattoi pelkillä inhimillisillä neuloilla ja saksilla sopivaa saada.

Käsityöläismestarin saatua työnsä valmiiksi ja tuotua puvut perille päätti Mac-Morlan viisaasti kylläkin toteuttaa tarkotuksensa asteettain. Ensimäisenä iltana hän kehvelsi hyvin tärkeän osan koulumestarin vaatetuksesta ja pani sijalle sitä vastaavan uuden vaatekappaleen. Nähtyään tuon tempun käyneen päinsä ihan huomaamattomasti uskalsi hän seuraavalla kerralla puuttua liiveihin ja lopuksi takkiin. Koulumestarin suoritettua täydellisen muodonvaihdoksen ja ensi kertaa elämässään esiintyessä siistissä puvussa huomasivat he hänellä kajastelevan jotakin epäselvää ja hämmennyttävää tietoisuutta siitä, että hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli muutos tapahtunut.

Tuon tuostakin keräytyi hänen kasvoilleen epätietoinen ilme. Hän vilkaisi silloin takkinsa hihaan tai housujensa polviin, joista hän varmaankin kaipasi muutamia ikivanhoja paikkauksia ja kursimisia; sinisellä langalla mustalle pohjalle ommeltuina olisivat nämä melkein käyneet kirjailutyöstä. Mutta tuollaisina hetkinä he aina käänsivät hänen huomionsa muille urille, kunnes vaatekerta "käytännön jälkeen muottiin kaavautui". Ainoa huomautus, minkä hänen tiedettiin tästä aiheesta konsanaan tehneen, oli: "Kippletringanin kaltaisen kauppalan ilma tuntuu suotuisalta pitovaatteille, sillä näyttääpä minusta nyt takkini melkein yhtä uutukaiselta kuin ensimäistä päivää sitä pitäessäni, silloin kun menin saarnalupatutkintoon".

Ensin kuullessaan eversti Manneringin auliista tarjouksesta loi koulumestari huolekkaan ja epätietoisen katseen miss Bertramiin päin, kuin peljäten tuon ehdotuksen merkitsevän heidän eroansa. Mutta kun mr. Mac-Morlan kiirehti selittämään, että miss Bertram oleskelisi vierailulla Woodbournessa jonkun aikaa, hykerteli hän leveitä kämmeniään ja rämähti kauhistavaan hirnuntaan. Tällä tavattomalla tyytyväisyyden räjähdyksellä kevennettyänsä tunteitaan jäi hän ihan passiiviseksi koko muussa puuhassa.

Oli sovittu, että mr. ja mrs. Mac-Morlan ottaisivat talon haltuunsa muutamia päiviä ennen Manneringin tuloa, sekä asetellakseen kaikki täydelliseen järjestykseen että tehdäkseen miss Bertramin asunnon muutoksen heidän luotansa everstin kotiin niin leveäksi ja hellävaraiseksi kuin mahdollista. Niinpä sai seurue joulukuun alkupuolella asettuneeksi Woodbourneen.

MESTARI SAMPSON HALTIOISSAAN.

Tuli se päivä, jona eversti ja miss Manneringia odotettiin saapuviksi Woodbourneen. Määrätty hetki lähestyi nopeasti, ja talossa asustavien pikku piirissä oli omat huolenaiheensa kullakin. Mac-Morlan luonnollisesti halusi saada puolelleen niin varakkaan ja vaikutusvaltaisen henkilön suosion ja kannatuksen kuin Mannering oli. Ihmistuntemuksensa avulla oivalsi hän, että Manneringilla jalomielisenä ja hyväntahtoisenakin oli oikkunaan se, että odotti ja vaati ohjeittensa perinjuurista noudattamista. Siksipä hänen valtuutettunsa nyt vaivasi muistiansa varmistuakseen siitä, että kaikki oli everstin toivomusten ja määräysten mukaisesti järjestettyä; tässä epätietoisuudessaan hän moneenkin kertaan tarkasteli talon läpikotaisin ullakolta ulkorakennuksiin asti. Mrs. Mac-Morlan kiersi pienemmässä kehässä, joka käsitti ruokahuoneen, emännöitsijän kamarin ja keittiön. Hän vain pelkäsi, että päivällinen saattaisi tärveltyä, hänen emännöimistaitonsa tahraksi. Koulumestarinkin tavanmukainen tyvenyys häiriintyi sikäli, että hän kahdesti astui puistokujan puoleiseen ikkunaan ja kahdesti huudahti: "Miksi viipyvät heidän vaunujensa pyörät?" Lucylla, odottavista hiljaisimmalla, oli omat kaihomieliset mietteensä. Hän oli nyt joutumassa vieraiden hoitoon, melkein hyväntekeväisyyden varaan sellaisten, joiden luonnetta hän vasta vaillinaisesti tunsi, niin herttaisena kuin se tähän asti oli näyttäytynytkin.

Vihdoin kuului kavioiden kopsetta ja pyörien ratinaa. Palvelijat olivat saapuneet ennakolta ja järjestyivät nyt riviksi eteiskäytävään vastaanottamaan isäntäänsä ja emäntäänsä niin tärkeinä ja mahtipontisina, että herättivät levottomuutta Lucyssa, joka ei ollut seuraelämään perehtynyt eikä nähnyt niin sanottujen isoisten tapoja. Mac-Morlan meni ovelle vastaan, ja muutaman minuutin kuluttua olivat tulijat vierashuoneessa.

Mannering oli tapansa mukaan matkustanut ratsain ja astui huoneeseen tytär käsikynkässään. Jälkimäinen oli keskikokoa tai hiukan lyhyempikin, mutta hyvin sirovartaloinen; tummat silmät säihkyivät läpitunkevina ja pikimusta tukka valui hyvin pitkälle alas; kasvojen eloisassa älykkyydessä oli yhteisenä vivahduksena hiukan korskeutta ja hiukan ujoutta, kelpo määrä nokkeluutta ja jonkun verran leikkisää ivailukykyä. "Minä en tule hänestä pitämään", oli Lucy Bertramin ensi katsahduksen tuloksena; "ja tulenpa luullakseni sentäänkin", oli toisen herättämä ajatus.

Miss Mannering oli kolealta säältä suojattuna turkiksilla leukaa myöten, eversti sotilasviittaansa verhoutuneena. Jälkimäinen kumarsi ensin mrs. Mac-Morlanille, jolle hänen tyttärensäkin omisti muodinmukaisen niiauksen, siksi kevyen, ettei se vähääkään rasittanut hänen rentoa ryhtiänsä. Eversti vei sitte tyttärensä miss Bertramin luo, tarttui jälkimäistä käteen hyvin ystävällisesti, melkein isällisen hellästi, ja sanoi:

"Julia, tässä on se nuori neiti, jonka hyvät ystäväni toivoakseni ovat suostuttaneet kunnioittamaan kotiamme pitkäaikaisella vierailulla. Olen todella kovin kiitollinen, jos voit tehdä Woodbournen yhtä mieluisaksi miss Bertramille kuin Ellangowan oli minulle ensi kertaa vaeltajana tullessani tähän maahan."

Nuori neiti niiasi myöntymykseksi ja tarttui uutta ystävätärtään käteen. Mannering käänsi nyt katseensa koulumestariin, joka hänen huoneeseen tulostaan asti oli kumarrellut sääri sojossa ja selkä hetkuen kuin kone, joka kertailee samaa liikettä kunnes se seisautetaan. "Hyvä ystäväni, mr. Sampson", virkkoi Mannering esitellen hänet tyttärelleen ja samalla väläyttäen nuhtelevan katseen impyeen, vaikka hänellä itselläänkin oli hiukan halua yhtyä hänen ilmaiseen naurutuuleensa. "Tämä herrasmies, Julia, järjestelee kirjani niiden tultua, ja odotan saavani suurta etua hänen laajaperäisistä tiedoistaan."

"Olemme siitä varmaan kiitollisia arvoisalle herralle, isä, ja papilliseen tapaan lausuakseni tunnustukseni siitä, en koskaan unohda niitä erinomaisia kasvoja, jotka hän on suvainnut kääntää puoleemme. — Mutta, miss Bertram", jatkoi hän nopeasti, kun huomasi isänsä otsan alkavan mennä pilveen, "olemme matkustaneet pitkänlaisen taipaleen, — sallittehan minun vetäytyä huoneeseeni ennen päivällisen tuloa?"

Tämä vihjaus hajaannutti eri suunnille koko seurueen, paitsi koulumestaria, jolla ei ollut aavistustakaan pukeutumisesta muulloin kuin makuulta noustessaan eikä riisuutumisesta paitsi levolle käydessään. Hän jäi yksikseen märehtimään jotakin matemaattista todistelua, kunnes seurue jälleen keräysi vierashuoneeseen ja sieltä siirtyi ruokapöytään.

Päivän lopulla Mannering otti tilaisuuden puhellakseen tyttärensä kanssa hetkisen kahden kesken.

"Ka, miss Bertramista pidän ennen kaikkia — mutta tuopa on kerrassaan eriskummallinen pappismies — eihän, isä hyvä, yksikään inhimillinen olento voi nauramatta katsella häntä."

"Riisukoot sitte minun livreijani yltään", sanoi eversti, "ja naureskelkoot niin paljon kuin mieli tekee. Mr. Sampson on mies, jota pidän arvossa yksinkertaisuutensa ja hyväsydämisyytensä tähden."

"Oi, olenpa vakuutettu hänen anteliaisuudestaankin", vahvisti vilkas neitonen; "hän ei voi nostaa lusikallista lientä suuhunsa, jakelematta siitäkin ympärilleen".

"Julia, sinä olet parantumaton. Mutta muistakin: minä odotan hilpeytesi olevan tältä alalta niin hillittyä, ettei se loukkaa tuon arvossapidettävän miehen tunteita eikä miss Bertraminkaan, joka saattaa olla herkempituntoinen hänen puolestaan kuin hän omastaan. Ja hyvää yötä nyt vain, rakkaani; sinun tulee ottaa huomioon, että vaikka mr. Sampson ei suinkaan ole sulottarille uhrannut, maailmassa on monia seikkoja paremmin naurua ansaitsevia kuin tapojen kömpelyys tai luonteen yksinkertaisuus."

Päivän tai parin kuluttua mr. ja mrs. Mac-Morlan läksivät Woodbournesta, lausuttuaan hellät jäähyväiset entiselle vieraalleen. Huonekunta oli nyt asettunut uusille oloilleen. Nuoret neitoset opiskelivat ja huvittelehtivat yhdessä. Eversti Mannering huomasi mieluisaksi kummakseen, että miss Bertram oli hyvin harjaantunut ranskan- ja italiankieliin mestari Sampsonin uutteruuden ansiosta; tämä ahkera mies oli kaikessa hiljaisuudessa hankkinut itselleen useiden uusien kuten vanhojenkin kielten tuntemuksen. Säveltaiteesta tiesi miss Bertram vähän tai ei ollenkaan, mutta hänen uusi ystävättärensä otti antaakseen hänelle opastusta; vastavuoroon piti hänen oppia Lucyltä kävelytapaa, ratsastustaitoa ja vuodenajan uhmaamiseen tarvittavaa urheutta. Mannering valitsi huolellisesti heidän iltaratokseen sellaisia teoksia, jotka huvin ohella edistäisivät tervettä tietoakin, ja kun hän osasi lukea ääneen hyvin taidokkaasti ja tuntehikkaasti, niin kuluivat talvi-illat hupaisesti.

Seuraa syntyi pian, missä houkuttimia oli niin paljon. Useimmat lähiseudun perheet kävivät eversti Manneringin luona vieraisilla, joten hän piankin pääsi heidän joukostaan valitsemaan ne, jotka parhaiten soveltuivat hänen tapoihinsa ja taipumuksiinsa. Charles Hazlewood oli etevällä sijalla hänen suosiossaan ja kävi ahkerana vieraana talossa, vanhempiensa myönnytyksellä ja hyväksymyksellä, sillä eihän voinut tietää, — ajattelivat he — mitä uuttera huomaavaisuus kykeni saamaan aikaan. Olihan miss Mannering jalosukuisena ja intialaisen omaisuuden perijättärenä hyvinkin tavoteltava aarre. Sellaisen toiveen huikaisemina he eivät ollenkaan ajatelleet aikaisemmin pelkäämäänsä vaaraa, että hänen poikamainen ja harkitsematon haaveilunsa voisi kiintyä pennittömään Lucy Bertramiin, jolla ei maailmassa ollut mitään muuta suositusta puolellaan kuin sievät kasvot, hyvä sukuperä ja mitä herttaisin luonnonlaatu.

Mannering oli ymmärtäväisempi. Hän käsitti asemansa miss Bertramin holhoojan kannalta, ja vaikkei katsonutkaan tehtäväkseen kokonaan ehkäistä hänen seurusteluansa nuoren herrasmiehen kanssa, jonka veroinen hän oli joka suhteessa paitsi varallisuudessa, sovitteli hän sille sellaisia huomaamattomia pidäkkeitä, että nämä estäisivät mitään kihlausta tai selvitystä tapahtumasta, kunnes nuori mies olisi hiukan enemmälti nähnyt elämää ja maailmaa sekä päässyt siihen ikään, missä hänet saattoi katsoa oikeutetuksi itsenäisesti ratkaisemaan etupäässä omaa onneansa koskevassa asiassa.

Näiden asiain liikkuessa Woodbournen perheen muiden jäsenten mielessä oli mestari Sampson ruumiineen ja sieluineen pengostamassa järjestykseen piispa-vainajan kirjastoa, joka oli meritse lähetetty Liverpoolista ja kuljetettu kolmena tai neljänäkymmenenä hevoskuormana läheisimmästä satamapaikasta määränsä perille.

Mahdoton on yrittääkään kuvailla Sampsonin iloa hänen nähdessään noiden kirstujen jykevät lastit ladottuina tilavan huoneen lattialle, mistä hänen tuli siirrellä ne hyllyihin. Hän irvisteli kuin ihmissusi, huiteli käsivarsillaan kuin tuulimyllyn siivin, huikkaili "Tavatonta" jotta laipio remusi hänen riemuansa, Hän ei sanonut eläissään nähneensä sellaista kirjojen paljoutta koolla, paitsi yliopiston kirjastossa; ja nyt hänen arvokkuutensa ja ihastuksensa kokoelman hoitajana kohotti hänet omassa mielessään melkein yliopiston-amanuenssin arvoon, jota virkamiestä hän oli aina pitänyt maailman suurimpana ja onnellisimpana kansalaisena.

Eikä hänen haltioitumistansa heikentänyt noiden niteiden sisällön hätäinen selailu. Jotkut kaunokirjalliset teokset — runoelmia, näytelmiä, muistelmia — hän kyllä äkäisenä sysäsi syrjään, halveksivasti tuhahtaen "pyh" tai "joutavaa"; mutta kokoelman isompi ja painavampi osa oli lajiansa kokonaan toista. Manalle muuttanut kirkkoruhtinas, hengenmies vanhaa ja syvällisesti oppinutta lajia, oli kuormittanut hyllynsä niteillä, jotka osottivat nykyaikaisen runoilijan sattuvasti kertomia ikivanhoja ja kunnianarvoisia tunnusmerkkejä:

Puun vankan tuta nahan alta saat, jyhkeinä louskuu metalliset haat, kiinn' ammoin lehdet tiukkaan ollehet, sivuissa reunat ruosteenpunaiset, seljässä leveässä harjut kovat himmenneen kultanimen suoja ovat.

Jumaluusopilliset käsikirjat ja kiistajulkaisut, selitykset ja sanastot, kirkkoisien kootut teokset, saarnat, joista jokaisesta lähtisi kymmenen nykyaikaista lyhyttä sananselitystä, vanhan ja uuden ajan tieteelliset tutkimukset, klassilliset kirjailijat parhaissa ja harvinaisimmissa muodoissaan — sellaiset olivat piispa-vainajan arvokkaan kirjaston pääosana, ja niitäkös mestari Sampsonin silmä hehkuen ihasteli. Hän merkitsi ne luetteloon juohevimmalla käsialallaan, piirustaen jokaisen kirjaimen lemmenkirjettä kyhäävän rakastajan huolellisuudella, ja sijotti kunkin yksitellen asianomaiselle hyllylle sellaisella hellävaraisuudella, jota olen naisen nähnyt osottavan vanhalle kiinanposliini-ruukulle.

Kaikesta tästä innosta huolimatta edistyi hänen hommansa vitkallisesti. Usein avasi hän niteen ollessaan puolitiessä kirjaston nostotikkailla, osui johonkin mielenkiintoiseen kohtaan ja epämukavaa asentoansa muuttamatta hautautui viehättävään luettavaansa, kunnes palvelija nyki häntä liepeistä ja hoki päivällisen odottavan. Silloin hän lähti ruokahuoneeseen, nakkeli annoksensa kolmen tuuman neliöinä tilavaan kurkkuunsa, myönsi tai epäsi umpimähkään, kysyipä häneltä mitä tahansa, ja riensi takaisin kirjastoon heti kun hänen ruokaliinansa oli siirretty pois ja toisinaan roikotellen sitä rintalappunakin leukansa alla…

Ja siten jätettyämme kertomuksemme päähenkilöt asemaan, joka on riittävän mukava heille itselleen, ollakseen kaikkea mielenkiintoisuutta vailla lukijalle, ryhdymme erään henkilön historiaan, jota on vasta nimeltään mainittu ja jolla on puolellaan kaikki epätietoisuuden ja vastoinkäymisen viehätys.

BROWN PUHUU PUOLESTAAN.

V. Brown — en täydellisesti mainitse hänen kolminkertaisesti onnetonta nimeään — oli lapsuudestaan asti kierinyt kohtalon potkimana pallona, mutta luonto oli hänelle antanut sen mielen joustavuuden, joka kimmahuttaa putouksesta vain korkeammalle.

Hän oli varttansa kookas, miehekäs ja notkea, ja kasvonpiirteet vastasivat ryhtiä: läheskään säännölliset ne eivät olleet, mutta niissä päilyi älykkyyden ja hyväntuulisuuden ilme, ja hänen puhuessaan tai kiihtyessään ne saattoi ehdottomasti väittää mielenkiintoisiksi. Hänen sävynsä ilmaisi sotilasta, ja tällä urallaan hän oli nyt ylennyt kapteenin arvoon. Eversti Manneringin seuraaja rykmentin päällikkönä oli nimittäin koettanut korvata kohtuuttomuutta, jota Brown oli kokenut mainitun herrasmiehen ennakkoluuloisuudesta häntä vastaan.

Tämä kohoaminen, kuten hänen vankeudesta vapautumisensakin, oli tapahtunut Manneringin lähdettyä Intiasta. Brown tuli jokseenkin pian perässä, hänen rykmenttinsä kun kutsuttiin kotimaahan. Ensi työkseen tiedusteli hän Manneringin perhettä, sai helposti selon sen matkatiestä pohjoiseen päin ja seurasi sitä, päästäkseen jälleen lähenemään Juliaa. Hänen isäänsä ei hänen mielestään tarvinnut ottaa mihinkään lukuun; hänhän ei tiennyt everstin mieleen johdatetusta myrkyllisemmästä käsityksestä, vaan katsoi hänet sorronhaluiseksi ylimykseksi, joka oli käyttänyt päällikkövaltaansa riistääkseen häneltä käyttäytymisellä ansaitun arvoylennyksen ja pakottanut hänet henkilökohtaiseen riitaan pelkästään sellaisesta syystä, että hän oli sievää nuorta naista kohtaan osottanut huomaavaisuutta, joka oli tälle itselleen mieluisa sekä tytön äidin sallima ja suosima.

Sen vuoksi oli hän päättänyt olla välittämättä mistään hylkimisestä, ellei nuori nainen itse työntäisi häntä luotansa. Sellaiset raskaat koettelemukset kuin tuskallinen haava ja pitkällinen vankeus olivat hänen käsittääkseen suoranaisia isän tuottamia vääryyksiä, jotka vapauttivat hänet paljoakaan kursailemasta entistä päällikköään kohtaan. Lukijamme jo tietävät, miten pitkälle hänen suunnitelmansa oli edistynyt, kun mr. Mervyn sai ilmi hänen yöllisen vierailunsa.

Tuon epämieluisan yllätyksen jälkeen kapteeni Brown poistui majatalosta, jossa oli Dawsonin nimisenä asustanut, joten eversti Manneringin yritykset hänen esille etsimisekseen olivat hyödyttömät. Kuitenkin päätti hän, etteivät mitkään vaikeudet estäisi häntä pitkittämästä yritystään niin kauvan kuin Julia jätti hänelle hitusenkaan toivoa. Nuoren tytön oli ollut mahdoton salata kiintymystänsä häneen, ja kaikella haaveellisen ritaruuden urheudella tahtoi hän ponnistella edelleen.

Mutta luulemme lukijan yhtä mielellään tutustuvan hänen ajatustapaansa ja aikeisiinsa hänen omasta selostuksestaan erityiselle ystävälleen ja uskotulleen, kapteeni Delaserrelle, eräälle sveitsiläiselle soturille, jolla oli komppania hänen rykmentissään.

"Annahan pian kuulua itsestäsi, hyvä Delaserre. Muista, etten saa mitään tietoja rykmenttimme asioista muuta kautta kuin sinun ystävällisellä välitykselläsi, ja mieleni tekee tietää, miten on Ayrelle käynyt sotaoikeudessa, saako Elliot ylennysoikeutensa, missä mitassa värväys menestyy ja mitä nuoret upseerit pitävät piiristänsä. Kelpo ystävästämme everstiluutnantista ei minun tarvitse mitään kysyä; näin hänet tullessani Nottinghamin kautta, onnellisena perheensä hoimissa.

Onpa se onni meille poloisille, Filip, että meillä on pikku leposija leirin ja haudan välillä, jos saamme pelastuneiksi taudilta, teräkseltä ja lyijyltä, sekä työlään elannon seurauksilta. Lepoon vetäytynyt vanha soturi on aina puoleensa vetävä ja kunnioitettava kansalainen. Hän silloin tällöin napisee hiukan, mutta hänen on luvallista nurkumista. Jos lakimies, lääkäri tai pappi henkäisisikään valitusta kovasta onnesta tai puutteellisesta virankorotusjärjestelmästä, niin sadat kielet moittisivat syyksi hänen omaa kykenemättömyyttänsä. Mutta typerintäkin äijänkähnystä, mikä milloinkaan höpisi vatvottua piiritysjuttua tai urotarua, kuunnellaan myötätunnolla ja arvonannolla, kun hän ravistelee ohuita suortuviaan ja äkäisenä puhelee pojista, joita on koroteltu hänen ylitseen.

Ja sinä ja minä, Delaserre, olemme muukalaisia kumpainenkin, — sillä mitä olen minä parempi skotlantilaisesta alkuperästäni, koskapa englantilaiset minua tuskin maanmiehekseen tunnustaisivat, vaikka saisin sukujuureni todistetuksikin? — ja me voimme kerskata taistelleemme itsellemme ylennyksemme sekä voittaneemme miekoin sen, mitä muulla tavoin hankkiaksemme meiltä puuttui rahaa. Englantilaiset ovat viisasta kansaa. Ylistellessään itseänsä ja ollessaan alakärsiksi asettavinaan kaikki muut kansat, he jättävät onneksi meille laskuluukkuja ja takaovia auki, joista me luonnon vähemmin suosimat muukalaiset voimme päästä osallisiksi heidän etuihinsa. Ja siten he muutamissa suhteissa ovat kuin pöyhkeilevä isäntä, joka ylistelee kuusivuotiaspöystiänsä samalla kun on halukas jakamaan osuuden siitä koko seurueelle. Sanalla sanoen, sinut teki ylpeä suku, ja minut kova kohtalo ammattisotureiksi, ja meillä on siten se mieluisa muisto, että pysähdymmepä brittiläisessä palveluksessa mihin uramme kohtaan tahansa, on syynä ainoastaan puute rahasta, millä maksaa valtatie, eikä syrjätien käyttämisen kielto. Jos siis voimme suostutella pikku Weischelin meidän joukkoomme, niin hän kaikin mokomin ostakoon vänrikinarvonsa, eläköön ymmärtävästi, pitäköön huolta velvollisuuksistaan ja ylennyksensä uskokoon kohtalon haltuun.

Toivoakseni nyt olet äärimäisillesi jännittynyt kuulemaan haaveseikkailuni lopun. Mainitsinhan katsoneeni mukavaksi lähteä muutamien päivien jalkamatkalle Westmorelandin vuoristoon Dudleyn kanssa; hän on nuori englantilainen taiteilija, johon olen jonkun verran tutustunut. Oiva mies, sen sanon, Delaserre — hän maalailee mukiinmenevästi, piirtää kauniisti, keskustelee henkevästi ja huilua puhaltelee viehättävästi, ja vaikka onkin siten oikeutettu neropatiksi, on hän itse asiassa vaatimaton ja kaino nuori mies. Palatessamme kierrokseltamme kuulin vihollisen käyneen tiedusteluretkellä. Isäntäni ilmotti mr. Mervynin huvipurren saapuneen järven yli mukanaan squire itse ja joku vieras.

'Ka, tuollainenhan tuo oli mustantutku upseerilta näyttävä mies; everstiksi sitä taisivat nimitellä. Squire Mervyn uteli minulta niin tiukkaan kuin olisin käräjillä ollut — kyllä minä osapuilleen yskän ymmärsinkin, mr. Dawson' (sillä nimellähän olen jo maininnut esiintyneeni). 'Mutta en minä sille mitään hiiskunut teidän harhailuistanne ja yön selkään järvelle puikkimisestanne — en maar — joll'en itse osaa pyydystää, niin en toisenkaan lankoja sotke — ja squire Mervyn sitte vielä ähmissään kuin hyvästäkin — aina se ruikuttelee, jos minun vieraani vain jalallaan astuvat hänen tilansa rantaan. Ei, ei, nuuskikoot asiansa omilla nokillaan Joe Hodgesin puolesta —'

Mikäpä tämän jälkeen muu eteen kuin maksaa kelpo Joe Hodgesin lasku ja lähteä tieheni, ellen pitänyt parempana tehdä häntä uskotukseni, mutta tähän en tuntenut vähintäkään halua. Sitä paitsi kuulin everstimme olevankin peräytymismatkalla kohti Skotlantia, vieden Julia-paran mukanaan. Raskaan kuormaston johtajien taholta kuulostaa siltä, että hän asettuu talvileiriin Woodbourne-nimiselle maatilalle. Juuri nykyään hän tietysti on valppaimmillansa, joten minun täytyy antaa hänen vetäytyä varustukseensa ilman mitään uutta hälytystä. Ja sitte, eversti hyvä, jolle olen niin monet kiitokset velkaa, pitäkää huolta puolustuksestanne.

Vakuutanpa sinulle, Delaserre, että useinkin ajattelen rynnistykseni kiihkoon jotakin ristiriitaa sekautuvan. Luullakseni mieluummin toimittaisin tuolle korskealle, kopealle miehelle välttämättömäksi nimittää tytärtään mrs. Browniksi, kuin naisin hänet isänsä täydellä suostumuksella ja kuninkaan antamalla luvalla nimeni muuttamiseen Manneringin aatelisnimeksi, vaikkapa sitä seuraisi hänen koko omaisuutensa. Mutta siinä jäähdyttää mieltäni yksi ainoa seikka: Julia on nuori ja haaveellinen. En mielelläni jouduttaisi häntä askeleeseen, jota hän ei kypsyneemmällä iällä kenties hyväksyisikään — en; enkä soisi hänen vaikkapa vain silmänsä katsahduksella soimaavan minua siitä, että olen tärvellyt hänen tulevaisuutensa — saati antavani hänelle syytä sanoa, kuten jotkut ovat olleet kiireissään herroilleen vakuuttamaan, että jos olisin myöntänyt hänelle harkinta-aikaa, niin hän olisi valinnut viisaammin ja paremmin. Ei, Delaserre — niin ei saa käydä.

Tuo mielikuva ahdistelee minua, kun tiedän, ettei tytöllä Julian asemassa ole mitään selvää ja täsmällistä käsitystä tekemänsä uhrauksen arvosta. Hän tuntee vaikeuksia vain nimeltään; ja jos hän ajattelee rakkautta ja maalaismajaa, niin hänen mielessään väikkyy ferme ornée,[27] jollainen on löydettävissä ainoastaan runollisista kuvauksista tai kahdentoista tuhannen punnan vuositulot saaneen herrasmiehen puistosta, hän olisi kehnosti valmistautunut sen todellisen sveitsiläisen majan vajavuuksiin, josta niin useasti olemme puhelleet, ja niihin vastuksiin, joita meidän täytyisi kokea jo ennen siihenkään satamaan pääsyämme.

Tämä seikka on saatava selväksi. Vaikka Julian kauneus ja leikkisä hellyys ovat häipymättömästi syöpyneet sydämeeni, täytyy minun saada sisäinen varmuus siitä, että hän täydellisesti oivaltaa menetettävät edut, ennen kuin ne uhraa minun tähteni.

Olenko liian ylpeä, Delaserre, kun luotan siihen, että tämäkin koetus saattaa päättyä toivomuksilleni suotuisasti? Olenko liian turhamainen olettaessani, että harvat suositeltavat ominaisuuteni, kohtuullisen toimeentulon antavan asemani ohella, tukenaan päätös koko elämäni pyhittämisestä hänen onnelleen, saattaa korvata kaiken, mikä minun täytyy vaatia häntä itseltään kieltämään? Vai painaako puvun, palvelemisen, elintapojen eroavaisuus, valta mielin määrin vaihdella näkymöitä, joilta huvituksiansa etsii — painaako tuo kaikki hänen arvostuksessaan enemmän kuin kotoisen onnen kuva ja väsymättömän hellyyden keskinäinen vaihto?

En sano mitään hänen isästään; tuon miehen hyvät ja pahat ominaisuudet ovat niin omituisesti kiertyneet toisiinsa, että edelliset menettävät jälkimäisten johdosta tehonsa. Mitä lemmittyni täytyy tyttärenä kaivata, siihen on niin paljon sekaantunut sellaista, mistä hän ilomielin vapautuisi, että pidän isän ja tyttären eriämistä seikkana, jolla ei ole suurtakaan merkitystä hänen erikoisessa asemassaan. Sillävälin pidän mieltäni niin vireänä kuin voin. Olen kokenut liian monia pulia ja vaikeuksia, ollakseni menestykseen nähden vaatelias tai varmatoiveinen, ja liian usein ja ihmeellisesti olen niistä suoriutunut, antautuakseni alakuloisuuteen.

Soisinpa näkeväsi tämän maan. Maisemat varmaankin ihastuttaisivat sinua. Ainakin ne monasti johtavat mieleen sinun hehkuvia kuvauksiasi synnyinmaastasi. Skotlantilaisista tuntureista on minulla vain hämärä muisto, vaikka olen niiden keskessä syntynyt, kuten minulle on aina vakuutettu. Oikeastaan painui mieleeni kaikkia edellisiä vaikutelmia paremmin se hämmästys, jota nuorekas mieleni tunsi tuijotellessani Zeelandin saaren tasangoille. Mutta olen tuon aistimuksen johdosta varma siitä, että tunturit ja kalliot ovat olleet minulle tuttuja aikaisina vuosinani ja että niiden on täytynyt häipymättömästi juurtua lapsekkaaseen mielikuvitukseeni, vaikka ne nyt kajastivat sielussani vain vastakohdan vaikutuksesta ja sen ällistyksen takia, jota tunsin turhaan tähystellessäni niitä ympäriltäni.

Muistan ensi kertaa noustessamme tuon kuulun solan kynnykselle Mysoren maakunnassa, kun useimmat muut vain tunsivat juhlallista ja hämmästynyttä kunnioitusta maiseman korkeutta ja suuruutta kohtaan, pikemmin yhtyneeni sinun ja Cameronin tunteisiin. Te ihailitte tuollaisia jylhiä tuntureita, mutta ihailuunne liittyi varhaisista muistoista johtunutta tutunomaista rakkautta. Hollantilaisesta kasvatuksestani huolimatta kuvastuu pilvirajassa sinertävä vuorenhuippu minulle kuin ystävänä, ja pauhaava rotkopuro taasen kuuluu lapsuuttani viihdytelleeltä kotoiselta laululta.

En ole tuota tunnelmaa milloinkaan niin voimakkaaksi kokenut kuin tässä järvien ja vuorten maassa, eikä minua mikään niin suuresti sureta kuin sinun estymisesi sotilasvelvollisuuksiltasi olemasta kumppaninani lukuisilla retkeilyilläni sen lymyihin. Joitakuita piirustuksia olen yritellyt, mutta onnistun viheliäisesti. Dudley sitä vastoin piirtelee erinomaisia luonnoksia tuollaisella kepeällä koskettelulla, joka tuntuu taikuudelta, minun pulaillessani ja tuhrustaessani, tehden tuon liian raskaaksi, tämän liian keveäksi, kunnes tuloksena on kehno irvikuva. Minun täytyy pysyä flageoletissani, sillä soitanto on taiteista ainoa, joka suvaitsee tunnustaa minut lapsekseen.

Tiesitkö, että eversti Mannering on piirustajakin? Varmaankaan et, sillä hän huonoksui lahjojensa saattamista alempiarvoisen näkyviin. Mutta hän piirtää oivallisesti. Hänen ja Julian lähdettyä Mervyn Hallista kutsuttiin sinne Dudley. Squire halusi teettää kokoelman piirroksia, joista Mannering oli valmistanut ensimäiset neljä, äkillisen lähtönsä takia keskeyttäen suunnitelmansa täydellisentämisen. Dudley sanoo harvoin nähneensä mitään niin mestarillista, vaikka aiheeltaan pientä, ja kuhunkin oli liitetty lyhyt runollinen kuvaus. Kuuluuko Saul profeettoihin? kysynet. Eversti Mannering runoilemassa! Totisesti on tämä mies nähtävästi yhtä paljon ponnistellut taitojensa salaamiseksi kuin muut omiensa näyttelemiseksi.

Kuinka sulkeutuneena ja yrmeänä hän esiintyikään meidän keskuudessamme! Kuinka haluttomalta hän näytti puuttumaan mihinkään puheluun, joka saattoi käydä kaikille mielenkiintoiseksi! Entäs hänen kiintymyksensä tuohon arvottomaan Archeriin, joka oli niin paljon joka suhteessa hänen alapuolellaan; niin ratkaisevasti vaikutti häneen pelkästään se tieto, että toinen oli varakreivi Archerfieldin, köyhän skotlantilaisen päärin veli! Jos Archer olisi kauvemmin elänyt Cuddyboramin kahakassa saamiensa vammojen jälkeen, niin hän olisi luullakseni kertonut jotakin, mikä olisi valaissut tämän kummallisen miehen luonteen ristiriitaisuuksia. Hän hoki minulle moneen kertaan: 'Minulla on sellaista sanottavaa, mikä muuttaa ankaran käsityksesi entisestä everstistämme.' Mutta kuolema ahdisti häntä liian rutosti; ja jos hänellä oli minulle jotakin sovitettavaa, kuten jotkut hänen lauselmansa tuntuivat edellyttävän, niin hän kuoli ennen kuin ehti toteuttaa aikomustaan.

Aion tehdä vieläkin retkeilyn tässä maassa tämän kirpeän kuurasään kestäessä, ja Dudley taivaltaa jonkun matkaa kumppaninani, ollen melkein yhtä terhakka kävelijä kuin minäkin. Me eroamme Cumberlandin rajalla, hänen kun täytyy palata asuntoonsa Maryboneen kolmien portaitten päähän työskentelemään ammattinsa liikeasioissa, kuten sanoo. Ei voi olla, sanoo hän, niin suurta eroa kahden olovaiheen välillä kuin työhönsä innostuneella taiteilijalla, tämän ensin ollessa piirrostensa aiheita keräilemässä ja sitte pakosta selailemassa salkkuansa, näytellen niitä muodikkaitten taiteenharrastajain ärsyttävälle penseydelle tai vielä ärsyttävämmälle arvostelulle.

'Vuoteni kesäpäivinä', puhelee Dudley, 'olen vapaa kuin villi intiaani, mielin määrin riemuiten luonnon suurenmoisimpien näkyjen keskellä. Talvinani ja keväinäni taasen en ainoastaan ole kahlittu, sullottu ja salvattu viheliäiseen ullakkokomeroon, vaan myöskin tuomittu niin sietämättömään muiden oikkujen alamaisuuteen ja niin valitsemattomaan seuraan, kuin olisin täydellä todella kaleeriorja.' Olen luvannut tutustuttaa hänet sinuun, Delaserre; varmasti viehättää hänen taiteellinen tuotantonsa sinua, ja häntä sinun sveitsiläinen intoilusi vuorista ja vaahtoavista puroista.

Dudleystä erottuani pääsen kuulemani mukaan helposti Skotlantiin, oikaisemalla Cumberlandin karun pohjoiskulmakkeen halki. Sitä suuntaa minä menen, antaakseni everstille aikaa leirinsä pystyttämiseen ennen kuin tutkiskelen hänen asemaansa. Hyvästi, Delaserre! Minä tuskin saan tilaisuutta kirjottaa sinulle ennen Skotlantiin tuloani."

KOHTAUS RAJAKROUVISSA.

Ajaksi kuvitelkoon lukija mielessään seestä, kuuraista marraskuun aamua ja näyttämöksi aukeata nummea, taustana se jättiläismoinen vuorijono, jossa Skiddaw ja Satulaselkä ovat vallitsevina suuruuksina. Katselkoon hän sitä "sokkopolkua" myöten, jolla tarkotan matkamiesten askeleiden niin heikosti merkitsemää latua, että sen erottaa tummemmasta kanervikosta vain hienoinen vehmauden vivahdus, senkin pistäessä silmään ainoastaan jonkun matkan päästä katseltaessa eikä enää jalan sitä jo polkiessa — pitkin tätä epäselvää uraa etenee nyt seuraamamme henkilö.

Lujilla askeleilla ja suoralla, ripeällä ryhdillä on sotilaallinen sävy, joka hyvin suhtautuu terverakenteisiin raajoihin ja kuuden jalan mittaiseen runkoon. Puku on niin jokapäiväinen ja yksinkertainen, ettei se anna mitään vihiä matkamiehen asemasta — se soveltuu herrasmiehelle, joka tähän tapaan matkailee huvikseen, mutta saattaa myös ilmaista tavanmukaista vaatetustansa käyttävää alempaa henkilöä. Matkavarukset ovat mahdollisimman niukat. Nide Shakespearea kumpaisessakin taskussa, pikku mytty liinavaatteita heitettynä olalle, tamminen karttu kädessä — siinä asussa hänet lukijalle esittelemme.

Brown oli sinä aamuna eronnut ystävästään, Dudleystä, ja alottanut yksinäisen kävelynsä kohti Skotlantia.

Ensimäiset pari kolme penikulmaa kuluivat hieman apeasti, hän kun oli viime aikoina tottunut seuraan. Mutta tämä harvinainen mieliala väistyi piankin hänen luontaisen hyväntuulisuutensa johdosta, jota elvytti liikunta ja kirpeän ilman piristävä vaikutus. Hän vihelteli astellessaan, ei "aatosten puutteessa",[28] vaan purkaakseen niitä kevennyksen tunteita, joiden ilmaisemiseksi hänellä ei muutakaan muotoa ollut. Jokaiselle tapaamallensa talonpojalle oli hänellä ystävällinen tervehdys tai säveä leikkisana; terästyneet cumbrialaiset irvistelivät ohitse mennessään, huomautellen: "Siinäpä hyvä sydän, Herra siunatkoon!" ja markkinoille kulkeva tyttö silmäili useaankin kertaan olkansa takaa voimallista vartaloa, joka niin hyvin vastasi muukalaisen avointa ja säyseätä puhuttelua.

Pörhöinen rottakoira, hänen alituinen toverinsa, kilpaili isäntänsä kanssa riemastuksissaan. Se karkaili tuhansissa polvekkeissa pitkin nummea ja palatessaan aina hypähteli kohoksi häntä vastaan, vakuuttaakseen olevansa aivan yhtä huvitettu matkasta kuin toinenkin. T:ri Johnson[29] arveli elämän tarjoavan harvoja parempia aistimuksia kuin kiihtymyksen, jota tuottaa vinha kiidätys kyytikärryissä; mutta ken on nuoruudessaan kokenut vanhan jalkamiehen varmuutta ja itsenäisyyttä mieltäkiinnittävällä seudulla ja oivallisella säällä, hän pitää suuren siveystieteilijän makua siinä kohden halpana.

Valitessaan tuon harvoin kuljetun tienoon, joka johtaa Cumberlandin itäisten muurien kautta Skotlantiin, oli Brown osaksi noudattanut haluansa nähdä kuuluisan roomalaisen muurin jäännöksiä, jotka ovat paremmin näkyvissä sillä suunnalla kuin missään muualla alueellansa. Hänen kasvatuksensa oli ollut vaillinainen ja hajallinen; mutta hänen ammattinsa levoton hyörinä, nuoruuden huvitukset tai asiainsa epävakainen tila eivät olleet vierottaneet häntä henkisen kehityksensä harrastamisesta.

"Ja tämä siis on se roomalainen muuri", puheli hän kavutessaan ylänteelle, jolta näki tuon kuulun muinaisrakennelman kulun. "Olipa se kansaa! Tässäkin valtakuntansa äärimäisessä kolkassa se omaksui ponnistuksilleen noin suuren alan ja suoritti ne tuollaisen suurenmoisuuden mittakaavassa! Kuinka vähän jääkään jälkiä Vaubanin ja Coehornin töistä tulevaisina aikoina, kun sotatiede on saanut toisen suunnan; mutta tuon ihmeellisen kansan muistomerkit vielä silloinkin herättävät jälkipolvissa mielenkiintoa ja hämmästystä! Heidän linnotuksensa, vesijohtonsa, teatterinsa, kaikki julkiset rakennuksensa puhuvat samaa vakavuutta, vankkuutta ja majesteettisuutta kuin heidän kielensäkin, kun taasen meidän nykyaikaiset työmme, kuten uudet kieletkin, tuntuvat vain heidän sirpaleistansa kyhätyiltä."

Näistä mietiskelyistä herätti hänet nälkä, minkä vuoksi hän pitkitti kävelyään pikku vierasmajaan, jossa aikoi saada jotakin suuhun pantavaa.

Krouvi, sillä sen parempi ei se ollut, sijaitsi ourun pohjalla, jota myöten lirisi pikku puro. Sitä siimesti tuuhea saarni, jota vasten talliksi tarkotettu savivaja oli kyhätty ja näytti osittain nojautuvankin. Vajassa seisoi satuloittu hevonen jyviänsä rouskutellen. Asumukset ovat näillä seuduin Cumberlandia yhtä tökeröitä kuin Skotlanninkin puolella. Talon ulkonäkö ei sisäpuolesta suuria lupaillut, vaikka oven yllä komeilikin kyltti, jossa oluthaarikka itsellään valui juomalasiin ja alareunassa yritettiin variksenvarpailla ilmaista lupaus "hyvästä ylöspidosta miehelle ja hevoselle". Brown ei ollut mikään nirsu matkustaja — hän kumartui ja astui oluttupaan.

Ensimäisenä pisti hänen silmäänsä keittiössä kookas, vanttera, maalaisen näköinen väljään ratsastus viittaan verhoutunut mies, vajassa odottelevan hevosen omistaja, joka uutterasti pienenteli valtavia kylmän keittolihan viipaleita ja tuon tuostakin ikkunasta vilkaisi, miten hänen ratsulleen ape kelpasi. Lautasen vieressä oli iso olutsarkka, jota hän väliajoin kallisteli. Emäntä hyöri leipomishommissa. Tuli roihusi maan tavan mukaan kivisellä liedellä suunnattoman laajan hormin keskessä, jossa räppänän kohdalla oli alhaalla kaksi lavitsaa. Toisella näistä istui harvinaisen kookas nainen, yllään punainen kauhtana ja lerppalierinen hattu; hän näytti kattilanpaikkurilta tai kerjäläiseltä, ja veteli ahkerasti haikuja mustasta piippunysästä.

Brownin pyytäessä jotakin ruokaa pyyhki emäntä jauhoisella esiliinallaan honkapöydästä kulman, asetti matkamiehen eteen puulautasen, veitsen ja haarukan, viittasi pöystiin, suositti mr. Dinmontin hyvää esimerkkiä ja lopuksi täytti ruukun kotitekoisellansa. Brown kävi kursastelematta omistamaan huomiotansa molemmille. Jonkun aikaa olivat naapurukset liiaksi kiinni aherruksessaan, ottaakseen paljoakaan huomatakseen toinen toistansa, paitsi hyvänsävyisin nyökkäyksin, vuoron jälkeen kohottaessaan sarkan huulilleen. Vihdoin jalkamiehemme alkaessa tyydytellä pikku Vaapsahaisen tarpeita näki skotlantilainen karjankasvattaja — sillä sellainen oli mr. Dinmont miehiään — joutavansa alottelemaan keskustelua.

"Näpsä rottakoira tuo, sir — ja varma vahinkoelävien tuho, sen takaan — jos nimittäin on kunnolleen opetettu, sillä siitähän kaikki riippuu."

"Tosiaan, sir", vastasi Brown, "on sen kasvatus ollut niin ja näin, ja sen pääominaisuutena on olla miellyttävä toveri".

"Niinkö vain? Sepä vahinko, suokaa anteeksi — aika vahinko se — elukka tai ihminen, kasvatusta ei saisi koskaan jättää sikseen. Minulla on kuusi rottakoiraa kotona, sekä kaksi paria verikoiria, viisi susikoiraa ja moniahta muukin hurtta lisäksi. On vanha Pippuri ja vanha Sinappi, ja nuori Pippuri ja nuori Sinappi, ja pikku Pippuri ja pikku Sinappi — kaikki ne harjaannutin juurtajaksain — ensin rotilla, sitte portimoilla eli kärpillä — ja sitte ketuilla ja mäyrillä — ja nyt ne eivät pelkää mitään karvaselkäistä."

"Kaiketikin ne täysin koulittuja ovat, sir — mutta noin monien koirien omistajaksi näyttää teillä olevan kovin suppea nimivarasto niille?"

"Hoo, se on vain minun päähänpistojani, merkitäkseni rodun, sir. Itse herttua on Kaarlolasta asti lähettänyt noutamaan Dandie Dinmontin Pippuri- ja Sinappi-rodun koiria. Niin, ystävä, metsänvartija Tam Hudsonin[30] hän lähetti, ja juhlallinen olikin meillä päivä hillerien ja kettujen parissa, ja osasimmepa iltammekin hauskaksi saada! Totta tosiaan, se se oli yö!"

"Rikasko! Uskonpa olevan maillani jäniksiä enemmän kuin lampaita, ja metsänlintuja on tiheässä kuin kyyhkysiä lakassa. Oletteko teirtä milloinkaan ampunut?"

"Kas siinä — sen saatoin arvatakin eteläisestä puheentavastanne. Kumma paikka se on, että niin harvat täällä käyvät englantilaiset ovat nähneet teirtä! Kuulkaahan nyt — te näytte olevan reilu poika, ja jos pistäytte minun luokseni käymään — Dandie Dinmontin — Kaarlolaan — niin saattepa nähdä teirtä, ja ampua teirtä, ja syödä teirtä myöskin, veikkonen."

"Niin, syöminenhän sen asian lopullisesti vahvistaisi, sir; ja mielihyvällä noudatan kutsuanne, jos saan aikaa."

"Aikaa, veikkonen? Mikä estää lähtemästä nyt minun mukaani? Millä tavoin matkustatte?"

"Jalkaisin, sir; ja jos tuo sievä pony on teidän, niin minulle kävisi mahdottomaksi pysyä tasallanne."

"Kävisi vainkin, ellette pysty pistelemään neljääntoista penikulmaan asti tunnissa. Mutta te voitte tulla yöksi asti Riccarteniin saakka, missä on majatalo — tai jos haluatte pysähtyä Jockey Grievelle, Kummulle, niin ne teidät herttaisesti ottaisivat vastaan. Minä olenkin aikeissa viivähtää tyhjentämään pikarillisen hänen ovellaan ja sanoisin hänelle, että te olette tulossa — tai malttakaas — emäntä, voisitteko antaa tälle herralle isännän hepoa lainaksi, niin minä pojan mukana palautan sen aamulla aron yli?"

Hepo oli laskettu laitumelle; sitä oli vaikea ottaa kiinni. "No niin, sillepä ei sitte mitään mahda, mutta tulkaahan toki huomenna. Ja nyt, emäntä, minun on lähteminen, päästäkseni Liddeliin ennen pimeän tuloa, sillä tuo teidän aronne on hiukan epätietoinen kulkijalle, kuten itsekin tiedätte."

"Hävetkääs nyt, mr. Dinmont, eihän ole teidän tapaistanne antaa seudulle pahaa nimeä. Ei ole tietääkseni kuulunut arolta hivaustakaan siitä maakauppias Sawney Cullochista asti, jonka takia Rowley Overdees ja Jaakko Penny kaksi vuotta takaperin Carlislessa silmukan saivat. Ei ole Bewcastlessa ketään, joka nykyään ryhtyisi tuollaiseen — oikeata väkeä olemme tätänykyä kaikki."

"Kyllä kai, Tib; se taitaa jäädä siksi, kun paholainen on sokea — eikä sillä vielä ole silmät kipeinäkään. Mutta kuulkaahan, emäntä, minä olen kiertänyt enimmän osan Gallowayta ja Dumfriesshirea, ja Carlislessa olen käväissyt, ja tänäpänä olin Staneshiebankin markkinoilla, eikä tekisi mieleni joutua vorojen käsiin näin lähellä kotia, niin että lähden minä nyt."

"Oletteko käynyt Dumfriesissa ja Gallowayssa?" kysyi vanha vaimo, joka tupakoitsi pankon korvalla eikä ollut vielä sanaakaan hiiskunut.

"Ellangowan, joka oli mr. Bertramin — tunnen hyvinkin. Lairdi kuuluu pari viikkoa takaperin kuolleen."

"Kuolleen!" huudahti vaimo piippunsa pudottaen, nousi seisaalleen ja astahti lähemmä. "Kuollutko on? oletteko varma siitä?"

"Miksenkäs", sanoi Dinmont, "kun siitä joka paikassa pakistiin. Kuolikin juuri karjansa ja kalustonsa huutokaupan aikaan; myynti keskeytettiin ja monet ihmiset olivat pettyneellä mielellä. Sanovat hänen olleenkin vanhaa sukua viimeisen, ja sitäkin toiset pahoilivat — sillä jalo veri on Skotlannissa niukemmalla kuin se on ollut."

"Kuollut!" toisti vaimo, jonka lukijamme ovat jo tunteneet vanhaksi tuttavakseen Meg Merriliesiksi; "kuollut! Se kuittaa kaikki tilit. Ja sanoitteko hänen kuolleen ilman perillistä?"

"Sen teki, ja maatila myytiin samaisesta syystä; sillä sanovat, ettei sitä olisi saatu vasaran alle, jos olisi ollut miespuolinen perillinen olemassa."

"Myytiin!" kertasi mustalainen puolittain kirahtaen; "ja kuka rohkeni ostaa Ellangowanin, olematta Bertramin verta? Ja kuka tiesi taata, etteikö se herttainen poikalapsi voine palata vaatimaan omaansa! Kuka rohkeni ostaa Ellangowanin maatilan ja linnan?"

"Häi tuollainenpahan vain kirjuriherra, jotka kaikkea osteskelevat —
Glossiniksi taisivat sanoa."

"Glossin! Gibbie Glossin, jota minä olen senkin sata kertaa helmoissani kanniskellut, sillä hänen äitinsä ei ollut paljoa parempi kuin minäkään — hänkö julkesi ostaa Ellangowanin paroonikunnan! Herra armahtakoon — on tämä oltava maailma! Toivotin hänelle pahaa — mutta en sentään noin suurta vaipumista — sääli, sääli ajatellakin!"

Hän vaikeni tuokioksi, mutta vastusti yhä kätensä liikkeellä maamiehen poistumista; tämä oli joka kysymyksen lomassa kääntämäisillään selkänsä, mutta pysähtyi hyvänsävyisesti, huomatessaan vastaustensa näköjään herättämän hartaan mielenkiinnon.

"Se tulee näkyviin ja kuuluviin — maa ja meri eivät kauvemmin pysy hiljaa! Voitteko sanoa, onko piirikunnan sheriffinä nyt sama mies, joka on ollut joitakuita vuosia takaperinkin?"

"Ei, hänen sanovat saaneen jonkun muun paikan Edinburghissa — mutta hyvästi nyt, eukkoseni, minun on lähdettävä."

Vaimo seurasi häntä hevosen luo ja hänen kiristäessään satulavyötä, sovitellessaan reppuaan ja asetellessaan suitsia teki hänelle yhäti kysymyksiä mr. Bertramin kuolemasta ja hänen tyttärensä kohtalosta; niihin hän kelpo maamieheltä sai kuitenkin vain niukasti valaistusta.

"Oletteko koskaan nähnyt Derncleughiksi nimitettyä paikkaa noin peninkuorman paikkeilla Ellangowanin Sijalta?"

"Olen maar; kolkon näköinen notko se on rapistuneine hökkelinjäännöksineen — näin sen kiertäessäni maatilaa erään kanssa, joka halusi ottaa viljelykset haltuunsa."

"Se oli sievä sija aikoinaan!" puheli Meg itsekseen. "Huomasitteko siellä vanhaa halavaa, jonka on tuuli enimmältä osaltaan katkonut, mutta juuret ovat vielä maassa ja se kallistuu pikku törmän yli — monena päivänä toin kutimeni ja istuin rahillani tuon halavan juurella."

"Huh, lempo on eukossa halavineen ja raheineen ja Ellangowaneineen — Luojan nimessä, antakaa mun mennä — tuosta saatte kuusi pennyä ostaaksenne puoli tuopillista lämmikettä, sen sijaan että höpisette kaikkia vanhojen aikain jaarituksia."

"Kiitoksia, isäntä — ja kun nyt olette vastannut kaikkiin kysymyksiini, kertaakaan utelematta miksi mitäkin tiedustin, niin annanpa teille mukavan pikku neuvon, eikä teidän tarvitse senkään syytä kaivata. Tib Mumps tulee tuossa paikassa ulos tuomaan lähtöryyppyä — hän kysyy teiltä, menettekö Willien ahteen kautta vaiko Conscowthartin aapaa myöten — sanokaa hänelle kumpainen hyvänsä, mutta muistakaakin" (äänensä alentaen ja sanojansa painostaen) "mennä sitä tietä, jota hänelle ette sanonut".

"Aiotteko noudattaa hänen neuvoaan?" kysyi Brown, joka oli tarkkaavasti kuunnellut tätä keskustelua.

"En toki — mokoman ämmäleukun! Ei, paljoa mieluummin soisin Tib Mumpsin tietävän matkasuuntani kuin hänen — vaikkei Tibiinkään ole liikoja luottaminen, ja neuvoisin teitä kaikin mokomin karttamaan taloon jääpymistä yöksi."

Kotvan kuluttua ilmestyi Tib-emäntä lähtöryyppyä tarjoamaan, ja kelpasikin se. Megin ennustuksen mukaan aivan kysyi hän sitte, lähtisikö toinen mäkitietä vai nevan poikki. Tämä vastasi jälkimäisen valitsevansa, lausui Brownille hyvästi, sanoi vielä kerran luottavansa siihen, että nuori mies viimeistään seuraavana päivänä pistäytyisi "Kaarlolaan" ja lähti ravakasti ratsastamaan.

NUJAKKA NEVALLA.

Vieraanvaraisen maamiehen vihjaus ei mennyt Brownilta hukkaan. Mutta laskuansa maksaessaan ei hän voinut olla tuon tuostakin tähystämättä Meg Merriliesiä. Tämä oli joka suhteessa sama velhomainen olento kuin hänet ensi kertaa Ellangowanin Sijalla esitellessämme. Aika oli harmaannuttanut sysimustia suortuvia ja uurtanut vakoja hurjamielisiin kasvonpiirteisiin, mutta varsi oli säilynyt suorana ja eloisuus entisellään. Tästä naisesta oli havaittavana, kuten muistakin hänenlaisistaan, että toimelias, vaikkei työteliäs elämä antoi hänelle raajojensa ja ryhtinsä täydellisen hallinnan, niin että ne asennot, joihin hän luontaisimmin heittäysi, olivat vapaita, sulavia ja taiteellisia.

Nyt hän seisoi ikkunan ääressä, vartalo suoristautuneena parhaiten näyttämään hänen miesmäisen ryhtinsä, ja pää hiukan taaksepäin taivutettuna, jottei leveä hattu, joka hänen kasvajaan varjosti, olisi häirinnyt häntä vakaasti tuijottelemasta Browniin. Tämän jokainen liikahdus ja äännähdys tuntui häntä miltei huomaamattomasti säpsähdyttelevän. Toinen puolestaan ei kummakseen voinut omituista olentoa katsella tuntematta jotakin liikkuvan sydämessään.

"Olenko nähnyt unta tuollaisesta ilmestyksestä?" ihmetteli hän itsekseen; "vai johtaako tuo inha ja oudon näköinen vaimo muistiini jonkun niistä omituisista olennoista, joita olen intialaisissa pagodeissa katsellut?"

Hänen pulaillessaan näissä mietteissä ja emännän kaivellessa kätköistään hopealantteja puolen guinean vaihtamiseksi astui mustalainen äkkiä kahdella harppauksella esiin ja tarttui Brownia käteen. Tämä luonnollisesti odotti hänen näyttävän taitoansa käsistä ennustajana, mutta toisella näyttikin olevan muuta mielessä.

"Sanokaa", pyysi hän, "sanokaa Jumalan nimessä, nuori mies, mikä on nimenne ja mistä tulette?"

"Itä-Intiasta!" huoahtaen laski hän käden putoamaan; "sitten on mahdotonta — minä olen semmoinen vanha hupakko, että kaikki, mitä katselen, tuntuu siltä, mitä hartaimmin haluaisin nähdä. Mutta Itä-Intiasta! ei sovi yhteen. No, olkaahan mitä tahansa, teillä on kasvot ja kieli, jotka johdattavat mieleeni vanhoja aikoja. Hyvästi jääkää — kiiruhtakaa tietänne, ja jos meidän väkeämme näette, niin ne eivät teille mitään vahinkoa tee, kunhan ette puutu ettekä pukahda."

Brown oli saanut kultarahansa vaihdetuksi; hän pisti eukon käteen shillingin, lausui jäähyväisensä emännälleen ja lähti maamiehen edellänsä alottamalle taipaleelle, kävellen rivakasti eteenpäin, opastuksenansa kun olivat äskeisen seuralaisensa ratsun verekset kavionjäljet. Meg Merrilies katseli jonkun aikaa hänen jälkeensä ja jupisi sitten itsekseen:

"Minun täytyy vielä saada tuo poika nähdäkseni — ja Ellangowaniinkin on minun palattava. Lairdi kuollut — niin, niin, kuolema maksaa kaikki velat — hyvä oli hän mies aikoinaan. Sheriffi siis on muuttanut, ja minä voin pysytellä sievästi pensaikoissa — eipä siis ole paljoa vaaraa rautavitjoihin joutumisesta. Haluaisin nähdä kaunoisen Ellangowanin vielä ennen kuolemaani."

Brown sillävälin talsi aimo vauhtia pohjoiseen päin pitkin Cumberlandin aroksi nimitettyä nevaperäistä kangasta. Hän sivuutti yksinäisen talon, jota kohti edeltä mennyt ratsumies oli kavion jäljistä päättäen kääntynyt. Hiukan etäämpänä hän näkyi poikenneen takaisin tielle. Mr. Dinmont oli todennäköisesti käväissyt siellä joko liikeasioilla tai huvin vuoksi. Soisinpa, ajatteli Brown, että tuo kelpo maamies olisi viivähtänyt kunnes minä kohdalle ennätin; mielelläni olisin kysellyt joitakuita selityksiä tiestä, joka tuntuu käyvän kolkommaksi ja kolkommaksi.

Tuntuu tosiaan siltä, kuin olisi luonto tarkottanut tätä seutua kahden vihamielisen kansan suluksi, niin karua ja autiota se on. Kunnaat eivät ole korkeita eivätkä kallioisia, mutta maa on pelkkää kanervikkoa ja rämettä, mökit köyhiä ja viheliäisiä sekä pitkien välimatkojen päässä toisistaan, ihan niiden seinävierillä on yleensä jotakin viljelystä hiukan yritelty; mutta sekarotuinen varsa tai pari, kompuroimassa jalkavitjat aitojen säästämiseksi takakoipiin kahlittuina, ilmaisee asukkaan pääelinkeinoksi hevoshoidon.

Väestökin on töykeämpää ja jurompaa kuin muualla Cumberlandissa, osaksi omien tapojensa takia, osaksi kulkurien ja rikollisten elämisestä heidän keskuudessaan, ne kun käyttävät tuota harvaan asuttua tienoota turvapaikakseen viranomaisilta. Niin suuresti olivat näiden seutujen asujamet entisinä aikoina epäiltäviä ja vastenmielisiä sivistyneemmille naapureillensa, että Bewcastlen ammattikunnan säännöissä oli ja kenties vieläkin on pykälä, joka kielsi ketään kaupungin porvaria ottamasta oppiin muutamien nimeltään lueteltujen laaksojen nuorukaisia.

Ytimekkäästi sanotaan: "Anna koiralle paha nimi ja hirtä"; ja lisätä voipi, että jos annat ihmiselle tai ihmispiirille pahan nimen, niin he hyvin luultavasti tekevät jotakin hirsipuun ansaitsevaa. Tästä oli Brown jotakin kuullut ja epäili emännän, Dinmontin ja mustalaisen puheista lisää; mutta hän oli peloton luonteeltaan, ei kuljettanut mitään saaliinhimoa houkuttelevaa mukanaan ja uskoi vielä päivänvalolla ehtivänsä aron yli. Tässä viime seikassa hän kuitenkin näytti pettyvän. Taival osottausi pitemmäksi kuin hän oli olettanut, ja taivaanranta alkoi tummua juuri hänen astuessaan avaralle nevalle.

Huolella ja harkinnalla askeleensa valiten eteni nuori upseeri pitkin polkua, joka milloin vajosi kahden katkonaisen, mustan mutaäyrään lomaan, milloin kulki kapeitten, mutta syvien liejurotkojen poikki, toisin ajoin taasen kohtaili somerikkoa ja vierinkiviröykkiöitä, joita oli pyyhkiellyt koolle joku ympäristön ylängöiltä rämeelle tulvinut rajusade-syöksy. Hän alkoi aprikoida, miten ratsumies saattoi samota noin epätasaista taivalta. Kavioiden jäljet olivat kuitenkin vielä näkyvissä, ja olipa hän etäältä kuulevinaan niiden töminääkin. Vakuututtuna siitä, että mr. Dinmontin kulun täytyi rämeellä olla vielä hitaampaa kuin hänen omansa, päätti hän ponnistella rivakasti, toivoen ehättävänsä hänet ja saavansa käyttää hyväkseen hänen paikallistuntemustaan.

Samassa ryntäsi hänen pikku koiransa mitä raivokkaimmin haukkuen eteenpäin. Brown vinhensi vauhtiaan ja näki pikku kumpareelle päästessään koiran metelin syyn. Norossa noin pyssynkantaman päässä hänen alapuolellaan rinnusteli mies, jonka hän helposti tunsi Dinmontiksi, epätoivoisessa nujakassa kahden muun kanssa. Hän oli maassa ja puolustausi parhaansa mukaan raskaan ratsupiiskansa tyvellä.

Matkamiehemme riensi apuun, mutta ennen kuin hän perille ehti oli tuima isku suistanut maamiehen nurin, ja voittoansa parannellen mäjäytteli rosvoista toinen häntä armottomasti päähän. Toinen konna kiirehti Brownia vastaan ja hoilasi kumppaniansa mukaan, "sillä se jo tytyy", nähtävästi tarkottaen ahdistetun jo olevan vastarintaan kykenemätön.

Toisella heittiöllä oli lyömämiekka, toisella lyhyt muhkurakalikka aseenaan; mutta kun tie oli hyvinkin kaita, "kunhan ei ampuma-aseita ole", ajatteli Brown, "niin ehkäpä hyvinkin suoriudun niistä". Niinpä he kävivät rynnistämään, roistojen sadatellessa mitä verisimpiä uhkauksia. Mutta pian huomasivat he uuden vastustajansa yhtä vankaksi kuin päättäväiseksikin, ja muutamien iskujen jälkeen käski toinen heistä hänen hornan nimessä taivaltaa tietänsä yli nummen, heillä kun ei ollut hänelle mitään sanottavaa.

Brown hylkäsi moisen sovinnon, koska se olisi jättänyt heidän armoilleen mies-poloisen, jota he olivat rosvoamassa, kukaties murhakin mielessään; ja ottelu oli juuri alkanut uudestaan, kun Dinmont odottamatta sai takaisin tajuntansa, kavahti jaloilleen, sieppasi aseensa ja säntäsi taistelupaikalle. Hän ei ollut osottautunut helpoksi vastapukariksi yllätettynäkään ja yksinäisenä, joten rosvot eivät katsoneet hyväksi odottaa hänen liittymistään mieheen, joka oli avuttakin ollut heidän molempien veroisensa. He pakenivat suon poikki minkä käpälistä lähti, kintereillään Vaapsahainen, joka oli mellakassa oivallisesti kunnostautunut, näykkiellen vihollisen kantapäitä ja tuon tuostakin saaden aikaan hetkisen häiriön herransa eduksi.

"Perhana, mutta onpa nyt koiranne hyvin harjaannutettu vahinkoeläviin, sir!" olivat reippaan maamiehen ensimäiset sanat, hänen saapuessaan lähemmä, pää veren vallassa, ja tuntiessaan pelastajansa pikku seuralaisineen.

"Pyh, mitä vielä — minun kalloni kestää aimo kalkutusta — ei sentään siedä kiittää heitä, ja paljon teitä. Mutta nyt, veikkonen, auttakaas minua ottamaan heponi kiinni, ja saattekin nousta taakseni, sillä meidän on vilistettävä liesuun kuin kärpät ennen kuin koko himphamppu on niskassamme — kaukanakaan ei joukon jatko liene."

Onneksi saatiin hepo huokeasti käsiin, mutta Brown hiukan empi rasittaa ratsua liiaksi.

"Ei ole tarvis peljätä, hyvä mies", vakuutti omistaja, "Päistärikkö pystyisi kantamaan kuusi miestä, jos seljällä pituutta piisaisi — mutta kiirehtikää, Luojan tähden, nouskaa selkään, sillä näkyypä tuolta suohaudasta tulla lappavan miehiä, joita kenties on parempi olla odottelematta."

Brownkin oli sitä mieltä, että kursailua oli lyhennettävä noiden viiden, kuuden miehen karauttaessa sammalikon yli heitä kohden ja kahden edellisen vintiön näyttäessä heihin yhtyvän. Hän siis nousi Päistärikön lautasille, ja reima virkku porhalsi lyhyeen laukkaan, kantaen kahta vantteraa miestä kuin olisivat he olleet kuusivuotiaita lapsia. Ratsastaja näkyi perinpohjin tuntevan tämän erämaan polut; hän laski menemään vinhaa vauhtia, saaden hyvin taitavasti valituksi turvallisimmat kulkupaikat. Siinä häntä autteli älykäs hepo, joka erehtymättömästi kulki vaikeat paikat juuri oikeimmasta kohdasta ja sillä erikoisella tavalla, mikä kulloinkin oli turvallisin. Mutta näilläkään eduilla eivät he paljoa päässeet edelle takaa-ajajista, Kun taival oli niin epätasaista ja monenlaiset esteet pakottivat tekemään kaarroksia.

"Eipä hätää", puheli lannistumaton skotlantilainen kumppanilleen, "pääsemmepä vain Withershinin Säpistä, niin ei ole tie läheskään näin pehmeätä, ja silloin me annamme heidän laukata".

Pian saapuivatkin he hänen mainitsemaansa paikkaan, ahtaaseen kouruun, jonka läpi pikemmin vieri kuin virtasi pieni helakanvihreiden sammalten kattama suupunut joki. Dinmont ohjasi ratsunsa erääseen kohtaan, missä vesi näytti vapaammin juoksevan kovemmalla pohjalla. Mutta Päistärikkö peräysi aiotusta kaalamosta, laski päänsä riipuksiin, kuin tarkemmin tutkiakseen suota, ja etukoivet sojossa seisahtui lujaan kuin kivestä veistettynä.

"Eikö meidän olisi parempi", esitti Brown, "astua alas ja jättää hevonen onnensa nojaan — tai ettekö saa sitä pakotetuksi sammalikon poikki?"

"Ei, ei", epäsi hänen luotsinsa, "meidän ei sovi millään muotoa niskuroida Päistärikölle — sillä on järkeä enemmän kuin monella kristityllä". Niin sanoen hän höllensi ohjakset ja ravisteli niitä irrallaan. "No nyt, poju, otahan oma tolasi — katsotaanpa, mistä sinä meidät viet."

Oman tahtonsa varaan jäätyään Päistärikkö vireästi ravasi toiseen osaan "säppiä", Brownin mielestä vähemmän lupaavaan näöltään. Mutta elukan äly tai kokemus suositteli sitä turvallisempana noista kahdesta; se työntyi hetteeseen ja pääsi vähällä vaivalla yli.

"Olenpa hyvilläni, kun suoriusimme tuosta rämeestä", puheli Dinmont, "missä on enemmän talleja hevosille kuin kyytiasemia ihmisille — nyt on meillä ainakin Immentie apunamme".

Väleen he ennättivätkin tuonnimiselle rosoiselle ajopenkereen tapaiselle; se oli jäännöksenä vanhasta roomalaisesta tiestä, joka kulkee suoraan pohjoista suuntaa noiden autiomaiden halki. Sitä myöten he etenivät yhdeksän tai kymmenen penikulman nopeudella tunnissa, Päistärikön tavottamatta muuta huojennusta kuin mitä sai askeltensa muuttamisella laukasta raviksi. "Saisin sen paremminkin painaltamaan", virkkoi sen isäntä, "mutta me olemme kaksi vahvaraajaista miestä sentään, ja olisi sääli rasittaa Päistärikköä — ei näkynyt sen vertaista Staneshiebankin markkinoilla tänään".

Brown mielellään mukautui siihen, että ratsua oli koetettava säästellä, ja lisäsi arvelevansa, että heidän nyt päästyään konnien ulottuvista oli mr. Dinmontin paras sitoa huivi päänsä ympäri, jottei pakastava ilma pahentaisi haavaa.

"Mitäs varten minä sitä?" vastasi sitkeä maamies; "paras tapa on antaa veren kuoreutua haavan päälle — laastaria sillä säästää, veikkonen".

Brown, joka oli sotilasurallaan nähnyt aimo lailla kovia iskuja annettavan, ei voinut olla huomauttamatta, ettei hän ollut milloinkaan havainnut noin pahoja kolhaisuja moisella välinpitämättömyydellä otettavan vastaan.

"Mitäs tyhjää, hyvä mies — en minä ikinä nostaisi rymyä naarmusta nupissani — mutta nyt olemmekin viiden minuutin kuluttua Skotlannissa, ja teidän on tultava Kaarlolaan minun matkassani, se on selvää."

Brown mielellään otti käyttääkseen tarjottua vieraanvaraisuutta. Yön hämärtäessä he saivat näkyviinsä kauniin, vehmasta tienoota uurtelevan joen. Ylänteet olivat vihreämpiä ja jyrkempiä kuin Brownin aikaisemmin sivuuttamat, painaen ruohoiset kupeensa äkillisesti jokeen. Niillä ei yrittänytkään olla korkeuden suuruutta eikä jylhiä muotoja; niiden vieruilla tasarinteillä ei myöskään näkynyt kallioita eikä metsikköjä. Kuitenkin oli maisema alkuperäistä, eristettyä ja miellyttävää. Ei aituuksia, ei teitä, tuskin kyntömaitakaan — se näytti tienoolta, minkä olisi patriarkka valinnut laumojensa laitumiksi. Sortuneitten tornien jäännökset siellä täällä osottivat, että seudulla oli aikoinaan asustanut aivan erilaista väkeä kuin nykyiset eläjät — noita sissejä nimittäin, joiden urotöistä Englannin ja Skotlannin väliset sodat ovat todistuksena.

Polkua myöten laskeutuen tuttua kaalamoa kohti kahloi Päistärikkö pikku joen yli, paransi sitte vauhtiaan, ravasi penikulman verran vireästi sen äyrästä pitkin ja lähestyi paria kolmea olkikattoista rakennusta, jotka olivat kaikkea säännöllisyyttä halveksien sijotetut kulmikkain. Tämä oli Kaarlolan moisio. Hurjalla haukunnalla tervehti lähestyjiä kaikki kolme Sinapin ja Pippurin sukupolvea sekä joukko nimeltään tuntemattomia liittolaisia.

Maamies huikkaili tutulla äänellään järjestyksen palauttamiseksi, — ovi avautui, ja tuon hyvän palveluksen tehnyt puoleksi riisuutunut uuhenlypsäjä sulki sen heidän nenänsä edessä, juostakseen tupakamariin huutamaan: "Emäntä, emäntä hoi, isäntä tuli ja toinen mies mukana."

Valtoimeksi päässyt Päistärikkö asteli omalle tallinovelleen kuopien ja hirnahdellen sisäänpääsyä, tuttaviensa vastaillessa oven takaa. Tässä hälinässä Brown hädin sai Vaapsahaisen turvaan toisilta koirilta, jotka enemmän omia nimiänsä kuin omistajansa suopeutta vastaavalla innolla olivat kerkeitä pitelemään tunkeutujaa lujalla.

Tuotapikaa oli vanttera renki taputtelemassa Päistärikköä taluttaessaan sitä talliin, samalla kun mrs. Dinmont, pulska ja pyylevä emäntä, teeskentelemättömällä ihastuksella tervehteli miestään. "Iltaa, iltaa, miehet! Isäntäiseni, olet sinä viipynytkin väsyttävän kauvan poissa!"[31]

DANDIE DINMONTIN KOTI.

Etelä-Skotlannin nykyiset karjankasvattajat ovat paljoa hienostuneempi rotu kuin heidän isänsä olivat, ja tässä kuvattaviksi tulevat tavat ovat joko tyyten hävinneet tai suuresti lientyneet. Tapojensa maalaista yksinkertaisuutta menettämättä he nyt kehittelevät edelliselle sukupolvelle tuntemattomia taitoja sekä taloutensa asteettaisessa kohottamisessa että kaikissakin elämän mukavuuksissa.

"Lempokos muijaan meni", haasteli Dandie Dinmont ravistautuen irti puolisonsa syleilystä, mutta säveästi ja katse hellyyttä uhkuvana; "hupsuttelethan, Ailie — etkö näe vierasta herrasmiestä?"

Ailie kääntyi pyytämään anteeksi. "Totisesti, niin ihastutti minua mieheni näkeminen, että — Mutta, taivasten tekijä, mikä teitä molempia vaivaakaan?" — sillä he olivat nyt hänen pikku vieraskamarissaan ja kynttilän valo ilmaisi veriviirut, joita Dinmontin rusikoittu pää oli viljalti jaellut matkakumppanin vaatteille kuten hänen omilleenkin. "Oletpa taaskin tapellut, Dandie, Bewcastlen hevoskauppiasten kanssa! Voi tokiinsa, pitäisihän sinunlaisesi naineen ja perheellisen miehen tietää paremmin, minkä arvoinen on maailmassa isän henki." Kyyneleet kiilsivät kelpo emännän silmissä hänen puhuessaan.

"Soh, soh, emäntäiseni", sanoi hänen miehensä, mäiskäyttäen muiskun, jossa oli kelpo lailla enemmän tunnetta kuin kohteliaisuutta. "Älähän hätäile — älähän hätäile — tämä herra kertoo sinulle, että juur'ikään kun olin poikennut Lauri Lowtherille ja kustantanut kahden rohkaisuryypyn hinnan sekä taas ehtinyt nevalle, näpsästi hölkötellen kohti kotia, hyppäsi kaksi kulkurinlurjusta turvehaudasta niskaani siinä mietiskellessäni ja nujersi minut maahan. Huitelivat ne minua aika lailla, ennen kuin pääsin niitä piiskani tyvellä peittoamaan — ja toden totta, ellei tämä kelpo mies olisi ehtinyt hätään, niin olisin saanut selkääni enemmän kuin kaipasinkaan ja hävinnyt runsaammin rahaa kuin minulta hyvästi liikenee. Saat siis Jumalan jälkeen olla hänelle siitä kiitollinen."

Hän veti povitaskustaan ison rasvaisen nahkalompakon ja pyysi emäntää lukitsemaan sen arkkuunsa.

"Jumala herraa siunatkoon ja kaikesta minun sydämestäni — mutta mitä voimme hänen hyväkseen tehdä muuta kuin antaa hänelle ruokaa ja yösijan, mitä emme maailman kurjimmaltakaan olennolta kieltäisi — jollei" (katse suunnattuna lompakkoon, mutta luontainen sopivaisuuden tunne tekemässä johdelman mahdollisimman hienotuntoiseksi) "jollei ole mitään muuta keinoa —"

Brown näki ja arvosteli ansionsa mukaan sen yksinkertaisuuden ja kiitollisen jalomielisyyden yhtymän, joka valitsi suoran ilmaisumuodon, mutta kevensi sitä niin hienolla hellävaraisuudella. Hän oivalsi, että hänen parhaimmillaankin halpa asunsa nyt repeilleenä ja veren tahrimana teki hänestä vähintään säälittävän olennon, kenties armolahjojakin kaipaavan. Hän kiirehti ilmottamaan nimensä olevan Brown, ratsuväen kapteeni, samoilemassa huvikseen ja sekä vapauden- että säästäväisyydenhalusta jalkaisin; ja hän pyysi hyvänsävyistä emäntää tutkimaan isännän vammoja, joita tämä oli kieltäytynyt antamasta hänen tarkastella.

Mrs. Dinmont oli paremmin tottunut näkemään miehensä päässä reikiä kuin ratsuväen kapteenia kotonaan. Niinpä vilkaisikin hän puolipuhtaaseen pöytäliinaan ja hautoi aikomaansa illallista tuokion ennen kuin miestänsä olalle taputtaen käski hänen istuutua, "kovakalloisen hyväkkään, joka alinomaa toimittaa itsensä ja muita käsirysyihin".

Vaimonsa huolestumisesta leikkiä laskeakseen pyörähteli Dandie Dinmont pari kolme kipakkaa ja pistipä ylämaalaiseksi potkutanssiksikin, ennen kuin viimein suvaitsi istuutua alistamaan hänen tarkasteltavakseen pyöreän mustavillaisen luotipäänsä. Brown arveli nähneensä rykmentin haavurin näyttävän vähäpätöisemmässäkin tapauksessa vakavalta. Mutta emäntä osotti melkoisia kirurgian tietoja — hän leikkasi saksillaan poikki hurmeiset suortuvat, joiden kangistuneet ja yhteen tahmaantuneet möykyt olivat tiellä, ja painoi haavojen päälle palttinannöyhtää, johon oli hierottu koko laaksossa kaikkivoipaiseksi katsottua haavavoidetta (markkinailtoina sen tehoa paljon koeteltiinkin). Laastarinsa hän siteli kääreellä ja potilaansa vastustelusta huolimatta veti vielä päällimäiseksi yömyssyn pitämään kaikkea paikoillaan. Moniaita otsan ja hartiain ruhjevammoja hän hauteli konjakilla, mitä hoitoa potilas ei hyväksynyt ennen kuin lääke oli maksanut lujan veron hänen kurkulleen. Sitte mrs. Dinmont yksinkertaisesti, mutta ystävällisesti, tarjosi apuaan Brownille.

"Ja sehän minun olisi pitänyt itsestänikin älytä", päivitteli emäntä; "ja ajattelinkinhan minä sitä, mutta en uskaltanut avata ovea, sillä siellä ovat kaikki lapsi-kullat, poloiset, niin ikävissään isänsä luokse".

Se selitti pikku vieraskamarin ovelta kuuluneen mäikytyksen ja inumisen, joka oli jonkun verran ihmetyttänyt Brownia, vaikka hänen ystävällinen emäntänsä oli sen ottanut huomioonsa ainoastaan vetämällä eteen salvan heti kun sitä alkoi kuulua. Mutta hänen avatessaan oven, hakeakseen pesuvadin ja pyyhinliinan (hänen kun ei juolahtanut mieleensäkään osottaa vierasta eri huoneeseen), tulvahti sisälle kerrassaan hyökyaalto pellavatukkaisia tenavia. Toiset tulivat tallista, missä olivat käyneet katsomassa Päistärikköä ja sitä tervetulleeksi hyväilemässä; toiset keittiöstä vanhan Elspethin satuja ja balladeja kuulemasta; ja nuorimmat puolialastomina vuoteistaan, kaikki karjuen nähdäkseen isää ja udellakseen, mitä hän oli heille tuonut kaikilta vaelluksiensa koskettelemilta markkinoilta. Reikäisen pään ritari ensin suuteli ja syleili jokaista järjestään, jakeli sitte viheltimiä, pennyn torvia ja piparikakkuja, ja lopuksi, riemun ja tervehtelyn jydyn käytyä sietämättömäksi, huudahti vieraalleen: "Tämä on kaikki emäntäni syytä, kapteeni — aina hän antaa lasten saada oman tahtonsa."

"Minäkö! Herra auttakoon", puolustihe Ailie, joka samassa toi halutut tarvekapineet, "mitä minä sille voin? Eihän ole minulla niille poloisille mitään muutakaan antaa!"

Dinmont ryhtyi touhuamaan ja mielistelemällä, uhkailemalla ja tyrkkimällä puhdisti huoneen kaikista tunkeilijoista, säästäen vain pojan ja tytön, perheen vanhimmat, joiden huomautti osaavan "olla ihmisiksi". Samasta syystä, mutta mutkattomammin, häädettiin kaikki koirat, paitsi kunnianarvoisia patriarkkoja vanhaa Pippuria ja vanhaa Sinappia, joihin runsas kuritus ja kasvava ikä oli juurruttanut sen verran passiivista vieraanvaraisuutta, että ne molemminpuolisen selittelyn jälkeen ja hiukan murahdeltuaan vastaan päästivät isäntänsä tuolin alla turvallisuuttansa vaalineen Vaapsahaisen osalliseksi kuivatusta oinaantaljasta, jonka keritsemätön päällispuoli kaikin puolin täytti bristolilaisen takkamaton tehtävät.

Rouvan (siten häntä keittiössä puhuteltiin, ja vierashuoneessa emännäksi) toimekas hyörinä oli jo ratkaissut parin kanan kohtalon, jotka — kiireen ehkäistessä muullaiset valmistustavat — piankin käryävinä ilmestyivät rietilältä. Mahtava kimpale kylmää reisipaistia, kasa kananmunia, voita, leivoksia ja yltäkyllin ohrakyrsiä lisättiin kestitykseen, joka oli huuhdeltava oivallisella kotitekoisella oluella ja vasupullollisella konjakkia.

Harvat soturit moittisivat sellaista ateriaa pitkän päivän ponnistelujen lopuksi, kahakka kaupanpäällisenä, ja kyllä Brown osottikin suurta huomaavaisuutta ruokavaroille. Emäntä osittain autteli, osittain ohjaili isoa tanakkaa palvelustyttöä, jolla posket hehkuivat punaisina kuin hänen nauharuusunsa, korjaamaan illallistavarat pöydältä sekä sijalle varustamaan sokeria ja kuumaa vettä, minkä naikkosemme oli hiukan vaarassa unohtaa tahtoessaan kiinteästi tähystellä todellista elävää kapteenia. Sillaikaa Brown käytti tilaisuutta kysyäkseen isännältään, eikö hän katunut mustalaisvaimon vihjauksen hylkimistä.

"Kukapa sitä tiennee", tuumi isäntä; "ne ovat kummallisia häijyläisiä — kenties olisin juuri tällä kertaa pelastunut, joutuakseni pihtiin toisella. Enkä sentään niinkään sano, sillä jos tuo eukon pahus osuisi tulemaan Kaarlolaan, niin liikenisipä hänelle korttelinpullollinen konjakkia ja naula tupakkaa talven yli kituutellaksensa. Kummallisia ovat häijyläisiä, kuten isäukkoni tapasi sanoa — pahimmillaan missä heitä pahimmin ohjaillaan. On niissä mustalaisissa joka tapauksessa sekä hyvää että pahaa."

Tämä ja muu hajallinen pakina kelpasi "kenkäsarveksi" kiskomaan esille toisenkin sarkallisen olutta ja uuden "tuikun" konjakkivettä. Brown sitte päättävästi epäsi kaiken enemmän ratonpidon siksi iltaa, vedoten omaan väsymykseensä ja ottelun vaikutuksiin; hän tiesi hyvin, että olisi ollut hyödytöntä väitellä isäntää vastaan siitä vaarasta, jota liiallinen kestitys olisi voinut tuottaa hänen vereksille haavoilleen ja veriselle kiireelleen.

Hyvin pieni makuuhuone, mutta siinä hyvin siisti vuode, osotettiin matkamiehelle, ja hurstit toteuttivat emännän kohteliaan kehaisun, että "ne ovat yhtä mieluisat kuin missään saapi, sillä taikalähteen vedessä ne ovat huuhdottuja, päivänrinteillä valkaistuja ja Nellyn ja minun itseni tappumella poukuttamia, ja mitä voisi nainen, vaikka hän kuningatarkin olisi, tehdä niille enempää?"

Vetivätkin ne valkoisuudessa vertoja lumelle, ja valkaisutapa oli sitäpaitsi antanut niille miellyttävän tuoksun. Herransa Kättä nuolemalla lupaa pyydettyään kyyristäysi pikku Vaapsahainen päällyspeitteelle jalkopäähän; ja matkamiehen aistit hupenivat pian unohduksen syvyyksiin.

KETUNMETSÄSTYS.

Brown nousi aikaisin aamulla ja asteli ulos katselemaan uuden ystävänsä paikkoja. Kaikki oli talon ympärillä muokkaamatonta ja laiminlyötyä — puutarha mitätön, ei mitään tehtynä lähistön saattamiseksi kuivilleen tai mukavaksi, poissa kaikki ne pikku somistukset, jotka viehättävät silmää englantilaista maataloa katsellessa. Silti oli näkyvissä selviä merkkejä siitä, että tämä johtui vain hyvän aistin puutteesta tai tietämättömyydestä, ei köyhyydestä eikä siihen liittyvästä laimeudesta. Uljas, hyvillä lypsylehmillä asustettu navettarakennus, syöttövaja, jossa kymmenen jalorotuista sonnia seisoskeli, kahden oivallisen hevosvaljakon talli, uutterana hyörivä ja nähtävästi osaansa tyytyväinen palvelusväki — sanalla sanoen auliin, joskin siistimättömän runsauden tuntu päin vastoin ilmaisi varakasta talonpoikaa.

Asuinrakennus oli joelle viettävällä loivalla rinteellä, ja se seikka poisti varsinaista törkyä keräytymästä ympärille. Pikku matkan päässä peuhaili koko lapsiliuta turvemajoja rakennellen suunnattoman, sälöilleen tammen juurella, jonka nimenä oli Kaarlon pensas jonkun aikoinaan paikalla asustaneen sissin muistoksi. Asuinrakennuksen ja mäkilaidunten välillä oli syvä noro; se oli aikoinaan ollut pikku varustuksen vallihautana. Varustuksesta ei enää näkynyt jälkiäkään, mutta sen kertoi perintätaru olleen edellämainitun uroon asuntona. Brown yritti solmia tuttavuutta lasten kanssa, mutta "ne vekarat luisuivat elohopeana hänen käsistään", vaikka kaksi vanhinta jäikin kurkistelemaan turvallisen matkan päähän päästyään. Matkamies suuntasi sitte kulkunsa ylämäkeen, astellen noron yli pitkin astumakivien jonoa, jotka eivät olleet kaikkein leveimpiä ja tukevimpia. Kauvan ei hän ollut kavunnut, kun näki miehen tulevan vastaansa alamäkeä.

Pian tunsi hän arvoisan isäntänsä, vaikka ratsastuskauhtana oli vaihtunut harmajaksi paimenviitaksi ja villikissan taljalla reunustettu lakki päässyt mukavammin peittelemään sideltyä päätä kuin hattu olisi kyennyt. Hänen ilmestyessään aamun usmasta ei miehiä jäntäreitten ja lihaksien puolesta arvostelemaan tottunut Brown voinut olla ihailematta hänen pitkää varttansa, hartiain leveyttä ja askelten joustavuutta. Dinmont itsekseen osotti samaa kohteliaisuutta Brownille, jonka voimallista olemusta hän nyt tarkkaili hiukan perusteellisemmin kuin ennen. Tavanmukaisten aamutervehdysten jälkeen kysyi vieras, tunsiko isäntä mitään haitallisia seurauksia edellisen illan nujakasta.

"Melkein jo olin sen unohtanut", vastasi riuska rajalainen; "mutta luulenpa, että jos tänä aamuna, nyt kun olen vereksenä ja selvänä, te ja minä olisimme Withershinin Säpillä, kumpaisellakin tukeva tammikarttu kourassamme, niin takaisin emme pyörtäisi puolen tusinankaan roikaleen tieltä. Minun sitäpaitsi täytyikin kömpiä jalkeille aikaisin, katsellakseni mitä paimenet puuhailivat — ne ovat toisen poissaollessa taipuisia leväperäisyyteen potkupalloleikeiltään ja markkinoiltaan ja talkoiltaan. Ja tapasinpa Kettuviidan Tuomon ja muutamia muita vesikansan nuoria miehiä ketunmetsästykseen menossa, — tulettehan mukaan? Minä annan teille Päistärikön, ja itse otan emätamman."

"Mutta kait minun on tänä aamuna jo talosta lähteminen, mr. Dinmont", vastasi Brown.

"Kas siitäpä ei tule mitään", huudahti rajalainen. "En millään ehdolla teistä ainakaan pariin viikkoon erkane. Ei, ei; emme me teidänlaisianne ystäviä joka ilta Bewcastlen nevalla tapaa."

Brown ei ollut suunnitellutkaan matkaansa kiireiseksi; senvuoksi hän mielelläänkin taipui puolitiehen tätä sydämellistä kutsua, suostuen viettämään Kaarlolassa viikon.

Heidän palatessaan taloon, missä emäntä oli hommannut vankan aamiaisen, ei tämä tosin ketunmetsästyksen hanketta kuullut hyväksyvin mielin, vaan ei myöskään kummastunut eikä säikkynyt. "Dand, sinä olet vielä se sama — mikään ei saa sinua ottamaan opiksesi, kunnes sinut jonakuna päivänä tuodaan kotiin jalat edellä."

"Mitäs tyhjää, muijaseni!" vastasi Dandie; "tiedäthän, etten koskaan rahtuakaan raihnaannu retkistäni".

Niin sanoen hän kehotti Brownia joutuin suoriutumaan eineestään, koska "nyt pakkasen helpottaessa on aamupuhteella vainu parhaimmillaan".

Matkaan he sitte läksivät Otterscopescaureille; talonpoika näytti tietä. Pian jättivät he taakseen pikku laakson ja painausivat vuoristoon niin jyrkkähuippuiseen, että rinteet melkein seinäminä kohoilivat. Kupeissa näkyi monin paikoin kouruja, joita myöten talvikausina kovien sateiden jälkeen tulvapurot suurella pauhinalla syöksähtelivät alas. Muutamia usmapälviä leijui vielä viistellen huippuja, aamupilvien jäännöksinä, sillä pakkanen oli särkynyt vuolaaksi sadekuuroksi. Noiden huhtuvaisten verhojen läpi kuulsi satoja tilapäisiä pikku purosia, jotka hopealankoina laskeutuivat pitkin vuorten kylkiä.

Mitä pelottomimmalla varmuudella lasketteli Dinmont kapeita lammaspolkuja pitkin näillä vieruilla. Viimein he lähenivät urheilun näyttämöä ja alkoivat nähdä muitakin miehiä sekä ratsain että jalkaisin kiirehtimässä kohtauspaikalle. Brown oli ymmällä koettaessaan käsittää, miten ketunajo voisi käydä päinsä vuoristossa, missä pony maaperään tottuneena töin tuskin kykeni hölköttelemään, mutta puoli kyynärääkin ladulta poikkeava ratsumies voisi joko upota suonsilmäkkeeseen tai suistua alas äyrästä. Tämä ihmetys ei toimintapaikalle tultaessa vähentynyt.

He olivat vähitellen nousseet hyvin korkealle ja saapuivat nyt selänteelle, joka kohosi hyvin syvän, mutta aivan soukan notkon yli. Harjulle olivat urheilumiehet kokoontuneet varustuksin, jotka olisivat hienon metsästysseuran jäsentä kammoksuttaneet, sillä tarkotuksena kun oli vahingollisen otuksen vähentäminen ja pyynnin huvi, myönnettiin Repolais-rukalle paljoa vähemmin tasaväkisyyden mahdollisuuksia kuin sitä avoimella maalla urheilumaisesti ahdisteltaessa. Mutta sen asumuksen lujuus ja ympäristön laatu korvasivat mitä hätyyttäjien kohteliaisuudesta puuttui.

Rotkon seinämät olivat soraröykkiöitä ja rapakivijärkäleitä, ja vajosivat melkein kohtisuorina alhaalla polvittelevalle pikku joelle, siellä täällä suoden sijaa vaivaiselle risukolle tai kanervamättäikölle. Pitkin tämän ahtaan ja tavattoman syvän kuilun kaltaita asettuivat riviin sekä ratsumiehet että jalankulkijat. Melkein jok'ainoalla oli mukanaan ainakin pari isoja ja äkäisiä susikoiria, niiden hirvikoirien rotua, joita maassa aikoinaan käytettiin, mutta ristisiitoksesta tavallisen rodun kanssa paljon pienentyneitä kooltaan. Metsästysapulainen, jonkunlainen piirikunnan toimimies, joka saa määräerän jauhoja ja palkkion jokaisesta hävittämästään ketusta, oli jo ourun pohjalla, mistä kajahteli parin kolmen kettukoiraparin vimmainen ärhentely. Apujoukkona oli erään paimenen johdannolla kiistapaikalle lähetettyjä rottakoiria, niissä kokonainen sukupolvi Pippuria ja Sinappia. Sekarotua, penikkaa ja rakkia oli kööriä hoitelemassa. Rotkon reunoilla kärkkyvät katselijat pitivät susikoiria kahlehihnassa, valmiina päästämään ne kettua hätistelemään heti kun alhaalla hyörivä partiojoukko pakottaisi sen lähtemään lymystään.

Vaikka näky olisi ammattiurheilijasta tuntunut jyrkeältä, oli siinä jotakin jylhän tenhoisaa. Harjanteen äärillä häärivät olennot, joilla oli taivas taustanaan, näyttivät liikehtivän ilmassa. Pidätyksestään kärsimättömät ja alhaalta raikuvan haukunnan hullaannuttamat koirat hypähtelivät pingotellen kaulaimiaan, jotka niitä ehkäisivät kumppaneihinsa yhtymästä. Alas katsellessa oli näky yhtä mieleenpainuva. Syvänteestä eivät ohuet huurut olleet tyyten hälvenneet, niin että niiden harsun kerroksen läpi silmä useinkin koetti tarkkailla alhaalla luimivien ajomiesten liikkeitä. Toisin ajoin tuulahdus paljasti notkon näkyviin pohjiaan myöten, ja sinervä puro kimmelsi vastaan, kierrellessään koleassa ja yksinäisessä uomassaan. Silloin he näkivät paimenten pelottoman ketterinä hyppelevän vaarakohdalta toiselle ja usuttelevan koiria jäljille, kaikki syvyyden ja etäisyyden kutistamina kääpiöiksi. Jälleen sakenivat huurut ylle, ja ainoiksi merkeiksi ponnistusten jatkumisesta jäivät miesten huhuilut ja koirien mellakka kuin maan uumenista kohoutuvina.

Kun kettu siten toisesta turvapaikasta toiseen kaahattuna oli lopulta pakotettu hylkäämään laaksonsa ja pinttämään etäisempää lymysijaa kohti, laskivat ylhäältä tähystelleet irti susikoiransa, jotka kettua nopeampina sekä villeydeltään ja sitkeydeltään sen vertaisina piankin lopettivat rosvon päivät.

Täten sai aamupäivän aherruksessa neljä kettua surmansa ilman mitään tavanmukaisten sääntöjen seuraamista ja urheilun säädyllisyyttä, mutta näköjään yhtä suureksi tyydytykseksi sekä kaksi- että nelijalkaisille kuin olisi kaikkia asianomaisia menoja noudatettu. Brown itsekin, vaikka oli nähnyt Intian ruhtinaallista metsästysurheilua ja Areotin nabobin kanssa ratsastanut elefantilla tiikerinmetsästyksessä, myönsi saaneensa oivallisen aamuhuvin. Lopuksi useimmat metsämiehet maan vakiintuneen vieraanvaraisuuden mukaisesti lähtivät Kaarlelaan päivällisille.

Kotimatkalla Brown ratsasti tovin metsästysapulaisen rinnalla ja tiedusteli häneltä yhtä ja toista hänen ammattiinsa kuuluvaa. Mies oli ilmeisesti vastahakoinen kohtaamaan hänen katsettaan ja näytti halukkaalta pääsemään eroon hänen seurastaan ja puhuttelustaan, jollaista käytöstä Brownin oli vaikea ymmärtää. Hän oli laiha, mustaverinen, ketterä mies, rakenteeltaan omiaan työteliääseen toimeensa. Mutta hänen kasvonsa eivät kuvastaneet reippaan metsämiehen avomielisyyttä; katse harhaili maassa, hän oli hämillään ja vältteli tarkempaa tähystystä. Tehtyään muutamia vähäpätöisiä huomautuksia päivän menestyksestä Brown antoi hänelle pikku palkkion ja ratsasti edelle isäntänsä kanssa. He tapasivat emännän valmistautuneena vastaanottoon — lammaskarsina ja kanatarha varustivat kestityksen, ja sydämelliset tervetulon toivotukset korvasivat kaikkia loiston ja muodinmukaisuuden vajavuuksia.

TUULASTUSSEURUE.

Jätämme sikseen parin välipäivän puuhat; ne olivat tavallisia metsämiehen ampumis- ja ajohuvitteluja eivätkä missään suhteessa riittävän mielenkiintoisia pidättelemään lukijaa. Siirrymme eräänlaiseen lohenmetsästykseen, joka on jossain määrin erikoinen Skotlannille.

Tätä pyyntitapaa, jossa heittäen isketään kalaa väkäpäisillä ahinkailla tai pistäen kolminirkkoisilla pitkävartisilla tuulaksilla, käytetään paljon Eskin suulla ja muiden Skotlannin lohijokien varsilla. Urheilua harjotetaan päivin ja öin, mutta enimmäkseen jälkimäiseen vuorokauden-aikaan, jolloin kaloja vaanitaan soihtujen valolla tai tuliristikoille ladottujen roihuavien tervatynnyrin sirpaleiden loimossa, joka luopi veteen voimakkaan, vaikkakin vain määräkohtiin sattuvan hohteen.

Tällä kertaa pääseurue liikkui haperalla veneellä sellaisessa virran kohdassa, missä sen oli myllypato laajentanut ja syventänyt, kun taasen muut hyppyjään tekevien muinaisten Bacchusjuhlijain tavoin juoksentelivat äyräitä pitkin, heiluttaen soihtujaan ja keihäitään, ahdistellessaan lohia, joista toiset yrittivät paeta ylös virtaa, toiset taasen pyrkivät pyytäjien väijyviltä katseilta piiloon puunjuurien, kivenjärkäleiden ja isojen paasien koloihin. Näitä venejoukkue sai ilmi vähimmästäkin vihistä; evän välkähdys, nouseva pore riitti näille nokkelille urheilijoille ilmaisemaan, mihin ase oli suunnattava.

Näyttämö oli sanomattoman elvyttävä siihen tottuneille; mutta kun Brown ei ollut keihästykseen harjaantunut, väsyi hän piankin ponnistuksiin, joista ei ollut mitään muuta tulosta kuin kelpo täräys käsivarteen pohjakivistä, joihin hän lohta mieliessään useinkin kalautti iskunsa. Myöskään ei häntä miellyttänyt olla niin lähellä kuolonkamppailussaan verisinä veneen pohjalla sätkiviä lohia, vaikka hän salasi tunteet, joita ei olisi ymmärretty.

Senvuoksi pyysi hän päästä maihin ja nautti näystä paljoa paremmin erään äyräännyppylän laelta. Usein ajatteli hän Dudley-ystäväänsä, taitelijaa, silmäillessään punaisena hehkuvan loimun kajastelua kauneille äyräille, joiden juurella vene lipui. Toisin ajoin pieneni hohde etäiseksi tähdeksi, joka näytti tuikkivan veden kalvossa kuten se pilkahtelu, jolla maan tarujen mukaan vetehinen ilmaisee uhriensa märkää hautaa. Sitte se taas lähetessään suureni ja kirkastui, kunnes leveällä vipatteleva lieska ohi kulkiessaan loihti näkyviin äyrään, kummun ja puun, värjäten ne omalla hämäränpunaisella leimullaan ja loitotessaan luovuttaen ne vähitellen pimeydelle tai valjulle kuutamolle. Tässä hehkussa venemiehetkin kuvastuivat milloin pidellen aseitansa korkealla, milloin kumartuen iskemään tai suoristautuen samaisen roihun silaamiksi vaskenkarvaisiksi hornanhengiksi.

Tätä valon ja varjon kuvasarjaa jonkun aikaa ihailtuaan Brown läksi hiljalleen kävelemään kotiin päin, matkallaan tähystellen pyyntimiehiä, joita tavallisesti on pari kolme yhdessä, yksi Sainiota pidellen, toiset keihäineen valmiina sen valossa iskemään saaliiseensa. Huomatessaan erään miehen rynnistelevän tuulastamansa hyvin painavan lohen kanssa, jota hän ei saanut täydellisesti kohotetuksi vedestä, astui Brown äyrään reunalle katselemaan yrityksen päättymistä. Tässä hommassa oli sainion pitelijänä metsästysapulainen, jonka juro käytös jo oli Brownia kummastuttanut. "Tulkaas tänne, sir! tulkaas tänne! katsokaas tätä rötköä! Sillä on kylkeä kuin sialla", huutelivat apurit nähdessään Brownin lähenevän.

"Suolluta ahrainta hyvin, mies! suolluta! Älä laske lempoa poukkoamaan — ei ole sinulla kissankaan sisua!" neuvottiin, rohkaistiin ja nurkuiltiin rannasta pyyntimiehelle, joka seisoi vedessä jäänsirpaleiden seassa vyötäisiään myöten, teutaroiden kalan ja virran voimakkuutta vastaan, epätietoisena tavasta, jolla yrittäisi korjata saaliinsa.

Äyrään partaalle päästessään Brown huusi: "Pidäppä toihtuasi korkeammalla, ystävä!" sillä hän oli jo loimun heijastuksessa erottanut tämän tummat kasvonpiirteet. Mutta tuskin oli mies kuullut äänen ja siitä tulijan tuntenut, kun pudotti sainion ikäänkuin vahingossa veteen, sen sijaan että olisi vieraalle tietä valaissut.

"Hittoko Kaaperia vaivaa!" sadatti tuulastaja, kun kipinöitsevät sirut pihahdellen soluivat alas virtaa. "Mikä miestä riivaa! En minä sitä pimeässä saa ylös — ja pulskimpaa otusta ei ikinä olisi savustuskoukussa killunut, jos sen vain maihin saisin!"

Jotkut syöksähtivät veteen auttamaan, ja onnellisesti kiskottiin rantaan kala, joka painoi kolmekymmentä naulaa.

Metsästysapulaisen käytös oudoksutti Brownia. Miehen kasvoissa ei hänelle ollut mitään tuttua, eikä hän voinut käsittää, miksi tämä karttelisi hänen huomiotaan, kuten kuitenkin näytti tekevän. Saattoiko hän olla muutamia päiviä takaperin esiintyneitä rosvoja? Oletus ei ollut aivan mahdoton, vaikkei siihen ollut mitään takeita miehen ulkomuodossa. Mutta olivathan konnat pitäneetkin hattujensa röytäitä alas painettuina, käyttäneet väljiä viittoja ja kooltaan olleet siksi keskisuhtaisia, ettei hän siitäkään voinut mitään päätellä. Hän päätti puhua asiasta isännälleen, mutta arveli hyvillä syillä viisaimmaksi lykätä selittelyn selkeään aamuhetkeen.

Pyyntimiehet palasivat raskain kantamuksin; satakunta kalaa oli hommassa surmansa saanut. Parhaat valikoittiin varakkaammille talollisille, toiset jaettiin paimenten, mökkiläisten, alustalaisten ja muiden alempien osallisten kesken. Nämä kalat olivat heidän hökkeliensä turvesavussa säilytettyinä maukas lisä sipulin seassa valmistetuille perunoille, jotka olivat heidän talviravintonsa pääosana.

Sillävälin tarjoiltiin kaikille anteliaasti olutta ja whiskyä sekä isosta kattilasta lohikeittoa. Brown meni iloisen isäntänsä ja muiden ystäviensä mukana tilavaan ja savuiseen väentupaan, missä tuo kelpo rokka höyrysi pitkällä tammipöydällä. Seinät kajahtelivat rattoa ja remua, leikinlaskua ja naurunrähäkkää, lomassa vuoroin kerskuntaa ja naljailua. Vakaasti etsiskeli matkamiehemme katse ketun metsästäjän tummia piirteitä, mutta niitäpä ei missään näkynyt.

Viimein hän jo rohkeni tiedustella. "Hankala sattuma tuo, pojat, kun eräs teistä pudotti soihtunsa veteen toisen juuri rynnistäessä niin ison otuksen kanssa."

"Sattuma!" vastasi häneen katsahtaen eräs paimen, sama jäntevä nuori mies, joka oli lohen saalistanut; "selkäänsä olisi sietänyt, kun sammutti tulen, toisen vängätessä kala parahiksi nirkossa! Olen varmakin siitä, että Kaaperi tipautti tervakset tahallaan veteen — hän ei mielellään näe kenenkään yrittävän itseänsä paremmin."

"Niin", lisäsi toinen, "kovasti hän on häpeissään; muutoin olisi hän nyt iltansa täällä —. Kaaperille kyllä kelpaa hyvä kuten meillekin."

"Ei, ei, hän on ollut toimessaan vasta vähän aikaa, mutta tuima metsämies kyllä. Alamaasta hän on, jostakin Dumfriesin puolelta."

"Sen tietköön Luoja; me emme täällä paljoakaan välitä ihmisten jälkinimistä, ne kun heimoissa ovat niin yhtä ja samaa."

"Katsokaas, sir", selitti muuan vanha paimen, nousten seinälle ja puhuen hyvin verkalleen, "ihmiset ovat täällä päin kaikki Armstrongeja ja Ellioteja ja sellaisia — joitakuita harvoja nimiä vain — ja niinpä lairdit ja talonpojat selvyyden vuoksi käyttävät asuinpaikkojensa nimiä — kuten Kettuviidan Tuomo, Tasamaan Ville, Pihlajiston Hobbie ja tämäkin hyvä Kaarlolan isäntä. Niin, sir, ja sitte alempi kansa, nähkääs, useastikin tunnetaan kaikenlaisilla lisänimillä, niinkuin Kaihi-Risto, Herttuan Taavetti tai ammattinsakin mukaan, kuten tämä Kaaperi Kettu-Kaaperina. Hän ei ole ollut kauvaa aikaa näillä main, sir, enkä luule kenenkään häntä muulla nimellä tuntevan. Mutta oikein ei ole morkata miestä seljän takana, sillä hän on hanakka ketunpyytäjä, jos kohta ei lienekään tuulakselle niin kätevä kuin jotkut täkäläiset."

Pakistiin yhtä ja toista, kunnes arvokkaammat pyyntimiehet vetäysivät lopettamaan iltaansa omalla tavallaan, jättäen toiset huvitteleimaan heidän läsnäolonsa pidättelemättöminä. Brownin kaikkien Kaarlolassa viettämien iltojen tavoin kului nytkin aika viattomassa rattoisuudessa ja seuranpidossa. Jälkimäinen olisi saattanut lähetä rähinän rajoja, ellei olisi kelpo naisia ollut, sillä useita naapuriemäntiä oli kerääntynyt Kaarlelaan katselemaan muistettavan illan tuloksia. Nähdessään punssimaljaa täyteltävän niin tiheään, että oli vaaraa heidän armollisen saapuvillaolonsa unohtumisesta, ryntäsivät he urheasti luopiomässääjäin huoneeseen, etunenässään kelpo Ailie-emäntämme, joten Venus väleen kukisti Bacchuksen. Tuossa paikassa ilmestyivät viuluniekka ja pillinpuhaltaja esille, ja paras osa yötä pantiin uljaaseen tanssintaan noiden soitannon tahdissa.

Seuraava päivä hurahti saukonajoon, sitä seuraava mäyränhätistelyyn. Toivoakseni ei matkamiehemme arvo alene lukijan silmissä, jos hän on urheilumieskin, vaikka ilmotan hänelle, että Brown viimeksi mainitussa tilaisuudessa, nuoren Pippurin menetettyä toisen etukäpälänsä ja Sinappi Toisen oltua vähällä kuristua kuoliaaksi, pyysi erityisenä ja henkilökohtaisena suosionosotuksena mr. Dinmontilta, että noin uljaasti puolustautuneen mäyrä-paran sallittaisiin enemmättä ahdistelutta peräytyä koloonsa.

Talonpoika olisi anomusta luultavasti kohdellut mitä syvimmällä halveksimisella, jos sen olisi kukaan muu esittänyt, mutta Browniin nähden hän tyytyi lausumaan äärimäisen ihmettelynsä. "No jo nyt jotakin!" haastoi hän. "Mutta koska käytte otuksen puolelle, niin ei sitä minun eläissäni saa enää ainoakaan hurtta härnätä — vieläpä merkitsemmekin sen ja nimitämme kapteenin karjuksi — ja totisesti minä mielihyvällä mitä tahansa teen mieliksenne — mutta, taivasten tekijä, metsäsiastako moinen surku!"

Maalaisurheiluissa vietetyn viikon jälkeen, jonka kelpo isäntä oli vilpittömällä auliudellaan tehnyt mitä miellyttävimmäksi, Brown jätti jäähyväiset Liddelin äyräille ja Kaarlolan vieraanvaraisuudelle. Hän oli jo päässyt kaikkien lasten likeiseksi tuttavaksi ja suosikiksi, ja nämä hartaasti hälisivät täyttä kurkkua hänen lähtiessään, pakottaen hänet pariinkymmeneen kertaan lupaamaan pian palaavansa ja soittelevansa taas heidän mielisäveliänsä flageoletilla, kunnes he osaisivat ne ulkoa. "Tulkaa taas takaisin, kapteeni", sanoi eräs tanakka poju, "niin Jenny rupeaa vaimoksenne". Jenny oli noin yksitoistavuotias — hän kirmasi maammonsa taakse piiloon.

"Kapteeni, tulkaa takaisin", kehotti kuusivuotias tytön tyllerö, suipistaen suutansa suutelolle, "niin minä itse rupean vaimoksenne".

"Kovempaa täytyisi niiden olla rakennetta kuin minä", ajatteli Brown, "jotka voisivat välinpitämättöminä eritä noin monista herttaisista sydämistä".

Hyvänsävyinen emäntäkin äidillisen kainona ja vanhan ajan yksinkertaisella herttaisuudella tarjosi poskensa lähtevän vieraan suudella. "Vähänpä voivat meikäläiset tehdä", puheli hän, "vähänpä kyllä — mutta sentäänkin — jos vain olisi mitään —"

"Rohkaisettepa minut erääseen pyyntöön, hyvä mrs. Dinmont — kudottaisitteko tai valmistuttaisitteko minulle ihan sellaisen harmajan ristiraitaisen sarkaviitan kuin isännälläkin on?" Hän oli lyhyenäkin oloaikanaan perehtynyt maan puhe- ja ajatustapoihin, ja tiesi pyyntönsä tuottavan vilpitöntä mielihyvää.

"Harvassa olisivatkin hahtuvat meillä päin", vastasi emäntä ilahtuen, "jollette sitä saisi, ja niin hyvää neliniitistä kuin on syöstävästä konsanaan kiehtynyt. Minä huomisaamuna puhun Johnnie Goodsirelle, Castletownin kankurille. Hyvästi jääkää, sir! — ja olkaakin itse yhtä onnellinen kuin haluatte nähdä kaikkien muiden olevan — ja joillekuille se olisi tukala toivotus."

En saa unohtaa mainita, että matkamiehemme jätti uskollisen seuralaisensa Vaapsahaisen toistaiseksi vierailemaan Kaarlolassa. Hän oivalsi, että tällaisesta kumppanista voisi olla kiusaa, jos hän joutuisi johonkin sellaiseen asemaan, missä salailu ja piilottelu kävisi tarpeelliseksi. Koira uskottiin siis vanhimman pojan hoitoon, joka vanhan laulun sanoilla lupasi sille antaa 'palan illallisestaan ja vuoteestaan' ja pitää sen syrjässä niistä vaarallisista ajanvietteistä, joissa Sinapin ja Pippurin heimo oli monia typistyksiä kärsinyt.

Jo vanhastaan suositaan tässä vuoristossa ratsastusta. Jokainen talollinen ratsastaa hyvin ja kaiken päivää. Luultavasti johti tähän tapaan ensin laiduntilojen laajuus ja laitumien nopean katsastamisen tarvis. Hevosen seljässä he istuvat niin mielellään, että heidän on työläs uskoa kenenkään vapaasta tahdostaan kulkevan jalkaisin. Niinpä myös Dinmont pakotti vieraansa ratsaille ja lyöttäysi mukaan lähimpään Dumfriesshiren kaupunkiin asti, minne Brown oli matkatavaransa osottanut, sieltä jatkaakseen kulkuansa Woodbournen, Julia Manneringin asuinpaikan lähettyville.

Taipaleella hän isännältään kyseli, mikä metsästysapulainen oikein oli miehiänsä, mutta ei saanut paljoakaan valaistusta, mies kun oli kutsuttu toimeensa Dinmontin tehdessä kiertomatkaansa ylämaan markkinoilla. "Hän oli hiukan retkumainen mies", puheli karjankasvattaja, "ja varmaankin on hänellä mustalaisverta suonissaan. Mutta missään tapauksessa ei hän ole niitä hirtehisiä, jotka meitä nevalla hätyyttelivät — tuntisin minä ne hyvinkin, jos jälleen näkisin. Eivät ole mustalaisetkaan järkiään kelvottomia", lisäsi hän; "jos vielä sen hongankolistaja-akan kohtaan, niin annan minä sille millä ostaa tupakkaa — se taisi minulle tosiaankin pelkkää hyvää tarkottaa".

Heidän ollessaan lopullisesti eroamassa puristi hyvänsävyinen maamies pitkään Brownia kädestä ja sanoi viimein:

"Kapteeni, on ollut niin hyvä villavuosi, että kaikki ulosteot on kuitattu, eikä meillä ole mitään käyttöä lopulle rahalle, kun nyt Ailiekin on saanut uuden leninkinsä ja lapset helynsä. Ajattelinpa tässä, kenen varmaan talteen sen toimittaisin, sillä liikaa se on konjakkiin ja sokeriin pantavaksi. Olen kuullut, että te armeijan herrat saatte toisinaan ostaa itsenne askelta ylemmälle, ja jos satanen tai pari[32] avittaisi teitä sellaisessa tapauksessa, niin olisi kynänne piirtäisy minulle sama kuin raha, ja saisitte sen ihan omalla ajallanne sitte järjestää — se olisi minulle hyvin mukavaa."

Brown osasi oikein arvostella hienotunteisuutta, joka tahtoi suosionosotuksen pyynnöksi pukea omaa hyväsydämisyyttä. Hän kiitti sydämensä pohjasta hyvämuistoista ystäväänsä ja vakuutti arvelematta turvautuvansa hänen kukkaroonsa, jos olosuhteet tekisivät sen käyttämisen hänelle mukavuutta tuottavaksi. Ja siten he erosivat molemmin puolin lausuillen sydämellisiä välejään julki.

OJASTA ALLIKKOON.

Matkailijamme läksi kyytikärryillä kohti Kippletringania, missä aikoi tehdä tiedustuksia Woodbournen oloista, ennen kuin uskaltaisi saattaa maassaoleskelunsa miss Manneringin tietoon. Kyytiväli oli pitkä, kahdeksastatoista kahteenkymmeneen penikulmaan, ja tie kulki poikkimaitse. Matkan epämukavuuksien lisäksi alkoi sataa tupruutella lunta.

Mutta mitään epäilyä tai epäröimistä osottamatta pitkitti kyytipoika matkaa penikulmittain. Vasta päivän kokonaan iltaannuttua hän huomautteli arveloimisiansa, oltiinko oikealla tolalla. Tuiskulumen yltyvä ryöppyäminen teki vihjaukset jonkun verran huolestuttaviksi, sillä piesten nuorukaisen kasvoja ja verhoten valkeaan vaippaansa koko seudun sekaannutti se kaksin tavoin hänen paikallista tuntemustaan ja vähensi yhä mahdollisuutta, että hän löytäisi jälleen oikean ladun.

Brown astui maahan ja tähysti ympärilleen, ei luonnollisesti sen enempää toivoillen kuin nähdäkseen jotakin asumusta, josta saisi tietä kysellyksi. Mutta autiota oli tienoo — hänen ei auttanut muu kuin käskeä kyyditsijän vain vakaasti ajaa edelleen. Tien varrella oli melkoisia istutusmetsiä, mistä matkamiehemme päätteli, että jossakin likitienoilla varmasti oli herraskartano. Puskettiin uupuneesti eteenpäin penikulman verran, kunnes kyytipoika vihdoin pysähdytti väittäen, etteivät hevoset tahtoneet enää tikahtaakaan paikaltaan; mutta hän sanoi puiden lomasta pilkottavan valoa. Siellä kai oli talo, josta oli kysyttävä tietä.

Hän laskeusi istuimeltaan raskaassa päällystakissaan, säärissään saappaat, joiden paksuus olisi saattanut vetää vertoja Ajaxin seitsenkertaiselle nahkakilvelle. Hänen lähtiessään tässä asussa astua jönkäilemään löytöretkelleen, pääsi Brownin kärsimättömyys voitolle; kärryistä hypäten hän käski pojan jäädä hevosia pitelemään, sanoen itse lähtevänsä talolle — ja mieluisa käsky se ajajalle olikin.

Matkustajamme hapuili pitkin aitoviertä, jonka sisäpuolelta tuikutus pilkotti, löytääkseen jonkun pääsyn sille suunnalle. Kappaleen matkaa samottuaan hän tapasi pensasaidasta jalkaportaat ja polun, joka johti laajaan istutusmetsään. Sen saattoi päätellä valonkin luokse vievän, joten Brown poikkesi sitä kulkemaan, mutta puiden sekaan tultuaan kadottikin tuikkeen kokonaan näkyvistään. Polku oli ensin näyttänyt leveältä ja selvään viitotulta puistikon avautuessa sen polvittelulle; mutta piankin oli sitä työläämpi erottaa, vaikka lumen valkoisuus heijasti hiukan häämyä hänen etsinnälleen.

Mahdollisuutta myöten ohjaillen kulkuansa puistometsän avoimempia kohtia pitkin eteni hän melkein penikulman, enää saamatta näkyviinsä valoa tai mitään asutuksen merkkiä havaitsematta. Kuitenkin hän yhä katsoi parhaaksi kulkea samaan suuntaan. Varmastikin oli tuli tuikkinut jostakin metsänvartijan töllistä, sillä noin vakaasti ei virvaliekki olisi palanut. Maaperä kävi lopulta epätasaiseksi ja alkoi nopeasti aleta, ja vaikka Brown tunsi vieläkin samoavansa ainakin joskus polkuna ollutta latua, oli se nyt kovin kompastuttelevaa, niin että vaeltaja pariin kertaan tuiskahti kumoonkin, kun lumi peitti kuoppia ja korokkeita. Hänen alkoi tehdä mieli pyörtää takaisin, erittäinkin kun tuisku, jota hän ei tähän asti ollut kärsimättömyydessään ottanut huomatakseen, yhä yltyi ja sakeni.

Tahtoen sentään tehdä vielä viimeisen ponnistuksen tunkeusi hän yhä kappaleen matkaa eteenpäin, jolloin suureksi riemukseen näki valon vastassaan hyvinkin lyhyen välimatkan päässä ja näköjään tasallaan. Pian huomasi hän jälkimäisessä käsityksessään erehtyneensä, sillä kamara painui edelleen niin nopeasti, että hänen ja määränpään välissä oli ilmeisesti syvä notko tai kuilu. Kaikella varovaisuudella säilytellen jalansijaansa hän laskeusi laskeutumistaan, kunnes pääsi hyvin jyrkän ja ahtaan rotkon pohjalle, missä polveili lumisohjun miltei tukkima puronen.

Nyt huomasi hän saaneensa vastuksikseen hökkelinraunioita, joiden mustat päädyt valkeasta pinnasta kuvastuvina vielä törröttivät pystyssä. Sivuseinät oli aika ammoin luhistanut; muodottomiksi läjiksi kasautuneina ne lumen verhossa esiintyivät hankalina esteinä matkamiehen kululle. Kuitenkin uurasti hän uppiniskaisesti, ponnistausi puron yli ja kapusi vaivalloisesti ja vaaraankin antautuen ylös vastapäistä ja hyvin rosoista seinämää, kunnes pääsi sen rakennuksen tasalle, josta tuike pilkotti.

Rakennuksen laatua oli vaikea oivaltaa etenkään noin vaillinaisella valolla, mutta se näytti pieneltä neliömäiseltä talolta, jonka yläosa oli kokonaan rappeutunut. Se oli kenties aikoinaan ollut jonkun pienehkön tilan omistajan asumuksena tai jonkun isoisemman varustuksena ja tarpeen tullen kätköpaikkana. Mutta ainoastaan alempi holvaus oli jäljellä; sen kaari oli rakennuksen kattona tämän nykyisellään ollessa.

Brown läheni paikkaa ensin valon suunnalta; se tunkeusi pitkästä, kapeasta raosta eli ampumareiästä, jollaisia vanhoissa linnoissa tavallisesti näkee. Uteliaisuuden houkuttelemana tähystämään tuon oudon rakennuksen sisäpuolta ennen kuin astuisi sisälle, kurkisti Brown tuosta reiästä. Suuremman auliuden näkyä ei voisi kuvitella. Lattialaaoilla paloi nuotio, jonka savu suojamassa kierreltyään kohosi ylös holvikaareen murrettuun aukkoon. Tuossa tunkaisessa valaistuksessa oli seinillä vähintään kolme vuosisataa vanhan raunion jyrkeä ja rapistunut näkö. Suojamassa oli huiskin haiskin pari nassakkaa sekä muutamia särjettyjä laatikoita ja kääröjä.

Mutta enimmin käänsivät Brownin huomiota puoleensa asukkaat. Olkialusella, jonka yli oli vaippa heitetty, virui ihmisolento niin alallaan, että Brown sen olisi ruumiiksi päätellyt, jos se olisi muuten ollut haudan tavanmukaiseen asuun puetettu. Lähemmin tarkatessaan hän huomasi sen vain olevan siksi juuri tulemaisillaan, sillä hän kuuli parikin tuollaista kumeaa ja raskasta huokaisua, joita käy lopun edellä, kun runko on sitkeästi kiinni elämässä. Pitkään kauhtanaan verhoutunut naisolento istui kivellä tuon viheliäisen vuoteen vierellä; kyynärpäät nojasivat polviin ja lähellä olevan rautaisen lampun valosta poispäin kääntyneet kasvot olivat kumartuneina kuolevan yli. Hän kostutteli kärsivän huulia tuon tuostakin jollakin nesteellä, ja välillä hymisi yksitoikkoiseen tapaan tuollaista rukousta tai oikeammin loitsua, joita tietämättömät ihmiset muutamilla Skotlannin ja pohjois-Englannin seuduilla käyttävät erkanevan hengen lähdön huojentamiseksi, kuten katolilaisina aikoina kelloja kumahuteltiin. Tätä oneata hyräilyä hän säesti hitaasti huojuttamalla vartaloaan edes takaisin kuin laulantansa tahdiksi. Sanat olivat seuraavaan tapaan:

    Riudut, voivut, viivyttää
    miksi tahdot elämää?
    Liekki lekkuu, karsta jää —
        lähtömessu pauhaa.

    Riisu tomuverho tuo,
    Pyhä Neitsyt armon suo,
    hyvät henget tulkoot luo, —
        kellot kaikuu rauhaa.

    Taivalt' ällös pelkää laajaa,
    räntää, rakeit', ukonvaajaa,
    ei ne käärinliinan saajaa
        saata vahingoittaa.

    Aika kiitää eelleen ain',
    riennä, joudu, lähde vain
    viime kerran huoahtain —
        kohta päivä koittaa.

Laulaja pysähtyi ja sai vastauksekseen pari korahtelevaa huokaisua, jotka tuntuivat äärimäisen kuolonkamppailun tuskan pusertamilta. "Ei se käy", jupisi hän, "hän ei saa lähdetyksi tuon painaessa mieltään — se kytkee häntä tänne —

"Minun on avattava ovi"; ja jaloilleen nousten hän käänsi kasvonsa suojaman ovea kohti, tarkoin ollen taakseen katsahtamatta, veti auki telkeet — sillä paikan kurjasta kunnosta huolimatta oli ovi vankasti salvattu —, ja nosti säpin, sanoen:

Brown oli tällaikaa siirtynyt tähystyspaikastaan ja seisoi hänen edessään oven auetessa. Hän astahti taaksepäin, ja vaeltaja tuli sisälle, heti huomaten hänet, vaikkei suinkaan huojennuksekseen, samaksi mustalaisvaimoksi, jonka oli Bewcastlessa kohdannut. Tämäkin oitis tunsi tulijan, ja hänen asentonsa, ryhtinsä ja huolestuneet kasvonsa saivat sadun suopealle tuulelle sattuneen syöjättären sävyn, kun tämä varottaa muukalaista tunkeutumasta puolisonsa turmanlinnaan. Moittivaan tapaan kohottaen kätensä hän virkkoi ensi sanoikseen:

"Enkö teille sanonut: älkää puuttuko älkääkä pukahtako? Varokaa kolmannen korvapuustia! luonnollisen kuoleman taloon ette ole tullut!"

Hän nosti lamppua ja käänsi sen valon kuolevaan mieheen, jonka karkeat ja tunnottomat kasvonpiirteet nyt vääntyivät viimeisissä henkitoreissa. Pää oli kiedottu verisiin kääreisiin, ja veri oli kostuttanut peitteet ja oljetkin. Ei onneton tosiaankaan luonnollista tautia potenut. Brown hätkähti taaksepäin tuon kauhistavan katseltavan äärestä ja huudahti mustalaiseen kääntyen: "Onneton vaimo, kuka tämän on tehnyt?"

"Ne joilla oli lupa", vastasi Meg Merrilies, tiukkaan ja terävästi tutkiskellen kuolevan kasvoja. "Hänellä on ollut tuima taistelu — mutta se on päättymässä — tiesin hänen lähtevän teidän tullessanne. Tuo oli kuolonkorahdus — hän on kuollut."

Etäältä kuului ääniä. "Ne ovat tulossa", huomautti eukko Brownille; "olette kuoleman oma, vaikkapa teillä olisi yhtä monta henkeä kuin hiuskarvaakin".

Kiihkeästi hakivat Brownin katseet jotakin puolustusasetta. Mitään ei ollut lähellä. Hän ryntäsi ovelle, aikoen syöstä puiden joukkoon ja pakenemalla pelastua paikasta, jota hän nyt piti murhaajien luolana, mutta Merrilies pidätti hänet miehekkäällä kouraisulla.

"Tänne", hän sanoi, "tänne — olkaa alallanne, niin pysytte turvassa — älkää hievahtako, mitä tahansa näette tai kuulette, niin teille ei mitään tapahdu".

Näissä epätoivoisissa olosuhteissa muisti Brown tuon vaimon edellisen vihjauksen ja ajatteli, ettei hänellä ollut mitään muuta turvan mahdollisuutta kuin totteleminen. Vaimo pani hänet kyyristymään olkikasaan suojaman toiselle seinälle, peitti hänet huolellisesti ja heitti vielä päällimäiseksi pari kolme vanhaa säkkiä. Halukkaana pitämään tulijoita silmällä sai Brown mahdollisimman hiljaisesti järjestetyksi itselleen pilkistysraon piilostaan ja odotteli pamppailevin sydämin tämän omituisen ja varsin epämieluisan seikkailun kehitystä.

Mustalaiseukko alkoi sillävälin huolitella ruumista, asetellen raajat sopivasti. "Parasta tehdä tämä", mutisi hän, "ennen kuin jäykistyy". Hän laski vainajan rinnalle puulautasen, jolle oli sirotellut suolaa, pystytti pääpuoleen kynttilän ja jalkopäähän toisen, ja sytytti molemmat. Sitte hän ryhtyi jälleen laulunhyminäänsä ja odotti niiden tuloa, joiden ääniä oli kuulunut ulkoa.

Brown oli soturi, ja urhoollinen; mutta hän oli myöskin ihminen, ja tällä hetkellä pelko lannisti hänen miehuutensa niin täydellisesti, että kylmä hiki kihoili joka huokosesta. Häntä tukehdutti tunteittensa karvaus, kun ajatteli laahautuvansa esille viheliäisestä kätköstään konnien käsiin, joiden ammattina oli yöllinen murhaus, ilman aseita tai vähimpiäkään puolustusneuvoja paitsi pyytelyitä, jotka heitä vain hauskuttaisivat, ja avunhuutoja, jotka eivät voisi kajahdella muihin kuin heidän omiin korviinsa — turvallisuutensa uskottuna sellaisen olennon täpärän säälin varaan, joka itse oli roistojen liittolaisia ja jonka oli ammattimainen saalistus ja petos tietenkin paaduttanut kaikilta inhimillisiltä tunteilta.

Hän yritti lampun hohteessa lukea vaimon kuihtuneista ja synkistä kasvoista jotakin noita säälintunteita lupaavaa, joita alimmallekin asteelle vajonneet naiset harvoin voivat lopen tukahuttaa. Mitään sellaista inhimillisyyden vivahdusta ei tässä naisessa näkynyt. Mikä tahansa olikaan se harrastus, joka hänet sai tuntematonta matkamiestä suosimaan, säälin vaikutusta ei se ollut, vaan jotakin aavistamatonta ja luultavasti oikullista mieleenjuohtumaa. Kenties se perustui johonkin luuloteltuun yhdennäköisyyteen, jollaista lady Macbeth huomasi isänsä ja nukkuvan hallitsijan välillä.

Tuollaisia mietteitä risteili nopeasti Brownin mielessä hänen turvapaikastaan tuijotellessaan tuohon eriskummalliseen henkilöön. Joukkiota ei sillävälin vielä kuulunutkaan, ja hän oli vähällä palata alkuperäiseen aikeeseensa, yrittääkseen paeta talosta, sadatellen jo omaa päättämättömyyttään, joka oli toimittanut hänet ahtaalle kytkettynä kykenemättömäksi sekä vastustukseen että pakoon.

Meg Merrilies näytti samaten vuottelevan varuillaan. Hän kallisteli korvaansa pienimmällekin vanhojen muurien rasahdukselle. Sitte hän jälleen omisti huomiotansa ruumiille ja näki jotakin uutta järjestettävää tai muutettavaa sen asennossa. "Komea onkin ruumis", jupisi hän, "ja hyvästi oikomisen arvoinen". Ja tästä kolkosta toimestaan hän näytti saavan jotakin ammatillista mielihyvää, verkalleen käyden käsiksi pienimpäänkin piirteeseen ikäänkuin erikoistuntijan taidoin ja tuntein. Pitkä, tumma merimiehen levätti, jonka hän kiskoi esille eräästä sopesta, omistettiin paariliinaksi. Kasvot hän jätti paljaiksi, suun ja silmät ummistettuaan, ja järjesteli levätin kulmat siten, että veriset siteet peittyivät ja ruumis sai "siistimmän näön", kuten hän mutisi.

Yhtäkkiä ryntäsi suojamaan kolme tai neljä miestä, roistoja näöltään kuten asultaankin. "Meg, senkin ruoja, kuinka uskallat pitää ovea avoinna?" oli joukkueen ensimäinen tervehdys.

"Ja kuka on koskaan kuullut, että ovi pidettäisiin kiinni, kun ihminen on henkitoreissaan? Telkien läpikö sielu pujottelehtisi?"

"Onpa vainkin — hengetön on", sanoi toinen, "mutta tästä lähtee hänelle uljaat peijaiset".

Niin sanoen hän nosti nurkasta väkijuomanassakan, Megin kiirehtiessä asettamaan esille piippuja ja tupakkaa. Hänen puuhakas auttelunsa elvytti Brownissa hyviä toiveita hänen uskollisuudestaan vierastansa kohtaan. Oli ilmeistä, että hän halusi saada konnat ryhtymään mässäykseensä, ehkäistäkseen ilmituloa, joka olisi ollut uhkaamassa, jos joku heistä sattumalta astuisi liian lähelle Brownin piilopaikkaa.

ROSVOUS JA KORVAUS.

Brown kykeni nyt lukemaan vihollisensa — heitä oli viisi luvultaan. Kaksi oli hyvin vantteraa miestä, jotka näyttivät olevan joko todellisia merimiehiä tai sen aseman omaksuneita kulkureita; muut kolme, ukko ja kaksi nuorukaista, olivat hentorakenteisempia sekä mustasta tukastaan ja tummasta ihostaan päättäen Megin rotuun kuuluvia. He siirtelivät toinen toisilleen pikaria, josta kulauttelivat ryyppyjään.

"Hyvää reisua hänelle!" virkkoi merimiehistä toinen, kumoten ryypyn; "mutta puuskaisenpa saikin yön ajelehtaakseen läpi pilvien".

Jätämme tässä mainitsematta eri sadatukset, joilla nämä kunnon herrasmiehet puheluansa koristelivat, ja säilytämme vain vähimmin loukkaavat täytteet.

"Ei hän tuulesta ja säästä piittaa. Monta koillispuhuria on hän eläissään kokenut."

"Viimeisensä koki eilen", sanoi toinen töykeästi; "ja nyt Meg muori saa rukoilla hänelle viimeistä myötätuulta kuten on usein ennen tehnyt".

"En rukoile hituistakaan hänelle", vastasi Meg, "enkä sen paremmin sinullekaan, mokomalle koiralle. Pahasti ovat ajat muuttuneet siitä saakka kun minä kassapäänä heiluin. Miehet olivat silloin miehiä, ja kävivät taisteluun avoimilla kentillä, eikä ollut mitään yön turvissa nitistelyä. Ja vallassäätyläisillä oli ystävällinen sydän, ja valmiita olivat antamaan sekä ilolientä että jauhettavaa kelle hyvänsä köyhälle mustalaiselle, eikä ollut ainuttakaan, joukonjohtaja Johnnie Faasta pikku Ristoon asti, joka olisi heiltä riepuakaan kähmäissyt. Mutta kaikki olette muuttuneita vanhoista hyvistä säännöistä, eikä olekaan kumma, että jouduttekin niin usein kiikkiin ja rautapulttien taakse jäätte. Niin, muuttuneita olette kaikki — syötte isännän ruokaa, juotte hänen juomaansa, hänen latonsa oljilla lojutte, ja palkaksi murtaudutte hänen taloonsa ja katkaisette häneltä kurkun! Teidänkin käsiänne tahraa veri, senkin epatot — viljempi kuin konsanaan säällisestä tappelusta niille valunut. Katsokaahan vain, kuinka sitte kuolette — kauvan kesti, ennen kuin hän henkensä heitti — hän rimpuili ja lujasti rimpuilikin, eikä voinut kuolla eikä elää. Mutta te — puolet piirikuntaa saa katsella, kuinka te kuollessanne sätkitte."

"Mikä sinut sai tulemaan tänne takaisin, mummo-pahan?" kysyi eräs mustalaisista; "etkö olisi voinut pysyä missä olitkin ja povailla kohtaloita Cumberlandin pökkelöille? Laputa ja vaani, vanha rumahinen, onko kukaan vainunnut; ethän enää muuhunkaan kelpaa."

"Enkö enää muuhun kelpaa?" kivahti eukko. "Kelpasin minä sentään johonkin meikäläisten ja Patrico Salmonin isossa rytäkässä; jollen olisi sinua näillä samaisilla näpeilläni avitellut" (kätensä kohottaen), "olisi Jean Baillie sinut vätyksen hengiltä likistänyt!"

Naurunrähäkkä remahti taas, tällä kertaa sen sankarin kustannuksella, joka oli saanut amatsoonin pelastajakseen.

"Tässä, muoriseni", sanoi merimiehistä toinen, "on pikarillinen oikeata ainetta sinulle, äläkä tuosta öykkäristä välitä".

Meg nautti annoksensa ja keskustelusta syrjään vetäytyen istuutui Brownin piilopaikan eteen sellaiseen asentoon, että sitä olisi ollut vaikea kenenkään lähestyä hänen nousemattansa. Miehillä ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään halua häiritä häntä.

He keräytyivät nuotion ympärille ja pitivät harrasta neuvottelua keskenään; mutta he puhelivat hyvin matalalla äänellä ja käyttivät ammattinsa outoja puheentapoja, joten Brown ei heidän haastetustaan paljoakaan ymmärtänyt. Ylimalkaan käsitti hän heidän ilmaisevan syvää suuttumusta jotakuta henkilöä vastaan.

"Hänen pitää saada appeensa", huomautti eräs ja kuiskasi sitte jotakin toverinsa korvaan.

"Ei, lempo soikoon, enempää kuin itsestäsikään, — mutta en vain muuten. Tuollainen se pysäytti kaiken kaupan viisitoista tai kaksikymmentä vuotta takaperin — oletko Hypystä kuullut?"

"Olen kuullut hänen" (päänsä nytkähdyksellä osottaen ruumista) "siitä kepposesta kertovan. Voi turkanen, kuinka hänellä oli tapana nauraa näyttäessään meille, millä kurin kiskaisi hänet maahan."

"No, ihmiset alkoivat sen takia vikurrella eivätkä tahtoneet ostella, ja linnan lupakirjoja lenteli satamalla —."

"Siitä minä viisi", intti toinen; "minun mielestäni pitäisi vain jonakuna pimeänä yönä karata niskaan ja iskeä osuvasti".

"Mutta vanha Meg nukkuu nyt", sanoi toinen joukosta; "hän alkaa käydä höpsyksi ja arkailee omaa varjoaan. Hän veisaa vielä julki joskus pinteeseen jouduttuaan, ellette pidä varaanne."

"Ei ole siitä pelkoa", tokaisi mustalais-ukko; "Meg on oikeata juurta. Hän on joukosta viimeinen höllääntymään — mutta hänellä on omituisia tapoja vain ja kummaa puhetta."

Tällaisella solkkauksella he pitkittivät keskusteluaan, saaden sen siten toisillensakin hämäräperäiseksi murteeksi, jota selvenneltiin merkitsevillä nyökkäyksillä ja viittauksilla, kartellen suorin sanoin ilmaisemasta käsitteitä. Vihdoin eräs joukosta, huomatessaan Megin yhä nukkuvan sikeästi, näköjään ainakin, käski nuorinta jäsentä "käymään sisälle mustan Pietarin, jotta saisivat kangottaa sen auki".

Poika astui ovelle ja toi sisälle matkalaukun, jonka Brown oitis tunsi omakseen. Hänen ajatuksensa kääntyivät heti onnettomaan kyyditsijään, jonka hän oli jättänyt hevosia pitelemään. Olivatko roistot murhanneet hänet? välähti kamalana epäilyksenä hänen mieleensä. Hänen tuskallinen tarkkailunsa herkkeni yhä terävämmäksi, ja konnien kiskoessa hänen pito- ja alusvaatteitaan ihasteltavakseen kuunteli hän kiihkeästi, eikö kyytipojan kohtalosta tulisi mitään vihjausta viritetyksi. Mutta rosvot olivat niin innoissaan saaliistaan ja niin kovassa touhussa sen pengostamiseksi, etteivät ollenkaan haastelleet tavasta, millä se oli saatu.

Matkalaukussa oli kaikenlaista vaatetavaraa, pistoolipari, joitakuita papereita sisältävä nahkasalkku, jonkun verran rahaa, ja sen sellaista. Milloin tahansa muulloin olisi Brownia tavattomasti sisuttanut katsella mutkatonta tapaa, millä varkaat hänen omaisuuttansa tasailivat, omistajasta kompasanoja lasketellen. Mutta hetki oli liian vaarallinen sallimaan mitään muita ajatuksia kuin välittömästi omaa turvallisuutta koskevia.

Tarkastuksen ja tasanjaon tapahduttua hylkiöt alkoivat hartaammin verotella väkijuomanassakkaa, käyttäen uutteraan toimeensa isomman osan yötä. Jonkun aikaa oli Brownilla hyviä toiveita siitä, että he joisivat itsensä tajuttomiksi, jolloin hänen pakonsa olisi ollut helppo tehtävä. Mutta heidän vaarallinen ammattinsa vaati varomaan noin määrätöntä halujensa täyttämistä, ja he pysähtyivät lähelle äärimäisen päihtymyksen rajaa. Lopulta he asettuivat levolle, yhden jäädessä vartioimaan. Kahden tunnin kuluttua hän herätti toimeensa toisen. Jälkimäisen vuoron päättyessä herätti vartija koko joukkueen, joka Brownin sanomattomaksi huojennukseksi alkoi nähtävästi valmistella lähtöä, sidellen kukin mytyksi omaa osuuttansa anastetuista tavaroista.

Kuitenkin oli jotain vielä tekemättä. Kaksi heistä alkoi kopeloida suojamassa, Brownia kelpo lailla säikytellen, kunnes löysivät teräkuokan ja lapion, sillävälin kun kolmas sieppasi kärkikuokan olkikuvon takaa, jolla ruumis makasi. Näillä työkaluilla varustettuina läksi kaksi miestä ulos; muut kolme, joukossa molemmat merimiehet, jäivät vielä varustukseen.

Puolisen tunnin kuluttua palasi toinen poissaolleista ja kuiskaili kumppaneilleen. He käärivät ruumiin paariliinana käytettyyn levättiin ja läksivät suojamasta, kantaen sen mukanaan. Iäkäs sibylla nousi silloin unestaan, todellisesta tai teeskennellystä. Ensin hän astui ovelle kuin tähyilemään miesten lähtöä, palasi sitte peremmälle ja käski matalalla ja hillityllä äänellä Brownin heti tulla mukaansa.

Tämä totteli, mutta majasta poistuessaan olisi hän mielellään ottanut takaisin rahansa tai edes paperinsa. Tätä esteli opas mitä jyrkimmällä tavalla. Matkamiehen mieleen juolahtikin heti, että epäluulo minkään rosvotun erän katoamisesta kohdistuisi vaimoon, joka oli kaiken todennäköisyyden mukaan pelastanut hänen henkensä. Sen vuoksi hän viipymättä luopui yrityksestään, tyytyen sieppaamaan lyömämiekan, jonka eräs roistoista oli viskannut pehkujen sekaan. Jalkeille päässeenä ja tämän aseen saatuaan hän jo tunsi olevansa puoleksi pelastunut vaaroista, jotka häntä väijyivät. Kuitenkin olivat hänen raajansa kangistuneet ja puutuneet sekä kylmästä että kaiken yötä kärsimästään väkinäisestä ja liikahtamattomasta asennosta. Mutta hänen seurattuaan mustalaista ulos, palautti raikas aamuilma ja kävely verenkierron ja joustavuuden hänen jäseniinsä.

Talviaamun valjun kajastuksen teki kuulakammaksi lumi, jota kirpeä pakkanen narskautteli jalan alla. Brown vilkaisi pikimmittäin ympäristöönsä, kyetäkseen vastakertana tuntemaan paikan. Pikku torni, josta yksi ainoa holvi oli jäänyt jäljelle hänen muistettavan yönsä kolkoksi asunnoksi, törrötti puron yli ulottuvan kallionkielekkeen kärjessä. Sinne pääsi vain yhdeltä taholta, nimittäin alapuolella olevasta rotkosta. Toisilla kolmella sivulla oli seinämä äkkijyrkkä, joten Brown oli edellisenä iltana välttänyt toisenkin kamalan vaaran; sillä jos hän olisi yrittänyt kiertää rakennuksen, kuten jo kerran aikoi, niin hän olisi ruhjoutunut mäsäksi.

Kuilu oli niin soukka, että eri seinämillä kasvavat puut paikka paikoin koskivat toisiinsa. Niissä oli nyt kuuraa lehtien asemesta ja ne muodostivat siten härmäisen kunniakatoksen puron yli, joka alla kuulsi tummempana, liotellessaan uraansa lumikiehteiden läpi. Eräässä kohden notko hiukan avartui, jättäen seinämän ja puron välille pikku kappaleen tasaista maata, ja siinä sijaitsivat kylän rauniot, joissa Brown oli harhaillut. Rapistuneet päädyt, joiden sisäseinät turvesavu oli kiillottanut, näyttivät vieläkin mustemmilta, kuvastuessaan seinustoille kasautuneita kinoksia vasten.

Tähän talviseen ja koleaan maisemaan sai Brown nyt vain hätimiten vilkaistuksi, sillä hänen oppaansa, seisahduttuaan hetkiseksi ikäänkuin antaakseen hänen tyydyttää uteliaisuuttaan, lähti kiireisesti astelemaan hänen edellään alas rotkoon johtavaa polkua. Hieman epäluuloisesti pani Brown merkille, että hän valitsi jo tallatun ladun, jonka askeleenjäljet kaiketikin saattoivat olla vain äsken holvisuojamasta poistuneiden rosvojen. Tovin harkinta kuitenkin vaimensi hänen epäilyksensä. Ei ollut ajateltavissa, että vaimo, joka olisi voinut luovuttaa hänet joukkueelleen hänen ollessaan aivan kykenemätön puolustautumaan, olisi lykännyt kavallustaan, kunnes hän oli aseestettu, väljissä oltavissa ja valmiilla pakotiellä. Sen vuoksi hän seurasi opastaan luottavaisena ja äänetönnä.

He menivät puron yli samalta kohdalta, mistä edellisetkin kulkijat olivat käyneet. Jalanjäljet etenivät sitte rauniokylän halki ja sieltä alas rotkoa myöten, joka jälleen soukkeni kuiluksi. Mutta mustalainen ei enää seurannut samaa tolaa: hän kääntyi sivulle ja opasti seuralaistaan hyvin rosoista polkua myöten ylös äyräälle, joka kallistui kylän yli. Vaikka lumi monin paikoin peitti kamaran ja teki astunnan epävarmaksi ja kompastelevaksi, kulki Meg lujin ja päättäväisin askelin, jotka ilmaisivat perinpohjaista paikallista tuntemusta. Vihdoin he pääsivät rotkon reunalle, vaikkakin niin jyrkkää ja mutkikasta uraa myöten, että Brown nähtävästi samaa edellisenä iltana laskeutuneena kummasteli, miten oli tehtävästään suoriutunut taittamatta niskaansa. Ylhäällä oli seutu toisella puolella noin penikulman matkalla avointa ja aitaamatonta, toisaalla taasen näkyi verrattain laajoja, tuuheita istutusmetsiä.

Meg kuitenkin yhä johti pitkin rotkon reunaa, kunnes alapuoleltaan kuuli äänten sorinaa. Sitte hän viittasi jonkun matkan päässä kohoavaan tiuhaan istutusmetsään.

"Tie Kippletringaniin", neuvoi hän, "on noiden aitauksien tuolla puolen. Menkää niin vinhaan kuin jaksatte; teidän hengestänne riippuu enemmän kuin muiden ihmisten. Mutta te olette menettänyt kaiken — malttakaahan." Hän kopeloitsi suunnattoman tilavaa taskua, josta kaivoi rasvaisen kukkaron. "Monet on almut antanut teidän talonne Megille ja hänen väilleen — ja hän on elänyt maksaakseen vähässä mitassa takaisin"; ja hän pisti kukkaron Brownin käteen.

"Vaimo on järjiltään", ajatteli Brown, mutta aikaa ei ollut intellä, sillä alhaalta kuuluvat äänet olivat epäilemättä rosvojen. "Millä tavoin maksan takaisin nämä rahat", kysyi hän, "tai palkitsen minulle osottamanne hyvyyden?"

"Minulla on kaksi pyyntöä", vastasi noitavaimo, puhuen matalalla äänellä ja kiireesti. "Ensimäinen, ettette milloinkaan puhu viime yönä näkemästänne. Toinen, ettette poistu näiltä seuduilta ennen kuin näette minut jälleen. Jättäkää Gordonin Vaakunaan tieto siitä, mistä teitä voipi kuulustella, ja kun ensi kerralla teitä tavotan, olipa kirkonmenot tai markkinat, häät tai hautajaiset, sunnuntai tai lauvantai, arki tai paasto, jättäkää kaikki muu ja tulkaa minun kanssani."

"Mutta te paljonkin, ja se minulla mielessäni on. En minä ole hullu, vaikka olenkin kylliksi kokenut siksi tullakseni — en minä ole hullu, enkä höperö, enkä humalassa — tiedän minä, mitä pyydän, ja tiedän Jumalan tahtoneen teidät säilyttää ihmeellisissä vaaroissa ja ottaneen minut välikappaleeksi asettamaan teidät jälleen isänne asemaan. Antakaa siis minulle lupauksenne, ja muistakaa, että tältä siunatulta yöltä olette minulle velkaa hengestänne."

"Hänen sävyssään on tosin hurjamielisyyttä", ajatteli Brown; "mutta se tuntuu kuitenkin pikemmin tarmoon kuin hulluuteen perustuvalta".

"No, muori, koska niin hyödytöntä pikku palvelusta pyydätte, niin lupaanhan minä. Ainakin saan siten tilaisuuden maksaa rahanne lisän kanssa takaisin. Olette epäilemättä harvinainen saarnamies, mutta —"

"Pois, pois siis!" käski hän kättänsä heilauttaen. "Älkää kultaa sen enempää ajatelko; se on teidän omaanne; mutta muistakaa lupauksenne, älkääkä millään muotoa seuratko minua tai taaksenne katselko."

Hän painautui takaisin rotkoon ja katosi alas hyvin ketterästi; jääpuikot ja lumikiehteet vain ripsuivat hänen peräänsä. Kiellosta huolimatta yritti Brown päästä sellaiselle kohdalle äyrästä, mistä voisi näkymättömänä pilkistellä notkoon. Siinä hän onnistuikin melkoisella vaivalla, kun hänen täytyi noudattaa äärimäistä varovaisuutta. Hänen tuohon tarkotukseensa saavuttama kohta oli puiden keskestä äkkijyrkästi kohoavan kallion kieleke. Lumelle polvistuen ja päänsä varovasti eteenpäin kurottaen sai hän seuratuksi, mitä notkon pohjalla puuhattiin.

Odotuksensa mukaan näki hän viimeöiset kumppaninsa, joihin nyt oli liittynyt pari kolme muuta. He olivat luoneet kallion juurelta lumen ja kaivaneet syvän kuopan, joka oli aiottu haudaksi. Sen ympärillä seisten he nyt laskivat siihen jotakin merimieslevättiin käärittyä, minkä Brown heti arvasi edellisenä iltana kuolleen miehen ruumiiksi. Sitte he seisoivat tovin hievahtamattomina, kuin jonkun tunnesävähdyksen vallassa kumppaninsa kuolemasta. Mutta jos heidän sydämessään jotakin sellaista liikkui, niin eivät he sen vaikutettavina pitkää aikaa olleet, sillä kaikki kävivät tuotapikaa luomaan hautaa umpeen.

Huomaten tehtävän piankin päättyvän katsoi Brown parhaaksi noudattaa mustalaisvaimon kehotusta ja marssia tiehensä niin joutuin kuin kykeni, kunnes pääsisi istutusmetsän suojaan. Puiden kätköön tultuaan hän ennen muuta ajatteli mustalaisen kukkaroa. Hän oli ottanut sen vastaan empimättä, vaikka tuntien jonkunlaista alennusta, joka johtui häntä siten auttavan henkilön olemuksesta. Mutta se päästi hänet hankalasta, joskin tilapäisestä pulasta. Joitakuita harvoja shillingejä lukuunottamatta olivat hänen rahansa olleet matkalaukussa, joka oli joutunut Megin ystävien haltuun. Jonkun aikaa veisi hänen asiamiehelleen kirjottaminen tai vaikkapa Kaarlolankin suopeaan isäntään vetoaminen, joka olisi häntä hyvillä mielin auttanut. Sillävälin hän päätti käyttää Megin apurahaa, vakuutettuna siitä, että saisi piankin tilaisuuden toimittaa sen takaisin, lisäämällä siihen sievän korkomaksun. "Mitätönhän erä siinä luonnollisesti on", virkahti hän itsekseen, "ja saaneepa tuo kelpo eukko sen sijaan osuuden menneistä pankinseteleistänikin".

Näissä mietteissä hän avasi nahkakukkaron, odottaen löytävänsä korkeintaan kolme tai neljä guineaa. Mutta ihan ihmeisiinsä joutui hän nähdessään sen sisältävän melkoisen erän eri maiden kultakolikolta, arviolta yhteensä sadan punnan vaiheille, sekä vielä lisäksi useita kallisarvoisia sormuksia ja jalokivikoristeita, joiden hän hätäiselläkin silmäyksellä huomasi vastaavan koko suurta summaa.

Brown oli sekä kummastuksissaan että kiusaantunut nykyisissä olosuhteissaan. Hänellä oli hallussaan omaisuutta arvoltaan paljoa enemmän kuin oli menettänyt, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan samalla laittomalla tavalla hankittua, millä hänetkin oli ryöstetty. Hänen ensimäisenä ajatuksenaan oli tiedustaa lähintä rauhantuomaria ja luovuttaa hänen säilyynsä aarre, jonka tallettajaksi hän oli näin odottamattomasti joutunut, samalla kertoen oudon seikkailunsa. Mutta sille menettelytavalle osotti hetken harkinta moniakin esteitä.

Ensinnäkin hän sillä teollaan rikkoisi vaitiolonsa lupauksen ja luultavasti saattaisi vapauden, kenties hengenkin menetyksen vaaraan tuon vaimon, joka oli vaarantanut omansa, varjellakseen hänen henkensä, sekä vapaaehtoisesti lahjottanut hänelle tämän aarteen, — mikä jalomielisyys olisi siten voinut koitua hänen tuhokseen. Tätä ei käynyt ajatteleminenkaan. Sitä paitsi hän oli muukalainen ja ainakin joksikin aikaa vailla välineitä oman asemansa ja luottonsa todistamiseen typerälle tai itsepintaiselle maalaisvirkamiehelle pätevästi.

"Ajattelenpahan asiaa tarkemmin", tuumiskeli hän. "Kenties sattuu piirikunnan pääkaupungissa joku rykmentti majailemaan. Siinä tapauksessa minun tietoni sotapalvelusta koskevista asioista ja tuttavuuteni monien armeijan upseerien kanssa vääjäämättömästi todentavat asemani ja maineeni tavalla, jota siviilituomari ei voisi kylliksi arvostaa. Ja silloin saan päällikköupseerin avukseni järjestämään asiat siten, että juttuun ei sekoteta tuota onnetonta mielenvikaista, jonka erehdys tai ennakkoluuloisuus on ollut minulle niin onnekas. Siviilituomari kaiketikin katsoisi olevansa pakotettu määräämään hänet heti pidätettäväksi, ja kyllähän sen tietää, mitä hänen kiinnijoutumisestaan seuraisi. Ei, hän on kaikella kunnialla esiintynyt minua kohtaan, vaikkapa hän itse syöjätärkin olisi, ja samaten tahdon minä kaikella kunnialla häntä kohdella — hän saakoon nauttia sotaoikeuden etuutta, missä kunniaseikka voipi lieventää lakia. Saatanhan sitä paitsi tavata hänet tuolla Kipple — Couple — miksi hän sitä nyt sanoikaan — ja silloin voin luovuttaa kaikki hänelle takaisin, antaakseni lain vaatia omansa sitte kun hänetkin haltuunsa saapi. Mutta olenpa sillaikaa jokseenkin kiusallisessa asemassa miehelle, jolla on kunnia kantaa hänen majesteettinsa upseerinpukua ja joka nyt ei paljoakaan parempana esiinny kuin varastetun tavaran kätkijänä."

Brown otti mustalaisen aarteesta kolme tai neljä guineaa lähimpiä tarpeitaan varten ja sitoi kaiken muun kukkaroon, päättäen olla avaamatta sitä kunnes saisi sen joko luovutetuksi antajalleen takaisin tai talletetuksi jollekulle julkiselle viranomaiselle. Sitte hän mietti mitä tehdä lyömämiekalla, ja aikoi ensin jättää sen istutusmetsään. Mutta ajatellessaan mahdollisesti vieläkin osuvansa rosvojen tielle ei hän saanut päätetyksi jättäytyä aseettomaksi. Hänen yksinkertaisessakin asussaan oli sen verran sotilaallisuutta, että tuollaisen aseen kantaminen ei hänellä oudoksuttanut. Sitä paitsi oli miekan kantaminen vähitellen kylläkin käynyt vanhanaikaiseksi siviilipukuisilla henkilöillä, mutta tämä tapa ei kuitenkaan ollut vielä niin tyyten unohtunut, että sen omaksujat olisivat mitään huomautteluja saaneet. Säilyttäen sen vuoksi puolustusaseensa ja sulloen mustalaisen kukkaron sivutaskuunsa läksi matkamiehemme urheasti etsimään luvattua valtatietä.

MISS MANNERING HÄIJYTTELEE.

"Kuinka voitkaan soimata, rakkahin Matilda, ystävyyttäni ehtyväksi ja kiintymystäni epävakaiseksi? Onko minun mahdollinen unohtaa, että sinä olet sydämeni valittu, jonka uskolliseen poveen olen tallentanut jokaisen tunteen mitä Julia-parkasi rohkenee itselleenkään tunnustaa? Ja sinä teet minulle yhtä suurta vääryyttä, soimatessasi minun vaihtaneen sinun ystävyytesi sijalle Lucy Bertramin.

Vakuutan sinulle, ettei hänessä ole niitä aineksia, joita minun täytyy sydämen uskotusta hakea. Hän on ihastuttava tyttö kylläkin, ja minä pidän hänestä paljon. Ja tunnustan, että meidän aamupäivä- ja iltahommailumme on suonut minulle vähemmän aikaa kynäni käyttelyyn kuin kirjeenvaihtomme aiottu säännöllisyys vaatii. Mutta hän on kerrassaan vailla hienoja taitoja, paitsi ranskan- ja italiankieliä, jotka hän oppi hullunkurisemmalta kuvatukselta kuin olet konsanaan nähnyt. Tämän on isäni ottanut jonkunlaiseksi kirjastonhoitajakseen, suosien häntä luullakseni osottaakseen uhmaansa maailman mielipiteelle.

Eversti Mannering näkyy päättäneen, että mitään ei saa pitää naurettavana niin kauvan kuin se kuuluu hänelle tai hänen piiriinsä. Intiassa hän oli jostakin löytänyt pienen sekarotuisen koiranpenikan, jolla oli väärät koivet, pitkä selkä ja suunnattomat luppakorvat. Tämän eriskummallisen ilmiön hän suvaitsi tehdä suosikikseen vastoin yleistä hyvää aistia ja kaikkien mielipiteitä; ja muistan hänen kerrankin käyttäneen muka esimerkkinä Brownin nenäkkyydestä sitä, että hän oli ankarasti arvostellut Bingon käyriä koipia ja lerppuvia korvia. Toden totta, Matilda, luulenpa hänen perustavan samalle pohjalle korkean käsityksensä tuosta kaikkien pedanttien kömpelöimmästä oliosta. Hän toimittaa tuon olennon istumaan pöytään, missä hän järäyttelee ruokarukouksen, joka kuuluu torinkulmassa makrilleja tarjoilevan kaupustelijan rääkäyksiltä, mättää sitte annoksensa kurkkuunsa lapiokaupalla kuin työntökärryjänsä täyttelevä kadunlakaisija, ja näköjään hämärästikään aistimatta mitä hänen nielustaan kulloinkin soluu, — lopuksi mylvii toisen luonnottoman ääniasteikon kiitokseksi ruualta noustessa, harppailee ulos huoneesta ja hautautuu pinolliseen suunnattomia toukansyömiä niteitä, jotka ovat yhtä jyhkeitä kuin hän itsekin!

Voisin oliota sietää hyvin kylläkin, jos minulla olisi kenen kanssa hänelle nauraa; mutta jos vain lähestynkin pilan rajaa tähän samaiseen mr. Sampsoniin nähden — sellainen on hirmuisen miehen hirmuinen nimi —, niin Lucy Bertram nuuruu niin surkean näköiseksi, että minulta jäähtyy kaikki jatkamisen into, ja isäni rypistää kulmiansa, sinkauttelee salamoita silmistään, puree huultansa ja sanoo jotakin tunteilleni kovin töykeätä ja tukalaa.

En sinulle kuitenkaan tuosta olennosta puhua aikonut. Mainitsen vain, että hän uusien kuten vanhojenkin kielten taiturina on saanut Lucy Bertramin hallitsemaan edellisiä, ja Lucy saa luullakseni ainoastaan omaa tervettä järkeään tai uppiniskaisuuttaan kiittää siitä, ettei hänen saavutuksiinsa lisätty kreikkaa ja latinaa, mitäpä hepreaakin. Ja siten on Lucy todella tietorikas nainen, ja tosiaan täytyy minun joka päivä ihmetellä sitä kykyä, joka hänellä näkyy olevan huvituksekseen muistella ja järjestellä entisen lueskelunsa aineita. Me luemme yhdessä joka aamu, ja minä alan pitää italiankielestä paljoa paremmin kuin siihen aikaan, kun meitä kiusasi suuriluuloinen Cicipici; — tällä tavoin on hänen nimensä kirjotettava, eikä Chichipichi — näet minusta jo asiantuntijan sukeutuvan.

Mutta kenties pidän miss Bertramista enemmän häneltä puuttuvien kykyjen kuin hänen omistamiensa tietojen vuoksi. Hän ei tiedä tuon taivaallista soitannosta, eikä tanssimisesta sen enempää kuin täällä on yleistä alhaisonkin keskuudessa, joka muuten tanssiikin hyvin ahkeraan ja vilkkaasti. Niillä iloilla olen siis minä vuorostani ohjailijana. Hyvin kiitollisena ottaa hän minulta klaveerinsoiton opetusta; niinikään olen hänelle opettanut joitakuita La Piquen askeleita, ja sinä tiedät, että tuo miekkonen piti minua lupaavana oppilaana.

Iltasin isä usein lausuilee, ja takaanpa, että hän on parempi runonlausuja kuin sinä olet koskaan kuullut — ei sen näyttelijän kaltainen, joka viskeli sikin sokin lausuntaa ja näyttelemistä, tuijottelua, otsansa rypistelyä, kasvojensa vääntelyä ja käsillään seuhtomista kuin olisi näyttämöllä täydelliseen asuunsa pukeutuneena seissyt. Isäni sävy on ihan toisenlainen — se on herrasmiehen lausuntaa, joka tehoaa tunteella, aistilla ja äänen suhtailulla, eikä toiminnalla tai naamioimisella.

Lucy Bertram ratsastaa aika hyvin, ja esimerkistä rohkaistuneena voin minä nyt saatella häntä ratsain. Kävelemmekin me hyvän joukon, kylmästä huolimatta. Kaiken kaikkiaan ei minulle siten jää niin paljoa aikaa kirjottamiseen kuin minulla ennen oli.

Paitsi sitä, rakkaani, täytyy minun käyttää kaikkien typerien kirjeenvaihtajien puolustelua, ettei ole mistä kirjottaa. Toiveeni, pelkäilyni, huoleni Brownista ovat vähemmän mielenkiintoista laatua sitte kun tiedän hänen olevan vapaana ja terveenä. Ja täytyypä minun lisäksi tunnustaa ajattelevani, että tähän mennessä olisi tuo herrasmies jo saattanut antaa minulle jotakin vihiä hommistaan. Seurustelumme saattaa olla epäviisas, mutta minulle ei ole kovin imartelevaa, että mr. Vanbeest Brown ensimäisenä sen siksi huomaa ja katkaisee välit. Voin vakuuttaa hänelle, ettemme kenties ole suurestikaan eriävällä kannalla, jos tuo sattuisi olemaan hänen mielipiteensä, sillä toisinaan olen ajatellut käyttäytyneeni siinä asiassa tavattoman hupsusti. Kuitenkin on minulla Brown-parasta siksi hyvä käsitys, etten voi olla arvelematta jotakin merkillistä piilevän hänen vaitiolossaan.

Lucy Bertramiin palatakseni: Ei, rakkahin Matilda, hän ei koskaan, koskaan voi kilpailla sinun kanssasi minun ajatuksissani, joten kaikki hellä kademielisyytesi sillä taholla on perää vailla. Hän on tosin hyvin sievä, hyvin järkevä, hyvin helläsydäminen tyttö, ja luullakseni on harvoja henkilöitä, joiden lohduttavaan ystävyyteen voisin vapaammin turvautua elämän niin sanotuissa todellisissa vastuksissa. Mutta noitahan niin harvoin sattuu ihmisen tielle, ja tarpeellinen on ystävä, joka osottaa myötätuntoa mielen ahdingossa yhtä hyvin kuin oloperäisessä onnettomuudessa. Taivas tietää, ja sinä tiedät, rakkahin Matilda, että nämä sydämen sairaudet kaipaavat osanoton ja hellyyden lievikettä yhtä suuresti kuin ilmeisemmät ja tunnettavammat vauriot. Jälkeäkään tästä ystävällisestä myötätunnosta ei ole Lucy Bertramissa — ei vähän vähääkään, rakkahin Matilda. Jos makaisin kuumeessa, niin hän väsymättömän kärsivällisenä istuisi yön toisensa jälkeen minua vaalimassa; mutta sydämen kuumeelle, jota Matildani on niin useasti lievitellyt, ei hänellä ole sääliä sen enempää kuin hänen vanhalla opettajallaan.

Ja se minua ärsyttää, että tällä säveällä hissuttelijalla kuitenkin on todellinen oma rakastajansa, ja että heidän molemminpuolisessa (sillä siksi sen uskon) tunteessaan on melko lailla mutkikasta ja romanttista viehätystä. Hän oli aikoinaan, tiedätkös, suuri perijätär, mutta hänet köyhdytti isänsä tuhlaavaisuus ja isän inhottavan luottamusmiehen konnuus. Ja häneen on kiintynyt nuori herrasmies piirikunnan pulskimpia; mutta kun kosija on suuren maaomaisuuden perillinen, niin tyttö vieroo hänen lähentelyään heidän varallisuutensa epäsuhtaisuuden vuoksi.

Mutta kaikessa tässä maltillisuudessaan, kieltäymyksessään, kainoudessaan ja niin edelleen on Lucy ovela tyttö — varmastikin hän rakastaa nuorta Hazlewoodia, ja varmastikin arvaa tämä jotain sellaista ja luultavasti saisi hänet sen tunnustamaankin, jos isäni tai hän myöntäisi tilaisuuden siihen. Mutta tiedätkös, eversti on aina itse tiellä osottamassa miss Bertramille noita huomaavaisuuksia, jotka suovat parhaita välillisiä tilaisuuksia Hazlewoodin asemassa olevalle nuorelle miehelle.

Soisinpa hyvän isäseni olevan varuillaan, ettei hänkin joudu maksamaan sekaantujain sakkoa. Totisesti, jos minä olisin Hazlewood, niin silmäilisinpä pikkuisen epäluuloisesti hänen kohteliaisuuksiansa, kumarruksiansa, kaavutuksiansa, shaalittamisiansa ja käteenantejansa; ja luulenkin huomanneeni Hazlewoodin joskus niin tekevän. Kuvittelehan sitte, kuinka ääliöltä Julia-parkasi tuollaisina hetkinä näyttää! Tässä isäni mielistelee ystävätärtäni; tuossa nuori Hazlewood kärkkyy jokaista sanaa ystävättäreni huulilta ja jokaista hänen silmänsä rävähdystä; ja minulla ei ole sitä pientä tyydytystä, että herättäisin inhimillisen olennon harrastusta — edes inhan pappihirviönkään, sillä hänkin suu auki töllistelee, valtaiset mulkosilmät kivettyneinä ihailemaan 'mess Baartramia'!

Tällaisesta toisinaan hiukan hermostun ja väliin ilkikuriseksikin yllyn. Tässä äsken minua niin äkäännytti nähdä isäni ja rakastajaparin kokonaan syrjäyttävän minut ajatuksistaan ja seurastaan, että alotin Hazlewoodin kimppuun rynnäkön, josta hänen oli mahdoton tavanmukaista säädyllisyyttä noudattaen pelastua. Hän huomaamattaan lämpeni puolustautumisessaan — saat uskoa, Matilda, että hän on hyvin nerokas kuten hyvin sieväkin nuori mies, enkä liene koskaan nähnyt hänen niin edukseen esiintyvän — kun, katso, vilkkaan keskustelumme ollessa parhaassa vauhdissaan miss Lucyn hyvin hiljainen huoahdus saapui korviini, jotka eivät suinkaan olleet tätä kuulemaan vastahakoiset.

Olin kerrassaan liian jalomielinen, pitkittääkseni voittoani sen edemmäs, vaikken olisi isää pelännytkään. Onnekseni oli hän sillähaavaa viehättynyt laajasti kuvailemaan erään sisämaalaisen hinduheimon omituisia käsityksiä ja tapoja, valaisten niitä piirustelemalla miss Bertramin ompelukaavoihin, joista hän kolme ihan tärveli sijottamalla mutkikkaaseen kaavailuun itämaalaisia pukunäytteitänsä. Mutta luulenpa Lucyn sillä hetkellä yhtä vähän ajatelleen omaa neulomustyötänsä kuin Intian turbaaneja ja kummerbandoja. Oli hyvä, ettei isä nähnyt pikku sotatemppuni onnistumista, sillä hän on teräväsilmäinen kuin haukka ja vähimmänkin keimailun vivahduksen karsas vihollinen.

No niin, Matilda, Hazlewood kuuli tuon saman hiljaisen huoahduksen, katui oitis, että oli tilapäisesti omistanut huomiotansa niin arvottomalle olennolle kuin sinun Juliallesi, ja hyvin hullunkurinen tietoisuuden ilme kasvoillaan vetäysi hän Lucyn työpöydän ääreen. Hän teki jonkun pikku huomautuksen, ja Lucyn vastauksessa saattoi ainoastaan rakastajan herkkä korva tai minunlaiseni utelias tarkkaaja havaita mitään tavallista kylmä- ja kuivakiskoisempaa. Mutta siihen sisältyi moitetta itseänsä syyttelevää sankaria kohtaan, ja tämä värjötteli häpeissään.

Myöntänet, että jalomielisyys vaati minua toimimaan välittäjänä. Sekaannuin siis keskusteluun mitään huomaamattoman ja kaikesta osattoman syrjäisen rauhallisella sävyllä, johdatin heidät tavanmukaiseen kepeään jutteluunsa ja jonkun aikaa palveltuani väylänä, jota myöten he suvaitsivat olla puheluväleissä keskenään, toimitin heidät mietiskelevään shakkipeliin ja varsin velvollisuudenmukaisesti menin kiusottelemaan isää, joka yhä puuhasi piirustelussaan.

Shakinpelaajat, huomaa se, istuivat tulisijan sopessa pikku työpöydän ääressä, jolle lauta ja nappulat oli asetettu, eversti taasen jonkun matkan päässä kirjastopöydän luona, jota kynttilät valaisivat, — sillä huone on tilava ja vanhanaikainen, monikomeroinen ja katettu jylhillä seinäverhoilla, jotka esittävät jotakin, mitä selitellessään taiteilija itsekin joutuisi ymmälle.

'Sitä minäkin arvelisin, päättäen siitä tarkkaavaisuudesta, jota mr. Hazlewood ja Lucy sille omistavat.'

Hän nosti nopeasti päätänsä ja piti kynäänsä hetkisen koholla. Nähtävästi ei hän huomannut mitään epäilyjänsä herättävää, sillä hän oli kaikella tyyneydellä jälleen ryhtymäisillään mahrattan turbaanin poimuihin, kun minä hänet keskeytin: 'Kuinka vanha on miss Bertram, sir?'

'Vanhempi luullakseni, sir. Aina minulle huomauttelette, kuinka paljoa säädyllisemmin hän emännöitsee teepöydässä… Isä hoi, entä jos antaisittekin hänelle oikeuden emännöidä kerta kaikkiaan ja aina!'

'Julia rakkaani', vastasi isä, 'sinä olet joko täydellinen hupelo
tai taipuisampi pahankurisuuteen kuin olisin osannut uskoakaan'.

'Voi, tulkitkaahan sitä parhain päin, sir — minä en missään
nimessä haluaisi itseäni hupeloksi ajateltavan.'

'Voi hyväinen, eihän toki liene mitään hupsua siinä mitä sanoin — jokainen tietää, että te olette hyvin komea mies' (huulilla väikkyi hiukan hymyä), 'ollaksenne siinä ijässä' (päivänkoitto meni pilveen), 'joka ei vielä lähenekään vanhuutta, enkä totisesti tiedä, minkätähden ette menettelisi mielenne mukaan, jos teitä haluttaa. Tajuanhan minä olevani vain ajattelematon tyttönen, ja jos vakavampi kumppani voisi tehdä teidät onnellisemmaksi —'

Siinä tavassa, jolla isäni tarttui minua käteen, yhtyi mielipaha ja vakava hellyyskin, tuntuen minusta ankaralta moitteelta siitä, että leikittelin hänen tunteillaan.

'Julia', hän sanoi, 'minä siedän sinulta paljon häijyttelyä, syystä että katson sitä jossain määrin ansainneenikin, kun olen laiminlyönyt tarpeeksi huolellisesti valvoa kasvatustasi. Mutta en kuitenkaan soisi sinun päästävän sitä valloilleen näin arkaluontoisessa asiassa. Jollet pidä arvossa eloon jääneen vanhempasi tunteita häntä kohtaan, jonka olet menettänyt, niin pidä edes onnettomuuden vaatimuksia pyhinä, ja ota huomioosi, että pieninkin tuollaisen pilan vihjaus miss Bertramin kuuluviin tulleena saisi hänet heti jättämään nykyisen turvapaikkansa ja ilman suojelijaa lähtemään ulos maailmalle, jonka tylyyttä hän jo on kokenut.'

Mitä saatoin tähän sanoa, Matilda? Minä vain itkin sydämeni pohjasta, rukoilin anteeksi ja lupasin olla hyvä tyttö. Ja niinpä olen jälleen mitättömäksi tehty, sillä minä en voi kunnian tai hyväsydämisyyden nimessä kiusotella Lucy-parkaa sekaantumalla Hazlewoodin haasteluihin, vaikka Lucy niin vähän luottaakin minuun, enkä myöskään noin vakavan vetoamisen jälkeen toistamiseen hirviä härnätä isää arkaluontoisilla huomautuksilla. Polttelenhan vain pieniä paperitulloja ja nokisella päällä luonnostelen turkkilaispäitä nimikorteille — sainkin totta tosiaan syntymään oivallisen Hyder-Alin eilis-iltana — ja rimputtelen onnetonta klaveeriani tai alotan lukea vakavaa kirjaa loppupäästä alkuun päin.

Lopultakin alan aika lailla kiusaantua Brownin vaitiolosta. Jos hänelle olisi käynyt pakolliseksi poistua maasta, niin tokihan hän olisi edes kirjottanut minulle. Onko mahdollista, että isäni on voinut siepata hänen kirjeitään? Mutta ei — se olisi hänen kaikkia periaatteitaan vastaan — en luule, että hän avaisi minulle osotettua kirjettä tänä iltana estääkseen minua hyppäämästä ulos ikkunastani huomenna. — Millaisen puheentavan olenkaan antanut livahtaa kynästäni! Minä häpeäisin sellaista sinunkin edessäsi, Matilda, ja laskin leikkiä.

Mutta minun ei tarvitse lukea suureksikaan ansiokseni, että teen mitä minun tulee tehdä; tuo samainen mr. Vanbeest Brown ei suinkaan ole niin kovin kiihkeä rakastaja, että jouduttaisi hellyytensä esinettä moisiin harkitsemattomuuksiin. Hän antaa toiselle yllinkyllin aikaa punnita, se on myönnettävä. En kuitenkaan tahdo häntä kuulemattansa syyttää enkä sallia sydämeni epäillä sinulle niin usein ylistelemäni luonteen miehuullista lujuutta. Jos hän kykenisi epäröimään, pelkäämään, rahtuistakaan muuttumaan, niin vähänpä olisi minulla pahoteltavaa.

Ja miksi, sanonet, kun odotan moista vakaata ja vaihtumatonta lujuutta rakastajalta, miksi noin välitän siitä, mitä Hazlewood tekee tai kenelle hän huomaavaisuuttansa tarjoaa? Samaa kysyn itseltäni sataankin kertaan päivässä, ja saan vain sen ylen typerän vastauksen, ettei tee mieli olla syrjäytettynä, joskaan ei tahtoisi edistää varsinaista huikentelevaisuutta.

Kirjottelen tällaisia mitättömyyksiä, koska sanot niiden itseäsi huvittavan, ja ihmettelen kumminkin, mitä hauskaa niissä voipi olla. Muistan varasretkeilyillämme mielikuvituksen maailmaan sinun aina ihailleen suurta ja haaveellista — taruja ritareista, kääpiöistä, jättiläisistä ja hätään joutuneista impysistä, tietäjistä, näyistä, viittovista aaveista ja verisistä käsistä —, kun taasen minä miellyin yksityisen elämän mutkallisiin juoniin tai korkeintaan vain sen vertaiseen yliluonnollisuuteen kuin itämaalaisen haltian tai ystävällisen hengettären välitykseen kuuluu.

Sinä olisit halunnut suunnata elonurasi yli avaran valtameren, joka läikkyy tyvenenä ja meuruaa myrskyn kuohuttelemana tai kohoilee vuorenkorkuisina vyöryinä hirmusään raivotessa. Minä taasen mieluummin pikku haahteni sovittelisin raikkaalle tuuloselle johonkin sisäjärveen tai rauhalliseen poukamaan, missä olisi juuri sen verran pulailua purjehtiessa, että mieli viehtyisi ja taitoa tarvittaisiin, ilman mitään huomattavampaa vaaraa. Ylipäätänsäpä siis arvelen, Matilda, että sinulla olisi pitänyt olla minun isäni osottamassa esivanhempiensa ja aateluutensa ylpeyttä, ritarillista kunniankäsitystään, korkeita lahjojaan sekä vaikeatajuisia ja salaperäisiä opintojaan…

Olisi myöskin pitänyt olla sinulla ystävättärenäsi Lucy Bertram, jonka esi-isät, nimiltään yhtä mahdottomia muistaa kuin tavaillakin, hallitsivat tätä romanttista tienoota ja joka itse syntyi hyvin kummallisissa ja erityistä mielenkiintoa herättävissä olosuhteissa, kuten olen hiukan kuullut. Olisi sinulla pitänyt skotlantilainen asumuksemmekin olla, vuorten ympäröimä, sekä yksinäiset kävelytiemme aaveiden asumille raunioille.

Ja minulla olisi vuorostani ollut Pine Parkin nurmikot ja pensastot kasvihuoneinensa, sinun sävyisä, hyvä, hemmotteleva tätisi, hänen joka-aamuinen kappelissa käyntinsä, hänen päivällisuinahduksensa, hänen whisti-istuntonsa iltasin, hänen lihavasta vaunuvaljakostaan ja vielä lihavammasta ajomiehestään puhumattakaan. Ota sentään huomioon, että tähän esitettyyn vaihtokauppaan ei Brown sisälly — hänen hyvätuulisuutensa, eloisa puhelunsa ja avomielinen urheutensa soveltuvat minun elämäni suunnitelmaan yhtä hyvin kuin hänen voimallinen ryhtinsä, komea muotonsa ja ylväs mielensä olisivat ritaruuden edustajalle omiaan. Kun emme siis voi kerta kaikkiaan kaikin puolin vaihtaa, niin pitänee tyytyä kuten olemme."

WOODBOURNEA PIIRITETÄÄN.

"Minä nousen sairasvuoteelta, rakkahin Matilda, ilmottamaan vastikään sattuneet kummalliset ja hirvittävät tapaukset. Voi, kuinka vähän saisimmekaan laskea leikkiä tulevaisuudesta! Päätin viime kirjeeni sinulle vallattomalla tuulella, hiukan ilkamoiden sinun viehättymisellesi romaanien haaveelliseen ja harvinaiseen puoleen. Saatoinko aavistaakaan joutuvani muutamien päivien kuluttua näkemään sellaisia kohtauksia! Ja yhtä erilaista on olla kauhutapausten katselijana tai niiden kuvailujen lukijana, rakkahin Matilda, kuin kumartua kuilun partaan yli hentojuurisesta närtteestä kiinni pidellen tai ihailla samaa kuilua Salvatorin maisemataulussa esitettynä. Mutta kerronpa kaikki järjestyksessään.

Kertomukseni edellinen osa on jo kylläkin kamala, vaikkei siinä ollut mitään tunteisiini kuuluvaa. Tiedäkin, että tämä seutu on erityisen suotuisa kauppa-alueeksi joukolle hurjimuksia, jotka pujahtelevat melkein vastapäätä olevalta Man-saarelta. Näitä salakuljettajia on luvultaan paljon, päättäväisiä ja peljättäviä, ja aika-ajoin ovat he pitäneet ympäristöä kauhun vallassa, milloin joku on sekaantunut heidän luvattomiin hommiinsa. Arkuudesta tai kehnommista vaikuttimista ovat paikalliset viranomaiset käyneet pelokkaiksi toimimaan heitä vastaan, ja rankaisemattomuus on tehnyt heistä villejä uskalikkoja.

Tuon kaiken kanssa, luulisi, ei ollut mitään tekemistä minun isälläni, muukalaisella, jolla ei mitään virallista asemaa ollut. Mutta täytyy tunnustaa, että hän omia sanojansa käyttääkseni syntyi Marsin ollessa huippuasemassaan, ja että kiista ja verenvuodatus löytävät hänet syrjäisimmistäkin ja rauhallisimmista oloista.

Kello yhdentoista tienoissa tiistaina aamupäivällä olivat Hazlewood ja isäni juuri aikeissa lähteä jalkaisin eräälle pienelle järvelle noin kolmen penikulman päähän sorsia ampumaan. Lucy ja minä taasen järjestelimme senpäiväistä työ- ja opintosuunnitelmaamme. Silloin hälytti meidät huimaa vauhtia pitkin puistokujaa lähenevä kavioiden kapse. Kireä pakkanen oli routaannuttanut maan, joten töminä kuului sitä selvempänä ja kipakampana. Tuotapikaa ilmestyi talon edustalle pari kolme aseestettua ratsumiestä, joista kukin talutti kuormitettua hevosta perässään. Pysymättä tiellä, joka tekee pikku käänteen, karauttivat he suoraan pääovelle. Heidän asunsa oli aivan epäjärjestyksessä ja esiintymisensä hätäistä; usein he vilkaisivat taakseen kuin peljäten kuolettavaa takaa-ajoa kintereillään.

Isä ja Hazlewood riensivät etuovelle kysymään, ketä he olivat ja millä asialla. He ilmottivat olevansa tullivirkamiehiä, jotka olivat kolmisen penikulman päässä ottaneet takavarikkoon nuo salakuljetustavaroilla sälytetyt hevoset. Mutta salakuljettajat olivat saaneet lisäväkeä ja ajoivat nyt heitä takaa, vannottuaan vallottavansa takaisin tavarat ja ottavansa hengiltä miehet, jotka olivat juljenneet täyttää velvollisuutensa. Kuormahevosten heitä hidastuttaessa olivat vainolaiset päässeet lähenemään, joten he olivat paenneet Woodbourneen siinä mielessä, että koska isäni oli palvellut kuningasta, ei hän kieltäytyisi suojelemasta hallituksen palvelijoita, kun näitä uhattiin murhalla heidän toimiessaan velvollisuuksissaan.

Isälleni olisi sotilaallisen alamaisuuden innostuksessa koirakin tärkeä olento, jos se saapuisi kuninkaan nimessä. Hän käski heti säilyttää tavarat eteiseen, aseestaa palvelijat ja puolustaa taloa, jos tarvis tulisi. Hazlewood säesti häntä hyvin uljaasti, ja tuo kummallinen Sampsoniksi nimitetty otuskin tulla tömisteli luolastaan ja sieppasi haulikon, jonka isäni oli laskenut syrjään ottaakseen niin sanotun rihlapyssyn, jolla Idässä ammutaan tiikereitä y.m. Luikku laukesi pappipahan kankeissa käsissä ja oli erään tullimiehen tärvellä. Aseensa siten aavistamattaan pamahtaessa mestari — kuten häntä nimitetään — huudahti 'Tavatonta!' mikä on hänen tavallinen hämmästyksenilmauksensa. Mutta millään voimalla ei miestä olisi saatu panoksettomasta pyssystään luopumaan, joten hänen oli annettava se pitää, varovaisuuden vuoksi kuitenkaan uskomatta hänelle mitään ampumavaroja. Ymmärräthän, että tämä kaikki vältti silloin minun huomioni, paitsi että laukausta säikähdin; mutta jälkeenpäin puhellessaan kohtauksesta Hazlewood sai meidät makeasti nauramaan mestarin tietämätöntä, mutta intoilevaa urheutta.

Saatuaan kaikki kuntoon puolustautumista varten ja asetettuaan väkensä ikkunoihin, ampuma-aseet valmiina, tahtoi isäni käskeä meidät syrjään vaaran tieltä — kellariin, luullakseni — mutta meitäpä ei saatu tikahtamaankaan. Vaikka olin kauhuun kuolla, on minulla niin paljon hänen luontoaan, että mieluummin katselen vaaran uhkaa kuin kuulen sen riehuvan ympärilläni tietämättä sen laatua tai vaiheita. Lucy oli valju kuin marmoripatsas ja tähysti kiinteästi Hazlewoodiin, näköjään kuulemattakaan rukouksia, joilla tämä vannotti häntä poistumaan rakennuksen julkipuolelta. Mutta totta puhuen oli vaaramme vähäinen, ellei etuovea murrettaisi rynnäköllä. Ikkunat oli melkein tukittu patjoilla ja pieluksilla sekä mestarin mielihaikeaksi kaksitaitteisilla niteillä, joita oli kiireisesti kanniskeltu kirjastosta. Aukkoja oli jätetty ainoastaan puolustajien käytettäväksi, mistä ampua ahdistajia.

Isä oli nyt saanut valmistelunsa kuntoon. Istuimme hengähtämättöminä odotellen hämäräksi käyneessä huoneessa, miesten pysyessä vaiteliaina paikoillaan, varmaankin huolestuneesti miettien lähenevää vaaraa. Isä oli tuollaisessa kohtauksessa kuin kotonaan; hän asteli miehestä mieheen ja kertaili ohjeitaan, ettei kukaan vain ampuisi ennen kuin hän antaisi käskyn. Hazlewood tuntui saavan miehuullisuutta hänen katseestaan; hän toimi ajutanttina ja osotti mallikelpoista valppautta hänen määräystensä viemisessä paikasta paikkaan ja niiden asianmukaisen toimeenpanon valvomisessa. Voimanamme oli suunnilleen kaksitoista miestä, vieraat mukaan laskettuina.

Vihdoin keskeytti tämän kaamean odotusloman hiljaisuuden kumea tohu, joka etäämpää kuului virran kohinalta, mutta lähetessään selveni hyvin nopeasti nelistävien ratsujen kiivaaksi töminäksi. Olin sovittanut itselleni tirkistysreiän, josta sain tarkastelluksi vihollisen lähestymistä. Jymy yltyi ja kaikui yhä lähempää, ja viimein ryntäsi ainakin kolmekymmentä ratsumiestä yhtähaavaa nurmikollemme.

Et ole konsanaan nähnyt niin kamalia roikaleita! Tuimasta säästä huolimatta olivat useimmat paitahihasillaan, ilman liivejäkin, silkkihuivit päähineiksi solmittuina, ja kaikki hyvin aseestettuja ratsastuspyssyillä, pistooleilla ja lyömämiekoilla. Olen soturin tytär ja lapsesta pitäen tottunut näkemään sotaa, mutta kuitenkaan ei minua ole mikään eläissäni niin kauhistuttanut kuin noiden ryövärien ilmestyminen, hevoset ponnistuksistaan höyryävinä ja ratsastajat raivoisina ja pettyneinä uhitellen, kun näkivät olevansa torjuttuja käymästä saaliiseensa käsiksi.

He pysähtyivät huomatessaan vastaanottoansa varten tehdyt valmistukset ja näkyivät tovin neuvottelevan keskenään. Vihdoin eräs, jonka kasvot oli valeasuksi noettu ruudilla, astui esille valkea nenäliina ratsastuspyssynsä päässä ja pyysi saada puhutella eversti Manneringia. Määrättömäksi kauhukseni isä avasi vartiopaikaltaan ikkunan ja kysyi, mitä toinen tahtoi.

'Me tahdomme tavaramme, jotka nuo hait meiltä ryöstivät', sanoi mies; 'ja luutnanttimme käskee minun sanoa, että jos ne luovutetaan, niin me tähän otteeseen poistumme edes selvittämättä tilejämme niiden ryökäleiden kanssa, jotka ne anastivat; mutta jos ei, niin me poltamme talon ja vuodatamme jok'ikisen asujamen sydänveren'. Tätä uhkaustaan hän hoki moneenkin kertaan, koristellen sitä yhä uusilla valoilla ja kamalimmilla julisteluilla, mitä julmuus saattoi mieleen johdattaa.

'Tuo kimolla ratsastava herrasmies', selitti pahantekijä, 'jolla on punainen nenäliina kiedottuna otsansa ympäri'.

'Olkaa siis hyvä ja sanokaa tuolle herrasmiehelle, että jollei hän ja hänen mukanaan tulleet roistot heti paikalla poistu nurmikoltani, niin ammun heihin siekailematta.'

Niin sanoen isäni sulki ikkunan ja keskeytti puhelun. Tuskin oli mies palannut joukkoonsa, kun he huikeasti hurraten tai oikeastaan ulvahtaen ampuivat yhteislaukauksen linnotustamme kohti. Lasinsirpaleita sinkoili joka taholla ikkunoista, mutta ennakolta noudatetut varokeinot suojelivat asukkaita. Kolme tuollaista yhteislaukausta räjähti saamatta ainoatakaan laukausta talosta vastaukseksi. Isäni näki heidän sitte hakevan kirveitä ja kankia, nähtävästi hyökätäkseen etuovea murtamaan, ja huusi äänekkäästi: 'Älköön kukaan muu ampuko kuin Hazlewood ja minä. Hazlewood, tähdätkää lähettiä!'

Hän itse tähtäsi kimon seljässä istuvaa miestä, joka putosi laukauksen pamahtaessa. Hazlewoodia onnisti yhtä hyvin. Hän kaatoi sanansaattajan, joka oli laskeutunut ratsailta ja lähestyi kirves kädessään. Heidän kaatumisensa lannisti toiset, jotka alkoivat kääntää ratsujansa pois päin, ja muutamat joukkoon ammutut laukaukset saivat heidät lähtöön. Mukanaan he kantoivat surmansa saaneet tai haavottuneet kumppaninsa. Sen enempää mieshukkaa emme havainneet heidän kärsineen.

Piankin heidän lähdettyänsä saapui suunnattomaksi huojennuksekseni osasto sotaväkeä. Nämä olivat olleet majoittuneina muutamien penikulmain päässä sijaitsevaan kauppalaan ja lähteneet pikamarssissa liikkeelle heti kun huhuttiin ottelusta. Osa sotamiehiä saattoi säikytellyt tullivirkamiehet takavarikkokuorminensa läheiseen satamapaikkaan turvaan, ja minun vakaasta pyytelystäni jäi joitakuita meidän luoksemme siksi ja seuraavaksi päivää, talon turvaamiseksi noiden rosvojen kostolta.

Sellainen, rakkahin Matilda, oli ensimäinen säikkyni. Muistaessani lisään, että roistot jättivät erääseen mökkiin tien varteen sen miehen, jonka kasvot olivat ruudilla noetut, nähtävästi syystä, että hän ei kyennyt kestämään kuljettamista. Hän kuoli puolisen tuntia jälkeenpäin. Ruumista tarkastettaessa todettiin se erääksi ympäristön renttuilevaksi maalaiseksi, joka oli tunnettu salametsästäjänä ja salakuljettajana.

Saimme lähiseudun perheiltä monia onnittelusanomia, ja yleensä myönnettiin, että jotkutkin tuollaiset urhean vastarinnan näytteet suuresti lannistaisivat noiden lainrikkojain julkeutta. Isäni jakeli palkintoja palvelusväelleen ja ylisti Hazlewoodin miehuutta ja kylmäverisyyttä maasta pilviin. Lucy ja minä saimme osamme hänen kiittelystään, koska olimme ammunnan aikana pysyneet lujina emmekä olleet häirinneet häntä kirahduksilla tai vaikerruksilla.

Mitä mestariin tulee, käytti isäni tilaisuutta pyytääkseen häntä vaihtamaan nuuskarasiaa kanssaan. Kelpo miestä suuresti imarteli ehdotus, ja ylenpalttisesti ylisteli hän uuden nuuskarasiansa kauneutta. 'Se näyttää yhtä muhkealta', puheli hän, 'kuin olisi se todellista Ophirin kultaa'. Ihmeellistä olisikin, ellei se siltä näyttäisi, kun se toden teolla on juuri siitä metallista muovailtu; mutta tehdäkseni tälle kunnon olennolle oikeutta on minun lausuttava vakaumuksenani, että tieto sen todellisesta arvosta ei korottaisi hänen käsitystään isäni hyväsydämisyydestä, vaikka hän nyt uskookin sen olevan kullattua tompakkia.

Hänellä on ollut kova urakka sulkuihin käytettyjen niteitten paikoilleen viemisessä, ryppyjen ja koirankorvien oikomisessa ja muiden vammojen korjaamisessa, joita ne kärsivät linnapalveluksessaan. Hän toi nähtäväksemme muutamia lyijynkappaleita ja luoteja, joita nuo jyhkeät teokset olivat ottelussa pysähdyttäneet. Hän oli suurella huolella kaivellut ne irti; ja jos olisin oikealla tuulellani, niin voisin sinulle antaa hullunkurisen kuvauksen hänen hämmästelystään sen tylsyyden johdosta, jolla me kuuntelimme lueteltavan Thomas Aquinon tai kunnianarvoisan Krysostomuksen saamia haavoja ja typistyksiä.

Mutta oikealla tuulellani en ole, ja minulla on vielä toinen ja huomattavampi tapaus kerrottavana. Olen kuitenkin niin väsyksissäni jo tästä ponnistuksesta, että voin vasta huomenna jatkaa. Pidätän sentään tämänkin kirjeen siihen asti, jotta sinussa ei herätä huolestumista oma ystävättäresi

ONNETON LAUKAUS.

"Minun täytyy ryhtyä kertomukseeni jälleen siitä kohdasta, mihin eilen keskeytin, rakkahin Matilda.

Pariin kolmeen päivään emme muusta puhuneet kuin piirityksestämme ja sen luultavista seurauksista, ja hälisimme isäni vastahakoisiin korviin ehdotusta, että lähtisimme Edinburghiin tai ainakin Dumfriesiin, missä on harvinaisen hyvää seuraa, kunnes noiden konnien suuttumus hälvenisi. Hän vastaili hyvin tyynesti, ettei hänen tehnyt mieli antaa isäntänsä talon ja Woodbournessa olevan irtaimistonsa tuhoutua. Hän pyysi saada luvallamme huomauttaa, että häntä oli tavallisesti pidetty pätevänä ryhtymään toimenpiteisiin perheensä turvaamiseksi tai suojelemiseksi. Jos hän pysyisi rauhallisesti kotonaan, niin ei hänen käsittääkseen heittiöiden saama vastaanotto ollut omiaan kehottamaan toiseen vierailuun, mutta jos hän mitään arkailua ilmaisisi, niin se olisi varma keino joutua juuri siihen vaaraan, jota me pelkäsimme.

Rohkaistuneina hänen todistelustaan ja siitä järkkymättömästä välinpitämättömyydestä, jolla hän oletettua vaaraa kohteli, aloimme me hiukan virkistyä ja tehdä kävelyjämme tavalliseen tapaamme. Miesväki vain sai toisinaan kehotuksen ottaa pyssyt mukaansa meitä saatellessaan, ja huomasin isän useana yönä pitävän erityistä huolta talon kunnollisesta telkeemisestä sekä vaativan palvelusväkeä pitämään aseensa valmiina tarpeen varalta.

Mutta kolme päivää takaperin sattui tapaus laatuaan sellainen, että se säikytteli minua paljoa pahemmin kuin salakuljettajien hyökkäys.

Kerroin sinulle, että jonkun matkan päässä Woodbournesta on pieni järvi, jonka rannoilla herrasmiehet toisinaan käyvät linnustamassa. Satuin aamiaisella sanomaan, että mieleni tekisi nähdä se nykyisin jäätyneenä, jolloin sillä hyörii luistelijoita ja kiemurtajia, joiksi täällä nimitetään erään jäällä harjotettavan pelin harrastajia. Maa on lumessa, mutta hanki niin kovettunutta, että arvelin Lucyn ja minun uskaltautuvan tuolle matkalle, sinne kun vei huvittelijain kovaksi tallaama polku.

Hazlewood oitis tarjoutui saattamaan, ja sovimme, että hän ottaisi lintupyssynsä mukaansa. Hän naureskeli ampumaretkeilyllä oloa lumen aikana, mutta arkailuamme hälventääkseen antoi eräälle satunnaisesti aitausmetsäin vartijana käytetylle hevosrengille toimeksi seurata meitä pyssy kädessä. Eversti Mannering taasen ei pidä väkijoukoista eikä minkäänlaisista nähtävistä, joissa ihmisolennot ovat katseltavina, ellei kerrassaan ole sotaväen katselmus kysymyksessä. Hän siis kieltäysi liittymästä seurueeseen.

Läksimme liikkeelle tavallista aikaisemmin, kauniina, reipastuttavana pakkasaamuna, ja puhtaan ilman joustavuus karaisi mieliämme ja hermojamme. Kävelymatka järvelle oli riemastuttava, tai ainakin olivat vastukset sellaisia, että ne meitä vain hauskuttivat, kuten iljanteinen kaljama, tai eteen sattunut jäätynyt viemärioja, jotka tekivät Hazlewoodin avun tuiki välttämättömäksi. En luule Lucyn pitäneen kävelystään sen vähemmin noiden pikku pulien takia.

Näköala järvelle päin oli ihana. Toisella sivulla reunustaa sitä jyrkkä kallionhuippu, josta riippui tuhansia jättiläismoisia jääpuikkoja auringon hohteessa välkähdellen. Toisella sivulla taasen on metsikkö, jossa nyt männyt haaveellisina kantoivat lumitaakkojansa oksillaan. Itse järven jäätyneellä povella kirmaili liuta ihmisolentoja, toiset pääskysen vauhtia kiitäen, toiset liitäen mitä soreimmissa kierukoissa tai viehättyneinä vähemmän toimeliaaseen ajanvietteeseen, tunkeillen sen alan ympärillä, missä kahden kilpailevan pitäjän asukkaat kiistasivat kiemurtamispalkinnosta, — tärkeästäkin kunniasta, jos sekä pelaajien että katselijain hartaudesta sai päätellä. Me kävelimme pikku järven ympäri, tukenamme Hazlewood, joka tarjosi käsivartensa meille kumpaisellekin.

Miksi mainitsen näitä pikku piirteitä? Enhän niihin voi nyt mitään viehätystä tuntea, taivas sen tietää — mutta haperaa risua hapuilevan hukkuvan tavoin tarraan jokaiseen verukkeeseen kertomukseni kamalan jatkon siirtämiseksi. Mutta ilmotettava se on — minun täytyy saada edes yhden ystävän osanotto tähän sydäntäsärkevään onnettomuuteen.

Olimme kotimatkalla polkua pitkin, joka johti honkaistutusten halki. Lucy oli irrottautunut Hazlewoodin käsivarresta — ainoastaan ehdottoman välttämättömyyden perusteella suostuu hän käyttämään rakastajansa apua. Minä vielä nojausin toiseen käsivarteen. Lucy seurasi meitä hyvin lähellä ja palvelija tuli pari kolme askelta taampana. Sellainen oli asemamme, kun yhtäkkiä ja ikäänkuin maasta putkahtaneena seisoi Brown edessämme jyrkässä tien polvekkeessa!

Hän oli pukeutunut hyvin yksinkertaisesti, voisinpa sanoa karkeasti, ja hänen koko olemuksessaan oli jotakin rajua ja kiihtynyttä. Minä kirkaisin hämmästyneenä ja säikähdyksissäni. Hazlewood käsitti hätäilyni väärin, ja Brownin lähestyessä kuin puhutellakseen minua käski saattajani korskeasti hänen peräytyä neitiä säikyttelemästä. Brown vastasi yhtä yrmeästi, ettei hänellä ollut mitään aihetta ottaa käskijältään opetusta, miten käyttäytyä tuon tai tämän neidin nähden.

Hazlewood kaiketi ajatteli hänen kuuluvan salakuljettajain joukkueeseen ja hautovan jotakin pahaa mielessään; tämän vaikutelman alaisena hän luultavasti kuuli ja käsitti uhmaajaansa vaillinaisesti. Hän sieppasi pyssyn palvelijalta, joka oli tullut tasallemme, tähtäsi Brownia ja käski hänen henkensä uhalla etääntyä. Kauhistukseni salpasi minulta sanat, ja kirahdukseni vain jouduttivat turmaa. Tuolla tavoin uhattuna Brown ryntäsi Hazlewoodin kimppuun, kävi rinnusteluun hänen kansaan ja oli jo saada pyssyn väännetyksi hänen kouraisustaan, mutta silloin se nujakassa laukesikin ja panos sattui Hazlewoodia hartioihin. Hän kaatui paikalla.

En nähnyt enempää, sillä koko näkymö vilisi silmissäni, ja minä pyörryin; mutta Lucyn kertoman mukaan tuijotteli tämän kolttosen onneton tekijä tuokion eteensä syntynyttä näytelmää, kunnes Lucyn kirkuminen alkoi hälyttää ihmisiä järveltä näkyviin. Silloin hän ponnahti pensasaidan yli, joka erotti polun istutusmetsästä, eikä ole sen koommin ilmestynyt kuuluviin. Renki ei yrittänyt häntä pysähdyttää tai nujertaa, ja se selostus, minkä hän apuun rientäneille antoi, sai heidät pikemmin ihmisrakkaasti toinnuttelemaan minua kuin osottamaan urheuttansa ajamalla takaa rosvoa, jota renki kuvaili pelottavan voimakkaaksi ja täysin aseistetuksi mieheksi.

Hazlewood kannettiin kotiin, Woodbourneen nimittäin. Toivoakseni ei hänen haavansa osottaudu missään suhteessa vaaralliseksi, vaikka hänellä on kovia kärsimyksiä. Mutta Brownille täytyy seurausten olla mitä turmiollisimmat. Isäni jo ennestään on häntä kohtaan katkera, ja nyt hän lisäksi on saanut vastaansa maan lain ja Hazlewoodin isän suuriäänisen kostonhavittelun; jälkimäinen uhkaa mullistaa maat ja taivaat poikansa pahoinpitelijän tavottamiseksi.

Kuinka kykenee hän kätkeytymään takaa-ajon kostonhimoiselta vireydeltä? Kiinni joutuneena kuinka puolustautumaan lakien ankaruudelta, joka voipi kuulemani mukaan vaatia hänen henkensäkin? Ja miten keksisin keinon hänen varottamisekseen vaarasta? Toisena mielentuskan lähteenä minulle on Lucyn huonosti salattu murhe rakastajansa haavottumisesta, ja kaikki tuntuu ympärilläni todistavan sitä varomatonta suhdettani vastaan, joka on tämän turman tuottanut.

Kaksi päivää makasin hyvinkin huonona sairaana. Jonkun verran viihdytystä sain siitä sanomasta, että Hazlewood oli paranemassa ja että hänen ampujansa oli teillä tietämättömillä; hänen tiedettiin vain varmastikin olleen salakuljettaja-joukkueen johtajia. Epäluulon ja takaa-ajon kohdistuminen noiden heittiöiden taholle luonnollisesti helpottaa hänen pakoonpääsyään ja on toivoakseni jo tähän mennessä tehnyt sen varmaksikin. Mutta partioita kulkee ratsain ja jalkaisin ristiin rastiin seutukunnalla, ja minua kiduttaa alituinen sekava ja vahvistumaton huhuilu pidätyksistä ja huomioista.

Sillävälin on suurimpana lohdutuksenani Hazlewoodin jalomielinen suoruus. Itsepintaisesti väittää hän, että lähestyipä hänen haavottajansa seuruettamme missä aikeissa tahansa, laukesi hänen varman vakaumuksensa mukaan pyssy rinnustelussa tapaturmaisesti, joten hänen saamansa vamma ei ollut tahallinen. Hevosrenki toiselta puolen inttää, että ase kiskaistiin Hazlewoodin käsistä ja täydellä tarkotuksella suunnattiin häneen, ja Lucy kallistuu samaan käsitykseen. En heitä epäile tahallisesta liiottelusta, mutta tuollainenpa vain on inhimillisen todistuksen erehtyväisyys, sillä ihan vääjäämättömästi pamahti onneton laukaus tarkotuksetta.

Kenties olisi parasta uskoa koko salaisuus Hazlewoodille — mutta hän on kovin nuori ja minulle on peräti vastenmielistä mennä hänelle selittelemään hullutustani. Kerran ajattelin ilmaista asian Lucylle, ja alotinkin kysymällä, mitä hän muisti noin kovaonnisella tavalla kohtaamamme miehen olemuksesta ja ulkomuodosta. Mutta hänkös niin kamalaksi kuvailemaan metsärosvoa, että minä menetin kaiken rohkeuteni ja haluni tunnustaa kiintymystäni sen näköiseen olentoon kuin hän kuvitteli. Minun täytyy sanoa, että miss Bertram on kummallisen puolueellinen ennakkoluulojensa tähden, sillä harvassa on komeampia miehiä kuin Brown-parka. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja oudossa ja äkillisessä ilmestymisessäänkin tuona onnettomana kertana, kaikin puolin epäsuotuisissa olosuhteissa, tuntui hän minusta voittaneen lisää soreutta ja ilmehikästä kasvonpiirteiden arvokkuutta, nyt tarkemmin muistellessani hänen esiintymistään. Vieläkö konsanaan kohtaamme toinen toistamme? Kuka voi siihen kysymykseen vastata?

Kirjota minulle ystävällisesti, rakkahin Matilda — mutta milloin olet toisin tehnytkään? — kuitenkin jälleen, kirjota minulle pian ja kirjota ystävällisesti. En ole sellaisessa asemassa, että neuvo tai nuhde hyödyttäisi, eikä ole minulla tavallista vilkkauttani niiden torjumiseksi naljailulla. Tunnen lapsen kauhuja, joka ajattelemattomassa kisailussaan on pannut liikkeeseen jonkun voimallisen koneiston. Hän tarkkailee pyörien hurinaa, ketjujen kalketta, lieriöiden kierimistä ympärillään ja on yhtä suuresti ihmeissään heikon välityksensä toimimaan panemista jättiläisvoimista, kuin kauhuissaan seurauksista, joita hänen on pakko odottaa ilman mitään ehkäisyn mahdollisuuksia.

Minun tulee mainita, että isäni on hyvin leppeä ja hellä. Kokemani säikähdys on riittävänä selityksenä hermostoni häiriölle. Toivon Brownin päässeen pakenemaan Englantiin taikka kenties Irlantiin tai Man-saarelle. Siinä tapauksessa hän saisi turvassa odotella Hazlewoodin haavottumisen seurauksia, sillä noiden maiden lainkäyttö-välit Skotlannin kanssa eivät, Jumalan kiitos, ole kovinkaan likeiset. Tällähaavaa olisivat seuraukset hänen kiinnijoutumisestaan hirveitä. Yritän vahvistaa mieltäni todistelemalla itselleni sellaista vauriota mahdottomaksi.

Oi, kuinka väleen ovatkaan surut ja pelkäilyt, todelliset ja ankarat, seuranneet sitä tasaista ja rauhallista olotilaa, johon vielä äsken pyrin ikävystymään! Mutta en sinua enää pitemmälti tahdo valituksillani rasittaa. Hyvästi, rakkahin Matilda!

MR. GLOSSIN KUNNOSTAUTUU.

Innokkaimpia tavottelemaan sitä henkilöä, joka oli väijynyt ja haavottanut nuorta Charles Hazlewoodia, oli squire Gilbert Glossin, entinen käräjäkirjuri, nykyään Ellangowanin lairdi ja hänen arvoisuutensa rauhantuomari. Hänen siinä osottamansa uutteruuden vaikuttimet olivat moninaiset; mutta oletamme lukijaimme jo sen verran tuntevan tätä herrasmiestä, etteivät katso hänen olleen siinä puuhassaan syypää mihinkään aatosperäisen oikeuden kiihkoilevaan tai hillittömään rakkauteen.

Totuus on se, että tämä kunnioitettava kansalainen huomasi olonsa vähemmän mukavaksi kuin oli odottanut, juoniteltuansa itselleen hyväntekijänsä maaomaisuuden. Menestyneen keinottelun itseonnitteluja eivät aina olleet hänen ajatuksensa kotona, missä kovin paljon esiintyi entisaikoja muistuttelevaa. Ja ulos päin tarkastellessaan ei hän voinut olla tajuamatta, että hän pysyi suljettuna piirikunnan säätyhenkilöiden seurasta, joiden tasalle oli mielestään kohottautunut.

Häntä ei hyväksytty heidän klubeihinsa, ja julkisissa kokouksissa, joista häntä ei voitu kokonaan pitää erossa, huomasi hän olevansa syrjitty sekä saavansa kylmäkiskoisia ja halveksivia silmäyksiä. Tätä vastenmielisyyttä pitivät yllä sekä periaate että ennakkoluuloisuus, sillä seudun herrasmiehet vihasivat häntä niiden keinojen takia, joilla hän oli asemansa anastanut, samalla kun halveksivat hänen alhaista sukuperäänsä. Alemmissa kansankerroksissa oli hän vieläkin kehnommassa maineessa. Ne eivät tahtoneet hänelle myöntää paikallista Ellangowanin lisänimeä eivätkä tavanmukaista mr.-puhuttelusanaa. Sillä taholla hän oli pelkkä Glossin, ja niin uskomattomasti kiinnitti hänen turhamaisuuttaan tämä mitätön seikka, että hänen tiedettiin antaneen puolikruunusen kerjäläiselle, syystä että tämä oli pennyä pyydellessään kolmasti puhutellut häntä Ellangowaniksi.

Kipeästi hän siis tunsi yleisen kunnioituksen puutteen, etenkin verratessaan omaa asemaansa ja vastaanottoansa seurapiireissä mr. Mac-Morlanille suotuun kohteluun. Tämä oli maallisessa suhteessa paljoa alempana, mutta häntä rakasti ja kunnioitti sekä rikas että köyhä, ja hitaasti mutta varmasti oli hän laskemassa perustusta kohtuulliselle varallisuudelle, saaden osakseen hyvänsuopaisuutta ja arvonantoa kaikkien taholta, jotka hänet tunsivat.

Sisäisesti kirveli Glossinin mieltä kohtelu, jota hänen olisi tehnyt mieli sanoa seudun väestön ennakkoluuloisuudeksi ja joutavoimiseksi, mutta hän oli liian viisas välittääkseen julkisesti. Hän oivalsi kohoamisensa siksi verekseksi, ettei se aivan pian unohtuisi, ja nousunsa välikappaleet siksi ilkeiksi, ettei niitä hevillä annettaisi anteeksi. Mutta aika, ajatteli hän, vähentää ihmetystä ja lieventää vihattua käyttäytymistä.

Hän oli asemansa saavuttanut tutkiskelemalla ihmisluonteen heikkoja kohtia, ja samalla taidokkuudella päätti hän siis vaania tilaisuuksia, joissa pääsisi osottautumaan avulliseksi niillekin, jotka häntä vähimmin sietivät. Hän luotti siihen, että hänen oma kyvykkäisyytensä, maalaisherrasmiesten alttius riitaantumisiin, jolloin lakimiehen neuvo käy kallisarvoiseksi, ja lukemattomat muut kärsivällisyydellä ja näppäryydellä hoideltavat sattumat piankin saattaisivat hänet merkitsevämpään ja kunnioitetumpaan asemaan naapuriensa kesken. Kenties hän vielä ylenisi sillekin huipulle, jonka toisinaan saavuttaa ovela, maailmallinen, hommakas liikekyky, kun hän maalaisherrasmiesten keskessä asuvana joutuu Burnsin sanoilla olemaan:

Eversti Manneringin taloa vastaan tehty rynnäkkö ja sitä seurannut Hazlewoodin haavottuminen näyttivät Glossinista oivalliselta tilaisuudelta saattaa suuri yleisö käsittämään, mitä hyötyä pystyy tuottamaan toimelias oikeuden edustaja (hän oli jonkun aikaa takaperin saanut valtuutuksensa rauhantuomariksi), joka tuntee hyvin sekä lain että laittomien kaupankävijäin tyyssijat ja tavat. Viimeksi mainitulla alalla hän oli saanut asiantuntemuksensa entisistä likeisistä väleistään muutamiin etevimpiin salakuljettajiin. Niiden perusteella oli hän tuolloin tällöin toiminut noiden henkilöiden lainopillisena neuvonantajana, toisin ajoin taasen heidän yritystensä osakkaana.

Mutta tämä yhteys oli lakannut jo vuosia sitten; ja ottaen huomioon, kuinka lyhyt on ura tuollaisilla suurmiehillä ja kuinka lukuisat ovat ne seikat, jotka saavat heidät vetäytymään pois erinäisiltä toimintansa näyttämöiltä, ei hänellä ollut vähintäkään syytä ajatella, että hänen nykyiset tutkistelunsa voisivat mahdollisesti vaarantaa ketään vanhaa ystävää, jolla sattuisi vuorostaan olemaan kostokeinoja häntä vastaan. Entinen aatteellinen osanotto tuollaisiin lainrikkomuksiin oli hänen nähdäkseen seikka, jonka ei tarvinnut missään suhteessa ehkäistä häntä nyt käyttämästä kokemustaan yleisön hyväksi tai oikeammin omien yksityispyyteittensä edistämiseksi.

Eversti Manneringin suotuisan mielipiteen ja kannatuksen voittaminen puolelleen ei ollut vähäarvoinen tavoteltava miehelle, jonka teki kovasti mieli päästä pannastaan, ja vielä tärkeämpää oli saavuttaa vanhan Hazlewoodin suosio, tämä kun oli piirikunnan johtomiehiä. Ja lopuksi, jos hänen onnistuisi keksiä, pidättää ja saattaa syyhyn rikolliset, olisi hänellä se tyydytys, että Mac-Morlan nolaantuisi ja jossain määrin joutuisi häpeäänkin. Tällehän piirikunnan sijaissheriffinä varsinaisesti kuului tämänlainen tutkinta, joten hänen maineensa varmastikin kärsisi yleisön silmissä, jos Glossinin vapaaehtoiset ponnistukset menestyisivät paremmin kuin hänen virkatoimintansa.

Noin elähyttävien vaikuttimien innostamana ja hyvin tutustuneena alempiin oikeudenpalvelijoihin pani Glossin kaikki joustimet käyntiin saadakseen ilmi ja mahdollisuutta myöten otattaakseen kiinni joitakuita siitä joukkiosta, joka oli ahdistanut Woodbournea, erittäinkin haluten saada käsiinsä sen henkilön, joka oli ampunut Charles Hazlewoodia. Hän lupaili suuria palkintoja, esitti taitavia suunnitelmia ja käytti henkilökohtaisia välejänsä vanhojen salakuljetuskauppaa kannattavien tuttaviensa keskuudessa, selitellen heille paremmaksi uhrata kätyri tai kaksikin kuin joutua epäillyksi moisten katalien hommien suosimisesta.

Mutta jonkun aikaa pysyivät kaikki nämä ponnistukset tehottomina. Alempi kansa joko suosi tai pelkäsi salakuljettajia liiaksi, antaakseen mitään todistusta heitä vastaan. Viimein sai vireä tuomari tietoonsa, että Hazlewoodin haavottajan tuntomerkkeihin soveltuva mies oli kohtauksen edellisen yön asunut Gordonin Vaakunassa Kippletringanissa. Sinne läksi kiireen kautta mr. Glossin, kuulustellakseen vanhaa tuttavaamme mrs. Mac-Candlishia.

Lukija muistanee, ettei mr. Glossin tämän kelpo vaimon ajatuksissa saanut suosiollista sijaa. Sen vuoksi hän tulijan kutsumana saapui vierashuoneeseensa hitaasti ja vastahakoisesti ja sisälle tullessaan tervehti mitä kylmäkiskoisimmasti. Kaksinpuhelu kävi sitte seuraavasti:

"Mrs. Mac-Candlish, haluaisin tietää, syövätkö tuomarit täällä päivällistä tavallisuuden mukaan käräjien jälkeen tiistaina?"

"Luulen — taitavat niin tehdä, sir — tavallisuuden mukaan" — (huoneesta lähtemäisillään).

"Malttakaahan hetkinen, mrs. Mac-Candlish — kas, teilläpä on tuima kiire, hyvä ystävä! Olen tässä ajatellut, ettei taitaisi olio hullummaksi klubi täällä kerran kuussa päivällisellä."

"Niin, oikein", sanoi Glossin, "tarkotan maanomistajia ja piirikunnassa jotakin merkitseviä herrasmiehiä; tekisi mieleni panna alulle sellainen homma".

Kuiva yskähdys, jolla mrs. Mac-Candlish otti vastaan tämän esityksen, ei suinkaan ilmaissut mitään vastenmielisyyttä itse hanketta kohtaan, käsitteellisenä, mutta sisälsi suurta epäuskoisuutta, miten pitkälle se menestyisi esittäjänsä hoimissa. Se ei ollut kieltoperäistä köhää, vaan arveloitsevaa köhää, ja sellaiseksi sen Glossin tajusi; mutta hänen aivoituksiinsa ei loukkaantuminen soveltunut.

"Onko taivallettu rivakasti tätä kautta, mrs. Mac-Candlish? Lienee väkeä riittänyt?"

"Ei, ei, — viivähtäkää silmänräpäys, senhän voinette tehdä, vanhan tuttavuuden takia? Kuulkaahan, muistatteko huomattavan pitkää nuorta miestä, joka oli talossanne viime viikolla yötä?"

"Tosiaankaan, sir, enpä osaa oikein sanoa — en koskaan pidä sillä lukua, ovatko vieraani pitkiä tai pätkiä, kunhan laskulle laittavat mittaa."

"Ja jolleivät sitä tee, niin te voitte sen tehdä heidän puolestaan, hä, mrs. Mac-Candlish? — ha, ha, ha! Mutta tämä tiedustamani nuori mies oli suunnilleen kuusi jalkaa mitaltaan, musta metallinappinen nuttu yllään, vaaleanruskea tukka jauhottamaton, siniset silmät ja suora nenä, matkusti jalkaisin, ilman palvelijaa tai tamineita — tottahan voitte muistaa sellaisen matkustavaisen nähneenne?"

"Hyväinen aika, sir", vastasi mrs. Mac-Candlish, luontuvana tekemään turhiksi hänen tiedustelunsa, "en voi ruveta vaivaamaan päätäni sellaisella asialla — tällaisessa talossa on tietääkseni parempaakin tehtävää kuin pitää muistissa matkustavaisten tukkaa tai silmiä taikkapa neniäkään".

"Siinä tapauksessa, mrs. Mac-Candlish, minun täytyy suorin sanoin huomauttaa teille, että tuota henkilöä epäillään rikoksesta. Näiden epäluulojen johdosta minä tuomarina tätä teiltä kuulustan — ja jos kieltäydytte vastaamasta kysymyksiini, niin minun täytyy panna teidät valalle."

"Mutta, sir, minäpäs en ole vapaa vannomaan[33] — me olemme aina käyneet vapaakirkollisten sananselityksissä. Totta on kyllä, että me kylänvanhin Mac-Candlishin aikaan (kelpo sielun) käytimme kirkkoa, mikä oli säällisintä hänen asemassaan, kun hän kerran oli virassa — mutta hänen tultuansa kutsutuksi Kippletringania parempaan paikkaan olen minä palannut arvoisan mestari Mac-Grainerin kuulijoihin. Niinpä, katsokaas, sir, minulla ei ole vapaisuutta vannoa puhumatta papille — varsinkaan ketään viatonta nuorukaisparkaa vastaan, joka on vieraana ja ystävättömänä kulkenut seutumme kautta."

"Kenties huojennan arveluksianne, vaivaamatta mr. Mac-Graineria, kun ilmotan, että tiedustamani mies on sama, joka ampui nuorta ystäväänne Charles Hazlewoodia."

"Siunaa ja varjele! Kukas olisi hänestä sellaista uskonut? Ei, jos olisi ollut kysymyksessä velka tai vaikkapa pikku temmellys tullinuuskijain kanssa, niin eipä olisi Nelly Mac-Candlishin kieleltä sanaakaan kirvonnut häntä vastaan. Mutta jos hän tosiaankin ampui nuorta Hazlewoodia — mutta minä en voi sitä ajatellakaan, mr. Glossin! Tämä on kai vain teidän metkujanne — en voi sellaista ajatella noin säveästä nuorukaisesta. Ei, ei, tämä on niitä teidän ainaisia kepposianne. Jonkun saamamiehen usuttama tietenkin olette hänen jäljilleen."

"Näen ettei teillä ole mitään luottamusta minuun, mrs. Mac-Candlish; mutta silmätkääpä näitä todistuksia, rikoksen näkijäin allekirjottamia, ja päättäkää itse, eivätkö konnan tuntomerkit kuvaile teidän vierastanne."

Hän työnsi paperit emännän käteen, ja tämä lueskeli ne hyvin huolellisesti, usein ottaen nenältään silmälasinsa, luodakseen katseensa taivasta kohti tai kenties pyyhkäistäkseen silmästään kyyneleen, sillä nuori Hazlewood oli kunnon emännän erityinen suosikki.

"No niin, niinpä niin", puheli hän lopetettuaan tarkastuksen, "koska asia on tuolla tavoin, niin luovutan minä hänet puolestani, roiston! Mutta hohoi, kylläpä me olemme erehtyviä kuolevaisia! En ole konsaan nähnyt kasvoja, jotka enemmän olisivat minua miellyttäneet, enkä säveämpää ja näpsempää nuorukaista — ajattelin häntä johonkin pulaan joutuneeksi herrasmieheksi. Mutta minä hylkään sen heittiön — ampuakin Charles Hazlewoodia — ja nuorten neitosien nähden, viattomien poloisten! Minä hylkään hänet."

"Myönnätte siis, että sellainen henkilö asui täällä juuri katalan teon edellä?"

"Asui kyllä, sir, ja kaikki talon väki mielistyi häneen, hän oli sellainen avomielinen, säyseä nuori mies. Ei hänen kulutuksensa tähden, sen tiedän sanoa, sillä hän vain tilasi lampaankylkeä ja kännikän olutta, ja ehkäpä lasillisen tai kaksi viiniä ja minä pyysin hänet juomaan minun kanssani teetä enkä pannut sitä laskuun. Illallista hän ei syönyt, vaan sanoi olevansa väsyksissään koko edellisen yön matkustettuaan — joissakin konnankoukuissa kai kuljeskellut, senhän osaan nyt sanoa."

"Sainhan kuin sainkin", vastasi emäntä, nyt yhtä kiihkeänä julistamaan tietojaan kuin äsken niitä salaamaan. "Hän sanoi olevansa Brown nimeltään ja kertoi olevan luultavaa, että joku vanha vaimo, mustalaisakan näköinen, saattaisi häntä tiedustaa — niin, niin, sano minulle seurasi, niin sanon kuka olet! Voi sitä lurjusta! No niin, sir, aamulla hän lähtiessään maksoi laskunsa hyvin kunniallisesti ja antoi jotakin siivoojattarelle kaiketikin, sillä Grizyllä ei ole mitään minulta, paitsi kaksi uutta kenkäparia vuoteensa ja ehkä pikku kehotuspalkkio kekrimaanantaina —"

Tässä näki Glossin tarpeelliseksi puuttua puheeseen ja toimittaa kerkeän emännän takaisin tolalleen.

"Niin juuri, hän vain sanoi, että jos sellainen henkilö tulee tiedustamaan Brownia, niin sanokaa menneeni katselemaan Loch Creeraniksi nimittämänne järven luistelijoita ja palaavani tänne päivälliselle. Mutta takaisin hän ei tullutkaan — vaikka minä häntä niin uskollisesti odotin, että itse pidin silmällä kananpoikien ja kupukyyhkysen paistamista, ja sitä minä en tavalliseksi työkseni tee, mr. Glossin — ja vähänpä ajattelin, millainen luistelu hänellä liikkui mielessään — mr. Charles-poloisen ampuminen!"

Mr. Glossin oli viisaana tutkijana antanut todistajansa purkaa kaikkea kummasteluansa ja suuttumustaan. Nyt hän alkoi udella, oliko epäilty henkilö jättänyt majataloon mitään omaisuutta tai papereita.

"Totta tosiaan, hän antoi käärön — pienen käärön minun talteeni, ja hopearahaa hän minulle antoi ja pyysi minua hankkimaan hänelle puoli tusinaa röyhyteltyjä paitoja, ja Peg Pasley on niitä puuhassa paraikaa — ne saattavat kelvata hänelle somistautuaksensa ylös Lawnmarketia[34] marssimaan, riiviölle!"

"Enpä tiedä — tietenkinhän oikeuden täytyy kulkea tolaansa — mutta kun jotakin uskotaan jonkun tallennettavaksi, niin kai maar hän on siitä vastuussa — mutta minä huudankin sisälle diakoni Bearcliffin, ja jos te, sir, haluatte kirjottaa luettelon käärön sisällöstä, mr. Glossin, ja annatte minulle kuitin diakonin nähden — tai vielä parempana pitäisin, jos se sinetittäisiin ja jätettäisiin diakoni Bearcliffin käsiin — se tekisi mieleni keveäksi — enhän minä mitään muuta kaipaa kuin oikeutta puolelle kuten toisellekin."

Mrs. Mac-Candlishin luontainen terävyys ja kokemuksen kasvattama epäluuloisuus olivat taipumattomat, joten Glossin kutsutti diakoni Bearcliffin puhelemaan "siitä konnasta, joka oli ampunut mr. Charles Hazlewoodia". Diakoni ilmestyi tekotukka viistossa, hän kun tuomarin kutsun kuullessaan oli niin kiireisesti siihen vaihtanut Kilmarnock-lakkinsa, jota hän tavallisesti piti päässään ostajiansa palvellessaan.

Mrs. Mac-Candlish haki sitten esille Brownin hänelle jättämän käärön; siinä oli mustalaisen kukkaro. Nähdessään sen monipuolisen sisällön kallisarvoisuuden onnitteli mrs. Mac-Candlish ajatuksissaan itseään niistä varokeinoista, joihin oli ryhtynyt ennen kuin luovutti talletettavansa mr. Glossinille. Tämä taasen oli näköjään puolueettoman vilpittömänä ensimäinen ehdottamaan, että kalleuksista laadittaisiin tarkka luettelo, jotta ne sitten annettaisiin diakoni Bearcliffin haltuun, kunnes ne lähetettäisiin kuninkaan oikeuston rikosasiain osastoon. Hän ei halunnut, huomautti hän, omasta kohdastaan olla vastuussa esineistä, joilla näytti olevan melkoisen suuri arvo ja jotka epäilemättä oli mitä katalimmalla tavalla saatu.

Emäntä oli nyt yhä innokkaampi toimittamaan valaistusta asiaan, sillä kukkaron sisältö todisteli hänelle tehokkaasti, ettei hänen vieraansa voinut olla kelpo väkeä. Hän huomautti nyt Glossinille, että hänen kyytimiehensä ja tallirenkinsä olivat kumpainenkin nähneet muukalaisen jäällä sinä päivänä, jona nuori Hazlewood sai vammansa.

Lukijaimme vanha tuttava Jaakko Jabos kutsuttiin ensimäisenä esille. Avoimesti myönsi hän nähneensä ja puhutelleensa sinä aamuna muukalaista, joka hänen tietääkseen oli edellisen yönsä ollut Gordonin Vaakunassa.

"Käännyimmekö? Häi eihän me siinä mihin käännytty, jäällä vain painallettiin suoraan kohti rantaa."

"Ka, kysymyksiähän tuo vain teki niinkuin vieras ainakin", vastasi kyytimies, johon näkyi hänen emännästään siirtyneen vastaanhangotteleva ja umpimielinen henki.

"No, ihmisistähän vain, jotka pelasivat; Jaakko Stevensonista kanssa, joka maalia piti, ja naikkosista, ja sen semmottoisesta."

"Mistäkö naisista? Häi miss Julia Manneringista, ja miss Lucy
Bertramista, jonka itsekin hyvin tunnette, mr. Glossin — ne nuoren
Hazlewoodin lairdin kanssa käyskentelivät jäällä."

"Mitäs, me vain sanottiin, että siinä se on Ellangowanin miss Lucy Bertram, jonka oli määrä saada iso maaomaisuus — ja tuo toinen on miss Julia Mannering, joka on menossa nuoren Hazlewoodin kanssa naimisiin — tämän käsivarressahan neiti riippuikin. Tuommoisia maalaisrupatuksiammehan me vain — hän oli kovasti suorasukainen mies."

"Ka, tirkistelihän vain neitokaisiin hyvin tiukanlaiseen ja kysyi, onko naimakauppa varmasti miss Manneringin ja nuoren Hazlewoodin välille solmiutumassa. Minä siihen vastasin, että se on varma ja totinen tosi, niinkuin minulla olikin selvä oikeus sanoa, sillä minun kolmas serkkuni Jean Clavers (hän on oma sukulaisenne, mr. Glossin, kaithan Jeanin olette jo aikaa sitte tuntenut?) hän on sukua Woodbournen emännöitsijälle, ja hän on minulle monastikin sanonut, ettei mikään voi olla luultavampaa."

"Mitäkö?" kertasi kyytimies; "ei yhtikäs mitään hän sanonut — tuijotteli vain noiden kävelyä pitkin jään reunaa ympäri kuin olisi ne syödä aikonut, eikä hän niistä silmiänsä kääntänyt, ei halaistua sanaa virkkanut, ei peliin vilkaissutkaan, vaikka kiemurtajat pitivät mainiointa mekastusta mitä milloinkaan on nähty — ja sitte hän pyörähti pois ja läksi järveltä kirkkopolkua myöten Woodbournen istutusmetsän läpi, eikä me häntä sen koommin nähty."

"Ajatelkaas", päivitteli mrs. Mac-Candlish, "kuinka kova sydän siinä on täytynyt olla, että pyrkikin ampumaan nuorta herra-parkaa ihan sen neidin nähden, jonka kanssa toinen oli naimisiin menossa!"

"Hoo, mrs. Mac-Candlish", sanoi Glossin, "kyllä sellaisia tapauksia tiedetään — tietenkin hän etsi kostoa missä se iski syvimpään ja oli suloisinta".

"Jumala meitä armahtakoon!" huokasi diakoni Bearcliff; "me olemme heikkoja vaivaisia itseksemme jätettyinä! Niin, hän unohti, kuka sanoi: 'Kosto on minun, ja minä sen suoritan.'"

"Mutta kuulkaasta nyt, hyvät ihmiset", haastoi Jabos, jonka kovapäinen ja kehittymätön arvostelukyky tuntui toisinaan osaavan naulaa kantaan silloin kun muut harhaan hosuivat, "kuulkaasta nyt, kyllä te sentään voitte olla erhetyksissä — en minä ikinä usko, että mies hautoisi toisen ampumista hänen omalla pyssyllään. Jumalavita, minäkin olin metsänvartijan apulaisena Saarella, ja takaanpa, että Skotlannin kookkain mies ei ota minulta pyssyä ennen kuin minä nalkitsen hänen nahkaansa koko kudin, vaikka vain olenkin tällainen käiverä, joka ei muuhun kelpaa kuin satulan sarvelle ja kyytikärryjen etulaudalle — ei, ei, yksikään elollinen olento ei sitä uskaltaisi. Panenpa veikkaan parhaat housuni, ja ne ovat juurikään Kirkcudbrightin markkinoilta ostetut, että sattuman kauppaa se perältäkin on ollut. Mutta jos teillä ei ole muuta mitään minulle sanottavana, niin menenkin hevosiani ruokkimaan." Ja hän läksi.

Hänen mukanaan ollut tallirenki todisti samaan tapaan. Häneltä ja mrs. Mac-Candlishilta tiedustettiin sitte vielä, eikö Brownilla ollut mitään aseita mukanaan tuona onnettomana aamuna. "Ei mitään", vakuuttivat he, "muuta kuin tavallinen lyömämiekka riippumassa kupeellaan".

"Todellakin", sanoi diakoni, ottaen Glossinia napista kiinni, sillä tätä pulmallista asiaa aprikoidessaan oli hän unohtanut Glossinin arvonnousun, "tämä on sentään vain epätietoinen juttu — sillä eihän ole niin peräti varmaa, että hän noin kehnosti varustettuna olisi lähtenyt tappeluun".

Glossin irrottausi diakonin pitelystä ja väittelystä, vaikkeikaan töykeästi, sillä hänen nykyinen etunsa vaati onkimaan suosiollisia käsityksiä kaikenlaatuisilta ihmisiltä. Hän kysyi teen ja sokerin hintoja, ja puheli hankkivansa vuoden tarpeet; hän antoi mrs. Mac-Candlishille ohjeita sievistä kekkereistä viiden ystävän kestitykseksi, jotka aikoi kutsua kanssaan päivälliselle Gordonin Vaakunaan seuraavan viikon lauvantaiksi; ja lopuksi hän antoi puolikruunusen Jaakko Jabosille, jonka tallirenki oli kuulustelun lopulla hommannut sijaisekseen.

"Kas vain", virkkoi diakoni mrs. Mac-Candlishille, ottaessaan tarjoiluhuoneessa vastaan tämän tyrkyttämän suunavauksen, "paha ei ole niin musta kuin maalataan. On mieluisaa nähdä herrasmiehen osottavan sellaista huolenpitoa seutukunnan kaupasta kuin mr. Glossin tekee."

"On, onpa vainenkin, diakoni", vastasi emäntä; "ja sentäänkin ihmettelen, että meidän vallassäätymme jättää oman työnsä hänen kaltaiselleen. Mutta niin kauvan kuin kolikko on käypää rahaa, diakoni, ei meikäläisen kannata kovin nirsusti katsoa, minkä kuninkaan kuva siihen on lyöty."

"Uumoilenpa Glossinin lopultakin vain tinaksi paljastuvan, emäntä", sanoi Jabos tarjoiluhuoneen pikku eteisestä mennessään; "mutta tämä on oikea puolikruununen kumminkin".

MR. GLOSSIN NÄKEE PAHOJA UNIA.

Glossin oli tehnyt tarkkoja muistiinpanoja näissä kuulusteluissa heruneista tiedoista. Ne eivät paljoakaan valaisseet juttua, mikäli hän sen vaiheita ymmärsi; mutta paremmin valmisteltu lukija on niistä saanut selostuksen Brownin hommista siitä saakka kun jätimme hänet kävelylleen kohti Kippletringania, siihen hetkeen asti, jolloin hän mustasukkaisuuden jäytämänä niin hätäisesti ja onnettomasti ilmestyi Julia Manneringin eteen ja oli kuolettavaan ratkaisuun johtaa esiintymisensä aiheuttaman riidan.

Glossin ratsasti verkalleen takaisin Ellangowaniin, kuulemaansa pohtien ja yhä enemmän vakuutettuna siitä, että tämän salajuonen toimelias ja menestyksellinen seulominen oli sellainen tilaisuus Hazlewoodin ja Manneringin suosioon pääsemiselle, ettei sitä sopinut millään muotoa jättää harrastamatta. Kenties myöskin innostutti hänen ammatillinen terävyytensä häntä saattamaan ongelmansa onnelliseen päätökseen.

Hyvillä mielinpä hän siis Kippletringanista kotiuduttuaan kuuli palvelijainsa hätäisesti julistavan, että "varkaanottaja Mac-Guffogilla ja parilla kolmella hänen kaverillaan on käsissään mies keittiössä odottamassa teidän arvoisuuttanne".

Hän hyppäsi heti ratsailta ja riensi taloon. "Lähettäkää kirjurini oitis tänne; tapaatte hänet pienessä vihreässä vierashuoneessa talon karttaa laatimassa. Asettakaa kaikki paikoilleen työhuoneessani ja työntäkää se iso nahkapäällyksinen lepotuoli kirjotuspöydän ääreen — asettakaa tuoli mr. Scrow'lle. — Scrow" (kirjurille, tämän tullessa vastaanottohuoneeseen), "ottakaahan esille Sir George Mackenzien 'Rikoksista', selatkaa auki osasto Vis Publico et Privata ja taittakaa lehdestä kulma 'laittomien aseiden kantamisen' kohdalta. Auttakaahan nyt tätä päällystakkia yltäni, ripustakaa se porstuaan ja käskekää tuoda vanki tänne — kyllä minä hänestä tolkun otan — mutta laittakaahan, lähettäkääkin Mac-Guffog edellä. — No, Mac-Guffog, mistä sen veikaleen löysitte?"

Mac-Guffog, vanttera vääräsäärinen mies, jolla oli niska vankka kuin härän, kasvot paistoivat tulipalona ja vasen silmä vilhui kamalasti kieroon, kiemurtelihe tervehdykseksi tuomarille ja alkoi suoltaa tarinaansa, selvennellen sitä erinäisillä viekkailla nyökkäyksillä ja merkitsevillä silmäniskuilla, jotka näyttivät ilmaisevan hyvin likeistä ajatusten sopusointua kertojan ja kuulijan välillä.

"Nähkääs, teidän arvoisuutenne, sinnehän minä menin siihen paikkaan, mistä teidän arvoisuutenne puhui — jota se muija pitää, minkä teidän arvoisuutenne tietää, rantaan. 'Katos vain', hän sanoo, 'mitäs te täältä haette? Taitaakin taskussanne olla linnanlupakirja Ellangowanista?' — 'Älkää nyt höpiskö', minä sanon, 'lemmonkos lupakirjaa sieltä ripoo, sillä tiedättehän', minä sanon, 'että hänen arvoisuutensa Ellangowan itse ennen vanhaan —'"

"No, no", tokaisi Glossin, "ei mitään syytä mennä yksityisseikkoihin; lyhyimmästä tärkeimpään kertokaa".

"No, siinä me sitten istuttiin ja tinkiä natisteltiin konjakista, jota minä sanoin tarvitsevani, kunnes hän tuli sisälle."

"Hän!" peukalollaan viitaten alikertaan, missä puutokasta keittiössä vartioitiin. "Mekko hänellä oli kääräisty tiukasti ympärilleen, ja minä päättelin, ettei hän kulkenut tyhjin nyrkein — arvelin siis paraaksi puhua mielinkielin, ja hän uskoi olevani Man-saarelta, ja minä alati pysyin muijan ja hänen välissään, peljäten akan pahuksen kielivän. Ja sitte me rupesimme ryyppäämään, ja sitte minä löin veikkaa, ettei hän hengähtämättä tyhjentäisi neljännespulloa katajaviinaa — ja sitte hän yritti — ja juuri silloin säntäsivät sisälle Lentävä Jaakko ja Vainu-Riku, ja me napsautimme käsiraudat ranteisiin, otimme hänet koreasti kuin karitsan — ja nyt hän on pikkusen nukahtanut ja on veres kuin toukokuun piennar vastailemaan mitä teidän arvoisuutenne suvaitsee kysyä."

Ihmeellisen runsaasti elkeillä ja virnistyksillä höystetty selonteko sai kertojansa odottamat kiitokset ja kehaisut palkinnokseen.

"Menkäähän sitten alikertaan, Mac-Guffog, ja odotelkaa siellä."
Oikeudenpalvelija poistui huoneesta.

Heti jälkeenpäin kuului portaista kahleiden kilkettä ja tuotapikaa tuotiin sisälle mies käsi- ja jalkarautoihin kytkettynä. Hän oli harteva, jäntäreinen ja tanakka, ja vaikka harmahtava takkutukka osotti hieman pitkälle joutunutta ikää ja varsi oli matalahko, näytti hän kuitenkin henkilöltä, jonka kanssa ei monikaan olisi mielinyt voimien mittelyyn. Raa'at ja tuimat kasvonpiirteet olivat vielä tulistuneina ja silmät hätärinä lujan juomingin vaikutuksesta, joka oli hänen kiinnisaamisensa mahdolliseksi tehnyt. Mutta Mac-Guffogin hänelle suoma lyhytkin uni ja vielä enemmän vaaransa tajunta olivat palauttaneet hänelle aistiensa täydellisen hallinnan.

Arvoisa tuomari ja yhtä arvollinen vanki tähystelivät tovin tiukasti toinen toistansa vaiti. Glossin nähtävästi tunsi saaliinsa, mutta tuntui olevan ymmällä, miten käydä kuulustelemaan. Vihdoin hän keskeytti äänettömyyden.

"Vai niin, kapteeni, tekö tässä? Olettekin ollut vieras tälle rannikolle joitakuita vuosia."

"Vierasko?" vastasi toinen; "vieraspa kylliksi, luulemma, kun jeeveli minut korjatkoon, jos olen täällä vielä kertaakaan käynyt".

"Ja keneksi siis suvaitsettekaan nimittää itseänne tätänykyä", kysyi Glossin, "siksi asti vain kunnes toimitan joitakuita muita virkistämään muistianne siinä kohden, kuka olette tai ainakin olette ollut?"

"Kukako bin minä? — donner und blitzen! Minä bin Jans Hanson,
Cuxhavenista — mitäs minä mukamas bin?"

Glossin otti huoneessa olevasta kotelosta parin pikku taskupistooleja ja latasi ne julkisen huolellisesti. "Voitte vetäytyä poikkeen", hän huomautti kirjurilleen, "ja ottakaa miehet mukaanne, Scrow — mutta odotelkaa porstuassa kuulon kantamilla".

Kirjuri yritti tehdä isännälleen vastaväitteitä vaarallisesta antautumisesta noin hurjaluontoisen miehen kahdenkeskiseen seuraan, vaikka hän olikin kahlehdittu jäseniänsä hievauttelemattomaksi. Mutta Glossin kärsimättömästi viittasi hänet poistumaan.

Tuomari mitteli sitte pariin kertaan lattiaa, veti istuimensa vastapäätä vankia, voidakseen tuijottaa häntä suoraan kasvoihin, laski pistoolit eteensä valmiiksi ja sanoi jämeällä äänellä:

Vanki vaistomaisesti vilkaisi ovelle, kuin peljäten jonkun kuuntelevan. Glossin nousi, avasi oven, jotta vanki tuoliltaan sai varmuudekseen nähdä, ettei ketään ollut kuuluvilla, sulki sen sitten, istuutui jälleen ja kertasi kysymyksensä:

"Te olette Dirk Hatteraick, entiseen aikaan 'Jungfrauw Haagenslaapen'in kapteeni, ettekö olekin?"

"Tuhannen jeeveliä! — ja jos sen tiedätte, niin miksi kysytte?" vastasi vanki.

"Siksi että minua kummastuttaa nähdä teidät viho viimeisessä paikassa, missä saisitte olla, jos turvallisuudestanne piittaatte", huomautti Glossin kylmäkiskoisesti.

"Jeeveli! Yksikään ei piittaa turvallisuudestaan, joka minulle tuolla tavoin puhuu!"

"Mitä? Aseettomana ja raudoissa — eivät suuret sanat suuta halkaise, kapteeni!" vastasi Glossin ivallisesti. "Mutta pöyhkeily ei auta, kapteeni — tuskin te tästä maasta pääsette tekemättä selvää pikku tapauksesta, joka aikoinaan sattui Warrochin kärjessä."

"Minulla puolestani", pitkitti Glossin, "minulla ei ole mitään erityistä halua panna lujalle vanhaa tuttavaa — mutta minun täytyy tehdä velvollisuuteni — lähetän teidät jo tänä päivänä parivaljakolla Edinburghiin".

"Potz donner! ettehän toki sitä tehne?" sanoi Hatteraick hiljaisemmin ja nöyremmin. "Tehän saitte puolen lastillisen arvon Vanbeest ja Vanbruggenin maksettavaksi asetettuina vekseleinä."

"Siitä on niin pitkä aika, kapteeni Hatteraick", vastasi Glossin suurellisesti, "etten tosiaankaan muista, mitä korvausta sain vaivastani".

"Se oli tavallinen liikeasia", selitteli Glossin, "ja minä olen joku aika takaperin peräytynyt liikealalta".

"Vai niin, mutta semmoinen on minulla käsitys, että minä voisin saada teidät tekemään käännöksen toistamiseen, ja jälleen koettamaan entistä tolaa", vastasi Dirk Hatteraick. "Katsokaas, mies, jeeveli minut korjatkoon, mutta olin kuin olinkin aikeissa pistäytyä pakeillenne ja kertoa jotakin teihin kuuluvaa."

"Ei, tuhannen jeeveliä, täällä! Tällä viheliäisellä rannikollanne", selitti vanki.

"Mutta, Hatteraick, se — jos se nimittäin on totta, mitä minä en usko — se syöksee meidät molemmat tuhoon, sillä täytyyhän hänen muistaa teidän komea kolttosenne; ja mitä minuun tulee — se tuottaa mitä pahimpia seurauksia. Se syöksee tuhoon meidät molemmat, sen sanon teille."

"Minä sanon teille", vastasi merikarhu, "ettei se tuhoa ketään muuta kuin teidät — sillä minä olen jo kiikissä, ja jos minun joutuu nahkani siitä pantiksi, niin kaikki tulkoon julki".

"Perhana!" noitui tuomari kärsimättömästi, "mikä teidät hullaannuttikin tälle rannikolle takaisin tulemaan?"

"No, kaikki geld oli mennyttä, ja kaupat eivät vedelleet, ja ajattelin jutun homehtuneen ja hautautuneen", vastasi arvoisa laivuri.

"Malttakaas — mitä onkaan tehtävissä?" tuumitteli Glossin ahdistuneesti. "En uskalla laskea teitä vapaalle jalalle — mutta eikö teitä voitaisi matkalla pelastaa — totta tosiaan — sana luutnantti Brownille — ja minä lähettäisin saattueenne rantatietä myöten."

"Ei, ei! Sepä ei lyö leiville — Brown on kylmänä — ammuttu — arkkuun pantu, hyvä mies — paholainen on korjannut hänen luunsa."

Glossin vaikeni — mielentuska herutteli hikikarpaloita hänen otsalleen, vastapäätä istuvan kovapintaisen pahantekijän levollisesti kierittäessä mälliä poskessaan, tuliristikolle mehua ruiskauttaen. "Tulisi tuho", aprikoitsi Glossin itsekseen, "ehdoton tuho, jos perillinen ilmestyisi esille — ja mikä saattaisikaan sitten olla seurauksena noiden miesten kanssa yksissä juonissa olemisesta? Mutta on kovin niukasti aikaa toimenpiteisiin… Kuulkaahan, Hatteraick; en voi päästää teitä vapaaksi — mutta sellaiseen paikkaan voin teidät sijottaa, missä voitte vapauttaa itsenne — mielellänihän aina autan vanhaa ystävää. Minä teljetän teidät vanhaan linnaan yöksi ja annan noille miehille kaksinkertaisen annoksen grogia.[35] Mac-Guffog suistuu satimeen, johon hän teidät pyydysti. Varushuoneessa, joksi sitä nimitetään, ovat ikkunan kanget rapistuneet lahoiksi, eikä se ole kahtatoista jalkaa korkeammalla maan pinnasta, ja lunta on paksulta."

"Kuulkaahan", sanoi Glossin, astuen työkalulaatikolleen ja ottaen esille pienen viilan, "tuossa on teille ystävä, ja porraspolun tunnette rantaan".

Hatteraick ravisteli kahleitaan haltioissaan, kuin olisi jo ollut vapaudessaan, ja yritti ojentaa kytkettyjä käsiään suojelijaansa kohden. Glossin laski sormensa huulilleen ja vilkaisi varovasti ovelle, jatkaen sitten ohjeitaan:

"Lempo! No, varastakaa sitte rantahietiköltä minun veneeni, ja painakaa selälle. Mutta jääpykää sitte hiljoilleen Warrochin kärkeen, kunnes minä tulen teitä tapaamaan."

"Warrochin kärkeen?" kertasi Hatteraick, jälleen ähmissään. "Luolaanko, hä? Mieluummin menisin minne hyvänsä muuanne — es spuckt da! — vakuuttavat hänen haamunsa varmasti kävelevän. Mutta, donner und blitzen, enhän häntä elävänäkään kartellut enkä kuolleenakaan pelkäämään rupea. Strafe mich die hölle! älköön ikinä sanottako, että Dirk Hatteraick konsanaan säikkyi paholaista sen enempää kuin koiraa! Minä siis värjötän siellä, kunnes näen teidät?"

"Niin juuri", vahvisti Glossin, "ja nyt minun pitää kutsua miehet sisälle". Ja sen hän tekikin.

"En saa mitään tolkkua kapteeni Jansonista, joksi hän itseänsä sanoo, Mac-Guffog, ja nyt on myöhä lähteä köryyttämään häntä piirikunnan vankilaan. Eikö tuolla ylhäällä vanhassa linnassa olekin eräs holvihuone?"

"On kyllä, sir; minun setäni, konstaapeli, kerran vanhan Ellangowanin aikana piti muuatta miestä siellä kolme päivää. Mutta sitä nousi aika häly — asiaa käsiteltiin viidentoista oikeudessa."

"Tuon kaiken tiedän, mutta tämä mies ei siellä kovinkaan pitkää aikaa viivy — se kelvatkoon hätävaraksi yhtä yötä varten, pelkäksi pidätyshuoneeksi tutkinnon lomassa. Siihen tullaan pienen kammion kautta, johon te saatte sytyttää itsellenne tulen, ja minä lähetän teille kyllälti tavaraa saadaksenne olonne mukavaksi. Mutta muistakaa lukita vanki tyrmäänsä; ja kuulkaahan, antakaa hänenkin saada tuli holvihuoneeseen, vuodenaika vaatii sitä. Kenties hän huomenna puhuu suunsa puhtaaksi."

Ohjeensa annettuaan sekä määrättyään miehille runsaasti ruokavaroja ja väkijuomia, tuomari lähetti vartionsa viettämään yötä vanhaan linnaan, vahvasti toivoen ja uskoen, etteivät he käyttäisi aikaansa valvomiseen eivätkä rukoilemiseen.

Ei tarvinnut peljätä, että Glossin itse sinä yönä nukkuisi ylen sikeästi. Hänen asemansa oli äärimäisessä vaarassa, sillä konnankoukuilla onnistuneen elämän suunnitelmat näyttivät yhtähaavaa luhistuvan hänen yltään ja ympäriltään. Hän laskeusi levolle ja heittelehti kauvan turhaan pieluksellaan.

Vihdoin hän nukahti, mutta ainoastaan nähdäkseen isäntänsä — milloin kalman kalpeus kasvoillaan, kuten viimeksi, milloin muuntuneena nuoruuden täyttä voimaa uhkuvaksi kostajaksi, joka läheni karkottamaan häntä isiensä maahovista. Sitte hän oli kauvan vaeltavinaan karua nummea, kunnes viimein saapui majatalolle, josta kuului iloista mellastusta, ja sisälle astuessaan hän ensimäiseksi kohtasi Frank Kennedyn, musertuneena ja hurmeissaan kuten oli Warrochin kärjen hietiköllä virunut, mutta höyryävä punssimalja kädessään. Sitte näkymö vaihtui tyrmäksi, missä jo kuolemaan tuomittu Dirk Hatteraick tunnusti rikoksiaan papille.

"Verityön jälkeen", puheli katuva, "me vetäydyimme lähellä olevaan luolaan, jonka tiesi vain yksi mies koko piirikunnassa. Väittelimme mitä tehdä lapselle ja ajattelimme luovuttaa sen mustalaisille, kun kuulimme takaa-ajajien huhuilevan toisilleen. Yksi mies vain tuli suoraan luolallemme, sama, joka sen salaisuuden tiesi — mutta me teimme hänet ystäväksemme, maksamalla puolet pelastamiemme tavarain arvosta. Hänen neuvostaan veimme lapsen Hollantiin apulaivassamme, joka seuraavana yönä saapui korjaamaan meidät rannikolta. Se mies oli —"

"Ei, minä kiellän sen! — en se minä ollut!" sopersi Glossin, ja tuskassaan ponnistellen lausuakseen epäyksensä selvemmin heräsi hän.

Omatunto se kuitenkin oli tämän näkysarjan tuottajana. Tuntien salakuljettajien piilot paljoa paremmin kuin kukaan muu, oli hän toisten eri suunnilta etsiskellessä mennyt suoraa päätä luolaan, ennen kuin oli Kennedyn murhastakaan kuullut, odottaen tapaavansa hänet heidän vankinaan. Hän tuli heidän luokseen jotakin välittelyä ajatellen, mutta tapasikin heidät syyllisen kauhun valtaamina; murhaan jouduttanut raivo alkoi kaikissa, paitsi Hatteraickissa, painua katumukseksi ja peloksi.

Glossin oli silloin varaton ja kovin velkaantunut, mutta hän oli jo saanut mr. Bertramin kallistamaan korvansa esityksilleen ja hänen suopean mielenlaatunsa oivaltaen havainnut helpoksi rikastua hänen kustannuksellaan, kunhan miesperillinen olisi poissa tieltä, jolloin maaomaisuus joutuisi heikon ja tuhlaavaisen isän mielinmäärin hallittavaksi. Hetkellisen voiton ja jatkuvan edun yllyttämänä hän otti vastaan salakuljettajain kauhuissaan tarjoaman lahjuksen sekä autteli ja rohkaisi heidän aikomustaan ryöstää pois hänen hyväntekijänsä lapsi, joka jäljelle jätettynä olisi ollut kyllin vanha kuvailemaan näkemäänsä veristä kohtausta.

Ainoa lieventävä seikka, jota Glossinin nokkeluus kykeni omalletunnolleen hokemaan, oli kiusauksen suuruus ja äkillisyys, se kun käsitti juuri ne edut, joita hän oli kauvan hautonut mielessään, ja lupasi vapauttaa hänet ahdingosta, joka oli jo käymäisillään hänelle ylivoimaiseksi. Sitä paitsi yritti hän ajatella, että hätävarjelus määräsi hänen käyttäytymisensä. Hän oli jossakin määrin rosvojen vallassa ja intteli kovasti omalletunnolleen, että jos hän olisi heidän tarjouksensa evännyt, ei hän kenties olisi saanut huutamaansa apua kylliksi ajoissa, vaikka läheltäkin tulevana, pelastuakseen miesten käsistä, jotka vähemmästäkin yllykkeestä olivat vastikään tehneet murhan.

Syyllisen tunnon tuskallisten aavistusten kalvamana Glossin nousi nyt vuoteeltaan ja katseli ulos yöhön. Kertomuksemme kolmannessa luvussa jo kuvailemaamme maisemaa peitti nyt lumi, ja maan kirkas valkovaippa loi vastakohdalleen merelle mustansinervän vivahduksen. Lumipeitteistä maisemaa voidaan käsitteellisesti sanoa kauniiksi, mutta siihen ajatusyhtymänä liittyvä vilu ja autius sekä verrattain harva liikenne antavat sille kolean, vieraan ja onean tunnun. Tavallisessa tilassaan meille tutut esineet ovat joko huvenneet tai niin oudosti muuntuneet, että luulemme tähystelevämme tuntematonta maailmaa. Mutta sellaisissa ajatuksissa ei tämän pahan miehen mieli liikkunut. Hänen katseensa tapaili vanhan linnan jättiIäismoisia ja jylhiä ääriviivoja. Suunnattoman jyhkeästä kylkitornista kiilui kaksi valoa, toinen holvihuoneesta, johon Hatteraick oli teljetty, toinen hänen vartijainsa haltuun annetusta viereisestä kammiosta.

"Onko hän päässyt pakenemaan, vai päässeekö ollenkaan? Ovatko nuo miehet vartioineet, jotka eivät koskaan ennen ole valppaita olleet, täydentääksensä minun tuhoni? Jos hän aamullakin on tuolla, niin hänet on lähetettävä vankilaan; Mac-Morlan tai joku toinen ryhtyy asiaan — hän joutuu ilmi — tuomitaan — ja kostoksi kertoo kaikki! —"

Näiden kiduttavien ajatusten nopeasti pyöriessä Glossinin mielessä näki hän valoista toisen pimenevän, kuin olisi tumma esine asettunut ikkunaan. Sepä jännittävä hetki!

"Hän on suoriutunut kahleistaan! — hän reutoo ikkunan kankia — ne ovat varmasti ihan mureiksi ruostuneet, niiden täytyy myödätä! Voi, hyvä Jumala, ne ovat pudonneet ulospäin; kuulin niiden kalahtavan kiviin! — melu ei voi olla heitä herättämättä — paha periköön hänen hollantilaisen kömpelyytensä! Valo pilkottaa jälleen vapaasti — ne ovat temmanneet hänet ikkunasta ja sitovat häntä huoneessaan! Ei, hän oli vain toviksi peräytynyt putoavien kankien säikäyttämänä — hän on taas ikkunassa — nyt pimenee valo kokonaan — hän on tunkeutumassa ulos! —"

Raskas jysähdys ilmotti Hatteraickin pudottautuneen maahan, ja pian jälkeenpäin näki Glossin varjomaisen haamun hiipailevan pitkin valkeata rantaviirua ja saapuvan veneen kohdalle. Uusi pelon aihe!

"Hän ei omin voiminsa jaksa lykätä sitä vesille", jupisi Glossin itsekseen; "minun täytyy rientää sen roiston avuksi. Mutta ei! liikkeelle hän on sen saanut, ja nyt, Jumalan kiitos, sen purje pullistuu kuutamossa — niin, nyt se on tuulen vietävänä — sallisipa taivas sen riehua myrskynä, joka hänet pohjaan upottaisi!"

Tämän viimeisen sydämellisen toivotuksen jälkeen hän yhä tarkkaili veneen kulkua Warrochin kärkeä kohti, kunnes häämyistä purjetta ei enää erottanut synkistä aalloista, joiden harjoilla se lipui. Varmistuneena siitä, että lähin vaara oli väistetty, hän hieman levollisempana palasi syylliselle pielukselleen.

KUMPPANUKSET NEUVOTTELEVAT.

Suuri oli seuraavana aamuna oikeudenpalvelijain säikähdys ja hämminki, kun huomasivat vankinsa paenneen. Mac-Guffog ilmestyi Glossinin eteen pää sekavana konjakista ja pelosta ja sai mitä ankarimmat torut velvollisuutensa laiminlyömisestä. Tuomarin kiukun näytti laannuttavan vain hänen kiihkeytensä saada vankinsa takaisin, ja varkaanottajat, jotka ilomielin riensivät pois hänen kamalan ja vimmaisen katsantonsa tieltä, lähetettiin joka suunnalle (paitsi oikealle) tavottamaan pahantekijää. Erityisesti esitti Glossin tarkoin tutkisteltavaksi Derncleughin Harjaa, jossa toisin ajoin kaikenlaisia yökulkureita majaili.

Siten hajaannutettuaan poliisinsa eri tahoille riensi hän itse syrjäteitse Warrochin metsän läpi Hatteraickin kanssa sopimaansa kohtaukseen, toivoen tältä nyt laajemmin, kuin edellisen illan neuvottelu salli, kuulevansa Ellangowanin perillisen maahantuloa koskevia seikkoja.

Koukutellen kuin koiralaumaa kartteleva kettu yritti Glossin lähetä yhtymyspaikkaa tavalla, joka ei jättäisi mitään selvää osotusta hänen tolastaan. "Antaisipa taivas tuiskuta lunta", toivotteli hän pilviin pälyillen, "jotta askeleitteni jäljet häviäisivät. Jos oikeuden palvelijoista joku ne äkkäisi, niin hän seuraisi vainua perille asti kuin verikoira ja yllättäisi meidät. Minunpa täytyy laskeutua rantaan ja koettaa ryömiä kallioiden alitse eteenpäin."

Niinpä hän melkoisella vaivalla kapusi alas kallioilta ja kömpi edelleen näiden ja lähenevän nousuveden välitse, milloin tähystäen ylös nähdäkseen, väijyttiinkö hänen liikkeitään kallioiden reunalta, milloin vilkaisten tutkivasti ulapalle, etsien katseellaan venettä, johon hänen hiiviskelynsä voisi näkyä.

Mutta itsekkään huolenkin tunteet väistyivät tuokioksi, kun Glossin sivuutti paikan, mistä Kennedyn ruumis oli löytynyt. Sitä oli merkitsemässä kallion järkäle, joka oli syöksynyt yläpuolella kohoavan seinämän reunasta joko ruumiin mukana tai perässä. Lohkare oli nyt kuoreutunut pienillä nilviäisillä sekä ripsuuntunut hauteroilla ja heitteillä; mutta vieläkin poikkesi se muodoltaan ja rakenteeltaan ympäristön hajallisista paateroista.

Hänen vapaaehtoiset kävelynsä, senhän arvaa, eivät olleet milloinkaan johtaneet tälle paikalle, joten hänen nyt ensi kertaa kamalan tihutyön jälkeen tultuaan sinne näky heti palasi kauhuineen hänen mieleensä. Hän muisti, miten hän oli syyllisellä tunnolla hiipinyt likeisestä lymypaikasta ja kiihkeästi, mutta varoen, sekaantunut ruumista ympäröitsevään hirmustuneeseen ryhmään, peljäten jonkun kysyvän, mistä hän tuli. Muisti hän myöskin, millä tietoisella pelolla hän oli kartellut pöyristyttävää näkyä. Jälleen kajahteli hänen korvissaan isäntänsä hurja huutelu: "Lapseni! lapseni!"

"Hyvä Jumala!" huudahti hän; "ja kannattaako kaikki voittamani tuon hetken tuskaa ja tuhansia kalvavia pelkoja ja kauhuja, jotka sittemmin ovat elämääni katkeroittaneet! Voi, sydämestänipä soisin viruvani missä tuo onneton mies maatuu, ja hänen seisovan tässä terveenä ja elävänä! Mutta nämä pahottelut ovat kaikki liian myöhäisiä."

Tukahuttaen sen vuoksi tunteensa ryömi hän eteenpäin luolalle, joka oli niin lähellä ruumiin löytöpaikkaa, että salakuljettajat olivat saattaneet piilostaan kuunnella väkijoukon eri arvailuja heidän uhrinsa kohtalosta. Mutta pääsy heidän turvapaikkaansa oli täydellisesti kätkössä. Ketunreiän kokoinen aukko oli kallion seinämässä ihan erään ison mustan kielekkeen takana, joka pystyssä kohoten salasi sen vierailta ja samalla oli viittana niille, jotka sitä säilynänsä käyttivät. Paaden ja kallion loma oli hyvin ahdas, ja kun siihen oli kasautunut hietaa ja muuta rojua, ei tarkinkaan etsintä olisi onteloa ilmaissut ennen kuin nuo nousuveden sullomat täytteet olisi poistettu. Paremmaksi varmuudeksi olikin tätä tyyssijaa käyttävillä salakuljettajilla tapana luolaan tultuaan täyttää aukko väljilleen kasatuilla kuihtuneilla levillä, jotka siten näyttivät aaltojen heittelemiltä. Dirk Hatteraick ei ollut tätä varokeinoa unohtanut.

Rohkeudestaan ja kovapintaisuudestaan huolimatta tunsi Glossin sydämensä pamppailevan ja polviensa hytkyvän yhteen, valmistautuessaan tunkeutumaan tähän salaisen rikoksen pesään neuvotellakseen pahantekijän kanssa, jota hän täydellä syyllä piti mitä hurjaluontoisimpana ja turmeltuneimpana miehenä. "Mutta hänellä ei ole mitään etua minun vahingoittamisestani", oli hänen lohduttavana mietteenään. Hän tutki sentään taskupistoolejaan, ennen kuin siirsi syrjään tukkeet ja nelinkontan ahtautui luolaan.

Käytävä oli alussa matala ja soukka, jotta siitä mies juuri ryömimään mahtui, mutta avartui moniaan kyynärän päästä jokseenkin tilavaksi korkeakupuiseksi holviksi. Verkalleen nousevaa pohjaa peitti mitä puhtain hiekka. Ennen kuin Glossin oli jaloilleen päässyt murisi Hatteraickin käheä ja hillitty ääni ontelon perältä:

"Pimeässä? Jeeveli, olen vainenkin", ärisi Dirk Hatteraick; "missä minulla tuikku olisi?"

"Minä toin valoa"; ja Glossin kaivoi taskustaan tulukset, sytyttäen pienen lyhdyn.

"Teidän täytyy jotain nuotiotakin tehdä, sillä jeeveli minut periköön, ich bin ganz gefroren!"

"Kylmähän täällä kylläkin on", mukasi Glossin, keräillen kasaan lahonneita tynnyrinkimpiä ja kalikoita, jotka olivat olleet luolassa kenties siitä asti kun Hatteraick siellä viimeksi asusti.

"Kylmä? Schneewasser und hagel, on riivatusti — sain pysytyksi hengissä vain teutaroimalla tätä kirottua holvia ylös ja alas ja ajattelemalla, mitä kaikkia iloisia kemuja olemme täällä pitäneet."

Lieska alkoi roihuta kirkkaasti, ja Hatteraick ripusti vaskenkarvaiset kasvonsa ja levitti känsistyneet ja jäntäreiset kouransa sen yli ahnaasti kuin ruokaa kokotteleva nälkiintynyt kurjimus. Valo paistoi hänen tuimiin ja rajuihin kasvonpiirteisiinsä; savua hän vilunsa tuskassa tuntui sietävän miltei tukehtuakseen, antaen sen päänsä ympäri kierrellen kohota luolan häämöttävään rosoiseen lakeen, mistä se tunkeusi ulos salaisia rakoja myöten. Nämä ne nähtävästi päästivät ilmaakin luolaan nousuveden aikana, jolloin käytävän suu oli veden alla.

"Ja olenpa tuonut teille hiukan aamiaistakin", kertoi Glossin, kaivaen esille kylmää lihaa ja viinapullon. Jälkimäisen sieppasi Hatteraick kiivaasti ja vei suulleen. Kelpo kulauksen otettuaan hän huudahti ylen ihastuksissaan:

"Das schmeckt! Sekös maistuu — se lämmittää maksan!" Ja hän puhkesi saksalaiseen renkutukseen:

"Saufen Bier und Brantewein, schmeissen's alle die Fenstern ein; ich bin liederlich, du bist liederlich; sind wir nicht liederlich Leute all!"

"Oikein sanottu, kelpo kapteenini!" huudahti Glossin, yrittäen omaksua reuhaavan sävyn:

"Viljalti viinaa, ja viiniä saavi, ikkunat rikki, ja juo kuni paavi! Kolmepa meit' oli hurjaa poikaa ja riemastus nuottina virressä: sinä maihin jäit vaivaan, minä menin laivaan, Jaakko se killui hirressä!

"Siliä tavalla, kunnon kuoma! Hei, jopa elätte jälleen! Ja nyt puhukaamme tehtävästämme."

"Teidän tehtävästänne, huomatkaa se", sanoi Hatteraick; "hagel und donner, minun oli valmis, kun raudoista pääsin".

"Olkaahan kärsivällinen, hyvä ystäväni; minä saan teidät vakuutetuksi siitä, että meidän etumme ovat aivan samat."

"Kas, fluch und blitzen, eihän hän minun hoidokkini ollut. Luutnantti Brown antoi hänet serkulleen, joka on middelburghilaisessa Vanbeest ja Vanbruggenin kauppahuoneessa, ja lateli tälle jotakin tarinaa pojan joutumisesta hänen hoteisiinsa maahaijien kanssa sattuneessa ottelussa — antoi käskyläispojaksi. Minäkö olisin antanut hänen livistää! — kyllä olisi minun puolestani kakara saanut lankun päästä mereen hypätä."

"Nein, nein; nulikka luikersi vanhan miehen sydämeen. Tämä antoi hänelle oman nimensä, kasvatti konttorissaan ja sitte lähetti Intiaan — luulenpa, että ukko olisi toimittanut hänet takaisin tänne, mutta hänen veljenpoikansa huomautteli hänelle, että vapaakauppa menisi pitkäksi aikaa umpeen, jos junkkari palaisi Skotlantiin."

"Jeeveli!" vastasi Hatteraick, "mistä minä osaisin sanoa, mitä hän nyt tietää? Mutta kauvan hän muisti jotakin siitä. Kymmenvuotiaana pahaisena hän viekotteli toisen itsensä kaltaisen englantilaisen äpärän mukanaan varastamaan lokerttini veneen — palatakseen omaan maahansa, kuten hän sitä nimitti — horna hänet nielköön! Ennen kuin ne saavutimme, olivat jo saaneet veneen ulos kanavasta Deurloon kohdalle saakka — vene olisi voinut hukkua."

"Soisinpa sydämeni pohjasta, että se olisi sen tehnyt — poika mukanaan!" huudahti Glossin.

"No, olin itsekin niin suutuksissani, sapperment! että tyrkkäsin hänet laidan yli — mutta lempo hänet periköön — tuo hullunkurinen pikku häijyläinen ui kuin hanhi. Annoinpa hänen uidakin alukseni perässä penikulman matkan, opettaakseni hänelle tapoja, ja sitte korjasin laivaan, kun hän alkoi upota. Istu ja pala, kyllä hän nyt sillilammikon yli tultuaan koituu teille aika kiusaksi! Jo tuon korkuisena oli hänellä ukkosen ja salaman sisu."

"Kas, mistä minä tiedän? Sikäläinen kauppahuone kellahti, ja se luullakseni huojutteli meitä Middelburghissa. Lähettivät siis minut jälleen katsomaan, mitä olisi tehtävissä vanhojen tuttavieni keskuudessa täällä — sillä me katsoimme vanhat jutut päättyneiksi ja unohtuneiksi. Olinpa siten saanut sievät kaupat vauhtiin kahdella matkalla, mutta tuo typerä hunsvotti lurjus Brown on kai taas mättänyt hommat myttyyn, toimittamalla itsensä everstimiehen kuulanruuaksi."

"No, nähkääs — sapperment! — minä en mitään pelkää — mutta se oli liian kaukana sisämaassa, ja minut olisi voitu vainuta."

"Niinpä niin, donner und blitzen! hän on teidän asianne", sanoi kapteeni, "— mistä todella tiedätte hänen olevan näillä mailla?"

"Mustalainen, joka kahdeksantoista vuotta takaperin siepattiin tuon juuttaan Pritchardin tykkiveneeseen merisoturiksi. Hänhän se tuli meitä varottamaan sinä päivänä, jona Kennedy nyrhättiin — sanoi 'Hain' kiertävän niskaamme ja kertoi, miten Kennedy oli antanut meidät ilmi. Mustalaisilla ja Kennedyllä oli sitä paitsi keskinäistä kania. Tämä Kaaperi läksi Itä-Intiaan samassa laivassa missä junkkarinnekin, ja sapperment! tunsi hänet hyvin, vaikkei toinen muistanut häntä. Kaaperi kartteli häntä kuitenkin, hän kun oli palvellut Pohjois-Ameriikkaa Englantia vastaan ja lisäksi karannut sotapalveluksesta; ja hän lähetti meille oitis sanan, jotta tietäisimme hänen olevan täällä — vaikkemmehän me siitä hiventäkään huoli."

"Siispä todellakin ja täydellä vakavuudella puhuen hän on kuin onkin likitienoilla, Hatteraick, ystävysten kesken puhuen?" kyseli Glossin totisena.

"Verenjanoiseksi, paatuneeksi hirtehiseksi!" ajatteli Glossin, mutta ääneensä sanoi: "Ja kuka väestänne ampui nuorta Hazlewoodia?"

"Sturmwetter!" noitui kapteeni, "hullujako luulette olleemme? Ei kukaan meistä, hyvä mies! Gott, seutu oli jo liian kuuma kaupoillemme tuon Brownin kirotun kujeen takia, kun hän sitä Woodbournea ahdisteli."

"Mutta minullehan on kerrottu", sanoi Glossin, "että Brown se
Hazlewoodin ampui?"

"Ei meidän luutnanttimme, sen takaan, sillä hänet kuopattiin kuusi jalkaa syvälle Derncleughissa päivää ennen sitä ampumista. Tuhannen pentelettä, mies, luuletteko hänen poukonneen haudastaan ampumaan?"

Glossinin hämmentyneissä aatoksissa alkoi pilkottaa valo. "Ettekö sanonut, että junkkari, joksi häntä nimitätte, kulkee Brownin nimisenä?"

"Brownin? Ja — Vanbeest Brownin. Ukko Vanbeest Brown, meidän Vanbeest ja Vanbruggenimme osakas, antoi hänelle oman nimensä — sen teki."

"Silloin", virkahti Glossin kämmeniänsä hykerrellen, "tämän rikoksen tekijä, kautta taivaan, onkin hän!"

Glossin vaikeni ja apukeinoissa näppäränä solmesi äkkiä suunnitelmansa omassa mielessään, vetäytyen sitte luottavaisen näköisenä lähemmäksi salakuljettajaa. "Tiedättehän, hyvä Hatteraick, että minulle on pääasiana suoriutua tästä nuoresta miehestä?"

"Ei sillä tavoin puhuen", jatkoi Glossin, "että minä hänelle mitään ruumiin ja hengen vahinkoa toivoisin — jos — jos — jos tulemme toimeen ilman. Nyt hän on vangitsemisen vaarassa sekä samaa nimeä käyttävänä kuin teidän luutnanttinne, joka johti rynnäkköä Woodbournea vastaan, että nuoren Hazlewoodin ampumisesta tappamisen tai pahoinpitelyn aikeissa."

"Niin, niin", sanoi Dirk Hatteraick; "mutta mitä hyötyä siitä teille on? Hän pääsee irralleen heti kun todistaa olevansakin eri mies."

"Totta kyllä, Dirk hyvä; oikein huomattu, Hatteraick ystävä! Mutta siinä on riittävästi aihetta pitää häntä toistaiseksi vangittuna, kunnes hän toimittaa todisteensa Englannista tai muualta, hyvä ystävä. Minä ymmärrän lakia, kapteeni Hatteraick, ja minä otan vastuulleni, minä pelkkä Ellangowanin Gilbert Glossin, rauhantuomari, hänen takuunsa epäämisen, vaikka hän tarjoisi piirikunnan parasta, kunnes hänet tuodaan toiseen tutkintoon. Ja mihin luulette panettavani hänet säilyyn?"

"Malttakaahan, ystävä — paljonkin välitätte. Tiedättekö, että tavaranne, jotka otettiin takavarikkoon ja vietiin Woodbourneen, ovat nyt Portanferryn" (pienen kalastajakauppalan) "tullikamarissa? Nyt minä lähetän tämän junkkarin —"

"Niin, niin, saatuani hänet kiinni — se minulta ei pitkääkään aikaa vie — lähetän hänet työvankilaan eli ojennuslaitokseen, jonka tiedätte olevan tullikamarin vieressä."

"Minä pidän siitä huolta, että punatakit joutuvat hajalleen pitkin piirikuntaa; te nousette lokerttinne miehistön kanssa yöllä maihin, otatte omat tavaranne ja viette nuoren Brownin mukananne takaisin Flushingiin. Eikö se kelpaa?"

"Nein, nein — sen te jätätte minun päätettäväkseni. Sturmwetter! tunnen minä teidät vanhastaan. Mutta kuulkaapas, mitä minä, Dirk Hatteraick, tästä muka kostun?"

"Ka, eikö ole kysymyksessä teidän etunne kuten minunkin?" sanoi
Glossin; "sitä paitsi, minä päästin teidät vapaaksi viime yönä".

"Tekö päästitte minut vapaaksi! Donner und teufel! minä itseni vapautin. Sitä paitsi se oli tavallinen liikeasia, ja siitä on niin pitkä aika, ha, ha, ha!"

"Pyh, joutavia! Älkäämme lasketelko leikkiä; minä en epää sievää palkkiotakaan — mutta kyllä se on teidän asianne yhtä hyvin kuin minunkin."

"Mitä te minun asiastani puhutte? Tehän se pidätätte junkkarin koko maaomaisuutta häneltä! Dirk Hatteraick ei ole eläissään hänen verotuloistaan ropoonkaan kajonnut."

"Mitä, puolet maatilaako? Pitäisikö meidän perustaa yhteinen talous
Ellangowanissa ja vuorotella paroonivaltaa?"

"Sturmwetter, ei! Mutta voisitte antaa minulle puolet arvoa — rahallista hintaa. Minäkö asuisin teidän kanssanne? Nein, — minulla olisi oma huvilani Middelburghin kaivannon varrella, ja puutarha kuin pormestarilla."

"Niin aina, ja ovella puinen leijona, ja puutarhassa maalattu etuvartija piippu suussaan! Mutta kuulkaahan, Hatteraick, mitä merkitsevät teille kaikki Alankomaiden tulpaanit ja kukkatarhat ja huvilat, jos teidät täällä Skotlannissa hirtetään?"

"Niin, hirtetään, mynheer kapteeni. Paholainen tuskin pystyy pelastamaan Dirk Hatteraickia joutumasta hirteen murhaajana ja lapsenryöstäjänä, jos Ellangowanin junkkari asettuu tähän maahan ja uljas kapteeni sattumalta joutuu täällä kiikkiin vapaata kauppaansa uudestaan järjestellessään! Enkä mene takaamaan nyt rauhan solmiamisesta niin paljon puhuttaessa, vaikka heidän Korkeat Suuruutensa luovuttaisivat merenkin yli hänet uusien liittolaistensa mieliksi, jos hän rakkaassa isänmaassaankin pysyisi."

"Mutta", jatkoi Glossin, nähdessään saaneensa aikaan haluamansa vaikutuksen, "ei minulla sentään ole kohteliaisuutta vastaan mitään"; ja hän sujautti Hatteraickin hervottomaan käteen jokseenkin ison pankinsetelin.

"Tässäkö kaikki?" nurkui salakuljettaja; "te saitte puolen lastin hinnan silmänne ummistamisesta meidän hommaltamme ja panitte meidät omankin asianne toimittamaan".

"Mutta, hyvä ystävä, tehän unohdatte — tässä tapauksessa saatte kaikki omat tavaranne takaisin."

"Niin, kaikkien omien kaulojemme kaupalla — sen voisimme tehdä ilman teitäkin."

"Sitä minä epäilen, kapteeni Hatteraick", väitti Glossin kylmäkiskoisesti, "koska luultavasti tapaisitte tullikamarin luona tusinan punatakkeja, joiden poistamisen täytyy olla minun asianani, jos johdumme sopimukseen. No, hei, minä tahdon olla niin antelias kuin voin, mutta, omatuntohan teilläkin pitäisi olla."

"Kas, strafe mich der Teufel! — tämä ärsyttää minua enemmän kuin kaikki muu! Te rosvoatte ja te murhaatte, ja kymmenkertaisesti näyttelette hopeavannehtijaa eli lapsenryöstäjää, joksi sitä sanotte, ja sitte — hagel und windsturm! — te puhutte minulle omastatunnosta! — Ettekö voi ajatella mitään kauniimpaa tapaa tuosta onnettomasta nuorukaisesta suoriutumiseksi?"

"Minun hoitooni — teräksen ja ruudin hoitoon! Ja — no, kun täytyy, niin täytyy — mutta te arvaatte kutakuinkin tarkoin, mitä siitä on koituakseen."

"Hoo, hyvä ystävä, toivoakseni ei minkäänlainen ankaruus käy pakolliseksi."

"Ankaruus!" melkein ähkäisi toinen; "soisinpa teillä olleen kaikki minun unennäköni, kun tähän koirankoloon ensin tultuani yritin nukkua kuivien meriruohojen kasassa. Ensiksikin ilmestyi tuo kirottu nuuskija poikkiselkäisenä ja sätkien kuin silloinkin, kun kiepautin reunalta kallionjärkäleen hänen päälleen — ha, ha, olisitte vannonut hänen maanneen lattialla tuossa missä seisotte, kiemurrellen kuin rusennettu sammakko — ja sitte —"

"Ei, ystäväni", tokaisi Glossin keskeyttäen, "mitä hyötyä on mokoman hölynpölyn muistelemisesta? Jos teistä on jänishousu tullut, niin silloinpa on peli hävitty, siinä kaikki — pelimme olemme silloin hävinneet kumpainenkin."

"Jänishousu? Ei. En ole näin pitkälle tiliäni kerännyt, peräytyäkseni enää sarvipäältäkään."

"No, hyvä, ottakaahan toinen ryyppy — vilu värjöttää vielä sydämessänne. Ja sanokaa nyt, onko mukananne ketään vanhasta miehistöstänne?"

"Nein — kaikki kuolleita, ammuttuja, hirtettyjä, hukkuneita, kaikki kadotuksen kuilussa. Brown oli viimeinen — kuolleita kaikki paitsi Mustalais-Kaaperi, ja hän muuttaisi maasta, jos tarjottaisiin rahtunen rahaa — tai pysyy oman nahkansa takia vaiti — taikka pitää vanha Meg, hänen tätinsä, omansa takia hänen kitansa lukossa."

"Ja, tässä maassa. Hän oli äskeis-yönä Derncleughin Harjalla Vanbeest Brownin peijaissa kahden minun mieheni ja muutamien omien heimolaishylkyjensä kanssa."

"Siinä on toinen tyrsky edessä, kapteeni! Eikö hän vinkaise, mitäs arvelette?"

"Ei hän — hän ei rakoile — hän vannoi kautta lohen,[36] että ellemme nulikalle mitään vahinkoa tuota, ei hän ikinä ilmaise, miten nuuskijan kävi. Katsokaahan, hyvä mies, vaikka minä tiimellyksen tuimuudessa tulin hotaisseeksi häntä sapelillani ja vihlaisin käsivarteen haavan, ja vaikka hän oli pitkät ajat jälkeenpäin pinteessä siitä lainvalvojienne käsissä, niin jeeveli vieköön, olipa vanha Meg uskollinen kuin teräs."

"No, kyllähän asia on kuten sanotte", vastasi Glossin. "Ja kuitenkin, jos hänet voitaisiin viedä meren yli Zeelandiin, tai Hampuriin, tai — taikka — minne tahansa, tietäkää, niin se ei olisi hullummaksi."

Hatteraick ponnahti jaloilleen ja silmäili Glossinia kiireestä kantapäähän. "En näe pukinsorkkaa", päivitteli hän, "ja itse lempo hän sentään varmasti on! Mutta Meg Merrilies on vielä likeisemmässä liitossa pimeyden ruhtinaan kanssa kuin te olettekaan — totisesti, enkä ole eläissäni sellaista säätä kokenut kuin hänestä verta iskettyäni. Nein, nein, en minä häneen enää puutu — hän on paholaisen noita — oikea sielunvihollisen sikiö — mutta se on hänen asiansa. Donner und wetter! Minä en puutu enkä pukahda — hän olkoon oloillaan. Mutta mitä muuhun tulee — totisesti, ellen luulisi kaupan kärsivän, vapauttaisin teidät väleen junkkarista, jos lähetätte minulle sanan, jahka hän on teidän hoteissanne."

Lyhyeen ja äänensä alentaen arvoisat kumppanukset sopivat yrityksestään ja määräsivät Hatteraickin seuraavan tyyssijan. Hänen lokerttinsa viipyminen rannikolla ei käynyt vaikeaksi, kun ei sillähaavaa ollut kruunun aluksia lähettyvillä.

KYLMÄKISKOINEN VASTAANOTTO.

Kotiin palatessaan huomasi Glossin muiden kirjeittensä ja paperiensa seassa erään jokseenkin tärkeän. Lähettäjä oli mr. Protocol, edinburghilainen asianajaja, joka puhutteli häntä squire Godfrey Bertramin, Ellangowanin omistaja-vainajan ja tämän edustajien asiamieheksi, ilmottaen hänelle Singlesiden mrs. Margaret Bertramin äkillisen kuoleman ja pyytäen häntä antamaan siitä tiedon asianomaisille, siltä varalta, että he katsoisivat tarpeelliseksi toimittaa jonkun henkilön puolestaan saapuville edesmenneen säilyjen avaukseen. Mr. Glossin havaitsi heti, ettei kirjottaja tiennyt hänen ja hänen isäntä-vainajansa välien rikkumisesta. Singlesiden omistajattaren omaisuuden piti, kuten hän hyvin tiesi, oikeutta myöten joutua Lucy Bertramille; mutta oli tuhannen mahdollisuutta yhtä vastaan, että vanhan neidin oikullisuus oli saattanut muuttaa perimystä.

Punnittuaan kekseliäässä mielessään mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä, saadakseen selville, mitä omakohtaista etua voisi hänelle tästä tapauksesta kiertyä, ei hän saanut harkituksi mitään muotoa sen käyttämiselle hyväkseen, paitsi mikäli se saattaisi edistää hänen suunnitelmaansa aseman luomiseksi, jonka puute häntä kaiveli ja vastaisuudessa kaiketi vielä kipeämmin kirvelisi.

"Minun täytyy asettua lujalle pohjalle", ajatteli hän, "jotta minulla olisi ainakin ennakolta muodostuneita suotuisia käsityksiä puolellani, jos Dirk Hatteraickin suunnitelmaan tulee joku solmu". Sitä paitsi, tehdäksemme Glossinille oikeutta, saattoi hän kaikessa pahuudessaankin tuntea jotain halua korvata miss Bertramille vähäisessä määrässä sitä täydellistä tuhoa, minkä oli hänen suvulleen tuottanut, etenkin kun korvaus koski tapausta, jossa hänen oma hyvänsä ei ollut toisen edun tiellä. Sen vuoksi hän päätti ratsastaa Woodbourneen seuraavana aamuna aikaisin.

Empimättä ei hän tätä askelta ottanut, hänellä kun oli eversti Manneringin kohtaamiseen se luontainen vastahakoisuus, jota petollisuus ja konnuus tuntee kunnian ja kunnon eteen joutumista kohtaan. Mutta hänessä herätti suurta luottamusta oma savoir faire[37] Hänellä oli luonnostaan terävät lahjat, eivätkä ne suinkaan supistuneet yksistään hänen ammattinsa rajoihin. Hän oli eri kertoina oleskellut melkoisen paljon Englannissa, ja hänen puhelunsa oli vapaata sekä maalaisuudesta että ammatillisesta oppineisuudesta. Siten oli hänellä runsaastikin vakuuttelu- ja suostuttelukykyä, ja siihen liittyi horjumatonta julkeutta, jota hän käytti teeskenneltynä suorasukaisuutena. Itseensä luottavaisena hän siis ilmestyi Woodbourneen kello kymmeneltä aamupäivällä ja pääsi sisälle herrasmiehenä, joka oli tullut tapaamaan miss Bertramia.

Hän ei ilmottanut nimeään ennen kuin oli päässyt aamiaishuoneen ovelle, jolloin palvelija hänen pyynnöstään julisti: "Mr. Glossin, saapuneena tapaamaan miss Bertramia". Isänsä elämän viimeisen kohtauksen muistaen vaaleni Lucy kalman kalpeaksi ja oli pudota tuoliltaan. Julia Mannering riensi hänen avukseen, ja he poistuivat huoneesta yhdessä. Jäljelle jäivät eversti Mannering, käsivarttaan kantimessa käyttävä Charles Hazlewood ja koulumestari, jonka koleat kasvot ja mulkosilmät saivat Glossinin esiintyessä mitä vihamielisimmän sävyn.

Vaikka tuo kunnon herrasmies olikin hiukan nolaantunut esittelynsä ensi vaikutuksesta, läheni hän kuitenkin varmana ja lausui toivovansa, ettei hänen tulonsa ollut naisille epäaikainen. Hyvin jäykkänä ja arvokkaana huomautti eversti Mannering olevansa tietämätön siitä, mikä saattoi mr. Glossinin kunnioittamaan heitä tulollaan.

"Hem! hem! Otin vapauden pistäytyä tavottamaan miss Bertramia, eversti
Mannering, eräällä toimitettavalla asialla."

"Jos se voidaan ilmottaa mr. Mac-Morlanille, hänen asiamiehelleen, sir, niin luulen sen olevan miss Bertramille mieluisempaa."

"Suokaa anteeksi, eversti Mannering", sanoi Glossin, surkealla yrityksellä tapaillen kepeätä esiintymistä, "te olette maailmanmies — onhan joitakuita tapauksia, joissa on kaikille asianosaisille viisainta olla välittäjättömissä väleissä".

"Silloin", vastasi Mannering torjuvasti, "jos mr. Glossin ottaa vaivakseen mainita asiansa kirjeellisesti, takaan minä, että miss Bertram omistaa sille merkityksen mukaista huomiota".

"Kyllähän", änkkäili Glossin; "mutta on tapauksia, joissa viva voce[38] neuvottelu — hem! Minä huomaan — minä tiedän — eversti Mannering on omaksunut joitakin ennakkoluuloja, jotka kenties saattavat käyntini näyttämään tunkeutumiselta; mutta minä alistan hänen terveen järkensä ratkaistavaksi, sopiiko hänen sulkea minut puhuttelusta, tietämättä käyntini tarkotusta tai kykenemättä punnitsemaan sen merkitystä nuorelle naiselle, jota hän suojeluksellaan kunnioittaa."

"Tosiaan, sir, minulla ei ole vähintäkään aikomusta tehdä siten", vastasi eversti. "Kuulustan asiasta miss Bertramin mieltä ja ilmotan mr. Glossinille, jos hänellä on aikaa odottaa vastausta." Niin sanoen hän poistui huoneesta.

Glossin oli kaiken aikaa seisonut keskilattialla. Eversti Mannering ei ollut pienimmälläkään vihjauksella kehottanut häntä istuutumaan ja oli itsekin jäänyt seisomaan heidän lyhyen puhelunsa ajaksi. Mutta hänen lähdettyään Glossin tarttui tuoliin ja heittäysi istumaan puoleksi hämillään, puoleksi julkeana. Hänestä tuntui toisten äänettömyys kiusalliselta ja painostavalta, joten hän päätti sen keskeyttää.

Koulumestari vastasi jotakin myöntävän röhkäyksen ja vihaisen ärähdyksen väliltä.

"Ette koskaan poikkea katsomaan vanhaa tuttavaanne Ellangowanin tilalle, mr. Sampson. Enimmät entiset oleilijat tapaisitte siellä vielä paikoillaan. Kunnioitan entistä sukua liian suuresti, häiritäkseni vanhoja asujamia parannustenkaan verukkeella. Sitä paitsi se ei ole minun tapojani — en pidä sellaisesta — luullakseni, mr. Sampson, raamattukin erityisesti tuomitsee ne, jotka sortavat köyhiä ja siirtelevät rajapyykkejä."

"Tai jotka riistävät orvoilta leivän", lisäsi koulumestari. "Anathema, maranatha!" Hän nousi, nosti silmäilemänsä kaksitaitteisen niteen olalleen, teki käännöksen oikeaan ja marssi huoneesta krenatierin askelin.

Vähääkään hämmentymättä, tai ainakaan katsomatta tarpeelliseksi nolostumistansa näyttää, kääntyi mr. Glossin nuoreen Hazlewoodiin, joka näköjään uutterasti lueskeli sanomalehteä. "Mitään uutisia, sir?"

Hazlewood kohotti katseensa, silmäsi häntä ja työnsi lehden häntä kohti kuin vieraalle kahvilassa, nousi sitte ja oli lähtemäisillään huoneesta.

"Suokaa anteeksi, mr. Hazlewood — mutta en voi olla onnittelematta teitä siitä, että noinkin vähällä pääsitte tuosta katalasta tapauksesta."

Tähän oli vastauksena jonkunlainen pään kallistus, niin vähäinen ja kankea kuin kuvitella voipi. Kuitenkin rohkaisi se lakimiestämme jatkamaan.

"Voin vakuuttaa teille, mr. Hazlewood, että harvat ihmiset ovat niin innokkaasti käyneet käsiksi siihen asiaan kuin minä olen tehnyt sekä yleisen edun tähden että erityisesti pitäen arvossa teidän sukuanne, jolla on siinä niin korkea panos. Niin perin korkea tosiaankin, että kun mr. Featherhead alkaa nyt käydä vanhaksi ja kun hänen viime halvauskohtauksensa jälkeen on puhuttu hänen ottavan Chiltern Hundredsin,[39] saattaisi kannattaa teidän katsastella ympärillenne. Minä puhun ystävänä, mr. Hazlewood, ja äänestysluettelon tuntijana; ja jos sitä yhdessä tarkastellessamme —"

"Suokaa anteeksi, sir, mutta minulla ei ole mitään suunnitelmia, joissa olisi hyötyä avustanne."

"Hoo, niin oikein — kenties teette parhaiten — onhan kylliksi aikaa, ja minua miellyttää nähdä nuoren herrasmiehen pystyvän varovaisuuteen. Mutta minähän puhuinkin haavastanne — luulenpa saaneeni vihiä siitä jutusta — luulen tosiaan — ja ellen minä sitä miekkosta toimita ansionsa mukaiseen rangaistukseen —"

"Anteeksi, sir, vielä kerran; mutta intonne käypi yli toivomusteni. Minulla on täydet takeet käsitykselleni, että vamma oli tapaturmainen — missään tapauksessa ei se ollut ennakolta suunniteltu. Kiittämättömyyttä ja harkittua petollisuutta vastaan, jos satutte havaitsemaan jonkun syypääksi niihin, osottautuu suuttumukseni yhtä kiivaaksi kuin omannekin."

"Toinen tyrkkäys", ajatteli Glossin; "minun täytyy koetella häntä sillä toisella nuotilla". — "Oikein, sir, sangen ylevästi sanottu! Minä en kiittämätöntä miestä armahtaisi sen enempää kuin koppeloa — ja urheilusta puhuessamme" (tällaisen keskustelun kääntämisen oli Glossin oppinut entiseltä isännältään), "näenpä teidän useasti kantavan pyssyä, ja toivon piankin jo pääsevänne jälleen metsälle. Huomaan teidän aina jättäytyvän omalle puolellenne Hazleshawin törmää. Toivoakseni, hyvä mr. Hazlewood, vain arvelematta tavotatte riistaanne Ellangowanin harjanteelle asti: se on mielestäni hiukan parempi asema noista kahdesta teirille, vaikka mainioitahan ne ovat kumpainenkin."

Kun tämä tarjous tuotti vain kylmäkiskoisen ja väkinäisen kumarruksen, oli Glossinin pakko vaieta, ja pian jälkeenpäin häntä hiukan huojensi eversti Manneringin tulo.

"Pelkään viivyttäneeni teitä jonkun aikaa, sir", sanoi hän Glossiniin kääntyen. "Olisin tahtonut taivuttaa miss Bertramia ottamaan teidät puheilleen, koska mielestäni hänen vastaväitteittensä tulisi väistyä silloin kun hänen olisi omakohtaisesti kuultava, mitä ilmotetaan hänelle tärkeäksi kuulla. Mutta huomaan äskeisten ja työläästi unohdettavien tapausten tehneen hänet niin peräti vastahakoiseksi kohtaamaan mr. Glossinia, että olisi julmaa sitä vaatia kiihkeämmin, ja hän on antanut minun toimekseni puolestaan ottaa vastaan hänen käskynsä tai esityksensä tai lyhyesti sanoen mitä hyvänsä mr. Glossin haluaa hänelle sanoa."

"Hem, hem! Olen pahoillani, sir — olen kovin pahoillani siitä, eversti Mannering, että miss Bertram olettaa — että mikään ennakkoluulo, sanalla sanoen — tai aatos, että mikään minun taholtani —"

"Sir", sanoi taipumaton eversti, "missä ei mitään syytöstä ole tehty, siinä ovat tarpeettomia puolustelut tai selitykset. Soveltuuko teidän ilmottaa minulle, miss Bertramin tilapäisenä holhoojana, ne seikat, joiden katsotte ansaitsevan hänen huomiotaan?"

"Erinomaisesti, eversti Mannering; hän ei voisi valita kunnioitettavampaa ystävää, eikä ketään, jonka kanssa erityisesti minä suuremmalla mielihyvällä puhelisin vilpittömästi."

"Katsokaas, sir, ei ole niin helppo ihan yhtäkkiä — mutta mr.
Hazlewoodin ei ole tarvis poistua, — tarkotan niin sydämestäni miss
Bertramin parasta, että voisin toivoa koko maailman kuulevan minun
osuuteni neuvottelusta."

"Ystäväni mr. Charles Hazlewood ei luultavasti ole kiihkeä, mr. Glossin, kuuntelemaan syrjäisenä — ja nyt, hänen jätettyään meidät kahden kesken, sallikaa minun pyytää teitä olemaan lyhytpuheinen ja asiallinen sanottavassanne. Minä olen soturi, sir, jonkun verran kärsimätön muodoille ja johdannoille."

"Suvaitkaa katsahtaa tähän kirjeeseen", sanoi Glossin, pistäen Protocolin kirjeen Manneringin käteen, lyhyimpänä keinona asiansa ilmottamiseksi.

Eversti luki ja palautti sen, lyijykynällä merkittyään muistikirjaansa lähettäjän nimen. "Tämä, sir, ei näy vaativan paljoakaan keskustelua — minä pidän huolta miss Bertramin edun valvomisesta asiassa."

"Mutta, sir, — mutta, eversti Mannering", lisäsi Glossin, "on toinen asia, jota ei voi selvittää kukaan muu kuin minä. Tämä nainen — tämä miss Margaret Bertram laati minun varman tietoni mukaan yleisen testamenttisäädöksen miss Lucy Bertramin hyväksi, asuessaan vanhan ystäväni mr. Bertramin luona Ellangowanissa. Mestari — siksi ystävä-vainajani aina nimitti peräti kunnioitettavaa mr. Sampsonia — hän ja minä todistimme paperin. Ja laatijalla oli siihen aikaan täysi valta tehdä sellainen perintösääntö, sillä hänen omansa oli Singlesiden tila silloinkin, vaikka elinkautinen vuokratulo oli myönnetty vanhemmalle sisarelle. Juonikas perintömääräys, tuo vanhan Singlesiden, sir; hän usutti nuo kaksi kissaa, molemmat tyttärensä, vastatusten, ha, ha, ha!"

"No, sir", sanoi Mannering ilman vähintäkään harrastuksen myhäilyä, "pysykäämme asiassa. Sanotte, että tällä neidillä oli valta testamentata omaisuutensa miss Bertramille, ja että hän teki sen?"

"Aivan niin, eversti", vahvisti Glossin. "Luulisinpa ymmärtäväni lakia — olen seurannut lakialaa vuosikaudet, ja vaikka olen siltä vetäytynyt syrjään sievän säästön turvissa elelemään, en heittänyt sikseen sitä tietoa, joka sanotaan maata ja mantua paremmaksi ja jonka oletan olevan lain tuntemus, koskapa sananlaskussakin lausutaan:

"Ei, ei, minä höristelen vielä korviani piiskan viuhahdukselle — minulla on pikkuisen, hyvin pikkuisen lakitietoa vielä, ystävieni käytettäväksi."

Glossin laverteli edelleen samaan tapaan, ajatellen tehneensä suotuisan vaikutuksen Manneringiin. Eversti todella mietti, että tämä saattoi olla mitä tärkein käänne miss Bertramin eduksi, ja päätti hillitä sen tieltä kiihkeän halunsa heittää Glossin ulos ikkunasta tai ovesta. Hän pidätteli sisunsa kuohuntaa ja tahtoi väkisinkin kuunnella ainakin kärsimättömyyttään purkamatta, joskin rauhatonna. Sen vuoksi antoi hän mr. Glossinin ehtiä itseonnittelujensa loppuun ja sitte kysyi, tiesikö hän, missä testamentti oli.

"Tiedän — se on, luulen — uskon saavani sen esille. Sellaisissa tapauksissa ovat hallussaanpitäjät joskus ottaneet maksua."

"Siitä emme joudu erimielisyyteen, sir", sanoi eversti, vetäen lompakon taskustaan.

"Mutta, hyvä herra eversti, tepä iskette sanoihini niin joutuin — sanoin, jotkut henkilöt saattaisivat tehdä sellaisen vaatimuksen — tarkotan kulungeistaan, asiassa näkemästään vaivasta y.m.s. Mutta minä omasta puolestani vain haluaisin miss Bertramin ja hänen ystäviensä tulevan vakuutetuiksi siitä, että minä menettelen kunniallisesti häntä kohtaan. Tuossa on se paperi, sir! Minulle olisi suonut tyydytystä sen luovuttaminen miss Bertramin omiin käsiin ja samalla olisin halunnut onnitella häntä sen lupaamasta tulevaisuudesta. Mutta koska hänen ennakkoluulonsa ovat siinä asiassa voittamattomat, niin minun on vain toimitettava hänelle parhaat toivomukseni teidän välityksellänne, eversti Mannering, samaa tietä lausuen mielihyvällä antavani todistukseni asiakirjan alkuperäisyydestä, kun minut kutsutaan kuultavaksi. Minulla on kunnia lausua teille hyvästini, sir."

Tämä lähtöpuhe oli niin hyvin sommiteltu ja sävyltään niin muinainen kohtuuttomasti epäillylle tietoiselle rehellisyydelle, että se horjutteli eversti Manneringinkin epäedullista käsitystä miehestä. Hän saattoi lähtijää pari kolme askelta ja erosi hänestä enemmällä kohteliaisuudella (vaikka vieläkin kylmäkiskoisella ja muodollisella) kuin oli vieraskäynnin kestäessä osottanut. Glossin poistui talosta puolittain mielissään tekemästänsä vaikutuksesta, puolittain ähmissään vastaanottonsa ankarasta varovaisuudesta ja ylpeästä vastahakoisuudesta.

"Eversti Mannering olisi voinut osottaa enemmän kohteliaisuutta", puheli hän itsekseen; "joka mies ei kykene pennittömälle tytölle tuomaan neljänsadan punnan vuositulojen hyvää mahdollisuutta. Singlesiden täytyy nykyisin tuottaa neljäänsataan — siihenhän kuuluu Reilageganbed, Gillifidget, Loverless, Liealone ja Spinster's Knowe —, hyvästikin neljäänsataan. Jotkut olisivat minun sijassani saattaneet korjata sen omiksi hyvikseen — ja kuitenkaan en, totta puhuakseni, paljonkin aprikoittuani näe, miten se olisi käynyt päinsä."

Tuskin oli Glossin noussut ratsunsa selkään ja lähtenyt, kun eversti lähetti hevosrengin hakemaan mr. Mac-Morlania. Antaen tälle käteen perintökirjan tahtoi hän tietää, olisiko se todennäköisesti paikkansa pitävä hänen ystävälleen Lucy Bertramille. Mac-Morlan silmäili sitä ihastunein katsein, näpsäytteli sormiaan yhtämittaa ja huudahti viimein:

"Paikkansako pitävä! Se on tiukka kuin hansikas — kukaan ei kyennyt tekemään parempaa työtä kuin Glossin, milloin hän ei tahallaan jättänyt mutkaa. Mutta" (synkistyvin kasvoin) "se vanha narri, mitä mä sanonkaan, on saattanut muutella mielin määrin!"

"Jonkun täytyy olla miss Bertramin puolesta saapuvilla, kun vainajan säilyt avataan."

"En pahaksi onneksi pääse", vastasi Mac-Morlan; "minun täytyy esiintyä valamieskuulustelussa oikeutemme istunnossa".

"Sittepä lähden itse", päätti eversti; "suoriudun matkalle huomenna. Sampson tulkoon mukaan — hän on tämän testamentin todistaja. Mutta tarvitsenhan lainopillista neuvonantajaa?"

"Tämän piirikunnan edellinen sheriffi on hyvään maineeseen päässyt asianajaja; annan teille esittelykortin häntä varten."

"Siitä minä teissä pidän, mr. Mac-Morlan", sanoi eversti, "että te aina käytte suoraan käsiksi asiaan. Antakaakin se minulle heti. Kerrommeko miss Lucylle, että hän mahdollisesti joutuu perijättäreksi?"

"Välttämättömästi, sillä teidän täytyy saada häneltä muutamia valtuuksia, joiden sanamuodon sommittelen oitis. Takaankin sitä paitsi, että hän on ymmärtäväinen ja ajattelee asiaa pelkkänä mahdollisuutena."

Mac-Morlan arvosteli oikein. Miss Bertramin sävystä ei voinut havaita hänen perustavan mitään innostuneita toiveita täten odottamattansa ilmestyneeseen mielikuvaan. Hän kyllä illemmällä kuin sattumoilta kysäisi mr. Mac-Morlanilta, mitä Hazlewoodin maatila saattoi vuotuisesti tuottaa; mutta sopiiko meidän sen nojalla väittää varmaksi, että hän mietiskeli, voisiko neljänsadan punnan vuositulojen perijätär soveliaan naimiskaupan kannalta kelvata nuorelle lairdille?

LAKIMIEHET VIRKISTÄYTYVÄT.

Mannering, mr. Sampson kumppaninaan, ei menettänyt aikaa matkallaan Edinburghiin. He matkustivat everstin huvivaunuissa, hän kun seuralaisensa hajamielisyyden tuntien ei katsonut hyväksi kadottaa koulumestaria näkyvistään, vielä vähemmin antaa hänen yrittää ratsain, jolloin varmaankin joku koirankurinen tallipoika olisi pikku nokkeluudella saattanut toimittaa hänet satulaan kasvot häntäpuolelle päin. Niinpä hän, apunaan ratsain mukana kulkeva kamaripalvelija, sai mr. Sampsonin turvallisesti tuoduksi Edinburghiin erääseen majataloon — sillä hotelleja ei siihen aikaan ollut — ilman mitään muuta sattumaa kuin mitä johtui hänen kahdesti poikettuaan harhailemaan kävelylle.

Ensimäisellä kerralla hänet peri hänen taipumuksensa tunteva Barnes tiukasta keskustelemuksesta Moffatin koulumestarin kanssa. Väittely oli alkanut kiistan-alaisen tavun laajuudesta Horatiuksen II kirjan 7. oodissa ja johtanut toiseen erimielisyyttä herättäneeseen kohtaan, joka koski samaisessa lyyrillisessä purkauksessa esiintyvän malobathro-sanan täsmällistä tulkintaa. Toisen harharetkensä hän teki Rullion-niityn lakealla käydäkseen, se kun oli hänen presbyteerisille mieltymyksilleen rakas. Kotvaseksi vaunuista maahan laskeuduttuaan hän näki kaatuneiden hautapatsaan noin penikulman päässä ja oli taivaltamassa ylös Pentlandin kunnaita, kun Barnes hänet pidätti. Molemmilla kerroilla oli hän unohtanut ystävänsä, isäntänsä ja matkatoverinsa yhtä täydellisesti kuin olisi toinen Itä-Intiassa ollut. Saadessaan muistutuksen, että eversti Mannering odotteli, hän äänsi tavallisen huudahduksensa: "Tavatonta! Minä unehutin", ja sitte harppaili paikalleen.

Barnesia kummastutti isäntänsä kärsivällisyys kumpaisellakin kerralla, hän kun kokemuksesta tiesi, kuinka vähän tämä suvaitsi laiminlyöntiä tai vitkastelua; mutta koulumestari oli joka suhteessa erioikeutettu henkilö. Hänen isäntänsä ja hän eivät koskaan olleet hetkeäkään toinen toisensa tiellä, ja näytti päivänselvältä, että he olivat omiaan elinaikaisiksi kumppanuksiksi. Jos Mannering tarvitsi määrättyä kirjaa, niin koulumestari kykeni tuomaan sen; jos hän halusi tilejä summatuiksi tai tarkistetuiksi, niin oli toisen apu yhtä valmiina; jos hänen teki mieli johtaa muistiinsa erityinen klassillisen kirjallisuuden kohta, niin hän sai turvautua koulumestariin kuin sanakirjaan; ja kaiken aikaa oli tämä kävelevä patsas vaatimaton, milloin häntä huomattiin, ja itsekseen viihtyvä, kun hänet jätettiin yksikseen. Ylpeälle, herkkäluontoiselle, sulkeutuneelle miehelle, jollainen monessa suhteessa oli Mannering, oli tämänlaisella elävällä luettelolla ja hengen saaneella itsestään liikkuvalla koneella kaikki kirjallisen kääntöpöydän edut.

Heti heidän saavuttuaan Edinburghiin ja asetuttuaan lähelle Bristo-satamaa George-majataloon, jota silloin piti vanha Cockburn (mieleni tekee olla tarkka), pyysi eversti tarjoilijaa hankkimaan hänelle oppaan mr. Pleydellin luo, sen asianajajan, jolle hän oli saanut esittelykirjelmän mr. Mac-Morlanilta. Hän käski sitte Barnesin pitää silmällä koulumestaria ja läksi astelemaan kantajan kanssa, jonka piti johtaa hänet lakimiehen puheille.

Oltiin lähellä Pohjois-Amerikan sodan loppua. Tilan, ilman ja siistin mukavuuden halu ei vielä silloin ollut suurestikaan edistynyt Skotlannin pääkaupungissa. Joitakuita yrityksiä oli kaupungin eteläosassa tehty talojen rakentamiseksi "omille pihamailleen", kuten niitä määriteltiin; ja pohjoispuolella oli sittemmin suuresti laajennettu Uusikaupunki vasta alullaan. Mutta säätyhenkilöiden ja etenkin lakialalla toimivien suuri enemmistö asusti vielä Vanhankaupungin ahtaissa huoneustoissa.

Muutamien vanhempien lakiurhojen tavatkaan eivät vielä olleet uudistuksiin taipuneet. Jokunen kuulu asianajaja otti yhä yleisönsä vastaan ravintoloissa, kuten oli viittäkymmentä vuotta aikaisemmin ollut yleisenä tapana. Nuoremmat lainoppineet kyllä jo pitivät heidän menetelmiään vanhanaikaisina, mutta viinin ja remun yhdistämistä vakavaan toimintaan suosivat vielä ne arvokkaat neuvonantajat, jotka olivat kiintyneet vanhaan latuun joko sen itsensä vuoksi tai siihen liiaksi totuttautuneina, kulkeaksensa enää toista uraa. Noita menneen ajan ylistäjiä, jotka julistelevan itsepintaisesti mukailivat entisen sukupolven oloja, oli tämä samainen squire Paulus Pleydell, oppinut mies muuten, oivallinen laintuntija ja arvossa pidettävä kansalainen.

Uskollisen saattajansa opastuksella eversti Mannering parin pimeän kujan läpi mutkiteltuaan saapui High Streetille, jolla pahimmoillaan pauhasi ostronikaupustelijattarien huikkailu ja piirakkamiesten kellojen moike, sillä vastikään oli oppaan vakuutuksen mukaan "tornissa kahdeksan kalahtanut". Pitkään aikaan ei Mannering ollut osunut vilkasliikkeisen pääkaupungin kadulle, jonka kohu ja melu, liikenteen, remun ja vallattomuuden tuoksina, valojen vaihtelu ja alituiseen muuttelehtiva satojen ryhmien vilske etenkin iltasin esittää näytelmän sellaisen, että se erikseen ajatellen mitä halvimmista aineksista kertyneenä kuitenkin kokoomuksena tehoaa mielikuvitukseen voimakkaasti ja mieleen painuvasti.

Rakennusten tavatonta korkeutta osottamassa olivat valot, jotka pitkin julkipuolia epäsäännöllisinä kimallellen kohosivat niin korkealle ullakkokertoihin, että viimein näyttivät taivaalta tuikkailevan. Tämä näköerhe on vieläkin jossain määrin olemassa, mutta silloin sen teki vaikuttavammaksi molemmin puolin ulottuva keskeytymätön rakennusrivi. Ainoana aukkonansa pohjoissillan ja pääkadun yhtymäkohta, kulki uhkea ja yhdenmukainen väylä Luukkuvajain edustalta Canongaten päähän asti, leveydeltään ja pituudeltaan vastaten talojen harvinaista korkeutta.

Manneringilla ei ollut paljoakaan aikaa katsellakseen ja ihaillakseen. Saattaja kiirehdytti hänet tämän muistettavan näyttämön poikki ja sukelsi hänen kanssaan äkkiä hyvin jyrkkään kivettyyn kujaan. Oikealle kääntyen he astuivat niin sanotulle porrassillalle, jonka tila eräällä aistilla koettuna melkoisesti koetteli Manneringin hienostunutta olemusta. Varovasti noustuaan jokseenkin korkealle kuulivat he raskasta jyskytystä ovelta, joka oli vielä kahta huonekertaa ylempänä heitä. Ovi aukeni, ja paikalla tohahti kuuluviin koiran kimakka ärhentely, naisen kirkuna, ahdistetun kissan rääkäisy ja miehen kumea ääni, joka huusi mitä käskevimpään tapaan: "Seis, Sinappi, seisotkos siinä? Alas, kuuletko! istu siinä!"

"Kies armahda ja auta!" päivitteli naisääni; "jos se olisi repinyt meidän kissaamme, niin ei mr. Pleydell olisi minulle ikinä antanut anteeksi!"

"No, kas, kyyhkyseni, eihän katilta ole karvaakaan katkennut. Hän ei siis ole sisällä, sanotte?"

"Ei, mr. Pleydell ei koskaan ole lauvantai-iltojaan talossa", vastasi naisääni.

"Ja huomenna vielä on sapattikin", pahotteli kysyjä; "enpä tiedä, mitä tehdä".

Mannering päätyi nyt paikalle ja tapasi pitkän, tukevan maalaisen puhelemassa homsuisen naikkosen kanssa, jolla oli toisessa kädessään oven ripa ja toisessa sangollinen veteensekotettua kalkkivalaistetta — lauvantai-illan tunnus Edinburghissa; miehellä oli yllään pippurin ja suolan kirjava pitkätakki, jossa hohteli suunnattoman isoja metallinappeja, kiillotettu hattu ja kiiltosaappaat, ja kainalossaan vankka ratsupiiska.

"On kyllä, sir, kotona hän on, mutta ei ole talossa: hän on lauvantai-iltasin aina ulkona."

"Mutta, tyttöseni, minä olen muukalainen, ja asiani kiireellinen — sanoisitteko, mistä hänet tapaan?"

"Hänen arvoisuutensa", neuvoi kantaja, "on nyt tällä hetkellä arvatenkin Clerihughilla — sen olisi hän aiemminkin tiennyt sanoa, mutta luuli teidän tahtovan hänen asuntonsa nähdä".

"No, saattakaahan minut sitte tuohon ravintolaan — kai hän ottaa minut puheilleen, kun tulen jokseenkin tärkeissä toimissa?"

"Enpä osaa sanoa, sir", vastasi tyttö, "hän ei halua lauvantaisin häiriintyä liikeasioilla — mutta aina hän on vieraille höyli".

"Lähdenpä sinne ravintolaan minäkin", virkahti Dinmont ystävämme, "sillä minä myös olen vieras ja asialla samaan tapaan".

"Ka", huomautti palvelustyttö, "jos hän ottaa puheilleen herran, niin ottaa hän alhaisenkin — mutta älkää nyt Herran tähden sanoko, että minä teidät sinne lähetin!"

"Niinpä niin, alhainen minä olen, se on tosi, piikaseni, mutta en minä ole tullut hänen taitoansa ilman edestä kehveltämään", sanoi maamies rehellisen ylpeänä ja käydä keikisteli alas portaita, Manneringin seuratessa opastajansa kanssa. Mannering ei voinut olla ihailematta sitä päättäväistä astuntaa, jolla vieras heidän edellään viilsi tungosta, sysäten pelkällä vauhtinsa painolla ja voimalla syrjään sekä juopuneet että selvät jalkamiehet. "Tuo lienee Teviotdalen kolloja", huomautti kantaja, "joka tuolla lailla katukäytävän itselleen anastaa — hän ei kulje kauvas ennen kuin saa jonkun niskahaiveniinsa".

Hänen nokkela ennustuksensa ei kuitenkaan täyttynyt. Ne, jotka Dinmontin jyhkeän painon kimmahuttamina kohottivat katseensa hänen mittaansa ja hartevuuteensa, nähtävästi katsoivat hänet liian rotevaksi riitakumppaniksi ja antoivat hänen rauhassa mennä menojaan. Tämän kiilan suojassa eteni Mannering, kunnes lampuoti seisahtui ja kantajaan taaksensa katsahtaen virkahti: "Taidammekin olla kattokujalla, ystävä?"

Dinmont astui luottavasti alas portaita, kääntyi pimeään porttikäytävään — sitte nousi ylös pimeitä portaita ja astui avoimesta ovesta sisälle. Hänen kimeästi viheltäessään tarjoilijaa kuin koiraansa kutsuen, Mannering silmäili ympärilleen ja pystyi vaivoin käsittämään, miten saattoikaan oppineella alalla toimiva ja hyvään seurapiiriin kuuluva herrasmies valita sellaisen näyttämön kestailulleen. Viheliäisestä ympäristöstä puhumattakaan näytti itse talokin kurjalta ja puoleksi rapistuneelta. Käytävässä, jossa he seisoivat, oli pihatolle päin ikkuna, josta tuli valon häivää päiväsaikaan ja ilkeätä lemujen yhtymää kaikin ajoin, mutta erinomattain ehtoopäivisin. Tätä ikkunaa vastaamassa oli käytävän toisella puolella jäljitelty ikkuna-aukko keittiöön päin, joka ei ollut missään suoranaisessa yhteydessä ulkoilman kanssa, vaan sai päivällä toisessa sijassa sellaista satunnaista häämyä, mitä solasta vastapäisen ikkunan kautta liikeni. Tällähaavaa oli keittiön sisusta näkyvissä omin jättiläistulinsa — pienoishorna, missä miehet ja naiset puolipukeissaan puuhasivat leipoen, hiilostaen, paahtaen ostroneja ja rietilällä kärvennellen pippuroituja hanhenreisiä. Lättäkenkäinen emäntä, jonka hiukset töpökorvaisen hilkan alta tunkeusivat porholleen kuin Megairalla, näytti tuon jylhän ja tulihohteisen olosijan johtavalta tenhottarelta, hyöriessään, toruessaan, ottaessaan käskyjä, antaessaan niitä ja noudattaessaan niitä yhtaikaa.

Tuon tuostakin ilmaisivat eri suunnilta taloa kajahtelevat naurun remahdukset, että hänen hommansa saavuttivat tunnustustansa jakelevan yleisön suosiota. Hiukan työläästi saatiin eräs tarjoilija osottamaan eversti Manneringille ja Dinmontille se huone, missä heidän lainoppinut ystävänsä piti jokaviikkoisia kemujaan. Sen esittämä näky ja etenkin sen päähenkilönä esiintyvän asianajajan oma asento sai hänen molemmat puheillepyrkijänsä ällistyksiin.

Mr. Pleydell oli vilkas, terävän näköinen herrasmies, jolla ammatillinen oveluus pilkisti silmistä ja ammatillinen muodollisuus kuvastui yleensä sävystä. Mutta tämän hän kuten kolmipalmikkoisen tekotukkansakin ja mustan takkinsa saattoi sujauttaa yltään lauvantai-iltoina, ollessaan iloisten kumppanien keskessä ja halullinen lentoihinsa, kuten sanoi. Tällä kertaa oli mässäystä kestänyt kello neljästä asti, ja vihdoin oli muuan kunnianarvoisa kolmen sukupolven kisoihin ja juhlimisiin osaa ottanut juomaveikko käynyt johtamaan kujeilevaa seuruetta ikivanhan ja nyttemmin unohtuneen High-Jinks'iksi nimitetyn ajanvietteen harjottamisessa.

Tätä peliä käytiin useammin eri tavoin. Tavallisimmin määrättiin arpanappuloilla henkilö, jonka tuli määräajaksi omaksua ja pitää yllä erityinen näyteltävä osa tai lausua määräerä huvitilaisuussäkeitä erityisessä järjestyksessä. Jos esiintyjät poikkesivat osistaan tai jos heidän muistinsa petti kertauksissaan, niin he menettivät uhkapanoksia, jotka sovitettiin joko kulauttamalla ylimääräinen kolpakollinen tai maksamalla pikku erä laskun lyhennykseen. Tässä leikissä remusi hupainen seura parhaillaan, kun Mannering astui huoneeseen.

Hra neuvos Pleydell, sellaisena kuin olemme hänet kuvanneet, oli saanut valtaistuimen kuten hallitsija, päivällispöydälle nostetun nojaistuimen nimittäin, valliten siellä lyhykäinen valetukka viistossa, päässä pullosäiliö kruununa, vilkutellen silmiään puolittain leikillään, puolittain viinin vaikutuksesta, hovipiirin ympärillään hihkaillessa moisia leikki-loppusointuja kuin:

miss' onkaan nyt Gerunto? meni miehen kunto, kun uimatiellään nukkui ja auttamatta hukkui.

Dinmont pääsi ensimäisenä sisälle. Hän seisoi kotvan kuin puusta pudonneena, ja huudahti sitte: "Hän se totisesti on — no, jo on eto elävä!"

Kuullessaan tarjoilijan julistavan: "Mr. Dinmont ja eversti Mannering haluavat teitä puhutella, sir", Pleydell käänsi päätänsä ja hiukan punehtui nähdessään hienon englantilaisen vieraan. Hän oli kuitenkin Falstaffin mieltä: "Tiehesi, konna! Kappale näytellään loppuun",[40] viisaasti harkiten paremmaksi tekeytyä ihan huolettomaksi.

"Missä ovat vartiosoturimme?" huudahti tämä toinen Justinianus;[41] "ettekö näe muukalaisritarin vierailta mailta saapuneen tähän Holyroodin hoviimme, — mukanaan urhea talonpoikamme Andrew Dinmont, joka on saanut haltuunsa kuninkaallisten katraittemme valvonnan Jedwoodin metsätienoolla, missä ne oikeudenkäyttömme kuninkaallisen huolenpidon ansiosta käyvät laitumillaan yhtä turvallisina kuin Fifen rajojen sisäpuolella olisivat? Missä ovatkaan airuemme, sanantuojamme, missä Lyonimme, Marchmountimme, Garrickimme, Snowdownimme? Asetettakoot vieraat pöytämme ääreen ja kestitettäkööt kuten heidän arvonsa ja tämä meidän korkea juhlapäivämme ansaitsee — huomenna me heidän viestinsä kuulemme."

"Sunnuntai, onko? Sitten emme tahdo loukata kirkon rahvasta — maanantaiksi määräämme heidän puheillepääsynsä."

Mannering oli ensimältä seisonut kahden vaiheilla, astuako lähemmä vai peräytyäkö. Hän päätti nyt hetkellisesti lyöttäytyä kohtauksen päähänpistoon, vaikkakin itsekseen äkäili Mac-Morlanille, jouduttuansa tämän lähettämänä neuvottelemaan löylynlyömän ilvehtijän kanssa. Kolmasti hyvin syvään kumartaen läheni hän siis ja anoi lupaa saada laskea suosituskirjeensä Skotlannin yksinvaltiaan jalkojen juureen, jotta hän sen armossa tarkastaisi, milloin aika sallii. Totisuus, jolla hän sopeutui hetken leikinlaskuun, ja syvä nöyryys, jolla hän ensin epäsi ja sitten otti vastaan juhlamenojen ohjaajan tarjoaman istuimen, toimittivat hänelle kolminkertaiset kättentaputukset.

"Hiisi minut vieköön, jolleivät ole järjiltään jok'ainoa!" kummaili
Dinmont, vähemmän kursaillen asettuessaan pöydän alipäähän
istumaan; "tai sitten ovat ottaneet joulun ennen aikojaan ja nyt jo
Hiiva-Nuutiksi naamioituneet".

Iso lasillinen punaviiniä tarjottiin Manneringille, joka sen tyhjensi hallitsevan prinssin terveydeksi.

"Te olette arvatakseni", sanoi hallitsija, "se kuuluisa Sir Miles Mannering, joka on niin paljon mainetta Ranskan sodissa niittänyt, joten pystytte hyvin lausumaan meille, menettävätkö Gascognen viinit erityistä makuansa meidän pohjoisessa valtakunnassamme".

Manneringia mieluisesti imarteli viittaus hänen kuuluisaan esi-isäänsä. Hän vastasi olevansa vain etäinen sukulainen mainehikkaalle ritarille ja lisäsi viinin olevan käsittääkseen verratonta.

"Liian kylmää se minun vatsalleni on", sanoi Dinmont, laskien lasinsa alas (tyhjänä kuitenkin).

"Me korjaamme sen ominaisuuden", vastasi kuningas Paulus, ensimäinen sen niminen; "emme ole unohtaneet, että Liddelin laaksomme kostea ilma kehottaa voimallisempiin virkistyksiin. Juomanlaskija, antakaa uskollisen maamiehemme saada pikarillinen konjakkia; se ajaa asiansa paremmin."

"Ja nyt", huomautti Mannering, "koska olemme tietämättöminä häirinneet teidän majesteettianne rattoisana lepohetkenä, suvaitkaa sanoa, milloin sallitte muukalaisen päästä puheillenne noista painavista asioista, jotka ovat hänet toimittaneet pohjoiseen pääkaupunkiinne".

Hallitsija avasi Mac-Morlanin kirjeen, silmäsi sen kiireisesti ja huudahti luonnollisella äänellään ja sävyllään: "Ellangowanin Lucy Bertram, rakastettava tyttö-parka!"

"Uhkapanos! uhkapanos!" huudahti kymmenkunta ääntä, "hänen majesteettinsa on unohtanut kuninkaallisen osansa".

"En vähääkään! en vähääkään!" väitti kuningas; "minä annan tämän jalon ritarin ratkaista. Eikö hallitsija saata rakastaa alhaisarvoista neitoa? Eikö kuningas Kofetua ja kerjäläistyttö ole tätä kohtaa koskeva ennakkotulkinta?"

"Ammatillista! ammatillista! — toinen uhkapanos", huudahteli meluava ylimystö.

"Eikö kuninkaallisilla edeltäjillämme", jatkoi hallitsija, korottaen kuninkaallisen äänensä kajahtelemaan yli napisevan hälyn, "eikö heillä ollut Jean Logiensa, Bessie Carmichaelinsa, Oliphantinsa, Sandilandinsa ja Weirinsä, ja meillekö olisi kiellettyä edes nimeltään mainita neitoa, jota ihastuen kunnioitamme? Ei, siispä vajotkoon valtio ja kukistukoon kuninkuus! Toisen Kaarlo V:nnen tavoin me luovumme hallituksesta ja etsimme elämän yksityisistä siimeksistä niitä huveja, jotka valtaistuimelta evätään."

Niin sanoen hän paiskasi seinään kruununsa ja hypähti korkealta asemaltaan ketterämmin kuin olisi osannut hänen ikäiseltään odottaa, määräsi toiseen huoneeseen tuotavaksi kynttilöitä, pesuastian ja pyyhkeen sekä kupillisen vehreää teetä, ja viittasi Manneringia tulemaan mukaansa. Parissa minuutissa peseytyi hän, asetti tekotukkansa kuvastimen edessä suoraan ja Manneringin suureksi ihmeeksi näytti kokonaan toiselta mieheltä kuin hänen hetkeä aikaisemmin näkemänsä lapsellinen kujeilija.

"Niitä on ihmisiä", hän puheli, "mr. Mannering, joiden edessä on varoen hulluteltava — syystä että heillä on joko viljalti häijyyttä tai niukalti älyä, kuten runoilija sanoo. Paras kohteliaisuus, mitä voin eversti Manneringille osottaa, on häpeilemättömyys hänen edessään esiintyä — ja totisesti luulen, etten ole suopeuttanne siitä kohteliaisuudesta tänä iltana säästellyt. Mutta mitä tuo iso miekkosemme on vailla?"

Dinmont oli Manneringin perässä työntäytynyt huoneeseen; hän alkoi nyt kuopia jalallaan ja ruopia korvallistaan samassa tahdissa. "Minä olen Dandie Dinmont, sir, Kaarlolasta — se Liddesdalen — muistattehan? — minulle te sen ison jutun voititte."

"Minkä jutun, jukuri?" sanoi lakimies; "luuletteko kykeneväni kaikki hölmöt muistamaan, jotka minua kiusaamassa käyvät?"

"Olkoon, siitä viisi; anna minulle selityspaperit ja tule luokseni maanantaina kello kymmeneltä", vastasi lainoppinut.

"Ei, sir, ei riviäkään", vastasi Dandie; "sillä teidän arvoisuutenne sanoi viimeiskertana, mr. Pleydell, muistattehan, että te mieluimmin kuulette meidän vuorikansan suusanallisesti esittävän asiamme".

"Kirottu olkoon kieleni, jolta se kirposi!" päivitteli asianajaja; "se maksaa korvilleni kelpo pärpätyksen. No, lausuhan kahdella sanalla puhuttavasi — näet herrasmiehen odottavan."

"Hoo, sir, jos herra haluaa, niin laukaiskoon oman jousensa ensin, yhtäkaikki se Dandielle on."

"Senkin tomppeli", sanoi lakimies, "etkö voi käsittää, että sinun asiasi ei voi merkitä mitään eversti Manneringille, kun taasen hän kenties ei pidä hyvänä kestitä noita sinun isoja korviasi omilla selvityksillään?"

"No niin, sir, ihan kuin te ja hän haluatte — kunhan otatte asiani", puheli Dinmont, rahtuakaan hämmentymättä vastaanottonsa karkeudesta. "Me olemme taas siinä vanhassa urakassa rajoista, Dawston-solan Jaakko ja minä. Nähkääs, me olemme rajatusten Touthop-harjun laella Pomoragrainsin takana; sillä Pomoragrains ja Slackenspool ja Bloodylaws ne sattuvat siinä kohakkain, ja ne kuuluvat Peeliin; mutta Pomoragrainsin sivuutettuanne tulette aika isolle tasalatvaiselle kivelle, jota sanovat Kaarlon Kimpaleeksi, ja siinä Dawston-solan ja Kaarlolan maat ovat rajakkain. Nyt minä sanon, että raja kulkee selän harjaa pitkin, missä tuuli ja vesi jakoutuu; mutta Dawston-solan Jaakko pulittaa vastaan, inttää sen käyvän alempaa pitkin vanhaa karjapolkua, joka menee Sulkusolmusta Keeldarin alueelle — ja se tekee suuren eron."

"Ja minkä eron se tekee, ystävä?" kysyi Pleydell. "Montako lammasta sillä ruokittaisiin?"

"Ka, eipä monta", sanoi Dandie ohaustaan kynsien; "paikka on korkealla ja tuulille alttiina — ruokkii se sian, tai ehkäpä hyvänä vuonna kaksi".

"Ja mokoman laitumen takia, joka kenties vastaa viittä shillingiä vuodessa, sinä olet valmis haaskaamaan sata puntaa tai pari?"

"Hyvä ystävä", neuvoi Pleydell, "oikeuden kuten armeliaisuudenkin tulisi alkaa kotoa. Tee sinä oikeutta vaimollesi ja perheellesi, äläkä asiata sen enempää mielessäsi pidä."

Dinmont vielä viivyskeli, kieritellen hattua kädessään. "En minä sen puolesta, sir — mutta pahahan olisi minun antaa hänen pöyhkeillä — hän vakuuttaa tuovansa kaksikinkymmentä todistajaa — ja minä olen varma siitä, että yhtä useat ovat valmiit vannomaan minun hyväkseni kuin hänenkin, ihmisiä, jotka ovat ikänsä Kaarlolan maalla asuneet eivätkä soisi maan menettävän mahtiansa."

"Perhana, hyvä mies, jos se on kunniakysymys", sanoi asianajaja, "niin mikseivät omistajanne siihen ryhdy?"

"Enpä tiedä, sir" (jälleen raapien päätänsä), "ei ole viime aikoina ollut vaaliotteluita, ja lairdit ovat kovin naapurillisia, ja Jaakko ja minä emme saa niitä pannuksi ikeeseen siitä kaikesta, mitä niille puhumme — mutta jos luulette, että me voisimme pidättää veron —"

"Ei, ei! Sepä ei mitenkään käy päinsä", epäsi Pleydell. "Hitto teidät periköön, miksette ota karttuja ja ratkaise keskenänne?"

"No, hei, sir", vastasi lampuoti, "sitäkin olemme jo kolmasti yrittäneet — kahdesti tilalla ja kolmannen kerran Lockerbyn markkinoilla. Mutta miten ollakaan — olemmepa molemmat aika terhakoita karttusilla, eikä siitä oikein tolkkua tullut."

"No miekkasille sitte, kuten isänne ennen tekivät, ja horna teidät nielköön", tokaisi lainoppinut.

"Maltas, maltas!" huudahti Pleydell, "muutoin sattuu toinen loordi Soulisin erehdys. Kuulehan, hyvä mies, ymmärrä minua; kehotan sinua harkitsemaan, kuinka peräti turhanaikaiseen ja hupsuun käräjöimiseen haluat antautua."

"Niinkö, sir?" sanoi Dandie pettyneellä äänellä. "Ette sitte taidakaan käydä puolelleni?"

"Minäkö! En — mene kotiisi, mene kotiisi, ottakaa ryypyt ja sopikaa."
Dandie näytti vain puolittain tyytyväiseltä ja pysyi yhä paikoillaan.
"Mitään muuta, ystäväni?"

"Vain sen kuolleen neidin perimisestä, sir, Singlesiden vanhan miss
Margaret Bertramin."

"No, ei meillä mitään sukusuhteita ole Bertrameihin laisinkaan", selitti Dandie; "isoisiahan ne olivat ihmisiä meihin verraten. Mutta Jean Liltup, joka oli vanhan Singlesiden emännöitsijä ja noiden kahden edesmenneen neitokaisen äiti — joista nyt jälkimäinen kuoli jo mielestäni kypsyneellä ijällä — Jean Liltup oli Liddelistä peräisin, ja hän oli siksi läheistä sukua meille kuin minun äitini sisarpuolen pikkuserkku. Hän lyöttäysi yhteen Singlesiden kanssa kieltämättä jo emännöitsijänä, ja ikävä kiusa ja suru se oli hänen omaisilleen ja sukulaisilleen. Mutta Singleside tunnusti avioliiton ja tyydytti kirkon — ja nyt minä tahtoisin teiltä tietää, eikö meillä lain mukaan ole jotakin vaadittavaa?"

"No, siitä emme sen köyhemmiksi tule", puheli Dandie; "mutta hän on saattanut meitä ajatella, jos tuli tehneeksi testamenttia. Niin, sir, olenpa sanonut sanottavani — toivotan teille vain hyvää yötä, ja —" pistäen käden taskuunsa.

"Ei, ei, ystäväni; minä en milloinkaan ota palkkiota lauvantai-iltasin tai kirjallista selitystä saamatta — menehän, Dandie."

HAUTAUS.

"Teidän majesteettinne", sanoi Mannering, "on juhlallistuttanut hallituksesta-luopumisenne laupeuden ja armeliaisuuden teolla. Tuo mies tuskin ryhtyy käräjöimään."

"Ei, siinä te erehdytte kerrassaan", vastasi kokenut lakimies. "Ainoana erotuksena on, että minä olen menettänyt päämieheni ja palkkioni. Hän ei lepää ennenkuin löytää jonkun rohkaisijakseen ennakolta päättämäänsä hupsuuteen. Ei, ei! Minä olen vain näyttänyt teille toisenkin heikon kohtani — minä aina lauvantai-iltasin puhun totta."

"No, kyllähän, mikäli kutsumukseni sallii. Minä olen, kuten Hamlet sanoo, välttävän rehellinen, kun päämieheni ja heidän neuvojansa eivät tee minua välineeksi viemään heidän kahteen kertaan tilattuja valheitansa tuomarin pöytään. Mutta oportet vivere![42] surullinen seikka. — Ja nyt asiaamme. Minua ilahuttaa, että vanha ystäväni Mac-Morlan on lähettänyt teidät minun luokseni; hän on toimelias, rehellinen ja älykäs mies, kauvan ollut sijaissheriffinä silloisessa minun piirissäni ja vielä samassa virassa. Hän tietää minun kiintyneen tuohon onnettomaan Ellangowanin perheeseen ja Lucy-parkaan. En ole tyttöä nähnyt sitte kun hän oli kahdentoista vanha, ja olipa hän silloin suloinen ja kaunis tyttönen hyvin hupelon isän hoidossa. Mutta harrastukseni Lucyyn polveutuu aikaisemmalta ajalta. Minut kutsuttiin, mr. Mannering, silloisena piirikunnan sheriffinä tutkimaan murhaa, joka oli tehty Ellangowanin lähellä samana päivänä, jona tämä lapsi-parka syntyi. Samaiseen verityöhön sisältyi hänen ainoan veljensä, noin viisivuotiaan pojan kuolema tai ryöstö, minun valitettavasti kykenemättäni saamaan selville, mikä kummallinen yhteys näillä kahdella tapauksella oli. Hohoi, eversti, en eläissäni unohda sen aamun surkeutta Ellangowanin perheessä! — isä suunniltaan tuskasta — äiti ennenaikaiseen synnytykseen menehtyneenä — avuton lapsi melkein ihan hoitajattomaksi ilmestyneenä kitisten ja poraten tähän kurjaan maailmaan moisella sanomattoman surkeuden hetkellä. Me lakimiehet emme ole rautaa, sir, tai messinkiä, yhtä vähän kuin te soturit olette terästä. Me olemme siviiliyhteiskunnan rikoksille ja ahdingoille tutut, kuten te sotatilan surullisille tapauksille, ja kumpaisillekin on kenties joku erä paatumusta tarpeellinen velvollisuutensa täyttämiseksi. Mutta paholainen vieköön soturin, jonka sydän voi olla yhtä kova kuin miekkakin, ja hänen akkansa siepatkoon lakimiehen, joka otsansa sijasta silaa povensa vaskella! — Mutta hei, minähän menetän lauvantai-iltani — uskotteko ystävällisesti minulle nämä miss Bertramin asiata koskevat paperit? Ja malttakaahan — huomenna te syötte nuorenmiehen päivällisen vanhan lakimiehen parissa, — minä vaadin, täsmälleen kolmelta — ja tulkaa tuntia aikaisemmin. Vanha neiti haudataan maanantaina; meillä on orvon asia ja lainaammekin sunnuntailta tunnin puhellaksemme tästä hommasta — vaikka pelkäänkin, ettei mitään ole tehtävissä, jos hän on muuttanut perintömääräystänsä — ellei se kenties ole tapahtunut näiden kuudenkymmenen päivän kuluessa, ja silloin, jos miss Bertram pystyy osottamaan olevansa lain mukaan perillisen asemassa, niin — Mutta sielläpä vasallini jo kuulostavat kärsimättömiltä interregnumiinsa[43] — en kehota teitä yhtymään jälleen seuraamme, eversti; se olisi suopeutenne kiusaamista, paitsi jos olisitte alottanutkin päivänne meidän kanssamme, vähitellen lipuen viisaudesta hilpeyteen ja hilpeydestä — tuota — tuota noin — huikenteluun. Hyvää yötä — Harry, saattakaahan mr. Manneringia hänen asuntoonsa — eversti, odotan teitä hiukan yli kello kahdelta huomenna."

Eversti palasi majataloonsa, yhtä suuresti kummastellen niitä lapsellisia kujeita, joista oli oppineen neuvonantajansa tavannut, suoruutta ja tervettä järkeä, jotka hän oli silmänräpäyksessä saanut ammattinsa vaatimusten tarpeiksi, ja tunteellista sävyä, jolla hän puheli ystävättömästä orvosta.

Kun eversti ja seuralaisista mahdollisimman hiljainen ja harvasanainen mestari Sampson seuraavana päivänä lopettivat aamiaistaan, jonka teen Barnes oli valmistanut ja laseihin kaatanut, sitte kun koulumestari oli yrityksessään hyppysensä polttanut, osotettiin äkkiä huoneeseen mr. Pleydell. Sievästi suittu lyhykäinen valetukka, jonka jokaiselle hiuskarvalle oli innokas ja huolellinen parturi jakanut oikean osuutensa tukkajauhoa; hyvin harjattu musta puku, peräti puhtaat kultasolkiset kengät ja kultapää keppi; pikemmin pidättynyt ja muodollinen kuin tunkeutuva sävy, joka silti ilmaisi vain omaksuttua tapaa, eikä suinkaan kömpelyyttä; kasvot, joiden ilmehikkäät ja hieman leikkisät piirteet olivat täydellisessä levossa — kaikki ilmaisi edellisen illan huvittelijaan verraten aivan eri olentoa. Silmän oveluutta ja terävyyttä säihkyvä välähdys oli ainoana huomattavana ilmeenä, joka muistutti "lauvantai-illan miestä".

"Olen saapunut", hän sanoi hyvin kohteliaana esiintyen, "käyttämään kuninkaallista vaikutusvaltaani teidän hyväksenne hengellisissä kuten ajallisissakin asioissa — saanko saattaa teitä presbyteeriseen kirkkoon tai episkopaaliseen rukoushuoneeseen? Tros Tyriusve, lakimies, tiedättehän, on molempia uskontoja, tai minun tulisi paremminkin sanoa molempia muotoja. Vai saanko auttaa teitä muulla tavoin viettämään aamupäiväänne? Suonette anteeksi vanhanaikaisen tyrkyttelyni — synnyin aikaan, jolloin skotlantilaista syytettiin vieraanvaraisuuden puutteesta, jos hän tuokioksi jätti vieraansa yksikseen muulloin kuin hänen nukkuessaan — mutta toivoakseni sanotte minulle heti, jos epäaikaisesti tulen."

"Ette laisinkaan, hyvä hra Pleydell", vastasi eversti Mannering; "mielihyvällä asetun luotsattavaksenne. Sydämestäni soisin kuulevani jotakuta skotlantilaista saarnamiestänne, joiden lahjat ovat tuottaneet suurta kunniaa maallenne — Blairianne, Robertsonianne tai Henryänne; ja kiitollisesti otan ystävällisen tarjouksenne vastaan. Mutta", vetäen lakimiehen hiukan syrjään ja katsahtaen Sampsoniin, "tuossa mietteisiinsä vaipunut arvoisa ystäväni on hieman avuton ja hajamielinen, ja palvelijani Barnes, joka on hänen vakituinen luotsinsa, ei oikein voi autella häntä täällä, varsinkin kun hän on ilmaissut päättäneensä mennä muutamiin tuntemattomampiin ja syrjäisempiin hartauspaikkoihinne".

Lakimies vilkaisi mestari Sampsoniin. "Tallettamisen arvoinen harvinaisuus — ja minä toimitan sopivan kaitsijan. Kuulkaahan, sir" (tarjoilijalle), "menkää matami Finlaysonille Cowgateen kysymään apuri Miles Macfinia; hän on siellä jokseenkin tähän aikaan. Sanokaa hänelle, että haluan häntä puhutella."

Odotettu henkilö saapui pian. "Luovutan ystävänne tämän miehen hoimiin", sanoi Pleydell; "hän saattaa tai johtaa ystäväänne minne tahansa tämän mieli tekee, vähääkään välittämättä siitä, onko kysymyksessä kirkonmenot tai markkinat, kokous tai käräjät, tai — mikä hyvänsä paikka — ja tuopi hänet turvallisesti kotiin millä tunnilla määräätte, joten mr. Barnes tuossa voipi seurata omaa vapaata tahtoansa".

Asia järjestyi siis helposti, ja eversti jätti koulumestarin tuon miehen kaittavaksi siksi aikaa kun he Edinburghissa viipyisivät.

"Ja nyt, sir, jos suvaitsette, menemme Harmaidenmunkkien kirkkoon kuulemaan meikäläistä Skotlannin, Mannermaan ja Amerikan historioitsijaa."

He pettyivät — hän ei saarnannut sinä päivänä. "Eipä hätää", tuumi asianajaja, "hetkinen kärsivällisyyttä, niin menestymmepä hyvinkin".

T:ri Robertsonin virkaveli nousi saarnastuoliin.[44] Ulkonaisesti hän ei tehnyt edullista vaikutusta. Vieraan silmään pistivät ensimäisinä kummallisen vaalea hipiä, jolle oli outona vastakohtana musta tekotukka ilman hiusjauhon rahtuakaan; ahdas rinta ja kumarainen ryhti; pönkkien tapaan molemmin puolin saarnastuolia asetetut kädet, jotka näyttivät paremmin tarpeellisilta kannattelemaan saarnaajaa kuin auttelemaan hänen liikehtimistään, — kaavun puute, rypistynyt papinkaulus ja tuskin vapaaehtoiselta tuntuva asento. "Saarnaaja näyttää hyvin jyrkeältä henkilöltä", kuiskasi Mannering uudelle ystävälleen.

"Älkää hätäilkö; hän on mainion skotlantilaisen lakimiehen poika[45] — kyllä hän sukuunsa tulee, sen takaan."

Oppinut lakimies ennusti oikein. Sananselitys saatiin uusista, mieleen painuvista ja valaisevista raamatunhistorian näkökohdista runsas, — saarna, jossa Skotlannin kirkon kalvinilaisuutta lahjakkaasti kannatettiin, mutta samalla se tehtiin perustaksi käytännöllisten siveyssääntöjen terveelle järjestelmälle, joka ei suojannut syntistä ihannoidun uskon eikä yksilöllisen erikoisuuden viitalla, eikä myöskään jättänyt häntä epäuskon ja lahkolaisuuden aalloille ajelehtimaan. Jotakin vanhentunutta todistelutapaa ja vertauskuvallisuutta siinä oli, mutta se vain antoi erityistä painoa ja pontta kaunopuheiselle tyylille. Saarnaa ei luettu — tuolloin tällöin joutui avuksi paperisuikale, jolle oli tutkistelemuksen otsikot merkitty, ja alussa vajanaiselta ja hämmentyneeltä tuntuva lausunta kävi saarnaajan lämmetessä vilkkaaksi ja selkeäksi. Vaikka sananselitystä ei olisi voinut sanoa mallikelpoiseksi näytteeksi kirkollisesta kaunopuheisuudesta, oli Mannering kuitenkaan harvoin kuullut niin paljoa oppia, järkeilevää terävyyttä ja tarmokasta todistelua kristinuskon palveluksessa käytettynä.

"Tuollaisia", sanoi hän kirkosta poistuessaan, "lienevät olleet ne saarnaajat, joiden pelottomuutta ja teräviä, vaikka joskus järeästi käytettyjä lahjoja me saamme kiittää uskonpuhdistuksesta".

"Ja kuitenkaan ei tuossa kunnianarvoisassa hengenmiehessä", sanoi Pleydell, "josta minä sydämellisesti pidän hänen isänsä ja itsensä tähden, ole jälkeäkään siitä yrmeästä tai farisealaisesta ylpeydestä, josta on syytetty muutamia aikaisempia Skotlannin kalvinistisia kirkkoisiä. Hänen virkaveljensä ja hän ovat eri kannalla ja johtavat eri puolueita seurakunnassa, muutamiin erityisiin kirkkokurin kohtiin nähden, mutta hetkeksikään menettämättä henkilökohtaista ystävällisyyttä tai arvonantoa toisiansa kohtaan, tai sallimatta häijyyden sekaantua vastustukseen, joka on kumpaiseltakin puolelta vakaata, heltymätöntä ja nähtävästi tunnollista."

"No, toivonpa, eversti, että yksinkertainen ihminen pääsee taivaaseen mitäänkään niistä ajattelematta. Sitä paitsi, inter nos,[46] minä kuulun Skotlannin kärsivään ja episkopaaliseen kirkkoon — varjon rahtuseen nykyään, ja onneksi niin — mutta minulle on rakasta rukoilla missä isäni rukoilivat ennen minua, ajattelematta huonompaa presbyteerisistä muodoista, joskaan ne eivät vaikuta minuun samoin aatosyhtymin." Ja he erosivat päivällisaikaan asti.

Lakimiehen talon hankalasta pääsytiestä johtui Mannering hyvin kohtuullisin odotuksin menemään kestitykseensä. Paikka näytti vielä koleammalta päivänvalolla kuin edellisenä iltana. Rakennukset olivat molemmin puolin kujaa niin likekkäin, että vastapäiset naapurukset olisivat voineet tervehtiä toisiaan kädenpuristuksella, ja paikka-paikoin oli väli kokonaan suljettukin puisilla lehtereillä. Askelmatie eli porrassilta ei ollut kunnollisesti siistitty, ja taloon tultuaan Mannering kummasteli paneilatun käytävän kaitaisuutta ja halpaa näköä.

Mutta kirjastohuone, johon hänet opasti vanhahkonpuoleinen arvokkaan näköinen miespalvelija, oli täydellisenä vastakohtana noille vähän luvanneille vihjeille. Se oli sopusuhtainen suojama, jonka seinillä riippui moniaita skotlantilaisten suurmiesten muotokuvia, Jamiesonin, kaledonialaisen Vandyken käsialaa; yltympärillä oli kirjoja, parhaitten tekijäin parhaita painoksia, ja etenkin mitä oivallisin kokoelma klassillista kirjallisuutta.

"Nämä", sanoi Pleydell, "ovat ammattini työkaluja. Lakimies vailla historian tai kirjallisuuden tuntemusta on käsityöläinen, pelkkä muuraaja; jos hänellä on jonkun verran tietoja noilta aloilta, niin hän voipi rohjeta arkkitehdiksi itseään sanoa."

Mutta Manneringia viehätti enimmin näköala ikkunoista, joista näki Edinburghin ja meren välisen verrattoman alueen, Firth of Forthin saarinensa, Pohjois-Berwickin matalaan päättyvän lahden ja Fifen pohjoiseen päin polvittelevan, vaihtelevan rannikon, jonka ylänteet kuvastuivat pykäleisenä ääriviivana selkeän sinistä taivaanrantaa vasten.

Kyllikseen nautittuaan vieraansa ihmettelystä käänsi mr. Pleydell hänen huomionsa miss Bertramin asioihin. "Olin toivonut", hän sanoi, "joskin heikosti, keksiväni joitakin keinoja, millä todistaa hänen vääjäämätön oikeutensa tuohon Singlesiden maaomaisuuteen; mutta tutkimukseni ovat olleet turhat. Vanhalla neidillä oli varmasti ehdoton määräysvalta ja hän saattoi vapaasti siirtää tilan omistusoikeuden. Meille jää vain toivo, ettei paholainen ole viekotellut häntä muuttamaan tätä varsin soveliasta jälkisäädöstä. Teidän täytyy olla mukana vanhan neidin hautauksessa huomenna; saatte tilaisuuteen kutsun, sillä minä olen hänen asiamiehelleen ilmottanut teidän saapuneen tänne miss Bertramin puolesta. Jälkeenpäin tapaan teidät suruhuoneella ja olen saapuvilla valvomassa, että testamentin avaaminen tapahtuu rehellisesti. Vanhalla kissalla oli pikku tyttö, joku orvoksi jäänyt sukulainen, joka asui hänen luonaan jonkunlaisena orjuutettuna seuralaisena. Toivoakseni on hänen omatuntonsa saanut hänet nyt toimittamaan tämän riippumattomaan asemaan, korvaukseksi kärsimyksestä, johon hän tyttösen elinaikanansa alisti."

Huoneeseen ilmestyi nyt kolme herrasmiestä, jotka esiteltiin vieraalle. He olivat järkeviä, iloisia ja sivistyneitä miehiä, joten päivä kului varsin hauskasti; ja kello kahdeksan seuduissa illalla avusti eversti Mannering seuruetta suoriutumaan isännän pullosta, joka tietysti oli isokokoisimpia. Majataloon palatessaan hän löysi pöydältään kortin, jossa häntä pyydettiin saattamaan viimeiseen leposijaansa Singlesiden edesmennyttä miss Margaret Bertramia; surusaatto lähtisi vainajan asunnolta Harmaidenmunkkien kalmistoon kello yhdeltä jälkeen puolenpäivän.

Määrähetkellä Mannering saapui pieneen etukaupunkitaloon kaupungin etelälaidalle ja tapasi suruhuoneen osottajina skotlantilaisen tavan mukaan kaksi murheellista oliota, yllään pitkät mustat kauhtanat, valkeat harsot ja hattunauhat, ja — käsissään kumpaisellakin salko, joka oli koristeltu samanlaisilla kaihotuntuisilla viirikkeillä. Kaksi muuta mykkää esiintyjää, jotka naamioistaan päättäen näyttivät kärsivän jonkun kaamean onnettomuuden tuskaa, ohjasi hänet vainajan ruokasaliin, jossa hautausväki oli koolla.

Skotlannissa on yleensä säilynyt tapana vainajan sukulaisien kutsuminen maahanpaniaisiin; Englannissa se on hävinnyt käytännöstä. Useinkin sillä on erityinen ja mieleen painuva vaikutus, mutta se kutistuu pelkäksi tyhjäksi muodoksi ja teeskentelyksi, milloin vainaja valitettavasti on elänyt rakkaudesta osattomana ja kuollut valituksia herättämättä. Englantilaiset vainajain rukoukset, kirkonmenojen kauneimpia ja enimmin sydäntä koskevia osia, saavat sellaisissa tapauksissa kuulijakunnan huomion kiintymään sekä yhdistävät sen ajatukset ja tunteet hartaudenharjotukseen, joka on niin erityisen sovelias tuollaiseen tilaisuuteen. Mutta skotlantilainen tapa ei anna mitään vajavuuden täyttämiseksi ja tarkkaavaisuuden kohottamiseksi tai herättämiseksi, jos ei osanottajissa ole todellista tunnetta, ja siten on ikävystyttävän muodollisuuden ja miltei ulkokultaisen väkinäisyyden leima liiankin kerkeä painumaan surujuhlallisuuksiin kokoontuneeseen seurueeseen. Mrs. Margaret Bertram oli kovaksi onneksi niitä, joiden hyvät ominaisuudet eivät ole yleistä ystävyyttä luoneet. Hänellä ei ollut ketään läheisiä sukulaisia, jotka olisivat voineet surra luonnollisesta kiintymyksestä, ja sen vuoksi hänen hautauksensa osotti pelkästään surun ulkonaisia koruja.

Mannering siis seisoi tässä kolmannen, neljännen, viidennen ja kuudennen asteen serkkujen haikeassa ryhmässä, sopeuttaen kasvonpiirteensä kaikkien ympärillänsä olijain säädylliseen juhlallisuuteen ja näyttäen yhtä surevaiselta miss Margaret Bertramin poismenon tähden, kuin olisi Singlesiden edesmennyt omistajatar ollut hänen oma sisarensa tai äitinsä. Pitkällisen ja kaamean äänettömyyden jälkeen alkoi saattoväki puhella syrjään — hillitysti supattaen kuitenkin ja kuin kuolevan henkilön huoneessa ollen.

"Ystävä-parkamme", sanoi muuan totinen herrasmies, hädin suutansa avaten kasvonpiirteittensä välttämättömän juhlallisuuden epäkuntoon joutumisen pelosta ja luisuttaen kuiskauksensa niin ahtaasta huulten raosta kuin päinsä kävi, "ystävä-parkamme on kuollut melkoista maallista hyvyyttä saaneena".

"Sanokaas muuta", vastasi puhuteltu henkilö, silmät puoliummessa; "miss
Margaret-parka oli aina tavaralle tyystä".

"Mitä uutta, eversti Mannering?" kysyi eräs niistä herrasmiehistä, joiden kanssa hän oli edellisenä päivänä ollut päivällisellä, mutta sellaisella äänenpainolla, että sen järkyttävä vakavuus olisi voinut ilmottaa kokonaisen sukupolven surman.

"Ei mitään erityistä, luullakseni, sir", vastasi Mannering sillä soinnulla, minkä huomasi olevan suruhuoneessa säädyllisen.

"Minusta kuulostaa siltä", jatkoi ensimäinen puhuja painavasti ja tietävän näköisenä, "minusta kuulostaa siltä, että jälkisäädös on".

"Vähäinen on osuus, tyttö-poloiselle; kyllä hän oli vanhan neidin kanssa lujilla. Mutta paha on kuolleiden kenkiä odotella."

"Pelkäänpä", puheli politikoitsija, joka seisoskeli likinnä
Manneringia, "ettemme ole vielä suoriutuneet vanhasta ystävästänne
Tippu Sahibista — aavistan hänen tuottavan Yhtiölle[47] lisää kiusaa;
ja minulle kerrotaan, mutta teillähän siitä on varma tieto, että
Itä-Intian osakkeet eivät ole nousemassa."

"Miss Margaretilla", huomautti keskusteluun tarttuen kolmas henkilö, "oli joitakuita intialaisia arvopapereita. Minä tiedän sen, sillä minä nostin korot hänelle — olisi nyt suotavaa toimitsijain ja perikunnan saada everstin neuvoa niiden rahaksimuuttamisen ajasta ja tavasta. Minä puolestani arvelen — mutta tuossapa mr. Mortcloke tulee meille sanomaan, että aikovat nostaa."

Hautajaisten toimittaja mr. Mortcloke jakelikin ammatillisen pitkiksi venynein ja mitä murheellisinta juhlallisuutta ilmaisevin kasvoin kantoväelle pikku kortteja, jotka osottivat kullekin sijansa kirstun kuljetuksessa. Kun tämä etusija oletetaan järjestyväksi sukulaisuussuhteen likeisyydestä vainajaan, ei hautajaisten toimittaja välttänyt joidenkuiden loukkaantumista, niin taitava tällaisten murhemenojen ohjaaja kuin olikin. Miss Bertramin sukulaisuus oli Singlesiden tiluksiin kuulumista, jollaisen suhteen läheisyys tällähaavaa oli erityisen kateuden herättäjänä kaikille saapuvilla oleville sukulaisille. Jotakin jupinaa kuului, ja Dinmont-ystävämme tuotti julkisempaa pahennusta, ollen kykenemätön joko hillitsemään tyytymättömyyttään tai lausumaan sitä juhlalliseen tilaisuuteen kunnollisesti sovelletussa äänilajissa.

"Luulenpa, että olisitte voinut minulle antaa edes jalan hänestä kannettavakseni", huudahti hän melkoista äänekkäämmin kuin säädyllisyys olisi sallinut; "hyvä Jumala, ellei olisi noita tiluksen tilkkuja ollut, niin olisinpa saanut hänet kokonaan kantaakseni, niin monta kuin täällä säätyläistä onkin".

Parikymmentä rypistyvää ja nuhtelevaa otsaa kääntyi häikäilemättömään maalaiseen, joka mielipahaansa purettuaan asteli pönäkästi alikertaan muiden mukana, olematta millänsäkään niiden mielipiteistä, joita hänen huomautuksensa olivat pahottaneet.

Ja sitte hautaussaatto läksi liikkeelle, ruumisajurit sauvoineen ja mustapilkkuisine valkeine silkkiharsoineen miss Margaret Bertramin hyvin säilyneen neitseellisen maineen kunniaksi. Kuusi nälkiintynyttä luuskaa, itse oikeita kuolevaisuuden tunnuskuvia, upeat loimet seljässä ja komeat töyhdöt otsassa, hinasi kaamean prameita ruumisvaunuja, laahautua jahnustellen kohti hautajaispaikkaa, edellään Jamie Duff, hupelo, joka valkeasta paperista valmistaminensa suruseppelein ja kaulahuivein lyöttäysi kaikkiin maahanpaniaisiin, ja perässään kuudet saattojoukon täyttämät surukaleesit.

Monet saattajista antoivat nyt väljempää valtaa kielelleen ja haastelivat pidättelemättömällä hartaudella perinnön suuruudesta ja sen luultavasta jakautumisesta. Pääodottelijat sentään tosiaan pysyivät viisaasti vaiti, ujostellen ilmaista toiveita, jotka voisivat osottautua petollisiksi; ja asiamies eli toimitsija, joka yksinään tiesi täsmälleen, miten asian laita oli, piti katsantonsa salaperäisen mahtavana, kuin päättäneenä täyteen määrään asti säilyttää tuskan ja jännityksen mielenkiintoa.

Vihdoin he saapuivat kirkkomaan portille ja sieltä lopuksi Singleside-suvun hautasijalle, kuljettuaan parin-, kolmenkymmenen lapset käsivarrellaan jouten ällistelevän vaimon keskitse, ja saattueenaan pari tusinaa lapsia, jotka hypellen ja riekkuen juoksentelivat murhepukuisen kulkueen vierellä. Hautuupaikka oli nelikulmainen aituus Harmaidenmunkkien kalmistossa, toisella puolella vartijanaan ikivanha nenätön ja siipi — puoli enkeli, joka oli ansiokkaasti seisonut asemillaan vuosisadan ajan, kun taasen hänen vastaavalla jalustalla vartiopalvelustaan toimittanut keruubikumppaninsa virui poikkioimena runkona katkojen, takkiaisten ja nokkosien seassa, joita kasvoi jättiläismoisen rehevinä hautakammion seinustoilla.

Sammaltunut ja rapistunut kirjotelma ilmotti lukijalle, että vuonna 1650 oli kapteeni Andrew Bertram, Singlesiden ensimäinen herra, ikivanhaa ja kunnioitettavaa Ellangowanin sukua, pystyttänyt tämän muistomerkin itselleen ja jälkeläisilleen. Kohtuullinen määrä viikatteita, tiimalaseja sekä pääkalloja ja sääriluita reunusti seuraavaa hautakammion rakennuttajan muistolle omistettua hautarunouden versoa:

Nathanaelin sydäntä, Bezaleelin kättä minä en muiltakaan epää, mut hänellä oli ne epäilemättä, joka nyt tässä lepää.

Tänne siis, muhevaan mustaan savimultaan, joksi hänen esi-isänsä nyt olivat maatuneet, he kätkivät miss Margaret Bertramin ruumiin; ja sotilaallisesta hautauksesta palaavien soturien tavoin pakottivat läheisimmät sukulaiset, joilla saattoi olla osuutta vainajan perintöön, vuokravaunujensa konit juoksemaan minkä jaksoivat, tehdäkseen lopun enemmästä jännitystilasta tuossa mielenkiintoisessa asiassa.

TESTAMENTIN AVAAMINEN.

Eräässä Lukianoksen sadussa kerrotaan älykkään ohjaajan harjottaman apinajoukon olleen suurella menestyksellä esittämässä murhenäytelmää, kun koko kohtauksen säädyllisyys yhtäkkiä tärveltyi ja näyttelijäin luontaiset intohimot riehahtivat kovin räikeästi valloilleen erään koiranleuan heittäessä kourallisen pähkinöitä näyttämölle. Samaan tapaan nyt lähenevä käännekohta elvytti odottajissa peräti toisenlaisia tunteita kuin ne olivat, joiden ilmettä he vastikään olivat mr. Mortcloken valvonnan alaisina yrittäneet jäljitellä. Äsken hartaasti kohti taivasta tai nöyrempinä maahan juhlallisesti luodut silmät vilhuilivat nyt terävästi ja valppaasti laatikkoihin ja kirstuihin, kaappeihin ja kaikkinaisiin vanhan neidin monituisiin säilöihin. Eikä heidän etsintänsä tyhjänarvoista ollutkaan, vaikka he eivät löytäneet hakemaansa testamenttia.

Tuossa oli hannoverinvastaisen kappelin papin 20 punnan velkatunnuste, korot merkitty maksetuiksi viime Martinpäivää myöten, huolellisesti käärittynä "Ulapan yli ja Kaarlon luo" -laulun vanhaan säveleeseen sovitettuihin uusiin sanoihin; tässä omituinen rakkauskirjeenvaihto vainajan ja jonkun liikekannalla olevan jalkaväkirykmentin luutnantin O'Keanin välillä, nauhalla solmittuna asiapaperin sisälle, joka oitis selitti sukulaisille, minkätähden heille pahaenteinen suhde oli äkkiä katkennut — luutnantin kahdensadan punnan suuruiseen velkakirjaan nimittäin, johon ei oltu merkitty mitään korkoja maksetuiksi. Muitakin saamatunnustuksia ja velkasitoumuksia, isommille summille ja parempien nimien (liikemerkityksessä, tarkotan) allekirjottamia kuin arvoisan hengenmiehen ja uljaan soturin, pöyhi esille etsintä, sekä sitä paitsi kasan kaiken kokoisia ja nimisiä rahoja, kullan ja hopean romua, vanhoja korvarenkaita, murtuneiden nuuskarasiain sarantoja, silmälasien kehyksiä y.m.m.s. Testamenttia ei yhäkään ilmestynyt, ja eversti Mannering alkoi täydellä luottamuksella toivoa, että hänen Glossinilta saamansa perintömääräys sisälsi vanhan neidin asiain lopullisen järjestelyn. Mutta hänen ystävänsä Pleydell, joka nyt tuli huoneeseen, varotti häntä antautumasta sellaiseen uskoon.

"Minä tunnen hyvin sen herrasmiehen", hän sanoi, "joka johtaa etsintää, ja hänen sävystään arvaan, että hän tietää asiasta enemmän kuin yksikään meistä".

Haun kestäessä luokaamme lyhyt silmäys pariin läsnäolijaan, joiden harrastus näyttää hartaimmalta.

Tarpeetonta on sanoa mitään Dinmontista, joka seisoi iso metsästyspiiska kainalossaan kurkotellen leveätä ja pyöreätä naamaansa toimitsijan olan yli. Tuo laihankalpea vanhahko henkilö, joka on pukeutunut mitä mallikelpoisimpaan herrasmiehen suruasuun, on Mac-Casquil, entinen Drumquagin omistaja, joka joutui häviöön perimällä kaksi Ayr-pankin hänelle testamentattua osaketta. Hänen toiveensa perustuvat tässä tilaisuudessa hyvin etäiseen sukulaisuuteen, samassa penkissä vainajan kanssa istumiseen jokaisessa sunnuntaikirkossa ja cribbage-pelissä oloon hänen kanssaan lauvantai-iltoina — hyvin huolellisesti karttaen voittajana lopettamista. Tuo karkean näköinen mies, joka käyttää omaa rasvaista tukkaansa sidottuna vielä rasvaisempaan nahkatulloon, on tupakkakauppias, miss Bertramin äidin sukulainen. Siirtomaan sodan syttyessä oli hänellä hyvä kauppavarasto, jolloin hän korotti tarveaineittensa hinnan kolminkertaiseksi koko maailmalle, ainoan poikkeuksen myöntäen miss Bertramille, jonka kilpikonnanluinen nuuskarasia viikottain täytettiin parhaalla rappee'lla vanhoin hinnoin, koska palvelustyttö sen mukana toi puotiin miss Bertramin tervehdyksen serkulleen mr. Quidille. Tuo nuori mies taasen, jolla ei ole ollut sitäkään hyvää aistia, että olisi vaihtanut saappaansa ja arkihousunsa, olisi saattanut olla niin hyvällä sijalla vanhan neidin suosiossa kuin kukaan heistä, neitiä kun miellytti katsella pulskaa nuorukaista. Mutta hänen arvellaan haaskanneen onnenhetkensä toisinaan juhlallisen kutsunkin saatuaan laiminlyömällä hänen teepöytänsä, toisinaan ilmestymällä sen ääreen hauskemmassa seurassa päivällisellä oltuaan, kahdesti polkaisemalla hänen kissaansa hännälle ja kerran solvaisemalla hänen papukaijaansa.

Ryhmästä herättää Manneringin harrastusta enimmin tyttöparka, joka on ollut vainajalla jonkunlaisena alamaisena seuralaisena, hänen saadakseen kaikin ajoin esteettömästi purkaa pahaa tuultaan. Hänet laahasi muodon vuoksi huoneeseen vainajan suosikkipalvelijatar; niin pian kuin mahdollista vetäytyen nurkkaan katseli hän nyt kummissaan ja säikkyneenä vieraiden tunkeilevaa kopeloimista noissa kätköissä, joita hän lapsuudestaan asti oli pelkäävällä kunnioituksella ulkoapäin silmäillyt. Tätä tyttöä tähystelivät karsain katsein kaikki kilpailijat, rehellistä Dinmontia vain lukuunottamatta; he kuvittelivat huomaavansa hänet vaaralliseksi osalliseksi, jonka vaatimukset saattaisivat ainakin rasittaa ja vähentää heidän perintömahdollisuuksiaan. Kuitenkin oli hän ainoa saapuvilla olija, joka näytti tosiaan surevan vainajaa. Miss Bertram oli ollut hänen suojelijattarensa, vaikkakin itsekkäistä syistä, ja hänen oikullinen hirmuvaltansa unohtui nyt, kyynelten vuolaina seuratessa toisiansa hänen peljästyneen ja ystävättömän kasvattinsa poskia pitkin.

"Liiaksi tihkuu tuolla suolavettä, Drumquag", huomautti tupakkakauppias entiselle tilalliselle, "ennustaakseen meille kumpaisellekaan järin hyvää. Ihmiset harvoin vetistelevät tuolla tavoin, elleivät tiedä mistä hyvästä."

Mr. Mac-Casquil vastasi vain nyökkäyksellä, tuntien säädylliseksi todistaa ylempää säätyarvoaan mr. Pleydellin ja eversti Manneringin nähden.

"Ihme paikka, jos ei mitään testamenttia lopulta sattuisi olemaankaan, ystävä", äännähti toimitsijalle Dinmont, alkaen käydä kärsimättömäksi.

"Malttakaahan vielä hetkinen — hän oli hyvä ja ymmärtäväinen nainen, miss Margaret Bertram — hyvä ja ymmärtäväinen ja järkevästi harkitseva nainen, ja osasi valita ystävänsä ja taltensa. Hän on saattanut antaa viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa, eli oikeammin mortis causa määräyksensä, se kun koskee perittyä omaisuutta, jonkun luotettavan ystävän käsiin."

"Panenpa veikkaan mitä tahansa", kuiskasi Pleydell everstille, "että hänellä on se omassa taskussaan"; sitte lakimiestä puhutellen: "No, sir, me lyhennämme jo tätä, jos sallitte — tässä on Singlesiden maaomaisuuden perinnönluovutuskirja, useita vuosia takaperin laadittu Ellangowanin miss Lucy Bertramin hyväksi —" Seurue tuijotteli pelottavan hurjasti. "Te luullakseni, mr. Protocol, voitte meille ilmottaa, onko myöhempää säännöstä?"

"Suvaitkaahan sallia minun, mr. Pleydell —" hän otti asianajajan kädestä asiapaperin ja silmäsi sen sisällystä.

"Liian kylmäverinen", mutisi Pleydell, "kerrassaan liian kylmäverinen — hänellä on se toinen testamentti taskussaan".

"Miksei hän sitte näytä sitä ja mene hornaan!" urahti soturi, jonka maltti alkoi hivua.

"Ka, mistä sen tietäisin?" vastasi neuvonantaja; "miksei kissa tapa hiirtä sen kiinni saadessaan? Vallantunto ja kiusan halu kai siinä ovat määräävinä. — No, mr. Protocol, mitä sanotte siitä paperista?"

"Säännöshän on hyvin sommiteltu säännös, mr. Pleydell, allekirjotus on asianmukaisesti omakätiseksi todistettu ja kaikkia asetuksen määräyksiä noudatettu."

"Mutta sen peruuttaa tai kumoaa toinen teidän hallussanne oleva myöhäisempi, hä?" sanoi asianajaja.

"Jotenkin siihen tapaan, sen myönnän, mr. Pleydell", vastasi toimitsija, ottaen esiin nauhalla sidotun kääryn, jonka jokainen taive ja rako oli mustalla vahalla sinetitty. "Tuo asiakirja, mr. Pleydell, jonka te esitätte vaatimuksen perusteeksi, on päivätty kesäkuun 1 p:nä 17—; mutta tämä" — murtaen sinetit ja verkalleen kiehittäen auki asiakirjan — "on päivätty huhtikuun 20 — ei, 21, näen, p:nä tänä vuonna, ollen kymmentä vuotta myöhäisempi".

"Toden totta, no jo osasikin!" sanoi Pleydell; "juuri siinä kuussa tulivat Ellangowanin vastoinkäymiset yleisesti tunnetuiksi. Mutta kuunnelkaamme, mitä hän on tehnyt."

Mr. Protocol siis hiljaisuutta pyydettyään alkoi lukea testamenttia verkallisella, vakaalla, kuivakiskoisella äänenpainolla. Hogarthille olisi maalattavaksi soveltunut hänen ympärilleen kerääntynyt ryhmä, jonka silmissä toivo vuoroin heräsi ja häipyi ja joka pinnisti ajatuksiaan tajuamaan säätäjän tarkotuksen pääsisältöä ammattisanaston usmasta, johon sen oli laillinen muoto verhonnut.

Asiakirja oli odottamaton laatuaan. Se sääsi ja siirsi kaikkiaan ja kokonaan Singlesiden kartanon ja talon maat ja tilukset sekä niiden kanssa yhdysviljelyksessä olevat Loverlessin, Liealonen, Spinster's Knowen ja mitä kaikkea takapalstat "alempana mainitulle" (tässä lukija miedonsi äänensä säveän ja vaatimattoman hiljaiseksi) "Peter Protocolille, laillistetulle asianajajalle, täydellisimmästi luottaen hänen kyvykkäisyyteensä ja vilpittömyyteensä — (juuri nämä sanat vaati arvoisa edesmennyt ystäväni minut liittämään tähän) — mutta vain HOIDETTAVAKSI" (lukija sai takaisin äänensä ja sävynsä, ja useiden lukijain kasvot, joiden venähdys olisi voinut saada mr. Mortcloken kadehtimaan, lyhenivät huomattavasti), "vain HOIDETTAVAKSI tässä alempana lueteltujen tarkotusten, aikomusten ja toivomusten eduksi ja hyväksi".

"Tarkotuksissa, aikomuksissa ja toivomuksissa" oli jutun kerma. Ensimäiset esitettiin varustettuina alkulauseella, jossa selitettiin, että testamenttaaja oli suoraan alenevassa polvessa ikivanhaa Ellangowanin sukua, kun hänen kunnioitettu isoisänsä isä, Andrew Bertram, ensimäinen Singlesiden herra, autuas muistossa, oli ollut Allan Bertramin, viidennentoista Ellangowanin paroonin, toinen poika. Sitte jatkettiin, että Henry Bertram, Ellangowanin Godfrey Bertramin poika ja perillinen, oli lapsuudessaan varastettu vanhemmiltaan, mutta testamentin tekijä oli varmasti vakuutettu siitä, että hän vielä oli vierailla mailla elossa ja taivaan kaitselmuksen ohjaamana palautuisi esi-isiensä asuinsijalle — jossa tapauksessa sanottu Peter Protocol oli velvollinen ja sidottu, niinkuin hän itsensä velvotti ja sitoi ottamalla vastaan nämä säännökset, luovuttamaan itseltään sanotut Singlesiden ja muut maat sekä kaikki muut niiden ohessa hänelle siirtyneet etuisuudet (lukuunottamatta ainoastaan asianmukaista palkkiota hänen omasta vaivastaan) sanotun Henry Bertramin hyväksi ja eduksi hänen palatessaan syntymämaahansa. Ja hänen vierailla mailla asumisensa aikana, tai siinä tapauksessa ettei hän koskaan palaisi Skotlantiin, mr. Peter Protocolin tuli holhoojana jakaa maaomaisuuden verotulot ja muiden varojen korot (lukuunottamatta ainoastaan asianmukaista palkkiota tässä näkemästään vaivasta) yhtä suurina osina neljälle testamentissa nimitetylle hyväntekeväisyyslaitokselle. Valta hallita, tehdä vuokrasopimuksia, periä ja sijottaa rahoja, sanalla sanoen omistajan täysi valtuus uskottiin tälle luottamusmiehelle ja hänen kuolemansa varalta siirtyväksi erinäisille asiakirjassa luetelluille viranomaisille. Oli vain kaksi lahjotusta säädetty, sata puntaa suositulle palvelijattarelle ja toinen saman suuruinen erä Janet Gibsonille (joka asiakirjassa esitettiin testamenttaajan armeliaisuudella kasvatetuksi) hänen sitomisekseen oppilaaksi johonkin kunnialliseen ammattiin.

Ankeana valtasi apeus kuulijakunnan, joka miss Margaret Bertram-vainajan vierashuoneessa oli kuunnellut tätä Singlesiden maiden odottamatonta määräämistä. Syvä hiljaisuus seurasi lukemisen päättymistä.

Mr. Pleydell oli ensimäinen puhuja. Hän pyysi saada katsastaa asiakirjaa ja varmistuttuaan sen laillisesta pätevyydestä palautti sen mitään virkkamatta, syrjään vain huomauttaen Manneringille: "Protocol ei luullakseni ole huonompi kuin muutkaan ihmiset; mutta tuo vanha neiti on päättänyt, että jos hänestä ei konnaa koidu, niin syynä ei ainakaan ole kiusauksen puute."

"Tosiaan luullakseni", sanoi Drumquagin mr. Mac-Casquil, joka puolet äkäänsä nieltyään päätti päästää loput kuuluville, "tosiaan luullakseni on tämä tapaus eriskummallinen! Haluaisin nyt saada tietää mr. Protocolilta, jonka mieltä yksinomaisena ja rajattomasti valtuutettuna uskottuna miehenä tietenkin on tästä asiasta kysytty — haluaisin, sanon, tietää, kuinka ihmeessä miss Bertram saattoi luulla olemassa olevaksi poikaa, jonka koko maailma tietää vuosia takaperin tulleen murhatuksi?"

"Todellakaan, sir", vastasi mr. Protocol, "en käsitä itselleni mahdolliseksi selittää hänen vaikuttimiaan enemmälti kuin hän on itse tehnyt. Edesmennyt kunnioitettava ystävämme oli hyvä nainen, sir — hurskas nainen — ja hänellä saattoi olla luottamukselleen pojan elossaoloon perusteita, joita ei ole meidän saatavissamme."

"Hoh", huomautti tupakkakauppias, "tiedän minä hyvinkin, mitkä hänen luottamuksensa perusteet olivat. Mrs. Rebecca tuossa" (palvelijattareen viitaten) — "on minulle sataankin kertaan omassa puodissani kertonut, ettei ollut mitään takeita siitä, millä tavoin hänen rouvansa järjestäisi asiansa, kun joku vanha Gilslandin mustalaisnoita-akka oli ajanut hänen päähänsä, että nulikka — Harry Bertramiksihan hän sitä nimittää? — jonakuna päivänä lopultakin tulee elävänä takaisin — ettehän sitä kiellä, mrs. Rebecca? — vaikka saanenpa uskoa unohtaneennekin painaa emäntänne mieleen mitä lupasitte hänelle puhella, kun teille monetkin puolikruunuset annoin. Mutta ettehän suinkaan kiellä, mitä minä tässä nyt sanon?"

"En tiedä siitä yhtään mitään", vastasi Rebecca jurosti ja katsoen suoraan eteensä sellaisen henkilön lujalla kasvojen ilmeellä, jonka ei tee mieli tulla pakotetuksi muistamaan enempää kuin hänelle oli mieluista.

"Hyvin sanottu, Rebecca! Te ainakin tyydytte omaan osaanne", sanoi siihen tupakkakauppias.

Toisen luokan keikari, sillä ensimäiseen ei häntä voitu lukea, oli tähän asti läimäytellyt saappaitaan ratsuvitsallaan ja näyttänyt pilalle hemmotellulta lapselta, joka oli illallisensa menettänyt. Hänen napinansa purkausi kuitenkin vain sisällisesti, korkeintaan puhjeten sellaisiksi yksinpuheluiksi kuin: "Pahottelenpa, saamari sentään, että itseäni hänen tähtensä koskaan kiusasin. Silloin yhtenäkin iltana, saamari sentään, tulin tänne teetä juomaan ja jätin Kingin ja herttuan ratsastajan, Will Hackin. He tyhjentelivät maljoja kilpahevosten kunniaksi; saamari sentään, minä olisin voinut saada luvan kantaa kilpa-ajajan nuttua yhtä hyvin kuin muutkin, jos olisin jatkanut heidän kanssaan — eikä hän sitten ole minulle edes tuota satasta heittänyt."

"Me teemme velkasitoumuksen maksun aivan mukavaksi", huomautti hänelle mr. Protocol, jolla ei ollut mitään halua sillä hetkellä kartuttaa toimeensa kohdistuvaa kiukkuilua. "Ja nyt, hyvät herrat, meillä ei tietääkseni ole täällä sen enempää odottelemista, ja — Minä jäljennytän kunnioitettavan ja arvoisan ystäväni testamentin huomenna, jotta kukin herroista voipi tutkia sen sisältöä ja vapaasti päästä saamaan siitä otteen; ja" — hän kävi lukitsemaan vainajan säilyjä kiireisemmin kuin oli ne avannut — "mrs. Rebecca, pitäkäähän ystävällisesti täällä kaikki kunnossa, kunnes saamme talon vuokratuksi pois — minä sain tänä aamuna tarjouksen eräältä vuokralaiselta, siltä varalta että niin kävisi ja minulle mitään asiassa sanottavaa tulisi".

Dinmont-ystävämme oli toivoillut yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja tähän asti istua murjotellut vainajan nojatuolissa, jossa tämän ruumiikkaan miesrohjon laiskasti nojailemassa nähdessään edesmennyt olisi aika lailla ähmistynyt. Hänen puuhanaan oli ollut ratsupiiskansa pitkän siiman kiertäminen kiemuraan vetäytyneen käärmeen muotoiseksi ja sitte äkillisellä nytkäyksellä keskilattialle asti avautumaan tempaiseminen. Ensi sanoikseen hän täräyksensä kestettyään jalomielisesti selitti, luultavasti tajuamatta sitä ääneensä lausuneensa: "No — veri on vettä sakeampaa — yhtä kernaasti silti suon hänen saaneen ne juustot ja kinkut." Mutta uskotunmiehen tehtyä yllämainitun huomautuksensa murehtijain hajaantumiseksi kavahti kelpo Dinmont jaloilleen ja hölmistytti seurueen kysyä töksähdyttämällä:

"Ja mihin sitte joutuu tämä tyttö-parka, Jenny Gibson? Tottahan keskenämme voimme tehdä jotakin hänen hyväkseen me kaikki, jotka katsoimme olevamme sukua perheelle omaisuuden jaossa."

Tämä ehdotus näytti kiirehdyttävän useimmat joukosta oitis poistumaan paikalta, vaikka he mr. Protocolin huomautusten jälkeen olivat viivyskelleet ikäänkuin pettyneiden toiveittensa haudan äärellä. Drumquag sanoi eli oikeammin mutisi jotakin omasta perheestään ja säätyläisverensä perusteella katsoi oikeudekseen asettua lähtijöistä ensimäiseksi. Tupakkakauppias astui hanakasti esille ja kehnoksui ehdotusta: "Tuollainen pikku letukka on jo saanut kylliksi, ja mr. Protocol ainakin on asianomainen henkilö ottamaan hänet hoitoonsa, koska hänelle annettua lahjotustakin holhoaa"; vakaalla ja päättäväisellä äänellä sen mielipiteekseen lausuttuaan hänkin asteli tiehensä. Keikari teki typerän ja raa'an yrityksen laskea leikkiä miss Bertramin suosituksesta, että tyttö-paralle opetettaisiin jotakin kunniallista ammattia, mutta hyvän seuran sävyä tuntematta haki katseellaan hyväksymistä eversti Manneringilta ja sai häneltä niin synkeän tuiman silmäyksen, että se kirveli häntä selkäpiihin asti. Hän laaposteli sen vuoksi kiireen kautta alikertaan.

Protocol, joka pohjaltaan oli hyvänlainen mies, lausui sitten aikovansa ottaa toistaiseksi hoitoonsa nuoren tytön, sillä nimenomaisella edellytyksellä, että tämä hänen toimenpiteensä katsottaisiin pelkäksi almuksi. Mutta Dinmont suoristausi täyteen mittaansa, puistalsi valtavaa vedenpitävää päällystakkiansa kuin newfoundlandilainen koira pörhöistä turkkiaan vedestä noustessaan ja huudahti:

"Hei, hitto minut sitte periköön, jos hän teidän vaivoiksenne tulee, mr. Protocol, jos hän nimittäin haluaa lähteä kotiin minun kanssani. Nähkääs, Ailie ja minä olemme vähän niinkuin varoissamme, ja mielemme tekisi antaa tyttöjen saada pikkaraisen enemmän edistystä kuin itsellämme on, ja seuraa — sitä mielemme tekisi. Ja katsokaas, arvatenkinhan Jenny tuntee tapoja ja on lueskellut kirjoja, ja ompelutöitä neuloskellut — niin kauvan eleltyään tuollaisen isoisen naisen parissa: tai jollei hän semmoisista mitään tiedä, niin taitavatpa mukulamme vain pitääkin hänestä sen paremmin. Ja minä otan huoltaakseni vaatevähät ja mitä rahantarpeita hänellä sattuu olemaan, niin että se sata puntaa saa kasota teidän käsissänne, mr. Protocol, ja jotakin minä siihen lisäänkin, kunnes hän ehkä saapi jonkun Liddesdalen pojan, joka tarvitsee vähän apua ostaakseen lammaskarjan kannan. Mitäs siihen sanot, tyttöseni? Minä sinulle ostan matkalipun pikavaunuihin Jethartiin päästäksesi — kas, mutta sieltä sinun täytyykin ottaa pony Limestane-selän yli — pyörillä ei vielä yksikään ole Liddesdaleen tullut.[48] Ja olenpa iloissani, jos mrs. Rebecca tulee mukaasi, tyttöseni, ja viipyy kuukauden tai pari sinun vielä hiukan vierastaessasi olojasi."

Mrs. Rebecca niiaili ja yritteli saada orpotyttöäkin itkemisen asemesta niiaamaan; Dandie karkealla tavallaan rohkaisi heitä molempia, ja Pleydell turvausi nuuskarasiaansa. "Minullepa on ruokaa ja juomaa, eversti", hän huomautti toinnuttuaan, "tällaisen moukan näkeminen. Täytyypä palkita häntä omalla tavallaan — auttaa häntä hävittämään itseänsä — ei ole muuta keinoa. Hei, sinä Liddesdale — Dandie — Kaarlola — mikä oletkaan!"

Lampuoti kääntyi erinomaisen tyytyväisenä tällaisestakin huomiosta, sillä sydämessään hän isäntäänsä lähinnä kunnioitti mainiota lakimiestä.

"En — en, sir — kenenkään ei tee mieli oikeuttansa menettää ja itseänsä naurunalaiseksi saattaa. Mutta kun ei teidän arvoisuutenne suostu ja onkin kukaties vastapuolen ystäviä, niin pitänee meidän yrittää jotakuta muuta ajamaan asiaamme."

"Siinäpä se — sanoinhan teille, eversti Mannering! No, sir, jos sinun ehdottomasti täytyy hullutella, niin on minun asiani toimittaa sinulle oikeusjutun ylellisyys mahdollisimman vähillä kuluilla ja tehdä sinusta voittopuoli, jos vain päinsä käypi. Lähettäköön mr. Protocol minulle paperisi, niin autan häntä juttusi ohjailussa. Enpä lopultakaan näe syytä, miksei teikäläisillä olisi riitajuttunne ja kiistanne käräjillä yhtä hyvin kuin esi-isillänne oli miestapponsa ja tulellahävittämisensä."

"Varsin luonnollista, niin oikein, sir. Mekin yhtä valmiita olisimme vanhoille tavoille, ellei lakia olisi. Ja koska laki meitä sitoo, niin lain tulisi meitä vapahtaakin. Sitä paitsi pidetään meillä päin aina parempana miestä, joka on Viiteentoista vedonnut."

"Oivallisesti todisteltu, ystäväni! Lähtekäähän nyt, ja sinä lähetä minulle paperit. Tulkaa, eversti, meillä ei enää ole täällä tekemistä."

"Hitto vieköön, pehmitämme me nyt lopultakin Dawston-solan Jaakon!" kehaisi Dinmont, riemuissaan mäjäyttäen reittänsä.

MEG MERRILIESIN HOMMIA.

"Saatteko suoriutuneeksi tuon kelpo miehen jutusta hänen voitokseen?" kysyi Mannering.

"No, enpä tiedä; taistelussa ei pelkkä voima auta, mutta kyllä hän Dawstonin Jaakolle ilkkua saapi, jos voimme sille mitään. Olen hänelle jotakin velkaa. Meidän ammattimme vitsauksena on, että me harvoin näemme ihmisluonteen parasta puolta. Ihmiset tulevat luoksemme jokainen itsekäs tunne vastikään teritettynä ja kärjistettynä; he koukistavat kaihelmiensa ja ennakkoluulojensa hokatkin kuten seppä liukkaalla kelillä hevosenkengän jäänaulat. Moni on tuonne ullakolleni kiivennyt mies, jonka olen ensin halunnut sinkauttaa ulos ikkunasta, ja sentään olen viimein huomannut, että hän esiintyi vain kuten minäkin olisin saattanut hänen asemassaan kiukutella ja luonnollisesti kohtuuttomuuksiin mennä. Olen nyt päässyt siihen vakaumukseen, että jos ammattimme näkeekin inhimillistä narrimaisuutta ja inhimillistä ilkeyttä runsaammin kuin muut, niin on syynä se, että me näemme niiden toimivan siinä väylässä, johon ne vapaimmin voivat purkautua. Sivistyneessä yhteiskunnassa laki on se hormi, josta kaikki entiseen aikaan koko taloa kierrellyt ja jokaisen silmiä kirvellyt sauhu kulkee läpi — eipä siis kummakaan, että itse torvi toisinaan hiukan nokeentuu. Mutta me pidämme huolta siitä, että liddesdalelaisemme juttu tulee hyvin johdelluksi ja todistelluksi, jotta kaikkia tarpeettomia kuluja säästetään — saakoon hän herkkuomenansa paljottaishinnalla."

"Saanko mielihyväkseni", kysyi Mannering heidän erotessaan, "teidät päivälliselle asuntooni? Isäntäni sanoo saaneensa metsänotusta ja oivallista viiniä."

"Metsänotusta — mitäh?" vastasi asianajaja kerkeästi, lisäten kuitenkin heti: "Mutta ei, se on mahdotonta — enkä minäkään voi teitä pyytää kotiini. Maanantai on pyhitetty päivä — tiistai samaten — ja keskiviikkona olemme kuultavana suuressa kymmenysjutussa ylioikeuden edessä — mutta malttakaahan — on kirpeä sää, ja jos viivytte kaupungissa ja tuo riista säilyisi torstaihin —"

"No, niinpä noudatankin haluani viettää viikon täällä; ja jollei riista säily, niin katsommepa, mitä muuta isäntämme saa meille hommattua."

"Kyllä se säilyy", arveli Pleydell; "ja nyt hyvästi — katsokaahan näitä paria kolmea kirjelmää ja viekää ne perille, jos pidätte osotteista; kirjotin ne teitä varten tänä aamuna. Näkemiin asti; kirjurini on jo tunnin odottanut alottaakseen erästä lemmon kannekirjelmää."

Ja pois asteli mr. Pleydell hyvin puuhakkaana, sukellellen kattokujien läpi ja nousten porrassiltoja myöten, päästäkseen High Streetille sellaista tietä, joka tavalliseen tolaan verraten oli samaa kuin Magelhâesin salmi avoimemman, mutta Kap Hornin ympäri kiertävän väylän rinnalla.

Silmäillessään Pleydellin käteensä työntämiä suosituskirjeitä huomasi
Mannering hyvillä mielin, että ne olivat osotettuja muutamille
Skotlanin kirjallisuuden johtaville henkilöille. "Squire David
Humelle." "Squire John Homelle." "T:ri Fergusonille." "T:ri Blackille."
"Loordi Kaimesille." "Mr. Huttonille." "Squire John Clerkille, Eldinin
herralle." "Squire Adam Smithille." "T:ri Robertsonille."

"Toden totta, lainoppineella ystävälläni on valiotuttavapiiri — nämäpä kauvas kantavia nimiä — itä-intialaisen täytyy hiukan hioa kykyjään ja selventää ajatuksiaan, ennen kuin menee tuollaiseen seuraan."

Ilomielin käytti Mannering näitä suosituksia; ja pahottelemme syvästi, ettei meidän vallassamme ole antaa lukijalle selvitystä hänen saamastansa huvista ja hyödystä piirissä, joka ei ole koskaan suljettuna järkeviltä ja tietorikkailta muukalaisilta, jonka vertaista ei ole kenties minään aikakautena ollut, kun ajattelee sen käsittämän ja keskittämän lahjakkuuden syvällisyyttä ja monipuolisuutta.

Torstaina mr. Pleydell määräaikaan ilmestyi majataloon, jossa eversti Mannering asui. Peuranpaisti osottausi olevaksi erinomaisessa kunnossa, punaviini oli mainiota, ja oppinut lakimies omisti hyvin kunnioittavaa huomiota kumpaisellekin, ollen etevä pöytäasiain tuntija. Olen kuitenkin epävarma siitä, tuottiko hyvä kestityskään hänelle suurempaa tyytyväisyyttä kuin mestari Sampsonin läsnäolo, josta hän omalla lakitieteellisellä viisastelullaan sai herutelluksi paljon hupaisuutta sekä itselleen että parille ystävälle, joita eversti samassa tilaisuudessa juhlitti. Sampsonin yksinkertaisen totiset ja harvasanaisina tärähtelevät vastaukset lakimiehen kavaliin kysymyksiin saattoi hänen luonteensa hyväntuulisuuden selkeämpään valoon kuin Mannering oli vielä nähnyt. Samalla hän penkoi esille kummallisen paljouden erinäistä vaikeatajuista, vaikka yleensä hyödytöntä tietoa. Lakimies jälkeenpäin vertasi hänen mieltänsä panttilainaajan varastohuoneeseen, kaikenkaltaisilla tavaroilla ahdattuun, mutta niin vaivalloisesti kasailluilla ja niin peräti sikin sokin sovitelluilla, ettei omistaja saa koskaan käsiinsä mitään kapinetta sillä hetkellä kun sitä tarvitsee.

Mitä asianajajaan itseensä tulee, antoi hän ainakin yhtä paljon ajattelunharjotusta Sampsonille kuin hänestä hauskuutta houkutteli. Kun lainoppinut alkoi kohota lentoihinsa ja hänen luonnostaan järkeilevä ja kuivakiskoinen leikkisyytensä kävi eloisammaksi ja kärkevämmäksi, tähysteli häntä koulumestari senlaatuisella ihmetyksellä, jolla voimme kuvitella kesyn karhun saattavan silmäillä vastaista seuralaistansa apinaa, niiden ensi kertaa tullessa esitellyiksi toinen toiselleen. Mr. Pleydellin iloja oli vakavan ja totisen todistelevasti esittää joku väitelmä, jota vastaan tiesi koulumestarin taipuisaksi kiistämään. Sydämellisellä mielihyvällä hän sitte tarkkaili sielullista punnerrusta, jolla kelpo mies vastatakseen järjesteli aatoksiaan ja ponnistaa hitaita ja kankeita kykyjään, saadakseen liikkeelle oppinsa koko raskaan tykistön musertamaan toisen lausuman harhaanjohtavan tai kerettiläisen mielipiteen — kun, katso, ennen kuin tykistöä ehdittiin laukaista, vihollinen oli siirtynyt asemiltaan ja ilmestyi uuteen kiusalliseen asentoon koulumestarin sivustalle tai taakse.

Useinpa huudahteli hän "Tavatonta!" kun täydessä voitonluottamuksessa vihollista vastaan marssittuaan huomasikin kentän tyhjäksi; ja senhän arvaa, että vähällä vaivalla ei hän uutta rintamaa yrittänyt. "Hän oli kuin intialainen alkuasukasarmeija", eversti sanoi, "pelottava lukumääränsä ja tykistönsä järeyden puolesta, mutta altis joutumaan korjaamattomaan epäjärjestykseen sivustahyökkäystä tähtäävästä liikkeestä". Ylipäätään koulumestari kuitenkin, vaikka jonkun verran uupuikin näihin sielullisiin epätavallisella vauhdilla ja hetken pinnistyksessä tehtyihin ponnistuksiin, piti tätä elämänsä parhaimpina päivinä ja aina mainitsi mr. Pleydelliä hyvin laajatietoiseksi ja suk-ke-lak-si henkilöksi.

Seurue väheni, kunnes nuo kolme herrasmiestä vain jäivät. Heidän puhelunsa kääntyi miss Bertramin jälkisäännöksiin.

"Mikä sen vietävä saattoikaan ajaa akan peijakkaan nuppiin", virkahti Pleydell, "Lucy Bertram-poloisen perinnöttömäksi tekemisen sillä verukkeella, että omaisuus muka luovutetaan pojalle, joka on ammoin kuollut ja kuopattu? Pyydän anteeksi, mr. Sampson, unohdin kuinka läheltä tämän mainitseminen koskee tunteisiinne — muistan kuulustaneeni teitä siitä tapauksesta — eikä ole minun koskaan ollut niin työläs saada ketään puhumaan kolmea sanaa peräkkäin. Voitte puhua pythagorealaisistanne tai vaiteliaista bramiineistanne, eversti, ja minä sentään takaan tämän oppineen herrasmiehen voittavan heidät kaikki vähäpuheisuudessa — mutta viisaan sanat ovat kallisarvoisia eivätkä kepeästi haaskattavia."

"Totisesti", sanoi koulumestari, ottaen siniviiruisen nenäliinansa silmiltään, "katkera oli se päivä minulle kyllä; niin, ja tukalasti kestettävä murheen päivä — mutta Hän antaa voimaa, joka sälyttää kuorman".

Eversti Mannering käytti tätä tilaisuutta pyytääkseen mr. Pleydelliä selittämään lapsen katoamista yksityiskohtaisemmin. Lakimies mielelläänkin selosteli tapauksia rikosasiain alalta, etenkin oman kokemuksensa koskettelemia, ja kertoi asianhaarat juurtajaksain.

"Hoo, että Kennedy murhattiin. Se on vanha tapaus, jota on sillä rannikolla ennenkin sattunut — salakuljettaja tullimiestä vastassa."

"Epäilemättä hänkin murhattu", vastasi Pleydell. "Hän oli kyllin vanha kertomaan näkemänsä, ja tuollaiset tunnottomat konnat eivät kammoisi uutta viattomain lasten surmaamistakaan, jos arvelisivat etunsa sitä vaativan."

"Kuitenkin mainittiin jutussa mustalaisiakin", huomautti Mannering, "ja siitä päättäen, mitä tuo alhaisen näköinen mies hautajaisten jälkeen sanoi —."

"Miss Margaret Bertramin aatos, että lapsi on elossa, perustui mustalaisen ilmotukseen", tokaisi Pleydell, tarttuen puoleksi lausuttuun viittaukseen; "kadehdin yhdistelmäänne, eversti — on häpeäksi minulle, etten ollut samaa johtopäätöstä tehnyt. Käymmekin oitis käsiksi tähän asiaan. Hei, kuulkaapas, tarjoilija, menkäähän matami Woodille Cowgaten varrelle. Tapaatte kirjurini Driverin. Hän on tähän aikaan mukana High-Jinks'issä (sillä me ja alaisemme, eversti, olemme erinomaisen säännöllisiä säännöttömyyksissämme); käskekää hänen paikalla tulla tänne, minä maksan hänen uhkapanoksensa."

"Ah, ei siitä sen enempää, Heikku, jos minua rakastat",[49] vastasi Pleydell. "Mutta meidän täytyy saada joitakin tietoja Egyptin maalta, jos mahdollista. Hohoi, olisipa minulla vain tästä sekavasta vyyhdistä vähäisinkin rihma, niin näkisitte, kuinka sen kerisin! Minä kaivaisin mustalaiselta salat julki paremmin kuin keskiaikainen inkvisitsioni; tiedän minä miten pidellä vikuroitsevaa todistajaa."

Mr. Pleydellin siten korskuessa ammattitaidostaan, palasi tarjoilija mr. Driverin kanssa, jonka suupielet olivat vielä rasvaiset lammaspiirakoista, ja viimeisen haarikankulauksen vaahto vielä laskeutumattomana ylähuulellaan, sellaisella kiireellä oli hän isäntänsä kutsua noudattanut.

"Driver, teidän täytyy heti mennä hakemaan vanhan miss Margaret Bertramin palvelijatar. Kyselkää häntä kaikkialta, mutta jos havaitsette välttämättömäksi turvautua Protocoliin, tupakkakauppias Quidiin tai keneenkään noista, niin älkäähän vain itse esiintykö, vaan lähettäkää joku tuttavapiirinne naishenkilö — saanenpa uskoa tuntevanne moniakin, jotka ovat alttiita palvelemaan teitä. Hänet löydettyänne sopikaa siitä, että hän tulee konttoriini huomenna tasan kello kahdeksan."

"Mitä hyväksi näette", vastasi lakimies. "Minunko asiakseni luulette valeiden sepustamisen teille? Mutta toimittakaakin hänet saapuville kello kahdeksalta, kuten sanoin."

"Hyödyllinen mies, tuo", puheli asianajaja; "en luule hänen veroisensa konsanaan juttukirjaa piirrelleen. Hän on valmis saneluni mukaan kirjottamaan kolme yötä viikossa nukkumatta tai — mikä on saman tekevää — kirjottamaan yhtä hyvin ja virheettömästi nukkuessaan kuin valveillaankin. Ja peräti vakaa tavoissaan — jotkut niistä aina vaihtelevat oluttupiansa, niin että kaksikymmentä juoksupoikaa saa heidän jäljillään hikoilla kuten paljaspäät kapteenit Eastcheapin ravintoloissa kiertelevinä Sir John Falstaffin haussa. Mutta tämä on kerrassaan kiinteä kappale — hänellä on talvi-istuimensa takkavalkean äärellä ja kesäistuimensa ikkunan pielessä matami Woodilla. Noiden kahden välillä on hänen kaikki muuttonsa; sieltä hänet löytää aina työtuntiensa jälkeen. Hän ei luullakseni milloinkaan riisuudu tai käy levolle — pelkkä olut pitää hänet kunnossa. Se on ruoka, juoma, vaatetus, vuode ja pesu."

"Ja onko hän äkillisestäkin kutsusta aina pystyvä toimiin? Minä sitä epäilisin, hänen asuinsijaansa ajatellessani."

"Hoh, juominen ei häntä koskaan hämmennä, eversti; hän kykenee kirjottamaan tuntikausia puhelahjansa menetettyään. Muistanpa, kun kerran sain äkkiä pyynnön laatia erään vetoomuksen. Olin ollut päivällisellä, ja oli lauvantai-ilta, joten minä olin vastahakoinen siihen ryhtymään. Saivatpa minut kuitenkin alas Clerihughille, ja siellä me istuimme iloa pitäen, kunnes minulla oli kaksinkertainen määrä märkyyttä vyöni alla. Silloin he saivat minut suostutelluksi laatimaan asiakirjan. Sitten oli meidän haettava Driver, ja kahdella miehellä oli täysi työ hänen kantamisessaan sisälle, sillä hän sattui tavattaessa olemaan kykenemätön sekä liikkumaan että puhumaan. Mutta tuskin oli hän saanut kynänsä sormiensa väliin, paperinsa levitetyksi eteensä ja ääneni kuullut, kun jo alkoi kirjottaa kuin paraskin notaari — enkä ole koskaan nähnyt niin sieviä kiekuroita, joskin meidän täytyi panna toinen mies kastamaan hänen kynäänsä musteeseen, sillä hän ei pystynyt näkemään tolppoa."

"Huh, mainiolta — ei kolmea sanaa tarvinnut muuttaa; se lähetettiin määräpaikkaansa saman päivän postissa. Mutta tulettehan luokseni aamiaiselle huomenna, ja kuulemaan tuon vaimon kuulustelua?"

"En voi sitä lykätä. Ellen olisi taistelutantereellani täsmälleen tornikellon yhdeksää lyödessä, niin pääsisi liikkeelle huhu, että minä olen saanut halvauskohtauksen, ja minä tuntisin sen seurauksia koko istuntokauden loppuajan."

Aamusella eversti Mannering saapui asianajajan konttoriin, vaikka noituen skotlantilaisen joulukuun-aamun kalseutta. Mr. Pleydell oli saanut mrs. Rebecan sijotetuksi pystyvalkeansa kulmalle, hommannut hänelle kupillisen suklaata ja jo joutunut pitkälle puheluun hänen kanssaan.

"Eihän toki, mrs. Rebecca, ei ole etäisintäkään aikomusta valittaa emäntänne testamentista, ja minä takaan kunniasanallani, että teille säädetty lahjotus on täydellisesti turvattu. Te olette sen ansainnut käytöksellänne emäntäänne kohtaan, ja soisinpa sen olleen kaksin verroin isomman."

"Niin, mutta, sir, ei ole oikein mainita mitä ihmiselle sanotaan — kuulittehan, kuinka tuo Quidin räivä kehtasi silmilleni syytää minulle antamiansa palkkiopahasia ja jauhaa toistamiseen mitä joutavia joskus lienen hänen kanssaan hölpötellyt; jos nyt teidän arvoisuudellenne jotakin lavertelisi, niin ties mitä siitä sukeutuisikaan."

"Minä vakuutan teille, Rebecca hyvä, että minun maineeni sekä teidän oma ikänne ja ulkomuotonne ovat takeenanne, vaikka ihan lintusen kielellä livertelisitte minulle."

"No, jos teidän arvoisuutenne sen ajattelee vaarattomaksi, niin tällainen se on asia. Katsokaas, noin vuosi sitten, tai niinkään pitkää aikaa siitä ei ole ihan, neuvottiin rouvaa lähtemään joksikin aikaa Gilslandiin, sillä hän oli kovasti pahalla mielellä. Ellangowanin vastuksista alettiin puhua julkisesti, ja sekös häntä kiusasi — sillä hän oli ylpeä suvustaan. Ellangowan itse ja hän, he toisin ajoin olivat sovinnossa, toisin ajoin taas eivät — mutta lopuksi he eivät ollenkaan olleet hyvissä väleissä pariin kolmeen ajastaikaan — sillä lairdi alinomaa ruinasi rahaa lainaksi, ja sitä ei rouva voinut millään muotoa sietää, ja rouva alinomaa tahtoi velkaa maksoon, ja lairdille se oli yhtä vähän mieleen. Olivat sitte viimein vallan erossa. Ja sitte Gilslandissa joku kertoi maiden joutuvan myyntiin; ja oli ikääskuin hän siitä hetkestä saakka olisi käynyt nurjamieliseksi miss Lucy Bertramia kohtaan, sillä moneenkin kertaan hän minulle valitti: 'Voi Becky, voi Becky, jos se hyödytön vikisevä tytön äpäre siellä Ellangowanissa, joka ei kykene epäkelpoa isäänsä aisoissa pitämään — jos hän olisi vain ollut poikalapsi, niin eivätpä pääsisi vanhaa perintöä myymään tuon höperön veloista'; ja siihen tapaan hän tuskitteli, kunnes minä ihan kylläännyin ja väsyin kuulemaan hänen sadattelevan tyttö-poloista niinkuin ei hän olisi ollut poikalapsi ja maatilaa pitänyt, jos hänen tahdossaan olisi sukupuolensa vaihtaminen ollut. Ja eräänä päivänä terveyslähteen luona kallionkärjen alapuolella siellä Gilslandissa hän katseli hyvin komeaa lapsipesyettä — jonkun Mac-Croskyn — ja puhkesi sanomaan: 'Eikö ole ilmetty ihme, että jokaisella maan hulttioimella on poika ja perillinen, ja että Ellangowanin suku on miesperillistä vailla?' Siinä seisoi joku mustalaisvaimo hänen takanaan ja kuuli sen — julman roteva ja pelottavan näköinen, en ole mokomaa muijaa eläissäni silmiini saanut. 'Kuka', hän sanoo, 'rohkenee sanoa, että Ellangowanin suku häviää miesperillisen puutokseen?' Rouva pyörähti häntä katsomaan — hän oli karski nainen ja aina valmis vastauksissaan kenelle hyvänsä. 'Minä sen sanon', hän sanoo, 'ja surullisella sydämellä sanonkin'. Silloinkos mustalaismuija tarttuu häntä käteen. 'Tunnen minä teidät', hän sanoo, 'vaikka te ette minua tunne. Mutta niin totta kuin taivaalla aurinko paistaa, ja niin totta kuin tuo vesi mereen juoksee, ja niin totta kuin on silmä joka näkee ja korva joka kuulee meitä molempia: Harry Bertram, jonka luultiin Warrochin kärjessä loppunsa saaneen, ei siellä kuollut — hänen piti saada raskas kohtalo yhdenteenkolmatta ikävuoteensa asti, se oli äänestä sanottu — mutta jos te elätte ja minä elän, niin te kuulette enemmän hänestä tänä talvena ennen kuin lumi on kahta päivää Singlesiden nummella levännyt. En minä rahastanne huoli', hän sanoo, 'ettette luulisi minun silmiänne sumentavan — hyvästi jääkää Martinpäivän jälkiviikkoihin asti'; — ja siihen hän jätti meidät seisomaan."

"Oliko hänellä musta tukka, mustat silmät ja arpi silmäkulman yläpuolella?" lisäsi lakimies.

"Hän oli pisin mitä olen naisia nähnyt, ja tukka musta kuin syysyö, pait mistä se oli harmaa, ja silmäkulman päällä oli arpi, johon olisi rystysensä saanut mahtumaan. Ei häntä unohda ikinä kukaan kerran nähtyänsä, ja minä olen itsekseni varma siitä, että sen mustalaismuijan sanojen perusteella rouva teki testamenttinsa, käytyään karvaaksi Ellangowanin nuorta neitiä kohtaan; ja paljoa huonommin rouva vielä hänestä piti jouduttuaan pakotetuksi lähettämään hänelle kaksikymmentä puntaa — sillä hän sanoi, että miss Bertram ei tyytynyt siihen, että antoi Ellangowanin hovin luistaa vieraisiin käsiin, kun hän oli tyttölapsi eikä poika, vaan vielä oli köyhyytensä takia tulossa Singlesidenkin rasitukseksi ja häpeäksi. Mutta toivon, että rouvan testamentti kaikesta huolimatta pysyy pätevänä, sillä kovahan olisi minun kadottaa pikku lahjani — vähäisestä minä palvelin palkasta ja hyvyydestä, sen sanon."

Asianajaja poisti hänen pelkäilynsä tässä kohden ja kysyi sitte Jenny Gibsonia, saaden kuulla, että hän oli suostunut mr. Dinmontin tarjoukseen. "Ja niinhän olen tehnyt minäkin, koska hän minua niin kauniisti osasikin pyytää", haastoi mrs. Rebecca; "kovasti kunnollista väkeä ne Dinmontin, vaikka rouva ei sietänyt paljoakaan kuulla ystävistä siltä haaralta sukua. Mutta Kaarlolan kinkuista hän piti, ja juustoista, ja teiristä, joita ne ehtimiseen lähettelivät, ja lampaanvillasääryksistä ja kintaista — kyllä hän niistä piti."

Mr. Pleydell antoi nyt mrs. Rebecan mennä. Hänen lähdettyään virkahti lakimies: "Sen mustalaisvaimon luulen tuntevani."

"Tiedättekö sen?" äännähti asianajaja, hullunkurisen kummastunut ilme kasvoissaan katsellen soturi-ystäväänsä.

Mannering vastasi tunteneensa sellaisen vaimon, käydessään Ellangowanissa pariakymmentä vuotta aikaisemmin; ja sitte hän oppineelle seurakumppanilleen kertoi kaikki ensimäisen käyntinsä huomattavat yksityiskohdat.

"Onnittelin itseäni tutustumisestani syvästi oppineeseen jumaluustieteilijään, tavattuani kappalaisenne; mutta enpä todellakaan odottanut havaitsevani hänen isäntäänsä Albumazarin tai Messahalan oppilaaksi. Sellainen aatos minulla on kuitenkin, että tuo mustalainen voisi kertoa meille asiasta jotakin enemmän kuin hän tähtienlukemisesta tai kaukonäkemyksestä johtelee — minulla oli hänet kerran käsissäni, enkä hänestä silloin paljoakaan selvää saanut; mutta nyt minun täytyy kirjottaa Mac-Morlanille, jotta hän mullistaa maat ja taivaat akan löytymiseksi. Mielelläni tulen paikkakunnalle itse avuksi hänen tutkimiseensa — minulla on vielä sikäläinen rauhantuomarin valtuus, vaikka olen sheriffin virasta luopunut. Elämässäni ei ole minulla ollut mitään hartaammin sydämelläni kuin tuon murhan ja lapsen kohtalon selville saaminen. Minun täytyy myös kirjottaa Roxburghshiren sheriffille ja jollekulle toimeliaalle rauhantuomarille Cumberlandiin."

"Toivoakseni paikkakunnalle tullessanne teette Woodbournen pääkortteeriksenne?"

"Tietysti; pelkäsin teidän kieltävän — mutta nyt on meidän mentävä aamiaiselle, tai myöhästyn."

Seuraavana päivänä uudet ystävykset erosivat, ja eversti kotiutui ilman mitään tässä kertomuksessa mainittavan arvoista seikkailua.

ISÄINSÄ ASUINSIJALLE.

Tuskin oli tapaturmalaukaus nuoreen Hazlewoodiin sattunut, kun sen seuraukset miss Manneringille ja hänelle itselleen syöksähtivät Brownin mieleen. Pyssyn suun suunnasta laukauksen pamahtaessa päättäen ei hänellä ollut suurtakaan pelkoa siitä, että vamma osottautuisi kuolettavaksi. Mutta vangitsemista vieraassa maassa, ja hänen ollessaan vailla mitään keinoja arvonsa ja yksilönsä todistamiseksi, oli ainakin vältettävä.

Sen vuoksi päätti hän ensiksi paeta läheiselle Englannin rannikolle ja siellä piilotella, jos mahdollista, kunnes saisi rykmenttitovereiltaan kirjeitä ja asiamieheltään rahalähetyksiä, sitten asettuakseen oikeaan asemaansa ja tarjotakseen nuorelle Hazlewoodille ja hänen ystävilleen mitä selitystä tai korvausta he haluaisivat. Tässä mielessä hän terhakasti taivalsi tapaturmapaikalta ja saapui seikkailuitta Portanferryn kauppalaan. Iso avoin pursi oli juuri lähdössä laiturista, määränään pieni Allonbyn satama Cumberlandissa. Tähän alukseen astui Brown ja päätti ottaa tuon paikan väliaikaiseksi olosijakseen, kunnes saisi kirjeitä ja rahaa Englannista.

Lyhyellä matkalla hän antausi puheisiin perämiehen kanssa. Tämä oli aluksen omistajakin, reipas ukko, joka oli välipäikseen toiminut salakuljetuksessakin, kuten useimmat rannikon kalastajat. Jokapäiväisistä asioista puheltuaan Brown yritti kääntää keskustelua Manneringin perheen taholle. Merimies oli kuullut Woodbourneen tehdystä hyökkäyksestä, mutta moitti salakuljettajien menettelyä.

"Kädet irki on suoraa peliä; pahus vieköön, ne saavat koko seutukunnan niskaansa. Ei, ei! kun minä olin sentapaisissa hommissa, leikin minä ottoa ja antia tullimiesten kanssa: tässä lasti siepattiin — olkoon menneeksi, se oli heidän onnensa; tuossa toinen sievästi pujahti läpi, se minun voittoni. Ei, ei, korpin ei pitäisi toiselta korpilta silmää puhkaista."

"No, ei ole viisas mies hänkään, kun sekaantuu jupakkaan. En minä häntä tullinuuskijain hengen pelastamisesta moiti; se oli varsin oikein tehty. Mutta herrasmiehen tapaista ei ollut tapella köyhän kansan teekääryistä ja konjakkinassakoista. Korkeahan hän kuitenkin on herra, ja ne menettelevät meikäläisten kanssa miten mielivät."

"Ja hänen tyttärensäkin", huomautti Brown hytkähtelevin sydämin, "kuuluu joutuvan hienoon sukuun naimisiin?"

"Mitä, Hazlewoodienko?" sanoi kippari. "Eikä mitä, joutavaa juoruilua se vain on. Jok'ikisena sunnuntaina nuori herra ratsasti kotiin Ellangowan-vainajan tyttären kanssa — ja tyttäreni Peggy on Woodbournessa palveluksessa ja sanoo olevansa varma siitä, ettei nuori Hazlewood ajattele miss Manneringista sen enempää kuin kuka tahansa."

Katkerasti soimatessaan omaa äkkipikaista syöksymistään vastakkaiseen uskoon kuuli Brown kuitenkin ihastuen, että epäilykset Julian uskollisuudesta, joiden perusteella hän oli noin harkitsemattomasti toiminut, olivatkin todennäköisesti kaikkea perää vailla. Kuinka epäedullisessa käsityksessä täytyikään Julian sillävälin hänestä olla! Mitä saattoikaan hän ajatella sellaisesta käyttäytymisestä, jonka mukaan hänen rakastajansa esiintyi välinpitämättömänä sekä hänen mielenrauhastaan että heidän suhteensa eduista? Ukon välit Woodbournen väkeen tuntuivat tarjoavan turvallisen ilmottautumismuodon, jota hän päätti käyttää hyväkseen.

"Tyttärenne palvelee Woodbournessa? — Minä tunsin miss Manneringin Intiassa, ja vaikka nykyään olen alemmalla tasolla elämässä, on minulla hyvät toiveet siitä, että hän harrastaisi minun hyvääni. Riitaannuin kovaksi onnekseni hänen isänsä kanssa, joka oli päällikköni, ja olen varma siitä, että nuori neiti koettaisi lepyttää häntä minua kohtaan. Kenties voisi tyttärenne antaa hänelle minulta kirjeen siitä asiasta, tuottamatta häiriötä hänen ja isän välille?"

Kaikenlaatuisen salakuljetuksen ystävänä ukko auliisti meni vastuuseen kirjeen uskollisesta ja salaisesta perille toimittamisesta. Heti heidän Allonbyhyn saavuttuaan Brown siis kirjotti miss Manneringille, ilmaisten sydämensä pohjasta katuvansa ajattelemattomuutensa seurauksia ja rukoillen häntä suomaan kirjottajalle tilaisuuden suullisesti selitellä ja saada varomattomuutensa anteeksi. Hän ei katsonut turvalliseksi yksityiskohtaisesti kertoa harhaannuksensa syitä ja yritti ylimalkaan lausua sanottavansa niin epämääräisesti, että kirjeen joutuessa vääriin käsiin olisi vaikea sekä ymmärtää sen varsinaista sisällystä että saada kirjottajasta vihiä. Tämän kirjeen otti ukko uskollisesti viedäkseen tyttärelleen Woodbourneen; ja koska hän tai hänen aluksensa säännöllisillä asioillaan taas pian poikkeisi Allonbyhyn, niin lupasi hän myöskin ottaa haltuunsa vastauksen, jos nuori neiti sen hänelle jättäisi.

Vainottu matkamiehemme etsi Allonbysta sellaista asumusta kuin soveltui sekä hänen tilapäiselle vähävaraisuudelleen että halulleen pysyä niin huomaamattomana kuin mahdollista. Tässä tarkotuksessa hän omaksui Dudley-ystävänsä nimen ja ammatin, hänellä kun oli sen verran harjaannusta piirtimen käytössä, että saattoi todentaa tekeytymisensä majatalon isännälle. Matkatavaroitaan hän oli odottelevinaan Wigtonista; hän pysytteli huoneessaan mikäli mahdollista ja odotti tuloksia kirjeistä, joita oli lähettänyt asiamiehelleen, Delaserrelle ja everstiluutnantilleen.

Ensinmainittua hän pyysi lähettämään rahaa; Delaserrea hän vannotti yhtymään hänen seuraansa Skotlannissa, jos suinkin mahdollista, ja everstiluutnantilta hän anoi sellaista arvoasemansa ja maineensa todistusta, ettei voitaisi mitenkään epäillä hänen olevan kunniallinen herrasmies ja upseeri. Rahapulaan joutumisen kiusallisuus painoi hänen mieltään niin ahdistavasti, että hän kirjotti siitä asiasta Dinmontillekin, pyytäen tilapäistä taskulainaa. Hän oli nimittäin vakuutettu siitä, että kuuden- tai seitsemänkymmenen penikulman päähän Kaarlolasta piankin ehtisi vastaus ja suotuisa; tarpeensa syyksi hän selitti joutuneensa rosvojen käsiin heidän erottuansa. Kärsimättömästi, mutta suorastaan mitään pahaa pelkäämättä, hän sitten odotteli vastauksiansa.

Postinkuljetus oli siihen aikaan paljoa vitkallisempaa kuin mr. Palmerin nerokkaan keksinnön jälkeen, se on hänen kirjetuttujensa puolustukseksi huomautettava. Ja mitä kunnon Dinmontiin erityisesti tulee, sai hän harvoin enempää kuin yhden kirjeen vuosineljännestä kohden, paitsi milloin hänellä oli joku käräjäjuttu ja sen vuoksi säännöllistä toimitettavaa postikaupungissa. Siksi viipyikin hänen kirjeenvaihtonsa tavallisesti kuukauden tai pari pistettynä postimestarin ikkunaan lentokirjasien, piparikakkujen, sämpyläin ja arkkiviisujen sekaan. Sitä paitsi oli siihen aikaan tapana, ja paikoitellen hiukan vieläkin, antaa kirjeen kaupungista kenties kolmenkymmenen penikulman päässä olevaan toiseen kaupunkiin kulkiessaan kiertää parisen sataa penikulmaa ennen perille tuloaan, mistä oli yhteisenä etuna kirjeen perinpohjainen tuulettuminen, postilaitoksen tulojen karttuminen moniailla pennyillä ja kirjeenvaihtajien kasvattaminen kärsivällisyyteen.

Näiden asianhaarain johdosta oleskeli Brown useita päiviä Allonbyssa minkäänlaista vastausta saamatta, ja hänen mitä säästeliäimminkin hoidellut rahavaransa alkoivat olla kovin vähissä, kun muuan nuori kalastaja toi hänelle seuraavan kirjelmän:

"Olette toiminut mitä julminta varomattomuutta osottaen. Olette näyttänyt, kuinka vähäisen voin luottaa vakuutuksiinne, että rauhani ja onnellisuuteni ovat teille kalliit; ja äkkipikaisuutenne on ollut vähällä aiheuttaa peräti suuressa arvossa pidetyn ja kunnioitetun nuoren miehen kuoleman. Pitääkö minun sanoa enemmän? — pitääkö minun lisätä, että olen itsekin ollut huonona sairaana rajuutenne ja sen tuloksien johdosta? Ja, voi! tarvitseeko minun vielä edelleen mainita, että olen tuskallisella mielellä ajatellut niiden luultavaa vaikutusta teihinkin, niin vähän syytä kuin olettekin minulle antanut huolestuakseni teistä? C. on lähtenyt kotoa useiksi päiviksi; mr. H. on melkein täydellisesti parantunut; ja minulla on aihetta luulla, että syyllisyys on kohdistunut kokonaan toiselle suunnalle kuin oikeaan vikapäähän. Älkää kuitenkaan rohjetko tulla tänne. Kohtalomme tielle on liian pelottavia tapauksia sattunut, minun voidakseni enää ajatellakaan uudistaa kirjeenvaihtoa, joka niin usein on kamalaa onnettomuutta uhannut. Hyvästi siis, ja uskokaa, ettei kukaan voi toivottaa teille onnea vilpittömämmin kuin

J. M."

Kirje sisälsi sellaista neuvontaa, jota useinkin nimenomaan tarkotetaan
johtavaksi ihan vastakkaiseen menettelyyn kuin sen suosittamaan.
Niin ainakin arveli Brown, heti kysäisten kalastajalta, tuliko hän
Portanferrystä.

"Sieltähän minä", vastasi nuorukainen; "minä olen vanhan Willie
Johnstonen poikia, ja tuon kirjeen sain Peggy-sisareltani, joka
Woodbournessa pesijättärenä palvelee".

"Minä palaan teidän kanssanne; mutta kun mieleni ei tee Portanferryyn, niin haluaisin teidän laskevan minut maihin johonkin muuhun kohtaan."

"Se käypi helposti laatuun", myöntyi nuorukainen. Silloisilla halvoillakin hinnoilla kutistui Brownin kukkaro peräti laihaksi hänen maksettuaan asuntonsa ja ruokansa sekä hankittuaan toisen vaatekerran, jonka teki välttämättömäksi sekä turvallisuus että asunsa kunnollinen huolehtiminen. Hän jätti postikonttoriin määräyksen kirjeittensä kääntämisestä Kippletringaniin, jonne aikoi mennä ottamaan takaisin talletuksensa mrs. Mac-Candlishilta. Myöskin tunsi hän velvollisuudekseen asettua oikeaan henkilöllisyyteensä heti kun saisi tarvittavat todisteet sen tueksi, ja kuninkaan armeijassa palvelevana upseerina antaa ja ottaa vastaan mitä selittelyä nuoren Hazlewoodin kanssa tulisi tarpeellisiksi. Ellei hän ole kerrassaan aivan visapää, ajatteli hän, niin tottapahan hänen täytyy myöntää minun menettelyni vain ehdottomaksi tulokseksi omasta ylimielisestä käyttäytymisestään.

Ja niinpä oli hän taaskin viilettämässä Solwayn lahdella. Tuuli oli vastainen ja viskeli sadettakin, ja he ponnistelivat sitä vastaan ilman suurtakaan apua nousuvedestä. Alus oli raskaassa lastissa, osaksi kai salakuljetustavaroita vieden, ja vaarui syvällä aallokossa. Brown oli kasvanut merimiehenä ja todella useimmissakin voimailun lajeissa harjaantunut; hän antoi voimakasta ja tehoisaa apuansa soutamisessa tai toisinaan veneen ohjailussa, joka vaati yhä suurempaa varovaisuutta, sillä tuuli yltyi ja teki matkan vaaralliseksi, puuskuessaan tämän rannikon hyvin vuolasta vuorovettä vastaan.

Vihdoin he koko yön lahdella risteiltyään olivat aamulla erään kauniin lahdekkeen edustalla Skotlannin rannikolla. Sää oli nyt lenseämpi. Jonkun aikaa hiutuneen lumen oli edellisen yön sademyrsky tyyten pyyhkäissyt pois. Etäisemmillä vuorenhuipuilla oli lumivaippa kyllä säilynyt, mutta kaikki avoin maa oli paljaana, paitsi missä jokunen pälvi ilmaisi tavallista korkeampia nietoksia olleen. Talvisessakin asussaan viehätti rannikko mieltä. Rantajuova vaihtelevine polvinensa, lovinensa ja kaarinensa häipyi silmän kantamattomiin molemmin puolin tuollaisena muuntelevana ja mutkittelevana, mutta kuitenkin soreana ja juohevana viivana, jota silmä niin mielellään seuraa. Ja eri rantamuodot tekivät sen korkeuspiirteet yhtä virkistävän moninaisiksi kuin ääriviirukin oli; toisin paikoin olivat jyrkät kalliot rannan harjoina, toisaalla taasen kohoili loivasti pyöristyviä rinteitä rannan hietiköltä. Erilaiset rakennukset heijastivat joulukuun aamun talvikimmellystä, ja lehdettömätkin metsät antoivat maisemalle kodikkaan taustan.

Brown tunsi mielessään sen viehätyksen heräävän, jota aisti ja tuntehikkuus aina saavat luonnon ihanuuksista niiden äkkiä auetessa silmän eteen öisen matkan koleuden ja synkkyyden jälkeen. Kuka voisikaan ottaa eritelläkseen sitä selittämätöntä tunnetta, joka sitoo lapsuudenseutunsa kukkuloihin vuorisessa maassa syntyneen henkilön, — kenties sekaantui joitakin aikaisia mielteitä, tehonsa säilyttäneinä kauvan jälkeen vaikutteensa unohtumisen, niihin mielihyvän tunteisiin, joilla näky hänen poveansa paisutti.

"Ja mikä", virkahti Brown venemiehelle, "on nimeltään tuo kaunis niemeke, joka loivine reunoineen ja metsämäkineen pistäytyy mereen tämän lahden oikeanpuolisena sivuna?"

"Ja tuo vanha linna, ystäväni, jonka alapuolella on ihan lähellä nykyaikainen rakennus? Se näyttää täältä katsoen hyvin jyhkeältä."

"Se on Vanhasija, sir, ja tuo Uussija alapuolella. Laskemme teidät sen kohdalle maihin, jos haluatte."

"Se on minulle parhaiten mieleen. Minun täytyy käydä noilla raunioilla ennen kuin jatkan matkaani."

"Niin, kummallinen vanha jäännös se on", puheli kalastaja; "ja tuo korkein torni on hyvänä maamerkkinä aina Ramsayhin Man-saarelle asti ja Ayrin niemelle. Sen seutuvilla on ennen vanhaan paljon tapeltu."

Brown olisi tiedustellut yksityiskohtaisemmin, mutta kalastaja harvoin on muinaistieteen harrastaja. Venemiehen paikallistiedot supistuivat tuohon ylimalkaiseen muistoon.

Alus suuntasi kulkunsa viistämään ylänteen juuritse, jolla linna sijaitsi kallioisen asemansa korkeudesta jylhänä halliten allaan vielä kuohuvia aaltoja. "Luulenpa", huomautti peränpitäjä, "että pääsette tästä maihin yhtä kuivana kuin mistään. Tuossa paikassa ne muinaisina aikoina tapasivat pitää sotaveneitään, mutta sitä ei nykyisin käytetä, kun on niin vaivaloista tavarain kantaminen soukkia portaita ylös tai kallioiden yli. Joskus kuutamoöinä sentään olen sinnekin tavaroita vienyt."

He olivat hänen puhuessaan soutaneet erään kallionkielekkeen nenitse ja tulleet hyvin pieneen satamaan. Sen oli osaksi luonto muodostanut, osaksi olivat sen louhineet uupumattomalla työllään linnan muinaiset asukkaat, jotka olivat sen huomanneet tärkeäksi veneittensä ja pikku pursiensa suojaksi, vaikka siihen ei olisi mikään isompi alus mahtunut. Siihen johti kahden kallionkielekkeen railo niin ahtaana, että vain yksi vene pääsi aukosta kerrallaan kulkemaan. Kummallakin puolella oli vielä nähtävissä kaksi syvälle vankkaan kallioon iskettyä suunnattoman jykevää rautarengasta. Näiden läpi oli perintätarun mukaan yöksi raskas jättiläismoisella munalukolla kahlittu ketju vedetty varjelemaan satamaa ja sen aluksia. Taltan ja kivikuokan avulla oli muovattu kalliosäikästä jonkunlainen laituri.

Kivilaji oli tavattoman kovaa, ja työn vaikeudesta kertoi kalastaja, että työmies olisi voinut illalla hatussaan kantaa kotiin kaikki päivän kuluessa irti iskemänsä sirpaleet. Tämä pikku laituri liittyi jo useasti mainittuun karkeatekoiseen porraspolkuun, joka johti vanhasta linnasta rantaan. Laiturilta pääsi myöskin rantahietikolle, kapuamalla kallioiden yli.

"Teidän on parempi astua maihin tässä", sanoi nuorukainen, "sillä hyökyaallokko tyrskii korkealla Shellicoat-kiven luona, eikä ole yllämme rihmaakaan kuivana, jahka saamme lastimme puretuksi. Ei, ei!" (toisen tarjotessa rahaa) "te olette tehnyt työtä matkanne edestä ja paljoa paremmin tehnytkin kuin yksikään meistä. Hyvästi vain; onnea matkallenne."

Hän työnsi veneensä ulomma, viedäkseen lastinsa lahden vastakkaiselle rannalle, ja Brown jäi kalliopenkereelle raunioiden alapuolelle, kädessään myttynen, jossa olivat hänen Allonbyssa pakosta ostamansa pikku matkatarpeet.

Ja siten, — tietämätönnä kuin vento vieras ja hetkellisesti hyvinkin kiusallisessa pulassa, joskaan ei hädässä, — ilman ainoankaan ystävän tukea useiden satojen penikulmien alueella, — raskaasta rikoksesta syytettynä ja melkein pennittömänä, mikä oli yhtä suuri paha kuin kaikki muu, — vaivautunut vaeltaja noin monen vuoden kuluttua ensi kertaa läheni linnan jäännöksiä, jossa hänen esi-isänsä olivat melkein kuninkaallisesti vallinneet.

VANGITSEMINEN.

Brown tuli Ellangowanin linnaan takaportista, joka oli merkeistä päättäen ollut aikoinaan hyvin huolellisesti lujitettu. Hänen nyt astuttuaan isiensä asuinsijaan nimitämmekin häntä oikealla sukunimellään Bertramiksi. Hän kiersi toisesta rapistuneesta huoneustosta toiseen, hämmästellen joidenkuiden rakennuksen osien mahtavaa lujuutta, toisien jyhkeää ja mieleenpainuvaa uhkeutta ja kaiken suuremmoista laajuutta. Kahdessa vierekkäisessä huoneessa hän näki äskeisen asumisen merkkejä. Eräässä pienessä kammiossa nimittäin oli tyhjiä pulloja, puoleksi kaluttuja luita ja kovia leivänkannikoita. Viereisessä holvihuoneessa, jonka vankka ovi oli jätetty auki, hän näki ison olkikasan, ja molemmissa oli nuotion jäännöksiä. Kuinka mahdoton olikaan Bertramin aavistaa, että moiset mitättömät seikat johtuivat välittömästi tapauksista, jotka koskivat hänen menestystään, kunniaansa, ehkäpä henkeänsäkin!

Uteliaisuuttansa tyydytettyään nopealla silmäilyllä linnan sisustaan Bertram nyt astui isosta holvikaaresta maan puolelle ja pysähtyi ihailemaan siitä avautuvaa ylevää maisemaa. Turhaan yritettyään arvailla Woodbournen asemaa ja jokseenkin tarkoin määrättyään Kippletringanin, hän kääntyi viimeisen kerran katsomaan uhkeita raunioita, joissa oli vastikään kierrellyt. Häntä viehätti suunnattoman kookkaiden pyörötornien jyhkeä ja harvinainen teho, niiden porttiholvin pielessä kohoavina antaessa kaksin verroin jylhyyttä ja majesteettisuutta korkealle, mutta synkälle holvikaarelle. Kiveen veistetty ikivanhan suvun vaakunakilpi, jossa tunnuskuvana oli kolme sudenpäätä, oli ripustettu poikittain kypärin ja töyhdön alle; jälkimäinen esitti nuolen lävistämää kyyristynyttä sutta. Molemmin puolin seisoi kannattajina luonnollisessa tai isommassakin koossa seppelepäinen ja vyötetty hengenpelastusmies, kädessään pitäen juuriltaan tempaistua tammea.

"Tämän prameuden omistaneiden voimallisten paroonien jälkeläiset", ajatteli Bertram, seuraten sitä tavallista aatosjaksoa, jota tuollaiset näyt kiehittelevät mielessä, "omistavatko he edelleenkin maat, joiden linnottamiseen nuo olivat noin suuria töitä tehneet? Vai ollevatko vaeltajia, kenties tietämättömiä esi-isiensä maineestakin ja vallasta, muukalaisrodun pitäessä heidän perintöomaisuuttansa hallussaan? Miksi", ajatteli hän pitkittäen mietteillensä kulkua, "miksi jotkut näyt herättävät ajatuksia, jotka ikäänkuin kuuluvat aikaisen ja häämyisen muiston unelmiin, sellaisiin mitä vanha bramiini-ystäväni olisi sanonut edellisen elämäkauden kajasteluksi? Unemmeko näöt siten sekavina leijuvat muistissamme ja tulevat tajutuiksi sellaisten todellisten esineiden esiintyessä, jotka suhteessa tai toisessa vastaavat niiden mielikuvituksessamme herättämiä ilmiöitä? Kuinka usein osummekaan seuraan, jota emme ole milloinkaan ennen tavanneet, ja kuitenkin painuu mieleemme salaperäinen ja epämääräinen tietoisuus, etteivät näkymö, puhujat tai aihe ole ihan uusia; vieläpä tuntuu meistä kuin voisimme aavistella sitä keskustelun osaa, johon ei ole vielä tultu! Niin on minunkin laitani näitä raunioita tähystellessäni, enkä voi häätää sitä ajatusta, että nämä jykevät tornit ja tuo syväholvisten ja koroisten kaarien alitse kulkeva tumma käytävä, jota piha takaa hämärästi valaisee, eivät ole minulle aivan outoja. Onko mahdollista, että ne ovat olleet minulle lapsuudessani tuttuja ja että minun on niiden lähettyvillä haettava ystäviä, joista lapsuudellani on vielä hellän heikko muisto ja jotka aikaisin vaihdoin niin ankariin rasittajiin? Mutta Brown, joka ei luullakseni olisi minua pettänyt, aina kertoi minulle, että minut tuotiin itärannikolta, isäni kaaduttua kahakassa; ja kylliksi muistan kamalaa väkivallan kohtausta hänen selityksensä vahvistukseksi."

Nuori Bertram oli linnaa paremmin katsastellakseen sattunut asettumaan melkein samalle paikalle, missä hänen isänsä oli kuollut. Sen merkkinä oli vanha vankka tammi, puistikkorivin ainoa; sitä nimitettiin Tuomiopuuksi, Ellangowanin paroonit kun olivat sitä käyttäneet telotuksiin. Omituiseksi yhteensattumaksi osui Glossin sinä aamuna ilmestymään paikalle erään henkilön kanssa, jolta hän tapasi kysellä neuvoja muutamanlaisissa asioissa. Hänellä oli nyt mielessään joitakuita korjaustöitä ja ison lisärakennuksen teettäminen, ja kun häntä eivät suurestikaan miellyttäneet jäännökset, jotka niin likeisesti liittyivät entisten asujain suuruuteen, oli hän päättänyt uuteen rakennukseensa käyttää rauniolinnan kiviä. Niinpä hän kapusi ylös rinnettä, kintereillään kerran edellä mainittu maanmittari, joka tarpeen tullen toimi jonkunlaisena arkkitehtinäkin; pohjapiirustuksissa ja muussa sellaisessa Glossin luotti omaan taitoonsa. Bertramin selkä oli heihin päin, tulijain noustessa ylös vierua, ja haaraisen puun oksat kattoivat hänet kokonaan, joten Glossin ei vierasta huomannut ihan likellekään ehdittyään.

"Niin, sir, kuten olen teille jo monasti maininnut, Vanhasija on oiva hakatun kiven louhos, ja kartanolle olisi parempi jaoittaa se kerrassaan maan tasalle, koska se on vain salakuljettajain kätkönä."

Silloin Bertram pyörähti päin Glossinia vain kahden kyynärän päässä ja virkahti: "Hävittäisittekö tämän vanhan, uhkean linnan, sir?"

Hänen kasvonsa ja äänensä olivat niin peräti samat kuin parhaana aikana hänen isänsä, että Glossin melkein luuli haudan luovuttaneen kuolleensa, kuullessaan hänen huudahduksensa sekä nähdessään noin äkillisen ilmestyksen isäntänsä hahmossa miltei täsmälleen samalla paikalla, missä hän oli viimeisen kerran hengähtänyt! Aivan hetimiten sai hän kuitenkin mielenmalttinsa takaisin, elähtyneenä siitä sykähdyttelevästä ajatuksesta, ettei hänen edessään mikään toisen maailman asukas seissyt, vaan vääryyttä kärsinyt mies, jonka voisi pieninkin näppäryyden puute hänen taholtaan johtaa tietämään oikeutensa ja keinot niiden voimaansaattamiseksi hänen täydelliseksi tuhokseen. Kuitenkin oli saatu täräys niin sekaannuttanut hänen ajatuksensa, että hänen ensimäisessä kysymyksessään vavahteli säikky.

"Mitenkö tänne tulin?" kertasi Bertram puhuttelun juhlallisuutta kummeksuen. "Nousin maihin neljännestunti takaperin pikku satamassa linnan alapuolella ja käytin hetken joutolomaa näiden uhkeiden raunioiden silmäilemiseen. Toivoakseni ei käynti ole ollut kiellettyä?"

"Kiellettyäkö, sir? — ei, sir", vastaili Glossin jonkun verran vapaammin hengittäen; sitte hän kuiskasi joitakuita sanoja kumppanilleen, joka oitis poistui alas kartanolle päin. "Kiellettyä, sir? — ei, sir, — te tai ken tahansa herrasmies on tervetullut tyydyttämään uteliaisuuttaan."

Seuraavan kaksinpuhelun aikana oli Glossin toiselta puolen kiihkeä kuulemaan, mitä paikallisia muistoja nuori Bertram oli säilyttänyt lapsuutensa näyttämöistä, toiselta puolen taasen pakotettu äärimäiseen varovaisuuteen vastauksissaan, jottei herättäisi tai edistäisi aatosyhtymäin uinailevaa jaksoa jollakin nimellä, sananparrella tai tapaustiedolla. Hän kärsikin runsaasti ansaittuja tuskia koko kohtauksen aikana; kuitenkin voimistivat hänen ylpeytensä ja etunsa kuten pohjois-amerikalaisen intiaanin urhous häntä kestämään kidutuksia, joita yhtaikaa tuottivat syyllisen omantunnon, vihan, pelon ja epäilyksen kiistailevat pistokset.

"Haluaisin kysyä, sir", virkkoi Bertram, "sen suvun nimeä, jolle nämä mahtavat rauniot kuuluvat?"

"Glossin — Glossin?" kertasi Bertram kuin olisi vastaus ollut hiukan odottamaton; "suokaahan anteeksi, mr. Glossin; olen väliin kovin hajamielinen. — Saanko kysyä, onko linna kauvankin ollut suvussanne?"

"Sen luullakseni ammoisina aikoina rakensi Mac-Dingawaieksi nimitetty suku", vastasi Glossin, luonnollisista syistä salaten tutumman Bertram-nimen, se kun olisi voinut herättää muistoja, joita hän tahtoi tuuditella lepoon, ja hämäännyttäen karttelevalla vastauksella kysymyksen oman omistuksensa ajasta.

"Ja miten luette tuon puoleksi häipyneen tunnuslauseen, sir", sanoi
Bertram, "joka on hakattu kiekuraan vaakunataulun yläpuolelle?"

"E-e-ei-ei-ei meidän. Tuo on luullakseni entisten väkien tunnuslause — minun on — minun on — minulla on ollut omastani hiukan kirjeenvaihtoa Edinburghin vaakunatoimiston virkamiehen mr. Cummingin kanssa. Hän sanoo Glossinien vanhaan aikaan käyttäneen tunnuslauseenaan: 'Ken osaa, se ottaa'."

"Jos on mitään epätietoisuutta olemassa, sir", arveli Bertram, "niin minä teidän sijassanne omaksuisin vanhan tunnuslauseen, joka minusta tuntuu noista kahdesta paremmalta".

Glossinin kieli jo takelsi kitalakeen, joten hän vastasi vain nyökkäyksellä.

"On kummallista", puheli Bertram, suunnaten katseensa vaakunaan ja holvikäytävään, ja osittain puhutellen Glossinia, osittain ikäänkuin ääneensä ajatellen, "on kummallista, mitä kepposia muistimme meille tekee. Vanhan ennustuksen, tai laulun, jonkunlaisen sananlaskun tai muun sellaisen katkelmia johtuu mieleeni tuon tunnuslauseen kuullessani — niin — se on outoa sanahelinää:

"Yö loppunsa näki, meni väärältä väki, kun Bertramin oikeuden, Bertramin vallan yhyttää —"

"En saa muistetuksi viimeistä säettä — joku erityinen mäki — mäki siinä varmastikin on loppusointuna, mutta sen edellinen sana ei tule kielelleni."

"Noihin aikaisiin muistoihin liittyy muitakin säkeitä", pitkitti nuori mies. "Kuulkaahan, sir, onko näillä seuduin liikkeellä mitään laulua Man-saaren kuninkaantyttärestä, joka karkasi skotlantilaisen ritarin kumppaniksi?"

"Osasin sellaisen balladin päästä päähän", sanoi Bertram, "ollessani vielä lapsi. Jätin Skotlannin, synnyinmaani, hyvin nuorena, ja kasvattajani vastustivat kaikkia yrityksiäni kotimaani muiston säilyttämiseksi, kait poikamaisen haluni takia, joka houkutteli minua karkaamaan heidän hoidostaan."

"Varsin luonnollista", änkkäsi Glossin ahdistuneesti kuin ei hän olisi äärimäisilläkään ponnistuksilla saanut huuliansa avatuksi neljännestuumaa väljemmälle, niin että hänen sanansa olivat pinnistettyä mutinaa, joka peräti poikkesi hänen tavallisesta täyteläisestä, rohkeasta ja julkeasta äänestään. Hänen sävynsä ja käyttäytymisensä koko tämän keskustelun aikana tuntui suorastaan hänen voimakkuuttansakin ja ryhtiänsä lyyhistyttävän, joten hän näytti kutistuvan omaksi varjokseen, joka siirteli milloin toista, milloin toista jalkaa eteen ja taaksepäin, kumarteli hartioitaan kiekutellen, hypisteli liiviensä nappeja, liitti kätensä yhteen, vuorotellen, — sanalla sanoen, hän oli ilmitulon tuskissa kiemurteleva kehno lurjus. Näitä ilmeitä ei Bertram ollenkaan tarkannut, häntä kun omien aatostensa virta vei edelleen. Vaikka hän puhuttelikin Glossinia, ei hän kuulijaansa kuitenkaan paljoakaan ajatellut, vaan pikemmin tutkisteli omien tunteittensa ja muistinsa hämminkiä.

"Niin", haastoi hän, "säilytin kieleni merimiesten keskuudessa, joista useimmat puhuivat englantia, ja johonkin soppeen yksikseni päästyäni tapasin hyräillä tuota laulua alusta loppuun asti. Olen sen nyt lopen unohtanut — mutta sävelen muistan hyvin, vaikken osaa arvata, mikä sen nyt niin elävästi johtaa mieleeni."

Hän otti taskustaan flageolettinsa ja soitti yksinkertaisen sävelmän. Soinnut nähtävästi herättivät samoja aatoksia neitosessa, joka rinteen puolivälissä hyöri palttinan valkaisuhommissa, kauniin lähteen luona, josta linna oli aikoinaan ottanut vetensä. Hän laulahti heti heleästi:

"Nuo onko Forthin poukamat, vai Deenkö rannat rauhaisat, ja armaat metsät Warrochin, joit' aina kaipasin?"

"Kautta taivaan", huudahti Bertram, "ihan sama balladi! Minun täytyy tytöltä opetella sanat."

"Tuhannen tulimaista!" ajatteli Glossin; "ellen saa tähän sulkua, niin kaikki tulee ilmi. Horna nielköön kaikki balladit ja niiden sepustajat ja vinkujat! Ja tuon lemmon letukan myös, jonka pitikin tässä kirkumaan äityä!" —. "Siihen on teillä aikaa joskus vastakertana", hän sanoi ääneensä; "tällähaavaa" — sillä nyt hän näki sanansaattajansa palaavan muutamien miesten kanssa ylös rinnettä — "tällähaavaa meidän on hiukan puheltava vakavammista asioista".

"Mitä tarkotatte, sir?" kysäisi Bertram äkkiä käännähtäen ja oudoksuen toisen käyttämää äänenpainoa.

Glossin vilkaisi olkansa yli, nähdäkseen kuinka likelle apujoukko oli päässyt; tämä saapui joutuisasti. "Vanbeest Brown, ellen erehdy?"

"Ja entä sitten, sir?" vastasi Bertram, yhä kummastuneempana ja tyytymättömämpänä.

"No, siinä tapauksessa", lausui Glossin, huomatessaan ystäviensä jo ehtineen penkereelle heidän lähelleen, "siinä tapauksessa vangitsen teidät kuninkaan nimessä!"

Samassa hän kurotti kätensä Bertramin kaulukseen, kahden muun miehen tarttuessa hänen käsivarsiinsa; mutta rajulla tempaisulla riuhtaisihe hän irti, itsepintaisimmat sinkauttaen alas rinnettä, sivalsi lyömämiekkansa ja asettui puolustautumaan, ahdistajien peräytyessä turvallisen matkan päähän tuijottelemaan.

"Ottakaa huomioon", huusi hän, "ettei aikomuksenani ole vastustaa laillista valtaa. Todistakaa minulle, että teillä on virallinen vangitsemiskäsky, niin minä tottelen rauhallisesti; mutta älköön yksikään, joka välittää hengestään, lähestykö minua ennen kuin tiedän, mistä rikoksesta ja kenen valtuutuksella minut pidätetään."

Glossin antoi erään apurinsa näyttää vangitsemiskäskyn Vanbeest Brownia vastaan, jota syytettiin Charles Hazlewoodin tahallisesta ja ilkimielisestä pahoinpitelystä, tappamisen aikeissa, kuin myöskin muista rikoksista ja pahoista teoista, määräten hänet pidätettynä tuotavaksi lähimmän viranomaisen tutkintoon. Kun paperi oli pätevä ja tapaus eittämätön, heitti Bertram aseensa maahan ja antautui oikeudenpalvelijain huostaan, jotka äskeistä arkailuansa vastaavalla innolla olivat kytkeä hänet rautoihin, vedoten hänen osottamaansa voimaan ja ketteryyteen tuollaisen ankaruuden puolustukseksi. Mutta Glossinia hävetti tai pelotti sallia tätä tarpeetonta häväistystä, ja hän käski kohdella vankiansa kaikella sillä säädyllisyydellä ja arvonannollakin, mikä hänen varmaan vartioimiseensa soveltui. Hän ei sentään rohjennut viedä vankia omaan taloonsa, missä olisi voinut herätä taaskin uutta muistelua, ja kun hänen samalla teki mieli verhota omia toimenpiteitään toisen henkilön arvoaseman pyhityksellä, määräsi hän vaununsa — sellaiset oli hän hiljakkoin hankkinut — toimitettavaksi lähtökuntoon. Sillävälin oli virvokkeita tuotava vangille ja oikeudenpalvelijoille, jotka saivat marssia erääseen vanhan linnan huoneeseen odottamaan, kunnes syytettyä päästäisiin kuljettamaan viranomaisen luo tutkittavaksi.

KAKSI RAUHANTUOMARIA.

Hevosia valjastettaessa oli Glossinilla sepitettävänä kirje, jonka sommittelu ei vähäistä aikaa vaatinutkaan. Se oli osotettu hänen naapurilleen, joksi hän tätä mielellään nimitti, Hazlewoodin paronetille[50] Sir Robert Hazlewoodille, piirikunnassa aikoinaan mahtavan suvun päämiehelle, joka Ellangowanien aletessa oli vähitellen paljonkin perinyt suvun entistä arvoa ja vaikutusvaltaa.

Suvun nykyinen edustaja oli vanhanpuoleinen mies, höperön viehättynyt omaan perheeseensä, jota oli ainoastaan poika ja tytär, ja täydelleen välinpitämätön koko muusta ihmiskunnasta. Hän oli muuten yleisissä puuhissaan tarkoin kunniallinen, syystä että pelkäsi maailman moitetta, ja paremmasta vaikuttimesta oikeudentuntoinenkin. Ylenmäärin itserakkaana ylpeili hän suvustaan ja pöyhkeili sen mahtavuutta, etenkin sitte kun oli äskettäin perinyt erään Nova Scotiankin paronetin arvon; ja hän vihasi vielä Ellangowan-suvun pelkkää muistoakin, syystä että muuan sen parooneja oli perintätarun mukaan pannut Hazlewoodien kantaisän pitelemään jalustintansa kunnes hän satulaan nousi. Yleisessä esiintymisessään hän oli mahtipontinen ja tärkeäksi tekeytyvä, tavotellen laajasanaista korupuheisuutta, joka usein kävi naurettavaksi raskaitten lauseiden väärästä jäsentelystä ja moninkertaisista määritelmistä.

Tälle arvohenkilölle Glossinin nyt piti kirjottaa sellaiseen sovittelevaan tapaan, mikä saattaisi parhaiten hivellä hänen turhamaisuuttansa ja sukuylpeyttänsä, ja näin kuului kirjelmä:

"Mr. Gilbert Glossin" (hänen teki mielensä lisätä Ellangowan, mutta ymmärtäväisyys pääsi voitolle ja hän jätti sikseen tuon alueellisen nimityksen) "saa kunnian esittää nöyrimmät tervehdyksensä Sir Robert Hazlewoodille ja ilmottaa hänelle, että hänellä on ollut onni tänä aamuna saada kiinni henkilö, joka haavotti mr. C. Hazlewoodia. Koska Sir Robert Hazlewood luultavastikin suvaitsee itse johtaa rikollisen kuulustelua, niin mr. G. Glossin toimittaa miehen viedyksi Kippletringanin majataloon tai Hazlewoodin hoviin, sikäli kuin Sir Robert Hazlewood tahtoo määrätä; ja jos Sir Robert Hazlewood sallii, niin mr. G. Glossin tulee saapuville jompaankumpaan paikkaan todisteineen ja selvityksineen, jotka hänen on onnistunut tässä katalassa jutussa kerätä."

Kirjelmää kiireellisesti viemään hän lähetti palvelijan ratsain, ja annettuaan miehelle tuokion aikaa ehtiä edelle hän käski kahden oikeudenpalvelijan nousta vaunuihin Bertramin kanssa. Itse hyppäsi hän ratsulleen ja saattoi heitä hiljalleen risteykseen, jossa Kippletringanin ja Hazlewoodin hovin tiet erkanivat. Siellä hän odotti sanansaattajansa paluuta, määrätäkseen matkansa jatkon paronetin vastauksen mukaan. Puolisen tunnin kuluttua toi palvelija seuraavan vastauskirjelmän, taiteltuna sievästi ja varustettuna Hazlewoodien vaakunalla, jossa kilvestä riippui novascotialainen aatelismerkki.

"Hazlewoodin Sir Robert Hazlewood vastaa mr. G. Glossinin tervehdykseen ja kiittää häntä hänen Sir Robertin perheen turvallisuutta koskevassa asiassa näkemästänsä vaivasta. Sir R. H. pyytää, että mr. G. G. hyväntahtoisesti toisi vangin Hazlewoodin hoviin kuulusteltavaksi, muine todisteineen ja selvityksineen, joita hän mainitsee. Ja asian päätyttyä pyytävät Sir R. ja Lady Hazlewood hänen seuraansa päivälliselle, siltä varalta että mr. G. G. ei ole muuhun sitoutunut."

"Kas niin!" ajatteli mr. Glossin; "yhden sormen olen vihdoinkin saanut peliin, ja sen avulla minä tungen koko käteni. Mutta minun täytyy ensin suoriutua tästä viheliäisestä nuoresta miekkosesta. Luullakseni saan ohjailluksi Sir Robertia. Hän on typerä ja mahtipontinen, ja arvatenkin on valmis sekä kuuntelemaan selittelyäni asian oikeudellisesta puolesta että omaksumaan ansiokseen tämän perusteella toimimisen kuin omasta alotteestaan tapahtuvana: Siten saan olluksi todellisena virkavallan käyttäjänä, ilman sen ilkeätä vastuuta."

Hänen näissä toiveissa ja odotuksissa mieltänsä elvytellessään lähestyivät vaunut Hazlewoodin hovia vanhojen tammien uljasta puistokujaa myöten, joka kätki vanhan luostaria muistuttavan päärakennuksen. Se oli iso ja eri aikakausina rakenneltu. Osa oli tosiaan ollut prioriluostarina, jonka lakkautuksen jälkeen, Maria kuningattaren aikaan, suvun kantaisä oli kruunulta saanut lahjaksi talon ja ympäröivät tilukset. Se sijaitsi miellyttävällä paikalla, avarassa hirvipuistossa, ennen mainitsemamme joen äyräällä. Jylhä, juhlallinen ja hiukan kaihollinen ympäristö soveltui talon rakennusjärjestelmään hyvin. Kaikki näytti olevan mitä parhaassa kunnossa pidettyä ja ilmaisi omistajan varallisuutta ja arvoa.

Mr. Glossinin vaunujen pysähtyessä pääoven edustalle tähysteli Sir Robert ikkunastaan uusia ajopelejä. Hänen ylimyksellisten tunteittensa mukaan osotti jonkun verran röyhkeyttä tässä novus homo'ssa[51] tässä mr. Gilbert Glossinissa, entisessä käräjäkirjurissa, moisten kulkuneuvojen hankkiminen laisinkaan; mutta hänen äkäänsä lievensi havainto, että vaakunavaipassa oli vain yksinkertaiset nimikirjaimet G.G. Tämä näennäinen vaatimattomuus johtui tosin vain yksinomaan vaakunatoimiston virkamiehen Cummingin viivyttelystä. Hänellä oli siihen aikaan keksittävänään ja kirjoihin merkittävänään vaakunat kahdelle Pohjois-Amerikan sota-asiamiehelle, kolmelle englantilais-irlantilaiselle päärille ja kahdelle jamaikalaiselle kauppapohatalle, joten hän oli ollut tavallista hitaampi saamaan vaakunakilpeä uudelle Ellangowanin lairdille. Mutta hänen vitkastelunsa oli Glossinille eduksi ylpeän paronetin suosion tavottelussa.

Oikeudenpalvelijain pidätellessä vankiaan jonkunlaisessa taloudenhoitajan huoneessa osotettiin mr. Glossin niin sanottuun isoon tammisaliin, pitkään suojamaan, joka oli paneilattu hyvin kiillotetuilla tammilevyillä ja koristeltu Sir Robert Hazlewoodin esivanhempien juhlallisilla muotokuvilla. Vieraalla ei ollut mitään sisäisen arvon tajuntaa vastapainoksi alhaisen syntynsä tietoisuudelle; hän tunsi alemmuutensa ja osotti syvällä kumarruksellaan ja käytöstapansa matelevaisuudella, että Ellangowanin lairdi oli täksi toviksi vaipunut entiseksi nöyräksi oikeudenpalvelijaksi. Hänen olisi kyllä tehnyt mielensä uskotella itselleen, että hän vain kohditteli vanhan paronetin ylpeyttä, kääntääkseen sen omaksi edukseen; mutta sekavia olivat hänen tunteensa, ja hän koki juuri samojen ennakkoluulojen tehoa, joita oli imartelevinaan.

Paronetti otti vieraansa vastaan alentuvaisella pöyhistelyllä, joka oli tarkotettu sekä osottamaan omaa suunnatonta ylemmyyttä että näyttämään, miten jalomielisesti ja kohteliaasti hän osasi heittää sen silleen ja alentua tavallisen keskustelun tasalle tavallisten ihmisten seurassa. Hän kiitti Glossinin huolenpitoa asiasta, joka niin likeisesti koski "nuorta Hazlewoodia", ja huomautti armollisesti hymyillen ja sukukuviin viitaten: "Tosiaan nuo kunnianarvoisat herrasmiehet, mr. Glossin, ovat yhtä kiitollisia kuin minäkin olen tässä tapauksessa, siitä työstä, puuhasta, pulasta ja vaivasta, johon olette heidän puolestaan ryhtynyt; ja olen varma siitä, että jos he kykenisivät ajatuksiansa lausumaan, yhtyisivät he, sir, minun kanssani kiittämään teitä siitä palveluksesta, jonka olette Hazlewoodien suvulle tehnyt huolehtimalla ja harrastamalla, sir, ja hommaamalla sen nuoren herrasmiehen hyväksi, joka vastaisuudessa jatkaa heidän nimeänsä ja sukuansa."

Kolmasti kumarsi Glossin, ja joka kerralla edellistä syvempään: ensin hänen edessään suorana seisovan ritarin kunniaksi, sitte tammilevyillä kärsivällisesti riippuvien hiljaisten arvoisuuksien palvomiseksi ja lopuksi ilmaistakseen arvonantoaan sitä nuorta herrasmiestä kohtaan, jonka tuli edelleen pitkittää nimeä ja sukua. Korskeata Sir Robertia ihastutti hänen osottamansa nöyryys, ja hän jatkoi armollisen tuttavallisuuden tapaan:

"Ja nyt, mr. Glossin, erittäin kelpo ystäväni, teidän tulee sallia minun käyttää hyväkseni lainopillisia tietojanne tämän asian käsittelyssä. Minä en ole paljoakaan tottunut toimimaan rauhantuomarina; se soveltuu paremmin muille herrasmiehille, joiden kotoiset ja perheasiat vaativat vähemmän alituista valvontaa, hoivaa ja hoitoa kuin minun."

Tietysti oli kokonaan Sir Robert Hazlewoodin käytettävissä, mitä vähäistä apua mr. Glossin pystyi antamaan; mutta koska Sir Robert Hazlewoodin nimi oli tiedekunnan kirjoissa mainehikkaalla sijalla, niin ei sanottu mr. Glossin rohjennut toivoa sen olevan tarpeen tai hyödyksi.

"Niin, no, hyvä herraseni, ymmärrättehän minun vain tahtovan lausua, että minä olen hieman puutteellinen tuomarintoimen jokapäiväisten yksityisseikkain käytännöllisessä tuntemuksessa. Minut tosiaan kasvatettiin asianajajaksi, ja olisin ehkä saattanut aikoinani kerskata, että olin jonkun verran edistynyt kunnallishallinnollisen lakikokoelmamme aatteellisiin, järkiperäisiin ja tietopuolisiin oppeihin. Mutta nykyisenä aikana on niin vähän tilaisuutta jalosukuisen ja varakkaan miehen kohota sille arvosijalle asianajajana, minkä seikkailijat saavuttavat, jotka ovat yhtä halukkaita ajamaan Mullikka-Matin juttua kuin maan ensimäisen ylimyksenkin, että minussa todella pian heräsi inhoa sitä alaa kohtaan. Ensimäinen pöydälleni pantu juttu todella ellotti minua. Se koski talin kauppaa sir, erään teurastajan ja erään kynttilänvalajan välillä; ja minä huomasin odotettavan, että minä rasvaisin suuni en ainoastaan heidän rahvaanomaisilla nimillään, vaan vieläpä heidän likaisten ammattiensa kaikilla erikoisilla sanoilla, puheenparsilla ja omituisilla määritelmillä. Kautta kunniani, hyvä herraseni, minä en ole sen koommin voinut sietää talikynttilän hajua."

Pahotellen, kuten hänen näkyi odottavankin, paronetin kykyjen halpamaista alentamista tuossa murheellisessa tapauksessa, mr. Glossin tarjoutui toimimaan kirjurina, apujäsenenä tai millä tavoin vain saisi enintä hyötyä tuottaneeksi. "Ja antaakseni teille silmäyksen koko juttuun, huomautan ensiksikin, ettei luullakseni käy vaikeaksi todistaa pääasiaa, eli tätä henkilöä onnettoman laukauksen ampujaksi. Jos hän sen kieltää, niin sen kaiketi voipi todistaa mr. Hazlewood?"

"Mutta me voimme valallisesti kuulustaa hänen seurassaan ollutta palvelijaa", sanoi nopsa Glossin; "ja tuskinpa lurjus tosiasiaa kieltääkään. Paremminkin pelkään, että sen liian suosiollisen ja myötämielisen sävyn johdosta, jonka mr. Hazlewood kuuluu suvainneen omaksua asiata esittäessään, pahoinpitelyä voidaan katsoa tapaturmaiseksi ja vammaa vahingonlaukaukseksi, joten konna saatetaan piammiten päästää vapaalle jalalle, lisää pahaa harjottamaan."

"Minulla ei ole kunniaa tuntea sitä herrasmiestä, joka nykyään hoitaa yleisen syyttäjän virkaa", vastasi Sir Robert painavasti; "mutta minä otaksun, sir — vieläpä olen vakuutettukin siitä, että hän katsoo Hazlewoodin nuoren Hazlewoodin pelkän haavottamisen, vaikka varomattomuudestakin johtuneena, mainitaksemme tapauksen lievimmässä ja keveimmässä sekä suotuisimmassa kuin myöskin epätodenmukaisimmassa valossaan, rikokseksi, josta vankeus olisi liian helppo sovitus ja rangaistussiirtolaan lähettäminen ansaitumpi".

"Todellakin, Sir Robert", takasi hänen yksimielinen lakiveljensä, "olen täydellisesti teidän kannallanne; mutta oli miten olikaan, olen huomannut edinburghilaisten lakimiesten, vieläpä kruunun viranomaisten pitävän kunnianansa välinpitämätöntä oikeudenkäyttöä, ottamatta lukuun arvoa ja sukua; ja minä pelkäisin —"

"Mitä sanottekaan, sir, ottamatta lukuun arvoa ja sukua? Lausutteko hyväsukuisten ja kunnollisen lainopillisen kasvatuksen saaneiden miesten voivan kannattaa tuota oppia? Ei, sir; jos kadulla varastettu rahtunen määritellään pelkäksi näpistelyksi, mutta korotetaan pyhyydenloukkaukseksi, kun rikos tapahtuu kirkossa, niin samatenpa yhteiskunnan oikeudenmukaisten arvoasteiden perusteella vahingontuottamuksen syyllisyys lisääntyy sen henkilön arvon mukaan, jolle se on tehty, toimitettu tai tuotettu, sir."

Glossinilta sai myöntymykseksi syvän kumarruksen tämä selitys ex cathedra, mutta hän huomautti kaikkein pahimman varalta, siinä tapauksessa että hänen vihjaamiaan luonnottomia oppeja toden teolla puollettaisiin, "lain saaneen toisenkin pidäkkeen mr. Vanbeest Browniin".

"Vanbeest Brown! sekö on miekkosen nimenä! Hyvä Jumala! Että Hazlewoodin nuoren Hazlewoodin pitikin joutua hengenvaaraan, saada oikeanpuolinen solisluu melkoisesti ruhjoutuneeksi ja sijoiltaan pois, sekä useita isoja raehauleja juuttuneiksi akromion-kudokseen, kuten perhelääkärin selonteko nimenomaan lausuu, ja syyllisenä sitten on kaiken maailman retku nimeltä Vanbeest Brown!"

"Niinpä tosiaan, Sir Robert, sellaista ajatusta on tuskin mahdollinen sietääkään; mutta pyytäen tuhannesti anteeksi, että jatkan sanottavaani, saman niminen henkilö on näiden paperien mukaan" (ottaen esille Dirk Hatteraickin lompakon) "sen salakuljetusaluksen perämies, jonka miehistö Woodbournessa teki niin suurta väkivaltaa, eikä minulla ole epäilystäkään siitä, että tämä on sama yksilö. Senhän sentään teidän terävä arvostelukykynne helpostikin saa selville."

"Sama täytyy hänen varmasti olla, hyvä herraseni — olisi loukkaus alhaisintakin rahvasta kohtaan otaksua, että sen keskuudesta löytyisi kaksi henkilöä tuomittuina kantamaan niin iljettävää nimeä kuin Vanbeest Brown on."

"Totta, Sir Robert; aivan eittämättömästi; siitä ei voi olla epäilyksen varjoakaan. Mutta te näette edelleen, että tämä seikka selittää miehen hurjan menettelyn. Te, Sir Robert, huomaatte hänen rikoksensa vaikuttimen — te, sanon, huomaatte sen vaikeudetta, kääntäessänne mielenne tutkintoon. Minä puolestani en voi olla epäilemättä pääpontimeksi kostoa siitä uljuudesta, jolla mr. Hazlewood kuuluisten esi-isiensä kaikkea kuntoa osottaen puolusti Woodbournea tältä roistolta ja hänen rikollisilta kumppaneiltaan."

"Minä tutkin sitä, hyvä herra Glossin", vastasi oppinut paronetti. "Kuitenkin jo nytkin rohkenen arvailla omaksuvani sen ratkaisun eli selityksen tähän arvotukseen, ongelmaan tai pulmaan, jonka te siten olette jossakin määrin pannut alulle. Niin, kostoa sen on täytynyt olla — ja, taivaan vallat, kenen hautomaa ja ketä vastaan? — Vanbeest Brownin hautomaa, pohtimaa ja harkitsemaa Hazlewoodin nuorta Hazlewoodia vastaan, ja hänen kätensä osittain toimeenpanemaa, täyttämää ja toteuttamaa! Nämä ovat todellakin kamalia aikoja, arvoisa naapuri" (tämä puhuttelusana ilmaisi nopeaa edistymistä paronetin suosiossa), "aikoja, jolloin yhteiskunnan pylväät järkkyvät mahtavia perustojansa myöten, ja se arvoasema, joka ikäänkuin muodostaa sen korkeimman sulon ja kaunistuksen, sekaantuu ja hämmentyy rakenteen halvempiin aineksiin. Voi, hyvä mr. Gilbert Glossin, minun aikoinani, sir, miekkojen, pistoolien ja moisten kunniallisten aseiden käyttö oli ylimystön ja aatelin pidättämä itselleen, ja alhaison kiistat ratkaistiin luonnon heille antamilla aseilla tai lähimmästä metsästä hakatuilla, taitetuilla tai veistetyillä kartuilla. Mutta nyt, sir, talonpojan kursittu tallukka kahnaa hovilaisen vereslihaa. Alemmilla kansankerroksilla on riitansa, sir, ja kunniakysymyksensä ja kostonsa, jotka niiden mukamas pitää toimittaa kuolettavaan ratkaisuun. Mutta kestääpä tuo minun aikani — tuotakoon sisälle se Vanbeest Brown, tehdäksemme hänestä lopun ainakin toistaiseksi."

RASKAAN SYYTÖKSEN ALLA.

Vanki tuotiin nyt noiden kahden arvoisan tuomarin eteen. Osittain muutamien omantuntonsa pistoksien takia, osittain varovaisesta päätöksestään antaa Sir Robert Hazlewoodin olla koko tutkinnon näennäisenä toimittajana, katseli Glossin pöytään ja hääräili juttua koskevien paperien lukemisessa ja järjestelemisessä, tuon tuostakin vain teatterikuiskaajan tavoin heittäen mukaan taitavan vihjaussanan, milloin näki puuhakkaana esiintyvän tuomarin olevan pikku ohjauksen tarpeessa. Sir Robert Hazlewood puolestaan yhdisti onnellisesti tuomarin yksivakaisuuden ja ikivanhan suvun paronetin arvoon kuuluvan henkilöllisen ylevyyden.

"Noin, konstaapelit, antakaa hänen seistä siinä alipäässä pöytää. — Olkaa hyvä ja katsokaa minua kasvoihin, sir, ja korottakaa äänenne vastatessanne kysymyksiin, joita teille teen."

"Saanko ensiksi kysyä, sir, kuka se ottaa vaivakseen minua kuulustella?" tiedusti vanki; "sillä ne kunnialliset herrasmiehet, jotka toivat minut tänne, eivät ole suvainneet antaa minulle siitä seikasta mitään tietoa".

"Ja sanokaahan, sir", vastasi Sir Robert, "mitä on minun nimelläni ja asemallani tekemistä kysymysten kanssa, joita aion teille asettaa?"

"Kenties ei mitään, sir", vastasi Bertram; "mutta se saattaa melkoisesti vaikuttaa minun taipuvaisuuteeni niihin vastaamaan".

"No, niin, sir, suvaitkaa tietää olevanne Hazlewoodin Sir Robert Hazlewoodin ja toisenkin tämän piirikunnan rauhantuomarin edessä — siinä kaikki."

Kun tämä ilmotus tehosi vankiin vähemmän hölmistyttävästi kuin Sir Robert oli odottanut, ryhtyi hän kuulusteluunsa yhä suurempaa nurjamielisyyttä tutkittavaansa kohtaan tuntien.

"Hyvä; ja mikä on meidän edelleen merkittävä teidän olevan, sir?" kysyi tuomari.

Paronetin korvat ottivat tämän tiedon kummastuen vastaan; mutta hänen rohkeuttaan virkisti Glossinin epäuskoinen katse ja jonkunlainen halveksivaa oudostelua ilmaiseva huudahdusmaisen vihellyksen hiljainen äännähdys. "Luulenpa, ystäväni", sanoi Sir Robert, "että löydämme teille vaatimattomamman arvonimen ennen kuin eroamme".

"Jos löydätte, sir", vastasi hänen vankinsa, "niin alistun kernaasti mihin tahansa rangaistukseen, jota sellaisen petoksen katsotaan ansaitsevan".

"No, sir, saammepa nähdä", pitkitti Sir Robert. "Tunnetteko Hazlewoodin nuorta Hazlewoodia?"

"En ole nähnyt herrasmiestä, joka minulle on ilmotettu sen nimiseksi, useammin kuin kerran, ja pahottelen sen sattuneen hyvin epämieluisissa olosuhteissa."

"Tarkotatte siis myöntää", sanoi paronetti, "tuottaneenne Hazlewoodin nuorelle Hazlewoodille sen vamman, joka uhkasi hänen henkeänsä, melkoisesti ruhjoi oikeanpuolista solisluuta ja upotti, kuten perhelääkäri selittää, useita järeitä hauleja akromion-kudokseen?"

"Minä voin ainoastaan sanoa", vastasi Bertram, "olevani yhtä tietämätön kuin pahoillanikin nuoren herrasmiehen kärsimästä vauriosta. Kohtasin hänet kaidalla polulla kahden naisen ja palvelijan kanssa kävelemässä, ja ennen kuin saatoin heitä sivuuttaa tai puhutella, otti tämä nuori Hazlewood haulikkonsa palvelijaltaan, tähtäsi minua ja mitä korskeimmalla äänellä käski minun peräytyä. Minä en ollut halukas alistumaan hänen käskettäväkseen enkä jättämään hänen haltuunsa omaksi vahingokseni välinettä, jota hän näytti taipuisalta niin äkkipikaisesti käyttämään. Sen vuoksi kävin hänen kanssaan rinnusteluun, riistääkseni häneltä aseen, ja juuri kun olin siinä onnistumaisillani, laukesi pyssy tapaturmaisesti, ja mielipahakseni sekä silloin että sittemmin toimitti se nuorelle herrasmiehelle ankaramman kurituksen kuin olisin suonut. Ilomielin olen kuullut, ettei vamma kuitenkaan osottautune enemmäksi kuin hänen aiheeton hullutuksensa ansaitsi."

"Ja siis te tunnustatte, sir", sanoi paronetti loukkaantunutta arvokkuuttaan pöhistyen, "että teidän tarkotuksenanne, sir, ja aikomuksenanne, sir, ja hyökkäyksenne todellisena päämääränä ja sisältönä, sir, oli riistää Hazlewoodin nuorelta Hazlewoodilta hänen pyssynsä, sir, eli haulikkonsa, luikkunsa tai miksi tahansa sitä suvainnettekaan sanoa, sir, valtamaantiellä, sir? Luullakseni tämä riittää, arvoisa naapurini! Nähdäkseni hänet on säilytettävä syytteeseen pantavaksi?"

"Te osaatte sen verrattomasti parhaiten arvostella, Sir Robert", sanoi Glossin kielastelevimmalla äänellään; "mutta jos saan ottaa vapauden huomauttaa, oli jotakin puhetta noista salakuljettajista".

"Aivan oikein, se on totta, sir. — Ja sitä paitsi, sir, te, Vanbeest Brown, joka nimitätte itseänne Hänen Majesteettinsa palveluksessa olevaksi kapteeniksi, ette ole sen parempi ettekä pahempi kuin salakuljettaja-aluksen perämies-roikale!"

"Tosiaankin, sir", tokaisi Bertram, "te olette vanha herra ja jonkun kummallisen harhaannuksen vallassa, muutoin suuttuisin teille kelpo tavalla".

"Vanha herra, sir! kummallisen harhaannuksen, sir!" kertasi Sir Robert punehtuen kiukusta. "Minäpä väitän ja vakuutan — Mitä, sir, onko teillä mitään papereita tai kirjeitä, jotka voivat vahvistaa ottamanne arvon, aseman ja toimen?"

"Ja kuinka te, sir", jatkoi paronetti, "jos olette Hänen Majesteettinsa palveluksessa toimiva kapteeni, kuinka te satutte matkustelemaan Skotlannissa ilman suosituskirjeitä, virkapapereita, matkatavaroita tai mitään arvoonne, asemaanne ja säätyynne kuuluvaa?"

"Sir", vastasi vanki, "onnettomuudekseni rosvottiin minulta vaatteeni ja matkatavarani".

"Ahaa, te siis olettekin se mies, joka otitte kyydin Kippletringaniin, pujahditte tiellä kyytipojalta piiloon ja lähetitte kaksi apurianne pieksemään poikaa ja noutamaan matkatavarat?"

"Minä olin, sir, mainitsemallanne matkalla, olin pakotettu astumaan kärryiltä lumeen ja eksyin yrittäessäni löytää tietä Kippletringaniin. Majatalon emännältä kyllä kuulette ensi työkseni tiedustelleeni poikaa, seuraavana päivänä sinne saapuessani."

"Sallikaakin minun siis kysyä, missä vietitte yön — ettehän kai lumessa? Senhän ette olettane kelpaavan, tai käyvän täydestä, saavuttavan uskottavuutta ja jäävän vastaanväittämättömäksi?"

"Pyydän saada", vastasi Bertram muistaen mustalaisvaimon ja hänelle antamansa lupauksen, "pyydän saada kieltäytyä vastaamasta siihen kysymykseen".

"Sitäpä ajattelinkin", huomautti Sir Robert. "Ettekö sitä yötä ollut
Derncleughin raunioissa? — Derncleughin raunioissa, sir?"

"No, sir, syytteeseen siis vain, sir", sanoi Sir Robert, "ja ensiksikin vankilaan, sir, siinä kaikki, sir. — Silmätkää hyväntahtoisesti näitä papereita; oletteko te niissä mainittu Vanbeest Brown?"

Glossin oli papereihin pujautellut muutamia Bertramille todella kuuluvia, joita oikeudenpalvelijat olivat löytäneet vanhasta holvihuoneesta, missä hänen matkalaukkunsa oli pengottu.

"Jotkut näistä papereista", selitti Bertram niitä katsellessaan, "ovat minun; ne olivat salkussani silloin kun se varastettiin kyytikärryistä. Ne ovat vähäpätöisiä muistiinpanoja ja nähdäkseni huolellisesti valikoittuja sellaisina, jotka eivät anna mitään todistetta arvostani tai yksilöllisyydestäni; sen olisivat monet muut paperini saattaneet täydellisesti selville. Sekaan on pantu laivatilejä ja muita papereita, jotka näkyvät kuuluvan toiselle saman nimiselle henkilölle."

"Ja tahdotteko yrittää minulle uskotella, miekkonen", ihmetteli Sir Robert, "että tässä maassa on samalla kertaa kaksi teidän peräti harvinaisen ja kankealta kuuluvan nimenne kantajaa?"

"En tosiaankaan näe, sir, kun on olemassa vanha Hazlewood ja nuori
Hazlewood, miksi ei saattaisi vanhaa ja nuorta Vanbeest Brownia olla.
Ja vakavasti puhuen, minut kasvatettiin Hollannissa, ja tiedän, että
tämä nimi, niin oudolta kuin se brittiläisissä korvissa kuuluneekin —"

Glossin älysi vangin nyt olevan joutumassa vaaralliselle alueelle ja sekaantui puheeseen, vaikka keskeytys oli tarpeeton, kääntääkseen Sir Robert Hazlewoodin huomion toisaanne. Tämä oli sanattomana ja hievahtamattomana vimmasta, johon hänet tulistutti Bertramin viime huomautuksessaan vihjaama röyhkeä vertailu. Kaulassa ja ohimoissa paisuivat suonet miltei haljetakseen, ja hän istui äkeissään ja neuvottomana kuin ainakin henkilö, joka on kohdannut kuolettavaa solvaisua taholta, jolle vastaamista katsoo sopimattomaksi ja arvottomaksi. Hänen kallella päin ja leimuavin silmin huohottaessaan verkalleen ja majesteetillisesti, ehätti Glossin hänen avukseen.

"Luulisin nyt, Sir Robert, kaikella alamaisuudella, että tämä asia voidaan päättää. Paitsi jo esitettyjä painavia todistuksia tarjoutuu konstaapeleista eräs ottamaan valalleen, että se säilä, joka vangilta otettiin tänä aamuna pois — hänen muuten käyttäessään sitä laillisen pidätyskäskyn vastustamiseen — on lyömämiekka, jonka hän menetti poliisimiesten ja salakuljettajien kahakassa juuri ennen kuin nämä hyökkäsivät Woodbourneen. En kuitenkaan", hän lisäsi, "soisi teidän tekevän mitään äkkinäistä päätelmää siitä seikasta; kenties pystyy nuori mies selittämään, millä tavoin hän tuon aseen sai haltuunsa".

"On vieläkin erästä seikkaa kysyttävä, edelleenkin Sir Robertin luvalla", kielasteli Glossin. "Tämä vanki antoi säilytettäväksi mrs. Mac-Candlishille Kippletringanissa kääryn, jossa oli joukko kultarahoja ja monenlaisia arvoesineitä. Kenties, Sir Robert, ajattelette oikeaksi tiedustaa, millä tavoin hän tuli omistaneeksi tuollaisia harvinaisuuksia?"

"Minulla on erityisiä syitä kieltäytyä vastaamasta tuohon kysymykseen", selitti Bertram.

"Pelkäänpä siis, sir", sanoi Glossin saatuaan asian johdetuksi haluamaansa huippuun, "että velvollisuutemme pakottaa meidät allekirjottamaan vankilaanlähettämisestä käskyn".

"Kuten tahdotte, sir", huomautti Bertram; "varokaa kuitenkin, mitä teette. Huomatkaa ilmottaneeni teille, että minä olen Hänen Majesteettinsa —:nnen ratsuväenrykmentin kapteeni, vasta palannut Intiasta, joten minä en ole mitenkään voinut olla väleissä mainitsemiinne salakuljettajiin, ja että everstiluutnanttini on nyt Nottinghamissa, majurini taasen joukkoni upseerien keralla Kingston-upon-Thamesissa. Minä tarjoudun teidän molempien edessänne alistumaan mihin tahansa häväistykseen, jos en Kingstonin ja Nottinghamin postivuoron palatessa kykene todistamaan näitä seikkoja. Tai te voitte kirjottaa rykmentin asiamiehelle, jos haluatte, ja —"

"Tämä kaikki on varsin hyvää, sir", keskeytti Glossin, alkaen peljätä, että Bertramin luja väitös saattaisi jotakin tehota Sir Robertiin, joka olisi melkein kuollut häpeään sellaisen virheen tähden, jona hän olisi pitänyt ratsuväen kapteenin lähettämistä vankilaan, "mutta eikö ole lähempänä ketään henkilöä, johon voisitte vedota?"

"Tässä maassa on ainoastaan kaksi henkilöä, jotka minusta mitään tietävät", vastasi vanki. "Toinen on yksinkertainen liddesdalelainen lampaiden kasvattaja, nimeltään Kaarlolan Dinmont; mutta hän ei tiedä minusta sen enempää kuin mitä itse olen hänelle ja nyt teillekin kertonut."

"Hei, tämäpä oivallista, Sir Robert!" virkkoi Glossin; "hän kai tahtoisi toimittaa tuon paksukalloisen maalaisen vannomaan herkkäuskoisuutensa, Sir Robert, ha, ha, ha!"

"Muuan herrasmies, jota mainitsemaan olen eräistä yksityisistä syistä hieman vastahakoinen. Hänen päällikkyydessään palvelin jonkun aikaa Intiassa, ja hän on kunniansa tunteva mies, kieltäytyäkseen todistamasta minua soturiksi ja säätyhenkilöksi."

"Ja kuka on tämä miehuullinen todistaja, sanokaahan, sir?" tiedusti Sir
Robert. "Joku eronsaanut aliupseeri tai kersantti tietenkin?"

"Eversti Guy Mannering, entinen —:nnen rykmentin päällikkö, jossa minulla on eskadroona, kuten jo sanoin."

"Eversti Guy Mannering!" ajatteli Glossin; "kuka lempo olisikaan osannut tätä arvata?"

"Eversti Guy Mannering!" toisti paronetti melko lailla järkkyneenä mielipiteessään. "Hyvä herraseni" — syrjään Glossinille — "tässä nuoressa miehessä, jolla on niin kamalan rahvaanomainen nimi ja kelpo tavalla karskiutta, on kuitenkin jotakin herrasmiehen sävyyn, tapoihin ja tunteisiin vivahtavaa, ainakin kuin olisi hän liikkunut hyvässä seurassa. Intiassa annetaan upseerinarvoja hyvin leväperäisesti, huolimattomasti ja harkitsemattomasti — luullakseni on meidän parempi pysähtyä eversti Manneringin paluuseen asti; hän on tietääkseni nyt Edinburghissa."

"Te osaatte joka suhteessa parhaiten arvostella", vastasi Glossin, "jokaisessa mahdollisessa suhteessa. Alistaisin vain harkittavaksenne, että meillä varmastikaan on tuskin oikeutta päästää tätä miestä menemään todistamattoman väitöksen varassa, ja että me joudumme raskaaseen vastuuseen, jos pidätämme häntä yksityisesti vartioittavana, julkiseen vankilaan lähettämättä. Epäilemättä kuitenkin te osaatte parhaiten arvostella, Sir Robert; ja tahtoisin omasta puolestani vain sanoa, että minä vastikään sain ankarat nuhteet siitä, että pidätin erään henkilön mielestäni täysin turvalliseen paikkaan ja asianmukaisen poliisivoiman vartioittavaksi. Mies pääsi karkuun, ja olen varma siitä, että maineeni huolenpidosta ja valppaudesta virkani toimittamisessa on siitä kärsinyt. Teen vain tämän syrjähuomautuksen — yhdyn mihin tahansa toimenpiteeseen, Sir Robert, jonka näette soveliaimmaksi."

Mutta mr. Glossin tiesi hyvin, että moinen syrjähuomautus riitti määräämään hänen itseluuloisen, mutta itseensä luottamattoman virkaveljensä kannan. Sir Robert Hazlewood siis selosti asian seuraavalla puheella, joka nojausi osittain siihen oletukseen, että vanki tosiaankin oli säätyhenkilö, ja osittain vastakkaiseen käsitykseen, että hän oli konna ja salamurhaaja:

"Sir, mr. Vanbeest Brown — puhuttelisin teitä kapteeni Browniksi, jos olisi vähäisintäkään syytä, aihetta tai perustetta olettaa, että te olette kapteeni tai että teillä on eskadroona teidän mainitsemassanne hyvin kunnioitettavassa armeijakunnassa tai missään muussakaan Hänen Majesteettinsa väessä, josta asianhaarasta, sen pyydän saada huomautetuksi, minä en mitään määrättyä, vakiintunutta tai muuttumatonta ratkaisua, selitystä tai mielipidettä lausu. Sanon sen vuoksi, sir, mr. Brown, että me olemme päättäneet, siihen epämieluisaan pulaan nähden, missä nyt olette, kun teidät on rosvottu, kuten sanotte, josta väitteestä minä pidätän käsitykseni julistamisen, ja kun omistatte paljon ja kalliita arvokapineita, sekä sitä paitsi messinkikahvaisen lyömämiekan, jonka saamisesta te ette suvaitse suoda meille mitään selitystä — sanon, sir, että olemme päättäneet ja katsoneet hyväksi sekä ajatelleet lähettää teidät vankilaan tai oikeammin määrätä teille sieltä huoneen, jotta olette saatavissa esille eversti Manneringin palattua Edinburghista."

"Nöyrällä kunnioittavaisuudella huomauttaen, Sir Robert", sanoi Glossin, "saanko kysyä, onko teidän tarkotuksenanne lähettää tämä nuori herrasmies piirivankilaan? Sillä jollei se olisi vakiintuneena aikomuksenanne, niin ottaisin vapauden vihjata, että olisi vähemmän kovaa lähettää hänet Portanferryn ojennuslaitokseen, missä häntä voidaan säilyttää hänen joutumattansa paljastetuksi julkisuudelle, mitä seikkaa on suuresti kartettava sen pelkän mahdollisuuden varalta, että hänen kertomuksensa on lopultakin tosi."

"Niin, onhan Portanferryssä todellakin sotilasvartio suojelemassa tullihuoneen tavaroita; ja ylipäätään, ottaen kaikki lukuun, ja että paikka on mukava sellaiseksi paikaksi, sanon ottaen kaikki lukuun me lähetämme tämän henkilön tai sanoisin mieluummin valtuutamme hänet säilytettäväksi Portanferryn työvankilassa."

Käskykirje laadittiin sikäli ja Bertramille ilmotettiin, että hänet seuraavana aamuna siirrettäisiin säilytyspaikkaansa, koska Sir Robert oli päättänyt, ettei häntä mahdollisen pelastamisyrityksen tähden lähdettäisi kuljettamaan enää iltahämärissä. Sillävälin oli häntä vartioittava Hazlewoodin hovissa.

"Tuo ei voi olla niin kovaa kuin vankeuteni Intian saalistajien käsissä", ajatteli Bertram; "eikä sitä voi kestää pitkääkään aikaa. Mutta hiisi vieköön tuon vanhan kaavamaisen visapään ja hänen ovelamman kumppaninsa, joka aina puhuu ääntänsä pidätellen, — he eivät pysty ymmärtämään suoran miehen selvää puhetta."

Sillaikaa Glossin jätti hyvästi paronetille, tuhanteen kertaan kumarrellen ja matelevasti anellen anteeksi, ettei hän voinut noudattaa tämän päivälliskutsua, ja rohjeten toivoa saavansa joskus vastakertana esiintuoda kunnioittavat tervehdyksensä hänelle, lady Hazlewoodille ja nuorelle mr. Hazlewoodille.

"Kernaasti, sir", myönsi paronetti armollisesti. "Toivoakseni ei minun perheeni ole koskaan minäkään hetkenä ollut puutteellinen kohteliaisuudessaan naapureitamme kohtaan; ja kun tässä ratsastan sitä kautta, hyvä mr. Glossin, niin toimitan teidät vakuutetuksi siitä, käymällä luonanne niin tuttavallisesti kuin on soveliasta — tarkotan, kuin voidaan toivoa tai odottaa."

"Ja nyt", puheli Glossin itsekseen, "tavottamaan Dirk Hatteraick ja hänen väkensä, — toimittamaan vartio lähetetyksi pois tullihuoneelta, — ja sitte suureen arvanheittoon. Kaikki riippuu joutuisuudesta. Onpa onni, että Mannering on lähtenyt Edinburghiin. Hänen ja tuon miehen tuttavuus on mitä hankalin lisä vaaroihini", — tässä hän antoi hevosen hiljentää vauhtiaan. "Mitähän jos yrittäisin tehdä perillisen kanssa sovinnon? — Hänet luultavastikin saataisiin maksamaan hyvä summa palautuksesta, ja minä voisin luovuttaa Hatteraickin… Mutta ei, ei, ei! Liian monta oli minua tarkkailemassa silmää, Hatteraick itse, ja mustalaismerimies, ja tuo vanha akka. Ei, ei! Minun täytyy pysyä alkuperäisessä suunnitelmassani."

Niin sanoen hän iski kannuksensa hevosen kupeisiin ja karautti panemaan koneitansa käyntiin.

VANGINVARTIJA JA HÄNEN VAIMONSA.

Seuraavana aamuna varhain lähdettiin Bertramia viemään säilytyspaikkaansa Portanferryyn samoilla vaunuilla, joilla hänet oli Hazlewoodin hoviin tuotukin, mukanaan kaksi äänetöntä ja yrmeää saattajaansa. Tuo rakennus oli pienen merisataman tullihuoneen vieressä, ja molemmat sijaitsivat niin lähellä rantahietikköä, että oli tarpeellista suojella takaosaa korkealla ja lujalla vallivarustuksella, joka suunnattoman isoista kivenjärkäleistä rakennettuna loiveni hyökyä kohden; tämä useasti kohosikin hyrskehtimään sen seinustalle asti. Edustaa ympäröitsi korkea muuri; sisäpuolella oli pikku pihatto, jolla rakennuksen kurjien asujanten sallittiin toisinaan saada liikuntaa ja ilmaa. Vankilaa käytettiin ojennuslaitoksena ja toisinaan kappelina piirikunnan vankilalle, joka oli vanha ja liian kaukana Kippletringanin puoleisesta piirikunnan kolkasta, ollakseen aina mukavasti tavotettavissa.

Tämän levähdyspalatsin vartijana oli Mac-Guffog, se oikeudenpalvelija, joka ensin oli pidättänyt Bertramin ja nyt oli hänen saattajanansa. Hän ohjasi vaunut ihan ulkoportin eteen ja astui itse ulos kutsumaan vahtimiehiä. Hänen kolkutuksensa kumu hälytti pari-, kolmekymmentä ryysyläispoikaa, jotka herkesivät uittelemasta pienoispursiaan ja -fregattejaan vuoksen jättämissä suolaisen veden lampareissa ja kiireesti parveilivat ajopelien ympärille katsomaan, ketä onnetonta olentoa oltiin luovuttamassa tyrmään "Glossinin ihka uusista kaleeseista". Monia ketjuja ja telkiä jymäyteltiin raskaasti ennen kuin portin avasi mrs. Mac-Guffog, pelottava ilmiö naiseksi, hän kun voimiltaan ja päättäväisyydeltään kykeni säilyttämään järjestystä mellastavien asukasten kesken ja käyttämään niin sanottua kotikuria miehensä ollessa poissa tai osuttua ottamaan liiallisen annoksen itseänsä väkevämpää. Tämän amatsoonin morajava ääni, joka käreydessään veti vertoja hänen omien salpojensa ja telkiensä rauskeelle, hajaannutti piankin joka suunnalle pikku veitikat, jotka olivat tunkeutuneet hänen kynnykselleen. Sitte hän puhutteli herttaista aviopuolisoansa:

"Kitasi kiinni ja mene hemmettiin, senkin —", vastasi hänen rakas miehensä, lisäten vielä kaksi voimallista puhuttelusanaa, joiden toistamisen pyydämme saada jättää sikseen. Sitte Bertramiin kääntyen:

Bertram astui alas vaunuista; konstaapeli tarttui häntä kaulukseen samassa kun hän jalkansa maahan laski ja laahasi hänet vastustelemattomanakin kynnyksen yli, pikku sanskulottien luikkaillessa sellaisen matkan päästä, kuin mrs. Mac-Guffogilta uskalsivat. Tuskin oli hän kolkon porttikäytävän sisäpuolella, kun jo vartijatar jälleen pudotti alas ketjunsa, veti eteen telkensä, väänsi molemmin käsin tavattoman isoa avainta, otti sen lukosta ja pisti avaraan punaisesta kankaasta ommeltuun sivutaskuun.

Bertram oli nyt ennen mainitulla pienellä pihatolla. Pari kolme vankia maleksi kivityksellä ja ikäänkuin virkistäysi hetkellisestä vilahduksesta, jonka heille oli avautuva portti suonut likaisen kadun vastapäisestä reunasta. Eikä tätä voi pitää kummana, kun ajattelee heidän näköalansa muulloin rajottuneen vankilansa rautaristikkoiseen julkipuoleen, pihaton korkeisiin ja tummiin muureihin, heidän yllään kaareutuvaan taivaanlakeen ja jalkojensa alla kumisevaan kivitykseen. Tuollainen maiseman samuus runoilijan ilmaisumuotoa käyttääksemme "oli kuormana silmän uupuneen", synnyttäen toisissa tylyä ja tylsää ihmisvihaa, toisissa sitä sydämen sairautta, joka saapi elävään hautaan jo suljetun toivoilemaan vielä hiljaisempaa ja erillisempää leposijaa.

Heidän pihalle astuttuaan antoi Mac-Guffog Bertramin seisahtua kotvaseksi silmäilemään onnettomuustovereitansa. Hänen kiertelevä katseensa kohtasi kasvoja, joihin syyllisyys, apeus ja alhainen hurjailu olivat poltinmerkkinsä painaneet; tuhlarin, huijarin, varkaan, vararikkoisen velallisen, "nuuruvan hupsun ja leiskuvan hullun", jotka viheliäinen säästeliäisyys oli koonnut kolkon laitoksen yhteisiksi asujamiksi. Hänen sydäntään kouri sanomaton inho hetkellisestäkään saastumisesta noiden seurassa.

"Toivoakseni, sir", hän virkahti vartijalle, "aiotte määrätä minulle erillisen säilytyshuoneen?"

"No, minuahan voidaan täällä pidättää vain päiväksi tai pariksi, ja minulle olisi kovin vastenmielistä joutua tämän paikan tarjoamaan seuraan."

"No, sir, puhuakseni sitte tunteillenne", sanoi Bertram, "olen valmis suomaan teille sievän korvauksen tällaisesta kohdittelusta".

"Niin, mutta milloin, kapteeni? Milloin ja miten? siinä kysymys tai oikeammiten kaksikin", vastasi vankien hoitaja.

"Mitä, ettehän ole uskovinanne, että minä todellakin olen pahantekijä?" kysyi Bertram.

"Ka, mistä minä tiedän", arveli toinen; "mutta jos olette alalla, niin teräväpä ette ole, se on selvä kuin päivä".

"Ka, kukas muu kuin pehmeäpäinen alokas olisi antanut niiden pitää Gordonin Vaakunaan jättämänne rahat?" päivitteli konstaapeli. "Lempo minut periköön, mutta puoleeni minä ne olisin korjannut vaikka niiden mahasta! Ei ollut mitään oikeutta riistää teiltä rahojanne ja lähettää teitä vankilaan ilman ainokaistakaan markkaa menoihinne; todistuskappaleiksi olisivat voineet pitää muut kapineet. Mutta miksi helkkarissa ette hoksannut vaatia guineoitanne? ja minä silmää iskin ja nyökkäilin kaiken aikaa, saakutin sokon kertaakaan vilkaisematta minuun päinkään!"

"No, sir", vastasi Bertram, "jos minulla on oikeus saada haltuuni rahat, niin vetoankin siihen; ja niitä on sentään kelpo lailla enemmän kuin kylliksi, maksaakseni, mistä tahansa te voitte minua velottaa".

"Siitä minä en tiedä vähän vähääkään", sanoi Mac-Guffog; "saatatte viipyä täällä jos kuinka kauvan. Ja luotonhan myöntäminen myös vaikuttaa maksujen suuruuteen. Mutta olkoonpa ollakseen, koska te tosiaan näytätte mukiin menevältä mieheltä, vaikka vaimoni sanoo minun häviävän suopeuteni takia, niin jos annatte minulle määräyksen maksujeni suorittamiseksi noista rahoista — kait ne Glossin toimittaa heltiämään — minä kun tiedän hiukan eräästä Ellangowanissa tapahtuneesta karkaamisesta — kyllä vainkin hän mieluustikin auttaa minut omilleni ja menettelee sopuisasti."

"No, sir", vastasi Bertram, "ellen parissa päivässä tule muulla tavoin autetuksi, niin te saatte sellaisen määräyksen".

"Sittepä teille sovitetaan kuin prinssille", sanoi Mac-Guffog. "Mutta huomatkaa mitä sanon, ystävä, jottemme jälkeenpäin joudu mihinkään suukopuun, nämä ovat maksut, joilla aina velotan oman kortteerin vaativaa teikaria: Kolmekymmentä shillingiä viikolta asunnosta, ja guinea tulomaksua muille vangeille; puoli guineaa viikossa yksinmaattavasta sängystä, — enkä minä saa sitä kaikkea, sillä siitä minun on annettava puoli kruunua Donald Laiderille, joka on täällä lampaanvarkaudesta; hänen olisi ohjesäännön mukaan oltava makuutoverinanne, ja hän odottaa nyt saavansa puhtaat oljet ja ehkäpä sitä paitsi whiskyäkin. Niin että siitä en paljoakaan kostu."

"Mitä sitte ruokaan ja juomiin tulee, niin niitä saatte parasta lajia, enkä minä koskaan lisää ravintolan hintaan yli kahdenkymmenen prosentin, kun siinä herrasmiestä kohdittelen — ja se on kylläkin vähän sisälle ja ulos lähettelemisestä, ja tytön kenkien kuluttamisesta. Ja jos sitten olette siivolla, niin istun tuokion itse teidän kanssanne iltasin ja auttelen teitä suoriutumaan pullostanne. — Minä olen monen monituiset lasit Glossinin kanssa kallistellut, joka teidät tyrmään toimitti, — vaikka hän nyt onkin rauhantuomari. Ja sitte te tietenkin haluatte tulta näinä kylminä iltoina, tai jos kynttilää tahdotte, niin se on kallista tavaraa, sillä se on ohjesäännössä kiellettyä. Ja nyt olen teille maininnut tärkeämmät maksettavat, enkä luule paljoakaan olevan muita, vaikka ainahan niitä sentään ilmestyy yksiä ja toisia kustannuksia lisäksi."

"No, minun täytyy luottaa omaantuntoonne, sir, jos olette sattunut sellaisesta kuulemaan — enhän voi auttaa itseäni."

"Ei, ei, sir", vastasi varovainen vanginvartija, "en minä salli teidän sitä sanoa; minä en pakota teitä mihinkään. Jos ette pidä hinnasta, niin ei teidän tarvitse tavaraa ottaakaan; en tyrkytä kenellekään. Selitinhän vain, mitä kohteliaisuus vaati; mutta jos haluatte talon tavallista oloa, niin yhtä kaikki minulle — säästyn vaivasta, siinä kaikki."

"Ei, ystäväni, kuten helposti voinette arvatakin, ei minulla ole vähintäkään halua intellä taksaanne vastaan moisella uhalla", vastasi Bertram. "Näyttäkää minulle olopaikkani, sillä minä jäisin mielelläni toviksi yksikseni."

"Kyllä, kyllä, tulkaa mukaan vain, kapteeni", sanoi mies, vääntäen naamansa tarkottamaan hymyilyä; "ja sanonpa teille, — näyttääkseni että minulla on omatunto, josta puhuitte, että hitto minut periköön, jos velotan teitä enemmällä kuin kuudella pennyllä päiväänsä pihan käyttämisestä, ja te saatte kävellä siellä melkein kolme tuntia joka päivä, ja pelata käsipalloa ja mitä keksittekään".

Tätä armollisesti luvatessaan hän saattoi Bertramin sisälle ja työnsi hänet ylös jyrkkiä ja kaitaisia kiviportaita, joiden päässä oli vankka raudalla kotkattu ja vaarnoilla lujitettu ovi. Oven takana oli soukka käytävä tai parveke, jossa oli kolme koppia molemmin puolin, kurjia holveja, tärkeimpinä huonekaluinaan rautasänky ja olkialunen. Mutta taustalla oli hiukan kunnollisemman näköinen pieni huone; se nimittäin vähemmän muistutti tyrmää ja paremminkin "huonoimman majatalon huonointa huonetta", ellei ota lukuun oven isoa lukkoa ja rautaketjua sekä ikkunan tukevaa rautaristikkoa.

Huone oli jonkunlainen sairaala vangeille, joiden terveydentila vaati jotakin lievennystä; ja sen toiselta vuoteelta olikin juuri laahattu ulos Donald Laider, Bertramin aiottu makuutoveri, koettamaan eivätkö puhtaat oljet ja whisky paremminkin parantaisi hänen vuorottelevaa kuumettaan. Häätämisen oli pannut toimeen mrs. Mac-Guffog, miehensä tehdessä sopimuksiaan Bertramin kanssa pihalla, tällä kelpo vaimolla kun oli ollut selkeä aavistus tavasta, jolla neuvottelu ehdottomasti päättyisi. Nähtävästi ei karkotus ollut luonnistunut ilman käsivoimankin käyttöä, sillä telttisängyn tapaisesta oli tolppa katkennut, niin että katos ja uutimet riippuivat esille puoliväliin soukkaa kamaria kuin taistelun mellakassa puolittain vaipuva päällikön lippu.

"Älkää tuon rikkeytymisestä huoliko, kapteeni", sanoi mrs. Mac-Guffog, joka nyt seurasi heitä huoneeseen. Selkänsä sitte vangille kääntäen hän niin sievästi kuin se toimenpide salli sivalsi polvestaan vanusilkkisen sukkanauhan ja käytti sen katkenneen sängyntolpan liittämiseen ja kiinnittämiseen — kulutti sitte enemmän nuppineuloja kuin hänen vaatetuksestaan mukavasti liikeni sovitellakseen vuodeuutimet kiehkuroiksi, ravisteli makuuvaatteita hieman paikoilleen, heitti niiden yli risaisen tilkkupeitteen ja lausui huoneessa nyt olevan "vähän niinkuin piti".

"Ja tuossa on teidän vuoteenne, kapteeni", viitaten jyhkeään nelitolppaiseen rojoon, joka melkoisesti laskeutuneen permannon epätasaisuuden takia — rakennus oli kyllä uusi, mutta urakalla teetetty — seisoi kolmella jalalla ja piti neljättä koholla kuin ilmaa kuopien, ollen eteenpäin astuvassa asennossa kuin vaakuna-elefantti vaunujen lautaverhoituksessa, — "tuossa on teidän vuoteenne ja villapeittonne; mutta jos haluatte hursteja, tai patjaa, pielusta taikka pöytävaatteita tai pyyhkeitä, niin siitä on teidän puhuttava minulle, sillä sellainen ei kuulu mieheni alaan" (Mac-Guffog oli tällöin poistunut huoneesta, luultavasti välttääkseen mitään vetoomista tämän uuden kiskomisen johdosta), "eikä hän koskaan puutu näihin asioihin".

"Jumalan nimessä", sanoi Bertram, "toimittakaa minulle mitä siisteys vaatii, ja ottakaa mitä maksua mielitte".

"No, se on sitte pian sovittu, ei me teitä tullaamaankaan ruveta, niin likellä tullikamaria kuin ollaankin. Ja pitänee minun myös toimittaa teille tulta ja päivällistä; mutta päivällisenne ei tänään tule häävi, kun ei tiedetty niin herraskaista asujanta tulevan."

Kiireen kautta nouti mrs. Mac-Guffog sangollisen hehkuvia hiiliä, ja täytettyään kuukausimääriä "kylmillään olleen ruosteristikon" hän ryhtyi pesemättömin käsin järjestelemään sovittuja raiteja (voi, miten erilaisia kuin Ailie Dinmontin!), ja itsekseen jupistessaan siinä askareessa hän tuntui luonteensa piintyneessä pahansisuisuudessa kadehtivan noitakin mukavuuksia, joista sai määrätä maksun. Vihdoin hän kuitenkin läksi, hampaittensa välistä muristen, että hän "mieluummin telkeisi kokonaisen osastollisen kuin passaisi nirsuilevia herroja, joiden päähänpistoista on senkin seitsemän touhua".

Hänen mentyään Bertram huomasi ainoiksi valittavikseen astelemisen pikku huoneessaan liikuntaa varten tai tirkistelyn ulos merelle sellaisina vilahduksina kuin ikkunan pienoiset ruudut sallivat, niitäkin kun vielä lika ja tiuhat rautakanget varjostivat, taikka sitte niiden raa'an sukkeluuden ja lurjusmaisuuden muistomerkkien lueskelun, joita epätoivo oli puoleksi valkaistuihin seiniin tuhrustanut.

Kuultavat olivat yhtä oneat kuin nähtävätkin — peräytyvän vuoroveden kumea pauhina ja tuolloin tällöin käyvän oven mäiskähdys, jota säesti telkien rauske ja saranain narina. Toisinaan hän myöskin kuuli vartijan käheän marinan tai hänen aviosiippansa kimakamman ääntelyn, jossa melkein aina ilmeni tyytymättömyyttä, suuttumusta tai hävyttömyyttä. Joskus vastasi pihalle kytketty iso verikoira raivoisella haukunnalla joutilaille vetelehtäjille, jotka sitä huvikseen härnäsivät.

Vihdoin keskeytti ikävän väliajan pitkäveteisyyden likaisen näköinen palvelushälläkkä, joka teki muutamia päivällisvalmistuksia. Puolipuhdas liina levitettiin kaikkea puhtautta puuttuvalle tammipöydälle. Halkinaisen fajanssilautasen viereen ilmestyi veitsi ja haarukka, joita ei liiallinen puhdistus ollut hivutellut; toiselle sivulle pöytää pystytettiin melkein tyhjä sinappitolppo, ja vastapäiselle laidalle harmaata tai oikeastaan mustahtavaa sekotusta sisältävä suolasalkkari, molemmat samaa ainetta kuin lautanenkin ja kovin ilmeisistä merkeistä päättäen äsken käytettyjä. Piankin jälkeenpäin toi samainen Hebe paistinpannullisen vatkulia, joka oli lämmitetty haileassa vesimeressä suunnattoman rasvamäärän keralla; näihin maukkaisiin herkkuihin lisättyään karkean leivän pyysi hän saada tietää, mitä juomia herra suvaitsi käskeä.

Ateria ei näyttänyt kovin houkuttelevalta; mutta Bertram yritti sitä parantaa tilaamalla viiniä, minkä huomasikin välttävän hyväksi, ja söi etupäässä vain hapanta leipää, jonka särpimeksi käytti puolikuntaista juustoa. Päivällisen jälkeen tyttö toi herraltaan terveiset, ilmottaen tämän tulevan herran avuksi illan viettoon, jos herra haluaisi. Bertram lausui olevansa estetty ja pyysi tuon armollisen seuran asemesta saada paperia, kynän, mustetta ja kynttilöitä. Hänelle tuotiin pitkä poikkinainen talikynttilä taliin kuoreutuneessa kynttilänjalassa kallellaan; kirjotusneuvoista sai vanki sen tiedon, että niitä voitaisiin saada seuraavana päivänä, jos hän katsoisi hyväksi lähettää niitä ostamaan. Sitte Bertram pyysi palvelijatarta hankkimaan hänelle jonkun kirjan, ja autteli toivomustaan shillingin kolikolla; sen tulokseksi tämä kauvan viivyttyään kantoi kammioon kaksi satunnaista nidettä Newgaten kalenteria,[52] jotka oli lainannut Sam Silverquillilta, väärennyksestä tutkittavaksi joutuneelta laiskottelevalta oppipojalta. Laskettuaan kirjat pöydälle hän poistui, jättäen Bertramin lueskeluun, joka ei huonosti soveltunutkaan hänen nykyiseen kaameaan ympäristöönsä.

YSTÄVÄ.

Vaipuneena synkeihin mietteisiin, joita hänen kolkko luettavansa ja lohduton asemansa luonnollisesti herätti, Bertram ensi kertaa elämässään tunsi apeuden pyrkivän mielessään vallalle. "Olen ollut pahemmissakin tiloissa kuin tässä", tuumiskeli hän itsekseen; "vaarallisemmissa, sillä tässä ei ole mitään vaaraa; toivottomammissa, sillä nykyisen vankeuteni täytyy olla lyhytaikainen; sietämättömämmissä, sillä täällä minulla ainakin on tulta, ruokaa ja suojaa. Ja kuitenkin, lukiessani näitä verisiä rikoksen ja surkeuden kuvauksia paikassa, joka on niin suuresti niiden herättämien aatosten mukainen, ja kuunnellessani noita kolkkoja ääniä, tunnen voimakkaampaa taipumusta raskasmielisyyteen kuin olen eläissäni kokenut. Mene, sinä synnin ja kataluuden muistikirja!" äännähti hän heittäen kirjan ylimääräiselle vuoteelle; "skotlantilainen vankila ei saa ihan ensimäisenä päivänä lannistaa reippautta, joka on vieraassa maassa kestänyt sopimatonta ilmanalaa, puutetta, pennittömyyttä, sairautta ja vankeutta. Olen montakin kovaa ottelua Onnettaren kanssa käynyt, eikä hän nytkään saa minua nujerretuksi, jos itse voin sitä ehkäistä."

Lujasti ponnistaen mieltänsä koetti hän tarkastella asemaansa suotuisimmassa valossa. Delaserren täytyi piankin saapua Skotlantiin; hänen päällikkönsä todistuspaperit eivät voineet enää pitkää aikaa viipyä; niin, jos ensin vedottaisiin Manneringiin, niin kukaties olisikin tuloksena sovinto heidän välilleen? Hän oli usein havainnut ja muisti sen nyt, että hänen entinen everstinsä ei koskaan puolinaisesti käynyt kenenkään puolelle ja että hän tuntui sydämestään pitävän niistä henkilöistä, jotka olivat hänelle kiitollisuuden velassa. Tässä tapauksessa saattoi palvelus, joka voitiin pyytää kunnian nimessä ja auliisti myöntää, johtaa heidät keskinäiseen sovintoon.

Siitä ajatuksesta hänen tunteensa luonnollisesti kääntyivät Juliaan, ja kovinkaan tarkkaan mittaamatta välimatkaa isän todistuksella vankilasta vapautumista odottelevan ammattisoturin ja samaisen isän varallisuuden ja aseman perijättären välillä, rakenteli hän mitä upeinta ilmalinnaa ja kultaili sitä kesäillan taivaan kaikella väriloistolla, kun hänen puuhansa keskeytti raskas kolkutus portilta ja siihen vastaukseksi haukkuva isoluinen puoleksi nälkiintynyt verikoira, jolla oli varustusväen lisänä sijansa pihan sopessa. Monien huolellisten varokeinojen jälkeen avattiin portti ja laskettiin joku henkilö sisälle. Vankilan oven salvat, lukko ja ketju avattiin sitte, ja ylös portaita kapisteli täyttä vauhtia koiran astunta; elukka jäi huoneen oven ulkopuolelle raappimaan ja vinkumaan. Raskasta tömistelyä kuului portailta, ja luotsina toimivan Mac-Guffogin ääni: "Tätä tietä, tänne näin; varokaa astuimia; tuossa on hänen huoneensa." Bertramin ovi avattiin, ja hänen suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen syöksähti sisälle hänen Vaapsahaisensa, ollen syödä hänet innoissaan; perässä harppaili Kaarlolan vanttera isäntä.

"Hohoi! Hehei!" huudahti kelpo lampuoti katsellessaan ystävänsä kurjaa asuntoa ja oloa; "mitä tämä? mitä onkaan tämä?"

"Onnen kepponen vain, hyvä ystävä", vastasi Bertram nousten seisaalleen ja sydämellisesti pudistaen hänen kättään, "siinä kaikki".

"Mutta mitäs nyt tehdään? — tai mitä voidaan tehdä?" virkahti hyväsydäminen Dandie; "velastako pula vai mistä?"

"Eipä velasta sentään", selitti Bertram; "ja jos teillä on aikaa istahtaa, niin kerron kaikki mitä asiasta itsekään tiedän".

"Jos minulla on aikaa?" toisti Dandie ivan ulvahdukselta kuulostavalla äänenpainolla. "Hei, mitä lempoa varten olen tänne tullut, hyvä mies, muuta kuin ihan asian tehden? Mutta arvatakseni ei teille ole muutama suupala pahitteeksi; ilta alkaa olla myöhäinen — käskin kestikievarista, jonne Päistärikön heitin, lähettää illalliseni tänne, ja tuo Mac-Guffog suostuu antamaan sen tulla — sen kaiken olen saanut sovituksi. Ja antakaas nyt kuulua — hiljaa, Vaapsahainen, senkin herhiläinen! Onpa se poloinen totisesti riemastuksissaan teidät nähdessään!"

Bertram suoriusi väleen kertomuksestaan, se kun supistui Hazlewoodin tapaturmaan ja hänen luulemiseensa salakuljettajaksi, joka oli ollut mukana Woodbournea vastaan tehdyssä rynnäkössä ja osui olemaan saman nimellinen. Dinmont kuunteli hyvin tarkkaavasti.

"No", arveli hän, "tämän ei toki pitäisi olla mikään kovin kireälle käypä päläs — loukkaantunut nuorukainen on jo jalkeilla, ja mitä merkitseekään pari kolme haulia hartioissa? Olisittepa silmän häneltä puhkaissut, niin se olisi ollut toista. Mutta soisin maar minä vanhan herra Pleydellin olevan tässä saapuvilla! Hän se olisi ollut mies antamaan niille nuuskaa, niin kumman karkeasanaista pentelettä ette ijässänne ole kuullut!"

"Mutta sanokaahan nyt, oiva ystävä, mistä saitte selville, että minä olin täällä?"

"Kummallisesti kylläkin, poikaseni", sanoi Dandie; "mutta sen kerron teille jahka olemme illallisestamme valmiit, sillä kukaties ei ole ihan paikallaan puhella siitä tuon pitkätakkuisen heilakan leiskuessa edes takaisin".

Bertramin uteliaisuuden tyynnytti jossakin määrin hänen ystävänsä tilaaman illallisen ilmestyminen; yksinkertaisenakin oli sillä se ruokahalua herättävä puhtaus, jota mrs. Mac-Guffogin ruokahoidosta niin perinpohjaisesti puuttui. Dinmont myös huomautti ratsastaneensa aamiaisesta asti koko päivän maistamatta mitään "sanottavaa", mikä supistava puheenparsi koski hänen puoleltapäivin kestikievarissa nauttimaansa kolmisen naulan painoista kylmää lampaanpaistia, ja kävi nyt vankasti käsiksi hyvään kestitykseen, Homeroksen sankarin tavoin puhuen ylen harvakseltaan, hyvää tai pahaakaan, kunnes janon ja nälän voima oli taltutettu. Vihdoin hän kotitekoista olutta siemattuaan alotti huomauttamalla:

"Niinpä niin, ei tuo kana", katsellen surkeita rippeitä entisestä kookkaasta linnusta, "ollut hullumpi näin kaupunkipaikoissa kasvatetuksi, vaikkei se meidän Kaarlolan siipikarjassa olisi miltään tuntunut — ja mieltäni ilahuttaa, ettei tämä kiusallinen jupakka ole ruokahaluanne vienyt, kapteeni".

"No, ei ollut päivälliseni tosiaankaan niin oivallinen, mr. Dinmont, että se olisi illalliseni tärvellyt."

"Sen arvaan, sen arvaan", sanoi Dandie. "Mutta nyt, tyttöseni, kun olet tuonut meille konjakin ja kannullisen kuumaa vettä ja sokerin ja kaiken, saatkin sulkea oven, katsopas, sillä me puhelisimme tässä muutamista omista asioistamme."

Naikkonen poistui ja painoi oven kiinni, varovaisuuden vuoksi vetäen vielä eteen ison salvankin.

Heti hänen mentyään Dandie tutkiskeli ympäristöä, kuunteli avaimenreiällä kuin saukon puhallusta vaanien ja varmistuttuaan siitä, että he olivat kahden kesken, palasi pöydän ääreen. Hän sekotti itselleen niin nimittämänsä iltatuikun, kohensi tulta ja alotti kertomuksensa hänelle harvinaista vakavuutta ja tärkeyttä ilmaisevalla matalalla äänellä.

"Katsokaas, kapteeni, minä olin ollut Edinburghissa pari kolme päivää, käydäkseni erään ystävä-vainajamme maahanpaniaisissa, ja kenties olisi minun pitänyt saada jotakin vaivastani; mutta pettymyksiähän aina sattuu, minkäs niille voipi. Ja oli minulla sitä paitsi pikku lakiasiakin, mutta se ei kuulu sinne eikä tänne. Olin saanut asiani toimeen ja tulin kotiin, ja huomenissa heti läksin nummelle katsomaan paimenten puuhia, ja ajattelin yksin tein katsastaa harjua, missä päin Dawstonin Jaakolla ja minulla on kinaa rajasta. No, juuri kun olin perille tulemassa näin edelläni miehen, joka ei ollut meidän paimeniamme, vaikka siellä päin ei ihmeekseenkään vierasta tapaa. Hänet tavottaessani tunsinkin Kettu-Kaaperin, metsästysapulaisen. Sanoinpa hänelle hiukan kummastuksissani: 'Mitäs te täällä yläällä variksien parissa teette, ilman koirianne, hyvä mies? Koirittako kettua etsitte?' Siihen hän sanoi: 'En, isäntä, mutta tahdoin tavata teidät itsenne.'

"'Vai niin', minä sanoin, 'taidatte nyt tarvita jotakin talveksi takkaan tai pataan pantavaa?'

"'En, en', hän tuumi, 'en minä sellaista ole vailla; mutta tehän pidätte kovasti suurta väliä sillä kapteeni Brownilla, joka täällä kävi, niinhän?'

"'Ka, niitä on muitakin', hän sanoi, 'jotka hänestä pitävät lukua kuin te, ja joku, jota minun on pakko totella; enkä minä ihan omasta tahdostani ole tässä kertoakseni hänestä teille jotakin, mikä ei teitä miellytä'.

"'Totisesti ei ole minulle mikään mieleen, mikä ei hänellekään', minä sanoin.

"'Silloin', hän sanoi, 'pahottaa mieltänne kuulla, että hän joutunee Portanferryn vankilaan, ellei hän osaa olla varuillaan, sillä vangitsemiskäskyjä on liikkeellä hänen pidättämisekseen niin pian kuin hän saapuu vesitse Allonbysta. Ja nyt, isäntä, jos ikinä toivotte hänen menestystään, on teidän ratsastettava Portanferryyn minkä hepo kavioistaan kerkiää; ja jos huomaatte hänet vangituksi, niin teidän tulee viipyä hänen luonaan yötä päivää pari vuorokautta, sillä hän joutuu tarvitsemaan ystäviä, joilla on sekä sydäntä että kättä; ja jos tämän lyötte laimin, niin kadutte vain kerran, nimittäin ikänne pitkän.'

"'Mutta, Herra nähköön, hyvä mies,' minä sanoin, 'mistä te tämän kaiken tiedätte? Onhan tästä aimo taival Portanferryyn.'

"'Siitä älkää välittäkö', hän sanoi; 'ne, jotka meille viestin toivat, ratsastivat yötä päivää, ja teidän on lähdettävä oitis, jos tahdotte mitään hyvää toimittaa — eikä ole minulla teille sen enempää sanottavaa'.

"Niine hyvineen hän istausi maahan ja käsiensä varassa luisui alas notkoon, minne häntä olisi ollut paha hevosen kanssa seurata, ja minä palasin Kaarlolaan kertomaan muijalleni, kun en oikein tiennyt mitä tehdä. Näyttäisipä konulta juoksuttaa tuollaisella maankiertäjällä itseänsä ilveasialla, ajattelin. Mutta voi hyväinen, minkä porun Ailie siitä päästi ja valitteli, kuinka suuri olisi häpeä, jos te joutuisitte mihinkään vahinkoon minun kyetessäni teitä auttamaan; ja tuli samassa teidän kirjeenne, ja se vahvisti asian. Kirstun ääreen siis vain ja setelitukko taskuun tarpeen varalle, ja kaikki lapset säntäsivät satuloitsemaan Päistärikköä. Onneksi olin toisella hevosella käynyt Edinburghissa, niin että Päistärikkö oli virkeimmillään. Matkaan sitä lähdettiin, ja Vaapsahainen mukana, sillä ihan sen olisi luullut tienneen, minne minä olin menossa, elukkaparan; ja tässä minä nyt olen kuudenkymmenen peninkuorman seutuville nelistettyäni. Mutta niistä Vaapsahainen kolmekymmentä ratsasti minun edessäni satulassa, ja koiran veitikka pysytteli tasapainossa niinkuin paras mukuloistani, lasketinpa ravia tai laukkaa."

Tästä kummallisesta kertomuksesta Bertram ilmeisesti huomasi vihjausta väkivaltaisempaan ja uhkaavampaan vaaraan kuin moniaan päivän vankeudesta kaiketikaan saattaisi johtua, jos varotus oli todeksi tarkotettu. Samalla oli yhtä selvää, että joku tuntematon ystävä työskenteli hänen hyväkseen. "Ettekö sanonut", hän kysyi Dinmontilta, "että tuo mies oli mustalaissukua?"

"Niin sitä on arveltu", myönsi Dinmont, "ja tämä tapaus nähdäkseni vahvistaa asiaa, sillä nehän aina tietävät, missä kukin heimolainen liikuskelee, ja ne saavat viestit lentämään läpi maan kuin jalkapallona, jos haluavat. Ja unohdin kertoa teille, että nyt on ruvettu tavattomasti tiedustelemaan sitä vanhaa eukkoa, jonka me Bewcastlessä näimme. Sheriffi on lähettänyt väkeä peräämään häntä Limestane-harjun takaa ja alhaalta Hermitagesta ja Liddelistä ja joka paikasta, ja palkkiokin on hänen esille saamisestaan luvattu, ei vähempää kuin viisikymmentä puntaa. Ja Cumberlandissa kuuluu tuomari Forster lähetelleen pidätyskäskyjä, ja julmalla touhulla häntä nyt joka suunnalta vaanitaan; mutta eivät ne häntä silti ota, ellei hän itse halua."

"Ka, en minä tiedä; joutavaa hölpötystähän se lienee, mutta sanovat hänen keränneen häkylänsiemeniä ja kykenevän menemään minne mielensä tekee, niinkuin laulussa Jaakko Jättiläisenvoittaja pimeätakkineen ja vauhtisaappaineen. Ainakin hän on mustalaisten kesken jonkunlainen kuningatar; hän on enemmän kuin sadan vuoden vanha, sanovat ihmiset, ja muistaa nevalaisten hyökkäykset isonvihan aikaan, kun Stuartit karkotettiin. Niin että jollei hän osaa itseänsä kätkeä, tuntee hän niitä, jotka osaavat hänet piilottaa varsin visusti, siitä ei ole epäilemistäkään. Totisesti, olisinpa minä tiennyt Meg Merriliesin silloin Tibb Mumpsilla tavanneeni, niin varonut minä olisin vastoin hänen neuvoansa menettelemästä."

Bertram kuunteli hyvin tarkkaavasti näitä puheita, jotka niin monessa kohdin soveltuivat siihen, mitä hän itse oli tästä mustalaisvelhosta nähnyt. Tovin harkittuaan hän päätti, ettei ollut mitään luottamuksen rikkomista Derncleughissa näkemänsä maininta henkilölle, joka ajatteli Megiä niin suurella kunnioituksella kuin ilmeisesti Dinmont. Hän siis kertoi seikkailunsa, toisen keskeytellessä sellaisilla huudahduksilla kuin: "No, jo nyt jotakin!" tai "Sanokaas vielä muuta!"

Kuultuaan päästä päähän ravisti liddesdalelainen ystävämme tuuheata mustaa tukkaansa. "Kyllä varmaksi väitän, että mustalaisten keskuudessa on hyvää, jos pahaakin, ja jos ne ovat sielunvihollisen kanssa tekemisissä, niin omapa se on heidän asiansa eikä kuulu meihin. Tiedän minä, mitä tuo ruumiin venytys arvatenkin merkitsi. Salakuljettajan vietävät, kun joku heistä kahakassa kaatuu, lähettävät vaikka mistä hakemaan Megin tapaista ämmää pukemaan ruumiin; mitään muutahan hautausmenoa he eivät ajattelekaan, ja sitte se kuopataan ilman minkäänmoista säädyllisyyttä kuin koira. Mutta siitä ruumiin puettamisesta ne ovat tyystät ja kuolemaisillaan ollessaan haettavat vanhan akan höpöttämään rukouksia ja lauluja ja loitsuja, niinkuin niitä nimittävät, mieluummin kuin kutsuttavat papin rukoilemaan kanssaan. Se on niillä vanhaa tapaa, ja ajattelenpa tuon kuolleen miehen olleen niitä, jotka Woodbournea poltettaessa ammuttiin."

"No, sen parempi vain niille, jotka siellä asuvat", vastasi lampuoti. "Kas, siellä vesikansassa kerrottiin, ettei ollut kiveä kiven päälle jäänyt. Mutta tapeltiin siellä ainakin; kai se oli hauskaa leikkiä! Ja kuten jo sanoin, sen saatte uskoakin, että tuo on ollut niitä siellä surmansa saaneita miehiä, ja että mustalaiset ne matkalaukkunne kaappasivat nähdessään kyytikärryjen juuttuneen kinoksiin — eiväthän ne voisi tuollaista sivuuttaa — se ihan iskettyisi niiden käteen kuin piuhari puuroon."

"Mutta jos tämä nainen on heidän keskuudessaan hallitsijattarena, niin miksei hän voinut minua avoimesti suojella ja toimittaa omaisuuttani takaisin?"

"Ka, kuka sen tietää? Hänellä on heihin paljon sananvaltaa, mutta väliin ne silti menettelevät oman päänsä mukaan, kun joutuvat kiusaukseen. Ja sitte nuo salakuljettajat, joiden kanssa ne aina pitävät yhtä — kenties hän ei voinut niitä niin hyvin johdella. Ne ovat aina yhtä joukkiota — olen kuullut, että mustalaiset paremmin kuin itse vapaankaupan harjottajatkaan tietävät, milloin salakuljettajat tulevat ja missä maihin laskevat. Ja sitte hän päälle päätteeksi on toisin ajoin löyhäpäänä, jonkun päähänpiston vallassa; sanotaan, että olivatpa hänen povauksensa ja ennustuksensa tosia tai eivät, uskoo hän varmastikin itse niitä kaikkia ja aina toimii itse jonkun kummallisen tulevaisuudentiedon perusteella muka. Siten hän ei aina kulje suoraa tietä kaivolle. Mutta en totta maar ole koskaan satukirjoistakaan kuullut sellaista selkkausta kuin teidän, silmänlumeineen ja kuolleineen ja harhaannuksineen! — Mutta hiljaa, kuulenpa vartijan tulevan."

Mac-Guffog keskeytti heidän puhelunsa salpojen ja telkien kirskuvilla epäsoinnuilla ja pisti pöhistyneen naamansa oviaukkoon. "Hei, mr. Dinmont, olemme teidän mieliksenne lykänneet sulkemista jo tunnin; teidän on mentävä kortteeriinne."

"Kortteeriiniko, mies? Minä aion nukkua täällä yöni. Tuossahan on joutilas vuodekin."

"Mutta se on mahdollista, sanon minä. En hievahdakaan paikaltani — ja tuossa teille ryyppy."

Mac-Guffog kallisti kulauksen ja ryhtyi jatkamaan vastaväitteitään. "Mutta se on vastoin ohjesääntöä, sir; ettehän ole tehnyt mitään rikkomusta."

"Minä rikon pääkuorenne", vastasi hanakka liddesdalelainen, "jos mukisette sen enempää, ja siinä on rikkomusta kylliksi oikeuttamaan minut ainakin yhden yön asumiseen täällä".

"Mutta minä sanon teille, mr. Dinmont", intti vartija, "että se on vastoin ohjesääntöä, ja minun sietäisi siitä menettää paikkani".

"No, Mac-Guffog", sanoi Dandie, "minullapa on kaksi sanottavaa. Tiedätte hyvästikin, kuka minä olen, ja että minä en päästäisi vankia livistämään."

"Ka, jos sitä ette tiedä", huomautti päättäväinen lampuoti, "niin tiedätte tämän: asioillanne täytyy teidän väliin liikuskella meillä päin; nyt, jos annatte minun täällä rauhassa viettää yöni kapteenin parissa, maksan huoneesta teille kaksinkertaisen maksun, ja jos epäätte, niin saattepa oikein miehen kädestä parhaan säryn luihinne, mitä olette eläissänne saanut, kun ensi kerralla astutte jalkanne Liddelin seutukunnalle!"

"No no, isäntä", taipui Mac-Guffog, "uppiniskaisen täytyy antaa mielitekonsa saada; mutta jos siitä saan tuomarilta manuun, niin tiedänpä, kuka saakin sakot maksaa"; ja sinetittyään huomautuksensa parilla voimasanalla vetäytyi hän levolle, huolellisesti teljettyään kaikki ojennuslaitoksen ovet. Tornikello kajautti yhdeksän juuri kun hän puuhastaan valmistui.

"Vaikka on vielä aikaista", puheli lampuoti, joka oli huomannut ystävänsä näyttävän hieman kalpealta ja uupuneelta, "on meidän luullakseni parempi käydä makuulle, kapteeni, ellette suvaitse uutta tuikkua. Mutta ettehän te mikään lasinsärkijä ole, enkäpä minäkään, paitsi milloin tulee naapurien kanssa keikistellyksi tai osun huvitteluretkelle."

Bertram mielellään myöntyi ystävänsä ehdotukseen, mutta vuodetta katsellessaan tunsi vastenmielisyyttä antautua riisuutuneena mrs. Mac-Guffogin puhtaitten hurstien haltuun.

"Olen suuresti samaa mieltä kuin tekin", sanoi Dandie. "Totisesti näyttääkin tämä vuode siltä kuin olisivat kaikki Sanquharin hiilimiehet siinä lojuneet. Mutta ei se minun päällystakkiani läpäise."

Niin sanoen hän paiskautui heikolle makuusijalle niin nasevasti, että se ritisi liitoksiaan myöten, ja piankin hän kuuluvalla merkkitoitotuksella julisti nukkuvansa sikeästi. Bertram sujautti yltään takkinsa ja saappaansa, ja asettui toiselle vuoteelle. Jonkun aikaa askarteli hän aatoksissaan pohtimalla kohtalonsa kummallisuutta ja niitä salaperäisiä seikkoja, jotka tuntuivat tihenevän hänen ympärillään, häntä kun näyttivät vainoavan salaiset viholliset ja suojelevan ystävät, jotka nousivat hänelle ihan vieraasta ihmisluokasta. Väsymys sentään vähitellen tyynnytti hänen mielensä, ja tovin kuluttua oli hän yhtä sikeässä unessa kuin kumppaninsakin. Ja tähän mukavaan unohduksen tilaan on meidän jätettävä heidät, tutustuttaaksemme lukijan muutamiin muihin samaan aikaan sattuneihin seikkoihin.

KOULUMESTARI MANAILEE.

Sen päivän iltana, jona Bertramin kuulustelu oli toimitettu, saapui eversti Mannering Edinburghista Woodbourneen. Hän tapasi huonekuntansa entisellään, mikä ei varmaankaan olisi ollut Julian laita, jos tämä olisi kuullut Bertramin vangitsemisesta. Mutta kun nuoret neidit everstin poissa ollessa elelivät hyvin yksikseen, ei tämä seikka onneksi ollut Woodbournessa tullut tiedoksi. Miss Bertramille oli jo kirjeellä ilmotettu niiden odotusten kukistuminen, joita oli hänen sukulaisensa lahjotuskirja herättänyt. Olipa se viesti mitä tahansa toiveita häätänyt, pettymys ei estänyt häntä ystävättärensä kanssa herttaisesti ottamasta vastaan everstiä, jolle hän siten yritti ilmaista syvää kiitollisuudentunnettaan hänen isällisestä huolenpidostaan. Hän viittasi pahottelevansa, että toisen pitikin sellaiseen aikaan vuotta tehdä niin hyödytön matka.

"Että se oli hyödytön teille, rakas tyttöseni", sanoi eversti, "sitä syvästi valitan. Mutta omalle osalleni olen saanut muutamia arvokkaita tuttavuuksia ja erinomaisen tyytyväisenä viettänyt aikani Edinburghissa, joten ei ole siinä suhteessa nurkumisen syytä. Koulumestarimmekin on palannut kolmin verroin entistään ehompana, terotettuaan järkensä lahjoja väittelyillä pohjoisen pääkaupunkimme nerojen seurassa."

"Tottakin", huomautti koulumestari hyvillä mielin, "minä kilvoittelin enkä häviölle joutunut, vaikka vastustajani oli taitava ja kavala".

"Oletan", sanoi miss Mannering, "että rynnistys oli hiukan väsyttävää, mr. Sampson".

"Peräti, nuori neiti — kuitenkin sonnustin minä kupeeni ja sodin häntä vastaan."

"Minä voin sen puolesta todistaa", puheli eversti; "en ole milloinkaan nähnyt paremmin oteltua kamppailua. Vihollinen oli kuin mahratta-ratsuväki; hän hyökkäili joka taholta eikä esittänyt kunnollista maalitaulua tykistölle. Mutta mr. Sampson ei kuitenkaan kanuunistaan hellittänyt, vaan pommitteli milloin vihollista, milloin hänen nostattamiansa pölypilviä. Älkäämme sentään tänä iltana otelko taistelujamme uudestaan — huomenna kuulemme aamiaispöydässä kaikki."

Mutta aamulla ei koulumestaria aamiaiselle ilmestynytkään. Hän oli aikaisin lähtenyt kävelylle, tiesi eräs palvelija. Oli niin tavallista hänelle unohtaa ruoka-aikansa, ettei hänen poissaolonsa milloinkaan häirinnyt perhettä. Emännöitsijä oli säädyllinen vanhanaikainen presbyteerinen nainen ja siihen uskontunnustukseen kuuluvana tunsi mitä suurinta kunnioitusta mr. Sampsonin jumaluusopillisia lahjoja kohtaan. Hänen asiakseen oli annettu tuollaisissa tapauksissa pitää huolta siitä, ettei hän joutuisi hajamielisyydestään kärsimään, ja siksi hän tavallisesti väijyi viivyttelijää hänen palatessaan, muistuttaakseen hänelle hänen ajallisia tarpeitaan ja toimittaakseen näille tyydykettä. Harvoin kuitenkaan sattui, että hän oli poissa kahdelta aterialta yhteen menoon, kuten nyt. Meidän täytyy selittää tämän tavattoman tapauksen syy.

Mr. Pleydellin keskustelu mr. Manneringin kanssa Harry Bertramin katoamisesta oli herättänyt kaikki ne tuskalliset tunteet, joita tapaus oli mr. Sampsonille tuottanut. Koulumestari-paran hellä sydän oli aina soimannut häntä siitä, että hänen leväperäisyytensä lapsen luovuttamisessa Frank Kennedyn huostaan oli ollut lähimpänä aiheena miehen murhaan, lapsen menetykseen, mrs. Bertramin kuolemaan ja hänen isäntänsä perheen perikatoon. Hän ei siitä asiasta milloinkaan puhellut — jos hänen puhetapaansa koskaankaan saattoi puheluksi sanoa — mutta usein se kuvastui hänen mielessään. Mrs. Bertramin testamentissa niin lujasti väitetty ja vakuutettu toive oli herättänyt vastakaikua koulumestarin povessa, ja tämä kiihtyi ahdistavaksi mielentuskaksi, kun Pleydell oli uutta mahdollisuutta kohdellut peräti epäuskoisesti.

"Tietystikin", ajatteli Sampson itsekseen, "on hän laajatietoinen mies ja taidokas lain painavissa asioissa; mutta hän on myöskin leikkisän kepeä ja puheissaan epävakainen mies; ja sopiko hänen noin ikäänkuin ex cathedra lausua arvoisan Singlesiden madam Margaret Bertramin ilmaisemasta toiveesta tuomionsa?"

Näiden mietiskelyjen tuloksena oli päätös lähteä murhenäytelmän tapahtumapaikalle Warrochin kärkeen, missä hän ei ollut pistäytynyt vuosikausiin — ei todellakaan sen koommin kun onnettomuus oli sattunut. Kävely oli pitkä, sillä Warrochin kärki oli tuolla puolen Ellangowanin tiluksien, jotka olivat sen ja Woodbournen välissä. Sitä paitsi koulumestari moneenkin kertaan meni harhaan ja tapasi sulavan lumen tulvajoiksi paisuttamia puroja, missä hänellä, kelpo sielulla, oli vain kesäisiä muistoja pienoisista lirisevistä ojasista.

Saavutti hän sentään vihdoin metsän, jonka oli tehnyt retkensä päämääräksi, ja harppaili sen halki huolellisesti, velloen seonneita aivojaan epämääräisillä ponnistuksilla koettaessaan johdattaa muistiinsa tuhoisen aamupäivän jokaista seikkaa. Senhän voipi arvatakin, että paikan ja ajatusten yhtymän teho oli riittämätön luomaan johdelmia, jotka olisivat poikenneet hänen tapausten omassa välittömässä painostuksessa tekemistänsä. Huokaillen ja ohkuen koulumestari poloinen siis palasi toivottomalta toivioretkeltään ja tallusti väsyneesti kohti Woodbournea, toisin ajoin aprikoiden muuttuneessa mielessään kysymystä, jota hänelle tyrkyttivät kutakuinkin tuiman ruokahalun vaatimukset, oliko hän nimittäin ollut sinä aamuna murkinalla vai eikö.

Tässä sumeassa mielentilassa, milloin pohtien lapsen katoamista, milloin tahtomattaan pakottuneena mietiskelemään asiaan jokseenkin kuulumattomia savustettuja lihoja, sämpylöitä ja voita, hän paluumatkallaan toista tietä käyttäen kuin mennessään tuli sen pienen rauniotornin tai oikeammin tornin jäännöksen kohdalle, jota kansa nimitti Derncleughin Harjaksi.

Lukija kenties muistaa nämä rauniot kertomuksemme 27. luvussa kuvattuina; niiden holvihuoneessa nuori Bertram Meg Merriliesin suojaamana näki Hatteraickin luutnantin kuoleman. Seudun perimätiedot lisäsivät aaveellisia kauhuja tämän paikan pelkällä asemallaan herättämään pelonsekaiseen kunnioitukseen, ja näitä olivat lähistöllä kauvan asustaneet mustalaiset luultavasti keksineet tai ainakin levitelleet omaksi edukseen. Kerrottiin Galwayn itsenäisyyden aikoina erään Hanlon Mac-Dingawaien, hallitsevan päällikön Knarth Mac Dingawaien veljen, murhanneen tämän veljensä ja hallitsijansa, anastaakseen veljensä alaikäiseltä pojalta vallanperimyksen. Laillisen perillisen puolelle käyneet suvun liittolaiset ja alustalaiset vainosivat häntä kostollaan, pakottaen hänet muutamien rikokseen houkuttelemiensa kumppanien kanssa peräytymään vallottamattomaan torniinsa, jota nimitettiin Derncleughin Harjaksi. Siellä hän piti puoliaan, kunnes nälän hätyyttämänä sytytti varustuksensa tuleen ja hän sekä linnotusväen jäännökset epätoivoissaan syöksyivät omiin miekkoihinsa mieluummin kuin joutuivat kiukustuneitten vihollistensa käsiin.

Tällä murhenäytelmällä saattoi tapahtuma-aikansa villiyden puolesta olla todellisuuspohja, mutta sitä höystettiin monilla taikauskon ja henkimaailman taruilla, niin että useimmat tienoon talonpojat taipaleelle yövyttyään olisivat mieluummin tehneet melkoisen kaarroksen kuin sivuuttaneet kummitusten asuinsijan. Tornin tienoilla pilkahteli usein valoja, kun sitä käyttivät kohtauspaikkanaan kaikenlaiset lainrikkojat, ja noiden noitasatujen valossa tulkittiin niitä tavalla, joka samalla oli asianomaisille yksityisille mukava kuin yleisöllekin tyydyttävä.

Nyt on tunnustettava, että vaikka Sampson-ystävämme olikin etevä tietomies ja matemaatikko, ei hän ollut joutunut niin pitkälle viisaus tieteessä, että olisi epäillyt taikuuden tai ilmestysten todellisuutta. Olihan hän syntynyt aikana, jolloin noitien olemassaolon epäilemistä pidettiin samana kuin heidän kataluuksiensa puolustamista, ja tuollaisten tarinain uskomista oli juurrutettu koulumestarin mieleen hänen uskonnostaan eriämättömänä uskonkappaleena, joten olisi kenties ollut yhtä vaikea saada häntä epäilemään toista kuin toistakaan. Näillä tuntein ja paksu-usvaisena päivänä, joka jo läheni loppuaan, mestari Sampson ei hiljaista hirmustumista kokematta Derncleughin Harjan ohi kulkemaan lähtenyt.

Oven, kerrottiin, oli torniin laitattanut eräs myöhäisempi Ellangowanin lairdi estääkseen uskalikkoja muukalaisia tunkeutumasta aaveholvin vaaroihin. Sen luultiin olevan aina lukossa, ja avaimen kertoi kansantieto olevan papiston säilyssä. Kuinka ällistyikään koulumestari tuota samaista ovea sivuuttaessaan, kun se äkkiä avautui ja Meg Merriliesin ilmestys, hyvin tuttu, vaikka pitkät vuodet näkymättömissä ollut, yhtäkkiä kuvastui hänen säikkyviin silmiinsä! Hän seisoi ihan koulumestarin edessä polulla, niin ehdottomasti häntä vastassa, että hänen olisi velhoa karttaakseen täytynyt kerrassaan pyörtää takaisin, ja sitäpä ei hänen miehuutensa sallinut ajatellakaan.

"Tiesin tulevanne tänne", virkkoi ilmestys käreällä ja ontolla äänellään; "tiedän ketä etsitte; mutta teidän on tehtävä mitä käsken".

"Takaudu!" änkkäsi peljästynyt koulumestari. "Mene pois minusta! Conjuro te, scelestissima — nequissima — spurcissima — iniquissima — atque miserrima — conjuro te!!!"[53]

Meg pysyi hievahtamattomana tämän pelottavan superlatiivisyöksyn edessä, jota Sampson köhi mahansa pohjasta ja sinkautteli ukkosena häntä vastaan. "Onko mies höpsy", hän sanoi, "molotuksineen?"

"Conjuro", pitkitti koulumestari, "abjuro, contestor, atque viriliter impero tibi!"

"Mitä sen kallittavaa te pelkäätte ranskalaisine solkkauksinenne, jotka koiraakin kuvottaisivat? Kuulkaahan, senkin höhlä, mitä teille sanon, tai kadutte niin kauvan kuin teillä jäsenkään ruhossanne vavahtaa! Sanokaa eversti Manneringille, että minä tiedän hänen etsivän minua. Hän tietää, ja minä tiedän, että veri pyyhitään pois ja kadonnut löydetään:

"Hekää, tuossa on hänelle kirje; olin lähettämässä sen muuta kautta. Itse en osaa kirjottaa, mutta minulla on sekä kirjottajia että lukijoita ja ratsastajia ja juoksijoita puolestani. Sanokaa hänelle, että aika tulee nyt ja säädetty on päätetty ja pyörä kierähtää. Käskekää hänen katsoa tähtiä niinkuin hän on niitä ennenkin katsonut. — Muistatteko tämän kaiken?"

"Siitä olen totisesti epätietoinen", vastasi koulumestari, "sillä sinun sanasi, vaimo, lankeavat sekavasti sieluuni, ja lihani vapisee sinua kuullessani".

"Ne eivät teille kuitenkaan mitään pahaa tee, ja kukaties paljonkin hyvää."

"Pökkelö!" ärähti Meg astuen ihan hänen eteensä, silmäkulmien suutahtaneen rypistyksen saadessa tummat silmät hehkuvina välähtelemään kulmakarvojen alta; "jos teille pahaa tarkottaisin, niin enkö voisi työnnältää teitä tuolta kallion kaltaalta alas, ja tiedettäisiinkö loppunne laatua sen paremmin kuin Frank Kennedyn? Kuuletteko sen, kuvatus?"

"Kaiken hyvän nimessä", höpötti koulumestari hätkähtäen taaksepäin ja tähdäten pitkän tinapäisen sauvansa noita-akkaan kuin heittokeihään, "pysy erilläsi minusta! Minä en anna kajota itseeni — vaimo, pysy taampana, oman asianmukaisen vaarasi uhalla! — luovu, minä sanon — minä olen voimallinen — katso, minä rynnistän vastaan!"

Tässä hänen pärpätyksensä katkesi lyhyeen, sillä Meg, (koulumestarin vakuutuksen mukaan) yliluonnollisella voimalla varustettuna, yllätti hänen puolustusasentonsa, työnsi syrjään hotaisun, jonka hän teki sauvallaan, ja nostalsi hänet holviin, "yhtä köykäisesti", sanoi kertoja, "kuin minä voisin heilauttaa Kitchenin kartastoa".

"Istuutukaa tuohon", hän sanoi, työntäen puoleksi kuristuneen saarnamiehen hieman rajusti rikkeintä tuolia vasten, — "istuutukaa tuohon ja kerätkää keuhkonne ja päänne kuntoon, senkin musta kirkontornin huiskale! Oletteko syöneenä vai paastoavanako?"

"Paastoavana — kaikesta pait synnistä", vastasi koulumestari, joka äänensä takaisin saadessaan ja huomatessaan manaustensa vain äkäännyttävän hillitöntä velhoa, arveli parhaaksi tekeytyä mieltä myöten ja alistuvaksi, sielussaan kumminkin vatkuttaen terveellisiä vannotuksia, joita ei enää uskaltanut ääneensä ladella. Mutta kun koulumestarin aivot eivät mitenkään jaksaneet kannatella kahta aatosjaksoa yhtähaavaa, kirpoili hänen sielullisesta työskentelystään silloin tällöin sananen tai pari hänen äännettyyn puheeseensa hyvinkin naurettavaan tapaan, etenkin kun mies-poloinen lysähti kokoon jokaisen tuollaisen epähuomion jälkeen, kauhuissaan vaikutuksesta, joka sillä voisi olla noidan ärtyisiin tunteisiin.

Meg sillävälin meni permannolle laitetulla nuotiolla porisevan ison mustan kattilan ääreen, ja hänen nostaessaan kantta levisi holviin tuoksu, joka lupasi parempaa kuin sitä hornanrokkaa, jota moisten astiain tavallisesti oletetaan sisältävän, — jos sai ollenkaan luottaa velhon kattilan höyryihin. Se oli toden teolla kelpo muhennoksen hajua, johon kuului kanaa, jänistä peltokanaa ja metsänlintua, höysteinään valtava määrä perunoita, sipulia ja laukkaa; kattilan koosta päättäen oli herkku valmistettua ainakin puolelle tusinalle syöjälle. "Ette siis ole syönyt mitään koko päivänä?" sanoi Meg, ammentaen keittoa savikulhollisen ja mausteeksi ripotellen siihen suolaa ja pippuria.

"Saakaa tästä sitte", kehotti toinen, asettaen kulhon hänen eteensä, "tämä se lämmittää sydäntänne".

"Minä en isoa — malefica — häi — mrs. Merrilies!" sillä hän sanoi itsekseen: "haju on suloinen, mutta sen on joku Canidia tai Erikthoe keittänyt".

"Ellette paikalla syö ja puhalla hiukan henkeä itseenne, niin — kautta leivän ja suolan! — minä työnnän sen kulkkutorvestanne alas kauhalla, niin kuumaa kuin se onkin, tahdotte tai ette. Kita auki nielemään, syntinen!"

Sampson oli päättänyt olla uskaltamatta, kammoten sisiliskon silmää, sammakon varvasta, tiikerin sisälmyksiä ja sen sellaista. Mutta muhennoksen tuoksu sulatteli nopeasti hänen itsepintaisuuttaan, joka ikäänkuin norui hänen luistaan vesivirtoina, ja noidan uhkaukset ratkaisivat asian. Nälkä ja pelko ovat oivallisia omantunnon suostuttelijoita.

"Saul", sanoi Nälkä, "juhli Endorin noidan kanssa". — "Ja suola", huomautti Pelko, "jota hän sirotteli ruokaan, osottaa selvästi, ettei tämä ole loihtusyöminkiä, jollaisessa ei sitä maustetta koskaan käytetä". "Ja sitä paitsi", lisäsi Nälkä ensimäisen lusikallisen jälkeen, "se on virkistävää ja maukasta ravintoa".

"Kyllä", vastasi koulumestari, "ja minä kiitän sinua — sceleralissima! — tarkotan — mrs. Margaret".

"No niin, syökäähän kylliksenne; mutta jos tietäisitte, miten se on saatua, niin kenties ette siitä niin hyvin pitäisi". Sampsonin lusikka hervahti alas, ollessaan juuri viemässä lastiaan suuhun. "Monta kuutamon väijymähetkeä on tarvittu kaiken tuon keräämiseen", jatkoi Meg; "ne, jotka tuon päivällisen syövät, eivät suurtakaan väliä pitäneet metsästysasetuksistanne."

"Siinäkö kaikki?" ajatteli Sampson, käyden jälleen lusikkaansa käsiksi ja lapioiden miehekkäästi; "en minä sillä perusteella jää ruuan puutteeseen."

"Kyllä", myönsi Sampson, "conjuro te — piti sanomani, sydämestäni kiitän sinua", sillä ajattelipa hän itsekseen, että sekin jo menisi yksin häpein. Ja niinpä hän ihan tyhjensi konjakkipikarillisen velhon terveydeksi. Tämän kukkuran Megin kestitykselle pantuaan hän tunsi itsensä, kuten sanoi, "valtavasti elävöittyneeksi ja kaikkea mahdollista pahaa pelkäämättömäksi".

"Muistatteko nyt asian?" kysyi Meg Merrilies; "silmienne ilmeestä huomaan olevannekin nyt toinen mies kuin tullessanne".

"Muistan minä, mrs. Margaret", vakuutti Sampson urheasti; "minä luovutan hänen käsiinsä sinetityn lähetyskirjeesi ja lisään mitä suvaitset suusanallisesti julkituoda".

"Sitte minä teen jutusta lyhyen", sanoi Meg. "Pyytäkää häntä ehdottomasti tähyämään tähtiä tänä yönä ja tekemään mitä minä tuossa kirjeessä haluan, niin totta kuin hän soisi:

"Olen nähnyt hänet kahdesti, kun hän ei ole minua nähnyt; tiedän milloin hän ensi kertaa oli maassa, ja tiedän mikä hänet on takaisin tuonut. Ylös ja ovelle — viivytte täällä liian kauvan, tulkaa mukanani."

Sampson siis seurasi sibyllaa, joka opasti häntä neljännespenikulman verran metsän halki, lyhyempää oikopolkua myöten kuin hän olisi voinut itselleen löytää. Sitte he poikkesivat valtamaantielle, Megin yhä vinhaa vauhtia astellessa hänen edellään, kunnes saapui pienen kummun laelle, joka kallistui tielle päin.

"Tässä", hän puheli, "seisahtukaa tässä. Katsokaa, miten laskeva aurinko murtautuu tuon pilven läpi, joka on pimittänyt päivän nousua. Katsokaa, mihin sattuu ensimäinen valovirta — Donagildin pyöreään torniin — Ellangowanin linnan vanhimpaan — eikä suotta! Katsokaa, kuinka ilta synkkenee merellä tuon lahdelle laskeutuneen purren yli — ei suotta sekään. — Tässä minä seisoin ihan tällä paikalla", hän jatkoi, suoristautuen täyteen ihmeteltävään mittaansa sekä ojentaen pitkän jäntereisen käsivartensa ja nyrkkiin puristetun kätensä, "tässä minä seisoin kertoessani viimeiselle Ellangowanin lairdille, mikä hänen huonekuntaansa kohtaisi — ja menikö se tyhjään? — ei — liiankin pahasti se osui! Ja tässä, missä katkaisin rauhan sauvan hänen ylitseen — tässä minä seison jälleen — pyytääkseni Jumalaa siunaamaan ja edistämään Ellangowanin oikeata perillistä, joka jo pian saapi omansa; ja paras ylenee hänestä lairdi, mitä on Ellangowan kolmeensataan vuoteen nähnyt. — Minä en ehkä elä sitä näkemään; mutta moni sen näkee virkku silmä, vaikka minun ovat ummistuneet. Ja nyt, Abel Sampson, jos olette koskaan Ellangowanin huonekuntaa rakastanut, menkää viemään viestini englantilaiselle everstille kuin riippuisi elämä ja kuolema joutuisuudestanne!"

Niin sanoen hän äkkiä käännähti pois hämmästelevästä koulumestarista ja saavutti nopein ja pitkin askelin sen metsän suojan, josta oli tullutkin, kohdalta missä se oli maantietä lähinnä. Sampson tuijotti tuokion hänen jälkeensä kuin kivettyneenä kummastuksissaan ja sitte totteli saamaansa käskyä, rientäen Woodbournea kohti hänelle harvinaisella vauhdilla ja kolmasti huudahtaen: "Tavatonta! tavatonta! ta-va-ton-ta!"

VASTAVEHKEITÄ.

Hölmistyneen näköisenä astuessaan eteiseen kohtasi mr. Sampson mrs. Allanin, suopean emännöitsijän, joka oli odottelemassa hänen paluutaan sillä kunnioittavalla huomaavaisuudella, jota Skotlannissa yleensä osotetaan papistoa kohtaan. "Johan tämä nyt on laitaa, mr. Sampson, tämähän on pahempaa kuin koskaan! Te todella tuotatte itsellenne vielä jotakin vauriota noilla pitkillä paastoillanne — mikään ei ole vatsalle niin vahingollista, mr. Sampson! Jos edes ottaisitte joitakuita pipariminttu-pastilleja taskuunne tai antaisitte Barnesin tehdä itsellenne voileipäkääryn."

"Vältä minua!" äännähti koulumestari, hänen mielessään kun vielä pyöri kohtauksensa Meg Merriliesin kanssa, ja asteli ruokasaliin päin.

"Ei, sinne ei teidän kannata mennä; päivällinen on korjattu pois jo tunti takaperin, ja eversti istuu viinipullonsa ääressä; mutta astahtakaa minun huoneeseeni, minulla on sievä paisti, jonka tuossa tuokiossa keittäjätär lämmähyttää."

"Syönyt päivällistä! Mahdotonta — kenen luona olette te voinut päivällisellä olla, joka ette missään käy?"

"No, silloin hän on varmasti noiduttu", päivitteli emännöitsijä, päästäen hänet irti; "hän on noiduttu tai sitte järjiltään; ja pitääkin everstin antaa hänen noin elää oman päänsä jälkeen! Voi minua, on tämä surkeata — nähdä liian oppimisen johtavan ihmisiä tuohon tilaan!" Ja näin säälitellen hän vetäysi omalle alueelleen.

Hänen surkuttelunsa esine oli sillaikaa astunut ruokasaliin, missä hänen ulkoasunsa herätti suurta kummastelua. Hän oli kurassa hartioitaan myöten, ja ihon luontaisen kalpeuden olivat vaalentaneet kaksin verroin ruumismaisemmaksi kauhistus, uupumus ja mielenliikutus.

"Mitä kummaa tämä merkitsee, mr. Sampson?" kysäisi Mannering, joka huomasi miss Bertramin näyttävän kovin hätääntyneeltä yksinkertaisen, mutta uskollisen ystävänsä tähden.

"On lähtenyt haihattelemaan, luulemma. Malttukaa, mr. Sampson, ja selittäkää, mikä on hätänä."

Sampson oli vastaamaisillaan, mutta havaitessaan latinankielisen manauskaavansa yhä kerkeimpänä kielelleen kierähtävän hän viisaasti luopui yrityksestään ja ojensi mustalaiselta saamansa paperilapun Manneringille, joka mursi sinetin ja kummastuen luki sisällön. "Tämä näkyy olevan jotakin pilaa", hän virkahti, "ja hyvin tyhmää".

Koulumestari muisti usein olla hellävarainen puheissaan miss Bertramia koskevista seikoista; nytkin hän tuli ajatelleeksi Meg Merriliesiin liittyviä tukalia tapahtumia, vilkaisi neitosiin ja oli vaiti.

"Me yhdymme seuraanne teepöydän ääressä tuotapikaa, Julia", sanoi eversti; "näen mr. Sampsonin haluavan puhutella minua kahden kesken. — Ja nyt heidän mentyänsä, mr. Sampson, mikä taivaan nimessä onkaan tämän kaiken merkityksenä?"

"Se saattaa olla sanoma taivaasta", vastasi koulumestari, "mutta Belsebubin postinhoitajatar sen toimitti. Se oli tuo noita Meg Merrilies, joka olisi pitänyt tervatynnyrin kanssa polttaa kaksikymmentä vuotta takaperin porttona, varkaana, velhona ja mustalaisena."

"Varmako, kunnioitettava herra? Totisesti ei häntä unohda — Meg
Merriliesin kaltaista ei ole nähtävissä missään maassa."

Eversti asteli vinhaan edestakaisin, aprikoiden itsekseen. "Lähettäisinkö pidättämään eukon — mutta Mac-Morlan on liian etäällä, ja Sir Robert Hazlewood on pöyhkeilevä houkkio. Sitä paitsi on mahdollista, ettei häntä tavatakaan paikalta tai että hänen entinen vaiteliaisuutensa saapi hänet jälleen valtaansa. Ei, minä en tahdo laiminlyödä hänen neuvomaansa menettelyä, vaikka minua sitte narrina pidettäneekin. Monet hänen Iaisensa alottavat pettureina ja lopettavat haltioittuneina, tai noudattavat jonkunlaista pimittelevää käyttäytymistä siltä väliltä, melkein tietämättöminä siitä, milloin he pettävät itseään tai uskottelevat muita. — No, tolani on ainakin selvä, ja jos ponnistukseni ovat hyödyttömiä, niin syynä ei saa olla liiallinen arkailu viisauteni maineesta."

Hän soitti kelloa ja käski Barnesin yksityiseen arkihuoneeseensa, missä antoi hänelle muutamia määräyksiä, joiden tuloksen lukija jälkeenpäin saanee tietää. Meidän on nyt siirryttävä toiseen seikkailuun, joka sekin on tämän merkillisen päivän kerrontaan punottava.

Charles Hazlewood ei ollut rohjennut everstin poissa ollessa käydä Woodbournessa vieraisilla. Manneringin kaikki käyttäytyminen todella oli saattanut hänet siihen käsitykseen, että se olisi epämieluista; ja sellaisen vallan oli menestynyt soturi ja hienosti sivistynyt herrasmies saanut nuoren miehen käytökseen, ettei tämä olisi uskaltanut millään tavoin loukata häntä. Hän näki tai luuli näkevänsä eversti Manneringin yleisestä sävystä, että tämä hyväksyi hänen kiintymyksensä miss Bertramiin. Mutta vielä selvemmin näki hän, miten säädytöntä olisi yrittää yksityistä kirjeenvaihtoa, jota hänen vanhempainsa ei voitu olettaa hyväksyvän, ja hän piti kunniassa tätä heidän välilleen asetettua sulkua sekä Manneringin tähden että hänen asemansa takia, hän kun oli miss Bertramin jalomielinen ja innokas suojelija. "Ei", hän sanoi itsekseen, "minä en vaaranna Lucyni nykyisen turvapaikan mukavuutta, kunnes voin tarjota hänelle oman kodin".

Tämän urhean päätöksensä hän pitikin, vaikka hänen ratsunsakin pyrki vanhaa tapaa kääntämään päänsä Woodbournen puistokujaan isäntänsä joka päivä kahdesti sivuuttaessa talon. Hänen mielensä kuitenkin teki niin kovin pistäytyä vain kysäisemäänkään, miten nuoret neidit jaksoivat ja saattoiko hän olla heille miksikään avuksi eversti Manneringin poissa ollessa, että kiusaus alkoi käydä ylivoimaiseksi. Sen vuoksi hän päätti ollakin siihen enää antautumatta; tyytyen lähettelemään toivotuksia ja kyselyjä sekä sen sellaista Woodbourneen läksi hän kauvan lupailemallensa vierailulle erääseen jonkun matkan päässä asuvaan perheeseen, palatakseen sellaiseen aikaan, että hän olisi Manneringin aikaisimpia vieraita onnittelemassa häntä turvallisesta kotiutumisesta pitkältä ja vaaralliselta matkalta.

Ennakolta oli hän järjestänyt sanoman toimittamisen itselleen heti kun eversti Mannering palaisi, ja sen saatuaan hän päätti jättää jäähyväiset väliaikaiselle seuralleen, aikoen jouduttautua päivälliselle Woodbourneen, missä hän oli suuressa määrin kuten kotonaan. Hän ajatteli asiaa paljoa syvällisemmin kuin oli tarpeellista, ja harkitsi mielihyväkseen, että tällainen esiintyminen näyttäisi yksinkertaiselta, luonnolliselta ja keveältä käyttäytymiseltä.

Mutta kohtalo, jota rakastajat niin paljon valittelevat, oli tässä tapauksessa epäsuotuisa Charles Hazlewoodille. Hänen ratsunsa kengitystä oli muutettava lopullisesti alkaneiden suojailmojen johdosta. Talon rouva suvaitsi viivyskellä omassa huoneessaan hyvin myöhäiseen aamiaistuntiin asti. Hänen ystävänsä piti väen väkiseltä saada näyttää hänelle penikoita, jotka hänen suosikkilintukoiransa oli sinä aamuna saanut. Värit olivat aiheuttaneet hiukan epäilyä isyydestä, ja tämän tärkeän, laillista syntyperää koskevan kysymyksen päättämiseen vaadittiin Hazlewoodin mielipidettä ratkaisijaksi hänen ystävänsä ja hevosrengin välillä; sen tuloksistahan riippui, mitkä poikueesta hukutettaisiin, mitkä pelastettaisiin.

Sitä paitsi viivytti lairdi itse melkoisen kauvan nuoren rakastajamme lähtöä, pitkäpiimäisellä ja ylenpalttisella kaunopuheisuudella yrittäen suositella Sir Robert Hazlewoodille hänen poikansa välityksellä omia erityisiä aatoksiansa erään hankkeissa olevan viertotien suunnasta. On suuri häpeä nuoren rakastajamme käsityskyvylle, että hän kymmenenteen kertaan kuultuaan kaikki selitykset asiasta ei kyennyt oivaltamaan, miten edullista olisi suunnitellun tien kulkea Lang-hirstin, Windyknowen, Goodhousen puiston ja Hailziecroftin halki joen poikki Simonin lampareen kohdalta, yhtyen sitte Kippletringanin valtamaantiehen, sen sijaan kuin olisi vähemmän suotavaa sen rakentaminen englantilaisen maanmittarin viitotuksen mukaan, jolloin se kulkisi suoraan Hazlewoodin parhaitten istutusmetsäin poikki ja viistäisi itse päärakennusta noin penikulmaa läheltä, tärvellen muka alueen yksinäisen viehätyksen.

Neuvojan todellisena harrastuksena oli saada silta rakennetuksi mahdollisimman lähelle erästä omaa tilustansa, mutta tyhjään siten menivät hänen kaikki ponnistuksensa nuoren Hazlewoodin huomion kiinnittämiseksi, kunnes hän tuli maininneeksi, että ehdotettua suuntaa suosi "tuo Glossinin mokoma", joka yritteli päästä johtoon piirikunnassaan. Siinä silmänräpäyksessä kävi nuori Hazlewood tarkkaavaiseksi ja osotti hyvää harrastusta; varmistuttuaan siitä, mitä suunnitelmaa Glossin puolsi, hän vakuutti isännälleen, ettei olisi hänen vikansa, jollei hänen isänsä kannattaisi mitä tahansa muuta kuin sitä. Mutta näihin eri keskeytyksiin meni aamu. Hazlewood pääsi ratsaille ainakin kolmea tuntia myöhemmin kuin oli aikonut, ja sadatellen hienoja rouvia, narttuja, penikoita ja parlamentin tielakeja näki hän myöhästyneensä yli sen ajan, jota voi pitää soveliaana vieraskäynnille Woodbournessa.

Hän oli sen vuoksi sivuuttanut tien käänteen, joka vei everstin asunnolle, virkistäen mieltänsä vain katselemalla etäältä sinistä sauhua, joka kierteli talvisen illan valjulle taivaalle. Silloin hän oli näkevinään koulumestarin tulevan metsästä jalkapolkua myöten taloon päin. Hän huusi perään, mutta turhaan, sillä tämä herrasmies, joka ei koskaankaan ollut kaikkein herkimpiä ulkonaisille vaikutteille, oli juuri sillä hetkellä eronnut Meg Merriliesistä ja pohti parhaillaan liian syvällisesti hänen ennustuksiaan, ottaakseen kuullaksensa Hazlewoodin huhuilua. Tämän oli siis annettava hänen mennä menojaan, kyselemättä nuorten neitien vointia tai mitään muutakaan urkkimatta, mihin olisi hyvin käyden voinut saada vastauksen, jossa olisi miss Bertramin nimeä mainittu.

Mitään syytä ei nyt enää ollut kiirehtimiseen, ja höllentäen ohjakset hevosen kaulalle antoi hän elukan omin valloin nousta jyrkkää hiekkaista latua kahden korkean äyrään välitse, jotka melkoisen korkealle kohoten antoivat laeltaan laajan näköalan ympäristöön. Mutta kaukanapa oli Hazlewoodista halu luoda katseensa eteenpäin maisemaan, jolla oli puolellaan se suositus, että suuri osa siitä oli hänen isänsä omaisuutta ja välttämättömästi joutuisi hänen omakseen. Päin vastoin kääntyi hänen päänsä vieläkin takaisin Woodbournen savutorvia kohden, vaikka hänen ratsunsa jokainen askel teki sinne tähystelyn yhä työläämmäksi.

Hänet herätti äkkiä syvästä mietiskelystään ääni, joka oli naisekkaaksi liian käreä, mutta miehiseksi liian kimakka: "Mikä on teitä niin pitkään viivyttänyt taipaleella? Pitääkö muiden ihmisten tehdä teidän työnne?"

Hän katsahti eteensä. Puhuja oli hyvin pitkä nainen; pään ympäri oli kiedottu iso huivi, jonka alta harmahtava tukka tunkeusi suortuvina; hänellä oli yllään pitkä punainen kauhtana ja kädessään kärkipää sauva — sanalla sanoen, hän oli Meg Merrilies. Hazlewood ei ollut koskaan ennen nähnyt tätä merkillistä olentoa; hän veti ohjaksensa kireälle ilmestystä hämmästyen ja seisahdutti äkkiä.

"Luulisin", pitkitti vaimo, "että ne, jotka Ellangowanin suvun asioita harrastavat, eivät tän'yönä nukkuisi. Kolme miestä on teitä etsiskellyt, ja te olette menossa vuoteeseenne nukkumaan — luuletteko että, jos poikalapsi kaatuu, sisar siitä kostuu? Ei, ei!"

"En teitä ymmärrä, hyvä vaimo", vastasi Hazlewood. "Jos puhutte miss — tarkotan kenestäkään Ellangowanin entisen suvun jäsenestä, niin sanokaa, mitä palvelusta voin toimittaa."

"Ellangowanin entisen suvun?" vastasi toinen hyvin kiivaasti; "Ellangowanin entisen suvun! Ja milloin on koskaan ollut tai on tulevaisinakaan aikoina Ellangowanin sukua muun nimellistä kuin urheiden Bertramien uljaan nimen kantajia?"

"Minä en ole mikään hyvä vaimo — koko maakunta tietää minut pahaksi kylläkin, ja sekä muut että minä saatamme suurestikin säälitellä, etten ole tämän parempi. Mutta minä kykenen tekemään mitä hyvät naiset eivät voi eivätkä uskalla. Minä kykenen sellaiseen, mikä hyytäisi niiden veren, jotka ovat siistien seinien sisällä kasvatettuja pelkkään lasten lellittelyyn ja liekutteluun. Kuulkaahan — Portanferryn tullihuoneelta on vartio siirretty Hazlewoodin hoviin isänne määräyksestä, hän kun luulee salakuljettajien yöllä hyökkäävän taloonsa. Mutta kukaan ei aio hänen taloonsa kajota; hänessä on hyvää verta ja aatelisverta — hänen itsensä vuoksi en hänestä paljoakaan sano, mutta ei kukaan pidä häntä puuttumisen arvoisena. Lähettäkää ratsumiehet takaisin vartiopaikalleen, sievästi ja hiljaisesti, niin näette, eivätkö ne saa yön mittaan työtä. Saavat kuin saavatkin — pyssyt paukkuvat ja miekat välkkyvät kirkkaalla kuutamolla."

"Hyvä Jumala, mitä tarkotattekaan?" huudahti nuori Hazlewood; "sananne ja sävynne saisivat minut luulemaan teitä hulluksi, mutta kuitenkin on puheessanne omituista yhtäjaksoisuutta".

"Minä en ole hullu!" vakuutti mustalainen; "minut on teljetty tyrmään hulluna — piesty hulluna — karkotettu hulluna — mutta hullu minä en ole. Kuulkaa, Hazlewoodin Charles Hazlewood: kannatteko kaunaa sitä vastaan, joka teitä haavotti?"

"En, muori, Jumala varjelkoon; käsivarteni on ihan parannut, ja aina olen sanonut, että laukaus oli tapaturmainen. Mielelläni sen sanoisin hänelle itselleenkin."

"Niinpä tehkääkin kuten käsken", vastasi Meg Merrilies, "niin teette hänelle enemmän hyvää kuin hän teille konsanaan pahaa tuotti; sillä jos hänet jätettäisiin vihaajillensa, niin olisi hän verisenä ruumiina ennen aamua tai maanpakoon vietynä — mutta yksi on kaikkien yläpuolella. Tehkää kuten käsken; lähettäkää sotamiehet Portanferryyn takaisin. Hazlewoodin hovia ei vähäisinkään vaara uhkaa." Ja hän katosi tavallisella joutuisuudellaan.

Näyttää siltä, että tämän naisen ulkomuoto sekä hänen sävynsä hurjuus ja haltioittuneisuus olivat harvoin tekemättä mitä voimakkainta vaikutusta hänen puhuttelemiinsa. Hänen sanontansa oli hillittömyydessäänkin liian selkeätä ja ymmärrettävää todelliselle mielipuolisuudelle, vaikka sen kiihkeys ja liiallinen into ei soveltunut arkiaikaiseen lausuntaan. Hänen toimintaansa näytti pikemmin kiihdyksiin joutunut kuin tolaltaan suistunut mielikuvitus määräilevän, ja ihmeellisen selvästi tehoaa erotus sellaisissa tapauksissa kuulijaan. Tämä seikka saattaa selittää sen huomaavaisuuden, jolla hänen outoja ja salaperäisiä viittauksiaan kuunneltiin ja noudatettiin. Varmaa on ainakin, että nuoreen Hazlewoodiin syvästi vaikutti hänen äkillinen ilmestymisensä ja käskevä sävynsä. Hän ratsasti ripeätä vauhtia Hazlewoodiin. Oli ollut jonkun aikaa pimeätä hänen kartanolle saapuessaan, ja perillä hän näki vahvistuksen eukon vihjaukseen.

Kolmekymmentä rakuunaratsua seisoi vajassa ulkorakennusten lähellä, suitsista yhteen liitettyinä. Niitä vartioitsi kolme tai neljä sotamiestä, muiden marssia tömistellessä edes takaisin talon edustalla pitkine lyömämiekkoinensa ja raskaine saappainensa. Hazlewood kysyi eräältä aliupseerilta, mistä he olivat tulleet.

Eivät; heidät oli Sir Robert Hazlewoodin määräyksestä siirretty puolustamaan hänen taloansa salakuljettajain uhkaamalta hyökkäykseltä.

Charles Haziewood kiirehti heti etsimään isäänsä, ja tervehdittyään häntä matkaltansa pyysi saada tietää, millä perusteella hän oli katsonut tarpeelliseksi kutsuttaa sotilasvartion. Sir Robert vakuutti vastaukseksi pojalleen, että ilmotuksesta, tiedosta ja sanomasta päättäen, jonka hän oli saanut ja kuullut, oli hänellä mitä pätevin syy uskoa, luottaa ja olla siitä vakuutettu, että joukkio salakuljettajia, mustalaisia ja muita pahantekijöitä aikoisi ja yrittäisi sinä yönä tehdä kapinallisen hyökkäyksen Hazlewoodin hoviin.

"Ja mikä, isä hyvä", huomautti hänen poikansa, "kääntäisi moisten henkilöiden raivon meitä vastaan enemmän kuin millekään muulle suunalle?"

"Minä jokseenkin ajattelisin, luulisin ja arvelisin, sir", vastasi Sir Robert, "kaikella kunnioituksellakin sinun viisauttasi ja kokemustasi kohtaan, että näissä oloissa ja vaiheissa moisten henkilöiden kosto kohdistuu tai suuntautuu arvoltaan, lahjoiltaan, synnyltään ja asemaltaan vaikutusvaltaisimpiin ja etevimpiin, jotka ovat ehkäisseet, vastustaneet ja vaikeuttaneet heidän luvattomia, laittomia ja rikollisia toimiaan ja tekojaan."

Isänsä heikkouden tuntien vastasi nuori Hazlewood, ettei hänen kummastelunsa syynä ollut minkä Sir Robert siksi arveli. Hän ainoastaan ihmetteli, että heidän pitikään ajatella hyökkäystä taloon, jossa oli niin paljon palvelijoita ja missä oli merkinannolla vankka apujoukko saatavana ympäristöltä alustalaisten keskuudesta. Hän lisäsi suuresti epäilevänsä, tokko perheen maine olisi jossakin määrin kärsimättä siitä, että sotamiehet oli kutsuttu velvollisuutensa toimituksesta tullihuoneelta suojelemaan heitä, ikäänkuin eivät he olisi kyllin voimakkaat puolustautumaan missä tahansa tavallisessa tapauksessa. Vihjasipa hän, että jos heidän huonekuntansa vihamiehet sitte huomaisivatkin varokeinoon ryhdytyksi tarpeettomasti, ei heidän ivailustaan loppuakaan tulisi.

Sir Robert Hazlewood joutui hiukan ymmälle tästä viittauksesta, sillä hän vihasi ja pelkäsi pilaa sydämensä pohjasta kuten useimmatkin hidasälyiset ihmiset. Hän suoristi ryhtiään ja katseli mahtipontisen hämillisenä, kuin ollen halveksivinaan yleistä mielipidettä, jota hän toden teolla kammosi.

"Olisin todella luullut", puheli hän, "että se vaurio, joka jo oli tähdätty huonekuntaani vastaan sinun vioittamisellasi joka olet Hazlewood-suvun läheisin perillinen ja edustaja minun jälkeeni — olisin luullut ja ajatellut, sanon, että tämä olisi kansan kunnioitettavamman ja isomman osan silmissä riittävästi oikeuttanut minut ryhtymään sellaisiin varokeinoihin, jotka ovat omiaan ehkäisemään ja estämään väkivallan uudistumista".

"Todellakin, isä", huomautti Charles, "täytyy minun muistuttaa teille, mitä jo usein olen sanonut: olen varma siitä, että pyssy laukesi vahingossa".

"Sir, se ei lauennut vahingossa", tokaisi hänen isänsä suuttuneesti; "mutta sinä tahdot olla vanhempiasi viisaampi".

"Sir, se ei koske sinua paitsi peräti toisarvoisessa määrässä — se on, se ei koske sinua huikentelevaa nuorukaista, jonka mielihaluja on isäänsä vastaan väittäminen, vaan se koskee kuntaa, sir, ja piirikuntaa, sir, ja yleisöä, sir, ja Skotlannin kuningaskuntaa, mikäli Hazlewood-suvun etu, sir, joutuu vaaraan, uhatuksi ja vahingolle alttiiksi sinun kauttasi, tähtesi ja takiasi, sir. Ja mies istuu koreasti tyrmässä, ja mr. Glossin ajattelee —"

"Niin, sir, se herrasmies, joka on ostanut Ellangowanin — tiedäthän kai, ketä tarkotan?"

"Kyllä, sir", vastasi nuori mies, "mutta tuskinpa olisin odottanut teidän vetoavan sellaiseen arvohenkilöön. Tuonhan miehen tietää koko maailma halpamaiseksi, kehnoksi koukuttelijaksi, ja epäilen hänen olevan pahempaakin. Ja te itse, isä hyvä, milloin olette eläissänne nimittänyt moista henkilöä herrasmieheksi?"

"No, Charles, en minä tarkottanut herrasmiestä siinä täsmällisessä ja tarkassa merkityksessä sekä niin ahtaasti ja varsinaisesti käytettynä kuin sen määritelmän epäilemättä tulisi olla rajotettu; vaan minä tarkotin käyttää sitä suhteellisesti, antamassa jotakin käsitystä siitä tilasta, johon hän on itseänsä kohottanut ja korottanut — merkitsemässä, sanalla sanoen, säädyllisen, varakkaan ja arvossapidettävän laista henkilöä."

"Sallikaa minun kysyä, sir", sanoi Charles, "tuon miehenkö määräyksestä vartio siirrettiin Portanferrystä?"

"Sir", vastasi paronetti, "minun luullakseni ei mr. Glossin ottaisi pyytämättä antaakseen määräyksiä tai lausuakseen mielipidettäänkään asiassa, jossa Hazlewoodin hovi ja Hazlewoodin huone — edellisellä tarkottaen tätä sukuni asuintaloa ja jälkimäisellä yleistetysti, kuvaannollisesti ja vertauskuvallisesti sukua itseänsä — sanon, missä Hazlewoodin hovi tai Hazlewoodin huone ovat niin ennen muita kysymyksessä".

"Otaksun kuitenkin, sir", huomautti poika, "että tuo Glossin hyväksyi suunnitelman?"

"Sir", selitti isä, "minä katsoin säädylliseksi, soveliaaksi ja oikeaksi neuvotella hänen, likeisimmän viranomaisen, kanssa heti kun tieto aiotusta väkivallasta saapui korviini; ja vaikka hän kunnioituksesta ja alistuvaisuudesta, kuten meidän asemamme suhde luonnolliseksi saattoi, kieltäysi yhtymästä määräykseen, niin hän kuitenkin täydellisesti hyväksyi toimenpiteeni".

Samassa kuului kavioiden kopsetta täyttä vauhtia lähenemässä puistokujasta. Pian avautui ovi, ja mr. Mac-Morlan astui sisälle. "Olen kovin pahoillani, kun häiritsen, Sir Robert, mutta —"

"Sallikaa minun, mr. Mac-Morlan", sanoi Sir Robert armollisesti heilauttaen kättään tervehdykseksi; "tämä ei ole mitään häiritsemistä, sir; sillä kun asemanne sijaissheriffinä velvottaa teitä valvomaan piirikunnan rauhaa, ja kun epäilemättä tunnette erityiseksi velvollisuudeksenne suojella Hazlewoodin hovia, on teillä epäämätön, eittämätön ja kieltämätön oikeus, sir, kutsumattomana astua Skotlannin ensimäisenkin ylimyksen kotiin — tietysti edellyttäen virkavelvollisuuden teitä sinne vaativan".

"Virkavelvollisuuteni se tosiaankin", tokaisi Mac-Morlan kärsimättömästi odottaen suunvuoroa, "tekee minusta häiritsijän".

"Ei mitään häiriötä!" toisti paronetti armollisesti heilauttaen kättään.

"Mutta sallikaa minun sanoa", virkahti sijaissheriffi, "etten tullut tänne jäämään, vaan kutsumaan nuo sotamiehet takaisin Portanferryyn ja vakuuttamaan teille, että minä vastaan talonne turvallisuudesta".

"Peräyttämään vartion Hazlewoodin hovista!" huudahti omistaja tyytymättömänä ja hämmästyneenä; "ja te asetutte vastuuseen siitä! Ja sanokaapa, kuka olette te, sir, että minä kelpoittaisin teidän vakuutenne, varmuutenne ja vakaisuutenne, virallisen tai omakohtaisen, Hazlewoodin hovin turvallisuuden vahvistukseksi? Minä luulen, sir, ja arvelen, sir, ja ajattelen, sir, että jos joku noista suvun muotokuvista vahingoittuisi, tärveltyisi tai tuhoutuisi, olisi minun vaikea korvata häviötä sillä takuulla, jota te niin hyväntahtoisesti tarjoatte minulle."

"Siinä tapauksessa minua surettaa, Sir Robert", vastasi suorasukainen Mac-Morlan; "mutta luullakseni pääsen tuntemasta sellaisen minun käyttäytymiseni aiheuttaman korvaamattoman tappion tuskaa, koska voin vakuuttaa teille, ettei Hazlewoodin hovia kohtaan yritetä minkäänlaista ilkityötä. Olen saanut ilmiannon, joka johtaa minut siihen käsitykseen, että huhu pantiin liikkeelle pelkästään vartioväen siirrättämiseksi Portanferrystä. Ja tässä lujassa uskossa ja vakaumuksessa minun täytyy käyttää valtaani sheriffinä ja poliisivoiman ensimäisenä edustajana määrätäkseni kaikki sotamiehet tai isomman osan heistä takaisin paikoilleen. Pahottelen suuresti, että minun satunnainen poissaoloni on jo tuottanut aika lailla viivytystä, ja nyt ehdimme Portanferryyn vasta myöhällä."

Mr. Mac-Morlan oli ylempi virkamies ja esiintyi jyrkän päättäväisenä siinä ominaisuudessaan, joten paronetti saattoi syvästi loukkaantuneenakin vain sanoa: "Hyvä on, sir, varsin hyvä. Ei, sir, viekääkin vain kaikki mukananne — en suinkaan halua ainoankaan jäävän tänne, sir. Me, sir, voimme varjella itseämme, sir. Mutta suvaitkaahan hyväntahtoisesti ottaa huomioonne, sir, että te toimitte omalla omintakeisella uhallanne, sir, ja vastuullanne, sir, ja vaarallanne, sir, jos jotakin sattuu tai osuu tapahtumaan Hazlewoodin hoville, sir, tai asukkaille, sir, tai huonekaluille ja maalauksille, sir."

"Minä toimin parhaan harkintani ja tietoni mukaisesti, Sir Robert", sanoi Mac-Morlan, "ja minun täytyy pyytää teitä uskomaan sen ja sikäli suomaan minulle anteeksi. Pyydän teitä huomaamaan, että tässä ei ole aikaa siekailuun, — on jo kovin myöhä."

Mutta Sir Robert ei ollut kuulevinaankaan hänen puolustelujaan, vaan ryhtyi heti hyvin suurellisesti aseistamaan ja sijottelemaan palveluskuntaansa. Charles Hazlewoodin teki mieli seurata Portanferryyn lähtevää sotaväkeä, joka parhaillaan järjestyi riveihin ja nousi ratsuilleen mr. Mac-Morlanin siviilivirkamiehenä omaksuman johdon ja ohjauksen alaisena. Mutta yksikseen jääminen olisi tuottanut oikeutettua mielipahaa ja loukkaannusta hänen isälleen hetkenä, jolloin hän luulotteli kotinsa ja perheensä olevan vaarassa. Nuori Hazlewood sen vuoksi jäi ikkunaan tuijottamaan mielipahaansa ja apeuttansa hilliten, kunnes kuuli komentosanan: "Oikealta eteenpäin, rivittäin, m-a-r-s. Eturivi, käännös oikeaan — raviin." Koko osasto joutui kipakkaan ja yhdenmukaiseen vauhtiin ja katosi pian puiden sekaan; väleen hälveni kavioidenkin töminä etäisyyteen.

RYNNÄKKÖ.

Palaamme Portanferryyn Bertramin ja hänen hyväsydämisen ystävänsä luokse, jotka jätimme mitä viattomammiksi asukkaiksi rikollisille rakennettuun säilytyspaikkaan.

Lampuoti nukkui niin sikeästi kuin nukkua voipi. Mutta Bertramin ensimäinen raskas uni hälveni jo aikaa ennen puoltayötä, eikä hän enää saanut vaipuneeksi siihen unohduksen tilaan. Hänen mieltään ahdisti epämääräinen ankeus, ja hänen ruumiinsa oli kuumeinen ja raihnas. Syynä oli etupäässä pienen makuukammion ummehtunut ja raskas ilma. Jonkun aikaa kestettyään sen hiostuttavaa ja tukehduttavaa painostusta hän nousi yrittämään avata ikkunaa ja siten saada raitista ilmaa. Mutta heti ensimäinen koetus muistutti hänelle, että hän oli vankilassa, joka oli rakennettu turvaa eikä mukavuutta silmällä pitäen, joten sen kurjien asujanten käytettäväksi ei ollut jätetty ilmanvaihdon välineitä.

Yrityksessään pettyneenä hän seisoi myötäämättömän ikkunan ääressä jonkun aikaa. Edellisen päivän uuvuttavasta matkasta huolimatta pikku Vaapsahainen ryömi vuoteestaan isäntänsä perässä ja hieroi pörhöistä turkkiaan hänen sääriänsä vasten, hiljaisella murinalla ilmaisten riemuansa siitä, että oli hänet jälleen tavannut. Siinä seurassaan ja odotellen kuumeisuutensa lientymistä lämmön ja unen haluksi katseli Bertram aatoksissaan ulos merelle.

Nousuvesi oli melkein korkeimmillaan ja meurusi kumeana ja likeisenä rakennuksen juurella. Silloin tällöin tyrskähti iso aalto vallitukseenkin eli sulkuun, joka suojeli rakennuksen perustaa, ja poukkosi siitä voimakkaammalla jyminällä kuin rantahietikolle hyrskehtivät laineet. Kaukana usmaisen ja useasti pilveen peittyvän kuun häämyisessä valossa kohoili valtameri monin tavoin liikehtivine vesivyöryineen, jotka nousivat toistensa tielle, pirstausivat ja sekaantuivat keskenään.

"Kaamea ja hämärä näky", haastoi Bertram itsekseen, "kuten kohtalon ristiaallokko, joka minua on lapsuudestani saakka viskellyt maailmalla. Milloin taukoaakaan tämä epävarmuus, ja miten pian pääsen etsimään tyyntä kotia, missä voin kaikessa hiljaisuudessa, ilman huolia ja selkkauksia harjottaa niitä rauhan toimia, joista harrastukseni on tähän asti niin väkiseltä suistettu syrjään? Mielikuvituksen korvan sanotaan kykenevän aistimaan merenneitojen ja vetehisten äänen valtameren jymisevästä pauhusta; jospa niin voisin tehdä minäkin, ja joku tenhotar tai Proteus nousisi noilta lakkapäiltä harjoilta kiehittämään selville sen kummallisen vyyhdin, johon minut on kohtalo solmeillut! — Onnellinen ystävä!" hän virkahti vilkaisten vuoteeseen, jolle Dinmont oli raskaan ruhonsa laskenut, "sinun huolesi supistuvat terveen ja menestyvän toiminnan ahtaaseen kehykseen! Sinä voit mielinmäärin heittää ne sivuun ja nauttia sitä ruumiin ja sielun syvää lepoa, minkä sinulle on siunauksellinen työ valmistanut!"

Hänen mietiskelynsä keskeytti pikku Vaapsahainen, joka ikkunaan loikkien alkoi mitä raivoisimmin haukkua luskuttaa. Mellakka tunkeusi Dinmontin korviin, mutta ei häivyttänyt erhekuvaa, joka oli hänet tästä kurjasta tyrmästä siirtänyt omien viheriöitsevien mäkiensä vapaaseen ilmaan. "Hoi, Nopsa, piskiseni! — o'skii' — o'skii'!" hän mutisi hampaittensa raosta, kaiketi ollen usuttavinaan paimenkoiraansa häätämään jotakin häiritsijää laitumelta. Rottakoiran hellittämättömään ärhentelyyn sisältä vastasi kartanolta verikoiran vihainen älähtely, joka oli ollut kauvan aikaa vaienneena, paitsi milloin kuun äkillinen pistäytyminen pilvistä oli sen saanut joskus harvakseen kumeasti haukahtamaan. Nyt sen hälinä oli yhtämittaista ja raivokasta, ja sen aiheena tuntui olevan joku muu häiriö kuin Vaapsahaisen luskutus, joka sille oli ensin antanut hälytyksen ja jonka hänen isäntänsä oli saanut suurella vaivalla tyynnytetyksi kiukkuiseen ärinään.

Vihdoin Bertram valppautensa täydellisesti herättyä oli näkevinään ulapalla veneen ja kuulikin täydellä todella airojen loisketta ja ihmisääniä aaltojen kohusta. "Yön selkään jääpyneitä kalastajia", ajatteli hän, "tai kenties joitakuita laittomilla kaupoilla kulkijoita Man-saarelta. Uskalikkojapa ovat tullessaan niin liki tullihuonetta, jonka lähettyvillä täytyy olla vartijoita. Tuo on pitkä vene, kuin laivan isovene, ja väkeä täynnä; ehkä se kuuluukin tullilaivastoon." — Bertram varmistui viime mielipiteessään, kun huomasi veneen suuntaavan kulkunsa pikku laituriin, joka pistäysi mereen tullihuoneen takaa. Yksitellen hypellen maihin solui miehistö, luvultaan kahdenkymmenen vaiheilla, tullihuoneen ja ojennuslaitoksen väliseen palokujaan ja katosi hänen näkyvistään, jättäen vain kaksi miestä pitämään huolta veneestä.

Miesten airojen loiske se ensin ja myöhemmällä heidän puhelunsa hillityt äänet olivat yllyttäneet pihaton virkun vartijan raivoon. Nyt sen kumea ääni äityi niin kamalaksi ja yhtämittaiseksi menoamiseksi, että siihen heräsi hänen raaka isäntänsä, yhtä yrmeä kahlekoira kuin se itsekin. Hänen ärjymisensä ikkunastaan: "Oletkos siinä, Rieppo, mikäs on hätänä? — kitasi kiinni, perhana, hiljaa!" ei vähääkään heikentänyt Riepon mekastusta; tämä taasen osaltaan esti hänen isäntäänsä kuulemasta niitä hälyn ääniä, joita sen vimmainen valppaus uhitteli.

Mutta kaksijalkaisen Kerberoksen kumppani oli tarkkakuuloisempi miestänsä. Hänkin oli nyt ikkunassa: "Senkin köntys, menetkö siitä alas päästämään koiran irralleen — siellä murtavat tullihuoneen ovea, ja Hazlewoodin hovin vanha älliö on kutsunut pois vartion. Mutta sinulla ei ole luontoa enempää kuin jäniksellä." Ja alas säntäsi amatsooni itse suorittamaan tehtävän, samalla kun hänen aviopuolisonsa enemmän huolissaan sisällisestä kapinasta kuin ulkonaisesta rynnäköstä läksi kopilta kopille tarkastamaan, olivatko kunkin asukkaat visusti kytketyt.

Hälinä oli siirtynyt talon edustalle ja kuului siis vaillinaisesti Bertramin kammioon, joka oli rakennuksen takaosassa meren puolella. Hän kuuli kuitenkin talossa sellaista hyörinää ja tohua syntyneeksi, mikä ei tuntunut sopivan vankilan ankaraan keskiyön hiljaisuuteen, ja ajatellessaan samalla vastikään saapunutta aseistettua venemiehistöä ei hän voinut johtua muuhun käsitykseen kuin että oli jotakin tavatonta tapahtumassa. Tässä vakaumuksessaan hän ravisteli Dinmontia hartioista. "Häh! — Soo! — Älä! — Ailie, eukkoseni, eihän vielä ole aika nousta", ohkui nukkuva vuoristolainen. Rajummin pudisteltuna hän sentään nousi istualleen, ravisti päätänsä ja kysyi: "Mikä helkkari on hätänä?"

"Sitä en osaa sanoa", vastasi Bertram; "mutta joko on talo tulessa tai jotakin merkillistä tapahtumaisillaan. Ettekö tekin haista käryä? Ovia mäiskitään talossa, ja ulkoa kuuluu käheitä ääniä, sorinaa ja huutojen kaikua! Toden totta luulen jotakin peräti kummallista sattuneen — nouskaahan toki ylös ja olkaamme varuillamme."

Vaarasta kuullessaan nousi Dinmont jalkeille yhtä tanakkana ja hätäilemättömänä kuin kukaan hänen esi-isistään vainovalkean leimahtaessa. "Onpa kummallinen paikka tämä, kapteeni — päivällä eivät päästä ulos, yöllä eivät nukkua anna. Lempo, kahdessa viikossa se minut nujertaisi. Mutta hyväinen aika, mitä rymyä siellä nyt pidetäänkään! Olisipa meillä hiukan valoa! Vaapsahainen —. Vaapsahainen, älähän älise, koiraseni — hiljaa, rehti miekkoseni, niin kuuntelemme, mitä on tekeillä. Senkin ärhentelijä, etkös vaikene?"

Turhaan kaivelivat he tuhasta sytytintä kynttilälleen, melskeen yhä riehuessa ulkosalla. Dinmont vuorostaan vetäysi ikkunan ääreen: "Herranen aika, kapteeni, tulkaa! Turkanen, ovat murtautuneet tullihuoneeseen!"

Bertram kiirehti ikkunaan ja näki selvästi sekalaisen joukkion salakuljettajia ja kaikenlaatuisia heittiöitä, joista toiset kantoivat roihuavia sainioita, toiset kierittelivät laatikoita ja nassakoita alas kujaa venelaiturille, jonka kylkeen nyt tuotiin pari kolme kalastajavenettä lisäksi. Kukin lastattiin vuoronsa jälkeen, ja pari oli jo lähdössä merelle.

"Tuo on sanomattakin selvää hommaa", huomautti Bertram; "mutta pelkään jotain pahempaakin tapahtuneen. Tunnetteko kitkerää savun katkua, vai onko se luulottelua?"

"Luulotteluako?" vastasi Dinmont; "sauhua tupruaa kuin kalkkiuunista. Turkanen, jos ne polttavat tullihuoneen, niin tuli tarttuu tähän variksenpesään ja me höyrähdämme kuin tervatynnyri, joka sorkka. Huh, kamalaa olisi palaa elävältä suotta, kuin oltaisiin noitia! — Mac-Guffog, kuulkaas!" täyttä kurkkua huikaten; "jos tahdotte jättää ainoatakaan eheää luuta nahkoihinne, niin laskekaa ulos, mies, laskekaa ulos!"

Tuli alkoi nyt loimuta korkealle, ja paksuja savupilviä vyöryi ikkunan ohi, jonka pielessä Bertram ja Dinmont seisoskelivat. Tuulen mukaan peitti niiden sankka verho toisinaan kaiken heidän katseiltaan, toisin ajoin taasen valaisi punainen lieska maata ja merta, luoden kirkkaan hohteen niihin tuiman ja villin näköisiin olentoihin, jotka hurjalla kiireellä lastasivat veneitä. Lopulta pääsivät liekit voitolle ja syöksähtelivät tulikieluina palavan rakennuksen jokaisesta ikkunasta, tuulen sinkautellessa suunnattoman isoja palavien aineksien hahtuvia viereistä vankilaa vasten, pimeän savukatoksen verhotessa koko ympäristön. Raivostuneen roskaväen hoilaus kuului kauvas ja yltympäri, sillä voitollisiin salakuljettajiin yhtyi kaikki pikku kaupungin ja lähitienoon hylkyjoukko, hetken myöhäisyydestä huolimatta nyt heränneenä täyteen touhuun — toiset vapaan kaupan harrastuksesta ja useimmat alhaisolle luonteenomaisesta yleisestä ilkivaltaan ja mellastukseen mieltymisestä.

Bertram alkoi olla vakavasti huolissaan heidän kohtalostaan. Talossa ei enää hievahdettukaan; näytti siltä kuin olisi vankien kaitsija heittänyt toimensa ja jättänyt vankilan onnettomine asukkaineen liekkimeren armoille, joka levisi heitä kohti. Silloin alkoi kuulua uuden ja tuiman rynnäkön jytyä ojennuslaitoksen portilta; moukareilla ja kangilla mäikyteltynä se piankin myötäsi. Vartija, yhtä kurja pelkuri kuin suurisuinen korskeilijakin, oli paennut karskiluontoisemman vaimonsa keralla; heidän apurinsa luovuttivat auliisti avaimet. Vapautetut vangit sekaantuivat pelastajiinsa huikein riemuhuudoin.

Sekamelskan hoppuisimmassa vilinässä riensi kolme tai neljä toimeliainta salakuljettajaa Bertramin huoneeseen sytytetyin soihduin sekä aseistettuina lyömämiekoilla ja pistooleilla. "Jeeveli", sanoi johtaja, "tässä meidän otuksemme!" ja kaksi heistä tarttui Bertramiin; mutta toinen kuiskasi hänen korvaansa: "Älkää vastustako, kunnes olette kadulla." Sama mies sai sanotuksi vaivihkaa Dinmontille: "Seuratkaa ystäväänne, ja auttakaa, kun näette ajan tulevan."

Hetken tuoksinassa Dinmont totteli, seuraten kintereillä. Molemmat salakuljettajat laahasivat Bertramia pitkin käytävää, alikertaan, pihan poikki, jota nyt räikeä loimu valaisi, ja kapealle kadulle, jolle portti avautui. Siellä sekamelska väkisinkin hajaannutti ryhmää jonkun verran. Nopea kumu kuin ratsujoukon töminä tuntui lisäävän epäjärjestystä. "Hagel und wetter, mitä tuo?" äännähti johtaja; "pysykää yhdessä, kinder, pitäkää silmällä vankia." — Mutta hänen kehotuksestaan huolimatta jäivät Bertramin pitelijät joukkueen takimaisiksi.

Edestä päin kuului nujakan hälyä. Tungos joutui kamalaan sekasortoon, toiset yrittivät puolustautua, toiset paeta, laukauksia pamahteli, ja rakuunain säilät alkoivat välkähdellä näkyviin, heiluen mellastajien yli. "Nyt", sanoi Bertramin vasenta käsivartta pitelevän miehen varottava kuiskaus, saman joka oli edelläkin puhunut, "tempautukaa irti tuosta miehestä ja seuratkaa minua".

Äkillisellä ja voimakkaalla riuhtaisulla Bertram helposti vapautui kouraisusta, jolla toinen kuljettaja hänen oikealla puolellaan piteli häntä kauluksesta. Mies yritti vetää esille pistoolin, mutta tuiskahti tantereeseen Dinmontin nyrkin iskusta, jota tuskin olisi härkäkään kyennyt vastaanottamaan samatta nöyryytyksettä. "Tulkaa pian", kehotti heidän puolelleen lyöttäytynyt mies ja sukelsi hyvin soukkaan ja likaiseen solaan, joka johti syrjään pääkadulta.

Mitään takaa-ajoa ei tullut. Salakuljettajien huomion oli hyvin epämieluisasti kääntänyt toisaanne Mac-Morlanin ja ratsujoukon äkillinen ilmestyminen. Maakunta-virkamiehen lujan ja miehekkään äänen kuultiin julistavan kapinalakeja käskevän "kaikkia laittomasti koolle tulleita hajaantumaan henkensä uhalla". Tämä keskeytys olisikin ehtinyt ehkäistä koko yrityksen, ellei järjestysvallan valvoja olisi matkalla saanut vääriä tietoja, jotka johtivat hänet siihen käsitykseen, että salakuljettajat aikoivat laskea maihin Ellangowanin poukamassa. Lähes kaksi tuntia haaskautui tuohon harhaannukseen, jonka saanee huoletta olettaa lähteneen Glossinista. Yön uskaliaaseen yritykseen niin sydämestään kiintyneenä hän oli arvatenkin saanut väärän viestin toimitetuksi Mac-Morlanin tielle, hänen tuskallisen tarkkaan korvaansa kun tietysti viipymättä joutui tieto sotamiesten lähdöstä Hazlewoodin hovin edustalta.

Sillävälin Bertram seurasi opastaan, ja hänen kintereillään kiiruhti vuorostaan Dinmont. Roskaväen huudot, hevosten korskuminen, harvenevat pistoolinlaukaukset, kaikki melu heikkeni heidän kuuluvistaan, kunnes he tuon pimeän solan päässä kohtasivat kyytivaunut, joiden edessä kuopi kaksi parivaljakkoa.

"Oletteko täällä Jumalan nimessä?" sanoi opas kyytimiehelle, joka istui etuparin välissä.

"Olenpa kyllä", vastasi Jaakko Jabos, "ja soisin olevani missä hyvänsä muualla".

"Avatkaa sitte vaunut — te, hyvät herrat, nouskaa niihin — tuotapikaa pääsette turvalliseen paikkaan — ja" (Bertramille) "muistakaa lupauksenne mustalaisvaimolle!"

Bertram päätti pysyä mukautuvana sellaisen henkilön käsissä, joka oli vastikään tehnyt hänelle niin erinomaisen palveluksen. Hän astui vaunuihin, Dinmont perässä; Vaapsahainen oli pysytellyt heidän kintereillään ja loikkasi mukaan samalla kertaa. Vaunut lähtivät vierimään hyvin vinhasti.

"Taivasten tekijä", virkahti Dinmont, "tämä se vasta on ihme ja kumma!
Turkanen, toivoakseni eivät meitä sieppaa sen tien. Ja mihin joutuukaan
Päistärikkö? Mieluummin olisin sen seljässä kuin herttuan kaleeseissa,
Jumala sitä siunatkoon."

Bertram huomautti, etteivät he noin kovaa vauhtia kiitäen voisi kauvaskaan kulkea hevosia vaihtamatta ja että heidän sopi oman tahtonsa mukaan jättäytyä aamuun asti ensimäiseen majataloon, mihin kyytimies pysähdyttäisi, tai ainakin vaatia selitystä matkansa päämäärästä ja tarkotuksesta. Sieltä voisi mr. Dinmont antaa ohjeita uskollisesta ratsustaan, joka varmaankin oli täydessä turvassa siinä tallissa, johon hän oli sen jättänyt.

"Niin no, no niin, olkoon menneeksi Dandien puolesta. Turkanen, kunhan vain pääsemme tästä keikkuvasta kirstun tapaisesta, niin luulenpa, että ottaisi lujalle panna meitä poikkeamaan mihinkään muuhun suuntaan kuin oman päämme mukaan."

Hänen puhuessaan vaunut tekivät äkkikäänteen ja osottivat heille vasemmasta ikkunastaan jonkun matkan päässä tulipalon laajalti valaiseman kauppalan; liekit olivat saavuttaneet väkijuomilla ahdatun varastohuoneen ja hulmusivat nyt korkealle ilmaan kirkkaan lieskan huojuvana patsaana. Heillä ei ollut pitkää aikaa ihailla tätä näytelmää, sillä toinen mutka vei heidät kapealle istutusmetsäin saartamalle raitille, jota myöten vaunut kiitivät miltei pilkko pimeässä, mutta hiljentymättömällä vauhdilla.

JÄNNITTYNYTTÄ ODOTUSTA.

Meidän on nyt palattava Woodbourneen, mistä siirryimme heti kun eversti oli antanut joitakin määräyksiä uskotulle palvelijalleen. Hänen liittyessään vierashuoneessa neitosien seuraan herätti näiden huomiota hänen kasvonpiirteissään kuvastuva epätavallinen ajattelun ja jännityksen ilme. Mannering ei kuitenkaan ollut udeltava mies niidenkään silmissä, joita hän enimmin rakasti, joten hänen ilmeisen mielenliikutuksensa aihetta ei rohjettu tiedustaa. Tuli teen aika, ja seurue nautti virvokettaan hiljaisesti, kun ulko-oven eteen ajettiin vaunuilla ja kellon kilinä ilmotti vieraskäynnin. "Mitä", virkahti Mannering, "tämähän on useita tunteja liian aikaista".

Kotvasen vaitiolon jälkeen Barnes avasi oven ja ilmotti mr. Pleydellin. Sisälle astui lakimies, jonka hyvin harjattu musta takki, tarkoin jauhotettu tekotukka, pitsireunaiset röyhelöt, ruskeat silkkisukat ja häikäiseviksi kiillotetut kultasolkiset kengät osottivat, millä huolella vanha herrasmies oli varustautunut naisseuraan. Sydämellisesti kättä puristaen toivotti Mannering hänet tervetulleeksi. "Juuri se mies, jota tällä hetkellä kaipasin!"

"Niin", vastasi asianajaja, "sanoinhan käyttäväni ensimäistä tilaisuutta. Olenpa siis rohjennut jättää oikeuden viikoksi istuntokautena — harvinainen uhraus — mutta päähäni pälkähti, että minusta voisi olla hyötyä, ja samaan aikaan oli minulla eräs tutkinto täällä hoidettavana. Mutta ettekö esittele minua nuorille naisille? — Ah, tuossapa yksi, joka minun olisi sukunsa näköisyydestä pitänyt heti tuntea! Miss Lucy Bertram, rakas neitiseni, minua sydämestäni ilahuttaa nähdä teidät." — Ja hän kietaisi käsivartensa tytön uumille ja suudella maiskautti häntä kumpaisellekin poskelle, Lucyn punehtuen alistuessa tähän tervehdystapaan.

"On n'arrête pas dans un si beau chemin",[54] pitkitti iloinen vanha herrasmies ja everstin esitellessä hänet Julialle käytti samaa vapautta tähänkin kaunottareen nähden. Julia naurahti, punastui ja livahti irti. "Pyydän tuhannesti anteeksi", puheli lakimies, tehden kumarruksen, jossa ei ollut rahtuakaan ammatillista jäykkyyttä; "ikä ja vanhat tavat antavat etuoikeuksia, ja tuskin osaan sanoa, olenko juuri nyt pahoillani siitä, että olen liiankin hyvin oikeutettu vaatimaan niitä kaikkia, vaiko hyvilläni tällaisen tilaisuuden saamisesta niiden käyttämiseen näin mieluisasti".

"Toden totta, sir", sanoi miss Mannering nauraen, "jos noin imartelevia puolustuksia lausuilette, niin alammekin epäillä, tokko sallimme teidän vetäytyä väittämienne kelpoisuusehtojen suojaan".

"Voin vakuuttaa sinulle, Julia", puuttui puheeseen eversti, "että sinä olet aivan oikeassa. Neuvos-ystäväni on vaarallinen mies; kun viimeksi sain mielihyvän häntä tavata, oli hän kamarissaan kaunottaren kanssa, joka oli myöntänyt hänelle kaksinkohtauksen kello kahdeksalta aamulla."

"Niin, mutta, eversti", huomautti neuvos, "teidän tulisi lisätä, että minun oli enemmän kiitettävä suklaata kuin sulojani niin harvinaisesta suosionosotuksesta henkilön taholta, jonka käytös on niin säädyllistä kuin mrs. Rebecan ehdottomasti on".

"Ja sen tulisi muistuttaa minua, mr. Pleydell", sanoi Julia, "tarjoamaan teille teetä — jos nimittäin olette jo päivällistä syönyt".

"Mitä tahansa, miss Mannering, teidän kädestänne", vastasi kohtelias lainoppinut; "kyllä, olen syönyt — tarkotan siten kuin skotlantilaisessa majatalossa päivällistä syödään".

"Siispä jokseenkin vaatimattomasti", sanoi eversti, käsi kellon kahvassa; "antakaa minun toimittaa teille jotakin".

"No, totta puhuen", vastasi mr. Pleydell, "olen mieluummin nyt ilman. Olen tutkistellut sitä asiaa, sillä tietäkääkin, että minä pysähdyin hetkiseksi alikertaan vetämään jaloistani säärykseni, 'koipiini käiveroihin liian väljät'", hieman tyytyväisesti vilkaisten raajoihin, jotka hänen ikäiselleen näyttivät hyvinkin täyteläisiltä, "ja minulla oli hiukan keskustelua teidän Barnesinne sekä hyvin älykkään henkilön kanssa, jonka oletan emännöitsijäksi. Meidän keskemme sovittiin — tota re perspecta[55] — pyydän miss Manneringilta latinaani anteeksi — että emännöitsijä lisää keveään perheillalliseenne tukevammaksi ravinnoksi sorsaparin. Ilmaisin hänelle, kaikella alamaisuudella tietysti, viheliäiset mielipiteeni kastikkeesta, jotka osuivat täsmälleen yhteen hänen omiensa kanssa; ja jos suvaitsette, niin odotan mieluummin niiden valmistumista ennen kuin nautin mitään tukevaa."

"Kaikesta sydämestäni", mukasi Pleydell, "kunhan en hetkeäkään aikaisemmin menetä neitosien seuraa. Olen yhtä mieltä vanhan ystäväni Burnetin[56] kanssa; minun mieleiseni on coena, muinaisten miesten illallinen, mieluisa ateria ja seuraystävällinen lasillinen, jotka huuhtovat ihmisen mielestä ne lukinverkot, joita elämän hyörinä tai synkkyys ovat aivoihimme kaiken päivää kutoneet."

Mr. Pleydellin katseen ja sävyn vilkkaus, ja se tyvenyys, jolla hän järjesteli pikku herkuttelijamukavuuksiaan kuin kotonaan, huvitti neitosia, mutta eritoten miss Manneringia, joka heti alkoi osottaa neuvokselle mitä imartelevinta huomaavaisuutta; ja enemmän sievistelyjä vaihdeltiin teepöydän ääressä kuin meillä on tilaa kerrata.

Heti kun tämän äärestä erottiin vei Mannering neuvoksen käsipuolesta pieneen vierashuoneen viereiseen työhuoneeseen, missä perheen tavan mukaan oli aina iltasin kynttilöitä ja hyvä pystyvalkea.

"Näen", sanoi mr. Pleydell, "että teillä on jotakin minulle sanottavaa Ellangowanin asiasta — onko se maallista vai taivaallista? Mitä sanoo sotilaallinen Albumazarini? Oletteko arvioinut tulevaisuuden suunnan? Oletteko kysynyt neuvoa tähtitauluiltanne, almochodeniltanne, almuteniltanne?"

"En todellakaan, neuvos", vastasi Mannering; "te olette ainoa Ptolemaios, johon aion tällähaavaa turvautua — olen Prosperon tavoin katkaissut sauvani ja upottanut kirjani syvälle pohjustimen tapaamattomiin. Mutta suuria uutisia on minulla kuitenkin. Meg Merrilies, egyptiläinen sibyllamme, on ilmestynyt koulumestarille juuri tänä päivänä, nähtävästi aika lailla säikytellen kelpo miestä."

"Ja hän on kunnioittanut minua käymällä kirjeenvaihtoon kanssani, arvellen olevani yhtä syvällä tähtienlukemisen salaisuuksissa kuin ensi kerrallakin tavatessamme. Tässä on hänen töherryksensä, jonka minulle toi koulumestari."

Pleydell asetti silmälasit nenälleen. "Viheliäinen, rasvainen lappunen tosiaankin — ja kirjaimet isoja piirtoja pystyssä törröttämässä kuin käristetyn porsaan kylkiluut — saan siitä hädin selvääkään."

"Koetan", vastasi lakimies. "'Olette hyvä etsijä, mutta kehno löytäjä; asetuitte tukemaan luhistuvaa taloa, mutta arvasitte jokseenkin varmaksi, että se kohoaa jälleen. Kääntäkää kätenne likeiseen työhön, niinkuin käänsitte katseenne kaukaiseen kohtaloon. Toimittakaa vaunut tänä iltana kello kymmeneksi Koukkuojan päähän Portanferryyn ja antakaa niiden tuoda Woodbourneen tulijat, jotka kysyvät, ovatko ne siellä Jumalan nimessä'. — Malttakaas, tässähän on runoakin:

"'Yö loppunsa näki, meni väärältä väki, kun Bertramin oikeuden, Bertramin vallan yhyttää Ellangowanin mäki.'

"Salaperäinenpä on epistola, ja päättyy kumeealaisen sibyllan arvoisilla säkeillä. Ja mitä olette tehnyt?"

"No", sanoi Mannering hiukan vastahakoisesti, "minun ei tehnyt mieleni vaarantaa mitään tilaisuutta tämän jutun valaisemiseen. Vaimo on kenties sekaisin päästään, ja nämä purkaukset saattavat viritä pelkästään mielikuvituksen näyistä; mutta tekin olitte sitä mieltä, että hän tiesi tuosta kummallisesta jutusta enemmän kuin konsanaan ilmaisi."

"Minäkö?" epäsi asianajaja. "En vähääkään; pidän sitä viisaimpana mitä saatoitte tehdä."

"Niin", myönsi Mannering hyvillä mielin siitä, että oli välttänyt pelkäämänsä ivan; "pahinhan mahdollisuus on kyytimaksun menetys — lähetin Kippletringanista parivaljakon vetämät kyytivaunut, antaen kirjeen mukaiset ohjeet. Hevoset saavat pitkällisen ja kylmän vartiovuoron tän'yönä, jos tietomme on väärä."

"Kyllähän, mutta minun luullakseni se osottautuu tähdelliseksi", arveli lakimies. "Tuo nainen on näytellyt osaa, kunnes uskoo sen itse; tai jos hän on läpeensä ovela petkuttaja ilman itsepetoksen rahtuakaan ilkikurisuutensa lieventämiseksi, niin saattaa hän kuitenkin ajatella olevansa sidottu toimimaan osassaan. Sen ainakin tiedän, että minä en saanut hänestä mitään tolkkua tavallisin kyselykeinoin, joten meidän on viisainta antaa hänelle tilaisuus paljastuksen tekemiseen omalla tavallaan. Onko teillä muuta sanottavaa, vai menemmekö jo naistemme luokse?"

"Onpa vain mieleni tavattomasti kiihdyksissä", vastasi eversti, "ja — mutta minulla ei todellakaan ole sen enempää asiaa. Kyllä totisesti lasken minuutit, kunnes vaunut palaavat; te päin vastoin ette niin jännity."

"Ka, en — kaikkeenhan tottuu", sanoi enemmän kokenut lakimies; "sydämestäni kyllä otan osaa juttuun, mutta luulenpa kestäväni väliajan, jos neitoset suovat meille hiukan soittoa ja laulua".

"Totta, eversti; lakimiehen huolehtiminen tärkeimmänkään juttunsa kohtalosta on harvoin tärvellyt hänen untaan tai ruokahaluaan. Ja sentäänkin olen hyvin kiihkeä kuulemaan noiden vaununpyörien ratinan niiden palatessa."

Niin sanoen hän nousi ja astui edellä viereiseen huoneeseen, missä miss Mannering hänen pyynnöstään istuutui klaveerin ääreen. Hän säesti Lucy Bertramin suloisia kotimaisia laulelmia ja jälkeenpäin itse hyvin loistavasti esitti joitakuita Scarlattin sonaatteja. Vanha lakimies, joka osasi hiukan kihnata selloa ja oli Edinburghin herrasmiesten soitannollisen seuran jäsen, oli niin ihastuksissaan tällaisesta iltansa vietosta, että hän tuskin lienee kertaakaan ajatellut sorsia ennen kuin Barnes ilmotti illallispöydän katetuksi.

"Pyytäkää mrs. Allania pitämään jotakin varalla", sanoi eversti; "odotan — tuota — toivon — kenties tulee tänne joku myöhemmällä; ja palvelijat valvokoot, älkääkä sulkeko yläporttia ennen kuin käsken".

"Hyväinen aika, sir", kummasteli Julia, "ketä voittekaan enää yöllä odottaa?"

"Hm — eräät henkilöt, minulle vieraat, puhelivat käyvänsä illemmällä liikeasioissa", vastasi hänen isänsä hiukan hämillään, sillä hänelle olisi ollut karvasta paljastaa pettymystä, joka olisi saattanut aiheuttaa pilantekoa hänen arvostelukyvystään; "se on ihan epävarmaa".

"Vai niin, mutta mepä emme anna heille seurueemme häiritsemistä anteeksi", vakuutti Julia, "elleivät tuo mukanaan yhtä runsaasti hyväntuulisuutta ja yhtä herkkää sydäntä kuin ystäväni ja ihailijani, joksi hän on nimittäytynyt, mr. Pleydell".

"Oi, miss Julia", huokasi Pleydell, kohteliaasti tarjoten käsivartensa saattaakseen hänet ruokahuoneeseen, "on ollut aika — kun palasin Utrechtista vuonna 1738 —"

"Älkäähän siitä hiiskaustakaan lausuko", kielsi nuori neiti; "me pidämme teistä paljoa paremmin sellaisena kuin olette. Utrechtista, kautta kaiken hyvän! — rohkenenpa väittää kuluttaneennekin kaikki siitä saakka vierreet vuodet vapautuaksenne hollantilaisen kasvatuksenne vaikutuksista niin tyyten kuin mahdollista."

"Voi, anteeksi, miss Mannering", sanoi lakimies; "hollantilaiset ovat kohteliaisuudessa paljoa pitemmällä kuin heidän huikentelevaiset naapurinsa ovat halukkaat myöntämään. He ovat huomaavaisuudessaan täsmällisiä kuin kellon koneisto."

"Ja sitte", jatkoi vanha beau garçon,[57] "vaikka rakastajanne on kuuteen kertaan kolmenasatanaviitenäseitsemättä päivänä asettanut sadeviittanne hartioillenne ja jalanlämmittäjän kenkienne alle, sekä ajanut pikku rekeänne talvijäällä ja kääsejänne kesäpölyssä, saatte yhtäkkiä työntää hänet luotanne selityksettä tai puolustuksetta kahdentenatuhantenasadantenayhdeksäntenäkymmenentenä päivänä, joka minun pikaisen laskelmani mukaan ja karkausvuosia lukuunottamatta päättää olettamamme ihailun kierroksen, vieläpä herttaisten tunteittenne tarvitsematta vähimmälläkään tavalla huolestua tekonne seurauksista mynheerin mielenrauhalle".

"No", vastasi Julia, "tuo viimeinen on todella hollantilainen suositus, mr. Pleydell — kristalli ja sydämet menettäisivät kaiken ansionsa maailmassa, elleivät olisi niin hauraita".

"Kas, jos siitä tulee puhe, miss Mannering, onpa yhtä vaikea löytää särkyvää sydäntä kuin särkymätöntä lasia; ja siitä syystä painostaisin omani arvoa — ellen näkisi mr. Sampsonin jo jonkun aikaa pitäneen silmiänsä ummistettuina ja käsiänsä ristissä, odottaen keskustelemuksemme päättymistä, alottaakseen ruokarukouksen. — Ja totta puhuen, näyttävätpä sorsat ylen herkullisilta."

Arvoisa neuvos istuutui pöytään ja jätti toviksi mielistelynsä sikseen, osottaakseen kunniaa eteensä asetetuille hyville tavaroille. Mitään enempää ei ole hänestä vähään aikaan pantu muistiin, paitsi huomautus, että sorsat oli käristetty taidon täydellisyyden rajalta ja että mrs. Allanin punaviinistä, sitronasta ja cayenne-pippurista valmistama kastike oli yläpuolella ylistelyn.

"Näen", pisteli miss Mannering, "saaneenikin pelottavan kilpailijan mr. Pleydellin suosiosta jo hänen vakuutellun ihailunsa ihan ensimäisenä iltana".

"Suokaa minulle anteeksi, kaunokaiseni", vastasi neuvos, "ainoastaan teidän ilmeinen säälimättömyytenne on johtanut minut siihen virheeseen, että syön hyvän illallisen teidän nähtenne; miten voin kestää teidän katseittenne kovuutta, jollen voimiani vahvista? Samalla perusteella, enkä millään muulla, pyydän lupaa maistella viiniäkin teidän seurassanne."

"Anteeksi, madam", vastasi neuvos, "itse ranskalaisetkin, kaiken kohteliaan esikuvat, nimittävät majatalojensa pitäjiä restaurateur'eiksi, epäilemättä viitaten siihen huojennukseen, jota ne suovat apealle rakastajalle, kun hänen lemmittynsä ankaruus lyyhistyttää häntä maahan. Oma kohtani kaipaa niin paljon huojennusta, että minun täytyy pyytää teiltä tuota toista siipeä, mr. Sampson, sen estämättä minua jälkeenpäin vetoomasta miss Bertramiin leivoksen anomuksella; suvaitkaahan repiä siipi, sir, leikkaamatta sitä — mr. Barnes auttaa teitä, mr. Sampson, — kiitän, sir, — ja lasillinen olutta, mr. Barnes, olkaa hyvä."

Miss Manneringin vilkkaudesta ja huomaavaisuudesta mielistyneen vanhan herran rupatellessa hänen ja omaksi huvikseen, alkoi eversti Manneringin kärsimättömyys kiihtyä yli kaikkien rajojen. Hän kieltäysi istumasta pöydässä, koska hän ei muka milloinkaan syönyt illallista, ja mitteli lattiaa nopein ja maltittomin askelin, milloin avaten ikkunan tähystelläkseen pimeälle nurmikolle, milloin kuunnellen, eikö etäältä puistokujan päästä alkaisi erottaa vaunujen jyrinää.

Vihdoin hän kaiken malttinsa menettäen läksi huoneesta, otti hattunsa ja viittansa ja meni kävelylle puistokujaan, ikäänkuin olisi hän siten kyennyt jouduttamaan odottelemiensa tuloa.

"Soisinpa todella", huomautti miss Bertram, "ettei eversti Mannering noin pistäytyisi ulos yön selkään. Olettehan kai kuullut, mr. Pleydell, millainen julma säikähdys meitä kohtasi?"

"Haa, salakuljettaja-seikkailu?" vastasi asianajaja. "Ne ovat vanhoja ystäviäni. Toimitin niistä moniaita tuomiolle kauvan aikaa takaperin, ollessani tämän piirikunnan sheriffinä."

"Ja sitte saimme toisen pelotuksen heti jälkeenpäin", lisäsi miss
Bertram, "yhden lurjuksen yrittäessä kostaa".

"Ajatelkaahan, mr. Pleydell", jatkoi Lucy, "miss Manneringin ja minun kauhistustamme, kun vastaamme karkasi roisto, joka oli yhtä hirmuinen voimiltaan kuin kamala kasvonpiirteiltäänkin!"

"Tietäkääs, mr. Pleydell", tokaisi Julia, kykenemättä hillitsemään äkäänsä ihailijansa tarkottamattoman halventamisen johdosta, "nuori Hazlewood on tämän seudun nuorten naisten silmissä niin kaunis, että he pitävät rumahisena jokaista hänen lähelleen tulijaa".

"Ohoo!" ajatteli Pleydell, joka oli ammatiltaan sävyjen ja äänenpainojen tarkkailija, "tässäpä on nuorten ystävieni kesken jotakin vinossa. — Minä, miss Mannering, en ole nähnyt nuorta Hazlewoodia sen koommin kun hän oli nuori poika, joten nuo naiset voivat olla ihan oikeassakin; mutta voin vakuuttaa teille huonoksumisestanne huolimatta, että jos haluatte nähdä komeita miehiä, niin teidän on mentävä Hollantiin. Kaunein mies, mitä olen nähnyt, oli hollantilainen, vaikka hänen nimensä olikin Vanbost tai Vanbuster taikka jotakin muuta raakalaiselta sointuvaa. Hän ei totta kyllä liene ihan yhtä kaunis nyt enää."

Nyt oli Julian vuoro joutua hiukan hämilleen oppineen ihailijansa umpimähkäisestä osaamasta, mutta samassa astui eversti huoneeseen. "En yhäkään kuule heistä mitään", hän pahotteli; "emme sentään vielä hajaannu. Missä on mestari Sampson?"

"Se on oppineen De Lyran, sir — anoisin hänen arvoisuutensa mr. Pleydellin tulkintaa eräästä riidanalaisesta kohdasta, tietenkin milloin häneltä parhaiten liikenee aikaa."

"Minä en ole sillä päällä", vastasi Pleydell; "tässä on puoleensa vetävämpää tulkintaa. Enpä arkaile pyytää näitä kahta neitokaista vuorolauluun, jossa minäkin, minä itse, ajatelkaas, uskallan ottaa basso-osan. Hirteen De Lyra; pitäkää hänet toiseen aikaan."

Pettynyt koulumestari sulki vanhan niteen, suuresti ihmetellen itsekseen, että noin laajatietoinen mies saattoi antautua joutavaan naljailuun. Mutta välittämättä korkean opinmaineensa haaskaamisesta kaatoi neuvos itselleen ison lasillisen burgundia, koetti hiukan sujutella jonkun verran kulunutta ääntänsä ja antoi neitosille urhean kutsun yhtymään "Kolmeen koitoon merimieheen", oman osansa suurella loistavuudella suorittaen.

"Ettekö kuihduta ruusujanne näin myöhään valvomalla, hyvät neidit?" kysyi eversti.

"Emme vähääkään, sir", vastasi Julia; "ystävänne mr. Pleydell uhkaa ruveta mr. Sampsonin oppilaaksi huomenna, joten meidän on tänä yönä käytettävä vallotustamme parhainta mahdollisuutta myöten".

Tämä johti uuteen soitannolliseen taidon koetukseen, ja siitä innostuttiin vilkkaaseen keskusteluun. Vihdoin, kun kello yhden yksinäinen lyönti oli jo aikaa sitte häipynyt yön pimentoiseen korvaan ja seuraava ajan etenemisen merkki läheni, katsoi Mannering kelloaan, kärsimättömyytensä oltua kauvan muuttuneena pettymykseksi ja toivottomuudeksi, ja sanoi: "Meidän täytyy nyt jättää heidät mielestämme."

KADONNEEN PALUU.

Pistäessään kellon taskuunsa kuuli Mannering etäistä ja kumeata jytyä. "Sieltä tulevat varmasti vaunut — ei, tuuli siellä vain hohisee lehdettömissä puissa. Tulkaahan ikkunaan, mr. Pleydell."

Neuvos oli iso silkkinen nenäliina kädessään laajasti selittelemässä Julialle jotakin mielestään mielenkiintoista asiaa, mutta totteli kuitenkin kutsua, ensin kietaistuaan nenäliinan kaulaansa varokeinoksi kylmää viimaa vastaan. Pyörien ratina kävi nyt hyvin selväksi, ja Pleydell juoksi ulos eteiseen, kuin olisi hän varannut kaiken uteliaisuutensa siihen hetkeen. Eversti soitti Barnesia, määrätäkseen tulijat osotettavaksi eri huoneeseen, hän kun ei ollenkaan tiennyt, ketä vaunuissa saapui. Mutta ne pysähtyivätkin ovelle ennen kuin hän ehti selittää tarkotustaan. Pian jälkeenpäin huudahti mr. Pleydell:

"Siinäpä totisesti on liddesdalelainen ystävämme, mukanaan roteva nuori mies samaa lajia."

Hänen äänensä seisahdutti Dinmontin, joka tunsi hänet yhtä suuresti mielissään kuin ihmeissäänkin: "Turkanen, jos siinä teidän arvoisuutenne on, niin olemmekin yhtä tiukassa turvassa kuin olkivitsaksella vyötetty lyhde ladossa."

Mutta lampuodin edetessä tekemään kumarruksensa astui Bertram melkein tietämättään vierashuoneen avoimesta ovesta sisälle, äkillisen valovirran huikaisemana ja asemansa aavistamattomuuden hämmennyttämänä; siten hän joutui everstiä vastaan, joka oli juuri tulossa ovelle. Huoneen kirkas valaistus ei jättänyt mitään epätietoisuuden varaa siitä, kuka hän oli, ja häntä itseään hämmästytti yhtä suuresti niiden näkeminen, joille hän noin odottamattomasti esiintyi, kuin heitäkin noin peräti aavistamattoman vieraan tulo.

On muistettava, että jokaisella saapuvilla olijalla oli omat erikoiset syynsä kauhulla katsella, mitä ensi näkemällä johtui pitämään henki-ilmestyksenä. Mannering havaitsi edessään miehen, jonka luuli Intiassa surmanneensa; Julia näki rakastajansa mitä omituisimmassa ja arkaluontoisimmassa asemassa, ja Lucy Bertram heti tunsi henkilön, joka oli ampunut nuorta Hazlewoodia. Bertram tulkitsi everstin tuijottelevan ja kivettyneen tyrmistyksen pahastumiseksi hänen tunkeutumisestaan ja kiirehti sanomaan, että hän oli tullut tahtomattaan, kun ei ollut edes tiennyt, minne vaunuja kiidätettiin.

"Niin, sir", vastasi nuori mies vaatimattomasti, mutta lujasti, "sama, jonka Intiassa tunsitte. Rohkenen toivoa, että mitä minusta silloin tiesitte, ei estä minua pyytämästä teitä suosiollisesti antamaan minulle todistuksen maineestani herrasmiehenä ja kunniallisena kansalaisena."

"Mr. Brown — harvoin — en koskaan — ole niin kummastuksiini joutunut — varmastikin, sir, olipa välillämme mitä tahansa, on teillä oikeus vaatia minulta suosiollista todistusta."

Tällä tärkeällä hetkellä saapuivat asianajaja ja Dinmont. Edellinen ihmeekseen näki everstin vasta alkavan tointua ensimäisestä hämmästyksestään, Lucy Bertramin pyörtymäisillään kauhusta ja miss Manneringin turhaan yrittävän salata tai hillitä epätietoisuuden ja pahan aavistelun tuskaa.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän. "Onko tuo nuori mies tuonut Gorgonin pään kädessään? Jahka minä häntä katson — kautta taivaan!" jupisi hän itsekseen, "vanhan Ellangowanin ilmetty kuva! Niin, sama miehekäs ryhti ja kauniit kasvonpiirteet, mutta verrattomasti enemmän älyä katseissaan! Niin, velho on pitänyt sanansa." Sitte heti Lucyn luo astuen: "Katsokaa tuota miestä, miss Bertram rakas; ettekö ole koskaan tuntenut ketään hänen näköistänsä?"

Lucy oli rohjennut vain kerran vilkaista säikkynsä herättäjään, mutta oli sentään hänen huomattavan mittansa ja ulkomuotonsa johdosta jo oitis tuntenut nuoren Hazlewoodin luullun vainoojan. Sellainen vakaumus tietysti esti mitään suosiollisempaa aatosten yhtymää syntymästä, jos hän olisi tarkemminkin katsellut. "Älkää kysykö minulta hänestä, sir", sopersi hän, kääntäen kasvonsa pois; "toimittakaa hänet pois, Herran tähden! meidät murhataan kaikki".

"Murhataan! Missä hiilihanko?" sanoi asianajaja hätkähtäen; "mutta joutavia! Onhan meitä kolme miestä, paitsi palvelijoita, ja kelpo Liddesdale tuossa vastaa päälle päätteeksi puolta tusinaa. Meillä on major vis[58] puolellamme — kuulehan kuitenkin, Dandie ystäväni — Davie — mikä oletkaan — asetu tuon miehen ja meidän väliimme naisten turvaksi."

"Hyväinen aika, mr. Pleydell!" huudahti lampuoti; "siinähän on kapteeni
Brown — ettekö te kapteenia tunne?"

"Kas, jos hän on sinun ystäviäsi, niin eipä liene hätää", vastasi
Pleydell; "pysy sentään lähellä".

Tämä kaikki kävi niin nopeasti, että koulumestari vasta ennätti tointua hajamielisyyden kohtauksesta, sulkea kirjan, jota oli sopessa lueskellut ja astua esille silmäämään vieraita, jolloin hän yhtäkkiä huudahti Bertramin nähdessään: "Jos hauta voi luovuttaa kuolleensa, niin tuossa seisoo rakas ja kunnioitettu isäntäni!"

"Olemme lopultakin oikeassa, kautta taivaan! Olin varma siitä, etten erehtynyt", sanoi lakimies; "hän on ihan isänsä kuva. — Hei, eversti, mitä ajattelettekaan, kun ette toivota vierastanne tervetulleeksi? Luulen — uskon — luotan siihen, että me olemme oikeassa — en ole eläissäni nähnyt moista yhdennäköisyyttä! Mutta kärsivällisyyttä — mestari, älkää hiiskuko sanaakaan. Istuutukaahan, nuori mies."

"Pyydän anteeksi, sir; jos olen, kuten luulen, eversti Manneringilla, niin haluaisin ensin tietää, pahastuttaako aikomaton tuloni, vai sopiiko minun jäädä?"

Mannering malttui ponnistuksin. "Olette varsin tervetullut, etenkin jos voitte osottaa, millä tavoin saatan teitä auttaa. Luullakseni on minulla joitakin vääryyksiä hyvitettävänä teille — sitä olen usein aavistellut; mutta äkillinen ja odottamaton ilmestymisenne, johon liittyi tuskallisia muistoja, esti minua heti sanomasta, että mikä tahansa onkaan tuottanut minulle tämän vieraskäynnin kunnian, mielelläni sen otan vastaan."

Bertram kumarsi Manneringin vakavalle kohteliaisuudelle kylmästi, mutta säädyllisesti.

"Julia, rakkaani, sinun on parempi poistua. Mr. Brown, sallittehan tyttäreni lähteä; huomaan entisiä muistoja syöksähtävän hänenkin mieleensä."

Miss Mannering nousi siis ja poistui, mutta ei Bertramin sivuuttaessaan voinut pidättyä kuiskaamasta yksinomaan hänen kuultavakseen: "Kohtalon pyörteessä taaskin!" Miss Bertram seurasi ystävätärtään, kovin ihmeissään, mutta hirviämättä toistamiseen katsahtaa kammoamaansa olentoon. Jotakin erehdystä hän näki olevan olemassa, ja hän oli vastahakoinen kartuttamaan hämminkiä julistamalla vieraan pahantekijäksi. Tämä oli tuttu everstille, sen huomasi hän, ja häntä kohdeltiin herrasmiehenä; hän ei siis kai ollutkaan tuo murhan yrittäjä tai oli Hazlewood ollut oikeassa, pitäessään laukausta tapaturmaisena.

Muu seura ei olisi ollut hullumpi ryhmä taitavalle maalaajalle. Kukin oli liiaksi hämmennyksissään omista tunteistaan, tarkatakseen muiden esiintymistä. Bertram oli ihan odottamattaan joutunut henkilön luo, jota hän vuorotellen luontui vieromaan omakohtaisena vihamiehenään ja kunnioittamaan Julian isänä. Manneringia vaati aina suuressa kunniassa pitämänsä kohteliaisuus ja vieraanvaraisuus esiintymään luontevasti, samalla kun hänen sydäntään kuitenkin sykähdytteli riemu siitä, että hän olikin viaton toisen hengen ottamiseen yksityisessä riidassa, mutta kaiken aikaa liikkui hänen sielussaan myöskin vanha vastenmielisyys ja ennakkoluuloisuus, elpyen hänen korskeassa mielessään sen miehen ilmestyessä, jota kohtaan hän oli niitä tunteita niin karvaasti hautonut. Sampson tuki vapisevia raajojansa nojautumalla lepotuolin selkämystään ja tuijotti Bertramiin niin jännittyneenä, että hänen kasvonpiirteensä oudosti vääntyivät. Dinmont väljään pörhöiseen päällystakkiinsa verhoutuneena muistutti takajaloilleen kohonnutta jättiläismoista karhua, tähystäessään koko kohtausta silmät suurina ällistellen.

Lakimies yksinään oli parhaassa hommassaan, terävänä, rivakkana ja vireänä. Hän aprikoitsi jo loistavaa menestystä harvinaisessa, vaiherikkaassa ja salaperäisessä oikeudenkäynnissä, eikä yksikään nuori hallitsija toiveiden elähyttämänä ja uljaan armeijan etunenään asettuneena voisi kokea suurempaa riemastusta ensimäisellä taistoretkellään. Hän hyöri hyvin tarmokkaasti ja otti koko selvittelyn järjestämisen huolekseen.

"No niin, hyvät herrat, istuutukaahan; tämä on kaikki minun alaani, antakaa minun järjestää. Istuutukaa, eversti hyvä, kyllä minä selvittelen; istuutukaa, mr. Brown, aut quocunque alio nomine vocaris[59] — mestari, ottakaa sijanne — vedä tuolisi lähemmäksi, kelpo Liddesdale."

"Enpä tiedä, mr. Pleydell", epäröitsi Dinmont, katsellen vuoroin sadeviittaansa, vuoroin huoneen hienoa kalustoa, "minun olisi ehkä parempi mennä johonkin muualle ja jättää teidät jutustamaan — en ole oikein säällisissä pukimissa".

Eversti tunsi nyt Dandien, astui oitis hänen luokseen ja toivotti hänet sydämestään tervetulleeksi. Edinburghissa näkemästään tiesi hän vakuuttaa, että hänen karkea takkinsa ja anturasaappaansa olisivat kuninkaallisellekin vierashuoneelle kunniaksi.

"Eihän nyt toki, eversti, yksinkertaista ylämaan kansaahan sitä vain ollaan; mutta mielellänihän kuulisin mitä tahansa hyvää tapahtuvan kapteenille, ja varma olen siitä, että kaikki käypi hyvin, jos mr. Pleydell ottaa hänen pikku juttunsa hoitaakseen."

"Oikeassa olet, Dandie — Ylämaan oraakkelin suulla puhuttu — ja nyt hiljaa. — No, olettepa viimeinkin kaikki istumassa; ottakaa lasillinen viiniä, kunnes alotan katekismuskuulusteluni järjestelmällisesti. Ja nyt", Bertramiin kääntyen, "poikaseni, tiedättekö kuka tai mikä te olette?"

Hämmennyksissäänkään ei kinkeriläinen voinut olla nauramatta tätä alkua ja vastasi: "Luulinpa, sir, ennen tietäväni; mutta myönnän äskeisten seikkain saaneen minut hiukan epävarmaksi."

"Minulla oli tapana ajatella ja nimittää itseäni Vanbeest Browniksi, joka palveli vapaaehtoisena eversti Manneringin rykmentissä, jolloin en jäänyt hänelle tuntemattomaksi."

"Siinä voin vakuuttaa mr. Brownin samaksi mieheksi", sanoi eversti, "ja lisätä mitä hänen vaatimattomuutensa on saattanut unohtaa, että hän kunnostausi lahjakkaana ja urheana miehenä".

"Sen parempi, eversti hyvä", arveli mr. Pleydell; "mutta tuo koskee yleistä luonnetta — mr. Brownin tulee meille mainita, missä hän on syntynyt".

"Hyvin vaillinaisesti. Kuitenkin olen siinä vahvassa käsityksessä, jonka on kenties syvemmälle juurruttanut mieleeni myöhemmin kokemani kova kohtelu, että minua lapsuudessani helliteltiin suurella huolella ja rakkaudella. Epäselvästi muistan kaunismuotoisen miehen, jota sanoin isäksi, ja kivuloisen naisen, joka kaiketikin oli äitini, mutta se on vain sekavaa ja hämärää muistelua. Niinikään muistan pitkän, laihan, säyseän mustapukuisen miehen, joka opetti minua lukemaan ja vei minua kävelyille; ja luullakseni ihan viimeisellä kerralla —"

Koulumestari ei voinut enää hillitä itseään. Sana sanalta yhä selvemmin nähdessään hyväntekijänsä lapsen palanneen eteensä hän oli mitä työläimmin ponnistellut liikutuksensa pidättelemiseksi; mutta Bertramin lapsuudenmuistojen kääntyessä opettajaan ja hänen toimiinsa, oli hänen pakosta antautuminen tunteittensa valtaan. Hän ponnahti tuoliltaan ja huusi kädet ristissä, vapisevin polvin ja kyynelehtivin silmin: "Harry Bertram! — katsohan minuun — enkö minä ollut se mies?"

"Sama!" huudahti Bertram, kavahtaen seisaalleen kuin äkillisen valon kirkastamana. "Niin — se oli nimeni — ja tuo on vanhan rakkaan opettajani ääni ja muoto!"

Koulumestari heittäysi hänen syliinsä, puristi häntä rintaansa vasten ilon hurmiossa, joka värisytteli hänen koko ruumistaan, nyyhki herkkähermoisesti ja vihdoin, Raamatun kielellä sanoen, korotti äänensä ja itki. Eversti Mannering turvausi nenäliinaansa, Pleydell mursi haventa ja pyyhkieli silmälasejaan, ja kunnon Dinmont huudahti purskahdettuaan kahdesti äänekkääseen niiskutukseen: "Lemmon mies — hän on saanut minut siihen mitä en ole äitimuorin kuolemasta saakka kokenut."

"No, no", sanoi lakimies viimein, "hiljaisuutta oikeudessa. — Meidän on kiistettävä taitavaa riitapuolta vastaan; emme saa ollenkaan hukata aikaa tietojemme keräämisessä — kenties on jotakin tehtävä jo ennen päivän valkenemista — eihän voi tietää."

"Ei, ei, ehtiipä tuon — ehtiipä tuon — mutta kuulkaa, mestari, olen myöntänyt teille riittävän ajan tunteittenne ilmaisemiseen. Minun täytyy julistaa määräaika päättyneeksi — antakaa minun jatkaa tutkintoani."

Koulumestari oli tavanomaisesti kuuliainen, ken tahansa suvaitsikaan hänelle käskyjään antaa. Hän vaipui takaisin tuolilleen, levitti kirjavan nenäliinansa kasvoilleen, varmaankin vastaamaan kreikkalaisen maalaajan huntua, ja näytti ristiin liittyneiden käsiensä liikkeistä päättäen jonkun aikaa kiittävän sielussaan taivaan armoa. Sitte hän nosti silmänsä kaihtimen yli kuin vakautuakseen siitä, että rakas ilmestys ei ollut huvennut ilmaan — sitte jälleen loi katseensa alas ryhtyäkseen uudestaan kiitosrukoukseen, kunnes tunsi itsensä pakottuneeksi tarkkaamaan lakimiestä sen mielenkiinnon vuoksi, jota hänen kysymyksensä herättivät.

"Ja nyt", sanoi mr. Pleydell jonkun aikaa yksityiskohtaisesti tiedusteltuaan hänen aikaisimpia muistojaan, "mr. Bertram, sillä meidän on mielestäni tästälähtein puhuteltava teitä oikealla nimellänne, ilmottaisitteko meille ystävällisesti pienimmänkin seikan, mitä voitte muistaa maastalähtönne tavasta?"

"Tosiaankin, sir, täytyy minun sanoa, että vaikka sen kamalan päivän pääpiirteet ovat unohtumattomasti painuneet mieleeni, on kuitenkin sama kauhu, joka ne muistiini syövytti, jollakin tavoin seottanut ja hämärryttänyt yksityisseikat. Muistan kumminkin olleeni kävelyllä jossakin — luullakseni metsässä —"

"Niin, metsässä olin kävelyllä", jatkoi Bertram, ammoisten ja sekavien mielteiden järjestyessä hänen elpyvässä muistissaan; "ja joku oli mukanani — tämä arvoisa ja lempeä herrasmies luullakseni".

"Olkaa vaiti, mestari, älkääkä keskeytelkö todistajaa", käski Pleydell.
"Ja sitte, sir?" Bertramille.

"Ja sitte, sir", jatkoi Bertram, "olin kuin unennäössä vaihtuvinani hevosen selkään opastajani eteen".

"Ei, ei", huudahti Sampson, "milloinkaan en ole pannut omiakaan raajojani sellaiseen vaaraan, saati sinun!"

"Tämä on kerrassaan sietämätöntä! — Kuulkaa nyt, mestari, jos vielä sanaakaan hiiskutte ennen kuin annan teille luvan, niin luen kolme lausetta Mustastakirjasta, huitaisen kepilläni kolmasti pääni ympäri, peruutan koko tämän yön loihdun ja muutan Harry Bertramin takaisin Vanbeest Browniksi."

"Kunnioitettava ja arvoisa herra", ähkäisi koulumestari, "nöyrästi pyydän anteeksi — se oli vain verbum volens".[60]

"Mutta nolens volens[61] on teidän kammitsoittava kielenne", sääsi
Pleydell.

"Minä pyydän, olkaa hiljaa, mr. Sampson", sanoi eversti; "jälleen löytyneelle ystävällenne on kovin tärkeätä, että te annatte mr. Pleydellin rauhassa jatkaa tiedusteluansa".

"Äkkiä", pitkitti Bertram, "hyökkäsi kimppuumme pari kolme miestä, ja meidät kiskaistiin ratsailta. Muuta en paljoakaan muista, paitsi että yritin pujahtaa pakoon hurjasta rynnistelystä ja jouduin hyvin pitkän vaimon syliin, joka syöksähti pensaikosta ja suojeli minua jonkun aikaa. Kaikki muu on hämminkiä ja kauhua — hämärästi kuvastuu mieleeni meren rantahietikko, luola ja joku voimakas juoma, joka vaivutti minut pitkäksi aikaa uneen. Sanalla sanoen on muistissani pelkkää tyhjyyttä, kunnes muistan ensin elelleeni pahoin kohdeltuna ja puoleksi nälkiintyneenä kajuuttipoikana kuunarissa ja sittemmin koululaisena Hollannissa vanhan kauppiaan kasvattina; hän oli jollakin tavoin kiintynyt minuun."

"Ja mitä selityksiä", kysyi mr. Pleydell, "antoi holhoojanne syntyperästänne?"

"Hyvin lyhyen tiedon", vastasi Bertram, "ja käskyn olla enempää kyselemättä. Minulle sanottiin isäni ottaneen osaa salakuljetukseen Skotlannin itärannikolla ja saaneen surmansa tullimiesten kanssa sattuneessa kahakassa. Hänen hollantilaisten liiketuttaviensa laiva oli muka silloin ollut rannikolla ja osa sen miehistöä mukana ottelussa; he olivat korjanneet minut mukaansa säälistä, koska isäni kuolema jätti minut tyyten turvattomaksi. Vanhemmaksi varttuessani tuntui minusta olevan tuossa jutussa paljonkin omiin muistoihini soveltumatonta, mutta mitä saatoin tehdä? Minulla ei ollut mitään keinoa ottaakseni selvää epäilyksistäni, eikä ainoatakaan ystävää, jonka kanssa olisin voinut niitä pohtia. Tarinani jatkon tietää eversti Mannering: matkustin Intiaan konttoristiksi hollantilaiseen kauppahuoneeseen; liikkeen asiat joutuivat rappiolle — minä siirryin sotilasuralle enkä toivoakseni liene sille vielä häpeäksi ollut."

"Te olette oiva nuori mies, sen osaan teistä taata", virkkoi Pleydell, "ja koska olette niin kauvan ollut isää vailla, niin soisinpa sydämestäni voivani itse julistautua isäksenne. Mutta tuo nuoren Hazlewoodin kohtaus —"

"Pelkkä tapaturma", vakuutti Bertram. "Matkustin Skotlannissa huvikseni, ja viikon ajan asuttuani ystäväni mr. Dinmontin luona, johon hyväksi onnekseni sattumalta tutustuin —"

"Minun hyvää onneani se oli", puuttui puheeseen Dinmont; "turkanen, kaksi konnaa olisi ruhjonut pääkuoreni, ellei hän olisi ehättänyt hätään".

"Pian sen jälkeen kun erosimme minulta rosvottiin matkatavarani, ja Kippletringanissa asuessani tulin tavanneeksi tuon nuoren herrasmiehen. Lähestyessäni tervehtimään miss Manneringia, jonka olin tuntenut Intiassa, mr. Hazlewood halvan asuni johdosta jokseenkin korskeasti käski minun peräytyä ja antoi siten aiheen nujakkaan, josta vahingonlaukaus oli ikävänä seurauksena. — Ja nyt, sir, kun olen vastannut kaikkiin kysymyksiinne —"

"Ei, ei, ette ihan kaikkiin", korjasi Pleydell, merkitsevästi iskien silmää; "muutamia tiedustuksia lykkään huomispäivään, sillä luullakseni on aika lopettaa istunto täksi yötä eli oikeammin aamua".

"No niin, sir", oikaisi nuori mies, "koska olen täksi yöksi varaamiinne kysymyksiin vastannut kaikkiin, niin selittäisittekö ystävällisesti minulle, kuka te olette, kun otatte niin suurta osaa asioihini, ja keneksi minut otatte, koskapa tuloni on tällaista hälinää saanut aikaan?"

"Ka, mitä minuun tulee", vastasi neuvos, "niin olenhan Paulus Pleydell, laillistettu asianajaja Skotlannin tuomioistuimissa. Teistä taasen ei ole helppo sanoa, kuka te tällähaavaa olette, mutta uskon ennen pitkää saavani tervehtiä teitä squire Henry Bertramiksi, Skotlannin vanhimpiin kuuluvan suvun päämieheksi sekä Ellangowanin maaomaisuuden käytön ja tulojen perijäksi. Niin", jatkoi hän, ummistaen silmänsä ja puhuen itsekseen, "meidän täytyy syrjäyttää hänen isänsä ja esittää hänet perilliseksi isoisälleen Lewisille, joka perintösäännöllään teki tilasta sukukartanon — ainoana viisaana miehenä mitä siitä suvusta tiedän".

He olivat nousseet vetäytyäkseen huoneisiinsa yöksi, kun eversti Mannering astui Bertramin luo, tämän seistessä neuvoksen sanoista hämmästyneenä. "Toivotan menestystä mahdollisuuksille", hän sanoi, "joita kohtalo on teille avannut. Minä olin aikoinani isänne ystäviä ja osuin Ellangowanin perheeseen yhtä odottamattomasti kuin te nyt minun, ihan samana yönä, jona te synnyitte. Vähänpä tiesin tästä seikasta, kun — mutta toivoakseni unohtuu epäystävällisyys väliltämme. Uskokaa minua, teidän ilmestymisenne tänne mr. Brownina, elossa ja terveenä on vapauttanut minut mitä painostavimmasta ahdistuksesta; ja periessänne nyt vanhan ystäväni nimen on läsnäolonne mr. Bertramina kaksin verroin tervetullut."

"Manalla molemmat — ja sukuomaisuus myyty, mutta saatanee takaisin. Mitä tahansa tarvitaan oikeutenne saattamiseksi voimaan, siinä olen minä mitä suurimmalla mielihyvällä mukana."

"Ei, se kaikki jättäkääkin minulle", huomautti neuvos; "se on minun ammattini, Heikku, minä ansaitsen siitä rahaa".[62]

"Eihän meikäläisen tietenkään sovi", puheli Dinmont, "puhutella herrasväkeä; mutta jos kapteenin asiata voitaisiin rahalla avitella, ja sanotaanhan, ettei mihinkään juttuun rahatta pääse —"

"Niinpä niin, mutta palkkiostaan kieltäytyessään teidän arvoisuutenne hylkäsi jutunkin, niin että kyllä minä en vain enää teitä lauvantai-iltoina vaivaa — mutta piti sanomani, että matkassani on massissa jonkun verran kultaa, joka on kuin kapteenin omaa, sillä sinä me olemme Ailie ja minä sitä jo entuudestaan pitäneet."

"Ei, ei, Liddesdale — ei ole tarvis, ei vähääkään tarvis — pidä rahasi kartuttaaksesi laumojasi."

"Kartuttaakseniko laumojani? Mr. Pleydell, teidän arvoisuutenne tuntee paljon asioita, mutta ettepä tunne Kaarlolaa — se on jo niin täyteen varustettu, että voimme siitä vuotuisesti kuudensadan naulan paikkeille myydäkin, lihoineen vuotineen — ei, ei."

"Enpä tiedä — herttua ei ole oikein halullinen antamaan tiluksia vuokralle, eikä hän saa luonnoltaan häädetyksi entisiäkään alustalaisia; enkäpä minä itsekään mielelläni kiertelisi antamassa tietoja ja korotuttamassa naapurieni vuokria."

"Jaakolleko? Enhän toki; hän on uppiniskainen jukuri ja kinaileva rajoistaan, joista jo olemme moniaan kerran joutuneet käsirysyyn; mutta lempo minut vieköön, jos Dawstonin Jaakollekaan vääryyttä tekisin."

"Sinä olet kelpo mies", sanoi asianajaja; "käyhän levolle. Takaanpa nukkuvasikin sikeämmin kuin moni mies, joka heittää yltään kirjaillun samettitakin ja pistää kultaompeleisen yömyssyn päähänsä. — Eversti, näen kadonneen lampaamme saaneen kaiken huomionne. Mutta Barnesin täytyy herättää minut kello seitsemältä aamulla, sillä minun palvelijani on unelias nahjus; ja arvaanpa kirjurilleni, Driverille, Clarencen kohtalon koituneen[63] ja hänen jo hukkuneen aamilliseen oluttanne, sillä mrs. Allan lupasi tehdä hänen olonsa mukavaksi ja on kyllä pian havainnut, mitä hän siitä sitoumuksesta odottaa. Hyvää yötä, eversti — hyvää yötä, mestari Sampson — hyvää yötä, Dinmont suoramielinen — hyvää yötä, viimeiseksi kaikista, uusi päämies Bertramien, Mac-Dingawaiein, Knarthien, Arthien, Godfreyien, Dennisien ja Rolandien sekä, viimeisenä ja rakkaimpana nimityksenä, Ellangowanin maitten ja parooniuden käytännön ja tulojen perillinen squire Lewis Bertramin perintösäännön alaisena jälkeläisenä suoraan alenevassa polvessa."

Niin sanoen vanha herra otti kynttilänsä ja läksi huoneesta; seurue hajaantui, koulumestarin vielä kerran syleiltyä "pikku Harry Bertramiaan", joksi hän yhä nimitti kuuden jalan mittaista nuorta soturia.

RAUHAA JA RAKKAUTTA.

Edellisenä iltana määräämällänsä hetkellä istui uupumaton lakimies kelpo takkatulen ja kahden vahakynttilän ääressä, samettilakki päässään ja koruompeleinen silkkinen yönuttu yllään, puuhakkaasti järjestellen muistiinpanojaan Frank Kennedyn murhan todistuskappaleista ja vihjeistä. Oli myös lähetetty pikaviesti kutsumaan mr. Mac-Morlania saapuville Woodbourneen tärkeälle asialle niin joutuin kuin mahdollista. Dinmont ei pitänyt kiirettä nousemisellaan, edellisen illan tapauksista väsyksissään ollen ja huomaten Woodbournen mukavuudet paljoa miellyttävämmiksi kuin Mac-Guffogin. Bertram olisi kärsimättömyydessään saattanut lähteä liikkeelle aikaisemmin, mutta eversti Mannering oli vihjannut aikovansa pistäytyä hänen huoneeseensa aamulla, joten hän ei tahtonut poistua sieltä. Ennen tätä käyntiä oli hän pukeutunut, kun Barnes herransa määräyksestä oli varustanut hänelle kaikkea tarpeellista vaatetavaraa, ja odotti nyt jännittyneenä isäntänsä lupaamaa puhuttelua.

Pian ilmotti kevyt naputus everstin, ja miehet puhelivat kahden kesken kauvan ja molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Kumpainenkin kuitenkin salasi toiseltaan yhden seikan. Mannering ei saanut ilmaistuksi tähtientietäjä-ennustustaan, ja helposti käsitettävistä syistä ei Bertram antanut ilmi rakkaussuhdettansa Juliaan. Muuten oli heidän haastelunsa kaikin puolin avointa ja molemmille mieluista, ja läheni lopuksi everstin puolelta sydämellisyyttäkin. Bertram huolellisesti mukaannutti oman esiintymisensä isäntänsä sävyyn ja tuntui pikemmin kiitollisuudella ja mielihyvällä ottavan vastaan hänen ystävällisyytensä kuin tavottelevan sitä miellyttelyllä.

Miss Bertram oli aamiaishuoneessa, kun Sampson laaposti sisälle kasvot pelkkää hymyä säihkyvinä. Näin harvinainen ilmiö sai Lucyn ensin arvelemaan, että joku oli puijannut häntä kujeella, joka oli hänet saattanut hurmaannuksiin. Istuttuaan jonkun aikaa silmiään kieritellen ja suu avoinna ällistellen hän viimein alotti:

"Tiedänkö?" kertasi Lucy, kykenemättä ollenkaan tajuamaan hänen tarkotustaan.

"Niin, muukalaisesta, tiedättehän, joka saapui eilisiltana kyytivaunuissa — hänestä, joka ampui nuorta Hazlewoodia — ha, ha, ho!" remahti koulumestari, jonka nauru nyt kuulosti hirnumiselta.

"Tosiaankin, mr. Sampson", sanoi hänen oppilaansa, "olette valinnut oudon aiheen iloisuudellenne — minä en ajattele miehestä mitään; toivon vain, että ilkityö oli tapaturmainen ja että meidän ei tarvitse peljätä sen uusiintuvan".

"Toden totta, mr. Sampson", huomautti Lucy hiukan nyreissään, "tepä olette harvinaisen hilpeä tänä aamuna".

"Niin tavattoman sukkelalla päällä, hyvä sir", jatkoi nuori neiti, "että soisin tietäväni iloisuutenne merkityksen mieluummin kuin jääväni sen pelkillä vaikutuksilla hauskutettavaksi".

"Sen saattekin tietää, miss Lucy", vastasi Abel-poloinen. "Muistatteko veljeänne?"

"Hyvä Jumala! kuinka voittekaan kysyä? Yksikään ei tiedä paremmin kuin te, että hän joutui hukkaan samana päivänä, jona minä synnyin."

"Niin oikein, aivan oikein", vastasi koulumestari muiston synkistämänä; "olin kummallisen unohtavainen — niin, niin — totta peräti — mutta arvoisan isänne muistatte?"

"Miten sitä epäilisitte, mr. Sampson? Eihän ole montakaan viikkoa siitä kun —"

"Niin oikein, aivan oikein — niin, totta peräti", vastasi koulumestari, jonka houyhnhmn-nauru[64] vaipui lierkkähermoiseksi tyrskinäksi, "minä en tahdo enää olla sukkelana näiden muistojen vallitessa — mutta katsokaahan luota nuorta miestä!" Bertram astui huoneeseen tällä hetkellä. "Niin, katselkaa häntä tarkoin — hän on isänne ilmi elävä kuva; ja kun Jumala on ottanut teiltä rakkaat vanhempanne — oi lapseni, rakastakaat toinen toistanne!"

"Todellakin isäni kasvot ja ryhti", sopersi Lucy vaaleten. Bertram kiirehti häntä tukemaan, koulumestari hakemaan vettä, pirskotellakseen sitä hänen kasvoilleen; onneksi sai hän pian värinsä takaisin ja pelastui hätäisen virvotuskeinon käyttämisestä, sillä veden olikin koulumestari hädissään laskenut kiehuvasta teekeittiöstä. "Rukoilen teitä sanomaan minulle, mr. Sampson", sanoi tyttö katkonaisesti, mutta juhlallisella äänellä, "onko tämä veljeni?"

"On! on! Miss Lucy, hän on pikku Harry Bertram niin varmasti kuin tuolla taivaalla Jumalan aurinko paistaa!"

"Ja tämä on sisareni?" huudahti Bertram kaiken sen perhehellyyden valtaamana, mikä oli niin kauvan uinaillut hänen povessaan viihdyteltäväänsä vailla.

"On! on! Hän on miss Lucy Bertram", äännähteli Sampson, "jonka saatte huomata minun kehnolla avustuksellani saaneen täydellisen ranskan- ja italian-, mitäpä espanjankielen taidon — perehtyneen puhekielensä lukemiseen ja kirjottamiseen, luvunlaskuun sekä tavalliseen ja kaksinkertaiseen kirjanpitoon — puhumattakaan hänen kyvyistään neulomustöissä ja taloudenhoidossa, joita hän, jokaiselle ansionsa tunnustaakseni, ei ole minun välitykselläni hankkinut, vaan emännöitsijän — enkä myöskään omaksu tiliini hänen soitannollisia saavutuksiaan, joita erään kunnianarvoisan, siveellisen ja kainon sekä lisäksi kovin sukkelan neidin — miss Julia Manneringin — ohjaukset eivät vähäisessä määrässä ole edistäneet — suum cuique tribuito".[65]

"Sinä siis", sanoi Bertram sisarelleen, "olet kaikki mitä minulle on jäänyt! Viime yönä, ja täydellisemmin tänä aamuna, eversti Mannering selitti minulle perheemme vastoinkäymisiä, vaikkei sanonutkaan, että tapaisin sisareni täällä."

"Sen", huomautti Lucy, "hän jätti tämän miehen kerrottavaksi, joka on ystävistä hellimpiä ja uskollisimpia; hän lievensi isäni pitkällistä sairautta, oli saapuvilla hänen kuolemansa hetkellä, eikä kovimmankaan onnen koettelemuksissa suostunut orvosta eriämään".

"Jumala häntä siitä siunatkoon!" lausui Bertram, pudistaen koulumestarin kättä; "hän ansaitsee rakkauden, jolla olen aina hellinyt hänen muistonsa häämyistä ja vajanaista varjoakin lapsuuteni päiviltä säilyneenä".

"Ja Jumala siunatkoon teitä molempia, rakkaat lapseni", toivotti Sampson; "ilman teitä olisin tyytyväisin mielin, jos taivaan tahto olisi se ollut, laskenut pääni levolle multaan isäntäni vierelle".

"Mutta rohkenenpa toivoa", virkkoi Bertram, "että saamme kaikin nähdä parempia päiviä. Kaikki kärsimämme korvautuu, koska taivas on minulle toimittanut keinoja ja ystäviä oikeuteni saattamiseksi voimaan."

"Ystäviäpä todella!" säesti koulumestari, "ja Hänen lähettämiään, kuten oikein sanotte, jota minä aikaisin opetin teidät muistamaan kaiken hyvän antajana. On suuri eversti Mannering Itä-Intiasta, soturi hamasta syntymästään, mutta ei vähemmin syvällisesti oppinut mies, kun hänen vaillinaisia opiskelutilaisuuksiansa ajattelee. On lisäksi suuri asianajaja mr. Pleydell, joka hänkin on syvällisesti oppinut mies, vaikka laskeutuukin opin arvolle sopimattomiin turhuuksiin. On niinikään mr. Andrew Dinmont, jonka en tiedä suurtakaan oppia omaavan, mutta vanhan ajan patriarkkain tavoin hän on taitava siinä, mikä koskee katraita ja laumoja. Lopuksipa olen minäkin, jonka tilaisuudet opin uralla kulkemiseen, ollen suuremmat kuin edellä sanottujen arvoisain henkilöiden, eivät ole, jos minun sopii sanoa, jääneet minulta sikseen, mikäli kehnot lahjani ovat suoneet minun niistä hyötyä. Totisesti, pikku Harry, täytyykin meidän joutuin palata opintoihimme. Minä alotan alkuperusteista — niin, minä kohennan kasvatuksesi kunnolliseksi aina englannin kieliopin oikeasta tiedosta hamaan hepreaankin tai kaldeaan saakka."

Lukija huomannee Sampsonin tällä kertaa suunnattomasti runsassanaisemmaksi kuin tähän asti on ilmennyt. Syynä oli se, että hänen oppilaansa palattua pyrkivät hänen ajatuksensa heti takaisin alkuperäiseen lähtökohtaan, ja hänellä oli sekaannuksissaan mitä innokkain halu ryhtyä jälleen tavauttamaan ja luettamaan nuorta Bertramia. Tämä oli sitä naurettavampaa, kun hän ei Lucyyn nähden omaksunut mitään sellaista holhousvaltaa. Mutta jälkimäinen olikin varttunut hänen katsantonsa alaisena ja vähitellen vapautunut hänen vaaliskelustaan, mikäli oli vuosia vierryt ja tytölle tietoja kertynyt, samalla kun koulumestari oli vaistomaisesti tajunnut oman epätapaisuutensa sievän käytöksen kannalta katsoen. Mutta Harrya hän aluksi useimmiten johtui ajattelemaan jokseenkin siltä kannalta, jolle oli hänet jättänyt.

Samoista elpyvän arvovallan tunteista hän viehtyi hänelle ylenpalttiseen puheliaisuuteen, ja kuten ihmiset harvoin tavallisuuttansa runsaammin puhelevat itseänsä paljastamalta, antoi hänkin puhuttelemiensa selvästi ymmärtää, että joskin hän umpimähkään alistui melkein kenen tahansa mielipiteisiin ja käskyihin, mikäli nämä suvaitsivat sellaisia antaa, niin se tapahtui siinä sisällisessä vakuutuksessa, että opin uralla hän oli verrattomasti ylempänä kuin he kaikki yhteensä. Tällähaavaa se vihjaus kuitenkin sattui tarkkaamattomiin korviin, sillä sisar ja veli olivat liiaksi innostuneet kyselemään ja kuulemaan entisistä oloistaan tietoja, paljoakaan seuratakseen arvoisan koulumestarin haastelua.

Bertramin luota läksi eversti Mannering Julian pukuhuoneeseen ja lähetti pois hänen seuranaisensa. "Isä hyvä", virkkoi tytär hänen tullessaan, "olette unohtanut viimeöisen valvomisemme ja tuskin myöntänyt minulle aikaa hiusteni suorimiseen, vaikka teidän täytyi huomata, kuinka ne nousivat pystyyn ihme-ilmestyksistä".

"Tällä kertaa on minulla asiaa pääsi sisustalle, Julia; ulkopuolen palautan tuotapikaa mrs. Mincingisi hoivaan."

"Hyväinen aika, isä", vastasi miss Mannering, "ajatelkaahan, kuinka sekaannuksissa ovat kaikki aatokseni, ja tekö ne kiireen kautta suorisitte! Jos Mincing menettelisi omassa osassaan samaten, niin hän repisi puolet tukkaa päästäni."

"Sanokin siis", huomautti eversti, "missä sekaannus on, niin koetan sen suoriinnuttaa kaikella hellävaraisuudella".

"No, koetanpahan sitä sentään selvennellä." Hän antoi Bertramin vaiheista ja tulevaisuudentoiveista lyhyen selostuksen, jota Julia kuunteli huonosti salautuvalla jännityksellä. "No", lopetti hänen isänsä, "valaisiko se aatoksiasi asiasta?"

"Hämmensi entistä pahemmin, isä hyvä", sanoi Julia. "Ilmestyy tuollainen nuori mies Intiasta, oltuaan kuolleeksi luultuna, kuin suuri retkeilijä Abulfuaris sisarensa Canzaden ja toimellisen veljensä Hurin luokse. Vertaukseni ontunee hiukan — Canzade oli hänen vaimonsa — mutta Lucy esittäköön toista ja koulumestari toista. Ja sitten esiytyy tuo vilkas skotlantilaisen lakimiehen hulluttelija kuin murhenäytelmän lopussa ivailus. — Ja kuinka hupaista onkaan, jos Lucy saa omaisuutensa takaisin!"

"Minäpä arvelen", huomautti eversti, "jutun salaperäisimmäksi ilmiöksi sitä, että miss Julia Mannering, jonka on täytynyt tietää, mitä mielen ahdistusta hänen isänsä on tuntenut nuoren Brownin eli siis Bertramin kohtalosta, on tavannut hänet Hazlewoodin tapaturman sattuessa eikä kuitenkaan ole sanaakaan hiiskunut isälleen, vaan antanut etsiskellä nuorta miestä epäiltävänä pahantekijänä ja salamurhan yrittäjänä".

Julia oli hätäisesti kerännyt kaiken rohkeutensa kohdatakseen isänsä puhuttelua, mutta ei nyt kyennytkään reipastautumaan; hän painoi äänetönnä päänsä alas, turhaan yritettyään änkätä, ettei hän kohdatessaan muistanut Brownia.

"Ei vastausta! — No, Julia", pitkitti hänen isänsä vakavasti, mutta lempeästi, "salli minun kysyä sinulta, sen ainoanko kerran olet nähnyt Brownin hänen palattuaan Intiasta? — Ei vieläkään vastausta. Minun täytyy siis tietenkin otaksua, että kerta ei ollut ensimäinen. — Yhäti vastaamatta. Julia Mannering, olepas hyvä ja vastaa minulle — tämäkö nuori mies se tuli ikkunasi alle puhelemaan kanssasi sinun asuessasi Mervyn Hallissa? Julia — minä käsken — minä pyydän sinua olemaan suora."

Miss Mannering kohotti päätänsä. "Minä olen ollut, isä — olen kai vieläkin hyvin hupsu — ja sitä tukalampi minun kenties on teidän läsnäollessanne kohdata tuota herrasmiestä, joka on ollut ainakin osallisena hupsuuteeni, vaikkeikaan ihan sen aiheuttajana." —. Hän vaikeni lyhyeen.

"Onko minun siis käsitettävä", kysyi Mannering, "että hän oli serenaadin antajana Mervyn Hallissa?"

Sanantavassa sointui jotakin rohkaisevaa Julialle. "Hän se todellakin oli, isä; ja jos olen kovin väärässä, kuten olen useasti ajatellut, niin on minulla puolustustakin."

"En rohkene sitä nimetä, sir — mutta —" Hän avasi pienen lippaan ja pisti muutamia kirjeitä hänen käteensä; "annan teille nämä, nähdäksenne miten tämä suhde alkoi ja kuka sitä edisti."

Mannering vei käärön ikkunan ääreen — hänen ylpeytensä epäsi etäämmäksi vetäytymisen — ja vilkaisi kirjeitä sieltä täältä, epävakaisin silmin ja kuohuvin tuntein. Mutta stoalaisuus tuli kuitenkin ajoissa hänen avukseen, tuo viisaustiede, joka ylpeydestä versoen kuitenkin usein kantaa hyveen hedelmiä. Hän palasi tyttärensä luo niin lujamielisen näköisenä kuin tunteiltaan sai tekeytyneeksi.

"Sinulla on paljon puolta, Julia, mikäli voin päättää näiden kirjeiden vilkaisusta — olet totellut ainakin toista vanhemmistasi. Omaksukaamme sananparsi, jota koulumestari äskettäin käytti: 'Menneet olkoot menneitä, ja suorat välit vastedes.' — En milloinkaan toru sinua entisestä luottamuksesi puutteesta — arvostele sinä vastaisia aikeitani tekojeni mukaan, joista sinulla tähän asti ei toki liene ollut syytä valittaa. Pidä nämä kirjeet — ne eivät ole olleet minun silmälleni aiottuja, enkä kernaasti lukisi niitä sen pitemmältä kuin olen katsastanut sinun pyynnöstäsi ja puhdistautumiseksesi. Ja olemmeko nyt ystäviä? Tai oikeastaan, ymmärrätkö minua?"

"Voi rakas, jalomielinen isäni", sanoi Julia hänen syliinsä heittäytyen, "miksi olen koskaan hetkeksikään ymmärtänyt teitä väärin?"

"Ei siitä sen enempää, Julia", lausui eversti; "molemmatkin siedämme saada moitetta. Jos ihminen on liian ylpeä vakauttamaan hellyyttä ja luottamusta, joiden hänen käsittääkseen tulisi itsestään esiytyä, niin hänen on kohdattava paljon ja ehkä ansaittuakin pettymystä. On kylliksi, että perheestämme mitä rakkain ja kaivatuin jäsen jo on mennyt manalle minua tuntematta; älköön minulta häipykö lapsen luottamus, jonka tulisi rakastaa minua, jos hän todella itseäänkään rakastaa."

"Oi, ei vaaraa — ei pelkoa siitä!" vastasi Julia; "kunhan minulla vain on teidän hyväksymisenne ja omani, niin ette voi säätää sääntöä niin ankaraa, etten sitä seuraisi".

"No, rakkaani", suudellen häntä otsalle, "emmepä luullakseni pane sinua mihinkään liian sankarilliseen koetukseen. Mitä nuoren herran lähentelyyn tulee, odotan ensiksikin kaiken salavihkaisen kirjeenvaihdon loppuvan; sellaiseen ei voi yksikään nuori nainen hetkeksikään yhtyä alentamatta itseään omissa ja rakastajansakin silmissä. Vaadin kaiken sellaisen salailun taukoamista; jos mr. Bertram haluaa tietää syyn, niin kääntyköön minuun. Mielesi luonnollisesti tekee tietää, mikä koitunee sellaisen vetoamisen tulokseksi. Ensinnäkin tahdon tarkata tämän nuoren miehen luonnetta lähemmältä kuin olosuhteet ja kenties omat ennakkoluulonikin ovat ennen sallineet — myöskin ilahuttaisi minua nähdä hänen syntyperänsä tulevan todistetuksi. En minä ole siitä huolissani, saako hän Ellangowanin hovin, vaikka sellaista seikkaa ei pidetäkään ihan yhdentekevänä missään muualla kuin romaanissa; mutta tokihan Henry Bertram, Ellangowanin perillinen, olkoonpa hänellä hallussaan isiensä omaisuus tahi ei, on kokonaan toista kuin löytölapsi Vanbeest Brown. Mr. Pleydell kertoo hänen esi-isiensä saaneen nimensä historiaan kotimaisten ruhtinaittensa lippuja seuratessaan, meidän isiemme taistellessa Crecyn ja Poitiersin tantereilla. Sanalla sanoen, minä en anna enkä epää hyväksymistäni, mutta odotan sinun korvaavan entiset erehdyksesi; kun voit nykyisin valitettavasti turvautua vain toiseen vanhemmistasi, pyydän sinua täyttämään lapsen velvollisuuden osottamalla minulle sitä luottamusta, jonka voin sanoa koituvan luonnolliseksi tyttären käytökseksi minun sydämellisestä halustani tehdä sinut onnelliseksi."

Puheen ensi osa liikutti Juliaa suuresti; Bertramien ja Manneringien esi-isien ansiovertailu herätti salaista myhäilyä, mutta loppu oli omiaan hellyttämään erityisesti jalomielisyyden tunteille avointa sydäntä. "Ei, isä rakas", hän sanoi kätensä ojentaen, "uskokaa vakuutustani, että tästä hetkestä alkaen olette ensimäinen neuvonantaja kaikista vastaisista väleistäni Browniin — tarkotan Bertramiin, ja että minä en ryhdy mihinkään teidän tietämättänne ja hyväksymättänne. Saanko kysyä — jääkö mr. Bertram vieraaksi Woodbourneen?"

"Jää kyllä", sanoi eversti, "siksi aikaa kuin hänen asiansa tekevät sen suotavaksi".

"Silloin, sir, oivaltanette jo tapahtuneesta, että hän odottaa jotakin selitystä, miksi peruutan — minun täytynee se siksi sanoa — rohkaisun, jota hän saattaa arvella minun suoneen."

"Minä edellytän, Julia", vastasi Mannering, "että hän pitää kunniassa kotiani ja jossain määrin ehkä tajuaa mitä palveluksia haluan hänelle tehdä, eikä siis tahdo seurata mitään menettelytapaa, josta minulla saattaisi olla syytä valittaa; ja sinun edellytän saattavan hänet käsittämään, mitä kumpaiseenkin seikkaan kuuluu."

"Sittepä, sir, ymmärrän teitä, ja näette itseänne ehdottomasti toteltavan."

"Kiitos, rakkaani; huolehtimiseni" — suudellen häntä — "tarkottaa omaa hyvääsi. Pyyhipäs nyt nuo todistajat silmäripsistäsi, niin menemme aamiaiselle."

MEG KUTSUU.

Niiden eri välinäytösten tapahduttua, joiksi voidaan sanoa Woodbournen huonekunnan jäsenten keskuudesta edellisessä luvussa hahmoittamiamme kohtauksia, kokoontui vihdoin aamiaisseurue, Dandieta lukuunottamatta, joka oli noudattanut makuaan ravinnon ja ehkä seurankin valinnassa, nauttimalla mrs. Allanin pöydässä kupillisen konjakkitilkalla vahvennettua teetä, jota vielä lujitti moniahta viipale suunnattoman isoa kylmää reisipaistia. Hänestä pyrki tuntumaan siltä, että hän kykeni kaksin verroin enemmän syömään ja puhumaan tämän kelpo vaimon ja Barnesin kuin vierashuoneen puolella oleilevien isoisten seurassa.

Todellakin oli tämän vähemmän huomattavan seurueen ateria paljoa rattoisempi kuin tuon ylemmän piirin, missä osanottajia enimmäkseen painosti ilmeinen väkinäisyys. Julia ei uskaltanut korottaa ääntään kysyessään Bertramilta, halusiko tämä toisen kupillisen teetä. Bertramista tuntui hämmennyttävältä syödä voileipäänsä Manneringin silmien edessä. Lucy äärimäiseen asti helliessään tunteitaan jälleen löytynyttä veljeänsä kohtaan alkoi ajatella hänen ja Hazlewoodin välistä riitaa. Eversti tunsi kiusallista huolta, joka on luonnollinen ylpeälle mielelle, kun se arvelee pienintäkin ilmettänsä hetkellisestikään muiden valppaan tulkinnan alaiseksi. Lakimies kyllä uutterasti hoiteli ruumiinsa vaatimuksia, mutta oli näköjään harvinaisen totisena, kenties aamuaherruksestaan. Koulumestarin mieliala taasen oli suoranaista hurmiota. Hän katseli Bertramia — katseli Lucya — ynähteli — kikerteli — viuruili — teki kaikenlaisia virheitä säädyllisyyttä vastaan — kaatoi kaiken kerman (ei hullumpi erehdys) puurolautaselleen — heitti teekupillisensa rippeet sokeriastiaan ja lopuksi valeli toisella kiehuvalla kupillisellaan vanhaa Platoa, everstin suosituinta viiriäiskoiraa, mutta tämä otti vuodatusuhrin vastaan ulvaisulla, joka ei ollut hänen viisaustieteelleen kunniaksi.

Everstin tyvenyyttä hieman horjutti tämä viime kompastus. "Toden totta, hyvä ystävä, mr. Sampson, unohdattepa Platon ja Zenokrateen erotuksen."

"Edellinen oli akademikkojen, jälkimäinen stoalaisten johtaja", vastasi koulumestari hiukan huonoksuen everstin oletusta.

"Niin kylläkin, hyvä herraseni, mutta Zenokrates se eitti kivun olevan pahaa, eikä Plato. — Mutta siinäpä tuleekin vastaus Mac-Morlanilta."

Se oli epäsuotuisa. Mrs. Mac-Morlan lähetti kunnioittavat tervehdyksensä ja ilmotti miestänsä yhä pidättelevän muutamien vakavien häiriöiden, joita oli edellisenä yönä sattunut Portanferryssä ja joiden tutkiminen nyt vaati hänen kaiken aikansa.

"No, hyvä olisi ollut meidän tavata Mac-Morlan", puheli asianajaja, "joka itse on järkevä mies ja olisi sitä paitsi toiminut minun neuvomanani. Mutta eipä sentään pahaakaan hätää. Meidän ystävästämme tässä on saatava sui juris[66] — tällähaavaa hän on karannut vanki; lailla on hankala vaatimus häneen, hänestä täytyy tehdä rectus in curia,[67] siinä ensimäinen homma. Sen tarkotuksen saavuttamiseksi, eversti, saatan minä teitä vaunuissanne Hazlewoodin hoviin. Taival ei ole pitkä; me tarjoudumme takaajiksi hänen laskemisestaan vapaalle jalalle, ja olen varma siitä, että pystyn helposti osottamaan mr. — suokoon hän anteeksi — Sir Robert Hazlewoodille takuumme hyväksymisen välttämättömyyden."

"Kaikesta sydämestäni", myöntyi eversti, soitti kelloa ja antoi tarvittavat määräykset. "Ja mikä on seuraavana tehtävänä?"

"Todisteitako!" kummeksui eversti. "Asiahan on päivän selvä; tässä ovat mr. Sampson ja miss Bertram, samaten kuin te itsekin, paikalla tunteneet nuoren miehen hänen isänsä kuvaksi, ja hän itse muistaa kaikki erikoiset seikat tästä maasta siirtymisensä edeltä. Mitä muuta tarvitaan vakaumuksen saamiseksi?"

"Siveelliseen vakaumukseen ei kenties mitään lisää", vastasi kokenut lakimies, "mutta lailliseen toteennäyttämiseen melkoisen paljon. Mr. Bertramin muistelmat ovat pelkkiä hänen omia muistelujansa eivätkä siis kelpaa miksikään todistukseksi hänen omaksi hyväkseen; miss Bertram, oppinut mr. Sampson ja minä voimme ainoastaan sanoa, mitä jokainen edesmenneen Ellangowanin tuntenut on valmis vakuuttamaan, että tämä mies on hänen ilmetty kuvansa. Mutta se ei hänestä tee Ellangowanin poikaa ja anna hänelle kartanoa."

"No, meidän on saatava toimeen nimenomainen tutkinto. Olisivathan nuo mustalaiset — mutta voi! nepä ovat melkein maineettomia lakituvassa — tuskin todistuskelpoisia, ja kaikkein vähimmin Meg Merrilies, joka aikoinaan antoi niin erilaisia selityksiä asiasta ja häpeämättömästi kielsi mitään tietävänsä, kun minä itse häntä siitä kuulustin."

"Meidän täytyy yrittää", vastasi lainoppinut, "niitä todistuksia voidaan kerätä Hollannissa niiden henkilöiden keskuudesta, jotka nuorta ystäväämme kasvattivat. — Mutta heidätkin voipi vaientaa pelko, että kenties joutuvat kuulusteltaviksi tullimiehen murhasta; tai jos puhuvatkin, niin he ovat joko ulkomaalaisia tai kansalaisoikeutensa menettäneitä salakuljettajia. Epäilyn aihetta minulla siis on."

"Luvallanne sanoen, oppinut ja kunnioitettava herra", huomautti koulumestari, "luotan siihen, että Hän, joka on palauttanut pikku Harry Bertramin hänen ystävilleen, ei jätä työtänsä keskeneräiseksi".

"Luotan siihen minäkin, mr. Sampson", vastasi Pleydell; "mutta meidän täytyy käyttää Hänen välikappaleitansa, ja pelkään kohtaavamme enemmän vaikeuksia niiden hankkimisessa kuin ensin ajattelin. — Mutta eipä ole heikko sydän koskaan kaunotartansa voittanut — ja sivumennen sanoen" (syrjään miss Manneringille, Bertramin puhellessa sisarensa kanssa), "tuossapa on teille todistetta Hollannin kunniasta! Kuinka näppäriä nuoria miehiä täytyykään teidän ajatella Leydenin ja Utrechtin valmistavan maailmalle, kun noin säädyllinen ja pulska tulokas ilmestyy Middelburghin kehnoista kouluista?"

"Toden teolla", tokaisi koulumestari kadehtien hollantilaisen opiston mainetta, "toden teolla, mr. Pleydell, tietäkääkin, että minä itse laskin perustan hänen kasvatukselleen".

"Totta kyllä, mestari hyvä", vastasi asianajaja, "sehän epäilemättä selittääkin hänen siron esiintymistapansa — mutta tuolla tulevat vaununne, eversti. Hyvästi, nuori väki! Miss Julia, säilyttäkää sydämenne paluuseeni asti — älkää antako minkään vaarantaa etuoikeuttani, minun ollessani non valens agere".[67]

Heidän vastaanottonsa Hazlewoodin hovissa oli kylmempää ja muodollisempaa kuin tavallista, sillä yleensä paronetti osotti suurta kunnioitusta eversti Manneringia kohtaan, ja mr. Pleydell oli Sir Robertin vanhoja ystäviä, siitä puhumattakaan että hän oli hyvää sukua ja kaikkialla suuressa arvossa. Mutta nyt hänen sävynsä tuntui kuivakiskoiselta ja väkinäiseltä.

"Minä mielellänikin", hän sanoi, "kelpoittaisin takuun siitä huolimatta, että rikos on suoranaisesti matkaan saatettu, toimeen pantu ja tehty Hazlewoodin nuorta Hazlewoodia vastaan; mutta tuo mies on antanut itsestään väärät henkilötiedot ja on kaikin puolin sitä lajia kulkuria, jollaista ei sovi vapauttaa, laskea irti tai päästää valtoimeksi yhteiskunnan niskaan; ja sen vuoksi —"

"Toivoakseni, Sir Robert Hazlewood", sanoi eversti, "ette aio epäillä sanaani, kun vakuutan teille, että hän palveli minun päällikkyyteni alaisena upseerinkokelaana Intiassa?"

"En millään ehdolla tai muotoa. Mutta te sanotte häntä kokelaaksi; hän taasen väittää, vakuuttaa ja inttää olleensa kapteeni tai johtaneensa eskadroonaa teidän rykmentissänne."

"En ole kuullut. Palasin Intiasta perheasiain takia enkä ole sittemmin ollut kovinkaan kiihkeä kuulemaan erityisiä tietoja rykmentistä. Brownin nimikin on niin yleinen, että olen saattanut nähdä hänen ylennyksensä Virallisessa, kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Mutta hänen päälliköltään kyllä saapuu kirje jo parissa päivässä."

"Mutta minulle kerrotaan ja ilmotetaan, mr. Pleydell", vastasi Sir Robert yhä epäröiden, "että hän ei aio tyytyäkään tuohon Brownin nimeen, vaan pyrkii Bertramina vaatimaan Ellangowanin kartanoa sukuperinnökseen".

"Tai sanokoon sellaista kuka hyvänsä", tivasi soturi, "onko silti oikeutta pidättää häntä vankina?"

"Hiljaa, eversti", kielsi lakimies; "olen varma siitä, että te, yhtä vähän kuin minäkään, ette suosisi häntä, jos hän osottautuisi petturiksi. Ja ystävien kesken puhuen, kuka teille sen ilmotti, Sir Robert?"

"No, eräs henkilö vain, mr. Pleydell", vastasi paronetti, "joka on erikoisesti ottanut asiakseen tutkia, seuloa ja selvitellä tätä juttua juurtajaksain — suonette anteeksi, etten häntä lähemmin mainitse".

"Hän sanoo kattilanpaikkurien, mustalaisten ja muun joutoväen keskuudessa supateltavan, että mainitsemani laatuista suunnitelmaa haudotaan, ja että tuo nuori mies, joka on Ellangowan-vainajan äpärä- eli avioton poika, on keksaistu petturin osaan, kun hän osuu näöltään niin suuresti sukuun."

"Oli todellakin, oman ehdottoman tietoni mukaan. Ellangowan toimitti hänet kajuuttipojaksi tai ruudintuojaksi erääseen tullialukseen toimitusmies Bertram-vainajan välityksellä, joka oli hänen sukulaisensa."

"Vai niin, Sir Robert", sanoi lakimies ehättäen puhumaan kärsimättömän soturin edellä, "sepä on tosiaankin uutta. Minä otan tutkiakseni näitä tietoja, ja jos huomaan ne tosiksi, niin emme eversti Mannering ja minä suinkaan puolla miestä. Kun sillävälin olemme kaikin halukkaat pidättämään häntä varalla vastaamaan kaikkiin häntä vastaan nostettaviin kanteisiin, vakuutan teidän menettelevän kerrassaan laittomasti ja joutuvan raskaaseen vastuuseen, jos kieltäydytte ottamasta vastaan takuutamme."

"No, mr. Pleydell", mukautui Sir Robert, joka tunsi neuvoksen mielipiteitten pätevyyden, "koska teidän täytyy parhaiten tietää, ja kun lupaatte luovuttaa miehen —"

"Niin, aivan — sillä ehdolla hyväksyn takuunne, vaikka minun täytyy sanoa, että muuan avulias, hyvänsuopa ja kohtelias naapurini, joka on itsekin saanut lainopillisen kasvatuksen, tänä aamuna antoi minulle vihjauksen tai varotuksen sellaista menettelytapaa vastaan. Häneltä minä kuulin, että nuorukainen oli vapautettu ja päässyt irralleen tai oikeammin karannut vankilasta. Mutta mistä saamme jonkun laatimaan takuusitoumuksen?"

"Hei", sanoi neuvos soittaen kelloa, "lähettäkääpä tänne ylös kirjurini, mr. Driver — mainettani ei haitanne, vaikka itse sanelen kaavan".

Sitoumus laadittiin ja sai allekirjoituksensa, tuomari vahvisti valtuutuksen Brownin laskemisesta vapaalle jalalle, ja vieraat poistuivat.

Kumpainenkin heittäysi omaan soppeensa kyytivaunuissa eikä toviin hiiskunut sanaakaan. Eversti ensimäisenä keskeytti äänettömyyden: "Aiotte siis hyljätä nuorukaisparan heti ensimäisessä ottelussa?"

"Minäkö?" vastasi neuvos; "en hylkää hiuskarvaakaan hänen päästään, vaikka saisin hänen puolestaan ahdistaa niitä ylimpään tuomioistuimeen asti — mutta mitä olisi hyödyttänyt käydä inttelemään vanhan aasin kanssa ja näyttää hänelle kaikki korttinsa? Paljoa parempi olisi, että hän ilmottaisi kuiskaajalleen Glossinille meidän olevan välinpitämättömiä tai penseitä koko jutussa. Sitä paitsi halusin kurkistaa vastustajien peliin."

"Vai niin!" sanoi soturi. "Näenpä siis juonia käytettävän käräjäin kuten sodankin käynnissä. No, ja mitä pidätte heidän taistelurintamastaan?"

"Nerokas!" arveli Pleydell, "mutta tuntuu epätoivoiselta: he yrittävät keksiä liian viekkaita temppuja — yleinen vika sellaisissa tapauksissa".

Heidän keskustellessaan vaunut vierivät nopeasti Woodbournea kohti. Matkalla ei sattunut mitään lukijan huomion arvoista, paitsi että he tapasivat nuoren Hazlewoodin, jolle eversti kertoi Bertramin ihmeellisen ilmestymisen. Tämä riemastui uutisesta ja ratsasti edeltäpäin onnittelemaan miss Bertramia niin suurenmoisesta ja odottamattomasta tapauksesta.

Palaammekin Woodbourneen jääneen seurueen luo. Manneringin lähdettyä puheltiin etupäässä Ellangowanin suvun vaiheista, tiluksista ja entisestä mahtavuudesta. "Isieni tornien juurelle minä siis laskin maihin pari päivää takaperin hyvinkin kulkurin asemaan joutuneena?" ihmetteli Bertram. "Sen murenevat harjatornit ja pimentoiset holvikaaret jo silloinkin kiinnittivät mitä syvällisimmin mieltäni ja herättivät muistoja, joita en kyennyt selventämään. Nyt käynkin siellä uudestaan toisin tuntein, luulenpa myös toisin ja paremmin toivein."

"Älä mene sinne nyt", kielsi hänen sisarensa. "Esi-isiemme talossa asustaa nykyään yhtä kavala kuin vaarallinenkin heittiö, jonka viekkaus ja konnuus täydensi onnettoman isämme häviön ja särki hänen sydämensä."

"Sinä lisäät kiihkoani", vastasi veli, "astua tuon kunnottoman eteen juuri hänen itsellensä varustamassa luolassa — arvelenkin hänet jo nähneeni".

"Mutta teidän täytyy ajatella", huomautti Julia, "jääneenne nyt Lucyn ja minun holhottavaksemme ja olevanne vastuussa meille kaikista liikkeistänne — muistakaa, etten ole suotta ollut kahtatoista tuntia lakimiehen mielitiettynä, ja minä vakuutan teille, että olisi hulluutta yrittää pistäytyä Ellangowaniin juuri nyt. Korkeintaan voin suostua siihen, että yhdessä kävelemme Woodbournen puistokujan päähän ja sieltä kenties saatamme suosiollisesti teitä eräälle valtamaantien kunnaalle asti. Sieltä voitte viehätyttää silmiänne noiden synkkien tornien etäisellä häämyllä, jotka niin voimakkaasti vaikuttivat myötätuntoiseen mielikuvitukseenne."

Retkeilystä sovittiin tuota pikaa, ja viittoihinsa verhoutuneina läksivät neitoset aiotulle suunnalle kapteeni Bertramin saattamina. Oli miellyttävä talviaamu, ja viileä tuulahdus vain virkisti kauniita kävelijöitä eikä heitä puistatellut. Salainen, vaikka sanoin tulkitsematon ystävyyden side solmi neitoset toisiinsa, ja Bertram maksoi saamaansa mielihyvää takaisin, vuoroin kuunnellessaan tietoja omasta suvustaan, vuoroin kertoessaan seikkailujaan Europassa ja Intiassa. Lucy oli ylpeä veljestään sekä hänen luonnonlaatunsa rohkeuden ja miehekkyyden johdosta että hänen urhean esiintymisensä takia niissä monissa vaaroissa, joita hän oli kokenut. Ja isänsä sanoja pohtiessaan ei Julia voinut olla toivoilematta, että se itsenäinen lujuus, joka hänen isästään oli näyttänyt halvan ja alhaissyntyisen Brownin julkeudelta, saisi Ellangowanin jalosukuisessa perillisessä uljuuden, ylevän ryhdin ja aateluuden sorean sävyn.

He saapuivat viimein maantien korkeimmalle kohdalle, Gibbien ahteeksi nimitetylle pikku ylänteelle tai kunnaalle Ellangowanin tiluksien rajalle — paikkaan, jota on tässä kertomuksessa useasti mainittu. Sieltä avautui näkyviin kaunis mäkinä ja laaksoina vaihteleva maisema, jota reunustivat luonnolliset metsät. Näiden tähän vuodenaikaan alastomat oksat elvyttivät seudun yleistä väriä tummanpunaisella kajastuksellaan, kun taasen toisin paikoin istutusmetsäin rivit risteilivät katseen edessä, näytellen skotlantilaisten petäjien tumman vehreyden eri vivahduksia. Parin kolmen penikulman päässä karehti Ellangowanin lahdelma länsituulosen henkäilyssä. Rauniolinnan tornit kohosivat korkealle koko ympäristönsä yläpuolelle ja saivat kirkkaampaa väritystä talviauringolta.

"Tuolla", virkkoi Lucy Bertram etäisyyteen viitaten, "tuolla on esivanhempaimme asuinsija. Jumala tietää, rakas veljeni, etten sinulle kaipaa sitä laajaa valtaa, mikä noiden raunioiden herroilla kerrotaan olleen niin kauvan ja toisinaan kovin väärinkin käytettynä. Mutta oi, jospa näkisin sinun omistavan sellaisia jäännöksiä heidän omaisuudestaan, että saavuttaisit kunniallisen itsenäisyyden ja pääsisit ojentamaan kätesi sukumme vanhojen ja puutteenalaisten auteltavien suojelemiseksi, jotka isä-parkamme kuolema —."

"Se on totta, rakkahin Lucy", vastasi Ellangowanin nuori perillinen; "ja toivoakseni ei sellainen tukalien seikkailujeni päättyminen nyt ole epätodenmukainen, taivaan avulla, joka on meitä tähän asti johdattanut, ja näiden hyvien ystävien kannatuksella, jotka heidän oma jalomielinen sydämensä on saanut asettumaan puolelleni. — Mutta soturina luonnollisestikin katselen melkoisella mielenkiinnolla tuota rapistunutta varustusta; ja jos se juonitteleva roisto, joka nyt on omistajana, rohkenee murenenkaan siitä siirtää —"

Hänet keskeytti Dinmont, joka oli nopeasti lähestynyt heitä tietä pitkin takaa päin: "Kapteeni, kapteeni! teitä kaivataan — teitä kutsuu tulemaan se, jonka tiedätte."

Ja samassa Meg Merrilies kuin maasta nousten kohosi ahteen alta ja seisoi heidän edessään. "Etsin teitä talosta", hän sanoi, "ja tapasin vain hänet" (Dinmontia osottaen), "mutta te olette oikeassa ja minä väärässä. Täällä meidän piti tavata, juuri tässä paikassa, missä silmäni viimeksi näkivät isänne. Muistakaa lupauksenne ja seuratkaa minua."

WARROCHIN KÄRJESSÄ.

Sir Gawainin keijuismorsian oli häijyn äitipuolensa taikomana luultavasti rujompi ja kuten yleensä sanotaan rumempi kuin Meg Merrilies, mutta varmaankaan ei hänellä ollut sitä ylvästä jylhyyttä, jota jälkimäisen kasvonpiirteisiin heijasti kiihtynyt mielikuvitus, niiden luonnostaankin ollessa mieleen painuvat ja ilmehikkäät, ja joka saman sisäisen lieskan ollessa pontimena ilmeni myöskin naiseksi jättiläismoisen ryhdin liikkeissä. Niinpä eivät Pyöreän pöydän ritarit arvatenkaan suuremmalla kauhulla kavahtaneet vihille ilmestynyttä kuvatusta kuin Lucy Bertram ja Julia Mannering tämän galwaylaisen sibyllan äkillistä esiintymistä Ellangowanin tietörmällä.

"Luojan tähden", sanoi Julia ottaen kukkaronsa esille, "antakaa tuolle kauhistavalle vaimolle jotakin ja käskekää hänen mennä".

"Mikä pidättää teitä täällä?" lausui Meg korottaen onton äänensä käreätä ja karmivaa sointua. "Miksi ette tule? Pitääkö hetkenne kutsua teitä kahdesti? Muistatteko valaanne? — kirkonmenoissa tai markkinoilla, häissä tai hautajaisissa", ja hän nosti luisen etusormensa uhkaavaan asentoon.

Bertram kääntyi säikähtyneihin seuralaisiinsa. "Sallikaa minun hetkeksi poistua; minua sitoo lupaus seuraamaan tätä vaimoa."

"Tai mustalaiseen, jolla on joukkueensa metsässä valmiina murhaamaan sinut!" hätäili Lucy.

"Tuopa ei ollut Ellangowanin lapsen lailla puhuttua", virkkoi Meg, rypistäen kulmiansa miss Bertramille. "Pahantekijäthän ovat pahan pelkääjiä."

"Lähteä minun täytyy", vakuutti Bertram, "se on ihan välttämätöntä; odottakaa minua tässä viisi minuuttia".

"Viisi minuuttia?" sanoi mustalainen; "viidessä tunnissakaan ette kenties tänne suoriudu".

"Ei", kielsi Meg, "hänen on tultava matkassanne; sitä varten hän on täällä. Hänen on otettava osaa käsin ja sydämin, ja hyvin hänen sietääkin, sillä hänen riitansa suoriminen olisi voinut käydä teille kalliiksi."

"Se on totta, matami, on kerrassaan", vastasi vakaa lampuoti; "ja ennen kuin käännyn takaisin kapteenin sivulla, osotankin sen säilyneen muistissani".

"Oi, niin!" huudahtivat molemmat neitoset yhtaikaa, "ottakaa mr.
Dinmont mukaan, jos tuota outoa kutsua on noudatettava".

"Noudatettava sitä on kaikella muotoa", vastasi Bertram, "mutta näettehän nyt olevani turvallisesti vartioittu. Hyvästi vähäksi aikaa; menkää kotiin niin joutuin kuin voitte."

Hän puristi sisarensa kättä ja katseillaan hyvästeli vielä hellemmin Juliaa. Hämmästyksen ja pelon miltei tyrmistyttäneinä seurasivat neitoset jännittynein katsein Bertramin ja hänen kumppaninsa sekä eriskummallisen oppaansa kulkua. Viimeksi mainitun pitkä vartalo liikkui talvisen nummen yli niin nopein, pitkin ja vakain askelin, että hän pikemmin näytti lipuvan kuin kävelevän. Bertram ja Dinmont, kookkaita miehiä molemmat, olivat näköjään tuskin hänen mittaisiansa hänen pitemmän pukunsa ja korkean päähineensä takia. Hän asteli suoraan yli kedon, poikkeamatta mutkittelevalle polulle, jonka avulla jalankulkijat karttelivat epätasaisuuksia ja eri suuntiin juoksevia pikku puroja. Pienenevät varjot siten useasti katosivat näkyvistä, painuessaan tuollaisiin notkopaikkoihin, ja taas kohosivat esille. Oli ikäänkuin jotakin pelottavaa ja aaveellista hänen kiireisessä ja polvekkeettomassa kulussaan, joka ei vähääkään välittänyt matkamiehen suuntaa tavallisesti poikkeennuttavista esteistä. Hänen etenemisensä oli yhtä suoraa ja lähes yhtä nopeaakin kuin ilmassa liitävän linnun. Vihdoin he saapuivat siihen luonnollisen metsän tiheikköön, joka ulottui kedon laidalta Derncleughin rotkolle ja purolle asti, ja katosivat sinne.

"Tämä on kerrassaan eriskummallista", sanoi Lucy tovin äänettömyyden jälkeen kumppaniinsa kääntyen; "mitä voi hänellä olla tekemistä tuon vanhan akan kanssa?"

"Se on kovin pelottavaa", vastasi Julia, "ja melkein muistuttaa mieleeni Intiassa kuulemiani tarinoita taikureista, velhoista ja pahoista haltioista. Siellä uskotaan muutamien voivan silmänsä lumouksella hallita uhriensa tahtoa ja määrätä heidän liikkeitään. Mitä saattaakaan veljelläsi olla yhteistä tuon kamalan eukon kanssa, jotta hän jättää meidät ilmeisesti vastoin tahtoaan, totellakseen hänen käskyjään?"

"Ainakin voimme katsoa hänet turvatuksi vaaralta", huomautti Lucy, "sillä hän ei olisi mitenkään kutsunut tuota uskollista Dinmontia, jonka voimaa, urheutta ja häikäilemättömyyttä Henry on niin suuresti ylistellyt, seuraamaan mukana retkelle, jos aikoisi jotakin pahaa hänen ystävälleen. Ja nyt palaammekin kotiin everstin tuloa odottamaan — kenties ehtii Bertram takaisin ennen, mutta muutoin saa eversti harkita, mitä on tehtävä."

Nojautuen siis toinen toisensa käsivarteen, mutta peloissaan ja sekaannuksissaan kuitenkin toisinaan kompastellen, he viimein saapuivat puistokujan päähän, kun samassa kuulivat ratsun tömistelyä takaa päin. He hätkähtivät kaikille äänille herkkinä, mutta näkivätkin suureksi mielihyväkseen nuoren Hazlewoodin.

"Eversti saapuu piammiten", hän sanoi; "minä nelistin edellä tervehtimään miss Bertramia ja sydämeni pohjasta onnittelemaan häntä perheelle sattuneen iloisen tapauksen johdosta. Mieleni tekee tulla esitellyksi kapteeni Bertramille ja kiittää häntä hyvin ansaitusta ojennuksesta, jonka häneltä sai äkkipikaisuuteni ja varomattomuuteni."

"Hän läksi vastikään luotamme", selitti Lucy, "ja tavalla, joka on meitä paljon säikyttänyt".

Juuri silloin vierivät esille everstin vaunut, pysähtyen naisten kohdalle; Mannering ja lainoppinut astuivat maahan ja yhtyivät heihin. Viipymättä ilmottivat nämä uuden levottomuuden aiheen.

"Meg Merrilies taaskin!" ihmetteli eversti. "Hän on kyllä peräti salaperäinen ja selittämätön ilmiö; mutta luullakseni on hänellä Bertramille jotakin sellaista ilmotettavaa, mitä ei aio saattaa meidän tietoomme."

"Lempo tuon löylynlyömän akan periköön", päivitteli neuvos; "miksei hän anna asiain kehittyä tolallaan, prout de lege, vaan tahtoo aina ehättää mukaan omalla tavallaan? Heidän suunnastaan vielä pelkään heidän olevan menossa Ellangowanin maalle — ja tuo Glossinin roisto on meille näyttänyt, mitä konnia hänellä on käytettävissään. Kunhan kelpo Liddesdale riittäisi vartioksi."

"Jos sallitte", huomautti Hazlewood, "niin minäpä hyvin mielelläni ratsastaisin heidän omaksumalleen suunnalle. Olen seudulla niin hyvin tunnettu, etten juuri usko mitään ilkityötä mahdolliseksi minun nähteni, ja pysyttelen siksi varovaisen välimatkan päässä, etten ole näköjäni vaanimassa Megiä enkä häiritsemässä hänen puheluansa."

"Toden totta", huomautti Pleydell syrjään, "ollakseen muutamia vuosia takaperin tuntemani kelmeä koulupojan nulikka, luulenpa nuoresta Hazlewoodista komean miehen koituvankin. Enemmän pelkään uutta lain nimessä ahdistamisen yritystä kuin avointa väkivaltaa, ja siitä tämän nuoren miehen saapuvilla olo pelottaisi sekä Glossinin että hänen kätyrinsä. — No, menkäähän vain, poikaseni — tirkistelkää — tähystelkää — tapaatte heidät jossakin Derncleughin lähistöllä tai hyvin luultavasti Warrochin metsässä."

Hazlewood käänsi ratsunsa. "Palatkaa meille päivälliselle, Hazlewood", huusi eversti. Toinen kumarsi, painoi kannukset hevosen kupeisiin ja nelisti pois.

Palaamme nyt Bertramiin ja Dinmontiin, jotka yhä seurasivat salaperäistä opastansa metsikköjen ja notkojen poikki avoimen kedon ja Derncleughin rauniokylän välillä. Etunenässä kulkiessaan hän ei kertaakaan vilkaissut taakseen seuraajiinsa, paitsi milloin torui heidän vitkasteluaan, vaikka näiden otsalta vuodenajasta huolimatta tippui hiki. Toisin ajoin hän puheli itsekseen sellaisia katkonaisia lauselmia kuin: "Se tapahtuu vanhan huoneen rakentamiseksi uudestaan — kulmakiven laskemiseksi — ja enkö häntä varottanut? Sanoin hänelle olevani syntynyt sen tekemään, vaikkapa olisi isäni pää ollut astumakivenä, saatikka hänen. Minut tuomittiin — silti pysyin aikeessani häkissä ja jalkapuussa; minut karkotettiin — säilytin sen vieraalla maalla; suomittiin — leimattiin polttomerkillä — mutta päätökseni oli syvemmässä kuin yltti raippa tai hehkuva rauta ja nyt on hetki tullut."

"Kapteeni", virkkoi Dinmont puolittain kuiskaten, "ettei hän vain olisi aaveellinen! Hänen sanansa eivät tunnu sattuvan Jumalan nimessä tai muiden ihmisten tapaan. Turkanen, meillä päin väitetään, että niitä on olentoja sellaisiakin."

"Peloissaniko! Minä en piittaa vähän vähääkään", vakuutti vankka maalainen, "olipa hän velho tai paholainen — yhtä kaikki Dandie Dinmontille".

"Vaiti, isäntä", käski Meg ankarasti katsahtaen olkansa yli; "tässäkö muka olisi aika ja paikka teidän puhuaksenne?"

"Mutta, muori hyvä", huomautti Bertram, "kuten minä en vähimmälläkään tavalla epäile teidän vilpittömyyttänne tai ystävyyttänne, jota olen saanut kokea, samaten tulisi vastavuoroon teidän hiukan luottaa minuun — haluaisin tietää, minne meitä viette".

"Siihen on vain yksi vastaus, Henry Bertram", sanoi sibylla. "Vannoin ettei kieleni koskaan kertoisi, mutta en ole sanonut, ettei sormeni koskaan osottaisi. Käykää edelleen ja kohdatkaa onnenne, tai pyörtäkää takaisin ja menettäkää se — siinä kaikki sanottavani".

He laskeusivat rotkoon jokseenkin samalta kohdalta, missä Meg oli viimeksi eronnut Bertramista. Hän pysähtyi hetkeksi sen ison kallion juurelle, jonne Bertram oli nähnyt ruumista haudattavan, ja polkaisi maata, joka kaikesta noudatetusta varovaisuudesta huolimatta osotti äskeisen kaivamisen jälkiä. "Tässä lepää yksi", hän virkahti; "kenties hän piakkoin saapi naapureita".

Hän eteni sitte puroa myöten rauniokylään. Siellä hänen katseensa ilmaisi omituista ja heltynyttä kaihoa, kun hän seisahtui erään vielä pystyssä pysyneen päädyn eteen ja haasteli vähemmän katkonaiseen tapaan, vaikka yhtä juhlallisella sävyllä kuin ennenkin:

"Näettekö tuota mustunutta ja hajoillutta majan seinää? Siinä majassa kattilani kiehui neljäkymmentä vuotta — siellä synnytin kaksitoista komeata poikaa ja tytärtä. Missä ovat he nyt? — missä ovat lehdet, jotka tuota vanhaa saarnia Martinpäivänä koristivat! — länsituuli on sen riipinyt paljaaksi — ja riivitty olen minäkin. Näettekö tuota halavaa? — se on nyt pelkkä mustunut, laho kanto — olen istunut sen juurella monena herttaisena kesäiltana, sen ripustellessa vetreitä kiehkuroitaan lorisevan veden yli. Siellä olen istunut ja" — korottaen ääntään —"pitänyt sinua helmassani, Henry Bertram, ja laulellut sinulle vanhoista parooneista ja heidän verisistä sodistaan. Ei se enää koskaan viheriöitse, eikä Meg Merrilies enää lauluja hyräile, iloisia tai murheellisia. Mutta ettehän unohda häntä, ja rakennutattehan vanhat seinät uudestaan hänen tähtensä? — ja antakaa siellä asua jonkun, joka on kyllin kunnollinen ollakseen toisen maailman asukkaita pelkäämättä. Sillä jos kuolleet ovat konsanaan tulleet elävitten joukkoon takaisin, nähdään minut tässä notkossa monenakin yönä, näiden raihnaitten luitteni maatuessa."

Se mielipuolisuuden ja jylhän mieleninnon sävy, jolla hän nämä viime sanansa lausui, oikea käsivarsi paljaana ja ojennettuna, vasen taivutettuna kauhtanan tummanpunaisten poimujen alle, olisi voinut kelvata itse Siddoninkin[68] harjotelmaksi. "Ja nyt", hän sanoi yhtäkkiä palautuen lyhyeen, tuimaan ja pikaiseen puheentapaan, joka oli hänellä tavallisin, "käykäämme työhön — käykäämme työhön".

Hän kulki edellä korokkeelle, jolla Derncleughin Harja sijaitsi, otti taskustaan ison avaimen ja avasi oven. Sisus oli paremmassa järjestyksessä kuin ennen. "Olen täällä siivonnut", huomautti hän; "voin joutua paarinlaudalle tänne ennen yötä. Vähänpä, vähänpä tulee väkeä Megin peijaisiin, sillä monet kansastamme soimaavat, mitä olen tehnyt ja teen!"

Hän viittasi sitte pöytään, jolle oli kylmää ruokaa järjestetty suurempaa siisteyttä noudattaen kuin olisi osannut Megin tavoista päättäen odottaa. "Syökää", hän sanoi; "tarvitsette sitä vielä illalla".

Bertram maistoi mielen nouteeksi pari suupalaa; Dinmontin ruokahalua ei ollut heikentänyt ihmettely, oudon seikkailun aavistelu eikä aamullinen eine, ja hän esiintyi samana syömärinä kuin aina. Eukko tarjosi lopuksi kumpaisellekin lasillisen konjakkia, jonka Bertram nautti vedellä miedonnettuna ja hänen kumppaninsa paljaaltaan kulautti.

"En sitä joudu tarvitsemaan", vastasi heidän salaperäinen emäntänsä. "Ja teidän on nyt saatava aseita — tyhjin käsin ette voi jatkaa — mutta älkää niitä äkkipikaisesti käyttäkö — ottakaa vangiksi, mutta säästäkää henki — antakaa lain saada omansa — hän saattaa puhua ennen kuolemaansa."

"Kuka vangitaan? kuka saattaa puhua?" kysyi Bertram kummastuneena, ottaen vastaan hänen tarjoamansa parin pistooleja, jotka tarkastaessaan havaitsi ladatuiksi ja piitetyiksi.

"Piit ovat hyvät", sanoi Meg, "ja ruuti kuivaa — tunnen minä tämän työn hyvin".

Sitte hän Bertramin kysymyksiin vastaamatta asesti Dinmontinkin isolla pistoolilla ja pyysi heitä valitsemaan kartut itselleen kasallisesta hyvin epäilyttävän näköisiä kalikoita, jotka hän nosti eräästä sopesta esille. Bertram otti vankan närtteen, kun taasen Dandie omaksui nuijan, joka olisi Herkuleksellekin kelvannut. He läksivät sitte kaikin holvihuoneesta, jolloin Bertram käytti tilaisuutta kuiskatakseen Dinmontille: "Jotakin selittämätöntä on tässä kaikessa — mutta meidän ei tarvitse käyttää näitä aseita, ellemme huomaa siihen välttämätöntä ja laillista aihetta — tehkää valppaasti kuten näette minun tekevän."

Dinmont vastasi ymmärtävällä nyökkäyksellä, ja he seurasivat oppaansa askeleita edelleen, yli märän ja poikki kuivan, pitkin suota ja halki kedon. Hän ohjasi heidät Warrochin metsään samaa latua myöten, jota Ellangowanin omistaja-vainaja oli käyttänyt ratsastaessaan Derncleughiin lastansa etsien Kennedyn murhan onnettomana iltana.

Tultuaan noihin viidakoihin, joissa talvinen tuuli nyt hohisi, tuntui Meg Merrilies pysähtyvän tuokioksi ikäänkuin 'muistelemaan tietä. "Meidän on täsmälleen pysyttävä samalla tolalla", virkahti hän ja läksi samoamaan eteenpäin, mutta enemmän polvitellen ja kaarroksia tehden kuin entisen vakaan ja suoran suuntansa mukaan. Vihdoin hän metsän sokkeloista vei heidät pienelle aholle, jonka epäsäännöllisenä reunustana oli puita ja pensaita. Talvellakin se oli suojainen ja somasti eristynyt pälveke; mutta kevään vehreydellä koristautuneena, maan kohottaessa esille kaikki kukkasensa, pensaitten levittäessä kukkeat lehvänsä sen ympärille ja vesaikon yli nousevien riippakoivujen luodessa pitkät ja lehtevät haaransa katveeksi auringolta, se epäilemättä näytti paikalta, niissä nuorekas runoilija parhaiten saattoi sommitella aikaisinta sonettiaan tai rakastava pari vaihtaa ensimäiset tunteittensa tunnustukset.

Nyt se nähtävästi herätti kokonaan toisenlaisia muistoja. Bertramin otsa synkkeni, ja hän kävi miettiväiseksi, katseltuansa aukiota. Meg virkahti itsekseen: "Tämä on juuri se paikka!" ja loi häneen kolkon syrjäsilmäyksen: "Muistatteko tätä?"

"Niin", jatkoi hänen oppaansa, "ihan tällä kohdalla putosi mies satulasta — minä olin juuri silloin tuon seljapuun takana. Kovasti, kovasti hän ponnisteli, ja kovasti hän huusi armoa — mutta hän oli niiden käsissä, jotka eivät siitä sanasta mitään tienneet! Nyt näytän teille ladun lopun — viime kerralla kuljitte sen minun käsivarsillani."

Hän tunkeusi pitkää ja mutkaista, melkein umpeen kasvanutta uraa myöten edelleen, ja mitään mainittavaa vierua kohtaamatta olivat he äkkiä meren rannassa. Meg asteli hyvin joutuisasti hyökyaallokon ja kallioiden välitse, kunnes saapui muista irralliselle, oudon näköiselle kallionlohkareelle. "Tästä", hän kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä, "tästä löydettiin ruumis".

"Ja luola", supatti Bertram yhtä hiljaa, "on lähellä — viettekö meidät sinne?"

"Vien", vastasi mustalainen päättävällä äänellä. "Rohkaiskaa sydämenne kumpainenkin — seuratkaa minua, kun ryömin sisälle — olen asettanut nuotiorisut siten, että ne kaihtavat teitä. Odottakaa närekasan takana hetkinen, kunnes sanon: Hetki ja mies ovat molemmat tulleet; silloin hyökätkää hänen kimppuunsa, käykää käsivarsiin kiinni ja sitokaa hänet niin että veri kynsien alta tiukkuu."

"Sen totisesti teenkin", vakuutti Henry, "jos hän on olettamani mies —
Jansen?"

"Dinmont, teidän täytyy nyt pysytellä vierelläni", sanoi Bertram, "sillä tuo mies on itse paholainen".

"Sitä ei teidän ole tarvis epäillä", vakuutti vankka talonpoika, "mutta soisinpa muistavani jonkun rukouksen ripenen ennen kuin konttaan velhon perässä tuohon aukkoon, jota hän availee. Olisi karvasta jättää siunattu aurinko ja vapaa ilma, ja mennä tuollaiseen koloon surman suuhun kuin reikäänsä saarrettu kettu. Mutta kylläpä ne sentään ovat kovahampaisia koiria, jotka Dandieta repeloivat; niin että, kuten sanoin, paha minut periköön, jos teidät heitän."

Tämä lausuttiin mahdollisimman hiljaisena supatuksena. Aukko oli nyt raivattu auki. Meg ryömi nelin kontan sisälle, Bertram seurasi häntä, ja jälkijoukkona luisui mukaan Dinmont, luotuaan kaihoksuvan katseen päivänvaloon, jonka siunaukset hän oli hylkäämässä.

ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA.

Siten seurueesta viimeiseksi jääneen rajalaisen pidätti äkkiä kamala käsi, tarttuen häntä jalkaan, kun hän äänetönnä ja ahdistetuin mielin laahasi pitkiä raajojaan maanalaisen käytävän matalasta ja kaitaisesta raosta sisälle. Urhean talonpojan teräksinen sydän oli vähällä herpaantua, ja hän sai vaivoin hillityksi huudon, joka olisi voinut maksaa heidän kaikkien hengen tuossa turvattomassa asennossa ja tilassa. Mutta hän tyytyi kiskaisemaan jalkansa irti odottamattomasta kouraisusta.

"Olkaa hiljaa", virkkoi ääni hänen takanaan, "olen ystävä — Charles
Hazlewood".

Sanat lausuttiin aivan matalalla äänellä, mutta saivat kuitenkin Meg Merriliesin hätkähtämään. Edeltä menneenä oli hän jo ehtinyt onkalon laajennuskohtaan ja noussut seisaalleen. Hän alkoi ikäänkuin estääkseen supatusta kuulumasta murahdella, jupista ja laulella, samalla kahistellen luolaan nyttemmin läjättyjä risuja.

"Ämmä hoi — jeevelin sikiö", murisi Dirk Hatteraickin yrmeä ääni luolansa taustalta, "mitä teet siellä?"

"Rankoja asettelen suojaksesi kylmältä tuulelta, senkin epäkelpo hurjimus. Oletkin nyt kovin sievässä turvassa etkä mistään tiedä; pian on toisin."

"Tuossa on sinulle pullo. Väkesi on hajallaan — paossa — tai punatakkien silpomina."

Kaksinpuhelun aikana olivat Bertram ja Dinmont päässeet luolan sisustaan ja nousseet jaloilleen. Sen rosoisia ja mustahkoja seiniä valaisi ainoastaan hehkuva kekälekasa rautaristikolta, jollaisia käytetään lohen tuulastuksessa öisin. Hiilille viskasi Hatteraick tuon tuostakin kourallisen risuja tai pilkkeitä, mutta roihutessaankin valaisivat ne avaraa onkaloa vain peräti vajavasti, ja kun sen pääasukas lojui ristikon takana, ei hänen ollut helppo nähdä käytävän suulle päin kauvaskaan. Sen vuoksi tunkeutujat, nyt lukumäärältään odottamattomasti kolmeksi lisääntyneinä, eivät irrallisesti heiteltyjen närtteiden takana olleet suuressakaan ilmitulon vaarassa. Dinmont älysi pidätellä Hazlewoodia toisella kädellään taampana, kunnes ehti kuiskaamaan Bertramille: "Ystävä — nuori Hazlewood."

Ei ollut hetki sopiva esittelyn kehittämiseen pitemmälle, ja he seisoivat kaikin hisahtamattomina kuin kalliot ympärillään. Karahkat olivat niin väljästi kasattuja, että he niiden raoista nuotioon päin katsellessaan helposti erottivat, mitä sen läheisyydessä tapahtui. Puhumattakaan näkymön erityisestä siveellisestä mielenkiintoisuudesta ja siihen liittyvästä henkilökohtaisesta vaarallisuudesta, loi sille inhaa jylhyyttä valon ja varjon vaihtelu harvinaisilla nähtävyyksillä vipajavana.

Nuotion tummanpunainen hehku syöksi tuolloin tällöin kirkkaampia tai tummempia tulikieluja, mikäli Dirk Hatteraick käytti parempaa tai huonompaa polttoainesta. Väliin tuprusi tukahuttava sauhu synkkänä pilvenä luolan kattoa kohti, kirkastui sitte vastahakoiseksi ja nyreäksi loimuksi, joka lepattaen kapusi savupylvästä myöten, ja äkkiä leimahti huikaisevaksi roihuksi, ahjon saadessa ahmittavakseen kuivempia risuja tai petäjän pilkkeitä. Sellaisessa oikukkaassa hohteessa he näkivät enemmän tai vähemmän selvästi Hatteraickin, jonka hurjat ja karkeat kasvonpiirteet nyt teki vielä rajummiksi hänen asemansa erikoisuus ja mielensä ankea synkkyys. Hyvin ne olivat sopusoinnussa hänen ylitseen ja ympärillään järeänä kaareutumalla kohoavan muhkuraisen ja Säröilleen kallioseinän kanssa. Meg Merrilies kapsehti hänen ympärillään, milloin valossa, milloin puolittain sauhun tai varjon pimennossa, vastakohtana nuotioon päin istualtaan kumartuvalle Hatteraickille. Liikahtamattomassa asennossaan pysyi tämä alituiseen ainakin hämärästi näkyvissä, naishaamun ilmestyessä ja kadotessa kuin aaveena vilahdellen.

Bertram tunsi Hatteraickin nähdessään verensä kiehuvan. Hän muisti tämän hyvin Jansenina, jonka salakuljettaja oli Kennedyn kuoltua ottanut nimekseen; muisti hän myöskin, että tämä Jansen ja hänen Woodbournessa ammuttu luutnanttinsa Brown olivat olleet hänen lapsuutensa tylyjä sortajia. Liittämällä omiin vaillinaisiin muistoihinsa Manneringin ja Pleydellin kertomukset tiesi Bertram edelleen, että tämä mies oli sen väkivallan sieluna, jolla hänet riistettiin perheestään ja isänmaastaan alttiiksi lukemattomille kärsimyksille ja vaaroille. Katkeria mietteitä tulvi hänen mieleensä, ja hänen oli työläs pidättyä hyökkäämästä esille ja ampumasta Hatteraickia siihen paikkaan.

Tämä ei sentään olisi ollutkaan mikään turvallinen seikkailu. Vipajava lieska ei ainoastaan valaissut konnan vantteraa, jäntäreistä ja leveärintaista ryhtiä, vaan välähdytteli myöskin hänen vyöhönsä pistettyä pistooliparia ja hänen lyömämiekkansa kahvaa. Oli varmaa, että hänen vimmainen hurjuutensa panisi sekä hänen voimansa että aseensa täyteen käytäntöön. Ne eivät kylläkään voineet vetää vertoja kahden sellaisen miehen yhteiselle väelle kuin Bertram itse ja hänen ystävänsä Dinmont olivat, ottamatta lukuun heidän odottamatonta auttajaansa Hazlewoodia, joka oli aseeton ja rakenteeltaan hennompi; mutta tovin mietittyään tunsi Bertram, ettei olisi järkeä eikä urhoollisuutta pyövelin tehtävästä edelle ehättämisessä, ja älysi voivan olla tärkeätä saada Hatteraick elävältä vangiksi. Niinpä taltutti hän vimmastuksensa ja odotti, mitä roiston ja hänen mustalais-oppaansa kesken tapahtuisi.

"Ja miltä tuntuu nyt?" kysyi eukon käreä ja epäsointuinen ääni. "Enkö sanonut näin käyvän — vieläpä tässä samaisessa luolassa, jossa piileksitte teon jälkeen?"

"Wetter und sturm, akan pahalainen!" vastasi Hatteraick, "veisaa hornanmessusi sitte kun sitä tarvitaan. Oletko Glossinia nähnyt?"

"En", vastasi Meg Merrilies; "olet iskenyt harhaan, senkin verenvuodattaja, eikä sinulla nyt ole mitään odotettavissa kiusaajalta".

"Hagel!" noitui konna, "olisinpa hänen kurkussaan kiinni! Ja mitä tässä nyt pitää tehdä?"

"Tehdäkö?" vastasi mustalainen; "kuolla kuin mies tai joutua hirteen kuin koira!"

"On kylvetty, ja kasvanut, ja häkilöitty, ja punottu, Enkö sinulle sanonut, kun rukouksistani huolimatta tahdoit viedä matkassasi pikku Harry Bertramin — enkö sinulle sanonut hänen palaavan täytettyänsä kohtalonsa vierailla mailla yhdenteenkolmatta ikävuoteensa asti? Enkö sanonut vanhan tulen hiipuvan kipinään asti, mutta viriävän uudestaan?"

"Kyllä, muori, sanoit sinä niin", vastasi Hatteraick, ja hänen äänessään tuntui jotakin toivottomuutta sointuvan, "ja donner und blitzen, uskonkin puhuneesi totta! Tuo Ellangowanin junkkari on kaiken aikaa uhkaillut karina edessäni, ja nyt on Glossinin kirottujen vehkeiden takia miehistöni ajettu hajalleen, veneeni tuhotut ja kaiketi lokerttikin anastettu — siihen ei jäänyt väkeä kylliksi edes hoitelemaan purjeita, saati sitä puolustamaan — mutauslauttakin sen olisi saanut vallatuksi. Ja mitä nyt omistajat sanovat? — Hagel und sturm, en enää ikinä rohkene palata Flushingiin."

Keskustelun aikana Meg keräili rohtimia irrallisesti koolle. Ennen kuin vastasi tähän kysymykseen pudotti hän kekäleen rohtimiin, jotka oli ennakolta kastettu johonkin väkinesteeseen, sillä ne leimahtivat silmänräpäyksessä tuleen; häikäisevän kirkas lieskakartio kohahti ihan holvin lakeen asti. Sen noustessa Meg vastasi konnan kysymykseen lujalla ja vakaalla äänellä: "Siksi että hetki on tullut ja mies."

Sovitun merkin saadessaan Bertram ja Dinmont hypähtivät risukasan yli ja ryntäsivät Hatteraickiin käsiksi. Hyökkäyssuunnitelmaa tuntematon Hazlewood oli hiukan myöhäisempi. Roisto oivalsi oitis olevansa kavallettu ja käänsi ensi kostonsa Meg Merriliesiin, laukaisten pistoolinsa häntä kohti. Toinen kaatui päästäen vihlovan ja kamalan huudon, tuskan kirkaisun ja pakahduttavan naurun korahduksen väliltä. "Tiesin näin käyvän", ähkäisi hän.

Bertram kiireissään kompastui kuoppaiseen kalliopohjaan, joka oli luolan lattiana; mutta se oli onnellinen horjahdus, sillä Hatteraickin toinen luoti suhahti hänen ylitseen niin kohdalleen tähdättynä, että se olisi osunut hänen aivoihinsa, jos hän olisi jaloillaan pysynyt. Ennen kuin salakuljettaja ehti siepata toista pistooliansa pääsi Dinmont häneen käsiksi ja yritti pelkin käsivoimin kytkeä alas hänen käsivarsiaan. Mutta niin voimakas oli pahantekijä epätoivoissaan kaikkensa ponnistaen, että hän rajalaisen jättiläismäisestä rynnistyksestä huolimatta laahasi Dinmontin roihuavien tappurain läpi ja oli melkein saanut vedetyksi esille pistoolin, joka olisi saattanut tehdä ripeästä lampuodista lopun, elleivät Bertram ja Hazlewood olisi heittäytyneet hänen avukseen. Vimmatuin tempaisuin he saivat Hatteraickin paiskatuksi maahan, aseettomaksi ja sidotuksi.

Ottelu oli lopussa vajaan minuutin kuluttua, vaikka sen kertominen vaatii jonkun verran aikaa. Ollessaan täydellisesti nujerrettu teki konna vain pari hurjaa ja miltei kouristuksen tapaista rynnistystä, mutta jäi sitten ihan hievahtamattomaksi ja hiiskumattomaksi. "Hän aikoo ainakin karskina kuolla", huohotti Dinmont; "no, en minä sen takia hänestä huonommin ajattele".

Kelpo Dandie samalla ravisteli palavia rohtimia pörhöisestä päällystakistaan ja tuuheasta mustasta tukastaan, joka oli nujakassa hieman kärventynyt. "Hän on nyt alallaan", sanoi Bertram; "jääkää häntä vartioimaan älkääkä antako hänen liikahtaa, kunnes näen onko tämä vaimo-parka hengissä vai kuollut". Hazlewoodin avulla hän kohotti Meg Merriliesin istualleen.

Luoti oli kurkun alapuolelta tunkeutunut rintaan. Siitä ei vuotanut paljoakaan verta näkyviin, mutta sitä arveluttavampana piti sitä ampumavammoja näkemään tottunut Bertram. "Hyvä Jumala! Mitä tekisimmekään poloisen hyväksi?" sanoi hän Hazlewoodille, olosuhteiden syrjäyttäessä kaikenlaisen ennakkoselittelyn tai keskinäisen esittelyn tarpeellisuuden.

"Hevoseni on kytkettynä yläpuolelle metsään", huomautti Hazlewood; "olen pitänyt teitä silmällä jo kaksi tuntia — minä karautan noutamaan luotettavaa apuväkeä. Teidän on sillävälin parempi puolustaa luolan suuta mahdollisilta tulijoilta, kunnes palaan."

Hän riensi pois. Bertram siteli Meg Merriliesin haavan parhaansa mukaan ja asettui lähelle käytävän suuta, viritetty pistooli kädessään; Dinmont yhä vartioitsi Hatteraickia, puristaen häntä rinnuksesta Herkuleen kouraisulla. Luolassa vallitsi haudan hiljaisuus, jota keskeyttivät vain loukkaantuneen vaimon hillitty voihke ja vangin raskas läähätys.

UUSI ELLANGOWAN.

Noin kolmen neljännestunnin kuluttua, vaikka aseman epävarmuus ja vaarallisuus sai ajan tuntumaan kolmin verroin pitemmältä, kuului ulkoa nuoren Hazlewoodin ääni. "Täällä olen", huusi hän, "ja riittävästi väkeä mukanani".

"Tulkaahan sitte sisälle", vastasi Bertram vartionsa päättymisestä hyvinkin huojentuneena. Hazlewood saapui parin kolmen maalaisen kanssa, joista yksi toimi rauhantuomarin apurina. He nostivat ylös Hatteraickin ja kantoivat häntä niin pitkälle kuin käytävän mataloituva korkeus salli; sitte he laskivat hänet seljälleen ja raahata retuuttivat perässään, sillä hän ei millään suostuttelulla taipunut auttamaan kuljetusta omin ponnistuksin. Hän virui äänetönnä ja hervotonna heidän käsissään kuin hengetön ruumis, kykenemättömänä vastustamaan, mutta millään tavoin keventämättäkään heidän hommiaan.

Kun hänet oli riepoteltu päivänvaloon ja pystytetty jaloilleen muutamien luolan ulkopuolelle jääneiden miesten kannattelemaksi, näytti häntä tyrmistyttävän ja huikaisevan äkillinen luolansa pimeyden vaihtuminen. Muiden järjestellessä Meg Merriliesin siirtämistä yrittivät Hatteraickin vartioksi jääneet saada hänet istuutumaan kallionjärkäleelle, joka oli lähellä nousuveden rajaa. Ankara väristys puistutti tuokion hänen rautaista varttansa, kun hän rimpuili vastaan. "Ei siihen — hagel! — ettehän minua toki siihen pakota istumaan?"

Nämä olivat hänen ainoat sanansa, mutta niiden merkitys ja äänessä sointuva tuskainen kauhu ilmaisivat, mitä hänen mielessään liikkui.

Kun myöskin Meg Merrilies oli siirretty luolasta, niin hellävaraisesti kuin päinsä kävi, neuvottelivat he, minne hänet kannettaisiin. Hazlewood oli lähettänyt kutsun lääkärille ja esitti haavottuneen sillävälin kuljetettavaksi lähimpään mökkiin. Mutta tämä huudahti hyvin painavasti: "Ei, ei, ei! Derncleughin Harjalle — Derncleughin Harjalle — henki ei vapaudu tomusta muualla kuin siellä."

"Teidän on luullakseni noudatettava hänen tahtoaan", arveli Bertram; "muutoin pahentaa hänen kiusaantunut mielikuvituksensa haavasta johtuvaa kuumetta".

Niinpä kannettiin hänet holvihuoneeseen. Matkalla näytti hänen mielensä enemmän pohtivan äskeistä kohtausta kuin omaa lähenevää kuolemaansa. "Kolme niitä hyökkäsi hänen päälleen — minä toin nuo kaksi — mutta ken oli kolmas? Varmaankin hän itse, palanneena ottamaan oman kostonsa!"

Hänen mielikuvitukseensa oli ilmeisesti tehnyt voimakkaan vaikutuksen Hazlewoodin odottamaton ilmestyminen, Hatteraickin nopea tihutyö kun ei ollut suonut hänelle aikaa tuntea tulijaa. Usein palasi hän samaan asiaan.

Hazlewood selitti saapumisensa Bertramille, kertoen Manneringin neuvosta pitäneensä heitä jonkun aikaa silmällä. Huomatessaan heidän katoavan luolaan oli hän ryöminyt perässä, aikoen ilmottaa tulonsa ja asiansa. Mutta pimeässä oli hän sattunut kouraisemaan Dinmontia jalasta ja siten ollut aiheuttamaisillaan onnettomuuden, jonka tosiaan oli torjunut vain urhean talonpojan mielenmaltti ja hätääntymättömyys.

Rauniorakennuksen edustalle tultua otti mustalainen esille avaimen. Kantajien astuttua sisälle ja aikoessa laskea hänet vuoteelle sanoi hän huolestuneesti: "Ei, ei! ei niin päin, jalat itään", ja näytti tyytyväiseltä, kun hänen asentonsa käännettiin toisin päin, joten hän tuli lepäämään samoin kuin ruumis oli tapana sijottaa.

"Eikö ole lähellä ketään pappismiestä", kysyi Bertram, "auttamaan tämän onnettoman vaimon hartaudenharjotusta?"

Pitäjän pastori, joka oli ollut Charles Hazlewoodin opettajana, oli monien muiden mukana kuullut huhun, että Kennedyn murhaaja oli saatu kiinni samalla paikalla, missä rikos oli niin monta vuotta takaperin tapahtunut, ja että joku vaimo oli kuolettavasti haavottunut. Sekä uteliaisuudesta että paremminkin velvollisuuden tunnosta oli hän tullut Derncleughin Harjalle ja astui nyt esille. Lääkäri saapui samaan aikaan ja aikoi ryhtyä tutkimaan haavaa; mutta Meg vastusti kumpaisenkin apua.

"Ei ihmisavulla paranneta minun ruumistani eikä pelasteta sieluani. Antakaa minun puhua, mitä minulla on sanottavaa, ja sitte saatte tehdä tahtonne mukaan, minun estämättäni. — Mutta missä on Henry Bertram?" Auttajat, joille tämä nimi oli kauvan ollut vieras, tuijottivat toisiinsa. "Niin", jatkoi hän lujemmalla ja käskevämmällä äänellä, "sanoin Ellangowanin Henry Bertram. Poistukaa valon tieltä ja antakaa minun nähdä hänet."

Kaikkien katseet kääntyivät Bertramiin, tämän lähestyessä kurjaa vuodetta. Haavottunut vaimo tarttui häntä käteen. "Katsokaa häntä", hän sanoi, "kaikki jotka olette konsanaan nähneet hänen isänsä tai isoisänsä, ja todistakaa, eikö hän ole heidän elävä kuvansa!" Väkijoukossa syntyi sorinaa — yhdennäköisyys oli niin selvä, ettei kukaan voinut epäröidä. "Ja nyt kuulkaa minua — ja tuo mies" — viitaten Hatteraickiin, joka jonkun matkan päässä istui merimieskirstulla vartijoineen — "kieltäköön sanojeni totuuden, jos voipi. Tuo on Henry Bertram, entisen Ellangowanin Godfrey Bertramin poika; tuo nuori mies on sama poikalapsi, jonka Dirk Hatteraick ryösti mukaansa Warrochin metsästä samana päivänä, jona hän tullinuuskijan murhasi. Minä olin siellä kuin harhaileva henki — sillä mieleni teki nähdä se metsä ennen kuin seutukunnalta samosimme pois. Pelastin lapsen hengen, ja kovasti, kovasti minä pyytelin ja rukoilin heitä jättämään lapsen minulle. Mutta pois veivät hänet, ja kauvan oltuaan merten takana on hän nyt tullut saamaan omaansa, ja mikä estäisikään häntä? — Minä vannoin säilyttäväni salaisuuden, kunnes hän täyttää yksikolmatta vuotta — tiesin että hänen tuli suorittaa salliman määrä siihen päivään asti. Pidin heille tekemäni valan — mutta itseksenipä vannoin, että jos eläisin näkemään hänen paluunsa päivän, asettaisin hänet isänsä asuinsijaan, vaikka olisi joka askel ihmisen kuolema. Senkin valan olen pitänyt, itse olen yksi askel — hänestä" — Hatteraickiin viitaten — "koituu kohta toinen, ja vielä tulee kolmaskin".

Keskeyttäen pahotteli pappi, ettei tätä ilmotusta alettu perusteellisesti kirjottaa muistiin, ja lääkäri puolestaan vaati saada tutkia haavan ennen kuin potilasta uuvutettaisiin kyselyillä. Nähdessään miesten siirtävän Hatteraickia, jotta huoneessa tehtäisiin tilaa ja lääkäri jäisi häiriintymättömäksi hommaansa, huusi hän lujasti, samalla kohottautuen istualleen vuoteellaan: "Dirk Hatteraick, sinä ja minä emme toisiamme enää tapaa ennen kuin olemme tuomiolla — tunnustatko, mitä sanoin, vai uskallatko sen kieltää?" Toinen käänsi häneen paatuneen katsantonsa, joka ilmaisi mykkää ja taipumatonta uhmaa. "Dirk Hatteraick, uskallatko kieltää, minun vereni tahraamana, ainoatakaan kuolemassani lausumaani sanaa?" Toinen yhä tuijotti häneen kivikovan paatumuksen ja ynseän itsepintaisuuden ilmeellä ja liikutti huuliaan, mutta ei äännähtänytkään. "Hyvästi sitte vain!" sanoi kuoleva, "ja antakoon Jumala sinulle anteeksi — sinun kätesi on sinetinnyt todistukseni. Eläissäni olin tietysti hullu mustalaisen heittiö, suomittu, karkotettu, poltinraudalla leimattu — ovelta ovelle luikkiva mierolainen, jota oli pitäjästä pitäjään kaahattu kuin kulkunarttua — kuka olisi hänen kertomuksestaan välittänyt? Mutta nyt olen kuoleva vaimo, eivätkä sanani satu tien oheen, yhtä vähän kuin multa peittää vertani!"

Hän vaikeni, ja kaikki poistuivat huoneesta, paitsi lääkäri ja pari vaimoihmistä. Hyvin pikaisen tutkimuksen perästä pudisti lääkäri päätänsä ja luovutti pastorille sijansa kuolinvuoteen ääressä.

Muuan poliisikonstaapeli oli pysähdyttänyt valtamaantiellä Kippletringaniin tyhjillään palaavat kyytikärryt, nähden niitä tarvittavan Hatteraickin kuljettamiseksi vankilaan. Kuullessaan mitä Derncleughista kuului jätti ajaja hevosensa erään kuormapojan hoivaan, arvatenkin pikemmin luottaen elukkain kuin niiden kaitsijan vuosiin ja viisauteen, ja riensi täyttä vauhtia katsomaan, kuten sanoi, "mimmoista hauskuutta siellä pidetään". Hän saapui perille juuri kun hetki hetkeltä karttuva alustalaisjoukko ja muu kansa oli Hatteraickin karkeita piirteitä kyllikseen tähysteltyään kääntänyt huomionsa Bertramiin.

Melkein kaikki, mutta etenkin ikämiehet, jotka olivat Ellangowanin nähneet hänen miehuutensa päivinä, tunsivat ja tunnustivat Megin vetoamisen oikeaksi. Mutta skotlantilaiset ovat varovaista kansaa; he muistivat hovin olevan toisen hallussa ja vasta ilmaisivat tunteitaan toisilleen hiljaisina kuiskeina. Ystävämme Jaakko Jabos, kyytimies, tunkeusi keskelle piiriä, mutta tuskin oli hän luonut katseensa Bertramiin, kun hätkähti hämmästyneenä taakse päin, äänekkäästi huudahtaen: "Niin totta kuin ihmisessä on henki, onkin tuossa vanha Ellangowan kuolleista nousseena!"

Tämä ennakolta mitään vaikutuksia saamattoman todistajan julkinen julistus oli juuri se kipinä, mikä tarvittiin sytyttämään yleisön tunteet. Nyt ne puhkesivat raikuviksi huudoiksi: "Eläköön Bertram!" — "Onnea Ellangowanin perilliselle!" — "Jumala hänelle omansa antakoon ja sallikoon hänen elää keskessämme kuten ennen hänen esivanhempansa!"

"Minä olen hovin maalla seitsemänkymmentä vuotta asustanut", huomautti eräs.

"Minä ja minun sukuni olemme asustaneet seitsemänkymmentä ja vieläkin seitsemänkymmentä", kehaisi toinen; "on minulla oikeus tuntea bertramilainen katsanto".

"Minun sukuni on ollut täällä kolmesataa vuotta", sanoi kolmas ukko, "ja myyn vaikka viimeisen lehmäni, jotta näen nuoren lairdin pääsevän oikeuksiinsa".

Vaimoväki on aina ihastuksissaan ihmeellisyyksistä, eikä vähemmin silloin, kun tarinan sankarina on komea nuori mies; hekin siis lisäsivät kimakan huutelunsa yleiseen onnitteluun. "Siunattu olkoon hän — ihan on isänsä kuvainen! — Bertramit ovat aina olleet koko kulmakunnan pelsimenä!"

"Voi, olisipa vain elänyt näkemään tämän päivän hänen äiti-poloisensa, joka kuoli suruun ja epätietoisuuteen hänestä!" huudahti joku naisääni.

"Mutta me autamme häntä omillensa, hyvät ihmiset", huusivat toiset, "ja ennen kuin Glossin saa pitää Ellangowanin kiskommekin hänet sieltä vaikka kynsin!"

Toiset tunkeusivat Dinmontin ympärille, joka mielelläänkin kertoi tietojansa ystävästään ja kerskui kunniasta, mikä hänellä oli ollut paljastuksen auttelijana. Hänet tunsivat useat saapuvilla olevat taatut talonpojat, joten hänen todistuksensa antoi lisää yllykettä yleiselle innostukselle. Olipa tuollainen tunteiden herkkymisen hetki, jolloin Skotlannin kansalta kirsi sulaa kuin kevätlumi ja sen paisuva tulvavirta tempaa tokeet ja sulut mukaansa.

Äkilliset huikkaukset keskeyttivät pastorin hänen rukouksissaan, ja Meg, joka oli vaipunut olemassaolon lopun edellä yleisen horrostilan kohtaukseen, säpsähti äkkiä: "Ettekö kuulleet? — ettekö kuulleet? — hänet on tunnustettu! — hänet on tunnustettu! — vain tätä varten pysyin hengissä. Minä olen syntinen nainen; mutta jos sen toi kiroukseni, niin sen on kirvottanut siunaukseni! Ja nyt minun olisi tehnyt mieleni sanoa enemmän. Mutta se ei käy laatuun. Seis" — hän jatkoi kurkottaen päänsä valon pilkahdusta kohden, joka tunkeusi ikkunana toimivasta kapeasta raosta —, "eikö hän ole tuolla? Väistykää valon tieltä ja antakaa minun hänet vielä kerran nähdä. Mutta pimeys on omissa silmissäni", hän huokasi takaisin valahtaen, vakaasti tähystettyänsä tyhjyyteen; "kaikki on nyt lopussa:

Ja olkialuselleen ojentuen hän hiljaisesti nukahti viimeiseen uneen. Pastori ja lääkäri merkitsivät tarkoin muistiin kaikki mitä hän oli sanonut, pahotellen nyt kovin, etteivät olleet tyystimmin häntä kuulustaneet, mutta kumpainenkin jääden siveellisesti vakuutetuksi hänen paljastuksensa todenperäisyydestä.

Hazlewood oli ensimäinen onnittelemaan Bertramia siitä, että hän nähtävästi nyt piankin pääsisi oikeaan yhteiskunnalliseen asemaansa ja omaa nimeänsä käyttämään. Ympärillä olijat kuulivat Jabosilta, että Bertram oli hänen haavottajansa, ja hänen jalomielisyytensä vaikutti heihin niin innostuttavasti, että he riemukkaissa huudahduksissaan liittivät hänen nimensä Bertramin oheen.

Jotkut kuitenkin tiedustivat kyytimieheltä, miten hän ei ollut tuntenut Bertramia, nähdessään hänet aikaisemmin Kippletringanissa. Siihen hän antoi varsin luonnollisen vastauksen: "Mhyh, Ellangowaniakos minä siinä aattelin? Mutta kun kuulin huudeltavan, että nuori lairdi oli löytynyt, niin se pani minut huomaamaan yhdennäköisyyden. Se olikin selvä kuin päivä, kun sitä vain ensin rupesi katselemaan."

Tämän kohtauksen lopulla alkoi Hatteraickin kovapintaisuus hiukan järkkyä. Hänen nähtiin räväyttelevän silmiään — yrittävän kohottaa sidottuja käsiään vetääkseen hatun otsansa yli — katselevan vihaisesti ja kärsimättömästi tielle, kuin kiihkeästi kaivaten ajoneuvoja, joilla hänet siirrettäisiin paikalta. Vihdoin mr. Hazlewood, aavistellen yleisen kuohunnan kenties suuntautuvan vankiin, määräsi hänet vietäväksi kyytikärryille ja niissä kuljetettavaksi Kippletringaniin mr. Mac-Morlanin lähempää toimenpidettä varten; samalla hän toimitti pikalähetin ilmottamaan tälle, mitä oli tapahtunut.

"Ja nyt", hän sanoi Bertramille, "olisinpa iloissani, jos seuraisitte minua Hazlewoodin hoviin; mutta koska se kenties ei ole teille niin mieluista juuri nyt kuin toivoakseni päivän tai parin kuluttua, niin sallikaakin minun palata kanssanne Woodbourneen. Mutta te olette jalkaisin." — "Jos nuori lairdi ottaisi minun hevoseni!" — "Tai minun", — "Tai minun", tarjoili puolikymmentä ääntä. "Tai minun; se porhaltaa kymmenen penikulmaa tunnissa ilman kannuksia tai raippaa, ja se on nuoren lairdin oma tästä hetkestä, jos hän haluaa sen parhaaksiveroksi, kuten oli muinoin tapana antaa isännälleen." — Bertram kernaasti lainasi hevosen ja kiitteli kansanjoukkoa heidän sydämellisistä toivotuksistaan; kaikki vastasivat hurraamalla ja myötätuntoaan vakuutellen.

Onnellinen omistaja käski yhtä poikaa "käväisemään sen uuden satulan", toista "sukaisemaan hevosen kuivalla olkiviholla", kolmatta "juoksemaan Dan Dunkiesonilta hakemassa lainaksi hänen silatut jalustimensa" ja pahotteli, "ettei ollut aikaa antaa elukalle apetta, jotta nuori lairdi olisi nähnyt sen pistelemässä parhainta vauhtiansa", sillaikaa kun Bertram tarttui pastoria käsivarteen, käveli hänen kanssaan holvihuoneeseen ja sulki oven heidän perässään. Hän silmäili tovin äänettömänä Meg Merriliesin ruumista, sellaisena kuin se lepäsi hänen edessään, kasvonpiirteet kuoleman terottamina, mutta yhä säilyttäen sen tuiman ja tarmokkaan sävyn, joka oli elämässä kannattanut hänen ylemmyyttään sen säännöttömän kansan rajuna johtajattarena, jonka keskuudessa hän oli syntynyt. Nuori soturi kuivasi kyyneleet, joita väkisinkin kihoili hänen silmiinsä, kun hän katseli vainajaa, jonka saattoi sanoa uhranneen henkensä uskollisuudessaan häntä ja hänen sukuansa kohtaan. Hän tarttui sitte pastoria käteen ja kysyi tältä vakavasti, oliko onneton näyttänyt kykenevän omistamaan hänen rukouksilleen sitä huomiota, mitä lähtöään tekevän ihmisen tuli tuntea.

"Hyvä herra", vastasi suopea pappi, "toivoakseni oli vaimoparka kylliksi tajullaan, aistitakseen sanojeni sisällön ja yhtyäkseen niihin. Mutta olkaamme nöyrästi siinä luottamuksessa, että meidät tuomitaan sen mukaan, mikäli meillä on ollut tarjolla uskonnollista ja siveellistä ohjausta. Jossakin määrin voisi häntä ajatella opettamattomaksi pakanaksi, kristityssäkin maassa; ja muistakaamme, että tietämättömän elämän erheiden ja virheiden vastapainona oli omaa etua katsomatonta rakkautta, joka läheni sankaruutta. Uskomme hänet Sen haltuun, joka yksinään voipi punnita rikkomustemme ja hairahdustemme rinnalla ponnistelumme hyveen tolalla, — pelolla uskomme, mutta emme toivoamme heittäen."

"Pyytäisin", sanoi Bertram, "että toimittaisitte tämän onnettoman vaimon kaikilla säädyllisillä menoilla haudatuksi. Minulla on hallussani hänelle kuuluvaa omaisuutta — joka tapauksessa olen vastuussa kuluista — minut saatte kuuluviin Woodbournesta."

Dinmont oli saanut ratsun eräältä tuttavaltaan käytettäväkseen ja hoilasi nyt ulkoa, että kaikki oli valmista heidän palatakseen. Bertram ja Hazlewood lausuivat jäähyväisensä hurraavalle yleisölle, lujasti muistutettuaan nyt useiksi sadoiksi paisunutta väkijoukkoa säilyttämään hyvää järjestystä riemastuksessaan, koska vähäisinkin hillitön innostus voitaisiin tulkita epäedullisesti nuorelle lairdille, joksi kaikki häntä nimittivät.

Heidän ratsastaessaan Derncleughin rauniohökkelien ohi sanoi Dinmont: "Olenpa varma siitä, kapteeni, että omillenne päästyänne ette unohda rakennuttaa pikku majaa tuonne? Hiisi vieköön, tekisinkin sen itse, ellei se olisi paremmissa käsissä. — En siinä sentään asua mielisi sen jälkeen, mitä hän sanoi. Turkanen, vanhan Elspethin minä sinne sijottaisin, hauturin lesken — heikäläiset ovat tottuneet hautoihin ja haamuihin sekä sen semmoisiin."

Rivakka ratsastus toi heidät piankin Woodbourneen. Tieto heidän urotyöstään oli jo kulovalkeana levinnyt laajalle, ja koko ympäristön asukkaat olivat nurmikolla heitä vastassa onnittelujaan hälisten. "Että minut hengissä näet", virkkoi Bertram Lucylle, joka ensimäisenä juoksi häntä vastaan, vaikka Julian katse ennätti hänestäkin edelle, "siitä tulee sinun kiittää näitä kelpo ystäviä".

Punastuksensa ilmaistessa mielihyvää, kiitollisuutta ja ujoutta yhtaikaa niiasi Lucy Hazlewoodille, mutta Dinmontille hän avomielin ojensi kätensä. Kunnon lampuoti ilonsa ihastuksissa johti vapautensa pitemmälle kuin vihje valtuutti, sillä hän painoi kiitoksensa neitosen huulille ja heti paikalla säikähti käyttäytymisensä tökeryyttä. "Herranen aika, armollinen neiti, pyydän anteeksi", hän sanoi; "unohduksissani tuntui siltä kuin olisitte ollut oma lapseni — kapteeni on niin koristelematon, että hän panee toisen unohtamaan itsensä".

Vanha Pleydell astui nyt esille: "Kas, jos tällaisia palkkioita jaellaan —" hän sanoi.

"Seis, seis, mr. Pleydell", keskeytti Julia, "te saitte palkkionne ennakolta — muistakaa eilisiltaa".

"No, tunnustanhan minä saaneeni maksun etukäteen", myönsi asianajaja, "mutta enköpä vain ansaitsekin kaksinkertaista palkkiota sekä miss Bertramilta että teiltä, kun huomenna lopetan Dirk Hatteraickin kuulustamisen — voi hiisi, kylläpä minä häntä puserran! — Saattepa nähdä, eversti, ja te, suulaat neitokaiset, saatte kuulla, jollette näekään."

"Ja arvelette", sanoi Pleydell, "olevan muka hyvinkin luultavaa, että te ette suvaitse? Mutta kyllä uteliaisuutenne teidät opettaa!"

Kepeän lavertelun jatkuessa eversti Mannering esitteli Bertramille vaatimattoman ja miellyttävän näköisen miehen, jolla oli yllään harmaja takki ja liivit, piikkohousut ja pitkävartiset saappaat. "Tämä, mr. Bertram, on mr. Mac-Morlan."

"Jolta sisareni sai kodin, ollessaan kaikkien luonnollisien ystäviensä ja sukulaistensa hylkäämänä", sanoi Bertram sydämellisesti syleillen häntä.

Koulumestari tunkeusi sitte paikalle, irvisteli, hykähteli, päräytti kamalan törähdyksen yrittäessään viheltää ja lopuksi, kykenemättä hillitsemään liikutustaan, juoksi tiehensä tyhjentääkseen sydämessään tulvehtivia tunteita silmistään.

Emme yritäkään kuvailla tämän onnellisen illan riemukasta rauhaa ja rattoa.

OVELA ANSASSA.

Woodbournessa oli seuraavana aamuna aikaisin vilkasta touhua, Kippletringanissa toimitettavaan alustavaan tutkintoon lähtöä valmistettaessa. Kun mr. Pleydell oli aikoinaan niin perusteellisesti seulonut Kennedyn kuoleman salaperäisyyttä ja oli tunnettu alallaan mitä parhaaseen maineeseen päässeenä, pyysivät mr. Mac-Morlan, Sir Robert Hazlewood ja eräs toinen saapuville tullut rauhantuomari häntä toimimaan puheenjohtajana ja ohjaamaan tutkintoa. Eversti Mannering kutsuttiin istuutumaan heidän joukkoonsa. Muutoin oli kuulustelu aivan yksityinen.

Neuvos kävi uudestaan käsiksi entisiin todistuksiin ja kuulustutti niitä toistamiseen. Sitte saivat pastori ja lääkäri tehdä selvää Meg Merriliesin kuolinvuoteellaan lausumista ilmotuksista. Heidän vakuutuksensa mukaan oli hän selvästi, jyrkästi ja useampaan kertaan ilmottanut olleensa silminnäkijänä, kun Hatteraick muutamien miestensä kanssa oli surmannut Kennedyn. Hän oli osunut paikalle sattumalta, ja hänen käsityksensä mukaan oli rikokseen johtanut heidän vimmastumisensa tullivirkamiehen kohdatessaan, kun olivat hänen ilmiantonsa tähden menettäneet aluksensa. Kuoleva oli lisäksi nimennyt elossa olevaksi toisenkin todistajan murhatapaukseen — veljenpoikansa Gabriel Faan, joka oli kieltäytynyt ottamasta osaa rikokseen, — ja lopulta vihjannut jonkun muun olleen rikollisten kanssa liitossa teon jälkeen, mutta siihen olivat hänen voimansa ehtyneet. He eivät unohtaneet mainita hänen vakuutustaan, että hän oli pelastanut lapsen ja että sen riistivät häneltä salakuljettajat Hollantiin viedäkseen. — Kaikki nämä seikat merkittiin tarkasti pöytäkirjaan.

Dirk Hatteraick tuotiin sitte sisälle raskaissa raudoissa, sillä hänen äskeinen pakonsa kehotti erityiseen varovaisuuteen. Häneltä kysyttiin nimeä; hän ei vastannut — ammattia; hän pysyi vaiti — useita muita kysymyksiä tehtiin, hän ei hiiskunut sanaakaan. Pleydell pyyhki silmälasinsa ja tähysteli vankia hyvin tarkasti.

"Onpa siinä julman näköinen mies", hän kuiskasi Manneringille, "mutta, kuten Dogberry[69] sanoo, minä käyn viekkaudella häntä ahdistamaan. — Hei, kutsukaa sisälle Soles — suutarimestari Soles. — Soles, muistatteko mitanneenne muutamia Warrochin metsässä mutaan painuneita jalanjälkiä marrask. — p:nä 17— minun määräyksestäni?" Soles muisti tapauksen täydellisesti. "Katsokaa tuota paperia — onko se teidän mittausluettelonne?" Soles todensi muistilapun. "No, tuossa on pöydällä kenkäpari; mitatkaa se ja katsokaa, pitävätkö ne yhtä minkään tuohon piirtämänne mittauksen kanssa." Suutari totteli, ja selitti niiden täsmälleen vastaavan isointa jalanjälkeä.

"Me saamme näytetyksi toteen", huomautti neuvos syrjään Manneringille, "että nämä Derncleughin raunioista löydetyt kengät olivat Brownin, jonka te ammuitte Woodbournen edustalla. — Nyt, Soles, mitatkaa hyvin tarkasti vangin jalat."

Mies silmäili muistiinpanojansa, sitte mittanauhaansa — tarkasti vielä edellisen mittauksensa toisella. "Ne vastaavat hiuskarvalleen", hän sanoi, "jalanjälkeä, joka on edellistä leveämpi ja lyhempi".

Hatteraick unohti uppiniskaisuutensa. "Jeeveli!" murahti hän, "miten saattoi maassa olla jalanjälkeä, kun oli kirsi kova kuin memeliläisen tukin ydin?"

"Illalla, sen myönnän, kapteeni Hatteraick", vastasi Pleydell, "mutta ei aamupäivällä. Suvaitsisitteko ilmottaa minulle, missä olitte päivänä, jonka muistatte niin tarkoin?"

Hatteraick huomasi kompastuksensa ja tiukensi kovat piirteensä taas itsepintaiseen äänettömyyteen. "Merkitkää kuitenkin pöytäkirjaan hänen huomautuksensa", sanoi Pleydell kirjurille.

Samassa avautui ovi ja useimpain läsnäolijain suureksi kummastukseksi astui esille mr. Gilbert Glossin. Tämä arvoisa herrasmies oli vaanimalla ja vaivihkaa kuuntelemalla saanut selville, ettei häntä ollut nimetty Meg Merriliesin kuolinvuoteellaan lausumassa ilmotuksessa; sehän seikka ei tosin ollut johtunut mistään häntä kohtaan suosiollisesta mielialasta, vaan kuolevan säännöllisen kuulustelun viivähtämisestä ja lopun nopeasta lähenemisestä. Siksi otaksui hän olevansa turvassa kaikelta todistelulta, paitsi mitä Hatteraickin tunnustuksesta saattaisi ilmetä; tätä ehkäistäkseen hän oli päättänyt tekeytyä rohkeaksi ja liittyä virkaveljiinsä konnaa kuulusteltaessa. "Saan kyllä", ajatteli hän, "roiston älyämään, että hänen henkensä riippuu omien ja minun asiaini tallettamisesta tietonaan; sitä paitsi ilmaisee läsnäoloni varmuutta ja viattomuutta. Jos minun täytyy menettää hovi, niin minkäpä sille voipi — mutta paremmin toivon käyvän."

Tullessaan hän ensin kumarsi hyvin syvään Sir Robert, Hazlewoodille. Sir Robert oli alkanut uumoilla, että hänen alhaissyntyinen naapurinsa oli käyttänyt häntä välikappaleenaan; hän taivutti päätänsä jäykästi, otti nuuskaa ja katseli toisaanne.

"Mr. Corsand", tervehti Glossin toista tuomariveikkoaan, "nöyrin palvelijanne".

"Nöyrin palvelijanne, mr. Glossin", vastasi mr. Corsand nuivasti, sovelluttaen katsantonsa regis ad exemplar, paronetin sävyyn nimittäin.

"Mac-Morlan, arvoisa ystävä", pitkitti Glossin, "miten jaksatte — virkavelvollisuuksissanne vain aina?"

"Umph", ynähti rehellinen Mac-Morlan, vähät välittäen kohteliaisuudesta tai tervehdyksestä.

"Eversti Mannering" — syvä kumarrus ja siihen keveä pään liike vastauksena — "ja mr. Pleydell" — toinen syvä kumarrus —, "en olisi rohjennut toivoa teidän avustustanne meikäläisille maalaisille tähän aikaan käräjäkautta".

Pleydell otti nuuskaa ja silmäili häntä yhtä ovelalla kuin ivallisellakin katseella. "Opetanpa hänelle", huomautti hän syrjään Manneringille, "vanhan varotuksen arvon: Ne accesseris in consilium antequam voceris".[70]

"Mutta kenties tulen epäaikaisesti, hyvät herrat?" kysäisi Glossin, joka ei voinut olla huomaamatta vastaanottonsa kylmäkiskoisuutta. "Onko tämä avoin kokous?"

"Minä puolestani", selitti mr. Pleydell, "en pidä tuloanne häiritsevänä, mr. Glossin, vaan päinvastoin en ole eläissäni ollut niin hyvilläni tapaamisestanne, varsinkin kun ajattelen, että meillä olisi joka tapauksessa ollut aihetta pyytää teidän suosiollista seuraanne päivän mittaan".

"No niin, hyvät herrat", puheli Glossin, vetäen tuolinsa pöydän ääreen ja alkaen pöyhiä papereita, "missä asti ollaan? — olemmeko pitkällekin päässeet? — missä ovat kuulustelutodisteet?"

"Kirjuri, antakaa minulle kaikki nuo paperit", pyysi mr. Pleydell; "minulla on omituinen tapa järjestellä asiakirjojani, mr. Glossin; sekoan, jos joku toinen niihin kajoaa — mutta myöhemmällä kyllä tarvitsen apuanne".

Siten toimettomuuteen pakotettuna Glossin loi syrjäsilmäyksen Dirk Hatteraickiin, mutta ei kyennyt hänen synkeästä murjotuksestaan muuta lukemaan kuin kiukkua ja vihaa kaikkiin ympärillä olijoihin. "Mutta, hyvät herrat", huomautti Glossin, "onko ihan oikein pitää tuota mies-poloista noin raskaissa kahleissa, kun hänet on tuotu pelkkään poliisitutkintoon?"

Tämä oli ystävällisen merkkilipun kohottamista vangille. "Hän on karannut kerran ennen", vastasi Mac-Morlan kuivasti, ja Glossin vaikeni.

Bertram kutsuttiin nyt esille, ja Glossinin hämmennykseksi tervehtivät häntä mitä ystävällisimmin kaikki läsnäolijat, vieläpä myöskin Sir Robert Hazlewood. Hän kertoi lapsuudenmuistonsa sillä suoruudella ja sanojen huolellisuudella, joka antoi parhaat takeet hänen vilpittömyydestään. "Tämä näyttää olevan pikemmin siviili- kuin rikoskysymys", tokaisi Glossin nousten seisaalle; "ja koska ette voi olla tietämättä, hyvät herrat, mitä vaikutusta tuon nuoren miehen uskottelulla olisi minun omaisuus-etuuksiini, niin poistunkin mieluummin".

"Ei, hyvä herra", epäsi mr. Pleydell, "me emme millään muotoa tule toimeen ilman teitä. Mutta minkätähden sanotte tämän nuoren miehen vaatimuksia uskotteluksi? — En tarkota kalastella vastaväitöksiänne, jos teillä niitä on, mutta —"

"Mr. Pleydell", vastasi Glossin, "mieleni tekee aina toimia avoimesti, ja voinpa heti paikalla selittää asian. — Tuo nuori mies, jonka oletan edesmenneen Ellangowanin aviottomaksi pojaksi, on kierrellyt seutukunnalla muutamia viikkoja eri nimillä, yksissä juonin erään kurjan, sekapäisen akan kanssa, joka kuuluu viime nujakassa tulleen ammutuksi, ja apunansa muita mustalaisia, kattilanpaikkureita ja sen sellaisia, sekä muuan iso liddesdalelainen moukan hölmö, yllytellen alustalaisia heidän isäntiänsä vastaan, jotka, kuten Hazlewoodin Sir Robert Hazlewood tietää —"

"En tahdo teitä keskeyttää, mr. Glossin", tokaisi Pleydell, "kysyn vain, keneksi te tämän nuoren miehen sanotte?"

"Ka, minä sanon", vastasi Glossin, "ja tuo mies" — Hatteraickiin katsahtaen — "varmaankin tietää, että hän on edesmenneen Ellangowanin avioton poika erään Janet Lightoheelin kanssa, joka meni jälkeenpäin Annanin lähistölle naimisiin laivapuuseppä Hewitille. Hänen nimensä on Godfrey Bertram Hewit, jolla nimellä hänet merkittiin 'Royal Garoline'-tullipurren kirjoihin".

"Vai niin?" sanoi Pleydell. "Varsin uskottava juttu! Mutta pysähtymättäkään muutamiin silmien, hipiän ja muun sellaisen eroavaisuuksiin — olkaa hyvä ja käykää tänne, sir." Nuori merimies astui esille. "Tässä", jatkoi neuvos, "on oikea mies, Godfrey Bertram Hewit, saapuneena eilen illalla Antiguasta Liverpoolin kautta, Länsi-Intiassa kulkevan kauppalaivan perämies ja hyvällä uralla maailmassa, vaikka hän tuli siihen hiukan säännöttömällä tavalla".

Muiden tuomarien puhutellessa tätä nuorta miestä Pleydell otti pöydältä paperien seasta käteensä Hatteraickin vanhan lompakon. Salakuljettajan omituinen katse sai terävä-älyisen lakimiehen ajattelemaan, että siinä oli jotakin huomioon otettavaa. Sen vuoksi hän otti siinä olleet paperit vielä tutkittavakseen, laskien lompakon pöydälle, mutta havaitsi heti, että vangin mielenkiinto etsintään oli laimentunut. "Lompakossa täytyy yhäti olla jotakin merkillistä", ajatteli Pleydell ja alkoi sitä jälleen tutkistella, kunnes perinpohjaisesti penkoessaan keksi pahvin ja nahan välistä halkeaman, josta veti esille kolme pientä paperisuikaletta. Pleydell pyysi nyt Glossiniin kääntyen tätä mainitsemaan heille, oliko hän ollut apuna Kennedyn ruumiin ja isäntänsä lapsen etsinnässä onnettomuuspäivänä.

"On sentään merkillistä", huomautti asianajaja, "että vaikka te kuuluitte Ellangowanin huonekuntaan, en muista olleenne kuulusteltavana tai edes näyttäytyneenne minulle koko tutkimuksen aikana?"

"Minun oli matkustettava Lontooseen", vastasi Glossin, "kovin tähdellisellä asialla tuon surullisen tapauksen jälkeisenä aamuna".

"Kirjuri", käski Pleydell, "merkitkää pöytäkirjaan se vastaus. — Oletan asiananne, mr. Glossin, olleen muuttaa rahaksi nämä kolme hrain Vanbeest ja Vanbruggenin maksettavaksi asettamaanne vekseliä, jotka heidän puolestaan on ihan murhapäivänä tunnustanut Dirk Hatteraick. Onnittelen teitä siitä, että ne on täydesti suoritettu, kuten jälkimerkinnästä huomaan. Luullakseni olivat mahdollisuudet sitä vastaan." Glossin näytti nolostuneelta. "Tämä alkuperäinen todistuskappale", jatkoi mr. Pleydell, "vahvistaa sen selonteon, jonka on antanut teidän käyttäytymisestänne tuossa tilaisuudessa eräs Gabriel Faa. Hän on nyt pidätettynä hallussamme ja kuuli koko sopimuksenhieronnan teidän ja tuon arvoisan vangin kesken. — Onko teillä mitään selitystä annettavana?"

"Mr. Pleydell", vastasi Glossin hyvin levollisena pysyen, "varmaankaan ette minun asiamiehenäni neuvoisi minua hetken kiireessä vastaamaan syytökseen, jota ihmiskunnan kurjimmat hulttiot näyttävät olevan valmiit pattovaloilla vahvistamaan".

"Minun neuvoni", selitti neuvos, "määräisi käsitykseni viattomuudestanne tai syyllisyydestänne. Teidän kohdassanne arvelen teidän noudattavan viisainta menettelyä; mutta käsitättehän, että teidät on pidätettävä?"

"Pidätettävä? Mistä hyvästä, sir?" vastasi Glossin. "Murhastako syytettynä?"

"Suokaa anteeksi", väitti Pleydell, "se on plagium, ja plagium on törkeitä rikoksia".

"Sallikaa minun huomauttaa, mr. Pleydell, että ennakkotapauksia mainitaan vain yksi, Torrence ja Waldie. Hehän olivat ruumiinvarkaita, jotka olivat luvanneet joillekuille nuorille lääkäreille hankkia lapsen ruumiin. Ollen kunniasitoumuksessa tilaajillensa he mieluummin kuin tärvelivät opiskelijain iltaluennon varastivat elävän lapsen, tappoivat sen ja möivät ruumiin kolmesta shillingistä kuudesta pennystä. Heidät hirtettiin, mutta tuomion perusteena oli murha eikä plagium. Siviililakinne on viehättänyt teidät hieman liian pitkälle."

"No niin, sir; mutta toistaiseksi on mr. Mac-Morlanin kuitenkin lähetettävä teidät piirivankilaan, jos tuo nuori mies vahvistaa kertomuksensa todeksi. — Oikeudenpalvelijat, viekää pois mr. Glossin ja Hatteraick, ja vartioitkaa heitä erillään."

Gabriel mustalainen tuli sitten kuultavaksi. Hän kertoi selkeästi, miten hän karkasi kapteeni Pritchardin aluksesta ja taistelussa liittyi salakuljettajiin. Nähdessään laivansa joutuneen hylyksi Dirk Hatteraick sytytti sen tuleen. Savun suojassa hän miehistönsä kanssa ja osan tavaroitakin pelastaen pujahti luolaan, jossa aikoivat piileksiä yön tuloon asti. Hatteraick itse, hänen perämiehensä Vanbeest Brown ja kolme muuta, todistaja niistä yhtenä, menivät läheiseen metsään tavottamaan muutamia lähistöllä liikkuvia ystäviään. Odottamattaan he kohtasivat Kennedyn, ja Hatteraick ja Brown, jotka tiesivät tullivirkamiehen vastoinkäymisensä tuottajaksi, päättivät hänet surmata. Todistaja näki heidän käyvän käsiksi uhriinsa ja laahaavan hänet metsään, mutta ei ollut ottanut osaa hyökkäykseen eikä seurannut sen päättymistä.

Hän palasi luolaan toisen kautta ja tapasi siellä jälleen Hatteraickin kumppaneineen. Kapteeni parhaillaan kuvaili, miten hän ja Brown olivat työntäneet ison kallionlohkareen alas Kennedyn maatessa voihkien rantahietikolla, kun samassa Glossin äkkiä ilmestyi heidän keskelleen. Todistaja oli kuulemassa koko sopimusta, jolla Hatteraick osti hänen vaitiolonsa. Nuoresta Bertramista kykeni todistaja tekemään selvää aina siihen asti kun tämä matkusti Intiaan; sen jälkeen ei ollut häntä nähnyt, kunnes odottamattaan tapasi hänet Liddesdalessa. Gabriel Faa oli viipymättä lähettänyt tiedon tädilleen Meg Merriliesille sekä myöskin Hatteraickille, jonka tiesi silloin olevan rannikolla; mutta jälkimäistä toimenpidettä oli hänen tätinsä pahaksunut. Meg Merrilies oli paikalla julistanut tekevänsä kaiken voitavansa auttaakseen nuorta Ellangowania hänen oikeuksiinsa, vaikkapa sitä varten olisi annettava ilmi Dirk Hatteraick, ja monet heimon jäsenet olivat hänelle avullisina kuten todistaja itsekin, uskoen hänellä olevan yliluonnollisia ilmestyksiä.

Samassa tarkotuksessa oli hänen luullakseen Meg antanut Bertramille heimon aartehiston, joka oli hänen talletettavanaan. Megin nimenomaisesta käskystä sekaantui kolme tai neljä mustalaista joukkoon, joka ryntäsi tullihuoneeseen, vapauttaakseen Bertramin, minkä olikin todistaja saanut aikaan. Megin määräyksiä totellessaan ei hän sanonut heidän yrittäneenkään punnita niiden sopivaisuutta tai järkevyyttä, heimo kun piti häntä niin suuressa kunniassa, ettei moinen arvosteleminen tullut mieleenkään. Edelleen kuulusteltuna lisäsi todistaja tätinsä aina kertoneen, että Harry Bertram kantoi kaulassaan kapinetta, joka todistaisi hänen syntyperänsä. Se muka oli erään oxfordilaisen oppineen hänelle tekemä taika, ja Meg juurrutti salakuljettajiin sen käsityksen, että sen riistäminen lapselta tuottaisi haaksirikon.

Bertram veti esille pienen samettikotelon, jota sanoi kantaneensa kaulassaan aikaisimmasta lapsuudestaan asti, ensin säilyttäen sitä taikauskoisesta kunnioituksesta ja sittemmin siinä toiveessa, että siitä saattaisi joskus olla apua hänen syntynsä selvittelyssä. Kotelo avattiin; siinä oli sinisestä silkistä käärö, josta otettiin esille syntymähetken tähtiasennon merkityslaskelma. Tätä paperia tarkastaessaan eversti Mannering heti myönsi sen omaksi laatimakseen; mitä pätevimmin vahvisti hän, että sen omistajan täytyi ehdottomasti olla Ellangowanin nuori perillinen, kertoen ensin esiintyneensä maassa tähtientietäjänä.

"Ja nyt", sanoi Pleydell, "laatikaahan käsky Hatteraickin ja Glossinin lähettämiseksi vankilaan vastaista oikeudellista käsittelyä odottamaan. Säälittelen sentään Glossinia", lisäsi hän.

"Minunpa mielestäni", huomautti Mannering, "hän on verrattomasti vähemmän säälin arvoinen noista kahdesta. Tuo toinen on urhea mies, vaikka kova kuin pii."

"On varsin luonnollista, eversti", vastasi asianajaja, "että teidän harrastustanne herättää konna ja minun heittiö — se on ammatillista vaistia vain — mutta sanonpa, että Glossinista olisi sukeutunut oiva lakimies, jollei hänellä olisi ollut niin voimakkaita taipumuksia ammattinsa veijarimaiseen puoleen".

"Pahat kielet sanoisivat", arveli Mannering, "ettei hän sen puolesta olisi huonompi lakimies".

"Silloin ne vainen valehtelisivatkin", vastasi Pleydell, "kuten tavallista. Laki on kuin laudanum; on paljoa helpompi käytellä sitä puoskarin tavoin kuin oppia sovelluttamaan sitä kuten lääkäri."

RANGAISTUS.

Piirikunnan vankila oli niitä vanhanaikaisia tyrmiä, joita on viime vuosiin asti Skotlannin häpeänä säilynyt. Vankien saavuttua sinne vartijoinensa asetettiin Hatteraick niin sanottuun hengeltä tuomittujen osastoon, hänen hurjuutensa ja voimakkuutensa kun olivat hyvin tunnetut. Tämä oli tilava huone vankilan ylikerrassa. Noin miehen olkavarren vahvuinen pyöreä rautakanki kulki vaakasuorassa huoneen poikki kuusi tuumaa korkealla permannosta; sen molemmat päät oli lujasti iskostettu seiniin. Hatteraickin nilkat kytkettiin jalkarautoihin, ja nämä kiinnitettiin neljän jalan mittaisilla ketjuilla isoon rautarenkaaseen, joka solui mainittua rautakankea pitkin. Siten saattoi vanki kompuroida kangen suunnassa kahden seinän väliä, mutta ei päässyt etenemään siitä minnekään päin pitemmälle kuin lyhyet ketjut sallivat. Jalkojen tultua tuolla tavoin kahlituiksi irrotti vartija käsiraudat ja jätti vangin muussa suhteessa vapaaksi. Lähelle rautakankea asetettiin makuulava, jotta vanki sai mielensä mukaan laskeutua levolle, yhä pysyen kytkyimessään.

Hatteraick ei ollut pitkää aikaa tässä talletuspaikassaan viettänyt, kun Glossin saapui samaan vankilaan. Arvonsa ja sivistyksensä mukaisessa suhteessa hän sai kahlehtimattomana siistimmän huoneen asunnokseen, joutuen Mac-Guffogin valvottavaksi, joka oli toiminut täällä alivartijana sitte kun roskaväki oli Portanferryn ojennuslaitoksen tuhonnut. Tultuaan suljetuksi huoneeseensa ja jäätyään yksikseen rauhassa aprikoimaan kaikkia epäsuotuisia ja myötäisiä mahdollisuuksiaan ei hän voinut taipua pitämään peliänsä toivottomana.

"Hovi on mennyttä", tuumi hän; "sitä ei voi auttaa, ja Pleydell ja Mac-Morlan tietenkin kutistavat minun korvausvaatimukseni peräti vähään. Hyvä maineeni — mutta jos hengissä ja vapaana pääsen tästä, niin haalinpa vielä rahaakin ja kiillotan sen kuntoon jälleen. En tullinuuskijan jutusta tiennyt ennen kuin konna oli kolttosensa tehnyt, ja vaikka minulla oli salakuljetustavarasta hyötyä; niin sepä ei ole törkeätä rikosta. Mutta lapsenryöstö — siinä ne käyvät minuun tiukemmin kiinni. Annahan kun mietin: tuo Bertram oli siihen aikaan lapsi — hänen todistuksensa täytyy olla puutteellista — toinen mies on karkuri, mustalainen ja pahantekijä — Meg Merrilies, senkin ruoja, on kuollut. Niitä kirottuja vekseleitä! Hatteraick toi ne mukanaan varmaankin siltä varalta, että voisi uhkailla minua tai kiristää minulta rahaa. Minun täytyy yrittää tavata sitä roistoa, saada hänet pysymään lujana, taivutella hänet panemaan jutulle joku muu väritys."

Mieli tulvillaan tulevaisen petturuuden suunnitelmia entisen kunnottomuuden peittämiseksi käytti hän aikansa niiden järjestelyyn ja sommitteluun, kunnes Mac-Guffog toi illallisen. Tämä oli, kuten tiedämme, nyt hoidettavakseen saamansa vangin vanha ja likeinen tuttava. Annettuaan vartijalle lasillisen konjakkia ja tunnusteltuaan häntä joillakuilla mairitteluilla, lausui Glossin pyyntönsä, että toinen auttaisi hänet puheluun Dirk Hatteraickin kanssa.

"Mahdotonta, kerrassaan mahdotonta! Se on vastoin mr. Mac-Morlanin nimenomaista kieltoa, eikä kapteeni" — kuten piirivankilan johtajaa Skotlannissa nimitetään — "ikinä antaisi minulle anteeksi".

"Mutta mistä hän sen tietäisi?" virkkoi Glossin ja sujautti pari guineaa Mac-Guffogin käteen.

Vartija punnitsi kultaa kämmenellään ja katseli Glossinia terävästi. "Niinpä niin, mr. Glossin, tunnette te talon tavat. — Kuulkaahan, sulkemistunnilla minä palaan ja vien teidät ylikertaan hänen luokseen. Mutta teidän on oltava kaiken yötä hänen kopissaan, sillä minun on pakko jättää avaimet kapteenille yöksi — sitte käyn aamulla osastoissa puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallista, jotta te pääsette pois ja olette koreasti paikoillanne, kun kapteeni tekee kierroksensa."

Läheisestä kirkon tornista kumahti kymmenen kellonlyöntiä, kun Mac-Guffog saapui pienellä salalyhdyllä varustettuna. Hän supatti Glossinille: "Luiskauttakaa kengät jalastanne ja seuratkaa minua." Glossinin pujahdettua ulos huoneestaan huusi Mac-Guffog äänekkäästi: "Hyvää yötä, sir", ikäänkuin tavanmukaista velvollisuuttaan toimittaessaan puhutellen kammioonsa jäänyttä vankia, ja sulki oven, kolistellen telkeitä huomattavasti. Hän ohjasi sitte Glossinin hyvin jyrkkiä ja kapeita portaita ylös. Niiden päässä oli hengiltä tuomittujen osaston ovi; hän avasi sen salvat ja lukon, antoi Glossinille lyhdyn, viittasi häntä astumaan sisälle ja lukitsi oven hänen takanaan samalla teennäisellä huolellisuudella.

Isossa pimeässä huoneessa ei Glossinin heikko valaistus vähään aikaan antanut hänen mitään nähdä. Viimein hän hämärästi erotti lattian rajasta makuulavan huoneen poikki kulkevan rautakangen läheltä, ja lavalla virui miehen hahmo. Glossin lähestyi häntä. "Dirk Hatteraick!"

"Donner und hagel! Hänen äänensä se on", ärisi vanki istualleen nousten ja kahleitaan kalauttaen; "siispä on uneni tosi! — Mene ja jätä minut rauhaan — se on sinulle parasta."

"Mitä, hyvä ystävä", sanoi Glossin, "annatko muutamien viikkojen vankeuden jo ennakolta masentaa mieltäsi?"

"Kyllä", vastasi konna yrmeästi, "kun minut siitä vain naru päästää! Jätä minut omille oloilleni — mene hommiisi ja käännä tuo kilotus kasvoistani!"

"Pyh, Dirk hyvä, älä pelkäile", viihdytteli Glossin, "minulla on mainio suunnitelma kaiken korjaamiseksi kuntoon".

"Hornan kattilaan siitä suunnitelmillesi!" kivahti hänen rikoskumppaninsa. "Suunnitellut olet minulta laivan, lastin ja hengen, ja juur'ikään näin unta, että Meg Merrilies kiskoi sinut tänne tukasta ja antoi minulle sen pitkän kääntöpään veitsen, jota hänellä oli tapana pitää — etpä tiedä, mitä hän sanoi. Sturmwetter, teet viisaasti, jos et minua kiusaa!"

"Mutta, Hatteraick, hyvä ystävä, nousehan toki ja puhu kanssani", kehotti Glossin.

"En!" epäsi toinen ynseästi. "Sinä olet saanut kaiken tämän tärviön toimeen; et antanut Megin pitää poikaa; Meg olisi hänet palauttanut sitte kun hän oli unohtanut koko tapauksen."

"Wetter! Tahdotko kieltää, että koko tuo kirottu Portanferryn puuha, johon hävitin sekä purteni että miehistöni, oli sinun juontasi omaksi hyödyksesi?"

"Tavaroista viisi!" sadatti salakuljettaja; "olisimmehan voineet saada yllinkyllin lisää; mutta jeeveli sentään, pitikin menettää laiva ja kelpo väki ja oma henkeni kirotun raukan roikaleen takia, joka aina teettää kolttosensa muilla! Älä puhu minulle enää — olen vaarallinen."

"Nouse edes ylös, senkin hollantilainen jukuri!" kiivastui Glossin, menettäen malttinsa ja työntäisten Hatteraickia jalallaan.

"Donner und blitzen!" kirosi Hatteraick kavahtaen pystyyn ja tarraten häneen kiinni; "tahdot sen siis?"

Glossin rynnisteli ja rimpuili, mutta hyökkäyksen raivokkuuden yllättämänä vastusti hän niin tehottomasti, että kaatui Hatteraickin alle, jolloin hänen niskansa tainnuttavalla voimalla kumahti rautakankeen. Kuolonkouraisua jatkui. Alla oleva huone oli Glossinin ja luonnollisesti tyhjillään, mutta sen viereisen osaston asukkaat tunsivat Glossinin raskaan lankeamisen tärähdyksen ja kuulivat jotakin painiskelun ja voihkeen jytyä. Mutta kaikki kauhun äänet olivat tälle talolle niin ominaisia, etteivät suurtakaan uteliaisuutta tai tarkkaamista herättäneet.

Aamulla tuli Mac-Guffog lupaukselleen uskollisena. "Mr. Glossin", kuiskasi hän.

Samassa saapui vankilanjohtaja lyhtyineen. Suuri oli hänen kummastuksensa ja kauhunsakin, kun näki Glossinin ruumiin poikittain rautakangen päällä sellaisessa asennossa, ettei voinut ajatellakaan hänen olevan hengissä. Hatteraick lojui rauhallisesti makuulavallaan uhrinsa vieressä. Glossinia nostettaessa huomattiin hänen olleen hengetönnä useita tunteja. Hänen ruumiinsa osotti tavattoman väkivallan merkkejä. Ensimäinen kaatuminen oli pahasti vahingoittanut selkäydintä kaulan liitoksesta. Kurkussa näkyi selviä kuristamisen merkkejä, jotka vastasivat kasvojen mustumista. Pää oli kääntynyt taaksepäin olan yli, kuin olisi häneltä hurjalla voimalla niskat väännetty nurin. Rusentunut lyhty oli ruumiin alla sirpaleina.

Mac-Morlan oli kaupungissa ja tuli viipymättä tarkastamaan ruumista.
"Mikä toi tänne Glossinin?" hän kysyi Hatteraickilta.

"Onneton", sanoi Mac-Morlan, "olet päättänyt kaikkea hyvää puuttuneen elämän oman kurjan rikoskumppanisi murhalla!"

"Hyvää?" huudahti vanki; "donner, olen aina ollut uskollinen laivani omistajille — aina tehnyt lastista tilin viimeistä ropoa myöten. Kuulkaa, antakaa minun saada kynä ja mustetta, niin kirjotan selonteon kaikesta kauppahuoneelleni; ja jättäkää minut pariksi tunniksi yksikseni, jättäkää — ja toimittakaa tuo raato pois, donnerwetter!"

Mac-Morlan katsoi parhaaksi kohditella pahantekijää; hän sai kirjoitusneuvot ja jäi rauhaan. Kun hänen ovensa taas avattiin, nähtiin päättäväisen konnan ehättäneen edelle tuomiostaan. Hän oli purkanut makuusijastaan nuoran ja sitonut sen edellisen päivän ateriasta jääneeseen luuhun, jonka oli saanut vajotetuksi kahden seinäpaaden rakoon niin korkealle kuin hän rautakangella seisten yltti. Silmukan kiinnitettyään oli hänellä ollut luontoa heittäytyä seisaaltaan kuin polvilleen ja pysyä siinä asennossa kunnes ei mitään päättäväisyyttä enää tarvittu. Hänen isännilleen kirjottamansa kirje koski etupäässä liikeasioita, mutta sisälsi myöskin monia viittauksia Ellangowanin "junkkariin", ehdottomasti vahvistaen Meg Merriliesin ja tämän veljenpojan lausunnot.

Noiden kahden kurjan miehen lopusta olkoon enää mainittuna, että Mac-Guffog erotettiin toimestaan, vaikka hän vakuutti — siitä valalle tarjoutuen — lukinneensa Glossinin turvallisesti hänen omaan huoneeseensa sen edellisenä iltana, kun hänet sitten aamulla löydettiin kuolleena Dirk Hatteraickin kopista. Mutta hänen kertomuksensa sai uskomista arvoisan mr. Skreighin ja muiden ihmeitä rakastavien taholta, jotka väittivät ihmiskunnan Vihollisen siksi yöksi yhyttäneen yliluonnollisella väliintulollaan nuo kaksi hylkyä, jotta he täyttäisivät syyllisyytensä maljan ja saisivat siitä palkkansa murhalla ja itsemurhalla.

LOPPU.

Kun Glossin kuoli perillisittä ja kauppahintaa maksamatta, jäi Ellangowanin hovi taaskin, mr. Godfrey Bertramin saamamiesten käsiin; useimpien näiden oikeus oli kuitenkin kumoutuvaa laatua, jos Henry Bertram virallisesti julistettaisiin sukukartanon perilliseksi. Tämä nuori mies luovutti asiansa mr. Pleydellin ja mr. Mac-Morlanin hoitoon, sillä ainoalla ehdolla, että vaikka hänelle kävisi pakolliseksi jälleen palata Intiaan, oli jokainen hänen isänsä oikeuden- ja kunnianmukainen velka hyvitettävä vaatijalleen. Tämän julistuksen kuullessaan Mannering puristi ystävällisesti hänen kättään, ja siitä hetkestä alkaen voidaan sanoa täydellisen ymmärtämisen heidän välillään vallinneen.

Miss Margaret Bertramin säästöillä ja everstin anteliaalla avustuksella pääsi perillinen helpostikin sopimaan isänsä oikeutettujen saamamiesten kanssa, kun taasen hänen lainoppineiden ystäviensä älykkyys ja uuttera tutkinta sai varsinkin Glossinin tileistä ilmi niin monia liikaeriä, että velkamäärä melkoisesti supistui. Näin ollen eivät velkojat epäröineet tunnustaa Bertramin oikeutta ja luovuttaa hänelle hänen esi-isiensä asuinsijaa ja maatiluksia. Koko seurue läksi liikkeelle Woodbournesta ottamaan sukukartanoa haltuunsa, alustalaisten ja naapurien hurratessa; ja niin innokas oli eversti Mannering valvomaan muutamia Bertramille suosittelemiansa parannuksia, että siirtyi perheineen Woodbournesta Ellangowaniin, vaikka tämä toistaiseksi salli paljoa vähemmän ja halvempia mukavuuksia.

Koulumestari-paran aivot olivat ilosta seota hänen palatessaan vanhaan asumukseensa. Hän säntäsi ylös portaita, harpaten kolme astuinta kerrallaan, pienoiseen kehnoon ullakkokamariin, menneitten päiviensä kammioon ja makuuhuoneeseen, jota ei ollut koskaan hänen muististaan häivyttänyt hänen Woodbournessa käyttämänsä paljoa parempi huone. Siellä iski rehellisen miehen mieleen eräs murheellinen ajatus — kirjat! — kolmeenkaan Ellangowanin huoneeseen eivät ne olisi mahtuneet. Tämän jäähdyttävän mietteen hautuessa hänen päässään kutsui hänet äkkiä Mannering avukseen laskemaan joitakuita suhteita isoon ja komeaan rakennukseen, jota suunniteltiin Ellangowanin Uudensijan alalle naapuristonsa raunioiden uhkeutta vastaavaan tyyliin. Pohjapiirustusten eri huoneista havaitsi koulumestari isoimman nimenä olevan KIRJASTO, ja sen vieressä oli sopivan kokoinen kamari nimeltä MR. SAMPSONIN HUONE. — "Tavatonta, tavatonta, ta-va-ton-ta!" huuteli ihastunut koulumestari.

Mr. Pleydell oli joksikin aikaa matkustanut pois, mutta palasi lupauksensa mukaan tuomioistuimien joululomalla. Hän ajoi Ellangowaniin koko seurueen ollessa ulkosalla paitsi everstiä, joka puuhaili rakennusten ja huvitarhojen piirustelussa, ollen siinä taitava ja sellaisiin hommiin mieltynyt.

"Ahaa!" sanoi neuvos, "täälläkö olettekin! Missä ovat neitoset? missä kaunis Julia?"

"Kävelyllä nuoren Hazlewoodin, Bertramin ja kapteeni Delaserren kanssa; kapteeni on Bertramin ystäviä ja vierailee parhaillaan luonamme. Ovat menneet suunnittelemaan Derncleughiin majaa. No, oletteko suoriutunut lakihommistanne?"

"Oivallisesti", vastasi neuvos; "sain nuorukaisemme asian kiireellisenä osotetuksi kansliaoikeuteen. Toimitimme hänet esitellyksi perillisenä virkasauvan kantajien edessä."

"Vahtimestarienpa melkein. Nähkääs, ylioikeutemme palveluskunnan vaatimuksiin kuuluu, että heidän tulee olla kaikkea tietoa vailla."

"Ja skotlantilainen lainlaadintamme on, varmaankin leikillään, tehnyt noista tietämättömistä miehistä jonkunlaisen erikoisen oikeusistuimen käsittelemään sukulaisuus- ja syntyperä-kysymyksiä sellaisia kuin tämä Bertramin juttu, joihin monasti kuuluu mitä pulmallisinta ja mutkikkainta todistelua."

"Niinkö vain? Luulisin sitä järjestelmää jokseenkin hankalaksi", arveli
Mannering.

"No, meillä on sentään käytännöllinen parannus paperille säädettyyn järjettömyyteen. Tuomareista toimii sellaisissa tiloissa jokunen omien ovenvartijainsa kuiskaajina ja apulaisjäseninä. Mutta tiedättehän mitä Cujacius sanoo: Multa sunt in moribus dissentanea, multa sine ratione.[71] Tämä ilveellinen oikeus on kuitenkin suorinut meidän juttumme; ja uljaan erän ranskanviiniä me jälkeenpäin kulutimmekin Walkerilla. Kyllä ällistyy Mac-Morlan laskun nähdessään."

"Eipä hätää", sanoi eversti, "me kestämme täräyksen, vieläpä päällisiksi kestitsemme kuntalaisiamme ystävättäreni mrs. Mac-Candlishin luona".

"Palannut vuoristoonsa; mutta hän on Julialle luvannut laskeutua alas kesällä emäntineen ja ties kuinka monine lapsineen."

"Hei, niitä kiharatukkaisia vekaroita! Pitääpä minun poiketakin sokkosille ja piilosille heidän kanssaan. — Mutta mitä onkaan kaikki tämä?" lisäsi Pleydell, ottaen käteensä pohjapiirustukset; "torni keskelle Caernarvonin Kotkatornin mukaan — corps de logis — hitto! — siipirakennuksia! Siipirakennuksia? — mutta sellainenhan talo sieppaa Ellangowanin tilan selkäänsä ja lentää sen kanssa matkaansa."

"No, pitänee sitte panna sille pohjalastiksi muutamia säkillisiä intialaisia hopeita", vastasi eversti.

"Ahaa, sieltäkö päin tuuli puhaltaa? Nulikka kaiketi sitte viepikin armaan Juliani?"

"Nuo penteleen post-nati[72] pääsevät joka käänteessä meistä vanhan koulun miehistä voitolle", päivitteli mr. Pleydell. "Mutta hänen tulee siirtää ja luovuttaa etuutensa minuun Lucylle."

"Totta puhuakseni pelkään olevanne siltäkin taholta saarrettu", vastasi eversti.

"Täällä on käynyt Sir Robert Hazlewood", selitti Mannering, "vierailulla Bertramin luona, ajatellen, arvellen ja harkiten —"

"No, sir", jatkoi Mannering, "lyhyeen sanoen hän arveli, että kun Singlesiden tila oli kuin kiilana kahden hänen tiluksensa välissä ja neljä tai viisi penikulmaa Ellangowanista erillään, saattoi molempien asianosaisten mukavuudeksi tapahtua jotakin myyntiä, vaihtokauppaa tai järjestelyä".

"Niin, Bertram vastasi pitävänsä Margaret Bertramin alkuperäistä perintösäännöstä perheen olosuhteissa soveliaimpana järjestelynä, joten Singlesiden tila oli hänen sisarensa omaisuutta."

"Sitä hylkyä!" sanoi Pleydell silmälasejaan pyyhkien, "hän varastaa sydämeni kuten sydänkäpysenikin — et puis?"

"Ja sitte Sir Robert vetäysi pois monin sievistelyin. Mutta viime viikolla hän teki jälleen rynnäkön, ja voimallisen, kuusi hevosta vaunujen edessä, kultaompeleiset tulipunaiset liivit yllään ja paras tekotukka päässään — kaikki kiilsi ja välkkyi, kuten lastenkirjoissa sanotaan."

"Hänpä suurella juhlallisuudella haastoi Charles Hazlewoodin hellistä tunteista miss Bertramia kohtaan."

"Niin, niin, kunnioitti hän pikku Kupidoa, kun näki tämän lentää liihotelleen Singlesiden pyörtänöille. Ja onko Lucy-paran pidettävä taloutta tuon vanhan hupsun ja hänen vaimonsa seurassa, joka on ritari itse hameisiin pyntättynä?"

"Ei — sen me torjuimme. Singlesiden hovi korjataan nuorta paria varten, ja nimeksi pannaan Mount Hazlewood."

"Ainoastaan odotellessani näiden rakennushankkeiden valmistumista. Katsokaahan, tässä on minun bungalowini pohjapiirustus, joka suopi minulle mielin määrin tilaisuutta yksinäiseen murjotteluunkin."

"Näenpä sen saavan sijansa ihan vanhan linnan likelle, joten voittekin korjauttaa Donagildin tornin taivaankappaleiden yöllistä tarkastelemista varten? Mainiota, eversti!"

VIITESELITYKSET:

[5] Tunnettu laulu, jossa kuvataan silloisten nopeiden hallitsijavaihdosten edistämää onnenongintaa.

[7] Sir osottaa ristimänimen edellä paroonin ja ritarin arvoa, yksikseen merkiten puhuttelussa herraa. Suom.

[12] "Ähkyolutta" pantiin erikoisesti juotavaksi emännän onnellisen kirvotuksen jälkeen. "Salajuusto" valmistettiin muka kaikkien miespuolisten perheenjäsenten tietämättä, eritoten isännän; tämän piti esiintyä kokonaan aavistamattomana sellaisesta vaimoväen salakähmää ähkyoluen kanssa nauttimasta herkusta, olla tyrkyttävinään merkkitilaisuuteen tulleille naisvieraille virvokkeita ja teeskennellä kummastusta näiden itsepintaisesti kieltäytyessä. Jäännökset tasattiin kylänvaimojen yhtä salamyhkäisesti kotiin vietäväksi. Tekijä.

[15] Ylläolevan rauniokuvauksen hahmotuksen havaittaneen hiukan muistuttavan Carlaverockin linnan ylväitä jäännöksiä, kuuden tai seitsemän penikulman päässä Dumfriesista, lähellä Lochar-mossia. Tekijä.

[18] Mustalaiset todella ryöstivät taloustieteen isän hänen lapsena ollessaan ja pitivät häntä muutamia tunteja hallussaan. Tekijä.

[28] Byronin esikoisrunojen tunnuslauseena on: "Aatosten puutteess' astui vihellellen".

[30] Tuo vanha metsänkävijä esiintyy tässä painoksessa oikealla nimellään. Tekijä.

[31] Viimeksi kuvatulla seudulla, Bewcastlen arolla, oli todellakin Mump's Halliksi (Kerjäläisten Hotelliksi) nimitetty rajamaalaisten krouvi, kertoo tekijä jälkimuistelmissaan; se oli huonossa huudossa rosvojen suojaamisesta. Paikkakunnallinen kuvaus ja kahakka ovat tosioloista piirrettyjä; elipä romaanin ilmestyessä Dandie Dinmontinkin esikuva, loordi Douglasin alustalainen James Davidson (k. 1820), jonka kuuluisassa rottakoirarodussa vain nimet Sinappi ja Pippuri esiintyivät; moisio oli Hindlee, Teviotdale-vuoriston laidassa. Muuan ylhäinen englantilainen nainen tilasi Sinappi- ja Pippuri-parin Dandie Dinmontille Liddesdaleen osotetulla kirjeellä — ja se meni perille. — Meg Merriliesinä kuvattu mustalaisvaimo oli 1700-luvun puolivälissä hyvin tunnettu Jean Gordonin nimellä; hänellä oli yhdeksän poikaa, jotka hirtettiin samana päivänä Jedburghissa.

[33] Muutamat tiukat eriuskolaiset kieltäytyvät käymästä valalle siviiliviranomaisen edessä. Tekijä.

[39] Piiri Buckinghamshiressä, jonka hallinto kuninkaallisena nimivirkana annetaan parlamentin jäsenyydestä luopuville. Suom.

[44] Tämä oli kuuluisa t:ri Erskine, etevä pappismies ja mitä parahin kansalainen. Tekijä.

[45] T:ri Erskinen isä oli huomattu lakimies, ja hänen johdatuksensa Skotlannin lakeihin on tähän päivään asti sen tieteenhaaran opiskelijain käsikirjoja. Tekijä.

[47] Itä-Intian Kauppayhtiö, jonka laajat hankkeet johtivat Intian joutumiseen Suur-Britannian alusmaaksi. Suom.

[48] Tekijä oli ensimäinen henkilö, joka pienillä kevyillä kärryillä ajoi noille syrjäisille suunnattomien rämeiden sulkemille seuduille; teitä rakennettiin sinne silloin. Kummastellen tähystivät ihmiset näkyä, jota monet heistä eivät olleet eläissään saaneet katsella. Tekijä.

[53] Koulumestarin latina sisältää pelkkiä manauksia silloinkin kun hän ne Megille toisin kääntää. Suom.

[56] Sittemmin loordi Monboddo, kuuluisa viisaustieteilijä ja kelpo mies, jonka illallisia eivät hevillä unohda hänen klassillisesta vieraanvaraisuudestaan osallisiksi päässeet. Tekijä.

[63] Georg, Clarencen herttua, jonka v. 1478 tuomitsi kuolemaan hänen veljensä, kuningas Edvard IV, sai itse valita kuolemansa tavan ja ilmaisi ivallisella uhalla toivomuksekseen tulla upotetuksi aamilliseen malvoisir-viiniä, josta oli aina paljon pitänyt. Siitä Shakespearen "Rikhard III":n järkyttävä kohtaus I. 4. Suom.

[68] Mainehikas näyttelijätär, Joshua Reynoldsin maalauksistakin tunnettu. Suom.

[69] Itserakas poliisipöyhkeilijä Shakespearen "Loppu hyvä, kaikki hyvin"-huvinäytelmässä. Suom.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TÄHDISTÄLUKIJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.