The Project Gutenberg eBook of Suomen kansan eläinsatuja: Ensimmäinen sarja suomalaisia satuja lapsille, by Iivo Härkönen

Ketun kalansaalis.
Karhun kalanpyyntö.
Kettukarhun selässä.
Mistä päin nyt tuulee?
Karhun koreilemishalu.
Karhun, suden ja ketun yhteinen maanviljelysyritys.
Elojen jauhatus ja keittäminen.
Karhu miehen kera maanviljelijänä.
Voipytyt ja kumminakäynnit.
Eläimet maailmanloppua paossa eli syömässä toisiaan.
Eläimet toisen kerran yhteisellä metsätiellä eli kuollut ukko.
Susi ja kettu kuopassa 1-2.
Ketun ja jäniksen kiista juoksusta eli jäniksen ajo.
Ketun kyyti.
Susi kantelijana.
Kettu suksipuuta katsomassa.
Korpin laulu.
Vuoroin vieraissa.
Yleinen rauha eläinten kesken.
Jäniksen mahti.
Jäniksen itsemurha-aie.
Jäniksen viisaus.
Hiirten apu.
Suden laulu.
Suuret syömäjuhlat.
"Saarnamies".
Sota ja sodan seuraukset.
Kissan ainoa taito ja ketun konstipussi.
Karhun halu saada lihaa.
Karhun mahtava kyyti.
Kumpi näkee ennemmin päivännousun eli Sian viisaus.
Susi etsimässä ateriaansa.
Suden vierailu sian, pässin, jäniksen ja kukon luona.
Vanhan miehen kertomus.
Kettu tuomarina.
Miesten syöjä ja karhujen sitoja.
Pojan konstit eli Eläimet lattian alla.

II OSA:

Karhu tiaisen pesällä.
Havukka ja kuovi.
Hiiri ja sammakko.
Hiiri kissalla räätälinä.
"Itseensäpäinhän tuo vetää!".
Orava ja metsämiehet.
Västäräkki ja koskikara koskenlaskussa.
Koppelon "maailmanloppu".
Kukko ja kana.
Kotka ja talitiainen.
Mistä kyntörastas, tiltaltti ja laulurastas kielensä saivat.
Loppusatu.

Huolimatta siitä, että suomalaisia kansansatuja on verrattain monessa yhteydessä julaistu, on allekirjottanut, Kansanopettajain Osakeyhtiö Valistuksen kera tehdyn sopimuksen perusteella, uskaltanut ryhtyä toimittamaan sitä suomalaisten satujen sarjaa, josta ensimäinen osa täten ilmestyy.

Häntä on kehottanut siihen silmämäärä antaa nykyaikaisempaan tapaan laadittu järjestelmällinen satusarja Suomen lapsille.

Kokoelmiin otetaan kaikki tarkotukseen sopivat tähän asti muistiin pannut arvokkaat pää-sadut, t.t.s. muodostetaan kunkin sopivan satu-aiheen toisinnoista yksi niitä edustava satu. Kuitenkin tehdään tästä säännöstä poikkeus, milloin aihe on jakautunut moneen osaan ja kukin osa sisältää lukuisia hyviä toisintoja, — silloin muodostetaan aiheesta useampia satuja. (Niin on tässä ensi kokoelmassa käsitelty aiheita: kuoppaan lankeaminen, toistensa syöminen, hevosen selässä ajo ja kissan pelkääminen). Tämä on katsottu oikeutetuksi siitäkin syystä, kun monta aihetta on täytynyt tarkotukseen sopimattoman sisällyksensä tai vähäpätöisyytensä vuoksi jättää kokonaan käyttämättä. — Järjestelmällisyyttä ilmenee kokoelmissa siten, että niissä esiintyvä satujen luokitus ja niiden sisältö järjestykseenkin asettelu seuraa tohtori Aarneen äsken julkaisemaa suurisuuntaista satuluetteloa.

Tämä ilmestyvä ensi osa sisältää edustuksen eläinsaduista, seuraavat tulevat sisältämään muita satuja.

Toimitustyö on ollut sekä kiitollista että vaikeaa. Aiheisto on yleensä mielenkiintoista, mutta samalla täytyy sanoa, että siihen syventyminen on mitä hankalinta, joka aiheesta kun on toisintoja kymmen- jopa satamäärin ja ne kaikki ovat vain paloja, epätäydellisiä ja hajanaisia. Luonnollisesti kuitenkaan ei tämä työ, jolla ei ole tieteellistä tarkotusta, ole voinut pakottaa tutustumaan joka toisintoon, ja sehän on suuresti helpottanut työtä. Sitäpaitsi on toimittajalle ollut suurta apua äskenmainitusta tri Aarneen teoksesta. Tästä välillisestä avustaan sen tekijälle sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle siitä, että se on antanut käyttää käsikirjotuskokoelmiaan, lausutaan täten sulimmat kiitokset.

ENSI OSA

Näkipä kerran kettu kierrellessään Metsolan takamaita miehen ajavan maantietä, suuri kalareki kuormanaan. Hänellä oli kova nälkä ja sentähden hän ajatteli, että mitenkähän hän saisi tuosta ukon kalakuormasta osan itselleen. Yht'äkkiä hän keksikin keinon: heittäytyi kuolleen tavoin tiepuoleen loikomaan.

Ukko oli erinomaisen hyvällä päällä, laulaa rallatteli vain ja heilutteli jalkojaan laulun tahdissa reen sivulla, eikä huomannut mitään ympäriltään; mutta huomasipas kuolleennäköisenä loikovan ketun tiepuolesta. Huomasi ja ajatellen, että kylläpäs häntä suosii tänään erinomainen onni, meni ja nosti ketun rekensä perälle. Sitten lähti hän rallatellen edelleen ajamaan.

Mutta kettu päästyään kuorman päälle oli vain hetken kuolleennäköisenä; huomattuaan ukon painuneen rallatuksiinsa, kohoutui hän verkalleen loikoma-asennostaan ja rupesi hiljaa viskelemään kaloja ukon kuormasta maantielle. Saatuaan niitä viskellyksi tarpeellisen määrän hyppäsi hän itsekin pois reestä ja koottuaan kalat tiepuoleen rupesi niitä siellä tyytyväisin mielin syömään.

Ukko kun tuli kotiin, niin hän jo kaukaa huusi eukolleen, että tuleppas nyt, eukko, katsomaan, mitä olen tänä päivänä saanut. Reen täyden kaloja ja lisäksi komean ketun kuorman perälle.

— Siellä, siellä, korin vieressä, virkkoi ukko hoputellen hevostaan liiteriin ja katsahtamatta taakseen.

— No sepä kummaa; kyllä se siellä on, väitti ukko ja kääntyi katsomaan. Mutta eihän sitä hänkään huomannut. Tyhjän paikan vain ja vielä loven kuormassa.

Silloin raapaisi hän korvallistaan ja kääntyen jälleen hevoseensa arveli itsekseen:

Sattuipa siitä karhu osumaan ketun kala-aterialle ja hänkös ihmettelemään, että mistä kuoma oli saanut niin paljon kaloja.

Kettu ei ollut ensin mikseenkään, söi vain salamyhkäisesti hymyillen, mutta sitten pyyhkäisi viiksiään ja virkahti:

— Mistäkö? Järvestä, niinkuin aina! Menin tuonne avannolle, pistin häntäni veteen, ja kun olin pitänyt sitä siellä kotvasen, tarttui se kaloja täyteen. Vedin ylös, ja tässä ovat kalat. Niin sitä kaloja saadaan!

— Mutta neuvopa, velikulta, minullekin se konsti, lausui karhu naurusuin. Minä tahtoisin myöskin kaloja.

— Mitäs neuvomista siinä tarvitaan, tee vain niinkuin minäkin tein, siinä kaikki. Pistä häntä avantoon, anna olla siellä sinnes, kunnes rupeaa sitä puristelemaan ja sitten vedä. Mutta mene yöllä ja vielä kovin kylmänä yönä, silloin on parempi onni!

Karhu kiitti neuvosta ja lähti eräänä pakkasyönä järven jäälle ja pisti häntänsä avantoon. Antoi sen olla siellä siihen asti, kunnes rupesi sitä puristelemaan, ja sitten vetäsi. Mutta mitä, eihän se tullutkaan sieltä. Mikä sille tuli, ihmetteli karhu ja tempasi rajummin. Silloin se tuli, mutta katkenneena, sillä se oli niin kovin avantoon jäätynyt. — Siitä asti on karhu ollut töppöhäntänä.

Sen jälkeen oli kettu syönyt erään talon aitasta maitoa ja tuli karhua vastaan kuono ja korvat kirnupiimässä. Karhu kantoi kovaa kaunaa kettua kohtaan edellisen kolttosen johdosta ja aikoi ensin antaa aika löylytyksen ketulle, mutta nähtyään hänet tässä asussa unohti aikeensa ja kysyi ihmetellen:

Kettu heittäytyi varsin surkuteltavan näköiseksi ja lausui, pää painuksissa:

— Voi, veikkonen, minulle sattui käymään niin hullusti, että kun menin tässä erään talon eteiseen, noin ikään katsastamaan vain, niin tuli tuvasta akka ja pieksi minut korennollaan pahanpäiväisesti. Niinkuin näet: pään mäsälle.

— Voi sinua ukkoparkaa, kylläpä sinulle on todella huonosti käynyt. Nousehan, veikkoseni, tuonne hartioilleni, niin kannan sinua, kovaosaista, kotvasen.

No mitäs: kettu nousi karhun selkään ja antoi tämän kantaa itseään. Mutta kun hän oli ollut siellä kotvasen, teki hänen mielensä ruveta karhua, tuota tyhmeliiniä, pilkkaamaan. Hän alkoi hyräillä pilkallisesti:

— Voi sentään tätä maailman menoa, kun kaikki on täällä nurinpäin.
Tässäkin: sairas tervettä kantaa, vähämieli veitikkata!

Karhu ei ensin kiinnittänyt tähän mitään huomiota, mutta sitten jo kohotti päätänsä ja kysäsi:

— E-en mitään, virkkoi kettu, — sitä vain, että se on aivan oikein, että terve sairasta kantaa, pieksämätön pieksettyä.

— Et sinä niin laula, toisin laulat. Mutta sen minä sanon sinulle, että ellet ole hiljaa, niin minä näytän sinulle laulelemisen.

Mutta mitäs se kettu olisi voinut sanaansa pitää, se taas rupesikin laulelemaan:

— Voi sentään tätä maailman menoa, kun kaikki on täällä nurinpäin.
Tässäkin: sairas tervettä — — —

Mutta pitemmälle hän ei päässyt laulussaan, sillä karhu käänsi äkkiä päänsä ja tarrautui hampain hänen koipeensa. Ja täytyi ketun panna esille kaikki keinonsa ennenkuin pääsi pälkähästä.

Sattuipa sitten karhu saamaan elävän teeren hampaisiinsa. Kettu tuli vastaan ja tahtoi kaikin mokomin saada häneltä tuon makupalan. Hän mietti keinoa hetken, ja sanoi:

Karhu muisti hyvin ketun entiset kolttoset häntä kohtaan, eikä halunnut tällä kertaa joutua nenästävedetyksi, ja sentähden hän ei virkkanut ketun kysymykseen mitään, töllisti voin taivaalle ja pudisti päätänsä.

Mutta kettu ei halunnut mitenkään jättää teertä karhun suuhun ja sentähden hän keksi kiverämmän juonen ja kysyi:

— Kuomaseni, mistä päin silloin tuulee, kun puolenpäivän aikaan päivä silmiin paistaa, mutta tuuli sattuu selkään?

Silloin avautui hänen suuri suunsa ja teeri pääsi siitä maahan ja kohta oli se ketun hampaissa, joka tämän saatuaan viiletti vikkelästi metsään.

Harvoin karhu kiinnitti huomiota muotoseikkoihin ja ulkonaiseen koreuteen, mutta kerran sentään sattui hänen silmiinsä pistämään ketun turkin suuri kauneus. Hän tähysteli kauvan kettua ja lausui vihdoin:

— Minäkö? Nousin erään heinäsuovan päälle ja annoin pistää tulen sen alle; ja kun olin ollut kotvasen sen päällä, kun tuli oli sen alla, oli kohta karvani näin kaunis!

— Hehehe! Etkö minuakin toimittaisi jonkun suovan päälle? lausui karhu naurusuin. Minäkin tahtoisin saada samanlaisen kauniin karvan!

— Hyvin mielelläni! Tuossa onkin heinäsuova, ei muuta kuin mennään sen luo ja sinä nouset sen päälle ja minä pistän tulen alle.

Mentiin sen ketun osottaman heinäsuovan luo ja karhu kömpi sen päälle ja kettu pisti tulen sen alle. Suova alkoi kohisten palaa ja peitti kohta savuunsa karhun.

— Elä veikkonen, luuletko sinä, että niin pian ja niin vähällä vaivalla kauniiksi tullaan! Kestä, kestä vain vielä — mitä polte polttavampi, sitä karva kirjavampi!

Mutta karhu, jonka karva alkoi pahoin palaa, ei enää mitenkään jaksanut olla suovan päällä, vaan korvat pystyssä, silmät harallaan, hyppäsi sieltä kohti metsää, jossa syöksyi ensimäiseen ojaan turkkiaan sammuttelemaan ja ihoaan jäähdyttelemään.

Päättivätpä sitten karhu, susi ja kettu jättää entiset metsäiset elinkeinonsa ja ruveta harjottamaan Metsolan rintamailla oikeita ihmisellisiä elinkeinoja, aluksi maanviljelystä. Päättivät kaataa, polttaa ja kyntää kasken, kylvää siihen siemenen ja laatia sen sadosta sitten ihmisten tapaan syötävää.

Mutta jo heti, kaskea kaadettaessa, huomasivat he, karhu ja susi nimittäin, kuinka kovaonniseen puuhaan he olivat ryhtyneet. Kettu näet ensinnäkin kartteli kaikin mokomin kaskenkaatoa, viikelehti vain lähimetsissä, toiseksi ei karhusta ollut muuksi kuin kivien ja kantojen kera painiskelijaksi ja hukan oli vaikea pysyä siinä asennossa, mitä kirveen käyttö vaati. Saatiin kuitenkin työ suoritetuksi ja ryhdyttiin kasken polttoon. Tämänkin työn aikana pysytteli kettu kaukana työpaikasta, häntä kun muka tuli ja savu pyörrytti; karhu taas putosi tuontuostakin rovioihin ja tuhkaan, poltellen ja kärvennellen karvojaan, ja susi paralta sokasi savu silmät ja saattoi ne vettä vuotamaan.

Saatiin kuitenkin sekin työ suoritetuksi, kaski poltetuksi, mutta entäs kyntö ja kylvö?

Kynnettäessä oli karhu köntistyä raskaan kuormansa alle, hän kun oli vetäjänä, ja susi ei pysynyt mitenkään auran kuressa, kädet pääsivät irti ja jalat kompastelivat; ja kaiken lisäksi istui repo aisalla, muka johti työtä. Saatiin sentään sekin työ toimitetuksi.

Eloja leikattaessa ja korjattaessa valitsi kettu lyhteiden laittamisen ja kuhilastamisen, siis kaikkein helpoimman työn, muu, raskaampi työ, jäi muille. Siitä tämäkin työ muodostui hankalaksi ja hitaaksi, sillä eihän tahtonut mitenkään tällainen kyyryasennossa käypä työ kömpelöruumiiselta karhulta ja sudelta sujua. Koettaa kuitenkin täytyi, ja saatiinhan se viimein sekin työ suoritetuksi.

Mutta tulipa elojen puinti. Siinä kettu, joka karttoi kaikkein enimmän tätä työtä, valitsi sellaisen osan, että nousi riihen partisille ja selittäen niiden olevan putoamaisillaan rupesi niitä muka pitelemään. Se olisi kuitenkin ollut vielä siedettävää, mutta kaiken lisäksi rupesi hän sieltä pudottelemaan partisia toisten päälle, näiden puida juhkaroidessa permannolla. Siitä tämä työ kävi tekijöilleen kahta vertaa vaikeammaksi. Tuontuostakin saivat he paukun päähänsä, ja kun he toisaalta saivat pölyä ja ruumenta suut ja silmät täyteen, niin he eivät muuta kuin valittelivat ja yskiä röhkyttelivät permannolla.

Kun sitten elojen jaossa karhu ja susi tekivät vielä sellaisen tyhmyyden, että suostuivat sellaiseen jakoon, että isommalle tuli isompi kasa, pienemmälle pienempi, jolloin he saivat toinen olet, toinen ruumenet, sitävastoin kuin kettu sai jyvät, epäonnistui yritys täydelleen, ja karhu ja susi päättivät etteivät he suinkaan toista kertaa ryhdy tällaisia outoja elinkeinoja harjottamaan, vaan pysyvät aina entisissä, tutuissa ja varmoissa.

Olivat kuitenkin elot jauhettavat ja keitettävät puuroksi. No, he menivät yhdessä Hukkalan myllylle ja kaatoivat siellä viljansa kiven silmään, ja rupesivat kuuntelemaan, kuinka kunkin viljat ääntäisivät kivessä.

No, ketun viljat panivat kuten tulikin: "jyrin järin", mutta karhun ja suden viljat panivat "tissis tassis, litsis lätsis".

— Se, että minä panin eloihin, ennen niiden kaatamista kiven silmään, hiekkaa, vastasi repo.

No, karhu ja susi kaatoivat hiekkaa kiven silmään ja heidänkin jauhettavansa panivat nyt "jyrin, järin". Mutta sitten tuli jauhojen keittämisen vuoro. Tässä kiintyi karhun ja suden huomio siihen että ketun puurosta tuli valkoista ja makeaa, mutta heidän keitoksistaan kovin mustaa ja katkeraa.

— Ei mikään muu kuin se, että minä jauhoni ennen pataan panemista pesin joessa, josta ne tulivat valkoisiksi ja puhtaiksi.

— No niin teemme mekin seuraavalla kerralla, sanoivat karhu ja susi, ja kaatoivat seuraavalla kerralla jauhonsa jokeen. Mutta sinne jouduttuaan menivät ne virran mukana, eikä niistä tullut enää valkoista eikä mustaa puuroa.

Kaikesta edellisestä huolimatta ryhtyi karhu kuitenkin vielä maanviljelystä harjottamaan. Mutta nyt ryhtyi hän tähän toimeen miehen kera, ajatellen, että tämän oikean ammattilaisen kera yritys paremmin onnistuu. Onnistuiko se?

Kun kaski oli yhteisesti kaadettu, poltettu ja kynnetty, joissa kaikissa toimissa oli karhu nyt jo paremmin perillä kuin ensimäisellä kerralla, tuli kysymykseen, mitä kaskeen kylvettäisiin. Mies siitä nosti puheen, kehottaen valikoimaan rukiin ja nauriin välillä. Karhu mietti hetkisen asiaa ja, saatuaan mieheltä tarkan selon näiden viljalajien laadusta, valitsi rukiin.

— Mutta mitkä sinä sitten sadosta haluat, tyvetkö vai latvat? kysyi mies edelleen.

No, kylvettiin ruis halmeeseen ja ruvettiin vuottamaan viljan valmistumista. Kun se valmistui, mentiin yhdessä halmeelle, jossa mies sanoi, että nyt hän erisin ottaa oman osansa, korret ja latvat, sitten karhu saisi ottaa omansa, tyvet. Karhu suostui siihen ja mies leikkautti viljan, panetti lyhteisiin ja kuljetutti pois. Kun oli jäänyt jälelle vain tyhjä sänki, sanoi hän karhulle:

Karhu rupesi nyhtämään juuria, mutta ennenpitkää huomasikin, että hän oli tullut surkeasti petetyksi.

Mutta kun oli ollut puhe sellainen, niin ei voinut mitään, täytyi tyytyä vaan. Mutta toisella kertaa hän onkin viisaampi, arveli hän.

— No, otahan nyt osuutesi, latvat, että minä saan sitten oman osuuteni, tyvet!

Karhu nauroi sydämessään viisaudelleen, ja leikkasi riemuiten naatit nauriista sekä jätti miehelle tyvet. Mutta kun hän näki, että mies nosti tyvinä kauniita, valkoisia ja punaisia nauriita, jotka olivat aivan toista kuin raa'at naatit, vetäytyi hänen naamansa pitkää pitemmäksi, ja hän käsitti, ettei hänestä ole kenenkään kanssa noiden vieraiden elinkeinojen harjottajaksi.

Olivatpa karhu, susi ja kettu kerran jossain metsätyössä ja karhulla ja sudella oli kummallakin pytty voita eväinään, jotka he olivat jättäneet vähän matkan päähän pensaikkoon. Ketun teki mieli näitä voipyttyjä ja kun hänen ei suinkaan tehnyt mieli tehdä työtä, sanoi hän kumppaneilleen:

— Kuulkaahan, kuomat, kun minut on pyydetty kummiksi Sikalaan ja sinne minun pitäisi heti mennä.

— No mene häntä, kun kerran on pyydetty, kyllä me teemme tätä työtä tämän ajan kahdenkin.

No, kettu lähti ja söi matkallaan toisen voipytyn lopuilleen. Hänen tultuaan takaisin kysyivät kuomat:

Kettu esiintyi niinkuin olisi täyttänyt hyvin vastenmielisen ja ikävän velvollisuuden ja lausui kohauttaen olkapäitään.

Mutta ketun teki mieli toistakin voipyttyä ja hän ehdotti vähän ajan perästä:

— Kuulkaahan, kun se Siililänkin akka aamulla puhui, että heillä olisi lapsi ristittävänä, enkö minä saisi mennä heillekin kummiksi?

— No mene häntä, kun kerran puhui, kyllä me teemme tätä työtä kahdenkin, lausuivat karhu ja susi, jotka olivat näissä suhtein kovin pehmeäluontoisia.

Repo oli taaskin kuin olisi täyttänyt ikävän velvollisuuden ja lausui kohauttaen olkapäitään:

— No hyvä sekin, nimihän se on sekin, virkahtivat toiset ja painuivat työhönsä.

Mutta vähän ajan perästä juohtui ketulle mieleen, että sinne kummankin pytyn pohjaan oli jäänyt vielä vähän voita ja hän tahtoi mennä nekin syömään. Lausui hän siis:

— Vaan, veikkoset, kun se Pupulankin akka aamulla puputti, että hänelläkin olisi lapsi kastettavana, niin että enkö tästä saisi vielä sinnekin mennä?

Tämän kysymyksen kuultuaan toverit jo suuresti kummastelivat tätä kumminakäyntien paljoutta ja katsoivat ihmetellen kettuun, mutta antoivat kuitenkin hänen vielä mennä.

Kun kettu tuli tältä matkaltaan, jolla hän söi puhtaaksi molemmat voipytyt, kysyivät toverit:

— No tälle sentään pantiin jo hiukan ihmisellisempi nimi — ne pupulaiset ovat sentään parempaa väkeä. Tämän lapselle pantiin nimeksi Tyhjäpytty!

Silloin karhu ja susi eivät enää ymmärtäneet ketun lukuisia kumminakäyntejä, vaan, arvaten asian, hyökkäsivät ketun päälle ja antoivat hänelle sellaisen selkäsaunan, että hän sitä kauvan muisti.

Putosipa kerran herne kanalle päähän ja hänelle oli silmänräpäyksessä selvää, että nyt tuli maailmanloppu. Hän sanoi sen sialle. Sika, hänen hyvä ja rauhallinen ystävänsä, röhkäsi aprikoimatta, että sehän oli selvää. Mutta mitäs sitte? röhkäsi hän jatkoksi.

No otettiin ne kaikki mukaan ja lähdettiin maailmanloppua pakoon metsään. Yhtyivät heihin vielä kettu, karhu ja susi metsässä ja niin lähdettiin joukolla kauheaa tapausta pakoon synkkään saloon.

Mutta täällä tuli heille ennenpitkää kova nälkä, varsinkin karhulle ja sudelle.

Vaan eihän sitä niistäkään sellaisille vahvoille miehille kuin karhu ja susi kauvaksi ollut, piti taas ajatella lisän saamista.

— Nyt… nyt… nyt en tiedä, mitä nyt syödään, aprikoi kettu, joka pelkäsi joutuvansa nyt itse uhriksi. Mutta — minä ainakin syön itseni, mitä te toiset sitten tehnettekin, jatkoi hän ja käänsi äkkiä päänsä rintansa alle ja rupesi sitä kuin repimään.

— Ka sehän tuuma, sanoivat karhu ja susi ilostuen ja rupesivat rintojansa repimään.

Mutta silloin kettu hyppäsi loitos kuomiensa luota ja nauroi sieltä, pakotieltään:

— Hulluhan se on joka itseään syöpi ja vielä hullumpi, joka jättäytyy kahden sellaisen tyhmeliinin syötäväksi kuin te olette.

— Ohhoh, onpa siinä käynyt hullusti, huudahti kettu tavatessaan metsämies-ukon kontistuneena pyydystensä vierelle, niihin sotkeutuneena.

— Vedän ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta kontistuikin itse niihin.

— Ka, ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta kupertuikin itse niiden viereen kuoliaaksi.

Vedetään siitä sitten kolmisin ukkoa ja tullaan yhä syvemmä metsään.
Tulee siellä jänöjussi vastaan ja sanoo:

— Ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta kuolikin itse niihin.

Vedetään siitä sitten nelisin kontistunutta ukkoa ja kun kappale on kuljettu, tulee orava vastaan.

— Ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta tarttuikin itse niihin.

Otetaan oravakin ja niin lähdetään viisin miehin kontistunutta ukkoa kulettamaan. Kuletetaan se päiväkausi, tulee ilta eteen. Tuleepa silloin nälkä miekkosille ja he rupeavat tuumimaan, mistä saataisiin syötävää.

Ei näytä olevan mitään muuta keinoa kuin ruveta syömään toinen toisiaan. Kettu siitä taas ehdotuksen tekee ja sanoo:

No mitäs muuta kuin syödään orava, ja sen perästä jänis. Mutta mitäs sitten, — sitten seuraisi kettu, ehdotuksen tekijä, johon karhu ja susi jo kovin katselevatkin.

— Ukko, ukko, ulvahtavat toiset, ja kohta ollaan käsin kelkassa köllöttävässä ukossa. Mutta ukkopa ei ollutkaan kuollut, ainoastaan kontistunut. Kun tätä ruvetaan kopeloimaan, herää hän ja huomatessaan, mitä hänelle aiotaan tehdä, kavahtaa äkkiä pystyyn kelkassaan, tempaa kirveensä vyön takaa ja alkaa voimainsa takaa huimia kopeloitsijoitaan. Ken saa korville, ken lantioille, ken mihinkin. Silloin jäähtyy metsän kuomaksilta syönti-into, ja he lähtevät, hännät suorina, pökäsemään suorinta tietä pakoon.

Sattuipa se sellainenkin seikka, että susi ja kettu kerran viiletellessään Metsolan takamaita putosivat suurensuureen kuoppaan, samaan suurensuureen ja syvään maahautaan.

No, ollaan siellä yökausi, toinen, niin jopa heille käy olo siellä tukalaksi, jo pitäisi päästä pois. Mutta mitenkä? — se on aivan mahdotonta. Ei löydy keinoa pariin, kolmeen päivään.

Vihdoin kolmannen päivän aamulla löytää kettu keinon itselleen ja sanoo sudelle:

— Kuulehan kuomaseni, päivä taitaa nousta ja sinä kun olet pitempi, niin nousepas tuohon seinää vasten ja katsahda, joko se todella nousee. Nousehan!

Mutta silloin kettu yht'äkkiä kapsahtaa suden selkään ja kiipeää sitä myöten ylös kuopan reunalle ja sanoo sudelle pilkaten: tule sinäkin! Mutta mitenkä se susi pääsee, hänen täytyy vain kuunnella pilkkaa.

Mutta juohtuupa siitä hänellekin sukkela temppu mieleen ja hän päättää panna sen toimeen. Laskeutuu hän siitä kuopan pohjaan ja lausuu sieltä nöyrästi ketulle:

— Kuulehan, kuomaseni, kun sinä nyt siellä kuopan reunalla näet hyvin päivän nousun niin istuudupas siihen kuopan reunalle ja ilmota minulle, joko se todella nousee. Olisi niin hyvä saada se tieto tänne yksinäisen olon iloksi.

Kettu, joka ei hoksaa mitään pahaa tästä pyynnöstä, täyttää sen. Käännähtää kuopan reunalla, istuutuu siihen ja rupeaa päivään päin katsomaan. Mutta silloin hänen häntänsä putoaa kuopan seinää vasten riippumaan ja susi, joka on vuottanut tätä, kohoaa uudestaan kuopan seinää vasten, tempaa hännän käpäliinsä ja vetäisee ketun tästä alas kuoppaan. Siellä hän tälle sangen nolostuneelle kumppanilleen lausuu ylen yksivakaisesta:

Vaan ikävä siellä kuopassa on kaksinkin olla. Siitä taas hyviksi ystäviksi ja neuvottelemaan, miten sieltä päästäisiin pois.

— Nyt, veikkoseni, teemme näin. Nyt olemme täällä kärsivällisesti sinnes, kunnes tulee mies tätä hautaa katsomaan, — tulee, sillä tämä on, veliseni, hukanhauta. Silloin, kun kuulemme hänen askeleensa kuopan ulkopuolelta, heittäydymme molemmat kuoliaiksi tänne kuopan pohjalle, ja mies tulee kuopan reunalle. Tulee, kumartuu näkee: Täällä hukka ja repo sorkat suorina, kuolleina. Sanoo: no tämä hyvä, siellä hukka ja repo sorkat suorina. Pitää mennä pakanat nostamaan ylös. Sanoo, ja tulee tänne kuopan pohjalle. Täällä puhelee vielä jotakin itsekseen ja sitten viskaa minut kuopan reunalle. Nyt olen minä pelastunut ja minä viiletän metsään. Mutta kun hän sitten kumartuu sinua nostamaan, asettuu kyrmyyn näinikään, niin silloin sinä äkkiä kavahda ylös ja kapsahda hänen selkäänsä ja potkastaudu siitä ylös kuopan reunalle. Niin me molemmat täältä pelastumme!

No niin tehdäänkin. Mies tulee kuopan reunalle, huomaa kuopassa kuoliaat, laskee kuoppaan, puhelee jotakin itsekseen ja viskaa ketun pois ja sitten kumartuu nostamaan sutta. Mutta silloin susi kavahtaa äkkiä miehen selkään ja pökäsee sitä myöten pois kuopasta. Niin pelastuivat susi ja kettu pahasta hukanhaudasta, ja siitä on susi ikikiitollinen ketulle, vaikka tämä tekeekin hänelle alituiseen pahoja kolttosia.

Kerran sattuivat kettu ja jänis yhteen ja heille syntyi kiista siitä, kumpi heistä olisi etevämpi juoksussa. Jänis väitti kivenkovaan, että hän on etevämpi, mutta kettu väitti toisin.

Veto lyötiin ja lähdettiin kilpapaikalle. Mutta juuri juoksuun ryhdyttäessä sanookin kettu:

— En minä viitsikään, sillä minä tiedän erään eläimen, joka on meitä kumpaakin vikkelämpi. Mitäpä silloin tämä toimi hyödyttää?

— No minkälainenhan tuo eläin on, ja missä se on? kysyy jänis ylenkatseellisesti.

— Täällä se on, täällä aholla, sanoo kettu. Mutta sen minä sanon, että sen eläimen perässä ei todellakaan meikäveli pysy, eikä pysy moni muukaan!

— No annahan olla, kunhan nähdään. Kunhan nähdään, niin eiköhän sentään sen perässä pysyttäne!

No tultiin siitä aholle, ja kettu osotti hevosta, nuorta kaunista hevosta, joka makasi aholla.

— Mutta jopa sinä toit laitoksen luo. Tuon kanssa nyt kilpailee kuka tahansa. Sano minulle, tokko se pääsee edes nousemaan jaloilleen.

Jänis teki niin. Hyppäsi makaavan hevosen selkään ja lisäksi purasi sitä lautasille.

Mutta silloin nuori hevonen kavahti yhtäkkiä ylös ja lähti hurjaan laukkaan. Lähti niin hurjaan ja niin äkkiä, ettei jänis ehtinyt lautasilta mihinkään, vaan jäi sinne selkään. Siinä kauhistuneena riippuessaan kysäsi hän ketulta, että mihinkähän tämä mahtaa mennä, mutta kettu lausui siihen vain, että kyllä se johonkin menee, ja nauroi niin, että oli pakahtua.

Mutta kerran kävi ketulle samalla tapaa. Hän astuskeli uneliaana ja laiskana ahon laitaa ja huomaamatta, että hevonen makasi suuren kiven takana, laskeutui levolle hevosen hännän päälle, ja nukkui siihen.

Eikä herännyt ennen kun hevonen, joka tunsi omituista painoa häntänsä päällä, yhtäkkiä hyppäsi pystyyn ja lähti hurjaan laukkaan. Silloin kettu heräsi, mutta hätäytyneenä näki parhaaksi tarrautua hevosen häntään ja siitä koettaa pyrkiä tämän lautasille.

Tämän kyydin sattui näkemään jänis, sama, jonka samallaisen kyydin kettu oli joku aika sitten nähnyt. No, hänellekös kelpaa nauru, nauru sydämen pohjainen, eikä hän malta mitenkään olla kysymättä kohtalokumppaniltaan sieltä tiepuolesta:

— Jumala tiesi, jussikulta, yliukko, ystäväni, minne miestä vietänee, missä yötä lietänee, taian mennä taivahasen, tahi tuonelle pudota!

Mahtoipa susi kerran kannella ketusta jalopeuralle, eläinten kuninkaalle. Menee hän jalopeuran luo ja sanoo:

— Vou, vou, armollinen eläinten kuningas, se kettu on sellainen, että sillä on aina petos mielessä, kuje sydämessä. Se aina yhteisestä työstä pakenee, aina yksin raatamaan jättää. Tänäpäivänäkin se jätti minut yksin yhteistä muurahaiskekoa ylitöiseen aittaamme kantamaan. Anon tästä hänelle mitä suurinta rangaistusta.

Jalopeura, joka sattui sinä päivänä olemaan vähän sairaana, suuttui kovin tämän kuultuaan. Vai sellainen se on! sanoi hän ja antoi heti kutsua ketun luoksensa. Kettu tuli ja asettui nöyränä eläinten kuninkaan eteen. Jalopeura katsahti häneen vihaisesti ja sanoi:

— Vai sellainen sinä olet, vai sellainen! Vai on sinulla aina petos sydämessä, aina kuje mielessä — vai jätit sinä taas tänäpäivänäkin tämän susikuomasi yksin yhteistä muurahaiskekoa kantamaan! Sanoppas, onko se totta?

Kettu ensin säikähti tästä, mutta sitten notkisti toisen etujalkansa herra eläinten kuninkaan edessä ja lausui nöyrästi:

— Kyllä, herra eläinten kuningas, kyllä se niin on, että jätin hänet tänään yksin yhteistä muurahaiskekoa kantamaan. Mutta tämän tein siksi, kun kuulin herra eläinten kuninkaan niin kovasti sairastuneen — lähdin hänen tautiinsa parannuskeinoa etsimään.

— Olin juuri löytämäisilläni — saamaisillani neuvon Ahonrannan hämähäkiltä, mutta silloin tultiin minua kutsumaan tänne, tälle suden asialle.

— Mene, veikkonen, aivan heti takaisin ja viivy matkallasi miten kauvan tahansa, miten kauvan vain asia vaatii, elä kuule kenenkään kutsua. Mene, mene, ja ota tarkka selko siltä Ahorannan hämähäkiltä, miten paranisin.

— Se sanoi, se Ahorannan hämähäkki, että jos tämä susi tapettaisiin ja nahka nyljettäisiin ja pantaisiin se nahka sairaan paikan päälle, niin silloin herra eläinten kuningas heti paranisi.

Sen kuultuaan ei susi, joka tähän asti oli kovin uskollisesti pysytellyt jalopeuran vieressä, kauvoja tässä pysynyt, vaan lähti viilettämään metsään minkä vain käpälistä sai. — Eikä sen jälkeen kannellut ketun päälle.

Tuleepa kettu kerran puun juurelle, jossa on harakalla pesä ja poikaset. Tulee ja käy kovin katselemaan puun puoleen, sinne, missä on harakalla pesä ja missä tämä kovin mahtavana istuu alas katsellen. Kyllästyy vihdoin harakka ketun katseluun ja kysyy:

— Katselenpahan, kun tässä olisi niin hyvä puu sukseksi. En ole muualla missään näin hyvää suksipuuta tavannut. Arvelen tämän kaataa.

— Elä veikkonen, elä mitenkään sitä tee, hätäytyy harakka, — elä mitenkään kaada tätä puuta, sillä minulla on tässä pesä ja poikaset.

— Vai niin! No, jos annat yhden pojan syötäväkseni, niin en kaada, — kun sinulla kerran on tässä pesä.

Mutta toisena päivänä tulee hän uudestaan ja rupeaa samalla tapaa katselemaan puuhun.

— Katsonpahan vain, kun en todellakaan mistään löydä näin hyvää puuta suksipuuksi. Kyllä se minun täytyy sittenkin kaataa, täytyy!

— Elä veikkonen, elä mitenkään, sillä minullahan on tässä puussa pesä ja poikaset.

Tuleepa sitten sen kolmannen päivän iltana varis harakan luo vieraaksi ja kun harakka kertoo hänelle seikkansa, niin sanoo varis hänelle:

— No oletpas sinä aika pöhkö, kun annat poikasiasi mokomalle ja mokomasta syystä. Olet tosiaankin, sanon, sillä millä se kettu tämän tai muunkaan puun kaataisi, sillä kun ei ole kirvestä, ei kassaraa. Jos se tulee vielä, niin sano vain niin, että milläs sinä pitkähäntä tämän puun kaadat? Sano niin!

— Pakana, kun en mistään löydä näin sopivaa puuta suksipuukseni. Kyllä se minun täytyy kaataa.

— Mutta milläs sinä pitkähäntä sen kaadat? kysyi silloin harakka ja kävi makeasti nauramaan.

— Vai niin, vai olet jo viisastunut, vai on varis käynyt sinua neuvomassa! No, eipä mitään, pannaan mieleen, ja näytetään, että vielä se neuvojakin kaipaa neuvoa!

Ja hän lähti pois ja heittäytyi eräälle kauniille ahonrinteelle kuolleen tavoin loikomaan kuten kerran kalaukkoa peijatessaan ja pisti kielensä loitos ulos. Vähän ajan päästö lensi siihen se varis, joka oli harakkaa neuvonut, ja rupesi kiihkeästi kiertämään kettua, jonka hän katsoi kuolleeksi. Kierreltyään kotvasen kävi hän aivan lähelle tätä ja nokata jyrskäytti tämän pitkällä olevaa, houkuttelevaa kieltä, jota hän himoitsi. Mutta silloin kettu yhtäkkiä kaapsahti ylös ja koppasi suuhunsa kieltähimoitsevan variksen ja vei pesälleen maukkaaksi päivälliseksi.

Olipa kettu kulkenut taas monta päivää saamatta mitään einettä ja hän oli kovin nälkäinen ja alakuloinen. Sattuupa hän silloin tulemaan erään ahon laitaan, jonka eräässä puussa istua kekottaa suuri korppi, iso juustopala suussa. Ketulle valahtaa vesi kielelle ja hän rupeaa tuumimaan, miten hän saisi tuon juustopalan.

Heittäytyy hän silloin polvilleen puunjuurelle aholle, ottaa kasvoilleen mitä makeimman ilmeen ja käy mitä herkimmillä hännän häilyttelyillä sanojaan säestäen puhumaan korpille:

— Voi korppi-serkkuseni, kuinka sinä olet kaunis ja ihana, eipä sinun puvullesi ja vaatteillesi, eikä koko olennollesi vedä vertoja mikään, ei mikään. Mutta minkälainen sinun äänesi lienee, minkälainen sinun laulusi, siitä ei minulla ole aavistusta, miten suloinen, miten ihana se lienee. Sentähden, serkkukultaiseni, laulappas tässä lyhyt laulu, anna armas heimolaiseni, armaan äänesi kaikua!

Korppi ei voi kyllin ihmetellä tätä puhetta. Mitä tuo pitkähäntä tarkottaa, ajattelee hän. Narraako vai todella ylistelee? Mutta mitäpä hän narraisikaan, mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt? Ei, ei se narraa, vaan todella ylistelee, todella kiittelee minua — tuo mainio, vilpitön ystävä.

Ja hän täyttää ketun jalon toiveen ja makean pyynnön: avaa suuren suunsa ja rupeaa laulaa ronkkumaan. Mutta silloin tuo suuri juustopala putoaa suusta, ja samassa on harras ihailija poistunut puun juurelta — nyt hänen suussaan suuri juustopala.

Antoipa kurki kerran ketulle kutsun tulla hänen vieraakseen. Antoi kutsun, ja keitti velliä.

Kun kettu tuli hänen vieraakseen, kaatoi hän vellinsä korkeaan, ahdassuiseen kirnuun ja tarjosi sen siten vieraalleen. Mutta eihän kettu siitä semmoisesta astiasta saanut mitään suuhunsa — eihän hänen päänsä mitenkään mahtunut sen suusta sisään. Hänen täytyi tyytyä vain kielen maiskutteluun. Sensijaan kurki pitkällä kaulallaan koukki minkä kerkisi velliä kirnusta suuhunsa ja oli tyytyväinen.

— Hyvää on, hyvää on, mutta minä syön sitten huomenna, kun tulet meille vastavierailulle. — Tulethan vastavierailulle huomenna, serkkuseni?

No tuli huomenna kurki vastavierailulle, ja kettu kaatoi vellinsä suurelle, lavealle lautaselle.

Käytiin syömään sitä ketun velliä, mutta nytpä ei vuorostaan kurki saanut mitään suuhunsa, sensijaan kuin kettu latki sitä kuin kauhalla ikään.

Kun kettu näki, ettei kurki syö mitään, kysyi hän tältä — veitikka sydämessä:

— Hyvää on, hyvää, mutta minä söin eilen tämän päivänkin tarpeeksi, sanoi kurki, vaikka hänen mielensä teki niin syödä ketun keittoa ja nälkä soitteli suolissaan.

Kukko ja kana istuivat kettua paossa korkealla orrella, eivätkä aavistaneetkaan, kun kettu yht'äkkiä ilmestyi heidän eteensä ja julisti heille:

— Hyvät ystävät, nyt on tullut yleinen rauha eläinten kesken ja minä sanon teille: tulkaatte alas, teille ei tehdä mitään pahaa!

Sattuipa silloin tulemaan siihen eräs vanha ukonrahjus kylältä ja sanoi, iskien silmää kukolle ja kanalle:

— Kah, mitäs ne nuo kaksi suurta koiraa juosta viuhottavat tänne tuolta kylältäpäin!

Silloin kettu rupeaa katselemaan, mistä päin oisi paras pakoon mennä, ja sanoo:

— No, no, mikäs kiire, mitäs pelkoa nyt, kun on yleinen rauha eläinten kesken, lausuu ukko salamyhkäinen hymy huulilla.

— Niin, niin, vaan minä luulen, etteivät koirat tiedä tästä rauhasta vielä mitään, lausuu kettu ja pinkasee pakoon minkä ennättää.

— Voi veikkonen, kaikki, vastasi mahtavasti kettu. Minä kun vain tätä häntääni näytän, niin kaikki lentävät ken minne kerkiää. Mutta sinua — milläs sinä pelotat?

Lyötiin vetoa ja lähdettiin astelemaan tietä pitkin. Tulipa siitä lammaskatras eteen ja jänis, hoksaten, että tuossahan hänellä on hyvä tilaisuus osottaa mahtiaan, yhtäkkiä hypätä kopsahti lammaskatraan keskeen ja päästi pahan äänen. Arka lammaskarja siitä kovasti säikähti ja lensi yksi sinne, toinen tänne.

Silloin jänis oli voittanut vedon ja tästä riemusta hän rähähti sellaiseen nauruun, että suu halkeili ristiin, rastiin.

Mutta valtasipa sentään jänöpojan kerran kova alakuloisuus ja hän sanoi itselleen:

— Ei minua sentään kukaan pelkää! Kyllä minun mahtini on mitätöntä. Ja sentähden: mitä maksaa elellä täällä, menenpä ja hukutan itseni tuonne jokeen.

Mutta mentyään joen rannalle kuuli hän jonkun hyppäävän edestään veteen.

— Mikä se? Ken se siitä edestäni niin rutosti jokeen hyppäsi? Ka, koppakuoriainen. — No, enpä vielä hukuttaudukaan, kun tuo koppakuoriainenkin minua niin pelkää, että hyppää edestäni sellaisella kiireellä jokeen, en mitenkään! — sanoi jänis itselleen.

Kerran jänis osotti aito kettumaista viisautta ja vieläpä ollessa ketun kera asiassa.

Tavatessaan toisensa asettivat he itselleen erään määräpaikan ja löivät vetoa, kumpi heistä ennemmin hyppäisi sen toiselle puolelle. Se joka ennemmin hyppää, se saa osuuden toisen valtakuntaan.

Silloin jänis virkahti että "jo ajattelin!" ja hypätä kopsautti määräviivan toiselle puolelle ja sai osuuden ketun valtakuntaan.

Sattuipa kerran karhu tarttumaan metsämiehen ansaan. Hoikka oli lanka, mutta vahvoissa puissa kiinni, niin että karhu jäi kuin jäikin ansaan kiini. No hän, kun ei päässyt, nukahti siihen.

Tuli siihen hiiriä kopare ja ne alkoivat pitää kisaa karhun tienoilla. Karhu tuosta heräsi ja koppasi puolenkymmentä kisaavaa pikkuelävää kouraansa ja aikoi pistää ne kaikki kerralla suuhunsa.

— Elä, veikkonen, elä meitä syö, me teemme sinulle vielä joskus hyvän työn, valittivat ja rukoilivat hiiret.

— Huih, teistäkö hyväntyön tekijöiksi, hymähti pilkallisesti karhu. Vaan kun tosiaankin olette niin vähäpätöisen mitättömiä, niin enpä teitä syö, vaan saatte mennä minne haluatte.

— Me, vastasivat äsken vapautetut hiiret siitä lähitienoolta. Me nakertelimme solmun auki, teimme sen lupaamamme hyvän työn.

— Vai te, vai teitte te sen lupaamanne hyvän työn, lausui karhu hämmästyneen-nolostuneella äänellä ja lähti lönkkimään pois.

— Nyt veikkonen toimita kuinka tahansa minulle jotain syötävää, minulla on semmoinen nälkä!

— Ka, talossa olisi häät ja helposti voisin viedä sinut väkijoukon lomitse pitopöydän alle, jossa on kaikkea yllinkyllin, mutta sinun pitäisi olla siellä niin hiljaa, niin hiljaa, jotta ei kuuluisi hiiskaustakaan, muuten käy hullusti.

Koira lähti viemään sutta pitopöydän alle ja saikin sen sinne. Ja siellä oli, niinkuin koira oli sanonut, kaikenlaista yllinkyllin, ja susi alkoi ahmimalla syödä niitä. Mutta siellä oli myös eräässä kipossa jotain väkevää juotavaa ja susi ryyppäsi siitä palan paineeksi. Ryyppäsipä muutenkin. Mutta siitä tuli hän kovaan humalaan.

Ja hän tahtoi kaikinmokomin laulaa — häiden kunniaksi. Mitäs, kun muutkin laulavat!

— Elä, veikkonen, elä, veikkonen, siitä voi turmiot tulla! Elä hiiskahdakaan!

Mutta mitäs se susi välitti sellaisessa hääinnossa, hän lauloi niin, että tupa raikui.

Mutta voi sitä suden kohtaloa sen laulun johdosta. Hääväki, keskeyttäen juhlimisensa, koppasi yht'äkkiä korennot käsiinsä ja rupesi antamaan sutta selkään niin että luut ruski. Ja niin kovan selkäsaunan sai susiparka laulustaan, että sen selkä on siitä tönkkönä vielä tänäkin päivänä.

Tahtoivatpa karhu ja susi pitää kerran oikein suuret syömäjuhlat ja vain kahden, ilman kettua, ilman ketään. Tappoivat he sitä varten pari kolme lehmää ja määräsivät juhlapäivän.

Kettu kun sai kuulla tuosta, päätti tehdä kuomaksille pienen kepposen, eikä aivan pientäkään: pilata kokonaan kuomaksien pito-ilot ja päästä itse niiden pääosakkaaksi.

Hän otti sitä varten palvelukseensa kissan, kissan ylen marisevaisen ja julmannäköisen, ja kun oli tehnyt sen, meni pitojen valmistajain luo ja sanoi:

— Minä tulisin myös pitoihin, mutta minulla on sellainen vieras, etten sen kera uskalla tulla!

— Mikä vieras se on, minkänäköinen se on? kysäsivät pitojen valmistajat kohottaen korviaan.

— No ompahan semmoinen mokoma, ei kovin suuri, eikä kovin pienikään, sellainen pitkäviiksi, pitkähäntä marrittaja. En minä hänestä muuten välittäisi, vaan sillä kun on se ääni sellainen, — jotta kerrassaan luonnon ottaa!

— No tuohan hänet tänne juhlaamme, niin emmeköhän tuosta selvinne! On sitä tässä sentään monenlaista pitkähäntää nähty, niin että eiköhän häntä tuotakin kestettäne, mahtailivat juhlan valmistajat, ja kutsuivat ketun vieraineen juhliinsa.

Tuli sitten pitojen alkamishetki ja karhu ja susi saapuivat juhla-asuissa pitopaikalle. Arvelivat ensin käydä heti ateriaan käsiksi, mutta sitten muistivat sopimuksensa ketun kanssa ja kävivät vuottamaan vieraitaan. Asettuivat ylen mahtaviin asentoihin pitopöydän taa ja kävivät silmäilemään kankaalle, mistä päin piti vieraiden tulla.

Eikä aikaakaan kun jo alkoi kankaalta kuulua risujen rapse ja jalan kapse. Sieltä ne tulevat, sanoivat odottelijat toisilleen ja korjasivat asentoa. Onpa lysti nähdä, mikä pöpö sieltä tulee, tuumivat he hetken päästä pilkallisesti toisilleen.

Kettu ja kissa lähenivät. Kissaa ei vielä näkynyt, mutta ketun kolmikulmainen pää ja pystyt korvat jo vilkkivät puiden lomista. No eipä se ainakaan ole suuren suuri, kun ei vielä näy, vaikka kettu jo näkyy, tuumivat toisilleen odottelijat ja taas naurahtivat pilkallisesti.

Mutta samassa alkoi kuulua kankaalta omituinen, pitkäveteinen, pahaääninen marina, hiukan sammakon kurinaa muistuttava, pitkäveteinen ja omituisesti hiljenevä ja koveneva. Se jo hiukkasen hipasi karhun ja suden sydäntä, jo hipasi ja säpsähytti, ja he jo tuumasivat toisilleen, että mikähän otus se oikein lieneekään! No, eihän he sentään vielä malttiaan menettäneet.

Mutta samassa kissa ilmestyy heidän näkyviinsä, — tuo pitkäviiksinen, pitkähäntäinen, pahasti mariseva olento. Lähestyy selkänsä korkeaan köyryyn nostaen ja maristen mitä surkeimmalla äänellä ja samalla mitä ilkeimmästi irvistäen ja väliin sylkeä sähistäen.

Silloin hipasee jo karhun ja suden sydäntä aivan arveluttavasti ja jopa katoaa myös heidän juhlallinen asentonsa, ja he jo rupeavat kovin omituisesti katselemaan toisiinsa. Lempo, tämä taitaa ollakin eri otus, arvelevat he.

Ja kun kissa alkaa sitten, heihin tiukasti tuijotellen, yhä lähestyä heitä, astua vakain askelin juhlapöytää kohti, ja kun kettu vielä jättäytyy hiukan jälelle, niin jopa eivät juhlanpitäjät kestä paikoillaan, vaan hyökkäävät kumpikin pakoon, toinen pitkään puuhun, toinen suuren risukasaan, unohtaen juhlansa, pöytänsä. Eivätkä uskalla piilopaikoissaan hiiskahtaa.

Kettua tämä naurattaa makeasti, mutta hän tahtoo saada nautintonsa vielä täydellisemmäksi.

Sentähden hän osottaa kissalle hukan vilkkavaa korvaa risukasasta, ja kissa kun näkee sen, töytää heti sitä kohti. Mutta sitä ei suden luonto kestä, vaan hän nähdessään kissan lähestyvän, syöksähtää äkkiä pois piilopaikastaan ja ryntää samaan puuhun, mihin karhu oli mennyt. Vaan tämä taas säikähdyttää karhun niin, että hän ryntää sieltä puustaan alas ja iskee sutta vastaan niin kovasti, että he putoavat molemmat sieltä alas. Ja siitä pudottua molemmat hirmuisella voimalla pakoon metsään, josta eivät suinkaan palaa takaisin.

Niin jäi ketulle ja kissalle koko suuri syömäpöytä ja ketun toivo päästä näiden suurten juhlain pääosakkaaksi toteutui.

Toisen kerran tuli kissan avulla petetyksi paitsi karhua ja sutta itse kettukin. Sen teki mies.

— En minä olekkaan, vaan minun apulaiseni Saarnamies, se sen sai, minä vain tässä pesen suolia.

— Mikä se semmoinen Saarnamies on ja missä se on? kysyi karhu enemmän hämmästyen.

— Apulaiseni, niinkuin jo sanoin, ja on tuolla pirtissä, sanoi mies ja jatkoi rauhallisesti tuohien pesentää.

— En itse, vaan apulaiseni Saarnamies, se sen sai, minä vain tässä pesen suolia.

Sitten tuli vihdoin kettukin miehen luo ja joutui samanlaiseen keskusteluun hänen kanssaan.

Kohtasivat he sitten toisensa metsässä ja kertoivat toisilleen, mitä mies oli sanonut. Tulos tästä tapaamisesta oli, että he tahtoivat kaikin mokomin nähdä Saarnamiehen.

Menivät he miehen luo ja ilmottivat halunsa — kysyivät häneltä, mitenkä se olisi mahdollista.

— Siten, että laitatte suuren juhlapöydän pirttiin ja sitten menette ken minnekin piilopaikkaansa sitä vuottamaan. Minä pidän Saarnamiestä sen aikaa poissa pirtistä ja sitten päästän sisään. Mutta tietäkääkin, että teidän täytyy olla piilopaikoissanne tuiki hiljaa, muuten käy huonosti.

Ja he laittoivat suuren juhlapöydän miehen pirttiin ja asettuivat: karhu uunille, susi lattian alle ja kettu päreortten päälle Saarnamiestä vuottamaan.

Mies aukasi tuvan oven ja Saarnamies — pitkäviiksi ja pitkähäntä kissa — hyppäsi sisään ja samalla pöydällekin. Siellä se rupesi kovin maristen syömään pöydän herkkuja.

Karhu ja kettu näkivät tämän mahtavan miehen, mutta susi oli asettunut selin pöytään eikä nähnytkään lattianraostaan häntä. Sentähden hän käännähti piilopaikassaan ja samalla sattui hänen korvansa vilkahtamaan lattianraossa. Sen huomasi kissa ja syöksähti pahoin sähisten kiinni siihen. Sitä ei odottanut susi ja säikähti pahanpäiväisesti siitä sekä hyppäsi pois lattian alta. Kissa kun näki, että täällä oli tämmöinen elävä, säikähti hänkin ja syöksähti uunille. Mutta täällä ei karhun luonto kestänyt tätä asiainkäännettä ja ryöpsähti nurinniskoin lattialle. Kissa nähdessään, että täällä oli vielä suurempi elävä, kauhistui siinä määrin ja potkasihe kohti ketun olinpaikkaa, päreortta. Siellä oli kettu tähän asti ollut rauhallisena, mutta nyt ei hänenkään luontonsa enää kestänyt, vaan lennähti hän sieltä suden ja karhun selkään ovensuussa. Siitä nämä syöksähtivät ulos ovesta ja samaa tietä meni kettukin, ja niin jäi suuri juhlapöytä miehen ja kissan kahden nautittavaksi.

Olivat susi ja koira ystävyksiä, mutta sitten kerran riitaantuivat.
Sanoi susi koiralle:

— Ja koska nyt on tullut riita välillemme, niin kokoa sinä kaikki piha-eläimet puolellesi, minä taas kokoan kaikki metsäeläimet puolelleni ja pannaan käymään julma sota keskellämme.

Ja koira kokosi lehmän, sian, lampaan ja kissan omalle puolelleen ja susi karhun, ketun, ilveksen, jäniksen ja oravan omalle puolelleen, ja pantiin toimeen suuri sota suden ja koiran keskelle.

Kun sotajoukot lähenivät toisiaan, niin kuiskasi koira kissalle, viiksisuulle, että:

— Lyykistäydyppäs nyt oikein matalaksi ja hiivi nopeaan ja kenenkään huomaamatta karhun alle ja tartu yhtäkkiä hänen kurkkuunsa, ja pysy siinä niinkauan kuin jaksat.

— Hyvä, sanoi kissa ja hiipi matalana, kenenkään huomaamatta suden sotajoukon puolelle, ja tarttui yht'äkkiä karhun kurkkuun ja jäi siihen riippumaan. Karhu, joka ei aavistanut tällaista, säikähti tästä pahanpäiväisesti ja karjasten: "kuka se minun kurkkuuni tarttuu!" kellahti selälleen.

Silloin suden sotajoukon valtasi suuri kauhu ja hämminki, kaikki lähtivät vilistämään pakoon, ken minnekin, ja sota oli voitettu. Orava huomattuaan tämän kiipesi puuhun ja löi kahta kämmentänsä yhteen ja huutaa huikahutti:

— No nythän on tapahtunut kuulumaton kumma, kun koiran sotajoukon pienin elävä kaatoi meidän sotajoukkomme suurimman elävän, — nyt en minä enää maassa liiku.

Kerran matkustivat kissa ja kettu yhdessä. Kissa oli kovin peloissaan ja sanoi:

— Elä pelkää mitään, minulla on suuri konstipussi mukanani, ja sen kun vain avaan, niin ei mikään vaara kohtaa.

Tulipa siitä suuri koirajoukko vastaan ja hyökkäsi matkustavaisten kimppuun. Kissa pääsi kiipeämään puuhun, mutta kettu jäi koirain kynsiin. Ketun voivotellessa ja huutaessa apua huusi kissa puusta:

— Minut pelasti se ainoa taitoni, mutta missä se on se sinun suuri konstipussisi?

— Voi, voi, se jäi kotiin, vaikeroitsi kettu ja töintuskin pääsi koirain hampaista.

Tapasi karhu kerran ketun lihaa syömässä. Hänelle valahti vesi suuhun ja hän kysyi:

— Hmh, saat sitä sinäkin, kun vain menet tuonne aholle. Siellä seisoo eräs vanha hevonen, ja sen alahuuli on putoamaisillaan. Kun vain hetkisen odotat, putoaa se ja siitä saat lihaa aivan kylliksesi.

No, karhu lähti osotetulle paikalle odottelemaan vanhan hevosen huulen putoamista. Odotti, odotti, mutta eihän se pudonnutkaan. Ei, vaikka kuinka kauvan odotti. Nolona tuli hän ketun luo ja sanoi:

— No mene uudestaan ja jos ei se nytkään rupea putoamaan, niin mene hevosen takapuolelle ja nykäse sitä vähän hännästä. Silloin se putoaa — sen kun hevonen herää ja ravistaa päätänsä.

Karhu meni uudestaan hevosen luo ja kun se huuli ei ruvennut nytkään putoamaan, meni hän hevosen takapuolelle ja nykäsi sitä vähäsen hännästä. Silloin hevonen heräsi, ja antoi nykäisijälle sellaisen potkun, että se lensi monen sylen päähän hevosesta, eikä tullut toista kertaa sen huulen putoamista odottamaan.

Sattuipa kerran karhu olemaan makaamassa heinäladossa, ja sinne tuli rovastilan renki hakemaan heiniä heinähäkillä. Kallistettuaan häkin sopivasti ladon oven eteen, meni renki heinälatoon ja rupesi mättämään heiniä hangolla häkkiin. Mutta hanko sattui jotenkin pistämään karhua ja tämäkös siitä ryöpsähti kohti ladon ovea. Mutta kun sen edessä oli heinähäkki, joutui hän siihen ja tämä taas hänen tähtensä kallistui oikeaan asentoonsa ja tästä kaikesta taas säikähti hevonen ja lähti hirveätä vauhtia kylään päin juoksemaan. Karhu tapautui häkin laitoihin ja lähti siinä mahtavana pystyasennossa ajamaan kylään päin.

Kun hän näin ikään ajoi kylän läpi, niin kaikki vastaan tulevaiset, pastori, lukkari ja vallesmanni, jäivät suuresti ihmettelemään, että mistä se rovasti ajoi niin hirmuista vauhtia ja niin äkäisen näköisenä. Ei edes tervehdystäkään kellekään tehnyt!

Mutta kun karhu saapui rovastilan pihaan, niin rovasti kammarissaan säikähti pahanpäiväisesti, että mitenkä se piispa nyt näin sopimattomalla ajalla saapui pappilaan, ja hän hyökkäsi kiireellä korkeata vierasta vastaanottamaan. Mutta suuripa oli rovastiukon hämmästys, kun näki pihaan ajaneen karhun, itsensä ilmeisen karhun. Mutta tämä hämmästys ei kestänyt kauvan, vaan muuttui kohta iloiseksi riemuksi, sillä karhu otettiin kiinni ja pidettiin sen saannin johdosta suuret, mainiot peijaiset.

Kettu se tahtoi olla kaikkia viisaampi kaikessa ja löi kerran vetoa sian kanssa, kumpi ensiksi näkisi päivän nousun aamulla. Sika ei virkkanut mitään, löi vaan vetoa ja liippasi silmäänsä.

Ruvettiin siitä yhdessä maata erään vuoren juurelle, laaksoon, jonka toiselta puolelta nousi toinen vuori. Kettu rupesi maata tuohon toiseen vuoreen päin, jonka takaa oli päivä nouseva, uskoen siten näkevänsä ennemmin päivän nousun, mutta sika asettui maata siihen vuoreen päin, jonka takaa päivä ei ollut nouseva, — jolle asettumiselle kettu makeasti nauroi.

No, aamulla kun päivä nousi, näki sika ensiksi sen, sillä sen säteet sattuivat ensiksi sen vuoren harjaan, johonka hän katseli, eikä sen, jonne päin kettu katseli. Nousi siis ylös ja röhkäsi:

Mutta kun hän käännähti katsomaan samaan suuntaan kuin sika, huomasi hän päivän todella nousevan ja myönsi häpeällä sian hänet voittaneen.

Kerran käveli susi nälkäisenä metsässä ja tapasi sian porsaineen aholla. Ahaa, tuostahan minä saankin aterian, sanoi itsekseen ja tuli sikaperheen luo. Sanoi emäsialle:

— Elä veikkonen vielä syö, anna minun ne ensin kastaa. Ne ovat vielä kastamattomia.

Sika kokosi porsaat ja vei ne joen rannalle, josta äkkiä syöksähti veteen ja ui joen toiselle rannalle, ja pelasti siten poikansa sekä itsensä.

Susi nolostui suuresti tuosta ja lähti alakuloisena uutta parempaa tilaisuutta etsimään.

Tuli hän kahden pässin luo, jotka riitelivät kovasti keskenään. No nuo riitapukarit minä syön, ajatteli susi ja sanoi pässeille:

— Elä veikkonen vielä syö, anna meidän ensin sopia, sillä muutenhan me vielä sinun vatsassasikin riitelisimme ja pilaisimme nautintosi. Anna meidän ensin sopia.

Silloin pässit lähtivät voimainsa takaa pinkasemaan taloon päin ja pääsivät siten suojaan sudelta.

Susi tuli entistä alakuloisemmaksi ja lähti aivan epätoivoisena jatkamaan matkaansa.

Eräällä kedolla kohtasi hän kuitenkin kaksi pukkia, ja hän lausui, sydämessään iloiten, heille:

— Elä veikkonen heti syö, vaan odota, kunnes laulamme tässä pienen iltaveisuun.

Vuohet nostivat silloin kovan huudon ja herättivät lähitalon huomion, josta tuli väkeä ajamaan suden kauvas pukkien luota.

Jopa susi tuli surulliselle mielelle tästä kaikesta, ja hän sanoi itselleen ylen onnettomana:

— No olinpa minä aika hullu, kun annoin kaikkien pettää itseäni! Olinko minä pappi, että minun piti ruveta vuottamaan porsaitten kastamista, ja olinko minä mikään tuomari, että minun piti odotella, kunnes pässit sopisivat? Ja olinko minä vihdoin mikä lukkari, että minun piti ruveta vuottelemaan vuohien iltaveisuuta! Ei, ei, ei minusta tule enää mitään ja parasta taitaa olla kuin päätän päiväni.

Pitivätpä sika, pässi, jänis ja kukko kerran asuntoa yhdessä, omassa rakentamassaan pirtissä metsässä. Kerran he näkivät suden tulevan heille vieraiksi. He tiesivät hänet pahaksi vieraaksi ja sentähden varustautuivat häntä sen mukaa vastaanottamaan. Sika sanoo:

— Oh, kyllä minä sille näytän, minä torahampaillani sitä noin ikään reidestä sipasen!

— Minä sille näin ikään siipeä lyön ja huudan kohti kitaa "lähde lietsuun, lähde lietsuun!"

Samassa silmänräpäyksessä töytää sika minkä kerkiää pöydän alle, käyden siellä hätäisesti hampaita louskuttamaan, pässi kavahtaa penkille pöydän taa ja käy siellä kauhistuneena päkättämään, jänis keikahtaa uunille ja alkaa siellä surkeasti lelettää ja kukko lentää ryöpsähtää orrelle, jossa alkaa hirmuisen hätä-kiekunnan ja siivenlyömisen. Niin urmakasti he ottivat vieraansa vastaan.

Mutta kummiinsapa joutui itse susikin tästä. Hän katseli hetken kaikkea tätä, katsoi sikaa, katsoi pässiä, katsoi jänistä ja kukkoa, ja sitten pudisti päätään ja lähti kiireisesti pois tuvasta. Ja tultuaan pesälleen kertoi hän siellä pojilleen:

— Olipa se vastaanotto ja talonväki! Kun minä menin tupaan, niin mikä lie vanha akka töydännyt pöydän alle ja alkanut siellä hampaitaan louskuttaa, räätäli päkkäotsa taas oli pöydän takaa minut saksillaan pistää ja poika pihkakoipi kiipesi uunille ja alkoi siellä tehdä taikoja ja vihdoin kukkokiekuu punasilmä lensi orrelle ja alkoi sieltä koko maailmaa apuun huutaa! Ei siellä voinut mitenkään pitempään viipyä!

Satuinpa minä kerran pyytämään yösijaa talosta, jossa kävi pahamies.
Minulle vastattiin:

— Kyllä muuten mielellämme antaisimme, mutta tässä meillä käy öisin vitsaahousu ja mitenkä sinä miekkonen voinet tässä saada rauhaa.

— Kyllä minä saan, sanoin minä, olkaa huoleti minun puolestani! Minulla on näettekö semmoista kansaa mukana, joka kyllä selviää yksistä vitsahousuista!

Ja minä kävin viettämään yötäni talossa, jossa kävi öisin pahamies. Asetin joukkoni omille paikoilleen tuvassa: kukon pöydälle, sian penkin alle, kissan uuninedustalle, pässin oven suuhun ja pukin eteiseen sekä kävin muiden kera nukkumaan.

No kun yö tuli, niin tuli vitsahousu tupaan ja alkoi kuukkia siellä. Mutta kun se tuli pöydän luo, niin kukko sitä nokkasi keskelle kuonoa, kun se meni penkin luo, niin sika sitä haukkasi reiteen ja kun se meni uunin edustalle, niin kissa siltä repi siinä toisen silmän, ja kun se meni oven luo, niin pässi sitä puski kylkeen ja kun se lähti tuvasta ja tuli ulko-ovelle, niin pukki antoi sille sellaisen takapotkun, että se lensi monen sylen päähän pihalle.

Niin lähti vitsahousu pois tuvasta, ja kun se piestynä ja revityin silmin tuli kotiin, niin olipa sillä kertomista käynnistään:

— Se oli vasta kerta! sanoi hän. Kun menin pöydän ääreen, niin eikös siinä istu räätäli ja nappase saksillaan kappaletta nenästäni ja kun menin penkin luo, niin siellä seisoo nikkari työssään ja sipasee höylällään minulta palan reidestäni ja kun menin lieden luo, niin siellä kaivaa emäntä kalavartaalla toisen silmän päästäni, ja kun rupean lähtemään ovesta, niin siellä lyö suutari minua lestillään kylkeeni ja kun yritin ulko-ovesta ulos, niin siellä antaa isäntä minulle sellaisen potkun, että lensin monen sylen päähän pihalle. Se oli kerta, se oli kerta! päätti pahamies kertomuksensa.

Semmoinen oli vanhan miehen kertomus yön vietosta talossa, jossa kävi pahamies.

Rupesipa karhu käymään miehen kaurahuuhdassa. Käy, käy, joka päivä käy tallaamassa ja repimässä kaunista, valmistuvaa viljaa. Silloin mies vihdoin päättää panna loukun karhua varten lähelle huuhtaa. Paneekin sen, ja toisena päivänä tarttuu karhu siihen.

Karhu siinä rimpuilemaan ja kauheasti mörisemään. Rimpuiltuaan ja möristyään puolisen päivää, saa hän vihdoin jalkansa irti loukusta ja lähtee etsimään miestä, voidakseen hänet syödä. Löytääkin hänet ja ilmottaa hänelle aikeensa. Mies sanoo siihen:

— Elä veikkonen tutkimatta syö, lähdetään ensin etsimään tuomari ja annetaan hänen asia ratkaista.

Ja lähdetään etsimään tuomaria. Tulee kettu vastaan. Kysytään häneltä,
eikö hän rupeisi heille tuomariksi. No mikä on asia? kysyy kettu.
Sellainen ja sellainen — hänelle asia juurta jaksain selvitetään.
Kettu kuultuaan tämän suostuu toimeen. Mutta sanoo:

— Ensin on käytävä paikan päällä asiaa aprikoimassa, sitten vasta käydään lopullista harkintaa pitämään!

No, mennään paikan päälle, kaurahuuhdan laitaan, jossa loukku on, siihen seisahdutaan. Kettu kysyy, osottaen kaurahuuhtaa, karhulta:

— No laitapa sitten, virkkaa hän edelleen miehelle, loukkusi siihen kuntoon missä se oli ennen laukeamista!

— No käyppäs sinä karhu tuohon loukkuun ja näytä tarkoin, mitenkä sinä siihen tartuit, sanoo sitte kettu karhulle.

Karhu näyttää. Mutta silloin loukku laukeaa ja karhu jää eturuumiistaan kiinni siihen. Miehen hämmästellessä ketun toimia sanoo kettu hänelle:

Kerran mies kynti kaskihalmetta ja kun hevonen potki ja vinkui, niin sanoi hän sitä karhun syötäväksi.

— No, kun kerran lienee minun syötäväni, niin anna tänne! ilmestyi karhu halmeen laitaan ja lausahti miehelle.

Mies säikähti suuresti tästä, eikä tietysti tahtonut mitenkään antaa hevostaan karhulle, vaikka se olikin potkija ja vinkuja. Lausui hän karhulle rukoilevasti:

— No, olkoon menneeksi! Mutta silloin sinun on oltava varmasti tässä hevosinesi, tässä samassa paikassa!

Tuli häntä vastaan kettu ja kysyi, että miksi mies oli niin alakuloisella mielellä, Niin ja niin, kertoi mies hänelle asiansa.

— Voi veikkonen, kuinka vähään sinä hätäydyt, lausui kettu asian kuultuaan ja tarjoutui miehelle apulaiseksi huomenna, jolloin karhu tulisi hevosta hakemaan.

— Hyvin mielelläni otan sinut apuun, lausui mies ja kiitti kiittämistään kettua.

Huomenna he kohtasivat toisensa määräaikana määräpaikassa. Siinä opetti kettu miestä:

— Kun nyt menet määräpaikkaasi, niin elä hätäile eläkä hämmästele, vaan ole niinkuin ei olisi tapahtunut mitään! Kun sitten karhu rupeaa pyytämään hevosta, elä anna heti vastausta, vaan kuuntele kunnes minä alan rämistellä ja kolistella kovasti metsän laidasta. Silloin karhu kysyy sinulta: "mikä se on?" Sinä vastaat: "Se on miesten sitoja ja karhujen tappaja ja taitaa se sinutkin tappaa." "Voi, voi, sanoo silloin karhu, minne minä nyt? sehän syö minut tuohon paikkaan!" Silloin sinä sanot: "käy tuohon kantturaksi reen viereen!" Tämän kun se on tehnyt, menee loppu itsestään, ei muuta kuin teet vaan, miten sieltä metsän laidasta käsken. Muistatko nyt?

No, meni mies hevosineen karhunkohtaamismääräpaikkaan ja kettu meni metsään.

Tuli sitten karhu määräpaikalle ja pyysi heti hevosta. Mies ei antanut heti vastausta, vaan kuulosteli, kunnes rupesi metsän laidasta kuulumaan pahaa räminää ja kolinaa. Karhu säikähti tuota ja kysyi:

Karhu ihastui tästä mainiosta ehdotuksesta ja kävi heti kantturamaiseen asentoon reen vierelle.

— Vai kanttura! Mutta miksi et kantturaa kumoon kaada? Ennen mies aina moisen hyvän kantturan kumoon kaatoi. Kaada pois!

— No, etkö kaadettua kantturaa rekeen nosta? jatkoi repo halmeen laidasta. Ennen mies aina kaadetun kantturan rekeen nosti. Nosta pois!

— Ka, voipihan tuon nostaa, sanoi mies ketulle ja nosti karhun kankien avulla rekeen.

— No, nyt kai sen nuorinnetkin, sanoi repo metsän laidasta. Ennen mies aina suuren kantturan rekeensä nuoritsi. Nuoritse pois, nuoritse pois!

— Elä veikkonen lujasti nuoritse, kuiskasi karhu miehelle nöyrästi, — nuoritse varovasti!

— No, nyt kai kantoinesi kotiinkin ajanet, virkkoi kettu metsän laidasta ja mies, huomaten juonen, lähti kiireellä ajamaan kotiaan kohden ja piti siellä vielä samana iltana suuret karhun peijaiset.

Oli kerran pieni poika, oli mäkeä laskemassa. Laski, laski, tuli siihen jänis ja sanoi:

— Otan, otan, tule, sanoi poika ja asetti jänön kelkkaansa. Sitten vei sen kotiinsa ja pani lattian alle.

Toisena päivänä laski hän taas mäkeä ja tuli kettu pyytämään päästä hänen kanssaan mäkeä laskemaan.

— Tule, tule, otan, sanoi poika ja kun kettu oli tullut hänen kelkkaansa, vei hän sen samoin kuin jäniksen kotiinsa lattian alle.

Kolmantena päivänä tuli susi ja neljäntenä päivänä karhu, ja kaikki joutuivat hänen vangikseen lattian alle.

— Elä veikkonen, poikakulta, minun päätäni poikki leikkaa, minä sinulle, kun minun pääni säästät ja minut täältä pois päästät, tuon suuren lauman hevosia talliin.

Karhu toimitti pojalle suuren lauman hevosia ja poika päästi hänet pois vankeudestaan.

— Elä veikkonen minun päätäni leikkaa, minä toimitan sinulle, kun minut vielä täältä poiskin päästät, suuren karjan lehmiä.

Susi toimitti pojalle suuren karjan lehmiä ja poika säästi hänet sekä päästi.

— Elä veikkonen minunkaan päätäni leikkaa, ja kun päästät minut vielä täältä poiskin, niin toimitan sinulle suuren katraan lampaita.

Toimitti kettu pojalle suuren katraan lampaita ja poika säästi sekä päästi ketun.

— No mitäs sinä toimittaisit minulle, mitä, kun minulta ei enää mitään puutu? lausui poika.

— Minä toimitan sinulle nuoren, kauniin emännän, lausui jänis lattianalainen helkähtävällä äänellä.

Silloin poika päästi jäniksen tulisella kiireellä lattian alta ja — sai palkaksi nuoren, kauniin emännän.

TOINEN OSA

Kävipä kerran karhu tiaisen pesällä, sillä aikaa kun tiainen ei ollut kotona. Tuli tiainen illalla kotiin ja pojat kertoivat hänelle:

— Kävipä täällä, isä, päivällä otus, joka oli niin suuri, että sinä siihen verrattuna et ole muuta kuin muurahaisen kokoinen!

— No vaikka olenkin näin pieni, niin jospa olisin ollut kotona, niin kyllä olisin sille näyttänyt, kenenkä luona hän kävi, lausui tämän johdosta mahtavasti tiainen. Antaahan, kun toisen kerran tulee!

No, karhu tulikin toisen kerran tiaisen pesälle, silloin kun tiainen oli kotona. Isä, isä, nyt se tulee taas se suuri vieras, huusivat lapset ikkunasta isälleen. Antaa tulla vaan! virkkoi mahtavasti tiainen ja varustautui tulijaa rohkeasti vastaanottamaan. Sanoi:

— Minä kun sille noinikään korvaan lentää tuiskahdan, niin lähtee se siinä hengenvedossa pois tuvasta, eikä tule toiste.

No, tuli karhu tupaan. Mutta tiainen, nähtyään hänet, ei kyennyt mihinkään, vaan lentää tuiskahti suinpäin tuvan lakeisaukkoon, jossa pysyi koko sen ajan, minkä karhu vieraili hänen tuvassaan.

Kerran havukka, joka istui aina puussa, näki suokuovin ja huomaten hänen pitkän nokkansa sanoi:

Silloin havukka arveli, että mitäpäs, kun sillä on niin heikko nokka, niin töytäänpä sen päälle ja syön sen suuhuni.

Mutta silloin kuovi, huomaten tässä olevankin toisenlaisen leikinlaskun kysymyksessä, unohti häpeänsä ja kävi pitkällä nokallaan nokkimaan julkeata hätyyttäjäänsä niin, että tämä töintuskin hänen kynsistään pääsi.

Kerran sammakko huomasi hiiren juoksentelevan puron laidalla ja kun hänen mielensä rupesi kovin tekemään tuota samettiturkkista pikku veikkoa, sanoi hän makeasti tälle:

— Tuleppas tänne lammikkoon, täällä on toista kuin siellä kuivalla maalla!

Mutta sammakko pelkäsi petosta — arveli, että se tulee, mutta sitten uipikin rantaan — ja sentähden hän sanoi:

— Mutta käypäs ensin hakemassa lankaa, jotta sitten kun tulet tänne, voin sitoa jalkasi kiini minun jalkaani, jolloin sinun on turvallisempi liikkua täällä.

Tultuaan takasin lammikolle laskeutui hän levollisesti veteen ja sammakko sitoi langan toisen pään omaan jalkaansa ja toisen hiiren jalkaan ja sukelsi sitten veteen ja rupesi vetämään hiirtä mukaansa.

Mutta silloin sattui huomaamaan hiiren haukka ilmassa ja samassa silmänräpäyksessä lentää tuijasi tämä alas ja koppasi hänet kynsiinsä sekä nosti ilmaan.

Mutta samalla kohosi yläilmoihin sammakkokin, ja joutui saman kohtalon alaiseksi kuin pikku hiirikin — haukan suuhun.

Rupesipa hiiri kerran kissalle räätäliksi. Kissa käski tehdä takin.
Hiiri lupasi.

Meni kissa tuluskukkaroaan hakemaan. Mutta kun ei siitäkään ollut tullut mitään, töytäsi kissa hiiren niskaan ja söi sen. Siitä päivin kissa aina syö hiiren, milloin saa sen. Sen pituinen se.

Kerran metsämies käveli jousineen metsässä ja korppi ja teeri istuivat läheisessä puussa. Nähtyään miehen sanoi korppi kumppanilleen:

— Voi, veikkonen, nyt ei ole hyvä tässä olla, lennetään pois! Katso, metsämies jännittää joustansa!

— Vielä mitä, mitä hätää tässä! Katso: itseensäpäinhän tuo sitä vetää!

Korppi tiesi kuitenkin sen itseenpäinvetämisen tarkoituksen ja lähti lentämään kiireisesti pois puusta, sensijaan kun teeri jäi puuhun. Mutta kohtapa hän kellahtikin pois siitä ja sai hengellään maksaa suuren tyhmyytensä.

Ennen oli oravalla yhdeksän poikaa. Hän makaa metsässä pesässä. Lähtee mies oravia etsimään, tulee siihen oravan pesälle, kolkkaa kirveellä, arvelee: taitaa olla pesä!

Tulee toisenkerran toinen oravanampuja samalle oravan pesälle, käskee orava taas poikiaan katsomaan: katsokaa, millainen on ampuja!

— Voi emokulta, ylen on komea mies, mitä parhaissa vaatteissa, ja koirakin sillä on sellainen sileäkarva, silaloimi!

Tuleepa sitten kolmannen kerran oikein karuissa vaatteissa oleva mies oravan pesälle ja käskee tämä poikiaan katsomaan.

— Voi, emokulta, siellä on oikein karuissa vaatteissa oleva mies ampujana, ja koirakin sillä on kuin mikähän nälkäkurki.

— Nyt armaat poikaseni, olisi parasta katsoa, mistä suorin tie pakoon mennä, sillä tuo mies voi tehdä ihmeitä!

Löivätpä kerran västäräkki ja koskikara vetoa, kumpi heistä paremmin laskisi pölkyllä kosken alas. Koskikara oli kaikkien tietäen parempi laskija kuin västäräkki ja sentähden hän puhuikin kovin ylvästellen itsestään sekä oli varma voitostaan. Västäräkki vain nöyrästi hyppeli rantakivillä kilpalaskua odotellessa.

Tuli sitten kilpalaskun hetki. Koskikara asettui ylpeästi pölkyn nenälle, västäräkki sijottui nöyrästi sen takapäähän.

Koskikara keikaili mahtavasti pölkyn nenällä, löi siipeä ja hypästeli.
Västäräkki ei virkkanut mitään — kunnes tuli kosken kiivain kohta.
Siinä hän yht'äkkiä kohotti vartaloaan, iski siipiään ja huudahti:

— Vai jo mennään! naurahti koskikara pölkyn nenällä ja käännähti katsomaan västäräkin menoa koskeen. Mutta västäräkkipä pysyikin tukevasti pölkyllä, sensijaan kuin koskikara kääntyessään kosken kiivaimmassa kohdassa ympärinsä putosi pois pölkyltä ja sai kauvan räpistellä vedessä ennenkun pääsi pois sieltä.

— Siksi, jotta paremmin tietäisin, konsa tulee maailmanloppu ja se suuri tulipalo ja vedenpaisumus.

— Saat sinäkin kun käyt puulle minun tapaani nukkumaan. Istu vaan ja purista kynsiä kovasti puun ympäri, niin kohta saat tietää, milloin on maailman loppu.

No käy koppelo kukon tavoin puulle nukkumaan, puristaa kynsiään kovasti puun ympäri ja ummistaa silmänsä.

Mutta kun hän on siinä hetkisen istua kököttänyt, rupeaa kynsiä kovin kuumottamaan ja hän pyörähtää puun ympäri ja putoaa maahan, sekä pää kiveen kolahtaa.

Silloin lähtee koppelo hurjaa vauhtia juoksemaan metsään ja huutaa mennessään: maailmanloppu, maailmanloppu! Eikä hän ole sen jälkeen pihailmoille tullut eikä käynyt puuhun nukkumaan.

Kerran kukko ja kana menivät saunaan. Siellä ei ollut vettä. Käski kukko kanan hakemaan vettä ja itse löi löylyä ja nousi lavoille.

Antoi suo rautaa, vei kana raudan sepälle; antoi seppä naskalin, vei kana naskalin suutarille; antoi suutari kengät, vei kana kengät emännälle. Emäntä antoi kipon ja kana vei kipon kaivolle; kaivo antoi vettä ja kana vei veden kukolle. Mutta kukko oli sillä välin saunassa kuollut.

Muinoin, kun linnut valitsivat itselleen kuningasta, niin tekivät sellaisen määrän, että se, joka korkeimmalle lentää, se on oleva heidän kuninkaansa. No, kotka tietysti lensi korkeimmalle. Lennettyään niin korkealle, ettei muita enää näkynyt, lepäsi hän ja arveli: Nyt olen kaikkien kuningas!

Mutta talitiainen olikin istuutunut kotkan niskaan ja kun kotka katsahti ympärilleen, näki hän hänet itseään ylempänä. Siitä suuttui kotka ja karkotettuaan tiaisen niskaltaan lähti yhä ylemmäs lentämään. Mutta hän oli jo väsynyt, sensijaan kun talitiainen oli parhaissa voimissaan ja jaksoi lentää paljon korkeammalle häntä. Siitä päivin on kotka kyllä muiden lintujen kuningas, mutta talitiainen ei tunnusta häntä siksi.

Lähtivät kyntörastas, tiltaltti ja laulurastas kieliä hakemaan. Tulivat ensin metsähalmeelle kyntäjän luo. Tämä täällä edestakaisin ajoi ja vaon päässä aina käänsi ja tuontuostakin sanoi: "ptruu!" Siihen mieltyi kovin kyntörastas, ja rupesi samalla tapaa halmeella edestakaisin lentämään, pää alaspäin, siivet tönkällään sivuilla, halmeen reunassa aina kääntäen ja tuontuostakin sanoen: "ptruu". Siitä kyntörastas kielensä ja tapansa sai.

Tultiin sitten miehen luo, joka laski tynnöristä kaljaa. Aukasi tapin, antoi kaljan juosta tiltattaa astiaan ja sitten kääntää narahutti tapin kiini. Tähän mieltyi kovin tiltaltti ja rupesi samalla tapaa laulaa tiltattamaan ja narisuttamaan: "tilt-talt, nart, nart!"

Sattui vihdoin siihen kaksi saksalaista, jotka kulkivat maantietä ja puhuivat kiireisesti saksaa keskenään. Näihin mieltyi laulurastas ja lähti heitä seuraamaan sekä rupesi heidän tapaansa laulelemaan saksaa Suomen metsistöissä.

Kun kaikki tarinat eläimistä oli kerrottu, kysyi niiden kertoja kuulijoiltaan:

— No lapset, mikä eläin teitä näistä saduissa esiintyneistä eläimistä on kaikista enimmän miellyttänyt?

— Minua miellytti kaikkein enimmän karhu, se oli niin mukava ja lystikäs, sellainen köllerö.

— Minua miellytti kaikista enimmän susi, se oli niin yksivakainen ja uskollinen, lausui Lauri.

— Minusta oli kettu paras, — se pääsi aina niin hyvin kaikista pälkähistä ja osasi keksiä niin sukkelia juonia. Kettu, kettu — se oli paras.

Ja toisista oli pupu, toisista orava, toisista kissa ja koira paras eläin. Eikä tullut yhteistä päätöstä.

— Ei, lapset, nämä kaikki olivat yhtä hauskoja ja miellyttäviä. Kaikki nämä olivat samoja sadun eläimiä, ja kaikissa oli joku puoli kaunis ja miellyttävä. Kaikissa oli jonkun verran sukkeluutta ja lystikkyyttä. Mutta kettukin, joka oli niin sukkela ja taitava, joutui joskus pulaan. Ja jos te vielä tarkemmin tutustutte niihin, huomaatte, kuinka ne kaikki olivat niin kovin oman itsensä mukaisia, kuinka kaikki noudattivat omia luonteenominaisuuksiaan ja taipumuksiaan. He olivat niinkuin me ihmiset: oman itsensä laatuiset. Sentähden emme voi pitää heistä toista emmekä toista parempana, vaan olivat he kaikki samanarvoisia. Ja kun me näin ymmärrämme heidät, saamme heistä parhaimman opin. Ja näin ymmärrettyämme nämä sadun eläimet, voimme käydä rauhallisesti toisia satuja odottamaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEN KANSAN ELÄINSATUJA: ENSIMMÄINEN SARJA SUOMALAISIA SATUJA LAPSILLE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.