The Project Gutenberg eBook of Häpeäpilkku
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Häpeäpilkku

Author: Ludwig Anzengruber

Translator: Alpo Noponen

Release date: December 16, 2011 [eBook #38322]

Language: Finnish



*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄPEÄPILKKU ***




Produced by Tapio Riikonen






HÄPEÄPILKKU

Kirj.

Ludwig Anzengruber


Suomentanut Alpo Noponen


Kansan Romaanikirjasto 3.


Helsingissä 1908,
Suomalainen Kustannus-osakeyhtiö KANSA.

Hämeenlinna,
A. W. Leinosen kirjapaino 1908.




_Ludwig Anzengruber_, tämän romaanin kirjottaja, oli itävaltalainen
runoilija, jonka elämäntyöstä, koko sivistyneessä mailmassa
tunnustusta ja ihailua voittaneesta kirjallisesta toiminnasta voidaan
lausua niinkuin oma kansanrunomme sanoo suomalaisesta soitosta,
että se on "suruista tehty, murehista muovaeltu". Hän eli näet
ahtaissa oloissa, sai kestää ankaran elämäntaistelun puutteita ja
muita vastuksia. Mutta siitä huolimatta povessa palava tuli ajoi häntä
eteenpäin sillä tiellä, jolla hänestä kehittyi suuri kirjailija, joka
kansan elämän runollisen voimakkaana, tarkkana ja erinomaisen
myötätuntoisena kuvaajana on kaikkein ensimäisiä.

Hän syntyi Wienissä 1839. Isä oli pieni virkamies, mutta kuoli
aikaiseen jättäen puolisonsa 5-vuotisen Ludwig-pojan kanssa elämään
sillä 300 markan eläkkeellä, joka heille hänen kuoltuaan annettiin.
Hellä äiti piti pojan kasvatuksesta niin hyvää huolta kuin mahdollista.
Opetusta hän sai kansakoulussa ja alemmassa realikoulussa, mutta jo 14
vuorisena hänen täytyi lopettaa koulunkäynti ja ruveta ansiotoimeen.
Hän pääsi erään kirjakauppiaan palvelukseen.

Niinä kolmena vuotena, joina hän tässä toimessa oli, hän paljoa
innokkaammin luki kirjoja kuin niitä kaupitteli. Kun kirjakauppias ajoi
vihdoin tällaisen apulaisen palveluksestaan, oli nuoren Anzengruberin
sangen vaikea saada mitään tointa. Jonkun ajan kuluttua hän sai paikan
eräässä Wienin esikaupungin teatterissa. Palkka oli kovin pieni, mutta
hyvä äiti osasi silläkin tyydyttää hänen välttämättömimmät
elämäntarpeensa. Nuorta Anzengruberia taas rakkaus runouteen ja
näytelmätaiteeseen kiinnitti tähän toimeen, jossa hänellä ei kuitenkaan
ollut juuri mitään menestystä. Hän liittyi sitten kiertävään
näyttelijäseurueeseen ja vietti monta vuotta kuljeksijan elämää. Hän
oli kunnioitettava toveri, sillä hänen elämäntapansa olivat puhtaat,
äitiinsä hän oli edelleenkin hellässä suhteessa, rehellinen ja
avomielinen kaikkia kohtaan. Mutta näytteleminen ei häneltä ollenkaan
luonnistunut, monina harjotusvuosinaan hän siinä pikemmin meni
taaksepäin kuin edistyi. Niiden kuluessa hän itse alkoi suunnitella
näytelmiä, ja jo ensi yrityksillä hän näytti saavuttavan enemmän
menestystä kuin näyttelijänä konsanaan.

Kun teatteriseurue, johon Anzengruber viimeksi oli kuulunut, teki
vararikon, asettui hän äitineen Wieniin ja sai silloin kokea mitä
suurinta puutetta, kunnes hänen onnistui saada joku vähäpätöinen toimi
kaupungin poliisilaitoksessa. Sitä hoitaessaan hän kirjotteli juttuja
sanomalehtiin ja poltettuaan aikaisemmat näytelmäkyhäyksensä alkoi
äitinsä kehotuksesta laatia uutta kansanelämää kuvaavaa draamaa. Siten
syntyi näytelmä "Der Pfarrer von Kirchfeld" ("Kirchfeldin pappi"),
jolla oli suuremmoinen menestys ja joka nosti halvan poliisikirjurin
suurten runoilijain riviin. Hänen asemansa muuttui nyt. Hän sai Wienin
teatterilta vuotuisen määrärahan ja erosi poliisilaitoksen
palveluksesta. Hän eli nyt kirjailijana Itävallan pääkaupungissa ja
julkaisi näytelmän toisensa jälkeen; niistä on "Valapatto"
suomalaisellekin yleisölle tuttu.

Kun kansannäytelmäin runsaus näytti jo wieniläisiä kyllästyttävän,
kääntyi Anzengruber romaanikirjailijan alalle. Hänen ensimäinen suuri
romaaninsa oli "Der Schandfleck", joka ilmestyi v. 1876 ja tarjotaan
tässä suomalaisen yleisön käteen. Se julaistiin ensiksi "Heimat"
nimisessä perhelehdessä ja sai yleisön ihastuksiinsa, vaikka
Anzengruber teoksensa vahingoksi oli lehden toimittajan pyynnöstä
suostunut muuttamaan sen loppua. On suomalaisen miehen ansio, että tämä
erinomainen kertomus tuli sitten uudestaan muodostetuksi kirjailijan
alkuperäisen suunnitelman mukaan. Professori _Wilhelm Bolin_
Helsingistä tutustui v. 1876 Anzengruberin teoksiin ja ne tekivät
häneen niin syvän vaikutuksen, että hän päätti koettaa pyrkiä
kirjailijan tuttavuuteen ja siinä tarkotuksessa kirjotti hänelle. Siitä
alkoi vilkas kirjeenvaihto ja ystävyys, jota ylläpitääkseen prof. Bolin
kävi usein Anzengruberia tapaamassa. He keskustelivat tämänkin romaanin
vaiheista ja kuinka kirjailija oli ollut pakotettu sitä muuttamaan. Ja
keskustelulla oli ihmeellinen seuraus. Eräänä kauniina päivänä 1879
Anzengruber saa eräältä hampurilaiselta kauppiaalta 500 guldenia
sisältävän kirjeen, jossa ilmaistiin suurta ihailua kirjailijan
toimintaan ja pyydettiin, että hän kirjottaisi "Der Schandfleck"
romaaninsa uudestaan alkuperäisen suunnitelman mukaan. Anzengruber
suostui tarjoukseen ja sai työnsä suoritettuaan kaksinkertaisen
palkkion. Hän oli siinä luulossa, että hän oli todellakin tekemisissä
vain hyväntahtoisen hampurilaisen kustantajan kanssa, vaikka hänen
helsinkiläinen ystävänsä edistikin näin hänen kirjallista toimintaansa.
Anzengruber muodosti puheena olevan romaaninsa loppuosasta eri
kertomuksen, joka nimellä "Toverit" on jo ennen suomeksi käännetty.
Tämä nyt suomeksi ilmestyvä alkupuoli on romaanin voimakkain ja tärkein
sekä täydellisesti itsenäinen osa. Sekin on alkuaan, kuten tottunut
lukija kyllä huomaa, ollut aiottu draamaksi, mutta suuresti
suunniteltua ainesmäärää on ollut mahdoton saada sopimaan näytelmän
puitteisiin. Se pakotti näytelmäintekijän romaanikirjailijaksi, eikä
tämä teos ole ainoa, jolla hän silläkin alalla on saavuttanut suuren
runoilijan maineen.

Näytelmissään ja romaaneissaan on Anzengruber kansanelämän kuvaaja. Hän
siirtää ihmisyyden suuret kysymykset ja elämän ristiriidat kansan
pohjakerrosten keskuuteen, piirtää tyynellä oikeudentunnolla ja
miehekkäällä vakavuudella henkilökuvia, jotka, vaikka yksinkertaisen
rahvaan keskuudesta kohonneina, ihastuttavat ja liikuttavat meitä
ylevällä hengenaateluudellaan, tunne-elämänsä rikkaudella ja
uskollisella johdonmukaisuudellaan. Sen myöntänee jokainen lukija
tutustuttuaan tämän kertomuksen "vanhaan Reindorferiin", erinomaisella
hellyydellä kuvattuun Leenaan y.m. Ihmisyyden herkin lämpimyys sykkää
kaikissa hänen kuvauksissaan, käsittelivätpä ne sitten lapsuuden
viattomia leikkejä myllypurolla, lemmenkohtauksia orapihlajain
verhoamalla kuutamoisella mäellä, eronhetkien katkeruutta tahi kuoleman
vakavuutta.

Anzengruber kuoli v. 1889. Neljä vuotta myöhemmin pystytettiin hänelle
muistopatsas Wieniin. Hänen kootut teoksensa on hänen kotimaassaan
julkaistu 10 niteessä. Muut sivistyskansat kokoovat myöskin
rikkauksiensa joukkoon hänen henkensä kirkkaimmat helmet.

_Suomentaja_.




I.


Maantien molemmin puolin oli kumpuja. Ne laajenivat vähitellen ja
yrittivät muodostaa vuorijonoa, joka kuitenkin jäi aivan matalaksi.
Maantie oli oivallinen. Sen oikealla ja vasemmalla puolella kohosi
taloja epätasaisena aitana; niiden välitse kulkeva tie oli kyläkunnan
ainoa katu. Tuon tuostakin erosi siitä sivuteitä, jotka kiertelivät
kumpujen lomitse. Siellä olevain yksinäisten talojen asukkaat luettiin
kyllä samaan seurakuntaan, mutta kyläläisinä heitä ei pidetty. He
asuivat -- kuinka sanoisikaan? -- rotkoissa, vuorensolissa. Tämä
sanantapa antaisi kuitenkin näille matalahkoille kummuille liian suuren
kunnian. Paikkakunnan rahvaan kieli oli osunut oikeaan sanoessaan, että
sivutiet menevät "haudoille" ja että se ja se talonpoika asuu "Keski-",
"Vesi-", "Heinä-" tahi jossakin muussa "haudassa".

"Keskihaudassa", puolisentunnin matkan päässä kylästä, oli pieni talo.
Aurinko säteili vastassa olevan kummun yläpuolella ja muodosti
jyrkkärajaisen kuvansa tiheillä varjostimilla peitettyihin talon
akkunaruutuihin. Talossa oli muuten kaikki hiljaista ja rauhallista,
ainoastaan keittiöstä, verhoakkunaisen asuinhuoneen vastapäätä, kuului
silloin tällöin joko kiehuvan kattilan porinaa tahi tuliselle takan
arinalle kuohuneen veden sähinää. Keittiössä hääräävä jäntterä
palvelustyttö päästi aina silloin ankaran varotusäänen: Sss! Hetkisen
kuluttua alkoi hän laulaa hyristä ja jatkoi sitä, kunnes viereisestä
huoneesta kuuluva tuskanhuuto muistutti häntä sopimattomasta
menettelystään. Silloin hän mennä hipsutti huoneen ovelle ja nyökytti
päätään kahdelle vaimolle, jotka puuhasivat hänen synnytystuskissa
olevan emäntänsä luona. Oikeastaan heistä vain toinen oli toimessa,
tuleva äitikummi; toinen, vanha, kyyristynyt eukko, joka katseli
kummastelevan näköisenä suurilla elottomilla silmillään, istui aivan
rauhallisena siinä lähellä odotellen, kunnes velvollisuus häntä
kutsuisi.

Ulkona pihamaalla seisoi vanha mies. Kastetodistuksen avulla voi hän
näyttää toteen, ett'ei hän vielä ollut jättänyt viidennen kymmenluvun
ensimäistä puoliskoa, mutta aika oli häntä niin pahoin runnellut, että
tämä todistus olisi häntä kovin vähän hyödyttänyt. Hän ei liene sitä
ajatellutkaan. Ja tuohon kastetodistukseen nähden olisi hänestä kenties
ollut kaikkein parasta se, ettei papin olisi tarvinnut koskaan vaivata
itseänsä kirjottamalla Josef Reindorferin nimeä kirkonkirjoihin.

Tämän talon omistaja, talonpoika Josef Reindorfer, se siis seisoi siinä
pihamaalla häkkirattaiden luona, joiden eteen pieni ruskea hevonen oli
valjastettu. Rattailla istui noin kuusitoistavuotinen voimakas
nuorukainen ja hänen rinnallaan tyttönen, jolla lienee ollut ikää
neljätoista vuotta. Ne olivat talonpojan lapsia.

Reindorfer otti piiskan, joka nojasi aisoihin, ojensi sen pojalle.
"Alkakaa nyt mennä. Sano terveisiä veljelleni ja aja varovasti! Ei ole
kiirettä, teidän ei tarvitse" -- lisäsi hän hämillään rykäisten --
"palata ennen iltaa."

Poika nauroi. "Isä puhuu aivan kuin ei mitään tiedettäisi."

Tyttö punastui, katsoi alas rattaiden toiselle puolelle ja tyrkkäsi
hiljaa kyynärpäällään veljeä kylkeen.

"Luulet kai paljonkin tietäväsi", murahti talonpoika.

"Isäkin saisi tuolla iällä olla ymmärtäväisempi", lausui poika
rohkeasti.

Vanha mies tempasi tadikkohangon, aikoen vastata sillä. Mutta hän
malttoi mielensä, heitti poikaan kiukkuisen silmäyksen ja löi hevosta,
joka säikähtyen syöksyi veräjästä ulos vetäen rattaat muassaan.

Tyttö parkaisi ja nuorukainen kirosi. Kun veli oli saanut hevosen
rauhotetuksi, sanoi hän sisarelleen: "Muuten tämä talo elättää yhdenkin
lapsen töin ja tuskin. Sinä olit jo liikaa, sillä onhan sinulle
myötäjäiset varustettava, nyt tulee kolmas, joka sitä syö ja kuluttaa
ja jakaa sen meidän kanssamme."

Hän purki tunteensa piiskan iskuun, ja tyttö, joka näytti olevan yhtä
mieltä veljensä kanssa, vastasi häntä koskevaan huomautukseen
ainoastaan pilkallisella sysäyksellä.

Reindorfer oli sulkenut veräjän ajajien jälkeen ja asteli nyt hitaasti
puutarhaan. Kun hän kulki keittiön ohi, tuli palvelustyttö portaille ja
hymyili hänelle; hän katsoi tyttöön vakavasti, kääntyi päätään puistaen
pois ja kulki edelleen. Puutarhassa oli viiniköynnösten ympäröimä
lehtimaja. Hän istuutui siellä rahille, nojasi kyynärpäänsä pöytää
vastaan ja katsoa tuijotti hiekkakäytävää pitkin.

Auringon säteet välkkyivät viiniköynnösten leveillä lehdillä, ja
puutarhan takana oleva niitty uhkusi tuoreinta vihannuutta, ulottuen
kummun harjalle asti, jossa tumma havumetsä sen reunusti. Ruohossa,
pensaissa ja puissa oli vilkasta elämää, ryömimistä, viserrystä ja
surinaa, ilma oli täynnä laulua ja siipien väikettä. Kaikki tämä oli
auringonpaisteen, sen valon, lämmön ja väriloiston vaikutusta. Monta
kertaa ennen oli Reindorfer tuntenut sydämensä laajentuvan _tällaisilla
hetkillä_ katsellessaan nurmen kirkasta vihreyttä ja kuullessaan
lintujen riemukasta laulua. Miksikä tänään ei niin tapahtunut, vaikka
suloinen ilma tarjosi niin runsaasti elämäniloa ja toiminnanrohkeutta
ja vaikka kirkas valo tahtoi väkisinkin hälventää mustat murheet? Miksi
hän ei mennyt pihan ylitse keittiöön, hiipinyt sen läpi verhoakkunaisen
huoneen ovelle ja kuunnellut siinä? Palvelustyttö ei olisi häntä
ilmaissut eikä ollenkaan ihmetellyt, että hän niin teki, tahtoihan hän
äskeisellä hymyilyllään osottaa ymmärtävänsä häntä, -- miksi hän siis
pysyttelihe näin kaukana?

Vanha mies liikahti pari kertaa neuvotonna. "Pitäisihän kenties mennä
katsomaan, ett'ei herättäisi huomiota. Kunpa voisi teeskennellä niin,
ett'ei kukaan älyisi, vaan jokainen uskoisi! Kenties koko maailma
ainoastaan teeskentelee näyttämällä kaikkea hyvänä ja kauniina;
tuskinpa lie totuutta auringonpaisteellakaan ja liehuvassa
lintuparvessa. Valoisa päiväkin voi olla sisimmältä olennoltaan
toisenlainen kuin meille uskottelee, enkä minä tänään luotakaan
siihen".

Niin, hänellä oli hyvät syynsä olla poissa, mutta hän ei voinut niitä
kellekään ilmaista, sillä talonpoikakin valvoo kunniataan ja arvoaan
seurakunnan ja naapurien keskuudessa. Hän ei tahtonut herättää
huomiota, ett'ei ruvettaisi syitä tutkimaan, ja sentähden hän tahtoi
nyt mennä tiedustamaan, ett'ei kukaan aavistaisi sitä, josta hän, Josef
Reindorfer, oli aivan varma.

_Lapsi ei ollut hänen!_

Jospa hän voisi oikein teeskennellä! Mitä tänään tapahtuu, oli jo kauan
edeltäpäin tiedetty, aina siitä päivästä saakka, jolloin ei enää voitu
salata, että hänen vaimonsa oli unhottanut itsensä, ja jolloin hän
ainoastaan suurella vaivalla saattoi asettaa luontonsa ja säästää
vaimonsa pahoinpitelyltä. Hän aikoi ensin pakottaa vaimonsa
tunnustamaan kaikki, mutta tämä vaikeni auttamattomassa ja
neuvottomassa häpeässään, ja kun vaimo sitten hiukan rauhottui,
ajatteli mies, ett'ei hänen tarvitse kysellä sitä, minkä hän hyvin
tiesi. Eikö hän viime syksynä pitänyt pari päivää vieraanaan lomalla
olevaa sotamiestä, "Vesihaudan" myllärin poikaa, josta kukaan ei voinut
hyvää uskoa ja joka vähän aikaa sen jälkeen oli kaupungissa vielä yhden
vaimon onnettomuuteen vienyt? Tähän asti hän oli luullut, että hän
ihmisten epäluuloja välttääkseen voi vaikean hetken tullessa hillitä
itsensä, mutta kun tuo hetki nyt oli tullut, hän ei voinut mitään
rintaa ahdistavalle tunteelle.

Niin istui hän siellä ulkona puutarhassa, katsoa tuijotti hiekkaan eikä
uskonut kirkkaaseen päiväänkään. Tuon tuostakin huokasi hän niin
raskaasti, että -- kansan puhetapaa käyttäen -- "sydän oli haljeta".
Tämä vimmastutti häntä, sillä joka huokaisulla hän tunsi ruumiillista
tuskaa. Hän ei ollut sitä ennen huomannut, mutta nyt tuntui kuin olisi
kaikki hänen rinnassaan kokoon hyytynyttä, tyhjää, ja kuin sitä
ulkoapäin raskas paino ahdistaisi pakottaen rintakehän luhistumaan
tyhjään sisustaan. Tätä tunnetta hän ei voinut voittaa. Hän huokasi
taas.

"Minkäpä sitä voi, kun veri vetää, vaikkapa olisi ymmärtäväinen
olevinaan ... ei mitään!" Niin voi vaimokin sanoa. Hän ei tietenkään
koskaan ajatellut sellaista eikä nyt itsekään tiedä, kuinka sellainen
teko oli mahdollinen. Mutta mihin ihminen kelpaa, jollei hän voi
itseensäkään luottaa? Silloin ovat uskollisuus ja luottamus
houkkamaisuutta. Minkätähden on avioliittokaan sakramentti, jos
ihmiselämä voi näin luvattomastikin alkaa? Eikö olisi oikein ja tuolle
pienokaiselle parasta, jos minä hänet kuristaisin? Hänen kätensä
puristuivat suonenvedon tapaisesti ... ja hän oli näkevinään lapsen
edessään välinpltämättömine suineen ja suunne kummastelevine silmineen.
Hän veti kätensä koukkuun ja ajatteli rikollista äitiä. "Kaksikymmentä
vuotta hän on jaksanut olla, nuorena ei hänessä ollut mitään syytä,
hänen piti säästää vanhalle ijälleen. Minä en tiedä, mitä tehdä, pyhä
Jumala, en tiedä! Me olemme olleet aina hyvät toisillemme, hän on itse
sen usein sanonut, hänellä ei ole mitään valittamista. Kaksikymmentä
vuotta, kaksikymmentä vuotta olemme me eläneet kunniallisessa sovussa,
ja silloin hän jonkun kurjan kulkijan vuoksi unohtaa miehensä sekä
lailliset lapsensa, eikä viivy kauan ennenkun tässä kodissa
juoksentelee elävä häpeäpilkku, perheenjäsenenä muka ikäänkuin hänellä
olisi siihen oikeus! Sitä hänen ei olisi pitänyt minulle tehdä, sitä
hänen ei koskaan olisi pitänyt tehdä!" Hänen katseensa tuli epävarmaksi
ja hänen suupielensä vapisivat. Hän nousi ja pyyhkäsi pöytää kovalla,
känsäisellä kourallaan. "Kaikki on mennyttä!"

Hän meni takaisin pihamaan yli.

"Uskollisuus ja luottamus ovat pelkkää houkkamaisuutta."

Kun hän saapui koirakopin kohdalle, yritti kahlekoira hypätä häntä
vastaan, mutta hän ajoi sen potkaisulla koppiinsa. Hänessä heräsi
kuitenkin heti säälintunne koiraa kohtaan. "Vahti se!" huusi hän ja
taputti polveansa.

Koira oli peloissaan ja ryömi olkien sisään. "Tule tänne! Tule!" Koira
totteli ja Reindorfer hiveli kädellään sen leveää otsaa. "Niin, niin,
sinä olet kunnon Vahtini, kyllä sen tiedän", sanoi hän, samalla kun
koira teki hänen edessään kömpelöitä hyppyjä. "Sinuun saa luottaa.
Sinun on helppo olla, mikä olet. Eikä sinulla ole paljon ikääkään,
tuskin kahtakymmentä vuotta! Sinä olet vain tyhmä eläin ja siksi
jäät ... mutta hyvä koira!"

Hän kumartui ja tyynnytteli yhä enemmän veikistelevää koiraa. Silloin
palvelija astui rivakasti yli pihamaan, pysähtyi hänen kohdalleen ja
sanoi: "Isäntä, nyt se on saatu, tyttö on."

Reindorfer säpsähti, katsoi ylös, siristi silmiään, mutisti suutaan
ja nyökäytti nopeasti päätään kaksi kertaa. Hän uskoi hyvin
suoriutuneensa, sitä ei voitu selittää muuksi kuin tyytyväisyyden
ilmaisuksi saapuneen sanoman johdosta. Ainakin palvelustyttö sen siksi
käsitti; hän riensi keittiöön, avasi kamarin oven ja virkkoi nauraen:
"Isäntäkin jo tulee!"

Reindorfer tuli, ja lähestyi vuodetta parin askeleen päähän. Vaimoonsa
katsomatta hän lausui: "Olen iloinen, kun kaikki on hyvin."

Lapsi pantiin hänen käsivarrelleen. Se kirkui kovasti sekä näytti
terveeltä ja vahvalta.

Siinä se siis oli. Sillä ei ollut tunnusta eikä merkkiä ... lapsi kuin
lapsi.

"Saakoon hän elää!"

Talonpoika pudisti päätään, hänen kätensä vapisivat pienokaista
kannattaessa, ja synnyttäjä pyysi kiireesti lasta takaisin.

Kun hän oli muutamalla sanalla kiittänyt kumpaakin vierasta vaimoa
"ystävällisestä avusta", etsi hän tupakkavehkeensä ja meni ulos.
Keittiössä hän sytytti hiilellä piipun, painoi sitten sen kannen
kiinni, ja meni yli pihamaan maantielle, jossa hän käveli kuin
unissaan.

Sekavina, vaihtelevina kuvina tulivat vanhan miehen mieleen hänen
elämänsä muistelmat. Hän kokoili ja tutki niitä, niin kaukaisempia kuin
lähempiäkin, kaikkia kärsimyksiään ja nautintojaan, pahoja töitään ja
hyviä harrastuksiaan, ja hän koetti niitä punnita toistensa rinnalla.
Sillä ihmisen töillä ja elämänkokemuksilla täytyy toki jotakin
merkitystä olla. Ilojen ja surujen, kunnollisuuden ja vääryyden täytyy
toki vastata toisiaan! Mutta hänen laskustaan ei tullut tasaisia
summia.

Hän ei tiennyt, miksi hän oli jättänyt talonsa pihan ja astui nyt
kiivaasti maantietä pitkin. Hän seisahtui äkkiä ja kuunteli:
lähestyvien rattaiden jyrinä saapui hänen korviinsa. Hän tointui ja
huomasi kulkeneensa lapsiaan vastaan. Hän huusi heille, että he
seisauttaisivat hevosen ja ottaisivat hänet keskeensä istuinlaudalle.
Niin tapahtuikin.

"Mitä kuuluu kotiin?" kysyi poika.

"Olette saaneet sisaren."

Enempää hän ei sanonut, eivätkä lapset enempää kysyneet, ja niin he
ajoivat äänetönnä eteenpäin.

Iltahämy peitti seudun.

Kun he saapuivat sille paikalle, missä "Vesihaudalta" tuleva tie yhtyi
heidän tiehensä, tulla rytisivät sieltä toiset rattaat, joista
huudettiin: "Pysähtykää, hyvät ihmiset, että minä pääsisin edelle!"

"Eikö se ole myllärin renki?" kysyi Reindorfer. "Mihin on sellainen
kiire?"

"Pappilaan. Myllärillä ei ole pitkiä aikoja! Hyvää yötä!"

Rattaat riensivät heidän ohitsensa, ja ennenkun he ehtivät pihansa
veräjälle, olivat ne jo kauan olleet kuulumattomissa.

Pihalta johtivat portaat ullakolle. Niitä kannatti patsas. Patsaan ja
portaiden välissä olevassa "suojassa" oli pöytä. Sille palvelija kantoi
nyt illallisen talonpojalle ja hänen työväelleen. Sinä iltana syötiin
tavallista myöhempään.

Nuori Reindorfer meni tervehtimään äitiään ainoastaan oven luota, mutta
tyttö kiiruhti hänen sivutsensa kehdolle.

Äiti vastasi lastensa tervehdykseen ja kääntyi sitten seinään päin.

Kun poika sulki oven jälkeensä, lausui tyttö kumartuen kehdon yli:
"Sepä on pikku pahanen! Sellainenko minäkin olin?"

"Kaikki ovat olleet sellaisia."

Tyttö kuuli vastauksen epäilevästi hymyillen.

"Hyvää yötä, äiti!"

Lapsivaimo oli yksin -- ja sitä hän halusikin.

Aterian ja ruokarukouksen jälkeen Reindorfer ilmoitti palvelustytölle,
että tämän oli ensi yönä maattava keittiössä ollakseen tarvittaissa
emännän apuna. Mutta kun hän luuli, että hänen vaimonsa ennen kaikkea
tarvitsi lepoa ja hiljaisuutta, tahtoi hän itse maata lasten luona
ullakossa.

Talo näytti kuutamossa vieläkin rauhallisemmalta kuin päivän valossa;
sillä sen asukkaat olivat kaikki menneet levolle. Unen lumous oli
lamannut aistimet, joiden välityksellä kaikki kiihottavat tunteet, ilot
ja kärsimykset pääsevät ihmissieluun. Niinkuin äiti hellästi korjaa
väsyneiden lastensa leikkikalut, niin unikin raivaa pois kovan
todellisuuden, ja samalla kun me elämämme lyhyyttä säikähtäen
lapsellisesti soimaamme sitä, että se katkoo ja vähentää kerkeää
aikomamme, jakaa se päivittäin meidän kanssamme elämän kuorman. Kukapa
jaksaisikaan kauan keskeytyksettä kantaa enemmän tuskaa kuin
riemuakaan.

Hälinä on muuten voimaton vihollinen, mutta kun se saa liittolaisekseen
nukkuvan sielun oman rauhattomuuden, ajaa se unen silmistä.

Eikö joku ajanut kiireesti ohitse? Rattailla istuvalla täytyi olla
lyhty, koska valon häivä sattui ikkunoita peittävälle verholle.

Reindorferin vaimo heräsi ja kuunteli. Kuinka hiljaista siellä oli! Hän
oli tottunut kuulemaan miehensä säännöllisen hengityksen huoneen
toiselta puolelta, nyt havaitsi hän vain hänen koskemattoman vuoteensa
tumman hahmon. Hän hapuili käsillään ... siinä oli kätkyt ja kätkyessä
lapsi, liikkumatta, äänetönnä ... toivoko vai pelko sai hänen lapsen
ruumista hivelevän kätensä vapisemaan? Hän tunsi lämmön ja erotti
vienon hengityksen. Hän veti äkkiä käsivartensa peitteen alle --
tunsiko hän inhoa vai iloa? Tiesikö sitä itsekään? -- Inhoten itseään,
kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut ja mitä oli odotettavissa, painoi hän
kiivaasti kasvojaan tyynyä vasten, ja hänen silmänsä kostuivat.
Itsensäkö vai lapsensako vuoksi hän itki? Voiko hän koskaan rakastaa
tätä lasta, kuinka viaton se lieneekään? Sillä niin kauan kuin se eli,
syytti se äitiään; se oli aina hänelle, niinkuin Reindorfer oli
sanonut, häpeäpilkku.




II.


Reindorferin talon ohitse kiiruhtaneet rattaat pysähtyivät "Vesihaudan"
myllärin asunnolle. Renki saattoi virkapukuista pappia, joka astui
niiltä alas suojellen varovasti rippileipä-rasiaansa. Suntio, jolla oli
laukku ja jolle siitä oli jonkun verran haittaa, laskeutui neuvokkaasti
takaistuimelta ja kulki tietä näyttäen edellä kuistiin, johon talonväki
oli kokoontunut. Soitettiin pientä kelloa, läsnäolijat laskeutuivat
polvilleen, pappi antoi heille siunauksen ja meni sitten kamariin
kuolemaisillaan olevan myllärin luo. Vuoteen vieressä valvoi vanha
palvelijatar, joka nousi ylös ja suuteli hengellisen miehen kättä.

"Hän on kovin paatunut, teidän arvoisuutenne", kuiskasi hän valittaen
ja viittasi sairaaseen, "kovin paatunut."

Viitattiin, että hänen oli poistuttava.

Pappi ja kuoleva olivat kahden.

Sielunpaimen oli vankka, keskikokoinen, nuori mies. Tuntuvan
lihavuutensa takia näytti hän kuitenkin pieneltä, ja kaksinkertainen
leuka antoi hänelle jonkinlaisen velttouden vivahduksen, jota hänen
elävät silmänsä ja vilkkaat liikkeensä kuitenkin vastustivat. Hän astui
suoraan pöydän luo ja otti hetkiseksi kaihtimen lampun edestä
nähdäksensä paremmin sairaan, joka suljetuin silmin makasi vuoteellaan.
Värillistä tyynynpäällystä vastaan ilmenivät jyrkästi hänen
sisäänpainuneet ja terävät kasvonpiirteensä, kuihtuneet käsivarret
retkottivat peitteellä, sormien päät vaan silloin tällöin
heilahtelivat.

Sairas huomasi, että häntä katsellaan, ja hän piti tarpeellisena
ilmaista valvovansa. "Gundel", sanoi hän käheästi, "Gundel" -- se oli
hänen hoitajattarensa nimi -- "on varmaankin valittanut, että minä
hänestä rukoilen liian vähän. Mutta se ei enää autakaan, ei, ei se auta
enää; jospa nyt edes sakramentti auttaisi."

Pappi astui vuoteen luo:

"Herlinger, tunnetteko te minut?"

"Oikein hyvin, teidän arvoisuutenne. Minä lähetin teitä noutamaan, että
te voitelisitte minut. Lääkäri sanoi, ettei hän voi enää mitään tehdä,
ja siksi pitää teidän nyt koettaa taitoanne. Olen tuntenut useampia,
jotka parikin kertaa ovat sakramenttia nautittuaan joksikin aikaa
voimistuneet, vaikka olivat jo menehtymäisillään. On kuin ei kuolema
voisi oikein kiinni pidellä, sittenkun ruumis on rakkaalla siunauksen
öljyllä sivelty -- hihihi -- livahtaa pois."

"No niin, Herlinger, jos Jumala tahtoo, hän kyllä voi lisätä teille
vielä ikää, mutta viimeisen voitelun sakramentti ei vaikuta mitään
hänen iäiseen päätökseensä."

"Ja miksi ei? Mitä varten meillä sitten ovat pyhät armonvälikappaleet,
jos ne eivät häneen vaikuta, kun rukoukset eivät enää riitä? Sitä
varten ne ovat, kyllä minä tiedän, enkä minä niitä hylji, sillä niin on
sääntö: 'Syö lintu tahi kuole!'"

"Tiedättekö te, mitä puhutte, Herlinger? Te ehken kiihotutte
puhumisesta?"

"Ei, ei, teidän arvoisuutenne. Minun täytyy haastaa yhteen sysyyn,
sillä monenlaiset ajatukset risteilevät päässäni. Mutta minä en päästä
itseäni sekaantumaan, ja kun minä johonkin erityiseen asiaan pysähdyn,
tiedän kyllä, mitä siitä ajattelen."

"Hyvä! Mutta silloin teidän, mylläri, täytyy myöskin voida kuunnella,
mitä minulla on teille sanomista."

"Minä olen täydessä tajussa, miksikä sitten en voisi olla
tarkkaavainen?"

"Huomaan olevanne sopimattomassa mielentilassa, Herlinger; ei niin
valmistauduta pyhää kuolinsakramenttia nauttimaan. Teidän pitää saada
toisenlainen käsitys, muuten en voi sitä teille antaa."

Sairaan sänky vapisi, sillä hänen tuskansa tärisytti lamautuneita
jäseniä. "Teidän täytyy!" huusi hän, "teidän täytyy! Minä olen
seurakuntalaisenne, olen aina suorittanut saatavat, antanut mielelläni
yli määränkin. Te olette ottanut rahani, teidän täytyy! -- Ettehän te,
teidän arvoisuutenne", lisäsi hän rukoillen, "voi omantuntonne tähden
jättää minua tähän makaamaan koettamatta auttaa."

"Sepä se juuri on, Herlinger; te luulette voivanne jäädä elämään, kun
saatte kuolinsakramentin, ja sentähden te haluatte sitä. Teiltä puuttuu
kristillinen Jumalan tahdon alle antautuva mieli; luulette, että voitte
jollakin pakolla saada itsellenne Jumalan armon, te ette tahdo
armonvälikappaleita, vaan ihmekeinoja ja niitä minulla ei ole. Pyhää
toimitusta en voi sallia väärinkäytettävän; olisi Pyhän pilkkaamista,
jos antaisin viimeisen voitelun henkilölle, joka pettää itseään sillä
ajatuksella, että hän saa sen vielä kerran tahi kahdesti jälkeenkin
päin."

"Älkää nyt heti panko niin pahaksenne, arvoisa herra. Luonnollisesti te
tunnette nämä asiat paremmin kuin minä, ja teidän on sanottava, mitä
minun on tehtävä, että toivoni täyttyisi."

"Jos te, mylläri, katsotte kuihtunutta ruumistanne, niin ymmärrätte,
minkä verran teillä on toivomista, ja että te jotakin muuta varten
Jumalan laupeutta tarvitsette."

"Pyydän, ett'ette pahastu, -- mutta ajatukset menevät usein omia
teitään, -- ymmärrän jo, Jumala on sovitettava, että hän antaisi itse
kullekin menestystä; pitää pysytellä hänen ystävänään, muuten hän
lähettää raesateen vainiollemme ja monenlaista muuta kärsimystä ja
murhetta. Mutta minä arvelen, ettei hän enempää voikaan. Jos minun
elämäni täytyy loppua, mihin häntä sitten tarvitsen? Kun kerran on
kuollut, niin kuollut on."

"Te, Herlinger, olette yksi niitä, jotka pelkäävät Jumalaa samoin kuin
perkelettä, ja siksi te tahdotte nähdä Jumalan vallan loppuvan. Mutta
minä sanon teille, että Jumalan valta ja kunnia loistaa yhtä kirkkaasti
eläville ja kuolleille, eikä kukaan ole varma, elleivät hänen silmänsä
kerran niitä näe. Sillä niinkuin ihminen ei tiedä, mistä hän tulee, hän
ei myöskään tiedä, mihin hän menee. Enkä minä tahdo kiusata
kaikkivaltiasta sillä, mitä hän voi vielä minulle tehdä ja mihin minä
häntä tarvitsen, sillä ajallisuuden jälkeen alkaa ijankaikkisuus."

"Uskooko teidän arvoisuutenne sen?"

"Miksi sanoisin, jos en uskoisi?"

"Hyvä, teillä ei ole mitään syytä. Mutta kuitenkin -- kaikki eivät
uskalla puhua, mitä ajattelevat; on pysyttävä siinä, mihin virka
vaatii. Tunsin asianajajan, joka todisti, ettei hän voi totuudella
elää."

"Sokaistu ihminen! Jos nyt teille tarjoaisin kirkon lohdutusta, mikä
olisin muu kuin asianajaja, joka ei tahdo valmistuksetta ja
puolustuksetta päästää teitä Jumalan tuomioistuimen eteen? Mutta
minuakaan ei silloin totuus pitkälle auttaisi, sillä en uskalla sallia
sitä, että teidän syntinne ja rikoksenne kiihottavat Jumalan ankaraa
vanhurskautta. Minun täytyy ne armonvälikappaleilla pois pyyhkiä, että
voisin Jumalan armoa teille anoa."

"Niin, niin, oikein on, että niin teette, se ei vahingoita, jospa vain
hyödyttäisi! Mutta te, arvoisa herra, teette itsekin niin -- päästätte
joka pääsiäinen ihmisparan synnit ja sitten kuitenkin ahdistatte häntä
taas kaikesta. Jos niin on määrätty tapahtumaan, pysyy kai tuomio
lujana, ja mitä rukoukset ja ristin luo ryömimiset silloin auttavat?"

"Eivät ne autakaan ilman todellista ja -- missä vielä sovittamisen
tilaisuutta on -- teoissa ilmestyvää katumusta. Mutta, Herlinger, mistä
se johtuu, että te mieluummin taivutte kovan rangaistuksen ja Jumalan
ankaran tuomion alaiseksi kuin luotatte hänen laupeuteensa ja
armoonsa?"

"Niin, se on sillä tavalla, että kohtalon iskut ovat sattuneet
minuun niin nopeaan toisensa jälkeen, kuin olisivat ne tulleet
välttämättömyyden pakosta. Minulla ei ole koskaan ollut onnea välttää
uhkaavaa kurjuutta, en koskaan ole päässyt ahdingoista niinkuin monet
muut, joita suojelusenkeli on näyttänyt taluttavan kädestä. Kun aina
kaikissa tiloissa on avuttomana, niin huomaa kyllä, ettei ole voinut
mitenkään estää sitä, minkä täytyy tapahtua. Ja kun Herra Jumala on
ihmisen kohtalon määrännyt, niin on oltava iloinen, jos voi häneltä
niin paljon kerjätä, ettei hän tee sitä kovin raskaaksi. -- Pienenä
poikana kadotin äitini, isäni otti pian nuoren vaimon, ja kohta tuli
velipuolikin maailmaan. Luonnollisesti kaikki kolme liittyivät minua
vastaan, äitipuoli lapsensa tähden, isä äitipuolen tähden, ja pieni
velipuoli seurasi näiden molempien esimerkkiä. Perintöoikeuteni myllyyn
herätti minua vastaan tämän yhteisen vihan. Sitä en silloin vielä
tietänyt, sillä eihän niin nuorella iällä ole vielä ymmärrystä. Mutta
sitä kipeämminhän se koski, kun syytä käsittämättä tunsi lemmetöntä
sysimistä. -- Sellaisissa oloissa minä kasvoin; kotona en saanut tuntea
mitään hyvää, enkä muuallakaan huvia löytänyt. Muut vanhat ihmiset
nauroivat poikiensa mellakoille ja sanoivat, että kyllä nuoret
talttuvat, kun särkevät sarvensa; mutta isäni sanoi, että minun on
pysyttävä alallani, jos tahdon säästää nahkaani. Toiset huomasivat
pian, että minä kadehdin heitä, ja he valelivat minua pilkkatulvalla.
Uhmasta heitä vastaan aloin minä viettää salaa hurjempaa elämää kuin he
julki. Salateillä tapaa kyllä tovereita, eikä niiden kunniallisuudesta
välitetä; sellaista pikaista tuttavuutta varten on jokainen tarpeeksi
hyvä."

Pappi liikutti kädellään sängyn peitettä. "Kuulkaa, Herlinger, teidän
täytyy myöntää, ettei se ollut kiitettävä eikä hyvä teko; minusta ei
teidän pitäisi olla vaikea sitä katua."

"Ei suinkaan, teidän arvoisuutenne, tällaisia ajattelemattomuuden
syntejä voi vilpittömästi surra. Kukapa tietää eikö tilani ilman niitä
olisi toisenlainen -- tokkopa tässä sairaana makaisinkaan? Muuten minä
kerran aioinkin keskeyttää rajun elämäni, mutta niin ei saanut
tapahtua. Se oli siihen aikaan, kun Katri Weninger tuli tänne myllylle
palvelukseen. Häneen nähden minulla oli rehelliset, suorat aikomukset,
minä pidin häntä hyvin rakkaana ja iloitsin, että olin kerrankin
tavannut sydänkäpyseni. Millaisen lopun meidän lempemme sai, sen vielä
useat paikkakunnan asukkaat muistavat. Isäni pyysi papin ja pormestarin
avukseen. He jättivät tytön, joka oli siunatussa tilassa, poliisien
haltuun. Nämä noutivat hänet myllyltä, panivat hänet samaan joukkoon
vankien ja löysäläisten kanssa sekä lähettivät kotitienoolleen.
Sittemmin en ole tätä nais-olentoa nähnyt. Isäni kutsui minut sitten
luoksensa, ja ilmotti, ettei hän ollenkaan estä minua naimisiin
menemästä, ja nyt juuri olisi siihen sellainen tilaisuus, joka hänestä
tuntui varsin suotuisalta ja pitäisi minullekin kelvata. Isä tiesi,
mistä lintu oli pyydettävä, naapurikylän rikas mylläri antaisi
tyttärensä minulle, ja saattaisinko minä häntä halveksua? Isäni
jättäisi hääpäivänäni myllyn minulle ja muuttaisi vaimonsa ja lapsensa
kanssa appivanhempiensa luo, koska nämä halusivat antautua vanhuuden
lepoon. Suostuisinko minä tähän kaikkeen? Minä vastasin: en, -- ja
vaikkapa hän olisi kruununperijätärtä puolisokseni tarjonnut, olisin
minä sanonut samoin voidakseni ärsyttää häntä, ja luulen, että siihen
se olisi jäänytkin. Mutta hän näytti minulle tilikirjansa ja
muistiinpanonsa, eikä meidän tarvinnut kauan laskea ennenkun näimme,
kuinka kurjasti äitipuoli voi taloutta hoitaa. Minulle ei tulisi isäni
jälkeen pienintäkään perintöä. Ennen vuoden ja vuorokauden kulumista
saattoivat velkojat ajaa meidät pois asunnostamme, ja silloin täytyisi
minun köyhimmän muonamiehen tavalla tehdä työtä leivän tähden. Jos
tahdoin säilyttää myllyn Herlingerin suvulla, jolla se oli jo satasen
vuotta ollut, ei siihen ollut muuta keinoa kuin naida rikkaan myllärin
tytär, ja niin minä teinkin. Omaiseni muuttivat pois, ja jos muutama
onnen rahtu olisi voinut seurata vaimoni mukana, niin kyllä sille olisi
tilaa ollut. Sain hänen kanssansa paljon rahaa, se minun on
myönnettävä, mutta vähän siunausta. Huomasin pian, että olimme
yhtäläiset; toisella oli samat virheet ja puutteet kuin toisellakin,
eikä silloin kumpikaan tahtonut tehdä parannusta, syytti ja soimasi
vain toista niistä vioista, joita ei halunnut itsessään huomata. Hän ei
ollut minua parempi. En sano, että hänkin olisi viettänyt kevytmielistä
elämää, mutta hän ei ollut minua parempi ja naisten täytyy aina olla
parempia kuin miehet, muuten he eivät kelpaa minnekään. Se oli
surullinen havainto, sillä sen jälkeen ei enää ollut toivomista mitään
herttaista kotielämää. Ja kun Jumala otti luokseen kotiristini, oli se
myöhäistä. Minä olin jo tottunut kohtalooni eikä minulla enää ollut
mitään toivottavaa. Niin, ensi aikoina minä ajattelin usein Katria ja
monta kertaa halusin vaihtaa ajatuksiani hänen kanssaan, jonka sydän
oli minuun kiintynyt. Eräänä iltana kirjotin hänelle kirjeen, kirjotin
surevani häntä ja hänen lastaan, kirjotin että minä vieläkin rakastan
ja ettei hänkään saa minua unhottaa; sanoin hänelle, että kenties olisi
ollut parempi mennä hänen tähtensä vieraan palvelijaksi kuin jäädä
myllylle toisen kanssa. Se oli ensimäinen kirjeeni, ja sen piti olla
viimeinenkin. Kun minä sitä juuri suljin, sain haasteen oikeuteen.
Katri Weninger oli valtuuttanut asianajajan vaatimaan minulta käräjissä
eläkettä lapselleen. Siinä oli vastaus kirjeeseeni, ja minä saatoin
säästää postimaksun. Oikeudenhaaste, teidän arvoisuutenne,
oikeudenhaaste oli pitkän eron jälkeen hänen ensimäinen tervehdyksensä,
se oli ensimäinen elonmerkki, jonka isä sai lapseltaan. Minä revin
kirjeeni. Ja kun minulle ei lainkaan luottamusta osotettu, en minäkään
tehnyt pojan hyväksi enempää kuin pakko vaati, en ainakaan vaimoni ja
niiden toisten eläessä. Mistään ajatusten vaihdosta ei enää voinut
tulla kysymystäkään, ja toimeen olen tullut ilmankin."

"Se kaiketi olikin viisainta, Herlinger. Kirje, jonka Katrille
kirjotitte, ei olisi kuitenkaan mitään hyvää vaikuttanut. Kun tyttö
jouduttuaan teidän tähtenne onnettomuuteen ei tahtonut enää saattaa
itseään ja lastaan teistä riippuvaiseksi, vaan haki ainoastaan
oikeuttaan, täytti hän niin velvollisuutensa, ja se oli ymmärtäväisesti
tehty."

"Niin, niin, kyllä hän teki ymmärtäväisesti! Kaikki mitä minulle on
elämässä sattunut, on ollut erinomaisen viisaasti osattu -- sen sanoin
jo äsken. Kaikki on ollut säntilleen järjestetty aivan niinkuin on
pitänyt tapahtua ja sattua, etten minä ole voinut mitään välttää, ja
minä olen jo siihen tottunut, eikä minulla ole koskaan mitään turvaa
tai lohdutusta ollut, eikä ole nytkään. Usein on minulle 'Isämeitääni'
lukiessakin tullut mieleen se ajatus, että meidän Jumalallamme on
lopultakin, niinkuin monella muullakin täällä alhaalla -- liian paljon
lapsia, hän ei voi pitää kaikista yhtä hyvää huolta."

"Teillä, Herlinger, on vähän aikaa jälellä, kaikkein vähimmän
sellaisiin ajatuskäänteisiin, joissa te luulette osottavanne
ihmeellistä viisautta. Kaupungissa kutsutaan sitä filosofeeraamiseksi.
Jättäkää se oppineille, jotka voivat siihen käyttää järkeään sekä
sydäntään, kun toinen taikka toinen pettää. Jos minun matkani ei ole
tehty turhan vuoksi, niin pitää teidän, Herlinger, nyt kuunnella
minua."

"Puhukaa, arvoisa herra, puhukaa!"

"Olemmehan siitä yksimieliset, että te kadutte sitä pahaa, jonka
muistatte eläessänne tehneenne? Eikö niin?"

"Kyllä, kyllä!"

"Ja ettei katumus jäisi hedelmättömäksi, täytyy minun sanoa, minkä
hyvityksen te vielä voitte suorittaa."

"Hyvityksen? Kelle? Kenties Katrille? Hän on jo poissa."

"Teidän kummankin lapselle."

"Pojalle, Florianille? Hän ei todellakaan tee mitään hyvää. Se
maankiertäjä maksaa jo minulle paljon. Viime syksynä minä tahdoin pitää
hänet täällä myllyllä, mutta jäikö hän? Kyllä, jos minä olisin ottanut
hänen kaupunkilaishempukkansa ja tämän lapsen kaupantekiäisiksi, koko
kevytmielisen seuran -- sitä hänen on turha odottaa."

"Mutta sehän olisi oikea keino maankiertäjän vakaannuttamiseksi, siten
hänestä saadaan kunniallinen mies. Enkä olisi luullut, että teillä,
Herlinger, olisi mitään sitä vastaan, teillä, joka olette kokenut samaa
kohtelua."

"Älkää pahastuko teidän arvoisuutenne, mutta tämä on aivan toinen
suhta. Minulla oli laillinen isä, eikä hän siitä päässyt. Mutta tässä
riippuu kaikki minun hyvästä tahdostani, minä voin asettaa vaatimukseni
ja sanoa: sillä ehdolla minä olen isäsi, muuten en! Ei teidän
arvoisuutenne saa siitä mitään kiitosta, jos puhutte tuon kulkurin
eduksi."

"En sitä kiitoksen vuoksi tee, vaan teidän tähtenne, Herlinger, ettei
tämä rikos jäisi omantuntonne painoksi. Ei siis mitään mutkia.
Poikaanne teidän ei tarvitse minulle halventaa, sillä minä kyllä osaan
hoitaa rupisiakin lampaita. Jos minä nyt kadotan teidät ja saan sitte
uudesta mylläristä uuden, niin onhan tuleva hävinneen korvannut."

"Hihihi ... niinpä se olisi!"

"Kun en tällä tavalla joudu tappiolle, en sitä voi suorastaan
voitoksikaan sanoa, ja siksi te, mylläri, ette saa luulla, että minä
sitä haen. En kysy sitäkään, mitä tekemään maallinen laki teidät voi
pakottaa ja mitä ei. En kysy sitäkään, eikö kansan vuoksi olisi
parasta, että te hävittäisitte antamanne huonon esimerkin ja
pakottaisitte kaikki juorut vaikenemaan. Mihin laki voi teidät pakottaa
ja mitä rahvas haastaa, siitä minun ei tarvitse huolia. Mutta minun on
ajateltava sitä, voitteko te vastata Jumalalle. Poikanne on
kevytmielinen, siveetön ... paha kyllä, mutta siinä on syy lisää pitää
hänestä huolta eikä jättää häntä kokonaan hylyksi. Te, Herlinger,
tunnette sellaisen lapsen aseman, joka ei ole saanut vanhemman
rakkautta, te tiedätte, ettei sillä harhapolkuja tuketa, jos ajetaan
lietsuun tyttö, johon kevytmielinen nuorukainen on kiintynyt, -- ja
siitä ette tahdo säästää omaa lastanne? Teidän poikannekaan ei voi
elämän iskuja välttää, ja mitä hänestä lopultakin tulee, kun hänellä ei
ole sitäkään tukikohtaa, joka teillä, Herlinger, on aina ollut, kotia
nimittäin? Ajatelkaa, mylläri, te voitte tulla poikanne pelastajaksi
tahi turmelijaksi; te voitte saattaa hänet joko siunaamaan tahi
kiroomaan itseänne, ja on aivan omassa vallassanne, minkä tiedon viette
muassanne hautaan."

Sairaan laihat kädet hapuilivat rauhatonna sängyn peitteellä. Sitten ne
ottivat hien kostuttaman sinisen nenäliinan kätköstään ja veivät sen
nopeasti sairaan kasvoille. Kun Herlinger oli erityisellä painolla
käyttänyt nenäliinaansa, kääri hän sen kokoon ja kätki jälleen patjan
alle sekä sanoi sitten lyhyesti: "No, minun pitää siis sille retkulle
testamentata nimeni ja myllyni. Mutta se tulee voimaan vasta minun
kuoltuani. Niin kauan kuin elän, olen minä täällä isäntänä, eikä tänne
saa kukaan minun luvattani asettua."

"Hyvä, Herlinger! Älkäämme hukatko rahtuakaan aikaa, vaan
järjestäkäämme heti tämä asia." -- Pappi aukaisi oven ja huusi sitä
renkiä, joka oli ollut häntä noutamassa. "Barthel", sanoi hän tälle,
"kun olet minut kotiin kyydinnyt, on sinun jatkettava matkaa kaupunkiin
asti. Siellä sinä etsit notariuksen ja tuot hänet tänne niin pian kuin
mahdollista." Hän kääntyi sairaaseen. "Mitä hänen on sanottava tohtori
Schnellerille?"

"Tohtori olkoon hyvä ja etsiköön jälleen kaikki Floriania koskevat
paperit. Kyllä hän sen ymmärtää; kaikki oli jo viime syksynä valmiina,
mutta pojan itsepäisyys turmeli asian."

Renki raapaisi hämillään korvantaustaa. Hänelle tuli surku vain myllyä
-- Florian on tottakin erinomainen isännäksi! Viime vuotena jokainen
näki hänen rentustelevan päivät pääksytysten; mistä sitten tulee
tarpeellinen arvonanto? Sitä ei kukaan säännöllinen ihminen sietäisi,
ei kukaan palvelustyttö, joka haluaa olla rauhassa, eikä mikään renki,
joka ymmärtää tehtävät paremmin kuin uusi isäntä; mutta myllyä täytyy
todellakin surkutella.

Pappi nousi varpailleen taputtaakseen pitkän nuorukaisen olkapäätä.
"Barthel", sanoi hän säikähtäneelle rengille, "sano notariukselle
myöskin, että hän kutsukoon sähkösanomalla Florianin huomis-aamuksi
kaupungista tänne."

"Miksi se on tarpeellista, teidän arvoisuutenne", kysyi sairas
käheästi, "mitä hänellä on täällä tekemistä?"

"Ettekö te tahdo nähdä häntä vielä kerran, Herlinger? Minusta on varsin
hyvä, jos hän on täällä."

"No tulkoon sitten, mutta hänen tänne asettumisellaan ei ole mitään
kiirettä; hän saa taas heti mennä."

"Sinä tiedät nyt tehtäväsi, Barthel, pidä muistissasi. Ja mene nyt ja
ilmota väelle, että kokoontuvat oven eteen. Minä kutsun heidät tänne,
kun annan isännällenne sakramentin."

Renki poistui.

Pappi kääntyi sitten sairaaseen ja sanoi: "Kun pidän nyt teidät
tarpeeksi valmistettuna, ryhdyn pyhään toimitukseen."

       *       *       *       *       *

Oven ulkopuolella kuiskailevat ja supattelevat palvelijat päästettiin
pian sairaan huoneeseen, jonka johdosta he toivoivat parasta isäntänsä
sielun autuuteen nähden; sillä eipä hänellä voinut kovin paljon syntejä
olla, koska hän ehti ne niin pian luetella.

Sitten kun juhlallinen toimitus oli sääntöjen mukaan loppuun saakka
suoritettu, lausui pastori: "Seuratkaa siis, Herlinger, kristillisellä
kuuliaisuudella Jumalan tahtoa, jota saatte rauhallisna vartoa." Hän
siunasi vielä kerran läsnäolijat ja astui sitten suntion seuraamana
suoraan rattaille.

Laiha kirkonpalvelija kumartui lähelle hengellistä esimiestänsä ja
kuiskasi ihastuksissaan: "On mitä suurin ilo nähdä, kuinka hyvin teidän
arvoisuutenne osaa johtaa kansaa."

"Tiedättekö, Wolfbauer", vastasi pastori kerkeästi, "keiden minä
haluaisin olevan läsnä tällaisessa toimituksessa, että hekin oppisivat
tuntemaan tätä lajia ihmisiä? Pari idealistia, jotka uskovat siveysopin
ohjeisiin, ja pari sivistyksen esitaistelijaa, jotka tahtovat sysätä
kirkon sivulle. Kenties he niin saisivat silmänsä auki nähdäkseen,
ettei rahvaaseen vaikuta mikään muu kuin ensin pelotus ja sitten
lohdutus. Jos ei näitä kumpaakin ohjasta pidettäisi tiukalla, olisi
kaikki kirkon ihanuus aikoja sitten jaloin tallattu ja murrettu."

Pitkä suntio nyökäytti pari kertaa päätään, oikeastaan
kohteliaisuudesta, sillä hän ei ollut ymmärtänyt mitään. Mutta kun hän
kuuli ohjaksia mainittavan, luuli hän tarkotettavan rahvaan
itsepäisyyttä, ja osottaakseen, että salattu ajatus oli hänen mieltään
kiinnittänyt, sanoi hän rattaille kiivetessään: "Niin, he saisivat
kerran koettaa, mitä voivat itsepintaiselle rahvaalle."

Pastori kumartui istuimeltaan suntioon päin, ja kun rattaat samassa
nytkähtivät eteenpäin, hänkin tutkivine silmineen nytkähti
kirkonpalvelijaa kohden, jolloin tämän järeäpiirteiset kasvot sameine
silmineen vetäytyivät taakse. Viattomuudessaan oli tämä mies herättänyt
uuden ajatussarjan nuoren papin sielussa. Se kehittyi hiljaisuudessa ja
rattaiden säännöllisessä hytkeessä -- -- "Tämä on aivan hassu työnjako,
Wolfbauer on tavannut sanan ja minun täytyy etsiä siitä ajatusta. Siinä
on täydellinen vastaväite. Itsepintaisuus voi kehittyä siitäkin, kun
ohjaksia pidetään liian tiukalla. Luullaan ohjattavan kansaa, kun se
väsynein mielin seuraa välinpitämättömänä tallattuja jälkiä -- kunnes
odottamaton tapaus säikähdyttää sen, ja se hyökkää luonnonvoimien
raivolla arvaamattomille teille. Siinä on vaara, se on peljättävä mutta
harvinainen; etu on rahvaan alistuvaisuudessa, ja sehän on tavallista.
On maku- tahi oikeastaan puolueasia, tahtooko käyttää hyväkseen etua
vaiko torjua vaaraa. Toiset, käytännölliset politikoitsijat, tahtovat
sulattaa ihmiset samaksi suureksi harkoksi, toiset, idealistit,
erottaisivat joukon yksilöiksi." Hän huokasi hiljaa. Kenties hänkin
oli idealisti opintovuosinaan.

Mylläri kuunteli poistuvien rattaiden rytinää, kunnes se kokonaan
häipyi hänen korvistaan. Hän oli kohonnut vuoteellaan puolittain
pystyyn, pöyhensi sitten päänalusta oikealla kädellään ja heittäytyi
pitkäkseen. Tuntui vähän helpommalta. Hän katsoi ympärilleen, hän oli
jälleen yksin.

"Pastori on veikeä mies", hän sanoi, "hänen kanssaan ei ole hyvä
otella, jollei kokonaan taivu hänen tahtoonsa. Mutta eihän mitään ole
kadotettu niin kauan kuin elän. Sanoin hänelle sanoja jotka muuttivat
hänet sen näköiseksi kuin hän olisi kuullut pirun messuavan -- -- ja
voitelun hän kaikesta huolimatta sai antaa, hihihi", -- hän löi
kämmenellään peitteeseen, -- "kaikesta huolimatta hän sai antaa
voitelun."




III.


Aamutuulen henkäykset alkoivat ennen päivännousua. Näytti kuin sillä
olisi ollut kiire herättämään pensaita ja muita kasveja. Ilmassa syntyi
salaperäinen liikunto; oli kuin kaikki esineet olisivat alkaneet etsiä
niitä värejä, joihin päivän loisteessa pukeutuisivat. Ja niin päivä
valkeni. Yö oli mennyt, myllyn vanhuksen viimeinen ja Reindorferin
emännän lapsen ensimäinen yö; toisessa paikassa loppuun kulunut valo
sammui, toisessa sen sukulais-kipinä syttyi vähitellen.

Salaperäinen hiljaisuus vallitsi vielä kaikkialla. Maantien varrella
olevissa pensaissa alkoi kuitenkin jo kuulua viserrystä ja siipien
suhauksia. Pensaikon takaa kuului huuto: "Vieläkö makaatte,
kananpojat?" Reindorfer se siellä seisoi piha-aitaansa nojaten. Hän
räpytti silmiään iloisesti, silmäili sitten kirkasta taivasta ja
ympäröiviä metsäisiä vaaroja sekä henkäisi hyvin syvään. Näin ihanana
aamuna yksin Jumalan kauniissa luonnossa! --

Mutta sitä ei kestä kauan. Kun tupakkapiippu on poltettu, huudetaan
aamiaiselle, ja niin joutuu taas tavallisiin askareihinsa... Talonpojan
kasvot synkistyivät. Hän puri piipun hammasluuta, meni jälleen sisään
ja sulki oven. Hän astui keittiön läpi kumariin ja kuunteli ovella.
Hänen vaimonsa rykäisi, oli siis valveilla. Lapsi alkoi itkeä.
Reindorfer puristi ehdottomasti nyrkkiä, ja kuuma väre liikkui hänen
kasvoillaan ikäänkuin toinen olisi häijyyttään itkenyt. Hän kääntyi
pois.

"Pienokainen kirkuu kovasti", sanoi lieden luona seisova palvelustyttö.

Hän laski piippunsa lieden kulmalle ja astui kamariin.

Hän meni ikkunan luo. Vaimo katsoi häntä pelokkain silmin. Hän ei
odottanut tervehdystä mieheltään, mutta hänkään ei uskaltanut ensiksi
tervehtiä.

Reindorfer pysähtyi paikoilleen, otti lähimmän tuolin, istui sille,
katseli saappaansa vartta ja alkoi sitten puhua: "Minä olen vanha, etkä
sinäkään ole nuori. Hälinä ja pitomelu ei meitä kumpaakaan ilahuta;
miksikä niitä siis toimittaisimme. Kastelapsen kirkkoon vieminenkin
herättää huomiota. Sitä minä en kärsi, minä järjestän asian toisella
tavalla. Tänään kulkee pastori varmaankin taas tästä ohi myllylle, minä
puhuttelen häntä ja pyydän hänet tänne lasta kastamaan. Sillä tavalla
minun mielestäni tapahtuu kaikki hiljaisuudessa; vieraita ei tarvita
muita kuin äitikummi ja ketkä ovat välttämättömät. Voidaanhan sanoa,
että me kiirehdimme koska lapsen laita ei ole niinkuin pitäisi olla."
Hän katsoi syrjään lapsivaimoon ja lisäsi puoliääneen: "Se ei olisi
valetta, ja kuitenkin olisimme säilyttäneet totuuden itsellemme."

"Sinä istut niin kovin kaukana", valitti vaimo, "ettei voi puhua
sanaakaan, joka ei kuuluisi tuonne ulos."

"Mitä salaisuuksia tässä tarvitaankaan? Sano niin taikka ei!"

"Tee kasteeseen nähden niinkuin tahdot. Mutta minulla olisi muutakin
sanomista, ja sitä en voi sanoa kovasti."

Reindorfer nousi ja tuli lähemmä. "Sinä et varmaankaan sitä vastusta ja
minua se lohduttaisi onnettomuudessani. Kuule", kuiskasi vaimo
kohottaen kättään ja viitaten kehtoon, "kun tyttö kasvaa, jättäisin
minä hänet mielelläni kaupungin hurskaitten sisarien hoitoon niin että
hän saisi kristillisen kasvatuksen ja tulisi kerran heidän
kaltaisekseen. Hän olisi silloin hyvässä tallessa, eikä Jumala kenties
silloin hänen olemassaoloaan niin pahaksi katsoisi; kenties hän ei
myöskään vaatisi muiden synneistä niin ankaraa tiliä."

Reindorfer meni aivan vuoteen luo.

"Älä ole tuhma!" hän sanoi. "Asia ei koske niin läheltä Jumalaa kuin
minua. Hän ei voi vihata lasta, joka on aivan viaton. Sinä jäät
syntiseksi vaimoksi, vaikka tytöstä tulisi pyhimys. Mutta ensin hänestä
tulisi luostarisisar, eivätkä ne kaikki taida aivan pyhiä olla. Hän ei
ole minun lapseni enkä minä hänen kohtaloansa määrää. Hurskauteen ei
voi ketään pakotuksella saada niinkuin nuoria koiria otuksen ajoon.
Saatuaan ikää ja ymmärrystä ei tyttö kenties tyydykään luostarielämään,
ja silloin hän ei sovellu taivaaseen eikä maahan. Eikä nykyaikana,
jolloin koko maailma juoksee munkin kaapun jälestä, saa tällaisen
kokeen onnistumiseen nähden luottaa onneensa. Ennen muinoin voitiin
paljon tukahduttaa, mutta nyt Jumala tarvitsee palvelukseensa
ainoastaan sellaisia henkilöitä, joista hän saa kunnian; muut pysykööt
poissa! Ja vaikka en olisi näin ajatellutkaan, en kuitenkaan
ehdotukseesi suostuisi. Luulit minun sitä kannattavan siksi, etten
voisi katsoa lasta lempein silmin. Niin olisit sinäkin saanut hänet
pois silmistäsi ja ajatuksistasi, ja se olisi sinulle ollut mieleen.
Ihminen ei näet välitä syntinsä häpeästä enemmän kuin kissa
ulostuksestaan; kun se raapaisee lian päälle ohuen rikkakerroksen,
menee se niin ylpeänä matkoihinsa kuin sitä ei olisi koskaan niillä
paikoin nähty. Sinäkin unhottaisit kaikki ja luulottelisit, että kaikki
on yhtä hyvin kuin ennenkin. Sentähden pitää lapsen olla täällä sinun
näkyvissäsi!"

"Tietysti hän jää, kun sinä tahdot", sanoi vaimo hiljaa. "Minulle vain
juolahti mieleen, että voisin hänet lähettää pois."

"Siitä asiasta sekä kasteesta olemme siis tulleet selville. Muuta
sanomista minulla ei ole; siksi menen, ettei pastori pääsisi
huomaamattani ohi. Tahi tahdotko jotakin vielä?"

Reindorferin vaimo oli kahdeksastaneljättä ikävuodestaan huolimatta
edelleenkin kaunis nainen. Sen tiesi hän yhtä hyvin kuin senkin,
etteivät kipu ja tuska hänen piirteitään rumentaneet. Sillä jo lapsena
kuuli hän sanottavan, että hän oli kaunis itkiessään. Talonpoika seisoi
edelleenkin sängyn vieressä. Hänen molemmat kätensä riippuivat sivulla,
vasen lähinnä vaimoa. Tämä oli jo kauan vilkunut siihen salaa ikäänkuin
päästäkseen selville ylettääkö hän siihen. Kun mies kääntyi pois
mennäkseen sekä siirsi silmänsä vaimosta, tuli hänen kätensä vielä
lähemmäksi vuodetta, ja silloin vaimo tarttui siihen molemmin käsin,
piti kiinni kädestä ja ranteesta ja koetti vetää häntä luokseen tahtoen
samalla katsoa hänen silmiinsä. "Josef, rakas Josefini!" kuiskasi hän
rukoillen.

Mutta Reindorfer tempasihe irti vaimostaan, tarttui siniseen
esiliinaansa ja pyyhki sillä nuttunsa vasemman hihan sekä vasemman
käden ranteineen. "Anna olla!" sanoi hän sitten. "Noudattaen vanhaa
tapaa ja ettei mitään erityistä huomiota heräisi, kohtelen sinua muiden
nähden niinkuin ennenkin; se tapahtuu kansan tähden. Mutta jos sinä
luulet, että meidän välimme voi vielä tulla sellaiseksi kuin se oli,
niin petät itsesi kokonaan. Se on mennyttä kaikiksi ajoiksi!"

Hän meni. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Askeleiden kaiku loitontui ja
häipyi.

Vaimo oli vaipunut puoleksi kohonneesta asennostaan; hän makasi
liikkumatta, äänetönnä.

Reindorfer oli aivan oikeassa!

Täytyy koettaa valloittaa hänet takaisin; kukapa vaimo ei sellaista
koettaisi? Jos miehessä olisi ollut heikkouksia häntä kohtaan, olisi
hänen heikkoutensa näyttänyt anteeksiannettavammalta. Mutta niin oli
tapahtunut kuin hän pelkäsi. Nyt hän sen varmasti tiesi.

Ja mies oli oikeassa.

Vaimo sulki väsyneenä silmänsä ja toivoi, ettei hänen tarvitseisi niitä
enää koskaan avata.

       *       *       *       *       *

Rattaat lähestyivät hyvää vauhtia. Reindorfer kiiruhti katsomaan; ne ne
olivat. Myllyn renki ajoi ja kaksi herrasmiestä istui taka-istuimella.
Toinen oli pastori, ja toisenkin hän tunsi heti, kun rattaat tulivat
lähemmäksi. Hän oli piirikaupungin notarius, joka oli sangen usein
liikkunut näillä seuduilla. Reindorfer otti piipun suustaan, astui
lähemmäksi ja tervehti.

"Hyvää huomenta, Reindorfer", lausui pastori, "jos teillä on asiaa
minulle, niin sanokaa pian, sillä meillä on kiire."

Reindorfer tarttui vasemmalla kädellään ajajan istuinlautaan ja astui
rattaiden rinnalla, joiden kulkua oli hiljennetty. Hän esitti asiansa,
ja pastori suostui pyyntöön. Reindorfer kiitti, ja niin he ajoivat
kiireesti pois.

Kului useampia hetkiä. Aurinko oli jo korkealla ja jakoi runsaasti sekä
valoa että lämpöä. Reindorfer haravoi heinää molempain lastensa ja
palvelijan kanssa suurella niityllä, jonka pensasaita erotti
maantiestä. Reindorfer oli juuri asettanut haravan varren olkapäänsä
nojaan ja pyyhki paidan hihalla hikeä otsaltaan, kun hän kuuli
tervehdyksen pensas-aidan takaa.

"Päivää, Reindorfer!"

Haravamies vavahti kuullessaan äänen ja katsahti tielle.

Pensaiden takana seisoi nuori mies huonosti hoidettu kaupunkilaispuku
yllä. Oikealla korvalla vinossa oleva hattu teki hänet veitikan
näköiseksi ilmaisten samalla, että mies oli tahi oli ollut sotilas. Hän
oli epäilemättä neljännelläkymmenellä, mutta hinterän vartalonsa ja
kasvojensa huolettoman ilmeen vuoksi näytti hän hoitamattomasta
ulkoasustaan huolimatta melkoista nuoremmalta. Hänen mustat hiuksensa
valuivat hatun alta runsaina kiharoina otsalle; suuret ruskeat silmät
katsoivat rohkeasti eteenpäin ja suoran suurisieramisen nenän alta
pisti esiin viiksipari, jonka toista huippua hän paraikaa väänteli.

Tervehdykseen vastaamatta sanoi Reindorfer: "Oletko taas täällä?
Retkale!"

Sotilas naurahti: "Voisit olla minullekin kohteliaampi -- kukapa
tietää, mitä vielä tapahtuu! Minulle on nyt lähetetty erityinen kutsu,
ja kun mylly kaikessa tapauksessa joutuu heti minun käsiini, niin
pitäähän meidän olla toisillemme hyvänä naapurina."

Reindorfer käänsi hänelle selkänsä aikoen jälleen ryhtyä työhön.

Tämä näytti suututtavan maantiellä seisojaa. Hän kiersi viiksiään
entistä kiivaammin ja hetkisen kuluttua hän sanoi kipristäen silmiään
ja vetäen suunsa leveään hymyyn, niin että hänen kasvonsa piirteet
tulivat ilkeän näköisiksi: "Onko se totta, mitä olen kuullut? Sitten
viime käyntini on teidän lukumääränne muka lisääntynyt yhdellä."

Talonpoika tempasi haravan, hänen käsivartensa lihakset puristautuivat
äkkiä kokoon, otsasuonet paisuivat ja koko niitty näytti mustuvan hänen
silmissään. Ainoastaan yhden punaisen pilkun hän huomasi, hän muisti,
että hänen tyttärellään on sennäköinen hame. Sitä muistaessa hänen
silmänsä kiintyivät tyttöön, joka veljensä ja rengin kanssa haravoi
aivan lähellä, ja silloin hän päästi pidätetyn hengenvedon valloilleen
ja alkoi käsitellä haravaansa. Sillä välin hän kääntyi hiukan
pensasaitaa kohden ja heitti silmäyksen sotilaaseen. Sitä silmäystä ei
julkeinkaan ihminen saattanut sietää, se lausui loukkaajalle: "Minä
kärsin väärän teon, mutta en sinua!"

Sotilas poistui hitaasti; vasta kun tiesi olevansa Reindorferin silmän
kantamattomissa, kiirehti hän askeleitaan ehtiäkseen myllylle.

       *       *       *       *       *

Myllylläkin olivat ikkunat verhotut niinkuin edellisenä päivänä
Reindorferin talossa. Ihmisen maailmaan tullessa ja maailmasta
lähtiessä on valo hänelle kiusaksi, häntä täytyy totuttaa siihen ja
siitä pois, sillä hän tulee pimeydestä ja menee pimeyteen. Valo on
köyhän lahja, joka näyttää tietä kehdosta hautaan. Lyhyellä taipaleella
näiden kahden päätepisteen välillä heittää se maailmaan ainoastaan
väräjöiviä säteitä, eikä kukaan oikeastaan tunne polkunsa suuntaa.

Pastori ja notarius olivat saapuneet varhain aamulla.

Notarius oli pieni ketterä mies, joka mielellään tavotteli
juhlallisuutta toimissaan. Hän oli aina puettu hyviin mustiin
vaatteisiin ja käytti korkeaa, valkoista ja jäykkää kaulaliinaa, joka
piti hänen päätään hyvin arvokkaassa pöngityksessä; paljas päälaki sekä
lihavat, hyväntahtoisen ja hyvänvoivan näköiset kasvot eivät suinkaan
vähentäneet tätä arvokkaisuutta. Mutta kun talonpojat yleensä nauravat
silmälaseille ja pilkkaavat niitä, oli notarius liian uskalias
pitäessään maaseutumatkoillaan tomun kaihtamista varten värillisiä,
pyöreitä ja paksusankaisia silmälaseja.

Kun he tulivat sairashuoneeseen, heitti notarius pöydälle raskaan
pinkan asiapapereita ja otti sitten nuo hassunnäköiset silmälasit
nenältään. Hän menetteli hyvin perinpohjaisella tavalla. Ensin hän
pyyhki lasit nenäliinalla, sitten hän etsi kotelon taskunsa
syvyyksistä, pujotti lasit siihen niin varovasti kuin suinkin ja painoi
sitten verkalleen kaikki jälleen taskuunsa. Mutta säikähdys herätti
hänet pian tästä levollisesta mielialastaan.

Hän astui sairaan luo: "Vanhus, kuinka te jaksatte?"

"Kiitos kysyjälle, olen melkein terve nyt."

"Tunnetteko minut, Herlinger?"

"Tokihan minä -- olettehan herra notarius."

"Ja minkätähden olen täällä?"

"Heh, miksikä muka täällä? Tänäänhän minä nainen Katarina Weningerin?"

Notarius katsoi säikähtyen pastoriin, tämä astui lähemmä ja lausui
pannen painoa joka sanalle: "Mutta mitä ajattelette, Herlinger?
Katarina Weninger on jo aikoja sitten kuollut."

"Vai niin, vai on Katarina kuollut! Mitä me sitten teemme?"

"Te sanoitte eilen itse sen minulle, pitäkää mielessänne!"

"Niin, niin, se voi olla oikein."

"Ja tänään notarius on saapunut minun kanssani, että saatte
testamentata myllyn Florianille."

"Niin kyllä, määrätä nimeni ja myllyni Florianille. Oikein se oli."

"Te siis muistatte sen?" kysyi notarius. "Onko se todellakin viimeinen
tahtonne?"

"Kyllä, se on viimeinen tahtoni."

"Aika on nyt täpärällä, teidän arvoisuutenne", -- pieni notarius riensi
pöydän luo, jolla asiapaperit olivat, -- "parin minuutin kuluessa
vanhus voi kadottaa tajunsa, ja silloin ei voida tehdä mitään. Minun
täytyy saada vielä kolmas todistaja."

Pastori riensi ovelle. "Barthel", huusi hän, "juokse hakemaan naapuri
Kleehuberia; tulkoon hän heti, jättäköön kaikki siihen paikkaan!"

Renki juoksi naapuriin.

"Teidän arvoisuutenne on kuullut, että hänen vakaa aikomuksensa on
jättää nimensäkin Florianille. Niinkuin minulla on ollut kunnia mainita
on tämä aikomus edellisinä vuosina rauennut sekä isän että pojan
itsepäisyyden tähden, ja nyt sitä ei enää voida täytäntöönpanna, sillä
sellaiseen tekoon vaaditaan aivan sitkeää ajatusta."

"Siltä, jolla on vielä pitkä elämä jäljellä, herra tohtori."

"Ei ole mitään poikkeusta, teidän arvoisuutenne. Tässä tapauksessa on
se aivan mahdotonta, ja minusta se onkin syrjäseikka. Emme me saa
sairasta ymmärtämään tätä asiaa koskevaa selitystä; hän siitä vain
kokonaan hämmentyisi. Kaikeksi onneksi asiapaperit ovat minulla
valmiina ja järjestyksessä viime vuodesta. Olen vain jättänyt pois
kysymyksen lapseksiottamisesta ja sen sijaan asettanut testamenttiin
tunnustuksen, että vanhus on pojan isä. Se ei oikeastaan tuota mitään
laillisia oikeuksia, mutta meidän pitää tyytyä moraalisiin. Minä luen
testamentin tässä muodossa ja allekirjotutan myöskin; kirjotustarpeet
on minulla mukana." -- Sanojensa vahvistukseksi notarius löi pienen
munanmuotoisen mustepullonsa rautapistimen pöytään. -- "Minulla on
tässä samanlaista mustetta allekirjotuksia varten; kunpa vain mylläri
kestäisi vielä parikaan minuuttia."

"Toivon, että hän kestää", sanoi sielunpaimen. "No, Herlinger, kuinka
jaksatte?"

"Hyvin, oikein hyvin."

Pappi läheni vuodetta ja pysyttääkseen kuolevaa ajatuksessaan sanoi
hänelle: "Nyt me testamenttaamme myllyn Florianille."

"Niin, myllyn ja nimeni -- se ilahuttaa Katarinaa, onhan hän meidän
poikamme."

Ovi aukeni, ja naapuri Kleehuber astui Barthelin kanssa sisään.
Kleehuber oli pelottavan näköinen, hiukset olivat silmillä, kädet
savivellissä, ja hän pyyhki alinomaa sormiaan siniseen esiliinaansa
saadakseen ne puhtaiksi, jota ennen hän ei niillä uskaltanut työntää
hiuksia silmiltään.

"Tässä olen, teidän arvoisuutenne, tässä olen", virkkoi hän huohottaen.
"Juoksin tänne heti... Barthel tapasi minut perunamaalta, ja kun hän
sanoi, että minun pitää heti tulla, niin läksin sellaisena kuin siellä
seisoin ... älkää panko pahaksi!"

"Juuri sitä tarkotinkin, Kleehuber", sanoi sielunpaimen. "Teidän
ulkoasunne ei vaikuta mitään asiaan. Me tarvitsemme heti kolmannen
todistajan. Mylläri tekee jälkisäädöksensä."

"Vai niin, vai niin, sitä on ilo kuulla; olen mielelläni mukana",
puheli Kleehuber. "Barthel sanoi, että hänkin kirjottaa nimensä alle,
mutta, teidän arvoisuutenne, kuka on kolmas todistaja, joka
allekirjottaa meidän kanssamme?"

"Minä."

"Mutta se ei, teidän arvoisuutenne, käy päinsä. Minun täytyy
puhdistautua ... olen taas heti täällä, kunhan pyhänutun saan ylleni.
Mitä kansa sanoisi, jos minä tällaisena kirjottaisin nimeni teidän
arvoisuutenne nimen viereen? Ja mitä sanoisivat oikeuden herrat sen
luettuansa?"

Notarius oli sillä aikaa puuhaillut myllärin luona, mutta kääntyi nyt
"kunnioitettavaan todistajaan" ja tuiskasi hänelle: "Jääkää
paikoillenne! Niin tyhmä te ette saa olla, että luulette teidän
harakanvarpaistanne näkyvän, oletteko te ne siihen töhrinyt
pyhävaatteissanne tahi paitahihasillanne! -- Tehän tunnette mylläri
Herlingerin?"

"Tunnen, herra notarius, tuossa hän makaa!"

"Hyvä on. Arvoisa herra pastorimme on jo sanonut hänelle, mistä on
kysymys. Katsokaa nyt tarkoin -- sinä myöskin, Barthel! -- että kaikki
tapahtuu laillisessa järjestyksessä, niin että kukin voi antaa
todistuksensa hyvällä omallatunnolla."

"Kyllä me tarkastamme, herra tohtori."

"Kuka tuo on, jolla on sininen esiliina?" kysyi mylläri.

"Kleehuber, naapuri Kleehuber", vastasi pastori. "Ettekö häntä tunne?"

"Ai, Kleehuber. Mutta miksi hän tulee häihin sininen esiliina edessä?"

"Näkeehän teidän arvoisuutenne, etten minä Herlingerillekään kelpaa."

"Mutta, Herlinger", sanoi sielunpaimen tarttuen sairaan kuihtuneeseen
käsivarteen, "ajatelkaa toki, me emme ole häitä varten tänne tulleet."

"Kleehuber", tarttui notarius puheesen, "on täällä, jotta Floriania
koskevat asiakirjat saadaan lailliseen kuntoon."

"Niin, nimeni ja myllyni testamentataan", kuoleva lausui koneellisesti.

"Minun pitää huomauttaa, Herlinger, että tällä teidän lausunnollanne on
merkitystä ainoastaan läsnäoleviin todistajiin nähden. Mutta minä
oletan, että te tahdotte kirjallisesti ilmaista omantuntonne vaativan
teitä tunnustamaan palvelustyttö Katarina Weningerin pojan Florian
Weningerin omaksi lihalliseksi lapseksenne ja että te kuoleman
sattuessa määräätte hänelle, mainitulle Florian Weningerille, myllyn
kaikkineen mitä siihen kuuluu irtainta ja kiinteintä."

Mylläri nyökkäsi.

"Mutta teidän, Herlinger, pitää koota ajatuksenne ja pitää ne selvillä,
sillä minun pitää nyt ensinnäkin lukea teille testamentti. Teidän pitää
tarkoin kuunnella, että ymmärtäisitte kaikki ja voisitte sitte sanoa
eitä olette ajatellut juuri niin kuin minä olen kirjottanut eikä
mitenkään toisin."

"Kyllä kuulen ja ymmärrän myöskin, kun ajattelen; mutta puheestani en
oikein tiedä, mistä se tulee."

"Ja sitten teidän pitää kirjottaa nimenne alle."

Laiha oikea käsi koetti piirtää peitteeseen kirjaimia.

Notarius luki kiireesti jälkisäädöksen. "Onko oikein? Eikö teillä ole
mitään lisättävää eikä pois jätettävää?"

Mylläri tavotti musteeseen kastettua kynää, joka oli notariuksen
kädessä.

"Niin hyvin ja selvästi kuin mahdollista", lausui tämä mennen
kirjottajan taakse. "Koko nimi. Mathias Herlinger."

Siinä se nyt oli, suurilla epävakaisilla kirjaimilla oli paperiin
piirretty: "Mathias Herlinger". Pistettä tehdessään mylläri painoi
kynän paperin läpi ja notarius irroitti sen pian hänen kouristuksen
tapaisesti puristuneesta kädestään, ettei koko jälkisäädös turmeltuisi.

Mylläri vaipui vuoteelleen syvästi huoaten. Mutta notarius huokasi
helpotuksesta astuessaan pöydän luo allekirjotettu säädös kädessä.

"Pyydän teidän arvoisuutenne todistamaan." Hän ojensi kynän papille.
Sitten osotti hän Kleehuberille sen paikan, johon hänen oli nimensä
piirrettävä.

Tämä mietti kauan, ei nimeänsä, jonka hän kyllä muisti, vaan kutakin
kirjainta, joka oli kirjotettava. Renki kirjotti sitten viimeiseksi.

Vuoteelta kuului kuiskaus: "Kukkia -- liian paljon hän on antanut
minulle kukkia."

Notarius ja todistajat kääntyivät pöydän luota ja lähestyivät kuolevaa.
Tuo pitkähkö olento, joka syvälle painuneine piirteineen vuoteella
lepäsi, kuiski hiljaa itsekseen ja leikki sormillansa kuin lapsi, ei
ollut enää mylläri Herlinger. Kuka sitten? Ei kukaan. Se oli se, joka
kerran oli olemassa ennenkun meillä oli tietoa itsestämme, se sama,
joka jo kerran meidän avuttamme innokkaasti työskenteli tietoisuutemme
kehittämiseksi, se, joka meidät lopullisesti jättäessään kootuista
muistoistamme kauhistuu tahi riemuitsee, se, joka saa lapsen nauramaan
tahi itkemään ja joka myöskin antaa kuolevalle viimeiseksi
tervehdykseksi matkalleen joko kyyneleen tahi hymyn.

Syvä hengenveto kohotti peitettä, -- se oli viimeinen. Läsnäolijat
näkivät edessään ruumiin. Pastori aikoi juuri kutsua talonväen ja pitää
rukouksen, kun ovi aukeni ja Florian Weninger astui sisään.

Irrottamatta kättään oven rivasta lausui hän lyhyesti: "Hyvä päivä!
Täällä minä olen. Kuinka on, saako Aloisia poikansa kanssa nyt tulla
tänne? Muutoin minä poistun heti."

Pastori astui samassa hänen luokseen, vei hänet vainajan luo ja pitäen
hänen kättään omassaan painoi hänet polvilleen: "Katso häntä! Säästä
ylpeitä sanojasi ja rukoile hänen puolestansa, -- kuolemansa hetkellä
hän on sinua isällisesti muistanut ja määrännyt myllyn sinulle!"

Nuori mies katsoi hämmennyksissään ympärillä oleviin, sitten hän
silmäili edessään olevia kalpeita kasvoja, puristi molemmin käsin
rintaansa ja sanoi vapisevalla äänellä: "Olisin kuitenkin tavannut
häntä mielelläni voidakseni kiittää häntä."

Se oli hyvien tunteiden ensimäinen kipinä, sen hyvän sadon ensimäinen
siemen, jonka vanha mylläri oli kuolevalla kädellään kylvänyt, ja josta
hän vei tiedon haudan toiselle puolelle.

       *       *       *       *       *

Kirkonkirjaan, johon seurakunnan lisääntyminen ja vähentyminen ja sen
yksityisten jäsenten syntyminen, avioliitto ja kuolema merkitään,
kirjotti pastori Josef Reindorferin ja hänen vaimonsa Rosalian tytön,
joka oli kasteessa saanut nimen Magdalena. Siihen piirrettiin myöskin
mylläri Mathias Herlinger, "kuollut n.s. Vesihaudan luona olevalla
myllyllä tässä seurakunnassa."

Vuosia kului. Lumi peitti kumpuja ja painoi raskaasti kuusien oksia;
vuosi oli lopullaan, kun nimi Herlinger vielä kerran merkittiin
kirkonkirjaan. Siinä oli nyt luettavana, että Vesihaudan uusi mylläri
Florian Weninger, n.s. "Herlingerin Florian" -- sillä rahvas ei
unhottanut vanhan mylläri-vainajan tunnustusta, että Florian oli hänen
poikansa -- ja Aloisia Kaufmann maakunnan pääkaupungista olivat käyneet
seurakunnan pastorinkansliassa kuulutusta ottamassa ja sitten
näyttäneet laillisen todistuksen, että he olivat kaupungissa solmineet
avioliiton.




IV.


Pieni Magdalena kasvoi Reindorferin talossa. Kun tämä lapsi tarvitsi
vaalimista ja hoitoa, tahtoi Reindorfer toisiakin lapsia erityisesti
palkita. Hän ei enää heidän virheitään ankaruudella valvonut, ei ollut
aina heidän huolimattomuudestaan tietääkseenkään ja jätti heille
runsaammin vapautta. Hän valmisti heille pieniä ilojakin, kaivoi
taskuaan ja antoi rahaa tytölle huiviin ja nauhoihin, pojalle olueen ja
tupakkaan, silloin tällöin kirkkojuhliinkin.

Miksi hän tekisi heidän elämänsä raskaaksi? Heillä pitää toki olla
enemmän oikeuksia kuin kolmannella lapsella, niin hän ajatteli. Sitä
vaati oikeus ja kohtuus.

Nuori Leopold Reindorfer ja hänen sisarensa Elisabeth olivat siitä
erittäin mielissään, ja he käsittivät että pienokainen oli syynä isän
muuttuneesen käytökseen heitä kohtaan.

"On sen pienimmän olemassaolosta hyvääkin", sanoi Leopold. "Sen jälkeen
kun hyödytön suu ilmestyi taloon, panee isä enemmän arvoa niille, jotka
tekevät jotakin ruuastansa."

Elisabeth tunsi myötätuntoisuuttakin tätä viatonta olentoa kohtaan,
jonka tähden suhteet olivat niin muuttuneet, ja usein hän askarsi
pienen sisarensa kanssa. Oikeastaan hän yksin pitikin huolta tytöstä.
Hän, eikä äiti, opetti lapsen sanomaan Reindorferia "isäksi".

Kuinka kauan siihen kului aikaa? Lapsista tuntuu maailma aina seisovan
paikoillaan. He eivät huomaa, että heidän ympäristönsä muuttuu, kun
eivät huomaa omaa muuttumistaan. Kuinka kauan? Kysy sitä
päivänpaisteessa leikkiviltä lapsilta.

Siinä oli pieni poika, jonka suuria ruskeita silmiä runsaina mustina
kiharoina otsalle valuva tukka varjosti. Hänen pukunaan oli paita ja
kannattimella kiinnitetyt housut. Hän oli paljain jaloin niinkuin hänen
leikkitoverinsakin, pieni tyttönen, jonka yllä oli karkea paita ja
hänelle liian pitkä hame. Tytön vaaleiden, hämmennyksissä olevain
kiharain alta tähysteli myöskin ruskea silmäpari maailmaa...

Poika seisoi hajasäärin, kädet housun taskuissa tytön edessä ja kysyi:
"Kuka sitten sinä olet?"

"Minä olen Leena", sanoi tyttö ja katsoi kummastellen poikaan, joka ei
tiennyt, kuka hän oli. Tytöstä hän varmaankin oli hyvin tyhmä poika.
"Kuka sitten sinä olet?"

"Minä olen myllärin Florian Vesihaudalta, tiedä se!" vastasi poika.
Hänessä oli niin paljon miehekästä etevämmyyden tuntoa, ettei hän
ollenkaan kummeksinut tytön tietämättömyyttä.

Tyttö nyökkäsi. Hän ei kyllä tietänyt, mikä mylly on eikä myöskään
Vesihaudan paikkaa, mutta hän oli kuitenkin selitykseen tyytyväinen.

"Katsotko sinä mielelläsi lintuja?" kysyi poika.

"Katson kyllä", vastasi tyttö, "onko sinulla niitä?"

Pieni Florian nauroi. Hän otti kädet taskustaan ja näytti, että ne
olivat tyhjät. "Tuolla ylhäällä niitä on oikein paljon. Tule mukaan!"
Hän tarttui tytön käteen.

He astuivat pitkin tietä kunnes tulivat suuren pensaan luo, jonka alla
oli viime sateen ajoilta puolittain kuivanut vesilätäkkö säilynyt. Sen
mudassa elosteli pikku elukoita ja matoja, ja lintuja lenteli siinä
suuret laumat edes takaisin iskien nokallaan lätäkön pohjaan. Se oli
iloista kuisketta.

Eräs keltasirkku miellytti lapsia erinomaisesti, ja kun muutamat
leppälinnut hyppäsivät mutaan hyvin varovasti kuin pelkäisivät
sääriensä likaantumista, puhkesivat lapset kaikuvaan nauruun ja
alkoivat lintujen tavalla hyppiä tasajaloin lätäkön ympäri.

Seuraus oli että linnut lensivät loukkaantuneina matkaansa ja olivat
poissa, vaikka Florian ja Leena vakavasti vakuuttivat, etteivät he enää
tee niin -- ja eiväthän linnut voisi olla niin tyhmiä, etteivät enää
näyttäytyisi.

He odottivat kotvan aikaa, mutta turhaan.

Poika kohotti tyytymättömänä olkapäitään. "Se on sinun syysi", sanoi
hän tytölle. "Sinä matkit niitä."

"Kyllä ne tulevat takaisin", vastasi Leena nauraen.

"Ei ainakaan tänä päivänä", sanoi myllärin Florian. "Minä menen
kotiin."

"Minä tulen mukaan", huudahti tyttö. "Onko sinne pitkältä?"

"En tiedä, jaksatko sinä niin kauas astua. Mutta tule vain! Minä kannan
kun väsyt."

Tyttö harkitsi.

"Minä näytän sinulle puutarhamme", lupasi poika.

"Meillä on paljoa suurempi."

"Oletko myllyä nähnyt?"

"En, miltä se näyttää?"

"Tiedäthän, missä jauhoja tehdään. Isälläni on mylly ja minä näytän sen
sinulle."

Kenpä meistä, joka ei ennen ole myllyä nähnyt, ei tahtoisi sitä nähdä?
Uteliaisuus voitti, ja tyttö juoksi iloisesti pojan rinnalla. Hän
kaatui usein pitkään hameeseensa, jota hän ei ymmärtänyt kannattaa, ja
silloin he nauroivat kovasti. Minkähänlainen se oli se mylly, jossa
tehdään jauhoja?

He olivat jo kulkeneet jotenkin pitkän matkan. Tyttö alkoi jo väsyä ja
tuskastua. Hän ei enää kuullut pientä ohjaajaansa, joka lakkaamatta
vakuutti, että nyt heidän täytyy heti saapua perille. Hän toisti näitä
sanoja rauhottaakseen itseään -- niin pitkältä kuin tänään ei matka
ollut koskaan ennen tuntunut. Molemmat lapset joutuivat arveluttavaan
mielentilaan. Kumpikin tunsi olevansa niin kaukana kodista ja kuin
yksin. Oli aivan hiljaista, ainoatakaan ihmistä ei kuulunut eikä
näkynyt, joitakuita lintuja vain lensi silloin tällöin puunoksilta
maantielle, mutta lasten huomio ei ollut enää pitkiin aikoihin
kiintynyt niihin. He välttivät toisiinsa katsomista, sillä kummallakin
oli itku kurkussa, ja jos toinen olisi huomannut, että kumppani oli
yhtä onneton, olisivat he molemmat puhjenneet äänekkääsen valitukseen.

Mutta nyt he kuulivat äkkiä ryskettä ja kohinaa, ja poika riemuitsi
äänekkäästi. Hän tarttui Leenan käteen, ja he juoksivat tien mutkan.
Ryty ja kohina kuului yhä selvemmin, ja tuo huone tuolla alhaalla tien
varrella suurine rattaineen oli mylly. Kohina oli veden kohinaa ja
rytinä myllyn rattaan rytinää, selitteli Florian.

Lapset seisoivat maantien yläpuolella kapealla jalkakäytävällä, mutta
heidän täytyi jättää se ja mennä toiselle polulle vastaisella puolella.

"Tule, nyt minä kannan sinut sinne!" huusi poika iloisesti hyppien. Hän
käski Leenan ottaa lujasti kiinni hänen kaulastaan, sitten hän itse
tarttui tytön pieniin jalkoihin ja aikoi nostaa häntä, mutta siitä ei
tullut mitään, ja tyttö nauroi sitä, että hän oli niin raskas. Hän
päästi Florianin irti, mutta tämä sylkäisi vakavasti kämmeniinsä
niinkuin oli nähnyt suurten tekevän, ja tarttui voimakkaasti tyttöön,
nosti hänet ylös ja he vierivät toisensa ympäri pitkää ruohikkoa alas
maantielle asti. Siellä irrottautuivat he toisistaan, istuivat
rinnatusten ja nauroivat. Sitten poika hyppäsi ylös ja juoksi edellä
myllylle; tyttö seurasi jäljestä.

Kun he tulivat lähelle, Leena ihmetteli ratasta, joka oli niin suuri,
mutta muuten siellä näkyi pelkkää vettä eikä ollenkaan jauhoja.
"Jauhoja on sisässä myllyssä", sanoi Florian. "Tule vain!"

Pisteaidassa oli pieni portti. Florian nosti taitavasti säppiä ja
portti aukeni sisäänpäin. Lapset tulivat pihaan; suuri koira juoksi
suoraan heitä vastaan ja hyppi pojan ympärillä. Mutta kun se haukkui
tyttöä, sai se sysäyksen. Villaisen turkkinsa tähden ei se kuitenkaan
käsittänyt pienen käden lyöntiä miksikään vihamielisyyden merkiksi,
ymmärtäväisenä eläimenä se piti sitä vaatimattomana kehotuksena muuttaa
käytöstapaa pientä neitosta kohtaan. Elukka ojensi sentähden
etukäpälänsä Leenan jalkoihin ja laski päänsä niille, sitten se
heilutti koholla olevaa takaruumistaan ja huiskutti häntäänsä, joka
korkean asemansa vuoksi heilahtelikin hyvin ylpeästi. Puuttui vain
sitä, että koira olisi harjottanut jonkinlaista pakkoa sisällistä
vakaumustaan vastaan kaikkien kohteliaisuuksien arvosta eikä silloin
haukotellut, mutta nyt se teki niin.

Keittiön ovelle, jonka kautta täälläkin pääsi pihalta suoraan
huoneisiin, ilmestyi kookas ja ryhdikäs nainen. Hän oli myllärin vaimo.
Herlingerin Florian piti nähtävästi arvolleen alentavana kadottaa
vapautensa tavallisen tytön tähden; nyt hän saattoi lukea sen helposti
vaimonsa ylivoiman syyksi, sillä tämä oli paljoa suurempi ja väkevämpi
kuin hän.

Poika juoksi äitinsä luo.

"No, Florian", kysyi äiti, "kuka sinun kanssasi on?"

"Leena."

Myllärin vaimo otti kumpaakin lasta kädestä kiini ja vei heidät
kamariin, jossa hänen miehensä teki laskujaan. Hän aukaisi oven
puolitiehen, työnsi lapset edellään sisään ja lausui sitten
veitikkamaisella äänellä: "Katsopa isä, eikö Florian tule sinuun! Hän
jo kuljettelee kassapäitä."

Mylläri nauroi.

Hän oli ajan kuluessa tullut vakavamman ja luotettavamman näköiseksi.
Ei näet tapahtunut niinkuin kylänväki oli odottanut. Siitä hetkestä
saakka, jolloin hän vaimonsa ja lapsensa seuraamana myllyn isännäksi
muutti, toimi hän käskevällä arvokkaisuudella niinkuin asettunut
perheenmies ainakin. Hän mielistyi tehtäväänsä sekä tottui siihen, ja
lopulta tuli hänestä sellainen, jolta hän tahtoi näyttääkin, älykäs
liikemies ja huolellinen perheenisä. Siitä syystä hän sai osansa
kunnioitusta omalta seurakunnalta sekä läheiseltä ympäristöltä.

Hän heitti pois kynän ja kääntyi lapsiin. "Mikä sinun nimesi on?" hän
kysyi tytöltä, jonka vaimo oli tuonut aivan hänen polvensa luo.

Tyttö nauroi hämillään.

"No, haasta pois!" Hän nosti lapsen polvelleen. "Mikä sinun nimesi on?"

"Magdaleena."

"Mikä muu?"

Tyttö mietti hetkisen. "Reindorfer", sanoi hän sitten reippaasti.

Myllärin käsivarsi, jolla hän piti lasta, kouristui kokoon ja
ehdottomasti painoi hän toisella kädellään pientä valkeaa päätä poveaan
vasten.

Tyttö hämmästyi hyväilyä, johon hän ei ollut tottunut, hän ponnisti
molemmilla käsillään myllärin rintaan ja kirvottautui vapaaksi sekä
katsoi sitten suurilla ruskeilla silmillään mylläriä silmiin.

Tämä ei voinut katsetta sietää. Hän nosti tytön polveltaan ja asetti
jälleen permannolle. Hänen kätensä vapisivat.

Florian oli tähän asti isäänsä nojaten katsellut pientä
leikkitoveriaan, nyt molemmat pienokaiset seisoivat vieretysten
permannolla. Myllärin vaimo katseli heitä kauan ja sanoi sitten: "Tyttö
on aivan meidän Florianin näköinen."

Mylläri puisti päätään.

"Katso itse, silmät ainakin ovat samanlaiset."

Mylläri nousi harmistuneena ja saattoi vaimon sekä lapset ovelle.
"Menkää matkoihinne, minun pitää laskea", hän sanoi heille ja lisäsi
Leenaan kääntyen. "Koetapa sinä laittautua kotiisi!"

"No mutta älä pelottele tyttöä", sanoi vaimo. "Hänhän on pieni
herttainen olento."

"Niin, niin, mutta ajattele kuinka kauas hän on eksynyt; häntä kenties
etsitään Reindorfissa."

"Minä saatan häntä jonkun matkaa."

"Pysy vain kotona -- lähetä renki tahi palvelustyttö viemään häntä."
Mylläri sulki oven heidän jälkeensä.

"Rosel!" huusi myllärin vaimo pihamaalle tultuaan.

"Heti, emäntä!" vastasi eräs ääni, ja heti kiiruhti hyvinvoiva
palvelijatar aitasta. "Mitä on tehtävä?"

"Mene ja vie tämä tyttö Reindorfiin, hän on sieltä. Sano, että hän on
seurannut meidän Floriania tänne asti. Sellainen on lasten tapa eikä
tyttöä saa sentähden kurittaa." Hän silitti hellästi pienokaisen
vaaleita kiharoita. "Jumala suojelkoon sinua, lapsukainen!"

Palvelustyttö meni ja talutti tytön pois.

"Tule uudestaan!" huusi Florian hänen jälkeensä.

Pienokainen ehätti minkä pienillä säärillään jaksoi pysyäkseen
kiirehtivän toverinsa rinnalla. Oi, kuinka pitkältä olikaan kotiin, --
ja vitsaa hän varmasti saisi, kun oli mennyt niin kauas, -- ja mylly --
hän ei edes saanut nähdä, mitenkä siinä jauhoja tehdään. Tämä oli
todellakin kovin surullista! Hänen kasvonsa vääntyivät itkuun, mutta
siihen hänellä ei ollut aikaa, sillä hänen täytyi aina juosta
hynttyyttää eteenpäin. Hän antoi pienen päänsä painua rintaa vasten;
hiukset valuivat silloin kasvoille peittäen niiden säälittävän ilmeen.

Palvelijatar hiljensi äkkiä käyntiään, veti lapsen luokseen saadakseen
hänet katsomaan ylös ja sanoi: "Katso, tuolla tulee isä!"

Vanha Reindorfer tuli heitä vastaan. "Täällä sinä vihdoinkin olet", hän
sanoi. "Kyllähän minä uskoinkin, että sinä vielä olet maailmassa. Missä
olet ollut?"

Palvelija selvitti asian.

Pikku Leena kuunteli tarkkaavaisena. Voi kuinka tuo Rosel oli paha; ei
sanonut mitään siitä, ettei häntä saisi lyödä.

Kun Reindorfer oli kiittänyt myllyn palvelijaa, sanoi hän: "Odota,
kunnes kotiin tulemme! Et sinä ilman aikojaan saata näin paljon touhua
ja rauhattomuutta."

"Eipä kyllä", palvelija sanoi.

Voi sitä, kuinka paha se oli!

"Hyvää yötä, Reindorfer!" -- Rosel riensi takaisin tietä myöten yhtä
kiireesti kuin oli tullutkin.

"Hyvää yötä!" murahti talonpoika. Hän tarttui lapsukaisen käteen ja
vetäen häntä jälestään torui häntä alinomaa; uutta soimausta
alottaessaan hän karkealla kourallaan puristi tytön hentoa kättä, ja
tempoi häntä niin, että lapsi oli kaatua.

"Vai myllylle sinunkin pitää päästä? -- Siihenkö pesään sinäkin, sikiö,
haluat? -- Tietysti haluat pesääsi? -- Mokoma käenpoika! -- Menepä
vielä kerran sinne, -- silloin lyön sinut murskaksi! -- Menepä vain
kerran vielä!"

Pieni käsi oli aivan punainen, ja käsivartta pakotti. Pienokainen itki
ja nyyhkytti äänekkäästi.

Eräs mies istui heidän kuljettavansa tien vieressä. Kleehuber se siinä
lepuutti jalkojaan:

"Kuinka sinä, Reindorfer, pientä tyttöäsi pitelet?" hän kysyi. "Olen
nähnyt sinun jo kauan näin itkettävän häntä. Sinun kotonasi ei ole
pitkiin aikoihin ollut pieniä; olet unhottanut, miten heitä on
kohdeltava."

Hän ei saanut vastausta, ja päätään puistaltaen hän katsoi heidän
jälkeensä.

Reindorfer herkesi puristamasta lapsen kättä ja hiljensi kulkua, ja kun
he olivat ehtineet Kleehuberin näkyvistä, seisahtui hän.

"Ei se ole oikeastaan oikein, se on julmaa ja epäkristillistä! Minkä
lapsi voi mielijohteilleen? Eikä hän sillä mitään tarkottanut, eihän
hänellä ole sen vertaa ymmärrystä. Älä itke, Leena!"

Hän otti tytön käsivarrelleen ja kantoi kotiin.

Reindorferin vaimo seisoi portilla ja juoksi vastaan, mutta ennenkun
hän ehti lasta tavottamaan, laski Reindorfer sen maahan ja sanoi:
"Siinä on äpäräsi! Jos talomme olisi palanut tahi ukkonen lyönyt meidät
kaikki muut kuoliaaksi, et sinä olisi pitänyt sellaista hädänhälinää
kuin nyt."

Vaimo otti lapsen luokseen ja katsoi mieheensä kyyneleisin silmin:
"Jumala antakoon anteeksi sinulle, Josef, kovuutesi minua kohtaan!
Mutta minä en voi tehdä muuta kuin sen, mihin on pakko."

       *       *       *       *       *

Mylläri tahtoi laskea, niin hän ainakin sanoi, mutta hän nähtävästi
toimitti laskuja päässään, sillä paperille ei ollut vielä ainoatakaan
numeroa ilmestynyt. Mitä laskemista tämä oli? Tahtoiko hän kenties
jonkun vanhan velan hävittää pois muistista?

Hän todellakin koetti sitä. Miksi hän ei sallinut vaimonsa saattaa
tyttöä? Se oli todellakin hassua, ikäänkuin lapsi tietäisi jotakin
jaaritella. Mutta oikein se sittenkin oli. Ja tyttö on pidettävä hänen
kotoaan poissa, sillä nuo suuret ruskeat silmät olivat saaneet hänet
hämmennyksiin, vaimokin oli huomannut ne! Joutavia! Juoksenteleehan
täällä paljon muoskia, joista hän ei tiedä mitään -- niin, parasta kun
ei tiedä mitään, ei tahdo tietää! Vapaa kulkuri on onnellisin!

Sano se vielä kerran, mylläri! Eräänä päivänä sinä sen sanot, mutta
silloin et tee sitä niiden vastenmielisten tunteiden vallassa, joiden
pakotuksesta nyt nojaat pääsi kyynärpäin pöytään tuettuja käsiäsi
vastaan, et rauhattomana siitä, että kevytmielisyytesi uhri ja hedelmä
on arveluttavan lähellä sinua ja että sinun täytyy sidotuin käsin
äänetönnä katsoa, mihin tämä johtaa; sinä sanot sen aivan toisinlaisin
tuntein, ja sääli, joka sinusta nyt on kaukana, täyttää silloin
olentosi!

       *       *       *       *       *

Elisabeth Reindorferin hääpäivä oli pienestä Leenasta ihana päivä. Mitä
silloin saikaan nähdä ja -- syödä! Ajettiin kauas, hyvin kauas monilla
rattailla, ja kuinka kaunis puku siskolla oli, ja kuinka soittajat
soittivat ja väki tanssi! Kaikki oli toisenlaista kuin kotona!

Mutta hänen sydämensä oli pakahtua, kun kaikki tämä ihanuus sai
surullisen lopun, kun hän sai kuulla, että sisar jäisi ainiaaksi sinne,
niin ihmeen kauas hänen luotansa. Lasta ei voitu rauhottaa, ennenkun
Elisabeth lupasi, että hän tulisi seuraavana päivänä ja joka päivä
katsomaan heitä. Leena parka, se oli vain lupaus ja siksi jäi!

Äiti piti hänestä sen jälkeen vähän enemmän huolta; mutta sisarta se ei
korvannut. Vaikka äiti ei koskaan kieltänyt lapseltaan luonnollisia
tunteita -- hän olisi siten näyttänyt vielä rikollisemmalta --, oli
hänessä kuitenkin jonkinlainen arkuus tyttöä kohtaan, ja se herätti
Leenassa samanlaisen tunteen.

Leenalla oli talossa ainoastaan yksi ystävä, johon hän saattoi luottaa
ja joka käsitti kaikki asiat juuri niin vakavasti tai leikillisesti
kuin hän tarkottikin. Se oli vanha "Sultan". Koira olisi mielellään
leikkinyt hänen kanssaan, mutta hän tiesi, että eläin oli kovin kipeä,
ja sentähden hän usein meni sen luo, sinne, missä se makasi oljillaan,
ja eläin osotti siitä aina iloaan. Mutta eräänä päivänä oli elukka
kovin rauhaton, voihki ja ulisi sekä heittelehti sinne tänne. Ja
silloin Leena kysyi: "Mikä sinulla on, Sultan?" Mutta tämä ei näyttänyt
häntä huomaavankaan. Leena istui murheissaan kopin luona ja veti koiran
alle olkia, jotka se oli syrjään suljuttanut. Seuraavana aamuna oli
"Sultan" kuollut, ja talonpoika kaivatti sille haudan puutarhaan. Renki
veti sinne koiraa jäljestään, niin että sen pää iski kiviin, mutta
Leena alkoi silloin ääneen itkeä ja piteli käsin omaa päätään. Rengin
täytyi odottaa, kunnes Leena ennätti kääriä esiliinansa koiran pään
ympärille. Tyttö seurasi sitten itkien mukana ja katsoi, kuinka kuoppa
kaivettiin, "Sultan" laskettiin siihen ja multa tallattiin jälleen
paikoilleen.

Renki meni sitten lapioineen pois, ja Leena jäi yksin täytetylle
haudalle. Siinä oli "Sultan" maan alla, sen koppi oli tyhjä ja oljet
olivat möyhyksi tallatut. Kelle hän nyt haasteleisi, kun iloitsi
päivällisruoasta tahi jostakin muusta? Kelle hän valittaisi, kun
pelkäsi lyöntejä tahi oli niitä jo saanut? Ja kun häntä jälleen
orjantappuran piikki raapii, ei "Sultan" koskaan nuole pois verta. Oi
sinua, hyvä "Sultan" raukka!

Hänelle oli opetettu, että hänen, kun hän oli ensin lukenut
iltarukouksen omasta puolestaan, piti lukea se toistamiseen isän, äidin
ja sisarten ja "kaikkien niiden puolesta, joita hän rakasti".
Lohduttomassa surussaan hän liitti nyt yhteen pienet kätensä ja
rukoili, luki kaikki mitä hänelle oli opetettu: aamurukouksen,
ruokarukouksen ja iltarukouksen -- "Sultanin" puolesta.

Sitten pyyhki hän silmänsä ja meni rauhottuneena pihaan.

Hän toivoi kyllä, että he saisivat toisen koiran, jonka kanssa hän
eläisi yhtä hyvässä ystävyydessä; parin päivän perästä uusi koira
tulikin, mutta se oli ärtyisä ja muriseva, sitä ei voinut
puhutellakaan.

Sentähden hän oli mielissään, kun äkkiä sanottiin, että hänen oli
mentävä kouluun. Kun äiti hänet sinne saattoi seisattui hän arkana
ovenpieleen, siellä oli näet niin paljon lapsia. Hän ei ollut koskaan
ajatellut, että niitä olisi niin paljon. Ja kun hänen täytyi istua
niiden joukkoon, uusien pienimpäin oppilaiden keskelle, ensimäiseen
riviin, aivan opettajan eteen, hän tuskin uskalsi katsoa ylös. Hän
uskalsi sen vihdoinkin ja katseli häntä lähinnä istuvia tyttöjä, sitten
tarkasteli hän poikiakin, jotka istuivat huoneen toisella sivulla.
Sieltä joku nauroi häntä vastaan, ja se oli myllärin Florian. Hänellä
oli siis täällä ainakin yksi tuttava, ja se muuttikin heti koulun
ihanaksi paikaksi.

Kun koulutunti päättyi, tuli odottava "Flori" häntä vastaan.

"Siinä on Reindorferin Leena", hän sanoi.

Tyttö nauroi.

"Oli se viisaasti, kun lähettivät sinut kouluun", sanoi poika. Ja niin
he jutellen kulkivat yhdessä Reindorferin portille saakka.

He jatkoivat tätä tapaa jonkun aikaa joka päivä, menivät yhdessä
kouluun ja palasivat samoin. Mutta pian häirittiin tätä
yksimielisyyttä. Leena alkoi äkkiä pysytellä pojasta kaukana. Tyttö
joko oli jo ennättänyt kauas pojan tullessa kouluhuoneesta ja juoksi
sitten niin kovasti, että oli mahdoton tavata häntä, taikka jäi hän
jäljelle eikä tullut näkyviin, vaikka poika kulki kuinka hitaasti.

Kun Leena kerran oli taas jäänyt jäljelle, piilottautui poika siihen
paikkaan, missä tie kääntyi tiheään vesakkoon, ja kun Leena saapui,
juoksi hän piilostaan ja tarttui tytön käsivarteen.

"Tapasinpa sinut nyt", hän sanoi. "Mitä olen tehnyt sinulle, kun et
enää koskaan kulje minun kanssani?"

"Isä uhkasi lyödä minua, jos sinun kanssasi käyn."

"Sinun isäsi on julma mies."

He pysähtyivät ajattelemaan.

Yksi keino kyllä oli. Mutta kun Florian itse kammoksui ruumiillista
kuria ei hän tahtonut Leenalle ehdottaa, että tämä antaisi isän lyödä
ja käveleisi hänen kanssaan niinkuin ennenkin.

Mutta kun julmaa Reindorferia ei ollenkaan tiellä näkynyt, hän myöskään
ei voinut kumpaakaan lyödä, ja niin heillä oli salaisuus, jota ei
kukaan muu tietäisi kuin he itse.

Se oli houkuttelevaa, ja lapset olivat mielestään kekseliäämpiä kuin
kaikki suuret ihmiset.

Tie oli turvallinen siihen pensaaseen saakka, jossa he nyt seisoivat;
vasta sitten kun he olivat sen sivuuttaneet, saatettiin Reindorferin
talosta heidät nähdä. He sopivat keskenään, että aamusin kouluun
mennessä odottavat toisiaan tämän pensaan luona ja paluumatkalla
kulkevat yhdessä siihen saakka, mutta siinä toinen jättäytyy jäljelle
ja jatkaa matkaa paljoa myöhemmin.

Niin, niin, kiellä vain ihmisiltä jotakin! Reindorferin Leena oli
yleensä älykäs tyttö. Niin koulumestarikin sanoi ja kiitti häntä usein
muiden lasten kuullen. Tällaisen tapauksen jälkeen hän kotona otti
usein aapisen tahi laskutaulun ja hiipi vanhan Reindorferin taakse,
vaikka tämä työskentelikin puutarhassa tahi karjakartanolla. Hän
istuutui siellä ukon taakse, luki tahi laski äänekkäästi, että isäkin
häntä kiittäisi.

Ensi kerralla Reindorfer, joka ei huomannut tytön läheisyyttä, hönkäisi
närkästyksissään. Mutta kun Leena hämmästyneenä paikoilleen jääden itki
katkerasti pettymystään, huomasi isä, että hänen ilahduttamisensa tässä
olikin tarkotuksena ollut. "Ei saa toki epäkristillinen olla, ei toki",
mutisi hän itsekseen ja kehotteli sitten Leenaa: "Lue vain! Se on
oikein, opettele vain ahkerasti, että kulkisit kunnialla maailman läpi,
kun sinne kerran joudut. No, lue vain, valkopää!"

Talonpoika sai sen jälkeen kuulla luettavan monista hänelle vallan
uusista asioista; sillä nykyaikana opetetaan lapsille paljoa enemmän
kuin ennen. Uteliaisuudessaan hän kyseli usein tytöltä lähemminkin
yhdestä ja toisesta, ja hän ihmetteli sitä, kuinka hyvin tyttö oli
ymmärtänyt ja oppinut.

Mutta pian hän alkoi tuntea mielenahdistusta joka kerta, kun hän
huomasi Leenan ponnistukset olla hänelle mieliksi. Hänen Elisabethinsa
ei näet ollut vuoteen ja vuorokauteen käynyt vanhempiaan katsomassa, ja
Leopold, jota hän aina oli niin hyvänä pitänyt, arveli että tämä kaikki
oli vähintä, mitä odottaa saattoi, isän pitäisi paljoa enemmän uhrata
poikansa hyväksi. Poika oli tarraantunut erääseen tyttöön, ja halusi
nyt, sitä parempi mitä pikemmin, päästä omaksi herrakseen. Vanha
Reindorfer siis tiesi, että tytär hänestä ei välittänyt ja poika katsoi
hänen olevan tiellään.

Aluksi ei pieni Magdaleenakaan ollut vanhaan Reindorfiin tyytyväinen.
Toiset lapset kertoivat, että kun he suorittivat hyvin tehtävänsä,
heidän vanhempansa leikkivät heidän kanssaan taikka lahjottivat heille
sunnuntaina sämpylän tahi jotakin muuta mieleistä; mutta Leena sai
sellaista turhaan odottaa. Myöhemmin isä näytti Leenasta sangen
vakavalta, melkein kuin pastori ja koulumestari, joilla myöskin oli
aina jotakin kysyttävää tahi selitettävää, ja silloin ei Leena halunnut
leikkiä eikä lahjoja, pikemmin hän oli ylpeä siitä, ettei Reindorfer
kohdellut häntä kuin lasta, eikä kuin omaansa, josta viime mainitusta
seikasta tällä ikäisekseen vanhamaisella olennolla ei kuitenkaan ollut
mitään aavistusta.




V.


Kun rakkaus puhkeaa kovin rajuna, on se yhtä epäiltävä kuin silloinkin,
kun se hiipii kiertoteitä. Leopold olisi kyllä ollut oikeutettu
ajattelemaan oman kodin perustamista, sillä hän täytti kolmekymmentä
muutaman kuukauden kuluttua, mutta hänen päätöksensä pikaisuus ja
valitsemansa mielitietty tekivät isän varovaiseksi.

Leopold oli suorittanut sotapalveluksensa. Se menikin keveästi, sillä
hänen palvelusaikansa sattui hyvänä viljavuotena, jolloin asianomaiset
virkakunnat maatyöväen puutteen takia olivat pakotetut päästämään
suuret joukot sotilaita lomalle. Monien muiden mukana Leopoldkin pääsi
joksikin aikaa kotolaisten avuksi.

Myöhemmin hän oli velvotettu ainoastaan maanpuolustusväen vuotuisiin
harjotuksiin.

Talonpoikana hän ei koskaan ollut osottanut mitään hetautta kylän
kaunottariin. Hän pysyi tästä viasta vapaana leiritoverienkin joukossa,
jotka ikävänsä ja saamansa niukan ravinnon tähden olivat pakotetut
etsimään jonkun naisolennon seuraa, joka laittoi ruokaa kunniallisessa
perheessä.

Mutta kun hän palasi viime vuoden aseharjotuksesta, iski lempi äkkiä
hänen sydämeensä. Se käytti hyväkseen hänen turhamielisyyttään, joka
oli kovin kärkäs ovenavaaja. Tämä yleinen ihmisellinen heikkous voittaa
talonpojankin pojan. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta olivat tytöt
näihin saakka olleet Reindorferin Leopoldista piittaamatta, koska
hänkään ei välittänyt heistä. Mutta kun nyt eräs neitonen ilmestyi,
joka otti Leopoldille selittääkseen, että tällä oli kaikki tarvittavat
ominaisuudet tehdäkseen hänet onnelliseksi, niin miksikä hän ei uskoisi
tätä mairittelevaa vakuutusta, vaan ynseästi vetäytyisi pois
velvollisuudestaan?

Tämä olento, joka oli näin kääntänyt nuoren Reindorferin, oli Josefa
Melzer. Hän asui äitinsä kanssa paikkakunnan pienimmässä ja
ränstyneimmässä töllissä; paitsi sitä ei Melzerin muorilla ollut
tyttärelleen jätettävänä muuta perintöä kuin huono maine, jota Josefa
oikeastaan ei tarvinnut, sillä hän oli osottanut suurta harrastusta
hankkia se itsellensä omin neuvoin.

Kuukauden päivät Leopold oli jo paikkakunnan väestön kummastukseksi
tehnyt tiheitä käyntejä tuossa pahanpäiväisessä mökissä, kun Josefa
eräänä iltana työstä palattuaan tapasi vanhan äitinsä kovin pahalla
päällä.

"Oletko tänä päivänä tavannut nuorta Reindorferia?" kysyi ämmä
kiukkuisesti.

Josefa viskasi pois heinäkannalmuksen ja sirpin sekä otti leveälierisen
olkihatun päästään. "En ole", vastasi hän, "mutta kaiketi hän tulee
työn loputtua."

"No puhupa, pöllöpää, hänelle nyt kerrankin niin, että siitä jotakin
tulee. Kuinka kauan luulet minun voivan odottaa? Pitäähän minunkin
saada viettää päivieni tähteet Reindorfissa rauhassa ja kylläisenä.
Olenko sinut sitä varten poikaan usuttanut ja kehottanut häntä
suosimaan huomauttaen, ettei hän ole kovin tarkka, kunhan vain tavaran
hänen eteensä levittää -- että sinä nyt menettelisit yhtä tyhmästi kuin
edelliselläkin kerralla? Totta jumaliste, sinä olet jo tarpeeksi
tyhmyyksiä tehnyt ja minä olen sinua jo kylliksi kauan huoltanut,
nyt olisi aika viisastua, ajatella itseäsi ja vanhaa äitiäsi!
Neuvon, että tällä kertaa jätät sen pienen haudan kaunistelematta
pyhäinmiesten päiväksi. Ja sanon vielä, ettei minun kanssani ole enää
leikittelemistä, ajan sinut pois kotoa, jollei siitä tule mitään.
Pitääkö sinun, höperö, odottaa kunnes kaikki ennättävät varottaa häntä?
Täytyy takoa, kun rauta on kuuma. Ja kun kaikki on tehty niinkuin
tehtävä on, saa hän häiden jälkeen tyytyä saamaansa. Voihan kaikki
kääntää ja selittää, ja itsellensä hänelle mieluisinta on uskoa meitä.
Mutta sinä hukkaat aikaa; pian on syksy käsissä, hänen on mentävä
neljäksi viikoksi harjotuksiin, ja sinä aikana olette erillänne. Tänne
tulee muualta poikia, etkä sinä saa heitä enemmän kuin paikkakunnalle
jääviäkään! Niin ei ole mitään toivomista; minä en antaisi koko asiasta
palanutta puukreutseria."

"Luuletko, että saviastia valmistuu, kun kerran vain sen mainitset",
sanoi tyttö ylpeästi. "Eikö siinä ole mitään vaivannäköä, kun ei itse
ole lainkaan ajatellut sinne päin, mutta on pakotettu teeskentelemään
rakkautta puukappaleen kaltaiseen olentoon?"

"Sinä metsälintu; näytä hänelle vain, mitä hänen on tehtävä; kun hän
saa sen päähänsä, ei se anna hänelle ollenkaan rauhaa, ja silloin hän
kyllä ajaa perille asti."

"Hyvä ilta, Melzerin muori", sanoi Leopold, joka samassa astui sisään.
"Hyvä ilta, Seferl!"

"Hyvä ilta!"

"Tahtoisitko lähteä ulos kanssani?" kysyi poika. "Äitisi ei sitä
kiellä."

"En tiedä, onko se oikein", vastasi tyttö. "Rahvas on jo nähnyt, kuinka
usein sinä käyt täällä, eikä nuori tyttö saa siitä hyvää mainetta, jos
kauan seurustelee pojan kanssa. Eikä siitä ole iloa eikä etua."

"Kuulepa, kuinka hän osaa olla taitava", mutisi ämmä hymyillen
Leopoldille hampaattomalla suullaan. "Hänestä saa joku oivallisen
eukon."

"Eikö minulla sitten ole rehelliset tarkotukset?" kysyi Leopold.

"Itse sen parhaiten tiedät", ärähti tyttö.

"Minulla on rehelliset tuumat", sanoi Leopold kiivastuen, "minulla on
aikomus tehdä sinusta meille emäntä."

"Ah, rakas ystävä! Mutta ymmärräthän, ettei kylän kansa tiedä siitä
mitään."

"He saavat sen tietää huomenna ja isä jo tänä iltana!" Leopold sanoi
tämän varmalla äänellä, ikäänkuin koko asia olisi ratkaistu, sitten kun
hän on tahtonsa ilmaissut, ja ikäänkuin isän kanssa haastaminen ei
olisi hänestä tuntunut vähääkään vastenmieliseltä.

"Jospa, rakas Leopold, tämä olisi aivan totta!" huudahti Josefa.

Vanha äiti puristi käsiään iloisesti hämmästyen ja lausui: "Jeesus
sentään! Tällaisesta onnesta, tyttö, saat kiittää Herraa kaiken ikäsi."

"No, tuletko kanssani?" kysyi Leopold katsahtaen juhlallisesti
ympärilleen.

"Niin totta kuin elän. Kun nyt kaikki on selvillä, ei sinun enää
tarvitse sitä edes kysyäkään, kaunis, reipas Leopoldini."

He läksivät yhdessä.

Josefa johti puhetta nyt kuten ennenkin. Tällä kertaa se oli hänelle
helppoa, sillä hän sai vain osottaa, kuinka sanomattoman ylpeä hän oli
kohdanneesta onnestaan, eikä se ollutkaan turhaa teeskentelyä; siten
hän myöskin tahtoi herättää Leopoldissa ylpeän tunnon siitä, että hän
on nuori mies, joka on voinut valmistaa yhdelle neitoselle sanomattoman
onnen.

Erotessa Josefa kuitenkin keroi teeskentelevän päätöksen: "Jos en olisi
saanut sinua, niin, usko se, olisin juossut järveen!"

Olihan se joka tapauksessa kaunis loppuvakuutus.

Leopold hymyili hämillään, mutta samalla tyynnyttävästi; häntä
viisaammillakaan ei juuri ole tällaiseen puheesen mitään vastaamista.
Tässä tukalassa asemassa teki hän rohkean päätöksen, veti tytön
itseänsä vastaan ja tämän huulet löysivät vallan tottuneesti hänen
huulensa.

Leopold nykäisi itsensä irti. Poika parka punastui pahasti, naurahti:
"hyvää yötä!" ja meni.

Josefa katsoi hänen jälkeensä tietämättä, oliko häntä säälittävä vai
nauraako pitäisi.

Mutta nuori Reindorfer kulki varmoin askelin. Matkalla hän koetti
ilmaista kuohuvia tunteitaan laulamalla lauluja, joiden sisältö ei
suinkaan ollut siveellistä eikä kehuttavaa laatua.

Mutta mitä lähemmäksi isänsä taloa hän tuli, sitä mukaa hän hiljensi
ääntään. Äänetönnä hän astui sisään, äänetönnä nautti yhteistä
ilta-ateriaa. Ja kun Reindorfer nousi tehdäkseen ennen maatamenoa
tavallisen tarkastusretkensä karjakartanolle ja puutarhaan, seurasi
Leopold häntä.

Vanhus seisahtui tämän huomattuaan.

"Miksi juokset jäljestäni kuin rakki?"

"Isä", lausui Leopold lähemmäksi astuen, "ei tämä elämä enää kelpaa."

"Mikä elämä?"

"Minä huomaan, ettei minun ole hyvä elää enää naimatonna. Olen jo
tarpeeksi kauan viivytellytkin; nyt se ei enää käy päinsä."

"Vai tahdot naida?" kysyi isä ällistyneenä.

"Tahdon", vastasi poika.

"Olet kenties jo valinnut omasi?"

Leopold nauroi.

"Katsopa vain! Ja ken hän on?"

"Melzerin Seferl sopisi minulle hyvästi."

"Melzerin Seferl!" Vanhus katsoi suoraan poikansa silmiin, ja
huomatessansa, ettei tämä laskenut leikkiä käänsi hän pojalle selkänsä
ja mörähti: "Jos välttämättä tahdot naimisiin, niin etsi joku muu;
tämän kanssa ei sinua koskaan vihitä, ei minun eläessäni."

"Miksi ei, isä? Pitäneehän minun tietää syy?"

"Syy?! Tahtoisinpa todella tietää, kuka hänet ottaisi miniänä
kotiinsa -- ja kenties hänen äitinsä, se vanha noita-akka tulisi
kaupanpäälliseksi? Sinä olet mieletön, poika! Etkö ole kuullut, miten
paljon hänestä puhutaan, eikä suinkaan hyvää?"

"Rahvas haastaa usein liikoja", sanoi Leopold rohkeasti.

"Mutta tässä tapauksessa hyvällä syyllä. Ja vaikkapa vain kolmanneskin
puheesta olisi totta, kyllä sekin riittäisi."

"Olkoon totta vaikka kaikki, joka ainoa sana, niin olisi hyvä tietää
kehen se maailmassa koskee, kun minä en siitä ole millänikään, en
lainkaan välitä."

"Säälittävä hupakko, kyllä näen, millä loruilla sinut on lumottu."

Pojan oli kiusallista kuulla, ettei hän toimisi oman vapaan päätöksensä
perustuksella, omasta halusta, kaksin verroin kiusallisempaa sentähden,
että se oli totta. Hän vastasikin sangen kiivaasti: "Minä nain hänet
kaikessa tapauksessa."

"Tee niin, mutta naineena sinä tuskin saat keltään talonpojalta
renginpaikkaa, ja minun talooni et jää minun eläessäni etkä sittenkään
kun silmäni suljen."

"Vai niin", sanoi Leopold, jolta mielenliikutus tahtoi tukahduttaa
sanat kurkkuun, "luulen, että sinä kuitenkin vielä harkitset, voitko
kuulla lapsesi olevan vieraan palveluksessa."

Vanha Reindorfer kohautti olkapäitään. "Himosi on sinut tänään
juovuttanut; nuku pois humala ja tule raittiina luokseni." Niin sanoen
hän lähti.

Kun nuori Reindorfer seuraavana päivänä astui vanhan Melzerin pirttiin,
sanoi Josefa heti, ettei hän ollut samanlainen kuin edellisenä iltana.
Ja tyttö sai hyvin helposti urkituksi, millainen kohtaus isäni ja pojan
välillä oli ollut ja kuinka isä jyrkästi vastusti aiottua avioliittoa.

Mutta Leopoldille tyrkytettiin se käsitys, ettei hänen, jos hän todella
pitää Josefasta, sovi ensimäisestä vastoinkäymisestä säikähtyä. Mitään
puuta ei kaadeta yhdellä iskulla. Leopoldin täytyy vain alinomaa ja
väsymättä ahdistella isäänsä tällä kysymyksellä. Ja kun isä huomaa,
kuinka vähän hänen vastustuksensa hyödyttää, hän lopulta siihen
kokonaan väsyy. Hänen uhkauksellansa, että hän ajaa Leopoldin pois
kotoa ja tekee hänet perinnöttömäksi, ei voi olla vakaata tarkotusta;
sillä tiedetäänhän kuinka ukko rakastaa ainoaa poikaansa -- ja täydellä
syyllä, sillä onhan Leopold todellakin sellainen poika, jota täytyi
rakastaa ja josta vanhemmat saattavat olla ylpeitä. Rakastavathan
muuten kaikki ihmiset häntä. "Kaikilla ihmisillä" tässä tarkotettiin
vanhaa Melzerin muoria ja hänen tytärtään.

Siitä hetkestä alkoi erimielisyys isän ja pojan välillä; siitä alkaen
lakkaamattomat pyynnöt ja niiden hylkäämiset, nuhteet ja valitukset,
hyökkäykset ja uhkaukset alinomaa vaihtelivat keskenään. Leopold odotti
ja väijyi lakkaamatta sellaista tilaisuutta, jota hän voisi hyödyksensä
käyttää; hän toivoi jotakin satunnaista tapausta, joka muuttaisi olot
hänelle edullisiksi, tulisipa sitten isälle joku heikko hetki tahi
vaikkapa kuolema...

"On se risti sekin, kun ainoa poika karttaa naisväkeä", huokasi ukko;
"ken ei itse osaa pyydystää, hän joutuu pian saaliiksi."

Toistaiseksi hän mietti vain sitä, miten saisi rauhan pojalta ja
voittaisi aikaa. Ja sentähden hän vastasi eräänä päivänä, kun Leopold
taasen vakuutti ei koskaan luopuvansa Seferlistä: "Kannattaako nyt
puhua alituiseen samasta asiasta? Onhan viljankorjuu suoritettu ja
leiriharjotuksiin kutsutaan aivan heti. Sitä ennen ei kuitenkaan voida
mitään ratkaista, miksi siis puhummekaan ja kiusaamme toisiamme
alinomaa? Onhan aikaa puhua sittenkin kun palaat, jos et sitä ennen ole
muuttanut mieltäsi."

Kun nuori Reindorfer ei saanut mitään puolustusta äidiltään, joka tässä
asiassa oli yksimielinen miehensä kanssa, hän huomasi, ettei voisi
mitään saada aikaan ennen palaamistaan. Hän päätti siis luopua turhaan
tuhlaamasta sanoja, mutta isä saisi muuttumattomasta päätöksestä
huomata omistavansa pojan, joka ei luovu siitä, mihin on kerran
ajatuksensa iskenyt. Ja siksi oli tällä kertaa viisainta taipua.

Reindorferin talossa hiljaisesta suostumuksesta syntynyttä aselepoa
eivät ränstyneen torpan asukkaat hyväksyneet, koska se lykkäsi heidän
toivomansa määrän tuota tuonnemmaksi. Mutta vanhan Melzerin muorin
huolekkaasta katseesta huolimatta Josefa yhä säilytti luottamuksensa,
hän oli aivan varma Leopoldistaan.

Sinä päivänä, jolloin reserviläisten piti mennä harjotuspaikkaansa,
Josefa saattoi Leopoldia kappaleen maantietä. Kun hän sitten
itkettynein silmin palasi äitinsä tölliin, asettui tämä ristissä käsin
hänen eteensä ja rukoili: "Taivaan tähden, tyttäreni, käyttäydy tällä
kertaa varovasti ja viisaasti!"

       *       *       *       *       *

Reindorferin talon lähellä oleva pensas ei ollut enää pitkiin aikoihin
kuullut niiden kahden nuoren, pitkänhontelon pojan ja naurettavan
laihan tytön jokapäiväistä keskustelua, jotka ennen aina kulkivat
koulukapusineen sen ohitse. He olivat kumpikin jättäneet koulunsa,
tyttö lapsenkenkänsäkin, sillä hän oli kehittynyt vahvaksi ja
täyteläiseksi sekä vertaili jo itseään paikkakunnan muihin neitosiin.

Nyt nämä nuoret näkivät toisensa ainoastaan pyhäpäivinä kirkossa.
Silloin tällöin, kun heidän vanhempansa eivät olleet mukana
sunnuntai-illoin pidetyillä opetustunneilla, kulkivat he kahden jonkun
matkaa tuttua tietä myöten. Mutta nyt tunsivat he toisensa paljoa
itsenäisemmin, unhottivat kokonaan -- voi maailman kiittämättömyyttä!
-- vanhan, uskollisen pensaan ja kulkivat huomaamattomina sen ohi.

Sattuivatpa he kerran sanomaan jäähyväiset toisillensa Reindorferin
talon kohdalla, kun vanha Reindorfer juuri nojasi veräjään. Florian oli
olevinaan aivan huoleton ja päätti mielessään olla vähintäkään
pelkäämättä. Hän menikin hyvin ajatuksissaan vanhuksen sivutse sekä
tervehti häntä, tien toiselta puolen kyllä, mutta sitä kuuluvammin.

"Kuljitko sinä myllärin Florianin kanssa?" kysyi vanhus tytöltä.

"Kyllä, isä", vastasi tämä.

"Pienenä ollessasi en voinut sallia, että liikuit hänen kanssansa;
nytkään et saa hänen seuraansa liittyä -- usko minua, minulla on syyni,
ja tottele sinä vain!"

"Mutta minä en ymmärrä, isä", nauroi tyttö, "kuinka minä siitä pahenen,
jos hän vähän matkaa kulkee kerallani."

"En minäkään sitä tarkoin tiedä; mutta miten kävi tarinassa hyttyselle?
Lennellessään kynttilän ympärillä sanoi se: Oi, miten valoisaa ja
lämmintä! Mutta taliin kiinni tartuttuaan se valitti: Voi, voi, nyt ei
räpyttäminen auta! -- Olen nyt sanonut ajatukseni, tee sinä niiden
mukaan. Älä anna minun huomata, ettet välitä sanoistani!"

Sunnuntai-iltaisin kristinopin opetustunteina pappi nousi ennen
siunausta saarnastuoliin ja piti kuulijoilleen lyhyen esitelmän
kirkollisista menoista ja opinkappaleista. Näin tehtiin vuodesta
vuoteen nuorten opiksi ja vanhain muistin virkistämiseksi. Useaan
sunnuntaihin ei Magdaleena tullut kiusaukseen rikkoa vanhan
Reindorferin kieltoa, sillä tämä oli säännöllisesti läsnä jokaisella
opetustunnilla. Lienevätkö uskonkappaleet haihtuneet ukon hatarasta
muistista? Mahdollista kyllä, olihan hän jo vanha, eikä muisti silloin
konsa hyvänsä anna takaisin, mitä sen talteen on pantu. Se huomaa, että
lisäys ulkoapäin tulee yhä heikommaksi, ja silloin sulkee se porttinsa
ikäänkuin tahtoisi säilyttää entiset varastot jotakin toista tarkotusta
varten.

Mutta Magdaleena mietti itsekseen: "Tiedän, että isä osaisi kaiken
tämän selittää kansalle saarnastuolista yhtä hyvin kuin itse
pastorikin. Miksi hän siis on niin ahkeraan opetustunneilla?"

Kerran Reindorfer kuitenkin jäi tulematta, ja silloin Florian tuli
kulkemaan Magdaleenan kanssa. Tämä muisti kyllä vanhuksen kiellon,
mutta kun he siinä rinnatusten kulkiessaan pakisivat puita heiniä, ei
hän voinut ottaa asiaa niin vakavalta kannalta kuin isä. Eihän hän
olisi voinut Florianille kieltoa mainitakaan nauramatta sille ja
herättämättä naurua.

"Teidän on maatöiden tähden iloittava siitä, että Leopold on luonanne",
sanoi Florian.

"Jos häntä ei olisi", huomautti tyttö, "suoriutuisimme kuitenkin."

"Veljesi on mieltynyt Melzerin Seferliin, eikö niin?"

"Niin haastetaan, minä en ole kysynyt."

"Hän palaa neljän viikon kuluttua ja silloin hän varmaankin ratkaisee
asian."

"En tiedä, isä ainakin on vastaan."

"Isäsi, niin, hän ei salli koululastenkaan kulkea yhdessä."

Magdaleena nauroi. "Eipä kyllä! Luuletko, että minä nyt saisin kulkea
kanssasi? En missään nimessä! Kun hän äskettäin näki meidät yhdessä,
hän kielsi sen taas ankarasti."

"Mutta me kuljemme yhdessä sittenkin! Sinä et muuten välittäne hänen
kielloistaan enempää kuin Leopoldkaan?"

Magdaleena katseli kummeksien. "Mutta onhan tämä aivan eri asia!"

"Tulee hauska, kun Leopold saapuu kotiin", jatkoi nuorukainen, "sinun
pitää toimittaa hänet minun tuttavakseni. Sitten me neljän liikumme
yhdessä ulkona, hän Seferlin kanssa ja minä sinun."

Magdaleenan kasvot lensivät punaisiksi ja hän vastasi kiivaasti: "Mitä
ajatteletkaan, tyhmä heikale? Isä on aivan oikeassa; minä en kulje enää
koskaan sinun kanssasi. Kleehuberin Franzilla on myöskin sama tie minun
kanssani. Hän puhuu minulle lehmistä ja vuohista, mutta ei mistään
sellaisesta, jota minä en tahdo tietää."

Hän käänsi selkänsä ällistyneelle nuorukaiselle ja meni pois niin
kiireesti, että pienet jalkineet narisivat.

Kun hän lähestyi kotiaan, seisoi Reindorfer jälleen portilla.
Magdaleena astui suoraan ukon luokse. Hänen poskensa olivat punaiset,
huulet lujasti puristuneet yhteen ja sieramet laajentuneet.

"Hyvä ilta, isä", hän sanoi.

"Hyvää iltaa! Näytät närkästyneeltä."

Florian meni juuri ohi tietä myöten. Hän ei ollenkaan katsonut heihin.

Magdaleena nyökkäsi päällään häneen päin. "Tuo on todellakin tyhmä
poika. Olet ollut oikeassa, isä. Minä en koskaan kulje hänen
seurassaan."

"Se on oikein."

Siitä alkaen Reindorferin Leena pysyi tyttöjen seurassa.

       *       *       *       *       *

Aseharjotukset olivat loppuneet, reserviläiset ja nostoväenmiehet
palasivat taas kotiin. Aurinko oli jo vaipunut kummun taakse,
ainoastaan punaiset pilvien väliset juovat ilmottivat ahtaan laakson
asukkaille, että se vielä oli taivaan rannan yläpuolella, kun Leopold
saapui kotiseudulleen.

Hän ei kuitenkaan kulkenut laajaa kylätietä, vaan poikkesi eräälle
kallioiden väliselle polulle, jota myöten hän lyhyellä kierroksella
pääsi rakastettunsa asuman töllin taakse. Hän hyppäsi puutarha-aidan
yli, jolloin pieni takkuinen koira hyökkäsi häntä vastaan asettuen
kuitenkin heti, kun kuuli nimeänsä mainittavan. Sykkivin sydämin hän
hiipi puutarhan halki töllin ovelle. Muori Melzer kitki sen edessä
erästä kasvispenkkiä, mutta ei huomannut vieraan pirttiin
pistäytymistä.

Hän ei voinut erehtyä. Rakennuksessa oli vain yksi asuinhuone, muutama
askel varpailla keittiön läpi, ja niin tempasi hän ilon innossa oven
auki.

Mutta se riemukas tervehdys, jonka hän aikoi huutaa ovella, juuttui
hänen kurkkuunsa.

Jospa juorut sittenkin ovat tosia?!

Josefan rinnalla seisoi nuorukainen käsi hellästi tytön vyötäisten
ympärillä. Kumpikin oli äkkiarvaamattomasta tulosta enemmän kummastunut
kuin nolostunut.

Josefa selviytyi ensiksi, tempaisihe nopeasti irti ja sanoi: "Älä rupea
niin rohkeaksi! Näetkö, että tuolla on Leopoldini, ja häntä rakastan
tuhannen kertaa enemmän, niinkuin olen sanonut tuhansia kertoja."

Nuorukainen astui nyt Leopoldia vastaan, ojensi hänelle kätensä ja
lausui: "Jo nyt helkkarissa, oletko sinä Reindorfer? Vai olet sinä jo
palannut? Eipä muuta kuin terve! Mutta kun sinä marssit paikalle, saa
reservi väistyä. En ole voinut häntä sinusta vierottaa, en tässä
maailmassa!"

Leopold kääntyi äänetönnä takaisin ja meni matkoihinsa.

Josefa työnsi toisenkin ulos.

"Joudu jäljestä, jotta hän näkee sinun poistuvan täältä!"

Hän kääntyi jälleen pirttiin. "Olipa hyvä, ettei äiti huomannut
mitään... Minä luulen, että hän kyllä tulee takaisin." --

Reindorferin talossa eivät isä ja palannut poika vaihtaneet suinkaan
sydämellisiä tervehdyksiä. Mutta ukko sieti tyynin mielin pojan
syytökset, että hän vastaanhangotuksillaan ja viivyttelyillään oli
riistänyt häneltä rakastetun, jolla nyt jo oli toinen. Vanha Reindorfer
toivoi vain, että asia olisi lopullisesti ratkaistu.

Kahdeksaan päivään Leopold ei tähän kysymykseen kajonnut, mutta hän oli
ärtyinen ja tyly. Kun hänellä ei kotona ollut mitään tekemistä, kulki
hän metsään, aina samaa tietä, jota oli Josefan kanssa ennen kulkenut.
Sattuipa sitten, että hän eräänä päivänä sattumalta kohtasi tytön
polulla, joka oli niin kaita, ettei kohtausta voinut mitenkään välttää.

Nuori Reindorfer katsoi ylös vasta silloin, kun tyttö oli aivan hänen
edessään. Hän painoi hattuaan alemma ja aikoi astua ohi, mutta Josefa
tarttui hänen käteensä ja pidätti hänet.

"En tiedä, mikä sinuun on mennyt", hän sanoi, "sitten kun tuon
kaupustelija Aloisin luonani tapasit, ikäänkuin me, hän ja minä,
olisimme käyttäytyneet sopimattomasti! Tee miten tahdot, ja minun
puolestani saat kernaasti kääntää selkäsi minulle sekä meidän mökille,
mutta sitä en voi sietää, että ajattelet minusta jotakin pahaa."

"Minusta nähden ei se ole väärin ajateltu eikä liikoja vaadittu; olisi
sinun toki pitänyt säästää minut tapaamasta toinen luonasi."

"Kenen syy se on? Minä olen köyhä tyttö, jonka on pidettävä hyvänään
paljonkin tässä maailmassa! Enkö jo tuttavuutemme alussa sanonut
sinulle, etten minä voi kieltää poikia pitämästä itseäni kauniina, ja
että minun on täytynyt oppia karttamaan heidän paulojaan? Ja sinä olet
sanonut, ettet sinä siitä välitä; vieläpä sanoit, ettet sinä sellaista
tyttöä tahdokaan, jota muut eivät sinulta kadehdi. Kun minulla sitä
paitsi ei vielä ole mitään varmuutta, niin voinko minä ajaa muut pojat
päistikkaa luotani? Kun sinä et tee tuumasta totta, kuinka voit
vihotella siitä, jos muut koettavat minua miellyttää; eikö heillä ole
siihen sama oikeus kuin sinullakin? Jos minä olisin sinun emäntäsi, ei
sinun tarvitsisi sellaista kärsiä, ja silloin minäkin tietäisin
tehtäväni!"

"Mutta sehän on ollut minun tarkotukseni, että sinä käyttäytyisit
niinkuin olisit vaimoni! Enkö sanonut, että palattuani teen kaikki
selväksi? Niinkö vähän sinä luotat minuun?"

"Enemmän kuin sinä ja enemmän kuin oikeastaan pitäisi, se on selvästi
tullut näkyviin! Luuletko sinä, että muut ihmiset tietävät ja uskovat
sen, mitä sinä olet minulle sanonut ja minä uskon? Pahansuova rahvas
kadehtii muutenkin onneani, ja jos minä olisin siitä kertonut sille,
olisi sitä katsottu kerskaukseksi ja minulle olisi naurettu. Siksi minä
olen odotellut, että voisin näyttää heille pitkää nenää, kun sinun
aikeesi rehellisyys tulee ilmi. Mutta nyt -- nyt voidaan täydellä
syyllä pilkata minua, nyt minä olen saanut palkkani siitä, että olen
luottanut sinuun enemmän kuin sinä minuun!" Hän nosti esiliinan
silmilleen.

Nuori Reindorfer seisoi hämillään. "Ei se kuitenkaan ollut
tarpeellista, että annoit tuon tyhmän kaupustelijan pitää itseäsi
vyötäisiltä", sanoi hän hetkisen kuluttua.

Josefa laski esiliinan silmiltään ja nauroi. "Kaikkia vielä,
tarvitseeko sinun olla peloissasi jonkun tähden? Ei kenenkään koko
seudulla, sen minä sanon! Jos sinulla on vakaat aikomukset, en minä
välitä kestään muusta tuon vertaa." -- Hän näpäytti sormillaan. --
"Tahtoisinkin tietää, ketä voi rakastaa enemmän kuin sinua."

Tämä oli palsamia haavoihin.

Leopold tuli kotiin hyvin myöhään ja selitti hämmästyneelle isälleen,
että hänen ja Josefan väli oli jälleen hyvä ja ettei hän enää
pitemmältä aprikoi, vaan ottaa Josefan vaimokseen, vanha Reindorfer saa
siihen kiltisti taipua.

Vanhus sai pidätetyksi hirmuisen kirouksen, nousi istualtaan ja lausui:
"Olisi epäkristillistä sanoa, mitä ensi kiivaudessa aioin; tee kolmen
perkeleen nimessä mitä tahdot, juokse suoraa päätä häpeään ja turmioon,
sinä, ainoa rakas poikani! Sanon vain jotakin, jonka pitäisi saada
sinut näistä ajatuksista, jos sinulla on rahtuakaan järkeä jälellä. Nyt
on rauhattomat ajat; olet päässyt reservistä, mutta nostoväkeen kuulut
vielä kaksi vuotta. Nai sitten, kun olet kokonaan vapaa!"

"Vai pitäisi minun odottaa kaksi vuotta!" huusi poika. "Sano suoraan,
että toivot minun silläaikaa jättävän koko homman."

"Sitä rukoilen Jumalalta, eikä se olisi vahingoksesi."

"Mutta minä en jätä, vasta puhumme lisää."

"Vai niin? Mutta tänään ei! Hyvää yötä!"

Reindorferin vaimo oli istunut lähellä. Hän nousi ja seurasi miestään;
saavuttuaan poikansa kohdalle hän pysähtyi ja sanoi: "Ei sinun sovi
tuon kevytmielisen letukan vuoksi niin harmistuttaa isää."

"Hiisi vieköön! Mitäpä juoruajat eivät tietäisi? Vai on Josefa
kevytmielinen! Mutta, äiti, kun kaikki käydään ympäri, on hän yhtä
kunniallinen kuin sinäkin tahi kuka muu talonpojan emäntä hyvänsä.
Teidän todellista arvoanne ei vain tunneta."

Reindorferin vaimo poistui vastaamatta.

Nyt oli taas Reindorferin talossa yhtä rauhaton ja tyytymätön elämä
kuin ennen Leopoldin lähtöäkin. Ukko Reindorferin sanottiin yleensä
olevan oikeassa, mutta Leopold ei siitä välittänyt, jokaisessa
sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa hän käytti kieltään Josefan
ja itsensä puolesta. Kun vanhuksen voimat jossakin työssä pettivät, ja
kun työ ei häneltä enää sujunut niinkuin ennen, sanoi poika: "Siitä sen
näkee, kuinka itsepäisiä vanhat ihmiset ovat. He eivät enää itse kykene
mihinkään, mutta eivät tahdo kuitenkaan lepoon vetäytyä ja luovuttaa
sijaansa nuoremmille." Kun talonpoika ei pahoinvoinnin vuoksi eräänä
päivänä jaksanut nousta ylös, sanoi Leopold: "Niin, rauha ja lepo tekee
sinulle kyllä hyvää, mutta sinä et tahdo sitä!" Vanha Reindorfer väitti
vastaan huomauttaen, että pojan tarkottamat kädet olivat niin
saastaiset, ettei vanhus voinut niihin omaisuuttaan heittää, ja että
rauha ja lepo ovat kaukana sieltä, mihin sellainen seura tulee.

Sanasta sanat sakoivat, kiisteltiin ja riideltiin, Reindorferin
vaimokin sekaantui sanasotaan, joka kehittyi usein sangen kuumaksi.

Kun Magdaleena kuuli sen, vapisi usein sydän hänen povessansa. Mutta
kun raaka poika ja kiivas äiti olivat riidelleet väsymykseen asti ja
näkivät, etteivät he voi voittaa toistaan, etsivät he heikompaa
vastustajaa, joka sai silloin tuntea, että heidän sanoillaan oli sekä
painoa että arvoa. Siihen tarkotukseen oli Magdaleena erittäin sopiva.

Vanha Reindorfer keskeytti kinastelun heti, kun ensimäinen sopimaton
sana oli lausuttu, sitten hän lyhyesti ilmotti jälleen mielipiteensä
eikä sen koommin virkkanut halaistua sanaa.

Kun äreä veli ja nurpea äiti rääväsivät ja kiusasivat nuorta tyttöä,
oli isä hänelle todellisena lohdutuksena ja hyvänä esikuvana. Olihan
hänkin oikeassa, mutta hän kärsi kuitenkin kaiken kohtuuttomuuden. Hän
oli varmaan toisia parempi ja oli siksi viisaampikin. Magdaleena
kiintyi kaikesta sydämestään tuohon levolliseen vanhaan mieheen,
ainoaan, joka ei häntä mistään syyttänyt ja oli aina samanlainen.

Todellakin hän oli aina samanlainen! Nyt, jolloin Magdaleena ei enää
ollut lapsi, jolloin hän alkoi harkita mielialojaan ja olisi halulla
puhunut jollekin ajatuksiaan ja tunteitaan saadaksensa sitten kuulla,
olivatko ne oikeat ja hyvät, nyt hän huomasi, että isä oli ollut häntä
kohtaan aina samanlainen!

Eräänä sunnuntaina ei vanha Reindorfer voinut loukkaantuneen jalkansa
takia mennä kirkkoon. Kaikki tahtoivat mennä jumalanpalvelukseen, ja
talon katsominen olisi heitetty vanhan avuttoman miehen asiaksi, ellei
Magdaleena olisi selittänyt, että hän halusi jäädä vanhan isän luokse.

Niin istuivat vanha ukko ja nuori kukoistava neitonen kahden lämpimässä
pirtissä. Taloa valaisi sunnuntain rauhaisa päivänpaiste, joka
heijastui nuoresta lumesta. Jokaisella aidanseipäällä oli valkea
päähine, muutamat varpuset rapistelivat ikkunan takana ja koputtivat
nokallaan pieniin ruutuihin.

"Jos tahdot, isä", sanoi tyttö, "niin luen sinulle jotakin raamatusta."

"Se on oikein, Leena, lue päivän evankeliumi."

Magdaleena nouti raamatun. "Älä pahastu, isä", sanoi hän päätänsä
kirjan yli kumartaen, "minä lukisin mieluummin jotakin muuta."

"Yhtä se on, lue mitä tahdot."

Hän alkoi ja luki Luukkaan evankeliumin 15 luvun, vertauksen
tuhlaajapojasta.

Kun hän oli lopettanut, sanoi vanhus: "Se on kaunis kertomus,
taivaallisen isän ja maallisten vanhempain rakkauden ihana vertaaminen.
Kyllä se koskee, kun lapsi joutuu harhateille niinkuin Leopold. Hänenkö
tähtensä sinä luit tämän kertomuksen?"

"En, isä, vaan minä tahdoin kysyä, tulisitko sinä iloiseksi, jos minä
pois mentyäni jälleen palaisin sinun luoksesi."

Vanhus puistalti päätään. "Oletko höperö? Minne sinä menisit?"

Neito ojensi pyöreät käsivartensa pöydän yli ja tarttui vanhan
kuihtuneisiin käsiin. "Katso, isä", sanoi hän, "mikään maailmassa ei
saisi minua häväisemään sinua, mutta minä en kammo hätää enkä
köyhyyttä, jos sinä minua hiukkasen rakastat."

Vanhuksen silmät suurenivat, hän nousi äkkiä, koputti ruutuun muutamia
kertoja varpusia pelotellakseen ja kääntyi sitten aikoen mennä. Hän
silitti känsäisellä kädellään tytön päälakea ja sanoi hiljaa: "Niin,
ole sinä kunnon tyttö, oikein kunnollinen tyttö!"




VI.


Mainitusta sunnuntaista alkaen vanha Reindorfer oli hyväsävyisempi
Magdaleenalle, joka pyrki hänen seuraansa niin usein kuin mahdollista.
Vanhus tunsi paljon maailmaa, joka vielä tuntemattomana leveni neitosen
edessä, ja kaikissa hänen sanoissaan oli niin rehelliset tarkotukset,
että häntä oli todella ilo kuunnella.

Vanhus kertoi Leenalle paikkakunnista ja väestöistä, joita hän oli
oppinut tuntemaan, puhui maailmasta ja ihmisistä, mitä hän niistä
muisti, ja kuinka hän oli ne käsittänyt, kuvaili omia kärsimyksiään,
riemujaan ja kokemuksiaan, jonka ohessa hänellä aina oli joku neuvo
kuuntelevalle tytölle.

Kerran hän alotti keskustelun mainitsemalla isänsä.

"Hän oli tietysti myöskin erittäin kunnon mies, minun iso-isäni?"
huomautti tyttö.

"Sinun iso-isäsi?" sanoi talonpoika. "Hänestä tiedän varsin vähän."

"Jäitkö sinä niin aikaiseen orvoksi?" kysyi tyttö.

Reindorfer rykäisi hämillään, päätti pian ja hapuillen tarinansa ja oli
sen jälkeen muutamina päivinä hyvin harvapuheinen tytön seurassa. Hän
rauhottui vasta kun huomasi, ettei tälle ollut jäänyt pienintäkään
epäluuloa. Hänestä tuntui, kuin olisi varomattomuudellaan järkyttänyt
lapsen hurskasta, onnellista uskoa. Vanhemmistaan hän ei enää puhunut
sanaakaan.

Vanhan Reindorferin aikoja sitten kuolleet vanhemmat saattoivat
herättää Magdaleenassa korkeintaan uteliaisuutta, vaan ei mitään
osanottoa, ja siksi hän ei heistä enempää kysellytkään. Erään toisen
kysymyksen hän sitä vastoin olisi tahtonut tehdä isälleen, mutta sitä
varten tarvittiin enemmän rohkeutta.

Kevät oli. Hedelmäpuut kaipasivat jalostamista, karsimista ja
puhdistamista; vanha Reindorfer puuhasi hyvin innokkaasti
puutarhatöissä.

"Tällainen puu", sanoi hän, "on peruslaadultaan parempi kuin paras
ihminen; se osottaa kaikille pelkkää hyvyyttä. Sellainenkin puu, jolla
ei ole muuta tarjottavana kuin vilvottava siimeksensä, tarkottaa muiden
olentojen parasta, ja kun niitä kokoontuu monta yhteen viheriäksi
metsäksi, silloin ne tekevät paljon hyvää. Olen elinpäivinäni
huomannut, että metsättömät maat ovat kuivia ja työläitä viljellä.
Mutta perhoistoukat sitä vastoin tekevät tässä maailmassa paljasta
pahaa, ne syövät ja syövät alinomaa, ja vaikkapa puu siten kokonaan
turmeltuu, niin että lopulta ne itsekin sikiöineen nälkään kuolevat,
siitä ne eivät välitä mitään. Ja me hävittäessämme niitä elätämme niitä
samalla, mutta jos ei olisi sääli puita, niin saisivat ne syödä itsensä
turmioon, ne riivatut..." Hän pyyhkäisi puutarhaveitsen kamaralla
muutamia toukkia puun kuorelta maahan ja polki ne mäsäksi muille
varotukseksi ja peloksi.

"Mutta kun ne perhosina ympärillämme liitelevät, ovat ne kauniita",
sanoi Magdaleena, joka puhdisteli toista puuta.

"Jos ne perhosina maailmaan tulisivat", vastasi vanhus, "sallisin
niiden kyllä pistää kärsänsä jokaiseen kukkaan. Mutta nyt syövät ne
itsensä noin ihaniksi muiden kustannuksella, ja niiden jälkeläiset
tekevät taas samanlaista vahinkoa kuin nekin."

"Lempivätköhän perhoset, kun ne niin ajavat toisiaan?"

"Tiettävästi, koska luonnonlaki vaatii. Se pitää huolta, ettei mikään
maailmassa syttynyt elämä helposti sammu. Ihminenkään, joka kuitenkin
tuntee elämän vastukset, ei voi sitä karttaa, ja ennenkun aavistaakaan
hän jo kulkee kuherrusmatkoilla."

"Ethän pahastu, isä", pyysi Magdaleena käärien esiliinan kulmaa
sormensa ympärille, "jos teen yhden kysymyksen?"

"Rehellisen kysymyksen uskallat aina tehdä."

Tyttö katsoi hymyillen hänen silmiinsä ja sanoi: "Minä haluaisin
tietää, kuinka sinä ja äiti tutustuitte toisiinne."

"Eikö muuta? Mutta tämän kysymyksen teet turhaan kahdestakin syystä.
Ensiksi sinä luulet sen tapahtuneen niin kauan sitten, että minä voin
nyt siitä välinpitämättömästi jutella, mutta siihen minä en myönny. Ja
toiseksi vanhemman on sopimatonta puhua tällaista lapsille."

"Ethän ole vihainen, isä?"

"Siihen ei ole mitään syytä", vastasi vanhus. Hän keskeytti sitten
työnsä ja astui tytön luo. "Kuule, Leena, koska sellaiset asiat
herättävät uteliaisuuttasi, niin tahdon niistä sinulle puhua. Sanotaan,
että puhuminen on hopeaa, vaitioleminen kultaa. Se sananlasku on tosi
ja pitää paikkansa, niin kauan kun lapset pysyvät kauniisti vanhempien
ympärillä, mutta kun he haluavat maailmaan -- kulta on ahnehdittua
tavaraa, eikä ole sanottu että sitä aina kunniallisesti vaihdetaan --
on hyvä antaa heille mukaan vähän hopeaisia käsirahoja, silloin on
puhuttava. Sen ovat vanhemmat usein laiminlyöneet, ja siksi tulee moni
kullanpuhdas tyttö huonosti vaihdettuna takaisin. Sinä olet tullut
naimaikään. Se aika on käsillä, -- en sano, että pojat sinua helposti
miellyttävät, sillä sinä tunnet oman arvosi, ja se on oikein. Muuten ei
siinä ole erittäin suurta vaaraa, koska kainoudella on teihin suuri
valta, ja se tyttö, joka omin ehdoin juoksee nuoren miehen jäljessä, ei
ole Herramme muistikirjaan merkitty kunnialliseksi naiseksi, eikä
maailmakaan häntä sellaisena pidä. Mutta se aika on tullut, jolloin
pojat voivat sinuun mieltyä, ja katso silloin eteesi, vartioitse
ajatuksiasikin, sillä ei ole kylliksi siinä, että elää kunniallisesti:
täytyy myöskin ajatella niin. Hurskaat ajatukset tekevät siveäksi. Ken
ainoastaan kunniallisesti ajattelee, hän voi helposti hairahtua, mutta
tuntea sen ohessa sielunsa puhtaaksi, ja se on parempi kuin hyvin tehdä
ja huonosti ajatella, jolloin tuntee itsensä niin kurjaksi kuin olisi
todella tehnyt kaikki kuvitellut synnit. Katso, Leena, kunniallisesti
ajatella on helppoa aivojen työtä, mutta hurskaasti ajatellessa täytyy
koko ihmisen olla mukana. Kunniallinen tyttö sulkee kamarinsa oven ja
se merkitsee: niin ei sovi tehdä! Hurskas tyttö sulkee ikkunan ja oven,
ja se merkitsee: niin ei saa tehdä! Ota tämä huomioosi ja tee niin, ei
ainoastaan vertauksellisesti, vaan todellisuudessa. Mitä vertaukset
auttavat, jos ei ole niitä vastaavaa todellisuutta?"

"Luulen, että olet oikeassa, isä", vastasi tyttö.

"Siitä saat olla varma. Tiedän, että tällä paikkakunnalla ajatellaan
toisella tavalla. Pojat ja tytöt kuhertelevat täällä vuosikausia
yhdessä, kunnes kyllästyvät tahi tottuvat toisiinsa. Jos he eroavat, on
aika ja kunnia tuhlattu, yhteenmenosta taas ei seuraa todellista
siunausta. No niin, pojat sanovat sinua ylpeäksi, ja toverisi nauravat,
mutta älä huoli siitä. Ihmiset eivät yleensä soisi kenenkään olevan
erilaisen kuin he, ja sika sanoo hevoselle: minä en antaisi sukia
itseäni! Sinullekin sanotaan: tuolla karttamisella et miestä saa. Mutta
se on vanhojen eukkojen ja kevytmielisten tyttöjen huonoja neuvoja;
niitä on kai Melzerin Seferl aikanaan kuunnellut, ja niiden
vaikutuksesta hän on juuri elävänä esimerkkinä. Jumala suokoon hänelle
anteeksi kaiken sen rauhattomuuden, mitä hän on minun kotiini
lietsonut; muuten minä säälin häntä, sillä eipä hän voine sydämessään
tuntea rauhan siunausta! Tällaisessa läheisessä kiehnailussa kadottaa
toinen toisensa kunnioituksen, ja viimein joutuu Jumalan ja maailman
hylyksi; imartelua ja liehistelyä seuraa raakuus ja tora. Siinä ei ole
mitään järkeä, ja sitä ihmisen pitäisi käyttää, että hän osottaisi
kuntoa eikä eläisi kuin eläin. Miesväki on luonteeltaan raakaa, ja
naiset on asetettu maailmaan heitä tasottamaan ja taltuttamaan, sen
tietää jokainen, ja kun nuorukainen rakastuu sinuun, niin sinun kuntosi
ilahduttaa hänen sydäntään."

"Eikö niin todellakin? Siten minäkin ajattelen, isä."

"Se on oikein, äläkä siitä ajatuksesta luovu! Huomaa myöskin, ettei
kiirehtiminen sovellu sellaiseen kunnollisuuteen. Tytön huolena ei saa
olla ainoastaan se, että pian pääsisi naimisiin ja tulisi emännäksi;
parempi on odottaa, olla ahkera ja kulkea siveänä maailmassa, niin
ettei ole mitään tunnustettavaa Jumalalle eikä ihmisiltä peitettävää.
Silloin ei hänen tarvitse tulevalta puolisoltaankaan mitään salata.
Sillä tavalla sinustakin tulee kunnon vaimo, jota parempaa osaa ei
naisella ole. Älä ajattele yksin sitä, mitä näet, älä katso, kuinka
äitisi ja minä elämme, me olemme jo tulleet vanhoiksi ja äreiksi, eikä
silloin enää ole sellaisesta kysymys. Mutta sieluni autuuden nimessä en
voi sinulle parempaa sanoa kuin: tee niin, säilytä itsesi hurskaana!
Emme ole taivaallisiin asioihin niin perehtyneitä kuin kenties pastori,
mutta maassa ei ole mitään kauniimpaa kuin kunnon vaimo kunnon miehen
rinnalla. Kun sinä kerran tulet sellaiseksi, niin muista, mitä vanha
Reindorfer on sanonut, ja silloin sinä varmaan rukoilet pari isämeitää
haudallani!"

"Jumala suokoon!" huokasi Leena hengitystään pidättäen.

Vanhus katsoi hämmästyen tyttöön. "Minä luulen, että sinä otit sen
saarnaksi! Sitä en tahtoisi, sillä silloin kävisi minulle niinkuin
arvoisalle pastorillemme, jonka sunnuntaiset sanat unohtuvat ennen
seuraavaa sunnuntaita."

"Minä en eläessäni unhota", vastasi tyttö.

Reindorfer oli jälleen mennyt puun luo ja leikkasi siitä
puutarhaveitsellään toukkien pesän.

Magdaleenakin oli alottanut työnsä. -- Kuinka jalosti isä tahtoikaan
hänen parastansa! Olisiko ajateltavissa, että joku vieras ihminen
tarkottaisi hänelle yhtä hyvää? Ja mitä hän voisi tehdä tämän hyväksi?




VII.


Ken ei mäenkiipeämistä kammoksunut, hän pääsi oikotietä kumpujen yli
Vesihaudalta Keskihaudalle ja päinvastoin. Niityn poikki kulki kapea
polku, pujottautui sitten mäkeä ylös häviten pensaiden ja hopeakuusien
sekaan sekä laskeutui taas niitylle mäen toisella puolella.

Reindorferin Leena seurasi Kleehuberin Franzlia monena sunnuntaina tätä
polkua metsänreunaan asti mäen rinteelle, jossa he ottivat toisiltaan
jäähyväiset. Franzl jatkoi sitten yksin matkaa Vesihaudalle ja Leena
istuutui maahan puiden varjoon. Hän katseli kotiaan sieltä ylhäältä,
jonne hän vallan hyvin kuuli, jos häntä kutsuttiin.

Eräänä sunnuntaina iltapäivällä nämä molemmat tytöt kulkivat niinikään
jutellen ja naureskellen ylämäkeä; Franzl puhui alinomaa ja oli valmis
nauramaan turhimmallekin asialle.

"Mitä sinä alinomaa pälyt taaksesi?" kysyi Magdaleena.

"Kun eräs poika seuraa meitä", vastasi toinen nauraen.

"Se joko ei ole totta, ja silloin saat nauraa minulle, jos käännän
päätäni, tahi on se totta, ja silloin et sinäkään saa katsoa
jäljellesi; sillä kukapa tietää, mitä sellainen kulkija voisi
kuvitella."

"Kuvitelkoon mitä hyvänsä. Laskiainen, jolloin on tapana mennä
naimisiin, on vielä kaukana. Enkä minä lannistu laskiaisenakaan, minä
odotan helatorstaita."

"Teetkö liittosi taivaaseenastumisen päivänä, ettei Herra voisi olla
siinä mukana täällä alhaalla, sinä veitikka?"

"Kyllä, ja tiedätkö muuta syytä?"

"En."

"Kaikki näyttää ylhäältäpäin kauniimmalta."

"Loruaja!"

"On vielä yksi syy, ja se on vakava. Minä toivon, että minulle
heitettäisiin mies suoraan taivaasta, sillä täällä alhaalla ei ole
kelpaavaa."

"Sinä et saakaan eläessäsi."

"Ei ole puhe saamisesta vaan ottamisesta. Tiedäthän, että
kaupustelija-Liisa on äsken sanonut: 'Hyvä isä, kuinka usein minä
olisin miehen saanut, mutta minä en voi ottaa niin monta!' Katso,
sentähden hän ei ole ottanut yhtäkään."

"On kenties ollut päinvastoin."

"Miksi niin? Hänellä on kyllä kolmekymmentä vuotta seljässä, vieläpä
muutakin."

"Mitä?"

"Kyttyrä."

"Luojan haltuun nyt! Sinä olet tänään auttamaton; minä olen iloinen,
kun pääsen erilleni sinusta."

"Sen kyllä uskon, Leena, sillä tuo meitä seurannut poika ei ole
kaukana. Hän seisoo tuolla orapihlajapensaassa ja lukee kukkia. Siihen,
kun minä sinusta eroan, saa hän, luulen minä, sen tehdyksi, ja kenties
hän sitten sinulle sanoo, kuinka monta niitä on. Etkö sinä näe, ken hän
on?"

"Mitä se minua liikuttaa?" sanoi Magdaleena kiivaasti. "On parasta,
että menet, sillä tiedäthän, etten minä kärsi sellaisia tyhmyyksiä,
siksi saat jättää ne puhumatta. Minä en välitä kenestäkään, enkä toivo
kenenkään välittävän minusta."

"Mutta ajattelehan, Leena! Minä en ole kenkään, ja vaikka olisinkin, en
varmaankaan välittäisi sinusta, ei tässä maailmassa! Näepä, kuinka
kiukkuinen sinä voit olla, sitä ei olisi kukaan uskonut."

"Hyvästi, Franzl!"

"Pitääkö minun juosta vai saanko kävellä hitaasti?"

"Kävele hitaasti vain! Ei paholainenkaan juokse jäljestäsi, siitä voit
olla varma."

"Kuljemmehan taas ensi sunnuntaina yhdessä?"

"Mutta silloin sinun on oltava järkevämpi."

"Tietysti. Luojan haltuun! Mutta sinun on sanottava minulle, jos sen
sitä ennen saat tietää, kuinka monta kukkaa tuossa pensaassa on."

Hän katosi nauraen kuusien taakse.

Magdaleena katsoi hänen jälkeensä. "Siinä on täydellinen huimapää!" Hän
nauroi ja harmistui kaikessa hiljaisuudessa sitä, että oli närkästynyt
toisen pilapuheesta. Miksi hänen piti se niin pahasti käsittää?
Voisihan jollakin olla sama tie, ja hän kulkisi kenties heidän
jäljestään tarkotuksetta? Miksi hänen pitäisi peljätä ja olla
hämillään, vaikkapa joku poika puhuttelisikin häntä? Hyvää yötä! Sillä
se olisi suoritettu. Mutta ken hän saattaisi olla? Hän kääntyi ympäri,
mutta päivä paistoi hänen silmiinsä. Hän meni läheisen pensaan varjoon,
istuutui ruoholle ja silmäili orapihlajapensasta. Silloin astui siitä
nuorukainen näkyviin ja tuli hänen luokseen. Se oli myllärin Florian.

Neito katsoi hämillään maahan. Korkeat ruohonkorret kohosivat hänen
ympärillään ja nuokuttivat miettien päätään tuulessa.

"Hyvä päivä, Leena Reindorfer!" virkkoi nuorukainen.

"Hyvä päivä!"

"Odottelin, että tuo lorunlaskija menisi matkoihinsa. Tahdoin vielä
kerran puhutella sinua."

"Siitä onkin kauan, kun viimeksi näimme toisemme", sanoi Leena katsoen
vapaasti ylös.

"Minä en voi sitä sanoa, vaikka sinä puolestasi olet oikeassa. Minä
olen nähnyt sinut usein kirkossa, mutta sinä et ole nostanut silmiäsi
rukouskirjasta. Ja siksi minä aluksi luulin, että olit vihainen
minulle."

"Minkätähden olisin vihainen?"

"Niin minäkin lopulta kysyin; sillä sinä olet liian viisas
kantaaksesi kaunaa siitä, mitä minä puolikasvuisena poikasena
ajattelemattomuudessani puhuin. Kun nyt katselen meitä kumpaakin,
täytyy minun hävetä, että olen voinut olla niin tuiki tyhmä! Silloin
kohtelit minua ansioni mukaan, ja myöhemmin olen ollut kyllin itserakas
luulemaan, että sinä sentähden olet karttanut minua. Kerron tämän, että
tietäisit, mitä sinusta ajattelen ja kuinka luulen sinun ajattelevan.
Mutta tällä selityksellä en pääse kovin pitkälle, ja siksi minun täytyy
kysyä, mistä syystä olet juuri minua kohtaan erilainen? Ethän sinä
yleensä ole epäystävällinen, enkä minä vaadi enempää kuin tavallinen
vieras ihminen. Mutta miksi en saa sitäkään, sen toki tahtoisin
tietää."

"Tiedäthän etteivät minun vanhempani soisi meidän seurustelevan
keskenämme. Miksi herättäisin tarpeetonta tyytymättömyyttä?"

"Vanhempasi kohtelevat minua kovin väärin!" sanoi nuorukainen.

"Mahdollista kyllä", myönsi tyttö ja katsoi häneen hymyillen, "mutta
sinä olet jo niin vahva, että voit sen kärsiä, luulen minä."

"Sinun on helppo laskea leikkiä", virkkoi hän asettuen istumaan
ruoholle parin askeleen päähän tytöstä. "Sinun on helppo ilakoida, sinä
et tiedä miltä minusta tuntuu. Jos heillä olisi joku syy, en voisi
nurista; pitäisi vain tietää, miksi. Sitä olen jo kauan miettinyt.
Mutta ei siitä ole apua. Olen tuohon riivattuun tupakanpolttoonkin
tottunut, mutta vähän siitä on viihdytystä." Hän viskasi piippunsa
ruoholle.

"Särje se nyt!" sanoi Magdaleena. "Onko sinulla niin tukulta rahaa?
Uudenhan kuitenkin ostat."

"Niitä on paljon rihkamakauppiaalla, eivätkä maksa maailmaa. Ja katso
nyt", hän otti piipun, "koska sitä niin säälit, siinä ei ole mitään
vikaa. Jospa vain kaikki olisivat yhtä kestäviä." Hän huokasi syvään.

"Mene suolle", sanoi Leena nauraen, "sinähän itse herätät sääliä."

"Niin, aikanaan kohtaloni heittää minua niinkuin minä tätä piippua.
Mutta silloin ei kukaan voi liittää särkynyttä yhdeksi."

"Sinä tulet pian synkkämieliseksi."

"Kun minulle tehdään vääryyttä."

"Kuka tekee?"

"Sen olen jo sanonut."

"Unohda se, niin et ole onnettomampi kuin muutkaan."

Nuorukainen nosti juhlallisesti piipun korkealle: "Tupakoinhan minä!"

"Tuskinpa se auttaa. Lihaa ja läskiä savustetaan, että ne säilyisivät
hyvinä, ajatusten laita on toinen."

"Kuinka sinä voitkin olla veitikkamainen!" sanoi nuorukainen
tyytymättömänä.

"Minkälainen sitten itse olet? Sinä juttelet paljon piipustasi, mutta
niin surullisesti kuin kuolinsanoman tuoja, ja poltat samalla niin
huonoa tupakkaa, että se saattaa yskimään. Ja minkätähden? Koska
sinulle on tehty väärin. En tiedä, auttaisiko se siinä asiassa. Isä
puhalteli äskettäin tupakansavua erääseen ruusupensaaseen, jossa oli
itikoita, mutta hän itse oli tukehtua, ja hyönteiset jäivät
paikoilleen."

"Niin käynee minullekin ja ruusupensaalleni", huokasi Florian.

"Onko sinullakin ruusupensas?"

"Maailman kaunein."

"Kotonasiko?"

"Niin soisin kaikesta sielustani, mutta se juoksee vielä vapaudessaan."

"Ruusupensas? Sepä on erinomainen! Sillä on kenties nimikin?"

"Onpa kyllä."

"Mikä se on?"

"Arvaa!"

"Se on kovin vaikeaa. Minun tuttavissani ei ole ruusupensasta."

"Turhia! Sinä ymmärrät kyllä, että tarkotan sinua."

Leena nauroi ääneen.

"Nauratko sinä sille?" kysyi nuorukainen loukkaantuneena.

"Sinä osaat niin mainioita kohteliaisuuksia. Minä kiitän kunniasta
saada olla matojen syömä ruusupensas!"

"Helkkari, miten hullusti se meni", sanoi Florian, ja hänkin nauroi.
"Olet oikeassa, sellaiseen en pysty, ja iloitsen siitä, ettet sinä
sille panekaan sellaista arvoa kuin muut tytöt. Kyllä se olikin
työlästä, mutta sinun mieliksesi tekisin kaikki! Sydämeni riemastelee,
kun saamme puhua toisillemme suoraan ja järkevästi."

"Niin jättäkäämme tyhmyydet, Flori, kohteliaisuudet sekä muutkin!
Luulen osottaneeni, etten ole tylympi sinulle kuin muillekaan, enempää
et sanonut vaativasikaan, pysähtykäämme siis siihen."

"Siinä olisi kuitenkin liian niukalta minulle. Vanhempien totteleminen,
Leena, on aina hyvä, ja viimeiseksi minä kehottaisin sinua siitä
luopumaan. Mutta lapsille annettujen velvollisuuksien pitää perustua
käsitettäviin syihin eikä pelkkään itsekkäisyyteen. Jos olisi
kielletty, ettet saa kenenkään pojan kanssa puhella, pitäisin sitä
liioteltuna, mutta siinä olisi kuitenkin jotakin järkeä. Nyt koskee
kielto vain minua. Miksi minä olen muita huonompi? Pidän itseäni
ainakin yhtä hyvänä kuin toisetkin, ja minulla olisi syytä surkutella
itseäni, jos en olisi parempi kuin monet heistä. Tiedän, että sinun
täytyy ajatella samalla tavalla."

"Mutta mistä minä tiedän, mitä syitä meikäläisillä on sinua vastaan?"

"Minä kysyn vain, mitä syytä heillä _voi olla_ minua vastaan. Ja
olisiko siinä mitään oikeutta? Etkö luule, että jos heillä olisi
todellinen syy, he olisivat myöskin sen sanoneet sinulle, tullaksensa
aivan varmoiksi? Aivan varmaan. Koska eivät voi mitään syytä osottaa,
on se pelkkää itsekkäisyyttä, tavallista vanhoille ihmisille. He
tietävät yhtä hyvin kuin minäkin, että sinä olet luotettava kunnon
tyttö. Liiallinen lähenteleminen herättää vastenmielisyyttäsi, mutta
rehelliseen kysymykseen et voi olla antamatta rehellistä vastausta. Ja
nyt kysyn, saanko sanoa sinulle jotakin muuta kuin ne pojat, joiden
kanssa sinulla on lupa puhua. Minun sietää olla kiitollinen
poikkeusasemastani. Vanhempasi kai luulevat, että minun pelkkä
hengitykseni turmelee sinut niinkuin olisin myrkyllinen eläin,
basiliski tahi miksi sitä kutsuttanee, sinä sen varmaankin tiedät."

"Ei, en minä todellakaan tiedä, minä eläimenä kotiväkeni pitää sinua."

"Tänään ei sinun kanssasi voi puhua yhtään järkevää sanaa. Näyttää kuin
puolet Franzl Kleehuberin kujeellisuudesta olisi tarttunut sinuun. Ja
minua surettaa, kun sinä käännät vakavan asian pilaksi. Mutta niin sinä
teet -- se minua lohduttaa -- vain tänään. Sinulla on ajatteleva mieli,
ja jos se ei sinua petä, olet sinä huomaava, että ei ainoastaan
minulle, vaan meille molemmille on tehty vääryyttä. Me voimme osottaa
maailmalle, että olisi ollut synti ja vahinko erottaa meidät
toisistamme, sillä me voimme antaa opetuksen siitä kuinka kunniallista
ja siveää yhteiselämä voi olla. En puhu siitä enempää tänä päivänä,
sillä sinun sanasi eivät tule sydämestä eikä päästä, mutta sinä lasket
leikkiä siksi, kun asia näyttää sinusta niin vakavalta. Ne naiset,
jotka ovat valmiit sanomaan ensimäiseen sanaan niin taikka ei, ovat,
niin luulen, joko ajattelemattomia tahi liian kokeneita. Ne, jotka
pitävät arvossa itseään, miettivät seuraavaan päivään. Jos huomenna on
kaunis ilma -- allakka tietää, että on täysikuu -- tulen tänne jälleen.
Jos tapaan sinut täällä, olen sangen iloinen; minulla olisi sinulle
paljon sanomista, sellaista, jota tänään et tahdo kuulla, koska puhun
sinulle ensi kertaa, koska se on sinulta kielletty ja koska et tiedä,
miten tekisit oikein. Punnitse asiaa. Jos en tapaa sinua, tyydyn
siihenkin, vaikka minulle olisi todellinen tyydytys saada edes puhua
sinulle, eikähän puhe sido ketään. En toivo, että tähänkään vastaat
nyt myöntäen tahi kieltäen, sillä kaikkea on ensin harkittava.
Huomen-iltana täysikuun noustua tulen tänne jälleen. Nyt monta tuhatta
hyvää yötä, Leena!"

"Hyvää yötä!"

Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, kulki vain hitaasti tietä alamäkeen.
Heinät kahisivat hänen jaloissaan ja niiden siemennuput kiintyivät
hänen sukkiinsa ikäänkuin olisivat tahtoneet herättää neitosen
unelmistaan.

Aurinko oli jo vaipunut toisella puolella olevan metsikön taakse.

Florianin tarkotukset eivät voineet olla muuta kuin rehellisiä, Leenan
vanhemmat tekivät poika pahalle vääryyttä.

       *       *       *       *       *

Kun aurinko oli seuraavana iltana mailleen vaipunut, nousi täysikuu
pilvettömälle taivaalle, ei miellyttääkseen erästä nuorukaista, joka
suurella kaiholla sitä odotti, eikä myöskään ottaakseen vastuulleen
erään nuoren tytön kohtaloa, joka pitkällisen sinne tänne arvelemisen
jälkeen jätti metsän rintamaan menemisensä tahi sieltä poissa
olemisensa riippumaan siitä, kuinka kirkas kuutamo tulee -- kuu ei
tiennyt tästä kaikesta mitään, näytti vain vapaasti kummallekin
kirkkaat kasvonsa, ja nämä ottivat sen hyväksi enteeksi.

Nuorukainen oli jo kotvan seisonut kuutamon hopeoimien kuusien alla,
lauha tuuli hiveli hänen punottavia poskiaan ja kiidätti ruohon,
kukkivien pensaiden ja pihkaisten kuusien tuoksua yli hiljaisen seudun.

Silloin hän kuuli, että alhaalla maantiellä avattiin veräjää ja pantiin
jälleen kiinni. Rakennusten maantielle heittämän varjon kohdalla kulki
joku ja ilmestyi sieltä kirkkaan kuutamon valaisemalle, niityn yli
menevälle polulle. Maan neitosista rakkain lähestyi siinä häntä
valkoisin käsivarsin ja hulmuavin hamein.

Mutta tämän kulku ei ollut helppoa. Ruoho oli entistä
vastaanhangottelevampi. Iltakasteinen heinä kostutti hänen jalkansa ja
liukui hänen askeleissansa, niin että hän horjahti; orapihlajakin
takertui pidätellen hänen hameeseensa, ja aivan metsän reunamassa eräs
yölintu säikytti häntä lentäen äänettömin siivin aivan hänen päänsä
ohi.

"Terve, Leena!" huudahti nuorukainen astuen häntä vastaan käsi
ojennettuna. "En voi sanoa, kuinka saapumisestasi iloitsen."

"Terve, Flori!" vastasi tyttö kiihkeästi hengittäen. "En tiedä, teinkö
oikein, en todellakaan tiedä, olen niin rauhaton, vaikkei tässä olekaan
mitään pahaa. Mutta teenhän ensi kerran eläessäni jotain aivan omia
päin, jotain joka on maailmalta salattava."

"Siinä on jotain salaperäistä", sanoi Florian. "Me emme tietysti voi
jutella koko kylän kaivolla. Sitä kestää vain niin kauan, kunnes
päästään selville, ja siksi on minun kysyttävä sinulta paljon."

"Kysy!"

"Lapsina pidimme toisistamme, puolikasvuisina olimme alinomaa yhdessä,
ja sitä surua, jota olen tuntenut, kun sinä sen jälkeen olet karttanut
minua, en voi kuvailla. Usein olen sinua sen ajan kuluessa tarkastanut.
Sinä olet viehättävän kaunis, kunnon neito, ja niin älykäs ettei sinun
vertaistasi ole maailmassa, ei ainakaan minun mielestäni -- lisään sen,
ettet luulisi minun puhuvan joutavia; en ainakaan tiedä, mitä tekisin,
jos joutuisit toisen omaksi. Lapsuuttamme ajatellessamme on meillä
tuhansia yhteisiä muistoja, koko ikänä emme saa toisiamme pois
ajatuksistamme, ja kun me tunnemme niin hyvin toisemme ja olemme
kehittyneet yhden rinnan, niin luulen sen olevan viisainta, että
kuljemme koko elämän toistemme rinnalla. Meille ei voi käydä niinkuin
on tapahtunut monelle, jotka ovat menneet naimisiin ajattelematta,
yhdessä humussa, eivätkä sitten sovellu toisilleen. Me tiedämme, mitä
omistamme toinen toisessamme, me voimme arvostella toisiamme ansion
mukaan."

Magdaleena katsoi maahan, kääri esiliinan pyöreän käsivartensa ympäri
ja purki sen taas. "Se on onnettomuus", virkkoi hän hiljaa, "ja niin on
isäkin sanonut, se on suuri onnettomuus, jos kunnon mies tahi kunnon
nainen ei saa vertaistaan puolisoa."

"Isäsi on oikeassa, ja minä olen samaa mieltä kuin muukin kylän väki,
ettei hän ole tyhmä. Mutta yhdessä asiassa hän voisi olla
ymmärtäväisempi; minä pitäisin häntä sentähden tarpeellisessa
kunniassa."

"Mutta huomaa, Flori, jos hän on niin viisas, täytyy hänellä sittenkin
olla syy."

"Älä huolehdi, Leena, viisaimmillakin ihmisillä voi olla oikkunsa.
Ensin on hänen opittava tuntemaan minut, sitten puhukoon suoraan, enkä
minä pelkää sitä, kun vain olen varma yhdestä asiasta."

Magdaleena katsoi vaieten syrjään.

"Kun tämän asian tiedän", sanoi Florian, "en kysy taivasta enkä pelkää
helvettiä."

"Kuinka voit puhua noin jumalattomasti, Flori?"

"Se on pelkkää totuutta. Sano nyt minulle suoraan, Leena, voitko pitää
minusta?"

"En tiedä."

Florian tarttui tytön molempiin käsiin, jotka hiljaa värisivät, käänsi
hänet itseensä päin, katsoi vilpittömästi häntä silmiin ja sanoi:
"Kyllä sinä sen tiedät, sano pois!"

Mitä siitä tulisi? Leena ei voinut puhua, hän ei voinut sanoa: kyllä.
Ei koko maailman hinnasta ja vaikka hänelle olisi vielä sen toisenkin
hinta tarjottu, ei hän olisi voinut sanoa: en, ja kuitenkin oli se
maailma, joka siinä kuutamon loisteessa hänen edessään oli, niin
kaunis, että sanomaton onni oli siinä olla! Se tuntui tuhatkertaisesti
tutulta ja niin kokonaan omalta, että sen saattoi toisen kanssa jakaa
ja antaa siitä osan toiselle. Niin pitääkin tapahtua. Mitä hänen
sykkivä sydämensä kyseli? Tahdotko jakaa hänen kanssansa? Hänen
kanssansa?

Leenan sormet kiertyivät lujasti Florianin sormien ympäri.

Ja Florian sanoi hiljaa mutta ilolla: "Vaikkapa et sanokaan, minä
tiedän sen kuitenkin."

Hiljainen väristys tuntui neitosen olennossa, hän koetti hillitä
nuorukaista nuhtelevalla veitikkamaisella katseella: Älä luule liikoja!
Mutta pari kyyneltä, jotka värisivät hänen silmäripsillään, estivät
hänen avaamasta silmiään, ja pieni pää, jota hän aikoi uhmaten
puistaltaa, vaipui luottavasti nuorukaisen olkapäälle.

Nuorukainen sai siitä syytä huudahtaa riemusta, ja kun neito
hämmästyneenä tempaisihe irti ja aikoi juosta pois, tarttui hän häneen
ja kuiskasi: "Älä ole vihainen! Tunnen itseni niin äärettömän
onnelliseksi, ja se minun piti jotenkin ilmaista, en luule kenenkään
syrjäisen kuulleen sitä. Tule tänne jälleen huomen-iltana, sitten puhun
äidilleni. Mieluimmin uskoo salaisuutensa vaimoväelle, sillä he
muistavat oman lempiaikansa, ja avioliiton puuhaaminen on heille
rakasta."

Magdaleena puristi hänen kättänsä.

"Hyvää yötä!" sanoivat molemmat ja erosivat; tänä iltana ei heillä enää
ollut toisilleen muuta sanottavaa.

Magdaleena kulki alamäkeen polkua pitkin, Florian katsoi hänen
jälkeensä, kunnes hän oli saapunut orapihlajapensaan kohdalle, jolloin
poika huusi: "Huomen-iltana!"

Neito pysähtyi, taittoi pienen oksan ja sanoi hiljaa: "Huomen-iltana!"
Sitten hän jatkoi matkaansa häiritsemättä ja estämättä; yölinnut
pysyttelihevät ylhäällä kuusten oksien suojassa, orapihlaja oli antanut
hänelle kukkivan oksan ja ruoho oli kasteen painosta taivuttanut
kortensa ja nuppunsa alistuvasti maata pitkin. Maantielle saavuttuaan
nuori tyttö katosi varjoon.

Florian kuunteli vielä, kuinka veräjä avautui ja sulkeutui; sitten
kulki hän iloisesti metsän läpi.

Halki kuusikon kirkkaassa kuutamossa! Metsä oli niin juhlallisen tyyni
ja rauhallinen kuin temppeli, ja Florian riensi äänetönnä eteenpäin
sykkivin sydämin ja nopeasti hengittäen. Kun hän saapui metsän toiselle
puolelle ja näki vanhempiensa kodin alhaalla edessään, hän oli melkein
ilonhuumauksessa, tarttui nuoreen kuuseen metsän reunassa ja yritti
tempaista sen maasta.

Mutta puu piti itsepintaisesti vastaan, pisti neuloillaan ja mutisi:
"Ei tästä ihan helpolla lähdetä!"

Florian luopui nauraen yrityksestä.

Vielä katseli hän hetkisen äänetönnä seutua, ojensi sitten käsivartensa
ikäänkuin tahtoen syleillä edessään olevaa maisemaa ja huusi: "Jumala,
kuinka kaunis sinun maailmasi onkaan!"

Sitten meni hän hiljaa myllylle ja hiipi makuupaikkaansa. "Kukaan
heistä ei tiedä, mitä minä tiedän." Hän hymyili mielihyvällä, sitten
oli hänellä yksi ainoa ajatus: huomenna!

"Ainoa, joka on arvokasta maailmassa on minun! -- -- Vaikkei se enää
huomisen jälkeen olekaan salaisuus muille kyläläisille, on vielä
sittenkin yksi salaisuus meille kahdelle ja se on kaunein! -- --
Ajatteleeko hänkin niin? sitä kysyn häneltä -- huomen-iltana -- oi, jos
olisi jo huomen-ilta!"

Ei ollut mitään viisaampaa keinoa, kuin nukkua tämän päivän jäännös, ja
silloin onkin jo käsillä huomen.

       *       *       *       *       *

Vanha Reindorfer oli vielä ulkona ja poltteli tupakkaa lehtimajassa,
kun Magdaleena tuli kotiin. Hän puisti päätään, kun tyttö riensi hänen
ohitsensa ja sanoi: "Hyvää yötä, isä!"

Magdaleena meni äidin kanssa yhteiseen makuuhuoneeseen. Vanha emäntä
oli vaipunut sikeään uneen. Magdaleena aukaisi hiljaa ikkunan; vieno,
tuoksuva tuuli huokui korkeasta kuun valaisemasta kuusikosta, jonne
hänen silmänsä sattuivat.

Tämä hänessä vallitseva tunne oli siis rakkautta! Ihmiset puhuvat siitä
paljon, mutta kukaan ei voi sitä oikein kuvailla! -- -- Tuolla hän nyt
kulkee metsän halki, on kenties jo ennättänyt sen toiselle puolelle ja
alkaa painua alamäkeen myllylle. -- "Hyvää yötä, Flori!" -- Ja sitten
tulee aika, jolloin heidän ei tarvitse kulkea eri teitä, vaan he saavat
olla aina yhdessä, ja silloin hän Jumalan ja ihmisten tietäin tahtoo
olla Florianin oma, kaiken elin-aikansa!

Hänen kätensä puristivat ikkunan kehystä, ikäänkuin hän olisi tahtonut
musertaa sen.

"Sinusta pitää tulla hänelle kunnon vaimo", sanoi hän syvästi
hengittäen, antoi käsivarsiensa vaipua ja katsoi kuutamoiseen yöhön.
Mikä tyyni ja ystävällinen hohde hiljaisen maan yllä! Ja jälleen
valtasi hänet sama tunne, jota hän aikaisemmin oli tuntenut: tämä
maailma on meidän, me jaamme sen keskenämme ja lahjotamme toisillemme!

Häntä puistutti iloinen väristys ja veri tulvi hänen kasvoillensa. Hän
sulki kiireesti ikkunan ja meni levolle.




VIII.


Synkät pilvet liitelivät tällä kertaa yöllisellä taivaalla ja peittivät
tuon tuostakin kumottavan kuun, jolloin tumma varjo verhosi seudun.

Florian ja Magdaleena istuivat käsi kädessä ylhäällä kuusikossa. Joka
kerta, kun pimeä varjo heidän ympärilleen levisi, he irrottivat
toisensa käden ja olivat ääneti kunnes metsä kirkastui.

Tyttö sanoi: "Minä kuitenkin pelkään, mitä isä sanoo."

Nuorukainen vastasi: "Se on tarpeetonta. Mitä hän oikeastaan voi sanoa
ja mitä hänellä voi olla vastaan, kun näkee, että me rakastamme
toisiamme? Silloin hänen täytyy minultakin kysyä, ja se on oikein. En
pidä häntä sokeana. Hänen täytyy siis nähdä, ja hän kuulee sen
kaikilta, että me sovimme toisillemme. Eikä hänen tarvitse huolehtia
sitä, että sinun Vesihaudan myllärin vaimona tarvitsee puutetta kärsiä,
ja muita arveluita hänellä ei voi ollakaan. Ja minä luulen, ettei
Jumala suojele meitä huonommin kuin muitakaan, jotka vilpittömästi
toisiaan rakastaen turvaavat häneen."

Synkkä varjo lankesi niitylle.

"Me tahdomme luottaa häneen", kuiskasi tyttö, ja kun ilma heidän
ympärillään jälleen kirkastui, jatkoi hän: "Katso, kuinka viisaasti
hyvä Jumala on sovittanut kaikki! Olisin jo lapsena tahtonut itselleni
Vesihaudan myllyn, siinä onkin jotakin omituista tuossa rattoisasti
rytisevässä myllyssä. Ja nyt minä sen saan, mutta kun minä en sitä
tunne enkä ymmärrä, saan myöskin myllärin samalla."

"Niin kyllä", sanoi Florian nauraen, "muassa hänen pitää tulla, ethän
muuten saa myllyä. Sinun täytyy olla sangen hyvä hänelle, muuten hän
panee myllyn seisomaan, ja silloin tulee sinun tähtesi nälänhätä koko
seudulle."

"Sinä et saa niin liiotellen puhua, on paljon muitakin myllyjä, ja
seudun väestön vuoksi en rauhaani kadota, sillä kyllä se pian löytää
uuden myllärin. Mutta mistä minä sen saisin?"

"Siinäpä se on, siksi et saa kinastella."

"En anna mitään lupauksia. Kyllähän nyt tietysti hillitsen itseni,
mutta kun kerran olen talossasi --"

"Heh! Sitä pelkään niinkuin syntinen taivaan autuutta."

"Totta puhuen, miten voin miellyttää sinun vanhempiasi?"

"Vielä kysytkin! Mitä sen miellyttävämpää voisit tehdä kuin
tavallisesti teet ja kun olet sellainen kuin olet. Älä huolehdi siitä,
sinuun täytyy mieltyä."

"Tehdä niinkuin teen, olla sellainen kuin olen? Se menee kyllä
itsestään. Äitisi on uhkea, kaunis nainen, olisi iloista, jos hän voisi
minusta pitää."

"Minun äitini! Vaikka hän on suuri ja juhlallinen, taipuu hän
mielesi mukaan. Milloin vain on tullut sinusta puhe, on hän näyttänyt
olevan aivan rakastunut sinuun; jos hän olisi mies, voisin olla
mustasukkainen. Ajattele, hän muistaa vielä, kuinka sinä pienenä
seurasit minua myllylle -- muistatko sinä itse vielä sen?"

"Muistanpa kyllä!"

"Silloin hän jo sanoi, että me olemme toistemme näköiset, ja samaa on
hän sanonut sittenkin tähän päivään asti."

"Joutavia, mitenkä joku mies ja nainen voivat olla toisensa näköiset?"

"Mutta minäkin olen samaa mieltä."

"Sinä ja minä, se on hullunkurista! Sinä olet tumma, minä vaalea, sinä
pitkä, minä keskikokoinen, sinä hoikka, minä täyteläinen, sinulla on
kohta parta, minulla ei toivottavasti milloinkaan."

"Mutta muuten."

"Niin, muuten kyllä! Minä pelkään itsekin, että ihmiset voivat meidät
usein vaihtaa keskenämme."

Molemmat nauroivat ääneen.

Pilven varjo tuli ja saattoi heidät vakaviksi.

"Jos äitisi vain pitää minusta", sanoi tyttö, "hän saa kernaasti
kuvitella meidät niin yhdennäköisiksi kuin kaksi munaa; sillä,
tiedätkö, sydän kiintyy aina mieluimmin naisväkeen."

"Sen ymmärrän kyllä. Muuten tulee myöskin isäni kanssa hyvin toimeen,
kun vain hänet ensin oppii tuntemaan; hiukan nurisevaksi ja
aprikoivaksi hän on viime aikoina muuttunut, mutta kyllä hänen kanssaan
saattaa puhua. Ja saat nähdä, että Reindorferin talon ja Vesihaudan
myllyn asukkaat toisiinsa lähemmin tutustuttuaan tulevat oikein hyviksi
ystäviksi, ja että näiden molempien paikkojen välisellä tiellä on aina
joku jommankumman perheen jäsen liikkeellä joko vierailemaan menossa
toisen luo tahi sieltä kotiin palaamassa. Ja sunnuntaina me istumme
kirkossa kaikki yhdessä kiittäen täydellä syyllä Jumalaa, joka on
luonut sovinnon kahden talon välille ja siten ohjannut kaikki hyvin."

"Se olisi todellakin ihanaa!"

"Niin käy, luota siihen. Eikä silloin tarvitse kenenkään peljätä, että
hän jää yksin onnettomuuden ja vastoinkäymisen hetkellä; silloin me
kaikki tuemme toisiamme, eikä vaikeimmatkaan koetukset tunnu niin
raskailta, kun tietää muiden ottavan niihin osaa. Minä ajattelen, että
siitä tulee sellainen elämä kuin palanen paratiisia olisi pudonnut
taivaasta meille, ja minä suon sen heille kaikille, ainoastaan
pääenkelin pidätän minä itselleni."

"Sepä on imartelua! Etkö luule minun tietävän, ettet sinä
ollenkaan soisi minun olevan enkelin? Ja mitä sinä enkelillä
tekisit? Mutta minäkin toivon, että hyvä Jumala antaisi rahtusen
taivaanvaltakunnastaan meille tänne, ennenkun meidän täytyy vakavasti
muuttaa sinne ylös. Minä olen tyytyväinen pieneen rahtuseen
maistimiksi."

"En minäkään pyydä koko leipää, mutta kuitenkin niin suuren palasen,
että siitä riittää meille kaikille murunen. Niin paljon hän sallinee
meidän anoa. Sanon sinulle Leena, että siitä ei voi tulla muuta kuin
ihanaa."

"Minä iloitsen siitä", sanoi tyttö hiljaa. Hän puristi käsiään
riemusta, sitten hän nyhtäisi maasta käteensä sattuneen ruohon ja
veteli sitä leikitellen sormiensa välissä.

Paksu synkkä pilvi peitti kuun. Kuusikosta tulevalta tieltä kuului
kahina, joka astui sieltä heitä kohti. Kun seutu jälleen kirkastui,
nuori Reindorfer seisoi Josefan kanssa heidän edessään.

"Vai sinä se olet", sanoi Leopold. "Olemme tuonne kuusien taakse, jossa
olemme istuneet, kuulleet puhetta jo kotvan aikaa, ja minä tahdoin
katsoa, ketkä täällä kuhertelevat. Mutta kaikkein viimeiseksi olisin
arvannut sinua. Se on vähän liian aikaista. Minä arvelen, että kun
toiset saavat odottaa neljännenneljättä ikävuoteensa, sinä saisit
odottaa kahdenteenkymmenenteen. Minulla olisi hyvä halu ajaa sinut
kotiin, että sellaiset ajatukset haihtuisivat päästäsi."

Florian hyppäsi paikaltaan ja astui häntä vastaan.

"Mitä sinä, keltanokka, siinä hypit? Tahi aijotko estää, että minä
tavalla tahi toisella lähetän pois sisareni paikalta, jossa hänellä ei
ole mitään tekemistä?"

"En neuvoisi sinua nostamaan kättäsi häntä vastaan."

"Tiedätkö, myllärin nulikka, on parasta, ettet härsytä minua; ensiksi
minä voin lyödä sinun kurjat luusi mäsäksi ja toiseksi voin sinun
kultakanallesi opettaa, kuka täällä oikeastaan herra on."

Mitään virkkamatta Florian viskasi pois nuttunsa.

Magdaleena riensi Josefan luo. "Pyydän sinulta, älä Jumalan tähden anna
heidän tapella!"

"Tule vain", sanoi Leopold, joka niinikään oli riisunut nuttunsa.

Josefa tuli ja laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: "Joutavia,
älä kadehdi heitä; ethän kuitenkaan voita mitään, vaikka turmeletkin
heidän ilonsa."

"Hän tahtoo tapella; näethän, hän tahtoo tapella."

"Kyllä hän mieluummin kuhertelee Leenan kanssa, sen minä sanon, eikä
minullakaan ole aikaa odottaa, kumpi teistä ensiksi lyö toiseltaan pään
puhki. Minun täytyy mennä kotiin, lähetätkö minut yksin?"

"Usko minua, Seferl, kaikki on sangen pian tehty, nopeammin kuin
arvaatkaan; minä osaan tämän, ja heitän hänet heti maahan, niin pitkänä
kuin hän on."

"Pöyhkyri!" huusi Florian.

"Minä rukoilen, ole hiljaa", pyysi Magdaleena.

"Minun tulee todellakin surku, jollette voi tehdä sen viisaammin kuin
kiiriä toistenne ympärillä ruohossa!" nauroi Josefa. "Tule, Leopold,
jättäkäämme heidät kahden. He ovat tämän kesän vasikoita eivätkä tiedä
mitään parempaa kuin kuiskia toisilleen helliä sanoja kuutamossa.
Suokaamme se heille! Tule!"

"Mutta jos minä lähden, voi se näyttää kuin minä pelkäisin."

"Mitä sanotkaan! Olemmehan me, minä ja Leena, nähneet, että te ette
pelkää toisianne. Olettehan sitä paitse jo olleet paitahihasillanne,
emmekä me halua nähdä teidän jatkavan riisumista. Luulen olevan
parasta, että jälleen panette nutut yllenne."

Tytöt ottivat maahan viskatut vaatekappaleet ja auttoivat kumpikin
niitä ystävänsä selkään.

Leopold oli pistänyt vasemman käsivartensa nutun hihaan ja hapuili
oikealla toista. "Ei se vielä tällä ole lopussa, vaikka ei tänä iltana
muuta tullutkaan!" sanoi hän ja tyrkkäsi samalla nyrkkiin puristetun
oikean kätensä hihaan, jolloin sen vuori repesi.

Florian oli myöskin juuri pukeutunut ja nykäisi nuttuaan oikeaan
asentoon. "Niin minäkin arvelen, ettei lykätty ole hyljätty", sanoi hän
tehden samalla uhkaavan liikkeen.

"Olkaa ymmärtäväisiä ja eläkää rauhassa!" lausui Josefa. "Meistähän
kaikista tulee sukulaisia, sallikoonpa vanhus tuolla alhaalla talossa
sen tahi ei. Hyvää yötä, Flori!" Hän tarttui ystävällisesti nuorukaisen
käteen.

Leopold kiirehti väliin: "Sen käden saat jättää puristamatta, myllärin
poika; tyydy sinä vain minun sisareeni!"

"No ei sinun tarvitse sukulaisten vuoksi niin mustasukkainen olla",
sanoi Josefa nauraen. "Hyvää yötä, Leena!"

"Hyvää yötä! -- Sinulta, Leopold, pyytäisin jotakin. Ei se ole mitään
pahaa, mutta minä en tahtoisi kiusallisia kohtauksia enkä soisi asiasta
tulevan mitään puhetta, ennenkun kaikki on aivan selvillä ja minulta
voidaan ainoastaan kysyä, onko taikka eikö ole. Siihen päästään pian,
mutta älä ilmaise minua kotona tänä iltana!"

"Sitä ei tarvitse pyytää; voisithan sinäkin sanoa, että olet tavannut
minut Seferlin seurassa. Vaikka en sitä pelkääkään, kartan kuitenkin
mielelläni turhaa pakinaa ja toraa. Muuten tunnet minut huonosti.
Vaikka olisin kymmenen kertaa tietänyt sinun rakkaussuhteesi ja mitä
siitä ajattelisinkaan, pitäisinpä sitä hyvänä tahi pahana, en siitä
kuitenkaan puhuisi. Vanhus luulee kuulevansa kuinka ruoho kasvaa maassa
ja hiukset päässä, hän saa odottaa, kunnes itse ottaa selvän. Hyvää
yötä teille!"

"Hyvää yötä!"

Leopold ja Josefa menivät niityn yli maantielle.

Florian viskasi harmissaan hatun sivulle ja hiveli tukkaansa. "Miksi
turvauduit tuohon kevytmieliseen letukkaan? Nyt hän luulottelee, että
me olemme hänelle ihmeen suuressa kiitollisuuden velassa siitä, että
hän pidätti sinun veljesi tappelusta. Olisit antanut meidän tapella!
Minulla olisi nyt paljoa helpompi olla. Sydän vääntyy povessani, kun
kuulen kaksi tuollaista pitävän leveää suuta huomauttaakseen, että he
katsovat muita yhtä ajattelemattomiksi, kevytmielisiksi ja
kunniattomiksi kuin he itsekin ovat. Niin totta kuin elän olisin
halunnut lyödä tuon miehen maahan, ja naisen myöskin; he ovat kaikessa
tapauksessa turmelleet meidän tämäniltaisen ilomme."

"Josefa on tavattoman julkea."

"Ja veljesi on hänen vallassaan, ole siitä varma. Mitta jos minä tulen
sukulaiseksi, olen minä isäsi puolella, eikä Josefa silloin onnistu:
eihän veljesi voi olla niin tyhmä, jos kaikki häntä varottavat.
Huomenna jo puhun kaikki äidille, hän saa puhua sinun omaisillesi, niin
että saamme tietää, miten asiat ovat. Jos he sanovat, että me kumpikin
olemme vielä liian nuoria, niin ei se ole mikään paha, kun vain sinut
luvataan minulle. Jos Jaakop, niinkuin raamatussa kerrotaan, saattoi
odottaa rakastettuaan seitsemän vuotta, niin kyllä minäkin voin malttaa
mieltäni, kahta seitsemää ei tähän aikaan voida vaatia, koska kellekään
ei kahta vaimoakaan anneta -- se tapahtui ammoisina esi-isäin aikoina,
enkä minä heitä kadehdi; ainoastaan kaksi olentoa voi sielultaan ja
sydämeltään tulla yhdeksi."

"Niinpä todellakin. Niin minäkin ajattelin, kun aloit puhua Jaakopista.
Tahtoisin tietää, mitä siitä tulisi, jos jollakin olisi kaksi vaimoa
samassa talossa. Olisiko yksi etevämpänä tänään ja siirtyisi huomiseksi
syrjään toisen tieltä, tahi vuorotteleisivatko he viikottain? Laupias
taivas, en voi muuta kuin nauraa ajatellessani sitä sekamelskaa, jossa
kukaan ei oikeastaan tietäisi tehtäviään ja velvollisuuksiaan; se olisi
jokaisen talon häviö!"

"Se on totta. Mutta älä huoli surra sitä; en minä ota enempää kuin
yhden."

"En minäkään sinua siihen neuvoisi! En ainakaan eläessäni", lisäsi hän
äkkiä vakavaksi tullen. "Jos minä kuolen, sinun luonnollisesti täytyy
etsiä uusi. Kukapa tietää, mitä sitä ennen tapahtuu. Mutta hankikin
silloin hyvä ihminen kotiisi, sellainen, johon tiedät minun
mielihyvällä katsovan."

Florian nauroi ääneen.

Magdaleena näytti loukkaantuneelta ja käänsi hänelle selkänsä.

"Sinä lapsellinen impi, kuuletko", sanoi Florian vetäen häntä esiliinan
nauhasta. "Käänny heti tännepäin, muuten aukaisen tämän nauhan!"

"Sitä et saa tehdä!" Hän kääntyi nopeasti. "Mutta sinä olisit siihen
kylliksi rohkea. Kuinka sinä voit nauraa niin vakavalle puheelle?"

"Koska sellainen puhe on pelkkää pyhän yksinkertaisuuden tyhmyyttä",
vastasi hän kiivaasti. "Puhut niinkuin kuutamo olisi hämmentänyt sinut.
Jumala varjelkoon sellaisesta, mutta jos jättäisitkin minut, en koskaan
toista ottaisi. Eihän saata ajatella, että toinen korvaisi ensimäisen."

"Niin on moni sanonut ensimäiselle vaimollensa --"

"Ja kuitenkin mennyt uusiin naimisiin, niinpä kyllä, vieläpä kenties
onnistunut paremmin kuin ensi kerralla; sillä toisella ei ole koskaan
oikeutta puhua kuolemisesta, kun juuri hän kaiken todennäköisyyden
mukaan jää leskeksi. Sinä saat olla oikeassa!"

"Minä olen oikeassa, huomaatpa sen tahi et."

"Minä huomaan sen. Sinä olet oikeassa!

    "Kun sinun kultasi tahtoo olla
    oikeassa aina,
    kiista kaikki hellitä
    ja lukkoon suusi paina!"

"Tämäpä on kaunista! Sinä jo laulat pilkkalauluja minusta. Minä
lähden!"

"Sinä et saa olla vihainen, sellaiseen vallattomuuteen on melkein
pakotettu, kun sinä kukoistavassa terveydessäsi puhut kuolemasta,
antaaksesi siten tietää, että te naisihmiset vielä haudan takaakin
huolehditte taloudestanne! Mutta minä sanon sinulle, etten minä ennen
naimisiin menoani rupea itseäni leskeksi ajattelemaan. Kas niin, nyt
sinä itsekin naurat! Tahdon voittaa sinut, mutta sinun kadottamisestasi
en halua kuulla puhuttavan. Taistelen sinusta kuolemaakin vastaan,
mutta minä luulen Jumalan pitävän huolen siitä, että me saamme elää
yhdessä niin kauan kuin se on mahdollista. Tänä iltana se ei kauemmin
sopine; meidän kummankin täytynee ajatella kotiin menoa ja sanoa
toisillemme hyvää yötä. Jos sinä huomenna tahi ylihuomenna näet äitini
tulevan teille, niin tiedät, mitä se merkitsee."

He puristivat toistensa käsiä.

"Hyvää yötä, Leena!"

"Hyvää yötä, Flori!"

Kuun eteen siirtyneen paksun pilven varjo peitti pois rientävän tytön
Florianin katseelta. Jonkun ajan kuluttua veräjä aukeni alhaalla ja
sulkeutui jälleen. Florian kulki varjoisen metsän läpi; vasta sen
toiselle laidalle ehdittyä tuli jälleen valoisaa.

Nopein ja voimakkain askelin ja rajusti sykkivin sydämin hän riensi
myllylle vievää polkua.

Kohtahan on kaikki selvänä!

Jos nukkujan ajatukset ja kuvitelmat eivät ohjaa unia, jos
viimemainitut tietävät, enemmän kuin edellämainitut, jos ne tulevat ja
menevät elävien ihmisten tavoin, kuten ne meille usein salaperäisesti
uskottelevat, niin varmaankin tänä pilvien purjehdus-yönä kaksi
ystävällistä uni-olentoa kohtasi toisensa myllyn ja Reindorferin talon
välisellä tiellä ilmottaen surullisesti hymyillen, että he menivät
luomaan kuvia onnesta, joita ei ikipäivinä voitu eikä saatu toteuttaa.




IX.


Myllärin vaimo työskenteli keittiössä. Florian tuli sinne. Hänellä oli
sytyttämätön piippu kädessä ja hän koetti päästä lieden luo leveän
äitinsä ohitse. Kun hän taitamattomasti tuuppi äitiään, vaikka tämä
koetti häntä väistää, kiusaantui äiti lopulta.

"Mitä sinä tulenkurkistelija keittiössä teet?" sanoi hän.

"Kun täällä on tulta runsaasti, tahdoin piippua sytyttäessäni säästää
tulitikun."

"Milloin olet niin säästäväiseksi tullut?"

"Alotan vähistä asioista, että tarpeen tullen totun siihen paremmin."

"Katsopa vanhan viisautta! Sinun kaltaisesi yksinäisen pojan tarvitsee
kai paljonkin säästäväisyyttä harjottaa!"

Florian oli tavannut syttytikun. "Minä luulen, etten minä aina ole
yhdeksäntoistavuotias, enkä yksinäinenkään", sanoi hän kumartaen
lieteen ja pistäen tikun tuleen.

"Kuulepa tätä!"

"Ja minä luulen, ettei naimisiin meno olisi hulluinta." Tikussa paloi jo
kirkas liekki.

"Mitä mietteitä sinulla onkaan?" sanoi myllärin emäntä, ja hänen
suupielissään väikkyi hymy, kun hän katseli poikaansa, jonka
punastuneista kasvoista kuvastui hämmennys joka kerta, kun hänen
piipunpesänsä päällä olevasta tikusta tuli leimahti ylöspäin.

Florian sen varmaankin huomasi, viskasi nopeasti pois räiskävän tikun,
paiskasi kovalla paukauksella piipun kannen kiinni ja oikaisihe
suoraksi. Hän painoi miettivästi jalallaan muutamia permannolle
pudonneita kipunoita ja sanoi sitten, niin huolettomasti kuin
mahdollista: "Kun kumarrun alas, tulen minä aina punaiseksi kuin
kukonheltta, ja kun liedestäkin helle hohtaa, kohoaa kaikki veri
päähän."

"Niin, niin, minua aivan säälittää", sanoi äiti. "Minä en sinuna
tupakoisi ollenkaan, kun piipun sytyttämisestäkin on niin paljon
vaivaa."

"Näytän ehken keitetyltä äyriäiseltä", sanoi Florian koettaen nauraa,
mutta varmaankin hampaiden väliin puristettu piippu esti hänet siitä.

Myllärin vaimo astui poikansa eteen ja katsoi häntä silmiin. "Kas niin,
poikaseni, älä kiertele enää, vaan sano suoraan! Olet puhunut jo niin
paljon, että sinulle olisi vaikeata, jollen minä jo kysyisi. Ymmärrän
puheestasi, että olet rakastunut johonkin neitoseen. Kuka hän on?"

"Arvaa, äiti!"

"Siihen ei minulla ole aikaa, saisin kenties arvailla hyvin kauan; se
on kovin vaikeata naisille: eihän sitä tiedä mistä miehet omansa
löytävät."

"Sinä tunnet hänet."

"Jos hän on tältä paikkakunnalta, tunnen hänet kyllä; sillä kaikkihan
me täällä tunnemme toisemme."

"Hän on käynyt meillä."

"Käynyt meillä? Silloin en ollenkaan tiedä."

"Mutta silloin hän ei ollut tätä suurempi!" Hän kumartui ja piti
kättään noin polven korkeudella.

"Ei suinkaan Leena Reindorfer?"

"Juuri hän."

"No, sepä on iloinen sanoma! Mutta sano, oletko jo puhutellut häntä?"

"Kyllä."

"Rakastaako hän sinua?"

"Niin luulen."

"Sinäpä olet ollut salamielinen; kukaan ei ole huomannut sinusta
mitään."

"Se on vasta kolmen päivän vanha asia."

"Se on mennyt jotenkin pian!"

"Niin voi tapahtua. Voi myöskin, vaikka onkin rehelliset tarkotukset,
aprikoida kauan. Niin olet sanonut tapahtuneen isän ja sinun välillä.
Hän oli sotamies ja sinä palvelit, eikä kukaan tiennyt, antaako isoisä
myllyn hänelle. Mutta minä toivon, ettei Leenan ja minun tarvitse
jokapäiväisen leivän vuoksi odottaa. Ja kun tarkotukset ovat aivan
rehelliset, on suoraan kysymykseen saatava suora vastaus, enkä minä
pelkää, että sinä neuvoisit minua jättämään hänet."

"Ei toki, siihen en mitenkään voisi neuvoa! En tahdo ketään muuta
miniäkseni kuin hänet; häntä olen aina mielihyvällä katsellut, mutta
harvoin tapahtuu niinkuin sydämestämme toivomme, siksi en ole
ajatellut, että näin kävisi. Mutta nyt olen sanomattoman iloinen! Minä
menen kohta Reindorferiin, jo tänä päivänä, mutta ensin, sen ymmärrät,
puhun isällesi. Mutta hänellä ei voi olla sitä vastaan enempää kuin
minullakaan. Luulen, että Reindorferit kyllä hyväksyvät meidät, se on
minun käsitykseni; mutta kuinka ja koska se tapahtuu, siitä ei vielä
voi mitään puhua."

"Jumala siunatkoon hyvää sydäntäsi, äiti! Minä kyllä odotan niin kauan
kuin tarvitaan; hän, jonka sitten saan, palkitsee kaiken odotuksen."

"Palkitseepa kylläkin! Mutta kerro minulle, kuinka tapasitte toisenne,
ja rakastaako hän sinua täydellä sydämellä? Se, uskollinen poikani, on
minulle todelliseksi iloksi. Ala nyt, mutta kaikki rehellisesti, muuten
en ota askeltakaan hyväksenne."

Florian alkoi. Hän ei väsynyt kertomaan eikä äiti väsynyt kuulemaan.

Florian oli istuutunut lieden kulmalle ja äiti seisoi hänen vastassaan
nojaten suuren kauhan kahvaan ja katsellen poikaansa säteilevin silmin
Kyllä sinä voitkin miellyttää tytön -- ajatteli hän siinä itsekseen --
ja olipa onni, että se sattui olemaan hän, kaksi kaunista, jotka
sopivat yhteen.

Liedelle asetettu kattila huomasi sillä välin olevansa unhotettu ja
laiminlyöty eikä voinut sitä enää sietää. Kotvan aikaa oli jo sen
sisässä sihissyt ja sähissyt; olipa se jo pari kertaa yrittänyt
kanttaankin pois viskata, mutta kun mikään muu ei auttanut, kuohui se
yli reunojensa, ja kattilan juoksevan sisällön sähistessä,
perheenemännän huudahduksissa ja nuorukaisen äänekkäästi nauraessa
katkesi keskuslelun juoni auttamattomasti.

       *       *       *       *       *

Aterialta oli päästy. Palvelusväki oli noussut pöydän äärestä ja mennyt
ulos. Myöskin Florian työnsi lautasen edestään ja siirsi tuolinsa.

"Mikä kiire sinulla on tänään?" kysyi mylläri.

"Minä menen tupakoimaan tuonne pisteaidan luo; siitä pitäisi kulkea ohi
eräs minun koulutoverini, joka joutui viime vuonna sotaväkeen ja nyt on
lomalla."

Myllärin vaimo puisti päätään ja ajatteli: "Hyvänen aika, kuinka
rohkeasti se poika on oppinut tarvittaissa valehtelemaan. Sitä en olisi
uskonut. Mistä hän on sen taidon saanut?"

Florian sulki hiljaa oven jälkeensä. Mylläri ja hänen emäntänsä olivat
kahden kesken.

Emäntä tarttui miehensä vasempaan käteen ja puristi sitä hiljaa: "Sinä,
ukkoseni, et saa pahastua", sanoi hän, "mutta tuo koulutoverijuttu on
keksittyä. Hän poistui, koska hän ymmärsi, että minä tahdon ottaa
puheeksi asian, joka myöskin koskee hänen toveriaan, mutta ei
miestoveria."

Mylläri, joka aina häntä puhuteltaessa piti päänsä alhaalla, nosti sen
nyt ylös ja hymyili.

"Se on totta, isä, poika on rakastunut."

"No, meidän pitää sulkea toinen silmämme tahi molemmatkin. Jatkakoon
niin kauan kuin häntä huvittaa."

Myllärin vaimolta ei ollut vielä punastumisen kyky hävinnyt. Hän
pyyhkäisi kämmenellään leivänmuruja pöytäliinalta ja sanoi hiljaa:
"Minä en toki haasta sinulle asiasta, jota kukaan kunniallinen vaimo ei
julkeaisi puheeksi ottaa! Hänellä on rehelliset ja vakavat aikeet."

"Vai niin." Hän silitti rauhottaen vaimonsa kättä. "Sitten meidän
täytyy siitä puhua. Minusta vain tuntuu, että se on hänelle liian
aikaista."

"Eihän ole tarkotuskaan, että he saisivat heti mennä yhteen. Hän
ymmärtää kyllä odottaa, kunhan asianomaisella tavalla ratkaistaan, että
he saavat toisensa ja että he saavat ihmisten nähden olla niinkuin
kihlatut ainakin."

"Se sopii hyvin, ja kyllä minä suostun, jos tytön vanhemmat ovat
jotenkin meidän vertaisiamme, ja niin kaiketi lienee, koska sinä
sellaisella varmuudella puhut heidän puolestansa. Sano nyt, kuka hänen
valittunsa on!"

"Hänen puolestaan voisin puhua, vaikka hän ei saisi myötäjäisikseen
ainoatakaan kreutzeriä. En tunne ketään kauniimpaa, rakastettavampaa ja
parempaa!"

"Kuin kuka?"

"Kuin Reindorferin Leena."

Mylläri vavahti ja laski päänsä entistä alemmaksi, hän heitti kahvelin,
jota hän piteli leikitellen kädessään, pöytään sellaisella voimalla,
että sen haarukat vääntyivät.

"Hyvä Jumala, mikä sinulla on?" Vaimo tarttui hänen käteensä.

"Ei mikään", sanoi hän hengittäen raskaasti, "se oli niin äkillinen
yllätys."

"Sentään, kuinka säikähdin; sellaisia kouristuskohtauksia en ole
sinussa ennen huomannut."

"Eikä se nytkään merkitse sen enempää."

"Sitä toivon. Mutta sanopa nyt, ukko, mitä tästä asiasta arvelet! Jos
se sinusta sopii, niin teen mielelläni Florianille sen ilon, että annan
heti valjastaa ja ajan Reindorferin taloon."

"Eihän sillä niin kiirettä liene? Antaa pojan jonkun aikaa miettiä,
ehkenpä hän luopuu koko ajatuksesta. Sillä iällä mielistyy pian
tyttöön, mutta se ei useinkaan kestä kauan."

"Luulen kyllä, ettei hän olisi mikään poikkeus miesväestä, jos hän
paremman löytäessään vaihtaisikin mielitiettyä; mutta kellä on
kyyhkynen kädessään, hän ei katsele katolla istuvia varpusia. Muuten he
ovat minusta kuin luodut toisilleen. Tuskinpa sinäkään löytäisit
hänelle sopivampaa vaimoa."

"Sen kyllä myönnän. Mutta sittenkin on parasta neuvoa häntä jättämään.
Ei käy päinsä!"

"Miksi ei?"

"Se on turha yritys."

"Millä syillä sitä uskot?"

"Minun välini Reindorferin kanssa ei ole sellainen kuin pitäisi olla."

"Ja pitääkö lasten sentähden kärsiä? Luota minuun, kun minä puhun
hänelle, käännän minä kyllä hänen päänsä paikoilleen."

Mylläri antoi taas päänsä painua ja sanoi hiljaa huoaten: "Tee
kuinka tahdot!" Sitten hän nousi rivakasti paikoiltaan ja lisäsi
välinpitämättömästi: "Koettele!" Hän ajatteli itsekseen: "Entä sitten?
Mitä minulla on siitä huolehtimista? Ratkaiskoot toiset sen! He sanovat
ei; heidän täytyy sanoa ei, ja silloin siitä asiasta ei enää puhuta!"

Myllärin vaimo oli rientänyt pirtistä keittiön ovelle, siitä hän näki
poikansa, joka seisoi nojaten piste-aitaan. Hän huusi tälle: "Kaikki on
järjestyksessä, Flori, minä ajan heti sinne."

"Minä valjastan sitten itse tuossa tuokiossa, äiti", vastasi poika
iloisesti ja riensi talliin. Myllärin emäntä kiirehti takaisin pirttiin
pukeutuakseen pyhävaatteisiin.

Myllärikin tuli pirtistä ja näki kuinka Florian erään rengin auttamana
veti ajorattaat vajasta ja valjasti hevosen niiden eteen.

Hän oli sangen vakavannäköinen.

Kun ihminen liitti Jumalan ominaisuuksiin kaiken sen yliluonnollisen
voiman, jota hän itsellensä unelmissaan haluaa, ja kaikki ne
täydellisyyden kyvyt, joita hän ei voi saavuttaa, sekä muodosti hänet,
vaikka suunnattomasti valtavampana, omaa kuvaansa vastaavaksi, silloin
hänelle selvisi, mikä hirmuisen peljättävä lahja kaikkitietäväisyys on
itse Jumalallekin, ja hän asetti sentähden, oivallisen harkintansa
mukaan, kaikkivaltaisuuden Jumalan ensimäiseksi ominaisuudeksi, niin
että Jumala kaikessa näkee vain oman tahtonsa. Mutta voimattomuutensa
tuntevalle kuolevaiselle ei ennustuskykykään ole mikään ilahduttava
lahja, ja kaikki tietäjät ovatkin olleet synkkämielisiä ja ilottomia.

On olemassa vain yksi laji ennustustaitoa, mutta se on saanut ihmiset
kammoamaan ennustajia ja suosimaan ilveilijöitä; sillä se ei tutki
lintujen lentoa, ei uhrieläimien sisuksia eikä korttien tahi kahvisakan
salaisuuksia, vaan tekee omien taikka muiden syntien perustuksella
tulevaisuuteen nähden johtopäätöksiä, joita on tähän hetkeen saakka
voitu sovittaa valtioihin, kansoihin ja hallitsijoihin ja joiden
pelottava johdonmukaisuus voi hiljaisina koettelemuksen hetkinä
vapisuttaa yksityisiäkin ihmisiä.

Ilkeä tunne valtasi myllärin mielen nähdessään omaistensa mitään
aavistamattoman puuhan, samalla kun hän varmasti tiesi, että kaikki
nämä riemuisella kiireellä joudutetut valmistukset ja niihin liitetyt
toiveet ja odotukset olivat turhia.

Hän antoi päänsä vaipua, vaikkei kukaan puhutellut häntä, hän kenties
kuunteli itseään.

Joku laski silloin kätensä hänen olkapäälleen. Hän katsahti ylös ja
näki vaimonsa seisovan siinä ilosta säteilevin silmin. "Jumalan
haltuun, isä", sanoi tämä, "minä lähden nyt ja tuon pian myöntävän
vastauksen, sitä en ollenkaan epäile."

"Jumalan haltuun!"

Florian tahtoi auttaa äitiään rattaille, mutta liialla
kiirehtimisellään vain hidastutti häntä.

"Sinä taitamaton poika!" huudahti äiti iloisesti nauraen ja tyrkkäsi
hänet pois luotaan. "Näinkö sinä osaat auttaa naisväkeä! Mutta opithan
siihen."

Renki kehotti hevosta, ja rattaat vierivät pois. Florian seisoi kauan
ja katsoi heidän jälkeensä, sitten hän sulki veräjän ja nojasi sitä
vastaan.

Mylläri astui hänen luokseen. "Oletpa jo aika liuhka", sanoi hän,
"näyttää kuin et osaisi lukea viiteen, mutta luetkin sataan asti.
Olisinpa lyönyt vetoa, ettei sinulla ole minkäänlaisia kosimistuumia,
mutta olisin joutunut tappiolle. No niin, olen tehnyt mieliksesi ja
sallinut äidin ajaa Reindorferiin."

"Kiitän siitä tuhannesti, isä."

"Ei mitään kiittämistä ... en voi sanoa, että olisit tehnyt hullusti,
ja tähän asti kaikki on järjestyksessä. Mutta minun täytyy sanoa
suoraan, etten luule tyttöä sinulle annettavan. Reindorferin kanssa en
ole koskaan ollut hyvissä väleissä, parasta on valmistautua kieltoa
vastaanottamaan."

"En tiedä, kuinka sen voisin sietää. Järkevään ja rehelliseen
yritykseen ei kukaan odota itsepäistä vastustusta."

"Ole ymmärtäväinen, äläkä tee asiaa kipeämmäksi kuin se on. Kuka
tietää, mitä hyötyä siitä on? Kun sitoo itsensä niin nuorena, saattaa
helposti tulla katumus jäljestä. Voit varmasti löytää toisenkin, katso
ensin ympärillesi ja valitse sitten. Ken niin tekee tapaa parhaimman,
eikä sellainen vaali tuota mitään tuskaa. Vai mitä luulet?"

"En luule mitään. Jos se on sinun mielipiteesi, olet turhaan kuluttanut
aikaa selittääksesi sitä minulle. Kunnon tyttöjen välillä ei liene
kovinkaan suurta erotusta, ja minä en halua muita."

Florian oli keskustelun aikana katsonut tähän asti suoraan maahan. Nyt
hän nosti katseensa ja huomasi, että isä oli äänetönnä poistunut. Hän
kiirehti myllärin jäljestä, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Isä, sinä
puhut niinkuin olisi ratkaistu asia, etten minä saa Leenaa. Onko se
sinun luulosi vai tiedätkö sinä jotakin?"

"Mitä minä tietäisin? Mutta kun sinä pidät aivan varmana, etteivät he
hylkää tarjottua sukulaisuutta, olen minä tahtonut valmistella sinua,
ettei mahdollinen kielto sattuisi iskuna päähäsi."

"Mitä hyötyä sellaisesta valmistamisesta on? En voi kuitenkaan
edeltäpäin harkita, kuinka menettelen, jos näen onneni kokonaan
tuhoutuneen. Se nähdään sitten, kun äiti palaa; jos hän tuo pahan
sanoman, mitä silloin teen, lankeaa luonnostaan."

Mylläri lähti päätään pudistaen astumaan puutarhaa kohti.

Hän käyskeli siellä kasvisarkojen välissä. Oli tullut helle. Hiekka ei
narissut, vaan tomusi hiljaa hänen askelissaan. Lehdet eivät
liikahtaneet, lukuunottamatta muutamia, joiden alla koppakuoriainen
tahi mato piilottelihe. Kukkaset säästivät tuoksunsa itselleen. Oli
niin äänetöntä ja hiljaista. Mutta mylläristä tuntui, ettei tämä
vaiteliaisuus johtunut viattomuuden tietämättömyydestä, vaan
paheellisuuden kokemuksesta, joka ei halua haastella salaisuuksiaan;
oli kuin hiljainen salaperäisyys vallitseisi kaikessa ja olisi kaiken
takana tässä maailmassa.

"Kyllä hän sen unhottaa", sanoi hän. "Pojassa lienee jonkun verran
minunkin luonnettani? Hän ei liene tullut yksinomaan äitiinsä, joka,
yhden kerran kiinnyttyään, antoi itsensä jaloin tallata! En häntä
suinkaan kauniisti kohdellut, mutta kun minä olin köyhä ja hyljätty,
hän aina tuli jälleen luokseni, tuo uskollinen sielu. Pojalle en
toivoisi hänen luonnettaan, sillä silloin olisi vaikea arvata, kuinka
tämä päättyy!"

Hän tunsi vilunväreitä, vaikka oli samanlainen helle kuin äskenkin.




X.


Myllärin rattaat olivat kääntyneet Reindorferin pihaan ja muhkea emäntä
laskeutui niiltä alas.

Vanha Reindorfer ja Magdaleena tulivat rehusuojasta.

"Vesihaudan myllärin emäntä!" kummasteli vanhus. "Mitä asiaa hänellä
on?"

Magdaleena oli punastunut, silitti esiliinansa vasemmalla kämmenellä ja
hymyili itsekseen.

"Juokse äidin luo ja sano, kuka tulee, että hän tietää panna pannun
tulelle."

"Hyvä päivä!" sanoi myllärin emäntä. "Kuuma ilma tänään."

"Kuuma on", vastasi Reindorfer ja meni jälleen heinälatoon.

Myllärin emäntä seurasi edellä juoksevaa tyttöä.

Magdaleena jätti oven jälkeensä puolittain auki ja kuiskasi kiireesti
äidilleen: "Vesihaudan myllärin emäntä on täällä, isä arveli että
tarjoaisit kahvia."

"Pane tulelle", sanoi Reindorferin emäntä, nousi ja astui vierasta
vastaan.

"Hyvä päivä!" huusi myllärin emäntä keittiöstä.

"Hyvä päivä!" vastasi Reindorferitar. "Käykää sisään!"

Myllärin emäntä astui sisään koputettuaan ensin oveen, jonka
Reindorferin vaimo oli vetänyt kiinni. "Hyvää päivää huoneeseen! Tänään
on kuuma!"

"Niin että on aivan nääntyä... No, tee tulta lieteen!" sanoi äiti
Magdaleenalle.

Tyttö hiipi hiljaa keittiöön sivuuttaen myllärin emännän, joka
merkitsevästi hymyillen nykäisi häntä hameesta.

Magdaleena meni lieden luo ja alkoi sytyttää tulta, ja se kiinnitti
hänen huomionsa kokonaan, ettei hän tullut kiinni painaneeksi kamarin
ovea, joka jäi puoleksi auki.

Kamarissa sanoi Reindorferin emäntä: "Miksi et istu, myllärin emäntä?"

Myllärin emäntä oikaisi hamettaan ja istuutui sitten rahille. "Että en
veisi teidän unianne", sanoi hän.

"Tänne tulosi ihmetyttää minua. Miehemme eivät tahdo tietää toisistaan,
siksi mekään emme ole puhelleet keskenämme. Sinulla on varmaankin joku
tärkeä asia."

"Kyllä se saadaan kuulla, sillä enhän voi sinulta salata tuloni syytä.
Tulee se julki. Mutta kaikki ajallaan järjestyksessä." Hän kuivasi
hikeä otsaltaan. "Kyllä nyt on lämmin".

"Aivan tukahduttava".

"Mutta siitä tulee hyvä vuosi."

"Suotava olisi, näinä huonoina aikoina."

"Niin, huonothan ne nyt ovat ajat ... kyllä sen huomaa, vaikka hoitaisi
talouttaan kuinka tarkasti. Ennen oli parempi, mutta tuleehan tuota
kunniallisesti toimeen nytkin, voipipa rahtusen säästöönkin panna.
Niin kai se on teilläkin?"

"Jumalan kiitos, en voi valittaa, että olisi huonommasti!"

"Me olemme saaneet hyvin myydyksi."

"Niin mekin."

"Emmekä ole huonosti ostaneetkaan."

"Luulen, ettei meitäkään ole voitu pettää."

"Olemme ostaneet kaksi hevosta, jotka todella ovat hintansa arvoiset.
Ja liinakangasta ... sanon sinulle, etten minä olisi ottanut
kehrätäkseni kuitenkaan siihen hintaan! Mutta mitä turhista jutuista,
Jos siitä asiasta, jonka tähden olen täällä, tulee tosi, niin on meillä
kyllä tilaisuutta haastella näistä ja me saatamme vasta usein
mielihyvällä kertoa ja näyttää toisillemme, mitä olemme hankkineet
kotiimme. Tahdon edeltäpäin sanoa, että paitse sitä erityistä etua,
jonka Jumala on myllyn muodossa antanut toiselle perheelle, me olemme
niin tulojen kuin taloudenkin puolesta aivan toistemme tasalla ja
sopisimme erinomaisesti yhteen."

"Olet oikeassa, myllärin emäntä, sillä taloudenhoidossa ei minua kukaan
voita. Mutta mitä tarkoitit yhteensopimisella?"

"Tarkotan, että kaiken typeryyden pitää kerran loppua, sitä suuremmalla
syyllä, kun sen lopettamisella alamme hyvän rakentamisen. Ja
tyhmyyttähän se on, etteivät meidän miehemme voi sietää toisiaan."

Reindorferin emäntä katsahti tuskaisesti ylös, sitten antoi hän
katseensa painua ja sanoi hiljaa: "En tiedä."

"Mutta minä tiedän", sanoi myllärin emäntä sitä äänekkäämmin: "Ja niin
totta kuin tässä istun, ajan minä pian ukoltani kaiken vihamielisyyden,
ja sinä, rakas naapuri, saat koettaa tehdä samoin omalle miehellesi,
sillä sellainen elämä kuin tähän asti ei enää kelpaa! Sanon myöskin
miksi ei: Tavallisesti vanhat ovat nuorien hyvänä esikuvana, mutta
joskus nuoretkin antavat hyvän esimerkin vanhoille, ja vaikka meidän
vanhukset eivät voi sietää toisiaan, on nuorien välillä sitä suurempi
hellyys."

"Kenen?" huudahti Reindorferin vaimo äkkiä.

"No vielähäntä kysyt, puhunhan niin selvästi, että sinun pitäisi
ymmärtää. Ketä muita tarkottaisin kuin teidän Magdaleenaa ja meidän
Floriania? He rakastavat toisiaan, ja minä olen saapunut puhumaan
heidän puolestaan ja sopimaan ajasta, jolloin annamme heidän mennä
kristilliseen liittoon."

Reindorferin emäntä oli muuttunut kalman kalpeaksi. "Jeesus Maria!"
huudahti hän ja painoi molemmin käsin otsaansa.

"Hyvä Jumala!" huudahti myllärin emäntä kohoten istuimeltaan; "mikä
sinulla on, Reindorferitar?"

Magdaleena pilkisti keittiön ovesta. "Juokse pian noutamaan isääsi!"
sanoi vieras hänelle.

Tyttö kiirehti ulos.

Reindorferin emäntä katsoi vieraaseensa, joka seisoi hänen edessään, ja
tarttui hänen molempiin käsivarsiinsa kyynärpäiden yläpuolelta. "Ja
miehesi, mylläri, onko hän sallinut sinun tulla tänne sitä varten?"

"Kysytkö vielä! Eihän se ilman hänen suostumustaan hyödyttäisi mitään."

Talonpojan vaimo hiveli kerta toisensa jälkeen tukkaansa, joka riippui
hajallaan ohimoilla. "Hän salli sen", kuiskasi hän itsekseen, "hän,
joka ... oi, jospa hän olisi minut jättänyt aina niin yksin kuin nyt!
Taivaan isä, minua ei miltään säästetä, ei miltään!" Kouristuksen
tapaiset väristykset tärisyttivät häntä.

Vanha Reindorfer tuli nyt sisään Magdaleenan seuraamana.

"Mistä on kysymys?" tiedusti hän.

Vaimo ojensi toisen käsivartensa Magdaleenaa kohden ja sanoi:
"Vesihaudan myllärin Florian tahtoo naida hänet!"

Talonpoika katsoi kauhistuksissaan vuorotellen jokaista läsnäolijaa.

"Voi, jos olisit sallinut minut lähettää hänet kotoa pois!" nyyhkytti
vaimo. "Voi, jos olisit sallinut minun lähettää hänet pois!"

Reindorfer astui silloin hänen luokseen ja sanoi levollisesti: "Älä ole
niin kummallinen ja hämmästynyt, voitaisiinhan luulla että siinä on,
ties taivas, vaikka mitä takana! Minä en vain käsitä, kuinka mylläri
voi päästää vaimonsa tällaiselle asialle, kun hän tietää, että minun ja
hänen täytyy aina olla toistemme vihamiehiä. Mutta eihän muuta tarvita
kuin sanotaan: Kiitoksia paljon tarkotetusta kunniasta, mutta siitä ei
tule mitään. Nuoret saavat unohtaa toisensa, ja sillä on asia
ratkaistu."

"Ratkaistu? Kuinka se niin voidaan ratkaista?" sanoi myllärin
vaimo kiihtyneenä. "Otan varteen jokaikisen sanan, jos sinä,
Reindorfer, voit esittää syyn kieltoosi; olisihan mahdollista, että
siinä on hiven tervettä järkeä. Mutta kun itsepäisesti ja järjettömästi
asetutaan estämään kahden nuoren ihmisen elämän onnea, sitä en voi
vastaansanomatta kuunnella. He sopivat yhteen kaikin puolin niin hyvin
ijän kuin mielenlaadun puolesta, kummankaan suku ei ole etevämpi
toistaan, eikä minun kosimistarjoukseni pitäisi olla halveksuttava,
minun mielestäni pitäisi sen sinulle kelvata. Ja tuo vihamielisyys
sitten sinun ja mieheni välillä! Luulisi sinussa olevan sen verran
kristillistä mieltä, että luovut siitä, unohdat sen, varsinkin kun
toiset saisivat sen tähden syyttömästi kärsiä! Ole siis ymmärtäväinen
ja harkitse paremmin, ethän voine vastustaa oman lapsesi onnea."

"Puhut paljon samalla hengähdyksellä, myllärin vaimo", sanoi
Reindorfer, "ja vaivaat itseäsi turhaan, tässä ei mikään harkinta auta;
usko minua, minä teen niinkuin täytyy tehdä."

Myllärin vaimo löi käsiään yhteen. "Laupias taivas, mutta oletko sinä
sellainen visapää! Mutta odotahan, niin vähällä et minua tyydytä, me
puhumme vielä asiasta jonkun kotvan. Sano minulle kuinka voi
vuosikausia kantaa kaunaa lähimäistään vastaan ja jatkaa sitä vielä
sittenkin kun sekä vastustajan lapsen että omankin täytyy siitä
kärsimystä saada! Sano se, minä pyydän!"

Reindorfer puhalsi pidätetyn hengityksen hampaiden välitse ja sanoi
sitten: "Minä pyydän sinulta, myllärin vaimo, että lopetat turhan
puheesi! Kun teitä, naisväkeä, voi taivuttaa mihin hyvänsä, kun vain
osaa käyttää kieltään eikä vähällä hellitä, niin te luulette samalla
tavalla voivanne muuttaa miesten päätöksiä. Mutta se on erehdys. Ken on
mies, hän pysyy sanassaan ja toimii sen mukaan."

"Sittenpä nähdään! Mutta jos tahdot seurata hyvää neuvoa, niin kuule jo
tänä päivänä, mitä minulla on sinulle sanomista, ja anna siihen järkevä
vastaus, muutoin tulen minä jälleen huomenna, ylihuomenna ja joka
päivä, kunnes sen vihdoinkin saan."

Reindorfer katsoi vakavasti myllärin emäntään. "Sen sinä jätät
tekemättä! Miehesi tiesi varsin hyvin, ettei sinun tänne tulosi mitään
hyödytä, ja hän olisi todellakin voinut sinulta sen vaivan säästää.
Kysy häneltä omantuntonsa nimessä, voinko minä toisin menetellä!"

"Minä en aijo säästää kysymyksiä, ja saat uskoa, että jos minä huomaan
hänessä syyn teidän kieroon väliinne, niin täytyy hänen ensiksi ryhtyä
hyvityspuuhiin. Huomenna sanon sinulle, mitä olen aikaansaanut!"

"Älä ole tungettelevainen, myllärin vaimo. Sinä puhut umpimähkään
niinkuin sokea väreistä. Sanon, että kysymys on nyt lopullisesti
ratkaistu, minä en tahdo siitä enää kuulla. Pidän sinua arvossa, enkä
ole muutoin töykeä, mutta jos tulet vielä tätä asiaa puhumaan, täytyy
minun näyttää sinulle ovi saadakseni olla rauhassa."

Myllärin vaimo kääntyi hänestä loukkaantuneena.

"Älä pahastu", virkkoi Reindorfer, "se on sanottu siksi, että
tietäisit, kuinka asiat ovat. Älä ajattele sitä enää, ja minä luulen"
-- hän katsoi kysyvästi Magdaleenaan -- "että kahvi on jo valmista,
älkää antako sen jäähtyä."

"Minä kiitän. En tahdo mitään. Niin kauan kuin välimme ovat tällaiset,
ei minulle teillä mikään maistu. Jumalan haltuun!"

Hän meni ja Magdaleena saattoi häntä rattaille asti.

Niiden luona hän katsoi tytön kyyneleisiin silmiin, siveli hänen
poskeaan ja sanoi: "Lapsi parka, älä anna heti rohkeutesi lannistua.
Minä en puhunut turhia, ulosviskaamista en lainkaan pelkää, minä tulen
kohta takaisin. Mutta ole sinäkin ymmärtäväinen, älä väsy kyselemästä,
miksi sinä ja Florian ette saa toisianne. Jumalan haltuun nyt, rakas
lapseni."

Rattaat vierivät pois.

Reindorferin emäntä väänteli kamarissa käsiään. "Nyt se tulee ilmi!"
tuskitteli hän, "sen täytyy tulla ilmi, sitä ei voida enää salata!"

"Miksi ei?" kysyi talonpoika. "Nyt on sopiva aika lähettää tyttö pois
kotoa. Minä takaan, että hänet voidaan ilman pelkoa lähettää
palvelukseen kaupunkiin. Ja sen varalle, että hänen lähettämisensä
syytä alettaisiin kysellä, on hyvä selitys olemassa; tämä rakkaussuhde
ei meitä miellytä, nuorten täytyy erota."

"Olet oikeassa, Josef. Mutta ajattele, että ennenkuin tämä tuuma
ehditään toteuttaa, voivat ihmiset sekaantua asiaan ja tehdä
kysymyksiä, ja jos tyttö itse ei saa mitään rauhaa, vaan kysyy syytä
sinulta itseltäsi...?"

"Sitä en tahtoisi", mutisi Reindorfer epäröiden, "en voisi valehdella
hänelle vasten kasvoja, enkä olisi velvollinen muiden syntien tähden
kiusaa kärsimään! En soisi hänen kysyvän. Niin, minä en voisi."

Hän kääntyi ja meni.

Reindorferin vaimo oli yksin ja katsoa tuijotti eteensä. Hän tunsi
itsensä hyljätyksi, mutta oli kuin huone olisi kuitenkin niin täynnä,
ettei pieninkään raittiin ilman henkäys päässyt sinne, hänen
ahdistettuun rintaansa ei voinut saapua minkäänlaista virkistävää
tuulahdusta. Häntä tuntui niin raskas paino rutistavan, ettei hän
voinut kohota istuimeltaan eikä pienimmälläkään tavalla karttaa sitä,
minkä nyt täytyi tapahtua. Ja jos tämä pannassaolo jatkuisi, jos hänen
täytyisi nähdä kuinka häväistys häväistyksen, tuska tuskan jälkeen
saapuu tuosta ovesta ja tapaa hänet näiden seinien välissä, jotka
voivat todistaa häntä vastaan, -- silloin hänen ajatuksensa varmaan
sekaantuvat ja uhkaava kurjuus tapaa hänet kyllä kotona, mutta ei
täydessä järjessään.

Nyt joku saapui...

Hän tunsi keveät, joustavat askeleet. Hän hengitti raskaasti ja oli
liikkumatta.

Ovea raotettiin; Leena varmaankin katsoi sisään ja vetäytyi pois
luullen äidin nukkuvan.

Ja hän ei katsonut ovelle -- ei, hän ei katsonut. Mikä oli tullut
tämänpäivän ja huomisen välille ja iski syvimmän haavan? Hän tiesi sen
nyt ja sanoi itsekseen:

"Sinä et voi koskaan katsoa lapsesi silmiin!"

Ja hän kätki kasvot käsiinsä ja itki katkerasti. Sulku oli särkynyt,
sydän murtunut, mutta ajatusvoima oli pelastettu!

Kaupungeissa lienee paljon ihmisiä, joiden ymmärrys on pelastettu
samalla tavalla, niin että he ovat tulleet entistä viisaammiksi, oikein
arvokkaita ihmisiä! Niin, Reindorferin emäntä oli myöskin arvokas,
mutta epäilemättä onneton!

       *       *       *       *       *

Myllärin emäntä oli saapunut kotiin. Hän yritti nauraa puhuessaan
vastaan rientävälle pojalleen: "Sinun täytyy vielä olla kärsivällinen;
vaikka olinkin innokas, täytyi minun jättää työni keskeneräiseksi.
Huomenna minä jo jatkan taas!" Mutta miehensä hän otti sivulle ja
sanoi: "Tiedätkö, isä, Florianille en voi sitä puhua, mutta
Reindorferit ovat ihmeellistä väkeä. Jos olisin pyytänyt heidän
tytärtään paholaisen omaksi, he eivät olisi voineet enempää pahastua."

"Sanoinhan minä sen."

Mylläri olisi halunnut tietää, mitä ne siellä sanoivat, mutta hän ei
uskaltanut kysyä, koska pelkäsi, että häneltä kysytään.

Hän alkoi selailla kirjotuspöydällään olevia papereita, hän syventyi
niihin, hänen täytyi laskea.

Myllärin vaimo puistalti päätään ja meni ulos. Hän tahtoi katsoa
poikaansa, mutta tämä ei voinut kuohuvine tunteineen pysyä kotona.

Florian oli huomannut, että äidin nauru oli teeskentelyä ja ettei hän
tahtonut vastata pojalleen. Kun hän oli jättänyt hänet, hän tunsi
suurta rauhattomuutta.

"Tässä ei ole kaikki oikealla tolalla!"

Nämä sanat sanottuaan hän astui pihamaalta metsään. Hän halusi joltakin
korkealta paikalta katsella myllyä ja surujen paljoutta; hän kenties
näkisi ne vähäpätöisinä jalkojensa alla, kun hänellä siellä ylhäällä
oli edessään suuri pala kaunista, suurta maailmaa, johon hän tunsi
kuuluvansa! Kenties hän kulkisi kuusikon läpi ja kääntäisi selkänsä
myllylle ja kaikille suruille, jos siellä metsän reunassa tapaisi...

Kenties!




XI.


Kun Reindorfer oli lähtenyt vaimonsa luota, meni hän puutarhaan. Siellä
hän istuutui lehtimajaan, jossa oli kahdeksantoista vuotta sitten
istunut.

"Tuo tyttö minua kovin säälittää", sanoi hän, "ja kun katson vaimooni
ja näen, että hän on riutuneempi kuin minä, silloin palaa väkisinkin
mieleeni aika, jolloin hän oli minulle kaikkia muita rakkaampi tässä
Jumalan luomassa maailmassa. Hän ei ole saanut elämältä kovin paljoa
hyvää, ja sellaisessa tapauksessa ihminen usein uskoo, että hän voi
onnekseen kerran maistaa kiellettyä hedelmää, ja niin hän saa kärsiä
vaikeat seuraukset. Olisi kyllä ollut parempi, jos olisin sallinut
lähettää lapsen pois kotoa. Mutta ihmiset olisivat sitä ihmetelleet,
eikä oikeaa syytä olisi voitu sanoa. Ihminen ei yleensä ole paljoa
etevämpi eläintä; hän voi kuitenkin hävetä, mitä eläin ei voi.
Sentähden tyttö sai jäädä kotiin, eikä nyt lakkaa ihmettely, miksi emme
häntä antaneet myllärin pojalle! Mutta eihän sovi naittaa sisaruksia
keskenään, ei se ole hyvä eläimissäkään, sillä se pilaa rodun, niinkuin
jokainen karjanhoitaja tietää. Ja siksi ihminen sitä kammoo, sillä
kaikki luonnon tarkotusta vastaamaton kauhistuttaa häntä. Mutta siihen
hän on tottunut havaintoja tekemällä eikä itsestään, sillä kaikkialla
meidän ympärillämme on toki enemmän järkeä kuin mitä me voimme
elämäämme sovittaa."

Hän oli noussut ylös ja käveli puiden välissä.

"Toivoisin, että ihminen häpeäisi enemmän roistomaisuuksiaan kuin
heikkouksiaan, silloin hän ei niin usein heikkouksiensa häpeämisen
tähden tulisi roistoksi. Tuo kirottu mylläri olisi voinut estää, ettei
asia olisi mennyt niin pitkälle, että kaikki säikeet olisivat vähällä
katketa. Ja nyt ovat niin hyvin verkon kutojat kuin nekin, jotka eivät
ole kutoneet, lujasti kiinni ja valmiina hyökkäämään toisiansa vastaan
kuin hyönteiset."

Hän seisoi erään puun oksan luona, jossa liehui hämähäkin verkko, jonka
keskellä verkon omistaja uisteli ankarasti toisen, verkkoa raastavan
hämähäkin kanssa.

"Kaikki taistelevat ja sotivat toistensa kanssa lajinsa mukaan."

Hän jatkoi kävelyään.

"Jos siitä kaikesta näkisi lopun, niin olisi se oikein! Loppu on aina
alkua ja jatkoa parempi, sillä lopussa on koko asia valmiina edessämme,
silloin voidaan tietää, mitä se sisältää sekä saadaan siitä varotusta
ja oppia. Mutta jatkuvassa kilvoituksessa saa itse olla pyörteen
keskellä, huomaa kulkevansa mukana, mutta ei tiedä mistä ja mihin. On
kuin onnettomuus olisi pitänyt lepoaikaa ja nyt tekisi uuden
hyökkäyksen, ja silloin yksi ryömii luihuna syrjään, toinen on
epätoivon tuskissa, nuo kaksi eivät tiedä mitään siitä, mitä heille
tapahtuu, enkä itsekään ole selvillä, olenko tähän saakka menetellyt
oikein vai enkö. Olen kuitenkin tehnyt, mitä piti tehdä ja saatoin
tehdä, mutta kaikella varovaisuudellani ja hyvillä aikeillani en ole
saanut enempää aikaan kuin toisetkaan, jotka ovat pysyneet syrjässä ja
antaneet asian kehittyä ja versoa minkä suinkin voi. Niin lienee
pitänytkin tapahtua! Emme voi mitään sen estämiseksi, minkä täytyy
tulla! Jumala tietää, mitä tästä tulee, minä kuljen kuin sokkona!"

Hän kulki taas oksan ohitse, jossa hämähäkin verkko nyt liehui
revittynä ja hyljättynä.

"Kas vain! Niistä ei kumpikaan ollut kylliksi vahva toista syödäkseen.
Molemmat kai makaavat nyt ruohossa pahoin runneltuina. Teille tapahtui
oikein! Syökää itikoita, siihen teillä on oikeus, mutta eläkää
sovinnossa keskenänne. Miksi eivät eläimet ja ihmiset ymmärrä sitä? Jos
mylläri vielä kerran lähettää tänne vaimonsa, saa hän minulta toiset
terveiset."

Hiekkapolku narskui. Reindorfer kääntyi sinnepäin, ja Magdaleena seisoi
hänen edessään. Talonpojan otsalle vetäytyi syviä kurttuja.

"Mitä tahdot?"

"Puhua kanssasi, isä."

"Paljon mahdollista. Minulla ei kuitenkaan ole halua kuulla eikä
vastata."

"Oi, älä aja minua pois, vastaa minulle! Olen rehellinen sinua kohtaan,
sinäkään et saa pettää minua! Katso, myllärin vaimo luulee, että jos
hän sinua lakkaamatta ahdistaa, kysyy ja haastaa, haastaa ja kysyy, hän
lopulta voittaa tarkotuksensa. Ja hän on neuvonut minua, että tekisin
samoin. Mutta minä tunnen sinut paremmin. Minä olen rohkaissut mieleni
ja tahdon tänä päivänä, tällä hetkellä, puhua kanssasi, kerran vain, en
useammin. Minä tiedän, että sinulla on syy kieltoosi, tiedän sen aivan
varmaan ja minua pelottaa, sillä sinä et tee sitä vähäpätöisen syyn
tähden. Jos olisi kysymys pikku asioista, olisit sinä löytänyt tuhansia
vastaväitteitä, mutta kun et ainoatakaan esittänyt, näyttää kysymys
sitä vakavammalla. Mutta minun täytyy saada tietää, miksi näin
menettelet, sillä se koskee elämäni onnea. Ja kun se minulta
kielletään, on oikeus ja kohtuus, että minulle selitetään ne pakottavat
syyt, jotka eivät salli päätöstä muuttaa. Sinua voi kammottaa se, mikä
ei minua kammota. Sinä voit tehdä vääriä päätöksiä, missä minä arvaan
oikeaan. Sano siis, miksi sanot ei, minkätähden minä en voi saada
Floriania!"

Reindorfer huokasi syvään. "Minä säälin sinua, mutta, niin totta kuin
elävä Jumala on taivaassa, menettelyni ei johdu itsepäisyydestä. Usko
minua, sinun täytyy jättää hänet!"

"Minkätähden, sano, minkätähden?"

Reindorfer puisti päätään. "En voi, minä en voi, tyttö!"

"Isä!" huudahti Leena rukoillen.

Isä hengitti raskaasti.

"Sinun täytyy sanoa se minulle", jatkoi Leena kiihkeästi. "Minä olen
sinun vallassasi, se on totta, mutta minä tunnen sinut, sinä et soisi,
että minä ajattelen sinun tekevän itselleni vääryyttä. Sinuun, juuri
sinuun minä luotan; silloinkin, kun olet kova, uskon, että sinun täytyy
sellainen olla. Kun niin teen, kun olen kylliksi vanha sinua
käsittääkseeni ja ymmärtääkseni, niin sano syysi, vieras ei kysy sitä
sinulta, olenhan sinun lapsesi!"

"Jospa olisit minun lapseni", änkytti vanhus kyynelsilmin; "silloin
olisi kaikki hyvin!"

"Olenko sitten ottolapsi?"

"Et, -- sinä olet vaimoni tytär."

"Mutta en sinun? Hyvä Jumala! ethän tarkottane, että äitini on
rikkonut..."

Reindorfer tuijotti häneen kangistunein katsein.

"Jeesus, Maria! Minun maailmassa olemiseni on siis rikos!"

Hän heittäytyi lehtimajan rahille. Reindorfer astui hänen luokseen, ja
tyttö nyyhkytti nyt hänen povellansa. Koko hänen olentonsa värisi ja
vääntyi tuskasta ja hän toisti lakkaamatta sanoja: "Älä ole vihainen,
oi, älä ole vihainen!" Vanha mies siveli värisevillä käsillään tytön
kyyneleisiä poskia ja hänen omat kyyneleensä valuivat neidon runsaille
kutreille.

Magdaleena lakkasi äkkiä nyyhkimästä, työnsi Reindorferin vähän
loitommaksi, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi: "Mutta kuinka
oikeastaan on ja kuinka voin sen yhteen sovittaa, -- sinä et ole
koskaan antanut minun huomata sitä, etkä tee sitä nytkään minua
loukatakseni; miksi siis kielsit, etten minä saa Floriania?"

Kirkkaat hikipisarat helmeilivät Reindorferin otsalla, hän pyyhki ne
pois hihallaan ja sanoi: "Olen jo liian paljon sanonut, liian paljon,
anna jo olla, älä kysy enempää!"

"Kun tiedän yhden, sano minulle toinenkin. Olen vielä käsissäsi ja sinä
voit johtaa minua. Älä hylkää minua näinä vaikeina hetkinä, jolloin en
tiedä, mihin kääntyisin. Älä tee sitä, älä anna hurjien ajatusten
herätä minussa. Jos voit saada minut varmuuteen, puhu, ennenkun se on
myöhäistä! Minä kysyn vielä, miksi en saa häntä, jota sinä et tahdo.
Vastaa minulle, muuten minä voisin saada halun noudattaa omaa tahtoani
kysymättä Jumalan tahi ihmisten mieltä!"

"Jeesus! Tyttö, älä puhu niin jumalattomasti, se ei ole kristillistä,
se on pakanallista!"

"Sano minulle toinenkin!"

"Toinenkin, hyvä Jumala, toinenkin! Kuinka voit sanoa sen? En voi antaa
suostumustani, ja se ei voi tapahtua, -- älä kauhistu, lapsi, -- mutta
sinulla ja Florianilla on _sama isä_!"

Magdaleena säpsähti; hän kalpeni huulten äärimäisiin rajaviivoihin
asti, katsoa tuijotti hetkisen äänetönnä eteensä, tarttui sitten vanhan
miehen käteen ja sanoi hiljaa: "Hyvä, olet oikeassa! Sinä ajattelet
aina kunniallisesti ja rehellisesti. Kiitän sinua!"

"Leena, Leena!" huusi vanhus. "Älä tuijota noin, itke mieluummin, minä
autan sinua siinä. Itke vielä kerran!"

"Ei!" sanoi Magdaleena, hiveli verkkaan otsaansa kädellään ja riensi
pois.

"Ole ymmärtäväinen, tyttöni, ole ymmärtäväinen!" huusi Reindorfer ja
ehätti pari askelta hänen jälkeensä, mutta hänen polvensa vapisivat ja
hän luopui aikeestaan tavottaa häntä. Hän tunsi äkkiä seitsemänkymmenen
ikävuoden painon, ja se tuska, jota oma raihnaisuutensa hänessä
Magdaleenan tähden herätti, osotti hänelle selvästi, kuinka rakas tuo
tyttö oli.

"Hänen olisi pitänyt olla minun oma lapseni", sanoi hän surullisesti.
Hän astui puutarhasta ja katseli pihamaalla ympärilleen. Maantielle
johtava veräjä oli auki. Hän astui siitä maantielle.

"Kun vain hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi", mutisi hän mennessään.

Ylhäällä kuusikon reunassa Florian istui pehmeällä ruoholla ja katseli
Reiudorferin taloa.

Kuu nousi juuri. Yö näytti tulevan niin kaunis kuin konsanaan saattoi.
Kunpa sitä olisi edes huomattu! Mutta ilma oli edelleenkin helteinen,
taivaanrannalle kokoontui synkkiä pilviä ja odotuksen hiljaisuus
vallitsi kaikkialla luonnossa. Nuorukainenkaan ei näyttänyt sitä
huomaavan.

Hän vavahti äkkiä, -- joku astui tänne mäenrinteelle johtavaa polkua.
Hän uskalsi tuskin luottaa silmiinsä. Hän nousi ylös. Hänen mielensä
riemastui; epävarma toivo toteutui, Magdaleena tuli. Mutta Florian
katsoi häneen melkein peljäten; tyttöä ei jouduttanut lempivän
innostus, hän riensi katuvan tuskaisella kiireellä mäkeä ylös. Florian
kuuli hänen raskaan hengityksensä, ja nyt tyttö seisoi jo hänen
edessään kalmankalpein poskin, palavat silmät tuijottaen häntä kohden.

Nuorukainen otti ehdottomasti askeleen taaksepäin.

Magdaleena hymyili surullisesti. "Ojenna kätesi minulle", sanoi hän, ja
nuorukainen tarttui hänen käteensä; se tuntui kylmältä, kuolleelta.

"Minä tiedän nyt, miksi emme voi emmekä saa yhteen mennä", lausui hän
kaiuttomasti. "Sinullakin on oikeus tietää se. Minä olen äitini
aviokunnian tahra enkä ole Reindorferin tytär."

"Pyhä äiti anna! -- Mutta miksi sitä niin tuskailet ja kerrot minulle,
mitä se minuun koskee?"

Magdaleena tarttui kiihkeästi hänen molempiin olkapäihinsä ja hänen
koko olentonsa vapisi niin, että Florian vapisi mukana.

"Sinä olet minun veljeni!"

Florian huudahti kauhistuksesta ja työnsi hänet pois luotaan. Hänestä
tuntui kuin hänen oma jähmettynyt katseensa olisi tuijottanut häntä
vastaan tytön silmistä. Häntä värisytti nähdessään toisen seisovan
siinä hänen näköisenään ja niin läheisenä sukulaisena.

Vielä kerran, viimeisen kerran, hän tahtoi kiinnittää silmänsä neitoon
ja ajatella mikä tämä oli hänelle ollut, mutta silloin tuska valtasi
hänet niin että hän heittäytyi ruoholle ja itki ääneen.

Magdaleena laskeutui hänen viereensä polvilleen ja laski hiljaa kätensä
hänen käsivarrelleen. "Flori", sanoi hän, "itke vahvasti! Toivoisin,
että minäkin voisin itkeä. Itke vahvasti, se helpottaa. Ole sitten
ymmärtäväinen, ole minulle kunnon, rakas veli!"

Florian nousi ylös. "Älä sureksi minun tähteni. Luulen, että surut pian
kadottavat kaiken vaikutuksensa minuun. Mutta sinua Jumala siunatkoon
ja varjelkoon nyt ja aina, sinua, sisartani, joksi minun nyt täytyy
sinua kutsua!" Hän veti tytön povellensa ja heidän huulensa koskettivat
toisiaan nopeasti ja arasti.

"Hyvästi!"

Florian lähti nopeasti ja hävisi metsän hämärään.

"Hyvästi!"

Magdaleena kääntyi ja kulki hitaasti Reindorferin taloa kohden.

Äkkiä tarttui jokin hänen vaatteeseensa. Se oli orapihlaja.
Hän pysähtyi ja irrotti hameeensa pensaan piikistä sekä huomasi
silloin, että kaikki kukkaset olivat varisseet pois. "Onko sinunkin
kukkimis-aikasi jo mennyt?" sanoi hän. "Pian se kului meiltä
kummaltakin. Siksikö pidätit minut tahtoen minua lohduttaa? Sinä
kenties suret kukkiasi niinkuin ihminen kadotettua onneaan. Me olemme
perin häviölle joutuneita, me kumpikin."

Hän veti hyväillen yhtä oksaa käsiensä läpi ja jatkoi sitten kulkuaan.

       *       *       *       *       *

"Missä olet ollut?" kysyi myllärin vaimo, kun Florian astui keittiöön.
"Hyvä Jumala, miltä sinä näytät?"

Nuorukainen oli irrottanut kaulaliinansa; hiukset riippuivat hajallaan
hänen kalpeiden kasvojensa ympärillä.

"Miltäkö näytän? Olisipa ihmeellistä, jos toisenlaiselta näyttäisin!
Minun pitää jotakin isältä kysyä. Tule sinäkin sisään, saat sen
kernaasti kuulla!"

He astuivat yhdessä kamariin.

"Tulitko vihdoinkin kotiin?" virkkoi mylläri.

"Tulin, ja aivan toisenlaisena kuin läksin. Nyt minä tiedän itsekin,
etten minä voi ikipäivinä saada Reindorferin Magdaleenaa. Mutta kun
tahdon mielelläni saada täydellisen varmuuden, siksi kysyn sinulta,
oletko tietänyt, että hän on minun sisareni?"

Myllärin pää painui alas, aivan rintaa vastaan.

"Herrani ja Luojani!" huudahti myllärin emäntä ja käänsi kyyneleiset
silmänsä poikaa kohden, "siksi he ovat niin toistensa näköiset! Minua
on sinun kevytmielinen jumalaton elämäsi aina pelottanut. Tämä on sen
seuraus!"

Mylläri raivostui. "Mikä seuraus? Luullakseni ei siitä voi enää mitään
tulla, ja sillä on kaikki lopussa. Älkää kiusatko minua tuolla kauan
sitten unhotetulla jutulla! Ei sanaakaan enää; olkaa vaiti kumpikin,
muuten hankin itselleni rauhaa!"

"Ei pidä niin huutaa, isä", sanoi nuorukainen. "Sinä voit korkeintaan
säikyttää äitiä, mutta et minua, vaikkapa väkivallasta tulisi kysymys.
Kysyin hyvässä tarkotuksessa ja olen, huomaan sen, saanut vastauksen.
Älyän jo, että tässä maailmassa eletään helvetin kristillisesti, ja
että me kaikki, niinkuin pappi sanoo, olemme veljiä ja sisaria, tavalla
tahi toisella! Ja koska minulla yhden sisaren kanssa on niin surullinen
kokemus, niin tahdon täst'edes olla hauskojen veljien seurassa. Eikö se
ole teistä oikein?"

Myllärin vaimo istui syrjässä ja piti liinaa silmillänsä; mylläri
katsoi poikaansa voimatta vastata sanaakaan.

Mutta Florian sanoi lyhyesti: "Hyvää yötä teille!" ja meni ulos.

Myllärin vaimo nousi aikoen seurata häntä, mutta mies asettui hänen
tiellensä. "Älä sinä mene luotani, Lois", pyysi hän, "et voi aavistaa
miltä minusta tuntuu. Älä jätä minua nyt yksin, jää tänne, sinä olit
aina tavattavissa, kun minä olin onneton, ole nytkin toverinani.
Luulen, että poikakin vielä tulee järkiinsä."

"En tiedä", sanoi vaimo itkien.

"Tuo raju puhe ei sopinut hänelle. Eikä hänelle olisi hyväksi, jos hän
muuttuisi toisenlaiseksi. Mutta niinhän sinäkin luulet, ettei hän
muutu? Että hän jää meille siksi, mikä olikin?"

"En tiedä."

Ja nyt he istuivat äänetönnä toistensa rinnalla. Vaimo päästi tavan
takaa syvän huokauksen, ja silloin mies hiveli rauhottaen hänen
käsiään; näytti kuin hän olisi tahtonut samalla rauhottaa itseäänkin.
Niin he istuivat kauan, ja sitten he kumpikin nousivat samalla kertaa
mennäkseen levolle.

Äiti poikkesi ensin poikansa huoneeseen ja kuunteli ovella. Kun hän
kuuli syvän säännöllisen hengityksen, oli hän tyytyväinen, huomatessaan
pojan olevan kotona; hän luuli kuitenkin Florianin, joka varmaankin
kuuli lähestyvät askeleet, karttaakseen äidin kysymyksiä nukkuvan suden
unta. Kun hän palasi miehensä luo, näytti tämäkin nukkuvan. Kaikki
tahtoivat mieluummin vaieta, he eivät tahtoneet vaihtaa ajatuksia,
sillä he pelkäsivät, että paha siitä vielä pahenisi.

Ja kun tulet olivat sammuneet myllyllä ja Reindorferin talossa ja
kaikki niiden asukkaat viruivat unettomilla vuoteillaan, leimahteli
taivaalla kirkkaita salamoita ja ukkonen kulki pauhaten seudun yli;
johtui kunkin henkilön mielentilasta, ajatteliko hän sitä kuullessaan
tuomionpasuunaa tai hedelmöittävää siunattua sadetta.




XII.


Magdaleena nousi seuraavana aamuna varhain vuoteeltaan ja hiipi ulos
heittämättä ainoatakaan silmäystä äidin vuoteelle.

Äiti huokasi syvään, kun hän oli mennyt.

Tyttö astui pihamaalle. Kalvakat kasvot ja silmiä ympäröivät tummat
juovat ilmaisivat, että hän oli viettänyt unettoman yön.

Leopold oli vesiämpäri kädessä kaivolle menossa ja seisattui nähtyään
Magdaleenan. "Ukko ei salli sinunkaan mennä naimisiin, olen kuullut."

"Oikein olet kuullut, ja hänellä on yhtä hyvä syy kuin sinuunkin
nähden."

"Joutavia, jollei sen parempaa ole, eivät ne kelpaa. No, te voitte
helpommin odottaa, kuin me. Pari vuotta sinne tai tänne ei teille
merkitse mitään. Eikä sen pitempi viivytys voi tulla kysymykseen."

Hän oli sillä välin ehtinyt kaivolle, laskenut kipon kaivoon ja
kääntänyt siten tytölle selkänsä.

Kun hän katsoi sitten ympärilleen, sulki Leena puutarhan veräjää, josta
hän oli mennyt.

"Katsopa, vai olen minä halpa puhetoveri? Sitä saat katua, kopea
naasikka!" Hän tarttui kaivokipon varteen ja kiskaisi sitä; jokaiseen
nykäisyyn hän liitti haukkumasanan tahi häväistysnimen, joita hän
syvimmällä halveksumisella jakoi sisarelleen. Ämpäri täyttyi ennenkun
hän ehti sisuansa kokonaan purkaa, ja sentähden hän haukkui ja kiroili
koko tien talliin saakka. Siellä oli hänellä kaksi hevosta
hoidettavana. Toinen tamma oli nuorempana ollut sotahevosena ja
säilytti vielä niiltä ajoilta jonkinlaista ryhtiä. Se loukkasi nyt
nuorta Reindorferia, joka potkaisi eläintä karjaisten: "Senkin ylpeä
koni!" Hevonen korskui ja pörhisti korviaan. Kuulikohan se sotatorven
kaikua muinoisilta, paremmilta ajoilta, jolloin sitä kutsuttiin
kunniakkaihin taisteluihin tahi huolelliseen tarkastukseen? Kenpä
tiesi?

Magdaleena tapasi vanhan Reindorferin samassa paikassa, johon oli hänet
edellisenä päivänä jättänyt.

Yöllinen ukkoissade oli virkistänyt viiniköynnösten lehtiä, niin että
ne nyt lepattivat tuoreen vihreinä ja pirteinä hoikissa ruodissaan.
Muutamia köynnöksiä riippui alhaalla siitä tiheästä lehtikatosta, jonka
alla vanha mies istui. Kuullessaan tytön tulevan katsahti hän ylös.
Hänen olennossaan ei voinut huomata väsymystä eikä muuta muutosta; hän
oli aivan entisensä kaltainen.

Magdaleena asettui istumaan hänen eteensä vastapäätä, puristi oikealla
kädellään penkin reunaa ja nojasi useamman kerran pyöreään täyteläiseen
käsivarteensa ja katsoi äänetönnä maahan. Sitten hän kääntyi vanhuksen
puoleen. "Minulla olisi jotakin sanottavaa."

"Puhu!"

"Mutta et saa pahastua, jos sanon sinua edelleenkin jonkun kerran
isäksi, olen siihen niin tottunut; jos minun pitäisi kutsua sinua
isännäksi, tuntuisi se minusta tylyltä ja kovin vaikealta."

"Täytyyhän muiden ihmistenkin tähden käyttää sitä nimitystä, ja kuulen
sinulta mielelläni isän nimen."

"En voi jäädä tänne."

"Ei sinun pidäkään jäädä."

"En voi olla teidän näkyvissänne, vielä vähemmin muiden."

"Olet oikeassa, sinun täytyy poistua, sitä parempi kuta kauemmas. Olen
jo ajatellut asiaa. Lienee parasta, että menet kaupunkiin ja etsit
palveluspaikan."

"Sitä minäkin ajattelen."

"Piirikaupungissa, josta rautatie lähtee, asuu veljeni, entinen
koulunopettaja; soisin, että menisit ensiksi hänen luokseen, hän
kenties voi jotenkin olla sinulle avullisena. Siten sinun ei tarvitse
matkustaa läpi öiden yhteen sysyyn."

"Kirjota sitten heti kirje hänelle, isä!"

"Hetikö? Mitä ajattelet? Ei sitä sellaisella hopulla lähdetä kotoa
maailmaan leipää hakemaan. Se ei ole muutenkaan sopiva, hevoset
tarvitaan nyt työssä, en voi kyyditä sinua edes puolta päivänmatkaa.
Olen kuullut että Kleehuber menee kahdeksan päivän kuluttua
piirikaupunkiin; hän ottaa sinut mukaansa muutamasta hyvästä sanasta."

"En voi odottaa kahdeksaa päivää. Miksikä kokonaisen viikon häveten,
peljäten ja sydämen tuskaa kärsien toisiamme kartteleisimme ja
teeskenteleisimme viattomuutta muiden ihmisten nähden. Parasta on, että
lähden heti, tänä päivänä. Onhan nyt kirkkojuhla, ihmiset eivät huomaa
lähtöäni, kukaan ei sekaannu asiaan; kun myöhemmin kysellään, olen minä
jo poissa. Älä ole huolissasi minun tähteni, isä, minä kyllä tulen
toimeen, jokin keino aina löytyy. Ahkerat kädet saavat työtä ja
kunniallinen käytös saavuttaa ystävällisyyttä, enkä minä pelkää, etten
suoriutuisi maailmassa. Kyytimiestä en tarvitse. Minä olen hyvä astuja,
tavarani ovat pian kokoon käärityt ja keveät kantaa. Kun lähden täältä
tunnin kuluttua, olen illalla piirikaupungissa. Siellä saanen yösijan
veljesi, herra opettajan luona, ja juna lähtee sieltä tietysti huomenna
niinkuin muinakin päivinä."

"Vai tahdot mennä jo tänään?" Vanhuksen ääni värisi hiukan, kun hän
kysyi.

"Niin, isä. Sano itse, eikö se ole parasta!"

"En voi kieltää sinua. Lieneekin viisainta tehdä niinkuin ajattelet.
Kokoa siis tavarasi Jumalan nimessä. Älä unhota ristimis- ja
rokotustodistusta, sillä minä olen kuullut, että jokaisella pitää
kaupungissa olla seitsemänkertaiset todistukset maailmaan
tulemisestaan. Jos joitakin muita papereita tarvitset, kirjota vain,
kyllä me hankimme ja lähetämme." -- Hän nousi. -- "Minä lähden
kirjottamaan kirjettä."

Hän karttoi Magdaleenaan katsomista ja meni pois allapäin.

Kun Magdaleena yksin ollen katsoi sitä paikkaa, jossa vanha Reindorfer
oli istunut, ja kuuli hänen askeleensa loitontumistaan loitontuvan,
tuntui hänestä, kuin tuo vanhus kulkisi yhä kauemmas ja kauemmas
jättäen tyhjän sijan ei ainoastaan tähän lehtimajaan, vaan hänen koko
tulevaan elämäänsäkin; hän ei enää koskaan saisi niin rakkaalla tavalla
annettuja ja niin hyväätarkottavia neuvoja.

Hän nousi äkkiä ja meni kokoamaan tavaroitaan.

Kamariin tultuaan hän aukaisi kaappinsa, alkoi ottaa sieltä vaatteitaan
ja laski ne tuolille.

Reindorferin vaimo istui ompeluksineen yhdessä nurkassa ja katsoi ensin
kummastellen tyttärensä tointa, sitten hän nousi, heitti pois
ompeluksen, astui Magdaleenan luo ja katsoi häneen kysyvin silmin.

"Pyydän sinulta, äiti", sanoi Magdaleena, "että olet hyvä ja annat
minulle tavarani, ne, jotka minä saan ottaa mukaani."

"Sinä lähdet pois?"

"Niin, äiti."

Talonpojan vaimo meni liinakaapin luo, aukaisi sen ja otti sieltä
värisevin käsin vaatekappaleen toisensa jälkeen ja luki ne
tyttärellensä.

Sen tehtyään hän meni kiireesti keittiöön, seisoi siellä itkuaan
pidätellen, esiliina silmillä ja katsoi puoleksi avonaisesta ovesta,
kuinka Magdaleena liikkui pirteästi edestakaisin, kun hän reippaasti ja
taitavasti kääri vähäisen omaisuutensa erääseen suureen liinaan.

Hän saikin sen pian tehdyksi, viskasi käärön olkapäälleen ja läksi
kamarista.

Reindorferin vaimo seisoi keittiössä ja katsoi syvästi masennettuna
eteensä.

"Nyt minä menen, äiti. Jumala suojelkoon sinua ja antakoon sinulle
terveyttä!"

Vanha vaimo nyyhkytti ääneen. Hän olisi heittäytynyt lapsensa rintaa
vastaan, mutta tällä oli käärönsä kannettavana, ja se kai se pidätti
äidin. Hän tarttui Magdaleenan käteen ja pani siihen pienen nipun. Se
sisälsi ne rahat, jotka äiti oli vuosien kuluessa saanut tiukalla
säästäväisyydellä kokoon ja jotka hän nyt antoi tyttärelleen
matkarahoiksi. Tämän molemmat kädet olivat nyt vapaina, mutta äiti
seisoi kuitenkin liikkumattomana tyttärensä edessä.

"Jumala suojelkoon sinua, ja mitä sanoisinkaan, elä puhtaana ja
kunniallisena! Leena, olkoon elämäsi puhdas!" Hän alkoi taas itkeä.
Magdaleena piteli hämillään äitiään kädestä, suuteli pikaisesti hänen
kyyneleisiä poskiaan ja meni.

He eivät kumpikaan toiseensa katsomalla ilmaisseet mielensä tilaa. Jos
he olisivat toisiinsa katsoneet, he olisivat myöskin vaipuneet
toistensa syliin, olisivat itkeneet toistensa povella eivätkä olisi
kieltäneet toisiltaan hyväilyä, joka kaikessa tapauksessa olisi ollut
viimeinen -- kaikkein viimeisin!

Ihmis-parat! Senkötähden vain te uskotte laupiaaseen Jumalaan, että
voitte heittää kaiken hellyyden ja sääliväisyyden hänen huolekseen?
Senkötähden vain te toivotte armon ja lohdutuksen valtakuntaa, että
voitte karkottaa sinne jokaisen palavan kaipauksen ja kyynelöivän
rukouksen? Miksi ette ole toisillenne helliä ja sääliviä, miksi? Te
ilmaisette kohta vihanne, kuinka suuri ja hirmuinen se onkaan, mutta
kätkette arasti pienen-pienenkin rakkauden kipenen. Oi, kuinka te
haavotattekaan itseänne, ihmisparat!

Pihamaalle tultuaan Magdaleena näki vanhan Reindorferin menevän
lehtimajaan. Ennenkun menisi häntä siellä tapaamaan, Leena poikkesi
tallin ovelle. "Leopold", huusi hän siitä, "minä lähden nyt täältä,
aion hakea palveluspaikkaa kaupungista."

Veli tuli hänen luokseen. "Vai lähdet niin pian? Mutta siinä teet
oikein. Sillä tavalla saa heti mielestä sen, joka vaivaa sydäntä.
Sieluni nimessä, minäkin menisin mieluummin matkoihini kuin täällä
uhmailisin tahi suostuttelisin! Mutta onnea matkalle! Jumala
suojelkoon!"

"Kiitos! Jumalan haltuun, Leopold!"

Veli tarjosi kätensä ja meni jälleen talliin.

Reindorfer istui mietteissään pää käsien varassa, edessä pienoinen
paperipakka. Siinä oli kirje ja muutamia seteleitä, mutta kun vanhus
tunsi niiden lentoonpyrkivän luonteen, oli hän pannut niiden päälle
raskaan kiven, ettei tuuli niitä veisi.

Niin hän istui Magdaleenan tullessa.

Hän nousi. "Oletko jo valmis?"

"Olen, isä."

"Se on hyvä, minä olen myöskin." Hän otti kirjeen kiven alta, katsoi
sen molempia sivuja, tarkasti sinetin ja allekirjotuksen sekä ojensi
sen sitten tytölle. "Tässä on kirje veljelleni."

Magdaleena otti kirjeen ja kätki sen kaulaliinansa alle.

Reindorfer työnsi nyt vasemmalla kädellään kiven pöydältä, laski oikean
kätensä setelirahojen päälle ja selaili niitä ojennetuilla sormillaan,
niin että tyttö helposti huomasi niiden määrän. "Tästä saat matkakulusi
ja hiukan enemmänkin; tulet niillä toimeen muutamia päiviä, kunnes saat
kunnollista työtä, etkä ole pakotettu kohtuuttomiin sitoumuksiin. Millä
tavalla säilyt kunnon tyttönä, saat hyviä ystäviä ja kuljet kunnialla
maailman läpi, sen, luulen minä, sinä tiedät. Älä unhota, mitä näistä
asioista olen puhunut. Jumala olkoon kanssasi!"

Magdaleena kääri setelit äidiltä saamansa pienen paketin ympärille,
solmesi ne sitten nenäliinan kulmaan ja sijotti huolella taskuunsa.

"Minä olen heti valmis", haastoi hän, "mutta minulla on vielä vähän
sanottavaa sinulle. Kukaan ei olisi voinut pitää ihmeenä, vaikka
olisitkin ollut aina minulle tyly. Mutta sinä et minua pienenä kotoasi
ajanut, et ole koskaan osottanut minulle vihamielisyyttä, et kieltänyt
minulta mitään iloa, vaan olet suonut minulle kaikkea mahdollista
hyvää, ja vielä enemmänkin, sinä olet järkähtämättömästi ohjannut minua
kunniallisuuden tielle, varottanut ja suojellut kaikesta pahasta,
kukaan taivaan pyhimyksistä ei ole voinut minua paremmin kohdella. Ja
sentähden minä rukoilen Jumalaa, että hän soisi minulle sen suurimman
ilon tapahtua, mitä voin ajatella, antaisi tulla ajan, jolloin voisin
sinulle osottaa, kuinka paljon sinua kunnioitan, ja saisin tilaisuuden
sovittaa sen, mitä äitini on rikkonut sinua vastaan. Mutta älä pahastu,
jos rukoilen hänen puolestansa. Sydämessäsi on jälleen kaikki
rikkirevitty, mutta katso, koska olet voinut olla niin oikeamielinen
minua, syytöntä osallista kohtaan, niin voithan hänellekin osottaa
lempeyttä. Voidakseni mennä rauhassa kotoa, täytyy sinun luvata, ettet
ole ankara äidilleni!"

Reindorfer kuunteli tarkkaan, kun Magdaleena rukoili äitinsä puolesta,
ja nyökäytti sen kuluessa kahdesti päätään. "Se on oikein, se on
oikein", mutisi hän ja sanoi sitten äänekkäästi: "En muuta
käytöstapaani häntä kohtaan; hän ei ole syyllinen vanhain haavojen
ratkomiseen."

"Jumala sinulle palkitkoon!" sanoi Magdaleena ja tarttui liikutettuna
vanhuksen kumpaankin käteen. "Mutta vaikka en olekaan sinun lapsesi,
älä anna minun ilman siunaustasi mennä maailmaan. Olisi vahinko, jos
minulla ei sitä olisi, sillä juuri sinun siunauksellasi täytyy olla
arvoa Jumalan edessä." Hän laskeutui polvilleen vanhuksen eteen.

Tämä laski kätensä hänen päälaelleen. "Minä siunaan sinut Magdaleena,
Herramme ja Jumalamme suojelkoon ja varjelkoon sinua..." Vanhuksen
kädet alkoivat niin ankarasti vavista, että ne tärisyttivät tytön
päätäkin, johon ne nojautuivat, ja siksi hän tempaisi ne äkkiä pois.

Tyttö ei ymmärtänyt syytä siihen, katsoi rukoillen ylös ja kohotti
ristiin liitetyt kätensä vanhusta kohti. Vanhus laski vielä kerran
kätensä hänen vaaleille hiuksilleen ja sanoi: "Minä siunaan sinut,
Magdaleena, omana lapsenani -- omana lapsenani!"

Hänen äänensä värisi niinkuin itkua pidätellen, Magdaleena nousi ylös
ja nojasi hänen rintaansa vastaan. "Isä!" huudahti hän.

Reindorfer pyyhkäisi hihalla kyyneleensä, irrotti sitten hellästi tytön
kädet, jotka tämä oli kiertänyt hänen kaulansa ympäri ja sanoi: "Ole
ymmärtäväinen, lapseni! Ole ymmärtäväinen! Ja riennä sitten, riennä!
Muuten et ehdi tänä päivänä perille."

"Jumalan haltuun siis, isä! Rakastathan minua vähäisen? Pyydän sinua
kaikkien pyhimysten nimessä hoitamaan itseäsi hyvin, että säilyttäisit
terveytesi ja menestyisit. Ja saanhan sinua vielä usein nähdä? Saanhan
kirjottaakin? Elä terveenä, -- minä rukoilen usein puolestasi!"

He olivat kulkeneet käsikädessä puutarhasta pihamaalle ja siitä
veräjälle. Magdaleenan kysymyksiin oli vanhus vastaillut ystävällisillä
päännyökäyksillä.

"Nyt tulee vakava ero", sanoi Magdaleena, kun he olivat veräjälle
pysähtyneet. "Minä en tuota sinulle surua, isä, älä sinäkään minulle!
Jumala suojelkoon sinua tuhansin kerroin. Jumala suojelkoon!"

Vanhus hymyili hänelle, laski vielä kerran kätensä hänen päälaelleen ja
nyökytti päätään; puhua hän ei voinut. Magdaleena meni ja katsoi usein
taaksensa, ja aina vain vanhus nyökytti hänelle päätään ja viittasi
kädellään. Kun tyttöä ei enää näkynyt, ja Reindorfer laski kätensä
alas, hän tunsi, että joku tarttui siihen.

Hänen vaimonsa seisoi hänen luonaan.

"Hän on nyt poissa", sanoi äiti itkien, "hän on nyt poissa ja me olemme
tulleet vanhoiksi. Oi, älä hylkää minua kokonaan!"

Vaimo puristi miehensä kättä, tämä olisi voinut vapauttaa itsensä, jos
olisi tahtonut, eikä ihmisten tähden tarvinnut ystävyyttä teeskennellä,
sillä ketään muita ei ollut saapuvilla. Mutta mies katsoi arkaan ja
murtuneeseen puolisoonsa ja vastasi hiljaisella kädenpuristuksella
hänen pyyntöönsä. Ensimäisen kerran kahdeksantoista vuoden kuluttua he
seisoivat käsitysten toistensa rinnalla.

Mutta vaimo tunsi itsensä peräti sairaaksi ja viheliäiseksi sen
jälkeen, kun hänen oli täytynyt hävetä oman lapsensa nähden; hän tiesi
vallan hyvin, ettei tämä lapsi ollut hänen mieheltään rukoillut mitään
muuta kuin sääliä hänen jäljellä oleviksi elonpäivikseen. Tämän
käsittäen hän sanoi: "Kiitos, Josef! Ole minulle hyvä vielä vähän
aikaa!"

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kun Magdaleena puheli vanhan Reindorferin kanssa
puutarhassa, oli Leopold tullut pois tallista, pukeutunut
pyhävaatteisiin ja lähtenyt kotoa; kukaan, ainakaan nuori talonpoika,
"ei voi liian aikaiseen kirkkojuhlaan saapua".

Kylään menevällä tiellä häh tapasi myllärin Florianin.

"Hyvää huomenta, myllärin poika", huusi hän tälle. "Menetkö sinäkin
kirkkojuhlaan?"

"Se on aikomus", vastasi toinen. "En tiedä mitään parempaa tehtävää,
enkä yksinkään tahdo olla."

"Aivan oikein. Te kumpikaan, sinä ja sisareni, ette ole tyhmää väkeä.
Et kuitenkaan tietäne, että hän menee jo tänä päivänä täältä pois,
kaupunkiin?"

Florian katsahti ylös ja oli aivan kalpea. "Tänäänkö jo?"

"Niin, tänään. Minua ihmetyttää, jos hän ei jo ole meidän jäljestämme
astumassa."

He olivat tulleet sille paikalle, missä Keskihaudan tie liittyy suureen
maantiehen, jonka vasemmalle kääntyvä haara vei kylään ja oikea useiden
kylien ohi piirikaupunkiin. Florian kääntyi oikealle.

"Minne sinne?" huusi Leopold.

"Mene edellä, minä tulen myöhemmin!"

"Niin, ymmärrän, tahdot odottaa Leenaa. Mutta mitä siitä hyödyt?
Parasta, kun tulet minun kanssani!"

Mutta nuori mylläri jatkoi kulkuaan ripein askelin.

Magdaleena oli juuri saapunut sen suuren pensaan luo, joka kaihtoi
Reindorferin talon näkymästä samalla tavalla kuin se ennen oli
väijyviltä katseilta salannut hänet.

Hänet ja hänen -- veljensä.

Hän taittoi oksan pensaasta ja leikitteli sillä.

Eikö hän ollut kuullut joskus -- kertojaa hän ei muistanut -- että
pakanakansain keskuudessa sisarukset menevät keskenään naimisiin,
vieläpä isä ja tytär, äiti ja poika? Vaikkapa se ei olisikaan yleinen
tapa, täytyy niiden olla kovin jumalattomia ihmisiä! Eläimiä pahempia;
sillä niillä ei ole mitään tietoa sukujohdostaan, mutta ihmisten
keskuudessa tekee sama veri kaiken liittymisen mahdottomaksi. Kuinka se
olisi mahdollistakaan? Ja vaikkapa Jumala ja maailma sen sallisivatkin,
kenen oma luonto sen sallisi?

"Olen varma, että isä kohteli minua oikein, hän ei voinut toisin
tehdä."

Näihin asti hän ei ollut nähnyt tiellä ainoatakaan elävää olentoa, ja
vieläkin se oli eteenpäin silmän kantamiin aivan autiona. Mutta hänen
takanaan se alkoi elostua.

Magdaleena kuunteli; hän kuuli rattaiden kaukaa lähestyvän. Niiltä
laulettiin. Tuuli kantoi sävelet kuuluville ja Magdaleena saattoi
erottaa sanatkin:

Nuorukainen lauloi:

    "Krouvista poikia viskataan
    tänään tusinoita.
    Tyttö, tahdotko ystävän?
    Vangita mua koita!"

Tyttö lauloi vastaukseksi:

    "Krouvista viskattu poika -- ei!
    Sen mik' on päähäsi tuonut?
    Saisinko maksaa ryypytkin,
    jotka on veijari juonut?"

Magdaleena kulki outoon maailmaan hakemaan toimeentuloaan, he menevät
kirkkojuhlaan pitääkseen hauskaa aamuun asti, jolloin palaavat
kotiinsa. Hän hymyili toisten ilolle. Sillä välin rattaat olivat
lähentyneet, ja Magdaleena luuli jo pari kertaa kuulleensa nimeään
huudettavan, mutta hän ei katsonut taaksensa. Hän säpsähti pelosta, kun
kuuli, että rattaat alkoivat kovalla vauhdilla hänen jälkeensä vieriä.
Ne tahtoivat varmaankin saavuttaa hänet. Mutta hän karttoi kaikkia
kohtauksia, ja kun hän oli juuri saapunut suurelle maantielle, hän
riensi sitä myöten kappaleen matkaa oikealle.

Läähättäen pysähtyessään ja katsoessaan ympärilleen näki hän että
rattaat oli seisautettu tienhaaraan, eräs tyttö laskeutui nopeasti
niiltä alas ja alkoi huutaen ja huiskuttaen juosta hänen jälkeensä.

Hän oli Kleehuberin Franzl.

Magdaleena odotti häntä.

"Voi minun päiviäni, Leena, mihin sinä juokset? Olen huutanut kurkkuni
käheäksi, saadakseni sinut odottamaan ja rattaillemme nousemaan
tullaksesi meidän kanssamme kirkkojuhlaan, mutta sinä pysyt kuurona ja
lopuksi juokset pakoon."

Hän pysähtyi äkkiä ja katsoi kummastellen Magdaleenaa, joka hiveli
hänen juoksemisesta punottuneita poskiaan ja sanoi: "Sinä olet niin
hyvä! Vai sinä sitä huusit, sinä siis lauloitkin rattailla?"

"Herra hyvä, mikä teeskentelijä!" huusi Franzl. "Nyt minä ymmärrän!
Mitä sinulla on maantiellä tekemistä kirkkojuhlana, ja entä tuo
nyyttisi? Sinä menet täältä, Jumala ties kuinka kauaksi, etkä virka
sanaakaan. Se on häijysti tehty, olen oikein vihainen!"

"Miksi olisit vihainen? Näetkös, minä olen tahtonut karttaa
jäähyväistilaisuutta. Minä tulen tänne silloin tällöin, me siis kyllä
näemme vielä toisemme."

"Minne sinä menet?"

"Kaupunkiin."

"Mitä siellä teet?"

"Minä haen palveluspaikan."

"Sinä, Reindorferin nuorin tytär, ainoa kotona oleva? Ja vanhempasi, he
ovat jo vanhat ja tarvitsevat hoitoa, antavatko he sinun mennä?"

"Niinkuin näet. Älä nyt viivy minun tähteni, Franzl; sinun pitää
tanssia ja minun kulkea eteenpäin, meidän kummankin pitää sitä muistaa,
muutoin sinä ennätät vähän ja minä tulen perille liian myöhään."

"Kyllä minulla on aikaa hyppiä. Vaikka et oikeastaan ansaitsisi, saatan
sinua kuitenkin jonkun matkaa."

"Tule sitten!"

Tytöt astuivat ripeästi eteenpäin. "Älä pahastu, Leena, mutta
varmaankin sinä poistut Florianin tähden?" kysyi Franzl.

"Kenties."

"Eikö isäsi antaisi sinua hänelle?"

"Ei."

"Onko äitisikin sitä vastaan?"

"On."

"Sinun vanhempasi menettelevät aivan julmasti. Sellaisia ne vanhat
ovat! Kun he eivät enää toisistansa välitä ja tulevat helposti
itsekseen toimeen, eivät he luule meilläkään mitään tunteita olevan,
eivätkä muista, että he itse ovat kerran olleet meidän kaltaisiamme,
sillä emmehän me muutoin olisi maailmaan tulleet. Minun mielestäni
vanhain pitäisi tarkoin ajatella, ennenkun sanovat meille nuorille ei.
Ja te kaksi sitten! Mitä moittimista myllärin Florianissa on? Eikö hän
ole säännöllinen ja kunnon poika? Eikö hänellä ole tahi eikö hän saa
tarpeeksi varoja elättäkseen vaimonsa ja lapset myöskin? Ei, minä en
voisi siitä puhuakaan, sillä se suututtaa minua! Onko äitisi tehnyt
oikein, kun ei puhu ainoatakaan sanaa sinun puolestasi asiassa, jossa
meidän naisten pitäisi olla yksimielisiä, että joskus voittaisimme
miehet? Ja onko isäsi menetellyt viisaasti? Minä luulen, että hän pukee
itsensä viisaaksi, kun ottaa pyhänutun ylleen ja menee muiden ihmisten
pariin, mutta kotoisessa arkinutussaan, jonka kyynäspäihin kuluneista
reijistä paita vilkuttaa, hän pitää viisautensa piilossa."

"Älä puhu halveksuen vanhasta miehestä, ethän sinä tunne asiaa; hän ei
voinut tehdä toisin."

"Vai ei? Mutta miksi ei? Sanopa se!"

"Älä kysy, Franzl, sitä en voi kellekään sanoa."

He vaikenivat kumpikin ja astuivat reippaasti.

Sankka metsä, joka kasvoi vasemmalle puolelle jääneillä kummuilla, oli
näillä tienoilla levinnyt tasangollekin, peltojen ja niittyjen väliin.
Maantie teki tässä laajassa vihreässä metsässä monta kierrosta, mutta
ennenkun ensimäiseen mutkaan saavuttiin, erosi maantiestä kaita
oikopolku, jota kaikki jalkamiehet käyttivät.

Florian odotti Magdaleenaa tämän varjoisen metsäpolun suulla, mutta
nähdessään tämän saapuvan Franzlin seurassa hän kirosi hiljaa ja
kätkeytyi pensaan taakse.

Kleehuberin Franzl oli lyhempikasvuinen kuin hänen ystävättärensä, ja
hänelle tuli pian työlääksi pysyä Magdaleenan rinnalla. "Kuule, Leena",
hän sanoi, "miksi niin hirmuisesti kiirehtisimme? Jalat vievät tällä
kyydillä kauemmas kuin on määräkään. Jos näin juoksemme, ennätämme
iltaan Turkinmaalle."

Kun Magdaleena katsoi äänetönnä eteensä ja jatkoi matkaa samalla
vauhdilla, lisäsi Franzl: "Se olisi seikkailua! Siellä myödään
naisväkeä, ja minä olisin utelias tietämään, kummastako meistä
maksetaan enemmän, sinustako vaiko minusta?"

Mutta kun hänen ystävättärensä ei nytkään vastannut mitään, hiljensi
vain hiukan käyntiään, pysähtyi Franzl raskaasti hengittäen: "Tiedätkö,
minulla ei ole halua tulla Turkinmaalle, enkä voine sinua kauemmas
seuratakaan", -- hän heittäytyi Magdaleenan syliin. -- "Leena parka,
eikö tyhmä Franzl voi houkutella sinua enää kertaakaan nauramaan? Sinä
olet ottanut asian liian raskaasti. Mutta kyllä se tasaantuu, -- niin,
kyllä se tasaantuu."

"Minä toivon sitä."

Franzl kuivasi silmiään esiliinallaan, hän ei muistanut, että se oli
hänen paras esiliinansa, jota hän piti vain sunnuntaisin ja jonka hän
oli pannut kirkkojuhlaksi eteensä. Vasta sitten, kun hän oli tämän
kurttaantuneen vaatekappaleensa laskenut silmiltään ja koettanut sitä
turhaan kahdesti kädellään suoraksi sivellä, ilmeni hänen kasvoilleen
epätoivo, joka pakotti Magdaleenan nauramaan.

"Menköön se", huusi Franzl polkien iloisesti jalallaan maata, tarttuen
samalla esiliinaan ja rutistaen sen aivan kokonaan. "Olenhan saanut
nähdä, ett'et ole vielä unhottanut nauramisen taitoa." Hän kääri
kätensä Magdaleenan vyötäisille, laski päänsä hänen olkapäälleen ja
katsoi häneen. "Nyt rakastan sinua jälleen. Muutoin en olisi voinut
tanssia tänäpäivänä ainoatakaan askelta, mutta nyt minä koetan. Ja nyt
Jumalan haltuun, kullannuppuseni, ja kirjota meille pian hyviä
kuulumisia! Ja yksi asia vielä, -- Florian ei tietenkään tule
tanssimaan, mutta kun hänet tapaan, kerron hänelle terveisiä sinulta."

"Älä tee sitä, Franzl. Kun kahden henkilön on välttämättä unhotettava
toisensa, ei sellainen muistutus ole ollenkaan hyvä; olisi päinvastoin
parempi auttaa heitä haihduttamaan toisiaan. Hyvästi, Franzl! Ole aina
iloinen ja kunnollinen, minä kirjotan pian. Jumalan haltuun!"
Magdaleena poikkesi kapealle polulle ja astui reippaasti eteenpäin.

"Jumalan haltuun!"

Franzl seurasi silmillään menijää, kunnes tämä hävisi kokonaan puiden
oksien taakse. Florian oli myöskin saapunut piilopaikastaan ja katsoa
tuijotti kauan siihen suuntaan, jonne Magdaleena oli hävinnyt.

"Suon hänelle sen onnen", ajatteli nuorukainen itsekseen, "että hän voi
niin tyynesti mukaantua kohtaloon, jota vastaan minun olentoni ryntää,
vaikka se onkin mieletöntä! Hän on oikeassa. Olisi viisainta unhottaa
kaikki, hänelle se varmaan onnistuukin, enkä minä syytä häntä siitä.
Mutta hänen oli helppo poistua ja jättää minut tänne kaikkine
suruineni. Mitä minun nyt on tehtävä? Miten kulutan aikani? Kaikilla
muilla olisi oikeus osottaa syvää loukkaantumista, mutta minulla ei
ole. Hänhän on sisareni. Kuinka ylpeä olisinkaan, jos saisin sen
julkisesti tunnustaa! Mutta kunniallisinkin suhde maailmassa on
kääntynyt minulle päinvastaiseksi. Minä en sovellu enää muiden ihmisten
pariin, heidän olonsa ja elonsa ovat minulle mahdottomia. Mutta minä
samoan kuin villi heidän keskuuteensa enkä välitä rahtuakaan heidän
kirkumisestaan, onhan kaikki kuitenkin valhetta ja petosta, jonka
toiset tuntevat, mutta toiset eivät tunne. Teille, Jumalan tekopyhä
huoneväki, minä näytän, osaanko elää! Hänen näkyvissään se olisi ollut
vaikea, koska en olisi tahtonut saattaa häntä häpeämään minua. Mutta
hän on nyt itse poistunut näiltä mailta, miksikä siis itseäni
hillitsisin?"

Häneltä pääsi äänekäs välitön huudahdus: "Hän on nyt poissa ja kaikki
iloni hänen kanssansa!"

Franzl säikähti aika tavalla, kun kuuli äkkiä puhetta niin lähellä. Hän
katsahti ympärilleen, ja siinä seisoi nuorukainen hänen edessään synkin
katsein.

"Sinäkö se olet, Flori?" huudahti hän.

"Niin, minä olen."

"Tahdoit nähdä häntä vielä kerran?"

"Niin kyllä."

"Hyvä Jumala, kuka olisi aavistanut, että teidän aikeenne loppuvat näin
surullisesti!"

"Se on totta. Mutta jättäkäämme se. Puhukaamme jostakin muusta!"

"Mitä sinä nyt teet?"

"Menen tanssimaan."

"Sinäkö -- nyt täältä -- tanssimaan?"

"Tanssimaan, tanssimaan. -- Sinnehän sinäkin menet?"

"Mutta, Flori --"

"Hei vaan, Franzl, me menemme yhdessä! Tule, minä rakastan sinua kolme
päivää, kauemmin ei se kestä, sillä minulla on vain kolmipäiväinen
onni."

"Herra Jeesus teitä miehiä! Sinä saatat puhua noin, vaikka rakastettusi
on nyt juuri mennyt pois ja tuskin koskaan palaa; sellainen tyttö,
ettet sen vertaista toista löytäne."

"Siksipä juuri minulla nyt täytyy olla monta kultasta, yksi ei voi
häntä mielestäni karkottaa."

"Tämä on kovin julkeaa puhetta, Flori, sitä en olisi sinulta
odottanut."

"Eihän se siitä parane, vaikka ulvoisin kuin pieksetty koira. -- No,
Franzl, miten onkaan meidän rakkautemme laita?"

"Minä suutun jo. Nyt ei ole sopiva ilveilyn aika, etkä sinä voi ikinä
totta tarkottaa."

"Miksi en, kolmeksi päiväksi?"

"Mutta minä en tahdo yhdeksikään. Kun voit noin kädenkäänteessä
unhottaa Reindorferin Leenan, olisi Melzerin Seferlkin liian hyvä
sinulle."

Florian katsoi häneen. "Niinkö luulet?" ajatteli hän. "Uskoisinpa
melkein itsekin, mutta en siitä nyt missään tapauksessa välitä. Sinun
iloisuutesi ja kunniallisuutesi -- älä juokse liiaksi edelläni. Varo
itseäsi! Minä tahdon leikkiä kuin pieni poika. Jos joku piikivi
miellyttää minua, noudan sen purosta ja leikin sillä niin kauan kuin
huvittaa, sitten viskaan sen pois. Mutta hän voisi kysyä sinua ja hän
voisi sinua sääliä, sentähden saat olla vedessä."

"Katsos", sanoi hän ääneen, "minä tahdon alkaa sinusta, koska sinä olet
Reindorferin Leenan ja Melzerin Seferlin keskiväliltä."

Tyttö kääntyi pois.

He kulkivat yhdessä, ja Franzl sai vielä useamman kerran syytä nuhdella
Floriania sopimattomista sanoista.

Kun he saapuivat kylään, kaikui krouvista soitto heitä vastaan. Florian
heitti hihkaisten hattunsa ilmaan, otti sen jälleen kiinni, painoi
syvään otsalleen ja syöksyi sitten tanssi- ja juomahaluisten vieraiden
tiheimpään pyörteeseen.

       *       *       *       *       *

Linnut eivät laulaneet, mutta pitivät muuta äänekästä melua; auringon
valo levisi räikeänä pensaiden ylimpäin lehvien ja puiden latvojen
lomitse sille metsätielle, jota Magdaleena kulki. Maantie, jolla
vastaantulijat olisivat voineet häiritä häntä, oli kaukana, vanhempien
silmät eivät seuranneet häntä enää, Franzlin ystävällinen loruaminen
oli jo ajat sitten lakannut kuulumasta. Magdaleena tunsi itsensä
yksinäiseksi. Hän tunsi kyllä tyydytystä siitä, että oli voinut osottaa
luonteen lujuutta sekä vanhemmilleen että Franzlille ja että hän oli
voinut suunnata elämänsä isänkin hyväksymällä tavalla. Mutta kuinka
tunnollisesti kaikki harkitseekaan, kohtalolleen ei sittenkään voi
mitään. -- Se oksa, jonka hän tätä ajatellessaan oli pensaasta
taittanut, oli jo aikoja sitten luisunut pois hänen kädestään. Hän
tunsi kipeästi, kuinka työlästä on, kun pää on kutsuttava taisteluun
sydäntä vastaan ja tunteet täytyy järjellä hillitä. Pari suurta
kyyneltä tunkeutui hänen silmiinsä ja voimakkaiden tunteiden valtaamana
hän heittäytyi maahan ja äänekkäästi nyyhkyttäen -- "olen kaikkia muita
onnettomampi" -- hieroi kasvojaan kannettavallaan kääröllä.

Niin, tällaista ei voi kukaan vastustaa, olipa tahto kuinka rehellinen
hyvänsä!

Mutta pian hän hillitsi itsensä, nousi ja riensi kuin takaa ajettu
metsätietä myöten suurelle maantielle. Marttyyriristin luokse asti oli
hänelle vallan tuttua, hän oli nähnyt sen satoja kertoja, mutta siitä
alkoi se outo avara maailma, jolta kaikki siihen pakenevat pyytävät ja
toivovat onneaan. Mutta hän, joka oli saapunut elämään luvattomia
syrjäteitä, tahtoi kaiken velvollisuudentunnon mukaan nöyrästi maksaa
sen vaatimattoman osan, joka hänelle suodaan. Hänen täytyi ei
ainoastaan olemassaolollaan vaan myöskin olemassaolonsa tähden
tyydyttää Jumala ja maailma.

Kun hän oli sivuuttanut muuratun rajapylvään sateen kuluttamine
tauluineen, kiinnitti tuntematon tie hänen kaiken huomionsa, tuhannet
esineet vaativat katselemista ja hänen korviinsa kuului hälinää läheltä
ja kaukaa. Hänen kaikki aistimensa olivat toimessa, ja ajatusten täytyi
seurata lähintä ympäristöä. Hän kulki kuin uneksuen ketojen, pienien
kylien ja yksinäisten talojen ohi; illan tullen hän astui erään ylängön
lievettä pitkin ja lähestyi piirikaupunkia.

Kuinka hän kyseli löytääkseen tien, ja kuinka ihmiset häntä ohjasivat,
sen hän muisti vain niin kauan kuin tarvitsi, siihen saakka, kunnes hän
rauhattomasta ja kiirehtivästä ihmisjoukosta saapui erääseen hiljaiseen
eteiseen ja kuuli katurähinän haihtuvan korvistaan astuessaan
rauhalliseen huoneeseen, jonka oven pieni ystävällinen mummo aukaisi
hänelle.

Huoneessa istui vanha mies karkeassa nojatuolissa. Lampun valo valaisi
hänen kasvojansa ja Magdaleena tunsi hänet heti sedäksensä. Hänen
kasvojensa piirteet muistuttivat joka kohdassa vanhaa Reindorferia;
setä oli kuitenkin useita vuosia vanhempi ja sentähden raihnaisempi.
Mutta aivan tämän eikä minkään muun näköinen on isä, kun hän saavuttaa
näin korkean ijän, jota häneltä elinvoimiensa perustuksella kyllä voi
odottaa. Magdaleena sitä ainakin kaikesta sydämestään toivoi, vaikkei
hän ollut aivan selvillä toivottiko hän siten isälle hyvää vai pahaa.

Mummo huusi sangen kovasti ukon korvaan, kuka oli tullut; hänen täytyi
se tehdä useasti, ennenkuin vanhus hymyeli ja nyökytti päätään, mutta
hymy oli välinpitämätöntä ja hänen kasvoissaan kuvastui rahtunen
närkästystäkin, sillä ukko ei ollut sittenkään varma oliko hän kuullut
oikein. Hän tarttui tytön ojennettuun käteen. "Vai niin, vai niin, veli
Joosefin tyttö. Ja niin suuri jo! Oikein suuri. Katsoppa Liisaa!"

"Liisa on sisareni. Hän on jo kauvan ollut naimisissa."

"Jahah, vai mennyt naimisiin."

"Minä olen Leena. Nuorin."

"Ei, mutta, -- minä en ole tiennyt, että veljelläni on kaksi tytärtä.
Hän ei ole sinusta mitään puhunut."

"Mutta hän sanoi lähettäneensä veljeni ja sisareni kaupunkiin teidän
luoksenne, kun minä synnyin."

"Vai niin, milloin se tapahtui?"

"Kahdeksantoista vuotta sitten."

"Kahdeksantoista vuotta? Onpa hullua etten sitä muista. Mutta kun hänen
ensimäinen lapsensa tuli maailmaan, muistan sen yhtä tarkoin kuin
eilisen tapahtuman. Siitä on kolmekymmentä kuusi vuotta. Silloin hän
syöksyi koputtamatta sisään, tyrkkäsi oven selkosen seljalleen ja
huusi: 'Meillä on poika!' Se oli kaunis lapsi, mutta he eivät saaneet
häntä kauan pitää. Sen muistan kuin tämänpäiväisen asian, -- mutta
sinun veljesi ja sisaresi täällä käynti?" Hän nojasi päätänsä kättä
vastaan ja mietti. Hetkisen kuluttua hänen silmänsä sattuivat
kirjeeseen, jonka Magdaleena oli asettanut hänen eteensä. Hän mursi sen
auki vapisevilla heikoilla käsillään ja koetti lukea, hän käänteli sitä
ja sanoi lopuksi: "Heh, en näe, mitä hän kirjottaa. Hänkin on tullut
vanhaksi, Joosef parka, -- hänkin. Mitä hän kirjottaa?"

Mummo oli vanhuksen hykertelyjen aikana nyökäyttänyt pari kertaa
päätään Magdaleenalle ja kohottanut sitten valittavan näköisenä
katseensa ylös. Niin, mikä risti ja tuska onkaan näin vanhasta
miehestä! Mummo toivoi, että säälittäisiin häntä eikä vanhaa miestä,
jonka hyväksi hän teki mitä vain voi. Hän otti nyt kirjeen ja sai töin
tuskin vanhan koulumestarin ymmärtämään sen sisältöä.

"Lapsi parka", sanoi mummo, "on itsestään selvä, että pidämme sinut
yötä luonamme. Mutta siinäpä onkin kaikki, mitä voimme tehdä, sillä
emme me enää kykene auttamaan ja neuvomaan ketään. Maailma ja ihmiset
ovat meille vieraita, me olemme niille kuolleet ja haudatut. Jaa-a!"

Tyttö sai pienen kapean sohvan makuupaikakseen. Vanha koulumestari oli
sitten saatettava sänkyyn. Se ei ollut helposti tehty. Jokaiseen
ystävälliseen kehotukseen hän vastasi tyytymättömällä ärtyisyydellä ja
jokaiseen kärtyiseen muistutukseen loukkaantuneella tunteellisuudella.
Kului pitkältä iltaa ennenkun hänet saatiin asettumaan.

Magdaleena ajatteli kaikessa hiljaisuudessa, että tuollainen vanha mies
on yhtä kitajava ja oikullinen kuin lapsi, vaikkei hän milloinkaan osaa
olla niin rakastettavan näköinen. Mutta hän oli yhtä avuton ja
samallaisen hoidon tarpeessa kuin lapsikin, ja jos hän ei sitä saanut,
koski se häneen kipeästi. Noin korkealla iällä tuottaa muille vaivaa ja
vastusta tavallista enemmän, eikä sen saavuttaminen ole itsellekään
iloksi. Nyt hän myöskin käsitti, miksi hän oli toivottanut isä
Reindorferille pitkää ikää. Isälle se ei olisi miksikään hyväksi; se
oli vain tyttären itsekkyyttä, mutta myöskin rakkauden itsekkyyttä,
sillä hän ei karttaisi mitään vaivoja osottaakseen hellyyttä isälle
viimeisinä elonpäivinä ja hoitaakseen häntä. Hän tahtoisi osottaa,
ettei hän ole unhottanut, mikä tämä vanha raihnainen mies on kerran
hänelle ollut. Näiden ajatusten vallassa Magdaleena rukoili, että
Jumala suojelisi isän hänelle, ja sitten hän koetti nukkua. Mutta
epämukava vuode, se outo tunne, että hän nyt ensi kerran elämässään
nukkui vieraan katon alla, katuhälinä, joka yön hiljaisuudessa taasen
selvemmin kuului, ei korvialumpeuttavana tärinänä niinkuin päivällä,
vaan kaukaisena kohinana ja jymynä -- nämä kaikki estivät hänet
sitkeästä, syvästä unesta. Hän vaipui vain puolihorroksiin, josta
päivän koittaessa heräsi väsyneempänä ja alakuloisempana kuin maata
mennessään.

Vanha setä nukkui vielä, täti istahti vuoteelle ja suuteli Leenan
poskea. Magdaleena meni ulos raittiiseen aamu-ilmaan ja etsi tien
rautatieasemalle. Hän osti luukulta piletin, ja kun juna tuli kohisten
asemalle, hän astui junaan ja painautui pelokkaana vaunun soppeen.

Matka oli kestänyt pari tuntia. Magdaleena ei katsellut enää ikkunasta
eikä matkatoverejakaan. Oli jo toinen päivä, jonka kuluessa hän oli
nähnyt ainoastaan vieraita seutuja ja vieraita kasvoja lukuunottamatta
vanhaa koulumestaria, joka muistutti isä Reindorferia. Hän tunsi
itsensä upo-oudoksi näiden vieraiden ihmisten keskellä, jotka eivät
tahtoneet hänelle hyvää eikä pahaa eivätkä koskaan antaneet hänelle
kiitoksen eikä moitteen tahi hylkimisen aihetta; aivan näin vieraaksi
ja tahdottomaksi hän varmaan kaupungissakin itsensä tuntee, ja totta
totisesti hän ei voisi sanoa, tokko lainkaan menisikään kaupunkiin, jos
joku luotettava olento koettaisi johtaa hänet muille teille varsinkin
näillä hetkillä, jolloin jokainen viittaus näyttäisi hänelle suorastaan
taivaasta lähetetyltä.

Hän katseli polvellaan olevaa matkakääröä ja hiveli sormillaan sen
poimuja.

"Sinä mietit paljon, neitonen", sanoi eräs ääni. Kun hän katsahti
kysyen ylös, kohtasi hänen katseensa punakat, pyöreät, valkeiden
hapsien ympäröimät kasvot, joista pari viisaannäköistä harmaata silmää
tarkasteli häntä.

"Mietit paljon, tyttö. Kauasko matkustat?"

"Pääkaupunkiin."

"Vierailemaan?"

"Ei, palvelusta etsimään."

"Ai! Sinä joudut kauas kotiseudultasi, outojen ihmisten ja tapojen
keskuuteen. Sinä olet nuori, voit oppia paljon ja totut vieraihin
tapoihin; mutta eikö olisi parempi, että tekisit, mitä jo osaat, ja
pysyisit sinä mikä olet?"

Leveä känsäinen koura tarttui tytön oikeaan käteen. -- -- --

Tämä käsi johti hänet sillä hetkellä, jolloin Magdaleena piti jokaista
hänelle annettua viittausta taivaasta lähetettynä, kokonaan toiselle
tielle. Ja tämän kädenojennuksen jälkeen hän ei enää voinut varmuudella
sanoa, meneekö hän kaupunkiin ollenkaan. --

Hän ei mennyt sinne koskaan.




XIII.


"Eikö olisi parempi, että tekisit mitä jo osaat ja pysyisit sinä mikä
olet?" kysyi vanha mies tarttuessaan Magdaleenan oikeaan käteen.

"Voisi olla", vastasi tyttö ja nyökäytti hiljaa. "Mutta olen menossa
sinne, enkä minä tiedä muuta neuvoa."

"Mitä yksi ihminen ei tiedä, sen tietää kenties toinen," virkkoi
vanhus. "Sitä paitsi minä näen, ettet halua sinne."

"Enpä juuri."

"Minulla voisi olla toinen paikka, jos tahdot sen."

"Voimmehan siitä puhua."

"Voimme kyllä, sitä minä tarkotankin." Hän vaikeni hetkiseksi, hiveli
valkeaa tukkaansa ja kysäisi äkkiä: "Kenties tunnetkin Grasbodenin
isännän Föhrndorfista?"

"En."

"Mistä sitten olet?"

"Langendorfista."

"Langendorf? Niin, olen kuullut mainittavan. Se on kai hyvin kaukana?
Siellä eivät varmaankaan tunne Grasbodenin isäntää eikähän hänestä siis
kannata puhua -- tahi kyllä oikeastaan on tarpeellista että kerron
hänestä sinulle." Hän vaikeni taas, veteli sormillaan hiuksiansa ja
kysyi sitten: "Mikä sinun nimesi on?"

"Magdaleena Reindorfer."

"Eipä sentähden, että olisin utelias; mutta jos meille syntyy sopimus,
niin täytyyhän meidän tuntea toisemme. Sanon siis, että Grasbodenin
isäntä Föhrndorfista on minun vävyni. Hänen vaimonsa -- Jumala suokoon
levon lapselleni! -- kuoli useampi vuosi sitten. Hän jätti jälkeensä
pienen tytön, joka on nyt kaksitoistavuotias ja on aina sairastanut.
Mutta sitä sinun ei tarvitse peljätä, tauti ei ole tarttuva. Kuka sen
on saanut, hän saa sen yksin kärsiä. Eräs professori, jonka luona lasta
käytimme, sanoi sitä hermotaudiksi, -- voisi nauraa, ellei se olisi
niin surullista. Sellaisia sairaita lienee kaupungissa paljonkin, mutta
meidän keskuudessa vaan yksi lapsi! Pienokais-raukka tarvitsee
valvontaa ja hoitoa, ja kuta vanhemmaksi hän tulee, sitä vaikeampi on
hankkia hänelle sitä. Hän ei kärsi palvelijaa, joka ei seiso
varpaillaan hänen edessään, ja siitä syystä on hyvin moni pian saanut
matkapassin; monta oivallista renkiä ja piikaa on hänen tähtensä
lähetetty pois. Niitäkään, jotka ovat aina hänen tahtoaan noudattaneet,
hän ei enää ole kärsinyt, ja se on pahan pahentanut. Mutta kun minä
tässä istuessani katselin sinua, juolahti mieleeni, että hän kenties
hyvinkin pitäisi sinusta, jos tulisit sinne. Olen katsellut sinua,
tyttöseni, hyvin tarkoin. Kun ensinnäkin nuo kaksi herraa tuolla
nurkassa sinun virkeämpänä ollessasi juttelivat hullutuksiaan, puristit
sinä suutasi, sillä ilveily on ilveilyä, ja oikein on, että sen huomaa.
Mutta kun se sinusta näytti sopimattomalta, niin hyvin ajan kuin
sisällönkin puolesta, sinä hallitsit nauruhalusi, olisitpa tarvittaissa
voinut sanoa vakavan sanankin; juuri tällaista itsekieltämistä ihminen
ennen kaikkea maailmassa tarvitsee ja sitä olisi lapsille jo pienestä
alkaen opetettava. Sillä niin kauvan kun ne ovat silmiemme alla, voimme
niitä suojella kaikenlaisista tyhmyyksistä, mutta kun olemme päästäneet
heidät vapauteen, emme enää voi. On, näet, niin, tyttöseni, että jos
kaikki ihmiset jaksaisivat hillitä itsensä, ei maailmassa olisi
pahuutta eikä syntiä. Enhän minä, rakas lapsi, näin lyhyen tuntemisen
perusteella voi päättää, minkä verran sinulla on itsekieltämisvoimaa,
mutta minusta näyttää, että sinä voit hankkia kunnioitusta itsellesi,
ja tyyni käytös vaikuttaa muihin rauhottavasti. Lääkärit sanovat, että
kylpy- ja vedenjuontiparannuspaikoissa veden ominaisuudet vaikuttavat
meihin tehden meidät joko terveiksi taikka sairaiksi; paljon
suuremmalla syyllä voimme sanoa että ihmisten hyvyys tahi pahuus
vaikuttaa lähimäisiin joiden kanssa he alinomaa seurustelevat. Soisin
että päättäisit lähteä kanssani katsomaan pientä tyttöämme. Sinun
katseesi on tyyni ja vakava. Hillitsevä katse on Jumalan lahja, se
vaikuttaa monasti silloinkin, kun kaikki sanat ovat voimattomia. Niin,
niin!" Hän veteli jälleen sormin valkeita hiuksiaan ja sanoi
huokaisten: "Oh, sinun kanssasi on vaikea puhua, sinä et kysy etkä
virka mitään."

"Enhän tiennyt, oletko sinä lopettanut. Sitä ennen ei minun sopinut
puuttua puheeseen."

"Se oli erehdys. Pitäähän minun haastaa, ettei keskustelu katkeaisi,
mutta sinä istut siellä mykkänä Ja pakotat minut puhumaan enemmän kuin
kykenen."

"Mitä sitten sanoisin? Olisin onnellinen, jos tapahtuisi sinun luulosi
mukaan. Mutta ken sen tietää, voiko pieni tyttö minuakaan kärsiä?"

"Mutta sinä suostut kuitenkin seuraamaan minua?"

"Suostun."

"Vaikka näkisimme turhaa vaivaa, ei sinun tarvitse peljätä, että kärsit
tappiota matkasi keskeyttämisen tähden. Grasbodenin isäntä on minun
vävyni, eikä hänellä ole ansiotta hyvä maineensa. Enkä minäkään, joka
vien sinut kerallani, jätä sinua vahinkoa kärsimään. Jokainen
Föhrndorfin ja Hinterwaldenin lapsi tuntee minut, Haldenkartanon
isännän Hinterwaldenista. Se on siis päätetty, tyttöseni!" Hän ojensi
oikean kätensä, johon Magdaleena paiskasi omansa.

"Minä seuraan", sanoi tyttö, "mutta en ollenkaan tiedä, onnistunko;
sillä ulkomuodosta tehdyt päätökset muodostuvat sen mukaan millä
silmillä katsoo."

"Niin kyllä, mutta vähintäänkin yhtä paljon ulkomuodon mukaan. Jos en
olisi siitä varma, ei omatuntoni olisi sallinut minun houkutella sinua
matkaasi keskeyttämään. Kun juna ensikerran pysähtyy, lähdemme vaunusta
ja ajamme Föhrndorfiin. Nähtyäsi tytön ymmärrät, kuinka isoisä voi
tehdä senkin, että pyytää matkalla aivan vieraita ihmisiä auttamaan
siinä, missä hän itse ei mitään voi."

Magdaleena puristi molemmin käsin vanhan miehen kättä.

"Sinä olet hyvä tyttö", sanoi vanhus hymyillen, "ja kauniisti teet
minua seuratessasi."

Kun juna pysähtyi, molemmat lähtivät ulos. Junankuljettaja tervehti
Halden isäntää, mutta Magdaleenan pilettiin katsahdettuansa hän sanoi
nauraen: "Ei, lapsi kulta, sinne on vielä pitkä matka!"

"Hän keskeyttää matkansa", huomautti vanhus.

Junankuljettaja nosti kätensä hatun laitaan.

Asema oli mäellä, ja lehtikujan läpi päästiin siitä lähellä olevaan
kylään, jota kirkas päivänpaiste valaisi.

Ennen lehtikujaan astumistaan vanhus pani molemmat kämmenensä torveksi
suun eteen ja huusi voimansa takaa: "Hiesl!" [Nimen Mathiels, Matias,
lyhennys.]

"Tääll' ollaan", huudettiin mäen alta ja kun vanhus ja Magdaleena
laskeutuivat lehtikujaan tulla rutisivat pienet ajoneuvot heitä
vastaan.

"Vai jo isäntä ehti takaisin? Hyvää päivää!" Ajaja oli pitkä ja laiha
mies ja polttaa pauhkutti lyhytvartista piippua, n.s. nenänlämmittäjää,
jolla oli niin kookas pesä, että miehen terävä leuka ja laihat,
ruskeat, kurttuiset kasvot melkein peittyivät sen taakse. Leveälierinen
hattu, jonka hän päivänpaisteen tähden oli painanut syvään otsalleen,
verhosi kasvojen yläosaa.

Vanhus kiipesi rattaille, sitten hän ojensi kätensä Magdaleenalle
auttaen hänet rinnalleen. "Aja nyt", sanoi hän rengille.

"Kyllä, isäntä. Mutta ken sinun muassasi on?" kysyi renki ennenkun
tarttui ohjaksiin.

"Hän tulee vävyni taloon; pieni Burgerl [Burgerl = Walburg] saa hänestä
seuralaisen, toivon."

Renki katsoi Magdaleenaa silmiin ja nyökkäsi sitten isännälleen; "Minä
melkein toivon samaa." Hän heilautti piiskaa ja rattaat lähtivät
liikkeelle. Tie kulki ensin kylän pienien rakennusten ohi, sitten
vainioiden ja niittyjen välitse, vihdoin se kääntyi metsään, ja kun
puut jälleen harvenivat, saavuttiin laajalle heinätasangolle. Kaukana
siinsi kirkontorni ristineen.

Ajaessa ei puhuttu mitään paitse niitä kehotussanoja, joita renki
lausui hevoselle. Kuumuus oli tukahduttava, ja hienon pölyävän
maantientomun tähden kukin koetti puristaa suutaan kiinni. Nekin
ihmiset, joilla ei ole paljon ajattelemista, olisivat säästäneet
tarinoimisen sopivampaan aikaan. Vasta kun kirkontorni oli selvästi
näkyvissä ja sen juurella rakennuksia huomattavissa, viittasi vanhus
sinnepäin.

"Föhrndorf", selitti hän.

Kun he hetkisen kuluttua olivat tulleet vielä lähemmäksi, vanhus
jälleen kohotti kätensä.

Peltojen poikki ja pitkin tienviertä kulki päättymättömän pitkiä
pensas-aitoja, jotka ympäröivät tummanvihreitä ruohikkoja, ja kaukana
kuvastui sinistä taivasta vasten tumma juova, joka myöskin näytti
pensasaidalta, vaikka olikin vuoren kaltaalla kasvava hongikko; siellä
kohosi näet jyrkkä ylänkö ja sen juurelta levisi toinen melkein yhtä
laaja tasanko kuin tämäkin.

Nyt vanhus viittasi kämmenellään ikäänkuin jakaakseen maan vainion yli
kulkevasta pensas-aidasta tummaan metsänreunaan asti, jonne hän sitten
etusormellaan viittasi.

"Siellä on Grasboden" hän sanoi, ja kun tytön kasvot ilmaisivat
ihmettelyä, nyökkäsi hän hymyillen. Mutta sitten hän äkkiä painoi
päänsä alas ja mutisi: "Eihän siellä köyhyyttä ole."

He olivat nyt saapuneet kylän ensimäisen rakennuksen luokse. Se oli
yksikerroksinen talo, jonka seininä oli harmaita muureja ja ruskeita
hirsiä, katto oli korkea ja liuskakivillä peitetty. Ullakon kummassakin
päätyakkunassa, jotka olivat tietä kohden, oli valkeat verhot; siellä
ylhäällä siis asui ihmisiä.

He eivät menneet tämän talon ohi; jo ennen kun he olivat aivan sen
luona ajoi Hiesl suuresta portista sisään.

Toisella puolella oli puutarha, joka ulottui asuinrakennukseen saakka,
toisella aitta- ja tallirakennusten rivejä; siinä välissä oleva kaita
pihamaa näytti pieneltä kylätieltä.

Rattaat mennä hyrisivät pihamaatakin kappaleen matkaa, ennenkun Hiesl
veti ohjakset kireälle ja läiskäytti piiskalla.

"Isä, isoisä tuli!" huusi kirkas ääni puutarhassa.

Kun he olivat laskeutuneet rattailta, tuli mies puutarhan portista
taluttaen pientä tyttöä, joka oli tarttunut kiinni hänen käteensä.
"Hyvä päivä, appi", sanoi hän, "onpa hauska nähdä sinua taas." Hän
nyökkäsi sitten vastaukseksi rengin tervehdykseen: "Terve, Hiesl!"

"Terve Grasbodenin isännälle!" vastasi vanhus puistaen oikealla
kädellään vävynsä kättä ja nostaen isommalla pienen tytön leukaa.
"Kuinka sinä voit, Burgerl?"

"Kiitos, hyvin, isoisä", vastasi lapsi.

Hän oli ikäisiään pienempi, mutta vartalonsa hentuudesta huolimatta
oli hän kehittynyt aivan säännöllisesti ja sopusuhtaisesti. Hänen
kasvonsa ja huulensa olivat kyllä kalpeat, mutta syvät tummat silmät
ja hajallaan oleva musta kiharatukka teki kalpeuden vielä
huomattavammaksi.

Ensi silmäyksellä ei pienokainen näyttänyt ollenkaan sen miehen
näköiseltä, jonka kädestä hän kiinni piti. Grasbodenin isäntä oli
kookas ja vankkarakenteinen, hän oli "komea" mies, sanoivat tytöt.
Monet heistä katselivat mielihalulla kaunista ja rikasta leskeä ja
olivat harmissaan, kun se oli turhaa; sillä tämä mies ei silmäyksillään
pakottanut heitä ketään punastumaan. Isännän leveiden harteiden
yläpuolelle kohoava pää näytti pieneltä muun ruumiin kokoon ja
voimakkuuteen verraten. Kasvojen alaosassa oli jotakin puristetun
näköistä, sitä muistuttivat kapea leuka ja lujasti yhteen liittyvät
huulet, jotka ilmaisivat tavallisesti vain lapsissa tavattavaa
mielenrauhaa. Nenä oli hiukan kaareva ja vaaleiden kiharain alla levisi
laaja otsa, yhtä kirkas ja selkeä kuin hänen suurien tummansinisten
silmiensä katsekin. Lapsen otsa kehittyi samanlaiseksi, ja kun talven
tullen auringon valo ei enää poskia ruskettanut, hävisi isänkin
kasvoilta terve väri.

Halden isäntä meni heti tervehdyksen jälkeen kaivolle ja viittasi
syrjässä seisovan Magdaleenan luokseen. "Tule, auta minua saamaan
vettä, tyttö! Helle ja tomu kirveltävät silmiäni."

Magdaleena meni hänen luokseen ja pumppusi vettä oikealla kädellään,
vasemmalla kädellä hän piteli vaatekääröään.

Vanhus piti kättään vesitorven alla ja huuhteli sitten silmiään
vedellä. Kun hän tuli vävynsä luo, joka oli nyt vasta huomannut tytön,
kysyi tämä: "Onko sinulla ollut matkaseuraa?"

"Otin hänet matkalta mukaani."

"Minkätähden? Vietkö hänet palvelijaksesi?"

"Kenties hän jää tänne", sanoi vanhus katsahtaen merkitsevästi
tyttärensä tyttäreen.

Grasbodenin isäntä heilautti olkapäitään ja katsoi sitten terävästi
tyttöön, joka vieläkin seisoi kaivolla; hän murahti: "Voihan taas
koettaa."

Burgerl heitti irti isänsä käden ja juoksi yli pihan Magdaleenan luo,
joka näytti epäilevän laskisiko nyyttinsä maahan vai kaivonkannelle.
"Et saa panna sitä tomuuntumaan etkä kastumaan", kielsi lapsi, "anna
tänne, minä pitelen."

"Kiitoksia paljon", sanoi Magdaleena hymyillen, käänsi hihansa
kyynärpään yläpuolelle ja tarttui kaivon tankoon.

Mutta Burgerl pidätti hänet. "Pidä käsiäsi alla, niin minä pumppuan!"

"Se olisi kyllä hyvä, mutta sinä et saa vaivautua minun tähteni."

"Sinä pidät alla, minä pumppuan", toisti pieni tyttö otsaansa rypistäen
ja nipisti Magdaleenaa käsivarresta, niin että tämä kirkaisi ja irrotti
nauraen kätensä tangosta. Burgerl pumppusi ja haastoi samalla: "Kuule,
tahdotko sinä heti tälle pihalle astuttuasi olla yhtä epärehellinen
minua kohtaan kuin kaikki muutkin? Kaikki ne sanovat minulle vasten
kasvoja, etten minä saa vaivautua, en ainakaan heidän tähtensä,
voidakseen sitten seljän takana selitellä, etten minä voi tehdä mitään
ja että minä olen liian ylpeä auttaakseni ketään. Tule, tässä saat
jälleen nyyttisi."

Magdaleena kuivasi kätensä esiliinaan, nosti toisen jalkansa
kaivonkannen kulmalle, pani nyytin polvelleen ja veti jälleen suoraksi
puseron vasemman hihan. Burgerl tarttui hänen oikeaan käsivarteensa ja
sanoi: "Sinullapa on kauniit käsivarret, niin pyöreät, pehmeät ja niin
kaunis-ihoiset, ei ruskeat eikä vitivalkeat." Hän veti ylös oman
hihansa.

"Mutta niissä on jo pieni muisto sinusta", sanoi Magdaleena nauraen ja
osotti pientä mustelmaa.

"Joutavia", sanoi Burgerl, "tuon pienen mustelman vuoksi et toki liene
vihoissasi." Hän painoi siihen huulensa. "Tahtoisin sitä purra."

"Jätä se tekemättä, ole hyvä", huudahti Magdaleena tempaisten pois
käsivartensa.

Burgerl nauroi ja näytti valkeita hampaitaan sekä juoksi sitten
isoisänsä luo. "Mikä on tuon tytön nimi?" kysyi hän.

"Leena."

"Tuleeko hän sinun taloosi?"

"Tulee kaiketi. Mutta jos pyydät kauniisti, niin jätän hänet sinun
toveriksesi."

"Minä en pyydä koskaan."

"Sinä uhmapää! No, ei tarvitse pyytääkään; jos tahdot, jätän hänet
tänne."

"Se on hyvä, isoisä". Tyttö kääri lyhyet kätensä isoisän vyötäisille ja
huusi sitten: "Leena, tule tänne, sanon sinulle uutisia!" Sitten hän
juoksi puolitiehen Magdaleenaa vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja
sanoi: "Tiedätkö, sinä jäät meille, minun toverikseni."

Halden isäntä katsoi hymyillen vävyynsä. Tämän suuret silmät suurenivat
vieläkin enemmän ja hän nyökkäsi ystävällisesti tervehtivälle
Magdaleenalle.

"Minä tahdon olla sinun hyvänä toverinasi", sanoi Magdaleena luullen
tekevänsä hyvin, kun taivutti hiukan polviaan ja kumarsi päänsä
puhutellessaan pienokaista.

Mutta Burgerl vastasi ärtyisästi: "Seiso silloin suorana! Sinä et saa
tehdä minua pienemmäksi kuin olen, etkä sinä", lisäsi hän nauraen, "ole
lähestulkoonkaan niin suuri kuin minä olen pieni."

Hän tarttui Magdaleenan käsivarteen ja vei hänet puutarhaan. Ennenkun
se oli läpi kuljettu ja siellä tehty Magdaleenalle tarkka selko
kaikista puista ja pensaista, kasvilavoista, niihin kylvettävistä ja
istutettavista vihanneksista, ravinto-, koriste- ja lääkekasveista ja
hyväksi lopuksi tarkastettu erityinen Burgerlille aidattu alue,
vierähti siihen hyvä kotva aikaa. Vaelluksen kestäessä Magdaleena
huomasi seuralaisensa jäsenissä omituista rauhattomuutta, tempova liike
vavautteli hänen jalkojaan ja käsiään, ja hän katsahti tuon tuostakin
arasti Magdaleenaan nähdäkseen, huomasiko tämä sen.

Aurinko teki jo mailleenmenoa, kun Grasbodenin isäntä astui pihamaan
yli ja huusi puutarhaan: "Burgerl, isoisä lähtee kotiinsa!"

Tytöt juoksivat käsikädessä puutarhasta.

Vanhus silitti kädellään Burgerlin kiharaa tukkaa ja hiveli sitten
hänen poskiaan. "Ole hyvä ja ahkera, niin rakas Jumala tekee sinut
jälleen terveeksi." Hän laski sitten kätensä Magdaleenan hartioille:
"Jumala suokoon siunauksen tänne tulollesi. Jos saat jotakin aikaan,
emme unhota sitä."

Sen sanottuaan hän meni rattaiden luo. Burgerl seurasi häntä isänsä
kanssa, joka ohi mennessään kuiskasi Magdaleenalle: "Mutta varma on,
ettei sinulla täällä ole paljon iloa."

Miehet pudistivat toistensa kättä, Hiesl käski hevosia, ja rattaat
vierivät pois.

Kun iltasoitto oli kirkontornissa tauonnut, astui Grasbodenin isäntä
kummankin tytön kanssa asuinrakennukseen. Eteisessä oli kaksi ovea
auki. Toisen oven kautta loisti räiskyvä lieden valkea, toisesta kuului
useiden äänien surinaa. Edellinen ovi johti keittiöön, jossa kaksi
talon palvelustyttöä puuhasi, toinen vei palvelusväen huoneeseen, jossa
joukko renkejä ja piikoja istui ja jutteli pitkän pöydän ympärillä
odotellen iltaruokaa. Burgerl tarttui Magdaleenan käteen ja nousi hänen
kanssaan portaita ylös. Isäntä meni palvelusväen huoneeseen, jossa hän
kullekin päivän kuluessa osotetun ansion mukaan jakeli kehotuksia,
hyväntahtoisia sanoja ja kysymyksiä. Hän odotti, kunnes täydet
ruokavadit oli pöytään kannettu, sitten hän luki ääneen rukouksen ja
poistui molemmin puolin lausuttujen toivomusten "syökää terveydeksenne"
ja "hyvää yötä!" toistuessa.

Hän meni omaan huoneeseensa, joka oli toisessa kerroksessa. Paitsi
useita vanhanaikuisia huonekaluja, joiden joukossa oli kaksi
taiteellisilla leikkauksilla kaunistettua tammikaappia, oli siellä yhtä
ja toista uuttakin, jota ei tavallisesti näe talonpoikain huoneissa.
Erittäinkin näytti suuri leposohva vieraalta. Pyöreää pöytää, jonka
luona Magdaleena ja Burgerl istuivat, peitti hieno, valkea liina.

Emäntä vainaja ei ollut atrioinut palvelusväen kanssa, suurina
juhlapäivinä vain hän teki poikkeuksen, istui saman pöydän luona ja
osotti olevansa antelias emäntä. Silloin elettiin talossa uhkeasti.
Muuten hän söi aluksi kahdenkesken miehensä kanssa. Kun pieni Burgerl
syntyi ja varttui, istuivat he kolme pöydän ääressä. Sellainen oli tapa
vaimon kuolemaan asti, joka tapahtui viisi vuotta sitten. Silloin
isäntä asettui tyttärensä kanssa perheenpöydän yläpäähän, mutta kun
vaikea sairaus pian tavotti Burgerlin, katsoi hänen isänsä olevansa
pakotettu siirtämään hänet pois palvelusväen näkyvistä, ja niin he
alkoivat jälleen aterioida omassa huoneessaan.

Kun isäntä oli asettunut pöydän ääreen kahden tytön luo, kantoi vanha
palvelijatar ruuan pöydälle.

"Seferl", sanoi isäntä.

"Kuulen", vastasi palvelijatar.

"Nyt olemme saaneet uuden tytön."

"Vai niin."

"Hänen nimensä on Leena."

"Leena?"

"Hän jää Burgerlin toveriksi."

"Ahah."

"Ajattelen, että hän nukkuu ensi yön vierashuoneessa."

"Sitten vasta nähdään."

"Kyllä, kyllä."

"Olen jo Traudelin käskenyt vuodetta tekemään".

"Vai niin."

"Mutta katso, onko kaikki järjestyksessä."

"Kyllä", lupasi mummo ja meni tiehensä yhtä kömpelösti kuin oli
tullutkin.

"Mutta, isä, voihan hän jo heti nukkua minun huoneessani", sanoi
Burgerl ja viittasi Magdaleenaan. "Sinä olet jo niin kauan ollut minun
luonani, että voit jo suoda lepoa itsellesi ja jäädä tänne alas."

"Mutta ajattele, Burgerl, että se on ensimäinen yö", muistutti isä.

Tyttö teki kärsimättömän liikkeen. "Kerran hänen kuitenkin on tultava."

"Niin, niin, mutta ei näin valmistamatta; huomenna on jälleen päivä,
silloin voimme hänelle selittää."

"Ei", keskeytti pienokainen kiivaasti.

"Ajattele, jos se kohtaa sinua taas".

"En sitä pelkää", sanoi Burgerl, mutta hänen ruumistaan kuitenkin
värisytti hiljaa. "Anna hänen vain tulla minun kanssani."

"Kernaasti minun puolestani", myöntyi talonpoika ja nousi.

"Saako hän, isä?" huudahti pienokainen ylös kavahtaen ja hivellen
isänsä kättä.

"Mutta eikö olisi viisaampaa, Burgerl --?"

"Ei!" Hän polki jalkaa.

"Kernaasti minun puolestani, kernaasti minun puolestani", sanoi
Grasbodenin isäntä. Hän seisoi hetkisen neuvotonna. "Ei, minun on vielä
kerran ennen maata menoani käytävä katsomassa taloa. Hyvää yötä!"
Olkapäitään kohottaen ja päätään puistaen laskeutui hän leveitä
portaita alempaan kerrokseen. Burgerl juoksi keveästi kapeaa ja jyrkkää
porrasta ullakolle. Hän se siis asui siellä. "Tule, Leena", huusi hän.

Kun Leena aikoi seurata, tarttui vanha Seferl, joka korjasi ruokaa,
hänen käsivarteensa. "Jos sinä tietäisit", kuiskasi vanhus, "kynttilä
ja tulitikkuja on suuren lipaston päällä. Olet ottanut raskaan ristin
kannettavaksesi. Hyvää yötä!"

"Leena", huudettiin ylhäältä.

Magdaleena riensi portaita ylös ja molemmat tytöt menivät yhdessä
pieneen ullakkokamariin.

"Emmekö sytytä tulta?" kysyi Magdaleena.

"Minkätähden?" vastasi Burgerl. "Täällä on kylliksi valoa, että
kumpikin löydämme vuoteemme. Minun vuoteeni on tuossa, sinun
vastakkaisella seinällä. Sinä et voi törmätä oven vieressä olevaan
lipastoon etkä pesukaappiin, joka on ikkunain välissä. Ja jos et kaada
pientä pöytää ja paria tuolia, en tiedä, mitä muuta täällä voisit
särkeä, sillä muuta täällä ei ole."

Burgerlin hilpeys rauhotti Magdaleenaa, jonka isoisän viittaukset, isän
sanat ja vanhan palvelijan mielenpurkaus jo olivat huolettaneet, sitä
enemmän, kun hänellä ei ollut selvää käsitystä siitä, mitä oikeastaan
oli peljättävä.

Paitse muutamien koirien haukuntaa, joka tuon tuostakin kajahteli
kaukaa, kuitenkaan erityisesti häiritsemättä, ei kylästä kuulunut
ainoatakaan ääntä. Yön hiljaisuus oli levinnyt seudun yli.
Kaihomielisiä ajatuksia hiipi Magdaleenan mieleen, hän muisti kotia,
kaikkia, jotka jäivät sinne ja lähtönsä syytä, -- äkkiä hän vavahti
kauhusta, vastaiselta seinältä kuului omituista jyskettä. Mikä
rauhattomuus vaivaakaan lasta, kun sänky niin tärisee?

Magdaleena nousi kiireesti ja meni lipaston luo etsimään tulitikkuja.

"Ei tulta", huusi lapsi, "ei tulta, Leena!" Mutta hänen äänensä oli
niin outo, että Magdaleena koetti sitä innokkaammin saada valoa. Kun se
vihdoin onnistui ja Magdaleena lähestyi sänkyä, tallasi hän Burgerlin
permannolle viskautuneelle peitteelle. Lapsi makasi vuoteella
alastonna, ruumis valkeana kuin liitu, ja rajut säännöttömät
puristukset tärisyttivät hänen jäseniänsä, silmät tuijottivat, suu oli
vääntynyt.

Magdaleena seisoi kauhistuneena ja painoi nyrkkiin puristetuilla
käsillään polveansa. Mutta hänen kauhunsa hävisi, kun pienokainen alkoi
valittaa.

"Voi, enkö sitä sanonut? Ei tulta! Nyt sinäkin pelkäät minua ja kammoat
kuin kaikki muutkin lapset, kun tahdon niiden kanssa leikkiä, ja suuret
ihmiset, kun toivon, että olisivat minulle ystävällisiä. Sanovat
minussa olevan tanssitaudin. Nyt näet, millaista se on. En voi hallita
käsiäni enkä jalkojani, en kohta kieltänikään. Kun koetan sitä päivällä
kaikin tavoin vastustaa, tulee se yöllä sitä vaikeampana. Oi, Leena,
minä en kuitenkaan ole tehnyt kellekään pahaa, en ole tehnyt pahaa
ihmisille, enkä pilkannut taivaan Jumalaa, miksi minun siis pitää
kärsiä?"

Magdaleena kumartui kyyneleisin silmin hänen vuoteensa yli, ja kuuma
pisara putosi lapsen kalpeille poskille.

"Kaulaan", soperteli tämä liikutettuna, "kaulaan!"

Mitähän hän tahtoo, ihmetteli Magdaleena, eihän hän tarkottane, että
ottaisin häntä kiinni kaulasta, jota hän alati kiertää ja kääntää? Hän
ymmärsi äkkiä, otti onnettoman pienet tempovat käsivarret ja kääri ne
oman kaulansa ympäri pitäen niitä sitten kiinni. "Minä en pelkää",
sanoi hän sillävälin, "minä en kammo sinua, Burgerl."

Lapsen suu vääntyi rumalla muodottomalla tavalla. Mutta hänen silmänsä
avaantuivat ja niistä lähtevä silmäys ilmaisi, että pienoinen tahtoi
hymyillä.

Pitkä, tuskallinen hetki kului, pitkä, koska se oli niin tuskallinen,
sitten laukesi kouristus, pienet käsivarret vaipuivat raukeina ja
väsyneinä, lapsi makasi hiljaa ja vaipui uneen.

Magdaleena nousi hiljaa, otti peitteen permannolta ja levitti sen
lapsen yli.

"Oi sinua, pientä poloista!"

       *       *       *       *       *

Kevät-aamun pilvetön taivas ja kirkas ilma ennustivat kaunista päivää.
Grasbodenissa oli muutamia kylvettäviä peltoja. Palvelusväki teki
lähtöä niille, ja isäntä itse annettuaan ensin työnjohtajille käskynsä,
katseli sitä pihamaalla.

Silloin syntyi asuinrakennuksessa hälinää. Burgerl samosi portaita alas
ja juoksi puutarhan läpi.

Magdaleena seurasi häntä nauraen. "Katsopa, kuinka kovasti sinä juokset
pienillä säärilläsi."

Burgerl tempasi puutarhan portin auki. "Hyvää huomenta, isä! Hyvää
huomenta! Tuolla tulee Leena, hyvä Leena, kaunis Leenani. Eikö hän ole
kaunis?" kysäisi hän ikäänkuin ylpeillen siitä.

Isäntä ja Leena nauroivat.

Mutta pienokainen tikosi: "No mutta vastaa, isä!" Ja kun talonpoika
vastasi hymyillen: "Kyllä sinä olet oikeassa", Magdaleena punastui.

"Tänään me menemme niityille, että sinä saat nähdä täällä kaikki",
sanoi Burgerl. Sitten hän hiipi aivan Magdaleenan luo ja lisäsi
kuiskaten: "Mutta minä yksin vien sinut sinne, missä muut eivät näe
meitä, sillä minä tahdon pitää sinut yksin."

Isä katsoi Magdaleenaan kirkkain, ystävällisin silmin. "Hän on oikea
kultalapsi -- vai kuinka?"

"Minä noudan ensin puutarhahattuni", huusi Burgerl. "Tahdotko sinäkin,
Leena? Antaisin sinulle mielelläni äitivainajan hatun. Saanko antaa,
isä?"

Talonpoika nyökkäsi.

Tyttö juoksi puutarhan läpi asuinrakennukseen.

He seisoivat nyt kahden vastakkain.

Hetken kuluttua lausui isäntä katsoen syrjään: "Sinä nukuit huonosti?"

"En ainakaan paljoa."

"Sen uskon."

"Mutta minkä nukuin, nukuin hyvin."

Isäntä katsahti häneen kysyvästi, laski sitten jälleen katseensa maahan
ja äänsi hiljaa: "Hän on kovin rauhaton."

"Ymmärrän, isäntä", sanoi Magdaleena, "että sinun on vaikea puhua
lapsesi onnettomuudesta; ymmärrän senkin, että nyt tahtoisit tietää,
mitä minä ajattelen. Olkaamme siis suoria. Ensi säikähdyksessäni eilen
en voinut ajatella muuta kuin pois rientämistä, mutta kun hän valitti
hätäänsä ja kääri pienet kätensä kaulani ympärille, en iki päivinä
olisi voinut jättää häntä. Minä olen lapsesi luona niin kauan kuin
tahdot."

"Siinä teet erinomaisen hyvin."

Hän ei sanonut muuta. Magdaleena katsoi kuitenkin kummastuen häneen.
Kuuli, että sanat tulivat voimakkaan miehen sydämen syvyydestä.

Hän näki lapsensa tulevan puutarhassa ja nosti kättään ikäänkuin
huomauttaakseen siitä Magdaleenalle. Hän astui sitten askeleen taakse
ja sanoi: "Minulla on vasta tilaisuus puhua sinulle yhtä ja toista."

Burgerl juoksi paikalle olkihattu kiharaisilla kutreilla ja toinen
kädessä heiluen, ja Magdaleenan täytyi myöntyä siihen, että tyttö
sovitti sen hänen päähänsä. "Tämä litistynyt olkihattu päässäkin näytät
sinä kauniilta", nauroi Burgerl. "Ja minä luulin saavani sinut hassun
näköiseksi. Tule nyt, tule mukaan!"

Hän tarttui Magdaleenan käteen ja vei hänet takaportin kautta sille
tielle, jota palvelusväki oli aikaisemmin kulkenut päivänpaisteisille
niityille ja vainioille.

He astuivat kapeita polkuja huojuvien heiniköiden sivua sekä niiden
poikkikin ristiin rastiin, "sillä huono heinänkasvu ei varovaisuudesta
parane", arveli Burgerl, "eikä vahva heinä säikähdä muutaman jalan
jälkeä". Magdaleena huomasi, että pieni tyttö näennäisestä sinne tänne
kulkemisesta huolimatta pyrki määrättyyn suuntaan.

Kaksi pitkää varjoa riensi tyttöjen edellä. Magdaleena osotti niitä.
"Kun nuo kaksi mustaa haamua kutistuvat pieniksi, polttaa aurinko
sangen kovasti. Eikö kuumassa ulkoilmassa liikkuminen vahingoita
sinua?"

"En minä vähästä kuumuudesta välitä", sanoi Burgerl, "vaikken olekaan
maurilainen, jotka, niinkuin opettaja on sanonut, paleltuisivat
täällä."

"Ohoh, vai puhuu opettajasi sellaista?"

"Niin, mutta mistä tuo vanhus maurilaiset tuntisi? Ei täällä ole niitä
muita kuin se yksi, joka kauppiaan ilmotuskilvessä myö sikareja ja
paperosseja. Hän on sen oppinut kirjoistaan niinkuin kaiken muunkin,
jota meidän sitten pitää lukea ja kirjottaa. Jos antaisimme hänen
kirjansa meidän ensimäiselle rengillemme Heinerille, joka lukee yhtä
pian kuin puhuukin, hän voisi helposti pitää koulua tuon ukon sijasta."

"Minusta tuntuu että sinä olet ynseä opettajallesi", sanoi Magdaleena
nauraen. "Sanopa, onko teillä tänään koulua? Kenties oletkin
koulutuntisi kulkusalla ja minä autan sinua."

"Kyllä hän pitää koulunsa, mutta minä en sairaaksi tultuani ole käynyt
siellä. Ukko itse on sanonut isälle, että minä joko nauratin niitä
nuoria höperöitä tahi säikytin niitä. Sen jälkeen hän on tullut
meille illalla koulutyönsä päätyttyä ja opettanut minulle erikseen
saman minkä koulussakin. Sunnuntai-illoin käyn minä kirkossa
uskonnonopetustunneilla; siitä ei ole minua vielä estetty."

He kulkivat kotvan aikaa äänetönnä toistensa rinnalla. Äkkiä Burgerl
huusi iloisesti: "Nyt me olemme täällä. Tule, Leena!" Hän juoksi
eräälle kummulle, jolla seisoi kyhmyinen tammi. Sen latva oli
taittunut, muta sitä leveämmälle oli se levittänyt oksiaan.

"Etkö täällä saa tarpeeksi varjoa?" kysyi Burgerl osottaen puuta. "Ja
katsopa ympärillesi, niin näet koko Grasbodenin eteesi leviävän." Hän
ojensi molemmat kätensä ja pyörähti ympäri. "Eikös isällä ole liian
paljon viljelyksiä? Katsopa, pitkin koko kylän pituutta ja sen
takanakin molemmin puolin, niin kauas kuin pensas-aita tien tällä ja
tuolla puolen ulottuu maantietä pitkin, ja sitten koko alue tänne
sivulle tuohon kaukaiseen kulmaan asti, jossa näet pienten olentojen
liikkuvan -- ne on meidän työväkeä -- edelleen aina tuonne hongikkoon
asti."

"Se ei ainakaan enään ole teidän?"

"On se. Siellä on maantie, jota isä pitää omalla maallaan kunnossa."

"Siellä metsässä on varmaan hyvin kaunista."

Burgerl käänsi arasti katseensa. "Minä en mene koskaan sinne", sanoi
hän hiljaa. Hän istahti ruohopenkereelle puun juurella. "Olet nyt
nähnyt tarpeeksi, tule, istu luokseni varjoon ja kerro jotakin."
Magdaleena istui hänen viereensä, ja Burgerl alkoi häneltä kysellä,
mistä hän oli, minkälaista oli Langendorfissa ja hänen vanhempiensa
kodissa, hän kyseli hänen vanhempiaan, veljiään ja sisariaan sekä sanoi
lopuksi:

"Onko sinulla siellä sulhanenkin?"

Magdaleena vavahti ja hänen poskensa lensivät purpuranpunaisiksi. Hän
heitti Burgerliin vihaisen silmäyksen ja vastasi: "Ei." Ääni oli kova
ja tyly.

"Leena", huudahti Burgerl, "älä suutu! Minä ajattelin sitä sentähden,
kun sinä olet niin rakastettava ... mutta se oli kuitenkin tyhmästi,
sillä jos ketä rakastaa, ei silloin pakene niin kauvaksi kuin sinä."

Magdaleena huomasi tehneensä väärin lapsen kysymyksestä pahastuessaan.
"Burgerl", sanoi hän puristaen hellästi pieniä käsiä, jotka tyttö piti
yhteen puristettuna polvellaan, "älä kysy sellaista. Mitä sinä siitä
tiedät? Ja sitä parempi, kuta kauemmin siitä on tietämättä, kuta
vähemmän sitä tulee kokemaan. Jos tietää paljon voi helposti saada
sydämen tuskia."

Niin hän istui oikea käsi lapsen käsien päällä, vasemmalla hän nyppi
maasta ruohon toisensa jälkeen. Jonkun ajan kuluttua Burgerl sanoi:
"Lähtekäämme nyt, Leena. On aika mennä kotiin."

He nousivat ja lähtivät. Burgerl poikkesi samalle tielle, jota he
olivat tulleetkin. Magdaleena oli kummulta huomannut että taloon
pääsisi paljoa pikemmin, jos kulkisi sitä maantietä, joka vei
hongikosta ruohokenttien halki kylään. Lapsi oli tehnyt pitkän
kierroksen. Kun he siis hetkisen kuluttua olivat tulleet lähelle
maantietä, tahtoi Magdaleena mennä sinne.

"Miksi emme kulje maantietä?" sanoi hän. "Se on paljoa suorempi."

Burgerl käänsi pois päänsä ja teki käsillään torjuvan liikkeen. "Minä
en mene sille", huusi hän.

"Mikä sinua siinä pelottaa?" kysyi Magdaleena. Hän huomasi sitten
jonkun matkan päässä aivan tien vieressä matalan muurin, jonka takaa
hautakiviä ja ristejä kohosi. "Eihän vain hautausmaa?"

Burgerl nyökkäsi.

"Kaikkia lapsellisuuksia, ethän toki peljänne vainajia? Ole rohkea,
tule! Eikö äitisikin lepää siellä?"

"Hän juuri, hän juuri!" huusi Burgerl samalla kun hänen kätensä ja
jalkansa alkoivat väristä.

"Hyvä Jumala, Burgerl!" Magdaleena riensi takaisin hänen luokseen.

"Niin, hyvä Leena", änkytti lapsi, "kukapa tietää kuinka asia on. Onko
sinun vieressäsi kuollut ruumis maannut?"

"Ei, Burgerl."

"Ja ennen ruumiina olemista täytyy kuolla; oletko nähnyt kenenkään
kuolevan?"

"En, Burgerl."

"Katso, Leena, sinä et siis tiedä, kuinka kauheaa se on, etkä sinä
ymmärrä mikä tuska minut valtaa, kun minuakin tahdotaan tuonne."

"Kuka tahtoo? Miksi sellaisia kuvittelet?"

"Voi, minä olen kuullut usein sitä kuiskailtavan sekä ääneen
puhuttavan, ja kenties isäkin ajattelee, että olisi parasta, jos Jumala
korjaisi minut pois. Mutta minä en tahdo -- en --."

"Tule pois! Menkäämme", sanoi Magdaleena, joka oli tähän saakka
vapisevaa lasta pystyssä pidellyt.

Burgerl katsoi häneen avuttoman näköisenä. "Minä en voi astua, Leena."

Magdaleena nosti hänet silloin syliinsä. Pää olkaan nojattuna, kädet
riippuen kaulan ympäri pitkin selkää kantoi hän lasta kiiruusti kapeaa
polkua pitkin.

"Oi, kuinka minä sinua vaivaan!" valitti lapsi.

"Sano mieluummin, että minun olisi pitänyt olla viisaampi. Minä seisoin
ja käännyin sinne tänne samalla paikalla ja puhelin puita heiniä enkä
ottanut vaaria sinusta; se ei kelpaa, olen ollut tyhmä!"

Magdaleena soimasi näin itseänsä kappaleen matkaa, kunnes Burgerl
kuiskasi hänen korvaansa: "Älä soimaa niin itseäsi, älä soimaa, -- jää
vain minun luokseni."

"Me jäämme toistemme luo, Burgerl."

Päivällisen aikoina ei kartanolla ollut ketään. Magdaleena pääsi
huomaamatta ullakkokamariin. Hän laski siellä ensin lapsen
käsivarsiltaan vuoteelle, sitten seisoi kotvan aikaa kiivaasti
hengittäen ja painaen molemmin käsin jyskyttävää sydäntään. Vihdoin hän
otti tuolin, istuutui ja puristi pienen potilaan käden omaan käteensä.

"Tätä ei tapahdu koskaan enään", hän sanoi.

Illemmalla kuului askelia portailta ja eräs pitkä laiha mies, jonka
rinta oli sisäänpainunut, saapui huoneeseen. Poskiluut ulkonivat hyvin
tuntuvasti hänen kuihtuneista kasvoistaan, silmälasit oli nenällä, ja
harvaa, valkeata tukkaa peitti vaatemyssy, joka oli aijottu myöskin
kylmää vuodenaikaa varten. Sen päälle oli ommeltu ja ylös kiinnitetty
käden levyinen vaatekappale, jonka saattoi irrottaa ja vetää alas,
jolloin se verhosi päätä kypärän tavoin.

"Kas, taasen sängyssä? Hm, hm", mutisi vanhus rykäisten.

"Niin, tänä päivänä teillä ei ole täällä työtä, jos olette
koulumestari."

"Olen kyllä; ja te kai olette se uusi? Jahah." Hän tarttui jälleen oven
ripaan. "Hm, hm, mutta kun aina sattuu näin, kun ei eilen tehty mitään,
tänään ei tehdä mitään eikä huomenna mitään ... hm, hm ... ei hän
koskaan pääse toisten tasalle ... hm ... ja jos hän jää jäljelle, pitää
isä sitä minun vikanani ... hm, hm ... ja palkkani saan almuna, niin
totta kuin yksi muna on toisensa näköinen. Hm!"

Hän meni ja sulki nuristen oven.

Koulumestarin mentyä tuli isäntä katsomaan ja sitten vanha Seferl
kantaen iltaruokaa. Vihdoin oli pienessä huoneessa jälleen hiljaista ja
pimeäkin saapui vähitellen.

"Burgerl", sanoi Magdaleena, "eihän sinua häiritse, jos minä sytytän
tulen? Ja lainaathan sinä minulle kirjotustarpeitasi sekä lahjotat
arkin paperia?"

"Ei valo tee minulle pahaa", vastasi Burgerl, "kirjotusneuvojani saat
käyttää, ja ota paperia niin paljon kuin tahdot."

"Minun täytyy kirjottaa kotiin, että omaiseni tietävät, mihin olen
joutunut. Isä luulee aivan varmaan, että olen Wienissä; hän kummastuu
saadessaan kirjeen aivan oudosta paikasta."

Kun Magdaleena oli järjestänyt kaikki kirjotustarpeet eteensä, hän
istahti lekottavan kynttilän ääreen ja mietti. Nyt oli hänen
kirjotettava ensimäinen itsenäinen kirje elämässään. Koulussa oli kyllä
äidinkielen harjotuksissa kokoonpantu "kirjeitä", mutta silloin oli
hänellä aina ollut kirja tahi opettaja apuna.

Nyt hänen piti omin päin päästä selville, mitä hän kirjottaa -- siinä
oli "aine" -- kuinka hän sen oikein esittää -- siinä oli "kirjotustapa"
-- kuinka joka sana tavataan -- se oli "ainekirjotusta" -- ja minkä
muotoiseksi kukin kirjain on tehtävä -- "kaunokirjotusta". Niin,
hyvähän on että on oppinut jotakin, mutta eipä olisi uskonut, että
yhden kirjeen laatimisessa on niin monta mutkaa.

Hän nojautui pöytään, mutisti huulet yhteen ja puristi sormet tiukasti
kynän ympäri. Aluksi ei hän välittänyt pienistä perhosista ja
itikoista, jotka kynttilässä kärvennyttyään putosivat paperille, mutta
kun yksi sellainen onneton elukka ensin kasteli itsensä kirjotuksen
musteessa ja veti sitten märillä siivillään pitkiä teitä paperiarkille,
puhalsi hän suuttuneena pois kaikki hyönteiset.

Ensimäinen sivu oli jo täyteen kirjotettu. Hän istui siinä maltittomana
uusi lause valmiina ajatuksissa ja kynä varalla ensimäistä sanaa
piirtääkseen.

Mutta kirjotus ei tahtonut kuivua; varjoviivat olivat tulleet niin
tanakoita. Hän otti paperin ja kuljetti sitä varovaisesti edestakaisin
kynttilän liekin päällä, kunnes joka kirjain kuivui. Sitten hän
kirjotti edelleen. Kun toinen sivu täyttyi, oli kirjekin lopussa.
Helpotuksesta huoaisten hän piirsi nimensä alle. Nyt oli se vain kokoon
taitettava ja osote kirjotettava.

Hän liikutti taasen kirjettä liekin yläpuolella ja katsahti samalla
ikkunasta ulos. Yöllisellä taivaalla kimmelsi kirkas ystävällisesti
vilkuttava tähtönen.

Armas tähtönen, loistathan sinä myöskin kotia kohden, vilkutat siellä
kartanon kohdalla ja katsot kuvaasi myllyjoessa...

"Herra Jeesus!"

Paperi oli ollut niin kärsivällinen kuin mahdollista, se oli antanut
paahtaa itsensä ruskeaksi, mutta nyt se leimahti tuleen ja paloi
kirkkaalla liekillä.

Magdaleena tuijotti kauhistuksissaan kirjettänsä, hänellä tuskin oli
voimaa puhaista liekkiä sammuksiin. Hänen vaivansa olivat menneet
turhaan! Harmin kyyneleet silmissä hän tarttui uudestaan kynään, sillä
hän ei tahtonut jättää kirjettä kirjottamatta; nyt hänellä oli siihen
aikaa, kuka tietää tokko huomenna onkaan. Ah, niin hyvää kirjettä kuin
ensimäisellä kerralla hän ei enää koskaan saa syntymään.




XIV.


Kului päiviä ja vieri viikkoja. Kun Burgerl oli nyt aina sellaisen
vanhemman ja etevämmän toverin seurassa, johon hän päivä päivältä yhä
suuremmalla mielenhartaudella kiintyi, ja kun hän tiesi, että tämä
toveri pitää hänestä hyvää huolta, hän rauhottui aivan huomattavasti,
taudinkouristukset harvenivat ja lieventyivät. Siitä syystä Burgerl
riippui Magdaleenassa kuin takkiainen, niin että tälle ei jäänyt juuri
ollenkaan aikaa itseänsä varten. Mutta tämä olikin Magdaleenalle
parhaaksi. Hänellä oli täysi työ pitäessään huolta lapsesta ja
koettaessaan perehtyä ja mukaantua uusiin oloihin. Nykyisyys vaati
kaiken hänen huomionsa, niin ettei hänellä ollut aikaa ajatella
tulevaisuutta eikä muistella menneisyyttä, vaikkei hän voinutkaan sitä
kokonaan unhottaa. Hänen täytyi työntää entisyys sydämensä sisimpiin
sopukkoihin, ja vaikka se usein yön unelmissa ja päivän hiljaisemmilla
hetkillä tekikin kipeitä muistutuksiaan, täytyi himmeiden unikuvien
kuitenkin väistyä päivän täyteläisien värien tieltä ja haaveellisten
muistojen jäädä elävän todellisuuden varjoon.

Magdaleena sai käyttää itseänsä varten ainoastaan ne hetket, jolloin
koulumestari opetti Burgerlia, mutta niiden luku olikin viime aikoina
lisääntynyt. Vanhus oli jo kauan valittanut, että tyttö oli
tarkkaamaton ja vaikea hallita, mutta hän oli avuttomuudessaan
turvautunut ainoastaan talon renkeihin ja piikoihin tahi kylän
rahvaaseen, jotka eivät enempää voineet kuin tahtoneetkaan häntä
auttaa, käyttivät vain hänen lausuntojaan tervetulleina juorujen
aiheina panetellakseen rikasta talonpoikaa. Jotkut syyttivät häntä
huolimattomuudesta lastaan kohtaan, toiset pitivät Jumalan
rangaistuksena, että tyttö oli sellainen kuvatus ja luultavasti siksi
jäisikin. Mistä syystä Grasbodenin isännän täytyi tällainen rangaistus
kärsiä, sitä asiaa kukaan ei ottanut selvittääkseen. Vihdoin opettaja
sai sen ajatuksen, johon toinen ihminen olisi ensiksi tarttunut, hän
päätti haastaa laiminlyövän oppilaan isälle. Mutta tälle levottomalle
ukkopahalle ei suinkaan ollut helppo tehtävä kääntyä paikkakunnan
huomatuimpaan henkilöön ja sanoa hänelle: sinun lapsesi on
taitamattomampi pahanpäiväisintä torpparin vunukkaakin, joka retustelee
paljain jaloin kylänraitilla ja tulee sieltä kouluun.

"Älä pahastu, isäntä", sanoi hän eräänä päivänä, "mutta minä en voi
enää myöntää sinun tyttärellesi lupapäiviä; hm, hm ... se olisi
omaatuntoani vastaan, sillä hän on jäljellä kaikista muista ... hm,
hm ... ja jos hän saisi huonot arvosanat, olisi se minulle kuuna
päivänä kuulumaton häpeä ... hm, hm ... niin, sinä maksat minulle
palkan säännöllisesti ja rehdisti, mutta näyttää kuin minä en voisi
sitä ollenkaan korvata ... hm, hm. Sentähden minä pyydän, että hän
saisi nauttia minun opetustani myöskin torstaisin ja sunnuntaisin ...
hm, hm. Min£ en pane vaivojani vaakaan, eikä sinun tarvitse maksaa
entistä enempää."

"En minä, hyvä koulumestari", vastasi Grasbodenin isäntä, "osaisi
ajatellakaan, että se on sinun syysi, jos et tuota lepakkoa saa
oppimaan juuri mitään. Minä tiedän, ettei hänellä ole huono pää, mutta
minä tiedän myöskin, ettei hän voi istua paikoillaan. Ankara ei saa
hänelle olla. Kiittäisin Jumalaa, jos hän toisten tavalla kestäisi
pienen vitsakylvyn, mutta tiedäthän sinä, kuinka se on! Puhuaksemme
asiasta, en voi jättää ilmaiseksi sitäkään, mitä teet enemmän kuin on
määrä; siitä kyllä sovimme. Kysyn nyt vain sinulta, luuletko että saat
häntä kehittymään?"

Koulumestari vakuutti, että hän varmasti uskoo sen, ja se
tyydytti Grasbodenin isäntää. Burgerlin kasvot ilmaisivat kyllä
tyytymättömyyttä, kun hän sen jälkeen kuuli vanhuksen torstaisinkin
kömpivän kahdesti portaita ylös ja kun tämä kohta sunnuntai-iltanakin
asettui opetuspöydän taakse. Mutta koulumestarin täytyi toki sunnuntain
aamupuolet jättää vapaa-ajoiksi, koska hän itse soitteli silloin urkuja
kirkossa tahi, juhlamessun aikana, veteli viulua, jolloin toiset
rummuttivat ja pärisyttivät kuin riivatut.

Neljä viikkoa oli Magdaleena jo viettänyt Grasbodenissa. Oli jälleen
pyhäpäivä, kaikkialla vallitsi sunnuntairauha. Se osa palvelusväkeä,
jolla oli vapaa iltapäivä, oli jo heti päivällisen jälkeen lähtenyt
talosta; toiset, joilla ei sitä etua ollut, oleksivat mikä missäkin,
viettivät aikaa yksinäisyydessä tahi lyöttäytyivät yhteen.
Palvelustytöt kertoivat toisilleen salaisuuksiansa, puhuivat itsestään
kaikkea hyvää, muista pelkkää pahaa, erittäinkin pojan pakanoista,
joilla ei myöskään noista tyttö hylyistä ollut sen parempaa sanomista.
Laiskaluontoiset vetelehtivät toimettomina, toiset löysivät hyödyllistä
tehtävää ja askarsivat siinä. Muutamat palvelustytöt korjailivat
kuluneita vaatteitaan, eräät paikkasivat mielitiettynsä pukua, jota
palkitakseen nämä, jos nimittäin kykenivät suutarintyöhön, tekivät
rakastettunsa jalalle sen palveluksen, minkä he itse olivat saaneet
käsivarrelleen tahi seljalleen. Muuten ilahdutti heitä kaikkia se
lohdullinen ajatus, että heille, jotka tänä päivänä olivat kotona,
vapaapäivä saapuisi viikkokauden kuluttua, ja he nauttivat jo
edeltäpäin silloin tarjolla olevista rattoisista hetkistä.

Kun koulumestari saapui Burgerlin huoneeseen, otti Magdaleena neulan ja
laskeutui portaista mennäkseen puutarhaan. Eteiseen saavuttuansa hän
näki isännän nojaavan oven pihtipieleen.

Minkälaisissa väleissä Magdaleena oli Grasbodenin isäntään, sitä ei
tyttö itsekään tietänyt. Ensimäisellä viikolla oli vanha Seferl, jota
lonkkasärky vaivasi, pyytänyt häntä kantamaan vesisaavia keittiöön.
Saavi oli suuri ja raskas. Lähellä oleva isäntä kiirehti luo ja tarjosi
apuaan, mutta Magdaleena ei tahtonut koko maailmalle osottaa olevansa
heikompi vanhaa Seferliä, jonka täytyi usein laahata näin raskasta
kuormaa. Siksi hän oli nauraen sanonut: "Mitä ajatteletkaan, isäntä?
Ethän tahtone auttaa minua tämän vesitilkan kantamisessa? Ethän sinä
auta vanhaa Seferliäkään." Isäntä punastui ja nauroi, mutta sitten hän
muuttui vakavaksi ja sanoi: "Eihän tämä työ ole sinun tehtävääsi." Niin
sanoen isäntä käänsi hänelle selkänsä eikä sen koommin tarjonnut
apuansa, vaikka tilaisuuttakin olisi ollut. Hän puheli vähän
Magdaleenan kanssa, mutta sanoi sanottavansa aina samalla ystävyydellä,
jolla hän puhutteli muitakin. Ainoastaanko Burgerlin vuoksi hän salli
neidon olla talossaan, eikö tällä ollut hänestä mitään muuta arvoa?
Toisenlainen oli isäntärenki Heiner, jota Burgerl oli ylistänyt.
Ensimäisestä päivästä alkaen ja aina sen jälkeen hän koetti alinomaa
tarjota ystävyydenosotuksiansa Magdaleenalle, joka siitä syystä karttoi
häntä mitä suurimmalla huolella.

Magdaleena ei siis tietänyt, mitä isäntä hänestä oikeastaan ajatteli,
ja nyt tämä seisoi siinä oven pihtipieltä vasten. Kun talonpoika kuuli
Magdaleenan tulevan, kääntyi hän ympäri.

Neitonen katsoi epäkohteliaisuudeksi, jos astuisi äänetönnä sivutse,
siksi hän viittasi portaita myöten ylös ja sanoi: "Siellä on
koulumestari."

"Tiedän sen", sanoi isäntä, "ja siksi odotan sinua tässä."

"Minuako?" kysyi Magdaleena kummastellen.

"Tule, minä puhun sinulle Burgerlista." Hän astui edellä.

Heiner seisoi puutarhaportin luona ja katsoi aidan yli. Vaikka hänellä
oli vapaa ilta, hän oli kuitenkin pysynyt kotosalla ja kierrellyt
taloa. Kun hän nyt näki isännän ja Magdaleenan katoavan puiden taakse,
mutisi hän kiroussanoja ja toivotti ensinmainitulle jos joitakin
tapaturmia. Sitten hän kääntyi pois kiukuissaan.

Kaivolta kuului helakkaa naurua. Puolihöperö karjapiika Traudel istui
kaivonkannella ja oli nähnyt kaikki; hän nauroi ja osotti puutarhaan.

Heiner kohotti suutuksissaan kättään, mutta malttoi mielensä, tyytyi
ainoastaan sylkäisemään häntä kohden, astui sitten hitain askelin
pihamaan yli ja portista ulos.

Keskellä puutarhaa oli lehtimaja ja siinä pöytä ja pari rahia tuuheiden
lehtiköynnöksien verhossa. Grasbodenin isäntä istahti toiselle,
Magdaleena toiselle rahille.

"Ei tarvitse hukata aikaa minun tähteni", sanoi isäntä osottaen
Magdaleenan ompelukseen, "sitä en pyydä, sellaista työtä tehdessä voi
vallan hyvin kuunnella. Sinä olet ahkera! Se on oikein. Sanon sinulle,
että koska olet pitänyt niin hellää huolta pienestä tytöstäni ja ollut
hänelle hyvä toveri, niin on oikeus ja kohtuus, että saat tietää sen,
minkä kaikki paikkakuntalaiset tietävät, nimittäin, kuinka tuo orpo
raukka sai vaikean tautinsa. Ihmiset sen usein unhottavat selittäessään
hänen itsepäisyyttään pahoin päin ja moittiessaan häntä. En puhu siitä
mielelläni, mutta sinä olet sekä lapseltani että minulta ansainnut
sellaisen luottamuksen, ettei sinun tarvitse kuulla sitä muilta, ja
minulta sen kuulet aivan totena ilman valheellisia lisäyksiä.

"Burgerl on ollut heikko syntymästään saakka, mutta hän oli kuitenkin
terve, kunnes viisi vuotta sitten tapahtui muutos. Hänen äitinsä oli
siihen aikaan sairas, sairaampi kuin me, hänen läheisimpänsä,
huomasimme ja hän itse tunsi. Hän ei pysynyt vuoteessa, mutta väsyi
pienimmästäkin ponnistuksista ja istui usein päivät pääksytysten
liikkumatonna suuressa nojatuolissa. Sinä vuotena oli kovin sateinen
kesä ja niin ilkeä sää, että se saattoi tehdä vahvimmankin sairaaksi.
Mutta äkkiä tapahtui ilman muutos, tuli kaksi selkeää päivää, aurinko
loisti kirkkaasti ja lämpimästi. Vaimoni sai aamulla halun matkustaa
vanhempiensa luo Hinterwaldeniin ja ottaa pienen Burgerlin mukaansa.
Hän pyysi minun valjastuttamaan hevosen ja minä tein sen mielelläni,
sillä luulin matkan virkistävän häntä. Nostaessani hänet rattaille ja
asettaessani pienen Burgerlin hänen rinnalleen ei minulla ollut
pienintäkään onnettomuuden aavistusta.

"He saapuivat Hinterwaldeniin minkäänlaisitta vastuksitta. Vaimoni
iloitsi saadessaan taas tavata vanhempansa ja nämä iloitsivat
tyttärensä ja tyttärensätyttären vierailusta ja pitivät heitä luonaan,
kunnes päivä teki laskuaan. Mutta kun he paluumatkalla hongikon läpi
ajaessaan saapuivat sille paikalle, josta tie laskeutuu tasangolle,
tuli vaimoni äkkiä niin kipeäksi, että hänen täytyi huutaa ajajaa
seisauttamaan, hän ei mitenkään sietänyt rattaiden tärinää. Ajajan
täytyi laskeutua pois rattailta ja nostaa hänet ruohikolle tien
viereen. Pieni Burgerl huusi ja itki eikä tahtonut erota äidistään.
Ajajalla ei ollut muuta neuvoa kuin nousta jälleen rattaille ja ajaa
kotiin minkä suinkin ennätti tuodakseen minulle sanan, kävipä hevosille
kuinka kävi.

"Sillä välin sairas vaimoni makasi metsässä autiolla ja synkällä
paikalla, jonka ohi ei päiväkausiin aja ketään muita kuin meikäläisiä
ja jossa puidenkerääjätkin ani harvoin liikkuvat. Illan synkistyessä
täytyi yksinäisyyden tuntua siellä kauhistuttavalta. Sairas sai äkkiä
kuolonkamppailun ja peljästyneen lapsen täytyi olla sen todistajana.
Hän näki äitinsä vavahtelevan kouristuksissa eikä kaikella tuskaisella
huudollaan ja itkullaan saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi. Hän
huomasi ettei äiti kuule eikä tunne häntä."

Kertoja puristi kädellä otsaansa ja jatkoi:

"Ennenkuin ehdimme panna kuntoon paarit, lähettää noutamaan välskäriä,
valjastaa toiset hevoset ja jäljestä rientävän ihmisjoukon saattamana
ajaa hongikkoon, oli lapsi jo ennättänyt kotvan olla äitinsä kylmenneen
ruumiin ääressä, ja siitä yöstä hänen vaivansa alkoi. Me löysimme ja
veimme hänet kotiin siinä säälittävässä tilassa, joka ei sitten ole
häntä jättänyt eikä näytä jättävänkään."

Magdaleena oli antanut molempien käsiensä ja ompeluksen vaipua ja
katsoi kertojaan. "Tämä on kauheaa", sanoi hän hiljaa, "tämä on
kauheaa!"

"On, hyvä Leena. Kun tämä kaksinkertainen onnettomuus kohtasi minua,
luulin sen alle nääntyväni. Sanotaan, että niinkuin helposti ansaittu
onni tekee ihmisen korskaksi ja ansaitsematon ylimieliseksi, niin
ansaittu onnettomuus herättää hänessä katumusta ja ansaitsematon uhmaa.
En tiedä, kuinka lienee, riippuu kai siitä minkälainen onni tai
onnettomuus on ja minkäluontoinen ihminen jota ne kohtaavat. Minä en
ole koskaan nurissut. Mitä se auttaisikaan? Jos Jumalamme osottautuisi
meille vain laupiaana isänä, ei syntisimmänkään tarvitsisi peljätä
rankaisua, ja jos hän sitä vastoin tarttuisi ruoskaan ja rankaisisi ei
ainoastaan pahat työt, vaan myöskin pahat puheet ja ajatukset, ei
kukaan maailmassa voisi hänen iskuaan karttaa. En voi uskoa että Jumala
olisi lähettänyt minulle kovan onneni. Se oli onnettomuudentapaus,
eikä silloin voi tehdä muuta kuin koota se rahtu ymmärrystä, mikä
meillä on, ja kestää ja kärsiä, ja minä olenkin kestänyt ja kärsinyt
äärimäisyyteen asti. Näiden viiden vuoden kuluessa ei ole ollut monta
yötä, jolloin en olisi valvonut lapseni luona kuin uskollinen hoitaja,
sillä hän ei ole voinut sietää toisia palvelustyttöjä, toiset taas ovat
kammoneet häntä. Sentähden on Burgerl mieluimmin laskenut kaiken
kuorman minun kannettavakseni ja hänestä huolehtiessani olen saanut
lohdutukseni."

"Sinä olet kunnon ja kunnian mies!"

"En ole tehnyt mitään erinomaista, yksi on johtunut toisesta. Aluksi
neuvottiin minua, että lähettäisin Burgerlin laitokseen, jossa on
taitava lääkäri ja kullekin annetaan sopivaa hoitoa. Mutta minä
ajattelin aina, että vaikka lähettäisinkin hänet vieraiden haltuun,
huoli hänestä jäisi minulle kotiin. Ja jos hänelle tulisi koti-ikävä,
pitäisi hänet lähettää tänne takaisin, ja jos hän myöhemmin
saisi ymmärrystä ja ajattelisi, että minä lähetin hänet vapaasta
tahdosta luotani ja otin pakosta takaisin, voisi hän siitä tulla
kylmäkiskoiseksi isälleen. Mutta nyt hän sen sijaan muistaa minun
huoleni ja hoitoni ja tietää että minä olen ollut kunnon isä, kenties
myöskin huomaa, että minun hellyyteni on uskollinen."

"Oi, isäntä, hän huomaa sen jo."

"Sentähden minä olen antanut hänen kasvaa täällä omieni ja naapurien
silmien alla, enkä minä ole koskaan pannut pahakseni, kun muut ovat
hädässään lohduttaneet itseään sillä, että onhan Grasbodenin
isännälläkin ristinsä eikä suinkaan keveintä lajia."

"Mutta siinä he tekevät huonosti, kun se koskee sinun kaltaistasi
kunnon miestä."

"Ei, se on aivan inhimillistä. Murhe etsii seuraa niinkuin ilokin,
vaikkapa siitä ainoastaan kerjäläiset voittavat, sillä heille jaetaan
lahjoja niinhyvin häissä kuin hautajaisissakin. Niinkuin sanottu, minä
en soimaa sitä, että toiset avuttomat löytävät suruilleen lohdutuksen
minun kärsimyksestäni, mutta ilkeys ja vahingon-ilo minua pahottaa.
Minä voisin kadehtia köyhintä halonhakkaajaa hänen lastensa terveyden
tähden, ja monena yönä olisin mielelläni vaihtanut osani jonkun kanssa
heistä, mutta en ennenkun olisin sanonut edeltäpäin: katso tarkkaan
mitä teet, voisit hyvinkin katua, enkä minä tahdo sinua pettää. Mutta
täällä puhutaan minun koettelemuksestani ja Burgerlin taudista niinkuin
edellinen olisi aivan ansaittu ja jälkimäinen häpeä, eikä kuitenkaan
kellekään tule helpompi sentähden että minulla on raskasta, eikä kukaan
saa kunniaa omasta lapsestaan minun lastani häväisemällä. Joka kerta
kun uusi ilkeä sanoma on saapunut korviini -- niitä tuleekin alinomaa
-- olen kiittänyt Jumalaa siitä ettei Burgerl ole poika. Mitä me
molemmat saisimmekaan silloin yhdessä kärsiä! Mutta kun hän on tyttö,
ja kun Jumala hänelle kenties taas lahjottaa terveyden, voi kaikki
muuttua hyväksi jälleen, hän voi hankkia minulle hyvän vävyn, josta
sitten tulee kunnollinen Grasbodenin isäntä. Jos niin ei tapahdu, vaan
hän jää yksin, hän voi myydä tahi vuokrata tilan, kyllä hän siitä saa
niin paljon, ettei hänen tarvitse koko iässään huolehtia. Mutta sitä
varten pitää kaikkea valvoa tunnollisesti; se on ollut näihin saakka
vaikeata kun minun on täytynyt hoitaa myöskin häntä, sen sinä kyllä
ymmärrät. Mutta sinä voit myöskin käsittää kuinka iloinen olen, kun
sinun tultuasi olen saanut käteni ja ajatukseni vapaiksi."

Hän kumartui eteenpäin ja tarttui tytön oikeaan käteen, joka tavotteli
rihmarullaa. Magdaleena ei vetänyt pois kättään, mutta puristusta
estääkseen hän painoi sormiaan kaikin voimin pöytälevyyn. Äkkiä hän
tempaisi rihmarullan ja tyrkkäsi pois hänen kätensä. Talonpoika nousi
samassa, sillä Burgerl tuli juosten puutarhan läpi.

"Isä", hän huusi, "tiedätkö, että ensi torstaina on kirkkojuhla?"

"Kyllä, minä tiedän. Mitä sitten?"

"Ei mitään", virkkoi Burgerl nauraen. "Mutta arvelen, että sinä jälleen
istut pari tuntia muiden aikaihmisten kanssa ravintolassa."

"Täytyneehän pistäytyä katsomassa."

"Niin, kyllä sinä siellä käyt ja silloin sinä saat tuoda minulle
markkinalahjan."

"Saadaan nähdä."

"Ja Leenalle myöskin."

"Niinpä niinkin, minä en unhota häntä", lupasi isäntä ja meni.

"Burgerl", sanoi Magdaleena hetkisen kuluttua ja veti tytön luokseen
hivellen sitten kädellään tämän kiharaista tukkaa, "sinä et tiedä etkä
voi vielä ymmärtää, kuinka jalo mies sinun isäsi on!"

"Koska hän tuo meille markkinalahjan?" ilveili Burgerl.

"Sinä vintiö!" torui Magdaleena ja lykkäsi hänet luotaan, olisipa
kenties todella suuttunutkin, jos ei Burgerlin silmistä loistava
veitikkamaisuus olisi ollut niin vastustamaton.




XV.


"Ensi torstaina on kirkkojuhla", sanoivat paikkakunnan asukkaat
toisilleen, yksi ensin sitten toinen, vaikka jokainen tiesi sen muilta
kuulematta. Vanhat ja nuoret ajattelivat odotettavia hauskuuksiaan ja
se teki heidät puheliaiksi.

Varhain juhlan edellisen päivän aamuna Magdaleena oli polvillaan erään
puutarhapenkin ääressä. Hän oli leikannut vihanneksia ja kurotti nyt
päänsä muutamien sen pensas-aidan ylimpien oksien väliin, joka erotti
puutarhan nurmikosta. Grasbodenin omistaja ja isäntärenki Heiner
lähestyivät astuen nurmikon yli. Kummankin vartalon piirteet
kuvastuivat tummina ja jyrkkinä kirkasta ja selkeää aamu-ilmaa vastaan;
käsien ja suun liikunnon saattoi huomata, mutta sanoja ei voinut niin
kaukaa kuulla. He näyttivät eläviltä kuvilta joita sai ilmaiseksi
katsella.

"Huomenna kaiketi koettelemme tuota uutta", sanoi renki.

"Ketä?" kysyi isäntä.

"Leenaa tietysti, hänen tanssitaitoaan."

Talonpoika rypisti otsaansa: "Onko sinulla suhteita hänen kanssaan?"

"Ei vielä."

"Soisin ettet yrittäisikään niitä. Jos hän saisi haaveita päähänsä, ne
vieroittaisivat hänet siitä huolenpidosta, johon hän on sitoutunut.
Ymmärräthän?"

"Kyllä. Minä ymmärrän nyt kaikki. Sinä olet tämän hänellekin
selittänyt, ja sentähden hän nyt karttaa minua, ettei näet herättäisi
tyytymättömyyttä."

"Hän ei ole antanut aihetta sellaisiin selityksiin. Mutta hauska on
kuulla että hän karttaa sinua vapaasta tahdostaan."

"Niin, jospa se olisi vapaasta tahdostaan! Tiedätkö, isäntä, olisi kai
parasta olla kysymättä sitä asiaa, mutta sen minä sanon, että sinulla
on kovin suuret vaatimukset, eikä se muuten auta sinua rahtuakaan, jos
sinä tyttäresi tähden tahdot toisen määrätä luostariin."

"Mitä tyhmyyksiä! Kuka sitä on tahtonut? Puhukaamme tyynesti! Jos minun
tahtoni on sinun tahtoasi vastaan, voit sinä muuttaa, ja jos sinun
tahtosi on minun tahtoani vastaan, täytyy sinun muuttaa."

"Kas vain. Onhan se selvää puhetta."

"Niin pitää aina puhua, että ymmärrettäisiin oikein; ja kun minä en
tavallisesti tällaisiin asioihin kajoa, täytyy minun nyt sanoa sinulle
suoraan, etten suvaitse mitään liehittelyjä hänen kanssaan."

"Kenties säästät häntä itsellesi?"

Isäntä oikaisihe suoraksi, ja renki otti ehdottomasti askeleen
taaksepäin.

"Sinä kunnoton! Luuletko, että kaikki ovat sinun kaltaisiasi? En ole
viiteen vuoteen välittänyt naisista, nytkö olisin muuttanut tapani?"

Hän käänsi selkänsä rengille ja astui ripeästi pois. Mutta kun hän
tunkeutui pensas-aidan aukosta puutarhaan, hän tapasi äkkiä
Magdaleenan, punastui ja kysyi: "Kuulitko, mitä puhuimme?"

Magdaleenan kasvot lensivät punaisiksi. Hän ojensi kätensä ja osotti
paikkaa, jossa miehet olivat seisoneet: "Noin kaukaa? Olisiko minulla
niin pitkät korvat?"

"Älä pahastu. Näytti vain siltä kuin uteliaisuus eikä sattuma olisi
tuonut sinut tänne, ikäänkuin olisit edeltäpäin tietänyt, mistä me
puhumme, -- se minua harmitti; sillä puhuimme sinusta. Heiner on
iskenyt silmänsä sinuun."

"Vai niin? Mutta, isäntä, jos sinä aiot minua varottaa hänestä tahi
taivuttaa häneen, niin saat säästää sanasi, minä en tahdo tietää
kenestäkään."

"Se on oikein ja viisaasti."

"Niin minäkin luulen. Mutta en olisi uskonut, että sinä teet niin
pikaisesti päätelmiä, enkä myöskään sitä, että sinä sekaantuisit
asiaan, joka koskee ainoastaan kahta henkilöä, joilla kummallakin on
oikeus päättää omassa asiassaan."

Tyttö kääntyi pois ja jätti isäntänsä yhtä rutosti kuin tämä oli
jättänyt Heinerin.

Vanha Seferl seisoi eteisessä ja näki Magdaleenan saapuvan pikaisin
askelin, posket punaisina; isäntä astui jäljessä hitaasti ja
närkästyneen näköisenä.

"Oletteko riidelleet?" kysäisi vanhus.

"Emme suinkaan", sanoi Magdaleena.

"Ei ole syytäkään olla tänään murrillaan, kun huomenna on niin hauska
päivä."

"Ei minulle tavallista hauskempi."

"Älä ole noin jyrkkä! Eräs toinen on sinun tähtesi iloinnut jo kauan
siitä päivästä."

"Heineriäkö tarkoitat? Antakoon olla sillään!"

"Mutta hän on kaunis poika."

"Mahdollista, sinähän sen tiedät, koska olet vanhempi, minä en vielä
sitä ymmärrä."

"Kujeilija! -- Ja niin kunnollinen!"

"En kiellä, mutta en tahdo koetella hänen kunnollisuuttaan."

"Ja kaikkein ymmärtäväisin."

"Mutta ajattelee kuitenkin tyhmyyksiä."

"Minä luulen, että ne juuri tekevätkin miellyttäväksi kauniin pojan,
jolla muuten on hyvä ymmärrys."

"Lopeta jo, Seferl, puheellasi et kuitenkaan ansaitse mitään. Minä olen
huomenna Burgerlin kanssa kotona."

"Etkö tanssi askeltakaan ja etkö käy katsomassakaan? No sitten sen
tietää että se tyttö sopii palvelukseen."

Silloin juuri Grasbodenin isäntä astui ohitse. "Eikö todellakin?" kysyi
tämä ystävällisesti nyökäyttäen. Mutta vanha Seferl katsoi häneen ja
puisti hiljaa, melkein huomaamatta päätään. Isännän kuullen hän ei
tavallisesti kiittänyt ketään palvelijaa, ja kun hän nyt ylisteli
Magdaleenaa kasvoista kasvoihin, oli se perin sopimatonta: tyttö tulee
ylpeäksi ja työt jäävät takapajulle.

       *       *       *       *       *

Kun Magdaleena kantoi illalla lautasia pois, viittasi isäntä oveen,
jonka hän mennessään oli sulkenut, ja kysyi vastapäätä istuvalta
Burgerlilta: "Oletko jo tiedustanut häneltä?"

"Mitä, isä?"

"Mitäkö? Jos sitä et muuten olisi älynnyt, niin olisithan minun
arvatakseni uteliaisuudesta ahdistellut häntä, kunnes olisit saanut
tietää, minkälaista markkinalahjaa hän toivoo."

"Tietysti hän tahtoo suurimman piparikakkusydämen mitä voi saada ja
siinä pitää olla kirjava kuva ja kauniita runosäkeitä."

"Sen uskon", sanoi isäntä nauraen, "se ilahuttaisi häntä
suunnattomasti, ja se olisi huokea ilo. Mutta vakavasti puhuaksemme
antaisin hänelle mielelläni jotakin kunnollista, sillä hänkin on
kunnollinen..."

"Ja kaunis."

Isä nyökkäsi päällään. Burgerl istui käsivarret ristissä ja katseli
häntä sivulta. Isä katsoi häneen kummastellen ja sanoi sitten: "No, älä
ole tyhmä! Minä en ollenkaan tiedä, mitä antaisin hänelle."

"Kun muistan, mitä hän sinusta puhuu, luulen hänen tulevan iloiseksi,
mitä vain annatkin."

"Mitä hän on sanonut?"

"Että sinä olet jalo mies."

"Sen tiedän, ja minä vastasin, etten ole mitään erinomaista tehnyt; se
oli puhuttu kasvoista kasvoihin." Hän katsoi suoraan eteensä näin
sanoessaan ja leikitteli linkkuveitsellään.

"Sen hän on sanonut myöskin takana", jatkoi Burgerl, "ja vielä senkin
että sinä olet kaunis mies."

"Burgerl!"

"Isä pikkuinen?"

"Sitä hän ei ole sanonut."

"Kas! Mutta jos et usko minua, jos itse tiedät paremmin, niin en enää
milloinkaan puhu sinulle Leenastani."

"Ja vaikkapa hän olisi sen sanonutkin..." Hän ojensihe, ja Burgerl
katseli häntä jälleen sivulta, mutta hän närkästyi äkkiä ja löi veitsen
pöytään huudahtaen: "Älä tee tyhmää leikkiä, siitä varotan!"

Burgerl hiveli molemmin käsin isänsä vasenta kättä, joka oli pöydällä:
"Mutta isä hyvä, mistä minä tiesin, että sinä kiivastut, jos kaunis
tyttö arvelee sinua hyvännäköiseksi."

Isä veti pois kätensä, mutta painoi sen tytön suun eteen. Sitten hän
alkoi jälleen leikkiä veitsellään ja kaivoi sillä ajatuksissaan reikää
pöytäliinaan kiinnittäen siihen Burgerlin koko huomion. Tämä asettui
tuolille polvilleen, nojaten yläruumiillaan pöydän kulman yli. Hetkisen
kuluttua hän sanoi: "Nyt, isä hyvä, on reikä tarpeeksi suuri, että sen
voi paikata."

"Turkanen!" huudahti isäntä. "Jos minulla nyt olisi vaimo, niin hän
toruisi minua rajusti; olen iloinen, ettei ole."

"Todellako?" kysyi Burgerl.

"Niin todellako! Sinä visainen marakatti! Jos ei olisi peljättävä, että
pitelen sinua liian kovasti..." Grasbodenin isäntä sanoi nämä kiivaasti
hypähtäen tuoliltaan ja astui sitten pitkin askelin edestakaisin. Äkkiä
hän pysähtyi neuvottoman tytön eteen ja sanoi toistamiseen: "Todellako!
Ymmärrätkö?" Hän kiivastui uudestaan ja huudahti: "Mutta mitä tuo tyhmä
tuijottaminen tarkottaa, tahtoisin tietää?!"

Burgerl oli nimittäin asettanut päänsä kallelleen ja katseli siten
suurikasvuista isäänsä jotenkin samalla tavalla, kuin kaarneenpoika
katselee puutarhan käytävältä puun latvaan. Eikö hänellä liene ollut
halua vastata isänsä kysymykseen vai oliko hän kenties ääneti
kuullessaan askeleita portaista? No niin, hän tarttui isänsä liivien
alimaiseen nappiin ja sanoi herttaisimmasti hymyillen: "Leena tulee!"

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna oli rankka sade. Vesi lotisi räystäissä ja kohisi
nurkkaränneistä kivitettyihin ojiin. Se teki Föhrndorfin asukkaat kovin
kärsimättömiksi; kirkon suojeluspyhimyksen olisi heidän mielestään
pitänyt tilata taivaalta kaunista ilmaa juhlapäiväkseen. He katselivat
moittivasti harmaita pilviä ja sitten paikoilleen asetettuja
juhlakoristuksiaan, jotka näyttivät menevän piloille. Kenenkään päähän
ei se ajatus pälkähtänyt, että suojeluspyhä tahtoi vaan koetella heitä,
eikä ketään jäljestäpäin olleenkaan hävettänyt, että he kaikki ja kukin
kohdastaan niin huonosti kestivät tämän koetuksen.

Tuuli, jonka suhinaa tuskin puiden latvoissakaan huomattiin, lakaisi
ylhäältä pois pilvet, ja aurinko hymyili pian kirkkaalla taivaalla.
Honkien neulasista korkealla metsän reunassa, viheriän ruohikon
jokaisesta heinänhelpeestä, syyskukkien terälehdistä ja kannoista
tipahteli kirkkaita pisaroita. Kylätietä myöten vaelsi kansaa
juhlapukimissaan ja kaunistuksissaan puhellen hilpeästi ja ilomielin;
kirkosta kajahteli laulun ja soiton säveleitä.

Tämän täytyi miellyttää sitä pyhimystä, jonka kunniaksi se tapahtui, ja
varmaankin hän katseli hymyillen ylhäisistä asunnoistaan sitä kirjavaa
ihmisjoukkoa, joka sitten tulvasi herranhuoneesta ja alkoi tungeskella
markkinakojujen luona. Mutta nuoriso riensi pian suurissa laumoissa
kisapaikalle ja vanhat astelivat arvellen jäljestä. Siellä ei ollut
hartautta huomattavissa. Se laulu ja soitto, joka sieltä kaikui, oli
täydellisenä vastakohtana aikaisemmin kuullulle, ja tämän tästä kohosi
sieltä kirkunaa ja huokauksia, jotka eivät vähimmässäkään määrässä
muistuttaneet armon anomusta eikä murtunutta mieltä. Kun päivän suuri
lamppu oli jo sammunut, kuului meteli ja ähellys yhä hurjempana. Kirkas
kuu ja selkeä ilma koettivat parhaansa mukaan valaista ja saattaa
huomatuksi kaikkia temmellyspaikan tapahtumia, eikä se suinkaan ollut
niiden vika, että pyhimys äkkiä sulki ylhäiset taivaan akkunat. Ah,
miksikä hänen riemupäivänsä onkaan joka vuosi näin turmeltava!

Magdaleena oli ollut Burgerlin kanssa kirkossa ja se markkinaelämän
ihanuus, joka sattui heidän silmiinsä ihmistungoksessa kirkkotarhan
edustalla, oli ainoa, mitä he kirkkojuhlasta näkivät. Kerran heidät
sullottiin sellaiselle paikalle, jossa heidän täytyi katsella tanssivan
karhun kepposia, toisen kerran he ajautuivat väkijoukkoon, joka seisoi
vankkana muurina erään laulajaparin, miehen ja vaimon ympärillä, kunnes
nämä veisasivat loppuun "uusimman murhalaulun". Mies oli tavattoman
pitkä ja laiha sekä laulaa vingutti huiluäänellä, samalla kun hänen
vanha raihnainen eukkonsa, joka melkein katosi harpun taakse, mörisi
jonkinlaista bassoäänen tapaista säestystä. Laulajien taakse oli
ripustettu hyvin suuri kankaalle maalattu kuvaryhmä, joka esitti
kamalan murhajutun eri kohtauksia, ja laulaja virutti usein säveltä
näyttääkseen vastaavaa kohtaa kuvaryhmästä. Laulun sanat olivat
mutkattoman yksinkertaisuutensa tähden äärettömästi liioteltujen kuvien
vastakohtana. Kuulijat saivat laulusta sen ystävällisen kehotuksen,
ettei heidän pitäisi tehdä lähimäiselleen niin suurta pahaa kuin murha,
koska sekä Jumala että maallisen oikeuden edustajat sen näkevät --
ajatus, joka kaikessa lyhykäisyydessään osottaa murhan yhtä
hyljättäväksi kuin epäkäytännölliseksikin.

Kotiin mennessä Burgerl lausui sen vakaumuksen, ettei illan tullen
monikaan tanssiva pari voi liikkua karhua varmemmin eikä vinkua
kauniimmin kuin tuo laulava "murhapari".

Vanha Seferl seisoi suuressa porttiholvissa, jonka puiset ristikko-ovet
olivat suljetut, ja silmäili väijyvin katsein pitkin tietä. Hänen
yllään oli nukkavieru samettipusero, joka oli aikoinaan ollut
monissakin nuorien iloissa, mutta nyt, kun pusero oli kulunut niin
kiiltäväksi, että sitä saattoi pitää kisojen kuvastimena, olivat
ilohetket menneitä. Vanhus oli talonvartijana, kun toiset olivat
kirkossa. Nähdessään Magdaleenan ja Burgerlin tulevan hän nyökytti ja
mennä nyhersi kiireesti heitä vastaan. "Kaikki on järjestyksessä!" hän
huudahti, "ja nyt minä menen katselemaan. Tänä päivänä saattaisin kyllä
kaapata jonkun pojan ja pistää hameen taskuun, jos en pelkäisi, että
hän kaivaa siihen kolon. Hyvästi!"

Burgerl pani portin lukkoon ja asetti salvan, ja tytöt olivat nyt
kahden suuressa laajassa talossa. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi.
Kulkiessaan pihamaan halki he kuulivat omien askeleidensa kaiun, ja
tallista kuului lehmien päristykset ja hevosten kuorskunta. Tytöt
tarkastivat ettei karjakartanossa ollut mitään jätetty tekemättä ja
että eläimet olivat saaneet saamisensa. Kun he menivät noutamaan
vihanneksia puutarhasta, oli siellä niin syvä hiljaisuus, että he
tuskin uskalsivat sitä hengityksellä häiritä. Kuului ainoastaan
linnunsiipien räpinää ja myöhästyneen mehiläisen harmaata pörisemistä.
Ja kun he myöhemmin istuivat keittiössä palavan lieden ääressä, räiskyi
se ainakin kaksi kertaa tavallista vilkkaammin, ja suuri kärpänen
surisi ikkunassa ainakin kymmenen kertaa rajummin kuin tavallisesti.

"On aivan kuin olisimme joutuneet autioon seutuun", arveli Burgerl,
"mutta menee mukiin olla yksinkin maailmassa."

"Menee se", nauroi Leena, "kun on kaksi yhdessä eikä kestä yhtä päivää
kauemmin."

"Niin kyllä, kauemmin kestäessä meitä alkaisi pelottaa, ja jos olisimme
poikia, tulisi meille ikävä. Yksinäisyys ei sovi samansukuiselle
parille."

"Sopiiko paremmin erisukuiselle?"

"Se ei olisi kauan niin yksin."

Leena rypisti kulmiansa. "Sellaisista asioista sinun ei sovi mitään
tietää, ja jos tiedät, ei sovi puhua."

"Älä ole vihainen", sanoi Burgerl tarttuen rauhottavasti Magdaleenan
käteen. "Eihän ole minun syyni, etteivät ihmiset muista lastenkin
korvien olevan kuulemista varten. Nyt minä kyllä usein haastan enemmän
kuin tiedän, mutta anna minun kasvaa suureksi, ja silloin minä tiedän
enemmän kuin haastan." Hän puristi Magdaleenan käsivartta.

Leena kohenteli vapaalla kädellään innokkaasti tulta, mutta äkkiä hän
huudahti: "Kuulepa!" Hän viskasi pois kohennusraudan ja juoksi
pihamaalle Burgerl kintereillä.

Hiljaisen talon ympärille oli nyt ilmestynyt elämää. Ilmassa kaikui
kaikenlaisia säveleitä, väliin soi ylinnä huilun kimeä ääni, väliin
bassoviulun kumea mörinä, toisten taas rummun pärinä voitti kaikki muut
äänet; joskus kuului vallatonta kirkunaa, joskus taas moniäänistä
tanssilaulua, sitten kaikki sekaantui käsittämättömäksi surinaksi,
joka hiljeni ja taas paisui, kunnes kaikki melu päättyi jykevään
kiväärinpamaukseen, jonka jälkeen äänet taas yksitellen alkoivat kuulua
ja sakoa.

Nyt ei suinkaan voinut pitää kylää kuolleena, pikemmin tätä suurta
taloa, eikä sielläkään oltu enää ypöyksin, muun maailman hylkäämänä
vain. Sentähden Burgerl arvelikin, etteivät he enää olleet erämaassa,
vaan lumotussa linnassa, ja hän lohdutti Magdaleenaa, että lumous
kestää vain seuraavaan aamuun asti. Muuten he saivat myöskin tietoja
tuosta ulkopuolella pauhaavasta maailmasta, sillä vanha Seferl astui
useammankin kerran lumotulle alueelle. Kun ei ketään voinut huutaa
avaamaan porttia, rohkeni hän kiertää talon päästäkseen sisään
takatietä puutarhan läpi. Ensi kerran tullessaan hän oli katketa
naurusta. "Heh, tekivätpä ne veronkantajan Katrille aika kepposen! Hän
on joka kirkkojuhlana nyrpistänyt nenäänsä Föhrndorfin pojille, hän on
odottanut vähintäinkin jahtimestaria, tuomarinapulaista tahi
lipunkantajaa, sellaista, jolla olisi kauluksessa tahi jossakin muualla
keisarillinen kotka, niinkuin se on hänen isänsä ilmotuskilvessä. Mutta
nyt näytti siltä kuin hiisi olisi ottanut kaikki univormut ja juossut
metsään -- täällä ei näkynyt ainuttakaan. Ja tuo koristeltu immyt istui
siellä pöyhötellen pitsejään ja liehuksiaan, rimpsujaan ja rämpsyjään,
hipsutteli varpaillaan, katsoa luihautteli sinne tänne ja hypisteli
sormin koreitansa. Kun hän oli saanut turhaan odotella että oli aivan
haleta harmista, saivat toiset yllytetyksi keilaradan köykkyselkäisen
Aabelin, joka astui tytön luo ja kiskoi hänet tanssimaan. Silloin tämä
tempautui irti ja juoksi matkoihinsa kiukusta kähisten, mutta pojat ja
soittajat riensivät hänen jäljestään saattaen hänet juhlallisesti
kotiportille saakka."

Tämä vallattomuus huvitti sanomattomasti vanhaa Seferliä. Hän teki
kertoessaan eleitä sekä käsillä että jaloilla, ja suurimman
vahingon-ilon vallassa hän hyppi edestakaisin ja huitoi molemmin käsin
ympärilleen.

Illemmalla uudestaan saapuessaan hän oli hyvin ajattelevan näköinen ja
sanoi Burgerlille: "Äitisi isä ei ole tällä kertaa saapuvilla, on
lähettänyt sanan, että ruumista pakottaa."

"Voi", huudahti tyttö käsiään valittaen yhteen lyöden, "minä en siis
saa häneltä markkinalahjaa."

Vanha palvelija varotti häntä kädellään ja kuiskasi Magdaleenalle:
"Paha se oli. Hän olisi katsonut isäntää; jos häntä ei pidetä silmällä,
ryyppää hän enemmän kuin sietää, ja hän sietää sangen vähän."

Kun kuu kuumotti jo korkealla ja tähdet tuikkivat, samosi Seferl taas
taloon ja kertoi käsiään väännellen kauheasta tappelusta "Punaisessa
kotkassa". Kaksi makaa aivan hengenheitollaan; jos välskäri saa heidät
vielä jaloilleen on hän koko velho. Ja hän on jo puolestaan nähnyt
tarpeeksi sekä aikoo nyt pysyä kotona!

Molemmat tytöt menivät nyt kamariinsa, että hekin "jotakin näkisivät".
He nojasivat ulos avonaisesta akkunasta ja tarkkasivat silmin ja korvin
valjua yötä. Näin keveällä ilmalla saattoi helposti erottaa sekä
kaukaisemman että läheisemmän hälinän. He katsoivat tiellä kulkijoita,
joiden keskuslelusta he näin kaukaakin erottivat yksityisiä sanoja.
Toiset menivät kylästä suurelle maantielle, toiset palasivat sieltä.
Eräs nuori talonpoika ajoi itkevää vaimoaan puukkiloiden ja haukkuen
edellään kylään; toinen kulki horjuen sieltä pois omansa kanssa. Hän
puristi vaimoaan vyötäisiltä, veti häntä kömpelösti hyväillen ja
kuiskaillen luokseen.

"Hyi!" sanoi Leena punastuen. "He saisivat kumpikin hävetä, toinen
sentähden, että hän on niin raaka, toinen että hän sallii muiden nähdä
tuollaista, joka herättää inhoa."

"Luuletko että nuo vaimot tahtoisivat vaihtaa asemaansa?" kysyi
Burgerl.

"Voisihan tuo piiskurin ajama kenties antaa toiselle miehensä, jos tämä
ottaisi hänet."

"Suuri erehdys", nauroi Burgerl. "Toisen lyönnit ja toisen hyväilyt
kestävät vain tämän juhlapäivän. Huomenna elää piiskuri vaimoineen
niinkuin kaksi karitsaa ja toinen pari niinkuin kissa ja koira. Tämä on
ainoa päivä vuodessa, jolloin edellinen nostaa kätensä vaimoaan vastaan
ja jälkimäinen antaa eukkonsa olla rauhassa."

"Kaikki sinä tiedätkin!" sanoi Leena ja vetäytyi pois ikkunasta. "Tule,
minä arvelen niinkuin Seferl, että mekin olemme nähneet kylliksi."

"Miksi niin?" kysyi Burgerl ja kurottautui ulommaksi akkunasta.
"Senkötähden, että isä tulee tuolla? Mutta pysyyhän hän niin suorana
kuin kynttilä kerjäläiseukon lyhdyssä."

"Sinä jumalaton!"

"Ähä, hymyiletpäs? Ajattele, että isä on nähnyt minun hyvin usein
makaavan täällä tajuttomana, enkö minä saisi kerran katsoa häntä, kun
hänen tajunsa ei ole täydessä kunnossa? -- Isä!" huusi hän rohkeasti
alas.

Grasbodenin isäntä käänsi hiukan päätään sivulle. "Hei! Valvotteko
vielä? Hyvä on. Tulen heti."

"Eikö sinulla ole hituistakaan kunnioitusta?" torui Leena.

Burgerl juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käsiinsä. "Ei, Leena, ja
kun minä rakastan häntä, ei sitä tarvitakaan. Usko minua, se lienee
tarpeellista miesten kesken, meidän kesken on kysymys vain toistensa
rakastamisesta; kenties te olette luotuja toisenlaisiksi, minä en
tietä. Mutta kun joku vaatii minulta kunnioitusta, haluttaa minua
ilveillä hänen selkänsä takana niinkuin vanhan koulumestarinkin."

Leena laski kätensä tytön olkapäille ja sanoi nauraen: "Oletpa sinä
kaunis koulutyttö!" Sitten hän työnsi hänet luotaan.

Portaista kuului raskaita, mutta -- siltä tuntui -- varmoja askeleita;
ainoastaan kerran huomasi säännöllisessä jalanlyönnissä jonkun
syrjähorjahduksen, kulkija kenties muisti jossakin portaan käänteessä
olevan enemmän tahi vähemmän astuimia kuin oli.

Magdaleena säpsähti säikähdyksestä; hän ei huomannut sitä katsetta,
jolla Burgerl tähysteli häntä syrjästä.

Grasbodenin isäntä tyrkkäsi nyt oven auki ja sanoi jo ulkopuolella
jäykästi ja vaivoin: "Hyvää iltaa teille!" Sitten hän astui kynnyksen
yli kumartaen varovasti mutta paljoa syvempään kuin oli tarpeen
karttaakseen lyömästä päätään oven yläkamanaan, jota hän nähtävästi
uskoi tavattoman laajaksi, koska ei kohottanut päätään ennenkuin seisoi
keskellä huonetta pienen pöydän luona, johon hän sitten molemmin käsin
nojasi.

"Jumala antakoon, isä!" vastasi Burgerl nojaten toiselta sivulta samaan
pöytään. "Onko sinulla markkinalahjoja meille?"

"Onpa tietenkin, molemmille." Hän alkoi kopeloida taskujaan sekä veti
vihdoin takkinsa takataskusta pari rutistunutta paperiaskia, jotka pani
pöydälle, samalla kun Leena -- aivan sopimattomaan aikaan -- siirsi
lähemmäksi palavaa kynttilää.

Burgerl löi käsiään yhteen ja katsoi pitkään isänsä silmiin. Tämä otti
askeleen taaksepäin ja tuijotti hetkisen "tuomisiinsa", sitten hän
astui pöydän luokse, teki kädellään tarjoavan liikkeen ja lausui:
"Näihin teidän täytyy tyytyä, parempaa ei ollut markkinoilla."

"Voi, isä", huokasi Burgerl, "pelkään että olet tehnyt liian hyvät
kaupat."

"Minkätähden?"

Burgerl viittasi rutistuneihin askeihin: "Minä vain luulen, että niissä
on useampia kappaleita kuin alkuaan."

"Ei, ei niissä ole särkyviä, niin ainakin toivon", vastasi isä.

"Tämä on minun!" huudahti Burgerl iloisesti aukaistessaan toisen askin.
Pieni korurasia ja konnankilpinen kampa putosi kirjavan silkkiliinan
välistä, jonka hän otti käsilleen. "Ja tämä on sinun", hän sanoi
jättäen toisen askin avaamattomana Magdaleenalle.

Talonpoika nyökkäsi.

Pienokainen aukaisi rasian; siinä oli kultainen risti ohuissa
hienorenkaisissa vitjoissa. Lapsi katseli ensin äänetönnä tätä
ihanuutta, sitten hän pani vitjat kaulaansa, kamman hiuksiinsa, sitoi
silkkiliinan päähänsä ja juoksi isänsä luokse. "Kaikkien pyhimysten
nimessä, isä, miten olen sinua niin ilahuttanut, kun olet hankkinut
minulle näin hyvät lahjat?! Suuri kiitos, kost' Jumala! Anna minun
suudella kättäsi ja vielä erittäin siitä, että kampani säilyi eheänä."
Hän suuteli ja hyväili hänen käsiään ja huusi sillä välin Leenalle:
"Näytä sinäkin saaliisi!"

Magdaleena nosti hämillään kantta, silkkiliina oli siinäkin ylimäisenä.

"Kauppias sanoi sen olevan puhdasta silkkiä", huomautti Grasbodenin
isäntä pakollista tunnustusta muistuttavalla äänellä.

Silkkiliinan alla olevassa rasiassa oli oikeista koralleista tehty
kaulaketju, jonka päät oli edestä soviteltu taidokkaasti ristiin ja
takaa liitetty vahvalla lukolla. Magdaleena seisoi aivan hämmästyneenä:
"Tätä en voi ikipäivinä ottaa, isäntä", änkytti hän.

"Tahdotko loukata minua?" huudahti tämä.

"En millään muotoa", vastasi Leena, "mutta ajattelehan, tämä on liian
kallis, kuinka minulla voisi sellainen olla ja mitä sillä tekisin?
Pyhäleninkini näyttäisi tämän rinnalla räsyltä; ja jos minulla olisi
näin kallista koristetta vastaava puku, -- kysyn sinulta, sopisiko
minun siten upeilla?"

Grasbodenin isäntä tapasi korvallistaan ja tarttui hattunsa reunaan.
Hän otti nyt vasta sen päästään ja työnsi pois hiukset hikiseltä
otsaltaan. "Et ole väärässä", hän myönsi, "mutta kun olen sen sinulle
ostanut, täytyy sinun pitää se! Voihan tulla sellainenkin aika, että
voit sitä pitää; säilytä se siihen asti, kukapa tietää mitä hyötyä
siitä on. Mutta sinä et saa hyljätä minun lahjaani, se pahottaisi
minua."

"Minä sanon sinulle kiitokset kummastakin." Magdaleena meni hänen
luokseen ja tarttui hänen käteensä.

"Mitä nyt? Ethän tahtone suudella minun kättäni sentähden, että olen
lahjottanut sinulle sellaista, josta vasta aikojen kuluttua voit
iloita! Minä en, totta jumaliste, punninnut tapoja enkä tiloja, ostin
sellaisen lahjan joka sopii talonemännälle. Niin, minä luulen, että
emännän vaikein tehtävä onkin jo sinulla suoritettavana", -- hän
nyökkäsi Burgerliin, -- "ymmärräthän minut? Mutta katsokaamme nyt,
tahtoisin koetella, tuliko tämä lelu sopiva, olinko katsonut kaulan
paksuuden oikein ja pitääkö lukko hyvästi kiinni." Hän pani
korallinauhan tytön kaulaan ja koetti sovittaa sen päitä yhteen. Hänen
käsivartensa alkoivat pian vavista ja hän laski molemmat kätensä neidon
olkapäille, mutta kohotti ne taas äkkiä ja löi yhdellä painalluksella
kaulanauhan päät yhteen. Lukko losahti kiinni. Isäntä huokasi syvään ja
oikaisihe suoraksi seistessään siinä aivan neitosen luona, laski sitten
kätensä tämän pyöreälle niskalle ja veti toisella kädellään hänen
pienen päänsä leveää rintaansa vastaan, antaen sitten heti kätensä
vaipua. "Älä pahastu", sanoi hän. "Hyvää yötä!" Hän meni pois
kiireesti. He kuulivat, kuinka hän laskeutui portaita alas, meni
kamariinsa ja astui siellä kiivain askelin edestakaisin.

Sillä aikaa kun isäntä alakerrassa rauhatonna asteli, nuori neito
seisoi kotvan aikaa liikkumatta paikallaan. Häntä harmitti, kun hän ei
vastannut isännän "hyvään yöhön" osottaakseen, ettei hän ollut
vihainen. Sillä jos isäntä osotti hänelle ystävyyttä, hän tiesi sen
tapahtuvan ainoastaan Burgerlin tähden -- --

Hän säpsähti kuullessaan lipaston laatikon narahduksen. Burgerl näet
veti sen auki pannakseen sinne markkinalahjansa. Magdaleena hymyili ja
sanoi: "Odotapa, minä panen samalla kertaa!" Hän otti pois
kaulakoristeen ja taittoi silkkiliinan kokoon. "Kas niin, siellä ne
ovat hyvässä tallessa; ovathan ne Grasbodenin isännän lahja. -- Kuule,
Burgerl, vaikka minä olen ollut täällä jo niin kauan, en minä vielä
tiedä isäsi nimeä. Ketä te oikeastaan olette?"

"Ei se ole salaisuus", nauroi Burgerl, joka jo oli riisuuntunut. "Minun
nimeni on Valburga Engert."

"Entä isäsi?"

"Kaspar", vastasi Burgerl ja ryömi peitteen alle.

Alhaalla isännän huoneessa askeleet taukosivat äkkiä; tuossa paikassa
oli kaikki hiljaa. "Kuule!" huudahti Leena ja meni ovelle, aukaisi sen
ja kuunteli: "Eihän hänelle liene mitään tapahtunut? Hän ei ole
tottunut..."

Sillä aikaa talonpoika seisoi syvään hengittäen avonaisen ikkunan
ääressä ja mutisi: "Ei mitään tyhmyyksiä, Kaspar! Ei mitään
tyhmyyksiä!" Sitten hän jälleen alkoi astua.

Ullakkohuoneen ovi sulkeutui. "Ei siis ollut mitään. Siitä olen oikein
iloinen", kuiskasi Leena. Hän vavahti ja kääntyi äkkiä Burgerlin sänkyä
kohden. "Mikä sinulla on? Minä luulen että sinä naurat?"

Tyttönen ei vastannut; hän pysyi hiljaa paikallaan peite vedettynä
silmienkin yli, jotka hän piti suljettuina.

Leena sammutti tulen ja silloin hän taas kuuli pidätettyä
nauruntyrskettä.

"Burgerl!"

"Odota, ilkeä tyttö, nyt sinä aivan varmasti nauroit."

Mille hän lienee nauranut?




XVI.


"Siitä sen taas näkee, kuinka viisas vanha Reindorfer on", sanoivat
Langendorfin asukkaat. "Hän tunsi myllärin Florianin paremmin kuin
kukaan muu, ja siksi hän ei antanut tytärtänsä hänelle. Ja tarvitseehan
vain muistaa minkälainen Florianin isä on ollut. Totta on: laji aina
laatuinensa, ja omena ei putoa kauas puusta."

Mutta ylistetty Reindorfer mietti hiljaisuudessa omia ajatuksiaan. "He
eivät huomaa", ajatteli hän, "että samaakin lajia voidaan jalostaa.
Minä saan metsäomenapuun oksastamalla tekemään parempia hedelmiä, ja
jos puu on kummulla, hedelmäkin putoaa kauas puusta. Sananlaskut
pitävät paikkansa useimmissa tapauksissa, mutta eivät aina. Tähänkään
niiden ei olisi tarvinnut soveltua. Vahinko se on, suuri vahinko!"

Myllärin Florianista oli tullut hurja poika. Vaimoja ja tyttäriä
varotettiin hänestä, poikia varotettiin hänen riidan- ja
tappelunhalustaan, koko seudulla peljättiin häntä, ja hän oli siitä
ylpeä.

Muutamia lähiseudun nuorukaisia, joilla oli samanlaiset taipumukset,
liittyi hänen seuraansa, ja kun hän oli etevin kaikissa huonoimmissakin
yrityksissä, he alistuivat ehdottomasti hänen johdettavakseen.

Kylästä piirikaupungin vastaiseen suuntaan menevä tie kohosi jyrkkää
ylämäkeä, ja ylhäällä mäellä, juuri niillä paikoin, josta tie alkaa
taas laaksoon painua, oli pieni kapakka, jonne Florian tavallisesti
kokosi toverinsa.

Metsä ulottui mäen tasalle, tiehen asti; siellä istuessa uhkeiden
honkien alla saattoi nähdä seutua hyvin laajalta. Tänä päivänä kirkasti
sitä heleä päivänpaiste, ja luonnossa vallitseva juhlallinen hiljaisuus
oli jyrkkänä vastakohtana vienosti huojuvien honkien juurilla
hälisevälle juomaseuralle.

"Te renttuatte vain sentähden, että olette terveitä ja laiskoja, ettekä
tiedä, miten saisitte työttömän ajan kulumaan", huusi Florian. "Kun
juoksette seitsemän tytön jäljestä samalla kertaa ja pakotatte
talonpojan ajamaan teidät ulos, vaikkei hänen eukkonsa lainkaan teitä
ajattele -- se on jo teistä uhkaleikkiä; minun iloissani täytyy
perkeleen olla mukana. Osottaa talonpojalle, että hänen kultaomenansa,
jonka hän pitkinä vuosina on luullut perinpohjin tuntevansa, onkin vain
katinkultaa, johon ei ole luottamista, -- riistää neitseys morsiamelta
ja seuraavana päivänä lyödä sulhanen mäsäksi, jos hän rupeaa tiliä
vaatimaan -- se on minulle sopivaa huvia."

Niistä kuudesta nuorukaisesta, jotka istuivat Florianin kanssa pöydän
ympärillä, oli viisi häntä nuorempaa. Heistä saattoi huomata, että he
olivat yleisesti peljätyn miehen seurassa ainoastaan siitä syystä,
että he luulivat sen kauhun, jota tämä mies herätti, suojelevan
heitäkin, ja koska he varmasti tiesivät herättävänsä huomiota
alinomaa näyttäytymällä hänen seurassaan, olipa heillä siihen muuten
halua taikka ei. He kaikki olivat säveästi vaiti ja tyytyivät
päännyökkäyksellä osottamaan hyväksymistään; ainoastaan yksi uskalsi
tarttua pikariin ja kilistää esimerkin antajan kanssa.

Tämä kuudes toveri oli kaikkia muita vanhempi sekä vartaloltaan oikea
jättiläinen. Ulkomuodosta päättäen hän oli miiluri, ja selvää oli,
ettei hän ollut jättänyt hiilimiiluansa tutustuakseen Vesihaudan nuoren
apostolin seurassa renttuelämän oppeihin. Sen opin käskyt olivat
hänessä tietenkin jo kauvan sitten löytäneet noudattajansa; hän oli
liittynyt Florianiin, koska he olivat saman mielisiä; tämä seikka sekä
ikä asetti hänet jonkinlaiseen "poikkeusasemaan". Hän ryyppäsi aimo
kulauksen sekä lausui sitten: "Jokaisella ihmisellä on oma luontonsa.
Mutta yhtä asiaa olen aikonut jo kauan sanoa sinulle, Flori, Tarkotan
parastasi, vaikka kyllä tiedänkin, mitä ihminen voi aikaansaada; mutta
saakoon kukin itse punnita voimansa. Sinä olet koko piru mieheksi, se
täytyy myöntää; olet vankka tappelija; minutkin olet lyönyt kumoon, ja
se merkitsee jotakin. Sinä juot joka miehen pöydän alle, jos se sinua
huvittaa, ja haastatat naisiltakin viimeisenkin järjen hivenen. Se on
hyvä, jos vain käyttäytyy järjellisen ihmisen tavalla, mutta sinä
mellastat kuin villipeto. Ajattelepa esim. tappelua -- kuinka sinä
siinä menettelet? Me muut emme kiihota itseämme enempää kuin
välttämätöntä on ja otamme huomioon pienimmätkin edut voidaksemme
painaa vastustajamme niin kauniisti syrjälleen, ettei hän koskaan voi
vahingoittaa, ja silloin sydämemme pamppailee riemusta, kun hän on
käsissämme ja pidämme häntä kiinni sekä kynsimme parhaamme mukaan. Sinä
raivoot jo alussa, et varro tilaisuutta ja näytät kohta siltä kuin
otsasuonesi räjähtäisivät halki, ja kun olet vihdoin saanut toisen
allesi, et sinä enää jaksa tehdä hänelle mitään, sinun täytyy hänet
päästää, ja niin on koko ilosi pilattu. Niin teet juodessasikin, sinä
et pidä ollenkaan ryyppyvälejä, työnnät vain aina ylimääräisen postin
kyydillä. Ja jos rakkaus menee nahkaasi, on sinussa kaikki intohimoa ja
hirmuista hätäkkää. Mutta minä sanon sinulle, ettei tällainen meno
kelpaa, etkä sinä näytäkään enää terveeltä. Minä säälin sinua, sillä
jos tätä pitkität, tulee sinusta pian loppu."

"Pian loppu? Sitä juuri tahdonkin", sanoi myllärin poika. "Luuletko
että minä riipun kiinni maailmassa? Minä sylkäisen sille. Kerran se
minuakin miellytti sellaisena, jollaiseksi se on järjestetty
säännöllisiä ihmisiä varten, mutta kun tahdoin käydä sisään,
paiskattiin ovi kiinni; minä karkasin niin sitä vastaan, että sieluni
särkyi, eivätkä koko maailman lääkärit voi sitä parantaa. Ja kun minä
ajattelen, kenen ja minkä minä olen kohdannut tieni sulkijana, niin
että minun on täytynyt heittää kaikki, silloin en voi hillitä itseäni.
Minä en voi hillitä!" -- Hän puri hampaitaan niin että piipun hammasluu
katkesi. -- "Sinä, miiluri-Jaakko, sanot että minä elän kuin villipeto.
Olet oikeassa, sillä minä teen kaikki vihassa ja raivossa. Minun
povessani on kokonainen maailma viheliäisyyttä, siksi minä kadehdin
muiden onnellisia oloja ja turmelen ne missä vain voin. Näetkö, minä
kyllä tiedän, että sinä lopetat hurjastelusi, kun aika tulee, ja vietät
sitten elämäsi suloisessa rauhassa. Nämä toisetkin mellastavat
mellastuksensa ja antautuvat sitten kunnialliseen toimintaan perityillä
maillaan. Minun osani on toisenlainen, minulla ei ole rauhaa eikä
tyydyttäviä oloja!"

"Ja sen minä sanon", tokaisi miiluri-Jaakko, "ettei tämä puheesikaan
kelpaa minnekään. Sinä olet kerran saanut päähäsi, että sinusta pitää
tulla tähän maailmaan aivan erityinen heittiö ja hurjistelija, ja
sentähden sinä puhut näin. Tiedetäänhän, miksi muutuit toisenlaiseksi
kuin ennen olit. Se tapahtui erään tytön tähden, jota et voinut saada;
voihan sellainen kiukuttaa, mutta en pidä sinua, rakas Flori, niin
suurena raukkana, että tuollaisesta syystä viskaisit pois kaikki
ohjakset ja turmelisit elämäsi."

Eräs vireä nuorukainen huudahti nyt: "Niin, maailma olisi kaunis, kun
vaan tietäisi, mitä siinä tekisi!" Mutta kun tällä syvämielisellä
lausunnolla ei oltu tarkotettu erityisesti myllärin poikaa eikä
miiluriakaan, sivuutettiin se vastaväitteittä. Nuorukainen katsahti
kuitenkin ylpeästi ympärilleen, olihan hänkin puhunut.

Florian katseli miiluria kauan kummastellen, sitten hän puhkesi
pilkkanauruun. "Luulenpa sinun vain sentähden pitävän mahdottomana,
että minä olen mieleltäni erilainen kuin te, koska sinä et tahtoisi
jäädä minun jälkeeni; sinä näet olit ennen minun aikaani seudun suurin
heittiö, ja nyt sinua arvatenkin katkeroittaa se, ettei sinua enää
mainita ensi sijassa."

"Tuo on mieletöntä lorua", huomautti miiluri.

"Ei sen mielettömämpää kuin sinä aikaisemmin puhuit: Se tapahtui erään
tytön tähden, sinä arvelet? Tytön tähden vain? Niin, tyttö se oli, se
on aivan varma, ja te tiedätte sen kaikki. Mutta älä puhu minulle
mitään hänestä, älä mainitse hänen nimeään; tiedätte, että se
raivostuttaa minua! Niin, minä luulen, että te tunnette minut mieheksi,
joka voi tuntikausia ääntä päästämättä iskeä vahvalla nyrkkiparilla;
ymmärrätte myöskin, että olen saanut mustelmia, jotka pysyvät koko
ijän, -- mutta kun nyt näette, että minulle on tapahtunut jotain, joka
on erottanut minut entisestä elämästäni, niin pitäisi teidän
itsestännekin huomata, että kysymys on ollut muustakin kuin tytöstä,
jota minä en voinut saada. Mitä siinä oli muuta, en voi sanoa; se on
minun salaisuuteni. Joku teistä voisi kenties muistuttaa: ei siinä ole
mitään kovin hirmuista ollut, sillä tuo tyttö suoriutui asiasta kovin
helposti. Se on totta, mutta nainen on pehmeää savea, mies kiveä;
nainen taipuu siinä, missä mies murtuu. Ja kun kohtalon iskut tekevät
kenestä kuumesairaan, silloin kysytään, mitä lääkkeitä on
kotiapteekissa, hyviä rehellisiä neuvojako vaiko huonoja esikuvia. Ja
kehen se koskee, jos raivokuume tuhoaa minut? Vähimmän kaikista
itseeni?" Hän pyyhkäisi pöytää kämmenellään. "Minulla ei ole ollut
mitään pakkoa puhua tätä teille; olen sen tehnyt vain sentähden, että
tietäisitte minun saaneen jotain kokea ja ettei minulla ole tarvinnut
olla mitään päähänpistoja tullakseni erilaiseksi kuin te. En
todellakaan voi verrata itseäni teihin, sillä minä vasta aloin siitä,
mihin te lopetatte. Uskokaa tahi olkaa uskomatta. Voisittehan koetella
minua. Mainitkaa joku tehtävä, josta kannattaa puhua ja jota kukaan
teistä ei uskalla yrittää; minä sen suoritan."

"Minä tiedän yhden", huusi vireä nuorukainen, "jota kukaan ei vielä ole
tehnyt: juo aamillinen viiniä yhteen kulaukseen!"

"Olisin silloin yhtä raaka ja tyhmä kuin sinä", vastasi Florian.

"Miksi sellaiset puuttuvat puheeseen, jotka eivät mitään tiedä",
huomautti miiluri. "Tahdotko sinä todellakin tehdä teon, josta muiden
on jo kauvan täytynyt pitää kätensä poissa?"

"En sitä muuten olisi sanonutkaan. Minä vain luulen, että me olemme jo
tällä paikkakunnalla tehneet niin paljon vallattomuuksia, että sinun on
vaikea keksiä jotakin uutta."

"Eikö se saisi olla jonkun matkan päässä täältä?" kysyi miiluri
viekkaasti.

"Jos se on jokin aimo yritys, teen sen vuoksi kolmen päivän matkan."

"Sinne ennättää yhdessäkin. Tiedätkö, missä Zirbendorf on?"

"Tuolla noin." Florian viittasi erääseen suuntaan, josta näkyi
kaukaisia sinertäviä vuoria.

"Oletko kuullut puhuttavan Leutenbergerin Urbanista?"

"En."

"Sitä en ihmettele. Kun hän oli sinun ikäisesi, oli hänen nimensä
kaikkien huulilla. Sittemmin on puhe hänestä heikentynyt, mutta hän
itse ei, ei todellakaan, hän on vieläkin samanlainen velikulta.
Luultiin, että hänkin kerran tapaisi voittajansa, mutta eipäs ole
tavannut. Kaikki jotka ovat menneet torailemaan hänen kanssaan, ovat
palanneet ruhjotuin raajoin, ja kaikki tappelukuntoiset ovat
yrittäneet. Kun hän ne kaikki on perinpohjin kynsinyt, ei kukaan enää
uskalla mennä hänen luokseen, eikä paikkakunnalla kenkään tohdi häntä
vastustaa. Niistä ilkitöistä ja väkivaltaisuuksista, joita hän tekee,
puhutaan vähän taikka ei ollenkaan. Hän on voimakkain ja kaikkien
täytyy koetella olla hänen suosiossaan, kukaan ei tutki, miten hän
kohtelee muita. Kun hän on niin osottanut, kuka on isäntä, ei
ympäristössä hänestä paljoa puhuta, mutta paikkakuntalaisensa hän pitää
kuumana kuten ennenkin."

"Tarkotat, että menisin kiistelemään hänen kanssaan?"

"En tarkota mitään. Olihan vain kysymys sellaisesta jota kukaan muu ei
uskalla tehdä, ja silloin muistin Leutenbergerin Urbanin. Siitä on nyt
kauan aikaa -- nauran sille nyt, vaikka silloin olin itkeä harmista --
kun minä tulin hänen luotaan iho pahasti pehmitettynä, enkä ole voinut
sitä koskaan takaisin maksaa. Kuten sanoin, et saa käsittää asiaa niin,
että minä kiihottaisin sinua häntä vastaan tullaksesi niin pahoin
piestyksi kuin muutkin, kilpailustahan ei voi tulla kysymystä."

Florian nousi. "Sinun ei tarvitse huolehtia niin paljon minun tähteni,
miiluri-Jaakko. Huomaan kyllä, että teet minusta pilaa ja mielelläsi
naurat sille. Mutta neuvon, että heität sen, sillä muuten voisin saada
halun koetella ensin voimiani sinua vastaan. Luulen että voin höyhentää
sinut yhtä hyvin kuin Leutenbergerin Urbankin, ja silloin et enää
naura. Kun olen sanonut, että suoritan tehtävän, niin sen myöskin
suoritan! Saatte kuulla siitä." Hän maksoi ja seurue poistui
jännitetyssä mielentilassa.

He kulkivat kylän läpi menevää tietä. Pitkä miiluri pysyttelihe
muutaman askeleen loitompana toisista. Yksi toisensa jälkeen sanoi
hyvää yötä ja pistäysi sisään jonkun portin matalasta ovesta tahi
jostakin pihaveräjästä. Kun Florian tuli Keskihaudalle, ei hänen
seurassaan enää ollut ketään. Hän kiirehti nyt askeleitaan, mutta
lyhyen taipaleen kuljettuansa hän kuuli että joku riensi hänen
jälkeensä. Hän muisti heti miiluria, ja kun hän ei uskonut tällä olevan
mitään ystävällisiä aikeita, hän kääntyi takaisin niin uhkaavana, että
saapuja -- se oli miiluri -- ei saattanut epäillä, mikä vastaanotto
häntä odotti.

"Älä ole tyhmä, Flori", läähätti miiluri. "En ole juossut jäljestäsi
saadakseni uhkaamasi selkäsaunan; tiedänhän hyvin, että meistä kahdesta
sinä olet vahvempi. Minun täytyi vaan sanoa sinulle, että antaisit sen,
josta tänään puhuin, mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.
Älä ole siitä tiedäksesikään; puhuin kiukuissani, kun minua pilkkasit
ja tahdoit osottaa, etten minä ole nyt enää kuten ennen ensimäinen ja
että sentähden kadehdin sinua. Mutta se ei ole totta. Minä alan jo
tulla vanhaksi ja pidän sinusta paljon; saisin omantunnon vaivat, jos
sinulle minun tähteni kävisi pahasti. Kun kaksi yhtä vahvaa
koettelevat, on se kunniallista tappelua, mutta tästä syntyy murha,
sillä Urban on piru mieheksi, hän tappaa toisen suurimmalla
mielihyvällä. Kuule, sinä et saa mennä Zirbendorfiin. Kukaan ei sinua
siitä pilkkaa, ja olethan täällä kotosalla vahvin mies. Älä mene!"

"Älä huolehdi minun tähteni." Myllärin poika käänsi selkänsä ja meni.

"Kuule, Flori", huusi miiluri hänen jälkeensä, "yksi neuvo vain!"

Florian pysähtyi ja odotti kääntymättä. "Jos sinä välttämättä tahdot
mennä, niin älä ärsytä paholaista tarpeettomasti! Sano tulleesi
koettelemaan itseäsi. Tee täydellinen taistelusopimus, mitä etuja saa
käyttää, mitä ei, ja lopettakaa kamppailu heti, kun toinen on heitetty
nurin, jonka jälkeen toinen ei enää saa häneen koskea. Kuuletko?"

"Kuulen kyllä", sanoi Florian kääntyen jonkun verran. "Eikö meidän
pitäisi myöskin tehdä sopimus, että taistelemme heinäkarheella, jotta
tappiolle joutunut kaatuisi pehmeälle aluselle. Itse et ole niin
pelkuri kuin neuvot toisia olemaan. Olen hyvilläni, kun johdit minut
tähän ajatukseen; siinä on jotakin uutta, ja kävi miten kävi, sen ei
tarvitse sinua surettaa. Jumalan haltuun, Jaakko!"

"Jumalan haltuun, mutta..."

"Jos tahdot että eroamme ystävinä, niin älä puhu enää. Hyvää yötä!"

Florian astui ripeästi edelleen, miiluri mietti hetken paikoillaan,
teki muutamia vilkkaita mielipahaa osottavia liikkeitä ja meni sitten
päätä puistellen tiehensä.

Kun Florian saapui suuren pensaan luo, joka kaihti Reindorferin talon,
kuuli hän jonkun juoksujalkaa saapuvan, ja pensaan sivu mentyään hän
huomasi Reindorferin vanhan rengin juoksevan häntä vastaan?

"Minne niin kiire?" kysyi hän.

"Kiire on, -- hyvää iltaa", sanoi renki, "välskäri on talossa, emäntä
on kuolemaisillaan, ja minä juoksen noutamaan pappia. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!"... Emäntä on kuolemaisillaan! Florian katseli
Reindorferin taloa, joka oli siinä niin rauhallisena hänen edessään
illan himmeässä valossa. "Ei viivy kauan ennenkun poika tuo sinne uuden
emännän. Kenties Melzerin Seferlin?" Hän nauroi ylenkatseellisesti. "Ja
sitten syntyy uusi painos vanhaa tarinaa talon ja myllyn suhteesta."
Hän ei enää nauranut, häntä värisytti.

Hän astui kiireesti tielle, joka poikkesi niitylle ja meni kuusikon
läpi. Hän tuli orapihlajapensaan luo.

"Tyhmyyksiä! Tänä päivänä palaavat kaikki mieleen. Jos nyt astuisin
kuusikon läpi, itkisin ehken kuin pieni poika."

Hän kääntyi takaisin maantielle.

"Siellä me lapsina leikimme. -- Miksi niitä kaikkia nyt muistelenkaan!
-- Ja tässä minä astuskelin niin hentomielisenä, etten raskisi
hyönteisenkään päälle polkea! Ei, tällaiseltako näyttää hän, joka
huomenna ärsyttää Urbania Zirbendorfissa!"

Se auttoi. Hän oikaisihe jälleen suoraksi, ja vastaantulija sai nyt
katsoa eteensä.

       *       *       *       *       *

Kun pastori tuli Reindorferin taloon, oli jo aivan pimeä.

Hän meni kamariin. Nurkassa oli sänky, ja siinä talonpojan vaimo makasi
raskaasti hengittäen. Pienoinen öljylamppu levitti huoneeseen himmeää
valoaan ja heitti vipajavan valokehän pöydälle, jonka ääressä vanha
Reindorfer istui ja kirjotti.

"Hyvää iltaa, Reindorfer, mitä kuuluu?" lausui pastori. Hän oli vuosien
kuluessa tullut vielä lihavammaksi, mutta oli myöskin kadottanut
vilkkautensa.

"Kiitoksia, teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi talonpoika, "huono hän
on, hyvin huono. Kirjotan juuri kirjettä Magdaleenalle, ja Liisalle
olen lähettänyt sanan. Heidän pitää vain saada tietää; sairas ei tahdo
nähdä ketään. Minä en päästä heitä tänne, ennenkun hän on paareilla."

"Kummallista, hän ei tahdo lapsia vuoteensa ympärille?"

"Ei. Minä herätän hänet, että hän saa ripittää itsensä, arvoisa herra."

"Anna olla. Minä odotan kunnes hän havahtuu itsestään."

"Minä olen valveilla", sanoi sairas äkkiä.

"Minä kuuntelen teidän tunnustustanne, Reindorferin emäntä." Pastori
istui kuolevan vuoteen luo, Reindorfer aikoi poistua, mutta sairas teki
kiivaan liikkeen ikäänkuin häntä pidättääkseen. Sielunpaimen nousi
sentähden ja sanoi: "Jää tänne, Reindorfer".

Vanha mies astui takaisin pöydän luo ja nojasi päänsä käsiään vastaan.
Ei mitään muuta ääntä eikä liikettä huomattu kuin kuolevan kuiskaukset
ja hänen tukahutetut nyyhkytyksensä, jotka saapuivat vanhan miehen
korviin.

Pastori liikkui hiukan rauhatonna tuolillaan, lohdutteli sairasta,
rukoili ja teki hänen ylitsensä ristinmerkin.

Hän nousi sitten ja astui miehen luo. "Reindorfer", sanoi hän, "vaimosi
on nyt sopinut Jumalan kanssa, mutta ennenkun minä annan hänelle pyhän
ehtoollisen, pyytää hän, että antaisit hänelle anteeksi kaikki, mitä
hän on rikkonut sinua vastaan. Sinä olet kristitty, Reindorfer,
tarvitseeko minun puhua enemmän?"

"Ei, teidän arvoisuutenne, ei tarvitse. Hän tekee oikein pyytäessään
anteeksi. Herra Jumala ei varmaankaan katso asioita ihmisten kannalta,
ja siksi on hyvä pyytää ihmisiltäkin anteeksi. Ja se on myöskin oikein,
-- vaikkei hän olekaan huomannut minun häntä syyttävän, -- että hän
tahtoo kuulla anteeksi antamisen sanat, sillä mitä erohetkellä
lausutaan, se on vilpitöntä totuutta; silloin ei voida valehdella eikä
peitellä." -- Hän meni vaimonsa vuoteen luo. -- "Rosel, kun minä
ajattelen, kuinka kauan sinä olet elänyt minun kanssani uskollisesti ja
kunniallisesti, en voi kuolinhetkelläsi nuhdella sinua siitä, että
kerran olit heikko ja lankesit."

Vaimo nyyhkytti kiivaasti. Vanha Reindorfer pyyhki silmiään oikealla
kädellään, sitten hän kohotti sen juhlallisella vakavuudella: "Ja
sentähden sanon sinulle nyt, että kaikesta sydämestäni annan sinulle
kaikki anteeksi, niin totta kuin itse toivon kerran, että Jumala ja
ihmiset minulle anteeksi antavat. Amen!"

Hän laski vapisevan kätensä vaimonsa käteen, vaimo puristi sitä katsoen
samalla mieheensä himmenevillä silmillään. "Rakas Joosefini, kaikki on
siis tullut hyväksi jälleen ja hyvänä pysyy. Toivoisin vain että vielä
voisin elää yhden elämän sinun kanssasi -- näkisit sen silloin
toisenlaisena." Hän itki hillittömästi.

"Älä kiihota itseäsi, pastori kutsuu jo talonväkeä."

"Jääthän minun luokseni, Joosef, jääthän väenkin nähden. Onhan nyt
toinen hääpäivämme, meidän hääpäivämme."

Pastori oli ollut ulkona ja saapui nyt lukkarin ja talonväen
seuraamana. Ojentaessaan sairaalle kirkonlohdutuksen astui hän itse
askeleen lähemmäksi syrjäyttämättä Reindorferia, ja kun rahvas meni
ulos, viittasi hän tälle hiljaa tervehtien, että hän jäisi paikoilleen.

Kului kotva väen mentyä, vaimo hengitti tyynemmästi, hänen kätensä
irtautui miehen kädestä, hän nukkui. Reindorfer meni hiljaa vuoteelta
pöydän luo ja tarttui kynään. Hän oli kirjottanut Magdaleenalle, kuinka
äiti jaksoi, ja pyytänyt häntä rukoilemaan kuolevan puolesta. Nyt hän
vielä lisäsi, että äidille oli annettu kuolinsakramentti ja että hän
itse oli koko sydämestään anteeksi antanut.

Hän ei päättänyt kirjettä. Huoneessa tuntui niin tukahuttavalta; hän
hiipi hiljaa pihamaalle ja veti muutamia syviä henkäyksiä.

"Hänen katumuksensa minua melkein vaivasi", puheli hän itsekseen. "On
sydäntä lamauttavaa katsoa kuolevaa, joka pian on lakannut olemasta.
Voisihan aikaisemminkin paljastaa toiselle sydämensä mutta se ei pääse
sanoiksi, ennenkun kaikki on mennyttä; me kätkemme sen itsellemme, se
jää sanomatta ja kuulematta. Herrani ja Jumalani! Kuinka suurella
vaivalla meidän täytyykään täällä kulkea syntymästä kuolemaan! Niin,
meidän pitää todellakin armahtaa toisiamme! Rakkaudesta en tahdo kuulla
puhuttavan; se hakee syitä ja sillä on tarkotuksensa, mutta
armahtavaisuus ei niitä kysele, se tyytyy kunhan on vain lähimäinen.
Niin, keskinäinen armahtavaisuus on paras kaikista!"

Hän kuunteli hartaasti. Ei kuulunut mitään, mutta hän riensi hiljaisin
askelin vaimonsa kuolinvuoteen luokse.

       *       *       *       *       *

Varhain seuraavana aamuna Florian oli valmis lähtemään myllyltä.

"Minnekä taas?" kysyi mylläri synkästi. "Eivätkö sinun kuljeksimisesi
koskaan lopu? Pitääkö sinun joka päivä uusilla keksimilläsi ilkitöillä
tahria nimeäni? Ja aina täytyy peljätä, ettet noilta retkiltä enää
hengissä palaa. Huomaa toki, että niin raivo mies lyödään lopulta
kuoliaaksi."

"Ole ymmärtäväinen, Flori, minä rukoilen sinua, ole ymmärtäväinen!"
puheli myllärin vaimo.

"Älä sure, äiti", sanoi nuorukainen ja kääntyi sitten isäänsä. "Jos he
lyövät minut kuoliaaksi, surisinko minä sitä? Tiedät varsin hyvin,
minkälaisen arvon annan elämälleni. Mutta älä toraile, sinulla ei ole
siihen mitään oikeutta; sillä saanhan minä olla samanlainen kuin
sinäkin olit."

"Minä en ollut koskaan sellainen", kiivastui mylläri.

"Voihan olla, että minä menen vielä pitemmälle. Sentähden sinulta meni
helpommin; minun täytyy ponnistella kaikin voimin. Jumalan haltuun!"

"Tee minun mielikseni", rukoili äiti, "ole yksi päivä kotona, yksi
päivä vain."

"Kotona on ikävä."

"Sano edes, minne menet", kehotti mylläri.

"Heh, tiedänkö minä, minne jalat sattuvat viemään. Hyvästi!"

Hän oli poissa. Myllärin vaimo katsoi mieheensä ikäänkuin lohdutusta ja
neuvoa hakien, mutta tämä oli itse aivan murtunut.

"Hän on hurja poika", sanoi hän, "mutta kyllä kai hänen täytyy talttua.
Hän mellastaa kovin hurjasti, hän väsyy siihen lopulta ja rauhottuu
vähitellen."

"Niinkö luulet?"

"Aivan varmaan."

Florian astui kuusikon läpi, jonka yläpuolelle aurinko juuri kohosi.
Sen toisella sivulla niitylle laskeutuessaan hän näki Reindorferin
talon aamuvalaistuksessa. Renki seisoi veräjän luona ja palvelustyttö
tuli juosten. Renki otti piipun suustaan jättäen sen sytyttämättä ja
aikoi hitaasti seurata kiirehtivää palvelustyttöä, mutta Florian huusi
hänelle: "No kuinka on emännän laita?"

Renki jatkoi kulkuaan ja viittasi piipullaan taloon: "Hän juuri tekee
lähtöä", sanoi hän hiljaa.

"Vai niin." Florian kulki välinpitämättömänä edelleen. Eilen hän
kenties olisi muistanut että kuoleva oli Magdaleenan äiti, tänään ei se
liikuttanut häntä. Taivas oli kirkas ja aurinko kapusi korkeimmilleen
tehdäkseen päivän oikein kuumaksi. Kun uhkuvat nuoruudenvoimat
alottavat kirkasta päivää, kuinka silloin voisi ajatella kärsimystä ja
kuolemaa?

Sekin aika tulee, mutta sinne on matkaa!

Florian kulki rivakasti eteenpäin; ei Zirbendorfia vähällä saavuteta.




XVII.


Siellä on asumuksia ensin toisistaan kaukana, sitten yhteen koottuina
muodostaen keskelleen kadun, josta haaraantuu poikkikatuja. Yksi näistä
johtaa kirkon luo, joka kirkkotarhan keskeltä kohoaa kylän muita
rakennuksia korkeammalle. Lähellä kirkkoa on puusepän työhuone, jonka
ikkunat ovat hautakumpuihin ja risteihin päin, ja sieltä kuuluu höylän
pitkällistä suhinaa. Kirkkotornin kello lyö jokaisen neljännestunnin
kuluttua, ja määrätyillä päivän hetkillä kuuluu sieltä rukoukseen
kehottava soitto. Silloin päät paljastuvat ja kädet liittyvät ristiin,
oltiinpa sitten kedolla tai kotosalla, tallissa tahi puutarhassa. Ja
säteilevän ristin alla oleva kello mittaa jokaisen hetken taivaan
suomana lahjana.

Ken saapuu ensimäistä kertaa tällaiseen kylään, astuu pieneen
kirkkotarhaan ja kuulee säännölliset kellonlyönnit kaikuvan vähäiselle
ahtaasti asuvalle seurakunnalle, eläville sekä kuolleille, hän voi
helposti kuvitella, että sama tunne, joka valtaa hänet, paikkakunnan
asukkaiden harrastuksille ja huolille vieraan ihmisen, vallitsee
näitäkin kirkontornista valuvana siunauksena, tunne siitä, että ajassa
eläessämme olemme samalla aikojen herran silmän alla, iankaikkisen
välittömässä yhteydessä. Rakas, valoisa maa näyttää olevan erillään
maailman kaikkeuden sekasotkusta, olentoamme painava ilmakin huokuu
hartautta, ja jokainen hengenveto lisää poveen varmuutta, että olemme
kaikessa turvatut ja vartioidut.

Se on haihtuvan hetken välitöntä vaikutusta, joka silmänräpäyksen ajan
ilahduttaa matkustajaa. Aika ei ole täälläkään paikoillaan seissyt,
vaikkei hän huomaa sen jälkiä. Kellojensoitto ja tuntien lyönti
kehottaa kyllä paikkakunnan asukkaita sekä ajallisiin että aikaa
korkeampiin harrastuksiin, mutta kun he kuulevat sitä joka päivä, he
tottuvat siihen, mutisevat rukouksensa, surevat menneisyyttä ja
pelkäävät tulevaisuutta.

Jos ajattelee luontoa iäisesti toimivana nykyisyytenä, vailla
menneisyyden muistoja ja tulevaisuuden pelkoa, valtaa ihmismielen
arvottoman katoavaisuuden tunne. Antaapa matkustajan palata jonkun ajan
kuluttua. Silloin oli sellaista, ja kuinka peräti toisenlaista on nyt!
Jo toisella käynnillä heräävät paikkaan kiintyneet muistot, ja sydämen
täyttää alakuloisuus. Vanhat olivat oikeassa, heidän sankariensa täytyi
juoda unhotuksen virrasta tullakseen kuolemattomiksi.

Ensi kerralla näemme paikkakunnan selvällä päivällä kirkkaassa
kotoisessa valossa. Päivänpaisteessa näyttää tuollainen pikku kylä
sangen siistiltä, valo tunkeutuu huoneihin, loistaa ikkunaruutujen läpi
ja tulvaa laajana virtana jokaisesta avatusta ovesta; ulkona kimaltelee
se hautakivillä ja risteillä. Aivan toisin on, kun taivas on pilvessä,
ja hellittämätön sade jatkaa yksitoikkoista ja synkkää soittoaan.
Vaikka sade onkin hyödyksi pelloille ja niityille, ihmiset ovat
kuitenkin kärsimättömän näköisiä, koska heidän täytyy pysytellä
ahdas-ilmaisissa huoneissaan, asunnotkin tuntuvat likaisilta ja
epämukavilta ja haudoilta näyttää kohoavan mädäntymisen höyryjä. Mutta
on myöskin reippaan-iloisia sadesäitä: pilvi kohoaa äkkiä ja
ryöpsäyttää pian vettä maan hedelmöittämiseksi, jonka jälkeen lehahtaa
heti kirkas päivänpaiste, ja nauraen puistellaan silloin sadevesi
hartioilta.

Tällaisella ryöppysateella Florian lähestyi edellä kuvattua
Zirbendorfin kylää. Ilta-aurinko purppuroi kiitäviä pilviä, jotka
lähettivät hänelle tämän märän tervehdyksen. Hän päätti mennä ensiksi
kylän kapakkaan, sillä tietysti täällä kuten kotipuolessakin ahkerat
ovat työssä ja hylkiöt krouvissa, ja hän uskoi varmimmin löytävänsä
etsittävän täytetyn pikarin takaa. Kunnan ravintola oli huomattavin,
ja hän alkoi sieltä. Mutta siinä ei ollut ketään eikä kuulunut
tulevankaan, sentähden hän maksoi viinin ja lähti halvempia kapakoita
tarkastelemaan.

Hän löysikin kylän toisesta päästä yhden niin inhottavan näköisen
pesän, että se herätti parhaita toiveita. Hän astui katon alle ja
huomasi, että sisäpuoli täytti ulkopuolen herättämät toiveet. Seinät
olivat likaiset ja samasta syystä oli tavallisen ihmisen mahdoton
käyttää tuolia ja pöytää. Rääsyihin puettu vanha akka hääräili
tarjoilijan toimessa niiden vieraiden luona, joiden luonto salli
nauttia täällä jotain, ja kyllä hekin olivat samanlaisia. Miehiä ja
nuorukaisia tahratut nutut yllä, ne könöttivät pöytää vasten ja katsoa
tuijottivat eteensä tylsin silmin tahi kirkuivat naapureilleen hurjin
katsein ja kasvoja väännellen. Emäntäkin otti osaa heidän toraansa, ja
hänen puheestaan pääsi siihen vakuutukseen, että vieraat olivat
"roistoja, rosvoja ja rutkaleita", jotka tahtovat pettää eukko parkaa
juomalla enemmän kuin suostuvat maksamaan.

"Tuollaisten kanssa minulla ei ole mitään tekemistä", ajatteli Florian
aikoen kääntyä pois. Mutta hän huomasi silloin paksun tupakansavun
keskeltä vieraan, joka istui erikseen nurkassa yksinäisen pöydän
ääressä ja saattoi hyvin olla hän, jota nuorukainen etsi. Florian astui
siis muitta mutkitta sinne ja istui tämän miehen vastapäätä.

Vakinainen vieras ei nähtävästi luonut häneen mitään huomiota. Mutta
kun hän näki, että uusi tulokas katseli häntä synkin katsein, muuttui
se kahdenpuoliseksi. Tämä tarkastus vahvisti Floriania siinä uskossa,
että hänen edessään oli Leutenbergerin Urban. Tuo vastapäätä istuva
mies oli tavattoman vahvarakenteinen, ja hänen kasvoistaankin jo näki,
että hän oli väkevä. Kun hän liikutti jotakin lihasta, näytti kuin
olisi ryöminyt hänen ihonsa alla, ja hän sai punaisia pilkkuja niinkuin
kovan puristuksen jälkeen. Hän oli käärinyt paidanhihansa; hänen
arveluttavan voimakkaat käsivartensa eivät vaatetta kaivanneetkaan,
sillä niitä verhosi tiheä karva. Hänen otsansa oli matala, silmät
vesiharmaat, nenä suora ja mahkurainen, naama leveä, pöhöttyneet huulet
-- siis sangen törkeä muoto.

Hän rykäisi ja sylkäisi yli pöydän keskelle huonetta, aivan vastassa
olevan vieraan sivutse.

Florian oli pyytänyt viiniä ja puolillaan oleva lasi seisoi hänen
edessään pöydällä. Hän kääntyi nyt pois ja tyrkkäsi ikäänkuin
huomaamattaan lasinsa kumoon, jolloin sen sisältö virtasi pöydän yli.

"Ole varovaisempi", huusi toinen uhkaavalla äänellä.

"Jos minua huvittaa viinin riputtaminen, ei se koske kehenkään
ihmiseen, ja jos sinä olet arka housuistasi, niin siirry muuanne
istumaan."

"Poika, sinä et tiedä, kenen kanssa olet tekemisissä."

"Ethän liene toki ketään syönyt."

"Tiedätkö, kuka olen?"

"Vaikka olisit Leutenbergerin Urban, et sittenkään ole pirua lähin
mies."

"Tunnetko sitten minut, koska mainitset nimeni?"

"Huhun mukaan, lähempi tutustuminen on odotettavissa."

"Kuka sinä olet?"

"Vesihaudan myllärin poika Langendorfista."

"Ahah, sinustakin olen kuullut puhuttavan. Et ärsyttele kaikkein
tyhmimmästi. Mutta luulen kuitenkin, että hiukan vähempi julkeus ei
olisi haitaksi, jos aiot olla voittosilla minun kanssani."

"Saan esittää vaatimukseni miten tahdon. Voit muuten olla tyytyväinen,
kun tein sinulle ensiksi sen kunnian, että pesin sinut viinillä. Sitä
sinä et ole pitkiin aikoihin saanut, -- tarkotan pesua."

Leutenbergerin Urban heitti ympärilleen synkeitä silmäyksiä. "Kuulisit
mielelläsi pilkallesi naurettavan, että se ärsyttäisi minua vielä
enemmän, muita älä vaivaannu suotta, kukaan ei naura sinulle. Näetkö,
kuinka hiljaisina ne istuvat tuolla pöydän ympärillä. Sanon sinulle,
että mieluummin he kaikki nielevät pikarinsa kuin uskaltavat nauraa
minulle."

Useimmat vieraat joivat viinaa; heillä oli sitä pikareissa edessään.

"En tiedä", jatkoi Urban, "onko sinulla sellainen kiire, että tahdot
tässä heti kanssani tapella, mutta sen huomaan, että olet nuori ja
puhut kiireesti ja kiihkeästi. Se ei kelpaa. On se päivä huomennakin,
silloin koettakaamme toisiamme."

"Jos sinä et tänään viitsikään, sopisi se minulle sitä paremmin."

"Ole ymmärtäväinen, minä en voi sinuun suuttua. Olin luullut, että
kaikki uljaat pojat olisivat jo kuolleet; pitkien aikojen kuluttua sinä
ensimäisenä uskallat tulla minua kamppailuun vaatimaan, ja se ilahuttaa
minua. Sanon sinulle, että on yksitoikkoisen ikävää olla aina rauhassa
ja itse hyökätessään huomata jotakin rutisevaa nyrkkiensä alla
tietämättä, tuleeko vasta-iskua vaiko ei. Että joudut tannerta
puskemaan, se on varma, mutta minä iloitsen kuitenkin." -- Hän tarttui
Florianin käsivarteen ja tutki sitä parilla kouristuksella. -- "No,
kyllä sinä pidät miehen lämpimänä. Jos me aivan vakavasti tappelemme,
emme suinkaan eroa ehjin nahoin. Mutta sitä iloa emme kustanna
katsojillemme ilmaiseksi, se olisi tarpeetonta. Väkevä on väkevä ja
väkevin on väkevin, sen tuntee jo koetuksesta."

Hän nousi ylös. "Riittää jo täksi päiväksi, minun on mentävä vielä
muuanne", sanoi hän kurtistaen silmiään.

"Everlin luo", nauraa hihitti emäntä.

Leutenbergeriläinen heitti häneen hämmästyneen silmäyksen ikäänkuin
huomauttaakseen, että kuinka hän uskaltaa sotkeutua kahden tällaisen
miehen puheeseen. Muuten hän ei ottanut huomautusta ollenkaan
pahakseen, kääntyi sitten Florianiin ja sanoi: "Huomenna kamppailemme,
tapaat minut täällä aikaiseen, jollei" -- hän kurtisti taas silmiään --
"sinulla ole niin kiire, että sinun täytyy jo tänä päivänä mennä."

Hän säesti sanojaan ystävällisellä kädenpuristuksella, joka vihloi koko
käsivartta, mutta Florian vastasi yhtä hyväntahtoisesti ja huomasi
tyydytyksekseen, että Urban katsahti oudoksuen hänen käteensä. Sitten
hirviön suu vetäytyi nauruun, ja hän sanoi: "Kyllä sinä tulet. Hyvää
yötä kaikille!"

Hän oli tuskin mennyt, kun useasta pöydästä huudettiin Florianille:
"Sinä saat kovan kylvyn!"

Nuorukainen oikaisihe suoraksi. "Kehen se koskee? Mitä teillä on siinä
tekemistä? Kuka teistä on oikeutettu puhumaan siitä? Kenties säälitte
minua pelotellaksenne edeltäpäin? Urbanin läsnäollessa ette uskaltaneet
nauraa, vaikka hänessä olisi kyllä ollut nauramista. Älkää luulko, että
saatte tirskua minulle. Jättäkää, etten heti näytä teille, mihinkä
kelpaan; voisihan pistää päähäni, että istutte täällä kovin
ruokottomina, ja minä viskaisin teidät ulos joka ainoan."

Hän odotti kotvan aikaa, mutta kukaan ei tuiskahtanut, luultavasti
pelosta, että he joutuisivat entistä tuskallisempaan asemaan. Florian
maksoi mitä oli nauttinut ja meni.

"Hihihii", kikatti emäntä, "kyllä ne huomenna kuumentavat toistensa
korvat."

"Suon heille kummallekin kaiken mahdollisen löylyn", sanoi eräs
kyttyräselkäinen kutistunut päiväläinen. Kun Florian oli mennyt
krouvista, hän huomasi Leutenbergerin astuvan kylältä vievää tietä
myöten. Hän päätti aikansa kuluksi seurata tätä miestä ja astui siis
kappaleen matkaa hänen jäljestään.

"Tämä oli tyhmästi", sanoi hän jonkun matkan päästä taakseen
katsottuaan ja nähtyään kauas jääneen kylän. "Hän tietää kyllä
majapaikkansa, mutta minä en voi olla kedolla yötä." Mutta kun takaisin
kääntyminen näytti olevan yhtä turhaa, hän jatkoi matkaansa jättämättä
Urbania näkyvistään.

Oli uuden kuun aika, mutta yö oli tähtikirkas, muutamia yksinäisiä
pilviä liiteli hitaasti taivaalla peittäen sieltä täältä laajoilta
aloilta taivaslaen palavat valot, mutta maan pinta pysyi kuitenkin
kaikkialla valoisana. Korkea vuori kohosi vaeltajain eteen. Metsä näkyi
vain häämöttäen, ainoastaan jotkut yksityiset jyrkänteen äyräillä
kasvavat puut saattoi selvästi havaita, muu kaikki oli sekavaa massaa,
näytti kuin valtaavat sammalikot verhoaisivat vuorta. Paljaat
kallioseinät sitä vastoin hohtivat melkein kirkastettuina. Jyrkänteen
puolitiessä oli pieni tölli, joka kait oli äskettäin maalattu, koska se
hohti lumivalkeana hämärän läpi.

Leutenbergerin Urban alkoi kiivetä vuorta ylös; pian hän katoaisi
puiden varjoon. Florian kiirehti päästäkseen häntä lähemmäksi. He
olivat äänenkantaman päässä toisistaan, kun Urban pysähtyi hengittämään
pienen töllin luona. Hän oli pari kertaa katsonut ympärilleen ja
pysähtynyt äkkiä, niin että Florian oli vähällä ilmaista itsensä, mutta
hän arvasi olla varuillaan.

He seisoivat nyt töllin edessä. Matala aita ympäröi pientä puutarhaa,
peltotilkkua ja muutamia puita. Se ei suinkaan kyennyt suojelemaan
vähäistä viljelystä, olipahan vain rajana, jonka piiristä omistaja
saattoi yhdellä silmäyksellä nähdä koko alueensa, joko lohduttaakseen
itseään vähällä omaisuudellaan tahi pitääkseen sitä aina huomattavana
todistuksena siitä, kuinka köyhiä he olivat. Aivan niiden kuusien
takana jotka kasvoivat aitauksessa oli metsän aukeama.

Pienessä puutarhassa oli lehtimaja, jota verhosivat tiheään toistensa
ympäri pujottautuneet pavut ja muut köynnöskasvit. Se oli aivan
rakennuksen seinän vieressä, ja töllin ainoan huoneen akkuna oli majan
lehtiholvin alla. Urban astui aidan yli ja meni lehtimajaan; Florian
sai siitä rohkeutta nousta toisesta paikasta ja hiipiä aivan lähelle
häntä.

Urban iski ikkunaan puristetulla nyrkillä.

"Jesus, Maria!" huusi naisen ääni sisästä. "Kuka siellä?"

"Minä olen, Urban. Enkö sanonut, että tänä päivänä tulen? Nyt olen
täällä. Anna Everlin tulla ikkunan luo!"

"Everl ei ole kotona, -- lähetimme hänet pois, -- hän on sukulaistemme
luona Bergdörflissä."

"Jos se olisi totta, noutaisin pienen sydänkäpyni sieltä; sitä ei voisi
kukaan estää. Te ette vielä tunne Leutenbergerin Urbania, kun hän on
jotakin saanut päähänsä! Mutta minä tiedän, että hän on kotona, minulla
on ollut tähystäjä. Sen jälkeen kun hän tuli veljensä kanssa kotiin,
hän ei ole poistunut töllistä."

"Hän on sairas."

"Mitä sanot? Avaa ikkuna! En ymmärrä puhettasi ruudun läpi. Joudu,
muuten nostan sinut ulos ikkunalaudan kanssa!"

Ikkuna aukaistiin.

Sisältä kuului nyt ähkyvä miehen ääni: "Oi, sinä pyhä Jumala korkeassa
taivaassasi, onko se oikeutta, että minun täytyy maata tässä ja kuulla
tällaista!"

"Minä luulen, että sinä vielä käsität, mitä sinulle saattaisi tapahtua,
jos olisit jalkeilla", huomautti raaka Urban.

"Ole sinä rauhassa, Anton, ole rauhassa, minä rukoilen", puhui vaimo
töllissä ja tuli ikkunan luo. Hän oli vanha iso-äiti, hän tarttui
tuskallisesti julmurin käteen. "Urbanin tarkotus ei voi olla muu kuin
meidän pelottelemisemme."

"Sinulle en mitään tee, ämmä, mene tiehesi. Everl, tule tänne!"
Hillitön mies huusi tämän hiljaisella, melkein hellällä äänellä. Mutta
kun häntä ei heti toteltu, sanoi hän kiivaasti: "Neuvon sinua, Everl
että tulet hyvälle tänne!"

"Älä mene!" huusi kiihtynyt miehen ääni sisältä. "Älä mene, käyköön
miten hyvänsä! Täytyyhän maailmassa olla jotain oikeutta, ja tuokin
hirviö tavannee väkevämpänsä. Iso-äiti, huomenna sinun täytyy mennä
poliisin luo!"

"Menköön vain. Voitte panettaa minut kiinni, mutta ei minua ikipäiviksi
teljetä. Kun minut jälleen päästetään vapaaksi, tulen ensiksi tänne, ja
silloin minä meuhaan täällä niin, ettei yksikään ihminen voi nähdä,
missä täällä on ennen eletty."

"En minä mene sinne", puhui vanha vaimo rauhottaen; "en mene. Tiedän
että sinua täytyy kunnioittaa, ja ettei kukaan saa sekaantua siihen,
mitä sinä teet. Sinä olet niin väkevä, niin äärettömän väkevä, ettet
monasti voiman pakossa oikein tiedä mitä tekisit. Niin, niin, kukaan ei
uskalla kieltää sinulta mitään, mutta minkätähden sinä olet
kiinnittänyt silmäsi meihin? Emmehän ole koskaan sinua loukanneet.
Onhan muita, jotka ovat aina tahtoneet sinulle pahaa; mene heidän
luokseen, sehän on sinulle sopivampi."

"Suusi kiinni", sanoi Urban; "ymmärrän kyllä tarkotuksesi, mutta ei
imartelusi enempää kuin kiihotuksesikaan vaikuta minuun; sanon
viimeisen kerran hyvällä: Everl, tule tänne!"

Nyt näkyi jotakin valkoista akkunassa ja hento ääni sanoi uhmaten:
"Miksi tahdot minua? Mitä minusta tahdot?"

Urban ojensi käsivartensa, nosti valkoisen olennon keveästi kuin
höyhenen ulos ja asetti hänet viereensä rahille.

Florian näki hämmästyen, että tämä oli lapsi, noin kolmentoistavuotinen
tyttö, silmät itkussa, paljain jaloin, pukuna ainoastaan paita
ja alushame. Hän oli kaunis lapsi, rehevät vaaleat palmikot
maidonvalkeiden kasvojen molemmin puolin, mustissa syvissä silmissä
omituinen tuli.

"Jumala auttakoon minua kurjaa vaimoa, etten tule hulluksi!" huusi
vanha vaimo värisevin huulin. "Toisen lapsenlapseni olet pieksänyt
raajarikoksi, tahdotko nyt turmella toisenkin? Sinä viheliäinen nylkyri
ja lasten raiskaaja, jospa et enää koskaan päivän valkeutta näkisi!"

"Ratise vain, ämmä", nauroi Urban, "meidän on sitä parempi haastella."
Hän kääntyi lapseen päin. "Mitä minä tahdon? kysyit sinä. Mitähän minä
tahtonen? Hyväillä sinua luonnollisesti, koska sinä olet pieni
morsiameni."

"Minä en tahdo olla sinun morsiamesi."

"Ohoh, miksi et? Siellä koulun ylimmällä luokalla istuu monta muutakin
tyttöä, jotka ovat olleet ystävällisiä minulle. Kysy vain, he ovat
ylpeitä siitä, että minä heitä hyväilin; sillä tiedä, Everl, että minä
olen koko maan väkevin mies."

Tyttö nauroi vihassa. "Pitääkö sinun olla maan väkevin lyödäksesi
veljeni Tonin, joka ei ole viittäkään vuotta minua vanhempi? Jospa hän
olisi ollut täysikasvuinen!"

"Jos hän ei olisi tullut meidän väliimme, sinun ja minun, ei hänelle
olisi käynyt niin pahasti; mutta saat nähdä huomenna, että minä voitan
häntä tanakammatkin; tänä päivänä on saapunut eräs, joka tahtoo tapella
kanssani."

"Onko tullut?" kysyi tyttö. "Hän on jo siis täällä -- jo täällä!" Hän
puristi ilon vallassa käsivarsiaan rintaansa vastaan.

"Kuka? Tunnetko häntä?" kysyi Urban kummastuen.

"Siitä alkaen kun sinä et ole minulle rauhaa antanut", sanoi lapsi
terävällä äänellä, "olen joka päivä rukoillut Jumalaa, että hän
lähettäisi taivaasta väkevän enkelin, joka tekisi sinut pieneksi", --
heikko nyrkki puristui, -- "oikein pieneksi! Ja nyt hän on täällä!"

"Heh, hän ei ole juuri mikään enkeli", sanoi Urban nauraen, "onpahan
vain myllärin poika Langendorfista, ja mitä pieneksi tekemiseen tulee,
niin kyllä minä aijon hänet höyhentää."

"Sitä et tee!" huudahti tyttö kiivaasti.

"Teen kyllä! Heitän hänet maahan, niin että sinunkin on sitä ilo
katsella."

"Hänetkö maahan, sinä?" huusi tyttö haltioissaan. "Katso, näin ja näin
hän tekee sinulle!" Hän löi miestä kiivaasti vasten kasvoja
puristetulla nyrkillään.

"Ha-ha-haa, sellaisena sinä miellytät minua", huusi Urban; "tule nyt
mukaan!" Hän kääri hameen tytön jalkojen ympärille, puristi hänen
käsivartensa itseään vastaan ja kantoi hänet pois kuin kapalolapsen.

Lapsi huusi tuskasta.

Silloin Urban tunsi, että hänen käsivarsiinsa tartuttiin. Florian
seisoi hänen edessään ja sanoi: "Laske lapsi maahan! Vai tällainen
heittiö sinä oletkin! Sanon sinulle: lapsi maahan!"

Urban ei aikonut sitä tehdä, mutta luja puristus pakotti hänet
ehdottomasti taipumaan. Lapsi pääsi seisomaan, Urban päästi hänet irti
ja puhkui raivossaan: "Onnettomuutesi on lähettänyt sinut jäljestäni!"

"Pelottele koululapsia", sanoi Florian ja kulki Urbania aina silmällä
pitäen sille pienelle viheriäiselle paikalle joka oli metsänaukeaman
edessä.

Leutenbergerin Urban seurasi häntä ripein askelin. "Minä annan sinulle
muistomerkin koko iäksesi", vannoi hän ja karkasi kimppuun.

Tyttönen vetäytyi aivan pirtin seinää vastaan ja seurasi kauhistunein
katsein ja puristetuin käsin miesten ottelua.

Kamppailu alkoi ilman minkäänlaisia sopimuksia ja sitä jatkettiin
huolimatta mistään säännöistä. Ensimäisessä hurjassa temmellyksessä
pitivät molemmat vastustajat tasaväkisesti puoliaan, mutta tämä seikka
juuri sai Urbanin malttamaan mieltään. Hän asettui torjuvaan ja
odottavaan asentoon, äkkiä hän näki edullisen tilaisuuden ja heitti
vastustajansa nuolennopeudella maahan, syöksyi sitten hänen päälleen
kuin villi peto, polki häntä jaloin, heittäytyi hänen ylitsensä, antoi
hänelle iskuja, hyppäsi taas ylös häntä uudestaan tallatakseen ja
potkiakseen, heittäytyi taas päälle ja löi...

Tyttö oli syössyt paikalle ja juoksi neuvotonna itkien ja huutaen
raadellun nuorukaisen ympärillä.

Florian huusi häpeästä, raivosta ja kauheista tuskista; hän olisi
tajuttomana hervonnut maahan, jollei yksi ajatus olisi pitänyt häntä
hereillä ja antanut hänelle yli-inhimillisiä voimia, -- oli kostettava,
maksoi mitä maksoi! Tuolla metsän aukeaman takana täytyy olla jyrkkä
rinne, -- jos sitä myöden, sen terävien kalliosärmien ylitse jonkun
kanssa alas vierii, niin täytyypä tämänkin lopulta jäädä toisen
rinnalle hiljaa lepäämään ja jättää tappelut ja kerskailut joksikin
aikaa!

Hän tarttui sylin vastustajaansa ja ensimäisellä heilahduksella he
vyöryivät aivan viimeisen kuusen luo.

Mutta Urban oli irrottanut äkkiä kätensä Florianista ja huitoi niillä
nyt ilmaa. "Ei sinnepäin", karjui hän, "ei sinnepäin: siellä on
jyrkänne!" Hän makasi kalmankalpeana Florianin alla ja piti
kouristuneesti molemmin käsin kiinni erään kuusen liukkaasta
juurisolmusta.

Hän puhui liiankin totta, ainoastaan pari askelta, erotti heidät
ammottavan syvyyden äyräältä, yksi varomatoin liike vain, ja silloin se
heidät vie.

"Niinkö?" sanoi Florian, ja vaikka hänen täytyi tuskissaan hammasta
purra, vetäytyivät hänen kasvonsa kuitenkin omituiseen hymyyn. "Se siis
pudottaa hiukan syvemmälle kuin olin ajatellut. Yhtä kaikki minulle!
Sinä olet repinyt minua pahemmin kuin minä koskaan kissaa! Luulisitko,
että minä kuljen täällä maailmassa raajarikkona ja silvottuna ja annan
sinun osottaa sormellasi minuun? Ei, katala heittiö, sinä et näe enää
auringon nousua! Tule mukaan!"

Yksi nykäisy -- yksi hurja kauhun kirkaisu, -- nuolen nopeasti
luiskahti juurisolmu puristetusta kädestä ja kirposi asemilleen -- ja
kaksi ruumista syöksyi äyrään ylitse.

Lapsi päästi vihlovan huudon ja peitti kasvot käsillään; niin hän
seisoi väristen, henkeään pidättäen ja odottaen. Hän saattoi nytkin,
niinkuin monasti ennenkin viskattuaan kiven jyrkänteen reunan yli,
hitaasti lukea, -- yksi, -- kaksi, -- kolme --

Nyt kuului alhaalta raskas jytkähdys.

Tyttö horjui ja hapuroi ympärilleen, silloin hän tunsi että joku tukien
tarttui häneen. Iso-äiti seisoi äänetönnä ja väristen hänen vieressään;
hänkin oli nähnyt kaikki.

He menivät äänetönnä tölliinsä. Pienen Everlin silmissä loisti pari
suurta kyyneltä.

       *       *       *       *       *

Koko Zirbendorf oli liikkeessä, eräs läheisestä kylästä kotiinpalaava
talonpoika oli toimittanut hälyytyksen. Hän tuli sydänyöllä juosten
Zirbendorfiin, ja nähdessänsä tulta suuressa kunnan ravintolassa hän
riensi sinne ja tapasi muutamia myöhästyneitä vieraita, jotka juuri
tekivät lähtöään.

"Hyvät ihmiset", huusi hän läähättäen, "teidän täytyy kuulla, mihin
minä olen yhtynyt, sitä sietää todellakin kuunnella! Tulin kotiin
Niedendorfista rotkon kautta; se on lyhin tie eikä yöllä tee mielellään
pitkiä kierroksia. Niin, minä astuin, astuin, ja kun minä parhaillaan
astuin putosi äkkiä korkeudesta jotakin hyvin raskasta. Luulin, että se
oli joku sonni. Voi niitä ihmisparkoja, jotka ovat sen kadottaneet!
ajattelin silloin. Mutta lähempää katsottuani näin vaaterääsyjä,
eivätkä ne voi olla nautaeläimen ympärillä; nyt käsitin, että siinä
olikin ihminen, ja kuinka tarkastelinkaan, näin kaksi ihmistä. Silloin
minun täytyi nauraa, koska sain niin hullunkurisen päähänpiston, te
tiedätte että olen iloinen veitikka, minun täytyy nauraa kirkossakin,
jos muistan jotakin hassua: se saa minut eleille niinkuin kirput
koiran. Minä siinä siis nauroin ja ajattelin: voi taivaan tasakäpälä,
alkaako nyt sataa ihmisiä? Jos tässä on kaksi ensimäistä pisaraa, on
parasta että pian raivaan luuni täältä! Mutta kun katsoin kauemmin
edessäni olevaa veristä möhkälettä, alkoi koko olentoni väristä, ja
minä juoksin sieltä kuin järjetön ja tässä minä nyt olen!"

"Niinpä kyllä, tässä sinä olet", huusi yksi vieraista. "Tyhmä mies voi
seistä ja nauraa, kun ihmisiä hänen vieressään lankeaa kuolleina
maahan! Ei auta, meidän täytyy havauttaa pormestari; emme voi jättää
noita kahta yöksi taivaan alle."

Pieni joukko kiirehti pormestarin asunnolle. Hänen portaillaan pidetty
melu herätti kaikki naapuritkin. Jokainen käsitti, että nyt oli
tapahtunut jotakin tavatonta. He pukeutuivat siis ja riensivät ulos.
Kun unesta herätetty päämies virutellen ja haukotellen saapui kadulle,
oli sille kokoontunut suuri hälisevä väkijoukko.

Pormestari kuunteli kertomusta tapahtumasta. "Meidän pitää tarkastaa
onnettomuuspaikkaa", sanoi hän; "rotko on kuntamme alueella; kenties
saamme myöskin selville, ketä nuo onnettomuuden kohtaamat ovat."

Niin, se piti toki tietää! Ajateltiin jo heti alusta, ettei heitä
ollut tavallinen onnettomuus kohdannut; he ovat olleet "jossakin", ja
asiassa on "jotakin!" Muut olivat pormestarin kanssa samaa mieltä.
Onnettomuuspaikkaa on tarkastettava, ehkenpä sitten kaikki selviää. Kun
pormestari siis käski valjastaa hevosen, riensivät monet muutkin
panemaan ajoneuvot kuntoon liittyäkseen seuraan.

Kansajoukko odottikin suurella jännityksellä tietoa siitä, ketkä siellä
ulkona kunnan alueella kuolleina makasivat, olivatko he heimolaisia vai
vieraita. Luettiin sormilla poissaolevia, mutta useimmat kaivatut
astuivat esille ympärillä seisovasta joukosta, ja toisten vakuutettiin
terveinä ja raittiina makaavan vuoteillaan. Siinä oli vähällä syntyä
tappelu kahden eri puolueen välillä, niiden, jotka tahtoivat olla
tekemisissä ainoastaan tuttujen kuolleiden kanssa ja sentähden
viskasivat melkein kaikki yhteiskunnan jäsenet yhden toisensa jälkeen
kuolon kitaan, ja niiden jotka ihmisystävällisesti tempasivat näistä
yhden toisensa jälkeen sieltä pois. Mutta varma tieto teki pian lopun
kaikesta kinailusta ja kiistasta.

Pormestari oli juuri nousemassa ajorattaillensa, kun vuorella olevan
töllin vanha mummo taluttaen tyttärensätytärtä saapui paikalle.
Pormestari nähdessään hänet sanoi: "Kas, Fehringerin muori, se kai
tapahtui sinun asuntosi lähellä? Tunnetko sinä vuorelta alas
syöksyneet?"

"Tunnen", vastasi mummo.

"Toinen oli myllärin poika Langendorfista", kiiruhti tyttö sanomaan,
ettei ensiksi mainittavaa syrjäytettäisi.

"Niin, myllärin poika Langendorfista; toinen", täydensi isoäiti, "oli
Leutenbergerin Urban."

"Kuinka", huudahti pormestari, "Leutenbergerin Urban, hänkö on
kuollut?" Hän oli sanoa epäkristillisesti "Jumalan kiitos", mutta
ensimäisen sanan sanottuaan hän vielä ennätti hillitä itsensä ja käänsi
lauseen lopun sanoen: "Jumalan rauha hänelle!" Siitä ei voinut kukaan
loukkaantua, ei Urban itsekään, ja se voidaan kyllä kertoa hänelle, jos
hän nimittäin ei olekaan kuollut, tahi ylösnousemisen jälkeen.

"Nouskaa rattaille", lausui hän mummolle ja lapsille, "niin kerrotte
enemmän ajaessamme." Pormestarin rattaat vierivät edellä, useita toisia
tuli jäljestä. Tien valaisemiseksi oli otettu tulisoihtuja, ja nyt
vieri ratasjono niinkuin palava käärme kylän halki ja maantietä pitkin
metsään.

Paikalle saavuttua pormestari astui hengettömien ruumiiden luo. "Siinä
on kolkko todellisuus edessämme. Korjatkaa heidät pois!"

Kyläläiset tarttuivat käsin ja saivat ainoastaan suurella vaivalla
ruumiit toisistaan erotetuksi, käärivät ne varovasti hevosenloimeen,
sillä melkein kaikki luut olivat niissä murtuneet, ja nostivat sitten
pormestarin rattaille.

Ne kyläläiset, jotka lähellä seisten kuulivat Fehringerin muorin
puhelun pormestarin kanssa, olivat sillä välin levitelleet sanomaa,
että Leutenbergerin Urban ja eräs langendorfilainen olivat syöksyneet
rotkoon ja että heitä oli menty noutamaan. Ja nyt alettiin koputtaa
kaikkiin ikkunanruutuihin ja jyskyttää joka porttiin. Onhan tällainen
tapaus kaikille kerrottava, kukaan ei nyt saa nukkua. Jokainen tahtoi
olla saapuvilla, kun Leutenbergerin Urbania tuotiin. Niin koko
Zirbendorf joutui jalkeille.

"Kaksi tuntia sitten näin minä heidän istuvan yhdessä Töhrä-Katrin
krouvissa", kertoi kyttyräselkäinen päiväläinen. "Silloin he sopivat,
että kamppailevat huomenna, mutta he ovat, näkyy, hyökänneet yhteen jo
tänään! Mutta tällaista loppua heidän tappelulleen ei kukaan osannut
aavistaa!"

"Me olemme sittenkin aika tyhmeliinejä, hyvät naapurit", sanoi eräs
vanha talonpoika. "Me seisomme tässä ja odotamme, ja tänne tulevat
lopulta tyhjät rattaat! Kirkon luo meidän on mentävä, tietysti, kirkon
luo, sillä ensimäinen tehtävä on viedä kuolleet paarihuoneeseen."

Se voi olla mahdollista. Kaikki, jotka vuosiltaan ja voimiltaan
pääsivät, samosivat katua alaspäin, toiset liukusivat jäljestä minkä
jaksoivat, ja he kiipesivät läähättäen portaita myöten kirkkotarhaan.
Sinne päästyään he näkivät tulijuovan poikkeavan maantieltä kapealle
syrjätielle, joka johti takapuolelta kirkon luo.

Kirkonvartija seisoi ja odotti hautausmaan ristikkoportin luona;
paarihuoneen mustat rautakiskoiset ovet olivat auki ja synkkä huone
katsoa ammotti kirkkoon päin. Pienen öljylampun liekki palaa lekutti
sen sisässä.

Pormestarin rattaat vierivät paikalle, soihtujen valossa näki niillä
kaksi verhottua muodotonta möhkälettä.

Pari miestä yritti nostaa toista ruumista rattailta, mutta he
horjahtivat sen painosta, toiset kaksi täytyi saada avuksi.

"Kuolleenakin on hänestä monelle tekemistä", mutisi yksi kantaja.

"Se on Leutenbergerin Urban", kuiskaili kansajoukko väistyen arasti
syrjään. Kuollut kannettiin hautojen ohi; veri tihkui hevosenloimen
läpi ja purppuroi tien. Ruumis laskettiin puiselle lavitsalle, jonka
yläpäässä himmeä liekki paloi. Kun kantajat tulivat ulos, sulki
kirkonvartija ovet.

"Mutta toinen? Mitä tehdään toiselle?" Niin kaikki kysyivät, yksi kysyi
pormestariltakin.

"Herättäisi kenties pelkoa seurakunnassamme", sanoi hän, "jos tällaisen
lopun saanutta pitäisimme täällä seuraavaan päivään. Olemme päättäneet
lähettää hänet heti Langendorfiin vanhempiensa luo. Olen sopinut
Mittereggerin kanssa, hän tuntee heidät ja on luvannut lähteä sinne."

Pikku Everl nykäisi iso-äitiä hameesta ja sanoi: "Minä tahdon mennä
mukaan, iso-äiti; huomenna olen jälleen kotona, mutta nyt minä tahdon
mennä, muuten hänellä ei olisi ketään."

Mitteregger ja hänen renkinsä sitoivat ruumiin köysillä rattaihin
kiinni, "ettei se matkalla kovin huljuisi". Fehringerin vanha muori
astui niiden luo: "Tahtoisitko olla hyvä ja ottaa Everlin mukaanne? Hän
tahtoisi niin mielellään rukoilla vainajan puolesta."

"Miksi ei?" myönsi Mitteregger kiinnittäen viimeisiä solmuja. "Tulkoon
vain mukaan, hänen pyyntönsä on kristillinen; onhan se valvomista
kuolleen luona, ja se on laupeuden työtä. Tulkoon vain!" Hän nosti
tytön rattaille, jotka sitten lähtivät liikkeelle.

He ajoivat melkoisen rivakasti, ensin synkän metsän läpi, sitten laajaa
tasankoa. Mitteregger ajoi ja renki piti palavaa soihtua. Synkkä,
keltainen, roihuava liekki heitti epämääräisiä, liehuvia varjoja
pensaille ja tielle. Lapsi oli polvillaan kuolleen päänpohjissa;
kääreverhosta pisti esiin kangistunut käsi, jonka kylmiä sormia tyttö
puristi pienellä ja lämpimällä oikealla kädellään; vasemmalla hän
alinomaa tutki, pitääkö köysi ja eikö se leikkaa vainajan ruumista.

Aamu alkoi valjeta ja renki sammutti soihtunsa. He ajoivat vain
eteenpäin ja sivuuttivat jo Reindorferin talonkin. Sen ikkunat olivat
verhotut, ja tummien peitteiden läpi hohti useiden tulien valo.
Mitteregger osotti sinne piiskalla ja sanoi: "Tuolla sisällä niillä
myöskin on kuollut."

Sitten ajoivat he vielä kappaleen matkaa, ja taivaan holvi oli yhä
enemmän kirkastunut. He kääntyivät eräässä mutkassa, ja siinä aivan
lähellä oli mylly. Ja kun he ohjasivat sinne, kohahti vesi juoksemaan
ja iso ratas alkoi liikkua ja laaksossa kaikui iloinen kolina. Molemmat
miehet vaikenivat kokonaan.

Rattaat pysähtyivät myllärin asunnon eteen. Mitteregger laskeutui
istuimelta, nyt hän aikoi huutaa vanhemmat ulos, -- silloin Everl
puristi kuolleen kättä, laskeutui nopeasti alas ja kätkeytyi pensaan
taakse.

Mitteregger seisoi asuinrakennuksen vieressä ja katsoi ikkunasta
sisään, sitten hän koputti ruutuun.

Mylläri kuunteli sisällä. "Lois, minä luulen, että joku on ulkona."

Myllärin vaimo nyökkäsi iloisesti: "Se on varmaan Florian." Hän se oli!




XVIII.


Kun hän oli kuollut, ihmiset puhuivat toisin.

"Hän oli alkuaan oikein hyvä poika!" -- "Niin kyllä, eikä hän olisi
koskaan tullut niin hurjaksi, jos hän olisi saanut Reindorferin
Leenan!" -- "Ties taivas, mikä ukkoon meni, niin että hän jyrkästi
kielsi!" -- "Hän alkaa jo tulla liian vanhaksi, ukko paha."

Florianin hautauspäivän edellisenä iltana lähti pieni tyttö
Zirbendorfista, juoksi paljain jaloin koko yön ja tuli seuraavana
päivänä aamupuolella Langendorfiin; hän hiipi kirkkotarhaan ja
kätkeytyi erään hautakiven taakse ja katseli tästä piilopaikastaan
arasti kahta avattua hautaa.

Pastori oli määrännyt kummankin kuolleen seurakuntalaisensa
hautaustoimituksen samaksi päiväksi ja hetkeksi; hän kenties tahtoi
saattaa surevat yhteen.

Samalla hetkellä, kun myllyltä kannettiin arkku ulos, suljettiin
Reindorferin kamarissa arkun kansi. Vanha Reindorfer seisoi hiukan
syrjässä ja hänen silmänsä sattuivat pieneen pöytään, jonka ääressä hän
istui kolme yötä sitten, sinä yönä, jolloin pastori kävi hänen kuolevan
vaimonsa luona. Pöytä oli sysätty erääseen soppeen ja Magdaleenalle
kirjotettu kirje oli vielä avonaisena sillä. Vanhus puisti päätään
muistamattomuudelleen ja istahti lisätäkseen kiireesti muutamia rivejä.
"Kirje on jäänyt lähettämättä siinä hämmennyksessä, jonka odotettu ja
odottamaton suru on aikaansaanut. Älä kauhistu, Magdaleena, toissa
päivänä kuoli äitisi varhain aamulla, ja seuraavana yönä tuotiin
myllärin Florian kuolleena kotiin. Sinä kaiketi jo tiedät, kuinka se
tapahtui, sillä siitä on paljon puhuttu, ja paikkakunnan sanomalehdessä
oli siitä perinpohjainen selonteko; koulumestari sanoo, että
suuremmatkin sanomalehdet ovat siitä puhuneet. Jumala olkoon armollinen
kummallekin! Kun heitän kirjeesi postilaatikkoon, olemme juuri menossa
heitä hautaamaan."

Hän sulki kirjeen, nousi ja astui arkun luo, jota juuri aiottiin kantaa
ulos. Ja kun Reindorferin ruumissaatto jätti pihamaan, tuli toinen
alempana tiellä, ja niin valuivat molemmat hiljaa eteenpäin jättämättä
toistaan näkyvistä.

Kun oli saavuttu kauppiaan kohdalle, joka samalla oli postinhoitaja,
Reindorfer astui saatosta sivulle ja pisti kirjeen postilaatikkoon,
sitten hän asettui jälleen paikoilleen surevien etupäässä.

He saapuivat kirkkoon, jossa piti odottaa toista ruumissaattoa. Arkut
asetettiin vieretysten ja hautaustoimitus alkoi.

Molemmat saattokulkueet menivät sitten kirkosta hautausmaalle niin
lähettäin toistensa jälkeen kuin olisi yhdessä surtu kumpaakin
vainajaa. Arkut laskettiin maan poveen ja luotiin multaa päälle, hieta
rapisi, paksut multamöykyt ja kivet jymähtivät kolkosti kantta vasten,
sitten tuli hiljaisuus, ja jälkeenjääneet poistuivat vainajain luota.

Hautausmaan veräjällä mylläri ja vanha Reindorfer tapasivat toisensa;
muut saattajat väistyivät syrjään ja antoivat heidän kahden kulkea.
Mylläri nosti hattuaan ja mutisi epäselviä tervehdyssanoja.

Mutta vanha Reindorfer viittasi takana oleviin hautoihin ja sanoi
katkerasti: "Kaksi on nyt sentähden vainajana, siinä on paljon
kerrakseen, vai kuinka?"

Mylläri koetti tavata hänen kättään. "Reindorfer", -- hän puristi
vasenta kättä rintaansa vastaan, -- "täällä povessa, täällä povessa...!
Ah, köyhänä maankiertäjänä olin onnellisempi!"

Hän, kyläkunnan rikkain ja ylpein!

Vanha Reindorfer ei vetänyt pois kättään, ja he kulkivat näin muutamia
askeleita. Mutta huomatessaan että pastori aikoi lähestyä hän irrotti
heti itsensä. "Minä säälin sinua", sanoi hän, "mutta muuhun ei minua
kukaan taivuta. Katumuksesi on tullut väärää tietä eikä vaikuta
mitään." Hän kääntyi ja meni.

Mylläri oli tapansa mukaan kuunnellut pää painuneena eikä hän
kohottanut sitä koko kotimatkalla. Kenties hän kuunteli nyyhkyttävää
vaimoa, joka kulki hänen rinnallaan? Hän sai siitä vielä vähemmän
rohkeutta katsoa ylös.

Kansajoukko oli vähitellen poistunut, ja kun kirkkotarha oli aivan
tyhjä, hiipi Everl piilopaikastaan nuorukaisen avatun haudan äärelle.
Hän laskeutui polvilleen, otti poviliinastaan pienen kukkaisvihkon,
joka oli tehty vuoren jyrkänteen reunalla kasvavista metsäkukista, ja
pudotti sen arkunkannelle.

Sitten lapsi rukoili kauan; vasta kun haudankaivaja tuli lapioineen
hautaa peittämään, hän poistui arkana haudalta ja lähti kotimatkalle.
Ja mitä hän vei mukanaan? Sen lujan luottamuksen, ettei tämän maailman
pienimpiäkään voida rankaisematta loukata, koska hyvät ja auttavat
ihmiset asettuvat heidän puolustajikseen: yksi heistä oli antanut siitä
veritodistuksen.

Lyhyt, äkkiä keskeytynyt olemassaolo, hukkaan joutunut, hävinnyt
ihmiselämä oli kätketty tuohon kylmään maahan, niiden kaikkien suremana
ja valittamana, jotka näkivät, kuinka se kehittyi ja loppui; mutta nyt
jo sammal peittää hänen hautaansa, pian hänen muistoansakin.

Mutta pienen Everlin mielessä hän elää kauan kuolemansa jälkeenkin yhtä
nuorena, terveenä ja voimakkaana kuin silloin, kun hän, koko maan
kaunein ja väkevin nuorukainen, onnettomuuden hetkellä kuolemaa uhaten
näytti verrattoman voimansa ja jalon uhrautuvaisuutensa. Ja hänen
lapsensa ja lapsensalapset kertovat ihastuksella Langendorfin myllärin
pojasta.

       *       *       *       *       *

Föhrndorferin kirjeenkantaja oli vanha mies ja hoiti tehtävänsä
ymmärryksellä. Hän järjesti huolellisesti hänelle uskotut kirjeet
ennenkun pisti ne nahkalaukkuunsa; ei ainoastaan osotteiden mukaan,
sillä olihan luonnollista, ettei hän tahtonut lisätä vanhoille
säärilleen turhaa juoksua ja sentähden järjesti kirjeet katujen ja
talonnumeroiden mukaan -- hän lajitteli ne arvonsakin perustuksella.
Kirjekortit hän jätti arvelematta osotteessa mainittujen henkilöiden
ulkona leikkiville lapsille, sillä hän piti kirjekortteja
"köyhän-kirjeinä", ja kun kirjeen kirjottaja on säästänyt postimaksua,
saa kirjeen kuljettajakin säästää askeleita. Sitä vastoin hän kantoi
huolellisesti perille kaikki täydellä postimerkillä varustetut ja
suljetut kirjeet, joista hän sai kaksi kreutzeriä kantopalkakseen.
Mutta tekipä hän myöskin eron sinetöidyn ja ainoastaan liimalla
suljetun kirjeen välillä. Viimemainitut olivat hänestä kevyttä tavaraa,
kaiken maailman vierailta ihmisiltä tulevia kirjeitä. Se, jolla on
tärkeää kirjotettavaa sukulaisilleen tahi ystävilleen, se ei säästä
muutamaa lakkapisaraa eikä sitä vaivaa, joka syntyy sinetin
painamisesta, ja onhan tuo tunnettu merkkikin jo tervehdys, onpa lakan
värilläkin merkityksensä. Sinä päivänä, jolloin ukko lähti postitalosta
taskussa kirje Langendorfista "Magdaleena Reindorferille Kaspar
Engertin, Grasbodenin isännän palvelijalle", oli hänen kasvoillaan koko
tien vakava huolekas ilme, sillä hän oli heti huomannut, että kirje oli
mustalla lakalla sinetöity.

Kirkkojuhlan jälkeisinä päivinä Magdaleena ja Kaspar Engert olivat
usein tahallaan satuttautuneet toistensa tielle ja alkaneet tyynesti
keskustella turhanpäiväisistä asioista, sillä heidän piti näyttää,
ettei heidän välillään ollut mitään tyytymättömyyttä. Mutta jos Engert
puheen aikana sattui lyömään kädellä rintaansa, jota vastaan neidon pää
oli tuona iltana levännyt, sävähti tämä hehkuvan punaiseksi sekä tuli
hämilleen, ja se sai isännän pois suunniltaan. Ja jos tyttö puheesta
innostuen sattui tulemaan isäntäänsä niin lähelle, että tämän,
kosketusta karttaakseen, täytyi siirtää kädet selän taa, oli siitäkin
seurauksena molemminpuolinen mielen hämminki. Tällaisten pilalle
menneiden yritysten jälkeen he vasta yhä pitemmän ja pitemmän ajan
kuluttua etsivät toistensa seuraa. Sitten he alkoivat karttaa
toisiansa, eivätkä satunnaiset kohtaukset, jolloin he eivät saaneet
sanaakaan suustaan, suinkaan parantaneet asemaa; vihdoin toisen
saapuminen ajoi toisen pakoon. Muiden läsnäollessa he kuitenkin
seurustelivat vapaasti. "Tämä on pelkkää tyhmyyttä", harmitteli
kumpikin hiljaisuudessa.

"Vieläpä oikein hitonmoista tyhmyyttä", sanoi Engert ääneen tämän
"tyhmän" viikon kuudentena päivänä. "Se on sentähden, ettemme uskalla
puhua siitä, mitä meidän oikeastaan olisi toisillemme sanottava ja
josta meidän täytyisi puhua."

Hän seisoi pihalla lähellä puutarhan aitaa, jonka takana hän näki
Magdaleenan istuvan rahilla. Hän aukaisi päättävästi veräjän ja astui
sisään, mutta tyttö nousi ja astui pois erästä käytävää pitkin selin
isäntään. Tämä oli sulkenut häneltä rakennukseen vievän tien, ja jos
häntä seuraa puutarhan toiseen päähän, hän varmaan ei karkaa
nurmikolle.

Kun Magdaleena huomasi Engertin seuraavan, hän pysähtyi, mutta kääntyi
vain puoleksi häneen.

"Meitä on kaksi höperöä", sanoi Engert astuen Magdaleenan luo. "Me
pidämme toisistamme; mutta kun emme tahdo sanoa toisillemme, että
mieltymyksemme on toisenlaista kuin tavallisesti miehen ja naisen
välillä, ja kun kumpikin pelkäämme, että toinen voisi sen käsittää
tuolla tavalla ja ymmärtää kaikki väärin, siksi juoksemme höpsyinä
toistemme ympäri."

"Kun näin puhut, putoaa minulta kivi sydämeltä", lausui Magdaleena.

"Ja minä saisin sellaisen kiven, jollen puhuisi niinkuin ajattelen",
sanoi isäntä nauraen. "Mutta sitä tuskaa en tahdo; se olisi
revonrautoihin astumista, ja se puristaisi kipeästi, sentähden olen
suora. Monetkaan, jotka muuten pitävät kiinni totuudesta, eivät
kuitenkaan kammo pistää pieneksi valheeksi puhutellessaan naisväkeä,
luultavasti siitä syystä, että luulevat naistenkin päästävän sanansa
seulan läpi pidättäen painavimmat jyvänosat itselleen. Mutta minä en
ole ikäpäivinä ymmärtänyt puhua toisin kuin sydämeni sanoo tahi ei
sano, ja siitä asti kun vaimoni kuoli -- Jumala hänen sieluansa
lohduttakoon -- olen varonut, etten sanoisi kellekään naiselle hyvää
sanaa, vaikka alkuaikoina moni kaunis ja rikas neito, niinkuin
maailmassa tapana on, joko omasta halustaan tahi toisten lähettämänä
ilmestyi eteeni. Ihmiset ihmettelivät, miksi minä paraina vuosinani
tahdon olla leskenä; sitten he laskivat sen tapahtuvan Burgerlin
tähden. He olivat sen verran oikeassa, että on aina uskallettua
toimittaa lapselleen äitipuoli, sillä hän pitää aina omia lapsiaan
rakkaampina kuin vieraita, ja kuinka olisikaan voinut löytää sellaisen
joka olisi hyvin hoitanut pientä sairas raukkaa, -- -- enhän ole ketään
etsinytkään! Mutta sanon sinulle jotakin."

Hän tarttui Magdaleenan käteen ja talutti häntä muutaman askeleen.
Sitten hän päästi hänet irti, Ja he astuivat toistensa rinnalla
edestakaisin puutarhan käytävällä.

"Ei se tapahtunut ainoastaan Burgerlin tähden! Taivas tokiinsa, jos
joku on naisiinmenevä, kyllä hän takertuu pian yhteen heistä,
syrjäyttää kaikki arvelut ja luulee kenties olevansa aivan rehellinen
ottaessaan lapset puolustuksekseen ja vakuuttaessaan, että täytyy mennä
uusiin naimisiin lasten tähden. Mutta jäljestäpäin nähdään monesti,
että se oli ollut tyhjää puhetta. Minusta ei siihen nähden tarvinnut
olla mitään pelkoa, sillä minä opin avioliitossa vieromaan naisia.
Katso vain kummastellen, niin se oli. Jos kenenkään, luen sinut
kotiväkeeni, ja jos minä olen kerran ennen uskonut sinulle asian, jonka
kaikki muut jo tiesivät, mutta jonka he olisivat voineet väärennettynä
kertoa sinulle, niin kerron sinulle nyt jotakin, jota ei tiedä kukaan
muu kuin minä itse, ei edes hänkään, joka olisi ollut lähin sitä
tietämään, nimittäin appeni. Muut, joita asia koski, ovat kuolleet. He
vain sen aluksi tiesivätkin; minä sain sen tietää vasta jälkeenpäin.
Jos asia olisi ollut päinvastoin, olisi se ollut parempi minulle,
luultavasti myöskin eräälle toiselle!

"Isästäni en muista mitään, sillä hänen kuollessaan olin minä vielä
aivan pieni, tunsin vain äitini. Hänestä olin ylpeä. Hän oli suuri,
voimakas ja erittäin kaunis nainen, suora ja käskevä, kukaan ei
uskaltanut mukista häntä vastaan. Hän hallitsi ja vallitsi
Grasbodenissa kuin mies, ja rahvas sanoi, että hänellä olikin miehen
ymmärrys. Kenties olikin, ainahan sillä on jokin arvonsa; mutta sekin
on varma, että hän työnsi ymmärryksensä asioihin, joissa sillä ei ole
ollut sijaa koko tämän maailman aikana.

"Hän oli tarkoin järjestänyt ja jakanut kaikki tehtävät kutakin päivää,
viikkoa, kuukautta, vieläpä koko vuosiakin varten. Hän ei selaillut
allakkaa ainoastaan löytääkseen siitä juhlapäivät; hänellä oli siihen
merkityt päivänsä hedelmäpuiden tukemista, juurikasvien istuttamista,
lehmäin poikimista ja sikojen lättiin sulkemista varten. Ja kun minä
olin tullut naima-ikään, ei sitäkään saatu laiminlyödä: minun täytyi,
jos ei muun niin ainakin hyvän järjestyksen tähden, mennä avioliittoon.

"Äitini oli tietysti etsinyt minulle vaimon, eikä vastaansanominen
olisi auttanut mitään, vaikkapa minulla olisi ollut siihen haluakin.
Mutta paikkakunnan tytöistä ei kukaan erityisesti miellyttänyt minua;
minä olin kömpelö heidän seurassaan enkä osannut laskea sellaista
leikkiä, jonka tilaisuuden sattuessa saattaisi kääntää todeksi.
Sentähden en ollenkaan pannut pahakseni, kun äiti otti asian omille
hoteilleen; minä päinvastoin täydellisesti luotin hänen viisauteensa.
Hän suoritti pian valintansa. Köyhät ja vähäpätöiset eivät voineet
tulla kysymykseenkään, eikä koko lähiseudulla ollut meidän veroistamme
muita kuin Halden isäntä Hinterwaldenista; hänen ainoa tyttärensä
olikin silloin naimaiässä. Äiti piti sitä hyvänä merkkinä, ja Halden
emäntä katsoi kohtuulliseksi, ettei hänen Loisiaan saa kukaan muu kuin
Grasbodenin poika. Ymmärtävät ihmiset suuntaavat mielellään toimintansa
viisaussääntöjen mukaan, ja kaikkien suosituimpia niistä on: 'Vesi
vertaistaan, kala kaltaistaan.' Sen perustuksella työnnetään usein
yhteen kaksi aivan erilaista henkilöä. Mutta kun kerran äidit ovat
siitä sopineet, on heillä sata keinoa sitoakseen kaksi niin kokematonta
ihmistä kuin minä ja vaimoni saman kuorman eteen, vaikka jo alusta
pitäen yksi pyrki sinne toinen tänne.

"Kun ensimäisen kerran kävimme Haldessa, olin minä juhlapuvussani, eikä
siinä saanut olla pienintäkään tomun hiventä, ei poimua eikä kurttua!
Äitini ei koko matkalla ottanut pois silmälaseja nenältään. Lois
näyttäytyi sitä vastoin jokapäiväisissä tamineissa, luonnollista kyllä,
koska häntä piti heti ylistettämän uuraaksi taloustoimien tekijäksi.
Mutta hän oli siitä huolimatta niin soma ja siisti, että hänessäkin
saattoi huomata äidin huolenpidon jäljet. Oli kuin me kumpikin olisimme
olleet huolellisesti laatikkoon sijotettuja nukkeja. Tyttö tietysti oli
ystävällinen minulle, sitä vaati kohteliaisuus. Vähitellen meidät,
kumpikin äitinsä välityksellä, työnnettiin keskusteluunkin toistemme
kanssa, ja vihdoin minä mielistyin nuoreen tyttöön, joka oli yhtä
hämillään kuin minäkin. Hän oli kaunis, eikä ole mikään ihme, että minä
jäähyväisiä ottaessa hänen silmiinsä katsoessani tunsin tavatonta
liikettä mielessäni, kun siinä syntyi ajatus: hän on minun!

"Sitten ei kulunut kotona ainoaakaan päivää, jolloin äiti ei olisi
puhunut Loisista kaikenlaista hyvää ja kaunista. Ja minä luulen, että
Loisin äiti puhui samoin minusta. Jos olisi totta, että me aivastamme
aina silloin, kun meistä muualla puhutaan, niin olisimme me
aivastelleet itsemme hengettömiksi.

"Kahdeksan päivän kuluttua tehtiin Hinterwaldenista vastavierailu
meille. Silloin minun piti osottaa taloudellista käytännöllisyyttäni.
Minun piti olla arkivaatteissa, mutta en millään muotoa saanut koskea
mihinkään, etten likaantuisi. Lois oli silloin juhlapuvussa ja hän oli
niin kaunis ja rakastettava, ettei hän enää näyttänyt minusta nuorelta
tytöltä vaan koko maailman kaikkein suloisimmalta emännältä.
Huomatessansa että yltyvä ihastukseni häneen saattoi minut häntä
puhutellessani vielä enemmän hämilleni kuin ensi kerralla, muuttui hän
hyvin ystävälliseksi ja puheliaaksi. Minä tunsin itseni sangen
kömpelöksi ja minusta tuntui usein kuin hänen tarkotuksensa olisivat
ulottuneet hänen sanojaan kauemmas, mutta minä olin jo silloin kuullut
sanottavan, että naiset ovat tällaisissa asioissa jo lapsuudestaan
saakka kekseliäämpiä kuin me miehet milloinkaan. Summa se, että minä
olin siitä hetkestä häneen niin rakastunut kuin lukkarin kissa, ja kun
minä huusin täydellä voimalla 'kyllä', ja kun hänkään ei ollut vastaan,
niin kaikki meni kuin rasvattu. Kuuden viikon kuluttua minä vein hänet
alttarin luo ja hän itki silloin hillittömästi. Lähellä olevat ihmiset
sanoivat kyllä, että itkevästä morsiamesta tulee naurava vaimo ja että
kaikki morsiamet itkevät luopuessaan vanhempien kodista vieraan ihmisen
tähden, jolloin on ei ainoastaan vanhasta erottava vaan myöskin uuteen
totuttava. Paljon muutakin sen tapaista he puhuivat, mutta ei se minua
tyydyttänyt. Jos ken mielellään seuraa toista, silloin ei ole
itkemistä; jos taas se on vastenmielistä, ei pitäisi seuratakaan. Kun
sittemmin olen nähnyt morsiamien itkien kirkosta palaavan, on minulla
ollut siitä omat ajatukseni.

"Minulla oli siis vaimo kotona ja minä riipuin aina hänen
vyötäisillään, sillä minusta tuntui etteivät päivät alkuaikoina
ollenkaan riittäneet kaikkiin lemmekkäisyyden ja hyvyyden osotuksiin,
joita hänelle tuhlasin. Mutta hän ei maksanut samalla tavalla, hän
työnsi minut usein pois luotaan ja pyysi että jättäisin hänet rauhaan.
Arvelin, että se johtui kainoudesta, joka myöskin on naisten
ominaisuuksia, tahi hänen toimeliaisuudestaan, jonka tähden hän olisi
mielellään nähnyt minutkin työssä, ja onhan totta ettei hyväilystä ole
mitään hyötyä. No niin, minä ajattelin silloin, ettei minun sovi olla
tuppautuvainen eikä näyttää laiskalta. Minä en siis ollut enää aulis
palveluksiin kuin ennen, vaikka rakkauteni ei ollut vähentynyt
rahtuakaan: säästin vain sitä. Mutta heti kun hän huomasi minun
muuttuneen -- millä kuitenkin luulin miellyttäneeni häntä --
närkästytti se häntä kovasti. Hän ei jäänytkään entiselleen; jos hän
ennen oli ollut vastahakoinen, tuli hän nyt aivan raivoksi. Siihen en
voinut tyytyä. Tuhat tulimmaista, jos sen olisin tehnyt, olisi se ollut
väärin. Kun kerran olimme mies ja vaimo, ei toinen voinut ottaa kaikkea
armonkaupalla ja alinomaa kursailla toista. Aluksi minä kuuntelin
äänetönnä vaimoni pahoja sanoja, mutta kukaan ei usko, kuinka sitkeä
nainen voi olla ja mitä kaikkea hän keksiikään pakottaakseen miehensä
puhumaan joko sovussa tai riidassa. Hän ei hellitä ennenkun toinen on
purkanut koko sisunsa, olkoon siellä hyvää tahi pahaa. Naisille lienee
suureksi helpotukseksi, kun heille joko vihan vimmassa tahi hellänä
tyhjentää sielunsa; olkoon hyvää tahi pahaa, se täytyy sanoa, he
tahtovat sen kuulla! Niin, vaimonikin sai vihdoin asiat niin
kehittymään, että minä annoin hänelle sanan sanasta ja me aloimme
torailla. Päivällä hän karttoi sitä -- ihmisten tähden! Oh, minä
tahtoisin kuulla paljoa enemmän siitä, mitä kaikkea ihmisten tähden on
tehty tahi jätetty tekemättä! Mutta öisin me riidellä kalistimme usein
ensimäiseen kukonlauluun asti. Kun hän oli saanut minut vauhtiin, ei
hän kuitenkaan lakannut ennenkun oli saanut viimeisen sanan. Ja sitten
muutamana yönä hän sanoi minulle vasten kasvoja erään asian, joka oli
viedä minulta hengen -- luulin sydämeni lyönnin lakanneen ainiaaksi --,
hän tunnusti, ettei hän ollut minua koskaan rakastanut eikä ollut
voinut rakastaa, koska hänen sydämensä oli kokonaan kiintynyt toiseen,
erääseen köyhään halonhakkaajan poikaan Hinterwaldenissa. Häidemme
edellisenä iltana hän oli paennut tämän luokse, ja meidän molempain
äidit olivat tuoneet hänet sieltä pois väkivallalla. Vanhukset eivät
puhuneet siitä sanaakaan -- ihmisten tähden -- eikä häitäkään voitu
jättää pitämättä -- ihmisten tähden.

"Ymmärrä minua oikein, Leena: en sano, että heidän välillään olisi
ollut mitään kehnoa, siihen oli Lois liian rehti tyttö; mutta oliko hän
myöskin yhtä rehti vaimo, sen tietää Jumala yksin. Halonhakkaajan poika
joutui kohta sen jälkeen sotamieheksi, hänen oli mentävä sotaretkelle
ja hän katosi sille tielle. Ennen lähtöään hän kuitenkin sai
toimitetuksi vaimolleni jäähyväiskirjeen, jonka tämä kerran
raivonriemussa levitti minun eteeni. Lois säilytti kirjettä sydämensä
kohdalla, jonka alla minun lapseni samalla aikaa lepäsi, sillä hän
odotteli silloin Burgerlia.

"Jumalan nimessä, minun ei tarvitse hävetä, jos sanon, että silloin
käännyin pois, painoin kasvoni syvälle pielukseen ja itkin kuin lapsi.
Se näytti häntä hämmästyttävän, sillä hetkisen kuluttua kuulin hänenkin
nyyhkyttävän; minusta olisi kuitenkin ollut yhtä, vaikka hän olisi
nauranut ja riemuinnut. Kenties hän katuikin tunnustustaan, että Halden
kartanon tytärkin on ollut mieltynyt erääseen poikaan. Hän kumartui
minun poveani vastaan ja sanoi veikistelevänä kuin kissa, jolle
tarjotaan nuorta maitoa: 'Kaspar, ei se olekaan totta!' Taivaan armo
suojeli minua, etten viskannut häntä luotani tahi muuten kohdellut
häntä kovasti, vaan muistin hänen tilansa."

Tähän asti Kaspar Engert oli astunut jotenkin ripein askelin
edestakaisin kapealla hiekkapolulla; hän puhui äänekkäästi ja viittoi
käsillään, mutta nyt hän pysähtyi äkkiä ja hengitti syvään ennenkun
jatkoi hillityllä äänellä:

"Voinetko ajatella, minkälaista elämää vietimme sen yön jälkeen?
Vilppiä ja kursailua ihmisten nähden, äänettömyyttä, uhmaa ja kiukkua
kahden kesken ollessa. Oli sellaisiakin päiviä, jolloin hän neljän
silmänkin nähden osotti ikäänkuin huomaavansa tehneensä minulle väärin
ja haluavansa parantaa kaikki. Usein ajattelin, että unhottaisin
entisyyden; olihan kaikki mielettömyyttä. Tämä päivä ja huominen
koskevat sinuun, eilisellä päivällä on turhaa vaivata itseänsä. Ei
olisi tyhmintä noudattaa tätä oppia, ja kevytmieliset ihmiset
ottavatkin päivän sellaisena kuin se on. Mutta minun ei ollut suotu
luontoani muuttaa eikä vaimonikaan, joka jäi kaltaisekseen ja sai pian
entisen kylmäkiskoisuutensa. En voinut enää sittemmin hellyydellä
kiintyä häneen, enkä oikeastaan koskaan luota hänen sukupuoleensa, ja
kyllä pidän varani, etten rakastu. Silloin tulee mielettömäksi, ja jos
pettäisi ainoastaan itsensä, menisi se jossakin määrin kunniallisesti.
Kun minä hänen paariensa luona ajattelin hänen äkillistä kuolemaansa --
Jumala lohduttakoon häntä -- ja muistin ettei hän koko ikänään ollut
oikein terve, minä tunsin sääliä hänen kärsimystensä tähden, mutta
kuitenkin täytyi minun sanoa itselleni, tarkastettuani ympäristöäni
kokemuksesta terottuneilla silmillä, että hän oli samanlainen nainen
kuin sadat muutkin, ei edes kaikkein pahin lajiaan, kuitenkin niitä,
joita kyllä menee kaksitoista tusinaan.

"Mitä kaikkea hän oli voinutkaan tehdä? Rakastaa nuorta miestä, mutta
sillä välin antautuu naimahankkeisiin toisen kanssa, jota ei rakasta!
Juosta kunniansa ja maineensa alttiiksi pannen yhden luokse ja
seuraavana aamuna mennä toisen kanssa vihille. Puhua niin kauan kuin on
tarpeellista rehellisesti ja suoramaisesti kosijallensa, mutta myöskin
osata pitää suunsa kiinni ja sitten jäljestäpäin purkaa miehelleen
myrkkyä ja sappea ja niin tuottaa kotiin eripuraisuutta ja toraa!
Ajatuksillaan olla toisen oma ja kuitenkin antautua toiselle niin että
jumalallinen siunaus tuli häväistyksi ja hän sai kantaa sydämensä alla
sen miehen lasta, jota hän ei rakastanut!

"Herra Jumala! Mihin nainen ei kykenisi, kun hän voi tämän kaiken
tehdä!

"Ja vielä! Heillä kaikilla pitää olla yhtä pitkä tukka; kellä eivät
omat hiukset riitä, hän hankkii irtopalmikon -- mutta sellainen tukka
on minusta liian hieno. Minä en ole niitä miehiä, jotka pitävät
rakkautta pilanaan, houkuttelevat ajattelemattomasti tytön puolelleen
ja sitten yhtä keveästi työntävät hänet pois. Olen alusta pitäen
ottanut rakkauden vakavalta kannalta. Ja saavuttamistani kokemuksista
olen jo saanut kyllikseni. En tahtoisi koetella käykö minulle toisella
kertaa huonommin tai paremmin. Mutta minä tiedän, että taloni on
houkuttava syötti, jota monet juoksevat tavottamaan; mutta jos kellä
olisi samanlaiset ajatukset kuin minulla, hän tuntisi sellaista tuskaa,
että pakenisi sekä minua että taloa. En tahdo kieltää sitä, että voin
sellaisen tytön tavata; mutta en myöskään voi sanoa, uskaltaisinko
pidättää häntä täällä."

Puheensa lopulla Grasbodenin isäntä oli pysähtynyt ja katsoi erään puun
latvaan. Viimeiset sanat sanottuaan hän päästi irti oksan, jonka oli
tempaissut puusta käteensä ja riipinyt.

Magdaleena seisoi puolittain poispäin kääntyneenä ja nyppi
kellastuneita lehtiä muutamasta pavunrungosta. Hän katsahti sitten
kumppaniinsa ja sanoi: "Ymmärrän sinut vallan hyvin, isäntä, ja myönnän
kernaasti, että olet oikeassa, sillä rakkaus-asiat ovat minullekin
tuottaneet tuskaa."

Isäntä käänsi äkkiä selkänsä ja poistui muutaman askeleen rykien
ääneen. Hän pysähtyi kuitenkin, kääntyi puolittain tyttöön ja katsoi
häntä. Ja kun tämän suuret, ruskeat silmät yhtä kummastuneesti kuin
rauhattomastikin katsoivat hänen silmiinsä, viittasi hän rauhottavasti
oikealla kädellään. "Kaiken kunniallisuuden rajoissa tietysti! Tiedän
sen, Leena, kaikella kunnialla ja siveydellä."

Leena nyökäytti myöntävästi.

"Niin, viisainta on olla ymmärtäväinen", sanoi Kaspar ja meni.

Jälleen katsahtaessaan ylös Leena näki hänen seisovan veräjällä
kirjeenkantajan luona ja sitten viittaavan häneen.

Vanha postimies lähestyi.

"Magdaleena Reindorfer?" kysyi hän.

"Niin on."

"Minulla on sinulle kirje." Hän piteli sitä sormiensa välissä ja käänsi
sitten mustan lakan näkyville. "Tässä se on. Siinä on ehken jotakin
ikävää. Sinun täytyy lujittaa luontosi."

Leena yritti ottaa kirjettä.

Vanhus veti sen pois. "Minun pitää saada kaksi kreutzeria. Tiedä, että
minä elän niillä."

Nuori neito otti vapisevin käsin vaaditut kolikot hameensa taskusta.
Hän sai kirjeensä, ja yksin jäätyänsä hän mursi sinetin, aukaisi
paperilehdet ja alkoi lukea.

Loppuun päästyänsä hän istahti ruoholle, kätki käsin kasvonsa ja itki.

Kuolleina -- kumpainenkin kuollut! Molemmat samana päivänä!

Niin, äiti oli jo vanha, ja mitäpä iloa hänen murretulle sielulleen
olisi voinutkaan enää maailmassa olla. Nyt hän on vapautettu, nyt voi
isää loukkaamatta rakastaa häntä hellästi ja ajatella häntä hyvänä
äitinä!

"Jumala antakoon heille ja kaikille kristityille iäisen levon; iäinen
kirkkaus loistakoon heille! Herran rauha ympäröiköön heidän
leposijaansa! Amen."

Leena liitti kätensä yhteen ja koetti lukea isämeitää, mutta kun hän
istui siinä suljetuin silmin, tuntui hänestä äkkiä, kuin olisi kirkas
kuutamo ja orapihlajan tuoksua ilmassa...

Hän oli tähän asti voitokkaasti vastustanut kaikkia ensimäisen
rakkautensa muistoja. Florian ei voinut koskaan taipua siihen, että
hänen täytyi luopua uneksimastaan onnesta voittaakseen sisaren;
Magdaleena sitä vastoin oli tukahduttanut kaikki tunteensa saatuaan
tietää, että rakastettu oli hänen veljensä; veljenä hän oli häntä
sitten ajatellutkin. Kaikki muu paitsi sisarellinen hellyys oli äkkiä
hävinnyt. Mutta nyt veljen kuoltua muistot heräsivät valtaavine
voimineen ja kulkivat elävinä kuvina hänen sielunsa silmäin ohi
lapsuuden ensimäisestä yhtymästä tuohon kirkkaaseen kuutamoyöhön asti,
jolloin hän taittoi kukkivan orapihlajan oksan, ja siihen viimeiseen
yöhön, jolloin kukkiansa karisteleva pensas tarttui okaillaan häneen.

Hän irrotti liitetyt kädet toisistaan ja painoi ne raskaasti
aaltoilevaa poveaan vastaan. "Herra Jumala! En koskaan enää tahdo
tietää mitään rakkaudesta, joka tuottaa niin paljon sydämen tuskaa!
Kuinka oikeassa onkaan Grasbodenin isäntä, kun ei etsi itselleen uutta
vaimoa! Minäkin olen saanut tarpeeksi kokemuksistani, se on nyt hänen
kanssaan kuollut ja haudattu -- --"

Hän värisi, ja paperi ratisi hänen polvillaan.

"Jesus! Maria!" huusi hän painaen käsin otsaansa ja levittäen sormet
päälaelleen. "Siinä on jotakin erityistä! Hänelle on täytynyt sattua
onnettomuus!'

"Magdaleena!" huusi Grasbodenin isäntä.

Magdaleena nousi ja näki isännän lähestyvän nopein askelin.
Koulumestari ja Burgerl seurasivat häntä.

"Magdaleena", sanoi isäntä henkeään pidättäen, "koulumestari on lukenut
sanomalehdestä kauhean tapahtuman sinun kotipuoleltasi. Luulen, että
sinä tahdot tietää siitä ja sentähden olen pyytänyt hänen lukemaan sen
meille uudestaan. Ole siis hyvä ja ala, koulumestari! Kuuntele nyt!"

Koulumestari alkoi lukea perinpohjaista kuvausta "tappelusta ja
ihmishenkien hukasta Zirbendorfissa". Alusta tietysti ei puuttunut
tavallisia huomautuksia maalaisväestön raakuudesta, ja lopussa oli
kiusallisen tarkka selonteko ruumiiden tarkastuksen tuloksista.
Opettaja luki kaiken sujuvasti mutta yksitoikkoisesti, nostaen ääntänsä
ainoastaan silloin, kun tahtoi antaa jollekin kohdalle erityisen
painon.

Kun saavuttiin kuvaukseen tappelutoverien kuiluun putoamisesta,
huudahti Magdaleena sekä Burgerl, joka oli tarttunut kiinni ystäväänsä,
samalla kertaa. Mutta kun he tulivat ruumiintarkastuskertomukseen,
huusi Burgerl: "Jumalan tähden, Leena, mikä sinulla on?" Hän tempasi
samassa sanomalehden koulumestarin kädestä.

Isäntä oli seurannut silmillään lukemista, mutta nyt hän kohotti
katseensa ja näki kalmankalpeat kasvot, joista kaksi tummaa silmää
kauhun vallassa tuijotti.

"Mikä sinulla on?" kysyi isäntä säikähtäen.

"Ei mitään", kuului jäytävä vastaus. Magdaleenan pää painui vasten
rintaa.

"Sinä väriset kokonaan. Se kosketti sinua kipeästi, se kosketti sangen
kipeästi, näen minä. Burgerl, saata hänet huoneeseesi. Itke, tyttö,
itke kovasti, tällaisessa tapauksessa ei mikään auta niinkuin itku."

Hän katsoi hetkisen ajatuksissaan hitaasti poistuvaa tyttöä, ja
nyökytti päätään itseksensä.

"Ajattele! Niin kunnon tyttö, ja niin raju nuorukainen!"

Hän luuli tietävänsä kaikki.




XIX.


Langendorfin myllyllä elämä tuntui yksinäiseltä. Viikkoja oli vierinyt.
Ensimäinen raju tuska, joka raatelee jälkeenjääneiden povia niin
voimakkaasti, että heidänkin sydämensä on lakata sykkimästä, oli
muuttunut syväksi surumielisyydeksi, joka saa virikettä kaikista
vainajaa muistuttavista asioista ja esineistä ja etsii ahneesti kaikkia
tilaisuuksia palauttaa ajatuksiin poismenneen kuvaa niin selvänä ja
elävänä kuin mahdollista.

Myllärin vaimo haasteli eräänä iltana kauan miehensä kanssa. "Saat
nähdä", lausui mylläri lopuksi, "ettei se mene, niinkuin sinä
ajattelet; sinä kuvittelet asiata aivan erilaiseksi." Vaimo vastasi:
"Se lohduttaisi ja ilahuttaisi kuitenkin, muistuttaisi Florianista."
Mylläri ei hiiskunut mitään ja seuraavana aamuna hän oli varhain
jalkeilla. Hän oli nuorelta Reindorferilta kuullut, missä ja kenen
luona tämän sisar palveli. Mylläri nousi rattaille ja antoi hevosen
juosta helkytellä, väliin pidättäen vauhtia ohjaksilla, hänellä kun ei
ollut lainkaan kiirettä määräpaikkaansa.

Piirikaupungissa hän meni asumaan tuttavan ravintolan-isännän luo. He
tunsivat toisensa poikavuosilta asti ja olivat myöhemmin palvelleet
sotamiehinä samassa rykmentissä. Istuessaan tarjoiluhuoneen pöydän
ääressä muinaisen toverinsa kanssa, joka tunsi hänen kaikki
nuorukaiskujeensa ja sotilasseikkailunsa, ja tyhjentäessään siinä
kumppanineen viinituopin toisensa jälkeen sekä entisten iloisten
päivien muistoksi että nykyisen yhtymisen kunniaksi, mylläri kävi
vähitellen hyvin puheliaaksi. Kerrottuaan juttuja rajusta nuoruudestaan
sekä kuvattuaan ne surulliset tapahtumat, jotka häntä nyt painoivat,
hän siirtyi toivehikkaaseen tulevaisuuteen, jolloin taas vaimoineen ja
lapsineen eläisi tyytyväisenä rikkaassa kodissa.

Reindorferin kuollutta vaimoa mainittaessa hymähti ravintolan-isäntä.
"Kerroit sen jutun minulle, kun palasit rykmenttiin lomalta."

Mylläri nyökkäsi ja jatkoi innokkaasti puhettaan.

"Aiotteko ottaa tytön luoksenne?" kysyi isäntä kummastuen. "Kuulepa,
silloin sinulla on oikein enkeli-eukko, jota totta vieköön et
ansaitsisi! Oikea enkeli-eukko, hänen kunniakseen meidän pitää ottaa
kulaus. Kippis!"

"Sentähden", selitti mylläri pyyhkäistyään suutaan takinhihalla, "minä
olen nyt menossa Föhrndorfiin; tuon tytön sieltä, jos hän lähtee
kanssani."

"Hän on luonnollisesti tulossa molemmin käsin", nauroi mylläri, "muuten
hän olisi tyhmä."

"Toivon sitä", mutisi mylläri. "Mutta valjastuta nyt!"

"Vielä on aikaa."

"Ei kauemmin."

"Kyllimän kyllä, sanon minä; et kenties tunne muuta tietä kuin
rautatien sivua menevän?"

"En tiedä muuta."

"Minä tiedän. Se säästää aikaa kaksi tuntia. Ota minut mukaasi, kyllä
minä ajan. Minusta olisi hauskaa nähdä tyttö. Minä seuraan --
ratkaistu!"

Mylläri raapaisi korvallistaan. Häntä harmitti, että oli tullut
puhutuksi niin paljon, ja entisyys muuttui nyt äkkiä huonoksi ja
tulevaisuuden kuva epävarmaksi. Nyrpeänä hän ojensi kätensä isännälle:
"Tule sitten. Mutta kaiken, mitä olet tänään kuullut ja mitä vielä saat
kuulla, pitää jäädä meidän kahdenkeskiseksi salaisuudeksemme niinkuin
vanhat jututkin."

"Se on ymmärrettävä", vakuutti isäntä, "se lankeaa luonnostaan. Mehän
jo vanhastaan kuuluimme salaiseen veljeskuntaan, jonka tehtävänä on
ollut aviomiesten pettäminen ja naisten viettely. Mutta siitä emme saa
puhua, sillä silloin saattaisi pistää miehen päähän lyödä meidät
murskaksi, ja naiset voisivat kiskoa meitä tukasta. Muuten sinä voisit
kielittelyni erinomaisesti kostaa: sinun tarvitsisi vain selittää minun
eukolleni, etten minä suinkaan ole niin mallikelpoinen kuin hän arvelee
ja kuin olen itseni esittänyt. Minä olen käyttäytynyt häntä kohtaan
anteeksiantavana, ja ainoastaan siten olen saavuttanut valtaa häneen
nähden. Jos hän tietäisi voivansa nuhdella minua yhtä paljon kuin minä
häntä, silloin minua ei auttaisi Jumalan armo eikä paholaisen juonet!
Tule, kun menemme keittiön läpi, saat nähdä vaimoni."

Ravintolan-emäntä oli pieni, pyöreä, hyvin vilkas nainen, jonka
sileäksi kammattua päälakea juhlistavan emännänmyssyn alta oli
tunkeutunut jäykkä hiussuortuva. Hän katsoi suurilla ruskeilla ja
tulisilla silmillään hyvin tutkivasti Langendorfin mylläriin, jonka
hänen miehensä esitti "rakkaana vanhana ystävänä ja erittäin
kunnioitettavana toverina". Isännän sitten mentyä ulos hevosta
valjastuttamaan puhui emäntä äänekkäästi ja elävästi vieraan kanssa ja
löi häntä pari kertaa olkapäille. Jäähyväisiä ottaessaan hän tarttui
molemmin käsin myllärin käsivarsiin ja pyysi, että hän pian saapuisi
uudestaan.

Ystävykset nousivat rattaille ja ajoivat pois.

Ravintolan-isäntä jutteli iloisesti. Hän todisteli sitä huomattavaa
etua, joka johtuu siitä, että on omia lapsia vieraissa perheissä;
ylisti tulvivin sanoin ystävänsä menettelyä tässä suhteessa ja kertoi
toisen roskaisen jutun toisensa jälkeen, niin että koko matka tuntui
mylläristä jonkinlaiselta ilveilyltä. Hänellä ei ollut mitään sitä
vastaan, että rattaat yhä ripeämmällä vauhdilla lähestyivät
Föhrndorfia.

Kun kylä tuli näkyviin, mylläri kysyi eräältä sinne menevältä rengiltä,
missä oli Grasbodenin isännän asunto. Sen luokse saavuttua hän hyppäsi
reippaasti rattailta, pyysi ystävänsä ajamaan suureen majataloon sekä
asettumaan sinne, luvaten heti saapua jäljestä tytön kanssa.

Vanha Seferl oli kuullut rattaiden pysähtyvän portin eteen ja tuli
uteliaana portaille.

"Hyvää iltaa!" tervehti mylläri. "Onko Reindorferin Leena vielä
täällä?"

"On kyllä, hän palvelee talossa."

"Onko hän hyvä ja rehellinen tyttö?"

"Kukaan ei voi hänestä muuta sanoa", vastasi vanhus, sillä hän arveli,
että talonväkeä on aina vieraille kiitettävä, he saavat silloin koko
taloudesta hyvän käsityksen. Hän aikoikin ruveta hyvin puheliaaksi,
mutta mylläri keskeytti hänet:

"Missä Leena on?"

"Puutarhassa", vastasi Seferl lyhyesti.

Mylläri aukaisi veräjän ja kulki hiekotettua käytävää pitkin. Hän löysi
haettavansa lehtimajasta Burgerlin seurasta. Hän oli tähän asti
Magdaleenaa karttanut ja joskus väkisinkin hänet kohdatessaan vain
pikaisesti silmäillyt tyttöä. Mutta nähdessään hänet nyt edessään, niin
soreana ja kauniina runsaasti aaltoilevan tukan kaunistamasta päälaesta
aina pienen kengän kantalappuihin asti, hänet valtasi jonkinlainen
ylpeys; suoritettava tehtävä näytti hänestä entistä miellyttävämmältä
ja hän tunsi kykenevänsä täyttämään sen.

"Hyvää päivää!" hän alotti ja astui lähemmäksi.

"Jumala antakoon", vastasi Leena. Katsahtaessaan puhujaan ja
tuntiessaan myllärin hän kalpeni äkkiä ja katseli tulijaa suurin
kummastelevin silmin.

"Onko hän isäsi?" kysyi Burgerl uteliaana. Hän huomasi ystävänsä
mielenliikutuksen, mutta käsitti sen väärällä tavalla.

Mylläri heitti heti merkitsevän katseen Leenaan; hän olisi mielellään
nähnyt tämän hämillään. Mutta tyttö vastasi "ei" niin kovalla ja
kylmällä tavalla, ettei mylläri olisi koskaan sellaista uskonut. Hän
katsoi maahan ja sanoi: "Minä olen vain tuttava hänen kotipuoleltaan."
Ja Leenan kysyvän katseen huomatessaan hän lisäsi heti: "Mitäkö minä
tahdon? Minulla on sinulle tärkeätä puhuttavaa, tee siis hyvin ja tule
kanssani."

"Minä en tiedä..."

"Mutta minä tiedän ja sinä täytät minun pyyntöni", jatkoi mylläri
päättävästi.

Tyttö katsoi lujasti hänen silmiinsä. "Tapahtukoon tahtosi", taipui hän
ja lisäsi Burgerlille: "Tulethan sinä vähän aikaa toimeen minuttakin.
En viivy hetkeäkään kauemmin kuin on välttämätöntä, eikä sitä kestä
pitkältä. Lähtekäämme siis, mylläri!"

He kulkivat yhdessä pihan ja kadun yli sekä lyhyen matkan päässä
olevaan majataloon asti, nopeaan, äänetönnä ja niin kaukana toisistaan
kuin kolmas olisi astunut heidän välillään. Heidän astuessaan
vierashuoneeseen, joka oli melkein tyhjä, tervehti myllärin ystävä
heitä tuttavallisesti ja tarkasteli Magdaleenaa julkein katsein, joihin
tämä vastasi kulmiaan rypistäen. Hän asettui erääseen soppeen niin
kauas kuin mahdollista muista vieraista, ja mylläri tilasi viiniä.

"En minä maista pisaraakaan", epäsi Magdaleena. Nähdessään myllärin
istuvan äänetönnä hän kysäisi hetkisen kuluttua: "Mitä sinulla on
sanomista minulle?"

Mylläri huokasi raskaasti. "Voit arvata, kuinka synkkää meidän elämämme
myllyllä nyt on. Lienethän kuullut puhuttavan, kuinka Flori raukallemme
kävi?"

Tytön silmiin nousi kyyneleitä; hänen kätensä, joka oli hivellyt
viinilasin reunaa, vaipui pöydälle.

Mylläri tarttui käteen ja puristi sitä. "Nyt ei meillä vanhoilla ole
maailmassa ketään muita rakkaita kuin sinä."

"Minä? Enhän minä ole teidän."

"Olet kyllä, ainakin tästä alkaen, se on minun ja vaimoni yksimielinen
toivo; olisi hänellekin todelliseksi lohdutukseksi, että muuttaisit
meidän luoksemme myllylle."

"Mitä ajattelet? Minäkö tulisin kotipuoleen ja myllylle, jossa olisin
surullisten tapahtumain alituisena muistuttajana, sekä itselleni että
muille? Siitä johtuisi kaikille tuskaa eikä kellekään lohdutusta."

"Älä puhu ajattelematta. Aika tasottaa kaikki vääryydet, ja kolme voi
kantaa vastoinkäymisen paremmin kuin kaksi. Minä otan sinut omaksi
lapsekseni, eikä minun jättämäni perintö ole halveksittava."

"Tietääkö minun isäni siitä?"

"Kuka?" Mylläri katsoi kummastuen. "Jahah; sinä tarkotat vanhaa
Reindorferia. Hän pitää sinua koko ikäsi köyhänä palvelustyttönä, enkä
luule hänen panevan esteitä sinun onnellesi."

"Se ei ole hänen tapansa. Mutta etkö luule, että se koskisi kovasti
vanhaan mieheen?"

"Minkätähden?"

Magdaleena hengitti syvään ja katsoi arasti ympärilleen, kun saapuvilla
oli niin paljon vieraita ihmisiä; ensi kertaa hän ei voinut sanoa sitä,
mitä sydämessä liikkui. Hän nojautui hiukan pöydän yli. "Älä kysy
minkätähden, en voi sitä täällä sanoa. Minä en jätä isää."

Mylläri torjuen pudisti painunutta päätään. "Älä kutsu häntä alinomaa
sillä nimellä; tiedäthän, kuka isäsi on, ja huomaat sen nyt muutenkin.
Enkö menettele sinua kohtaan kauniisti?"

"Itsekkäästi."

Mylläri löi kämmenellään pöytään. "Tyttö", hän huudahti kiivaasti, "jos
ei minua olisi, et istuisi siinä ja juttelisi tuuleen!"

"Hyvä. En ole niin mieletön, että väittäisin tässä istuvani aivan
samanlaisena, jos olisin muiden lapsi -- ilman sinua. Mutta minun ei
tarvitse kiittää sinua mistään. Minkälaiseksi lienen tullutkaan, se ei
ole sinun ansiotasi, elämä on pienin lahja mitä meille annetaan, ja
vähimmän se ansaitsee kiitostakin; ja kunniaton syntymiseni ja hyljätty
asemani vapauttaa minut kokonaan kiittämästä sinua. Tulinhan -- oi,
jospa sitä ei koskaan olisi tapahtunut! -- maailmaan kaikkia kunnian ja
oikeuden vaatimuksia vastaan; sinä turmelit äitini onnen, syöksit
kurjuuteen minulle rakkaimman olennon. En voi koskaan kiintyä sinuun."

Mylläri vastasi hiljaa ja silmiään nostamatta: "Sinä saatat niin puhua,
vaikka kaiken maailman eläimetkin seuraavat verensidettä."

"Älä vetoa siihen, mylläri. Mitä kerrottaneekin verenheimolaisuudesta,
joka vaikuttaa voimallisesti silloin, kun vanhemmat ja lapset toisiaan
tuntematta sattuvat yhteen, niin se ei kuitenkaan ole muuta kuin satua.
Mutta rakkaus ja kiitollisuus ovat pysyvää totuutta, eikä niitä anneta
hänelle, joka sattumalta on ollut, vaan sille, joka aina on isä."
Magdaleena nousi. "Ja vanha Reindorfer on minun isäni vielä nytkin.
Minua ei ainoastaan kutsuta Reindorferin Magdaleenaksi, minä olen se
myöskin, eikä hänen tarvitse nähdä sitä hetkeä, jolloin minä hänet
hylkään ja seuraan sitä ainoaa henkilöä, jota hän maailmassa ei voi
sietää. Minä loukkasin häntä maailmaan tulollani, mutta se tapahtui
tietämättä; tieten ja tahtoen en sitä ymmärtävään ikään tultuani
koskaan tee, en edes saadakseni sinun myllysi, vaikkapa siinä olisi
seitsemän paria kiviä, jotka kaikki jauhaisivat kultaa!"

Mylläri tarttui hänen käteensä ja sanoi vaivalla: "Hyvä, niitä on vain
kaksi ja ne jauhavat viljaa, -- punnitse kuitenkin, -- voisit katua"

Magdaleena puristi suljettuja huuliaan vielä tiukemmin yhteen, tempasi
kätensä irti, astui pois tarjoiluhuoneesta ja meni ulos taaksensa
katsomatta.

Punnitkoon se, joka pelkää työtä ja huolta! Häntä ei osteta pois
isältä, jonka hän on nähnyt harmaantuvan huolessa ja työssä;
Magdaleenakaan ei peljännyt edellistä eikä karttanut jälkimäistä, hän
oli Reindorferin Magdaleena ja hän on se edelleenkin.

Kuinka hän toivoikaan tavata tuota vanhaa miestä tahi jotakuta muuta
luotettavaa henkilöä, jolle voisi puhua! Saattaisiko turvautua
Grasbodenin isäntään? Se ei liene sopivaa. Hän kuunteli omia
askeleitansa; hänen kenkänsä narisivat, ja ripeästi kulkiessaan hän
luuli erottavansa sanat: "Oi-kein teh-ty! Oi-kein teh-ty!"

Mylläri heitti maksun tarjoilupöydälle.

Ystävä lähestyi. "Sepä on oivallinen tyttö, sanon sen sinua
imartelematta. Vahinko, että sinun täytyy hänestä iloitseminen jättää
muille. Tahtoisit mielelläsi sen riemun itsellesi, mutta, rakas ystävä,
ihminen ei saa pyytää kaikkia tässä maailmassa!"

He nousivat rattaille ja ajoivat pois.

Hevonen juosta hölkytteli hitaasti Grasbodenin isännän talon ohi, mutta
häntä, jota mylläri toivoi näkevänsä, ei huomattu missään ikkunassa, ei
minkään oven takana eikä missään kulmassa. Mylläri antoi päänsä painua,
tuijotti eteensä äänetönnä, umpimielisenä; huolettoman toverin
kokkapuheet eivät vaikuttaneet häneen mitään. Tämänkin mieli siitä
masentui, ja hän istui vaieten, kunnes piirikaupunkia lähestyessä
huokasi syvään.

"Nyt olemme pian kotona", hän sanoi. "Ja silloin me huuhdomme naukuilla
sapen, myrkyn ja suuttumuksen."

"Kenties ryyppy huuhtoisi ne, mutta ei sitä, mikä mieltäni painaa",
huoahti mylläri. "Minä en aio poiketa teille."

"Mitä, etkö tule sisään? Ethän aikone läpi yön matkustaa?" huudahti
ravintolanpitäjä. "No, en houkuttele, näenhän ettei sinun kanssasi
kannata kiistellä, saat seurata mieltäsi. Mutta silloin on parasta,
että ajat suoraan eteenpäin; minä pääsen jalkaisinkin kaupunkiin.
Jumalan haltuun!"

Mylläri pysäytti hevosen, ravintolanpitäjä hyppäsi rattailta. Molemmat
olivat tyytyväisiä päästessään erilleen toisistaan.

Rattaat vierivät hitaasti illan hiljaisuuden peittämän seudun läpi;
niillä istuva mies piti päänsä painuneena ja huokasi usein raskaasti.

       *       *       *       *       *

"Kun ihminen on nuori, silloin ystävyys ja rakkaus alinomaa rientävät
häntä vastaan, vaikka hän ylimielisyydessään käyttääkin niitä useasti
väärin; mutta minä luulen, että ne huomaavat sen, ja sentähden
pakenevat, kun vanhana ja yksinäisenä etsimme niitä.

"Jälkeenpäin ei harkinta enää auta, kaikki aavistamatonkin kurjuus
yllättää meidät silloin järkähtämättömällä totisuudellaan. Hyvä hänen,
joka ei anna kevytmielisten taipumustensa johtaa itseään häpeällisiin
ja huonoihin tekoihin, vaan sulkee ne sydämensä ahtaimpaan soppeen,
jossa ne kuihtuvat ja kuolevat. Kuinka onnellisia ovatkaan ne, jotka
eivät ole koskaan lähimäistään loukanneet!

"Jo tänä päivänä tahi viimeistäänkin huomenna tyttö kirjottaa vanhalle
Reindorferille, ettei ole hänestä luopunut eikä koskaan luovu, ei
myllynkään tähden, vaikkapa siinä olisi seitsemän kiviparia ja ne
kaikki jauhaisivat kultaa! Ja hän tuntee siitä -- hänen täytyy tuntea
suurta iloa. Kukapa ei tuntisi tietäessään, että on voinut toisen niin
sieluineen ja sydämineen kiinnittää itseensä!

"Valheellinen onni houkutteli minut sinne, missä jouduin viheliäisyyden
orjaksi, eikä se heitä minua, ennenkuin on minut kiduttanut loppuun; se
ei suvaitse mitään lieventävää lääkettä. Mutta mitä siitä? Kaikki on
vähäpätöistä, minä vähäpätöisin. Odota, kurjuuteni ei kestä kauemmin
kuin minäkään, ja siksi se loppuu pian!"

       *       *       *       *       *

Myllärin vaimo ei kysynyt palanneelta mieheltään, mitä hän sai aikaan,
ja jonkun ajan kuluttua kyläläiset sanoivat: "Kyllä mylläristä näkee,
ettei hänellä ole enää iloista hetkeä."




XX.


Jos ensimäinen kotiseudulta tullut tieto, joka niin kipeästi
liikutti Magdaleenan sydäntä, ankaran sysäyksen tavoin repi auki
sulkeutumaisillaan olevat haavat, niin toinen, myllärin tapaaminen,
vaikka olikin töykeä, teki parantavan vaikutuksen kuin haavalääkärin
sitova toimi. Ne molemmat henkilöt olivat kuolleet, joiden kohtaaminen
oli tehnyt hänen unensa ja ajatuksensa rauhattomiksi, koska hänessä
vallitsi heitä kohtaan vastakkaisten tunteiden sekamelska. Nyt hän
saattoi muistella heitä syvällä kaipauksella ja tunnustaa että
kumpaisellakin oli häneen rakkauden oikeus. Mutta sitä jyrkemmin hänen
täytyi hyljätä sellaiset vaatimukset myllärin puolelta, joka oli aina
ollut hänelle vieras ja jota hän ei olisi voinut lähestyä loukkaamatta
ja samentamatta muistojaan ja tunteitaan.

Haavan parantuessa jää kyllä arpi jäljelle, mutta niinkuin ruumiillista
arpea arvostellaan sen mukaan, onko se taudin vai henkilöllisen
urhoollisuuden merkki, samoin on sielullistenkin laita. Ei ainoastaan
niille, jotka taistelukenttien pauhinassa uhmivat kuolemaa, vaan
niillekin sankarillisille sieluille, jotka elämän taistelussa
miehuullisesti puolustautuvat, on arpi kaunistuksena.

Kun Grasbodenin isäntä ja Magdaleena olivat tulleet selville,
"etteivät he tahdo toisilleen mitään", oli heillä jokaisessa
yhtymistilaisuudessa, jota muuten ei erittäin etsitty eikä kartettu,
sanottavana toisilleen joku ystävällinen tervehdys tahi kehottava sana.
Tuon perinpohjaisen selityksen jälkeen isäntä luuli keksineensä viisaan
tuuman, kun päätti poistaa erikois-ateriat omassa huoneessaan Burgerlin
ja Magdaleenan kanssa. Hän otti käytäntöön vanhan tavan, jonka mukaan
kaikki söivät yhdessä suuren pirtin pöydältä. Kun kaikki puhelivat
keskenään, hänkin keskusteli puoliääneen Leenan kanssa. Sattuipa usein,
että he kumpikin huomasivat äkkiä olevansa ainoat puhujat koko
pöydässä, ja toisten katseet olivat kiintyneet heihin. Silloin he
vaikenivat ja tulivat hämilleen käsittämättä kuitenkaan syytä, ja puoli
höperö Traudel puhkesi kaikuvaan nauruun. Tämä oli kiusallista. He
ottivat tavakseen rahvaan nähden ja aterialla ainoastaan tervehtiä
toisiaan ja vaihtaa muutamia sanoja; varsinaiset keskustelut
säästettiin kahdenkeskisiin tilaisuuksiin. Ja nämä keskustelut sujuivat
kovin keveästi, heidän astellessaan edestakaisin puutarhan puiden ja
pensaikkojen verhoamilla käytävillä. Heidän olisi kyllä pitänyt huomata
että sen jälkeen kun lakkasivat puhelemasta palkollisten läsnäollessa,
nämä olivat alkaneet heidän takanaan supatella; mutta he eivät panneet
merkille, vaikka tapasivatkin siellä ja täällä käänteessä tahi kulmassa
jonkun, joka ei olisi voinut mainita syytä läsnäoloonsa.

He käyskentelivät siis hiekotetulla käytävällä; kuihtuneet lehdet
alkoivat jo kahista heidän jalkainsa alla; ruoho kellastui ja kuivui,
ja puut ojentelivat lehdettömiä paljaita oksiaan heidän päänsä yli;
sitten alkoi sataa lunta, ja sen valkea pehmyt vaippa säilytti heidän
jälkensä.

Jouluaatto tuli, ja isäntä antoi Magdaleenalle lahjoja, jotka saivat
muun talonväen puistelemaan päätään. "Jokaiselle oikea osansa!
Suotakoon kullekin, mitä hän ansaitsee ja mikä hänelle sopii; mutta
Leena on saanut sellaisen sunnuntaipuseron ja leninkikankaan, ettei
monella talonemännälläkään ole sellaisia!"

Kun jouluaamuna aurinko nousi lumisten kunnaiden takaa ja tuli räiskyi
liedessä, kumartui vanha Seferl ottamaan muutamia lastuja ja lausui
puhuteltavaansa katsomatta: "No, Leena, sinä olet varmaankin
tyytyväinen joululahjoihisi!"

"Olen kyllä, Seferl", tunnusti tyttö avomielisesti, "en tiedä, kuinka
olen ne ansainnut!"

Seferl oikaisihe ja katsoi häntä silmiin. "Vai niin? Paljon
mahdollista, uskon sinua. Mutta jos tahdot välttää, ettei sinun
tarvitsisi kuulla sitä häveten, niin usko minua, kun sanon, että isäntä
mielistelee sinua."

"Lorua", nauroi Leena, "hän on siihen liian ymmärtäväinen."

Seferl kääntyi muristen ja kohenteli tulta.

Äkkiä ilmestyi ovelle laaja varjo. Isäntärenki Heiner seisoi hajasäärin
eteisessä. "Hyvää huomenta, Seferl!" hän huusi. "Hyvää huomenta,
tyttö! Uusi vuosi on kohta käsillä, ja minä tahtoisin jo lausua
onnentoivotukseni. Toivoisin vain, että ymmärtäisit pitää isännän yhtä
loitolla itsestäsi kuin meidät muutkin."

Leena meni häntä vastaan. "Se ei ole ollenkaan tarpeellista, tiedä se",
hän vakuutti rohkeasti. "Hänellä ei ole mitään tarkotuksia."

Heiner vihelsi vastaukseksi.

"Leena sanoo, että hän on siihen liian ymmärtäväinen", virkkoi Seferl
ja nosti olkapäitään.

Renki puhkesi nauruun.

"Te ette tunne häntä!" huudahti Leena harmista punastuen.

"Sinun ei tarvitse rehellisestä neuvosta niin harmistua, että sävähdät
punaiseksi kuin kalkkuna", jupisi Heiner ja meni. Hän astui puutarhaan,
jossa seurasi lumessa näkyviä leveitä jalan jälkiä, kunnes puutarhan
toisessa päässä tapasi isäntänsä, aamusavuja vedellen katselemassa
laajoja kenttiä.

"Hyvää huomenta, isäntä!"

"Sitä samaa, Heiner. Raitis ilma tänään."

"Niin on."

"On paljon lumen ansiota. Mutta se on hyvä maalle ja terveellistä
ihmiselle."

"On kyllä. Mutta minä sanon sinulle, isäntä, että huomaan jo kaikki;
ymmärsin sen jo alustakin. Siihen, jota ei suoda toiselle, on itsellä
hyvä halu."

"Mitä loriset? Mitä minä en ole suonut sinulle?"

"Etkö sanonut, että saan mennä matkoihini, jos lähentelen tuota tyttöä,
Leenaa? Minun kanssani siitä olisi kuitenkin tullut kunniallinen
liitto, mutta kuinka sinun kanssasi?"

"Mitä hullutuksia puhelet? Eihän ole tapahtunut mitään sinne eikä
tänne. Minulla ei, totta jumaliste, ole mitään tarkotuksia tyttöön
nähden."

"Mutta, hyvä Jumala", kummaili Heiner puristaen yhteen käsiään ja
tuijottaen isäntään silmät seljällään, "silloinhan sinä kohtelet häntä
hullusti. Mikä tyttö ei sellaisesta saisi houreita päähänsä?"

"Hän on siihen liian viisas", vastasi isäntä.

Heiner irrotti kätensä ja antoi käsivartensa riippua, samalla kun
katseli ylös puiden latvoihin.

"Älä ole tyhmä", ärähti isäntä harmistuneena.

Vanha Seferl saapui. "Tule", hän kutsui, "ruoka on valmis."

Isäntä astui heidän edellään.

"Kuule, isäntä", huomautti vanha Seferl, kiirehtien hänen jälkeensä,
"nuo eiliset joululahjat olivat liian suuret, sen sanon sinulle.
Tarkotuksesi voi olla hyvä, mutta tytölle se ei ole hyväksi, sillä hän
saa suuret luulot."

"Isäntä sanoo, että tyttö on siihen liian viisas", virkkoi Heiner
kuivasti.

Isäntä kääntyi äkkiä heihin ja tokaisi närkästyneenä: "Sen minä sanon,
enkä ole tottunut kärsimään vastaan mukisemista."

Isäntärenki ja vanha palvelijatar pysähtyivät hetkeksi; sitten he
seurasivat kohtuullisen matkan päässä. He kohottivat olkapäitään,
nostivat kädet, haristivat sormensa ja pyyhkivät otsaansa lausuen siten
äänettömän mutta elävän kummastuksensa.

Isäntä asettui nurpeana pirtin suuren pöydän ääreen. Hän ja Leena
tervehtivät hämillään toisiaan, mutta tapahtuipa vielä pahempaakin!

Burgerl istui tavallisuuden mukaan isänsä ja Leenan vieressä. Kaikkien
innokkaasti liikutellessa lusikoitaan -- ketä huvitti, hän sai pitää
oman lusikan -- Burgerl sysäsi kyynäspäällään kumpaakin vieressään
istujaa ja sanoi: "Siunatkoon, olen vaihtanut teidän lusikkanne!"

Leena laski heti saamansa lusikan isännän lautasen viereen.

"Varo itseäsi, tyhmä lapsi", torui isäntä kääntyen Burgerliin. Sitten
hän kaatoi lusikasta vellin takaisin lautaselle ja ojensi lusikan
Leenalle.

Burgerl nosti polvensa ja kääri kätensä niiden ympäri. Hän istui niin
hetkisen aikaa, katsoi sitten ylös loistavin silmin ikäänkuin hän olisi
pieni tonttu ja riemuitsisi onnistuneelle kepposelle: "Nyt maistaa
paremmalta."

Grasbodenin isännältä pääsi kaksi lyhyttä ääntä, jotka hän mielellään
olisi antanut olla huolettoman ihmisen nauruna, mutta nähdessään Leenan
punastuvan hiusrajaan asti hän katseli raivoisin silmäyksin
ympärilleen, eikä kukaan uskaltanut nauraa paitse karjapiika Traudel,
jonka isäntä heti tyrkkäsi käsivarresta ulos.

"Riivattu vesa!" huusi hän ja nosti käsivartensa Burgerlia kohden.
Kukaan talonväestä ei muistanut koskaan ennen nähneensä häntä niin
vihaisena. Leena kääri säikähtyneenä käsivartensa Burgerlin ympäri ja
puristi hänet syliinsä.

Isäntä laski kätensä ja puhui katkonaisin sanoin: "Saat kiittää Leenaa!
-- Mutta sanon sinulle, -- koetapa kerran vielä -- kerran vielä --
tällä tavalla -- ilveillä -- vakavien ihmisten kanssa! -- Kerran
vielä!"

Ketkä tänä tukalana hetkenä olivat jo ehtineet heittää pois lusikan ja
ikäänkuin suuta pyyhkiäkseen saaneet nutun hihan tahi esiliinan
kasvojensa eteen, he saattoivat pitää itseänsä hyvin onnellisina.
Kiusallisempi oli niiden asema, jotka naurunpuuska tapasi silloin kun
vellilusikka oli matkalla puolivälissä vadin ja suun välillä. Nämä
onnettomat jännittivät poskiaan kuin pasunaa puhaltaessa ja heidän
silmänsä pyrkivät pois kuopistaan. Mutta huomatessaan, että velli
hauskan seuran vuoksi kääntyi takaisin sekä syöksyi ulos naurun tieltä
karttamatta nenän kautta menevää oikopolkuakaan, he kavahtivat
epätoivoissaan istumasijoilta jonnekin soppeen, jossa alkoivat mitä
surkeimmasti yskiä ja päristellä. Heidän onnettomuutensa sattui toisten
renkien ja piikain helpotukseksi. Jokaisen tikottelevan ympärille
kokoontui pari kolme auttavaa toveria, jotka takoivat heitä hartioihin,
antaen sen ohessa sysäyksillään valtaa omalle iloisuudelleen. He
nauroivat kuin mielettömät ... "ajattele, kuinka Natzi, Centzi, Michl
ja Grundl voivat -- että he voivat -- tikotella niin hirmuisesti!"

Isäntä kääntyi närkästyneenä ja meni ulos.

Ihmiset loukkaantuvat aina, jos heidän oivat neuvonsa ja hyvänsuovat
varotuksensa muitta mutkitta hyljätään; eivätkä Heiner ja Seferl
tehneet siitä poikkeusta. Kun isäntä tiedusti Heinerin mieltä jostakin,
kuinka se ja se pitäisi tehdä ja oliko se ja se oikein tehty, vakuutti
renki teeskennellyllä vaatimattomuudella, että sitäpä hän ei ollenkaan
tiennyt, koska ei ollut lähestulkoonkaan niin viisas kuin toiset! Ja
kun Magdaleena samassa tarkotuksessa kääntyi Seferlin puoleen,
käännytti tämä vilpillisellä nöyryydellä kysymyksen takaisin, sillä hän
ei ollut koskaan viisautta lusikalla ammentanut -- niinkuin toiset!

Kun isäntä ja Magdaleena yhdeksässä tapauksessa kymmenestä esittivät
kysymyksensä ainoastaan entisten ystävällisten suhteiden palauttamista
varten, tuntui heistä isäntärengin ja vanhan Seferlin nurja menettely
sangen vastenmieliseltä. Mutta kumpikin hillitsi harminsa hiljaisesti,
eikä siitä puhuttu mitään; sillä täytyihän heidän osata
asettua ilkimielisten viittausten yläpuolelle, ja eihän heidän
väärinkäsitystään saisi enää lisätä.

Sitä innokkaammin Heiner ja Seferl puuhasivat levittääkseen kujille ja
kylille sitä puhetta, jota tähän asti oli vain kotona kuiskailtu.
Vuoden kuluessa umpeen Magdaleenan Grasbodeniin tulosta oli näillä
kahdella panetteluhaluisella palvelijalla se ilo ja tyydytys, että koko
kylä huvittelehti antamalla pilkkanimiä rikkaalle suurtilalliselle ja
hänen suosikkipiialleen.

Kun isäntä sunnuntaisin kulki kirkkoon Leenan kanssa, kahden askeleen
päässä hänestä ja Burgerl vielä keskellä, niin kuiskasi aina joku:
"Katsokaa, tuossa tulee viisaus ja ymmärrys!" Ja kohta hajaantui
poikaparvi kumarrellen nöyrästi ja kehotellen puoliääneen: "Antakaa
tietä viisaudelle ja ymmärrykselle!"

Kun kirkkojuhla jälleen saapui ja Grasbodenin isäntä toi Burgerlin ja
Leenan sekä ravintolaan että tanssisaliin, laulettiin heistä heidän
poistuttuaan pilkkalaulu:

    "Ymmärrys ja viisaus,
    miekkosta on kaksi;
    etkö, henttu, sinäkin
    taivu viisahaksi!"

Siten täytyi juorun Grasbodenin "ymmärryksestä ja viisaudesta" levitä
kylän ulkopuolellekin, sillä Föhrndorfin kirkkojuhlille kerääntyi väkeä
naapuriseurakunnistakin, ja jokainen vei sieltä mielellään hassuja
juttuja kotipuolelleen. Hinterwaldenista oli juhlilla renki Hiesl, ja
häneltä sai Halden vanha isäntä samana iltana kuulla koko jutun.

Vanhus puisti päätään. Hän koetti seuloa juttua, erottaa siitä pois
kaiken ilkeämielisen tyhjän lorun, mutta jäännöksestäkään hän ei
päässyt selville, eikä hän löytänyt koko jutussa mitään järkeä.

"Mitä he ajattelevat?" murisi hän. "Turmelevat yhdessä toistensa
maineen! Sehän on hullua! Asia on selvitettävä! Jos kumpikaan heistä ei
ymmärrä, mistä on kysymys, niin minä osotan sen heille. Menköön niin
tahi näin, mutta oikealle tolalle täytyy päästä!"

Hän käski Hieslin valmistaa seuraavaksi aamuksi ajoneuvot kuntoon.

       *       *       *       *       *

Grasbodenin isäntä istui huoneessaan. Hän oli lähettänyt sanan
palvelusväelle, ettei hän tule aamiaiselle, ja luuli aterioimisen
sujuvan pirtissä ilman häntäkin. Toisesta avatusta akkunasta virtasi
raitis aamu-ilma huoneeseen, toisen, suljetun luona istui Kaspar Engert
nojaten raskaasti päätään käsiänsä vastaan ja katseli suurta kärpästä,
joka tuon tuostakin lensi ruutua vastaan ja surisi siinä ylös ja alas
kieppuen, kunnes taasen lensi huoneen keskipalkoille ja sieltä uudella
vauhdilla iski päänsä akkunaa vastaan.

Tilanomistaja kurtisti kulmiaan, kärpäsen pärinä alkoi häntä
hermostuttaa, se muistutti bassoviulun ääntä, joka edellisenä iltana
oli häntä seurannut koko kylän läpi.

Hän oli kuullut pilkkalaulun ja hänellä oli ollut hyvä halu palata
lyömään sille tahtia, mutta Leena oli rukoillen tarttunut hänen
käsivarteensa ja vetänyt hänet pois sieltä. Varhain aamulla joku oli
hänen akkunansa ohi kulkiessaan viheltänyt samaa säveltä, ja vaikka se
heittiö ei ilmaissut sanoja, oli varma, että hän ne osasi alusta
loppuun saakka.

"Kirotut lurjukset! Mitä se heihin koskee, jos kaksi ihmistä eivät
tahdo tehdä toisilleen eikä heille mitään? Mitä se noita kurjia
liikuttaa..."

Pum! Nyt lensi kärpänen ruutua vastaan ja sitten se valitti:

Srr -- sum -- sum -- summ -- -- ymmärrys ja viisaus -- --

"Hiiden hyönteinen!" huusi Engert ja lyödä hosaisi kärpästä, niin että
ruudut tärisivät; säikähtynyt soittaja lensi suuressa kaaressa huoneen
läpi ja hävisi sitten onnekseen avonaisen ikkunan kautta.

Engert nojasi uudestaan päänsä käsiään vastaan. Hän painoi kämmenellä
otsaansa ja työnsi hiljaa kymmenen sormeansa hiusten läpi; hän ei
voinut kieltää, että niiden alla vallitsi sangen sekasortoinen tila. Ja
kun nyt vihdoinkin ne ajoneuvot, joiden lähestymisen hän oli jo
hetkisen sitten kuullut, nopeasti ja kolisevalla kyydillä kääntyivät
porttikäytävän kautta hänen pihaansa, häntä melkein kiusasi jokaisen
kavionlyönnin ja rattaan kolauksen hänen puutuvissa aivoissaan kuuluva
kaiku.

Kukahan nyt tulee? ajatteli talon isäntä, jolle jokaisen vieraan tulo
tuntui sopimattomalta.

Kauan ei hänen tarvinnut olla epätietoisena, kuka vieras oli, sillä hän
kuuli pihalta Burgerlin iloisen äänen huutavan: "Iso-isä! iso-isä!"

Jossakin määrin tyytyväisenä siihen, ettei tulija ollut kukaan muu,
nousi Engert paikaltaan.

Burgerl oli Magdaleenaa kädestä vetäen rientänyt iso-isää vastaan.
Rattailta päästyään vanhus hiveli tyttärensätyttären kiharoita ja Hiesl
katsoi heihin hymyillen ohjauslaudaltansa. Hän kenties huomasi myöskin
heidän läheisyydessään parin korkearintaisia jalkoja sievissä
nauhakengissä, jotka omisti luvatonta onnea tavotteleva tyttö. Kun tämä
tyttö huusi hänelle tervehdyksen, hän ei edes nostanut katsettaankaan,
nyökkäsi vain nyrpeästi ja kääntyi pois.

"Sinulla on älyä", mutisi hän, "kyllä sinä ymmärrät! Jos minä pääsen
uudestaan maailmaan, rukoilen että minusta tulisi kaunis tyttö, jotta
voisin kietoa pauloihini rikkaan miehen."

Ennenkun Halden arvokas isäntä ojensi kätensä Magdaleenalle, hän
katseli tutkivasti. Mutta kun tytön silmät, jotka nähtävällä
hämmästyksellä katselivat epäkohteliasta renkiä, kääntyivät häneen ja
vapaalla sydämellisyydellä kiintyivät hänen katseeseensa, ojensi vanhus
oikean kätensä.

"Hyvää huomenta, neito", hän sanoi, ja näpisti sitten Burgerlin poskea.
"Missä sinun isäsi on?"

"Huoneessaan. Tule, iso-isä, minä saatan sinut sinne." Tyttö tarttui
hänen käteensä.

"Se on oikein, vie minut hänen luokseen. Me puhumme tänään, luulen,
sekä laajalta että syvältä, ja mitä aikaisemmin alamme, sen pikemmin
pääsemme selville."

He astuivat rakennusta kohden.

"Pidätkö Magdaleenasta vielä yhtä paljon kuin alussa?"

"Rakkaasta Leenastani? Kuinka sitä kysyt?"

"Onko isäsikin häneen tyytyväinen?"

Burgerl puristi huulensa yhteen ja katsoi veitikkamaisesti vanhukseen.

"Katsopa vain! Sinä, pikku velho, alat jo puhua silmillä! Se on vielä
aikaista!" torui ukko, ja samalla kun Burgerl juoksi hänen edellänsä
portaita ylös ja hän itse hitaasti, porras portaalta, jälkiä seurasi,
puhui hän päätänsä puistellen: "Tuo kananpoika ei ole typerä. On
todellakin aika, että joku, jolla siihen on oikeus, puhuu asiat halki."

Burgerl tyrkkäsi oven auki ja huusi huoneeseen: "Taattoseni, iso-isä on
täällä!"

"Hyvää päivää, appi!" tervehti nuori isäntä. "Ei ole hyvin tehty, kun
käyt niin harvoin. Onhan jo koko ijäisyys viime käynnistäsi."

"Ei kokonaista kuitenkaan, puolikin riittää. Päivää päivää, Kaspar!"

Miehet puistivat toistensa kättä. Iso-isä sanoi sitten: "Kuule,
Burgerl, puutarhassa istuu erään puun oksalla pieni lintu ja laulaa
sinulle. Riennä sitä kuuntelemaan ja sulje ovi jälkeesi."

Burgerl seurasi vanhuksen viittausta, mutta vain niin kauas kuin häntä
itseään miellytti. Puutarhaan hänellä ei ollut mitään kiirettä, ja
lintu sai kauan turhaan laulella.

Jäätyään vävynsä kanssa kahden vanhus otti tuolin: "Saanen kai istua?"

"Kysyt vielä, tietysti, ole hyvä ja istu", sanoi Grasbodenin isäntä.
"Älä pidä minua epäkohteliaana, kun en tarjonnut istuinta; pääni ei ole
tänään oikein kunnossa."

Hän istui vastapäätä appeaan.

"Hyvin ymmärrettävää", sanoi appi, "olet eilisestä pohmelossa, et siedä
paljoa ja harvoin nautit; ei se ole ihmekään. Kenties on kuitenkin
parempi puhua sinun kanssasi tänään, jolloin sinun täytyy ponnistamalla
pitää ajatuksiasi koossa, kuin muulloin, jolloin ajatuksesi lentävät
vapaana kaikkeen -- niinkuin kansa sanoo -- mikä on viisasta ja
ymmärtäväistä."

Grasbodenin isäntä ei ymmärtänyt vanhuksen veitikkamaista katsetta
oikealla tavalla, vaan huudahti: "Sitäkö vielä puuttuu, että sinäkin,
joka olet läheisimpiäni, tulet minua ivailemaan, omassa talossani ja
omassa huoneessani!"

"Vai otat sinä sen sillä tavalla?" vastasi Halden isäntä, hänkin
närkästyen. "No, koska niin tahdot, voin olla vakavakin ja sanoa
suoraan, ettei siinä ole älyä eikä ymmärrystä, kun teet itsesi ja erään
toisen oman väkesi ja koko kylän irvistelyn esineeksi, puhumattakaan
lapsestasi, jolla on sekä silmät että korvat auki! Ja koska minä olen
sinun lähimpäsi, olen tullut tänne juuri sitä varten, että saisin sinun
tekemään lopun asiasta tavalla taikka toisella."

"Kuinka sitten?" kysyi nuori isäntä.

"Kuinka sitten?" toisti vanhus kohottaen kulmakarvojaan. Hän katsoa
tuijotti vävyynsä niinkuin ei olisi häntä koskaan ennen nähnyt tahi
olisi luullut hänen kadottaneen muutamia ruuveja päästään. Mutta hän
supisti jälleen silmäluomensa ja sanoi: "He, lähetä tyttö matkoihinsa!"

"Sitä et voi vaatia, Burgerlin tähden."

"Joutavia, se on helposti autettu. Minä otan kummankin, pienemmän ja
suuremman, omaan kotiini. Hinterwaldenin ja Föhrndorfin väki on niin
suuri, että kaikki juoru siten loppuu."

"Mutta olisiko oikein, että lähettäisin lapsen niin kevyesti luotani?"
sanoi Grasbodenin isäntä.

Halden vanhus asetti kätensä suun eteen ja rykäisi hiljaa: "Kuinka
hellä isä sinä oletkaan!"

"Salli minun sanoa sinulle, appi", jatkoi toinen innokkaasti, "en
selitä väärin tarkotustasi; mutta luota minuun, asiassa ei ole mitään
muuta kuin ihmisten järjettömyyttä ja ilkeyttä. Jätä siihen
sekaantumisesi toistaiseksi, ja saat nähdä, että juoruajat väsyvät ja
totuus pääsee oikeuksiinsa."

"Totuudesta ei ole puhettakaan, vaan siitä, miltä asia näyttää,
ja se tulee sitä pahemmaksi, kuta kauemmin se tällaisena jatkuu.
Katso, Kaspar, minä toin tytön tähän taloon; ja siksi minä pidän
omantunnonvelvollisuutena pitää huolta, sikäli kuin voin, että hänellä
tästä talosta lähtiessäänkin on puhdas kunnia ja maine. Kaikkein pienin
velvollisuuksistani on se, että kirjotan tytön vanhemmille ja pyydän
heitä ratkaisemaan, saako tyttö edelleen jäädä tänne vai onko hänen
palattava kotiin."

Grasbodenin isäntä nousi ja laski kätensä appensa olkapäälle. "Älä tee
sitä, isä. Minä sanon, miksi ei. Hänen vanhempansa eivät ole näillä
seuduin eivätkä voi muodostaa omaa käsitystä asiasta. Sinä voit saattaa
heidät väärään luuloon, sillä sinä vetoat ihmisten puheisiin etkä tutki
totuutta."

Hän kulki kuohuksissaan pari kertaa edestakaisin, sitten pysähtyi
pöydän eteen ja jatkoi puhettaan vanhukselle:

"Vasta siitä päivästä, jolloin hän talooni saapui, on täällä ollut
jotain rattoisuutta. Burgerlille hän on kuin toinen äiti; kuinka häntä
koettelenkaan, hän on aina käyttäytynyt yhtä kunnollisesti, ja minulle
hän on rehellinen ja vilpitön ystävä. Tyttö on minun kattoni alla yhtä
hyvässä tallessa kuin äitinsä silmän alla, ja minä sanon sinulle, että
hän on kunnioitusta herättävä, niin ettei kukaan uskalla sanoa hänelle
ainoatakaan sopimatonta sanaa. Saat luottaa minuun -- minun tapani ei
ole valehdella -- vaikka olenkin osottanut hänelle kiitollisuuttani
hyvillä sanoilla, ystävällisellä kohtelulla ja lahjoilla, en kuitenkaan
ole koskaan unhottanut, mitä velvollisuutemme toisiamme kohtaan vaatii.
En ole koskaan ajatellut kaukaisintakaan luvatonta ajatusta ... mutta
mitä hittoa sinä naurat, isä, ikäänkuin minä en olisi viisas? Oletko
mieletön? Onko siinä mitään naurettavaa?"

Vanhus oli nojannut tuolillaan taaksepäin ja nauroi kurkun täydeltä.
Mutta huomattuaan vävynsä vihan ja kärsimättömyyden vallassa
puristelevan ja puistelevan nyrkkejään, hän nousi kiireesti ja tarttui
rauhottavasti hänen käsivarteensa. "Kaspar", huudahti hän, "nyt
tahtoisin sanoa sinulle kokkasanan, mutta en keksi sopivaa. Onko
todellakin mahdollista? Tyttö on sinun kotisi sielu, lapsesi toinen
äiti, sinun uskollinen ystäväsi ja kaikessa suhteessa kunnon nainen --
tarvitseeko sinun sitten vielä vannoa, ettei sinulla ole ollut häneen
nähden kaukaisintakaan luvatonta ajatusta?! Mutta, sinä herttainen
tomppeli, miksi et ole tavannut sitä ajatusta, joka on lähinnä,
nimittäin -- luvallista?"

"Luvallista?"

"Niin, miksi et tee häntä vaimoksesi, koska kerran jo olet rakastunut
häneen ja hän sinuun, ja vieläpä siihen määrään, että viisautenne ja
ymmärryksenne estää teitä näkemästä, miten tyhmästi käyttäydytte
rahvaan nähden?"

Grasbodenin isäntä oli nostanut oikean käden niskaansa. Hän seisoi
siinä eteensä tuijottaen ja kuuli vanhan Halden isännän jälleen
nauravan "ikäänkuin hän ei olisi viisas". Mutta kun hän heitti
sivukatsauksen appensa nauraviin kasvoihin, räpyttäviin, kyyneleissä
helmeileviin silmiin ja huohottavaan suuhun, alkoivat hänen omatkin
suupielensä värähdellä; vanhuksen iloisuus oli tarttuvaa. Kaspar Engert
antoi kätensä vaipua ja yhtyi nauruun, sen ohessa puistaen lakkaamatta
päätään ikäänkuin hänen ihmettelyllään ei olisi mitään määrää. Siitä
johtui etteivät miehet omalta melultaan kuulleet heleää naurua, joka
kaikui aivan oven takana.

Iloisuus on tarttuvaa. Leena istui eteisen portaalla ja odotti
Burgerlia. Kun ylhäältä kuului kaikuva nauru, hänkin hymyili
ehdottomasti: "Mitähän ne niin hassusti nauravat?"

Silloin juoksi Burgerl portaita alas, piti oikealla kädellään esiliinaa
suun edessä ja kääri vasemman Leenan kaulaan. "Tiedätkö, mitä iso-isä
tahtoo?"

"Mistä sen tietäisin?"

"Häitä", kikatti pienokainen.

"Älä puhu tuhmuuksia!"

"Äläkä sinäkään ole älytön", sanoi Burgerl. "Sinusta pitää tulla talon
emäntä."

Leena punastui ja työnsi lapsen luotaan. "Sellainen pila ei ole
sopivaa!"

"Ei se ole pilaa", nauroi Burgerl ja hyppi Leenan ympäri. "Isä aikoo
vakavasti."

"Burgerl!"

"Mutta, Leena, eikö sinullakaan ole silmiä? Täytyykö sinullekin sanoa
niinkuin iso-isä sanoi isälle -- että hän on rakastunut sinuun ja --
sinä häneen?"

Silloin haihtui veri Magdaleenan poskilta, hän ojensi molemmat kätensä
torjuen eteenpäin ja hypähti kiihkoisesti pystyyn. Mielessä ainoa
ajatus: pois täältä! hän riensi portaita ullakkokamariin.

Burgerl seisoi niin hämmästyneenä, ettei edes huomannut kääntyä
katsomaan pakenevan jälkeen. Hän kääri esiliinansa pari kertaa
käsivartensa ympäri ja purki sen jälleen. Äkkiä painostava tuska
valtasi hänet, hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja suun ympärys
värisi. Hän riensi portaille ja kiiruhti ylös.

       *       *       *       *       *

"No, Kaspar", sanoi Halden isäntä, "minusta näyttää, ettei tämä keino,
ratkaista asia ottamalla tyttö emännäksi, tunnu sinusta erittäin
vaikealta?"

"Ei, ei; jos sen sanoisin, olisi se aika valhe", virkkoi Grasbodenin
isäntä nauraen, lisäten kuitenkin kohta vakavana: "mutta epäilen,
suostuisiko hän siihen."

"Älä ole typerä. Sanon sinulle, voi sattua, ettei tyttö siedä
rakastettunsa tähden pilkkaa ja häväisyä ja käyttäytyy ihmisten
nähden sentähden tylysti häntä kohtaan; mutta en ikipäivinä usko
mahdolliseksi, että kukaan antaisi sepittää itsestään häväistyslauluja
ja kärsisi pilkkaa pysymällä kiinni miehessä, jota ei rakasta. Se on
mahdotonta, usko se! Minä tunnen naisväen."

"Olen kuullut, että sinä olet ollut niihin taipuvainen."

"Katsopa vain! Ja minä kuulen, että sinä olet tyytyväinen. Vuosiin ja
päiviin ei sinulta ole leikkipuhetta kuultu, ja nyt sinä jo kokkailet
minun kanssani!"

"Hehei, minä uskallan enemmänkin, minä olen oikein vauhdissa. Tässä on
laitettava häitä! Minä etsin Leenan ja kysyn mitä hän ajattelee!"

"Varovaisuutta, Kaspar, älä kiirehdi liiaksi. Rauhotu ensin ja
ajattele, mitä sanot, ettet puhuisi sanaakaan liiaksi. Se voisi olla
vaarallista alussa."

"Sitä en pelkää. Mutta asialla on kiire."

"Vai niin."

"Että se saataisiin järjestykseen; sanoithan itse, että olen antanut
mennä jo liian pitkälle. Eikö niin?"

"Niin kyllä. Jos et voi kauemmin kärsiä, niin mene ja etsi tyttö; sekin
vie aikaa, jonka kuluessa voit ajatella mitä sanot. Mutta varo, ettet
puhu liikoja; se on vahingoksi alussa eikä eduksi myöhemminkään."

Kun he yhdessä tulivat huoneesta ulos, tyrkättiin ullakon ovi äkkiä
auki ja Burgerl huusi itkien: "Isä, isä, Leena muuttaa pois ja jättää
minut!"

Molemmat kiiruhtivat ullakkokamariin.

Burgerl makasi maassa, tempoen käsiä ja jalkoja kouristuksessa. Leena
oli polvillaan hänen luonaan ja nurkassa näkyi nyytti, jonka neito
arvatenkin oli viskannut pois kädestään rientäessään lapsen luokse.

Iso-isä nosti Burgerlin vasemmalle käsivarrelleen ja hyväili häntä
oikealla kädellään. "Kaikenlaisia tyhmyyksiä", hän mutisi, "pitääkö
lapsenkin kärsiä teidän yksinkertaisuutenne tähden? Tee nyt jo pikainen
loppu!"

Burgerl kiersi kätensä iso-isän kaulaan, mutta käänsi päänsä pois
katsoen surullisesti isäänsä ja Magdaleenaan. Tämä oli miesten tullessa
noussut ylös arkailevin katsein, ja nyt hän seisoi paikallaan
käsivarret hervottomina ja silmät maahan luotuina.

"Leena", sanoi Grasbodenin isäntä hiljaa, ja hänen äänensä värisi
ilosta ja liikutuksesta, "ole nyt minua kohtaan yhtä rehellinen kuin
minä sinua! Muistatko minun kerran sanoneen, että hänen, joka ajattelee
niinkuin minä, täytyy pyrkiä karkuun minun luotani ja talostani, jos
hän rakastaa minua todella? Niin tahdot sinä nyt tehdä! Mikäpä sinua
muuten täältä ajaisi?" Hän osotti permannolla olevaa kääröä.

Leena astui askeleen taaksepäin ja ojensi kätensä ikäänkuin
peittääkseen vaatemytyn häneltä.

"Oi, älä kiellä sitä! Tunnustan suoraan ja vapaasti silloin myöskin
sanoneeni, etten tietänyt, olisiko minulla rohkeutta pidättää
karkaajaa, mutta kun sinä tänä päivänä seisot edessäni joka suhteessa
ainoana oikeana, tiedän varmasti, että juoksisin jäljessäsi maailman
ääreen. Mutta se -- Jumalan kiitos -- ei ole tarpeellista, sillä minä
en päästä sinua luotani! Tässä on käteni, Leena, anna sinä omasi
minulle ja rupea puolisokseni!"

Leena katsoi häneen loistavin silmin ja puristi sitten kätensä yhteen.
"Sinä osotat minulle suuren kunnian", -- sopersi hän -- "sinä
osotat..." Hänen äänensä petti, hän irrotti kätensä ja puristi ne
rintaansa vastaan.

"Leena!"

"Ei, Kasper!" Hän teki torjuvan liikkeen. "Minun täytyy ensin puhua
sinulle jotakin. Siitä on vaikea haastaa, ja vaikkapa mikään rikos ei
minua tahraa, voi se kuitenkin muuttaa päätöksesi."

"Ei suinkaan! Ei koskaan!"

"Älä päätä liian aikaiseen! Älä sano mitään ennenkuin olen kertonut
kaikki, mitä sinun täytyy tietää."

"Burgerl", sanoi Halden vanhus asettaen pikku sormen korvallensa
ikäänkuin kuunnellen jotakin. "Burgerl, minä luulen, että pieni lintu
puutarhassa visertelee nyt meille kummallekin." Hän talutti tytön
portaita alas Kasparin huoneeseen.

Siellä istui sitten vanhus pitäen tyttöstä polvellaan ja rauhottaen
häntä ensin sillä, että hänen alituisiin tiedusteluihinsa, jääkö Leena
vai ei, vastasi: "Tietysti hän jää! Sehän on selvä asia, että hän jää!"

Burgerl nosti äkkiä päänsä ja pani suunsa isoisän korvan luo: "Kuule,
iso-isä, sitten kenties tähän taloon tulee sellainen pikkunen isäntä?"

"Se on hyvin mahdollista", vastasi vanhus huolettomasti nauraen. Mutta
hän rypisti heti otsaansa ja katsahti sivulta tyttöön: "Kuinka sinä
teet sellaisia kysymyksiä? Jätä ne. Sellaisista asioista sinä et vielä
saa tietää."

"En, iso-isä", sanoi hän purren nyrkkiänsä ja katsoen vanhukseen
tavalla, joka pakotti tämän katsomaan ylös.

"Burgerl", sanoi hän hetkisen kuluttua.

"Mitä, iso-isä?" kysyi tyttö.

"Osaathan neljännen käskyn?"

"Osaan."

"Kenties et kuitenkaan. Lueppa!"

"Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan
päällä."

"Hyvä! Sellainen on käsky. Mutta kuuntele nyt tarkoin, Burgerl, minä
teen sinulle kysymyksen, joka koskee selitystä. Jos Leena tulee
äidiksesi, mikä on Herran käskyn mukaan velvollisuutesi häntä kohtaan?"

"Rakastaa häntä."

"Erehdys! Käskyssä ei puhuta rakastamisesta. Kunnioita isääsi ja
äitiäsi, sanotaan siinä, kunnioita! Ymmärrätkö? Sinun on osotettava
hänelle vilpitöntä kunnioitusta."

Burgerl käänsi päänsä ja tarttui esiliinaansa. "Kuule, iso-isä, oletko
sinä milloinkaan ollut minun ikäiseni?"

"Sepä kysymys! Luuletko sitten, että minä olen tullut maailmaan
tällaisena vanhana ukkona kuin nyt olen?"

"Silloin sinä kaiketi olit saman näköinen kuin tuollainen
pikkuruikkunen poika?"

"Niinpä kyllä. Mutta miksi tällaisia kyselet?"

"Ajattelen vain, että sinä rakastat minua, koska olet ennen ollut
pieni, ja minä rakastan sinua, koska tulen vanhaksi."

"Se on oikein, aivan oikein, mutta kunnioitusta ei saa unhottaa."

"Älä pahastu. Sinä olet kuitenkin minun rakas iso-isäni." Pienokainen
kääri käsivartensa vanhuksen ympäri ja puristi häntä.

"Sinä viekas kissanpoika", sanoi vanhus ja nosti tytön pois polveltaan
astuen sitten avonaisen ikkunan luo. "Tyttö on iso-äitinsä -- Jumala
häntä lohduttakoon -- elävä kuva, on kuin he olisivat tuon hyväilyn
toisiltansa oppineet", sanoi hän hymyillen ja päätään puistaen. "Tyttö
on sen oppinut hiukan aikaiseen; mutta puhuipa näille milloin hyvänsä
kunnioituksesta, he vaihtavat sen rakkauteen!"

       *       *       *       *       *

Kun Grasbodenin isäntä oli sulkenut oven, huoneesta lähteneiden
jälkeen, alkoi Leena: "Se, mitä minun on sinulle haastettava,
ei koske minua yksin. Kerran keskustellessamme sinä ymmärsit minut
oikein, kun sanoin sinulle, että minulla on ollut vaikeita kokemuksia
rakkaus-asioissa -- se oli hyvin tehty, Kaspar. Nyt olen velvollinen
selittämään sanani. Jätin sen silloin tekemättä, koska useammat
henkilöt ovat kärsineet niistä suhteista, joista nyt kerron, enimmän se
henkilö, jota kutsun isäkseni, ja vaikkapa kertomukseni alentaakin
minut sinun silmissäsi, täytyy minun olla varma, että vanhuksen kunnia
säilyy. Pidäthän sen omana salaisuutenasi? Mutta minä tiedän, että voin
luottaa sinuun, ja kerron sinulle kaikki!"

Ja hän kertoi kaikki!

       *       *       *       *       *

Grasbodenin isäntä työnsi taaksepäin hiuksensa, jotka hänen
kuunnellessaan pää kumarassa ja tuon tuostakin nyökätessään olivat
valuneet otsalle. "Rakkaani", sanoi hän, "maailmassa on paljon
onnettomuuksia, jotka kohtaavat viattomia verrattomasti ankarammin kuin
syyllisiä! Ymmärrän, ettei sinun ollut tätä helppo kertoa ja ettei sitä
sovi kaikille puhua. Kiitän sinua luottamuksestasi. Mutta en voi
käsittää kuinka se voisi muuttaa mielialaani sinua kohtaan, näenhän
sinut kaikessa menettelyssäsi yhtä kunniallisena ja kunnollisena kuin
olen sinut oppinut täällä tuntemaan. En ymmärrä, kuinka se sinua minun
silmissäni häväiseisi, ettet ole Reindorferin tytär. Jos hän soi
sinulle maailman valon, paljoa suuremmalla syyllä minun on se suotava,
minun, joka antaisin sinulle kaiken taivaan kirkkauden! Rakastan sinua
vielä enemmän kuultuani, kuinka kiintynyt olet tuohon vanhukseen, jota
kuvittelen peräti kunnon mieheksi. Sen täytyy olla hyvälaatuisen
lapsen, jonka hän, vaikka onkin vieras, antaa kutsua itseään
tällaisissa suhteissa isäksi! Pidän häntä kaksin kerroin kunniassa
sinun tähtesi, ja sinä ajattelet häntä edelleenkin hellyydellä. Jos
sattuisi niin, että hän tarvitsisi meitä, riittäisi sanasi: 'isä
tänne', -- ja minä taluttaisin hänet kädestä meidän taloomme!"

"Näistä sanoista kiitän sinua sydämestäni", sanoi Magdaleena iloisesti,
"mutta", hän lisäsi puistaen hiljaa päätään, "jos hän joskus minua
tarvitsisi, saisin minä siitä rakkaan huolehtimisen, kun sinulle siitä
olisi vain haittaa ja vastusta."

"Etkö sinä ole jo ottanut kantaaksesi tuntuvan osan minun ristiäni, ja
kuitenkin luulet, etten minä rakkaudesta sinuun voisi mitään tehdä?!
Yhdymmekö vain huvia ja iloja varten? Eikö myöskin suruja ja
koettelemuksia? Kyllä, ilossa ja surussa sekä kaikiksi ajoiksi... Mutta
minä odotan vielä sinun ratkaisevaa vastaustasi, Leena! Sana vain!"

Hän astui aivan lähelle Magdaleenaa, aivan lähelle. Mutta tämä ei sitä
sanaa sanonut. Nostamatta käsiään, jotka kääntelivät esiliinan reunaa,
vaipui hän Kasparin povea vastaan nyyhkyttäen äänekkäästi ja Kaspar
kääri käsivartensa hänen ympärilleen. Äkkiä Leena nosti silmänsä ja
katsoi hymyillen Kaspariin. "Sinä tulet aivan märäksi", hän sanoi,
laski oikean kätensä Kasparin olkapäälle ja nosti toisella kädellään
esiliinan kulman, jolla pyyhki kosteat paikat hänen takistaan.

Silloin tyrkättiin ovi auki ja Burgerl syöksyi sisään.

"Teidän täytyy antaa anteeksi", lausui iso-isä kynnykselle pysähtyen,
"mutta en voinut häntä kauemmin pidättää alhaalla."

Lapsi juoksi rakkaittensa luokse, syleili kumpaakin ojennetuin
käsivarsin ja puristi heidät toisiaan vastaan.

Kaspar laski toisen kätensä tyttärensä tummille kiharoille. "Sinäkö se
olet, Burgerl? Sinun pitääkin olla mukana; sinua ei saa erottaa
meistä!"

Avonaisesta ikkunasta tulvaili huoneeseen raikasta suvituoksua ja
päivänpaistetta. Päivänpaiste tunkeutui eteisen läpi ullakon
kiertäville portaille asti, jotka siten saivat rattoisan puoliselkeän
valaistuksen.

       *       *       *       *       *

Ei ollut kysymys uneksivasta elämästä! Mitä muistoja saattoikaan vielä
olla jäljellä särkyneistä nuoruuden-unelmista, joissa leikkitoveri
kuvastui koko elämän kumppanina, ne hälvenivät pois sen voiman tieltä,
joka tässä yhdisti kaksi olentoa yhteistä tulevaisuutta rakentamaan,
eikä heitä ympäröivää maailmaa valaissut himmeä kuutamo, vaan
keskipäivän loiste, eikä se ollut heidän yksin, eikä sitä voitu
vaivatta jakaa eikä jalomielisesti toiselle lahjottaa! Avoimin silmin
ja toimeliain käsin meidän täytyy vallottaa osamme, ja me sallimme
toisien vasta silloin astua sijallemme, kun he kykenevät alkamaan
siitä, mihin me lopetamme, tekemään sen, mitä me tahdoimme tehdä, kun
jokainen meissä piilevä voimanhiukkanen pyrki toimintaan.

"Emme ole saaneet elämäämme huvin vuoksi, Leenani."

Nuoren naisen käsi tapaili voimakkaan miehen kättä, joka lepäsi lapsen
kiharoilla.

Vaikkapa elämä onkin pitkä työpäivä, on kuitenkin viisaampaa
työskennellä iloisesti iltaan asti kuin tyytymättömänä ja nuristen
odotella loppua. Pitkän päivän varrella on kuitenkin eräs hetki,
jolloin unhotamme kaiken kiusan ja vaivan, se hetki, jolloin liitämme
kätemme meille rakkaudella ja uskollisuudella ojennettuun käteen ja
sanomme: "Työskennelkäämme vain yhdessä."

       *       *       *       *       *

Halden vanha isäntä rykäisi. "Kun nyt olette tarpeeksi kauan noin
seisseet, niin voisitte sanoa minullekin jotain. Eipä siltä, että aika
tuntuisi minusta pitkältä -- ei tietysti teistäkään, -- ja minä
ymmärrän kyllä, että niin paljon aikaa ja vaivaa kysyneen toistensa
löytämisen jälkeen ei aivan helposti ja halulla tavattua jälleen irti
päästetä. Enkä oikeastaan pitäisi pahana, vaikka nyt jo etukäteen
otatte sen mihin muuten voisi kulua pari viikkoa. Sillä huomaa, Kaspar,
sinä et saa pahastua minulle! Mutta nämä molemmat tytöt otan minä nyt
heti mukaani Haldeen. Kun Hiesl on saanut hoitaneeksi hevoset, saa hän
heti valjastaa."

"Minkätähden, iso-isä?"

"Niin ymmärtäväinen sinun, Kaspar, täytyy olla, että asiain nykyisellä
kannalla ollessa huomaat tytön tänne jäämisen mahdottomaksi. Se ei
sovellu ollenkaan."

"Se on aivan oikein, ja minä kiitän tuhannesti siitä
vieraanvaraisuudesta, jota tahdot osottaa hänelle ja tyttärelleni.
Mutta miksi sellainen kiire? Voithan toki syödä täällä päivällistä?"

"Minun kiireeseeni on kaksi syytä ja vielä pari muutakin, joita en
ilmottele, koska ne ovat vähäpätöisiä. Ensiksikin olen tullut aivan
odottamatta luoksesi, et ole voinut järjestää minua varten, ja
tiedäthän, että ruoka-asioissa olen hyvin arka. Sentähden on
sopivampaa, että syön tänä päivänä kotonani, ja Leenasta kaiketi on
myöskin parasta päästä istumasta sinun pöytäsi ääressä, kunnes taas
ilmestyy siihen emäntänä. Toiseksi leviää kulovalkean nopeudella tässä
talossa ja kylässä sanoma, että te olette vihdoinkin tulleet
samanmielisiksi. Sinua sen ei tarvitse kiusottaa, mutta Leenalle on
parasta olla poissa täältä, ennenkuin huhu on päässyt lentoon; siten
hän säästyy kateellisilta silmäyksiltä, tyhmältä pilalta ja
ulkokullaisilta onnitteluilta. Sentähden minä kiirehdin, ja olemmehan
oikeastaan jo matkavalmiitkin. Burgerlin on vain pistettävä hynttyynsä
kokoon, Leena on sen jo suorittanut."

"Eikö mitä", sanoi Burgerl, "hän jätti enemmän kuin puolet ottamatta."

Kaspar tarkasteli pientä nyyttiä ja katsoi hymyillen ja päätään
puistellen Leenaan. "Totta, sieluni, siinä ei ole tilaa muulle kuin
sille, mitä hänellä oli tänne tullessaan."

"Aukaiskaa se siis ja korjatkaa asia pian. Minä menen jo
valjastuttamaan." Samassa vanhus meni ovesta ja laskeutui portaita
alas.

Hän näki renkinsä seisovan pihamaalla rattaihin nojaten ja puhelevan
vanhan Seferlin kanssa.

"Hiesl!" huusi vanhus.

"Tässä olen, isäntä."

"Oletko ruokkinut hevoset?"

"Olen."

"Oletko juottanut?"

"Olen."

"Valjasta sitten. Me ajamme pois heti."

"Niinkuin isäntä käskee."

"Ja levitä loimi istuinlaudalle, että siinä olisi vähän pehmeämpi. Minä
istun sinun rinnallasi, me otamme Burgerlin ja sen toisen tytön
mukaamme."

"Leenan?" kysyi Seferl.

"Niin, Leenan."

"Se on todellakin viisaasti tehty, että viet hänet täältä pois."

"Mutta hän palaa pian takaisin."

"Vai tulee takaisin?"

"Niin, talon emäntänä."

"Mitä sanot?"

"Talon emäntänä, sanon. Joko sinä, vanha noita, kuulet niin huonosti?"

"Herra Jeesus!"

"Hän suokoon siihen siunauksensa, -- tarkottanet? Kyllä sen ymmärrän."
Hän kääntyi pois ja; meni puutarhaan jättäen vanhan palvelijan ja
rengin ihmettelemään. Hän asteli edestakaisin ihmeellisissä
ajatuksissa. Hän muisti sitä päivää, jolloin hän naitti oman lapsensa
Kaspar Engertille, ja ajatteli niitä vuosia, joina näki hänen tässä
talossa nuorena emäntänä hallitsevan ja vallitsevan. Ja niinkuin tämän
päivän tapahtuman hän muisti, kuinka hän ajoi portista sisään sen
nuoren tytön kanssa, joka nyt tulee emännäksi kartanoon, jota tämä ei
koskaan olisi nähnyt, ellei hän olisi houkutellut häntä tänne ja tuonut
muassaan. Näytti kuin olisi hänen velvollisuudekseen säädetty toimittaa
emäntiä Grasbodeniin.

Sillä välin Kaspar Engert istui kahareisin ullakkokamarin tuolilla ja
katseli, kuinka piirongin laatikoita tyhjennettiin ja tavarat
sullottiin kokoon. Hän seurasi katseillaan Magdaleenan jokaista
liikettä, eikä hän tiennyt ketään rakastettavaa mutta samalla sekä
ulkomuodoltaan että käytöstavaltaan niin kunnioitusta herättävää kuin
hän, joka nyt tulee hänen puolisoksensa! Hän ei sydämensä
riemuisuudessa enempää kuin Leenakaan iloisessa toimeliaisuudessaan
muistanut, että heidän on tuossa tuokiossa erottava. He olivat vasta
pari tuntia sitten mukautuneet siihen, minkä täytyi tapahtua, ja he
ajattelivat vain, kuinka pieni matka ja lyhyt aika siitä oli!

Puuhansa ohessa Magdaleena katsahti usein Kaspariin, ja jos heidän
silmäyksensä yhtyivät, oli kummankin silmissä huomattavissa niin
ihmeellinen ilo, että heidän kummankin täytyi ehdottomasti hymyillä.
Parista käsille tulleesta kappaleesta he vaihtoivat ajatuksiaan ilman
sanoja. Kun Leena nosti korallista kaulaketjuaan, hän hymyili
veitikkamaisesti ja Kaspar oli tulevinaan hämilleen ja katsoi syrjään.
Mutta kun Leena kohotti sunnuntaipuseron, joka oli ollut juorujen ja
sen kautta myöskin tämän päivän iloisen tapauksen aiheuttajana, nauroi
Kaspar ja viittasi sille ystävällisen tervehdyksen, jota vastoin Leena
oli olevinaan närkästynyt ja rypistäen kulmiaan puistalti pari kertaa
komeaa vaatekappaletta, ennenkuin sen -- huolellisemmin sijoitti
toisten tavaroiden joukkoon.

Ja kun neidon huomio oli hetkeksi kiinnitetty käsillä oleviin
tavaroihin ja Kaspar sai mielestään liian kauan odottaa ystävällistä
silmäystä, huudahti ylkämies: "Lenerl!"

Silloin Leena katsoi häneen ja sanoi: "Kyllä, Kaspar!"

Ja kun Leenan mielestä Kaspar ei pitkiin aikoihin ollut sanonut
ystävällistä sanaa, huudahti hän: "Kaspar!"

Ja Kaspar vastasi: "Kyllä, Lenerl!"

Kun Magdaleena sai sitoneeksi tavaramyttynsä, jonka koko nyt oli
tuntuvasti kasvanut, oli Burgerl vielä kumarruksissa omien
tavaroittensa yli. Niiden kääreliinasta hän oli vasta kaksi nurkkaa
saanut solmituksi, kolmas oli juuri hänen puristetussa kädessään ja
neljäs hampaissa. Mutta kun iso-isä huusi alhaalta: "oletteko valmiita?
Me jo olemme", silloin hän teki ripsakasti viimeiset solmut, otti
nyyttinsä ja juoksi ovelle.

Leena nosti nyyttinsä olkapäälleen. "Anna minun toki --", sanoi Kaspar
astuen hänen luokseen ottaakseensa nyytin.

Leena kielsi sen. "Olen vielä palvelustyttö, ja sinä olet isäntä." Niin
sanoen hän astui edelle.

Kaspar Engert ei voinut eikä tahtonutkaan selittää, miksi hän ei tullut
koskeneeksi tyttöön ja ottaneeksi nyyttiä väkisin; se olisi ollut
hänelle leikkiä vain ja vaatinut vähän ponnistusta. Hän seurasi vakavan
näköisenä ja hitain askelin.

Vanha Seferl seisoi eteisessä odottaen. Hän kuiskasi Leenalle:
"Toivotan runsasta onnea! Ja eihän toki vastainen emäntä muistane niitä
puheita, joita haastoin palvelustytölle? Eihän?"

"Ei varmaankaan, Seferl; ethän ole tarkottanut pahaa."

Muu palvelusväki seisoi pihamaalla, kaikki nyökyttivät päitään
monellakin silmät ja suu seljällään; siellä oli pelkkiä hämmästyneitä
katseita, mutta ei ollenkaan nurjamielisiä, ja kun Leena antoi
nyyttinsä Hieslille, nyökkäsi tämä hänelle tyytyväisesti. Rahvaan
suosio riippuu niin suurissa kuin pienissäkin oloissa menestyksestä, ja
siinä onkin tervettä järkeä, mutta se tulee turmiolliseksi, jos
menestyksen keinot ja päämäärät ovat epäsiveellisiä tahi jos henkilö ja
asia eivät menestystä ansaitse. Kaikki, jotka olivat nurjia
Magdaleenalle siitä saakka, jolloin alettiin puhua, että hän kiehtoo
isäntää verkkoihinsa, olivat nyt kokonaan muuttuneet, kun hän oli
saavuttanut päämäärän, jonka tavottelemisesta häntä tuomittiin.

Kun hänen piti kaikkien muitten jälkeen kiivetä rattaille, näytti kuin
hurja päähänpisto olisi iskenyt Kaspariin, joka tempasi hänet syliinsä
ja nosti määrätylle istumasijalle. Kun Leena hiljaa kirkaisi, kuiskasi
Kaspar: "Otinko liian kovasti? Mutta pitihän minun sinua syleillä ja
pitää käsivarsillani voidakseni uskoa sinun olevan minun omani ja jotta
sinä huomaisit, ettet koskaan pääse minulta karkuun."

Leena ojensi hänelle kätensä katsoen alas. Rattaat alkoivat hitaasti
liikkua ja Kaspar astui niiden rinnalla portille saakka. Siellä
kihlautuneet katsoivat toisiaan syvälle silmiin ja heidän kätensä
irtautuivat hitaasti toisistaan. Jäähyväisiksi huudettiin ja
huiskutettiin kunnes rattaiden ryty esti äänen kuulumasta ja tien
käänne peitti menijät jääneiden silmistä. Grasbodenin isäntä kuunteli
niin kauan kuin pyörien kolinaa saattoi hiukankaan tajuta; sitten hän
kääntyi pihamaalle ja alkoi järjestellä, torua ja ohjailla työväkeään
mitä iloisimmalla ja reippaimmalla tavalla.

"Niin, niin", sanoi Heiner puoliääneen, "nyt häntä vasta eläminen
ilottaa."

Rattailla oltiin aivan hiljaa. Leena istui melkein suljetuin silmin,
yhteenliitetyt kädet polvilla, puoleksi valveilla, puoleksi uneksuen.
Vasta kylän jäätyä jo kappaleen matkan päähän ja heidän ajaessaan
kuusimetsässä kääntyi vanha isäntä Magdaleenan puoleen ja sanoi:
"Kenties olisit kihlaus-aikana mieluummin omaistesi luona?"

Leena puisti päätään. "Kyllä isän luona mielelläni, mutta siskoihin en
luota; he voisivat turmella sekä isän että minun iloni."

"Ole sitten vain minun talossani, kunnes Kaspar noutaa sinut
emännäkseen. Minä suon sinulle onnesi."

Sanojensa vahvistukseksi hän laski oikean kätensä Leenan käsien päälle
eikä hän voinut estää, että tämä tarttui siihen ja veti sen huulilleen.

Hän irrotti kätensä ja hiveli sillä Leenan päälakea. "Suon sinulle
sen."

Ja Hiesl nyökkäsi suostuen. Kyllä, kyllä!

Sitten he taas ajoivat äänettöminä eteenpäin.

Burgerl ojensihe ja painoi poskensa ystävänsä poskea vastaan.
"Leena-äiti!" kuiskasi hän.

Omituinen väristys, joka pakotti hänet sekä hymyilemään että
huokaamaan, tuntui Magdaleenan olennossa; hän veti tytön poveaan
vastaan ja suuteli häntä. Sitten hän istui kumarassa hiljaisena ja
nöyränä; oli kuin hänen suuri onnensa olisi istunut hänen vieressään ja
hänen täytyisi tehdä itsensä pieneksi, hyvin pieneksi, jotta sille
olisi sijaa.

Rattaat kulkivat hiljaa eteenpäin, pyörät vierivät äänettöminä
korkeiden honkien alle kokoontuneiden havuneulakerrosten yli.

       *       *       *       *       *

Tullessaan illalla huoneeseensa heittäytyi Grasbodenin isäntä heti
mukavaan lepoasentoon. Hänen täytyi tunnustaa olevansa väsynyt, oli
kenties ilon innossa tullut liiaksi rehkineeksi.

Ja lepäillessään siinä hän ajatteli mitä oli ennen elänyt ja kokenut,
ja uneksui mitä täst'edes eläisi ja kokisi. Ja silloin hän näki äkkiä
ilmielävänä sen tumman silmäparin, johon hän oli eronhetkellä niin
syvään katsonut. Nukahtaessa oli noiden silmien hellänsydämellinen
katse hänen edessään. Hän sulki useita kertoja hymyillen silmänsä.

Huone muuttui vähitellen pilkkosen pimeäksi ja vanha Seferl toi tulta;
se hävitti unelmien liekit.

Hän kohottausi istumaan, ja madonnan kuva oli hänen edessään
vastapäisellä seinällä.

Madonna oli ruskeasilmäinen.

"Onko siinä öljyä?" kysyi isäntä viitaten lamppuun, joka oli
kiinnitetty puitteiden alimpaan listaan.

"Kyllä", sanoi vanha Seferl. "On siellä vielä viime kerralta hiukan
jäljellä."

"Sepä hyvä."

"Aiotko sytyttää sen?"

Hän nyökkäsi lyhyesti. "Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, isäntä!" sanoi vanhus. Portaissa hän mutisi: "Aikoo
sytyttää lampun, vaikkei ole pyhä eikä perjantai."

Kaspar Engert raappasi tikkuun tulta, mutta kun se tuntui hänestä kovin
jokapäiväiseltä, pisti hän siitä ensin tulen erääseen pesukaapilla
olevaan vahakynttilään, jolla sitten sytytti pienen lampun sydämen.
Nähdessään liekin lekuttavan punaisen lasin takana hän sanoi: "Niin!
Sinäkin, pyhä Jumalan-äiti, olit siveä ja kunnon neito!"




XXI.


Kaspar Engert meni varhain seuraavana aamuna palvelusväkineen ja
päiväpalkkalaisineen työmaille. Vaikka työntekijät jakaantuivat kahteen
ryhmään, jotka alkoivat eri tahoilta kukistaa laajaa ruohikkoa, oli
isäntä kumminkin ensimäisen puolen tunnin kuluessa useamman kerran
kummankin ryhmän luona. Hänellä oli taas, arvelivat työmiehet, suuri
liikkumiskiihkonsa. Myöhemmin nähtiin hänen kuljeksivan korkealla
metsän reunassa, ja sitten häntä ei enää näkynytkään.

Jos hän edestakaisin liikkumisellaan tahtoi pitää työväkeään ahkerassa
työssä, niin saattoihan pelkokin, että hän voi milloin hyvänsä jälleen
ilmestyä, jonkun hetkisen vaikuttaa edullisesti.

Hän oli hiukan epäröiden astunut metsään ja kulki siellä kappaleen
matkaa puiden alla. Äkkiä hän muisti jotakin ja kääntyi ympäri, mutta
pysähtyi taas paluumatkan puolivälissä ja astui sitten pää kumarassa ja
pitkin askelin erästä polkua, joka vei syvemmälle metsään.
Pysähtyessään hengittämään hän huomasi olevansa laajalla hietaisella
tasangolla kaukana synkän hongikon takana.

"Olisi hullutusta", hän mutisi. "Kun olen niin kaukana Föhrndorfista ja
näin lähellä Hinterwaldenia, olisi kovin naurettavaa kääntyä takaisin."

Hän alkoi taas ripeästi astua. Kylään oli vielä meikein yhtä pitkä
matka kuin hän jo oli kulkenut, ja Halden kartano oli kappaleen matkaa
sen takana. Saavutettuaan Hinderwaldenin hän ei kulkenut kylän läpi
menevää tietä, vaan poikkesi syrjäpolulle, joka kulki huonerivin takaa
puutarhain ja heinälatojen sivuitse. Vasta lähellä viimeistä rakennusta
yhtyi tämä polku suureen tiehen aivan sillan edessä, jonka alitse kapea
puro virtaili epätasaisessa uomassaan, jossa ainoastaan keväisin ja
suurten sateiden jälkeen vettä viljemmältä kuohahteli. Sillan toisella
puolella oli pensaikkoa kasvava mäki.

Kaspar Engert heitti astuessaan sillan yli olan takaa pikaisen
silmäyksen taaksensa, mutta ei nähnyt ketään tiellä; ainoastaan tuolla
kauppapuodin luona seisoi joku tyttö selkä tielle päin ja heitti
kirjeen postilaatikkoon.

Kulkiessaan mäkeä ylös kuunteli hän ja muuttui kiusaantuneen
näköiseksi. Joku kulki sillan yli kiireisin ja iskevin askelin; tämän
kulkijan hän nyt saa joko eteensä tahi aivan kintereillensä.
Viidenkymmenen askeleen päässä loppuu pensaikko, ja silloin alkavat
laajan Halden viljelysalueet, missä on pitkän taipaleen sekä edellä
että jäljestä kulkijan näkyvissä. Olisi viisainta pistäytyä pensaikkoon
ja jättää tie joksikin aikaa vapaaksi.

Kaspar Engert aikoi juuri toteuttaa tämän ajatuksen.

"Kaspar!" kysyi nyt hänen takanaan eräs ääni, jonka kaiku sai hänet
äkkiä kääntymään.

"Sinäpä se kuitenkin olet?" sanoi Leena, joka iloisin katsein astui
häntä vastaa.

"Niinpä kyllä, minä se olen", vastasi Kaspar nauraen ja tarttui hänen
molempiin käsiinsä. "Hyvää päivää, rakkahin sydänkäpyni! Sinä siis
seisoitkin siellä kirjelaatikon luona?"

"Minä olen kirjottanut kirjeen."

"Kelle sitten?"

"Arvaa!"

"Voinko sen arvata?"

"Kyllä se on hyvin helppoa."

"Vai niin. Varmaankin isällesi Langendorfiin?"

Leena nyökkäsi. "Hänelle minun toki täytyi heti kaikki kertoa. Mitä hän
siitä sanoo? Hän tulee siitä hyvin iloiseksi! Ja kuinka minä siitä
iloitsenkaan, kun te kaksi näette toisenne ja puhelette keskenänne!"
Hän laski kätensä Kasparin olkapäille ja puristeli häntä.

"No niin, Leena", sanoi hän joutuisasti, mutta pysähtyi äkkiä ja vältti
viekkaasti syrjään katsomalla Leenan kysyvän silmäyksen. Sitten hän
lisäsi ajatellen: "Sekin voi joskus tapahtua."

Leena antoi päänsä vaipua.

"Mutta minä iloitsen sydämestäni", jatkoi Kaspar, "ja ihmeellinen
sattuma se oli, että kohtasin sinut täällä."

"Niin lähellä sitä paikkaa, missä minä nyt asun? Se onkin
ihmeellisintä, että sinä olet eksynyt näin kauas omilta mailtasi."

"Minä olen karannut niinkuin joutava varsa laitumelta ja olen nyt
väsyksissä kuin ajettu koira."

"Mihin sinulla sellainen kiire oli?"

"Näkemään sinua, Lenerl; ei mitään muuta kuin näkemään sinua."

Hän otti neitoaan kädestä ja talutti hänet ruohikolle kukkulan
reunalle, ja siellä he istuutuivat varjoisan pensaan alle ruohokummun
reunalle.

"Tiedätkö, Lenerl, sinä läksit eilen melkein liian rutosti, ja kun tänä
aamuna ajattelin kaikkea mitä oli tapahtunut ja sitten tuota äkillistä
yllätystä... Joosef ja Jaakoppi, me emme ole olleet aivan vähän
typeriä, en ainakaan minä miehenä ... et saa närkästyä, eikä ole
syytäkään, sellaisissa asioissa ja oloissa ei viisauskaan tee meitä
ymmärtäväisemmiksi. Kun minä siis punnitsin eilistä päivää, tuntui kuin
olisin kaikki uneksinut, ... jopa jotain, minä ajattelin, juokse nyt
heti sinne ja osota, ettei se ollutkaan unta. Ja minä läksin salaisesti
Grasbodenista ja tulin onnellisesti tänne tapaamatta ristinsieluakaan;
Föhrndorfissa ja Hinterwaldenissa ei kukaan tiedä mitään täällä
olostani. Jos olisivat huomanneet ja hoksanneet, minne minä ehätän,
olisivatpa taas saaneet jauheita naurumyllyynsä, ja sitä lajia me
olemme heille jo antaneet enemmän kuin tarpeeksi. Ainoana huolenani
oli, miten pääsisin huomaamatta taloon ja saisin tavata sinua; ja katso
silloin auttaa Herra omiaan ja antaa meidän kohdata toisemme tiellä!
Saamme kenties vain muutamia minuutteja olla kenenkään häiritsemättä,
mutta juuri niitä vaille jäin eilen, kuin tulimme yksimielisiksi."

Hän kääri oikean käsivartensa Leenan ympärille ja tarttui hänen
käsiinsä; tytön runsaskutrinen pää nojautui hänen poskeaan vastaan.

Linnut leikkivät liverrellen pensaiden lehvillä, kirjava perhonen
vaaputteli ruohikossa, muurahaiset riensivät edestakaisin kivien ja
sammalten välissä, ja pienet viheriäiset koppakuoriaiset keinuivat
ruohonkorsilla, joita samoinkuin lehtiäkin aurinko hohteellaan valaisi
ja tuuli tuuditteli synnyttäen vaihtelevia värivivahduksia. Kauempana
ympärillä oli koko laaja Halde näkyvissä; aivan vihreiden kenttien
keskellä näkyi siellä täällä monivärisiä kukkaisjoukkoja; vanhan
talonpojan kartano valkeine muureineen ja punaisine kattoineen näytti
jotakuinkin pieneltä. Kauimpana näkyi joku valkoinen juova, josta
kohosi torni kullanhohtavine huippuineen, toisen seurakunnan
kirkontorni. Takaa kuumotti sinertäviä vuoria ja kaiken yllä kaareili
kirkas taivas, joka jakoi riemullista valoa ja elävöittävää lämpöä
kaikkialle, lähelle ja kauas.

"Hyvä Jumala, kuinka maailma onkaan kaunis!" lausui Kaspar hiljaa. Hän
sai vastaukseksi hiljaisen myöntävän kädenpuristuksen. He istuivat
siinä toisiinsa lähetysten nojautuneina, sydämissä syvä rauha, mitään
toivomatta, mitään nauttimatta tältä niin juhlallisena väreilevältä
maailmalta. -- -- --

He eivät tienneet, kuinka kauan olivat istuneet, kun he äkkiä nousivat
ja sanoivat kumpikin samalla kertaa: "Nyt on aika mennä."

"Jumalan haltuun, Kaspar!" sanoi Leena. Mutta Kaspar ei hellittänyt
ojennettua kättä, vaan veti Leenan luoksensa ja suuteli häntä. "Jumalan
haltuun, Lenerl rakkaani!" Leenan jälkeen hän vielä huusi: "Saat kohta
kuulla minusta!"

Leena nyökkäsi hänelle hymyillen ja astui sitten ripeästi ja taaksensa
katsomatta suurta taloa kohden.

Kaspar Engert katsoi vähän aikaa hänen jälkeensä; sitten hän kääntyi ja
kulki päinvastaiseen suuntaan. Hän kiersi taasen Hinterwaldenin.
Poiketessaan kapealle polulle vihelsi hän pari kansanlaulua ja hymyili
samalla kerran toisensa jälkeen; ja jos hymyily oli muuttanut huulet
ojennettuun asemaan, oli siinä uusi hymyilyn aihe. Kun hän oli jättänyt
kylän taaksensa ja laaja vapaa nummi oli hänen edessään, hän alkoi
hyräillä tanssilauluja, ja synkkien honkien alla hän puhkesi
äänekkääseen riemuun. Kulkiessaan mahtavien puunrunkojen välitse hän
vuorotellen vihelteli ja hyräili erästä säveltä, jonka sanoja hän ei
kotvaan aikaan muistanut, mutta kun ne vihdoin juolahtivat hänen
mieleensä, hän huusi nauraen:

    "Ymmärrys ja viisaus,
    miekkosta on kaksi;
    etkö, henttu, sinäkin
    taivu viisahaksi!"

Sepä oli erinomaisen hassua että hänen piti juuri tätä laulua tapailla,
sitä kohta muistamatta! Eikä se oikeastaan ollutkaan ihmeteltävää,
sillä hän tuskin kuunteli mitä lauleli, koska ajatukset leijailivat
muualla, ja sitä varten ne olisi pitänyt saada niin äkkiä aisoihin.

-- -- Jos hän ei olisi niin kainostellut, hän olisi varmaan pyytänyt,
että minä sitä parempi kuta pikemmin etsisin hänen isänsä käsiini.
Huomasin vallan hyvin, että hän olisi mieluummin lähettänyt minut
Hinterwaldenista suoraa päätä Langendorfiin. Hänellä ei ole mitään
rauhaa, ennenkun vanha Reindorfer on nähnyt minut, ja olen minäkin
utelias tuon ukon vuoksi. Niin, rakas Leena, postinkuljettaja jo
kiidättää kirjettäsi, enkä minä sitä enää tapaa, mutta minä voin
joutua jäljestä ennenkuin aavistatkaan. Kaiketi se käy päinsä? Ja tuo
ukko -- --?

Hänen palatessaan Grasbodeniin oli aurinko korkeimmillaan. Äkkiä kuin
maasta kohonneena ilmestyi hän työntekijäin eteen ja näki heidän
hämmästyneistä kasvoistaan, että he olivat käyttäneet hänen
poissaoloaan edukseen. Mutta hän ei heitä torunut. "Kiirehtikääpä nyt",
sanoi hän, "laiskat ovat huonoja ihmisiä! En vaadi keltään enempää kuin
että hän on työssä määrätyn ajan päivästä. Olkaa yhtä reiluja kuin
minäkin!"

Hän otti isäntärengin erikseen. "Heiner, huomenna saat pitää talossa
isännyyttä. Minä teen huomenna rautatiematkan. Katso, että hevonen on
valmiina hyvissä ajoin. Vanhan Sepin työtä ei täällä kovin kaivata, hän
tulkoon mukaan ja odottakoon sitten asemalla hevosineen, kunnes
palaan."

Hän hieroi tyytyväisenä käsiään.

       *       *       *       *       *

Vanhan Reindorferin talossa oli sangen vilkasta elämää. Talon
vastaisella mäellä kasvavassa kuusikossa paukkuivat kiväärit ja
pihamaalla räiskyteltiin pistooleja. Oli pelkkää riemuhumua; talossa
vietettiin häitä.

Kun Reindorferin vaimo oli kuollut, alkoivat kaikki ihmiset kuvata
vanhalle talonpojalle, kuinka mahdotonta hänen oli yksin hoitaa ja
hallita taloansa. Jollei hän tahdo jättää kaikkea rappeutumaan, on
hänen ajoissa luovutettava isännyys Leopoldille ja sallittava hänen
naida, vaikkapa Herran nimessä Melzerin Seferl, joka kyllä muuttuu
emännäksi päästyään, saadessaan ymmärtäväistä kohtelua; ja olemmehan me
kaikki, taivas tietäköön, olleet nuoria; aika kunkin taltuttaa! Niinpä
kyllä, aika hävittää nuoruuden. Ukkokin tahtoi taas "vaimoväkeä"
taloonsa. Olihan se lapsellista, että hän Magdaleenaa ajatellessaan
salli muiden tyrkyttää itselleen Melzerin Seferliä, mutta tyrkyttäjiä
oli niin kovin paljon, että hän vallan hämmentyi, ja eräänä kauniina
päivänä hän suostuikin. Olihan tuo vanha noita, Seferlin äiti, jo
kuollut, ja Reindorfer oli juuri häntä enimmän kammonut. Leopold ja
Seferl saivat siis toisensa, ja tänään he viettivät häitä.

Sukulaisista ei kukaan ollut juhlassa. Vanha koulumestari oli kuollut,
Magdaleena -- siinä oli sopiva syy -- oli liian kaukana kutsuttavaksi,
eikä sisko Elisabeth ollut saapunut. Hän ei ollut lainkaan tyytyväinen
uuteen sukulaiseen, ja kun vanha isä puolusti itseään sillä, että niin
monet olivat häntä taivutelleet ja että hän toivoi kaiken hyväksi
kääntyvän, vastasi Elisabeth: "Sinun ei kuitenkaan olisi koskaan
pitänyt antaa heidän pakottaa itseltäsi suostumusta. Minä ja mieheni
emme anna koskaan anteeksi, että otit hänet sukuumme."

Grasbodenin isännällekin sattuivat nämät häät sopimattomasti, eikä hän
ollut kovin tyytyväinen laskeutuessaan piirikaupungista vuokraamansa
ajajan rattailta etsiäkseen tästä melusta ja hälystä vanhan
Reindorferin, jonka kanssa hän toivoi saavansa rauhassa tuttavallisesti
keskustella molemminpuolisten ajatusten vilpitöntä ilmaisemista varten.
Mutta hän oli nyt perillä ja Langendorf oli siksi kaukana hänen
kotiseudustaan, ettei juuri sopinut tehdä päätöstä kääntyä takaisin ja
tulla toistamiseen. Hän meni siis pihamaalle ja pyysi erään remuavan
nuorukaisen kutsumaan Reindorferia hetkiseksi ulos hänen luokseen.

"Sulhastako?" kysäsi tämä kummastuneena.

"Ei, vanhaa."

"Vai vanhaa!" Nuorukainen nosti halveksuen olkapäitään; huomasi että
talossa oli alkanut uusi hallitus. "Vai ukkoa? Hän kai on vetäytynyt
jonnekin, istuu kenties puutarhan lehtimajassa, luulen minä... Onko
ukko puutarhassa?" kysyi hän muutamilta lähellä olevilta.

"On, istuu lehtimajassa."

Grasbodenin isäntä meni puutarhaan. Muutamia askeleita otettuaan hän
seisoi lehtimajan edessä ja pysähtyi siihen. Varjossa tuuhean
lehtikaton alla istui hopeahapsinen vanhus pitäen kirjettä vapisevissa
käsissään. Lukiessaan hän puisteli usein päätään epäilevästi hymyillen
ja veti lopulta kirjeen aivan lähelle silmiään. Hän oli nyt -- ei
varmaankaan ensi kertaa -- lukenut kirjeen loppuun ja taittoi sen
miettivästi kokoon. "Onni suosii häntä"; mutisi hän, "se on hänelle
suuri onni. Älköön nyt tulko vain mitään väliin, se surettaisi minua."

"Ei ole suruun syytä", sanoi Grasbodenin isäntä ja astui majaan.

"Herra Jumala, kuka siinä?" kysyi vanhus säikähtäen.

"Eräs, jolla on rehelliset aikeet. Terve, Reindorfer!"

"Minun päiviäni, te näytätte tuntevan minut, mutta minä en voi teitä
mitenkään tuntea."

"Sen kyllä uskon, sillä näemme nyt toisemme ensi kerran; mutta sen
kirjeen käsiala, jonka pistit taskuusi, ei ole minulle outo."

"Se on nuorimmalta tyttäreltäni, Leenalta."

"Tiedän sen ja enemmänkin, olematta kuitenkaan velho; tiedän, mitä
kirjeessä puhutaan."

"Se ei ole mahdollista."

"Vai ei? Eikö hän kirjota yhtä ja toista hyvää Hinterwaldenista? Ja
eikö hän kerro jättäneensä palveluspaikkansa Föhrndorfin Grasbodenissa
ja tulevansa pian siihen emännäksi?"

"Niin, niin; kuulepa vain!"

"Ja enkö ole oikeassa että hän kutsuu entistä isäntäänsä Kasparikseen
ja puhuu hänestä kaikkea mahdollista hyvää?"

"Niin hän tekee" sanoi vanhus nauraen. "Ja onpa hänellä siihen
syytäkin."

"Sitä vastaan en tahdo väittää, mutta hänen hyvä uskonsa ei ilahduta
ketään niinkuin minua. Ja kaiken sen jälkeen, mitä olemme puhuneet, en
luule antavani sinulle vaikeaa arvotusta, kun kysyn: Kenen luulet minun
olevan?"

"Hyvänen aika", sanoi vanha Reindorfer vaivaloisesti nousten. "Ethän
vain liene itse Grasbodenin isäntä?"

"Sama juuri", vastasi Kaspar Engert nauraen; "en lähettänyt toista
edestäni." Hän tarttui vanhuksen käteen ja pakotti hänet jälleen
istumaan, jonka jälkeen hän istui siihen rinnalle. "Olen tullut
pyytämään Magdaleenaa vaimokseni."

"Se ilahuttaa minua enemmän kuin osaan sanoa!" Hän hiveli molemmilla
käsillään Kasparin oikeaa kättä, joka oli pöydällä.

"Me siis vahvistamme sen kädenlyönnillä."

Vanha Reindorfer veti hämmästyksissään kätensä takaisin. "Ei, se ei ole
vielä varmasti päätetty", hän sanoi. "Voi olla, että luovut aikeestasi.
Siunaukseni annan vaikka tuhannen tuhatta kertaa, mutta siihen sinunkin
täytyy tyytyä. Tyttö ei saa ollenkaan myötäjäisiä."

Grasbodenin isäntä heilautti kärsimättömästi päätään. "Olenko niitä
tiedustellut? En luule sitä tehneeni."

"Sitten on kaikki hyvin, oikein hyvin, sitten en sano muuta kuin:
Antakoon Herra Jumala teidän elää kauan onnellisina ja toisiinne
tyytyväisinä! Ja todellisen ilon valmistit minulle silläkin, että minua
kunnioitit kulkemalla näin pitkän matkan tavataksesi minua.
Föhrndorfista tänne on matkaa aika hujaus, olen kuullut sanottavan.
Mutta miten on mahdollista, että seisot edessäni heti Leenan kirjeen
saatuani? Kuinka olet niin pian joutunut?"

"Rautatietä. Matkustin piirikaupunkiin pikajunalla. Silloin riensivät
ladot, puut ja talot ohitse sellaisella vauhdilla, että päätä huimaa,
ja tuskin on kunnolla asettunut paikoilleen, kun jo on aika käsissä
nousta taas pois."

"Vai niin, vai niin, vai tulit rautatietä? Olen kuullut siitä paljon
puhuttavan, mutta en ole sitä nähnyt. Satu seitsemän peninkulman
saappaista ei siis olekaan enään valhetta! Niin, niin, kun ihminen
alkaa ensin kuvitella sitä mitä sen mieli tekee, hän sitten harkitsee
sitä täydellä todella, eikä se anna hänelle rauhaa eikä lepoa ennenkuin
hän on saavuttanut edes jotakin sinnepäin. Katsopa vain, rautatie,
rautatie!"

Hän nyökkäsi kaksi kertaa hajamielisesti, nosti sitten äkkiä päänsä ja
kysyi: "Mitä aijoinkaan sanoa? Mistä puhuimme viimeksi?"

"Rautatiestä."

"Se on totta, rautatiestä! Mutta aikaisemmin?"

"Tulimme yksimielisiksi, että minä saan Leenan."

"Niin, nyt muistan! Mutta sinä huomaat, miten ihminen vanhana höpertyy.
Tänä päivänä ei se ole ihmeellistäkään, sillä päätäni särkee.
Morsiusväki on aamusta alkaen jatkanut tuota kauheaa ampumista.
Hetkisen on ollut hiljaisempaa, mutta nyt ne taasen alkavat; ei voi
puhua yhtä järkevää sanaa -- Jeesus ja Joosef!" huusi hän tukkien käsin
korviaan, sillä kiväärit jyskivät jälleen mäellä, ja heti sen jälkeen
laukaistiin pihamaalla kaikki pistoolit.

Sitten hiljentyi vähän ja väen nähtiin hajaantuvan. "Nyt ne menevät
ruualle", sanoi vanhus helpotuksesta huokaisten, "nyt saamme hetkisen
rauhaa! -- Niin, rakas ystävä, sitähän minun piti sanoa, että sinua
varmaankin kummastuttaa, kun tyttö ei saa mitään myötäjäisiä; mutta
niin vaikeaa kuin se minulle onkin, minä en voi mitään. Mutta sinä et
kuitenkaan saa minua pitää minään vanhana saiturina etkä pahastua,
vaikken voi selittää sinulle syytä. Se on omantunnon asia, pelkkä
omantunnon asia, etten voi hänen tähtensä ottaa mitään muilta
lapsiltani."

"Älä vaivaa itseäsi, Reindorfer. Minä otan asian sellaisena kuin
se on; suoraan sanoen minä tiedänkin miten asiat ovat, eikä minun
kunniallisena miehenä tarvitse vakuuttaa, että säilytän salaisuuden.
Leena ei ole minulta mitään salannut, vaan kertonut kaiken, mikä häntä
koskee."

"Vai niin, vai niin! Hän olisi kenties voinut jättää sen tekemättä!
Mutta oikein hän teki sittenkin; miehen ja vaimon välillä ei saa olla
vähintäkään salaisuutta, heidän pitää näyttää toisilleen sydämensä
salaisimmatkin sopukat. Mutta minä näytän itseni sinulle liian
kauniissa valossa!"

Grasbodenin isäntä näytti olevan hetken hämillään, ennenkuin huudahti:
"Kuinka niin? Hyvä Jumala, sinä et ole huonompi pyhää Joosefia,
ravitsijaisää."

Vanha Reindorfer katsoa huilautti häneen veitikkamaisesti: "Kuuleppa!
Pyhä kaimani kostaa sinulle, jos hänestä niin pilkallisesti puhut."

"Ei, ei ... sinun täytyy ensin kuulla, mitä minä tarkotan.
Pyhimyksetkin ovat aikanaan olleet ihmisiä ja voittaneet silloin
pyhyytensä, niin että he nytkin, kukin alallaan, kelpaavat meidän
esikuviksemme ja rukoilevat puolestamme. Sentähden me kyllä tiedämme --
vaikka heitä onkin niin paljon -- kenen puoleen heistä meidän on
käännyttävä ja keneen turvauduttava, ja sentähden on kullakin ihmisellä
erityinen suojeluspyhänsä. Ymmärrätkö minua?"

"Ymmärrän kyllä. Mutta kun minkään pyhimyksen esikuvat ja esirukoukset
eivät auta, soveltuvat meihin kaikkiin paikkakuntamme jumalattoman
suutarinvaimon sanat: Kaikkia pyhimyksiä olen turhaan rukoillut, nyt
täytyy meidän Herramme itsensä antaa apua."

Grasbodenin isäntä nauroi. "Antakaamme pyhimysten olla rauhassa, minä
puhun pyhättömästi."

"Siitä pidänkin enemmän."

"Kuule minua, Reindorfer, äläkä pahastu siitä, mitä sanon, ennenkuin
olet kaikki kuullut. Kaikki eivät voisi tulla toimeen sellaisissa
olosuhteissa kuin sinä, ja ihmiset tuomitsevat sitä eri tavoin,
riippuen kunkin katsantokannasta. Toiset nauraisivat sinulle vasten
naamaa ja toiset tuntisivat hiljaista vahingoniloa; minä puolestani en
huomaa siinä mitään pilkattavaa. Harvoin kuitenkin tällainen suhde
muuttuu lapsen onneksi, niinkuin tässä on tapahtunut. Ja oikeastaan se
on huono esimerkki aviokunnian ylläpitämisestä, ja minä kyllä pidän
varani, etten seuraisi sinun esimerkkiäsi."

"Niin tekisin itsekin. Olet oikeassa. Vaikkei minulla ole mitään
hävettävää, täytyy tällaisen suvaitsevaisuuden kuitenkin olla
poikkeustapauksena. Sellaiset esikuvat eivät kelpaa, jotka vievät
maailman harhaan."

"Mutta minä tiedän myöskin, ettei ihmiskunta ole mikään puutarhan
pensas-aita eikä yleinen siveys puutarhasakset, joilla kaikki karsitaan
pingotetun nuoran mukaan. Jokaista on arvosteltava omien edellytystensä
ja oman lajinsa mukaan, ja minä sanon, että minulla olisi jo sentähden
täysi syy pitää sinun ystävyyttäsi arvossa, kun Leenan kaltainen tyttö
tahtoo olla sinun lapsesi eikä kenenkään muun. Mutta sinä olet minusta
suuresti kunnioitettava mies siitäkin syystä, että olet häntä
pienuudesta saakka hoitanut ja vaikeina hetkinä ohjannut häntä pitämään
päänsä ja sydämensä oikealla kohdalla, ja sitä, isä Reindorfer, muistan
minä niin kauan kuin Herramme suo minun elää."

Vanhus katsahti ylös kyyneleisin silmin ja nyökkäsi vakavana.
"Kiitollisuutesi ilahuttaa minua", sanoi hän, "mutta ilman sitäkin
täytyisi minun olla tyytyväinen. Kaikessa tapauksessa olen vain tehnyt
velvollisuuteni."

"Velvollisuuden?"

"Niin kyllä. Se voi tuntua työläältä alussa, mutta myöhemmin tulee
vakuutetuksi, että se on ainoa tapa olla hyödyksi. Kun virran varrella
asuvat ihmiset näkevät tavaran virrassa uiskentelevan, ajattelevat
toiset hyötyään muistaen: Minä otan sen! Mutta toiset arvioivat
vaivojaan ja sanovat: Olkoon siellä! Ja silloin he ajattelevat
ryövärien ja hävittäjäin tavoin. Täytyy olla oikein tehty, että pidin
tytön luonani ja holhosin häntä siihen päivään saakka, jolloin hänet
minulta pois vaaditaan."

"Kuka voisi vaatia sinut hänestä tilille?"

"Jumala. Ja jos ei hän sitä tekisi, niin oma kunniani ja ihmisyyteni
tekisi sen."

Kaspar katseli vanhusta kummastuksissaan ja henkeään pidätellen,
samalla kun salainen hymy väikkyi hänen suupielissään. Käyttäessään
leikkipuhetta, Reindorfer teki sen kurtistetuin kulmin ja räpyttävin
silmin, ja tahtoessaan antaa vakaville sanoilleen erityistä painoa, löi
hän niille tahtia oikean kätensä kolmella pisimmällä sormella, toisten
sormien ollessa taivutettuina sisäänpäin. Kaspar oli useasti huomannut
Leenan tekevän samoin; sentähden hän hymyili. Mutta nyökkäsi sitten
vakavasti päätään ja sanoi: "Sinä ajattelet jalommin kuin muut."

Kuumuuttaan hehkuva palvelustyttö riensi nyt paikalle ja huusi: "Tule
nyt, vanha isä, nyt ruvetaan syömään!"

"Tulen heti." Hän nousi hitaasti ja sanoi Kasparille: "Haluat kenties
tulla sisään morsiusparia tervehtimään ja näyttämään itseäsi?"

"Suoraan sanoen, Reindorfer, jos sinä et sitä pyydä, niin minä jätän
sen tekemättä."

"En todellakaan pyydä. Hän on kyllä minun oma poikani, mutta vaikea on
tulla toimeen hänen kanssaan. Kun päästään ruualta, kirjotan kirjeen
Leenalle ja annan myöskin suostumukseni sinulle kirjallisesti; toivon,
että otat molemmat paperit mukaasi, jotta voit todistaa käyneesi
täällä, sekä saaneesi asiasi suoritetuksi."

"Mutta tuskinpa sinulla on tänään poikasi kunniapäivänä tilaisuutta
kirjottaa?"

Vanhus puistalti päätään. "Minun kaikki päiväni ovat samallaisia, ja
hyvä olisi jos ei minun tarvitsisi tätä päivää murheella muistella.
Sanon sinulle, että Leena on rakkain lapseni, toiset... Tästä uudesta
sukulaisesta ei suinkaan ole suurta kunniaa; parasta että pysyttelet
kaukana hänestä."

Kaspar tarttui osaaottavasti hänen käteensä. "Puhut omasta lapsestasi!"

"Niin, omasta lapsestani. On kenties helpompi kasvattaa vieraita
lapsia. Heidän hyvät ominaisuutensa herättävät vähemmän riemua, pahat
taas enemmän vastenmielisyyttä. Omissa lapsissani en ole onnistunut.
Jos heistä tulee ihmisiä, täytyy elämän ankaran koulun kurittaa heitä
isän käden asemasta. Luulin ettei tarvitse mitään erityistä ankaruutta,
jotta he kehittyisivät vanhempiensa kaltaisiksi, mutta nyt he
osottavatkin röyhkeyttä ja tylyyttä. Sen, mitä teen heidän hyväksensä,
he pitävät minun välttämättömänä velvollisuutenani, heillä ei ole
sydäntä lainkaan -- ei lainkaan sydäntä!" Hän katseli hetkisen
äänetönnä maahan, sitten hän niisti, nosti päätänsä ja jatkoi
tavallisella äänellä Kasparille: "Oli ikävä, että satuit tulemaan tänne
juuri tänä päivänä ja joutumaan tällaiseen hälinään, jossa sinulle ei
voida osottaa ollenkaan kunnioittavaa huomiota; ethän edes voi
hevostasikaan ruokkia täällä, sillä sinä näet että niitä on jo
ennestäänkin useita portin ulkopuolella. Luulen olevan viisainta, että
ajat kylän majataloon ja asetut sinne. Minä tulen sinne pian lupaamieni
kirjeiden kanssa, ettei sinun tarvitse viipyä tässä mellakassa ja
hälyssä."

"Mitä arveletkaan, Reindorfer? Kirjeet jotka ystävällisesti lupasit
noudan kyllä täältä. En toki salli vanhan miehen juosta minun
jäljistäni, joka olen nuori!"

"Heh, ei sinne ole muuta kuin pistäytyä; kun otan keppini, astun vielä
kaprakkaan."

"Mutta minulle ei noutamisesta ole mitään vaivaa."

"Ei, minä tulen sinne, en halua että noudat täältä", sanoi vanhus
päättävästi.

Kimakka naisen ääni kuului nyt huutavan: "Mutta isä!"

"Se on uusi miniä", sanoi vanha Reindorfer. "Luojan haltuun siis! Tulen
niin pian kuin mahdollista, Luojan haltuun!"

Hän otti keppinsä ja astua köpitti kiireesti pois.

Grasbodenin isäntä astui rivakasti pihamaan läpi, nousi rattailleen ja
ajoi kylän suureen ravintolaan. Hän asettui siellä tarjoiluhuoneeseen,
joka oli täynnä surisevia kärpäsiä. Takasivulla olevasta avonaisesta
ovesta näkyi rikkatunkio, jolla kanat kaappivat ja kaakottivat;
etumaisesta ovesta nähtiin kylän valtatielle, jota joku Langendorfin
asukas tuon tuostakin kulki kumpaanne päin kulloinkin, huutaen "hyvän
iltansa" majataloon. Isäntä seisoi tarjoilupöydän ääressä. Hän tahtoi
välttämättä kuulla uutisia. "Mitä uutta vieraalle kuuluu?" tiedusti hän
eikä ollutkaan halukas kysymyksestään hellittämään. "Te ette ole
paikkakuntalaisia. Teidän kotipaikkaanne me emme tunne. Mistä te olette
ja miten siellä eletään?" Emäntä sitä vastoin oli taipuvainen itse
pakinoimaan ajan ratoksi. Hän istui neulomus polvella huoneen toisella
sivulla ja kertoi sieltä kaikkia kylän juoruja, mitä vain tiesi.
Niitä ei ollut monta, mutta hän osasi niitä sanoilla jatkaa. Kaspar
Engertiä se ei suuresti huvittanut, mutta hän ei tahtonut vaipua
ajatuksiinsakaan ja aika tuntui hänestä kovin pitkältä. Hän tunsi
tarvitsevansa käsilleen ja silmilleen tarkkaavaisuutta vaativaa tointa,
joka kuitenkaan ei saisi olla kovin tärkeää. Jotain urheiluleikkiä,
mieluummin sellaista, josta saa lämpimänsä. Hän meni puutarhaan
heittämään keilaa isännän kanssa.

Kului aikaa, ennenkuin vanha Reindorfer vihdoinkin saapui. "Kummastelet
ehken, kuinka niin pian ennätin", puhui hän läähättäen, "mutta olen
ollutkin ahkera." Hän jätti nuorelle isännälle kirjeen ja erään
avonaisen paperin. "Tässä on Leenalle vietävä kirje -- jos tahdot olla
niin hyvä, -- tämä toinen on antamani suostumus tyttäreni Maria
Reindorferin, kotoisin täältä, avioliittoon Grasbodenin omistajan
Engertin kanssa Langendorfista. Koulumestari, joka myöskin on
häävieraana, auttoi minua, kun panin sitä kaikessa kiireessä kokoon.
Hän vakuuttaa, että se on aivan säännönmukainen. Mutta ole hyvä ja lue
läpi, en näet tiedä, voiko häneen luottaa. Häntä janottaa alinomaa, ja
viini on kevyttä juoda. Tarkastaminen ei suinkaan ole vahingoksi."

Hän odotti kunnes Kaspar oli jälleen taittanut paperin kokoon ja sitten
jatkoi: "Tämä on tarkotettu teidän kylänne pastorille; mitä muuta
täällä olisi tehtävä, sen suoritan. Kun kirjotat minulle, niin kyllä
toimitan, että meidän pastorimme kuuluttaa teidät saarnastuolista kolme
kertaa. Ja nyt minä luulen, että kaikki on järjestyksessään. Et saa
pahastua, vaikka käännynkin heti kotiin; minun pitää olla siellä
vieraiden seurassa, vaikken siitä suinkaan välittäisi."

Grasbodenin isäntä ei päästänyt häntä. "Nouse toki rattailleni, minä
lähden heti. Miksi kävelisit, kun minä voin kyyditä sinut kotiin?"

"Eihän toki, se olisi liikaa! Mutta olkoon menneeksi, että näet minun
joskus myöntyvänkin. Minä suostun tarjoukseesi ja olen rattailla siihen
asti, missä tie kääntyy Keskihaudalle, mutta en kauemmas, en kauemmas."

Kun he saapuivat määrätylle paikalle, selitti ukko jyrkästi, ettei hän
tule sen pitemmälle. "Olen iloinen", sanoi hän, "että ensimäinen
yhtymisemme on voinut tapahtua niin huomaamatta. Mutta jos he näkisivät
minut uudestaan sinun seurassasi tänä päivänä ja minä sitäpaitsi
ajaisin sinun kanssasi, se voisi heti synnyttää pahaa verta. Arvaan
että kuulen siitä kyllä huomenna, jolloin ilmaisen kaikki lyhyesti;
sillä koulumestari luonnollisesti lörpöttelee ja majatalon emäntä
juoruaa, mutta ovathan he siiloin selvillä päin siellä kotona. Niin
ovat asiat; älä pidä minua epäkohteliaana, kun nyt jo eroan."

Kaspar auttoi hänet rattailta. He pudistivat toistensa kättä.

"Jumala olkoon kanssasi, Grasbodenin isäntä", virkkoi vanhus;
"terveisiä Leenalle, Jumala teitä kumpaakin siunatkoon! Ja sano
pienelle tytöllesi että Langendorfissa on vanha valkohapsinen
tonttu-ukko, joka iloitsisi, jos pienokainen häntä hiukankin
rakastaisi! Ja nyt... Jumalan yltäkylläisin siunaus teille kaikille!"

"Jumalan haltuun, isä Reindorfer! Näkemiin asti'" Hän ajatteli iloista
hetkeä, jolloin vanhus hääjuhlassa istuisi morsiamen isän
kunniapaikalla.

Seuraava päivä oli lauvantai, ja silloin nuori suurtilallinen saapui
kotiinsa. Seuraavana aamuna hän lähti kotoaan ja meni julkisesti kaiken
kirkkoväen nähden Föhrndorfin läpi Hinterwaldeniin päin. Siellä nyt
saisivat kaikki nähdä hänen menevän suureen Halden taloon, ja ketkä
kysyivät, saivat sen myöskin tietää, ja saivat jos halutti levittää
uutista vaikka kuinka laajalle.

Hän kertoi iloisesti hämmästyneelle tytölle isän terveiset,
suostumuksen ja siunauksen, ja jätti hänelle lähetetyn kirjeen.
Kaikkein armainta Leenasta oli kuulla kaikki se mitä Kaspar isästä
kertoi. Näkyi hyvin, että he olivat kiintyneet toisiinsa.

Mutta veljen avioliitto, josta isän edellisissä kirjeissä ei ollut
mitään mainittu ja josta hän nyt sekä kirjeestä että Kasparilta sai
tietoja, näytti hänestä kovin epäilyttävältä.




XXII.


Ihmisille, jotka lukevat ansiokseen ankarasta valvonnasta,
luonnollisesta häveliäisyydestä tahi laimeasta verestä johtuvan
tavallisen siveytensä, on varsin masentavaa huomata entisen
kevytmielisen elostelijan pääsevän samaan määrään ja sitten
käyttäytyvän yhtä arvokkaasti kuin hekin. Näin kuulee kuitenkin usein
tapahtuvan.

Melzerin Seferlistäkin oli tullut moitteeton talon emäntä, ja Florian
oli kokonaan erehtynyt luullessaan, että vanha tarina myllyn ja
Reindorferin talon suhteista uudistuisi. Sitä ei olisi tapahtunut,
vaikka Florian olisi elänytkin. Eikä Seferl enää antanut aihetta
mihinkään juttuihin, hän oli aivan eronnut entisyydestään. Viimeisinä
tyttövuosinaan hän oli ajatellut ainoastaan tulevaisuuttaan, ja niin
hän teki naineenakin. Hän ei kyllä tahtonut häiritä lepoansa ja
rauhaansa "minkään tyhmyyden tähden", hän eleli vallan laajasti ja
mukavasti talossaan ikäänkuin olisi tahtonut hoitaa tulta tuolinsa
alla. Jos hän siinä levittikin itseään enemmän kuin muut olisivat
suoneet, ja kuinka hyvin he siihen mukautuivat -- siitä hän ei
ollenkaan välittänyt.

Reindorferin nuori emäntä tahtoi osottaa kaikille paikkakuntalaisille
sekä talon asukkaille, että hän osasi oivallisesti emännöidä ja hoitaa
taloutta. Kun hän varsin hyvin tiesi monien sitä epäilevän, hän
tavattomilla ponnistuksilla hääräsi kaikkialla, juoksi aamusta iltaan
asunnossa, pihalla, vainioilla ja puutarhassa, toruen ja haukuskellen
talonväkeä. Leopold oli hänen rehkimiseensä hyvin tyytyväinen ja odotti
siitä paljon hyvää, mutta vanha Reindorfer arveli, että se vaikuttaa
vain alussa; lopulta joko itse väsyy torumiseen, vaikkapa joltakin
maantienkulkijalta oppiikin joka päiväksi uuden häväistyssanan, tahi
työntekijät tottuvat alituiseen riitaan eivätkä siitä välitä mitään,
tekevät vähän ja senkin vastenmielisesti ja huolimattomasti. Vanhus ei
puhunut hellävaroen miniästään, ja kiusaantunut talonväki kertoi hänen
sanansa emännälle tehdäkseen tälle harmia. Sentähden Seferlin viha
appeaan vastaan alinomaa kiihtyi, niin että hän sanoi tuon tuostakin:
"Ukko ei olisi ennen tahtonut minua mitenkään sietää tässä talossa, ja
nyt minä en siedä häntä täällä. Hän ei tee mitään hyvää. Ellei Jumala
häntä pian korjaa, minä ajan hänet talosta."

Palvelusväki kertoi tämän vanhalle isännälle, "että hän tietäisi katsoa
eteensä", mutta oikeastaan vain voidakseen huvin vuoksi kiihottaa nämä
kaksi toisiaan vastaan, jolloin he toivoivat heidän alituisten torainsa
aikana saavansa jonkun verran rauhaa. Mutta siinä eivät palvelijat
ottaneet lukuun nuorta isäntää.

Yhdeksän viikkoa oli kulunut Reindorferin talossa torassa ja
rauhattomuudessa, kun vanhukselle tuli kirje Föhrndorfista. Kolmena
sunnuntaina perätysten hän oli, kuten oli luvannutkin, iloisella
hartaudella kuunnellut Magdaleenan kuulutusta; nyt kutsuttiin hänet
kirjeellä viettämään neidon kunniapäivää. Mutta Leopold ja hänen
vaimonsa vastustivat sitä, ja vanhus lähetti kieltävän vastauksen. Tuli
uusi kirje ja siinä entistä hartaammat pyynnöt, mutta perheväki
selitti, että vanhuksen on oltava kotona.

"Jos olisimme aavistaneet, että Leena saavuttaa sellaisen onnen", sanoi
Seferl vanhukselle, "olisimme hänet kutsuneet häihimme. Tämä loukkaus
olisi tullut ajoissa hyvitetyksi ystävällisellä kohtelulla rikasta
lankoamme kohtaan; mutta sinun piti hänen kanssaan takanapäin
neuvotella saadaksesi panetella meitä hänelle. Se on sinun syysi,
etteivät he kutsu meitä, vaan sinut yksin."

"Mutta ymmärräthän sinä", lisäsi Leopold, "ettemme voi antaa sinun
yksin matkustaa; olet vanha ja raihnainen ja tie on pitkä -- kuka
tietää, mitä sinulle tapahtuisi."

"Ja muutoin", puuttui Seferl jälleen puheeseen, "ei ole sopivaakaan,
että sinä istut leveänä pöydän ääreen, missä me olemme liian halvat
saamaan sijaa! Kuulummehan me yhteen!"

Toivottavasti pojan huolenpito oli yhtä vilpitön kuin miniän närkästys.
Kumpaisenkin väitteet yhtyivät sopivasti päätökseen, ettei ukkoa ole
yksin laskettava, sillä ensiksikin hänellä olisi Föhrndorfissa paljon
valittamista, kärtyisellä luonteellaan hän näet ei voi käsittää, miten
ihmeen hyvä hänen on olla; ja toiseksi oli erittäin sopiva tilaisuus
osottaa, kuka tässä talon rähjässä nyt komentaa.

Vanhus taipui ja jäi kotiin. Hän oli talon asukkaita ja hänen täytyi
koettaa pitää rauhaa talon isäntäväen kanssa. Hänen osansa ei olisi
ollut parempi, jos hän olisi myynyt talon ja pidättänyt siinä itselleen
pienen tupasen ja niukan ravinnon; mutta ettei se nyt ollut tämän
parempi, vaikkei hän ollut myynyt taloaan, vaan luovuttanut sen
pojalleen ja miniälleen, se häntä suretti. Ja sielun pohjiin saakka
katkeroitti häntä se, että häneltä kiellettiin suurin niistä harvoista
iloista, joita hänellä saattoi elämässään vielä olla.

Sinä päivänä, jolloin Föhrndorfissa vietettiin häitä, meni vanha
Reindorfer puutarhaan, poimi kukkalavoista suuren kukkavihkon ja pitäen
sitä yhteenliitettyjen käsiensä välissä asettui istumaan lehtimajan
pöydän ääreen. Sinä hetkenä, jolloin hän luuli morsiusparin
Föhrndorfissa juuri vaihtavan sormuksia, hän laski kukkaisvihkon hiljaa
ja varovasti sille paikalle, jossa Magdaleena oli istunut ottaessaan
häneltä jäähyväiset.

Mutta kun miniä saapui puutarhaan ja näki kukkaset, kuohahti hän
appeaan vastaan. "Herra Jeesus, mitä teet minun kukkasistani?" hän
kirkui.

"On siellä vielä tarpeeksi jäljellä", sanoi vanhus; "minä olen kerännyt
kukkavihkon."

"Kelle? Et suinkaan itsellesi?" Kun vanhus oli ääneti jatkoi Seferl:
"Luuletko, etten minä huomaa sinun lapsellista höperöimistäsi?
Kukkavihko vieraille ihmisille, jotka ovat monien penikulmien päässä!
Heille siitä ei ole mitään iloa ja täällä siitä täytyy suuttua! Etkö
yhtään sääli kukkalavoja? Jos et sitä ymmärrä, niin pitäisi sinun
ymmärtää pyytää lupa. Voisihan olla mahdollista, että mieluummin
syöttäisin kukat lehmille!" Niin sanoen hän otti kukkavihkon, viskasi
sen aidan yli ja riensi pois vanhuksen vastaväitteitä kuulematta. Vanha
Reindorfer pyyhkäisi vapisevilla käsillään jonkun kerran pöytää
ikäänkuin puhdistaakseen sitä, ja vaipui sitten ajatuksiinsa. Hän tunsi
jotakin kosteaa silmäkulmissaan ja paineli niitä etusormellaan, jonka
sitten pyyhki nuttuunsa.

Kolme viikkoa oli kulunut tuosta päivästä eikä Leenasta kuulunut
mitään. Se huoletti vanhusta. Tuosta avioliitosta ei ole kenties
tullutkaan mitään? Tahi jos yhteiselämä jo heti alusta muodostui niin
huonoksi, että suru ja häpeä on estänyt Leenan siitä mitään kertomasta?

Vanhus ei ajatellut lähintä syytä, sitä nimittäin, että kahdelta
onnellisesti yhteen liittyneeltä henkilöltä kuluu aikaa yksinomaan
toisiansa varten. Vaikkapa jonkun poissaolevan rakkaan ystävän muisto
silloin tällöin kohoaakin heidän mieleensä ja he toivovat häntä
hetkiseksi luokseen kaiken onnensa todistajiksi, puuhiensa ja töittensä
katsojaksi, niin liikkuu tämä hiljainen tervehdys ja lausumaton toivo
vain ystävällisenä unelmana sielussa. Paperin ratina karkottaa sen jo
pois. Ja vaikkapa vastanaineiden koti muuten onkin hyvin puhdistettu ja
siistitty, mustepullo on siellä kuitenkin tomuinen ja kynät
ruostuneita.

Vanha Reindorfer olisi kuitenkin voinut saada todistuksen epäluulojensa
aiheettomuudesta. Hääpäivän iltana myöhään jätettiin Reindorferin
taloon postikortti. Sen sai ensiksi käsiinsä keittiössä hääräävä
Seferl, joka luki siitä: "Rakas isä! Tänään on juhlapäivämme. Kaipaamme
sinua, mutta koska et voi tulla, tervehdimme sinua hellimmästi.
Kirjotan nämä rivit kiireessä, ennenkuin astumme alttarin luo.
Magdaleena. Kaspar Engert."

"Hitto, menkää vaikka hiiteen!" kähisi Seferl ja viskasi kirjekortin
tuleen.

Noin kahdeksan päivän kuluttua saapui taas kirjekortti, joka niinikään
joutui Seferlin käsiin. Nuori Grasbodenin emäntä kirjotti, kuinka
onnellinen ja tyytyväinen hän on, ja edelleen -- kuten Seferl tuumi --
"aivan kuin hän olisi rakastunut tuohon ukkoon". Tämä olisi hänelle
todellakin sopivaa. Tuleen vain! Sentähden vanhus parka ei tietänyt
mitään ja kuljeskeli rauhatonna talossa ja tanhuvilla tullen siten yhä
suuremmaksi kiusaksi muulle perheelle, joka ei hänen huolistaan
hiukkaakaan välittänyt.

Tänä päivänä oli häistä kulunut ummelleen kolme viikkoa. Ukko tuli
varhain aamulla keittiöön sytyttämään piippuaan. "Hyvää huomenta,
Seferl, hyvää huomenta!" sanoi hän.

"Hyvää huomenta!" vastasi Seferl.

"Kirjettä ei siis tullut eilenkään, mikähän siinä on syynä? Ettehän
vain salanne Leenan kirjeitä minulta?"

Miniä kohotti halveksuvasti olkapäitään.

"Minun olisi sittenkin pitänyt mennä Föhrndorfiin, niin, tahi
Leopoldin, onhan Leena hänen sisarensa."

"Leopoldin?" nauroi miniä pilkallisesti. "Hänenkö, jota ei ollenkaan
häihin kutsuttu? Luulen, että hänellä on järkevämpääkin tehtävää kuin
syytää rahoja tarpeettomiin! Olisin kyllä kernaasti antanut sinun mennä
-- parin päivän rauha täällä kotona olisi tehnyt minulle hyvää -- mutta
se ei voinut tapahtua siksi, koska sinut olisi siellä hemmottelulla
pilattu ja sitten olisit täällä kotona ollut entistä ärtyisempi. Parin
tunnin ystävällisyys ei olisi heille paljoa maksanut, mutta meidän
olisi pitänyt suorittaa sitä velkaa vuodet umpeensa. Ei, kiitoksia!
Olisi toista, -- mutta sitä he karttavat, -- jos he pitäisivätkin sinut
siellä ja me pääsisimme sinusta ikipäiviksi. Silloin saisit matkustaa
tänä päivänä."

"Sen uskon", sanoi vanhus raapaisten seinään tulitikulla.

"Seinästä et saa tulta raapia, sen olen sanonut sinulle useammin kuin
kerran."

"Tee tuli, että saan hiilen, sytytän mielelläni sillä. -- Tiedän kyllä,
että tahtoisit minut ajaa pois talosta. Mutta minun ei tarvitse ottaa
hoitoa lahjaksi, koska minulla on itselläni, se on minun oikeuteni;
minä liityn tähän taloon, se on minun oikeuteni; ja minun täytyy saada
ravinto ja hoito, se on minun oikeuteni."

"Se on minun oikeuteni, -- minun oikeuteni, -- minun oikeuteni" --
jankutti miniä ylenkatseellisen pilkallisesti lyöden halolla tahtia
hellan reunaan. "Sitä en tahdo kieltää, minä tarkotan vain, että olisi
hauska juttu, jos kultanuppusi ottaisi sinut luokseen ja sinä jättäisit
tänne kaikki oikeutesi. Kautta sieluni, minä iloissani antaisin sinulle
säästöpennini matkarahoiksi."

Vanha mies vastasi myrkyllisesti: "Mitä olet voinut miestäsi pettämällä
säästää puolessa vuodessa ja kolmessa viikossa?"

Seferlin kasvot lensivät tulipunaisiksi ja hän aivan raivostui
kiukusta. "Sinä kurja siemenpureksija", hän huusi, "minä voin saada
vaikka minkä vahingon sinun tähtesi! Sinä hyödytön elättinauta, sinä
kukkarorosvo!"

Leopold saapui kamarista. "Mikä nyt on taas?" hän kysyi.

"Ukko on aivan mieletön tänään. Ei siinä kyllä, että hän arvelee meidän
varastaneen Leenalta saapuvia kirjeitä, hän sanoo minulle vasten
kasvoja, että minä käytän luvattomasti talon omaisuutta sinun
tietämättäsi."

"Hänpä se alkoi", sanoi vanhus puolustautuen.

"Vaikkapa", vastasi Leopold; "sinulla olisi pitänyt olla ymmärrystä
poistua tiehesi, olethan jo tarpeeksi iäkäs! Ja nyt on, isä, sopiva
aika puhua suoraan, mitä jo kauan olen ajatellut. Sinä olet aina ollut
vastahakoinen Seferliä kohtaan, mutta se ei käy päinsä. Tiedät varsin
hyvin, että järjestys on tarpeen taloudessakin; ensimäisenä on isäntä,
toisena emäntä, ja heidän käskyläisiään ovat kaikki muut ilman
erotusta; kukaan ei saa nousta vastahankaan, sillä se antaisi huonon
esimerkin, jota ei voi suvaita. Seferl ei ole sinun mieleisesi; sitä en
voi auttaa. Mutta nurjamielisyytesi osottamisen minä kiellän! Sinä
etsit usein julkista toraa hänen kanssansa, sinä äriset salaa
palvelusväelle, että olet hänen emännöimiseensä tyytymätön,
että ruoka on huono ja kohtelu tyly. Se ei ole oikein. Minkä hän
sille voi, ettei sinulla enää ole hampaita purraksesi ja että
vanhetessasi myöskin vaivaannut. Hän ei ole kiskonut hampaita suustasi
eikä latonut ikävuosia niskaasi. Ja ken tahtoo hoitaa talouttaan
menestyksellä, hänellä ei ole aikaa tuhlata mihinkään liikoihin,
liikoihin ruuanlaitoksiin, liikoihin huolehtimisiin ja liikoihin
ystävällisyyksiin. Seferl on tämän talon emäntä eikä talouttamme nyt
suinkaan hoideta huonommin kuin autuaan äitimme aikana. Jos nyt emäntä
taikka talous, toinen taikka toinen, tahi molemmat samalla kertaa ovat
sinulle vastenmielisiä, täytyy minun, vaikka se tuntuukin vaikealta,
antaa sinulle se hyvä neuvo, että etsit muualta parempia!"

Tapa millä Leopold nosti olkapäitään ja levitti kätensä oli myöskin sen
seikan vahvistuksena, ettei muuta keinoa ollut. Vasta jälleen
annettuaan kättensä vaipua ja käännyttyään toisaanne hän katsahti
isänsä silmiin, joita hän puhuessaan oli huolella karttanut.

Koko hänen puheensa ajan oli vanhus värähtämättä katsellut häntä. Nyt
hän huokasi raskaasti, kääntyi äkkiä, tapaili keppiä, joka oli pudonnut
hänen kädestään ja astui sitten pihaan ja sen yli maantielle.

Leopold yritti seurata häntä.

Seferl tarttui häneen: "Anna sen mennä", hän kuiskasi.

"Mutta sinä et katsonut häneen", sanoi Leopold, "hän näytti niin
säälittävältä kuin ammuttu hirvi."

"Kaikkia vielä", ivasi Seferl.

Leopold otti liedeltä rautakoukun ja tunnusteli sen painoa sormillaan.
"En tahtoisi", hän välinpitämättömästi lausui, "että rahvas alkaisi
juoruta."

"Parempi on kärsiä juoruja jonkun aikaa kuin ainaista rauhattomuutta
kotona! Mutta jos luulet täällä tarvitsevasi jonkun minun toimieni
vartijan, niin on parasta, että juokset hänen jälkeensä."

"Älä puhu tyhmyyksiä. Enkö ole luottanut sinuun?"

"Anna hänen sitten mennä. Minun puolestani hän saa moittia meitä koko
kylälle. Hän huomaa, ettei kukaan anna hänelle oikeutta, ja silloin hän
palaa tänne yhtä nöyränä kuin hän oli ylpeä lähtiessään. Hän kyllä
tulee takaisin."

Sillä välin vanha Reindorfer kulki tietä pitkin. Usein hän pysähtyi ja
katsoi taakseen. Suuren pensaan luona hän viipyi hetkisen; hän päätti
levähtää. "Tyhmästi se oli; ei olisi pitänyt hyökätä niin silmittömästi
tien varaan", hän sanoi itsekseen, "tyhmästi se oli; nyt saa Leopold
parka olla siellä kahden tulen välissä. Hän tahtoo tietysti kiiruhtaa
minun jälkeeni, mutta toinen ei häntä päästä. Mutta hän tulee kuitenkin
ja noutaa minut, kyllä hän säästää minulta sen häpeän, että minun
täytyy hyljätyn kissan tavoin hiipiä pois kotitalostani. Sitten minä
taas hillitsenkin itseni ... niin, niin."

Hän istui kauan ja sai istua yksin. Kerran vielä hän tarkasti
Reindorferin taloa, jonka uuninpiipusta savu kiiriskeli iloisena ylös.
Ovi oli suljettu, ehken sentähden ettei kukaan kutsumaton saapuisi
aamiaiselle. Vanha mies tarttui silloin vapisevin käsin sauvaansa,
kömpi jälleen jaloilleen ja kulki eteenpäin katsomatta enää taakseen.

Hän poikkesi vasemmalle, jätti Langendorfin ja nousi sille mäelle,
missä kapakka oli kuusien alla. Hän aikoi siinä nauttia jotain, mutta
muisti samassa, ettei hänellä ole lainkaan rahaa, eikä hän tahtonut
velkautua, sillä kukapa tietää, milloin hän taas tänne saapuu, tokkopa
koskaan.

Hän jatkoi kulkuaan. Usein täytyi hänen pysähtyä hetkiseksi
levähtämään, mutta lopulta hän perin näännyksissä saapui taloon, missä
hänen tyttärensä Elisabeth oli emäntänä.

Hän meni asuinrakennukseen ja siellä hänet neuvottiin arkihuoneeseen,
jossa hälisevä lapsiparvi ympäröi hänet.

"Kas, isä, kuinka olet niin aikaiseen lähtenyt kotoa ja tullut tänä
päivänä meille?" kysyi Elisabeth.

Samalla kun hänelle tarjottiin jotakin vahvistavaa, vanhus valitteli,
kuinka vaikeaksi hänen asemansa oli viime aikoina kotona muuttunut.

"Sanoinhan sinulle edeltäpäin, ettet siitä mitään kiitoksia saa, kun
otat tuon kehnon olennon kotiisi."

Hän kertoi edelleen, kuinka hänen ja kotiväen välit olivat tänä aamuna
kokonaan rikkoutuneet.

"Sepä oli kaunista", sanoi tytär, "nyt saat kerjäten pyrkiä takaisin
heidän luokseen."

Vanha mies katsoi rauhattomana ylös ja kuiskasi: "Minä rukoilen
sinulta, Lissel."

"Mitä?"

"Ettei minun tarvitseisi mennä sinne enää!" Hän puristi vapisevat
kätensä yhteen. "Enkö saisi jäädä tänne?"

"Jäädä tänne, meidän luoksemme? Mitä ajatteletkaan? Minun käteni ovat
täynnä työtä ja huoneet täynnä lapsia, eikä minulla ole vähintäkään
aikaa hoitaa ja vaalia sinua, josta ei enempää kuin lapsestakaan ole
hyötyä eikä apua, vaan päinvastoin ajan pitkään aina voimattomammaksi
tullessasi joudut taloon kuormaksi. Reindorferin talossa ei ole lapsia,
heidän on helpompi sinua pitää. Sinä taivuit ottamaan sinne Melzerin
Seferlin, siksi on mielettömyyttä torailla hänen kanssaan. Mene Herran
nimessä sinne, missä on kotisi, anna heille nöyriä sanoja ja ole vasta
viisaampi."

Hän nousi ja meni ylös jättäen vanhan isänsä yksin lasten kanssa. Nämä
hiipivät peloissaan soppeen ja olivat siellä hiljaa kuin hiiret, sillä
he ymmärsivät, että asiat eivät olleet aivan oikealla tolalla.
Vanhuksesta tuntui aika sanomattoman pitkältä, istuessaan siinä pää
alas vaipuneena, tietämättä pitäisikö jäädä vai lähteä.

Tytär palasi miehensä kanssa, jonka hän oli vainiolta noutanut.

"Hyvää päivää, appi!" sanoi talonpoika lyöden vanhusta olkapäälle.
"Mitä oikkuja sinusta kerrotaan? Olet juossut pois kotoasi? Sepä on
jotain. Mutta ethän ole parempaa tahtonutkaan. Ken hankkii ruoskan
itseään varten, kestäköön myöskin sen sivallukset. Mutta älä
ajattelekaan hankkia meille mitään kiusaa, sitä tässä vielä
tarvittaisiin! Korjaa vain pian luusi täältä, hyvästi!"

Vanha Reindorfer kapusi jaloilleen ja yritti heti lähteä.

"Ohoh", kiirehti vävy pidättääkseen hänet, "ei kuitenkaan sillä
tavalla. Olen valjastuttanut hevosen, ja renkini saa viedä sinut
kotiisi."

Hän johti vanhuksen rattaiden luo ja tämä antoi tahdottomana auttaa
itseään istuinsijalle.

Emäntä katsoi syrjästä, kun hänen isäänsä näin kovin kohdeltiin; se
kenties säälitti häntä, mutta mitäpä tehdä? Jokaiselle on itsensä
lähin, ja täytyyhän suojella sekä omia voimiaan että taloaan liialta
kuormalta. "Toisin ei voi tehdä", hän ajatteli, "isä on tullut
kummalliseksi ja häntä pitää jo ensi yrityksellä kohdella vakavasti
kuin lasta."

Kun rattaat lähtivät liikkeelle ja kaikki talonväki katseli portilta
niiden kulkua, kääntyi nuori isäntä nauraen vaimoonsa ja sanoi: "Niin,
lasten ja vanhusten täytyy totella!"

Niin sanoi mies omien lastensa kuullen -- ja hänkin tulee kerran
vanhaksi!

Vanha Reindorfer itki hiljaa matkan varrella. "Minun täytyy mennä sinne
takaisin, -- minun täytyy mennä sinne takaisin!" Kerran toisensa
jälkeen hän nosti nutunhihan silmilleen. "Niin, minnepä muuanne? Leenan
luo, -- kultanuppuni luo, -- kuten miniä häntä tänä aamuna kutsui
pilkaten hyvyyttäni tyttöä kohtaan." Hän unhotti ettei kukaan
kotiväestä tietänyt siitä mitään. "Minä en kuitenkaan tiedä,
millaisissa oloissa hän elää, eikä hänellä ole mitään velvollisuuksia
minua kohtaan, ja mitä hänen miehensä sanoisi? En salli, että vävy ajaa
minut toisen kerran luotaan! Veli Johan -- Herra Jumala, hänhän on
kuollut, -- mutta parastahan olisikin päästä hänen luokseen!"

Kun he saapuivat Langendorfiin, yltyi hänen tuskansa ajatellessa: "Niin
sitä saavutaan kotiin. Minut heitetään veräjälle ja Seferl seisoo siinä
vastaanottamassa suu täynnä solvaavimpia sanoja."

"Silloin voisin ryömiä koiran toveriksi koppiin, ja jos toinen meistä
silloin saa paremman kohtelun, niin koira sen juuri saa!"

He olivat juuri saapuneet Keskihaudalle ja vanha Reindorfer taputti
renkiä olkapäälle virkkoen: "Nyt sinun on pysäytettävä, minun täytyy
nousta rattailta."

Rattaat pysähtyivät, ja kun vanhus oli päässyt pois, sanoi hän
itsepintaisesti: "Minä en enää nouse sinne, mene minne tahdot, minä en
enää nouse sinne, en mene kauemmas, en, käänny sinä kotiisi!"

"Sama se minulle on", sanoi renki nauraen, "en minä ole sinuun sidottu.
Jää Herran haltuun." Hän käänsi hevosen ja ajoi pois.

Vanha Reindorfer kääntyi Keskihaudalle ja kulki suuren pensaan luokse,
josta hän saattoi nähdä talonsa, itse näkyviin tulematta. Hän pysähtyi
siihen ja katseli sinnepäin.

"Oi, minun taloni", hän sanoi, "sinä rakastettu maailman pala, jossa
synnyin ja johon olen kiintynyt kuolemaani saakka! Kaikki esi-isäni,
jotka sinun omistivat, pysyivät sinun turpeellasi, kunnes heidät siltä
hautaan kannettiin; voisinko minä siis olla poikkeuksena? Minä palaan
luoksesi, saavun takaisin, kuinka vaikeaa se lieneekin; siellä asua on
oikeuteni, ja mitäpä he voivat minulle tehdä?"

Hän astui näkyviin pensaan takaa, mutta pysähtyi äkkiä ja nosti
kätensä.

"Oi, onneton taloni! Vaikkapa kaikki elinpäiväni kärsisin ja antaisin
katkeroittaa kuolemanhetkeni, kuka tietää, saanko sittenkään sinun
huoneissasi kuolla? Ensimäinen Reindorfer, joka sinut omisti, ei
suinkaan kantanut sinua maailmaan selkäkyttyrässään. Hän ansaitsi
sinut, nykyinen hävittää. Sinun emäntäsi varastaa! Hän varastaa, sen
huomasin hänen sanomattomasta raivostaan, kun hänen säästörahoihinsa
viittasin; hän varastaa, vie pois taloudesta väärin käsin. Jos talous
joutuu rappiolle, hän auttaa sitä varastetuilla rahoilla ja luulee
hyvin menetelleensä. Niin voi tapahtua useammankin kerran, kunnes ei
ole mitään varastettavaa eikä autettavaa. Ja kaiken muun katkeruuden
lisäksi saisin myöskin katkerimmaksi surukseni nähdä sinun vähitellen
rappeutuvan? Ei, mieluummin menen heti kerjuulle."

Talosta hänet varmaankin nyt huomattiin, sillä poika ja miniä tulivat
maantielle ja katsoivat häneen. He eivät viitanneet, mutta näyttivät
odottavan, että hän tulisi heidän luokseen. Kun hän ei kuitenkaan
liikahtanut paikaltaan, näkyi Seferl asettuvan keskelle tietä ja siinä
nauraen tepastelevan kuin koiraa houkutellessa. Hänen huutojaan ei
vanhus erottanut; poika seisoi siinä vieressä eikä estänyt vaimoaan.

Silloin vanhus viittasi jäähyväiset talolle, -- sille se ainoastaan oli
tarkotettu, -- kääntyi äkkiä ja meni samaa tietä, jota oli tullutkin.

"Te talonturmelijat", hän mutisi. "Luuletteko, että minä heti juoksen
luoksenne, kun sanotte: heh, tule tänne!? En toki, en ikinä. Nyt alan
kerjätä. Talonturmelijat!"

Hän ohjasi kulkunsa piirikaupunkia kohden. Oli kirkas,
auringonpaisteinen päivä, mutta hän ei sitä huomannut. Hän katsoi
eteensä maahan, ja missä vain joku koppakuoriainen ryömi, hän heti
laski jalkansa varovasti, ettei polkisi elukkaa. "Syöpäläinen? --
Syöpäläinen? Sekin tahtoo elää, siinä kaikki! Mitä tuo elukkaparka
sille voi, ettei niillä paikoin, missä se liikkuu, enää muille syötävää
kasva? Menkää syrjään, menkää syrjään, älkää sulkeko minun tietäni!
Minun täytyy kulkea kauas, hyvin kauas, missä minua ei kenkään tunne;
muuten ei minulle mitään anneta, kaikki ajavat minut lasteni luokse..."

Kun hän ajatteli heitä, joiden olisi pitänyt olla hänen tukenaan, mutta
jotka eivät ainoallakaan sanalla tahi viittauksella pyytäneet häntä
luokseen jäämään, vaan antoivat hänen mennä menojaan, ajoivat
kulkusalle vanhuksen, joka nääntyvässä ruumissaan ja harhailevissa
ajatuksissaan tunsi koko avuttomuutensa, -- heitä muistaessaan vanhus
puhkesi itkuun. Mutta siitä huolimatta hän kiirehti eteenpäin. Hänestä
tuntui nyt olevan helppoa korottaa rukoilevat kädet vieraita vastaan,
he eivät ikinä voi kohdella häntä niin huonosti kuin hänen omat
lapsensa. Ja kuinka he olisivatkaan kohdelleet häntä, jos hän olisi
jäänyt heidän luokseen. Hän todella pelkäsi heitä ja ponnisti viimeiset
voimansa päästäksensä heistä niin kauas kuin mahdollista, -- hän
karjahti, --- ilma pimeni hänen silmissään, -- hän kallistui erään puun
runkoa vastaan ja tarttui siihen sylin pysyäkseen pystyssä. Hän seisoi
siinä kauan, vavisten ja läähättäen.

"Kyllä tästä päästään", kuiskasi hän käheästi; "mutta varovaisuutta
vain, varovaisuutta kaikessa."

Sitten hän taas yritti ottaa pari askelta ja kulki hitaasti ja horjuen
tietä pitkin.

Ja niinkuin hän yhdeksäntoista vuotta sitten vaimonsa lapsivuoteen
aikana, olematta siitä itsekään selvillä, kulki yhä kauemmaksi ja
kauemmaksi kotiinpalaavia lapsia vastaan, niin hän nytkin melkein
tiedotonna pyrki edelleen paetakseen kotoa ja lastensa luota _yhteen_
suuntaan, hellittämättä, väistymättä.




XXIII.


Toisen päivän iltana sen jälkeen saapui vanha, väsynyt ja tomuinen mies
Grasbodenin eteiseen Föhrndorfissa.

"Kerjäläis-ukko vielä näin myöhään", sanoi vanha Seferl.

Hänen nuori emäntänsä pisti käden taskuunsa, ja kun hän aikoi ojentaa
lahjansa vanhukselle, hoiperteli tämä juuri kynnyksen yli.

"Leena!" änkytti hän.

Hämmästyksestä kirkaisten nuori emäntä sulki hänet syliinsä pitäen
häntä pystyssä; sitten hän johti hänet keittiön rahille, josta Seferl
oli kiireesti työnsä korjannut.

"Jeesus vapahtajani! Isä!" huusi Leena. "Mistä tulet? Ja tuon
näköisenä! Mitä on tapahtunut?"

"Lenerl", hän sanoi hivellen vapisevin käsin Leenan poskia, samalla kun
hän vuoroin itki ja nauroi. "Minun Lenerlini! Kuinka kaunis sinä olet!
Tiedätkö, kotona oli mahdoton tulla toimeen... Mutta sinulla on hyvä
olla ... sano, eikö ole?... Lisbeth ajoi myöskin minut luotaan. Niin,
niin... Mikä ilo nähdä! Ja nyt minä kuljen ja kerjään ... minä
kerjään..." Nuori emäntä nosti esiliinan kyyneleisten silmiensä eteen.
Vanha mies tahtoi nähtävästi sitä estää, sillä hän yritti nousta, mutta
vaipui heti voimatonna takaisin.

Leena nyyhkytti ääneen.

"Älä ole lapsellinen, ei minulla ole mitään hätää", puhui vanhus
yrittäen hymyillä. "Olen vain kovin uupunut. Rauhoitu, Lenerl, ei minua
mikään vaivaa." Hän hiveli Leenan kättä.

Kaspar Engert saapui Burgerlin kanssa. "Hyvä Jumala, isä Reindorfer!
Oletko vihdoinkin täällä? Se on oikein! Jumala siunatkoon tulosi!"

"Minun valkohapsinen tonttu-ukkoniko?" kysyi Burgerl, joka nauraen
paljasti helakanvalkeat hampaansa ja ojensi kätensä vanhusta kohden.

Heikosti hymyillen vanhus nyökkäsi nuorelle tytölle.

"Kaspar", sanoi nuori vaimo katsoen mieheensä kyynelisin silmin, "hänet
on ajettu pois kotoa."

Grasbodenin isäntä rypisti otsaansa, puri piipun hammasluuta ja
pölläytteli ympärilleen yhä sakeampia savupilviä. "Mitä sitten?" hän
sanoi. "Siitä on häpeää ainoastaan heille, jotka näin huonosti
kohtelevat vanhempaansa. Muistanethan minun kerran sanoneen, että sinun
tarvitsee vain lausua: 'isä tänne' ja minä saatan hänet kädestä
taloomme? Ei se muuta asiaa, että hän on täällä ilman minun vaivojani."
Hän kääntyi Reindorferin puoleen: "Jääthän nyt meille? täällä olet kuin
kotonasi, kenties paremminkin!"

Leena heittäytyi hänen kaulaansa.

"Mitä lapsellisuutta!" varotti Kaspar, "voit polttaa itsesi piipusta."

"Se on jo tehty", sanoi Leena nauraen ja näytti pientä palohaavaa
vasemmassa käsivarressaan.

Vanha Reindorfer puristi kätensä yhteen. "Te kohtelette minua näin,
mutta minun omat lapseni..."

"Sinulla ei ole muita lapsia kuin minä", sanoi Magdaleena innokkaasti.
"Vaikka en ole lapsenasi syntynyt, olen kuitenkin siksi tullut; sinä
rakastat minua ja minä sinua, minä olen saanut sinun ajatustapasi. Kysy
Kasparilta eikö puheenikin muistuta sinun puhettasi. Olen iloinen, että
olet luonani, ja tarvitsetko silloin muita? Älä ajattele heitä, tyydy
minuun -- vai onko se vaikeaa? Sano toki, onko se vaikeaa!"

"Sano, sano! Voinko minä sanoa?" Hän ei todellakaan voinut ja oli siitä
harmistunut, nähdessään kyyneleitä Burgerlinkin silmissä. Tyttö oli
aivan suotta saatu säälin valtaan!

Grasbodenin isäntä polttaa tuprutti tavattomasti. Hän rykäisi ja
hipaisi hihalla kasvojaan. "Tupakka huononee aina", hän sanoi. "Mutta
kyllä se jo riittää: meidän pitää suoda vanhukselle lepoa. Tule ylös
kamariin, isä Reindorfer!"

Hän tarttui vanhuksen käsivarteen auttaakseen häntä, mutta tämä katsoi
häneen niin avuttomasti, että toinen hämillään kävi hänen käteensä ja
kuiskasi: "Sinä et todellakaan voi kävellä."

"Leena, hanki isälle lasi vettä!" jatkoi Kaspar kiireesti. Ja kun
nuoren emännän askeleet kaikuivat eteisessä, antoi Kaspar silmillään
merkin vanhalle Seferlille ja Burgerlille, otti sitten ukon
käsivarsilleen ja kantoi hänet kuin lapsen portaita ylös kamariin,
jossa laski hänet vuoteeseen.

"Etkö, isä, tahdo muuta kuin lasin vettä?" kysyi Leena tultuaan
kamariin, jonne Burgerl hiipi hänen jälkeensä.

"Ei mitään muuta, ei muuta. Olen vain väsynyt, kovin väsynyt."

"Jumala auttakoon sinua, isä!" Leena suuteli häntä otsalle. "Nuku hyvin
ja herää aamulla virkeänä!"

"Hyvää yötä, valkohapsinen tonttuni", sanoi Burgerl. "Lähetit minulle
terveisiä, että olet iloinen jos minä sinua hiukan rakastan. Katso,
minä alan jo huomenna osottaa sitä. Oletko tyytyväinen?"

"Olen, tyttäreni. Mutta sinun täytyy kiirehtiä, sillä sinulla on vähän
aikaa."

"Isä!" huudahti Leena.

"Niin, niin, olenhan jo ylen vanha. Saanhan sanoa, että olen vanha?
Hyvää yötä, hyvää yötä!"

Leena ja Burgerl menivät.

Kun Kaspar ojensi vanhukselle kätensä, ei tämä tahtonut sitä päästää.
Kaspar kumartui ja kysyi: "Onko sinulla minulle sanomista?"

Vanhus nyökkäsi.

Kaspar astui oven luo. "Minä tulen kohta", hän sanoi oven ulkopuolelle,
sulki sen sitten ja palasi Reindorferin luokse.

Tämä nosti kätensä. "Annatko minulle anteeksi?"

"Mitä anteeksiantamista minulla olisi?"

"Että olen tullut tänne."

"Kaikille meille on ilo nähdä sinua".

"Ah, rakkaat ystävät! Et voi uskoa kuinka siitä iloitsen! Pysykää aina
samanlaisina, ja Jumala suojelkoon teidän elämäänne, terveyttänne ja
kunniaanne!"

"Siihen sanon sydämestäni aamen, isä Reindorfer."

"Sentähden on minulle lohdutus, että pääsin tänne. Mutta viisainta
olisi ollut pysyä poissa. Pelkään saattavani teille pelottavan
häiriön."

"Ei mitään häiriötä, vielä vähemmän pelottavaa."

"Mutta jos minä nyt tähän kuolen..."

"Jumala varjelkoon! Mitä ajatteletkaan? Toivon, että sitä ennen saat
elää kauan luonamme."

"Kun te olette niin hyviä minulle, haluaisin kyllä sanoa kuolemalle
niinkuin talonpojan vaimo vaatekauppiaalle: 'Tuon jäännöspalasen sinä
saat antaa minulle kaupantekiäisiksi, onhan sääli repiä sitä pois!'
Mutta tässä eivät rukoukset auta. Jäännöspalanen on mennyttä... Kangas
on revitty ... minä tunnen sen täällä." Hän näytti rintaansa.

"Älä luulottele sitä, äläkä ajattele; minä ymmärrän kyllä, kuinka
vaikuttaa sellainen sydämensuru, jota sinä olet kokenut, kun vielä
otetaan lukuun pitkä tie ja ikäsi... Mutta työnnä pois raskaat
ajatukset! Sinun täytyy nukkua! Saat nähdä että aamulla olet paljoa
parempi, vaikka et olisikaan aivan terve." Hän oikaisi peitteen, jonka
vanhus oli sotkenut. "Hyvää yötä, isä Reindorfer!"

Vanhus oli nyt yksin. Hän kuuli hiivittävän varpailla ovensa takana, ja
hän erotti tutun, rakkaan syvän äänen joka sanoi: "Eihän hänellä liene
mitään vaaraa?"

"Häpeäpilkku", mutisi vanhus, "häpeäpilkku? Onko hän se? Enkö juuri
häneltä saa parhaimman kunnian? -- Ei, ei, sinä olet nuori, kukoistava
kunniapalkintoni! Kun ajattelen, ettei sinua olisi ollut olemassa ...
se tuntuu työläältä ... erittäinkin nyt ... en tiedä kumpaako
toivoisin. Jos häntä ei olisi olemassa, ken minua nyt kurjuudessani
auttaisi, kenties viimeisellä hetkelläni? Yksikään sydän ei minua
säälisi!... Sitä en voinut ajatella, kun tuo pieni olento ensi kerran
käsivarsilleni laskettiin; enkä silloin, kun häntä pienenä tyttönä
ankarasti kohtelin, voinut uskoa, että hän eräänä päivänä näin maksaa
minulle. Nyt se päivä on tullut. Mutta se on varma, ettei mitään
tapahdu tarkotuksetta."

Vähitellen hän vaipui rauhattomaan horros-uneen, jota kesti koko yön.
Hänestä tuntui kuin joku olisi avannut ovea useamman kerran ja hiipivin
askelin saapunut huoneeseen ja kumartanut hänen vuoteensa yli. Niin oli
tapahtunutkin; toinen toisensa jälkeen talon asukkaat kävivät häntä
katsomassa. Sen olennon jonka hän vihdoin aamuhämärässä selvästi erotti
hän näki nytkin luonansa istuvan, kääntäessään kasvonsa ikkunaan päin.
Se oli Burgerl.

Nuori isäntä tuli nuoren emäntänsä kanssa häntä katsomaan, ennen
vainiolle lähtöänsä. Oli kiire aika; pelloilla, niityillä ja
puutarhassa korjattiin vuoden viimeistä satoa. Aviopuolisot lausuivat
aamutervehdyksen. Heidän kysymykseensä, kuinka isä voi, vastasi vanhus:
"väsynyt, väsynyt". He käskivät Burgerlin vartioida häntä tarkasti ja
menivät. Kaspar päätti, vaikka työväestä olikin puute, lähettää
Heinerin noutamaan lääkäriä piirikaupungista. Tämä auttaisi isä
Reindorferin pikemmin voimiinsa kuin hän itsestään voisi päästä; sillä
olihan vanhus vain kovin väsynyt, -- kovin väsynyt.

Harmaita pilviä ajelehti taivaalla ja niiden välistä pilkisti aurinko
tuon tuostakin hetkiseksi näkyviin. Sairas makasi hiljaa ja äänetönnä.
Tyttö ompeli ahkerasti ikkunan luona. Hetki vierähti hetken jälkeen.

Päivällisen aikaan oli taas talossa vilkasta elämää. Kaspar ja Leena
saapuivat. Vanhus ei huolinut ravinnosta, ja he poistuivat huolissaan.
Mutta jo ensi yönä, viimeistään aamulla varhain, saapuisi lääkäri.

Talo oli jälleen pian autiona. Kotona ei ollut ketään muita kuin vanha
Seferl, joka torkkui keittiön jakkaralla. Iltaan saakka Burgerl oli
sairaan luona kamarissa. Silloin tällöin kuului lasten kirkunaa
kylätieltä. Tuuli ajeli edelleenkin raskaita pilviä ja puskui tavan
takaa ikkunaa vastaan, pidättäen sitten taas henkeään. Pieni tyttö teki
samoin, ja silloin oli pelottavan hiljaista; pieni huone tuntui koko
mailman hylkäämältä.

Äkkiä sairas yritti nousta kyynärpäilleen. "Lapsi", pyysi hän
vaikeasti, "mene pois täältä. Lähetä joku toinen, en tiedä, mitä
minulle tapahtuu. Ajatukseni sekaantuvat, kummallisia kuvia syntyy
aivoihini. Mene ... mitä nyt kenties ... tapahtuu, ei sinun ...
sovi ... nähdä..."

Burgerl oli kohonnut kiireesti tuoliltaan ja katsoa tuijotti
sairaaseen. Ainoastaan se nimetön kauhu, joka valtasi hänet ja sai
hänen sydämensä rajummin sykkimään, saattoi pidättää hurjan kirkaisun,
joka pyrki hänen rinnastaan.

Vanhan miehen kasvoissa näkyi ilme, jonka hän hyvin tunsi -- viimeinen.

Hän aikoi juosta pois, minkä jalat saattoivat kantaa, mutta ne
kielsivät palveluksensa. Hän seisoi siinä kuin permantoon kiinni
kasvaneena, painaen käsin silmiään päästäkseen näkemästä
kauhistuttavaa.

"Sinä et voi jäädä tänne!" huusi kauhun ääni hänen povessaan. "Täytyy!"
vastasi hän ahdistuksessa; "olisi synti jättää hänet nyt yksin!" Hän
muisti, että vanhus nyt viimeisellä hetkellään -- hän tiesi sen aivan
hyvin viimeiseksi -- oli huolehtinut hänen tähtensä. "Jumala auttakoon
ettei kouristus minua tapaisi, minä tahdon jäädä!"

Hän seisoi vielä hetkisen. Sydämen kiivas sykintä ja valtimon ankara
lyönti oli äkkiä asettunut. Hän puri hampaitaan yhteen ja piti
päättävästi käsivartensa sivulle vaipuneena.

Siinä kuoleva lepäsi. Hänen kasvonpiirteensä eivät olleet vääntyneet,
otsalla oli suuria hikipisaroita, ja hän hengitti raskaasti.

Kalpeana, mutta silmäluomiaan väräyttämättä Burgerl astui kuolinvuoteen
luo.

"Tahdotko jotakin, isoisä?"

Ei mitään vastausta.

Burgerl kuivasi esiliinallaan kuolevan otsaa. "Mitä voin tehdä sinulle,
iso-isä?"

Turhaan kysytty, kuoleva ei varmaankaan kuullut. Mutta hänen kasvonsa
ilmaisivat rauhattomuutta ja siinä tavassa, jolla hän ikäänkuin etsien
käänteli päätään, oli avutonta kärsimättömyyttä; oli kuin hän olisi
kaikesta muusta välittämättä kuunnellut jotakin. Burgerl oli kerran
nähnyt samanlaisen ilmeen erään sokean kerjäläisvaimon kasvoissa, kun
tämä katuhälinässä kuunteli lastaan ja hapuili hänen luokseen.

Burgerl kumartui päättävästi ja sanoi kovasti vanhuksen korvaan: "Minä
menen hakemaan äitiä, Leenaa!"

Silloin rauhattomuus hävisi kuolevan kasvoilta.

Burgerl kiirehti ulos. Hän jätti oven auki jälkeensä ja eteiseen
saavuttuaan hän huusi keittiöön: "Riennä kamariin, Seferl. Iso-isä on
kuolemaisillaan; mutta hän ei voi kuolla, hän odottaa äitiä!"

Sitten hän juoksi yli pihamaan laajoille vainioille. Hänen ei tarvinnut
kauan huutaa, eikä hänen tarvinnut antaa selityksiä, hänen äänensä oli
niin hätäinen ja hänen kasvonsa olivat niin kauhistuneen näköiset, että
Kaspar ja Leena samosivat hänen luokseen ja ymmärsivät kysymättä
kaikki.

Burgerl riensi heidän jäljestään, mutta ennen portaille kiirehtimistään
hän pistäytyi keittiöön noutamaan etikkapulloa. "Äiti voi tarvita
tätä."

Ylhäällä kamarissa Leena oli vaipunut vuoteen ääreen ja tarttunut
kuolevan käteen, joka liikkui rauhattomana, kunnes itkevä nuorikko oli
pannut sen omalle päälaelleen, jolloin se näytti löytäneen haettavansa.

Äkkiä kuoleva sanoi lapsellisen kirkkaalla äänellä: "Kääntäkää minut
seinään päin!"

Leena nousi, painoi suudelman hänen otsalleen, tarttui sitten molemmin
käsin varovasti häneen ja täytti hänen pyyntönsä.

Burgerl, joka seisoi sängyn jalkapuolessa, katsahti merkitsevästi
isäänsä. Tämä riensi silloin ja otti hervonneen puolisonsa
käsivarsilleen.

Hän laski hänet tiedotonna tuolille. Burgerl tunkeutui siihen ja sanoi:
"Päästä minut, isä!" Hän voiteli etikalla Leenan päälakea ja ohimoita.
"Äiti olisi lähin sulkemaan kuolevan silmät", puheli Burgerl samalla,
"mutta kun sitä ei saa viivyttää, teen minä sen hänen puolestaan.
Tahdotko, isä, olla hyvä ja kääntää iso-isä paran jälleen kohdalleen."

Kaspar asetti kuolleen suoraksi. "Hänen silmänsä ovat jo kiinni.
Näyttää aivan kuin hän nukkuisi."

Kun Kaspar astui pois vuoteen luota, liitti Seferl kuolleen kylmät
kädet yhteen. Leena virkosi jälleen. Burgerl kääri kyyneleisin silmin
kätensä hänen kaulaansa ja Leena otti tytön polvilleen. He istuivat
hyvin lähellä toisiansa ja nyyhkyttivät. Kaspar tuli huolissaan heidän
luokseen ja hänen puolisonsa ojensi hänelle vapisevan kätensä tyttären
pään yli. Burgerl huokui esi-liinaansa ja kuivasi sillä äitipuolen
silmät; sitten hän viittasi sänkyyn: "Iso-isä nukkuu, katso, hän nukkuu
hyvin!"

Hän vei Leenan, jota saattoi johtaa kuin lasta, muutamia askeleita
lähemmäksi kuolinvuodetta. Siinä he molemmat polvistuivat ja lukivat
rukouksen puoliääneen, ja kun aamen oli kajahtanut, sanoi Burgerl:
"Isä, vie nyt äiti täältä!"

"En voi jättää häntä", muistutti Leena.

"Saat nähdä hänet myöhemmin", lohdutteli Burgerl ja auttoi häntä
nousemaan.

Leena nousi epäröiden. "Kuka valvoo hänen luinaan?" hän kysyi hiljaa.

"Minä ja Seferl", vastasi Burgerl päättävästi.

"Tule, puoliso raukkani", pyysi Kaspar, "menkäämme jo täältä." Ja he
läksivät yhdessä. Kynnykseltä Leena katsoi taakseen kyyneleet silmissä,
ja kun Burgerl oli sulkenut oven heidän jälkeensä, hän vaipui
puolisonsa rintaa vastaan ja huokasi: "Ah, Kaspar, kuinka se tuntuukaan
raskaalta! Jospa olisin saanut pitää häntä edes muutaman päivän! --
Mutta juuri nyt, jolloin hänellä olisi ollut hyvä kohtelu!"

Mutta Kaspar löysi ne parantavat sanat, jotka viihdyttivät hänen
kouristuksentapaisen tuskansa ja pyhittivät hänen surunsa. Hän otti ne
omasta sydämestään. "Katso, Leena", hän lausui hellästi, "paljoa
raskaampaa olisi ollut, jos vanhus ei olisi tietänyt, kuinka hyvät
aikeet meillä oli häneen nähden. Hän sai sen Jumalan sallimasta nähdä
oikeaan aikaan, se oli hänen viimeinen kokemuksensa elämästä, viimeinen
ilonsa, sitä tuntien hän erosi..."

Kun Burgerl oli sulkenut kuolinhuoneen oven, otti hän kaapista
rukouskirjan ja etsi siitä rukouksia kuolleille.

"Mutta, Burgerl, aijotko todellakin jäädä tänne kuolleen luokse?" kysyi
vanha Seferl ihmeissään.

"Kyllä minä jään."

Burgerl asettui kuolinvuoteen pääpuolelle ja vanha Seferl
jalkapuolelle, ja he alkoivat yhdessä rukoilla. Tyttö luki rukoukset
puoliääneen, ja vanha palvelija mutisi sana sanalta jäljestä muistin
mukaan. Heidän äänensä, toinen kirkas ja hillitty, toinen syvä ja
soinnuton, täytti pienen huoneen hyrinällä ja porinalla, joka
voimakkaissa ja innokkaissa rukouksen paikoissa kohousi kuuluvammaksi,
mutta muuten säilytti yksitoikkoisen nukuttavan tasaisuutensa.

Burgerl väsyi ensin ja antoi rukouskirjaa pitävän käden vaipua
polvelle. Mutta hän virkistyi täydellisesti hiljaisuudesta ja katsahti
ylös. Vanha Seferl, joka oli hetkisen yksin innokkaasti rukoillut,
nukkui istuallaan. Burgerl ei häntä havauttanut.

Hän valvoi yksin kuolleen luona.

Kuollut makasi kuin syvässä unessa.

Burgerl koetti sormellaan hänen käsiään ... ne olivat kylmät ja jäykät.

Eilen vielä ilo ja suru vaikuttivat häneen, hän oli väsynyt
ponnistuksista ja murheesta, rakkaus ilahdutti häntä kuin loistava
joulukuusi lasta. Nyt hän ei tiedä maan murheista eikä riemuista!
Maailman pahuus saisi turhaan tärisyttää sitä vuodetta, jolla hän lepää
kädet ristissä vaipuneena rinnan päälle. Häntä se ei häiritsisi!

Burgerl sai luottamusta tähän hiljaiseen rauhan mieheen. Jos hän voisi
lapselle puhua, hän ei sanoisi mitään pelottavaa, olivathan hänen
kalpeat kasvonsa niin tyynet ja rauhalliset.

Pää nojautuneena tuolin selkänojalle ristiin laskettuihin käsivarsiin
nuori tyttö katseli kauan vainajaa.

Hän kääntyi vasta kuullessaan askeleita portailta, jolloin Seferl
säikähtäen heräsi unestaan. Sieltä saapui muutamia työmailta palanneita
palvelijoita, jotka tahtoivat myöskin valvoa kuolleen luona. Useimmissa
lauluissa oli harras uskonnollinen sävy, mutta oli sellaisiakin, joissa
oli hyljätty Jumalan armopäätöksiin ja isäisiin lupauksiin
turvautuminen ja sen sijaan järkyttävästi valitettiin ihmisen
viheliäisyyttä ja kaiken maallisen elämän katoavaisuutta. Tavallaan on
näissäkin lauluissa lohdutusta, sillä ajatellessamme kaiken
välttämätöntä katoamista lientyvät yksityisen kuoleman herättämät
tuskat. Nämä synkkämieliset laulut kaikuivat vaihdellen hiljaisessa
yössä.

Aamunkoitteessa tulla rytisivät rattaat pihamaahan. Heiner saapui
lääkärin kanssa. Kun tämä vakavan isännän ja itkevän emännän seurassa
astui kuolinhuoneeseen, hiipi Burgerl ulos.

Hän halusi raitista ilmaa.

Portaita alas mennessään hän polki voimakkaasti jaloillaan ja väänsi
käsivarsiaan. Edellisenä päivänä, jolloin ensimäinen peljästys oli
viedä häneltä järjen, hän ei voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa. Nyt
hän luuli päässeensä vapaaksi sairaudestaan ja hänellä oli hurskas
usko, että hän sai tämän palkinnon uskollisesta valvomisestaan kuolleen
luona.

Hiljaa väristen kylmässä tuulessa, joka liekutteli kellastuneita
lehtiä, hän astui syksyisen aamun raittiiseen ilmaan terveytensä
saavuttaneena ja varsinaisen lapsuutensa menettäneenä!




XXIV.


Täyttä vuotta ei ollut kulunut, kun eräänä aamuna nousevan päivän
säteet, jotka leikkivät Grasbodenin emännän huoneen akkunaruuduilla,
muodostivat niille jyrkkäreunaisen auringon kuvan, sillä akkuna oli
sisältä peitetty tiheällä verholla.

Koko talossa vallitsi tyyni hiljaisuus. Mutta kaksi rattaiden eteen
valjastettua hevosta, joita kuskilaudalla istuva Heiner viihdytteli,
pärskyi, hirnahteli, polki ja kuopi maata alinomaa. Renki muistutti
monenlaisilla huudahduksilla hevosia kärsimättömyydestä, mutta kumartui
itsekin kohtuuttoman usein voidakseen puiden runkojen ja oksien välistä
nähdä asuinrakennukseen. Eteisessä palvelusväki juoksi edestakaisin
kuin muurahaisparvi pesässä. Usein hairahtui joku pois joukosta ja
kulki kiireesti puutarhan kautta pihamaalle, jolloin hän saattoi
kohdata toisen karjakartanosta kiirehtivän kumppanin. He pysähtyivät
silloin hetkiseksi ennenkuin jatkoivat matkaansa joko kääntyen äkkiä
ympäri tahi juosten toistensa sivu. Mutta milloin vain joku heistä
pysähtyi rattaiden luo jotakin sanoakseen, käänsi Heiner kasvonsa
toisaalle. Hänellä ei näyttänyt olevan halua kuunnella eikä puhua.

Rengit sanoivat naispalvelijoille monta pilasanaa ja nämä taas usein
hymyilivät keskenään. Mutta kaikki asettuivat taas pian juhlallisen
vakaviksi aivan niinkuin sopikin, kun emännän vaikeat hetket olivat
tulleet.

Nyt Heiner kurotti päätään, sillä hän näki isännän kiirehtivän
puutarhan läpi.

"Aja nyt, Heiner!" huusi tämä. "Vie terveiset Halden isännälle, että
kaikki on tapahtunut onnellisesti ja meillä on nyt poika! Hän on niin
vahva kuin karhu, sanon sinulle, paraikaa häntä kylvetetään ensimäistä
kertaa, ja hän kirkuu vimmatusti." Hän löi toista hevosta selkään.
"Riennä, rusko virkku!"

Se oli erään laulun alku, jota lauletaan polvella ratsastavalle
lapselle.

Heiner istui siinä ohjakset höllällä, ja näytti siltä kuin hän olisi
isännältään kuullut vierasta kieltä. Mutta puutarhan läpi juoksi tyttö,
jota täytyi katsoa. Hänen mustat kutrinsa valuivat luonnollisina
kiharoina niskaan, hänen valkoisista kasvoistaan helotti kaksi
purppuran punaista poskipäätä ja hänen pyöreät käsivartensa ja sirot
jalkansa liikkuivat vilkkaasti ja ketterästi. Sivumennen hän heitti
ystävällisen silmäyksen Heineriin, mutta kääntyi sitten heti hänestä
ylpeällä, pilkallisella tavalla, joka osotti että rattailla istuja on
hänelle vieras ja sellaisena pysyy. Se oli Burgerl, joka oli viime
näkemästä tullut melkein päätään pitemmäksi ja erittäin kauniiksi.

Grasbodenin isännän ajatukset olivat tietysti toisaalla eikä hän siis
huomannut, mihin toinen oli kiintynyt. Hän löi leikillisesti
isäntärenkiä reiteen.

Heiner kirkaisi ja nauroi. "Mitä odotat? Aja!" sanoi isäntä.

Rattaat vierivät pois.

Kylän läpi ajaessaan Heiner kiirehti hevosia, mutta hiljaisella
metsätiellä ne saivat juosta hölkytellä verkkaan.

Kuinka kauniiksi Burgerl oli kehittynytkään! Lapsena hän piti
paljon Heineristä, koska Heiner oli taitava töissään eikä muutenkaan
älytön ... mutta nyt? Tyly hän ei juuri nytkään ollut. Ja nyt oli
talossa poika, joka kerran perii Grasbodenin; Burgerl ei siis enää
ollut upporikkaan suurtilallisen ainoa lapsi ja perijä; eikähän
Heinerkään ollut huonojen vanhempien lapsi, vaikkakin toinen poika.
Pienen maatilan hän helposti voisi hankkia itselleen, ja mikä siinä
olisi eläessä? Hänen veljensä ja natonsa viettivät sellaisella kaikkein
onnellisinta elämää! Ja odottaa hän kyllä voisi, vaikkapa seitsemän
pitkää vuotta, sillä onhan hän nuori. Vanhassa testamentissa puhutaan
sellaisesta odotuksesta ... tätä tyttöä hän odottaisi seitsemän kertaa
seitsemän...

Hän alkoi laskea, mutta loppusumma hämmästytti häntä hiukkasen; sillä
niin pitkää ikää ja sellaista patriarkaalista elämänvoimaa, joista
vanhassa testamentissa puhutaan, hän ei uskaltanut toivoa itselleen.

Burgerl oli juossut kirkkotarhaan. Hän aukaisi ristikkoportin ja juoksi
eräälle haudalle, jonka rautaristissä oli nimi "Joosef Reindorfer".
Kummulla kasvoi kukkia niin tiheässä, että tuskin pääsivät huojumaan
tuulessa.

Burgerl laskeutui polvilleen. "Kas siinä on sittenkin rikkaruohoja."
Niitä pois nyhtäessään ja karsiessaan kukkaisvarsista kuivia lehtiä hän
jutteli itsekseen:

"Tulin vain sanomaan sinulle, että meillä on nyt kotona pieni poika!
Kaunis poika, sanovat ihmiset; minä en ymmärrä sitä. Hänen pitää vähän
kasvaa, ennenkuin minä voin rakastaa häntä; mutta rakastanhan minä jo
nytkin, sillä hän näyttää niin miettivältä kuin hän rukoilisi. No,
hänhän ei itse vielä kykene mihinkään. Hänen pitää saada nimekseen
Joosef, niinkuin sinäkin sait, ja hänestä pitää tulla hyvä mies.
Leena-äiti on hiukan heikko, mutta älä ole huolissasi, kyllä hän
vahvistuu. Tämän tahdoin sinulle kertoa, muuta uutta en tiedä." Hän
painoi molemmat kämmenensä hajasormin maata kohden. "Tiedäthän jo, että
minä olen nyt aivan terve? Jumala olkoon kanssasi, iso-isä!"

Hän nousi. Erään haudan luona lähellä hautausmaan porttia hän pysähtyi
ja luki siinä Isä-meidän. Sitten hän riensi kotiin.

Kun hän tuli perhehuoneeseen, sanoi Kaspar: "Missä olet ollut? Ei nyt
saa juoksennella loitolla, pitää olla tarvittaessa käsillä."

"Pistäysin vain hautausmaalla iso-isälle kertomassa."

Magdaleena hymyili alakuloisesti.

"Vai niin." Grasbodenin isäntä nyökkäsi hyväksyvästi, mutta sitten hän
puistalti arvellen päätään: "Ihmeellistä, mutta minusta ei tunnu
ollenkaan mahdottomalle kertoa hänelle asioitamme, vaikka hän onkin
poissa; on kuin hän ei olisi elänyt eikä kuollut."

Epäselvästi, mutta sitä mahtavammin, -- niinkuin aina sellaiset asiat,
joita ei voida selittää, vaikuttavat kansan mieheen -- järkytti hänen
olentoaan ajatus eläväin ja kuolleiden yhteenkuuluvaisuudesta.

Hän seisoi niin korkearyhtisenä, että pienikasvuisen kätilön, joka oli
sillävälin kapaloinut lapsen, täytyi kurkottamalla tarjota pikku
olentoa isän käsivarsille.

Isä kantoi lapsen vuoteelle.

"Tässä hän on, pienokaisemme. Nyt on maailmassa yksi ihminen lisää."

"Ja hän on tullut kunniallista tietä", hymyili Leena. "Kaikille iloksi
eikä kellekään suruksi."

Nuori äiti toivoi kaikesta sydämestään, että pojan elämäkin niin
kuluisi. Mutta silloin hänen pitäisi olla melkein pyhimys, eikä äiti
uskonut voivansa kasvattaa häntä siksi. Mutta jos hän kasvattaa pienen
Joosefinsa, jota hän nyt ensi kerran piti sylissään, hyväksi ihmiseksi,
kenties niin hyväksi kuin se Joosef, joka viimeisellä hetkellään oli
hänen käsivarsillaan, silloin hän on suorittanut velkansa maailmalle,
äitinä sovittanut oman äitinsä hairahduksen ja -- sen myöntänette --
pessyt pois vanhan häpeäpilkun!?










*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄPEÄPILKKU ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.