The Project Gutenberg EBook of Koston henki, by August Blanche This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Koston henki Romaani Author: August Blanche Translator: Eero Alpi Release Date: June 28, 2008 [EBook #25924] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOSTON HENKI *** Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe. KOSTON HENKI ROMAANI August Blanche Suomentanut Eero Alpi Ensimmäisen kerran julkaissut Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1916. Digitalisoitu vuoden 1922 toisesta painoksesta. I VENE Myöhään eräänä iltana marraskuussa v. 1816 muuan keski-ikäinen mies enemmän hiipi kuin asteli Nybron satamalaiturilla Tukholmassa, taluttaen kädestä pientä poikaa, joka näytti noin kahdeksan vuotiaalta. Hiipivällä miehellä oli yllään karvanuttu ja päässä verasta tehty lakki sekä toisessa kädessään ryhmysauva, ja hän oli voimakkaan ja käskevän näköinen. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan vieras sattumalta vastaantuleville jaalojen miehille, sillä he nostivat hänelle lakkiaan, vaikkakin hän jotensakin kylmästi vastasi kohteliaisuudenosoituksiin, ja tunnustettava on, että nämä näkyivätkin pikemmin johtuvan pelosta kuin mistään leppeämmästä tai hyväntahtoisemmasta tunteesta. -- Isä kulta, saanko hiukan juosta itsekseni? -- pyysi poikanen, koettaen irroittautua taluttavasta kädestä. -- Juoksehan nyt, mutta varo putoamasta mereen, -- vastasi mies, hellittäen pojan kädestä; -- niin, älä astu harhaan, rasavilli! Mies pysytteli kuitenkin pojan rinnalla, kunnes hän äkkiä seisahtui huomatessaan pienen veneen, joka juuri laski hieman ulohtaalle ankkuroineen jaalan viereen, muutaman sylen päässä laiturista. Veneessä näkyi naishenkilö, jolla oli liina päässä, ja muustakin puvustaan päättäen hän näytti kuuluvan työläisluokkaan. -- Soutakaa vene tänne, matami tai neiti tai mikä lienettekin, -- huusi satamasillalla seisova mies, äänessään jälleen tuima sävy. Joko nainen ei tätä käskyä kuullut tai siitä välittänyt, ainakaan hän ei vastannut mitään. -- Oletteko te kuuro vai onko lempo tukkinut suunne? -- ärjäisi mies kahta kovemmin, läheten aivan sillan laitaan. -- Kuka huutaa? -- kuului viimein kaunissointuinen naisääni kysyvän veneestä; -- kellä on minulle asiaa tähän aikaan illasta? -- Sen saatte tietää, kun soudatte tänne, -- vastasi mies; -- mutta miksi ette tottele heti?... Ettekö kuule, mitä minä sanon? -- Totteleko? -- toisti nainen; -- en tiedä olevani velvollinen tottelemaan. -- Ahaa! -- mutisi mies itsekseen; -- olisikohan se jälleen sama nainen... Hän koettaa muuttaa ääntään, mutta minua hän ei sillä petä... Tässä on tekeillä joku uusi kuje ... entäpä jos... -- Mitä tahdotte?... En tunne teitä, -- lausui jälleen naisääni, tällä kertaa kuitenkin hiukan alakuloisena ja vapisevana. -- Ettekö tunne minua?... Hitto, kun se kuulostaakin hienolta!... Kuinka kauan minun täytyy odottaa teitä, kaunokainen?... Tahdotteko ehkä, että minä työnnän, veneen vesille ja tulen teitä tervehtimään... Miksi pysyttelette siellä jaalan suojassa?... Aiotteko kehveltää saaristolaiselta muutamia kunnon kahvipuita? -- Minulla on rauhallisempi olo täällä aluksen vieressä, -- virkkoi nainen, nousten seisaalle veneessä ja katsoen satamaan päin, ikäänkuin hänkin olisi odottanut jotakuta. Se ei jäänyt mieheltä huomaamatta, ja hän mietti hetkisen. -- Odotatteko jotain? -- kysyi hän vihdoin. -- Odotan. -- Ketä tai mitä, jos saan olla nenäkäs kysymään? Hä?... -- Odotan tavaroita, jotka minun on soudettava kaupunkiin. -- Mitä tavaroita? -- Muuatta arkkua... Mutta tuohan on merkillistä uteliaisuutta, ja minä en käsitä... -- Kenen arkkua? -- Erään tytön, joka on asunut Ladugårdslandetissa, mutta eilen muutti kaupunkiin... En kuitenkaan ymmärrä, mitä herralla on sen asian kanssa tekemistä. -- Miksi hän ei itse tule hakemaan arkkuaan?... Hä? -- Minä odotan häntä parhaillaan tulevaksi. -- Entä miten se saadaan alas veneeseen? -- Arkun saavuttua minä tietysti soudan laiturin viereen. -- Miksette souda tänne ennemmin? -- Siksi että ... yksinäisen tytön on vaarallinen joutua tekemisiin rantajätkien kanssa tähän aikaan vuorokaudesta. -- Tyttö-parka!... Minä olen teidän turvananne... -- En ole mielelläni tekemisissä kenenkään kanssa... Kiitän kuitenkin hyvästä tahdostanne... Jos saan olla rauhassa, on kiitollisuuteni kaksinkertainen. -- Ei mitään kiittämistä... Luulin teitä varkaaksi, joka tahtoi anastaa jaalasta jotain... Hyvää yötä, pikku neito tai matami! -- Hyvää yötä! Mies poistui siltä paikalta, missä hän äsken oli seisonut, ja piiloutui lähimmän halkopinon taa. Hänellä ei näyttänyt olevan halua lähteä rannasta niinkään pikaa. -- Isä, isä! -- huusi Albert, joka oli jäänyt paikalleen; -- veneessä on myöskin pieni tyttö, melkein yhtä iso kuin minäkin... Isä rakas, katso, katso! -- Tule tänne, Albert! -- kutsui isä, joka nyt vasta huomasi kaivata poikaa ja astui muutaman askeleen rantaan päin. -- Hän makaa ja nukkuu isä, ja hänellä on päässään pieni keltainen hattu, -- jatkoi poika, kuulematta isän käskyä; -- minä näen hänet, vaikka hän makaakin veneen pohjalla. -- Tule tänne, Albert, etkö kuule! -- Heti, isä kiltti!... Voi, isä, auta, auta! -- Taivaan nimessä! Poika putosi mereen! -- huudahti isä, syöksyen laiturille. Miehen ja lapsen huutoihin vastattiin veneestä, joka heti läksi jaalan kupeelta ja muutamin reippain aironvedoin pääsi laiturin luo. Mies heittäytyi pitkäkseen laiturille ja kurkoitti kättänsä alas, mutta hän ei yltänyt veteen, vaan epätoivoisissa ponnistuksissaan repi sormensa verille lankkunauloihin. Mutta veneessäoleva nainen osasi käsiksi pojan pitkiin kiharoihin juuri kun tämä oli vaipua toisen kerran upoksiin, ja sai hänet täten vedetyksi veneeseen. -- Jumalan kiitos! Hän on pelastettu! -- huudahti nainen vilpittömän iloisesti. -- Antakaa hänet tänne, ojentakaa hänet minulle! Jumala siunatkoon teitä, hyvä nainen! -- huusi isä, ojentaen käsivartensa alas venettä kohti. Samassa lähestyi paikkaa varovaisesti ja varpaisillaan muuan merimiehen asuun puettu nuorehko mies, ikäänkuin peläten ilmituloa. Hänet nähdessään nainen hätkähti. -- Poika on kuollut! -- huudahti hän kovin levottomin katsein, jotka kuitenkin vähemmin kohdistuivat hänen pitelemäänsä hukkuneeseen lapseen kuin viimeksi saapuneeseen; tämäkin puolestaan ilmaisi suurta hätäännystä. -- Kuollut! Kuollut! -- kirkui isä, temmaisten lapsen syliinsä, ja sydäntäsärkevästi voivotellen hän lähti juoksemaan pientä puutaloa kohti, joka siihen aikaan oli sataman vieressä parmaajan asuntona. Merimies hyppäsi alas veneeseen, joka rajusta liikkeestä keikahti kaatumaisilleen. -- Jumala ja kaikki pyhät enkelit olkoot kiitetyt, sinä olet pelastettu, Carl... Pelastettu! Pelastettu! -- hoki nainen sekä suurimman tuskan että rajattomimman riemun vallassa. Vene työntyi rannasta ja lähti nopeaan kuin lintu liitämään yli hopeanhohtavien laineitten. II SOUTAJAT Merimiehen soutamana ja naisen ohjaamana liukui vene ylös lahtea, poikkesi oikealle ohi Blasieholmenin ja Skeppsholmenin sekä käänsi sitten kokkansa eteläisiä vuoria kohti. Oli jo kulunut runsas neljännestunti siitä kun alus oli lähtenyt Nybron satamasta, mutta veneessäolijat eivät vielä olleet vaihtaneet keskenään sanaakaan. Heidän yhteisenä ajatuksenansa, joka ei ehtinyt antaa tilaa millekään muulle, näytti olevan vain pyrkiä pienellä aluksellaan etenemään niin nopeasti kuin mahdollista. Nainen katsahti usein taakseen tuskaisin silmäyksin mitatakseen pitenevää välimatkaa, ja soutava mies jokaisella vedolla puoleksi nousi istuimeltaan, saadakseen soudulle suurempaa voimaa. -- Näkyykö ketään? -- kysyi viimein soutaja läähättäen. -- Ei, ei, ei! -- vastasi nainen, kohottaen tavattoman kirkkaan katseensa taivasta kohti; -- souda, ole huoletta!... Ketään ei näy ... ei ketään. -- Lapsi-parka! -- huudahti soutaja leväten hetkisen airoillaan ja nojautuen veneen pohjalla lepäävän tytön puoleen; -- pikku Julia-raukkani! Nainenkin kumartui katsomaan pientä olentoa. Soutajan ja peränpitäjän kasvot osuivat silloin yhteen ja kummankin käsivarret kuroittausivat toisen kaulaan. Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka jälkeen vene taas lähti kiitämään eteenpäin entistä nopeammallakin vauhdilla, jos mahdollista. -- Kenen poika satamassa putosi mereen? -- kysyi soutaja, pyyhkäistessään tovin kuluttua hikeä otsaltaan. -- Hän oli ... mutta etkö tuntenut miestä, joka otti pojan vastaan? -- En. -- Se oli kivalteri Kron. -- Hänkö?... Mitä hän tahtoi?... Saattoiko hän ehkä epäillä...? -- Tuskin... Hänen poikansa se oli... Onneksi olin minä niin lähellä veneineni, että ennätin tarttua lapsiparkaan, joka muutoin olisi varmasti hukkunut. -- Hän ei siis ollutkaan hengetön? -- Ei, toivoakseni. -- Mutta minä luulin kuulleeni... -- Niin, minä huusin, että hän oli kuollut, kääntääkseni isän huomion sinusta, kun tulit samassa... Onnellinen päähänpisto! -- Parasta olisi ollut jättää poika oloilleen. -- Mitä sanotkaan?... Sinä, joka aina olet ollut niin hyvä ja leppeä kaikille! -- Jos poika olisi jäänyt mereen, hommailisi isä nyt parhaillaan naaraamisessa, sen sijaan, että hän nyt ehkä... Miksi et pysynyt erossa? -- Minulla ei ollut sydäntä antaa lapsi-poloisen hukkua, -- väitti Anna; -- sekin oli tulos sinun opetuksistasi. Ethän nyt puhunekaan sydämestä? -- Anna, kun sydän on kurkussa, ei se tunne eroa hyvän ja pahan välillä... Minä tunnen vanhastaan Kronin... Kenet hän kerran on saanut näkyviinsä, sitä hän ei hevillä hellitä kynsistään. -- Mutta kun on oma lapsi herätettävänä henkiin, unohtuu kaikki muu mielestä... Tapaus oli ihan ihmeellinen onnen sattuma, sillä muutoin en olisi uskaltanut tulla laiturin viereen, ja Herra tietää, miten olisinkaan saanut sinut veneeseen... -- Tultuaan vakuutetuksi siitä, että lapsi elää ja ettei mikään vaara häntä uhkaa, alkaa hän ajaa meitä takaa... Niin, niin, sen hän tekee, sanoi mies, katsellen levottomana ympärilleen. -- Ei, ei hän lähde peräämme, -- lohdutti Anna; -- eihän hän voi toimittaa perikatoon sitä, joka on pelastanut hänen lapsensa... Voi! Se ihminen, joka olisi pelastanut minun lapseni, saisi sytyttää tuleen maan ja taivaan, minun ottamattani askeltakaan sen estämiseksi! Vene, joka taas liukui eteenpäin yhtämittaisen nopealla vauhdilla, oli jo ehtinyt niin kauas, että soutajalla oli Djurgårdslandet vasemmalla ja Etelä-vuoret oikealla puolellaan. Kello saattoi olla yhdeksän vaiheilla illalla, ja jota enemmän yö läheni, sitä purevammaksi kävi pohjatuuli. Soutajalla kuten peränpitäjälläkin kiersi veri kuumana ruumiin ja sielun ponnistuksista, joten he eivät välittäneet korvissaan vinkuvasta jäätävästä viimasta; mutta vene ei kuitenkaan näyttänyt enää etenevän yhtä kevyesti kuin tähän saakka, vaikka soutajan käsivarret eivät vielä olleet menettäneet mitään voimastaan ja joustavuudestaan. Veden pinnalle tuntui nimittäin muodostuvan ohut jäähile, ja joskaan se ei vielä suuresti haitannut aironvetoja, se kuitenkin jossain määrin vähensi soutajan ponnistusten tuloksia. Mutta mitä kauemmas he pääsivät kaupungista ja virtapaikoista, sitä vahvemmaksi jääpeite muodostui; ritisten yhä itsepäisemmin kokan ja airojen sitä särkiessä. Tämän esteen huomattuaan valtasi kummankin veneessäolijan tuska ja levottomuus. He katsahtivat toisiinsa pelästyneinä. -- Sanoinhan, että lempo on vanha kelmi! -- huudahti soutaja; -- hän asettaa minut nyt iljanteelle liukumaan ja toimittaa sitten ilmaan killumaan... Itse luontokin on liittoutunut meitä vastaan. Soutaja nosti aironsa ja kätki lannistuneena kasvot käsiinsä. -- Carl, -- virkkoi nainen teeskennellen levollisuutta, -- hoida sinä vain yhtä airoa ... minä soudan toisella ... ponnistakaamme vielä puolen tuntia ... sitten olemme turvassa... Jos vaivumme epätoivoon, olemme hukassa! -- Niin, niin!... Hukassa, hukassa! -- Ainoastaan pelkurille käy hullusti! -- huudahti nainen päättävän rohkeasti, mikä ratkaisun hetkenä yleensä on ominaista hänen sukupuolelleen. -- Herää, Julia, katsomaan, minkälainen raukka isäsi on! Tyttö aukaisi silmänsä ja katseli unenhuumauksessa vuoroin toista, vuoroin toista. -- Anna, etkö näe, että meri jäätyy? -- valitti mies. -- Niin, meri ... vaan ei toivo, -- vastasi nainen. -- Minä tahdon soutaa, minä tahdon auttaa isää soutamisessa, -- sanoi lapsi reippaasti. -- Oikein, Julia! -- riemuitsi äiti! -- kolmenkymmenenkuuden vanhan pitäisi toki hävetä kuusivuotiaan edessä; mutta, -- lisäsi hän tavattoman pehmeällä äänellä, -- etkö huomaa, rakkaani, että me, kun ankarasti ponnistelemme, pääsemme saarelle ennenkuin jää ehtii muodostua niin kovaksi, ettei sitä enää voi särkeä airoilla, joten sen, joka meitä ajaisikin takaa, on mahdoton saavuttaa meitä, sillä jää vahvenee vahvenemistaan... Älä siis syytä luontoa!... Päinvastoin on sinun sitä kiittäminen, sillä juuri se tässä vain asettaa voittamattoman esteen meidän ja takaa-ajajamme välille. -- Olet oikeassa, Anna! -- sanoi mies rauhoittuneena ja reipastuneena. -- Annahan vain minulle toinen airo... Kas, minä istun tähän, -- sanoi nainen, jättäen perätuhdon ja istuutuen miestä vastapäätä. Hän tarttui pehmeillä, valkoisilla käsillään airoon ja alkoi soutaa sellaisella hellittämättömällä voimalla, jota olisi kadehtinut kuka Munkbron tai ranta-aittain merikarhu tahansa. -- Äiti, minä pidän perää! -- huudahti pikku tyttö riemuiten ja tarttui hennoilla käsillään peräsimeen; -- kuinka hauskaa on ohjata! -- Kiltisti tehty, reipas tyttöseni! -- kiitteli äiti; -- kun sinä ohjaat, pikku enkeli, suuntailee taivaskin varmasti meille parhaiten. III HÄSTHOLMEN Blockhusin nientä eli Meritullia vastapäätä ja lähempänä eteläistä maata on saari, jota sanotaan Hästholmeniksi ja joka kesäisin sekä varsinkin niihin aikoihin oli Saltsjön huvipurjehtijain mielipaikka, koska siellä paitsi suuria koivuja ja haapoja oli myöskin hyvä ravintola somine tarjoilijattarineen, keilaratoineen ja muine etuineen. Tälle saarelle laski kello yhdentoista aikaan yöllä edellämainittu vene väkineen. Noustuaan maalle vaipuivat mies ja nainen polvilleen, ehkä yhtä paljon väsymyksestä kuin kiitollisuudesta sallimusta kohtaan, joka oli antanut heidän voittaa monet vastukset merellä. Julia noudatti vanhempainsa esimerkkiä ja risti hänkin pienet kätösensä. Ensimmäisenä nousi mies. Mutta kun nainen aikoi nousta, kaatuikin hän pitkälleen kylmälle maalle. -- Anna! Rakkaani! -- huudahti mies, tarttuen häneen ja nostaen hänet ylös. -- Carl! -- kuiskasi nainen, katsoen pitkään auttajaansa. Kuuvalossa näki viimemainittu, että naisen suusta tiukkui verta, jota levisi hänen huulilleen. -- Hyvä Jumala! -- huudahti mies, -- miten on laitasi Anna, Anna? -- Ei mitään ... ei mitään, ystäväni... Mutta minä olen väsynyt ... tavattoman väsynyt. -- Sinun suusi on veressä! -- Satuin vain puraisemaan huuleeni soutaessani... Ei se merkitse mitään. Hän hymyili. Ja hänen hymynsä loisti kuuta vasten kuin timantti jalokiviketjussa. Reipas pikku tyttö, joka pian oli jalkeilla, poimi rannalta ukonkiviä, joita hän heitteli pitkin jään pintaa. -- Nyt on kaikki taas kunnossa, hyvä Carl! -- sanoi Anna; -- noutakaamme nyt veneestä tavaramme ja lähtekäämme kalamajalle. He kiiruhtivat veneelle, ottaen sieltä suurehkon vaatemytyn, ja lähtivät sitten astumaan käsi kädessä rannasta, mutta eivät ravintolaan päin, vaan pitkin vesirajaa puiden välissä olevaa pientä mökkiä kohti, josta tuli yökulkijoille ystävällisesti vilkkuili. Iloisesti hypähdellen ja hauskasti huudahdellen seurasi heitä pieni Julia. Anna koputti majan ikkunaluukulle neljä kertaa. -- Kuka siellä? -- kuului sisältä vanhan eukon kimakka ääni. Anna toisti koputuksensa äskeistä kovemmin. -- Onko se neiti?... Taivainen isä! -- siunaili nyt sama ääni. Hetken kuluttua avautui majan ovi, ja puolipukeissa oleva eukko näyttäytyi eteisen kynnyksellä. -- Sehän on neiti itse, eikä hänen aaveensa! -- huudahti akka, lyöden kämmenensä yhteen. -- Hyvä isä ... ja vänrikkikin on mukana!... Neitihän osaa noitua!... Ja pikku Juliakin... Minä olen aivan hölmistynyt... Herra Jumala, vänrikkikin! -- Mutta tehän kokonaan unohdatte toivottaa meidät tervetulleiksi! -- huomautti Anna. -- Kuka olisi tervetullut, ellette te, hyvä herrasväki! -- huudahti eukko; -- mutta miten ihmeessä on herrasväki voinut päästä tänne?... Merihän on jo niin jäässä, että se melkein kannattaa ihmisen... Tavatonta, miten aikaisin talvi nyt tuleekin! Puhellessaan hän johti vieraansa sisään tupaan ja sytytti kynttilän pienessä kamarissa, joka oli sisustettu kuin tavallisen köyhän torpparin asumus. Matala ovi johti viereiseen pienempään kamariin tai paremmin sanoen komeroon. Tuvassa oli ränsistynyt sälesohva; tämän eteen siirrettiin nyt näöltään jotenkin samanlainen pöytä, jolle eukko levitti karkean, mutta puhtaan liinan. Sen päälle nostettiin mukana tuotu mytty, joka avattiin. Se sisälsi kaikenlaisia virvokkeita, tukon setelirahoja sekä kaksi taskupistoolia. Edellämainitut otti eukko huostaansa, asettaen ne pöydälle hyvään järjestykseen, yhteisessä sovussa käytettäväksi, kuten näytti. Mies taas siirsi pistoolit syrjään akkunalle. Sen jälkeen hän kosketti sormellaan setelipinkkaa ja katsoi kysyvästi Annaan. -- Tasan viisisataa riikintaalaria, -- kuiskasi viimemainittu hänelle; -- neljäsataa saa suomalainen siitä, että vie sinut meren yli, puolet astuessasi alukseen ja toiset puolet päästyäsi onnellisesti perille. Miehen sormi oli vielä setelien päällä, ikäänkuin hän ei olisi saanut tyydyttävää vastausta kysyvään katseeseensa. -- Olen myynyt koruni, -- jatkoi nainen; -- olinhan saanut ne sinulta onnen päivinä... Olisiko niitä voinut paremmin käyttää kuin juuri nyt, onnettomuuden kohdatessa? Kaikki, mikä oli minun, oli myöskin sinun. -- Mutta sinä ja Julia? -- virkkoi mies, katsoen lapseen, joka oli istahtanut oven viereen lattialle, leikkien emännän ainoan uskollisen palvelijan ja kumppanin, suuren vaaleanruskean kissan kanssa. -- Tietoisuus siitä, että sinä olet turvassa, antaa minulle rohkeutta ja vahvistaa voimiani, -- vastasi Anna, kiertäen käsivartensa vänrikin kaulan ympäri; -- minä ja kiltti Juliani kyllä tulemme toimeen, siitä älä ole ollenkaan huolissasi, ystäväni... Kun on kulunut vuosi tai kaksi, ja maailma on jo kokonaan unohtanut sinun olemassaolosi, ilmoitat sinä minulle jonakuna päivänä kirjeellä, missä olet... Silloin minä otan Julian mukaani ja tulen sinun luoksesi, vaikka sinä olisit toisella puolen maailmaa... Sitten me puhelemme menneisyydestä, emme synkistääksemme mieltämme surullisilla muistoilla, vaan ottaaksemme onnettomuutemme todistajaksi suurelle rakkaudellemme, sille katkeamattomalle siteelle, joka yhdistää meidän sielumme elämässä ja kuolemassa!... Niin, niin on tapahtuva. Muhoileva muori oli vihdoin saanut valmiiksi yksinkertaisen illallisen, ja hän kehoitti vieraita nauttimaan virkistystä. Mutta huolimatta ankarista ponnistuksista merellä oli heillä kuitenkin huono ruokahalu. Äkkiä hypähti vänrikki tuoliltaan ja alkoi pitkin askelin mitellä tuvan lattiaa, puristaen samalla käsiään yhteen. Annan levoton katse seurasi häntä. Viimein pysähtyi mies pöydän ääreen. -- Mutta, -- sanoi hän, -- jos meri nyt jäätymistään jäätyy, niin kuinka mikään laiva voi lähteä Tukholman satamasta?... Miten saattaa nyt päästä saariston läpi?... Kaikki jäätyy ... alukset jäävät talviteloille. -- Siitä ei ole pelkoa, herra vänrikki, -- vakuutti mummo; -- suomalaiset eivät jää tälle puolen talveksi, se on varma... Syysjää on tosin sitkeätä ja itsepintaista, mutta sitäkin sitkeämpi ja itsepintaisempi on suomalainen... Hän sahaa itselleen väylän Vaxholmaan, ja siitä sujuu matka itsellään... Menee vielä useita päiviä, ennenkuin Vaxholman tuolla puolen meri jäätyy... Sen asian minä tiedän hyvin. -- Stiina-muori on oikeassa, -- lausui Anna, -- ja se, mitä hän sanoo, kelpaa todella rauhoittamaan meitä. -- Eikö herrasväki halua nyt mennä levolle? -- keskeytti hänet Stiina-muori, avaten komeron oven. Kammiossa oli laitettu valmiiksi vuode, joka oli melkein yhtä leveä ja pitkä kuin koko huone, niin että ainoastaan pieni tuoli mahtui sinne lisää. Vänrikki laski pistoolit tälle sängyn vieressä olevalle tuolille, jonka jälkeen hän riisuutumatta heittäytyi vuoteeseen. Anna-neiti kantoi sisään pikku Julian ja asetti hänet makaamaan isän viereen, mutta itse hän istuutui tuolille, ottaen kumpaankin käteensä pistoolin, kaikesta päättäen aikoen valvoa vahtina. -- Etkö aio käydä levolle? -- kysyi mies, ojentaen kätensä jo nukahtaneen lapsen yli ja tarttuen Annan käteen. -- En, ystäväni... Nuku sinä vaan rauhassa ja näe kauniita unia!... Minä en tahdo enkä voikaan nukkua. -- Aiotko siis valvoa koko yön, oma, hyvä Anna-raukkani? -- Aion... Älä sure minun tähteni... Minä valvon niiden puolesta, jotka ovat minulle kaikkein kalleimmat maailmassa... Sinun ja lapsen... -- Sinä jalo, harvinainen nainen!... Voi minua!... Minä olen saattanut sinut turmioon. -- Et. Turmioon olen saattanut minä sinut. -- Anna! -- Minunhan tähteni sinä... -- Anna, sinä et saa puhua niin. -- Tyydyttääksesi minun hulluja pyyteitäni, oikkujani ja turhamaisuuttani, -- jatkoi Anna, -- antauduit sinä vaaralliselle uralle... Ainoastaan siitä sinua moitin ettet uskonut kaikkea minulle... Olisin tahtonut jakaa sinun kanssasi rikoksen ja kuoleman, niinkuin sitä ennen olin jakanut autuuden. He puhelivat keskenään hetken aikaa. Vähitellen keskustelu kuitenkin heikkeni, ja pian kuuli Anna nukkujan raskaan, tasaisen hengityksen. Ankara ponnistelu jäätä ja aaltoja vastaan oli suuresti rasittanut Annan voimia; mutta kauan hän jaksoi taistella unta vastaan. Viimein kuitenkin putosivat pistoolit hänen käsistään lattialle, ja hän nukahti, huolimatta siitä epämukavasta paikasta, jonka hän oli valinnut itselleen. Tuskin koskaan ovat vastahakoisemmat silmät menneet umpeen. Niin nukkuivat he nyt kaikki kolme. Mutta pohjatuuli, joka oli ollut heille seuralaisena merellä ja saattanut heitä aina tänne majaan saakka, se ei levännyt. Se rutisti mökin lahonneita puuseiniä, riipoi puiden paljaita oksia ja yltyi viimein täydeksi rajumyrskyksi. IV LUPAUS Oli sitten seuraava toukokuu. Mitä kirkkain aamuaurinko säteili mailla ja vesillä. Näytti siltä kuin Ruotsin kaunis pääkaupunki olisi kokonaan uinut kullassa ja tulessa. Lukematon joukko kaiken säätyisiä ja ikäisiä ihmisiä tunkeili Kuningattaren kadulla, liukuen etelään päin. Ja kaikkialla, missä tuo ihmisvirta vilisi, olivat avoimet ikkunat täynnä katsojia. Mistä tämä tällainen suurenmoinen kulkue? Saatteliko onnellinen kansa rakastamaansa ruhtinasta kuninkaan linnaan? Tai oliko joku sankari voittojensa jälkeen paluumatkalla pelastettuun kaupunkiin? Tämä olisi tosin ollutkin harvinaista, sillä eipä hyviä kuninkaita tai suuria sankareita ole milloinkaan kosolti ollut. Ei, kumpaakaan ei tämä juhliminen merkinnyt. Matkustiko sitten joku maailmankuulu taiteilija läpi kaupungin? Ei, Marie Taglioni, keijukainen, tanssi vielä silloin lapsenkengissä, ja Jenny Lind, satakieli, ei vielä edes hengittänyt. -- Menetkö perille saakka? -- kysyi muuan nuori virkamies vieressään astelevalta toveriltaan. -- Menen, en ole koskaan ennen nähnyt sellaista, -- vastasi puhuteltu. -- Tulee sääli Odeliusta. -- Tunnetko siis hänet? -- Tunnen, olin usein hänen seurassaan siihen aikaan, jolloin hän palveli eräässä rykmentissä Suomessa... Hän oli hyvin mielenkiintoinen henkilö. -- Samaa ovat sanoneet hänestä muutkin. -- Täysi arvonantoni laeille, mutta en minä kuitenkaan olisi ollut tyytymätön, jos hän olisi päässyt pakenemaan. -- Hän yritti karata kaksi eri kertaa. -- Niin teki. -- Mutta miten hän kummallakin kerralla pääsi vankilasta? -- Olet kai kuullut siitä mustasilmäisestä tytöstä, joka on ollut hänellä seuralaisena? -- Olen. Kukapa ei olisi kuullut puhuttavan Anna Bränneristä eli Polttopeilistä, joksi häntä sanotaan. -- Ensi kerralla hän hiipi vankilaan ja vaihtoi vaatteita Odeliuksen kanssa, toimittaen siten rakastetulleen tilaisuuden pakenemaan -- mutta parin päivän perästä nuuski Titz hänet käsiinsä ja sulki häkkiin jälleen. -- Entä toisella kerralla? -- Polttopeili pääsi palvelukseen vanginvartijan luo. -- No? -- Eräänä iltana piti tyttö varansa, kun vartija oli sammuttanut janoaan vähän liiemmälti, ja varasti häneltä avaimet. -- Miten sitten kävi? -- Vanki puki ylleen juopuneen vartijan vaatteet ja pakeni. -- Kuinka kävi vartijan palvelijattaren? -- Hän lähti myös samalla kertaa pois palveluspaikastaan, odottamatta päästökirjaa. -- Sitä ei sovi ihmetellä... Mutta miksi he eivät silläkään kertaa piiloutuneet paremmin?... Jäikö kekseliäisyys vankilaan? -- Kivalteri Kron, joka on Titzin taitava oppilas, sai heistä vihiä, sahasi itselleen väylän Hästholmeniin ja sieppasi rakastavaiset vuoteesta. -- Voi peijakkaan raukkoja!... Olipa sekin herääminen! -- Sitä voi todellakin sanoa putoamiseksi taivaasta suoraan hornan kattilaan. -- Oletko nähnyt ennen ketään hirtettävän? -- Näin Lundgrenin ... siitä on nyt kaksi vuotta ... mutta hän oli raaka roisto, vallan toista maata kuin Odelius. -- Mutta miten hitossa pisti hänen päähänsä ruveta valmistamaan rahoja? -- Miten yleensä noudatetaan tyhmiä mielijohteita?... Odelius raukka oli, niin pitkälle kuin minä muistan, alinomaisessa rahapulassa. -- Mutta hänhän oli lahjakas! -- Se on totta, veliseni!... Mutta lahjakkuudella ei tässä maassa täytetä lompakkoa, ja kun on vierellä Polttopeili kuluttamassa, niin... -- Hän näyttää verrattain rauhalliselta astellessaan tuolla pappien välissä. -- Mutta lieneeköhän Anna Bränner levollinen?... Jumala tietää, kummanko sijassa olisin mieluummin! -- Hän on siis todellisesti rakastanut Odeliusta? -- Hän oli tuolle miehelle niin uskollinen, että toinen sellaisessa tapauksessa olisi jo kadottanut järkensä. -- Kas pahusta! -- Olet kai kuullut puhuttavan kreivi Karl Gustaf Lejonborgista? -- Siitäkö skoonelaisesta kamariherrasta ja rikkaasta tilanomistajasta?... Kukapa ei olisi kuullut aikamme suurimmasta onnenonkijasta! -- Armollinen kreivi asetti koukkuja Anna Brännerin pyydystämiseksi ... hopeisia ja kultaisia koukkuja. -- Mutta tyttö ei napannut? -- Ei... Mutta silloin alkoi kreivi pyydystää Odeliusta. -- Entä hän? -- Tarttui tavallaan, sillä hän sai kreiviltä lainaksi summan toisensa perästä... Lopuksi oli Odelius hänelle velkaa kaksituhatta riikintaalaria, paitsi lainmukaista korkoa. -- Kuinka sitten kävi? -- Kreivi ehdotti kristillistä vaihtoa -- velkakirjoja Polttopeiliä vastaan. -- Ja sai hylkäävän vastauksen? -- Niin. Seurasi sitten lainhaku ... monet yritykset saada rahaa ... kunnes tuloksiksi koituivat kotona tehdyt setelit ja hirttonuora. -- Mies parka! Mutta nythän on Polttopeili vapaa... Sellaiset silmät eivät tavallisesti itke kauan. -- Mutta sellainen sydän kärsii iankaikkisesti. Suuri, surullinen saattue solui nyt yli Södermalmin torin Göötankadun mäkeä ylöspäin ja pysähtyi Södermalmin kellarin edustalle. Portailla näyttäytyi viinuri, kantaen tarjotinta, jolla oli puolenkorttelin pikari täynnä reiniläistä viiniä. Vanhan tavan mukaan annettiin kuolemaantuomitun levähtää hetkinen tämän kellarin luona ja saada pieni vahvistuskulaus. Muuan poliisipalvelija otti viinurilta tarjottimen ja vei sen kuolemaantuomitulle. Tämä oli puettu valkoisiin, hienoihin housuihin ja mustaan hännystakkiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja niistä saattoi lukea, että mies oli jo tehnyt viimeisen tilin elämänsä kanssa. Kohteliaasti hän työnsi tarjottimen luotaan. -- Mutta juokaa toki ... te jos kukaan tarvitsette vahvistusta, -- lausui muuan hengenmiehistä. -- En tarvitse, -- vastasi tuomittu, -- ja ellei herrat ole kovin väsyneitä pitkästä matkasta, niin minä pyydän että heti lähtisimme liikkeelle jälleen ... mitä pikemmin, sitä parempi. Kulkue, joka lakkaamatta oli lisääntynyt, alkoi taas jatkaa matkaansa. Miten reiniläisen viinin kävi, sitä emme tiedä; mutta kyllä pikari oli tyhjä, kun se tuotiin takaisin viinurille, ja kyllä poliisimies pyyhki suutaan samalla kädellä, jolla hän äsken oli kantanut tarjotinta. Ei varsin kaukana Skansenin tullista kohoaa kuusien ja petäjien keskellä korkea, valkoinen, kolmikulmainen kivirakennus, jonka kussakin kulmassa on pitkä, savupiipun näköinen kivipylväs. Nämä pylväät ovat ylhäältä yhdistetyt toisiinsa vahvoilla rautatangoilla, jotka ovat varustetut samoin rautaisilla renkailla ja koukuilla. Muurin yhdellä puolen on suuri, avoin portti, jonne nyt on asetettu osasto kaupungin vartioita. Sisäpuolella kohosi korkealle muurin yli portaat. Niin laajalle kuin silmä kantoi, olivat kentät ja kukkulat täynnä katselijoita: jalkaisin, ajaen, ratsain, miehiä, naisia ja lapsia. Inhimillinen uteliaisuus ei kammoa hirsipuuta eikä mestauspölkkyä. Päinvastoin nielaisee se sellaisen näyn suurella mielihalulla. Äkillinen liikunta sorisevassa kansajoukossa todisti, että kuolemanuhri astui jo viimeisiä askeleita. Kaikkien kaulat venyivät, kaikkien suut olivat ammollaan. Kääseissä ja kaleeseissa kohosivat kiikarit ja lornetit. Muutamissa vaunuissa näkyi ruokakoreja ja viinipulloja. -- Tahdottiin pitää oikein hauskaa luonnon helmassa. Kuolemaantuomittu heitti nopean silmäyksen tuohon kamalaan rakennukseen, mutta painoi pian katseensa maahan. Papit, jotka nyt luulivat, että onnettoman mieli viimeisellä hetkellä masentui, kiiruhtivat kutsumuksensa mukaisesti vahvistamaan häntä uskonnon lohtusanoilla. Kuolemaantuomittu, joka arvasi hengenmiesten ajatukset, katsoi hymyillen vuoroin yhteen, vuoroin toiseen. -- Minä vain tarkastelin vihreätä ruohikkoa, -- virkkoi hän; -- minun viimeiset askeleeni käyvät valkoisten ja sinisten vuokkojen yli... Saanhan sentään elämäni loppuhetkellä kulkea ruusujen päällä... Kuitenkin, mitä sanonkaan! -- lisäsi hän vakavasti; -- olen kiittämätön lempeätä sallimusta kohtaan ... ovathan kukat ennenkin puhjenneet minun jalkojeni juurelta ... mutta minä olen niitä polkenut -- Jumala antakoon sen minulle anteeksi! Vanki sielunpaimenineen meni nyt sisään kuolonportista ja katosi kärsimättömän kansanjoukon näkyvistä. -- Miten hän olikaan kaunis! -- kuiskasi eräissä vaunuissa oleva nainen toiselle. -- Todellakin, komea, pulska olento... Sääli ... sääli kerrassaan niin miellyttävää miestä! -- Jos hän olisi ruma, -- virkkoi muuan lähellä seisova rokonarpinen työmies, -- niin hänestä kai ei olisi suurtakaan väliä, senkin räpättäjät! -- Herra Jumala, mahtaakohan kestää kauan, ennenkuin hänet vedetään ylös? -- kysyi muuan piparikakkuvasua kantava muori vieressään seisovalta mieheltä. -- Koettakaa olla kärsivällinen, hyvä matami! -- vastasi tämä; -- mutta hitonmoinen tungos täällä on ... hänellä, jota parhaillaan vedetään ylös, on sen sijaan tarpeeksi tilaa ... mies-parka, pääsee niin korkealle lintujen seuraan, mutta ei silti saa laulaa! -- Hyvä Isä, kunpa voisi olla niin varma autuudestaan kuin hän! -- virkkoi matami. -- Vähällä vaivalla pääsette kyllä samaan asemaan, -- sanoi muuan nuorehko, vartaloltaan jättiläismäinen, hyvin puettu mieshenkilö, jonka kasvot olivat tummanruskeat, ja jolla oli mustat silmät sekä käyrä nenä; -- raaputtakaa vain pois kahdeksannumero ja piirtäkää sijaan kuusitoista, niin kaikki käy kuin tanssien ... mutta hiljaa, siellähän hän jo on ... hurraa!... Valkoiset housut ja musta hännystakki ... hienosti pitää olla ... tanssimestariraukka, jonka jaloista nyt on pitkä matka lattiaan ... ha, ha, ha! Ne, jotka seisoivat häntä lähellä, katselivat häneen ihmetellen ja inhoten. Kuka hän mahtoikaan olla, joka saattoi tällaiselle näylle ilkkua ja nauraa? -- Ihanaa, ihanaa! -- jatkoi jättiläinen; -- mainiota, vanha mestari!... Ei liian nopeasti, ei liian nopeasti!... Kas niin ... hitaasti ... mutta varmasti ... hyvä, hyvä! huutaa Knapekullan korppi. Suuttumuksen sorinaa kuului kaikkialta ympäriltä, ja joka puolelta kohosi käsiä vaientamaan tuota äänekästä miestä. Käsittäen uhkausten merkityksen tämä vaikenikin, mutta sitä enemmän hän riemuitsi katseellaan. Vallitseva hiljaisuus oli niin syvä, että saattoi kuulla lintujen viserryksen puiden latvoista ja hirsipuun rautarenkaiden kitinän. Mutta äkkiä särki tämän hiljaisuuden läheisestä metsästä kuuluva valitushuuto, joka oli niin sydäntäsärkevä, että jokainen, ken sen kuuli, tunsi ruumiissaan jäätävää vavistusta. Saattoiko sellainen kauhunhuuto tulla kuolevaisen huulilta? Nyt alkoi kansajoukko jälleen liikkua, palaten kaupunkiin päin, ja puolen tunnin kuluttua näkyi tuolla hirvittävällä paikalla tuskin jälkiäkään ihmisistä. Ainoastaan ruumis keinui edestakaisin ylhäällä vaikeitten pilarien välissä leppeässä toukokuun tuulessa, ja sitä hyväilivät kevätauringon hellät, armeliaat säteet. Hän oli viimeinen hirtetty.[1] [1] Tämän jälkeen on Ruotsissa setelien väärentäjät järjestään armahdettu, joskin heidät on lain mukaan ensin tuomittu hirtettäväksi. (Tekijän huomautus v. 1848.) -- Vankeusrangaistus säädettiin väärennyksestä vasta v:n 1858 laissa. Pensastosta kuuluva rapina häiritsi vallitsevaa hiljaisuutta, ja sieltä tuli esiin uhkean näköinen nainen, joka talutti kädestä pientä tyttöä. Molemmat olivat mustiinpuetut. Kaamean vaikutuksen teki heidän surupukunsa, mutta vieläkin kaameammilta näyttivät heidän kalpeat kasvonsa. Nainen nosti lapsen käsivarrelleen. Sitten hän käänsi pienokaisen pään hirsipuuhun päin, osoittaen hänelle ilmassa keinuvaa ruumista. -- Lapsi, lapsi! -- sanoi hän äänellä, jonka kumea kaiku näytti pakoittavan seudun siivekkäät laulajat vaikenemaan. -- Lapsi! Lapsi! Paina nuoreen mieleesi tämä kauhea näky, paina se niin syvälle, ettei mikään ilo, mikään suru, ei taivas eikä helvetti voi sitä sielustasi häivyttää!... Niin kasvaa tämä muisto joka vuosi, joka hetki, kunnes se viimein tulee niin suureksi, ettei se enää mahdu maan ja taivaan väliin ... ja tämä kamala muistohirviö synnyttää toisen kauheamman, jonka hengityksestä ruoho ja kukkaset lakastuvat, aurinko ja tähdet pimenevät, maa ja taivas kuolee!... Tämän veren ja yön lapsen ristin minä Kostoksi! Kostoksi! Kostoksi! Ja hirsipuun minä kutsun kummiksi sille... Kuulkaa minua ja olkaa todistajina, te tuskanhien ja veren pisarat, jotka olette pudonneet tälle kirotulle paikalle!... V HAUSKA VANHUS Skansenin tullin ulkopuolella, mutta kuitenkin hyvin lähellä sitä, oli siihen aikaan pieni punaiseksi maalattu, valkeanurkkainen puurakennus. Kolmelta puolen ympäröi sitä pieni puutarhatilkku, mutta neljäs sivu antoi isolle maantielle päin. Tuo pikku asumus, joka todisti puhtautta, huolellisuutta ja hyvinvointia, herätti jokaisen ohikulkijan huomiota, ja moni olikin utelias tietämään, kuka sen omisti tai kuka siinä asui. Mutta kun uteliaisuus oli tyydytetty ja saatu tietää hänen nimensä ja ammattinsa, sai asumus katsojan mielestä heti toisen näön, ja kulkija kiiruhti askeleitaan, päästäkseen niin pian kuin mahdollista pois sen lähettyviltä, ihmetellen, että olikin saattanut mieltymyksellä sitä katsella. Vieraasta tuntui nyt kuin olisivat huoneen seinät olleet verellä maalatut, niinkuin sen valkoisista nurkista olisi eroittanut pääkalloja, ja ikäänkuin jokaisesta akkunasta olisi kiiltänyt piilukirveen terä. Illalla samana päivänä, jonka tapahtumista edellisessä luvussa olemme kertoneet, ja ennenkuin Södermalmin kirkontornin kello vielä oli lyönyt kymmentä, istui sanotun asumuksen kamarissa muuan vanha mies, laiha ja kaljupäinen, vain muutamia harmahtavia suortuvia niskassa. Sitä happamuuden ja tyytymättömyyden sävyä, jonka usein huomaa vanhusten kasvoilla, ei tämän ikämiehen piirteissä ollut. Päinvastoin kuvastui hänen kasvoillaan täydellinen elämän tyytyväisyys, sillä mitä herttaisin hymy näytti iäksi vuokranneen itselleen paikan hänen huulillaan. Kamarin sisustus oli sellainen kuin hyvinvoivissa käsityöläiskodeissa yleensä, jonka ohella kaikki osoitti pikkumaisuuteen saakka ulottuvaa säännöllisyyttä. Tämä hauska ukko, jonka yllä oli punaruutuisesta villakankaasta tehty aamutakki, istui pöydän ääressä, jolle oli paitsi kaikenlaisia tavallaan upeasti järjestettyjä kirjoitustarpeita myöskin kynttilä korkeassa hopeoidussa jalustassa. Vanhus veteli haikuja kauniista silkkipunoksilla ja hopeisella helalla koristetusta piipusta, jonka merenvahainen pää oli nurkkahyllyn piipunpäiden arvokas toveri. Kaikesta päättäen ukko erityisesti harrasti piipunpäitä. Pöydällä oli myös koivuinen tupakkasäiliö, jonka kannessa mustapäinen nuppi esitti ihmisenpäätä; se ja seinällä lasin ja puitteitten sisällä riippuvat lukuisat merkkihenkilöiden päät todistivat, että mies erityisesti harrasti päitä yleensä. Sivumennen voimme myöskin mainita, että seinällä, vuoteeksi laitetun sohvan yläpuolella, riippui monivärinen puuleikkaus, joka kuvasi onnettoman kuningatar Marie Antoinetten mestausta. Poltellessaan kuuluisaa ja kiitettyä Geflen vaakunaa ja puhaltaessaan savurenkaan toisensa perään, oli hän kiinnittänyt katseensa edessään olevalle postipaperiarkille. Silmälasiensa avulla hän luki seuraavaa, naisen käsialalla kirjoitettua kirjettä: -- Muuan naishenkilö, joka tahtoo puhutella teitä hyvin tärkeän asian johdosta, toivoo hartaasti saada tavata teidät yksinänne asunnossanne kello kymmenen illalla. Hän tulee esittämään teille erään pyynnön, jonka täyttäminen tuo lohdutusta kärsivälle sydämelle, aiheuttaen tyydytystä teillekin, ei ainoastaan siksi, että saatte tilaisuuden tehdä hyvän työn, vaan myöskin senvuoksi, että tekemällänne palveluksella ansaitsette rahasumman. Älkää Jumalan nimessä olko poissa kotoa sinä aikana, sillä ellen minä teitä silloin tapaa, jää teidän omalletunnollenne onnettoman naisen pohjaton epätoivo. Kirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta. -- Kummallista! -- mutisi tuo hauska vanhus itsekseen; -- paperi on hienoa, käsiala kaunista ... se on varmaan joku paremmanpuoleinen ihminen ... mutta mitä hän tahtoo minusta?... Pyyntö minulle ... se mahtaa olla jotain merkillistä ... sitä lienee toki hauska kuulla, sillä en hitto soikoon voi edes aavistaa, mitä se voisi olla... Paljonko kello nyt on?... Minuuttiviisari on yhdentoista päällä ... hyvä ... viiden minuutin perästä minä siis olen tehnyt jonkun hyvän työn sekä vielä päällepäätteeksi ansainnut rahaa ... kaksi kärpästä yhdellä iskulla... Senjälkeen hän nousi, karisti tuhkan pieneen kiillotettuun läkkirasiaan, täytti piipunpään uudelleen ja alkoi, tuon tuostakin silmäten seinäkelloon, kävellä lattialla edestakaisin. Hetken kuluttua löi kello nuo varrotut kymmenen kertaa. Ukko pysähtyi, sillä hän oli kuulevainen eteisestä askeleita. Hän aukaisi oven, kulki läpi pienen salin, avasi senkin ja kuuli nyt selvästi ulko-ovelle koputettavan. Hän työnsi säpin syrjään, ja pian seisoi hänen edessään pitkä mustiinpuettu nainen, jonka päätä samoin verhosi musta huivi. -- Jumala olkoon kiitetty, että olette kotona! -- kuuli vanhus miellyttävän äänen lausuvan. Sittenkun vanhus oli tarjonnut naiselle tuolin ja tämä oli sille istuutunut, alkoi ensinmainittu lähemmin tarkastella vierastaan, jonka kasvot, joskin ne olivat täysin vieraat, näyttivät hänessä kuitenkin herättävän hämmästystä. Ukon katse, josta saattoi lukea mitä suurinta ihastusta, siirtyi vähitellen naisen kasvoista hänen kaulaansa, ja kaikesta päättäen oli sen siitä hyvin vaikea erota. -- Mikä jumalallinen kaula! -- jupisi hän hiljaa hampaittensa välistä. -- Niin valkea, niin pitkä, ja kuitenkin niin täyteläinen!... Se olisi makupala tuolla sisällä oleville ystäville. Samalla käänsi hän katseensa koivusta tehtyyn kiintopintaiseen kaappiin, joka näkyi eräässä huoneen nurkassa, mutta pian hän kuitenkin siirsi sen takaisin kaulaan. Myös kaunis tuntematon katseli tarkkaavaisesti isäntänsä kasvonpiirteitä, ikäänkuin hän olisi tahtonut niistä etukäteen lukea vastauksen niihin kysymyksiin, jotka hän aikoi tehdä, suostumuksen siihen pyyntöön, jonka lausumiseen hän nyt sydämessään etsi sanoja. -- Saitte siis kirjeeni ajoissa? -- virkkoi nainen hiljaa, katsellen ympärilleen huoneessa, nähtävästi tullakseen vakuutetuksi, ettei ketään kolmatta ollut sisällä. -- Sain sen viime tingassa, noin neljännestunti sitten, -- vastasi isäntä; -- olen nimittäin ollut poissa koko iltapäivän ja vasta juuri nyt tullut kotiin. -- Voi, miten oli hyvä, että sentään saavuitte kotiin ennen kymmentä! -- huudahti nainen. -- Samaa sanoin äsken itselleni ... mutta, parahin neitsykäiseni ... pitänee sanoa neidiksi ... saisinko luvan tietää, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? -- Olihan kirjeessä mainittuna, että luoksenne saapuu onneton nainen. -- Olipa se niinkin ... mutta haluaisin kuitenkin tietää sen henkilön nimen ja arvon, joka tulee minun luokseni ja vieläpä näin myöhään ... minun luonani käy harvoin vieraita ... ja kun taas minä menen jonkun luo, tapahtuu se ilman esittelyä ja niin pikaisesti, että ihan siinä menee niskat nurin. Tätä kokkapuhettaan höysti vanhus heikolla, käheällä naurulla, joka poisti hyväntahtoisen hymyn hänen huuliltaan, ja saattoi selvästi huomata, että se teki vieraaseen naiseen epämiellyttävän vaikutuksen. -- Enkö siis saa tietää, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? jatkoi vanhus, mutta tällä kertaa jätti hän naurun voidakseen hymyillä. -- Onnettomuus ja suru eivät tarvitse nimiä, -- vastasi nainen. -- No, olkoon sitten menneeksi, -- sanoi ukko; -- miten voin teitä palvella ... muuten lienen minä yleensä viimeinen, jolta pyydetään palvelusta ... niin, menenpä niinkin pitkälle, että minä rukoilen Jumalaa varjelemaan ihmisiä niistä palveluksista, jotka minä voin heille tehdä, joskin se on vastoin omaa etuani ... toisen kuolo toisen leipä ... kukaan muu ei voi antaa tälle lauseparrelle suurempaa arvoa kuin minä ... totta puhuen minä kuolisin nälkään, jos se sananparsi olisi valhetta ... mutta antakaa minun nyt kaikessa tapauksessa tietää, mistä on kysymys. -- Olen tullut tänne pyytääkseni... -- Pyytääksenne... -- Pyytääkseni mestattua. -- Hirtettyä? -- Niin, pyytääkseni hänen ruumistaan, -- vastasi nainen puoleksi tukahtuneella äänellä. -- Mitä te tekisitte hänen ruumiillaan? -- Hautaisin sen. -- Kaivaisitte sen maahan? -- Niin. -- Lapsellisuuksia... Eikö ole paljon hauskempaa keinua ilmassa, aurinko ja tähdet yläpuolellaan? -- virkkoi hilpeä vanhus. -- Ja olla petolintujen ruokana, -- sanoi nainen, ja hänen ruumistaan näytti pöyristyttävän. -- Onko sitten parempi joutua matojen syötäväksi? jatkoi tyynnyttelevä isäntä. -- Voi, häntä onnetonta, onnetonta! -- Mikä hänellä on hätänä?... Hän kuoli niinkuin miehen sopii, se täytyy minun myöntää ... ei hän silmäänsä räväyttänyt, ei huultaan väräyttänyt. -- Te siis näitte hänen kuolevan? -- Näinpä tietysti ... minähän juuri toimitin hänet kuolemaan. -- Mitä hän sanoi viimeisinä silmänräpäyksinä? -- kysyi nainen hehkuvalla innolla. -- Mitäpä hän sitten olisi sanonut! -- Eikö hän maininnut mitään nimeä? -- Luultavasti Jumalan nimen ... ellei sitä ole mainittu ennen, niin mainitaan se ainakin silloin. -- Mikä kamala, hirvittävä kuolema! -- Sitä ei voi sanoa ... hirttäminen on mukavin elämän sammutuskeino, mitä on olemassa ... niin, niin, lähinnä kurkun katkaisua, tietysti, sillä se on kaikessa tapauksessa numero yksi, se on oikea hyvätyö... Jos te asetatte etusijalle jonkun muun kuolintavan, niin olette varmasti väärässä, hyvä neiti... Minun autuas vaimoni makasi sairasvuoteessa kokonaisen vuoden, ja koko ajan hän lepäsi kuin hehkuvien hiilien päällä... Tuskissaan hän huusi minulle monta kertaa: rakas Kristian, tee loppu tästä kurjuudesta, ota esiin piilukirves, piilukirves ... mutta silloin olisin joutunut lääkärien edelle ... kaikki kunnioitus noille oppineille herroille! -- Mutta häpeä ... kunnian kadottaminen!... -- Turhuutta, neitsykäiseni!... Tuomittu kulkee viime retkensä komeasti kuin paavi, pappien ja kansan ympäröimänä, ja sillä silmänräpäyksellä, kun hän kuroittaa kaulansa tai niskansa, tuijottavat väkijoukot häneen kuin pyhään marttyyriin. Hänen puhuessaan otti nainen taskustaan esiin mustasta sahviaanista tehdyn paksun lompakon, jonka hän avasi ja alkoi hypistellä sen sisältöä. -- Paljonko tahdotte hänen ruumiistaan? -- kysyi hän, rukoileva katse silmissään. -- Paljonko tahdon?... Onko kuollut enää minun vallassani... Ei, hän ei kuulu minulle, vaan hirsipuulle. -- Oletteko tyytyväinen tähän seteliin? -- kysyi nainen itsepintaisesti, levittäen hänen eteensä uuden sadan-riikintaalarin setelin. -- Tietysti minä olen siihen tyytyväinen, -- vastasi ukko; -- se näyttää olevan täysin oikea, niin että, ellei olisi liikkeellä muullaisia kuin se, ei hirsipuullamme olisi muita leikkitovereita kuin viattomat varpuset ja harakat. Mustiinpuettu kavahti, nousi tuoliltaan ja tähysti kauhistuneena häikäilemätöntä vanhusta. -- Kenen tuo seteli on? -- kysyi viimemainittu hetken kuluttua. -- Minun. -- Kenelle aiotte sen antaa? -- Teille. -- Mitä minä annan teille vastalahjaksi? -- Minä en pyydä muuta kuin metsässä olevan kivimuurin avainta. -- Hirttopaikan avainta ... minä ymmärrän. -- Ja samoja korkeita tikapuita, joita käytettiin aamulla. -- Tikapuut -- he, he -- korkeimmat tikapuut koko avarassa maailmassa ... niiden toinen pää on maassa ja toinen ikuisuudessa ... ne ovat merkilliset tikapuut!... -- Avainta ja tikkaita pyydän ... en mitään muuta... -- Oletteko mestatun hyvin läheinen sukulainen tai ystävä? -- Olen vähemmän kuin sukulainen, mutta enemmän kuin ystävä. -- Hm, hm! -- Ellette ole tyytyväinen tähän seteliin, niin määrätkää vain summa, minä maksan sen heti. -- Laki on tuominnut hänet riippumaan, kaiketi varoitukseksi niille, jotka tahtovat pyrkiä korkeammalle kuin siivet kannattavat ... minä, lain täytäntöön panija, saan kaikkein vähiten sitä rikkoa... Se on kyllä kovaa, sitä en kiellä, mutta enkö ole oikeassa? -- Te siis hylkäätte minun pyyntöni! huudahti nainen vaipuen takaisin tuolille. -- Kerron teille jotain, -- sanoi omituinen ukko. -- Teidän ystävänne edeltäjän nimi oli Lundgren, ja siitä on nyt yli kaksi vuotta, kun hänet vedettiin ylös... Hirttämisen jälkeisenä päivänä saapui hänen sisarensa minun luokseni ja pyysi minua ottamaan alas hänen ruumiinsa ... hän itki, kuten tekin, ja tarjosi rahaa, kuten tekin ... minua ei liikuttanut itku eikä rahat, vaan koska minusta tuntui vielä liian aikaiselta ottaa se lurjus hirrestä, -- ja koska minä sitäpaitsi pelkäsin edesvastuuta, sillä on tavallista, että ensimäisinä kahdeksana päivänä käy paljon kansaa mestauspaikalla, ja piru minut perisi, jos päähenkilö silloin olisi poissa, -- niin pyysin minä itkevää sisarta tulemaan takaisin kahdeksan päivän kuluttua, jolloin lupasin suostua hänen ehdotukseensa. -- Ja hän tuli?... -- Ei, hitto vieköön, tullutkaan, -- vastasi ukko, täyttäen piippuaan. -- Oh, hän oli ainoastaan sisar! -- huudahti nainen tavattoman halveksivasti. -- Samana päivänä kuin sisar, saapui luokseni myöskin mestatun leski, joka itki ja raivosi kuin hullu... -- Tulkaa kahdeksan päivän perästä, selitin minä hänelle. -- Tuliko hän? -- Hän ei tullut ... kaksi joulua lumitti ystävääni Lundgrenia ja kaksi juhannusta helli auringollaan, mutta ilmassa hän asui, ja se, jonka viimein täytyi hinata hänet alas, se olin minä ... se tapahtui vasta eilen, ja siitä saa Lundgren kiittää teidän hyvää ystäväänne. -- He olivat vain sisar ja vaimo, lausui mustiinpuettu nainen katkerasti hymyillen. -- Huomaatte nyt kuitenkin, että... -- Minä huomaan, että olette olento, jolla ei ole sydäntä eikä sääliä, -- virkkoi nainen, nousten jälleen ja astuen häntä askeleen lähemmäs. -- Ja sen te sanotte minulle? -- Niin sanon. -- Minulle, joka aina olen uskonut, että ihmistä verhoo nahka, joskin olen havainnut sen liian ohueksi! -- sanoi vanhus. -- Ettekö siis aio antaa minulle avainta? -- kysyi nainen nyt hiukan päättäväisesti. -- Kahdeksan päivän kuluttua. -- Ettekö myönny siihen, että saisin haudata ruumiin? -- Kahdeksan päivän perästä. -- Minä korotan summaa puolella. -- Minä en voi. -- Se on koko omaisuuteni ... minulla ei ole enempää. -- Kahdeksan päivän päästä saatte hänet ilmaiseksi ... kuuletteko ... teidän ei silloin tarvitse maksaa yhtään mitään. -- Ei, ei! Minä tahdon saada hänet nyt ... nyt yöllä... Ymmärrättekö, yöllä! -- Te ette saa. -- Minä tahdon hänet, vaikka minun täytyisi... -- Täytyisi mitä? Naisen silmät näyttivät säkenöivän tulta, samalla kun ne tähyilivät ympäri huonetta jokaista esinettä lattiasta kattoon saakka. -- Te haette jotain, -- lausui lystikäs ukko levollisella tavallaan; -- minäpä niistän kynttilän, niin varmaan löydätte helpommin, mitä etsitte. Nainen pisti vasemmalla kädellä lompakon taskuunsa; samalla kun hän oikealla kädellään hätäisesti etsi jotain toisesta taskustaan. -- Ihminen, antakaa minulle avain!... Vanhus, vanhus, avain, tai... Uhkeavartaloisen, kauhean naisen kädessä välähti teräväksi hiottu veitsi. -- Otitteko tuon veitsen mukaanne surmataksenne minut siinä tapauksessa, etten minä suostuisi pyyntöönne? -- kysyi ukko värin vaihtuessa hänen kasvoillaan. -- Otin sen katkaistakseni sillä köyden, jonka varassa onneton uhri riippuu, -- vastasi nainen; -- mutta minä katkaisen sillä nyt teidän elämänlankanne, ellette hyvällä luovuta minulle avainta! -- Avain on kaapissa... Jos teillä on rohkeutta, niin ottakaa! Nainen kiirehti huoneen nurkassa olevan kaapin luo. -- Odottakaa, minä näytän teille valkeata, -- sanoi vanhus, tarttuen kynttilään ja seuraten häntä kaapin viereen, hymyn levitessä hänen ohuilla huulillaan. Äkkinäisellä liikkeellä kiskaisi nainen kaapin oven auki, mutta yhtä äkkiä jäi hän liikkumattomaksi kuin patsas. Kaapissa kyllä oli tavattoman suuri avain; mutta sen molemmilla puolin välkkyi piilukirves. -- No, miksi ette ota avainta? -- kysyi ukko, jälleen naurahtaen käheästi. Nainen peitti molemmilla käsillään kasvonsa ja hengitti rajusti, mutta ei vastannut mitään. -- Pelkäättekö kirveitä, kaunokaiseni? -- jatkoi ukko; -- kirves ei yleensä ole vaarallinen muille kuin murhaajille, ryöväreille ja roistoille... Varokaa, varokaa kaunista, valkoista kaulaanne. Epätoivoisena huudahtaen syöksyi nainen huoneesta. -- Tulkaa takaisin kahdeksan päivän perästä! -- huusi hauskaluontoinen vanhus vielä hänen jälkeensä. -- Mutta hän ei tule... Minä tunnen kurjan ihmissuvun... Hirtetty saa riippua kahdeksan päivää, neljätoista päivää, kuukausia, vuosiakin, kunnes ilmestyy uusi uhri ja hänelle huutaa: alas sieltä, anna tilaa minulle, senkin roikkusääri! VI KNAPEKULLAN KORPPI Mustapukuinen nainen kiirehti ulos maantielle, eikä pysähtynyt ennenkuin törmäsi eräitä käsirattaita vasten, jotka olivat tien ohessa. Kevätyö oli erittäin leppeä ja hyvinkin valoisa; vaeltaja saattoi selvästi eroittaa vanhan eukon, joka istui nukkuen pää nojautuneena käsirattaiden toista pyörää vasten, sekä myöskin rattailla olevan mustan ruumisarkun, jossa oli tähtiä, vaskilevy ja hopeankirkkaasta pellistä tehty kukkakiehkura. -- Voi kurjuutta, voi epätoivoa! -- huokasi nainen, tarttuen kärryjen toiseen aisaan; -- minä en siis saa valmistaa hänelle viimeistä leposijaa!... Korpit saavat siis repiä hänen kauniit, vaaleat kiharansa ja ronkkia hänen lempeitä, sinisiä silmiään!... Voi minua, voi! Onneton nainen! Hän ei voinut vielä kuvitella, että ne kauniit, vaaleat kiharat, joilla hän ennen niin usein oli leikitellyt, olivat nyt yön kasteen kostuttamat ja riippuivat suorina jääkylmällä ohimolla, tai että niitä sinisiä, kauniita silmiä, joissa hän niin monasti oli kuvastellut omiaan, peitti nyt väkinäisen kuoleman veristävä kalvo. Ei, ei hän voinut täydellisesti käsittää, että hänen rakastettunsa oli poissa, niin kauan kuin hänen omat keuhkonsa vielä hengittivät, hänen oma sydämensä sykki. -- Mutta minä uhmaan kaikkea! -- huudahti hän suoristaen ryhtiänsä ja kädet ylhäällä; -- elämän ja kuoleman kauhuja minä uhmaan!... Minun valitushuutoni aukaisee lukot, rautaovet sulavat minun palavasta hengityksestäni, ja muurit hajoavat minun kyyneleitteni kuohuun... Katkerasta naurusta pelästyneenä hypähti eukko maasta ja jäi vavisten tuijottamaan edessään seisovaan naiseen, josta tulvehti häntä vastaan raju vimma. -- Kiiruhtakaa, Stiina-muori! Tarttukaa aisoihin, minä työnnän!... Meidän täytyy jatkaa yöllistä retkeämme... Aika kuluu, eikä aurinko saa meitä yllättää! -- Minne?... Herran niinessä minne? -- Hirttopaikalle!... Ettekö kuule, hirttopaikalle!... Oletteko kuuro? Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa! -- Mutta pikku neiti kulta... -- Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa! -- Mutta eikö hän tule meidän mukanamme?... Missä hän on?... Minä en näe häntä. -- Ketä?... Ketä ette näe? -- Punaisen tuvan ukkoa. -- Hän ei tule. -- Eikö? -- Ei. -- Hyvä Jumala!... Miten me sitten pääsemme sinne?... Neidillä kai siis on portin avain? -- Ei. -- Mutta miten neiti sitten...? -- Vaietkaa ja totelkaa!... Mitä te mietitte?... Miksi seisotte noin suu ammollaan... Ovatko jalkanne jäätyneet kiinni maahan tänä lämpimänä kevätyönä? -- Rakas pikku neiti, -- sammalsi eukko; -- minä ... minä... -- Kurja pelkuri-raukka! -- huusi toinen; -- viheliäinen noita!... Kasvettukaa maahan... Vajotkaa maan sisään!... Te olette tuulen ja ilmankin inho! Samalla sysäsi hän syrjään vanhuksen, tarttuen itse kärryjen aisoihin, jonka jälkeen hän juosten veti niitä perässään yli ruohon ja kivien, niin että pyörävanteet iskivät tulta. Eukko kiirehti hänen perässään turhaan huutaen ja varoittaen. Molempien naisten rynnätessä eteenpäin leimahti läheisessä metsässä kuin salama, jota seurasi paukaus. -- Mitä se oli? -- huudahti nuorempi nainen pysähtyen kärryineen. -- Jumala olkoon meille armollinen! -- kuului vanhemman vapiseva ääni; -- yön peikot hyökkäävät meidän kimppuumme. Taasen leimahti salama ja kuului pamaus. -- Merkillistä, merkillistä! -- mutisi nuorempi, tuijottaen eteensä. -- Jumalan nimessä, kääntykää takaisin, kääntykää takaisin; itse piru temmeltää nyt päättömien kanssa ... pahat henget heittelevät toisiaan palavilla kekäleillä! -- Haa! -- huudahti nuorempi nainen mielipuolen ilolla; -- helvettikin on nyt meille apuna... Jumalan ja ihmisten hylkääminä me pakenemme nyt pimeyden mahtien turviin... Samantekevä!... Eteenpäin, eteenpäin! Ja samassa hän alkoi kiireesti jatkaa matkaansa. Ei hän kuullut eukon valitushuutoja, ja yhtä vähän hän huomasi, että tämä taikauskoisuudessaan ja peloissaan vaipui maahan. Päämäärä läheni. Yhä selvemmin kuului nyt väsymättömän ja pelottoman naisen korviin ilman petolintujen rääkynä, ja hän luuli näkevänsä, miten niitä parvittain lensi hänen päänsä yli. Jo erottautui tumman, suhisevan havumetsän keskestä tuo kauhua herättävä kolmitorninen ja -pylväinen rakennus. Mestauspaikalle kiirehtivä nainen hillitsi askeleitaan, kuta selvemmin hän näki ilmassa riippuvan kuolonuhrin. Hän irroitti kätensä aisoista, joita hän tähän saakka oli suonenvedon tapaisesti puristanut, ja hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään sanaa ei niiltä kuulunut. Hänen sydäntään kouristi sanaton tuska ja imi itseensä jokaisen kyyneleen, joka tahtoi pusertua silmänurkista niitä lämmittämään, pehmentämään. Yö oli niiden edessä, yö niiden takana. Kuolemanenkelin käsi hiveli hänen valtasuoniaan ja ripoitteli hallansiniä elämän ja nuoruuden vereville ruusuille. Silloin leimahti salama salaman jälkeen hänen silmiensä edessä, ja kahta jyräystä, jotka pamahtelivat kuin pyssynlaukaukset, seurasi kaikuna karkea uhmanauru, joka tunkeutui läpi öisen pimeyden. Tämä sai nuoren naisen jälleen tajuihinsa, ja hän syöksyi kivimuurin vasemmalle puolelle, sinne, mistä raju nauru kuului. Siellä hän näki muutamien kyynäräin päässä muurista metsään päin jättiläiskokoisen olennon, jonka katse oli tähdättynä ylös korkeuteen ja jonka kädessä oli tuliaseelta näyttävä esine. -- Kuka siellä? -- kysyi syvä, kirkas, miehekäs ääni. -- Bruno! Bruno! -- huusi nainen ja horjui muuria kohti. -- Tuo ääni!... Anna! Anna! -- kuului jälleen mies sanovan. Ja tumma olento lähestyi muuria ja laski kätensä naisen olalle. -- Sinäkö, sinäkö? -- sammalsi viimemainittu; -- sinäkö täällä, täällä!... kurja! Mitä sinulla on täällä tekemistä? -- lisäsi hän samassa palaten tajuihinsa ja melkein huutaen. -- Katsele sinä vain omaa mustaa sydäntäsi, -- vastasi mies, jonka kotkankasvot samalla lähenivät naisen kasvoja; -- niin, katso sinä vain siihen, sillä siinä on tulikirjaimin kirjoitettu, mitä minulla on täällä tekemistä... Ymmärrätkö?... Anna! Anna! Huutaessaan viime sanat hän tarttui Annan käsiin ja puristi niitä rajusti. -- Päästä minut, sinä maan hylky! huusi nainen, ankeriaan notkeudella livahtaen hänen käsistään; -- päästä minut tai syöksen tämän sinun mustaan vereesi! Sama veitsi, joka vähän aikaa sitten oli välkähtänyt hauskaluontoista ukkoa vastaan punaisessa tuvassa, kääntyi nyt uhkaavana kotkannaamaista miestä kohti. -- Ho, ho, sinä Knapekullan ruusu! -- virkkoi mies; -- sinun orjantappurapiikkisi eivät ole tylsistyneet vaaleakiharaisen käsivarsilla ... kissan käpälissä on vielä kissan kynnet. -- Miksi sinulla on kädessäsi tuo pyssy? -- kysyi Anna terävästi; -- miksi ammuit ne laukaukset, jotka äsken kuulin? Vastaa, Bruno! Mitä olet täällä tehnyt? -- Tällä oivallisella kaksipiippuisella tuliluikullani, jota taas käyn panostamaan, kuten näet, -- vastasi mies, -- minä aukaisen pilkistysreikiä viettelijäsi ruumiiseen, roistoon, joka riippuu tuolla ylhäällä, ja jolla minä toivoisin olevan sata kaulaa sataa hirttonuoraa varten. -- Jumala syösköön sinut kadotukseen, Bruno, viimeisen hetkesi tullessa! -- Ehdittyäni ampua hänen ruumiiseensa yhtä monta reikää kuin on kuulaa metsästyslaukussani, -- jatkoi mies, -- kutsuu Knapekullan korppi -- muistathan, että minua kotiseudullamme mainittiin sillä nimellä -- kaikki ilmassa lentelevät toverinsa suurpitoihin. -- Inhottavaa! Kamalaa! -- Ja kun aurinko nousee, näkyy sen paisteessa kuin välkkyviä lyhteitä tuon lurjuksen ruumiissa. Sen jälkeen tähtäsi hän ja ampui peräkkäin kaksi laukausta. Sitten hän puhalsi pyssyn piippuihin ja alkoi panostaa uudelleen. -- Luulenpa nyt osanneeni hänen sydämeensä yhtä hyvin kuin hän kerran osasi minun sydämeeni, -- virkkoi hän huuliensa välistä, vihasta vavisten; -- kuuletko, sinä siellä ylhäällä, mitä pidät minun kuudesta kunnon luodistani? -- Bruno! Sääli kuollutta... Kurja on kosto, kun se kohdistuu vihollisen elottomaan ruumiiseen! -- huusi Anna, polvilleen vaipuneena. -- Kostavathan ruumiille itse laitkin!... Miksi mestattu teilataan?... Miksi hirtetyn annetaan riippua vuosikausia? -- Bruno! Bruno! -- Mutta oikeassa sinä olet: kostoni on kurja, sillä eihän hän tunne niitä haavoja, jotka minä teen hänen ruumiiseensa... Paremmin hän sen asian ymmärsi... Voitko lukea ne haavat, jotka hän viilsi minun sydämeeni, tai ne polttomerkit, joita hän on lyönyt minun rintaani?... Ja kuitenkin minä jäin elämään, en kuollut... Itse kuolemakin kammosi minun tuskaani ... kukaan ei minua kuullut, kun pyysin ja rukoilin sääliä ... ei kukaan ... ei kukaan... Ha, ha! Kuusi hyvää luotia!... Kaksi vielä, niin tulee yhteensä kahdeksan... Ha, ha! Hän ojensi pyssynsä ja tähtäsi. -- Armoa, armoa! Polvillani minä sitä pyydän sinulta, -- sammalsi Anna, vaipuen kosteiselle maalle ja ojentaen käsivartensa rajua ampujaa kohti. -- Ha, ha!... Vihdoinkin siis makaa ruusu korpin jaloissa, -- lausui tämä ja antoi pyssynperän vaipua ruohikolle; -- ei, Anna, yksinään kostosta en ole pyssyäni panostanut ... myös kateudesta olen sen tehnyt... Niin, minä kadehdin häntä vielä sielläkin, missä hän riippuu... Vieläkin tahtoisin olla hänen sijassaan. -- Mutta hänen kauhea kuolemansa... -- Oh, mitä merkitsee silmänräpäyksen kidutus vuosikausien autuuden rinnalla? -- virkkoi metsästäjä hieman lempeämmin, nojaten otsansa pyssynpiippua vasten. Anna nousi maasta ja astui muutaman askeleen lähemmäksi. -- Bruno! -- kuiskasi hän, koettaen tehdä äänensä mahdollisimman suloiseksi ja sointuvaksi. -- Voi, miten minä olen saanut kärsiä näinä pitkinä, kauheina vuosina! -- valitti mies. Anna tempasi ovelasti pyssyn hänen kädestään, ojensi sen metsään päin ja laukaisi sinne molemmat panokset, jonka jälkeen hän heitti kiväärin kauas luotaan. -- Anna, mitä sinä teet! -- huudahti metsästäjä kuin unesta heränneenä. -- Noiden kuulien mukana katosivat sinun kostosi ja kateutesi -- vastasi nainen; -- ja nyt on Bruno tehnyt ikuisen sovinnon verivihollisensa kanssa. -- Minäkö?... Minäkö? -- Sinun tulee auttaa minua ottamassa alas hänen ruumiinsa, -- kuiskasi Anna, laskien kätensä hänen käsivarsilleen; -- se sinun täytyy tehdä, Bruno! -- Minä!... Mitä sinä tarkoitat? -- Sinun tulee auttaa minua, saadakseni hänen ruumiinsa mukanani olevaan arkkuun. -- Sinä hourit! -- Me kaivamme yhdessä haudan, jonne hänet laskemme, -- jatkoi Anna, nojautuen lähemmäs Brunoa ja kädellään hyväillen hänen tummaa poskeaan. -- Ja sitä sinä vaadit minulta?... Minulta! -- Niin, juuri sinulta. -- En ymmärrä sinua. -- Sinä et ole enää oma itsesi ... sinä kuulut nyt minulle ... sinä olet nyt väline minun ja väistämättömän koston kädessä ... sinä olet se kalpa, joka tulee heilumaan heidän päittensä yllä, jotka ovat aikaansaaneet hänelle tuon kamalan, häpeällisen kuoleman. -- Entä sinä? -- Rakkaus kohotti minut hänen luokseen ... kostaakseni laskeudun alas sinun luoksesi. -- Anna! -- Oletko minut ymmärtänyt? Bruno kiersi käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri, mutta Anna irtaantui hänen syleilystään. -- Näethän tuo muurin, Bruno? -- Näen... Mitä sinä tahdot? -- Poikana sinä kiipesit korkeimmankin puun latvaan, tyydyttääksesi kevytluontoisen, ajattelemattoman Annan äkillistä oikkua. -- Niin, minä olisin hyökännyt vaikka taivaan lakea vastaan sinun tahdostasi. -- Ota tämä veitsi. -- Ja mitä tällä veitsellä? -- Sillä leikkaat poikki nuoran, jonka silmukassa hirtetty riippuu.... Senhän voit tehdä sekunnissa. -- Ja sitten? -- Me viemme hänet sille paikalle, jonka olen valinnut hänen haudakseen. -- Ja sitten? -- Menet sinä tekemään suurimman uhrin, minkä kukaan kuolevainen on tehnyt ennen sinua... Sinä riennät kostamaan sen henkilön kuoleman, jota sinä elämässä kaikkein eniten vihasit... Haa, Bruno, sinusta täytyy tulla Annan silmissä suuri, sinusta täytyy tulla sankari! -- Ja sitten, Anna, sitten? -- huusi Bruno, samalla kun hänen silmäinsä palo tunkeusi läpi yön. -- Sitten, -- vastasi Anna, -- kun sinä olet suorittanut sen työn, minkä minä nyt uskon sinun käsiisi, sitten, sinä heimoveljeni, olen minä kostajan rakastajatar -- kostajan. -- Sinä olet siis silloin minun! riemuitsi raju metsästäjä, painaen molemmilla käsillään voimakkaasti kohoilevaa rintaansa, jossa nyt valloilleen päässeet intohimot raivosivat. -- Konna! -- mutisi Anna itsekseen; -- ne luodit, jolla sinä olet raadellut rakastettuni ruumista, lankeavat vielä kerran kuin taivasta tavoittavat vuoret oman pääsi päälle! Sainpa sinut takertumaan ansaan, roisto! Ja helpommin sinä revit irti sydämen omasta ruumiistasi kuin pääset enää eroon minun vallastani! Sen jälkeen kääntyi hän Brunon puoleen ja katsoi häneen niin lumoavasti, että mies huomaamattaan vaipui maahan polvilleen. Mutta jos hän olisi nähnyt Annan kasvojen ilmeen, kun tämä jälleen kääntyi poispäin -- ja se kuvasi hänen sisimpiä ajatuksiaan -- olisi setelin väärentäjä varmaan jäänyt ottamatta alas, eikä hänen rakastajattarensa olisi enää saanut tilaisuutta virittää paulojaan. * * * * * Kun leikkisä vanhus seuraavana päivänä astui ulos punaisesta, valkonurkkaisesta tuvastaan, poltellen suurta piippua, ja lähti maantielle, kulkien sitten sen ruohokentän yli, joka päivää ennen oli ollut täynnä uteliaita Tukholman miehiä ja naisia, lensivät hänen silmänsä selko selälleen hänen katsahtaessaan ylös auringon kultaaman puiden latvoihin päin. Mitä sitten näki hauska vanhus? Ehkä vain säteilevän toukokuun auringon? Eipä sentään, sillä mies, joka on niinkin monasti kuin kuusikymmentä kertaa kolmesataakuusikymmentäviisi nähnyt auringon nousevan, ei siinä havaitse enää mitään merkillistä tai tavallisuudesta poikkevaa! -- Ihailiko hän mahdollisesti leivoja, jotka lentelivät ja visersivät korkeudessa? Ei, ei, niin kauttaaltaan käytännölliselle miehelle kuin hänelle ei mahtanut suuresti maittaa sellainen runoilijan jumalanruoka. Ei ei, hän tuijotti siihen valkoiseen kolmikulmarakennukseen, joka välkkyi metsän reunassa. Piipun imuke lerpahti pois hänen huuliltaan, ja niiltä katosi myös tuo tavallinen hyväntahtoinen hymyily. -- Poissa, poissa! -- mutisi hän itsekseen; -- tässä hullunkurisessa maailmassaan siis todellakin joku ihminen, joka uskaltaa jotain rakkauden ja uskollisuuden vuoksi; mutta, -- lisäsi hän, -- olisipa hän lykännyt työnsä kahdeksaksi päiväksi, olisi se varmasti jäänyt tekemättä, sillä minä tunnen hyvin mokomat heittiöt... Ei ole mitään, jota ei voisi unohtaa kahdeksassa päivässä ... panenpa siitä vetoa vaikka kymmenen kaulaa yhtä vastaan. Ja hyväntahtoinen hymy levisi jälleen vanhuksen suupieliin. VII SILMÄYKSIÄ MENNEESEEN AIKAAN Tjustin kihlakunnassa, neljä penikulmaa Västervivikistä pohjoiseen, on kylä nimeltä Knapekulla. Tämä kylä on merkillinen siitä, että siellä ikivanhoista ajoista saakka on asunut mustalaisia eli n. s. tattareja, ja vielä parikymmentä vuotta sitten he olivat kylän asukkaiden enemmistönä. Knapekullaan saapui siten vuosisadan alussa kaksi mustalaista, Bränner ja Stark. He olivat, kumma kyllä, ikävystyneet alituiseen kulkuri-elämään, johon he lapsuudestaan saakka olivat tottuneet, ja tämä mielenmuutos todisti heidän luonteenlaatunsa paremmuutta toisten heimolaistensa rinnalla. Näiden kahden mustalaisen välillä vallitsi ystävyyssuhde, joka ehkä enemmän perustui seurustelutottumukseen kuin muuhun parempaan tunteeseen, sillä he olivat nuoruudestaan saakka aina yhdessä kiertäneet seutuja ja tehneet kauppaa yhteisesti. Molemmat olivat lasitavarakauppiaita, kummallakin oli vaimonsa, lapsensa, hevosensa ja kärrynsä. Olivatko nuo kaksi naista heidän vaimojaan myöskin lain ja evankeliumin edessä sitä emme voi mennä varmuudella sanomaan, sillä mustalaisperheissä kuten joskus kunniallistenkin ihmisten keskuudessa on sen asian laita vähän niin ja näin; mutta se ainakin on varmaa, että matami Brännerillä ja matami Starkilla oli kaikki vaimon oikeudet, jotka he myöskin käsittivät niin syvästi, että monasti unohtivat velvollisuutensa. Vaikka he muuten olivat ainaisella riitakannalla keskenään, olivat he kuitenkin yksimieliset siinä, ettei tule olla asianomaisille miehilleen alamaisia, ja he soivatkin näille mahdollisimman vähän isännyysvaltaa. Molemmat onnistuivat tässä ylivallassaan mainion hyvin, sillä he olivat tavattoman kauniita naisolentoja, joiden silmät ja kiharat olivat peräisin Itämaan satumaailmasta. Kauneuden mahti on yhtä vastustamaton mustalaisen köyhässä majassa kuin hovin kullatuissa saleissa. Bränner ja Stark, niin mustalaisia kuin olivatkin, näyttivät olevan mieleltään sopuisampia ja säveämpiä kuin heidän toverinsa yleensä. Ehkä tämä seikka oli luettava heidän ammattinsa ansioksi. Kaikkien lasimestarien pitäisi olla lempeitä ja valistuneita sieluja, sillä siihen aineeseen, jota he joka päivä käsittelevät, on auringolla ja valolla helppo pääsy. Brännerillä ja Starkilla oli kummallakin lapsi, edellisellä tytär, jälkimäisellä poika. Anna Jolanta ja Bruno olivat yhdenikäiset ja kasvaneet yhdessä. Brunolla oli kasvot kuin kotkalla, ja värikin samanlainen, mutta koska nimi Kotka on liian komea tattaripojalle, mainittiin häntä seudulla yleiseen »Knapekullan korpiksi». Anna Jolantaa taas, joka oli vielä kauniimpi kuin äitinsä konsanaan sanottiin, mustalaisverestä huolimatta, Knapekullan ruusuksi. -- Hän oli uusi »Preciosa», joskaan ei korkea-aatelinen löytölapsi niinkuin tämä. Voihan tyttö olla ihmeen kaunis silti vaikkei voi sanoa isäkseen jotakuta Espanjan grandia. Bränner ja Stark, joiden muutaman vuoden oleskelun jälkeen täytyi itkien saattaa vaimonsa hautaan, vaikkakin he kestivät surunsa niinkuin ymmärtäväiset miehet ainakin, eivät suinkaan eläneet huonoissa taloudellisissa oloissa. Olivatpa he huhun mukaan hyvinkin rikkaita. Mustalaisten täytyykin olla koko helppoa päästä rikkaaksi, sillä heidän ei yleiseen oleteta olevan tarkkoja keinojen valitsemisessa. Hyvät taloudelliset olot taas ovat portaita sivistykseen. Nämä molemmat mustalaiset päättivätkin antaa lapsilleen paremman kasvatuksen kuin mitä he olisivat voineet saada maanteillä ja metsissä. Bruno ja Anna lähetettiin eräänlaiseen kouluun tai täysihoitolaan, tosin ei Tukholmaan, sillä se olisi jo ollut liikaa mustalaislapsille, vaan Västervikiin, joka sekin jo oli jotain. He olivat siellä täysihoitolassa viidenteentoista ikävuoteen saakka, jolloin heidän asianomaiset isänsä kutsuivat heidät kotiin turvakseen ja neuvonantajikseen yksinäisyydessään. Molemmissa lapsissa oli hoitolassa-olo tietysti kehittänyt monta hienostuksen piirrettä, mutta he olivat myöskin oppineet vihaamaan kaikkia, jotka eivät olleet samaa heimoa kuin he. Nimitys »tattaripenikat», jonka he joka päivä olivat kuulleet Västervikin kaduilla, soi vieläkin heidän korvissaan. Sikäli kuin nämä nuoret kasvoivat ja kehittyivät, sai tämä viha heissä molemmissa eri suunnan. Bruno nimittäin alkoi vihata kaikkia, joilla oli vaaleampi iho kuin hänellä. Hänestä tuli kylän voimakkain ja pelätyin tappelupukari. »Knapekullan korpilla» näytti olevan halu nokkia silmät jokaiselta kylän asukkaalta, ikään ja sukupuoleen katsomatta, ja kun isä siitä yritti väkivoimin häntä ojentaa, käänsi hän nokkansa ja kyntensä tätä vastaan. Anna Jolantan viha oli levollisempaa laatua. Hän halveksi ihmisiä, ulkoapäin päättäen tosin kylmästi, mutta sisimmässään sitä hehkuvammin. Ei se ylistyskään, jonka hän kauneutensa vuoksi sai osakseen, sammuttanut hänen sielussaan ainoatakaan katkeruuden kipinää. Koska Bruno oli taitava kirjoittamaan ja laskemaan, koetti isä saada hänelle paikkaa kihlakunnassa olevassa rautaruukissa, sillä sellaista rajua poikaa, joka ei mistään välittänyt, oli mahdoton pitää kotona. Isä onnistuikin tuumassaan, sillä pojan voimakas ja reipas ulkonäkö sekä tietoisuus isän rikkaudesta olivat tässä pyrkimyksessä erinomaisina etuina. Mutta ruukinpatruuna ja työnjohtaja saivat Brunosta hankalan oppilaan. Ruukinkonttoristin velvollisuutena oli muun muassa pitää ruukinväkeä kurissa ja Herran nuhteessa, kuten sanotaan, ja sen Bruno täyttikin aivan täydellisesti, sopivana ja sopimattomana aikana, sillä meni tuskin päivää, jolloin ei sepän tai lämmittäjän kasvoilla olisi näkynyt hänen nyrkkiensä jälkiä; mutta sekin vielä olisi mennyt mukiin, ellei hän useasti olisi noussut itse patruunaa ja työnjohtajaakin vastaan. Monasti oli vakavana kysymyksenä eroittaa hänet toimestaan; mutta rajua nuorukaista puolustivat kaikki ruukin naiset: patruunan rouvasta paimentyttöön saakka. Mahdollisesti olisi Brunon nyrkkivaltaa vielä kärsitty, ellei häntä vastaan olisi ilmaantunut muutakin muistutettavaa. Hän nimittäin alkoi osoittaa pitkäkyntisyyttäkin. Mustalaisveri hänessä tahtoi päästä oikeuksiinsa. Kuten on mainittu, oli Bruno erittäin taitava kirjoitusmies. Kauniimpaa käsialaa kuin hänen ei ruukin konttorin kirjoissa näkynyt vanhimmiltakaan ajoilta. Mutta tahtoessaan hän kykeni kyhäämään rumintakin käsialaa. Ruukinpatruuna kirjoitti hyvin huonosti. Bruno opetteli matkimaan hänen käsialaansa niin mainiosti, että ihmiset usein maksoivat hänelle hänen ruukinpatruunan nimessä kirjoittamansa laskut. Tiliä tehtäessä olisi ruukinpatruuna voinut vannoa, että hän itse oli kirjoittanut laskut, mutta myöskin hän oli täysin varma siitä, että nuo laskut muuten olivat hänelle aivan vieraita. Patruunan puoliso, pyylevä, hauska rouva, jota seudulla yleisesti pidettiin suuressa arvossa, huomasi, että häneltä oli kadonnut useita kalliita kulta- ja hopea-esineitä. Hän olisi kyllä mielellään syyttänyt piikoja, mutta se kävi mahdottomaksi. Olisipa hän tahtonut etsiä varkaita ruukin työväenkin joukosta, mutta sekin oli mahdotonta. Miksi se oli mahdotonta? -- Sitä ei tiedetty, sillä rouva ei ollut edes patruunalle kertonut varkauksista, eikä viimemainittu olisi niistä koskaan tullut tietämäänkään, ellei kerran, kun ruukin kassasta oli kadonnut huomattavampi rahasumma, olisi ruvettu tutkimaan nuoren konttoristin kätköjä ja silloin löydetty, paitsi tätä rahamäärää, myöskin erinäisiä kallisarvoisia kapineita, jotka olivat tavattomasti niiden näköisiä, jotka patruuna aikoinaan oli ostanut lahjaksi rakkaalle puolisolleen. Muiden muassa löydettiin taiteellisia, hopeisia toilettikapineita, joiden vertaisia ei ollut koko Kalmarin läänissä, sekä pari kynttilänjalkaa, jotka tavallisesti olivat rouvan huoneessa, ja joiden poissaolon patruuna nyt vasta muisti. -- Hirtehinen! -- huusi patruuna kirjanpitäjälleen, -- miten olet saanut haltuusi nämä tavarat?... Tunnusta heti minulle, tai muussa tapauksessa saat tunnustaa nimismiehelle. -- Kysykää rouvalta, -- vastasi Knapekullan korppi irvistäen, mikä suuresti rumensi hänen muuten kauniita kasvojaan, samalla kun hän, antaen hävyttömyyden nousta huippuunsa, viittasi merkityksellisesti kädellään otsaansa. Ruukinpatruuna kalpeni ja syöksyi vaimonsa huoneeseen. Patruuna oli epätoivoissaan, rouva oli epätoivossaan, koko talo oli epätoivoissaan. Helpommin selviytyi asiasta Bruno Stark, joka vain eroitettiin toimestaan, nimismiestä paikalle kutsumatta, sillä Bruno oli varastanut ja ei ollut varastanut. Hän oli kyllä anastanut joitakin koruesineitä, mutta saanut sitävastoin rehellisellä tavalla muutamia sormuksia. Ruukinpatruuna olisi kuitenkin mielellään lahjoittanut köyhille Jumala tietää kuinka monta tuhatta, jos Bruno olisi varastanut jälkimäisetkin kuten edelliset. -- Sinä hölmö! -- sanoi mustalaisisä kotiinpalanneelle pojalleen; -- eihän varastamisesta rangaista, vaan siitä, ettei osaa peittää varkauksiaan ... pane se mieleesi tulevaisuuden varalle, senkin mätämuna! Saatuaan tästä lohdutusta ja luvattuaan parannusta, kiiruhti Bruno Brännerille tervehtimään Anna Jolantaa. Mutta se oli samaa kuin hypätä tuhasta tuleen, sillä -- no, lieneepä aika kertoa näiden leikkitoverien suhteesta toisiinsa. Siihen ei tarvitakaan monta sanaa. Bruno uhkaili kaikkia paitsi tätä leikkitoveriaan; mutta nuorukainen rakastikin häntä koko voimansa intohimolla, jota niin rajussa ja villissä nuorukaisessa tietysti oli paljon. Ainoastaan Anna olisi voinut tuon villieläimen kesyttää; mutta Brännerin tytär halveksi kaikkia, kaikkia, paitsi yhtä. Välinpitämättömänä, kuten näytti, niin hyveistä kuin paheista, eleli hän yhä itseensä sulkeutuneena. Eipä olisi parhain ihmistuntija voinut arvata tämän naisen sisäisen tulen voimaa ja vaikutusta, kun se kerran tulisi purkautumaan. Hän oli arvoitus kaikille, arvoitus itselleenkin. Brunoa hän ei sietänyt, mutta eipä hän yleensäkään voinut sietää ketään. Muuten olivatkin Brunon tepposet niin epäritarillisen kehnoja, etteivät ne mitenkään voineet herättää Annan mielenkiintoa. Tikarin työntämisen jonkun sydämeen Anna vielä olisi voinut antaa anteeksi, mutta varastamista, vaikka vain nuppineulan, piti hän inhoittavana. Brunoa hän siis ei voinut rakastaa, joskin hänen silmiensä loiste ja poskiensa punerrus osoittivat hänen kaipaavan olentoa, jota voisi rakastaa. Silloin sattui muuan tapaus, joka teki järkyttävän vaikutuksen hänen sieluunsa, ja joka ainakin saattoi hänet tietoiseksi omasta itsestään. Eräänä päivänä siihen aikaan, kun Bruno vielä oli rautaruukilla, käveli Anna Jolanta metsässä lähellä maantietä. Hänellä oli yllään hieno, punainen, mustilla pitseillä ja hopeoiduilla reunuksilla koristeltu villahame. Purppuranpunaiset nauhat oli solmittu hänen korpinmustiin hiuksiinsa jotka pitkinä palmikkoina riippuivat alas lanteille saakka. Kuullessaan maantieltä kiivasta puhetta, hän kiirehti sinnepäin, ja pensaikkoon kätkeytyneenä hän näki ja kuuli seuraavan tapauksen. Kaksi lasta, jotka olivat samasta kylästä kuin hänkin ja kuuluivat hänen omaan heimoonsa, seisoi tiellä itkien ja pidellen käsillään verisiä neniään. Näiden lähettyvillä seisoi nuorehko mies, puettuna hienoon matkapukuun ja päässään sotilastakki. Hänellä oli vaalea tukka, hienot, kauniisti muodostuneet kasvot ja vaaleat viikset. Tämä matkustavainen nuhteli ankarasti paria kookasta talonpoikaisrenkiä, jotka olivat toisesta kylästä. -- Ettekö häpeä, -- huusi nuori sotilas, -- tuolla tavoin pahoinpidellä noita pikku raukkoja!... Hyi, olette te aika roistoja!... Jospa minä teille näyttäisin... -- Nehän ovat vain tattaripenikoita, -- lausui toinen rengeistä. -- Mutta ihmisiä kuitenkin, te lurjukset! -- huudahti jälleen matkustaja, vihasta punehtuen. -- Teillä ei ole mitään oikeutta tallata niitä kuin matoja. -- Herra nousee vain kääseihinsä, -- sanoi toinen rengeistä, -- muuten herra pääsee sinne nopeammin kuin luuleekaan! Tuskin oli nämä sanat ehditty lausua, ennenkuin nuori mies, notkeana kuin pantteri, oli hyökännyt molempien renkien kimppuun, ja hän teki sen sillä tuloksella, että viimemainitut huutaen ja kiroillen lähtivät pakoon. Heitettyään muutamia lantteja tattarilapsille hän meni jälleen ajoneuvojen luo. -- Hyvin, hyvin tehty, jalo, kaunis herra! -- kuului hänen takanaan ihmeellisen sointuva ääni lausuvan. Matkustaja kääntyi, mutta ei voinut astua askeltakaan eteenpäin; hän jäi paikalleen kuin naulittu. Oliko hän keijukainen metsän vihreästä maailmasta, vai vedenneitoko lähteen sinisen veden pohjasta? -- Mustalaistytön tummilla, samettisilla silmäripsillä kiilsi kyynel, ensimmäinen moniin vuosiin, ja kyyneleestä välkkyi sielu, vasta nyt ensimmäisen kerran unestaan heränneenä. Anna Jolanta oli nähnyt sellaista, jota hän ei ollut luullut koskaan tulevansa näkemään, nimittäin olennon, joka olematta hänen omaa heimoaan, kärsi kuitenkin siitä, että sitä sorrettiin, eikä hävennyt puolustaa tuota halveksittua ja tuomittua sukua. Tulivuori oli syttynyt. Liekit nousivat korkeutta kohti. * * * * * Matkustaja, joka ei vielä ollut lähelläkään päämääräänsä, ei voinut sen jälkeen lähteä Knapekullan kylän likettyviltä. Hän viipyi siellä päiviä, kuukausia. Anna Jolanta liiteli kentillä ja kukkuloilla. Kukat hymyilivät hänen jalkainsa alla, linnut lauloivat hänen päänsä yllä kauniimmin kuin koskaan ennen; sillä hän, joka niiden välillä leijui, hengitti rakkautta, pelkkää rakkautta. * * * * * Puoli vuotta myöhemmin istui vänrikki Karl Odelius yksinään huoneessaan Tukholmassa ja koetti muistista piirtää paperille tytön päätä; nuori soturi käytteli näet piirroskynää yhtä taitavasti kuin säilää. Silloin avautui äkkiä ovi, ja vänrikki kuuli lausuttavan nimensä. Hän nousi heti ja ojensi kätensä ovea kohti. Anna Jolanta, itämaisen kauneuden kuningatar, seisoi kynnyksellä. -- Minut tahdotaan sitoa korpin siipeen, -- sanoi hän, -- mutta mieluummin kuin elän naimisissa korpin kanssa, elän naimattomana kyyhkysen luona. Päivänsäteen nopeudella riensi tyttö syliin. -- Minua seuraa isäni ja heimoni kirous, -- kuiskasi hän; -- mutta minullapa on myöskin mukanani autuutta tulviva sydämeni. Tällä hetkellä olisi kveekarinkin kylmä siveys sulanut kuin jäätikkö laavavirrassa. * * * * * Mitä teki »Knapekullan korppi»? -- Hän kirkui äänensä käheäksi yli maitten ja vetten. Hän levitti siipensä, ajaakseen takaa rakastavaisia. Hän asetti pauloja heidän tielleen ja raivosi heidän jäljillään, kun he voittaen olivat sivuuttaneet ansan, sillä »Knapekullan ruusu» hoiti hellästi valkoista sydänlehteään ja vartioi hyvin lemmittyänsä. Niin he elivät yhdessä seitsemän vuotta. Nämä seitsemän vuotta olivat heille kuin yksi ainoa päivä, sillä heistä näytti kuin olisi aurinko vain yhden ainoan kerran noussut, sitten ikuisesti pysähtyäkseen taivaankannen keskipäivän korkeudelle. Vapaina hetkinään harjoitti mies maalaustaidetta, eikä viipynyt kauan, ennenkuin Anna Jolanta lahjoitti hänelle jäljennettäväksi uuden mallin, pikku Julian, jolla oli isän hiukset ja äidin silmät. -- Sinä et voi mennä naimisiin mustalaistytön kanssa, -- lausui Anna Carlille kerran heidän istuessaan kahden, Annalla Julia polvellaan; -- sinun sukulaistesi viha asuu minun ylläni; mutta en tahdo, että se viha ulottuu sinuun... Voi sitä naista, joka ei voi rakastaa, ei olla uskollinen, ei saata kuolla lemmittynsä edestä, tarvitsematta ensin kuulla papin suusta, mitä velvollisuuksia hänellä on! Mutta vähitellen alkoi aurinko, ei painua länteen, vaan peittyä pilviin. Isän kirouksen varjoko, vai yhteiskuntahengen häiväkö valmistautui kostamaan laittomalle rakkaudelle? Odelius halusi kietoa kultaan jumaloidun jalokivensä, ja jalokivi antoi sen tapahtua siksi, että hänen rakastettunsa niin tahtoi. Talvet he oleskelivat Tukholmassa, ottaen osaa sen yleisiin huvituksiin... Mutta sellaisia iloja ei osteta vänrikin palkalla eikä muutamilla öljyvärimaalauksilla rahapohatoista niin köyhässä maassa. -- Miksi sulkeudut niin usein yksinäsi, huoneeseesi, Carl? -- kysyi Anna häneltä kerran. -- Minulla on tekeillä muuan piirustus, -- vastasi viimemainittu arastelevin katsein. -- Joku sellainenko, jota minä en saa nähdä?... Sellainenko, josta ei Annasi saa iloita? -- Minä piirrän jotain, jolla kerran hämmästytän sinua -- vastasi Carl, muuttaen puheenainetta. Anna Jolanta ei kysynyt enempää, vaan odotti kärsivällisesti yllätystä. Ja yllätyksen hetki ei myöskään jäänyt tulematta. Eräänä iltana tunkeutui poliisipalvelijoita ja kaupunginsotilaita rakastavaisten asuntoon. Huoneet ja huonekalut tarkastettiin huolellisesti, jonka jälkeen vahdit veivät pois Carl Odeliuksen, ja vankilan portit sulkeutuivat uuden setelinväärentäjän jälkeen. * * * * * Lukija tietää jo, mitä sen perästä tapahtui. Sitä seuraavat vaiheet kerromme jatkossa. Se paha, jonka mustalaistyttö oli imenyt itseensä jo äidin maidossa ja jonka ihmisten kova kohtelu oli muodostanut hänessä vähitellen ihmishalveksumiseksi, oli niin kauvan kuin rakkauden henki vielä leijaili syvyyden yllä -- lannistettuna hänen sielunsa pohjalla. Mutta kun kuolema mestaajan hahmossa astui hänen ja hänen rakkautensa väliin; silloin levisi yö hänen silmiensä eteen, yö hänen sieluunsa. Ja yön syvyydestä tuli nyt esiin tuo kauan kätkössä, painuksissa ollut, tukahutettu siemen, se iti, sai juuria, rungon ja latvan, jonka tummat, häilyvät oksat kietoutuivat koko hänen olentonsa ympäri, niin, vieläpä ne kiertyivät sen rauhan ja onnen muistoonkin, jota hän kerran oli nauttinut. Hänestä tuntui kuin hänen ei olisi mistään kiittäminen kohtaloa -- ikäänkuin viha lakkaamatta olisi asunut hänen sydämessänsä. Hänen seitsenvuotinen onnensa oli hänelle nyt vain kuin ilvehtivä uni. Paenneen rakkauden-enkelin asemesta oli hänestä tullut vihan raivotar. VIII HYENA KARITSAIN JOUKOSSA Oli syyskuun loppupuoli v. 1817, eli noin viisi kuukautta edellä kerrottujen tapausten jälkeen. Tanssinopettajattarella, »kiltillä mamselli V:llä», joksi häntä yleisesti sanottiin, oli eräänä iltana pikku oppilaansa luonaan oppimassa tanssimaan yhdessä sekä tutustumassa vanhan katrillin vuoroihin. Franseesi ei vielä ollut käytännössä, vaikkakin mamseli V. kyllä jo aavisti vanhanaikaisen katrillin kukistumista ja jonkun vaihtelevamman tanssin tulemista sen sijalle. Niin, hän aavisti sitä, mutta ei surutta. Hän oli liiaksi ihastunut Kustaa III:nen aikakauteen, voidakseen noin vain helposti unohtaa sen tanssin, jossa silloin menuetin ja fandangon ohella leiskuttiin. Kevytmielistä polkkaa ei hän koskaan olisi sietänyt. Hän oli, lyhyesti sanoen, ankaran vanhoillinen ja paikallaan pysyvä, mikä lienee pahinta, mitä yleensä voidaan sanoa tanssinopettajasta. Niiden oppilaiden luku, jotka tanssivat hänen hauskassa salissaan erässä talossa Norrmalmilla, oli kolmekymmentä, puolet poikia ja puolet tyttöjä, kaikki iloisia ja onnellisia. Sillä iällähän ollaan aina iloisia ja onnellisia, myöskin silloin kun ei tanssitakaan. Niinä päivinä ovat kaikki ystäviä, vaikka toiset aatelittoman väen lapsia, sillä samanlaiset kevätkukat hehkuvat kaikkien poskilla, ja yhtäläinen valkea viattomuus loistaa kaikkien silmistä. Vasta varttuneemmalla iällä ylpeys toisissa ja kateus toisissa painaa tummentavan leimansa niin punaiseen kuin valkoiseenkin. Pojat ja tytöt, kaikki parhaissa vaatteissaan, hyppelivät ilman teeskentelyä kevyesti ja hymyillen »Vapaata vaalia», muuatta katrillin tapaista tanssia. Tanssimusiikkia soitti vain yksi ainoa viulu, mutta enempää ei tarvittu innostamaan lentoon tuon sävyisän opettajattaren oppilaita. Viulua käytettiin muuten ainoastaan erikoisissa tilaisuuksissa; tavallisesti huolehti tahdista mamsellin rallatus, joka yleensä ei ollut varsin miellyttävää kuulla. Mutta voimmeko kuunnella tanssimusiikkia heittämättä silmäystä soittajaan, joka uunin nurkassa, nuottiteline edessään, liverryttää soitintaan niin kauniisti? Ei, tarkastelkaamme häntä hiukan, sillä herra Lund, mamselli V:n varjo kolmenakymmenenä iäisyyteen soitettuna vuotena, ansaitsee meidän täyden huomiomme. Niin pitkälle kuin saattoi muistaa oli hän aina ollut samanlainen. Samat kelmeät kasvot, sama suuri, ohut könkönenä, sama köyryinen selkä ja paljas päälaki. Herra Lund oli varmaan syntynyt sellaisena kuin hän nyt oli, ja miten voisikaan vanhentua sellainen, jolla koskaan ei ole ollut nuoruutta? -- Herra Lund oli omastakin mielestään aina ollut samanlainen. Kolmekymmentä vuotta hän oli soittanut tanssimusiikkia lapsille, ja toinen lapsiparvi toisensa jälkeen oli hyppinyt hänen ohitseen ja kadonnut; mutta aina hän vaan luuli soittavansa samalle nuorisolle. Herra Lund oli muuten hyvin läheisessä suhteessa tuohon pikku herrasväkeen. Jokaisen tanssin väliajalla hän oli aina nuorten ympäröimänä, sillä niistä suurista ja leveistä rikkitikuista, joita mamselli V. ei koskaan unhottanut asettaa laatikollista hänen nuottitelineelleen, muodosti hän mitä kauneimpia ja hauskimpia leikkikaluja, joita hän sitten anteliaasti jakoi pienille ystävilleen. Tästä kohteliaisuudestaan palkittiin häntä myös runsaasti, sillä kotiin saavuttuaan poimi hän avaroista taskuistaan piparkakkuja, karamelleja, rusinoita, manteleja ja muuta hyvää, mitä kiitolliset lapset olivat sinne pistäneet, sillä aikaa kun hän kuurona ja sokeana oli tehnyt lempitehtäväänsä: soittanut. Nuo pikku herrat ja naiset pyörivät, kuten kuvitella saattaakin, erittäin reippaasti ja ottivat mitä taitavimpia askeleita. Siihen aikaan pantiin enemmän kuin nyt huomiota siihen, että lapsille opetettiin niin monia hienoja ja nokkelia askeleita kuin mahdollista. Myöskin mamselli V:n oppilaat olivat sangen taitavia, ja muutamat heistä olisivat voineet herättää kateutta itse kuninkaallisen baletin oppilaissa. Siinä iässä on jo itsekullakin oma makunsa ja kauneusvaistonsa. Kauneimmat ja paraimmin tanssivat tytöt joutuivat aina ensin »Vapaaseen vaaliin», ja samoin oli poikien laita. Edellisten joukossa oli muuan, josta pojat erityisesti kilpailivat. Tällä tytöllä oli sysimustat silmät ja vaaleat kiharat. Hän oli siinä määrin ihastuttava, niin kasvojen kuin liikkeittensä puolesta, etteivät toiset tytöt ihmetelleet hänen kelpoisuuttaan heidän rinnallaan. Hän lumosi kaikki, joiden pariin hän joutui. Se oli siis jo peräti lupaavaa tulevaisuuteen nähden. Tällä kertaa oli hänen onnellisena, kadehdittuna tanssitoverinaan eräs poikanen, joka tosin ei ollut kaikkein sievimpiä, mutta hän oli ikäänsä nähden voimakas varreltaan, ja hänellä oli erikoisen vilkkaat, viisaat silmät sekä tuuhea kastanjanruskea tukka, joka ulottui aina olkapäille saakka. Myöskään ei hänellä ollut yhtä kauniit vaatteet kuin toisilla pojilla -- nuttu ja housut olivat vaaleata sarkaa -- ja kaikki tiesivätkin, että hän sai tanssiopetusta ilmaiseksi, sillä hänen vanhempiaan pidettiin köyhinä; mutta mitä se merkitsi? Hän pyöri tyttöineen aina useamman kierroksen kuin muut, nauroi alituiseen, niin että se herätti iloa toisissakin, ja hänen äänessään oli tavattoman helkkyvä sointu. Hän näytti harvinaisen uljaalta, tuo nuori ritari sarkapukimissaan. Ja niinpä hän olikin kaikkien pikku neitosten suosikki. Kun ei olla keskilattialla vuorottelemassa eikä ole tehtävänä kiertoa, seisotaan hiljaa ja jutellaan, niinkuin isotkin ihmiset. Mutta pienillä ja ymmärtämättömillä ihmisaluilla ei ole tapana keskustella »kauniista ilmasta» ja siitä, »onko lämmin» j. n. e., sillä mitä silloin välitetään Herran ilmoista, kun tanssitaan lämmitetyssä salissa ja tiedetään jokaisen lämpiävän lisää tanssiessaan, joten on aivan turha yhtämittaa kertoilla siitä, kuten isoilla ja ymmärtäväisillä ihmisillä kuitenkin on tapana. -- Kuinka vanha sinä olet? -- kysyi mustasilmäinen ja vaaleakiharainen tyttö tanssitoveriltaan. -- Minä täytän pian yhdeksän vuotta, -- vastasi poika; -- kuinka vanha sinä olet? -- Käyn seitsemättä. -- Tanssitko mielelläsi minun kanssani? -- Tanssin, minä pidän sinusta enemmän kuin toisista. -- Niin minäkin sinusta... Kuule, joko sinä olet alkanut käydä koulua? -- En, mutta minä luen kotona äidin johdolla. -- Osaatko jo lukea sisältä? -- kysäisi poika jonkunlaista ylemmyyttä osoittavin ilmein. -- Luen yhtä hyvin kuin sinäkin, -- vastasi pikkutyttö nytkäyttäen pientä kaunista päätään. -- Oletpa hiukan tuittupäinen! -- virkkoi poika, epäilyn hymy huulillaan; -- oletko jo lukenut vähän katkismuksen? -- Mikä se on? -- Etkö sinä tiedä, mikä on vähä katkismus? -- En, -- vastasi tyttö jyrkästi. -- Pikku raukka! -- sanoi poika surkutellen. -- Minä olen yhtä suuri kuin sinäkin, -- huomautti kaunotar vähän äkäisesti. Poika mitteli silmillään tyttöä kiireestä kantapäähän. Hän ei voinut väittää sitä vastaan. -- Niin, sinä oletkin jotenkin pitkä tytöksi, -- lausui hän; -- käytkö joka sunnuntai kirkossa? -- Mikä paikka se on? -- Etkö sinä tiedä, mikä kirkko on? -- En, onko siellä hauskaa? Poika katseli ihmeissään vieressään seisovaa pientä pakanaa. Mikähän lapsi se sellainen oli, joka ei tiennyt mikä katkismus ja kirkko olivat? -- Missä koulussa sinä käyt? -- kysyi tyttö, panematta huomiota pojan kummastukseen. -- Afzeliuksen koulussa Hallituskadun varrella... Tahdotko nähdä jotain? -- Mitä sitten? -- Jotain hauskaa... Mitä sanot tästä pienestä rististä? Poika avasi samassa nuttunsa ja näytti tytölle pientä hopearistiä, joka riippui nutun alla kaulassa, kapeassa, sinikeltaisessa silkkinauhassa. -- Kas, miten kaunis pikku risti! -- huudahti tyttönen ja tarttui siihen; -- niistä olet sen saanut?... Kuka sen on antanut sinulle? -- Minä kuulun Manhem-liittoon, minä, vastasi poika ylpeästi. -- Mikä se semmoinen on? -- Kaikki rohkeat ja urhoolliset pojat pääsevät Manhem-liittoon, ja he saavat jokainen tällaisen ristin. -- Mitä he sitten tekevät? -- He harjoittelevat tullakseen yhtä väkeviksi kuin Ubbe ja Starkodder ... tiedät kai sinä Ubben ja Starkodderin?... Nepä vasta olivat ... mutta Ubbe oli kuitenkin parempi, sillä kun hän ja Starkodder tappelivat, sai Starkodder kuusi haavaa, mutta Ubbe vain yhden. -- Pääsevätkö sellaiseen mukaan tytötkin? -- Äh, tytötkö?... jo nyt jotakin... vastasi kavaljeeri jokseenkin epäkohteliaasti. -- Minäpä sanon sinulle, että tyttö voi olla yhtä voimakas kuin poikakin, -- virkkoi pikku amatsooni säihkyvin silmin; -- minä en yhtään pelkää ketään. -- Sinä pikku karitsainen, -- sanoi ristiritari melkein halveksien. -- Minä olen yhtä voimakas kuin sinäkin, -- jatkoi kaunotar yhä kiivastuen; -- minä kyllä sinut voittaisin, vaikka sinulla onkin noin rumat kengät. -- Syö sitä ennen muutamia nisuleipiä, -- sanoi Manhem-liiton jäsen. -- Sinä saat käydä täällä tanssimassa ilmaiseksi, on mamselli sanonut, -- virkkoi loukattu naikkonen. -- Sinä valehtelet! -- huusi poika, samalla kertaa nolostuneena ja suuttuneena. -- Minä en enää koskaan tanssi sinun kanssasi. -- Enkä minä sinun kanssasi. Onneksi täytyi nuoren parin juuri lähteä vuorolleen tanssimaan, joten tuo seurustelua uhkaava keskustelu päättyi. Lukijamme ovat varmaankin kuulleet Manhem-liitosta, joka oli huomattavampien fosforistien[1] perustama ja jonka haaveellisena tarkoituksena oli palauttaa Pohjolaan sen entinen yksinkertaisuus ja voima. Afzeliuksenkin koulun pojat tutustutettiin noihin salaisuuksiin, heidän tutkittuansa vanhoja sankarisatuja. Sarkavaatteisella pikku miehellämme lienee ollut sankarisuuntaan luontaiset lahjat, koskahan jo oli saanut hopearistin, joka tavallisesti annettiin vasta sanotun koulun kolmannella luokalla oleville vanhemmille pojille. [1] Uusromanttinen kirjailijaryhmä Ruotsissa 1800-luvun alkupuolella, johtajinaan Atterbom ja Hammarsköld. _Suom._ Mitä tuohon entiseen Manhem-liittoon muuten tulee, niin oli sen tarkoitus kieltämättä kaunis ja suurenmoinen, joskin hieman mielikuvituksen varaan nojautuva sekä epäilemättä hedelmätön, kuten muutamat uudemmatkin ajatussuunnat, joiden mukaan pitäisi kasvattaa uusi sukupolvi vedellä ja voimistelulla. Nuori pari oli lopettanut tanssivuoronsa ja palasi entiselle paikalleen. Molemmat näyttivät nyt yhtä iloisilta kuin tanssin alussakin. Suuttumuksella ei siinä iässä ole pitkiä juuria. -- Tiedätkö, minullakin on näytettävänä jotain hauskaa, -- virkkoi mustasilmäinen tyttö. -- Mitä sitten? -- Katsohan tätä ... mitä pidät tästä?... Eikö tämä ole yhtä kaunis kuin sekin, mikä sinulla on? -- tiedusteli pikku kaunotar, ottaen esiin povestaan pienen, mustassa nauhassa riippuvan, noin pikkusormen pituisen tikarinnäköisen esineen; sen kahva oli kultaa ja terä hopeata, ja se oli mitä hienointa tekoa. Ristiritari katseli ihmetyksellä ja ihastuksella tuota noin pienelle ja kauniille tytölle tavatonta leikkikalua. -- No, eikö tämä ole kaunis?... Eikö olekin kauniimpi kuin sinun esineesi? -- kysyi amatsooni. -- Keneltä olet sen saanut? -- kysyi yhä enemmän hämmästynyt ritari. -- Äidiltä... No, mitä siitä pidät? -- Se on hyvin kaunis... En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista. -- Sinä varmaan tahtoisit tämän mielelläsi ... ehkä olet halukas vaihtamaan? -- En, sitä en ole. -- Miksi et? -- Se on kuin tikari tai puukko ... ei Stark eikä Ubbe koskaan tapelleet tikareilla eikä puukoilla ... jos se olisi miekka, niin siinä tapauksessa voisin vaihtaa. -- Mutta minäpäs en olisikaan halukas vaihtamaan, sillä äiti tahtoo, että tämä on minulla sekä päivällä että yöllä nukkuessani. -- Miksi äitisi niin tahtoo? -- Siksi että ... en uskalla sanoa, sillä äiti on uhannut antaa ankarat nuhteet, jos vaan kenellekään kerron. -- Onko äitisi ankara? -- Ei, äiti on hyvin hyvä ja kiltti ... aina hän kutsuu minua lempinimellä ja antaa minulle leikkikaluja... Mitä sinä pidät uudesta leningistäni?... Sen sain tänään. -- Mikä sinun muu nimesi on kuin Julia? -- Minun nimeni on Julia Bränner. -- Bränner! -- huudahti poika ja katsoi naikkostaan suurin silmin. -- Entä mikä sinun nimesi on muu kuin Albert? -- Albert Kron. -- Kron! -- huudahti tyttö, ja hän tuijotti tanssitoveriinsa vielä suuremmin silmin. -- Bränner! -- Kron! Heistä molemmista tuntui kuin he olisivat kuulleet ennemminkin toistensa sukunimen ja että siihen liittyi ikävä muisto. Heidän katseensa yhtyi, niissä katseissa ei ollut hyvää eikä pahaa, iloa eikä surullisuutta. He näyttivät pikemmin, mikä seikka oli pahempi, olevan arkoja ja levottomia. Herra Lundin viulu lakkasi soimasta, ja parit erkanivat. Samassa aukeni salin ovi, ja sisään astui kookas, kaunis, mutta tavattoman kalpea nainen. -- Äiti! -- huudahti pikku Julia ja riensi tulijaa vastaan. Mamselli V. tervehti vierasta naista kohteliaasti ja pyysi häntä istumaan. -- Anteeksi, hyvä mamselli! -- lausui vieras. -- Tulin itse noutamaan Juliaa, kun palvelustyttömme sairastui ... eihän mamselli pane sitä pahakseen? -- Tuhat kertaa tervetullut, herttainen neiti, -- lausui mitä kohteliaimmin tanssiopettajatar, joka näytti osoittavan suurta mielenkiintoa vierasta kohtaan. -- Mitä mamselli pitää Juliasta?... Onko mamselli häneen tyytyväinen? -- Hän on kerrassaan kiltti lapsi, -- kuiskasi mamselli V. niin, ettei Julia olisi kuullut kiitosta; -- vaikka hän vasta on ensimmäistä kertaa oppilaitteni joukossa, käyttäytyy hän tavattoman kiltisti, kerrassaan erinomaisesti. -- Se ilahduttaa minua suuresti. -- Eikö hän todellakaan ole aikaisemmin oppinut askeleita keneltäkään muulta kuin neidiltä? -- Ei, sen vähän, minkä hän osaa, on hän oppinut minulta. -- Neiti on noudattanut sangen hyviä periaatteita, -- virkkoi mamselli V; -- ja jos minä saan johtaa häntä tämän lukukauden, minä lupaan hänestä jotain aivan erikoista. -- Olen suuresti kiitollinen mamsellille ... mamsellilla on lukuisasti oppilaita, -- lausui vieras, katsellen lapsia, jotka melusivat soittajan ja hänen nuottitelineensä ympärillä. -- Hyvin monta, -- myönsi mamselli V.; -- mutta tässä eivät ole läheskään kaikki, sillä monet ovat sairaina ... ja vielä vähemmän ovat tässä kaikki ne, jotka minulla _voisivat_ olla, -- lisäsi hän ylpeällä luottamuksella, -- sillä minun on ollut mahdoton vastaanottaa niin monta kun on ollut tarjolla ... kiitän Jumalaa, kun ehdin saada valmiiksi nämäkin! -- Sitä suurempi on kiitollisuuteni, kun mamselli kaikesta huolimatta hyväntahtoisesti vastaanotti Julian, -- sanoi vieras nainen, lakkaamatta tarkastellen riemuitsevaa lapsijoukkoa. -- Kuinka olisinkaan voinut olla vastaanottamatta niin herttaista lasta! -- kuiskasi opettajatar, katsellen yhtä sormeaan, jota koristi kallisarvoinen sormus, -- se oli herttaisen lapsen anteliaan äidin lahja. -- Jos mamselli suvaitsee, -- virkkoi vieras, nousten sohvalta, -- niin katselen pikku herrasväkeä vähän lähempää. -- Olkaa hyvä, olkaa kaikella muotoa niin hyvä, -- myönsi opettajatar, seuraten vierastaan pikku herrasväen luo. Nämä ojentelivat parhaillaan käsiään herra Lundia kohti, joka tavalliseen hyvään tapaansa muodosteli tulitikuista pieniä leikkikaluja, jotka hän lahjoitti pienille ihailijoilleen sitä myöten kuin ne valmistuivat. Tarkkaavainen katsoja olisi varmaan ihmetellyt niitä rajuja, tulisia silmäyksiä, joita vieras nainen loi lapsiparveen. -- Katsohan, nyt minä olen saanut miekan, jota en tahdokaan vaihtaa sinun tikariisi, -- huudahti ristiritari, juosten Julian luo, jonka käsi oli äitinsä kädessä. Nämä sanat kuultuaan uhkea nainen kavahti ja loi ankaran katseen Juliaan, joka punastui ja katsoi alas, niinkuin lapset tekevät, kun tietävät tehneensä jotakin, mikä ei ole heille sallittua. -- Mikä on nimesi, reipas poikaseni? -- kysyi vieras, tarkasti katsoen poikaa. -- Albert Kron, -- vastasi tämä. -- Ai! Äiti puristaa kovasti kättäni! -- valitti Julia melkein itkien. Jos mamselli V. tällä hetkellä olisi tullut vilkaisseeksi vierasta kasvoihin, olisi hän varmaan kummastunut ja peljästynyt sitä rajua ilmettä, mikä niissä joka sekunti kasvoi. -- Tämä poika, -- kuiskasi opettaja vieraalleen, -- on vapaa-oppilaitani ... hän on paikkakunnan kivalterin poika... Minulla on tapana joka lukukausi opettaa myöskin muutamia ilmaiseksi. -- Vai niin, vai on nimesi Albert Kron, lapseni, -- sanoi vieras; -- elävätkö vanhempasi? -- lisäsi hän, koettaen peittää tunteenpurkaustaan. -- Kyllä, isä ja äiti elävät. -- Ja he jaksavat hyvin? -- Kiitos, hyvin he jaksavat. Vieraan silmissä näkyi merkillinen tummennus. -- Vai molemmat jaksavat hyvin, -- jatkoi hän... -- molemmat jaksavat hyvin! -- Ei, ei sentään, -- virkkoi poika jälleen ... äiti on sairas ... äiti on ollut sairas jo kauan. Vieraan koko olento värähti omituisesti. -- Onko hän äitisi? -- kysyi Albert hiljaa Julialta. -- On, -- vastasi tyttö yhtä hiljaa ja arasti. -- Miksi hän näyttää vihaiselta! -- jatkoi Albert; -- hän katsoo minua kuin susi hevosta ... sinulla on ruma äiti sinulla ... _minun_ äitini on paljon kauniimpi. Sen jälkeen hän juoksi toisten lasten luo näyttämään miekkaansa, jonka hän tilauksesta oli saanut hyväntahtoiselta herra Lundilta. Jos Albert olisi ollut kaksikymmenvuotias sen sijaan, että hän oli vain yhdeksän vuotta vanha, ei hän olisi sanonut Julian äitiä rumaksi; mutta lapsena pidetään pahaa ja rumaa samana asiana, eikä paha silloin jää huomaamatta satunnaisen kauniista muodostaan huolimatta. -- Mitä poika kuiskasi sinulle? -- kysyi äiti tyttäreltään. -- Hän sanoi ... hän sanoi, -- mutisi Julia -- hän sanoi, että äiti ... että äiti... -- Mitä hän kuiskasi? -- toisti äiti ankaran käskevästi. -- Hän sanoi, että äiti ... että äiti on ruma ... hän on paha poika ... minä en koskaan enää tanssi hänen kanssansa ... en koskaan, en koskaan, kiltti äiti! -- Hyväinen aika, minähän unohdin tarjota neidille kupillisen teetä, -- virkkoi mamselli anteeksipyytäen. -- Älkää millään muotoa vaivatko itseänne, hyvä mamselli, -- vastusti vieras; -- join teetä kotona juuri ennen lähtöäni. -- No, mutta ehkä nyt sentään saa olla?... Pianhan minä sen kiehautan ... kestää vain viisi minuuttia... -- En voi hyvin jos juon paljon teetä illalla ... sallikaa minun noudattaa omaa makuani, hyvä mamselli...! -- Kuten neiti haluaa, -- vastasi kohtelias emäntä. Jos vieras nainen olisi saanut seurata omaa makuaan, olisi hän luultavasti, äkillistä sisäistä kuohuaan tyydyttääkseen, tyhjentänyt pienen ristiritarin veren viimeiseen pisaraan saakka. Nuo pienet, valkoiset, viattomat karitsat eivät varmaankaan voineet aavistaa hyenan olevan heidän keskellään, eikä lauman paimenkaan sitä arvannut. Kun hyena oli lausunut jäähyväiset ja poistui pienokaisensa kanssa tanssisalista, mutisi hän hampaittensa välistä seuraavat sanat: -- Minä siis sain nähdä hänet!... Hänet, jonka elämän minä kerran pelastin!... Eikö minulla ole oikeus ottaa lahjani takaisin!... Minä otan, minä otan sen takaisin ja annan sen sovitusuhriksi kostolleni, sinulle, onneton, odottava varjo!... Ikuinen viha, ikuinen kosto!... Hänelle ja niille muille!... Musta oli sateinen syysilta, mustempi hyenan sielu. IX ENSIMMÄINEN HÄMMENNYS Kamariherra Karl Gustaf Lejonborg kuului hyvin vanhaan aatelissukuun. Hänen esi-isänsä tiedettiin pakanuuden ajoilta saakka, ja Valhallan jumalat tietänevät, eiköhän suvun kantaisä saanut kiittää olemassaolostaan jotakuta monista käynneistä, joilla Loke kunnioitti Skandinaavian niemimaata. Mikään muukaan jumalallinen olento ei se voinut olla, sillä, kuten tiedetään, olivat pohjoismaisen taruston Odin ja hänen toverinsa liian jäykkiä Olympon jumalain tavoin antautumaan mihinkään maalliseen lemmenkuherteluun. Loke oli luultavasti ainoa, jonka huomiota kiinnittivät esi-isäimme tyttäret, heidän kuljeskellessaan tuntureilla vaatimattomina ja yksinkertaisina paimentamassa karjalaumojaan. Loke tosin oli pahan periaate; mutta mitä merkitsee, onko periaate paha vai hyvä, kunhan se vain on hyvin vanha! -- Kreivi Lejonborg palveli kamariherrana Kaarle XIII:n hovissa. Kustaa IV Aadolfin aikana hän oli palvellut kamarijunkkarina. Kahden kuninkaan selän takana hän oli uskollisesti seisonut paistitarjotinta pidellen. Mikä ihana, kadehdittava etusija muihin kuolevaisiin nähden onkaan sillä, joka saa tuntea fasaanin tuoksun, ennenkuin se siirretään hänen majesteettinsa nenän alle! Mikä onnellisuuden huippu onkaan saada vetää vastahakoinen korkki pois pullon suusta, ennenkuin se vuodattaa verensä kuninkaan huulille. Kreivi Lejonborgilla oli se onni ollut ja oli vieläkin. Kuningas Kustaa IV Adolf ei pitänyt kunnioitetusta sedästään, herttua Kaarlesta. Lejonborg oli niin täydellisesti samaa mieltä kuninkaansa kanssa, ettei hän koskaan käyttänyt ensimmäistä ristimänimeään Karlia, eikä koskaan viettänyt sitä nimipäivää. Kuningas Kaarle XIII ei pitänyt arvoisasta veljenpojastaan, entisestä kuninkaasta. Lejonborg oli samaa mieltä kuninkaan kanssa. Hän pyyhki almanakastaan pois Gustafin ja nimi Karl esiintyi taas uudessa loistossa. Kreivi Lejonborg oli suvun päämies, hänellä oli ritarihuoneessa istuinpaikka ja äänioikeus. Jälkimäistä hän käytti vähemmän kuin edellistä. Ken on päättänyt olla huutamatta liikaa, hän tulee lopulta liian suuressa määrin vaienneeksi. Kreivi vaikeni kuin muuri, mutta tunsi sisimmässään, että hän oli yhtä luja ja varma kuin sekin. Hovimiehen kutsumuksen vertauskuvana on kultainen avain hänen selässään, ja sen vaalilause on: ole vaitelias ja palvelevainen niinkuin se. Kreivi Lejonborgilta ei suinkaan puuttunut hyvää päätä. Miehellä, jonka täytyy koko elämänsä ajan ajaa selin kuninkaallisissa vaunuissa, ei saa olla huono pää. Kreivi oli viettänyt kolmattakymmenettäviidettä syntymäpäiväänsä. Samana päivänä oli mahtava ajatus välähnyt hänen aivoissaan, ja hän huusi korkealla äänellä seuraavat sanat: -- Kreivi Karl Gustaf Lejonborg, kamariherra ja Bastholman sukukartanon omistaja, tähän saakka sinä olet palvellut kuningasta ja maata hovissa, mutta sinulla ei vielä ole töyhtöjä kolmikulmahatussasi... Helposti sinä voitat itsellesi töyhdöt, sillä sinun ei tarvitse muuta kuin lausua sana, ja sinä olet hovimarsalkka... Mutta sinusta ei pidä tulla hovimarsalkkaa... Sinun suuri sukutilasi Skoonessa tarvitsee armollisen herransa läsnäoloa, ja Malmöhusin lääni, missä tila on, tarvitsee puolestaan maaherraa, jossa yhtyvät syntyperä ja kelvokkuus... Miksi et hanki itsellesi tuota lääniä?... Etkö voi palvella kuningasta ja maata yhtä hyvin Skoonessa kuin Tukholmassa?... Lääni on kaunis, virkapuku ei ole ruma, töyhdöt kuuluvat hattuun, tuloja ei saata halveksia, komentajan rintatähti seuraa kaupanpäälliseksi, yksinkertainen pohjantähti ei enää riitä peittämään sinun laajentunutta rintaasi... Lejonborg! Lejonborg! Uhraa persoonallinen rauhasi ja rupea maakunnan isännäksi! Niin hän huusi, eikä se jäänytkään ääneksi erämaassa. Kreivi alkoi liikkua. Musta hevosvaljakko pursui hopeanvalkoista vaahtoa, paraativaunujen pyöränraudat sinkosivat kipinöitä katukiviä vasten. Kreivin kasvot muuttuivat kirkkaammiksi ja kirkkaammiksi, hänen vartalonsa ojentui entistä suoremmaksi. Hänen ystävänsä onnittelivat häntä, ja sanomalehdet mainitsivat jo hänen tulevasta nimityksestään ilman mitään näykkivää lisäystä, sillä vielä uskoi suurin osa väestöstä, että samoin kuin maat kuuluvat yksinomaan kuninkaille, niin myös ovat läänit ainoastaan maaherroja varten. Vasta viime vuosikymmenien innoittavat harhaopit ovat pyhyyttä loukkaavilla suvillaan tukahuttaneet ja sammuttaneet viattoman uskon vuosisataisen soihdun. Muutamana päivänä sai kreivi Lejonborg kutsun eräältä vaikutusvaltaiselta ystävältään ja korkealta suojelijaltaan kreivi V:ltä saapua keskustelemaan hänen kanssaan. Kreivi Lejonborg heittäytyi vaunuihin, jotka pysähtyivät kreivi V:n portille, ja pian hän oli kahdenkesken ystävänsä ja korkean suojelijansa kanssa. Kreivi V. ei kuitenkaan näyttänyt panevan huomiota kreivillisen ystävänsä tulvehtivaan kaunopuheisuuteen, vaan sormeili kädessään jotain kirjeen tapaista. -- Minulla siis lienee toivoa, jalo ystäväni? -- jatkoi Lejonborg. -- En kiellä, -- vastasi kreivi V., että minulla on jotain tavallaan diplomaattista hommaa siinä ... mutta se ei kuulu miellyttävien asioiden joukkoon... Mielelläni olisin tästä asiasta kokonaan irrallani. -- Sinä kyllä aukaiset solmut, -- ehätti Lejonborg, olkootpa ne vaikka Atlantin valtameren pohjalla... Lyönpä veikkaa tuhat tukaattia, että tuo asiakirja, jota pitelet kädessäsi, koskee juuri minun halpa-arvoista persoonaani, sinun nöyrintä palvelijaasi. -- Se on totta, se koskee todellakin sinua, -- vastasi kreivi V. -- Lyönpä edelleen veikkaa, parahin kreivi, -- jatkoi Lejonborg, -- että tuo paperi sisältää määräyksen valtakirjan laatimiseen minulle maaherran virkaan, siinä tapauksessa ettei se ole itse valtakirja. -- Tunnetko tämän päällekirjoituksen, parahin kreivi? -- kysyi V., pitäen paperia kreivi Lejonborgin edessä. Lejonborg näytti hämmentyneeltä, mikä johtui luultavasti siitä kylmyydestä ja epäystävällisyydestä, jota nyt ilmeni hänen jalon ystävänsä sanoissa ja käytöksessä. -- Tunnenko tätä päällekirjoitusta, -- toisti hän, levottomuutensa kasvaessa; -- jalosukuiselle herra kreiville ... sehän on osoitettu minulle ... niin, minulle. -- Tiedän sen, -- virkkoi kreivi V., tarkastaen terävästi ystäväänsä; -- mutta minä en tunne käsialaa, ja sitä juuri aion nyt kysyä sinulta. -- Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? -- huudahti Lejonborg, joka tuli äkkiä hyvin tuskalliseksi, tietämättä edes syytä siihen. -- Sinä tunnet käsialan, kreivi Lejonborg! -- lausui kreivi V. -- En, kautta kunniani, -- vakuutti Lejonborg, huolellisesti tarkastettuaan jokaista kirjainta; -- kaiken pyhän nimessä, mikä on tämä kirje? Hän kohotti kätensä tarttuakseen kirjeeseen; mutta ennen kuin hän ehti edes koskettaa sitä sormellaan, siirsi V. kättään. -- Ei niin kiireesti, parahin kreivini! -- esteli V; -- minun täytyy ensin lukea sinulle ne kauniit lauselmat, jotka tämä paperi sisältää... Kirje on, kuten huomaat, osoitettu sinulle, ja se oli avattu ennenkuin se joutui minun käsiini... Kunhan kuulet sen sisällön, tajuat pian, miksi ei sitä heti voida jättää sinulle... Kärsivällisyyttä siis ja kuuntele tarkkaan. Kreivi V. luki kirjeen ääneensä; mutta hän seurasi rivejä vain toisella silmällään; toinen näytti salaa vakoilevan kreivi Lejonborgin kasvonilmeitä. »Kreivi Karl Gustaf! Kävin luonasi tänään aamupäivällä. Et ollut kotona. Koska minun täytyy päivällisen aikaan matkustaa maalle, mistä palaan vasta kahdeksan päivän kuluttua, ilmoitan sinulle tämän kautta käynnistäni. Oli ikävää, etten tavannut sinua; siten jäi sinulta kuulematta paljon mieltäkiinnittäviä uutisia. Kirjeesi, jonka kuukausi sitten lähetit on saapunut onnellisesti perille korkealle omistajalleen. Se on vaikuttanut hänen onnettomaan sieluunsa kuin toukokuunsade maahan. Omasta kohdastaan hänellä ei enää ole minkäänlaisia toiveita. Hän luopuu kaikesta poikansa hyväksi, ja hän sanoo sulkevansa rauhallisesti silmänsä sillä hetkellä, jolloin hän näkisi jalon kansan hyvittävän entisen vääryyden. Paitsi sitä tukea, jota hän syystä uskoo saavansa sen kansan puolelta, jonka kunniakkaaseen sukupuuhun hän ei tahtoisi kiinnitettävän ulkomaalaista kruunua, toivoo hän voimakasta suojaa idästä, missä laillinen perimys vielä... Kreivi V. keskeytti lukemisen. -- Ehkä muistat ulkoa jälelläolevan, -- virkkoi hän, -- sillä se on reväisty pois kirjeestä!... Mutta miten on laitasi, parahin kreivi!... Pahantekijä, jota viedään kuolemaan, ei voi näyttää surkeammalta kuin sinä nyt. Niin olikin laita. Suuret hikikarpalot helmeilivät kreivi Lejonborgin otsalla, ja hän värisi kuin vilutautinen. -- Söitkö eilen päivällistä Aatelisseuran huoneustossa? kysyi kreivi V. -- Söin, -- vastasi Lejonborg melkein tainnuksissa; -- aivan niin, minä söin päivällistä Aatelisseuran huoneustossa. -- Ja lähdit sieltä noin kello viiden aikaan? Eikö niin? -- jatkoi kreivi V. -- Aivan niin. Aivan niin... Kello oli viisi, kun lähdin sieltä... Mutta minä en ymmärrä... -- Heti lähdettyäsi löydettiin lattialta tämä kirjeen katkelma. Kreivi Lejonborgin ohuitten huulien välistä kuului ölisevä äännähdys. -- Kuka piru on kirjoittanut moisia hulluuksia? huusi tutkija. -- Minä ... en tiedä, -- sammalsi tutkinnonalainen tuijottaen eteensä kuin mielipuoli. -- Ja miten h...ssä sinä olet voinut takertua kiinni mokomaan?... Oletko kokonaan kadottanut järkesi, kun suotta panet vaaranalaiseksi elämäsi ja kunniasi! Nyt nousi kreivi Lejonborg seisomaan. -- Inhoittavaa! Alhaista! Kauheata! -- huudahti hän lyöden nyrkillään otsaansa. -- Se toimekas henkilö, joka tämän kirjeen löysi, -- sanoi kreivi V., -- jätti sen eilen illalla tärkeänä aarteena hänen kuninkaallisen majesteettinsa käsiin. -- Hänen kuninkaallisen majesteettinsa...! vaikeroi Lejonborg. -- Niin ... kaikkein korkeimpiin käsiin... Sinähän tiedät, ettei sellaisissa asioissa ole hänen kanssaan leikkimistä. -- Ja hänen kuninkaallinen korkeutensa...? -- Määräsi minut siinä silmänräpäyksessä passittamaan sinut kaupunginvankilaan. -- Voi Jumalani!... Ja sinä?... Sinä? -- Ehdotin sen sijaan Danvikeniä[1]... Mutta vakavasti puhuen, rakas Lejonborg, mitä tiedät enemmän tästä asiasta?... Ainoastaan suora vilpittömyys voi sinut pelastaa, sillä minä olen täysin vakuutettu siitä, että jos sinä olet leikkinyt tulen kanssa, olet tehnyt sen pelkästä tyhmyydestä... Tämä ei tosin ole kohteliaasi sanottu, mutta olkoon se kuitenkin sinulle lohdutukseksi, Lejonborg-parka! [1] Mielisairaala. Kreivi-raukka oli nyt vähitellen tullut siksi paljon tajuihinsa, että hän saattoi ajatella jonkun verran selkeästi ja myös puhua sen mukaan. -- Alhaista juonittelua minun persoonani häväisemiseksi! -- lausui hän; -- kurja salaliitto minun kunniani tahraamiseksi... Salainen vihollinen, joka kadehtii minun hovissa nauttimaani suosiota, ja tekee kaikkensa ryöstääkseen sen minulta... Ehkä se on joku hävytön kilpailija siihen virkaan, joka minulle on luvattu. -- Se ei tunnu uskomattomalta, -- virkkoi kreivi V.; -- minä tunnen kyllä sellaisetkin vehkeilyt, ja tiedän hyvin itse, miltä ne maistuvat... Enkä myöskään voi kieltää, että jotain sellaista tulin minäkin ajatelleeksi. -- Minullako ... minullako olisi salaisia hankkeita hovia vastaan, -- puhui Lejonborg; -- minulla, joka olen parhaat vuoteni uhrannut sen palveluksessa?... Minäkö kohottaisin käteni vanhaa rakastettua kuningasta vastaan, joka jo on haudan partaalla?... Minäkö vehkeilisin sellaista ruhtinasta vastaan, joka on sankari, maansa pelastaja ja kansansa epäjumala?... Voiko kukaan edes ajatella sellaista mahdollisuutta, että minä häväisisin jalointa nimeä, mikä koskaan on jäänyt perinnöksi jälkeläisille?... Ei, ei, se on mahdotonta!... Kukaan ymmärtäväinen ihminen ei usko sellaista! Kreivi Lejonborg näytti puhuessaan miltei ylevältä. Kreivi V. vastasi: -- Minä myönnän, että se tuntuu uskomattomalta... Mutta sukkelat kielet ehtivät silti huomauttaa vanhasta ystävällisestä suhteestasi entiseen kuninkaalliseen perheeseen... Kuiskaajista ei ole koskaan puute, kun on kyseessä tyhjänpäiväinen loruilu. -- Tullessani entisen kuninkaan hoviin olin aivan nuori, melkein lapsi... Mutta kukaan ei tiedä paremmin kuin sinä, joka aina olet kunnioittanut minua ystävyydelläsi, miten kovasti minä olen tuominnut sitä sekasikiötä, joka johdatti rakkaan isänmaamme tuhon partaalle, josta sen kuitenkin pelasti nykyisen armollisen hallitsijamme voimakas käsi... Jumala häntä varjelkoon ja pitentäköön hänen elämänsä kalliit päivät! Kreivi Lejonborgin lauselmaa seurasi syvä kumarrus, joka todellakin näkyi aiheutuneen sisäisestä tunteesta. Myöskin kreivi V. kumarsi, mutta hänen huulillaan leikki hieno, kaksimielinen hymy. -- Sinä siis et ole saanut tätä kirjettä? -- kysyi jälleen kreivi V. -- etkä myöskään tiedä sen kirjoittajaa... Malta mielesi, ystäväni!... Et siis tunne häntä? -- En en, tuhat kertaa en ... sen vannon sieluni autuuden kautta... Sen vannon kunnioitettujen esi-isieni varjojen nimessä!... Mutta -- jatkoi hän palavan innokkaasti -- kuka on ilmiantaja?... Kuka on löytänyt ja tuonut tämän kirotun paperin?... Vaikka hänellä olisi tuhat mustaa sydäntä alhaisessa rinnassaan, löytäisi minun miekkani tien niihin kaikkiin! Kreivi V. hymyili. Mahdollisesti hän oli vakuutettu Lejonborgin syyttömyydestä; mutta Lejonborgin rohkeuden tunsi hän vieläkin paremmin. Näiden kahden kreivin keskustelun keskeytti naputus ovelta, joka korkean isännän lausuttua sanan avautui. Kreivi V:n livreijaan puettu palvelija näyttäytyi ja kumarsi syvään. -- Saapunutko? -- kysyi kreivi. -- Niin, armollinen kreivi! -- vastasi palvelija. -- Hyvä!... Johda hänet pieneen kabinettiin ja pyydä häntä odottamaan siellä... Jos joku muu kysyy minua, niin sano, etten ota vastaan tänään. Palvelija kumarsi jälleen ja poistui melkein varpaillaan. -- Suo anteeksi, Lejonborg! -- sanoi kreivi V. -- minun täytyy jättää sinut yksinäsi muutamiksi minuuteiksi... Ole kuitenkin rauhallinen... Tämä vyyhti, olkoon se kuinka sotkuinen tahansa, selviää kyllä meidän molempien tyytyväisyydeksi... Ellei ole sen vaarallisempia valtiopettureita kuin sinä, kunnon veli, niin kyllä kuninkaat ja ministerit voivat nukkua yhtä rauhassa kehdoissaan kuin lapset. Nämä lohduttavat sanat lausuttuaan lähti kreivi V. huoneesta. Kreivi Lejonborg oli yksin. Mitä hetkiä hän olikaan elänyt! -- Häntä epäiltiin, syytettiin valtiopetoksesta, häntä, joka tähän saakka ei ollut tiennyt mitään korkeampaa tehtävää kuin madella siinä tomussa, jota ruhtinaalliset kantapäät olivat jättäneet jälkeensä, kiinnittämättä vähääkään huomiota siihen, olivatko ne tiet, joita korkeat jalat olivat kulkeneet, hyviä tai huonoja! Pelkkä ajatuskin siitä olisi täyttänyt kauhulla hänen sydämensä. Mutta jota enemmän hän ajatteli, sitä selvemmäksi kävi hänen katseensa, sitä rauhallisemmaksi hänen sydämensä. Hän päätti syvän huokauksen ja hengitti sitten kevyemmin. Tämä hirvittävä syytös, tuumi hän, tuottaa minulle, sitten kun se on heitetty takaisin syyttäjän kasvoille -- ja hän piti sitä sangen helppona tehtävänä -- mitä parhaimpia etuja. Silloin ei ole mikään palkinto liian suuri korvaamaan sitä vääryyttä, jota minua kohtaan on tehty... Sitäpaitsi on minusta tullut valtiollinen merkkihenkilö ... ja minua pelätään. Parempi on olla pelätty kuin rakastettu, kunhan pelko ei vaan tuo mukanaan mitään vahingollisia seurauksia. Minulle myönnetään kaikki, mitä tahdon -- ja vielä enemmänkin. Malmöhusin lääni kalpeni ja painui kokonaan näkyvistä esiinsukeltavan valtioneuvoksen tuolin tieltä, joka viimemainittu loisti mitä ihanimmassa loisteessa. Hän näki sillä hetkellä odotussalinsa vilisevän täynnä kävijöitä, jotka vapisevin polvin odottivat päästäkseen hänen ylhäisyytensä puheille. Hän näki rintaansa peittämässä kaikenmaailman kunniamerkit, tähdet ja nauhat, joskin hänen oli mahdoton kantaa niitä kaikkia kerrallaan. Hän taisteli jo sydämessään jaloa taistelua siitä, mille kuninkaallisen armon osoituksille hän antaisi etusijan. Onnellinen on ihmisolento! Missä olisivat niin pienet aivot, ettei sinne mahtuisi suunnaton joukko itseluuloisuuden ja turhamaisuuden epäjumalankuvia! X TOINEN HÄMMENNYS Huoneen ovi avautui ja Lejonborgin silmät, joissa vaihtuivat mielikuvituksen kaikki sateenkaari-värit, kääntyivät ovea kohti, nähtävästi odottaen tulijan tuovan mukanaan sen kullalla kirjaillun samettialusen, jonka päällä kaikki nuo maailman uneksitut ihanuudet olivat. Mutta voi kauhistus! Loisteen sijasta näkivät Lejonborgin silmät uuden paperin, joka oli samoin kuin äskeinenkin kirjeen muotoon taitettu. Sen lisäksi esiintyi kreivi V. nyt jälleen katse yhtä synkkänä ja otsa rypyssä kuin äsken Lejonborgin saapuessa hänen luokseen. -- Toinen hämmennys on ensimmäistä pahempi, -- mutisi kreivi V., -- hullutus käy hurjaksi... En totisesti tiedä, kumpi tällä hetkellä on suurempi, suuttumukseniko vai hämmästykseni. -- Mitä sanot? Mitä taivaan nimessä taas on tekeillä! -- huusi Lejonborg, hypähtäen seisomaan, kuoleman kalpeus äsken vielä niin värikkäillä poskillaan. -- Vyyhti sotkeutuu sotkeutumistaan, -- jatkoi V. -- muodostaen jo oikein gordialaisen solmun... Varo itseäsi Lejonborg!... Kaarle Juhanan säilä on yhtä terävä kuin Aleksanterinkin. Näiden sanojen murtamana vaipui Lejonborg tuolille istumaan melkein tajuttomana. -- Ei mitään naisten tapoja, kreivi! -- huudahti V. Teroita nyt silmäsi ja korvasi, ellet halua joutua iäksi mykäksi ja kuuroksi! Lejonborg heräsi ankaran äänen vaikutuksesta ja näki Kreivi V:n kädessä uuden kirjeen, joka oli kirjoitettu samalla käsialalla kuin edellinenkin. Kreivi V. istahti aivan lähelle onnetonta vierastaan, aukaisi kirjeen ja luki ääneensä seuraavaa: »Kreivi Karl Gustaf! Huhu tulevasta nimityksestäsi maaherraksi Malmöhusin lääniin on herättänyt suurta ihastusta minussa ja kaikissa meikäläisissä. Jos tämä huhu osoittautuu todeksi, olemme astuneet jättiläisaskeleen eteenpäin kauniilla, joskin vaarallisella tiellämme. Sinä saavutat korkean riippumattoman aseman yhteiskunnassa ja pääset eroon hovista, joka vilisee täynnään onnenonkijoita ja urkkijoita; vaikkakaan he eivät voi päästä perille sinun nerokkaista aivoituksistasi, he voivat kuitenkin olla meille esteenä sinun toiminnallesi ja meidän yhteisen asiamme menestykselle. Ihailen älyäsi sen johdosta, että valitsit lääniksesi Skoonen, jossa asuu maan rikkain ja vaikutusvaltaisin aateli. Tämän aatelin useammat jäsenet eivät koskaan ole ilolla ja myötämielisyydellä katselleet kustaviaanisen kruunun joutumista miehelle, joka on saanut asemansa ja oikeutensa yksinomaan miekalta ja sotamiesjoukolta. Pienimmästäkin viittauksesta ovat nuo aateliset meidän puolellamme valmiina tekemään liiton... Mutta vaiti! Minusta tuntuu kuin sinä parhaillaan toruisit minua ajattelemattoman kirjoittelemiseni vuoksi. Mutta ei vaaraa, ystäväni! Tämän kirjeen tuoja on varma kuin vuori. Mutta palatakseni asiaan, on minun mielestäni sekin seikka hyödyllinen, että läänisi on Tanskan lähettyvillä. Tanska, joka vielä vuodattaa verta Norjan kadottamisen vuoksi, ei suinkaan olisi välinpitämätön Skoonen ja kahden muun maakunnan suhteen. Mikä suloinen liitto se olisikaan, ja miten hyvää voidetta syvään haavaan! Tai mitä mieltä olet sinä ystäväni? P., joka eilen matkusti Saksaan tapaamaan erästä tiettyä henkilöä, tervehtii sinua ja kiittää hänelle lähettämistäsi rahoista. Hän sai minulta hiukan lisää, vaikkakaan minulla yleensä ei ole paljoa antaa. Mutta kunhan päivä alkaa hieman sarastaa, pääsee kultaa satamaan meille niinkuin mannaa Israelin lapsille. Anna minulle tieto virkaylennyksestäsi. Se on omiaan virkistämään muutamia epäileviä meikäläisiä, mikä epäilys johtunee siitä, että suunnitelmamme toteutuminen vie vielä aikaa. Onpa joukossa sellaisiakin, jotka arvelevat uuden virkasi tulevan estämään sinua työskentelemästä hyvän asiamme puolesta, mutta olen tarmokkaasti pitänyt sinun puoltasi ja antanut heille aika nuuskaa sen johdosta, että ovat rohjenneet epäillä sinun vilpittömyyttäsi. Häntä, jolla on avoinna ulkoasiain ministerin paikka, häntä ei sokaise vähäpätöinen maaherran salkku. Enkö ole oikeassa? -- Jumala olkoon kanssasi, äläkä unohda mitä pikimmiten antaa monille ystävillesi tällä seudulla tietoja itsestäsi. Uskollinen ystäväsi ja liittotoverisi v. D.» Kreivi V. oli lopettanut kirjeen lukemisen, mutta alotti sen jälleen uudestaan, tällä kertaa hiljaa ja vain silmäillen. -- Helvetillistä! Helvetillistä! -- puhisi onneton kreivi Lejonborg. Kreivi V. ei näyttänyt antavan hänelle mitään huomiota, vaan jatkoi kirjeen tutkimista. -- Ja mistä ... mistä ... mistä tuo kirje on löydetty? -- kysyi Lejonborg sammalten. -- Sitä ei ole löydetty, vaan se on otettu, -- vastasi kreivi, silmät yhä luotuina kirjeeseen ja huulet vienossa hymyssä. -- Mistä?... Mistä?... Keneltä?... Keneltä? -- Sillä aikaa kun sinä olet ollut täällä minulle seurana, on poliisimestari käynyt kotonasi. -- Poliisimestari käynyt kotonani minun luonani! -- huusi Lejonborg äärimmäisen epätoivoisena. -- Ja avannut sinun pöytälaatikkosi, -- lisäsi V., -- sekä tarkastanut paperisi ja löytänyt tämän kirjeen... Luonnollisesti se sinua kummastuttaa, ystävä-parkani! -- Tuo kirje löydetty minun pöytälaatikostani! -- huudahti Lejonborg. -- Mahdotonta!... Se on huutava valhe!... Näenkö minä unta vai olenko hullu?... Kuka on ryhtynyt tuolla tavoin leikittelemään minun kanssani? Kreivi V., luettuaan kirjeen toiseen kertaan, käänsi nyt kasvonsa Lejonborgiin päin, joka puolestaan katsoi häneen surkean rukoilevasti. -- Kuta huolellisemmin minä tätä kirjettä tarkastan, sitä enemmän tulen vakuutetuksi ensimmäisestä arvelustani, -- lausui V., otsa jälleen sileänä. Kreivi Lejonborgista tuntui kuin olisi vuori vierretty pois hänen rintansa päältä, ja hän veti muutamia terveellisiä henkäyksiä, mutta hän ei uskaltanut vilaistakaan sivulleen, sillä hänestä tuntui kuin hänen hiuksensa olisivat harmaantuneet näiden kauheiden minuuttien aikana. Tällaisesta tapauksesta hän ei olisi voinut uneksiakaan. -- Kirjeen kirjoittajan täytyy olla tyhmä mielikuvitusten orja, sillä mahdotontahan on, että vähänkään ihmisellisellä järjellä varustettu olento voisi väittää sinulla olevan mitään omintakeisia aivoituksia. -- Ei, ei ... sehän on mahdotonta, -- myönsi Lejonborg heti. Tällä tärkeällä hetkellä hän oli astunut kukonaskeleen totuutta kohti. -- Tai hän on joku koiranleuka, joka tahtoo ilvehtiä kanssasi, -- jatkoi kreivi V. -- luulisinpä pikemmin niin... Mutta tällainen leikki on karkeata, liian karkeata! -- Liian karkeata! -- toisti Lejonborg. -- Voitko mahdollisesti muistaa, ketkä etupäässä käyttävät sinua ivanuoliensa ampumatauluna? -- Ketkäkö?... Kuinka voisin heidät muistaa?... Heitä on monta ... kaikki tekevät niin... Minä epäilen melkein koko maailmaa ... niin, minä epäilen jokikistä. Jälleen kukonaskel. Kreivi Lejonborg oli kerrassaan itse totuus ja yksinkertaisuus. -- Omasta puolestani, -- virkkoi kreivi V., -- luulen sinua valtiopetturiksi yhtä vähän kuin sitä tuolia, jolla istut... Vakuutan sen pyhästi. -- Oi, siitä olinkin varma, -- riemuitsi Lejonborg; -- sinähän tunnet minut, jalo ystäväni, ja tiedät, miten mahdotonta on, että minä voisin olla syyllinen moiseen rikokseen... Minua kauhistaa jo sellaisen ajatuskin. -- Mutta, -- jatkoi V., -- on monia, hyvin monia, jotka näiden kirjelmien nojalla voivat mullistaa maat ja taivaat. -- Hyvä Jumala! Sinä peloitat minua uudelleen! -- huusi Lejonborg. -- Näinä aikoina voitaisiin nostaa rikosjuttuja vaikkapa pelkkää ilmaa vastaan, jos siinä havaittaisiin pieninkin vallankumouksellinen tuulenhenki, -- huomautti kreivi V., samalla vilkaisten arasti ympärilleen. -- Mutta mitä minun tulee tehdä? Neuvo minua, neuvo minua, taivaan nimessä! -- Olen varma siitä, ettet sinä koskaan ole vastaanottanut näitä kirottuja kirjeitä, mutta miten on toinen joutunut Aatelisseuran eteisen lattialle ja toinen sinun pöytälaatikkoosi? -- Se on käsittämätöntä. -- Onko sinulla syytä epäillä ketään palvelijoistasi -- Ei, palvelijat kunnioittavat minua kuin Jumalaa. -- Kukaan ei ole niin vallankumouksellisten ja pettäjäin ympäröimänä kuin juuri Jumala... Se vastaus ei kelpaa, parahin Lejonborg. -- Minä vastaan väestäni, -- selitti viimemainittu ylpeällä katsella; -- ennemmin ryhtyvät sammakot taisteluun aurinkoa vastaan kuin minun palvelijani olisivat minulle tottelemattomat... Sitä he eivät koskaan uskaltaisi. -- Etkö voisi mainita ketään, jolla mahdollisesti olisi hyötyä saada sinut epäilyttävään valoon hallitsijan silmissä?... Tosin on näissä asiakirjoissa paljon leikillistä, mutta tähän leikkiin sisältyy sentään runsaasti häijyyttä ja vihamielisyyttä... Sinulla on varmaan joku vihamies. -- Niin, niin, sitä minä aavistin heti... Sanoinhan oitis, että tämä on jonkun vihamiehen työtä. -- No, mitä siis arvelet itse? -- Minä arvelen, että joku, joka kadehtii minun hovissa nauttimaani suosiota ja sinun minua kohtaan osoittamaasi ystävyyttä, punoo salahankkeita minua vastaan, siitä olen aivan varma... Lupaus läänistä on ollut suolaa moneen happamaan silmään... Tiedänhän minä sen! -- Voitko varmuudella mainita jonkun sellaisen henkilön nimen, jonka jälkiä maksaisi vaivaa seurata?... Olkoonpa, että näiden kirjeiden tarkoituksena olisi vahingoittaa ainoastaan sinua, on niissä kuitenkin niin paljon rikollista, että minä todellakin surkuttelen niiden kirjoittajaa... Kahdella seikalla ei koskaan ole leikiteltävä: kruunulla ja mestauskirveellä. -- Kruunulla ja mestauskirveellä! toisti Lejonborg, koko ruumiissaan vavisten. -- Etkö, Lejonborg-raukka, voi mainita mitään nimeä? -- Voin, voin ... en, en!... Voin!... odota ... nyt minä tiedän. Kreivi Lejonborg luetteli joukon nimiä, kaikki hänen seurapiiriinsä kuuluvia ja hovin suojatteja. Eipä olisi Lejonborg säästänyt isäänsä, äitiään eikä sisaruksiaan, jos nämä vielä olisivat olleet elossa. Tämä suoraa päätä luettu nimilista ei kuitenkaan näyttänyt tyydyttävän kreivi V:tä. -- Minun täytyy nyt lähteä linnaan, -- keskeytti kreivi V. hänet, -- ja sinä, parahin kreivini, palaat nyt kotiisi... Voit olla huoletta, sillä asia on minun käsissäni... Minun kyllä onnistuu, olkoon syytös kuinka musta tahansa, todistaa sinut viattomaksi, luota siihen... Kuitenkin täytyy sinun suoda anteeksi, että muodon vuok