The Project Gutenberg eBook of Phaidra: 5-näytöksinen runomittainen murhenäytelmä, by Jean Racine

Theseus, Aigeuksen poika, Ateenan kuningas.
Phaidra, Theseuksen puoliso, Minoksen ja Pasiphaen tytär.
Hippolytos, Theseuksen ja amazonien kuningattaren Antiopen poika.
Arikia, prinsessa Ateenan kuninkaallisesta suvusta.
Theramenes, Hippolytoksen opettaja.
Oinone, Phaidran imettäjä ja uskottu.
Ismene, Arikian uskottu.
Panope, Phaidran seuranainen.
Sotilaita.

Esitetty ensimmäisen kerran Suomen Kansallisteatterin näyttämöllä
Helsingissä 26 p. lokak. v. 1906.

Henkilöt: Theseus — Axel Ahlberg; Phaidra — Katri Rautio; Hippolytos
— Evert Suonio; Arikia — Helmi Lindelöf; Theramenes — Emil Falck;
Oinone — Kirsti Suonio; Ismene — Helmi Tähtinen; Panope — Aino
Vasarainen. — Ohjaus: toht. Jalmari Hahl.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

1:NEN KOHTAUS.

HIPPOLYTOS. Tein päätökseni, Theramenes: lähden. Troizenin jätän epäilyksen tähden, mi mua kalvaa. Ah, ma punastun jo pitkää täällä toimettuutta mun! Kuus kuuta poissa ollut taatto on, en tiedä, alla minkä auringon, en, mitkä heittää häntä hyrskyt, vahdot.

THERAMENES. Hakea mistä, herra, häntä tahdot? Jo vuoksi pelkosi tuon oikeimman uhmailin Isthmoon kahden meren vimman, kyselin, tutkin teitä Theseuksen virroilta kuolon, mailta manan uksen; on tiedusteltu Elis, Tainaros, myös meri, minne sammui Ikaros. Mit' enää toivot? Mikä ilman-ala vois olla isäs piilopaikka sala? Kenties ei taattos itse tahdokaan, salasta hän ett' ilmi saatetaan? Kenties, sill'aikaa kuin on tuska meillä, hän tyynnä kulkee lemmen lehtoteillä, tuo urho, uutta vartoin suudelmata…

HIPPOLYTOS. Ma pyydän: kuninkaalle kunniata. Hän jättänyt on erheet nuoruuden, ei enää orja halpain kahletten. Jos on hän, on hän yksin Phaidran vanki, ei kateensyitä enää hälle hanki. Hakien häntä seuraan tehtävääni ja pääsen täältä, missä pyörtyy pääni.

THERAMENES. Ah, mistä asti paikkaa pakenet, kuss' elit lapsuuspäivät herttaiset, miss' unohdit sa myöhemminkin tovin Ateenan humut sekä loistot hovin. Salaisen vaaras, murhees tietää soisin.

HIPPOLYTOS. Tuo onnen aik' on mennyt. Kaikk' on toisin, siit'asti kuin sai seutuun rauhaiseen tuo tytär Minoon Ja Pasiphaen.

THERAMENES. On tuttu mulle tuskiesi syy: se Phaidra on, mi tääll' on onnes kyy, tuo turman emintimä. Tuskin näki hän sun, maanpakolaiseks kun jo teki. Mut tylsä on jo tutkain vaimon vihan, mi sua etsi, ellei poikki ihan. Ei tarvis lie sun vuoksi naisen huolla, mi kuoleva on taikka tahtoo kuolla; on sairas Phaidra, outo häll' on tauti, ei elostaan, ei auringosta nauti; kutoa kuinka vois hän vaaraa sulle?

HIPPOLYTOS.
Vihansa heikko pelon syy ei mulle.
Ma vihollista toista pakenen,
Arikia on nimi armas sen,
tuon meille turmaa tuovan heimon jatko.

THERAMENES.
Sinäkin — kuinka? — häntä vainoatko?
Rikkoivat veljet, viaton on sisar,
tuo hertas, vaikka veren julman pisar.
Vihaatko syyttömiä sulojansa?

THERAMENES. Syyn oikean sun pakoos selitänkö? Tuo jumal-ylväs Hippolytos, hänkö, mies lemmen kahlehisin taipumaton, isänsä erheen valtaan vaipumaton, nyt Aphroditen alammainen oisko, tajuta Theseuksen virheet voisko? Uhraatko muiden kuolevaisten tapaan jo lemmen alttarille tahtos vapaan? Rakastat, prinssi?

HIPPOLYTOS. Mitä lausut mulle? Mun tunnet, aatoksein on auki sulle, tää sydän ylväs, ylenkatseellinen, — sen oisko häpeää nyt sykkiminen? Imetti amazoni-äiti mun, sain hältä mielen kovan, karaistun; mut myöhemmin, kun vartuin mieheksi, ihastuin, tuntiessa itseni. Niin kiinnyit minuun, niin sa kerroit tarun minulle taatostani, tuiman, karun; vereni hehkui, sydän sykki tulta, kun kuulin sankartyöt ma suuret sulta. Kuvasit urhon mulle miekkoineen, mi korvas maailmalle Herakleen, mi pedot tappoi, rosvot rankaisi, luut Peripheteen hajan heitteli ja Kreta huurui Minotauroon verta, Prokrustes, Kerkyön sai koston kerta. Mut haastoit myöskin hämärämmät työt, halujen päivät, lemmen vienot yöt, Helenan ryöstön, vanhempainsa vimman, ja itkut Periboian ihanimman. Nimeä monta muuta, perhosia, tuon liekin liedon kaikki polttamia; hylätty Ariadne, saaren tytti; ja vihdoin Phaidra, joka urhon sytti. Sa muistat, usein kesken kertomasi sua pyysin säästämään jo sanojasi; tuon halvan poistaa öisin puolen toisen tarusta tahtonut ma miehen moisen. Ieskö sama nyt mun sortaisko? Niin alas jumalat mun murtaisko? Työt uljaat puhdistaa voi Theseuksen, mut mitkä mulle soisi puolustuksen? Isäni suuren ansioita vailla en saa myös rikkoa ma taaton lailla. Mut jos mun sentään täytyis lannistua, Arikia ei varmaan voita mua. Muistaisi enkö iki-estettä, mi meidät erottaa? Ah, tiedät sä: ei koskaan sulhoa suo murheiselle isäni Pallantidein sisarelle, hän vaaraa säikkyy veren syyllisen; sen tappaa tahtoo kanssa sisaren. Ei syty liekit hälle lempeät, ei koskaan leimua hääkynttilät. Hänetkö naisin taaton mieltä vastaan? Isänkö yllyttäisin vasten lastaan? Lemmenkö huumaan hukkuis nuoruuspäivät?

THERAMENES. Jos löi sun hetkes, järkisyyt pois jäivät. Suloja neien jos et ennen nähnyt, sun Theseus on näkeväksi tehnyt. Isäsi vihaamana viaton tuo impi sulle kahta kalliimp' on. Miks säikkyä myös valtaa kainon lemmen? Siveä miks ei maistaa heelmä hemmen? Ei tuosta kauan soimaa omatunto; nuo kahleet kantoi Herakleenkin kunto. Ket' ei ois Aphrodite hillinnyt? Sa itse, missä olisit sa nyt, jos ain ois Antiope Theseukselle niin ollut kylmä kuin sa rakkaudelle? Mut miks tää korska kaunopuheisuus? Tunnusta: rinnassas on tunne uus, et enää ylpeänä ohjaa sa nyt vaunujasi meren rannoilla, et enää ratsun vaahtisuuta suista, Poseidonin et taidetta sa muista. Harvemmin huudoistamme kaikuu korvet, ei orhit korsku, pauhaa metsätorvet, on summa silmäsi: sa lemmit varmaan, käsissä kärsit salakaihon karmaan. Arikianko antaut ikävähän?

HIPPOLYTOS.
Aion: hänet nään pois mennen.
Se hälle kerro! Tuoss' Oinone on.
Mut minkä tuo hän uuden turmion?

2:NEN KOHTAUS.

OINONE. Voi, prinssi, tuska saapuu tulvanaan! On kuningatar kuolemaisillaan. Yöt päivät turhaan tutkin taudin kyytä, hän kuolee syliini, ei virka syytä. Sielunsa sekasorto ijäinen ei salli hälle rauhaa vuotehen. Hän tahtoo päivään ja hän välttää seuraa, hulluus ja myrsky mielessänsä meuraa. Hän tulee.

3:S KOHTAUS.

PHAIDRA. Jääkäämme tähän! Voima pettää mun; en jaksa; jalka horjuu, kompastun. Valosta kaikkivallan auringon mun huienneet jo silmäterät on. Ah. (Istuu.)

PHAIDRA.
Kun ei nää korut, vaatteet niin mua painais!
Ken kaikki solmiten nää kutrit vaivan
on nähdä viitsinyt tuon turhan aivan?
Mua kaikki painaa, kaikki sortaa, murtaa.

OINONE. Toiveesi kaikki toisiansa turtaa! Sa itse tahdoit äsken kaunistaita ja muistain aikojasi autuaita halasit taivaan nähdä, nähdyks tulla. Nyt piiloon, pois on jälleen mieli sulla; valoa vihaat, jota etsit juuri.

PHAIDRA.
Poloisen perheen peritaatto suuri,
Sa, jonka tytär oli kantajani,
jok' ehkä punastut mun murhettani,
Aurinko, näen nyt sun viime kerran.

OINONE.
Tää eikö haihdu hulluus hetken verran?
Täytyykö aina mun — ah, kauhistusta! —
sun nähdä kolkuttavan kuolon usta.

PHAIDRA.
Oi, miks en istu metsäin siimeksessä!
Ma milloin tomun pöyhkän pöllytessä
nään vaunut vierivät ja ratsaan raisun?

PHAIDRA. Ällös kuulko kieltä vaimon vaisun! Mitä ma lausuin? Kunne kulki järki? Sen multa julmat jumalat nuo särki. Oinone, katso, kuinka punastun: suon liioin häpeääni nähdä sun, jo silmä täyttyy tuskan kyynelillä.

OINONE. Vaitolo vaivas enentää. Ah, millä sun saisin sanoin huojentamaan huolet! Et kuule meitä, käsihimme kuolet. Tahdotko päättää päiväs kukkivaiset? Mi myrkky sulta surmas riemut maiset? Kolmasti varjot langenneet jo ovat, siit' asti kuin sai unta vaivas kovat; kolmasti koittanut on päivä mailla, siit' asti kuin on ruumiis ruokaa vailla. Mi hirmun päätös hurmaa sydäntäsi? Mill' oikeudella kiusaat itseäsi? Elämän vallat, jumalat, näin polet, myös petät puolison, min oma olet, ja lapsesi, nuo varmaan onnettomat, jos ikeen oudon alle syökset somat. Sa muista: mennen heiltä mullan alle, suot toiveet toisen äidin kantamalle, veresi vainoojalle ylpeälle, pojalle amazoni-äidin, hälle, min nimi…

OINONE. Vihani syystä syttyy: mielelläin suon, että sanaa tuota säikyt näin. Siis elä! voimas olkoon lempi, viha! Siedätkö, että Skytha-äidin liha sun sortaa lapses, veres armahimman, jumalten heimon, Hellaan ihanimman? Mut pian! Joka hetki tappaa sun. Nopeesti tuoni tempaa tuiretun. Terästä tarmos, viel' on aika, palaa viel' elos liekki, vaikka riutuu salaa.

OINONE.
Min tunnet rinnassasi rikoksen?
Min teon synkän olet tehnyt kerta?
Ei kätes vuoda viatonta verta.

OINONE. Mik' auennut on eessäs aatteen nielu niin syvä, että kauhistuu nyt sielu?

PHAIDRA.
Jo kyllin haastoin. Säästä loppu mulle!
Ma kuolen ennen kuin sen virkan sulle.

OINONE.
Siis kuole kurjaan, synkkään vaiteloon!
Mut käsi muu sun silmäs sulkekoon.
Vaikk' onkin elos enää varjo vaan,
sua ennen tahdon tulla tuonelaan.
Tuhannet tiet vie vainajitten tupaan;
lyhimmän löytää sieluni, sen lupaan.
Oh, julma olet! Mua epäiletkö?
Kun synnyit, sylissäni maannut etkö?
Sun tähtes heitin heimon, synnyinmaan.
Ah, näinkö uskollisuus palkitaan!

OINONE. Ma olen tyyni, en kiivastele. Mutta pyydän kautta jokaisen itkun, joka tuskan tautta, min tähtes kärsin: puhu, vaivas sano!

OINONE.
Miks muistat murheita nyt ainoastaan?
Miks nouset tänään koko vertas vastaan?

PHAIDRA. Tään olen veren synkän viime pisar, kurjempi kuollessain kuin äiti, sisar.

PHAIDRA. Kohta hirmukuilun näät: ma lemmin… ah, ma pelkään, värisen nimeä tuota.

OINONE.
Vanhurskas taivas! Hyytyy hurme suonen.
Voi, kauhua! Voi, sukukuntaa tuonen!
Voi, rantaa rikoksen! O, tuulta turman,
mi tänne toi sun, lietsoi hurjan hurman!

PHAIDRA. Mun tautini on vanha. Tuskin tullut Aigeuksen pojan vaimoks olin; hullut poiss' oli haaveet, onni omanani; Ateena silloin näytti sortajani. Punastuin, kalpenin tuon ylvään nähden; sekoittui järkeni tuon seijaan tähden; mun huikes silmäni, mun kuivui kieli, ruumiini paloi, hiljaa hiilui mieli. Ma tunsin Aphroditen voimassansa ja tuskat, vaivat veren vainoomansa. Lepytin häntä uhrein suitsuvin, tein temppelin, sen, koito, koristin, näin löytäväni järjen menneen luulin, kun huusin taivahia valjuin huulin. Ah, turhaan! valjennut ei itkun ilta. Ma hukkaan poltin uhrit alttarilta; kun kuolemattomia rukoelin, ma mielikuvaani vain kumartelin; kun suitsutin, ma häntä muistin yhä, kun teurastin, vuos hälle hurme pyhä. Ma kartoin häntä. Hänet löysin mistä? Ah, kauhistusta! Taaton piirtehistä, mun puolisoni! Pojalle ma paloin! Niin häntä vihdoin vihaamaan ma aloin. Maanpakoon ajaa hänet tahdoin tuolta, siks teeskentelin julmaa äitipuolta, ja pojan, jota lemmin, ihailin, kodistaan, isästänsä irroitin. Hengähdin taas, Oinone; järki palas sen poissaollen, jota sydän halas, ja kätkein ijäisiä ikäviä ma avioni vaalin hedelmiä. Oi, turhaa, turhaa! Oikku kohtalon! Troizeniin toi mun tahto puolison, sorean täällä taas näin sortajani, taas aukes haava tuores rinnassani. Syö enää rakkaus ei mieltä multa, siell' asuu itse Aphrodite. Tulta hän lietsoo synkkää. Syyni tähden kuolen, käyn kätkemähän tuonen tuolle puolen vihani, lempeni ja kurjan elon, mi mua häpäisee. Nyt tiedät selon. En kyyneleitäs vastustaa ma voinut, siks olen vaivani nyt vaikeroinut. En kadu. Et nyt enää soimaa sinä, jos valmistelen manan matkaa minä, et enää turhaan kutsu takaisin säentä, joka sammuu tuskihin.

4:S KOHTAUS.

PANOPE. On, valtiatar, murheen viesti mulla, mut sentään täytynee sen ilmi tulla. Jo kuolo voittanut on voittajanki: on puolisosi Manan valjun vanki.

PANOPE. Tää on ilmoitus: ei koskaan enää palaa Theseus. Laivoilta, jotka tänne kynti vanan, on Hippolytos saanut kuolon sanan.

PANOPE. Uutta valtiasta valitaan. Pojastas toiset tahtoo kuninkaan, taas toiset, unohtain lait valtion äänestää poikaa Skytha-puolison. Saa ystäviä myöskin Pallaan suku, Arikian ei pieni äänten luku. Ateena kiistää, monet hankkeet hautuu. Jo Hippolytos matkaan valmistautuu, on vaara, että kaiken valloittaa hän kansan mielen, joka aaltoaa.

5:S KOHTAUS.

OINONE. Sua enää pyytänyt en päälle maan. Sua seurata ma tahdoin tuonelaan, siit' estämään sua äänt' ei ollut mulla. Mut kuulet: uus on elon pakko sulla. On onni vaihtunut, tuo vaihtelija: kuningas kuollut on. Sen täytä sija! Sun elää täytyy! Poika sull' on sorja, jos elät, valtias, jos kuolet, orja. Jos kuolet, häll' ei hädän turvaa missään, ei lohtua, jos kärsii kyynelissään, ja syyttäin lemmetyyttä äidin oman on soipa pilviin huuto viattoman. Siis elä! Nyt on tuntos tuska turha, ei lempes enää lemmen toisen murha, on kuollut Theseus, on rikki liitto, tuo liekkis uuden rikos turman-siitto. Voit Hippolytoksen nyt nähdä sa, ei enää hän nyt kammoksuttava, syytönnä hänet nähdä voit. Kentiesi vihasi tuntien nyt taipuu miesi tuo korska. Perintönsä on Troizen, sa hänet liitä tuumaan yhteiseen; pojalles, tietää hän, näät laki soi ne muurit ylväät, jotk' Athene loi. Te samaa nouskaa vihollista vastaan: Arikia teit' uhkaa ainoastaan.

PHAIDRA. No niin, sun neuvoasi tottelen; jään elämään, jos elää jaksanen, jos äidinrakkaus voi liekkimään puhaltaa hiilet polon hengen tään.

TOINEN NÄYTÖS.

1:NEN KOHTAUS.

ARIKIA.
Mua Hippolytos hyvästellä anoo?
Mua etsii, vartoo hän? Ken sitä sanoo?
Ismene, erhettynyt lienet kai?

ISMENE. Sen kuolo Theseuksen aikaan sai. Pian vastahasi rientää kaikkialta sydämet, päässeet inhan ikeen alta. Arikia on vihdoin vapaa, Hellaan pian kaiken polvistaa hän oikeudellaan.

ARIKIA.
Siis kaikki käynyt onko huhun mukaan?
En enää orja ois, en vihattukaan?

ISMENE. Sua vainoomast' on laannut sallimus, luo veljeis henkein käynyt Theseus.

ISMENE. Käy puheet kummat syystä suuren surman. Yks virkkaa: lemmen uuden liehtomana mies uskoton tuo mereen uppos. Sana käy toinen: astui urho alle maan, sai Peirithoksen kanssa tuonelaan ja näki virran tumman, rannat raisut, elävä itse, varjoin kodit vaisut; pois enää päästänyt hänt' yö ei musta, hän sinne sortui, mist' ei palausta.

ARIKIA.
Inehmo voisko ennen kuolon yötä
näin käydä tutkimahan tuonen työtä?
Kuin häntä viehättää vois tie niin harmaa?

ISMENE. On kuollut Theseus, se vaan on varmaa. Ateena huokaa, tunnustaa Troizen Hippolytoksen nyt jo herrakseen, ja Phaidra, joll' on pelko pojastansa, hätäilee ystävineen linnassansa.

ARIKIA.
Isäänsä oisko inhimillisempi
siis poika, kahleeni nyt kevyempi?
Mua surkuttelis hän?

ARIKIA. Jäinen Hippolytos on eikä sääliväinen. Hän naista vihaa. Miksi luulet sinä, ett' oisin hälle mieluisampi minä? Näät itse, kuinka karttelee hän meitä: miss' emme me, hän niitä etsii teitä.

ISMENE. Ma olen kuullut, ett' on kylmä hän; näin sinun luonasi tuon ylpeän ja ylpeytensä maineen tähden juuri ol' huomioni kaksinkerroin suuri. Huhua vastannut ei käytöksensä; ens katsees eestä karkkos ylpeytensä, hän hämmentyi, hän silmät laski alas, taas kaihoten ne katsantoosi palas. Nimeä lemmen säikkyy korska mieli, mut sen on silmät hällä, vaikk' ei kieli.

ARIKIA. Sanojas kuinka ahnahasti kuulee tää sydän, vaikka turhuudeks ne luulee! Ismene, tunnet mun, ah, onneton osani, mielein musta ollut on, se kasvoi alla itkun, katkeruuden; nyt tuta saisko lemmen tuskan uuden? Kuningassuvun kuulun viime veri, mun yksin säästi sodan, vainon meri: kadotin kesken nuoruutensa kukkaa kuus veljeä… O, heimon heljän hukkaa! Löi heidät rauta, tulviltansa, voi, Erekteuksen verta manner joi. Niin tehtiin laki, ettei kukaan mua helleeni lempiä saa kirottua: pelättiin, että siskon arka uhka ois tuli, josta syttyis veljein tuhka. Mut tiedät myös, mill' ylenkatseella näin voittajani epäluuloa. Lien luonnostani lemmen vihollinen; mut usein mun hänt' oli kiittäminen, ett' ylpeydelleni hän turvaks tuli. Niin näin ma poikansa, niin sydän suli. En silmin vaan ma häntä ihaillut, sulonsa mua ei yksin hurmannut, ei lahjat kauniit luonnon laupiaan, joit' itse, ylväs, ei hän huomaakaan; avuja lemmin häness' armaampia, isänsä hyveitä, en puuttehia, rakastan ylpeätä miehuuttansa, jot' taivuttanut viel' ei lemmen ansa. Lie Phaidran onni Theseuksen lempi, ma olen tunteistani ahnehempi, en huoli lahjaa, jonka sai jo sata, en miestä joka tuulen tuttavata. Mut miehuus taivuttaa tuo taipumaton, tuo sydän syttää tuskan tuntematon, mies vapaa vangita, mi kummissansa pois pyrkii, sentään kaipaa kahleitansa, se onni mun ois! vaan hän vapaaks jää: helpompi Herakles ol' kesyttää, useemmin voitettu, siks voittaville vähempi kunnia myös katsehille. Mut ah, Ismene! Olen tyttö tuhma! Lie liian vankka mulle urhon uhma, kentiesi kerran huokaan nöyrtyen vuoks ylpeyden, jot' tänään ihailen. Mua lempis hän? Mik' auvon aurinko sulatti jäänsä? Ei…

2:NEN KOHTAUS.

HIPPOLYTOS. Matkaani ennen tahdoin esiin kantaa, mink' osan, impi, elos arpa antaa. Isäni kuollut on. En väärin luullut, kun hänestä niin kaukaan en ma kuullut: voi yksin kuolo, sankartöiden raja, niin pitkä olla urhon piilottaja. On souttu tuonen tumma pursi hälle, Alkidin veikolle ja ystävälle; vihasi varmaan nimet kuulla voi nuo, joista kaikki maat ja meret soi. Yks sentään murheessain on lohtu mulla: ei enää kahlehia sorron sulla, peruutan lait nuo väärät, ruhtinatar, oot sydämesi vapaa valtiatar. Pittheuksen perintö, Troizen, nyt on mun valtakaupunkini ehdoton, mua kuulee herranaan. Ma lähden. Sinä jäät tänne, vapaa, vapaampi kuin minä.

ARIKIA. Hyvyytes, prinssi, liian suuri lie. Pois ota osa, ettei jälleen vie se mua ankarampaan ikeesen kuin mistä päästit raukan sydämen.

HIPPOLYTOS. Kuningasriita Ateenasta raikuu, sun nimes, mun, ja Phaidran pojan kaikuu.

HIPPOLYTOS. Ma tiedän, estävän mua näyttää määräys lain ylpeän: on syytös siitä, että muukalainen mun oli äitini, ei Hellaan nainen. Mut jos ois kilpani vain kanssa veljen, tuon kyllä voittaa voisin tyhjän eljen. Tunnenpa laillisemman kilpailijan; sun tieltäs väistyn, myönnän sulle sijan, myös valtikan, jot' esitaattos kantoi, Erekteuskin, poika Maan. Sen antoi Aigeuksen käsiin ottolapsen laki. Maineensa kaukomailta Theseus haki, kartutti kaupungin, ja riemuissansa sukusi unhotti Ateenan kansa. Nyt sua kutsuu se. Jo kyllin kesti se riitaa, riehunutta vimmaisesti, jaloa kyllin joi jo heimos verta maa, josta sukukuntas kasvoi kerta. Troizen on minun. Phaidran poika saa osakseen kedot Kretan. Attikaa sa hallitse! Ma lähden nyt ja sulle kokoan äänet, jotka suodaan mulle.

ARIKIA. Kaikesta, kummakseni jonka kuulen, kuin unta näkeväni, outo, luulen. Vai valvonko? Mik' on tuo aikees uus? Mik' asuu rinnassasi jumaluus? Sun kuului kunniasi kaikkialta, näyt sentään suuruuttasi suuremmalta. Uhraatko itses auttain sorrettua? Se eikö kyllin, ettet vihaa mua, ett' olet vihaamatta olla voinut…?

HIPPOLYTOS.
Liet väärin ylpeyteni arvioinut.
Vihata sua? Taivaan vallat! Ken?
Se kantama ois äidin hirmuisen.
Mi tapa raaka, mikä raivo vihan
ei sinut nähden hiljeneisi ihan?
Sulolle sokko ollut oisinko…?

HIPPOLYTOS. Haastanut lien liikaa jo. Ma huomaan, järki jättää pääni polon, mut koska katkaisin nyt vaitiolon, niin täytyy jatkaa. Turha enää peittää on tulta, joka kipunoita heittää. Näät eessäs esimerkin ylpeydestä, näät prinssin säälittävän. Enää kestä en lemmen tuskaa, turhaan uhmailen, vaikk' ennen tuomitsin ma vangit sen. Rannalta nähdä rajutuulet tahdoin, nuo, joihin sortuu sulhot hyrskyin, vahdoin. Nyt seison myrskyssä, käy kuohuin veri, kuin muutkin, minut ahmaa valtameri! Yks hetki rangaissut on rohkeanki: tää sydän ylpeä on vihdoin vanki. Kuus kuuta onnetonna käynyt olen, povessa vasama, yön teitä polen, häpeilen haavojani, väistyn, kun sa läsnä oot, kun poissa, löydän sun; kuvasi metsäin syvyydestä läikkyy, valosta päivän, varjoista yön väikkyy, nään aina piirtees, orjuuteeni samaan mua kaikki, kaikki yhtyy kavaltamaan. Min palkan taistoistani, parka, sainkaan? En enää itseäni löydä lainkaan, jäi multa jousi, viini, vaunut jouten, en viihdy viileätä merta souten, vain huokauksin nyt ma täytän salot, mun ääntä ratsuni ei tunne jalot. Punehdut työtäs ehkä. Huima taru on hurjan lempeni. Lie liian karu tää puhe sydämen, mi rakastaa; siks ei se sulle liene halvempaa. Vierasta kieltä haastan, muista impi; on kahle tässä orjaa kaunihimpi. Sa kuule huokaus, mi ilman sua ei koskaan oisi huojutellut mua.

3:S KOHTAUS.

ARIKIA.
Ah, häntä kuuntele, ma pyydän, anon.
Sinulle kuinka lie hän vihollinen,
kuitenkin itkevää on sääliminen.

HIPPOLYTOS. Sa poistut. Loukkasinko, tiedä en, suloja, joita lemmin, ihailen, en arvaa, mik' on arpa sydämeni.

ARIKIA.
Ylevä prinssi, lähde! omakseni
Ateena tee ja Attikan myös rannat.
Sult' otan vastaan kaikki, minkä annat.
Mut valtakunta suuri, maineikas
tää viel' ei kallein mulle lahjoistas.

4:S KOHTAUS.

HIPPOLYTOS.
Nyt matkaan! — Mutta tuoss' on Phaidra jo. —
Käy, hanki kaikki! — Tuima tuokio! —
Järjestä, juokse, anna merkki! Palaa,
niin pääsen puhelusta, jot' en halaa.

5:S KOHTAUS.

PHAIDRA (Oinonelle taustassa).
Poveni pakahtuu, kun hänet nään.
Unohdan kaikki. Mitä mielinkään?

PHAIDRA. Ma kuulen, prinssi, lähdet kaukomaille. Lisäksi muiden tuskiesi tulen ja surren poikani sun huomaas sulen. Isätön on hän nyt. On toisen huolen pian saapa hän, kun, kurja äiti, kuolen. Jo sadat vaarat, vihat lasta vainoo; sa olet onnettoman suoja ainoo, mut pelkään sulkeneeni korvat sulta sen itkuille, mi levon vie nyt multa: ma pelkään, että vihas oikea lapselle äidin syyt on kostava.

PHAIDRA. Jos vihaisit, sua siitä soimais en. Mun näit sua vainoavan katkerasti; et nähnyt sydämeni pohjaan asti. Sua vihaamaan ma aivan antausin, sun asuinsijoiltani karkoitin, salassa, julki sua vahingoitin, veet väljät välillemme nostaa koitin. Nimeäs kielsin kattoni myös alla ma lausumasta lailla ankaralla. Mut suruuni jos syyni verratahan, jos viha vaan sun saattaa vihaamahan, vähemp' ei vihaas ansainnut lie nainen, enemp' ei sääliäsi, nuorukainen.

HIPPOLYTOS. Lastensa tähden vihaa äitipuoli useinkin poikaa, jolta maammo kuoli. Tuon tiedän. Tavallista on, ett' toisen avion liitto kaunan kylvää moisen. Ma muilta saanut saman öisin ihan, kentiesi kahta katkeramman vihan.

PHAIDRA.
Ah, miksi sallei taivas, jota huudan,
tuost' että poikkeus ma olen muudan!
On myrsky muu, mi mua kalvaa, kaivaa!

HIPPOLYTOS. Sa ällös turhin tuskin mieltäs vaivaa: kenties ei kuollut vielä miehes, tulla voi urho, silloin uus on riemu sulla. Poseidon taattoni on turva, päästää hädästä voi hän, ystävänsä säästää.

PHAIDRA. Ei kahta kertaa nähdä tuonen maita, ei manan valkamia varjokkaita. Sa toivot turhaan: jumalat ei auta urosta, jonka ahnas nieli hauta. Mitä ma virkan? Kuollut ei hän, kun hän elää eessäni, kun nään ma sun; ma hälle haastan, hälle hehkun, hurja… Ah, prinssi: turhaan tulta peitän, kurja.

HIPPOLYTOS. Sua lempes, murhees kuvat kuumat painaa: lie aina eessäs hän, mi nyt on vainaa; mies kuoli, rakkaus jäi sydämeen.

PHAIDRA. Niin, Theseusta lemmin hulluuteen; en sellaisena kuin hän kuoloon kulki, tuhannen naisen jumaloima julki, nyt varmaan Manan vaimon sulho huima; vaan nuori, uskollinen, kenties tuima, kohtaava kaikki povet syttyvinä, kuin ovat jumalat, kuin olet sinä! Sun oli silmät, ryhti, käynti hällä, tuo ujous jalo, jok' on ylpeällä, kun souten sankarina Kretan merta Minoksen tyttären hän kihlas kerta. Miss' olit silloin sinä? Miks et siellä, kuss' oli Hellaan parhaat purren tiellä? Miks olit nuori liian kilpasille? Miks saapunut et saaren valkamille? Sun tappamasi Minotauros ois, sa oisit sokkelosta päässyt pois, sinulle siskoni ois tehnyt kerän, sa nähnyt oisit taasen päivänterän. Mut ei! Sen minä tehnyt öisin. Mulle ois lempi suonut apu saattaa sulle ja laajan labyrinthin sokkeloissa ma ollut oppahasi oisin noissa. Kuink' oisin turvannut ma pään tuon armaan! En langan varaan jättänyt ois varmaan, vaan seurannut sua öisin vaaraan asti ja itse eelläs käynyt uljahasti; jos kuolo kohdannut sun oisi, yksin et kuollut oisi, vaan me vieretyksin.

HIPPOLYTOS. Jumalat! Mitä kuulen? Unhotatko sen miehen, jonka olen polven jatko?

HIPPOLYTOS.
Anteeksi, valtiatar: punastun;
puheesi syytön oli, syy vain mun.
Häveten siksi poistun, jätän sinut…

PHAIDRA. Ah, julma, ymmärsit jo liioin minut. Jo kyllin puhuin, ettet väärin luule. Siis tunne Phaidra, Phaidran raivo kuule! Rakastan. Uskot, että syyttömänä hyväksyn itseni sua lempivänä. En! Lempi hurja, joka pääni huumaa, minulta hehkuaan ei saanut kuumaa, sen synkät sallineet on vallat taivaan, ne tuominneet mun ovat tuskaan, vaivaan, vereni velloneet tään myrkyn kautta; mua kiroot, inhoon itseäin sen tautta. On julma riemu valtain autuasten näin sortaa sydämiä ihmislasten! Ei kyllin, että sua pakenin, sa itse muistat, sinut karkoitin, vihaasi etsin, toivoin petomaisna sen välttää, jota välttänyt en naisna. Mit' auttoi se? Jos mua vihasitkin, sua, raukka, rakastin ja enemp' itkin; ol' onnettuutes sulle uusi sulo, mut mulle uutten murhepäiväin tulo: jos joskus nähnyt minut lienet missä, mua muuten nähnyt et kuin kyynelissä. Luuletko, ett' on mulle mieluinen tää tunnustus? Sen tiedän kurjuuden. Puhua lapsestani tahdoin, tulin sua anomaan… ah, sydänsuruun sulin! Tein turhaan lauseparret monin mutkin: sinusta yksin lienen puhunutkin! Rankaise rakkaus tää hirmuisin: olethan poika Theseus-sankarin, siis surmaa hirviö, mi huokaa huoltaan! Isäsi leski lempii poikapuoltaan! Paeta aio en ma miekkas alta; täss' sydämeni! Iske! Ihanalta sovitus tuntuva on rikokseni, siks kohti kalpaas rientää sydämeni. Lyö! Taikka lienee rikos liian musta, suloista suo et sille rangaistusta, et kättäs saastuta sa vereen halpaan, minulle säilä suo, käyn itse kalpaan; se anna!

OINONE.
Tullaan. Taivaan vallat! Pois!
Häpeäs ikuinen tää näky ois.
Pakene! Joudu!

6:S KOHTAUS.

THERAMENES.
Phaidrako pois läksi?
Tai oikeammin: näin pois vietäväksi?
Mut, prinssi, miks tää muoto valjun vaivan?
Miks miekatonna, sanatonna aivan?

HIPPOLYTOS.
Pakene, Theramenes! Paetkaamme!
Nyt kauhut kaikki päälle lankee maamme.
Näät Phaidra… ei, tää uni hirmun maatkoon
maan alla, mua kiusaamasta laatkoon!

THERAMENES. On valmis laiva, purje paisuvana. Mut Ateenasta saapunut on sana: valittu valtiaaksi veljes on ja Phaidran puoli päässyt voittohon.

THERAMENES.
Airut käteen kuningattaren
on tullut tuomaan kansan päätöksen.
On Phaidran voitto.

THERAMENES.
Epeiroksessa nähty ois hän muka.
Hain häntä sieltä, tiedän paremmin…

HIPPOLYTOS. On huhu tutkittava kuitenkin sen saakka juuriin. Jos on totta, jäämme, jos tyhjäks näyttäytyy se, lähtekäämme. Ja vannon, maksoi minkä maksoi, saa käs' arvoton ei kantaa valtikkaa.

KOLMAS NÄYTÖS.

1:NEN KOHTAUS.

PHAIDRA. Pois kunnia, mi mulle tarjotaan! En tahdo ketään nähdä päällä maan. Koetat lohduttaa mua kirottua. Mua kätke! Kiellä puhumasta mua! Jo haastoin, mit' ei kertoa sais kieli, jo yli huulten purskui hurja mieli. Ja hän! Hän kuinka tunteetonna taiskaan sanani välttää, joit' ei virkkaa saiskaan! Pois pyrki hän, mun silloin sortui ääni, hän punehtui, se lisäs häpeääni. Miks estit minut tuonen tuiman työstä, kun sydämeeni miekan tahdoin syöstä? Hän estikö? Hän kalpeniko? Ei. Ma koskin kättänsä, hän pois sen vei, ma koskin kalpaa, hän pois antoi kalvan kuin heti saanut ois se saastan halvan.

OINONE. Näin huolta huutain, purkain sydäntäsi et sammuta, vaan lietsot liekkiäsi. Ylväämpi tyttärelle Minoksen ois hoiva huolten arvoisempien, paeta paennutta, kunnotonta, Ateenaa hallita ja saarta monta.

PHAIDRA.
Ma, hallita! Ma, kantaa valtikkaa!
Kun itseäni en voi ojentaa!
Kun itse, intohimon viemä vinhan,
en pois ma pääse alta ikeen inhan!
Kun sorrun!

PHAIDRA. Myöhäistä! Hän jo tuntee synkän syyni. Ujouden rajat ratkotut on tyyni, on hälle häpeäni tuotu julki; poveni kautta sentään toivo kulki. Sa itse neuvoin mairehin mua kiehdoit, eloni sammuvaisen liekin liehdoit sanoilla, joista saatoin arvata ma että voisin hälle huolia.

OINONE.
Ah! Syytön taikka syypää turmiosi,
mit' en ois tehnyt avuks ahdinkosi?
Mut loukkaus jos loukata voi sua,
tuon ylenkatse voisko unhottua?
Hän kuinka jättikään sun maahan, julma!
Kuink' oli ilkkuva tuon silmäkulma!
Ma kuinka vihasin tuot' ylpeätä!
Ah, mun jos silmin nähnyt oisit tätä!

PHAIDRA. Hän ehkä jättää korskan ylpeytensä; korvessa kasvanut on sydämensä, mielensä villi on kuin metsän tuuli; hän ensi kerran rakkaudesta kuuli. Kenties hän hämmästyi, siks jäi hän vait: me väärin häntä tuomitsemme kait.

PHAIDRA. Näin muista naisista ei mulle huolta. Nyt ällös neuvojasi turhaan hukkaa, tue raivoain, äl' enää järkirukkaa! Hän kylmänä pois luotaan lemmen torjuu. Heikommin ehkä kunnialle horjuu? Hän välittävän näytti Ateenasta: kenties hän huolia vois valtikasta? Hän lähdöss' oli, laivat merta uivat, jo purjeet valloillansa pullistuivat. Oinone, mennös, ylväs etsi tuo, silmäinsä eteen kruunun kiilto luo! Hän saakoon diadeemin. Painan sen ma itse päähän hälle riemuiten. Hän saakoon valtakunnan; opettaa mun poikani hän hallitsemaan saa. Kenties hän tahtois isä olla tälle; ma pojan annan äitinensä hälle. Sa hänet loihdi tähän vallan taikaan! Sun sanas enemmän kuin mun saa aikaan. Kuvaile hälle Phaidra kuolevana, huokaile, itke, itse huolevana, kaikk' keinot käytä! Sinuun yksin luotan. Palaja pian! Tuskallisna uotan.

2:NEN KOHTAUS.

PHAIDRA. O, Aphrodite, joka näät sen vaivan, mi mua sortaa, maahan murtaa aivan, sa leppymätön! Jo mun voitit. Miksi mua enää kiusaat? Sulle huudan siksi: itselles uutta kunniaa jos aiot, mua, taiottua, turhaan enää taiot. On sulla vihollinen uhmaisempi, min niskaa notkistanut viel' ei lempi, tuo prinssi ylpeytensä paaduttama. Lyö hänet siis! On asiamme sama. Hän lempiköön!… Oinone, palaat jo? Hän ei sua kuullut? Mua ilkkuuko?

3:S KOHTAUS.

OINONE.
Tuo turha lempi saa nyt sammua.
Nyt hyvettäsi muista muinaista!
Kuningas elää, vaeltaa maan päällä;
on Theseus saapunut, hän on jo täällä.
Kaikk' kansa rientää, häntä huutaa vain.
Kuin käskit, menin, prinssiä ma hain,
niin riemu-äänet raikui kaikkialta…

PHAIDRA.
Mun mieheni on tullut tuonelalta.
Se riittää! Tehnyt olen herjan hälle.
Nyt hyvästit ma lausun elämälle.

PHAIDRA.
Tahdoin kuolla, siitä estit mun,
tunteeni tuskan voitti itkus sun.
Miks kuollut en, kun voin sen puhtahana?
Sua kuulin: kuolen kunniattomana.

PHAIDRA. Taivas! Mit' oon tehnyt ma? Käy tänne Theseus kera poikansa, nään jälleen rikollisen rakkauteni, hän näkee, kuinka haastan miehelleni povessa huoli lemmen poljetun, silmässä kyynel harhahaaveilun! Hän eikö puoltain isän kunniata ilmaise lempeäni kamalata? Pettäinkö isäänsä ja valtiastaan hän vihaansa ei ilmi tois mua vastaan? Mut vaikk' ois vaiti hän, ma tiedän syyni, en ole nainen rikoksissa tyyni, en niitä, jotka otsa korkealla syypäitä ovat miellä rauhaisalla. Ma tunnen rakkauteni raivokkahan, minusta on kuin valmiit huutamahan ois miehelleni muurit, holvit julki jo täällä, mitä mieli vaimon sulki. Tuonelle tahdon. Lepo lienee tuolla. Niin onko suuri onnettomuus kuolla? Ei peljättäne murheellista Mana. Nimeä pelkään, jonka painavana jälkeeni jätän lasten kurjain kantaa. Zeun veri heille rohkeuden saa antaa! Mut suku vaikka piirtyis pilviin saakka, on äidin rikos aina raskas taakka. Kenties he kerran kantaa saavat soimaa emosta, joll'ei hyveen ollut voimaa; kentiesi heidät syyni kuorma murtaa tai mieliala allapäinen turtaa.

OINONE. Ma myöskin heitä säälin; milloinkaan ei pelko ollut oikeampi. Vaan miks saattaa moisen kauhun alle lastaan? Miks itse nousta itseänsä vastaan? Pian huhu kertoo: Phaidra syypää on, petetyn väistyi tieltä puolison. Prinssille tuolle riemu lie se suuri, kun kuollen voittonsa sa kruunaat juuri. Ma mitä vastaan vainoojilles sitten? Ma hämmentyvä oon eess' syyttäjitten. Hän nauttiako häpeästäs saisi, sen ensi kuulijalle kuuluttaisi? Ei! Liekki taivaan minut lyököön ennen! Mut rakastatko vielä kuoloon mennen, lie vielä, virka, kullan kallis sulle tuo julkea?

OINONE. Miks hälle sallia siis voiton hurma? Ma neuvon tiedän, paremman kuin surma: sa ensin syytä häntä siitä, mistä sua syyttäis hän. Tää kaikk' on täydellistä: tuo miekka — onneks sulle soi hän sen — murheesi mennyt, tuskas nykyinen, maanpako prinssin, aikomukses kuolla; sua kaikki puoltaa, hänt' ei mikään puolla.

OINONE. Sinun vait olla tarvis vaan. Suo haastaa minun! Mun tuntoni myös kyllä soimaa sitä. Mieluummin tekisin ma vaikka mitä! Mut sinut koska muuten kadotan, sun tähtes tunnon vaivat vaiennan. Ma puhun. Theseus maanpakoon vaan poikansa varmaan tyytyy ajamaan. Isä on isä, vaikka rankaisee; vähästä leppyy, jälleen hymyilee. Mut miksi vuotais veri syytön, kun uhattu vaadi kunnias ei sun? Se liian kallis kadottaa on kivi, muu mustukoon, kun vaan se sädehtivi, muu kaikki väistyköön, jos muun se häätää; myös hyve pois, jos kunnias niin säätää. Jo tullaan. Theseus!

PHAIDRA.
Ja prinssi! Nään
jo turmioni hänen silmistään.
En mitään voi ma alla ahdinkoni.
Tee tahtos! Sulle jätän kohtaloni.

4:S KOHTAUS.

PHAIDRA. Seis, Theseus! Ei sovi nyt nuo tunteet sydämen: en ole syleilysi arvoinen. Sa olet loukattu, sun poissa ollen kateinen onnes oli puolisollen, ansaitse enää miellyttää en sua; on ainut aatoksein nyt piilottua.

5:S KOHTAUS.

HIPPOLYTOS. Tään Phaidra selittää voi ainoastaan. Mut ällös toivolleni tehkö tenää: suo, että poikas häntä nää ei enää, suo ainiaaksi täältä mennä mun miss' asuu puolisosi.

HIPPOLYTOS. Hänt' etsinyt en minä. Maan tämän ääriin hänet saatoit sinä. Suvaitsit jättää näille rannoillen Arikian ja kuningattaren; sain vielä toimeks heitä täällä puoltaa. Nyt tuota tarvis enää ei mun huoltaa. Metsällä mennyt nuoruus mult' on laiska, mua enää viehätä ei otus raiska, ma tahdon suuremmat jo voitot voida, jalommin verin tieni purppuroida. Et ollut ikäiseni vielä, kun tyrannit, hirviöt jo tunsi sun, ja kaatui käsivartes painon alla ikehet ihmiskunnan kaikkialla. Rauhoitit rannat meren kahden, tiesi jo turvass' olevansa matkamiesi; toi mainees Herakleenkin korvaan tuuli, hän töistään huoahti, kun työsi kuuli. Mut minun — taaton suuren poika polo! — ees emon vertainen ei vielä olo. Siis salli, että miehuutein ma nostan! Jos jätit kostamatta jonkun, — kostan, tuon sinun jalkoihisi voittosaaliin tai kuolen, pääsen kunnian päämaaliin, ja muisto kaiuttaa kautt' aikain kerta, ett' oli poika sankartaaton verta.

THESEUS. Mi pelko perheeni näin hajoittaa? Mi kauhu kaikki pakenemaan saa? Jos saavuin ikävöitynä näin vähän, miks, taivas, taas mun kutsuit elämähän? Yks ystävä mull' oli. Puoliso Epeiron tyrannin tään hurmas jo. Ma lempivätä autoin kumppania; niin kohtalo löi meitä molempia. Tyranni yllätti mun aseetonna, mut armaan ystäväni, ah, tuo konna pedoille jätti, ihmisverin joita lihoitti luonansa hän kauheoita. Mun itseni hän syvään sulki rotkoon, tie mist' ei pitkä ollut tuonen notkoon; kuus kuuta näännyin, vihdoin jumalat mua kuuli, nousin, petin vartiat, pääs tyrannista Epeiroksen kedot, lihoitti lihallaan hän omat pedot. Palajan, riemuiten nään paikat, kunne kalleimman jätin, mitä tunsi tunne, kun kuolemasta eloon noussut rinta kohtausta kohden rientää ihaninta, kun itse tulen, saavun syleilyksin, mua pelko, tylyys täällä kohtaa yksin. Mua kaikki pakeneeko siis maan päällä? Miks ennen vanki en kuin vapaa täällä? Puhuihan Phaidra loukkauksestani. Ken petti mun? Miss' oli kostajani? Useinkin turva olin kaiken Hellaan. Se syyllisenkö suojas manterellaan? Miks vastaa et? Sa ethän syyllinen? Lie liitossa et turman tehneiden? On tullut minuun epäilyksen henki; ma tahdon tietää syyn ja syyllisenki. Saa Phaidra mulle tästä tehdä selon.

6:S KOHTAUS.

HIPPOLYTOS. Ma seison patsahana kauhun, pelon. Tuo vaimo voisko, vielä raivoissansa näin syyttää itseään ja rakkauttansa. Hän itseltäänkö riistäis päivän valon? Ah, mikä myrsky päällä tämän talon! Ma myöskin lemmin neittä nuorta; taatto, ah, häntä vihaa! Mikä murhesaatto mun kangastuu jo sielun kammioista! Mut, sydän, syytön olet! Pelkos poista, ja mieti, miten taaton taipumaan sa saisit rakkauteesi rohkeaan. Mut vaikk' ei taipuis hän, tää rakkaus kestää hän koko voimallaan sit' ei voi estää.

NELJÄS NÄYTÖS.

1:NEN KOHTAUS.

THESEUS. Ma mitä kuulen? Poika kunnoton isälle tehnyt tämän herjan on! O, sallimus, on kätes rautainen! Miss' olen, kuka, enää tiedä en. Hyvyyden palkka huono on, sen huomaan. Mi julkeus! Mi halu turmaa tuomaan! Himonsa mustan päästäksensä määrään, hän vielä turvas väkivaltaan väärään! Ma tunnen miekan tuon, ma itse hälle sen annoin, aioin työlle ylväämmälle. Kaikk' katkenneet on veren siteet. Mutta miks Phaidra ilmaissut ei julkeutta? Vait'olollaan hän syyllisen näin säästi.

OINONE. Näin puolison hän murhatyöstä päästi. Häpesi Phaidra rakkautta hurjan, tuon tulta rikollista pojan kurjan, ja kuolla tahtoi. Kalvan nosti hän, jo valo riutui silmän syyttömän; ma silloin riensin, jouduin, estin aikeen, pelastin puolisolleen vaimon haikeen. En tiedä, kuin tään kertoneeksi tulin; näin murhees, hänen myös, ja sääliin sulin.

THESEUS.
Tuo konna! Kuitenkin hän kalpeni!
Mun nähdessään hän, valju, vapisi.
Sen näin ja jäykistyin jo kylmyydestään.
Ei tervehdyskään tullut sydämestään.
Mut Ateenassako jo uhmaten
hän julki saattoi liekin syyllisen?

OINONE.
Sa muistat Phaidran valitukset kai?
Tuon konnan lempi hänet vihaan sai.

OINONE. Miten sinulle kerroin, kaikk' on käynyt siten. Mut valtiatar surussansa varmaan jo mua kaivannee, luo riennän armaan.

2:NEN KOHTAUS.

THESEUS. Tuoss' on hän! Taivas! Muodon jalous moinen! Siit' eikö pettyä, kuin ma, vois toinen? Kuin päässä miehen, mi syyn pohjaan ehti, voi palaa hyveen pyhä otsalehti? Miks muodosta jo ilmi käy ei sielu, tuo rikollisten kuolevaisten nielu?

THESEUS. Jättää voit jo ilveen. Eteeni, konna, tulla tohditko, min liian kauan säästi taivas jo? Maailman hirviöistä vapahdin, sa elät, tunget riettain tuntehin vuoteelle taaton oman lempes vimman. Kuin näyttää tohdit pääs tuon katalimman? Miks vielä maahan jäät, min olet löyhkä? Miks etsi et jo pakopaikkaas, pöyhkä, all' outoin taivasten, luot' oudon laineen, jot' uurtanut ei vana taattos maineen? Pakene! Vihaani äl' uhmaa! Tuskin voin sitä hillitä; jo sallimuskin se julma on, ett' olen siittäjäsi; siis poistu, ettei saastuisi tää käsi, niin kuulu sankartöistä, kunniasta nyt oman, kurjan lapsen kuolemasta! Pakene! Varo, ettet milloinkaan satuta jalkaas rantaan tämän maan, tai lisäät, vannon, hirviöiden luvun, mun surmaamieni jo suuren suvun. Pakene! Katsomatta jälkeesi, vapauta näöstäs maakuntani! Poseidon, kuule! Jos ma joskus lien rangaissut rosvot kautta rantas tien, nyt muista palkka pitkäin taistojen: lupasit täyttää mun ens' rukouksen. Ma vanki olin, vaivaa näin ma monta, rukoillut voimaasi en kuolotonta, ahnaasti avun säästin luvatun, siks kunnes tuimempi ois tuska mun. Nyt sua pyydän: isä kurja kosta, tään päälle konnan kaikki kauhus nosta, hukuta haluinensa herja, surmaa! Hyvyytes tunnen, jos nyt tuotat turmaa.

HIPPOLYTOS.
Syyttääkö Phaidra mua syylliseksi?
En moiseen kauhistukseen sanaa keksi.
Niin monta iskua yht'aikaa! Pääni
mun sekoo, kuivuu kitalakeen ääni.

THESEUS. Sa toivoit, että Phaidra vaieten tuon hautais unhoon raa'an rakkauden? Mut miekan miksi unohdit sa hälle? Todistus on se lempes häpeälle, Miks kerran kantain viallista mieltä et hältä vienyt henkeä ja kieltä?

HIPPOLYTOS. Näin musta valhe! Suu on mykkä mulla. Ois aika totuuden nyt esiin tulla, mut jääköön salaisuus, mi loukkais sua. Hyväksy tunne tää, mi estää mua, ja itse lietsomatta tuskaas suurta mua tutki, mieti luontehen tään juurta! Syyn suurimman käy eellä rikos pieni; mut syytön, puhdas mun on elontieni. Pyhimmät ken lait rikkoo jumalain, vähemmän pyhät ensin rikkoi ain. Asteensa paheell' on kuin hyveellä: ei ensin tehdä työtä synkintä. Ei kunnon miestä päivä yks, ei kaksi tee konnaksi tai salamurhaajaksi. Imetti minut sankar-äiti kaino, peritty hält' ei himon häijyn paino, ja Pittheus, viisas, kauas-kuulu, jalo, ol' varhain järkeni jo nuoren valo. Kehua itseäin en tahdo sulle, mut hyveen jonkun jos sa myönnät mulle, vihani kyllin lienen näyttänyt ma siihen, josta mua syytät nyt. Siks olen tuttu Hellaan kaiken kautta, en lempeni, vaan kylmyyteni tautta, on tietty tarmo karun nuoruuteni. Päiv' ei lie puhtaampi kuin sydämeni. Ja nyt mua syytetään, ett' tunteet hullut…

THESEUS. Tuo ylpeys juur' on tuomiokses tullut. Nyt tiedän syynkin: Phaidran yksin piirsit sa sydämees, muut naiset syrjään siirsit. Kun yksin loisti sulle lempi irstas, se kuvat puhtahamman lemmen pirstas.

HIPPOLYTOS.
Ei, isä. Peittää sit' en voi nyt sulta:
tää sydän tuntee lemmen kainon tulta.
Rakastan, vaikka kieltoasi vastaan,
Arikian oon orja ainoastaan.
Tuo Pallaan heimon tytär poikas voitti,
hän vastaan käskyäs mun kapinoitti.
Ma hälle huokaan, hehkun, siksi uhmaan…

THESEUS. Sa lemmit? Ei! Sa keinoon turvaat tuhmaan: syyn tunnustain, näin pyrit syyttömäksi.

HIPPOLYTOS.
Kuus kuuta nähneet mun on lempiväksi.
Kuus kuuta häntä seuraan, karttelen.
Sun kuinka saisin uskomaan ma sen?
Sen sulle aioin kertoa juur' ikään.
Mut eikö erheestäs sua auta mikään?
Min kautta vannon, meren, taivaan, maanko?…

THESEUS.
Niin helposti nyt väärin vannotaanko?
Jo lakkaa, lakkaa! Turhaan käytät suuta,
jos hyveelläs ei enää turvaa muuta.

HIPPOLYTOS. Kun isä syyttää syystä raskahasta, ken sääliä vois isän hylkylasta?

THESEUS. Hae mies, mi paheen, rutsan hyväksyy, hän varmaan ystäväkses ylentyy; vain konna, kunniaton, kiittämätön sun olkoon ystäväsi, ystävätön!

HIPPOLYTOS.
Sa puhut paheesta ja rutsasta.
No niin, on Phaidra äidin kantama,
min suku tiedät, kyllin tuntee niitä…

THESEUS.
Jo eikö raivos hurjan riehu riitä?
Pois silmistäni! Viime kerran käsken.
Sa kuulit kohtalos, min lausuin äsken.
Varrotko, että väkivaltaa käytän,
ja häpeällä pois tien sulle näytän?

3:S KOHTAUS.

THESEUS. Mies kurja, kuljet surmaas kohti varmaa. Poseidon, jumalainkin kauhu harmaa, sanansa pitää, täyttää tuomion. Et vältä kostajaa, käyt kuolohon. Rakastin sua. Vaikk' on synkkä syysi, tää sydän syöstä tahtois syleilyysi. Mut liioin, polo, loukkasit sa mua; maan pääll' ei isää, enemp' poljettua. Jumalat, näätte isän sydämen: kuin siittää lapsen voin niin syyllisen?

4:S KOHTAUS.

PHAIDRA. Kuningas, riennän tänne kauhuissani, soi vihan ääni saakka korvahani. Sukuas säästä! Pelkään, myöhään jo ma tulen, täytetty lie tuomio. Ah, vertas sääli! Veri huutais maasta. Ijäksi sydämeeni jäis tää saasta! Tois murheen mulle ikilohduttoman, jos poika kaatuis kautta taaton oman.

THESEUS.
Ei saastuta mua vielä pojan murha,
mut uhka kuulemas ei ollut turha.
Käs' kuolematon häntä kohtaa pian,
Poseidon kostaa, täyttyy palkka vian.

THESEUS. Pelkäätkö, että hän ei kuullut sitä? Mieluummin pyyntöihini pyhiin yhdy, syyn synkän tämän rangaistukseen ryhdy, vihaani lietso liian hiljaisaa: et vielä kyllin tunne rikkojaa. Hän turvaa parjauksiin nyt raivoissansa. Sanasi kiistää hän ja armahansa Arikian hän olleen väittää ainon.

THESEUS.
Valheellaan hän välttää tahtoo vainon.
Tuo uusi temppu turha, irstas on.
Poseidon täyttävä on tuomion.
Käyn itse alttariltaan anomaan,
hän että muistais ikilupaustaan.

5:S KOHTAUS.

PHAIDRA. Mi kauhun viesti viilsi korviani! Mi herää turman tuli rinnassani! Uus ukkonen! Uus turman salama! Ma riensin auttamahan poikaansa, Oinonen jätin, tunnon ääntä kuulin, katumus huusi mulle valjuin huulin. Ken tietää, mitä tehnyt oisin nyt? Kentiesi itseäni syyttänyt! Kentiesi — onneksi hän suuni sulki — ois totuus peljättävä tullut julki. Siis Hippolytos lempii, vaan ei mua! Arikia siis yksin hurmaa sua! Ah! Kun hän ylpeytensä mulle näytti, mua kohtaan tuota kieltä korskaa käytti, ma luulin, samoin hällä silmäkulma ois koko sukupuolta kohtaan julma. On toinen taivuttanut ylvään tarmon! Löys hänen eessään toinen nainen armon Kenties hän altis onkin taipumaan; mua yksin ylpeytensä hylkii vaan. Minäkö häntä puolustaisin? En!

6:S KOHTAUS.

OINONE.
Et itseäsi ilmaissut sa liene?
Perille aiettas et hurjaa viene?
Pois sääli heikko! Sen ei tässä sija.

PHAIDRA. Hippolytos rakastaa. Mies ylhä, ma jota lannistanut en, tuo jylhä, niin kylmä kyyneleille huokaavaisten, tuo tiikeri, tuo kauhu kaikkein naisten, kesynä kohdannut on voittajansa: tuon vanginnut Arikian on ansa.

PHAIDRA. Ah! Mi kuilu vaivan! Tää uusi isku minut murtaa aivan. Mit' oli kaikki lemmen kyynellähteet, tulet ja tuskat, epätoivot, tähteet mun ylpeyteni, herja hirmuinen, nyt tähän tuonen vaivaan verraten? He lempivät! Kuin? Missä? Mistä asti? Miss' oli silmäni! Ah, raivoisasti rakastavatko? Sinä tiesit siitä, et kertonut. Miks et? Sua siit' en kiitä. Useinko yhdessä he nähdään? Missä? Kentiesi metsän synkän siimeksissä? Ah, täysin valloin toisiaan he tapaa! Lie lempi viatonten ollut vapaa; sen kuuli taivas ilman kauhistusta, sees heille päivä paistoi, mulle musta. Nous heille aamut, aina kirkkaat, mulle vain tummat itkun illat tuiretulle; mua kiros, hylki koko luomakunta, vain kuolemasta nähdä tohdin unta. Söin katkeruutta, kyyneleillä elin, iloa tuskissani teeskentelin, suruinen sydän pyrki mullan alle, ma otsan kirkkaan nostin taivahalle, en tohtinut ees aina itkeä, kun täytyi muilta murhe kätkeä.

PHAIDRA. He toistaan rakastavat ijäisesti! Myös nyt, kun puhun, — ah, mik' aatos tuonen! — yhteistä tuntevat he tulta suonen. Maanpako heit' ei estä muistamasta! Nyt tuhat valaa vannovat he vasta. Tuo lempi loukkaa mua, sit' en siedä; Oinone, auta! Miten? Kuin? En tiedä. Arikian jo turma tulkoon! Nuku ei Theseun viha. Kuolkoon Pallaan suku! Lievästi älköön kostako hän kyytä: syy siskon suurempi on veljein syytä. Rukoilen itse häntä raivoissani. Kuin? Hulluusko jo kulkee aivoissani? Mun elää mieheni, ma lemmin toista. Kateisna rukoillako voisin moista? Ketä ma lemmin? Kuka eestäin kostaa? Jokainen sana hiukset päässä nostaa. Rikosten päässyt olen täyteen määrään: halajan rutsaa, turvaan herjaan väärään! Miesmurhaiset nää kädet janoo verta, ne viatonta kyllin saakoot kerta. Mua kurjaa! Kuin maan pintaa enää polen? Kuin nähdä päivän voin, min lapsi olen? On heimoani herra jumalten ja taatto, kaikki vallat kaikkeuden. Ma kuhun piilen? Pohjaan kuolon kuurnan? Isäni siell' on herra tuiman uurnan, on tuomar' ihmissyiden Minos vakaa, hän arvat ankarat maan lasten jakaa. Varjonsa kuinka vavahtaisi nähden nyt tyttärensä, kauhistuis tuon tähden, kun pakko ois mun taru alkaa paton, myös tuonen yölle vielä tuntematon! Ah, isä, varmaan et sa ääntä saisi, kädestäs valta-uurna valahtaisi, ja uutta rangaistusta etsein, oman veresi pyövel' oisit valottoman. Armahda! Julmat jumalat nuo särki sukusi, sumentui myös lapses järki, mut poiminut en syyn tään hedelmätä, sen vaikka kannan ikihäpeätä. Pimeistä päivistäni lopun teen; mua tuska seuras hetkeen viimeiseen.

OINONE.
Ah, kauhu väärä povestas jo poista!
Ansaitse erhe tää ei pieni moista.
Rakastat: kuka määrää kohtalonsa?
Lumoa salliman ken vältti konsa?
Et ensimmäinen lemmen uhri liene.
Se eikö muita myöskin harhaan viene?
On luonnollista heikkous ihmisen;
sa osaan tyydy kuolevaisien.
Sa ikivanhan ikeen alla huokaat.
Ma sanon: tänne jumalatkin tuokaat,
nuo, joill' on syyllisille aina nuoli,
vasama valmis, — hekin samoin huoli.

PHAIDRA. Ma mitä kuulen? Mitä tohdit haastaa? Et minuun muuta jättäisi kuin saastaa. Nyt huomaan, kurja, kuin mun myrkytit, ma kuolla tahdoin, sinä estelit, ma Hippolytosta myös vältin, sinä toit hänet sinne, missä olin minä. Miks teit sen? Miksi häntä herjasit? Paheeksi miksi hyveen parjasit? Hän kuolee nyt kenties. Pian kohtaava on häntä surman-sana taattonsa. Pois hirviö! Sun ei mua tarvis puoltaa. Ma tahdon kohtaloni itse huoltaa. Jumalat oikein palkitkoon sun vaivas ja kauhistakoon sinut kostain taivas jokaista, joka laillas kielastain sydämet kiehtoo heikkoin valtiain ja syöksee heidät, minne mieli vie, ja näyttää, mist' on syihin suorin tie! Lahjoista vaarallisin kohtalon maan ruhtinaille imartaja on.

OINONE (yksin).
Ah! Häntä hellin, lemmin lapsenani!
Tään sain nyt palkan, houkka, vaivoistani.

VIIDES NÄYTÖS.

1:NEN KOHTAUS.

ARIKIA. Kuin? Vaarassako vielä totuus peittää? Erheesen taatto oma, armas heittää? Jos, julma, itkuni sua ei voi estää, jos helposti voit eron huolet kestää, niin lähde, tänne jätä tyttö rukka; mut oma toki turvaa elos kukka, vapauta häpeästä kunniasi, peruutus valan vaadi taatoltasi! Viel' aika on. Vuoks oikun miksi hälle suot voiton, syylliselle syyttäjälle? Tuo julki totuus!

HIPPOLYTOS. Kuin sen virkkaa voisin? Isäni häpeänkö ilmi toisin? Edessä puolisonsa synkän kuvan mun nähdä pitäis hänen punastuvan? Vain sinä tiedät sen. Ei mulla muita kuin jumalat ja sinä uskotuita. Sinulle kerroin sen, mit' itseltäni salaisin: tunne etkö lempeäni? Unohda, mitä sulle virkoin! Muista sinetti salaisuuden tään! Ei suista noin puhtahista koskaan soiko taru tää tuonen-tuima, kamala ja karu. Jumalten vanhurskauteen luottakaamme, kai kerran heiltä oikeutta saamme, ei silloin rangaistuna Phaidra vältä syyn häpeää, mi nyt jäi säästöön hältä. Tään säälin yksin sulta vaadin ma, muu kaikk' on vihalleni altista. Mua seuraa! Orjuudesta pois! Maanpakoon! Käy kerallani kohtaloiden jakoon! Paikasta pois, miss' asuu turma, syy, min ilmass' itse hyve myrkyttyy! Pakoas auttaa sekasorto, mitä mun nostaa pakoni; sa käytä sitä! Voin taata kaikki: vartiat on minun, on heiltä helppo pujahtaa pois sinun. Meit' Argos vartoo, Sparta kutsuu; meillä on ystäviä, mieli altis heillä ja voima auttamaan. Ei sietää saa näin että Phaidra meidät karkoittaa molemmat istuimelta isäin suurten, ja Phaidran poika saa maat jumal-juurten. On kaunis tilaisuus. Se täytyy käyttää. Mut sua horjuttavan pelko näyttää? Etusi oma sitä vaatii. Päätä! Ma olen tulta, sinä miksi jäätä? Pelkäätkö matkaa kanssa kirotun?

ARIKIA. Ah, suurin autuuteni ois se mun! Jos liitetty ma kohtaloosi öisin, ilolla kaikki unohtaa ma voisin! Mut kun ei meillä side suloinen, ma voinko siveästi tehdä sen? En loukkaa kunniaa, jos täältä karkaan; sen lait ei koskea voi vankiparkaan, pakene enhän vanhemmiltani. Paon lupa on, kun sortaa tyranni. Mut mua lemmit, prinssi. Kunniani…

HIPPOLYTOS. Sen turva vahvin mun on rinnassani. Ma olen huolta pitänyt sun tiestäs: pakene vainoojias, seuraa miestäs! Olemme vapaat, taivaan tahdon mukaan, vaikk' onnettomat; meit' ei käske kukaan. Ei aina soihdut häihin tarpeen. Tuolla Troizenin porteilla, sen hautain puolla, rotuni missä ruhtinaat nuo nukkuu, on templi; siellä valat väärät hukkuu. Siell' ei voi valhetella kieli mainen, saa koston kohta siellä kuolevainen, ja kaukaa karttaa paikkaa viekas sana, miss' itse tuoni seisoo vartiana. Jos mua uskot, siellä lemmen vala ikuinen vannokaamme, pyhä, sala; sen todistakoon herra kalmiston, hän isän sijaiseksi tulkohon, ja valan taatkoon koko taivas jylhä, Artemis kaino sekä Hera ylhä, ja kuulkoot rakkauteni nuoren, raisun jumalat sekä vainaat tuonen vaisun.

ARIKIA. Kuningas saapuu. Poistu! Täällä hetken ma viivyn, peittääkseni pakoretken. Lähetä opas, jonka kanssa karkaan, ma etten jäisi epäilykseen arkaan.

2:NEN KOHTAUS.

THESEUS. Zeus, poista epäilys! Tuo julki valta totuuden, jota etsin kaikkialta!

3:S KOHTAUS.

THESEUS.
Arastut, neito. Tiedän aremmanki:
Hippolytoksen näin. Mit' teki täällä?

THESEUS. Sun silmäs hänet hillinneet siis ovat, ens kertaa kesyttäneet tunteet kovat.

ARIKIA. Totuuden sanoa ma tahdon sulle; ei perinyt hän vihaas, julmaa mulle, mua kohdellut ei lailla syyllisen.

THESEUS.
Ymmärrän: vannoi sulle rakkauden.
Äl' usko miehen viekkaan valoihin:
hän samoin vannonut on muillekin.

THESEUS.
Häntä miks et tehnyt vakaammaksi?
Kuin siedit lemmen, jota jakaa kaksi?

ARIKIA. Ja sinä, kuinka siedät herjausta? Kuink' uskot, että valkea ois musta? Niin vähän poikaas tunnetko? Jos milloin syy samaa on kuin viattomuus, silloin hän syypää lie. Voin silmäis kaihin poistaa. Nää hyve, joka jokaiselle loistaa! Ah, hänkö sortuis herjan halvan tiehen? Peruuta valas, vala murhamiehen, tai pelkää, että suuttuin sulle näyttää voimansa taivas sekä pyyntös täyttää. Uhrimme usein vihass' ottaa se, sen lahjat ovat kosto töistämme.

THESEUS.
Sa tahdot häntä puolustaa mun nähden.
Sua lempes sokaisee tuon kurjan tähden.
On todistajat varmat, uskon heitä:
oon nähnyt, nähnyt tosi kyyneleitä.

ARIKIA. Sa varo: kätes voittamattomat löi monet hirviöt jo kamalat, yks elää sentään… Tähden poikas en voi jatkaa. Isää kunnioittaen hän puhumasta kieltänyt on mua. Sanani liioin loukkaisivat sua. Ma tahdon kaino olla niinkuin hän, pois menen, virkkaa voisin enemmän.

4:S KOHTAUS.

THESEUS.
Mit' tarkoittaa hän? Miksi kiertelee,
niin usein alkaa, jälleen vaikenee?
Hämärän mikä on tuon puheen jatko?
Mua teeskennellen pettää tahtovatko?
Mut minä itse? Miksi rinnastani
soi valitus nyt vasten tahtoani?
Salainen sääli mua kalvaa, kaivaa.
Oinone puhukoon! En kestä vaivaa,
syyn täyden tietää tahdon, saa en sitä.
(Vartioille:)
Oinone luoksein tulkoon, yksin.

5:S KOHTAUS.

PANOPE. Mitä, ah, aikoo valtiatar, tiedä en, pahinta pelkään. Tuska hirmuinen hänt' ahdistaa, jo tuli sammuu suonen, on kasvoillansa kalpeus jo tuonen. Oinone häväisty pois ajettiin, hän syöksyi meren synkän syöveriin. Miks sen hän teki, nyt ei kerro kieli: jo ainiaaksi hänet aalto nieli.

PANOPE. Kuningattaren ei tuosta laannut myrsky. Itkien syleilee, synkkä, usein lapsiansa kuin laulatellen omaa murhettansa, hän milloin heille äidin lemmen myöntää, taas kohta kauhistuen syrjään työntää. Hän harhailee kuin määrää vailla, horjuu, ei meitä tunne tai pois luotaan torjuu. Kolmasti kirjoitti hän kirjehen, taas kolme kertaa rikki repi sen. Suvaitse nähdä häntä!

THESEUS.
Kauhun sana!
Oinone kuollut, Phaidra kuolevana!
Miss' on mun poikani? Hän tulkohon!
Nyt altis hälle isän korva on.
(Yksin.)
Poseidon julmat säästä hyvättyösi
tai hautaa pyyntöni tuo pohjaan yösi!
Lien ollut liian herkkäuskoinen,
kohotin kiron liian varhaisen.
Nyt epätoivoon kaikki hukkuvi.

6:S KOHTAUS.

THESEUS.
Ah, Theramenes! Miss' on poikani?
Ma hänet lapsest' asti uskoin sulle.
Mut miksi itket? Min tuot viestin mulle?
Miss' on hän?

THESEUS.
Hän kuollut! Juur' kun kaipaan kasvojansa,
jumalat salli hänen kuolemansa.
Kuin kaatui hän? Mik' iski taivaan nuoli?

THERAMENES. Troizenin porttien hän eessä kuoli. Hän vaunuiss' istui. Itse suunsa sulki, ja mykkinä myös sotamiehet kulki. Mykenan tietä ajatuksissansa hän ajoi, astui orhit valloillansa, nuo ylväät, jotka tulta korskui ennen, kun kuuli äänen tutun, vitkaan mennen, päin painunein nyt säestävän näytti mietteitä, jotka miehen mielen täytti. Aalloista silloin ärjyn ääni raikui, veet jylisivät, kaikki taivaat kaikui, maan sydämestä huokaus hirmuinen sekaantui ilman, meren melskeesen. Veremme jäätyi poven'pohjaan asti; hepojen harjat nousi. Nopeasti lähestyi vesivuori kuohuin, pauhuin, se meitä kohden synkin syöksyy sauhuin, jo särkyy, kidastansa oksentaa veen hirviön, jot' ei lie nähnyt maa: pääss' sarvet uhkaavaiset, julma-juomut, leveä otsa, yli ruumiin suomut, kesytön härkä, lohikäärme, jonka longersi puiden yli purston lonka; rakosi ranta, kun se pitkään mylvi, se pilviin saakka kauhistusta kylvi, maa luja liikkui, ilma saastui tuosta, myös aalto säikkyi, alkoi taapäin juosta. Pakeni kaikki uhkaa turman-tuojan. Me lähitemppelistä saimme suojan, vain Hippolytos, poika urhon, jää; pysäytti vaunut, keihään tempas tää, jo tähtää hirviöön, vä'än varman linkoo, mi viuhuin pedon kylkeen syvään sinkoo. Raivosta, tuskasta tuo mylvähtäin hepojen eteen vaipuu, kääntyy päin ja sylkee kidastansa tulta, verta, savua, niinkuin suurta myrskymerta. Hevoset pelko valtaa, eivät muista nyt enää suitsimiestä eikä suista; turhaksi kääntyy käskijän jo tahto, ne puree kuolaimiaan, suussa vahto; jumala joku myös on piikein kirmaa hepojen kiihoittavan nähty virmaa. Ne kautta kallioiden syöksyy kauhuin, jo särkyy akseli, jo vaunut pauhuin paloiksi lentävät, hän itse kiertyy orheinsa ohjiin, kaatuu, maahan viertyy. Anteeksi tuskani: tuo kauhun kuva vain iki-itkuin mult' on murentuva. Näin, valtias, näin poikas poloisen jaloissa ruokkimainsa ratsujen, hän kutsui heitä, hevot ääntään säikkyi, jo hurme haavoist' yli ruumiin läikkyi. Me huusimme, soi kiro, tuska, kimma! Niin vihdoin pysähtyi myös orhein vimma ne jäivät hautain luo, miss' iki-unta sun nukkuu isäis suuri sukukunta. Ma sinne syöksyin, seuras vartiat, veriset jäljet meitä johtivat, kivissä kirjat näkyi, pensahasta osoitti oksa hurmehista hasta. Ma juoksen, huudan, käden tarjoan, hän silmän aukaisee jo sammuvan, näin virkkaa: "Kuolen syyttömänä. Arka Arikia nyt huolees jää, tuo parka. Jos isä joskus, murhepäivänänsä, mun muistaa surmaa, väärin syyttämänsä, jos kuulee varjoni hän vaikeroivan, hän vangillensa hyvän suokoon hoivan." Hän veti henkäyksen viimeisen, syliini jäi vain ruumis verinen, tuo kurja, kuolevainen, lyöty liha, min sorti jumalten ja taaton viha.

THESEUS.
Ah, poikani! Mun rakas toivoni!
Mua liian nopsaan taivas palveli.
Mi jää nyt povelleni murheen paino!

THERAMENES. Arikia luo silloin saapui kaino: paeten vihaas, tuli hän tuon tähden, min mieheks ottaa tahtoi taivaan nähden. Hän tuli, huomas hurmeen puuntavaisen — mi näky rakastavan nähdä naisen: mies valju runneltuna lepäsi! Hän ensin onnettuuttaan epäili, ei häntä tuntenut, vaan tyynnä pysyi, ja hänet nähden yhä häntä kysyi. Mut murheestansa vihdoin varma, hän loi taivahalle silmän syyttävän, vavisten, valjuna, kuin kuoloon suureen hän kaatui, kaunis, sulhon jalkain juureen. Ismene häntä, itkevä ja hellä, elohon, tuskaan kokee herätellä. Ma tulin tuomaan, päivää kiroten, sinulle urhon tahdon viimeisen, ja toimen täyttämään sen onnettoman, min mulle uskoi varjo poikas oman. Mut tuossa tulee vainoojansa varmin.

7:S KOHTAUS.

THESEUS. On kuollut poikani. Voit jättää harmin. Ah, miksi pelkään, epäilen? Miks annan anteeksi hälle, kaunaa toista kannan? Mut hän on kuollut. Täys on vihas määrä, lie ollut oikea se taikka väärä. Ma synnyin pettymään, sen myönnän minä. Hän lienee syyllinen, kun syytät sinä! Kuolonsa kyllin mua murhettaa, en etsi selvyyttä ma kauheaa, kun ei se sentään häntä eloon saisi, vaan ehkä vaivaa uutta valmistaisi. Veristä kuvaa poikani ma pelkään. Pois maille muille! Pois veen vieraan selkään! Tahtoisin paeta pois maailmasta! Näin surman suru unohtuisi vasta. Mut kunne pakenen, ah, kurja isä? Nimeni mainekin on tuskan lisä. Vähemmän kuulu, kätköön käydä voisin. Ah, jospa jumalten ees hylky oisin, he eivät täyttäneet ois pyyntöjäni; en pyydä enää, itken itseäni. Lie korkea mua kohtaan taivaan hyvyys, sit' ei se korvaa, min vei tuonen syvyys.

PHAIDRA.
On aika vaitiolon verho heittää.
Syyn varjo ei saa poikas hautaa peittää:
hän syytön oli.

THESEUS.
Ah! ma onneton!
Sun tähtesi hän kuoloon käynyt on!
Sa julma! Anteeks saanehes äl' luule!…

PHAIDRA. On kalliit hetkeni. Mua, Theseus, kuule! Ma pojan kainon kunnioittamisen katseella maksoin sukurutsahisen. Poveeni taivas turman liekin nosti; muun ohjannut Oinone on. Hän kosti hylätyn rakkauteni, peljäten Hippolytos ett' ilmi toisi sen. Hyväkseen heikkouttani hän käytti, sun eessäs häntä syyttäin syynsä täytti ja välttäin vihaani hän liian lievän löys rangaistuksen alla aallon vievän. Mun kohtaloni ratkaissut ois rauta, mut tunnon tuska esti mun, ei hauta; hitaammin tahdoin manan maille tulla, ett' oisi ensin täysi selko sulla. Niin otin myrkkyä Medeian. Tuonen jää jäähdyttää jo tulta kuuman suonen, se saapuu saakka sydämeeni, hyinen vavistus kiertää mun kuin verkko kyinen; nään taivahan kuin sumun summan kautta ja puolison, mi kauhistuu mun tautta; jo kuolo saapuu, silmän sammuttaa; maan tahra olin, kirkas taas on maa.

THESEUS. Jospa pohjaan kuolon yönsä myös sammuis muisto hänen mustan työnsä! Herännyt olen erhetyksestäni, ma tahdon nähdä pojan lempimäni, verensä syyttömän pois itkein pestä, näin päästä kiron väärän vääntehestä. Ansaitun saakoon kuollut kunnian. Kentiesi leppyy varjo vainajan, myös synkät haamut Pallaan heimon, konsa on tytär mulle hänen morsionsa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PHAIDRA: 5-NÄYTÖKSINEN RUNOMITTAINEN MURHENÄYTELMÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.