Produced by Tapio Riikonen

VARJOJEN KAUTTA

Nykyajan kuvaus

Kirj.

MATHILDA ROOS

Suom. Siiri Finerus ja Enok Rytkönen

Clouberg ja kumpp., Viipuri, 1894.

I.

Keveänä, sinertävänä huntuna levisi toukokuun illan hämy puiden yli Linné-puistossa. Aurinko oli laskenut ja raittiin, keväisen vihannuuden läpi tunkeutuivat auringonlaskun valoväritykset himmeinä ja tukahutettuina. Vilkas liike, joka päiväsaikaan vallitsi tässä kaupungin osassa, oli tauonnut, mutta yhä vieläkin nähtiin komeiden ajokalujen vierivän Sturr-katua pitkin ja Linné-opiston käytävätkin olivat vielä täynnä käveleviä, jotka olivat tulleet nauttimaan kevätillan kauneudesta.

Kaarlen-tien eteläpuolella olevan talon balkongilla seisoi somasti puettu nuori tyttö, vaipuneena keskusteluun paria vuotta vanhemman herran kanssa.

Nuoren tytön ulkomuoto soveltui silmiin pistävällä tavulla ympäristöön, hentoon vihannuuteen, surulliseen, kaihoavaan kevättunnelmaan. Hoikassa, notkeassa vartalossa, kauniissa, jotenkin kalpeissa kasvoissa oli jotakin keväistä, kehittymätöntä. Mutta hänen huulillaan oli ynseä piirre ja harmaissa silmissä oli tylsä, väsynyt katse, joka häiritsi sopusointua hänen olennossaan.

Hän seisoi nojautuneena balkongin käsipuuta vastaan ja katseli ympärilleen nuoren miehen innokkaasti puhuessa. Pilkallinen hymy hänen huulillaan tuli yhä katkerammaksi ja kun hän vihdoin loi halveksivan katseen kumppaniinsa, oli hän melkein ruma.

"Tahdon sanoa sinulle jotakin, Juhani", lausui hän kylmästi. "Sinun ei tarvitse nyt saarnata, sinä et voita sillä mitään!"

Juhani säpsähti ja pyyhkäsi kädellään otsaansa ikäänkuin rauhoittaakseen kiihtyneitä tunteitaan.

"Enhän minä saarnaa, Gabrielle. minä vaan lausun, mitä minä tunnen, mitä sinä itsekin ymmärrät, että minun täytyy tuntea."

"Sinä saarnaat", jatkoi Gabrielle kiivaasti, "en tunne ketään, jolla olisi sellainen saarnaamistaito kuin sinulla. Jos sinä aijot sanoa pari sanaa, tulee siitä kohta esitelmä, ja jos tahdot nuhdella, tulee sitä kokonainen saarna, joka ei milloinkaan lopu!"

"Ja minä en tunne ketään, jolla olisi sellainen taito loukata ihmisiä kuin sinulla!" vastasi Juhani, kalpeana mielenliikutuksesta, "jokainen sanasi on terävä kuin veitsen pisto!"

"No, luuletko sinä siis, että olisi hauskaa olla naituna sellaisen kanssa, joka aina sinua loukkaisi?"

"Gabrielle, sinä olet kerran luvannut minulle!"

"Sinä kiusasit minua niin kauvan, että minä viimein kyllästyneenä lupasin. Mutta nyt olen minäkin väsynyt, nyt minä tahdon ja minun tulee päästä vapaaksi!"

Juhani ei vastannut. Hän asetti käsivartensa ristiin rinnan yli ja tuijotti synkkänä lattiaan. Hän tiesi olevansa nuori mies, jolle kaikki niin nuoret, kuin vanhatkin antoivat liikanimen "kunnon"; hän tiesi olevansa kaunis ja uuttera, tiesi että hänellä, oli hyvä toimeentulo, että kaikki äidit, joilla oli naima-ijässä olevia tyttäriä, olivat häneen mieltyneet. Mikä sitten vaikutti sen, ett'ei hän voinut voittaa Gabrielleä?

"Tahdotko todenmukaisesti vastata minulle erääsen kysymykseen?" sanoi hän vihdoin kohottaen päätään ja luoden Gabrielleen läpitunkevan katseen.

"Se riippuu kokonaan siitä, mikä se kysymys on", vastasi tämä huolettomasti,

"Minä tahdon tietää minkätähden sinä purat kihlauksemme, tahdon tietää onko se ainoastaan sentähden, että … sentähden, että sinä et voi minua kärsiä … tahi onko sinulla … olisitko sinä … onko syy siihen joku toinen … mieltymys…"

Gabrielle käänsi äkkiä pois päänsä. Hän ei punehtunut, sillä hän ei yleensä voinut helposti punehtua, mutta hänen hienolle hipiälleen levisi ikäänkuin lämpimämpi väre.

"En tiedä, mikä oikeuttaisi sinut tekemään tämän kysymyksen", vastasi hän hetken vaitiolon jälkeen ja katsoi levollisesti Juhanin silmiin, "mutta, jos sinulla voi olla tyydytystä totuuden kuulemisesta, niin kernaasti! Ei, minulla ei ole muuta mieltymystä, en tunne mitään ketään kohtaan, kuuletko", lisäsi hän kiivaasti aivan kuin hän Juhanin tutkivassa katseessa olisi huomannut epäluulon, joka häntä kiusasi.

Nuorukainen ei vastannut; hän kääntyi pois, huokasi vähän ja rupesi hajamielisenä katselemaan taivasta, jonka punakellervät värit vaalenemistaan vaalenivat.

Hetken seisoivat he äänettöminä, kumpainenkin vaipuneena omiin ajatuksiinsa: toinen väsyneenä ja välinpitämättömänä, toinen tuntien halveksitun rakkauden katkeraa, kalvavaa ikävöimistä…

"Kuulkaahan neitini, sallikaa minun", kuului äkkiä ääni heidän takanaan. "Te kylmetytte seisomalla noin, jos kohta teidän seuralaisenne koettaakin parastaan pitääkseen teitä lämpimänä. Ilma on näin illalla hyvin kylmä ja kostea!"

Gabrielle, ja hänen entinen sulhasensa kääntyivät molemmat. Edellisen tyytymättömät kasvot kirkastuivat, kun hän huomasi puhujan, nuoren, suippoviiksisen valtiomiehen, joka puvussaan ylen tarkkaan seurasi viimeistä muotia ja jonka esiintyminen oli ylpeä ja teeskennellyn huoleton.

"Ei se ole vaarallista", vastasi Gabrielle mielistelevällä hymyilyllä, joka suuresti erosi jurosta katseesta, joka äsken oli hänen kasvoillaan, "en milloinkaan kylmety, olen karaistu kaikkea kylmää vastaan."

"Mutta ottakaa toki tämä", jatkoi valtiomies, ojentaen Gabriellelle villahuivin, "sallikaa minun…"

"Tuhansia kiitoksia! Mutta olisitte sentään voinut antaa minulle vähän kauniimman huivin. Mistä ihmeestä olette saanutkaan tuon vanhan villahuivin? Sehän on aivan sen näköinen kuin olisi se ollut äitini tädin huivi."

Valtioneuvos asetti päänsä kallelleen ja katseli ylöspäin naurettavasti väännellen kasvojaan.

"Voi, teitä naisia! kernaammin te palellutte kuoliaaksi kuin panette päällenne sellaista, mikä ei teitä pue."

He katsoivat nauraen toisiinsa: valtiomies kohotti olkapäitään, huoahti nöyrästi ja kääri kokoon halveksitun huivin.

Tämän keskustelun kuluessa oli Juhani seisonut liikkumattomana balkongilla. Valtiomiehellä ja hänellä oli toisiaan kohtaan pienin määrä hyväntahtoisuutta, jota kaksi ihmistä voi tuntea kuitenkaan suorastaan toisiaan vihaamatta. Juhani halveksi kilpailijaansa niin perinpohjin kuin uuttera, teeskentelemätön ja totinen luonne halveksii teeskentelyä ja ylpeyttä, ja valtiomies taas puolestaan piti Juhania mitättömänä varjokuvana, jota hän tuskin oli huomaavinaan.

Tällä hetkellä näytti Gabriellekin olevan samaa mielipidettä. Hän jutteli ja laski leikkiä valtiomiehen kanssa ikäänkuin Juhania ei olisi ollut olemassakaan ja kun tämä vihdoin, täynnä mielikarvautta, koetti vetää puoleensa hänen huomiotaan, kumartaen jäähyväisiksi ja ojentaen kätensä, ei Gabrielle ollut häntä huomaavinaan.

"Anteeksi, mutta luulenpa, että on joku, joka…" keskeytti vihdoin valtiomies ja teki huolimattoman liikkeen Juhania kohti, aivan kuin asia olisi koskenut ainoastaan palvelijaa tahi kaupungin lähettiä.

"Ah … vai niin … anteeksi", lausui Gabrielle teeskennellen mitä suurinta hämmästystä, "olin kokonaan unhoittanut, joko sinä menet?"

"Jo … ei maksa vaivaa viipyä kauemmin", vastasi Juhani matalalla, epävarmalla äänellä, tarttuen Gabriellen ojennettuun käteen. "Hyvää yötä … jää hyvästi…"

"Hyvää yötä", vastasi Gabrielle välinpitämättömästi ja vastaamatta hänen rukoilevaan, tuliseen katseeseensa.

Juhani päästi äkkiä hänen kätensä, kumarsi hieman kilpailijalleen ja jätti balkongin.

Valtiomies punoi viiksiään, nojautui balkongin käsipunta vastaan ja katsoi pilkallisesti hymyillen Juhanin perään. "Hupsu raukka", sanoi hän kohottaen olkapäitään, "nyt hän varmaankin menee upottamaan itsensä!"

Gabrielle nauroi ja matki keikaillen hänen liikettään.

"Se ei todellakaan ole minun syyni. Enhän minä voi mitenkään mennä naimiseen jokaisen kanssa, jonka päähän pistää rakastua minuun. Mutta mitä ne nyt tekevät tuolla sisällä?" jatkoi hän äkkiä, kun hän valtiomiehen silmissä huomasi levottoman välähdyksen. "Eikö hän jo ole lopettanut?"

"Ei suinkaan, herra pastori oli juuri alkanut esitelmän, ja naiset kuuntelivat häntä hartaudella ja rakkaudella, kenties sentään enemmän rakkaudella."

Gabrielle hymyili ivallisesti.

"No, neitiseni, ettekö mene sisään kunnioittamaan häntä läsnäolollanne?" jatkoi valtiomies leikkiä laskien.

"Minäkö?" lausui Gabrielle äänellä, joka osoitti mitä suurinta halveksimista. "En, minulla ei ole siellä mitään tekemistä. Ensinnäkin hän varmaan kernaammin suo minun olevan poissa ja toiseksi minä itse puolestani mieluimmin olen poissa, kun äiti-puoleni pitää uskonnollisia kokouksiaan."

"Mutta nehän ovat niin mieltä ylentäviä", vastasi valtiomies, nähtävästi huvitettuna Gabrielien kiivaasta äänestä, "ja onhan tuo pastori niin viehättävä, niin suloinen. Voitteko todellakin vastustaa häntä?"

Gabrielle punehtui niin paljon kuin hänen kalpea hipiänsä salli ja harmaat silmänsä synkistyivät niin, että ne näyttivät melkein mustilta.

"Ei löydy mitään, jota niin inhoaisin kuin tuota pappien jumaloimista!" vastasi hän liioitellulla kiivaudella. "Vaikkapa sen esineenä olisi taivaan enkeli, inhoaisin häntä kuitenkin vaan sentähden, että kaikki naiset tekevät itsensä naurunalaiseksi hänen tähtensä. Oi, minä en voi sanoa mitenkä ilettävät nämät kokoukset mielestäni ovat, jotka nyt ovat muodissa seuraelämässämme. Siellä ne nyt istuvat komeissa puvuissaan, pienet, hienot nenäliinat käsissä ja huokaavat ja itkevät: ja toisena päivänä, tahi kenties jo samana iltana, menevät he tanssiaisiin, puuteroittuina ja paljain kauloin ja rinnoin, ja antavat liehakoita itseään ja ovat osalliset pienissä, salaisissa lemmenkaupoissa ja … oi, se on innoittavaa…"

"Mutta. armollinen neiti, etteköhän nyt ole liian ankara?" jatkoi valtiomies yhä enemmän huvitettuna. "Ettekö usko, että voi ottaa osaa suuren maailman elämään ja kuitenkin tuntea mielensä ylennetyksi tällaisista pienistä kokouksista? Tarvitseehan sielunikin ravintoa ja mikä estää minua pitämästä virsikirjaa toisessa taskussa, vaikka korttipakka onkin toisessa?"

Gabrielle nosti äkkiä päätään ja loi häneen tutkivan katseen.
Tarkoittiko hän todella, mitä hän sanoi?

"Minulla ei ole mitään uskontoa", sanoi hän vihdoin levollisempana. "päinvastoin, minä olen epäilijä, minä epäilen ihan kaikkea… Mutta sen verran minä kuitenkin ymmärrän, että jos minulla olisi usko ja siinä olisi totuutta, niin kyllä minä lakkaisin käymästä tanssiaisissa, Ei kukaan ihminen, joka rakastaa totuutta, voi käydä tanssiaisissa ja samalla kertaa olla uskonnollinen. Sentähden minä halveksin heitä, sillä jok'ainoa heistä on ulkokullattu!"

"Hyvä!" huudahti valtiomies ja taputti leikillä käsiään, "tuohan on oikea Ibsen-luonne. Kaikki tahi ei mitään … ei minkäänlaista puolinaisuutta… Olen kuulevinani kajahduksin Brandista ja Per Gyntistä…"

"En ole lukenut Brandia, enkä Per Gyntiä", keskeytti Gabrielle häntä kylmästi. "Siinä Te suuresti erehdytte, jos luulette minun lainaavan mielipiteeni muilta. Minun mielipiteeni ovat ja ovat aina olleet, että se, joka ottaa osaa suuren maailman elämään, se joka tanssii ja liehakoi ja … sen ei tarvitse koettaakaan olla olevinaan uskonnollinen. Sitä paitsi", jatkoi hän luonnollisemmin, "Tekisi minun hyvin mieleni tietää, mitenkä kävisi, jos pastori jonakin päivänä ei voisi tulla toimittamaan tätä salonkihartautta, vaan sen sijaan lähettäisi vanhan, ruman virantoimittajan. Saisimmepa nähdä moniko noista 'janoisista sieluista' jäisi jälelle ja moniko heistä haukottelisi itsensä kuoliaaksi. Oi, tiedän kyllä minkälaisia he ovat!" lisäsi hän ja kasvoillaan ilmaantui sellainen maailmantuntemus, etteivät mitkään vastaansanomiset olisi saaneet häntä horjumaan.

"Armollinen neiti", vastasi valtiomies ja kumartui leikillisellä tavalla balkongin käsipuun yli Gabriellen puoleen, "te olette epäilemättä tehnyt hyvin tarkkoja havaintoja ja jos te elämänne tulevina vuosina kokoatte viisautta samassa määrässä kuin tähän asti, teistä tulee toinen Saban kuningatar. Sallikaa silloin sellaisen raukan kuin minun, joka luultavasti yhä edelleenkin tulen olemaan viisauden ja kokemuksen alhaisimmalla asteella, tulla oppimaan teiltä viisautta!"

Hän aikoi tarttua Gabriellen käteen, mutta tämä, loukkaantuneena hänen leikinlaskustaan, väistyi äkkiä. Gabrielle luuli todellakin kokeneensa paljon, hän luuli kestäneensä kärsimyksiä ja kokemuksia, jotka hänen yhdeksältätoista ikävuodeltaan olivat riistäneet kaikki elämän unelmat. Nyt hän tunsi surunsekaista suuttumusta kuullessaan tätä leikintekoa sielu-elämästä, jonka hän yksin tunsi ja jota ei kukaan luultavasti tulisi milloinkaan ymmärtämään.

"Nyt hän on lopettanut", sanoi hän kylmästi ja viittasi päällään saliin päin, "ehkä menemme sisään!"

Vastausta odottamatta kääntyi hän äkkiä ja meni sisään. Valtiomies nousi puoleksi makaavasta asennostaan ja seurasi hitaasti Gabrielleä, kiivaasti punoen viiksiään, ikäänkuin siten johtaakseen pois mielipahaa, jota hän tunsi siitä, että tämä viehättävä kahdenkesken olo niin äkkiä keskeytyi.

Kun Gabrielle astui saliin, oli pastori Wallner juuri loppuun lukenut hengellisen runon ja hetken aikaa vallitsi kuulijoissa syvä hiljaisuus, joka tavallisesti syntyy liikuttavan esitelmän jälkeen ja jota sittemmin seuraa kahta vilkkaampi keskustelu.

Huone, johon he astuivat, oli suuri, kaunis ja muodin mukaisesti kalustettu matalilla jakkaroilla, uutimilla, koriste-kukkavihoilla, viuhkoilla, plyyssipöydillä, taideteoksilla y.m. Sen yläpäässä oli lukijalla paikkansa erityisen, pienen pöydän ääressä, jonka päällä oli lamppu ja vesilasi ja tuoleilla puoliympyrässä hänen edessään istuivat kuulijat — suurimmaksi osaksi naisia.

Ensimmäinen, joka keskeytti lukemisen jälkeen syntyneen hiljaisuuden, oli talon emäntä, kreivitär Barneken, joka istui eturivissä lähinnä pastoria. Hän ei ollut enää nuori, vaan pukeutui kuitenkin nuorten tavalla; hänen vartalonsa oli kookas, vaan laiha, kasvot kulmikkaat, mutta säännölliset ja silmät terävät ja levottomat.

"Minkä ihanan totuuden kuulemamme runo sisältää!" huudahti hän ja hänen puhuessaan ja luodessaan katseensa pastoriin, levisi hänen koville kasvonpiirteilleen vieno, haaveksiva hohde. "Miten usein olen ajatellut aivan samaa, vaikken ole osannut pukea ajatuksiani sanoihin. Jos annamme hätääkärsivälle rahaa, jos autamme häntä aineellisilla lahjoilla, niin emme sillä vielä ole tehneet mitään. Kuinka monet lahjoittavat köyhille suuria summia, eikä heidän lahjoillaan kuitenkaan ole mitään arvoa! Ei, sillä lahjan arvo riippuu mielestä, missä se annetaan; pääasia ei ole paljonko annamme, niin — saatammepa olla antamatta penniäkään, jos vaan noille poloisille annamme sydämmemme, jos vaan rakkaudessa lähestymme heitä."

Hänen muuten karkea äänensä muuttui pehmeämmäksi, laulavaksi ja kun hän jälleen loi katseensa pastoriin, kimalteli tummissa silmissä kyyneleitä.

Gabrielle oli tullut saliin parhaiksi kuullakseen äitipuolensa puheen. Halveksiva vastenmielisyys, jota hän tunsi näitä uskonnollisia kokouksia kohtaan, kiihtyi sen kestäessä niin, ettei hän lopulta enää voinut hillitä itseään. Hän ei milloinkaan voinut kärsiä äitipuoltaan, mutta nyt tämän pehmeä ääni ja haaveksivat katseet, jotka niin vähän muistuttivat hänen jokapäiväistä, ylpeää tapaansa ja äreyttänsä, saattoivat Gabriellen vimmaan.

"Luulenpa kuitenkin", huudahti hän niin kiivaalla äänellä, että kaikki kääntyivät katsomaan häneen, "että jos kohtaamme sairaan ja köyhän ja annamme hänelle vaan rakkautta ja uskoa ja muuta sellaista, eikä ollenkaan rahaa, niin ei hän sillä tule autetuksi. Luulen varmaan, että hän kernaammin ottaisi rahaa kuin raamatun lauseita."

Gabriellen puheen jälkeen syntyi rasittava hiljaisuus. Kreivitär ei vastannut, vaan koko hänen kasvonsa muuttuivat tavalla, joka muutamassa silmänräpäyksessä näytti tehneen hänen kymmenen vuotta vanhemmaksi. Ohuet huulet pusertuivat kokoon, iho tuli kalman kalpeaksi vihasta ja äsken niin haaveksivat silmät iskivät kylmän katseen Gabrielleen.

"Anteeksi neiti Barneken!" lausui vihdoin pastori ja hänen tyven, lempeä äänensä keskeytti mieluisella tavalla tuskallisen hiljaisuuden, "te ymmärrätte aivan väärin kreivittären lausunnon. Emme saa olla antamatta köyhälle lihaa, — ja voitte olla varma siitä, että se, jolla on rakkauden henki, ei jätä antamatta, —- mutta minkä annamme, tulee meidän antaa uskossa ja rakkaudessa.. Itsessään hyvä työ ei ole mitään, sen arvon määrää mieli, missä sen teen, — usko."

Kreivitär loi nuoreen pappiin pikaisen, tulisen katseen, sen jälkeen kiinnitti hän silmänsä, joissa kuvautui pilkallinen voittoriemu, Gabrielleen.

Mutta nuoren tytön mieli oli liian kiihoitettu, jotta hän näin helposti olisi antanut perää.

"Teidän mielipiteenne on siis", huudahti hän mielenliikutuksesta vapisevin huulin, "että vaikka antaisin kaikki, mitä minulla on, vaivaisille, vaikka eläisin koko elämäni tehden hyviä töitä ja uhraten itseni kärsivien tähden ja — niin sillä ei kuitenkaan olisi mitään arvoa, joll'en noudattaisi kaikellaisia uskonsääntöjä?"

"Inhimillisesti puhuen olisi sillä ehkä arvoa. Mutta kuolinhetkellä ei se teitä vähintäkään auttaisi…"

"Mikä minua sitten auttaa?" kysyi Gabrielle kiihkeästi.

"Ainoastaan kaksi seikkaa: katumus ja Kristuksen lunastus."

"Siis heittiöllä, joka ei koko elinaikanaan ole tehnyt muuta kuin syntiä, mutta joka, kahta minuuttia ennen kuolematansa huutaa katuvansa, on silloin parempi olla, hän voi kuolla levollisempana kuin se, joka koko elämänsä on elänyt vanhurskaasti, jolla ei ole mitään kaduttavana!" sanoi Gabrielle kiivaasti.

Pastori hymyili ja tarkasteli surullisin, miettivin katsein nuoren tytön liikutettuja kasvoja.

"Olette oikeassa, hän voi kuolla levollisempana", vastasi hän verkalleen, "ei mikään vanhurskaus, vaikkapa se kestäisikin ihmisten tuomiota, voi milloinkaan auttaa meitä synkän kuolinhetken läpi. Tiedättekö, mitä vanhurskaus ilman uskoa ja rakkautta oikeastaan on?"

"En", vastasi Gabrielle välttäen pastorin läpitunkevaa katsetta.

"Se ei ole muuta kuin ylpeyttä. Täytän velvollisuuteni ylpeydestä, teen oikeen, koska olen liian ylpeä tekemään väärin. Mutta uskokaa minua, sellainen vanhurskaus — ja sellainenhan kaikki maallinen vanhurskaus on — ei Jumalan edessä merkitse mitään."

Gabrielle ei vastannut. Pastorin sanoissa oli jotakin, joka koski hänen sydämmeensä. Hän tunsi tämän ylpeän pyrkimisen vanhurskauden perään, tuon toivon tehdä oikeen, jott'ei kukaan voisi sanoa, että hän oli alentunut tekemään väärin. Hän muisti, miten hänet kerran lapsena oli saatu kiinni valheesta ja miten rajusti hän silloin oli surrut, ei itse syntiä, vaan loukattua ylpeyttään…

Salissa syntyi jälleen hetken hiljaisuus. Kreivitär, jonka katseet, pastorin puhuessa, olivat lakkaamatta olleet kiinnitetyt häneen, käänsi nyt äkkiä pois ne.

Onneksi tulivat samassa palvelijat sisään tuoden teetarjotinta. Kreivitär ja pastori nousivat molemmat ja tämä oli muillekin vieraille nousemisen merkki. Niin pian kuin naiset olivat jättäneet paikkansa, tuli seuraan heti vapaampi ja hilpeämpi henki. Se kielen jäykistyminen, joka niin usein haittaa naista, kun hänen puhumiskykynsä joutuu edes vähäsenkin keskustelun painon alaiseksi, haihtuu heti ja muutaman minuutin kuluttua kaikui sali, jossa äsken pari tusinaa naisia istuivat äänettöminä ja liikkumattomina, järjestetyissä riveissä, mitä vilkkaimmista keskusteluista.

Pastori oli tietysti keskipiste, joka veti kaikki puoleensa. Missä hän vaan seisoi tahi istui, oli hänen ympärillään aina pieni joukko kuulijoita, jotka kilpailivat saadakseen häneltä sanan tahi katseen. Muutamat eniten intohimoisista menivät ihailussaan niinkin pitkälle, että salaa suutelivat esineitä, joita pastori oli koskettanut, ja kun hän oli juonut teensä, riensi usea heistä ulos saadakseen omakätisesti kaataa hänelle enemmän.

Kaiken tämän kunnioittamisen aikana, johon ainoastaan Gabrielle ja valtiomies, jotka istuivat erillään muista, tehden ivallisia muistutuksia, sekä talon kaksi nuorempaa tytärtä ja pari heidän ystäväänsä, eivät ottaneet osaa, pysyi nuori pappi hyvin tyvenenä, melkeinpä väliäpitämättömänä; hänen tapansa oli kuitenkin samalla ystävällinen ja näytti riittävän antamaan kuikille myötätuntoisen sanan tahi rohkaisevan katseen. Naisten jumaloitsemisen esineeksi oli hän saarnaajana joutunut yhtä paljon kaunopuheliaisuutensa kuin kauniitten säännöllisten kasvojensa, syvällisten silmiensä ja hienon mielevän suunsa tähden. Mutta tämän heidän jumaloimisensa oli pastorin hellä sydän käsittänyt ihanteellisemmalta kannalta niin, ettei hän huomannut tahi oikeammin ei tahtonut huomata, kaikkea siinä olevaa kuonaa, vaan ainoastaan niitä totuuden ja todellisen uskonnollisen tarpeen kultajyviä, jotka saattavat olla siihen kätkettynä. Hänen hartain halunsa oli voida johtaa janoavia sieluja Jumalan luo ja hän uskoi vilpittömästi, tahi ainakin niin vilpittömästi kuin ihminen sen voi tehdä, että nämät torstai-illat, jolloin hän kreivitär Barnekenin kodissa luki ja piti rukouksen ja jolloin hänellä oli tilaisuus välittömällä tavalla lähestyä kuulijoitaan, tulivat siunausta tuottaviksi kaikille näille turhuuden ja maailmallisuuden pauloihin kiedotuille ihmis-sieluille.

Kun tee oli juotu, asettuivat naiset, emännän kehoituksesta jälleen paikoilleen, ja pastori astui tilapäiselle puhujalavalle. Vilkasta hälinää, joka hetki sitten vallitsi salissa, seurasi äkkiä syvä hiljaisuus, jonka kestäessä pastori seisoi kädet ristissä ja pää alas painettuna. Sitten hän kohotti päänsä, luki luvun raamatusta, ja lausui omituisella, sydämmeen käyvällä, suoralla tavallaan lyhyen iltarukouksen.

Kun rukous oli pidetty ja kuulijat muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen nousivat paikoiltaan, loisti monen silmissä kyyneleitä. Hämärä aavistus, jonka äsken kuullut, juhlalliset sanat olivat herättäneet, siitä että uskonnossa on jotakin suurta ja ylevää, jota ansaitsee etsiä, liikkui hetkeä heidän sydämissään. Mutta tämän aavistuksen tukahutti haaveilu, jossa pastorin viehättävä olento heidät piti, ja joka jälleen leimahti ilmituleen, kun he hyvästi jättäessään toivoivat saavansa häneltä katseen, ehkäpä kädenpuristuksenkin ja niin päättivät he iltansa kreivitär Barnekenin luona, kuten tavallisesti, enemmän tahi vähemmän kiihoitetussa mielen tilassa, täynnä rehellisiä aikomuksia tehdä oikein, lukea raamattua ja auttaa köyhiä.

Sill'aikaa, kun naiset heittivät hyvästi ja kreivitär hommasi vieraittensa kanssa, meni pastori Gabriellen luokse, joka sattumalta seisoi yksinään pöydän ääressä, selaillen äitipuolensa raamattua. Huomattuaan pastorin, paiskasi hän heti kirjan kiinni ja loi häneen samalla kertaa uhkarohkean ja pelästyneen katseen.

"Suokaa anteeksi, neiti Barneken", sanoi pastori ystävällisesti, vaan vakavasti, "että, tällä tavalla, sekaannun teidän asioihinne; mutta tokkohan te tiedättekään, että vähän aikaa sitten loukkasitte äitipuoltanne tylyllä ja kummallisella käytöksellänne?"

Gabrielle loi äkkiä silmänsä maahan ja puri huuliansa, salatakseen miten ne vapisivat.

"Mikä oikeus pastorilla on nuhdella minua?" mutisi hän ja rupesi taas hermottomasti hypistelemään raamattua.

"Enhän minä teitä nuhtele", vastasi pastori samalla ystävällisellä äänellään, "minä vaan huomautan teitä, että olette käyttäynyt ajattelemattomasti, sillä muuta kuin ajattelemattomuutta se varmaankaan ei ollut. Ja mitä tuohon nuhtelemis-oikeuteen tulee, on jok'ainoalla ihmisellä oikeus koettaa vaikuttaa hyvää toiseen."

"Mutta te ette vaikuta hyvää!" huudahti Gabrielle säälittä, keikauttaen päätään ja luoden pastoriin teeskennellyn, rohkean katseen. "Ainakaan ei minuun", lisäsi hän, huomatessaan miten pastori säpsähti ja kalpeni, "minut te teette, vaan onnettomammaksi ja pahemmaksi kuin minä olen."

Lausuttuaan nämät sanat, joita melkein tukahutti hillitty mielenliikutus, kääntyi hän äkkiä pois ja jätti pastorin.

Tämä seisoi hetken aikaa liikkumattomana ja loi nuoren tytön perään surullisen katseen. "Lapsi raukka", ajatteli hän, "hän on aivan kuin sairas, siipensä murtanut lintu, joka tarvitsee hoitoa ja apua. Mutta kuka sitä hänelle antaa?"

Gabriellen ja pastorin keskustelu oli heti herättänyt levottomuutta. Huolimatta kaikista yrityksistään näyttäynyt levolliselta, ei kreivitär voinut estää katseitaan levottomasti kääntymästä siihen osaan huonetta, missä hänen tytärpuolensa seisoi, kauniit, nuorekkaat kasvonsa, käännettyinä pastoria kohti. Muittenkin naisten kesken kuului äkkiä heidän hyvästi jätellessään kuiskauksia: "Mitä pastorilla voi olla hänelle sanomista?" "Niin omituista, ne, jotka eivät muuten milloinkaan vaihda sanaakaan keskenään. Mitä kummaa hän sanoo?"

Heidän levoton kummastelemisensa haihtui kuitenkin, kun näkivät Gabriellen jättävän pastorin ja tämän menevän etsimään hattuansa, sitten sanoakseen hyvästi. Muutamain sydämmissä syttyi jo heikko toivo, että he, jos pukeutuisivat hitaasti, voisivat lähteä samalla kertaa kuin pastori ja sitten ehkä kotimatkalla saisivat hetken nauttia hänen seurastaan, mutta kreivitär olikin heitä kaikkia viekkaampi. Tämä ei ollut ensimmäinen torstai-ilta, jolloin kreivitär vieraittensa kanssa viimeiseen silmänräpäykseen asti taisteli nuoresta papista, ja nyt kuten aina ennenkin saavutti hän voiton. Kun pastori tuli sanomaan, hyvää yötä kreivittärelle, puristi tämä hänen kättään erittäin merkitsevällä tavalla ja kuiskasi äkkiä; "pastori, ettekö tahdo käydä istumaan ainoastaan kahdeksi minuutiksi, minulla on köyhä perhe, josta minun välttämättä täytyy saada puhua teidän kanssanne. Heidän tilansa on ylen kurja, isä on jo kolme vuotta maannut keuhkotaudissa, äiti liiasta huolesta nääntynyt … kuusi lasta…"

Pastori laski heti pois hattunsa ja istahti kuulemaan kreivittären kertomusta. Tosin hän oli hyvin väsynyt, sillä hän oli tehnyt työtä koko päivän, suomatta itselleen hetkenkään lepoa ja koska hänen seuraavana aamuna täytyi nousta varhain, halusi hän päästä levolle, mutta kun oli puhe lähimmäisen hädän lieventämisestä, saattoi hän kieltäytyä kaikesta.

Mutta vieläkin oli kreivittärellä taistelu voitettavana, ennenkuin hän onnistui jäämään yksin pastorin kanssa. Kun Gabrielle huomasi, että hänen äitipuolensa pyrki kahdenkeskiseen keskusteluun sielunpaimenensa kanssa, valtasi hänet äkkiä viha, jonka voiman hän tunsi sitä kuitenkaan ymmärtämättä. Hän lähetti heti pois valtiomiehen, joka viimeiseen asti huvitti häntä kohteliaisuuksilla ja filosoofillisilla mietteillä, viittasi luokseen molemmat nuoremmat sisarensa, neljätoista-vuotiaat kaksoiset Mimmin ja Ebban, jotka juuri aikoivat sanoa hyvää yötä ja kuiskasi heille hilliten kiivauttaan:

"Tulkaa tytöt kiusataanpa 'häntä' hetken aikaa, seuratkaa vaan minua ja istukaa viereeni, niin saatte nähdä!"

Molemmat tytöt nyykähyttivät salaperäisinä päätään ja seurasivat Gabrielleä, mielissään sekä siitä, että saivat tehdä kiusaa 'hänelle' — he eivät milloinkaan puhuneet äitipuolestaan muulla nimellä — että vieläkin enemmän siitä, että saivat ottaa osaa vehkeisin "Bellan" kanssa, joka kaikessa oli heidän esikuvansa ja ihanteensa.

Gabrielle veti heidät mukanaan siihen osaan huonetta, missä kreivitär ja pastori istuivat, kreivitär sohvassa ja pastori tuolilla hänen vieressään. Tänne kolme tyttöä istuutuivat; Gabrielle, joka tunsi itsensä epävarmaksi, otti kirjan pöydältä ja alkoi sitä selailla, mutta Ebba ja Mimmi, jotka tahtoivat saavuttaa Gabriellen hyväksymisen, tuijottivat kreivittäreen ja pastoriin niin hävyttömästi ja häiritsevästi kun vaan suinkin saattoivat.

Kreivitär lopetti silmänräpäykseksi keskustelun, joka oli käynyt melkein kuiskaamalla ja kääntyi äkkiä pikkutyttöjen puoleen.

"Ei, rakkaat lapseni", hän sanoi, ja ponnistukset, joilla hän koetti pastorilta salata kärsimättömyyttään, tuottivat imelän hymyn hänen ohuille pitkille huulilleen, "jo on aika teidän panna maata, kellohan on jo yli kymmenen, sanokaa nyt hyvää yötä ja menkää huoneesenne! Olen hyvin tarkka siitä, että lapset tulevat varhain levolle", jatkoi hän kääntyen pastoriin, "sillä luulen kehitys-iässä oleville tytöille olevan vaarallista valvoa myöhään iltasin."

"Epäilemättäkin", vastasi pastori, "muuten luulen sen kaikillekin ikäkausille olevan vahingollista", lisäsi hän tukahduttaen huokauksen.

"Pikku tytöt" nousivat ja katsoivat kulmakarvainsa alta Gabrielleen ikäänkuin olisivat toivoneet apua häneltä. Mutta Gabrielle luki niin innokkaasti kuin hän ei olisi nähnyt eikä kuullut, mitä hänen ympärillään tapahtui ja pikku tyttöjen ei siis muuta auttanut kuin totella. He niiasivat pastorille ja sallivat äitipuolensa huulillaan koskettaa heidän poskiaan sekä kiirehtivät sitten pois salista.

Ebban ja Mimmin mentyä syntyi hetken hiljaisuus. Gabrielle piti yhä edelleenkin silmänsä itsepintaisesti kiinnitettyinä kirjaansa, kreivittären kasvot synkistyivät synkistymistään ja pastori rupesi jo mielessään punnitsemaan käyttäisikö hän tätä keskeytymistä sanoakseen hyvää yötä, — saattoihan hän toistekin kuulla loput tuon köyhän perheen olosta.

Mutta kreivitär ei antanutkaan niin helpolla perää.

"Rakas Gabrielle", sanoi hän tylysti, "näytät todellakin niin heikolta, ja väsyneeltä, että tekisit viisaasti, jos noudattaisit pikku tyttöjen esimerkkiä, vaikka et enää olekaan kehitys-iässä. Tämä talvi kaikkine valvomisineen on kokonaan poistanut verevyytesi, olet niin kalpea ja laiha, että oikein olen huolissani tähtesi."

"Tosiaankin, neiti Gabrielle näyttää heikolta", sanoi pastori ystävällisellä osanottavaisuudella ja katseli tutkivasti hienoja kalpeita kasvoja, jotka, yhdeksästätoista ikävuodesta huolimatta, näyttivät niin kuihtuneilta.

Gabrielle ei voinut vastata mitään; hän tunsi, mitenkä hän nyt, kuten aina ennenkin, vähitellen joutui tappiolle, kun hän koetti vastustaa äitipuoltaan.

"Niin, eihän se ole ihmekään", jatkoi kreivitär samalla tylyllä tavallaan, "kun usean kuukauden kuluessa jok'ainoa ilta tulee levolle vasta kahden, kolmen ajoissa yöllä! En voi kuvata minkälainen tämä talvi on ollut; jos Gabrielle sattumalta jonakin iltana ei ollut kutsuttu muualle oli hän aivan kuin kuumeessa, kunnes hankki itselleen lippuja teaatteriin tahi sai joitakuita ystäviä luokseen. Sellainen ylellinen huvittelemishalu saattaa tulla yhtä vaaralliseksi kuin morfiinin vaikuttama päihtymys: ei voi elää, jollei joka päivä saa tavallista määräänsä."

Kreivitär kohotti olkapäitään ja loi pastoriin levollisen silmäyksen, sellaisen henkilön tavoin, joka jo kauan on nähnyt parhaitten ja eniten hyvää tarkoittavien varoitustensa olevan turhat.

"Hyvä neiti", sanoi pastori ystävällisesti nuhdellen, "ei teidän pitäisi noin väärinkäyttää huvituksia, se tuottaa vaan mukanaan kyllääntymistä ja elämän inhoa. Jos minä olisin teidän sijassanne, kreivitär", jatkoi hän kääntyen tämän puoleen, "niin kieltäisin nuorta tytärtäni tällä tavalla turmelemasta itseään niin hengen kuin ruumiin puolesta."

Kreivitär pudisti päätään pilkallisesti hymyillen.

"Minulla ei ole mitään valtaa Gabriellen yli. Olen häntä rukoillut, varoittanut, olen hänelle osoittanut mitenkä turhaa, tyhjää, jopa kerrassaan synnillistäkin tämä maailmallinen elämä on, johon hän niin kokonaan antautuu. Olen sanonut hänelle, etten suinkaan tahdo häntä kieltää huvittelemasta, päinvastoin, sillä salliihan Jumalakin kohtuullisen huvittelemisen, mutta huvituksen tulee olla huvituksena, eikä kuten hänelle elämän ensimmäisenä, melkeinpä ainoana pyrintönä. Mutta minä en voi, enkä saakaan pahoittaa yhdeksäntoista vuotiasta tyttöä, joka on elänyt mukana niin kauvan ja niin paljon kuin Gabrielle."

Tämän pitkän puheen kestäessä ei Gabrielle edes koettanutkaan mitään vastata, mutta kun hän nosti silmänsä kirjasta, jota hän oli selaillut ja kun ne kohtasivat äitipuolen kylmän, ankaran katseen, kuvautui niissä yht'aikaa avuttomuus ja raivo. Hän ei mitenkään voinut väistää tuota hyökkäystä hänen huvitushaluaan vastaan, sillä pienimmissäkin yksityisseikoissa, jopa kreivittären nuhteisiin ja varoituksiin asti, oli se todellisuuden mukainen. Ja miten valheellinen se kuitenkin samalla oli! Miten kavala äitipuoli oli, kun koetti esiintyä maailmaa halveksivana pyhimyksenä, hän, joka kuitenkin tahtoi maailman kunnioittamista, jolla oli halu tulla huomatuksi ja saavuttaa vaikuttava asema — ja otti sitte vielä pastorin liittolaisekseen yhdessä hänen kanssaan sinkahuttaakseen nuhteita yhdeksäntoista vuotiasta vastaan, jota vielä huvittavat nuoruuden ilot! Gabrielle vapisi mielenliikutuksesta, vaan ei saattanut lausua sanaakaan. Hän tiesi, että hän, jos olisi ruvennut itseään puolustamaan, olisi tullut niin liikutetuksi, ettei olisi voinut hillitä ulkonaista eikä sisällistä ihmistään ja hän tunsi pelonsekaista kauhua kenellekään — kaikkein vähinten äitipuolelleen — paljastaa jotakin siitä, mikä hänessä liikkui.

Hän nousi naurahtaen hermostuneesti ja löi kirjan kiinni.

"On kai parasta, että menen maata, koska olen niin elähtänyt", sanoi hän, naurun vääristäessä hänen pehmeätä, tuntehikasta suutaan niin, että hän näytti siltä kuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.

Sen jälkeen sanoi hän hyvästi pastorille, joka nousi ja toivotti hänelle ystävällisesti hyvää yötä, ojensi kätensä äitipuolelleen, joka sormenpäillään sitä kosketti ja riensi pois salista.

Pastori seurasi pitkällä, haaveksivalla katseella hoikan vartalon nopeita, miellyttäviä liikkeitä, kunnes se oli kadonnut perä-oven uutimien taakse. Silloin hän, keveästi huoahtaen, kääntyi kreivittären puoleen.

Mutta kreivitär olikin huomannut tämän katseen ja ainoastaan mitä suurimmalla ponnistuksella saattoi hän hallita kasvojensa piirteitä ja pastorin kehoituksesta jälleen ryhtyä keskeytettyyn kertomukseen köyhästä perheestä.

Kun Gabrielle oli päässyt huoneesensa ja sulkenut oven, heittäytyi hän polvilleen sängyn viereen ja purskahti itkuun. Hän oli mielestään sillä hetkellä onnettomin ja eniten kiusattu ihminen maan päällä. Minne ikänä hän loi katseensa, näki hän kaikkialla ainoastaan elämän inhoa ja toivottomuutta, Elämä, jota hän oli viettänyt kuluneena talvena ja joka oli antanut aihetta äitipuolelle äskeisiin, julkeihin nuhteluihin, oli turmellut hänen terveytensä, tehnyt hänet kyllääntyneeksi ja tylsistyneeksi — ja kuitenkin hän tunsi, ettei hän voinut siitä luopua. Kotiansa hän inhosi, äitipuolen pelkkä läsnäolokin saattoi hänet välistä niin hermostuneeksi ja kiivaaksi, että hänen täytyi lähteä ulos, välttääksen kohtauksia, joita hän perästäpäin olisi katunut. Ja sitten nuo uskonnolliset kokoukset, tuo pastori, jonka sanoja hän ei voinut unhoittaa, jonka kuvaa hän ei voinut karkoittaa mielestään, vaikka sydämmensä syvyydessä nimitti häntä Tartuffe'ksi. — nuo sunnuntait, jolloin hän vasten tahtoansa ja päätöstänsä, viikko viikon perästä meni kirkkoon hienosti puetun maailmallisen yleisön kanssa kuulemaan muodissa olevan papin saarnoja ja halveksi itseään sentähden, — ja viimein nuo omituiset ajatukset, nuo kauheat, selviämättömät kysymykset, jotka salamoiden tavoin milloin syttyivät, milloin sammuivat hänen sielussaan — kaikki tämä oli omiansa tekemään hänen sieluelämänsä sekavaksi ja tyydyttämättömäksi.

Itkettyään hetken aikaa, nousi hän äkkiä, meni pukemispöytänsä luo, otti pienen peilin ja tarkasteli muutaman silmänräpäyksen kuluessa kasvojaan. Kesken syvää, vilpitöntä toivottomuuttaan, oli hänet äkkiä vallannut naurettava uteliaisuus saada tietää, miltä hän näytti tämän rajun mielenliikutuksen aikana.

Tyydytettyään tämän uteliaisuutensa, laski hän peilin pöydälle, pani kätensä ristiin, nojasi päänsä taaksepäin, tietämättään teaatterimoisella liikkeellä ja huudahti useampia kertoja:

"Minä kammoksun elämää … minä kammoksun elämää!…"

Sitten hän huolellisesti pyyhki kyyneleensä ja rupesi hitaasti riisumaan itseään.

Gabriellen huone oli pieni ja sievä, järjestetty osaksi taiteellisuuden, osaksi hienon maailman vaatimusten mukaan, mikä saattoi koko huoneen näyttämään levottomalta ja liian upealta. Seinät olivat melkein kokonaan peitetyt tauluilla ja koristuksilla ja nurkkahyllyt ja plyyssipöydät täpösen täynnä pikku kaluja. Gabriellen kirjoituspöydän yläpuolella riippui pääkallo ja sen vieressä suuri, kirjava, levitetty viuhka. "Tällaista on elämä: kuolon ajatuksia viuhkan löyhytyksien ohessa, epätoivo kotiljongin kohinassa", filosofeerasi tuo yhdeksäntoista vuotias, pieni, vaaleatukkainen pessimisti, jonka aivoissa viimeinen muoti — lehti sekaantui kuolon mietteisiin, rakkauden unelmiin ja nimettömiin kuvailuihin elämän aloilta, jota hän ei vielä tuntenut muuta kuin aavistuksessaan ja kaipauksessaan.

Hänen kirjoituspöydällään oli rouva Achermanin runot, joita hän joka ilta ennen maatapanoaan hetken aikaa luki. Tämä pessimismon edustaja oli tehnyt syvän vaikutuksen Gabriellen aikaisin kehittyneesen ja kuitenkin niin lapselliseen mielikuvitukseen; hän oli oppinut ulkoa useita runoja, joita hän, kun oli elämään kyllääntynyt, itsekseen lausui tahi kirjoitti pieneen, somasti nidottuun kirjaan, jonka ensi lehteen oli piirretty sanat: "Muistelmia, kirjoitti G.B."

Gabriellen riisuutuessa koputettiin ovelle ja kun hän avasi sen: näkyi raosta kahdet pienet, sievät tytönkasvot ja kaksi melkein samallaista ääntä kysyi:

"Bella. joko nukut?"

"En suinkaan, tulkaa sisään", vastasi Gabrielle, minkä jälkeen tytöt varovasti sulkivat oven ja tulla tipsuttelivat huoneesen.

He olivat niin toistensa näköisiä kuin saattoivat, pitkissä yöpaidoissaan, jalat paljaina ja letit riippumassa pitkin selkää, sillä eroituksella vaan, että toinen oli vaalea, toinen tumma.

Kuu he olivat kiivenneet Gabriellen sänkyyn ja jalat ylösvedettyinä istuivat nojautuneina toisiinsa, aivan kuin kaksi pientä linnunpoikaa, alkoi tummatukkainen Mimmi uskoa Gabriellelle salaisuuksiaan, sillä välin kun Ebba, joka hartaasti katseli, mitenkä Gabrielle päästi alas tukkansa, toivoi pian saavansa panna pitkän lettinsä samalla tavalla kuin "iso-sisar."

"Tiedätkö, minkä löydön minä olen tehnyt?" kuiskasi Mimmi salaperäisenä, "ajatteleppas, kun 'hän' on topattu, niin kauhean topattu, ettet voi ajatellakaan!"

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Gabrielle heti harrastuksella, joka melkoisesti haihdutti synkät ajatukset, joiden valtaan hän äsken oli heittäytynyt.

"Odotappas, niin saat kuulla", jatkoi Mimmi, hurmaantuneena, kun tiesi voivansa ilmoittaa, niin tärkeän uutisen. "Sill'aikaa, kun 'hän' istui salissa papin kanssa, tuli Mari ja kuiskasi minulle: 'tulkaa, neiti, niin saatte nähdä jotakin!' Ja sitten Liina asettui vartijaksi salinovelle ja me menimme 'hänen' huoneesensa, ja siellä Mari näytti minulle liivit ja sinä et voi uskoa, mitenkä topatut ne olivat ihan joka paikasta. Tokkohan isä olisi hänet nainut, jos hän olisi sen tiennyt?"

"Sen hän kyllä olisi tehnyt", vastasi Gabrielle halveksivalla, äänellä, olen aivan varma, että hän olisi nainut hänet, vaikkapa hän olisi ollut kyttyräselkäinen."

"Ja sitten vielä yksi asia", jatkoi Mimmi yhä enemmän salaperäisenä, "tiedätkö, mitä Mari sanoo? Mari sanoo, että 'hän' on rakastunut pappiin. Ja sen minäkin uskon", lisäsi nuori tyttö päättävästi.

Gabrielle käänsi pois päänsä ja alkoi innokkaasti puuhata pukemispöydän ääressä.

"Pikku tyttöjen ei pitäisi ajatella sellaisia", sanoi hän katsomatta sisareen.

"Ja miksikä, ei?" kysyi Mimmi kovin loukkaantuneena, "enkö minä muka ole kyllin vanha ymmärtämään rakkautta? Olen toki, ja minä tiedänkin siinä asiassa paljoa enemmän kuin kukaan ihminen voi aavistaakaan! Miksikä hän aina olisi niin pahalla tuulella, kun vaan pappi on käynyt täällä, jollei sentähden, että hän on rakastunut häneen! Saattepa nähdä minkälainen hän taas huomenna on! Saamme nähdä, eikö meillä silloin tule olemaan tavallista hauskempi! Voi, mitenkä onnettomat me sentään olemme!"

"Niin, kyllä me olemme hyvin onnettomat", sanoi Ebba, luoden uneksivan, ikävöivän katseen Gabriellen tukkaan, "luulen, ettei löydy montakaan tyttöä, jotka olisivat niin onnettomat kuin me!"

"Pienet siskoni!" sanoi Gabrielle, joka, pantuaan pois kampuunuttunsa, istui Mimmin ja Ebban väliin ja kietoi käsivartensa heidän vyötäisilleen, "olemme todellakin hyvin onnettomat. Ja pahin kaikista on, etten näe mitään parannuksen toivoa. 'Hän' tulee päivä päivältä yhä pahemmaksi!"

"Mutta minä en aijo kärsiä tätä kauan", sanoi Mimmi päättävästi, "niin pian kuin olen käynyt rippikoulun, rupean minä koti-opettajaksi!"

"Ja minusta tulee kansakoulunopettaja", selitti Ebba. "Opettamalla pieniä, köyhiä lapsia, voi tuottaa niin paljon iloa ja hyötyä muille! Karin Lind aikoo myöskin siksi."

"Niin, hätäkös teidän on", sanoi Gabrielle surullisesti hymyillen, "mutta toista on minun laitani, mihinkä minä ryhdyn?"

"Sinun pitää mennä naimisiin!" lausui Mimmi päättävästi. "Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa kamariherra, hänhän on niin äärettömän rakastunut sinuun."

"Ei, minun mielestäni sinun pitäisi ottaa Juhani, hän on niin paljoa kiltimpi", vastasi Ebba.

Gabrielle pudisti hymyillen päätään.

"Rakkaat tytöt, ei sitä voi päättää mennä naimisiin samalla tavalla kuin päättää ruveta opettajaksi, sen tulette tekin vast'edes ymmärtämään. Täytyy pitää miehestä ennenkuin voi mennä naimisiin hänen kanssaan. Ei, mutta tiedättekö, mitä minä tulen tekemään? Minä otan pienen äidin-perintöni, lähden ulkomaille, opin siellä maalaamaan ja tulen taiteilijaksi. Sitten järjestän itselleni oman työhuoneeni ja te muutatte minun luokseni ja sitten me asumme yhdessä. Eikö siitä tule mainiota?"

"Tulee, tulee, voi kuinka hauskaa!" riemuitsivat tytöt ja pusertuivat likemmäksi Gabrielleä. "voi kuinka hupaista meille tulee! Ajatteleppas, kun pääsemme 'hänestä' ja saamme tehdä niinkuin itse tahdomme, eikä aina tarvitse kuulla torumisia, eikä … oi, mikä hyvä tuuma Bella!"

Gabrielle hymyili ja suuteli pikku tyttöjä, jotka, järkähtämättä luottaen Bellan taitoon voida toteuttaa tuumansa, rupesivat mitä valoisimmilla väreillä kuvailemaan tulevaisuutta.

Niin istuivat he vieretysten ja juttelivat tuolla viehättävällä, ajattelemattomalla tavalla, joka on omituinen neljäntoista vuotiaille, jotka vielä seisovat elämän ovella ja lapsen unisin silmin kurkistelevat sisään sen avainreiästä, kunnes uni arvaamatta heidät saavutti ja he, hellästi toivotettuaan hyvää yötä isolle sisarelle, hiipivät huoneeseensa, joka oli Bellan huoneen vieressä.

Tyttöjen mentyä, riisuutui Gabrielle nopeasti ja pani maata. Sitten sammutti hän kynttilän ja sytytti pienen yölampun, jonka hän asetti päänaluksensa viereen. Gabrielle tunsi nimittäin voittamattoman kauhun pimeyttä ja yksinäisyyttä kohtaan; tuon uhkarohkean nuoren tytön, joka naisten ajattelemattomuudella nauroi todellisille vaaroille, saattoi yön pimeys vapisemaan. Siinä piileytyvä ylevyys, tyhjyys ja käsittämättömyys täyttivät hänen mielikuvituksensa salaperäisellä kauhulla, jota hänen täytyi karkoittaa pienen lampun himmeällä valolla, joka levisi hänen päänalukselleen ja saattoi siinä lepäävän, hienon, nuorekkaan pään näyttämään sairaalta ja surulliselta. — — —

Kello oli jo hetken aikaa sitten lyönyt yksitoista, kun pastori Wallner, aina etehiseen asti jatkettuaan keskustelua kreivittären kanssa, vihdoin kolmannen tahi neljännen kerran sanoi hyvästi ja läksi kotiinsa.

Kreivittären tummat silmät loistivat ja poskilla hohti vieno puna, joka antoi hänen kalpeille, laihoille kasvoilleen nuoruuden vivahduksen. Jäätyään yksin saliin, istuutui kreivitär nurkassa olevaan sohvaan; nojasi päänsä käteensä ja vaipui pitkäksi aikaa syviin mietteisiin… Sitten hän nousi äkkiä, loi hämmästyneen katseen ympärilleen, ikäänkuin olisi herännyt unesta, soitti palvelijaa, joka heti tulikin sammuttamaan lamppuja, ja meni sitten puolisonsa huoneesen, joka oli toisella puolella ruokasalia.

Kreivi Barneken istui nojatuolissa ja luki, sikaria polttaen, iltalehteään. Nähdessään vaimonsa, laski hän heti pois sikarin ja nousi puoleksi tuolistaan.

"Luultavasti et vielä aio mennä maata", sanoi hänen vaimonsa, joka oli pysähtynyt muutaman askelen päähän hänestä.

"En, valvon vielä hetkisen", vastasi kreivi, "minulla on tänään ollut niin paljon tehtävää, ett'en ole ehtinyt edes vilaistakaan sanomalehtiä."

Kreivitär seisoi yhä liikkumatta miehensä edessä. Hän piti silmänsä maahan luotuina ja lujasti kokoon puristetut huulet osoittivat hänessä tapahtuvan sisällisen taistelun. "Minkätähden et tullut seuraamme tänä iltana?" kysyi hän äkkiä omituisen karkealla, välinpitämättömällä äänellä ja katsahti mieheensä, "olen kovin pahoillani siitä, ett'et milloinkaan tahdo ottaa osaa hartaushetkiimme."

Kreiviä tämä keskustelu näytti vaivaavan.

"Suo anteeksi, rakas ystäväni… Sinun tähtesi olisin mielelläni tullut, mutta se oli minulle kerrassaan mahdotonta. Minulla on todellakin ollut niin paljon työtä tänään…"

"Sinulla on kyllä aikaa kaikkeen muuhun, paitsi tähän…"

"No niin, ehkäpä joskus toiste … ensi torstaina … olen vakuutettu siitä, että se on hyvin huvittavaa, onhan Wallner harvinaisen etevä saarnamies."

Kreivitär hymyili kylmästi ja ylenkatseellisesti.

"Olkoon niin, toiste siis … jos Jumala suo meidän siksi elää… Hyvää yötä!" vastasi hän, ojentaen kätensä kreiville, joka tarttui siihen ja suuteli sitä, kohteliaasti nousten ja toivottaen vaimolleen hyvää yötä.

Suljettuaan miehensä huoneen oven, huokasi kreivitär helpotuksesta. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa, hän oli miehelleen näyttänyt tien, joll'ei hän tahtonut sitä kulkea, niin — saattoi kreivitär ainakin olla levollinen. Eikä suinkaan se ollut mikään synti, että hänestä tuntui helpoitukselta, kun ei hänen uskonnollisessa kokouksessa tarvinnut nähdä miehensä kasvoja edessään…

Tultuaan huoneesensa, otti kreivitär heti esille kirjan, joka sisälsi uskonnollisia tutkistelemuksia ja jonka hän oli saanut lainaksi pastori Wallner'ilta. Sitä hän luki pitkän aikaa. Sen jälkeen laskeutui hän polvilleen tuolin eteen ja alkoi rukoilla, ensin hiljaa itsekseen, sitten ääneen, selvään lausutuin sanoin.

Hän ei tiennyt, mitenkä kauan hän oli vuorottain rukoillut ja lukenut, mutta kun hän viimein laski pois kirjan ja rupesi riisuutumaan, alkoivat esineet suuressa salissa, joita toukokuun yö muutaman tunnin kuluessa oli peittänyt keveään hämärään verhoonsa, yhä selvemmin ja selvemmin esiintyä kevät-aamun valossa.

II.

Kreivi Barnekenin ensimmäinen puoliso kuoli Gabriellen ollessa kymmenen ja pikku tyttöjen äsken täytettyä viisi vuotta. Vainajaa olivat lapset hellästi rakastaneet ja kymmen-vuotiaan tytön suru äitinsä kuolemasta osottautui yhtä rajuksi kuin kestäväksikin. Vielä nytkin, vaikka oli kulunut jo yhdeksän vuotta siitä illasta, jona hän seisoi äitinsä kuolinvuoteen vieressä ja nyyhkyttäen rukoili häntä vielä kerran avaamaan silmiään, saattoi hän öisin herätä ja itkeä kaipauksesta, jota hän tunsi rakkaasen vainajaan.

Gabriellen suhde isäänsä oli sitä vastoin aina ollut vieras, mikä sai luonnollisen selityksensä kreivin rakkauden puutteesta niin kotiaan kuin perhettään kohtaan. Oikeastaan hän ei ollut muuta kuin kunnianhimoinen valtiomies, joka osasi kätkeä himonsa miellyttävällä käytöksellään.

Jo pitkät ajat oli ollut yleisenä salaisuutena, että kreivi pelasi ja että hänen asiansa olivat hyvin sekavat. Ei siis ollenkaan herättänyt kummastusta, kun tiedoksi tuli, että kreivi, auttaakseen taloudellista asemaansa, pari vuotta ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen, oli mennyt kihloihin rouva Bernerin, tehtaanomistaja Bernerin lesken kanssa, jonka sanottiin omistavan enemmän kuin miljoonan.

Tässä liitossa ei rakkaus ollut pienimpänäkään vaikuttimena; koko toimi oli niin rehellinen ja silminnähtävä arvon ja rahain vaihto, ett'ei kenenkään päähän olisi luullut pistävänkään kutsua tätä avioliittoa muuksi kuin kaupaksi. Mutta kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, kietoutuivat nytkin molemmat asianomaiset verkkoon, joka oli kudottu romanttisista valheista. Salaperäisistä lähteistä tuli äkkiä esiin äsken kihlattujen runollisia lausuntoja, niinkuin esimerkiksi, että rouva Berner oli uskonut eräälle ystävälle, että hän heti, ensi kerran kohdatessaan kreivin, tunsi hänessä saavansa herransa, tahi että kreivi oli sanonut nykyisen morsiamensa olevan ensimmäisen, todellisen naisen, minkä hän milloinkaan oli nähnyt j.n.e.

Nämät lausunnot kulkivat viikon päivät suusta suuhun, kunnes ne vihdoin peruuttamattomina kiintyivät kreiviin ja hänen morsiameensa ja vilkkaalla mielikuvituksella varustettujen ihmisten silmissä antoivat tälle kylmälle, sivuseikkoihin perustuvalle avioliitolle runollisen värityksen.

Kreivi oli kumminkin hyvin tyytyväinen, jos kohta hänen sydämmensä ei ollutkaan määrääjänä tässä asiassa. Oli kuitenkin eräs seikka, joka häiritsi tätä tyytyväistä mieli-alaa, nimittäin tapa, millä Gabrielle vastaan otti tiedon isänsä kihlauksesta.

Valtiollisen elämänsä kestäessä, oli kreivi Barneken useamman kerran muuttanut mielipiteitään tarkoissakin kysymyksissä, ja oli sen aina tehnyt ujostelematta ja pää pystyssä. Olematta vähintäkään hämillään oli hän, näiden muutosten jälkeen, esiintynyt maan edustajien edessä, vaikka tiesikin, että useimmat heistä eivät hänen käytöstään hyväksyneet, jopa häntä halveksivatkin; mutta tuona aamuna, kolme vuotta sitten, jolloin hän luokseen kutsutti kuudentoista vuotiaan tyttärensä, hänelle ilmoittaakseen, että aikoi antaa lapselleen äitipuolen, oli hän peloissaan ja levoton kuin hermostunut nainen.

Keskustelun päätös osottikin, että hänellä kyllä olikin päteviä levottomuuden syitä. Kun hän, tuo tottunut puhuja, sopertaen ja epävarmasti ilmoitti Gabriellelle uutisen kihlauksestaan, kohtasi häntä tulinen, toivoton vastustus, jonka lapsellinen kiihkeys kuitenkin antoi hänelle aihetta, voittamaan nuoren tytön, muistuttamalla häntä velvollisuuksistaan tyttärenä ja nuhtelemalla häntä itsensä hillitsemisen puutteesta.

Tämä kiista kreivin ja hänen tyttärensä välillä oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen. Gabrielle mukautui pakonalaisella kärsivällisyydellä kohtaloonsa, ja kun kreivi hänelle esitti tulevan puolisonsa, vastaan ottivat niin Gabrielle kuin pikku tytötkin hänet niinkuin kolmen, hyvin kasvatetun, nuoren naisen tulee, moitteettoman kohteliaasti. Minkäänmoisia ystävyyden osoituksia ei kummaltakaan puolelta tullut kysymykseenkään.

Gabrielle oli tähän asti, nuoruudestaan huolimatta, melkein mielivaltaisesti hallinnut ja vallinnut isänsä talossa. Äidin kuoltua rupesi hän heti liikuttavalla tavalla pitämään huolta molemmista sisaristaan, järjesti heidän pukujaan, käveli heidän kanssaan j.n.e. Kokemansa syvä suru näytti hänet äkkiä kehittäneen ja lapsellinen, varhain herännyt tunne äidin velvollisuuksista saattoi hänet, pienen äidin tavoin, hoitamaan nuorempia sisariaan.

Itse kodin hallinnossakin oli Gabrielle vähitellen osannut hankkia itselleen yksinvallan. Tosin oli hänellä aina väliin pieniä kahakoita palvelijoiden kanssa, jotka kuitenkin, siitä huolimatta, pitivät hänestä paljon, sillä hänen tapansa heitä kohtaan oli ystävällinen ja sitä paitsi jakeli hän heille yltä kyllin lahjoja niin että hän, miten olikaan, aina lopulta sai tahtonsa perille. Mitä taas kreiviin tulee, ei hänkään ruvennut itselleen vaatimaan tätä valtaa; hänen valtiolliset tuumansa ja sekavat asiansa pitivät hänet alituisessa työssä, niin ett'ei häneltä jäänyt hetkeäkään koti-olojaan varten. Sitä paitsi ihaili hän suuresti tytärtään ja oli niin ylpeä hänestä, että hän mielellään uskoi hänelle kodin hallinnon ohjakset.

Isän naiminen muodosti käännekohdan Gabriellen elämässä. Siitä hetkestä, jolloin hän ja kreivitär Barneken tervehtivät toisiaan tyttärenä ja äitipuolena, tunsi Gabrielle vaikutuksensa kodissa olevan lopussa. Tämä aavistus toteutuikin aivan pian; kreivittären vallanhimoinen ja turhamainen luonne, joka saattoi hänet sekaantumaan pienimpiinkin taloudellisiin yksityisseikkoihin, vieroitti Gabriellen kaikesta, mikä ennen oli ollut hänen jokapäiväisenä toimenaan ja pakotti nuoren tytön niin kokonaan luopumaan entisistä tavoistaan, ett'ei hänen mieleensä edes enää johtunutkaan pyytää luokseen joitakuita ystäviään tahi asettaa kukkia johonkin salin maljakkoon.

Eikä tämä kaikki kuitenkaan ollut Gabriellen katkerin suru. Hän saattoi antaa anteeksi isälleen, että tämä oli turmellut hänen ja pikku sisarien kotihauskuuden, että hän jokapäiväiseksi seuralaiseksi oli heille tyrkyttänyt vieraan, joka mitä suurimmassa määrässä oli heille vastenmielinen; mutta sitä hän ei voinut antaa anteeksi, että isä, tämän naimisen kautta, oli tahrannut rakkaan vainajan muistoa, että hän oli joka päivä pakoitettu kuulemaan toista nimitettävän sillä nimellä, jota hänen mielestään, äidin kuoleman jälkeen, ei kukaan ollut arvokas kantamaan. Ensi talven, tuon Gabriellen mielestä niin inhoittavan naimisen jälkeen, vietti hän pikku tyttöjen kanssa ulkomailla, eräässä kasvatuslaitoksessa aivan likellä Pariisia. Hänen oli täytynyt taistella kova taistelu ennenkuin sai suostumuksen tuohon ulkomaan matkaan, eikä hän luultavasti olisi saanutkaan tahtoaan perille, ell'ei äitipuoli, joka kyllä muodon vuoksi pani vastaan, sydämmensä syvyydessä olisi tuntenut mielihyvää edes joksikin aikaa päästessään noista kolmesta tytöstä.

Kun Gabrielle seuraavana vuonna palasi kotiin ja muihin seurustelutaitoihinsa vielä lisäsi taidon puhua kaunista ranskaa — mikä muuten olikin hänen ainoa, todellinen tietonsa, sillä hänen kasvatuksensa oli ylen määrin laiminlyöty — heittäytyi hän naisellisen kestävyyden koko voimalla seura-elämään, ja siitä illasta asti, jolloin hän siellä alkoi saada voittojaan, syntyi hänen ja äitipuolen välillä äänetön, katkera kilpailu. Kreivitär oli vielä siinä iässä, jolloin naiset vaativat itselleen miesten ihailua, ja koska hänen tähän asti, ensimmäisen miehensä sairauden ja pienissä varoissa vietetyn nuoruuden tähden, oli täytynyt kieltäytyä nautinnosta, minkä se mukanaan tuo, koetti hän nyt kaikella sillä kiihkeydellä, mikä on omituinen kolmenkymmen vuotiaalle naiselle, korvata kärsimäänsä vahinkoa. Ja koska hänellä oli komeita pukuja ja piti loistavia juhlia, eivät nuoret herrat kieltäytyneet antamasta, mitä hän vaati.

Gabrielle hymyili pilkallisesti, ylpeänä kahdeksastatoista vuodestaan ja nuoruutensa kukoistavasta ihanuudesta, ja kreivitär tunsi tämän ivan alituisesti kalvavana, äänettömänä moitteena, joka vähitellen herätti hänessä vihansekaisen vastenmielisyyden nuorta tyttöä kohtaan.

Aniharvoin joutuivat Gabrielle ja hänen äitipuolensa julkiriitaan, mutta kreivittärellä, pahalla tuulella ollessaan, oli erinomainen taito pistellä, loukata ja nöyryyttää, mikä välistä teki kodin melkein sietämättömäksi hänen tytärpuolilleen. Tälläisissä tilaisuuksissa tunsi Gabrielle olevansa aivan aseeton; julkiriidassa olisi hän voinut puolustaa itseänsä äitipuolta vastaan, mutta halpamielisyyden ja oikullisuuden alueella, missä ammutaan myrkyllisiä nuolia, joutui hän kokonaan hämilleen. Hänen oli mahdoton vastata mitään, kun äitipuoli, pahan tuulen rasittamana päivällistä syödessä, tuskin koski ruokaan, vaan sen sijaan, matkimattoman kyllästyneesti ja epähienosti hymyillen, katseli jok'ainoata ruokapalaa, minkä nuoret tytöt söivät, ja vielä vähemmin saattoi hän vastata mitään, kun kreivitär leikillisellä häijyydellä pilkkasi hänen kapeita käsivarsiaan ja laihaa kaulaansa. Ei, hän ei voinut puolustaa itseänsä, mutta hän nousi kernaammin nälkäisenä pöydästä kuin kuulteli äitipuolensa mietteitä siitä omituisesta seikasta, että hyvin laihoilla henkilöillä usein on melkein ahnas ruokahalu. Iltasin, kun Gabrielle pikku siskoineen istui yhdessä tämän sängyssä ja nyyhkyttäen uskoivat toisilleen päivän vastuksia, päättivät he usein kertomuksensa rukouksella, että heidän "oikea äitinsä" rukoilisi Jumalaa, vapauttamaan heitä tuosta pahasta äitipuolesta.

Kreivitär Barneken oli ollut naimisissa noin kaksi vuotta, kun eräässä pääkaupungin kirkoista esiintyi nuori pastorin apulainen, josta ennen pitkää tuli ensimmäisen arvon muotipappi. Hän ei ollut saarnannut monenakaan sunnuntaina, ennenkuin kirkko, jo puolen tuntia ennen jumalanpalveluksen alkua, oli ahdinkoon asti täynnä harrasta yleisöä, suurimmaksi osaksi ylhäisimpäin seurapiirien naisia — ja kun tämä yleisö lähti pois kirkosta, todistivat liikutetut kasvot ja innokkaat, tuttujen kesken vaihdetut muistutukset siitä, että nuoren papin kaunopuhelias saarna ei ollut jättänyt heitä kylmiksi.

Oli niin omituista, niin viehättävän liikuttavaa istua kuuntelemassa hänen sanojaan, jotka, hänen sointuvalla äänellään lausuttuina, tunkeutuivat syvälle sydämmiin. Ja miten hellät hänen saarnansa olivat! Jok'ainoa sana niissä huokui suvaitsevaisuutta, melkein jumalallista anteeksi antavaisuutta syntistä kohtaan. Hiin ei milloinkaan julistanut kovia, itsevanhurskaita tuomioita, vaan ainoastaan rakkautta, hellää, anteeksiantavaa rakkautta, rakkautta, joka todisti hänen tuntevan ihmissydämen tarpeen, ja joka saattoi täyttää sielun, ei ainoastaan kirkossa istuessa, vaan myös koko viikon kuluessa, elämän moninaisissa, vaihtelevissa oloissa. Yksin tanssiaisissa ja teaattereissakin, joita muutamat uskonnolliset piirit yksipuolisesti ja jyrkästi tuomitsivat, saattoi pastorin sanojen muisto herätä niin rauhoittavana, niin hellästi viihdyttäen levotonta mieltä ja synnyttäen siinä kaipausta seuraavan sunnuntain hartaushetkeen.

Tällä tavalla seurasi viikko viikkoa, kuukausi kuukautta. Vietettyään lauantai-illan tanssin pyörteessä, saattoivat nuoret tytöt sunnuntai-aamuna, veri vielä kuohuvana suonissa, mielikuvitus täynnä hämäriä kuvia ja hajanaisia sanoja, mennä kirkkoon, halulla vastaan ottaa pastorin joka sanan, itkeä nenäliinoihinsa ja vilpittömällä hartaudella lukea rukouksensa, sitten taas seuraavana päivänä aloittaakseen samaa elämää täynnä valheellisuuksia, joista eivät itsekään tienneet, sielun taisteluita, joita eivät ymmärtäneet.

Kreivitär Barnekenin elämään oli pastori tehnyt perinpohjaisen muutoksen. Jo ensi kerralla, kun hän kuuli pastorin saarnaavan, tekivät tämän sanat ja olento niin syvän vaikutuksen häneen, että hän koko sen päivää kävi ikäänkuin unissa ja tuskin puhui kotiväkensä kanssa. Koko seuraavan viikon oli hänen hymyilynsä "ylevän surullinen", kuten Gabriellen oli tapana sanoa.

Mutta seuraavana sunnuntaina tapahtui muutos, joka täytti hänen tytärpuolensa epäluuloisella hämmästyksellä, josta he eivät voineet tointua moneen aikaan.

Kun tytöt ennen päivällistä tulivat saliin, tunsivat he tuskin äitipuoltaan, niin tavallisesta eroavaa oli hänen käytöksensä ja ulkomuotonsa. Silmänsä säteilivät ja huulilla lepäsi hymy, lempeä ja surullinen kuni syksyinen auringonlasku. Tytärpuolten häntä tervehtäessä, huokasi hän, silitti kädellään Ebban tukkaa ja loi nuoriin tyttöihin niin ystävällisen ja hellän katseen, että he hämmästyksestä punehtuivat.

"Mitä tämä merkitsee?" kuiskasi Gabrielle heidän mennessään päivällisille, "saattepa nähdä, että meitä tulee kohtaamaan joku ikävyys!"

Torstai-iltana saatiin vihdoinkin selitys tuohon ystävälliseen mielialaan. Kun palvelija seitsemän ajoissa oli sytyttänyt lamput salissa ja järjestänyt tuolit puoli-ympyrään pienen pöydän ympärille, jolle oli asetettu kynttilä, raamattu ja virsikirja, kokoontui kreivittären luokse lukuisa naisjoukko, sekä nuoria että vanhoja. Vähän ajan perästä saapui pastori Wallner ja niin pian kun oli molemmin puolin tervehditty, istuivat naiset paikoilleen ja pastori alotti rukouksella raamatunselityksen, joka kesti noin kaksi tuntia. Kreivitär itki melkein koko ajan, ja vielä senkin jälkeen, kun pastori ja muut vieraat jo olivat menneet, oli hän niin liikutettu, että kyynelet, vähän väliä, ilman pienintäkään syytä nousivat hänen silmiinsä.

Nämät torstai-kokoukset jatkuivat sitten koko talven; mutta ystävällinen mieli, jota kreivitär oli osottanut ensimmäisten kokousten edellä, katosi vähitellen ja sen sijaan tuli hän, torstain lähetessä, tavallista oikullisemmaksi.

Seura-elämästä hän tosin ei ollut tykkänään luopunut — hänen varovaisuuden tunteensa kielsi häntä kokonaan loukkautumasta entisten seuratovereinsa kanssa, — mutta hänen huvittelemis-halunsa oli kadonnut, ja hän lakkasi äkkiä tanssimastakin. Suurimman osan aikaansa käytti hän sen sijaan hyväntekeväisyyteen, johonka hän, tutustuttuaan pastori Wallneriin, innolla antautui. Hän pani toimeen myyjäisiä hyviä tarkoituksia varten, perusti lastenkoteja, ruokki köyhiä kotonaan määrättyinä päivinä. Sen lisäksi kävi hän ainakin kerran päivässä hädänalaisten perheitten luona, ja saattoi siellä istua tuntikausia ja kuunnella kertomuksia heidän köyhyydestään ja kärsimyksistään sekä lohduttaa ja auttaa heitä, ei ainoastaan rahalla, vaan myöskin ystävällisillä, lempeillä sanoilla. Kun hän vihdoinkin erosi heistä, sai hän niin runsaassa määrässä vastaanottaa heidän kiitoksiaan ja siunauksiaan, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Usein koetti hän silloin kotimatkalla tavata pastoria, saadakseen häneltä neuvoja hyväntekeväisyyteensä, ja kun hän kohtasi hänet kotona, sattui usein, että heidän keskustelunsa hyvinkin pian jätti käytännöllisen alan ja vieri sielu-elämän viehättäviin sokkeloihin.

Kreivi Barneken ei vähintäkään sekaantunut vaimonsa tekoihin ja toimiin. Samoin kuin hän ei milloinkaan ollut pannut vastaan silloin kun kreivitär himosi iloja ja huvituksia, samoin soi hän nytkin puolisolleen täyden vapauden mielensä mukaan mennä rukoushuoneesen, sen sijaan että olisi hänen kanssaan ottanut osaa seuraelämään. "Vaimoni on täksi talveksi tullut jumaliseksi", oli hänen tapansa, filosoofillisesti hymyillen vastata kun joku kysyi hänen puolisoaan.

Tällä kannalla olivat asiat kreivi Barnekenin kodissa kun pastori Wallner eräänä kauniina kevät-iltana piti hartaushetken kreivittären salissa, ja Gabrielle ulkona balkongilla purki kihlauksensa serkkunsa ja lapsuuden ystävänsä, Juhani Barnekenin kanssa, joka heidän aikaisimmasta nuoruudestaan asti oli ollut hänen ihailijansa ja kosijansa.

Talvikausi oli jo aikoja sitten loppunut; oli viimeinen torstai, jolloin kreivittären luona pidettiin uskonnollista kokousta, sillä seuraavalla viikolla piti kreivin perheen — kreivi itse aikoi viettää kesää kylpylaitoksessa Saksanmaalla, — muuttaa Säboholmiin, vanhalle Södermanlannissa olevalle sukutilukselle, jonka kreivi, toisen vaimonsa rahoilla, oli äskettäin laitattanut uuteen kuntoon.

Kreivitär ja Gabrielle olivat, kumpikin tahollaan, täydessä hommassa koko tämän viikon. Gabrielle kävi jäähyväisillä perheissä, joihin hän oli talven kuluessa ollut pyydetty, järjesti omansa ja sisariensa puvut, ehdotteli huviretkiä, niin ett'ei hänen ja pikkutyttöjen tarvitsisi kolme kuukautta istua "kuivamassa" Säboholmissa äitipuolen kanssa.

Kreivitär kävi ainoastaan muutamilla harvoilla jäähyväisillä, mutta hän oli äskettäin pannut toimeen myyjäiset, joista tulot olivat aiotut käytettäviksi lastenkodin perustusrahastoksi ja ennenkuin hän lähti maalle, tahtoi hän saada suunnitelman siihen valmiiksi ja varat järjestetyiksi.

Pastori auttoi häntä uutterasti kaikissa näissä toimissa; tämän viikon kuluessa tuli hän joka toinen päivä kreivittären luo ja istui tuntikausia papereilla ja laskuilla peitetyn pöydän ääressä hänen pimeässä kirjoitushuoneessaan, salin vieressä. Nuoren papin kauniit silmät säteilivät ilosta, hänen nähdessään suotuisan tuloksen, johonka heidän laskunsa näyttivät johtavan, ja ajatellessaan niitä monia pieniä, sairaita, lapsiraukkoja, jotka tämän kodin kautta tulisivat saamaan hoitoa. Kreivitär taas lopetti säännöllisesti nämät istunnot, joiden viimeinen kohtaus näytettiin etehisessä oven luona, äänettömän, vaan runsaan kyyneltulvan vuotaessa.

Kahdentoista ajoissa sinä päivänä, jolloin kreivitär Barnekenin ja hänen tytärpuolensa muuttivat Säboholmiin, tuli pastori heittämään hyvästi ja tuomaan kreivittärelle kirjan, jonka tämä oli pyytänyt saada lainata. Kreivitär pyysi häntä istumaan, mutta hänellä oli niin kiire, että hänen heti täytyi mennä, eikä kreivitärkään uudistanut pyyntöään. Hän ei muuten näyttänyt olevan paraalla tuulella; tyttöjen läsnä-olo, pastorin hajamielinen kiire, ja monet määräykset, joita hänen vielä ennen lähtöään tuli antaa palvelijoille, tekivät hänet levottomaksi ja saattoivat hänen kasvoillaankin kuvautumaan mielipahan, jota ei edes pastorin läsnäolo voinut karkoittaa.

Mutta kun pastori sanoi hänelle hyvästi ja ystävällisellä tavallaan puristi hänen kättään, levisi hänen juroille kasvoilleen lempeä hymy, kun hän lausui matalalla äänellä:

"Tervetuloa Säboholmiin ensi viikolla, sydämmellisesti tervetuloa!"

Pikku tytöt kääntyivät äkkiä, ja katsahtivat Gabrielleen.

"Sielläkin!" kuiskailivat he silmää iskien ja omituisella korolla,

Gabrielle ei vastannut mitään; hän nojasi päänsä käteensä ja tuijotti pöytään, jonka ääressä hän istui. Kuullessaan äitipuolensa sanat; "tervetuloa Säboholmiin", valtasi hänet tyytyväisyyden tunne, joka äkkiä poisti sen ahdistuksen, mikä häntä koko viime aikana oli vaivannut, Hän ei ymmärtänyt tätä mielenliikutusta; se oli eräs noita haihtuvia, nimettömiä tunnelmia, jotka väliin liikkuvat sielussamme niin nopeasti, että ovat poissa, ennenkuin olemme ehtineet niihin tarttua ja tutkia niitä.

Mutta nämät haihtuvat tunnelmat jättävät aina sieluumme ikäänkuin salaperäisen onnen, vienon, sanattoman kaihon jälkiä.

III.

Säboholmin lehmuskäytävän tumman vihreän lehdistön läpi tunkeutuivat kesäkuun auringon säteet. Ne loivat valoisia, väreileviä pilkkuja hietakäytävälle, johon puiden rungot levittivät pitkiä, tummia varjoja varhaisena aamuhetkenä. Käytävän toisella puolella oli suuri, vanhanaikuinen puisto, jossa oli sammaleilla peitettyjä puoleksi lahonneita kuvapatsaita ja vanhoja puita; toista puolta rajoitti merenlahti, joka syys- ja kevätmyrskyjen raivotessa saattoi kuohua korkealle, jonka aallot raskaasti säestivät puitten huminaa ja joka aina, lämpimimpinäkin kesäpäivinä, kukkain tuoksulla ja meri-ilmalla täytetyillä tuulahduksillaan teki ilman viileäksi.

Kello ei ollut vielä lyönyt seitsemää, mutta varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli Robert Wallner jo pitkän aikaa kävellyt puistossa. Hän oli edellisenä iltana kreivittären pyynnöstä saapunut Säboholmiin, siellä pari viikkoa levätäkseen edellisen talven raskaasta työstä.

Hän näytti niin sielun kuin ruumiin puolesta nauttivan aamukävelystään; väliin hän pysähtyi, hengähti syvään ja katsoi ympärilleen, väliin otti hatun päästään, pyyhkäsi tukkaansa taaksepäin ja käänsi kasvonsa merta kohti, niin että sen viileät tuulahdukset saivat vapaasti hyväillä hänen otsaansa.

Saavuttuaan lehmuskäytävään, istahti hän penkille, jonka edestä puita oli raivattu pois, niin että sieltä oli vapaa näkö-ala aamuvalaistuksessa kimaltelevan merenlahden yli. Täällä istui hän kauan, katseli uneksivasti kaunista näkö-alaa. Sitten otti hän esille kirjan ja alkoi sitä lukea, mutta hetken kuluttua sulki hän sen jälleen ja vaipui taas unelmiin.

Hän ei tiennyt, kauanko hän oli näin istunut, kun keveät askeleet hietakäytävällä saattoivat hänet säpsähtämään ja kääntämään päätään. Se oli Gabrielle, joka hänkin puolestaan näytti hämmästyvän, sillä hän pysähtyi jo etäällä ja peräytyi, ikäänkuin heti olisi aikonut poistua lehmuskäytävästä.

"Suokaa anteeksi, että häiritsen … en tiennyt teidän olevan täällä … lehmuskäytävä on näin aamusin lempipaikkani", sanoi hän tavalla, joka oli aijottu kohteliaaksi, mutta jonka kylmä, jäykkä käytös, millä hän koetti salata vaikutusta, jonka Robertin läsnäolo häneen teki, saattoi melkein epäkohteliaaksi.

Mutta Robert oli tällä hetkellä niin lapsellisen onnellinen, että hän tunsi voivansa kestää, jopa voittaakin Gabriellen kylmyyden.

"Minun pitäisikin oikeastaan paeta kentältä", sanoi hän ystävällisesti hymyillen, noustessaan tervehtimään nuorta tyttöä, "lupaanpa ett'en milloinkaan enää anasta lempipaikkaanne. Mutta koska nyt jo olen täällä, niin ehkäpä voimme hetkisen viihtyä toistemme seurassa, vai kuinka?"

"Voimme kyllä!" vastasi Gabrielle ja naurahti hermostuneesti, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän tahtoi salata olevansa jollakin tavalla liikutettu, "eikö teidänkin mielestänne täällä ole kaunista … etenkin tältä paikalta on varsinkin kaunis näkö-ala…"

Hän istahti penkille, pani kätensä ristiin päivänvarjon ympäri ja käänsi kysyvät kasvonsa Robertia kohti. Tämä nyykäytti hyväksyen päätään ja istahti sitten Gabriellen viereen.

"Tahdon mielelläni nähdä ainakin osan merta", jatkoi Gabrielle naisen hermostuneella innolla, saadakseen heti vireille keskustelun, jossa hänen kuitenkin, hyvästä seurustelutaidostaan huolimatta, täytyi tunnustaa Robertille etevämmyys, "viime kesän vietimme äitipuoleni maatilalla Uplannissa, missä ei ollut muuta vettä kuin viheriä lammikko ankkoja varten, ja minä luulin kuolevani ikävään. Tulen sairaaksi, ell'en saa nähdä merta, on aivan kuin olisin suljettu vankilaan."

"Teidän suonissanne ehkä virtaa viikinkien verta", vastasi Robert hymyellen.

"Luulenpa sen melkein. Olen varma siitä, että esi-isäni purjehtivat ympäri ryöstäen ja hävittäen. Se oli runollisempaa kuin laivalla matkustaminen Säboholmin ja Tukholman välillä, johonka minun kesäiset retkeni tulevat supistumaan!" lisäsi hän nauraen.

"Mutta viikingeillä oli kyllä vaivojakin, jotka olivat vähemmän runollisia", sanoi Robert hymyillen, "eikä niihin suinkaan luettu sitä, että ainoastaan kesä-aamuisin, kauniilla ilmalla on ylhäällä kello seitsemän…"

"Mutta heillä ei luultavasti liioin ollut tapana käydä tanssiaisissa ja tulla kotiin kahden, kolmen ajoissa yöllä", vastasi Gabrielle.

"Luultavasti ei. Mutta se ei olekaan tarpeellista meidänkään aikamme viikinki-luonteella varustetuille henkilöille. Tuottaako seura-elämä teille todellakin niin suurta onnea?"

"Onnea!" huudahti Gabrielle nauraen pilkallisesti, "ei vähintäkään. Se on minulle vaan jonkinmoista morfiiniä. Jos olisin onnellinen, luulen ett'en milloinkaan jalallani astuisi sinne!"

"Ihmisillä, etupäässä nuorisolla, on omituinen käsitys onnesta", jatkoi Robert, kumartuen eteenpäin ja kepillään piirustaen hiekkaan. "He jakavat ihmiskunnan kahteen suureen luokkaan: onnellisiin ja onnettomiin, samoin kuin luonnon kannalla oleva sielutiede jakaa heidät hyviin ja pahoihin. Inhimilliseltä kannalta katsottuna ei löydy onnellisia eikä onnettomia, ei hyviä eikä pahoja ihmisiä, sillä jok'ainoassa yksityisessä ihmisessä on kaikkea tätä enemmän tahi vähemmän mutkallisella tavalla yhdistettynä. Mutta", lisäsi hän, nostaen päätään ja kääntyen Gabriellen puoleen, "kaikesta tästä huolimatta on kyllä totta, että on olemassa kaksi suurta luokkaa: onnelliset ja onnettomat, vaikk'ei maailman arvostelun mukaan. Kaikki, jotka ovat saavuttaneet uskon täydellisyyden, kaikki, jotka ovat tulleet todelliseen lapsensuhteesen Jumalaansa ja isäänsä, ovat onnellisia — kaikki, jotka eivät ole uskossa, ovat onnettomia, toivottomia, kuten Kierkegaard sanoo, vaikka he olisivatkin mahtavat kuin keisari, tahi rikkaat kuin Rotschild."

Gabriellen kasvoille oli, Robertin puhuessa, levinnyt tyytymätön, levoton ilme ja hän kohotti tuskin huomattavasti olkapäitään.

"Te olette siis itse täydellisesti onnellinen:" kysyi hän sen jälkeen äkkiä.

Robert ei vastannut heti; Gabriellen sanat näyttivät liikuttaneen häntä, sillä hän rypisti kulmakarvoja ja puristi huulensa kokoon.

Vasta Gabriellen uudistettua kysymyksensä, vastasi hän vakavasti, melkein ankarasti:

"Täydellisesti onnellinen. On kyllä totta, että synkät mieli-alat väliin voivat häiritä suhdettani Jumalaan ja riistää minulta onnen tunteen. Ne ovat vaan pilven hattaroita, jotka vähäksi aikaa peittävät auringon, mutta minä tiedän sen kuitenkin olevan olemassa. Ja syvinnä sydämmessäni lepää vankkana perustuksena vakava päätös, luja tahto olla onnellinen…"

"Tahto olla onnellinen?" toisti Gabrielle ivallisesti.

"Aivan niin. Onnellisena oleminen, minun mielipiteeni mukaan, riippuu ainoastaan tahdosta."

"Mutta eihän toki löytyne ketään ihmistä, joka ei tahtoisi olla onnellinen?"

"Päin vastoin. Luulenpa, että kaikkein useimmat ihmiset tahtovat olla onnettomia."

Gabrielle ei vastannut; Robertin sanat synnyttivät hänessä tuskallisen levottomuuden. Hän ei niitä ymmärtänyt, hän piti niitä arvottomina, mutta samalla kertaa herättivät ne hänessä suuttumusta siitä, ett'ei hän voinut seurata pastorin ajatuksien juoksua.

"Niin", sanoi hän viimein kylmästi, "siinä tapauksessa minä kai tahdon olla onneton. Tunnustan, ett'en laisinkaan ymmärrä, mitä te tarkoitatte, en ole milloinkaan ymmärtänyt tuollaisia uskonnollisia viisastelemisia. Suoraan sanoen, luulen uskonnon usein olevan paljasta petosta."

"Uskotteko rakkautta olevan olemassa, neiti Barneken", kysyi pastori äkkiä ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Gabriellen viimeisiä sanoja, "en nyt tarkoita jumalallista, vaan luonnollista rakkautta, miehen ja naisen välillä: uskotteko löytyvän puhdasta ja jaloa sellaista?"

"Uskon … uskon sen kyllä…" vastasi Gabrielle vähän hämillään.

"Ja löytyyhän kuitenkin niin monta sivulajia siitä, niin monta halpaa, ilettävää tunnetta, jota nimitetään rakkaudeksi, tuskinpa löytynee mitään tunnetta, jota voisi niin vääristellä kuin rakkautta. Mutta teidän päähänne ei edes pistäkään kieltää sen olemassaoloa; teidän täytyy tunnustaa, että elämän runollisuus, sen jalostuttavimmassa ja ylentävimmässä muodossa, on juuri tämä sama rakkaus, joka kuitenkin myös voi tuottaa niin paljon syntiä ja häpeätä sukukunnallemme. Miksi tuomitsette toisin uskontoa? Minkätähden kiellätte, että on olemassa todellista uskoa, jos kohta siitä löytyykin monta sivulajia, monta lm hairahdusta?"

"En ole kieltänyt sen olemassa oloa", vastasi Gabrielle äkkiä, "väitän vaan, että useimpain ihmisten usko on petosta tahi … yksinkertaisuutta. Puhun vaan omasta puolestani, ja minun mielestäni on mahdotonta voida uskoa! Tahtoisin sitä tehdä, toivoisin voivani sitä, mutta… Löytyyhän maailmassa niin paljon surua ja kärsimystä, mitenkä siis voisi uskoa Jumalan olevan rakkautta täynnä, kun hän sallii sellaista, ja eihän sitä toki tahdo uskoa muuhun kuin rakastavaiseen Jumalaan, kernaammin sitä sitten on aivan ilman. Enkä minä mitenkään voi mukautua siihen, että elämä on niin täynnä kärsimystä. Se saattaa minut vihamieliseksi Jumalaa kohtaan. Minulla on, esimerkiksi, nuori ystävä, joka äskettäin täytti kaksikymmentä vuotta ja joka kahdentoista vuotiaasta asti on ollut rampa molemmista jaloistaan, niin että häntä on täytynyt vetää ja kantaa kuin pientä lasta. Hänen täytyy kieltäytyä kaikesta nuoruuden ilosta, kaikki, kaikki, mikä antaa elämälle sen arvon, ei ole milloinkaan hänelle olemassa! En voi koskaan mennä hänen luotaan, sydämmeni paisumatta katkeruudesta ja toivottomuudesta, ja minusta tuntuu ikäänkuin tahtoisin puristaa nyrkkiä tuolle julmalle voimalle, joka niin hirvittävällä tavalla rasittaa ihmisraukkaa."

"Entä hän itse, onko hänkin yhtä täynnä toivottomuutta ja katkeruutta?" kysyi Robert, joka hyvin tunsi nuoren tytön, jota Gabrielle tarkoitti.

"Hän! Ei, hän on enkeli!" lausui Gabrielle. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä ja katkeruus hänen kasvoillaan antoi sijaa lämpimämmälle hohteelle; "en ole milloinkaan kuullut hänen lausuvan valituksen eli edes kärsimättömyyden sanaa, päin vastoin sanoo hän voivansa kiittää Jumalaa kärsimyksistä, jotka ovat häntä kohdanneet."

"Tässähän teillä on elävin todistus todellisesta uskosta", vastasi Robert. "Ettehän toki tahdo sanoa ystävänne uskonnon olevan petosta tahi teeskentelyä?"

"En suinkaan, mutta kenties se on hänelle jonkinmoinen korvaus siitä ilosta, mitä elämä ei voi hänelle tarjota. Kaikessa tapauksessa on hänen uskonsa todellinen ja vilpitön. En tunne ketään ihmistä, jota niin ihailisin ja kunnioittaisin kuin häntä. Hän on rakastettavin ja hellin olento, mitä voi ajatella; hän vaan miettii, mitenkä saattaisi tuottaa muille hyötyä ja iloa! Hän on kristitty, sanan parhaimmassa merkityksessä. Mutta kuinka monet ovat hänen kaltaisiaan? En minä ainakaan ole milloinkaan nähnyt ketään, joka vähintäkään olisi häntä muistuttanut!"

"Mutta ettekö ymmärrä, että tämä ainoa esimerkki riittää todistamaan, että todellakin löytyy voima, jota nimitämme uskoksi, ja että riippuu meistä itsestämme tahdommeko sen omistaa vai emme?" vastasi Robert hymyillen. "Rauta ei itsessään ole magneetillista, mutta niin pian kuin magneetillinen voima siihen koskettaa, tulee se todistukseksi siitä, että sellainen voima todellakin on olemassa. Samoin on ihmis-sielunkin laita. Jos vaan kerrankin olette nähnyt ja tunnustanut niitä ihania hedelmiä, joita usko siinä voi tuottaa, niin ette suinkaan saata kieltää tämän voiman olemassa oloa."

"Se ei ole minulle mikään todistus!" lausui Gabrielle kiivaasti. "En ole milloinkaan tunnustanut salaperäisten voimain vaikuttavan ystävässäni. Hän on luonteeltaan harvinaisen jalo ja suuremmoinen, sentähden voi hän jalolla tavalla kestää kärsimystään. Mutta saisimmepa nähdä, jos tuollainen kärsimys kohtaisi jotakin vähemmän jaloluonteista … esimerkiksi … äitipuoltani … minkälaisia hedelmiä hän tuottaisi — pitäähän hänkin itseään uskon todistuksena — mutta, en minä vaan luule, että hänen hedelminään olisi kärsivällisyys ja rakkaus."

"Anteeksi, neiti Barneken, vaan nyt ette ole rehellinen päätelmissänne", vastasi Robert vakaasti. "Tiedän kyllä hyvin, ketä tarkoitatte 'ystävällänne', tunnen hänet hyvin, kenties paremminkin kuin te. Voisin siis kertoa teille, ell'ette ennestään sitä tietäisi, että oli aika, jolloin ystävänne ei suinkaan kestänyt kärsimystään jalolla tavalla, jolloin hänen sydämmensä päinvastoin oli täynnä katkeria, vihamielisiä ajatuksia, jolloin hän Jobin tavoin kirosi syntymähetkeänsä…"

"Oliko se sitten ihmeellistä!" huudahti Gabrielle innostuneena. "Oi, jos minä olisin ollut hänen sijassaan, en mielestäni olisi löytänyt kyllin voimakkaita sanoja kirotakseni…"

"En ole sanonut sen olleen ihmeellistä", keskeytti häntä Robert, ja hänen äänensä värähteli kärsimättömyydestä. "Sanon tämän vaan osoittaakseni teille, ett'ei ystävänne itsestään voi kestää kärsimystään niin jalosti, niin kärsivällisesti, sellaisella ilolla kuin hän sen tekee, vaan että se on usko, joka vaikuttaa hänessä tämän ihmeen."

"Se on teidän mielipiteenne, vaan se ei ole minun", vastasi Gabrielle, ja äkkinäinen kylmyys seurasi hänen äskeistä kiihkeyttään. "Luulen päinvastoin, että juuri hänen luja ja jalo luonteensa, taisteltuaan kovan taistelun kärsimättömyyttä ja itsekkäisyyttä vastaan, vihdoinkin on päässyt voitolle ja opettanut hänelle taidon tyytyä kohtaloonsa ja muodostaa elämäänsä niin onnelliseksi kuin mahdollista."

"Mutta niin ei hän itse arvostele asiaa. En ole milloinkaan kuullut hänen puhuvan kohtaloonsa tyytymisestä. Sitä vastoin olen lukemattomia kertoja kuullut hänen sanovan, että joll'ei hän saisi kiinnittää katsettaan Kristuksen ristiin, joll'ei uskon voima hetki hetkeltä häntä sukisi, vaipuisi hän silmänräpäyksessä epätoivoon ja katkeruuteen. Eikä minulla ole mitään syytä epäillä hänen sanojensa totuutta."

"Se on itsensä pettämistä", vastasi Gabrielle äkkiä ja, päättävästi, "jonkinmoinen pelastusvyö, jota hän käyttää voidakseen pysyä ylhäällä…"

"Itsensä pettämistä? Mutta onko teillä todellakin oikeutta syyttää ystäväänne siitä? Minä puolestani olen harvoin nähnyt terävämpää, selvempää ja itsetietoisempaa järkeä…"

"Sitä en ole milloinkaan kieltänyt! Hän on lahjakkain nainen, minkä tunnen ja tiedän kyllä hyvin, ett'en ole kelvollinen päästämään hänen kengännauhojaankaan…"

"No, ja kuitenkin tahraatte tätä järkeä, jota näytte niin innokkaasti ihailevan, rakentamalla psykoloogisia hairahduksia voidaksenne väittää uskoa olemattomaksi. Onko siinä teidän mielestänne rahtuakaan johdonmukaisuutta?" kysyi pastori ja katseli hymyillen nuoren tytön liikutettuja kasvoja.

"On, se ei vähintäkään ole ristiriidassa johdonmukaisuuden kanssa", vastasi Gabrielle yhä jäykemmin, "en luule kenenkään voivan kieltää, ett'eivät lahjakkaimmatkin ihmiset saata joutua itsensä pettämisen uhriksi. Väitän yhä vieläkin, että ystävä raukkani on teräväjarkinen ja kaikissa suhteissa lahjakas, vaan ett'ei hänen mielensä tätä nykyä ole oikein tavallisessa tilassaan. Jos hän olisi saanut olla terve, olisi hän varmaan ollut toisenlainen, mutta nyt on hän, kuolinhaavan saaneen eläimen tavoin, joka ei tiedä minne mennä, lopulta joutunut uskonnollisen innostuksen valtaan, joka tuottaa hänelle jonkinmoista korvausta kaikesta siitä, mitä elämä häneltä kieltää. Oi. minä ymmärrän hänet niin hyvin, hänen elämänsä on niin tyhjää, niin kaikkea runollisuutta vailla, ja paremman puutteessa on tuolla haaveksimisellakin jonkinmoinen runollisuutensa. Tekisin aivan samoin kuin hän; vapaaehtoisesti ja tietäen pettäväni itseäni saattaisin liittyä uskonnolliseen lahkoon. Se osa olemuksestani, joka ei kokonaan voi olla ilman kaikkea elämän lumousta, haaveilisi virren veisuussa ja hurmautuisi uskonnollisista tunnelmista, sillä välin kun parempi osa, terve järkeni säälittä nauraisi minulle!"

Robert ei vastannut mitään. Gabriellen sanat tekivät häneen niin tuskallisen vaikutuksen, että hänen oli vaikea salata tunteita, joita ne hänessä herättivät. Mitenkä oli mahdollista, että yhdeksäntoista vuotiaalla tytöllä oli niin aikainen käsitys elämän suhteista, niin sairalloisen tarkka huomio ihmissydämmen salaisuuksista? Mikä oli valmistanut tämän nuoren tytön mielen niin hedelmää tuottavaksi maa-alaksi epäilykselle ja uskottomuudelle? Kuinka monta taistelua hänen vielä tuli taistella, mitä synkkiä, yksinäisiä polkuja hänen vielä tuli vaeltaa, kuinka vaski vielä hänessä tarvitsi puhdistamista, takomista ja hiomista, ennenkuin kuona eroaisi ja hänen sydämmensä puhdistuisi vastaanottamaan ja ymmärtämään selitystä elämän suureen, ihmeelliseen arvoitukseen. Selittämätön tuskan tunne valtasi hänet äkkiä ja saattoi hänet nopeasti kääntämään päätään sivulle päin, salatakseen kyyneleitä, jotka vasten hänen tahtoansa nousivat hänen silmiinsä.

Myöskin Gabrielle istui ääneti, pää puoleksi pois käännettynä, vaipuneena tuskallisiin ajatuksiin, joille ihana kesä-aamu, puiden humina lehmuskäytävässä ja aaltojen hiljainen loiske rantoja vastaan antoi surullisen viehätyksen…

Äkkiä keskeytti heidän ajatuksiaan aamiaiskellon tuikea ja kiivas sointi, jossa Gabrielle oli huomaavinaan äitipuolensa aamutervehdyksen. Nuori tyttö säpsähti ja nousi äkkiä penkiltä.

"Kun kello jo on yhdeksän", lausui Gabrielle vallattomalla tavallaan, joka muistutti kyllästynyttä, suuren maailman naista, "tiedän kyllä teidän halveksivan naisten kohteliaisuuksia niinkuin leipurin lapset vehnästä, mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa ajan kuluneen erinomaisen nopeaan teidän seurassanne."

Robert ei yhtynyt nuoren tytön keveään keskustelutapaan, eikä surullinen ilme kadonnut hänen kasvoiltaan.

Vaan Gabrielle ei antanut tämän ilmeen peloittaa itseään, vaan jutteli yhä samalla vapaalla tavalla, heidän mennessään puiston läpi, rakennusta kohti. Hänellä oli vastustamaton tarve päästä iloisemmalle tuulelle, sillä lieventääkseen levottomuutta, jota hän tunsi siitä, että tämän hetken ystävällinen mieliala oli viehättänyt häntä pastorille osoittamaan avomielisyyttä, jota hän ei käyttänyt edes uskotuimpia ystäviäänkään kohtaan. Jokaiselta kuluvalta silmänräpäykseltä kiihtyi hänessä yhä enemmän tuska, jota ne henkilöt, joiden sieluelämä on itsenäinen ja puhdas, tuntevat, kun joku arvaamatoin mieli-ala on viekoittanut heidät paljastamaan itsensä vieraalle.

Saavuttuaan penkereelle, näkivät he Mimmin ja Ebban täyttä vauhtia juoksevan alas portaita ja mäkeä. Kun molemmat tytöt olivat tervehtäneet pastoria, tehden kömpelön, aaltomaisen liikkeen ruumiillaan ja nyökäyttäen päätään, — jonkinmoinen kumarrus, missä helposti saattoi huomata ponnistuksia saavuttamaan Bellan tervehtämistapaa, jota he pitivät ihanteena, tarttui Mimmi Gabriellen toiseen käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Bella, 'hän' on menehtymäisillään kiukusta. 'Ahlbornska' on ilmoittanut pastorin ja sinun istuneen kokonaisen tunnin lehmuskäytävässä."

"Ärsytäppäs häntä menemällä penger-tietä hänen ikkunansa ohi", kuiskasi
Ebba takaapäin.

Gabrielle likisti merkitsevästi Mimmin käsivartta ja jatkoi sitten vallatointa keskusteluaan pastorin kanssa.

"Pastori, ratsastatteko mielellänne?" kysyi hau ja loi Robertiin keikailevan katseen.

"Ratsastan", vastasi pastori tyvenyydellä, johonka ei Gabriellen intokaan vaikuttanut mitään, "ennen olin hyvinkin huvitettu siitä, mutta viime vuosien kuluessa ei minulla ole ollut siihen aikaa."

"Mutta täällä teillä ainakin on aikaa", jatkoi Gabrielle entiseen tapaansa, "en voi ymmärtää että koko päivä kuluisi köyhien luona käymiseen ja tutkistelemiseen. Meillä on täällä kaksi mainiota ratsua; jos teitä haluttaa, voimmehan joskus yhdessä…"

Pastori ei kuitenkaan ehtinyt vastata nuoren tytön ehdotukseen, sillä Gabriellen puhuessa, ilmestyi kreivitär portaille synkkänä ja onnettomuutta ennustavana kuin äkkiä nouseva ukkospilvi. Nuoriin tyttöihin katsahtamatta, meni hän surkean näköisenä pastoria vastaan ja ojensi sanaakaan lausumatta hänelle kätensä aamu-tervehdykseksi.

Kun tämä oli tapahtunut, kääntyi hän, yhä yhtä synkän näköisenä
Gabriellen puoleen ja sanoi tylysti:

"Gabrielle ja lapset tietävät, että aamiainen on valmis kello yhdeksän ja että minä toivon teidän silloin säntillisesti saapuvan pöytään. Nyt soitan jo toista kertaa."

"Pyydän anteeksi", kiiruhti pastori vastaamaan, "mutia se oli minun syyni, minä viivytin neiti Barnekenia liian kauan."

"Kun velvollisuus kutsuu, ei saa antaa viivyttää itseään", sanoi kreivitär ja vaalea, marttyyrimainen hohde levisi hetkeksi hänen surullisille kasvoilleen; "kysymyksessä oleva asia on kyllä vähäpätöinen, mutta ensimmäinen elämän ohjeeni on: uskollisuus vähässä, tottelevaisuus pikku asiassakin, ja sitä sääntöä koetan painaa lastenkin mieleen."

Pastori ei vastannut; hän nyykähytti vaan päätään, meni viemään hattunsa ja keppinsä etehiseen ja seurasi sitten kreivitärtä ruokasaliin.

Pikku tytöt, joissa äitipuolen varoitukset aina herättivät silmänräpäyksen kestävän raukeuden, menivät siivosti perässä ja kaikkein viimeisenä tuli Gabrielle, jonka kalpeat posket hehkuivat mielikarvaudesta, kun häntä tällä tavalla oli nuhdeltu vieraan kuullen.

Hän ei voinut kääntää pois silmiään äitipuolensa vartalosta heidän kulkeissaan pitkän käytävän läpi, joka penkereelle vievältä ovelta johti ruokasaliin. Tuossa selässä oli jotakin, joka ärsytti häntä raivoon asti, oli aivan kuin se olisi aaltoillut mielistelemisestä ja tukahdetusta kiukusta…

"Minä vihaan häntä", lausuu Gabrielle itsekseen, ja puristi kiivaasti nyrkkiään, "minä vihaan häntä…"

Aamiaista syödessä tuli kreivitär kuitenkin koko joukon paremmalle tuulelle. Pastori oli nyt hänen vieressään ja vampyyrin kaltaisella voimalla, joka on omituinen muutamille naisille, osasi hän ikäänkuin imemällä vetää puoleensa koko hänen huomionsa ja tällä menetyksellä karttui hänelle taas hyvää mieltä ja ystävällisyyttä.

Gabrielle sitä vastoin ei puhunut eikä syönyt paljo mitään koko aamiaisen kestäessä. Pastori ojensi hänelle useampia kertoja leipäkoria ja ruokavateja, ja loi häneen tutkivan katseen, mutta Gabrielle vaan pudisti päätään ja työnsi kieltävästi pois hänen ojennetun kätensä.

Äkkiä tunsi hän omituisen, tuikean katseen kohtaavan itseään äitipuolensa silmistä. Tästä säpsähti hän kuin pieni lapsi, joka äkkiä näkee käärmeen pään nousevan vierestään.

"Nyi se tulee", ajatteli hän kauhistuneena, "tunnen, että hän aikoo sanoa jotakin joka minua loukkaa; oi, jos vaan voisin juosta tieheni, jos voisin päästä pakoon … tuntuu aivan siltä kuin hävyttömyys suhisisi ilmassa ympärilläni … oi, jos minä vaan…"

"Minkätähden et syö, Gabrielle?" kysyi kreivitär lyhyesti. "Mikä sinua vaivaa? Oletko sairas? Siinä tapauksessa lähetämme heti noutamaan lääkäriä."

"En ole sairas", vastasi Gabrielle ja maailman tapoihin tottunut nuori tyttö arasteli pienen lapsen tavoin äitipuolensa tylyä katsetta, "minulla vaan ei ole nälkä."

"Mutta tämä ei toki käy laatuun", jatkoi kreivitär entiseen tapaansa, "sinun täytyy ruveta juomaan terveysvettä, saadaksesi takaisin ruokahalusi. Sinulla, rakas lapseni, ei todellakaan ole varaa käydä kalpeammaksi tahi laihemmaksi. Katsohan vaan ranteitasi, käy oikein säälikseni nähdä niitä."

Gabrielle ei vastannut; mutta itsekseen ajatteli hän, että jos kreivittäreltä menisi lihan palanen väärään kurkkuun, ei hän suinkaan tekisi mitään sen poissaamiseksi sieltä.

"Neiti Barneken on hankkiva itselleen paremman ruokahalun päivälliseksi", lausui pastori äkkiä, "hän ja minä olemme päättäneet aamupäivällä lähteä ratsastamaan, ja se on liikunto, joka tavallisesti kiihoittaa ruokahalua."

Kreivittären kasvot synkistyivät äkkiä.

"Vai niin", sanoi hän jääkylmästi ja loi samassa Gabrielleen katseen, joka sanoja selvemmin ilmoitti, että se ratsastus-retki tulisi tapahtumaan ainoastaan mielikuvituksessa.

Kreivitär täyttikin, mitä hänen katseensa oli luvannut. Heti aamiaisen jälkeen pyysi hän pastoria tulemaan kirjoitushuoneesensa, missä pidätti häntä pari tuntia keskustelemalla uuden vaivaistalon ehdotuksesta, jota hän aikoi pyytää kreivin esittämään seuraavassa kunnankokouksessa. Kun tämä aine, johon Robert oli erinomasti innostunut, oli loppuun käsitelty, kysyi kreivitär, lempeästi hymyillen, eikö pastori tahtoisi seurata häntä Enbyhyn, Lars Petter'in luo; vaimo siellä oli hyvin sairas ja hänen sieluntilansa äärettömän surullinen. Pastori oli tietysti heti taipuvainen. Kreivitär pukeutui sopivaan kävelypukuun, joka oli yksinkertainen, vaan aistikas ja kaunisti häntä. Käsivarrellaan oli hänellä pieni kori, täynnä kirjoja, rahaa y.m. ja kädessä pitkä päivänvarjo, jota hän käytti keppinä. Yhdentoista ajoissa pastori ja hän sitte läksivät Enbyhyn Lars Petter'in luokse.

Oli kuuma kesäpäivä ja tie Lars Petterin tuvalle, joka oli noin puolen penikulman matkan päässä Säboholmista, kulki melkein lakkaamatta auringonpaisteisten niittyjen yli ja pölyisiä maanteitä pitkin. Tavallisesti kreivitär ajoi käydessään köyhien luona, mutta tänään hän piti kävelemisen edullisempana, sillä jos hän olisi ajanut, ei koko matkaan olisi kulunut kuin pari tuntia, jota vastoin edestakainen kävely levähdyksineen ja keskusteluineen saattaisi kestää melkein koko aamupäivän.

Pastoria lämpö suuresti rasitti; hän oli kyllä muuten ravakka jalkamies, mutta puolipäivän kuumuus, jota ainoastaan ani harvoin joku varjo vähensi, vaikutti hänessä päänkivistyksen ja saattoi hänet hikoilemaan niin, ettei kävely suinkaan hauskaa ollut.

Kreivitär sitä vastoin kulki auringonpaisteisten niittyjen yli niin uutterasti, että se olisi kunnostuttanut päiväläis-naistakin. Hänen laiha, hermostunut ruumiinsa ei milloinkaan tuntenut väsymystä, kun hän oli asettanut itselleen päämäärän. Nytkin hänen kulkeissaan pastorin vieressä, lepäsi hänen kasvoillaan pontevuus, joka teki melkein hervaisevan vaikutuksen hänen seuralaiseensa, jonka väsymystä hän ei ollut huomaavinaankaan ennenkuin he saapuivat metsistöön, missä hän jo edeltäpäin oli päättänyt, että he levähtäisivät hetkisen hauskasti keskustellakseen.

Levätä he kyllä saivat, mutta ei edes kreivittären pontevuuskaan saanut aikaan hauskaa keskustelua. Pastori vastasi vaan muutamilla sanoilla, eikä kreivittären ystävällisten kasvonliikkeiden eikä mielisteleväin huomautusten onnistunut poistamaan tyytymättömyyttä, joka kuvautui hänen muuten niin avonaisilla, ystävällisillä kasvoillaan.

Heti heidän saavuttuaan Lars Petterin luo, katosi kuitenkin tämä pieni tyytymättömyys kokonaan. Kärsivällisesti ja hellästi kuunteli pastori sairaan valituksia ja koetti parhaan taitonsa mukaan häntä lohduttaa ja rauhoittaa.

Kreivitär istui läheisyydessä tuolilla. Hän kuunteli, kädet ristissä, innostuneena, harras ilme kasvoillaan, vakavia sanoja, jotka nuoren papin matala, sointuva ääni teki vielä liikuttavammiksi.

He viipyivät pari tuntia tuvassa; kreivitär tiedusteli väen ruumiillisia tarpeita, auttoi itse toista tyttöä tekemään vuodetta, Lars Petterin muuttaessa sairasta, lahjoitti heille rahaa ja lääkkeitä, antoi heille joukon terveys-opillisia ohjeita ja käytännöllisiä neuvoja. Kaiken tämän teki hän hartaalla, myötätuntoisella huolenpidolla, joka saattoi sairaan nyyhkyttämään kiitollisuudesta ja ihailusta.

"Totta on", sanoi Lars Petter kynsien päätään, "että meidän kreivittäremme vertaista ei ole missään, sen olen aina sanonut ja sanoissani pysyn."

Kyyneleet nousivat kreivittären silmiin, kun hän, päätään pudistaen ja useampia kertoja toistaen sanan "vaiti, vaiti", torjui torpan asukkaiden kiitollisuutta. Suloinen liikutus valtasi hänen mielensä ja poisti hetkeksi omituisen, kalvavan levottomuuden, joka aina häntä vaivasi. Hän loi pastoriin pikaisen, tietämättään aran ja rukoilevan katseen, ikäänkuin hänessä vallitsevat hellät tunteet olisivat vastustamattomalla tavalla vaatineet jotakin myötätuntoisuuden osoitusta, sanaa, katsetta… Mutta hänen salaiset rukouksensa jäivät vastauksetta; pastori ei näyttänyt häntä ymmärtävän, hän ei edes ollut huomaavinaan hänen katsettaan, vaan jatkoi yhä ystävällistä puhettaan Lars Petterin tytön kanssa.

Sillä välin oli aamupäivää jo paljon kulunut ja huolimatta toivomuksestaan vielä voida viipyä köyhän väen luona, valtasi kreivittären, nähdessään pastorin väsyneet kasvot, äkkinäinen into päästä sieltä pois, jonka tähden hän jotenkin kiireellisesti heitti hyvästi ja lähti sitten, Lars Petterin kiitosten ja vaimon siunausten seuraamana, pastorin kanssa kotimatkalle.

Päivällisen jälkeen, jota syödessä vallitsi jotenkin raskas mieliala, koetti Gabrielle vielä kerran panna toimeen ehdoiteltua ratsastusretkeä Robertin kanssa. Tämä innostui siitä kohta; toivo jälleen saada nauttia huvia, josta hänen niin monen vuoden kuluessa oli täytynyt luopua, tuotti hänelle lapsellisen ilon.

"Nuoruudessani minua pidettiin hyvänä ratsastajana", sanoi hän leikkiä laskien, "ja jollei Jumala olisi minua ohjannut toisille teille, olisi minusta luultavasti tullut kelpo urheilija."

Kreivitär ei sanonut mitään, hän ei ollut kuulevinaankaan mitä molemmat nuoret puhuivat, vaan kumartui syvemmälle käsityönsä yli ja laski synkkänä uutterasti sen silmukoita.

Mutta kun tallirenki vähän aikaa sen jälkeen talutti hevoset portille ja Gabrielle kauniina ja varomattoman säteilevänä voittoriemusta tuli ulos hienossa ratsastus-puvussaan, sai kreivitär äkillisen hermotaudin kohtauksen. Pastori, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt tällaista kohtausta, kauhistui nähdessään nämät täristykset ja kuullessaan tuon raukeevan äänen, joka kuiskasi tuskin kuuluvasti: "vettä." Kalpeana ja liikutettuna seisoi hän kumartuneena sohvan yli, jolla kreivitär makasi, käsivarrellaan tukien hänen päätään sillä aikaa kun Gabrielle kaatoi vettä sairaan suuhun. Kun nuori tyttö äkkiä kuiskasi hänelle, että olisi paras, jos äitipuoli saisi olla yksin ja että he aivan hyvin saattoivat lähteä aijotulle ratsastusretkelle, katsoi hän kummastuneena Gabrielleen ja vastasi, että asiain näin ollessa, on mahdotonta kreivitärtä jättää.

Gabrielle ei vastannut mitään. Hän puristi kokoon huulensa ja kasvoilleen levisi marmorintapainen kylmyys. Pikaisella liikkeellä laski hän lasin kädestään pöydälle ja läksi huoneesta käskeäkseen tallirengin viemään pois hevosia.

Kreivittären kohtaus taukosi heti sen jälkeen kun Gabrielle oli hänet jättänyt; täristykset herkesivät vähitellen, silmät avautuivat ja raukeasti hymyillen saattoi hän pyytää pastorilta anteeksi siitä, että tämän oli täytynyt olla näkemässä hänen heikkouttaan.

Ratsastusretkestä ei enään tullut kysymystäkään; niin Gabrielle kuin pastorikin olivat kadottaneet halun siihen.

Seuraavana päivänä oli kreivitär taas aivan entisellään ja valmis jälleen viemään pastoria torpparien asuntoihin. Tällä kertaa hän sentään ajoi ja otti toisen pikku tytöistä mukaan. "Tahdon, että lapset varhain oppivat tuntemaan köyhien kurjuutta", lausui hän selitykseksi pastorille.

Tähän tapaan jatkoi hän seuraavina päivinä, kulki jalan tahi ajoi tuvasta tupaan, teki pastorin tutuksi kansan sielunelämään, kertoi hänelle tuumistaan parantaakseen työväen asemaa tiluksella j.n.e. Ja pastori kuunteli, kärsivällisesti ottaen osaa kaikkeen, jos kohta hänet väliin valtasikin väsymyksen tunne, lausumaton ajatus siitä, ettei tämä ollut sellaista lepoa, jota kreivitär oli hänelle luvannut ja jota hän niin hyvin tarvitsi sekä sielun että ruumiin puolesta.

Sitä paitsi oli toinenkin seikka, joka näinä päivinä häiritsi hänen mielensä sopusointuisuutta. Hänen oli nimittäin mahdotonta saada tavata Gabrielle yksin. Ensimmäisestä aamusta asti, jolloin he kohtasivat toisensa lehmuskäytävässä, ei hän ollut puhunut Gabriellen kanssa muuta kuin ruokapöydässä tahi kreivittären läsnäollessa. Nuori tyttö näytti häntä karttavan; jos he joskus sattuivat tapaamaan toisensa, kreivittären olematta mukana, onnistui Gabriellen aina löytää joku tekosyy, minkä nojalla saattoi poistua.

Oli jotakin niin salaperäisen lumoavaa tällä tavalla joka päivä ja joka hetki nähdä hänet, oppia tuntemaan hänen askeleensa, hänen äänensä värähdykset, eikä kuitenkaan voida ajatuksia vaihtamalla lähestyä häntä. Tämä kainous, joka niin suuresti erosi kreivittären innokkaasta ystävällisyydestä, ympäröi nuoren tytön puhtauden hohteella, mikä veti puoleensa ja lumosi hänen mielikuvituksensa. Jos hän, istuessaan juttelemassa kreivittären kanssa, vaikka vaan etäältäkin kuuli Gabriellen äänen tahi näki hänet vilahdukselta, saattoi hän, niin ettei kreivittären haukansilmäkään huomannut muutosta hänen ulkomuodossaan, vaipua suloiseen haaveiluun aivan kuin hän olisi kuullut etäisen laulun epäselviä säveleitä.

"Tämän nuoren tytön olennossa on salaperäisyys, jota ei kukaan ymmärrä ja hän itse kaikkein vähin", mietti hän, "hänen sielunsa syvyydessä kätkeytyy puhtaus, joka pintapuolisuuden ja teeskentelynkin lävitse tunkeutuu esiin … hän on liian hyvä nykyiselle elämäntavalleen … toinen ympäristö, uudet vaikutukset … niin, hän on totuuden rakkautensa, rehellisyytensä kautta likempänä Jumalan valtakuntaa kuin moni, joka luulee siellä olevansa…"

Se nais-ihanne, jota hän jo lapsuuden ijästä asti oli pitänyt niin puhtaana ja kirkkaana, että jo hänen ajatuksensakin sitä tahrasivat, alkoi vähitellen esiintymään selvissä, määrätyissä muodoissa; se ei enää ollut paljas mielikuva, jota oli mahdotonta saavuttaa, se oli elävä, todellisuudesta otettu kuva, jota ympäröi hänen mielikuvituksensa sille luoma puhdas hohde.

Robertin ollessa Säboholmissa, oli kreivittärellä ajoittain perherakkauden palajavia kohtauksia. Silloin piti kaikkein, — Gabriellen, pikku tyttöjen, kreivittären itsensä ja neiti Ahlbornin, keski-ikäinen nainen, joka oli kreivittären oikea käsi ja jota talossa kutsuttiin "mamselliksi", kokoontua arkihuoneesen tahi kuistille ompelemaan esiliinoja ja hameita tiluksen köyhille. Silloin luki pastori aina ääneen. Tahi ajettiin vaunuissa jollekin likiseudulla olevalle paikalle, jossa sitten asettauduttiin metsäiselle mäelle ja syötiin päivällistä. Gabrielle ei tiennyt mitään ikävämpää kuin nämät huvimatkat. Niillä vallitsi jäykkä, juhlallinen mieliala, joka ei laisinkaan sopinut tuollaisiin maahuveihin; jos puuttui suola-astia tahi veitsi joltakin, saattoi kreivitär näyttää tyytymättömältä ja kummastuneelta, ja "Ahlborn" raukka oli koko kotimatkan ja vieläpä osan yöstäkin pahoillaan tuosta pienestä onnettomuudesta.

Eräänä päivänä, heinäkuun lopulla — pastori oli silloin ollut lähes kuukauden Säboholmissa. eikä vielä ollut kysymystäkään, että hän lähtisi sieltä pois — teki seurue tuollaisen huviretken erääsen, lähiseudulla olevaan, luonnonihanuudestaan tunnettuun kartanoon. Tämä retki oli onnistuneimpia kreivittären yrityksistä; ei mitään puuttunut, veitset, suola-astiat, kaikki oli palkoillaan yhtä tarkasti, kuin jos pöytä olisi ollut katettu Säboholmin suuressa salissa. Kreivitär oli erinomaisen hyvällä tuulella, kutsui Gabriellea "Bellaksi" ja Mimmiä ja Ebbaa "palleroisiksi", pastori oli ottanut mukanaan runoja, joita hän lausui auringon laskiessa. Gabrielle oli ääneti, hajamielisenä ja antoi äitipuolen yksin puhua. Seuraus tästä oli, että he vasta kymmenen ajoissa, kun kaste jo oli laskenut ja kesäyön hämäryys alkoi levittää keveätä huntuaan, läksivät paluumatkalle.

Mennessä olivat kreivitär, Mimmi ja pastori ajaneet ensimmäisessä vaunussa, Gabrielle, Ebba ja "Ahlborn" jälkimmäisessä, mutta paluumatkalla tuli Gabrielle, salaperäisten voimain vaikutuksesta, istumaan kreivittären vieressä, pastoria vastapäätä. Oli mahdotonta tietää, kuka oli aikaansaanut tämän muutoksen tahi kuinka se yleensä oli voinut tapahtua ilman kreivittären suostumusta, mutta kaikki kävi niin nopeasti, niin viimeisessä silmänräpäyksessä, että kreivitär ensi kerran elämässään huomasi itsensä petetyksi. Tästä seurasikin, että kreivittären hyvä tuuli yhtäkkiä katosi; hän sai kovan hampaan pakotuksen, kääntyi poispäin ja tuijotti jäykästi ojaan. Kun pastori vähän väliä ystävällisesti kysyi mitenkä hänen hampaittensa laita oli, vastasi hän niin kumealla, tylyllä äänellä ja luoden häneen niin martyyrimaisen katseen, ikäänkuin hammassärky olisi ollut parantumattoman maailman-kivun uusin ilmestysmuoto.

Mutta Gabrielle ei antanut äitipuolensa synkkämielisyyden häiritä itseään. Nuori tyttö istui taaksepäin nojautuneena vaunuissa, kädet sylissä ja kasvoillaan uneksiva, syvämielinen hymyily, joka todisti hänen tällä hetkellä olevan välinpitämättömän ukkospilvestä, mikä hänellä oli vieressään. Myöskin Robert antoi hetken mielialan viekoitella itseänsä ensi kerran näyttämään vähän niitä tunteita, jotka päivä päivältä olivat saaneet yhä suuremman vallan hänen sydämmessään. Hän ei voinut olla aina vähän väliä luomatta puhuvia katseita Gabriellen kasvoihin, jotka vienossa kesäyön hämärässä esiintyivät kaikessa siinä puhtaassa, neitsyeellisessä loistossa, jolla hänen mielikuvituksensa aina ympäröi nuoren tytön kuvaa.

Vaunut, joita veti kaksi vilkasta araabialaista hevosta, vierivät salaman nopeudella tasaisella maantiellä; metsät ja niityt näkyivät vaan vilahdukselta, ja näköalan laajetessa, loisti sieltä täältä yksinäinen valo taivaan rannalla, jonka keveät sumut peittivät hienoilla, epämääräisillä värityksillä.

Metsissä, joiden kautta tie kulki, vallitsi syvä hiljaisuus. Yön salaperäiset äänet, vaunujen tasainen liikunto, tähdet, jotka sieltä täältä vilkkuivat tumman sinisellä taivaalla, jonka yli hämäryys oli levittänyt ohuen, mustan huntunsa, herätti Robertissa ja Gabriellessa omituisia tunteita, joita he sanoitta havaitsivat. Elämän ihanuus, nuoruuden runollisuus, jonka tämä retki hiljaisena, lämpimänä kesäyönä oli loihtinut esiin kaikessa sen voimassa, kosketti heidän mieltään ja täytti sen yhtaikaa suloisella ja tuskallisella kaipauksella tuohon sanomattomaan, joka oli heitä, niin likellä, että heidän vaan tarvitsi mielestään ojentaa kätensä siihen tarttuakseen ja joka kuitenkin oli yhtä salaperäisen etäällä kuin metsien syvyys tahi taivaan ylevyys…

Kun he kahdentoista aikana saapuivat kotiin ja vaunut pysähtyivät Säboholmin portille, auttoi Robert ensin kreivitärtä astumaan alas, joka, lausuttuaan lyhyen, synkän kiitoksen, heti kiirehti ylös portaita, sanomatta kenellekään hyvää yötä. Sen jälkeen kääntyi Robert ja ojensi kätensä Gabriellelle. Nuori tyttö tarttui siihen arasti ja osotti liikettä, mikä suuresti erosi hänen tavallisesta, varmasta käytöksestään, vaan päästi sen heti kun Robert oli auttanut hänet alas.

"Hyvää yötä", sanoi hän äkkiä, vähän kumartaen päätään ja kääntyen portaita kohti.

"Hyvää yötä", vastasi Robert hiljaa. Sitten lisäsi hän hellällä, pehmeällä äänellä; "Kiitoksia tästä illasta!"

Gabrielle ei vastannut. Hän kumarsi vielä kerran päätään ja riensi ylös portaita huoneesensa.

Tuuti tunnilta istui hän avonaisen ikkunan ääressä, katsellen ulos. Hiljaisuuden läpi kuuli hän ruisrääkän laulun, joka kesäyönä kaikuu niin tenhoavana ja viehättävänä; puutarhasta levisi ruusujen tuoksu, milloin voimakkaampana, milloin heikompana aina miten tuulahdukset toivat sen mukanaan; taivaalla sammui tähti toisensa perästä päivänkoiton lähestyessä, ainoastaan tuolla kaukana tuulimyllyn siipien yli loisti suuri, yksinäinen tähti, jonka kiilto tunki valkenevan avaruuden läpi…

Kyyneleet nousivat nuoren tytön silmiin, hänen istuessaan katselemassa luonnon hiljaista, hidasta heräjämistä. Hän itki joka hetkeltä yhä kiihkeämmin, samalla kertaa tuntien itsensä sanomattoman onnelliseksi. Kaikki, mikä hänessä oli teeskenneltyä, haihtui äkkiä ja hänen sydämmensä pohjalle kätkeyvä runous virtasi vapaasti esiin. Tämä tunne salaisesta onnellisuudesta, joka — hänen tietämättään mitenkä ja milloin — oli hänessä herännyt, kun hän istui vaunuissa ja tunsi Robertin katseen itseään kohtaavan, täytti hänet nyt ikäänkuin hurmaava uni, jota hän ei rohjennut uskoa — ikäänkuin outo ja samalla niin tuttu satu, jota hän innostuneena kuunteli…

"Oi, jospa se olisi niin, jospa se olisi niin", ajatteli hän useita kertoja vavisten, ikäänkuin olisi peljännyt ajatuksillaankaan koskettaa tätä vienoa unelmaa, — "jospa ei olisi olemassa mitään muuta ja tämä ainoa olisi kaikki kaikessa…"

Hänet valtasi haaveksiva kaipaus päästä pois todellisuudesta, kokonaan antautua tähän uneksimaansa elämään, — ja omituiset, ihanat kuvat, täynnä lempeä ja kesäyön suloisuuden ympäröiminä liikkuivat kiihoittavina hänen mielikuvituksessaan.

Mutta kun päivä koitti ja luonto alkoi heräämään, katosi tämä haaveksiminen ja hänet valtasi tulevan päivän kaipaus, äsken herännyt, tulinen halu valoon, elämään. — — —

Gabrielle ei ollut ainoa Säboholmissa, jolle tämä yö tuotti levottomuutta. Robertin huoneessakin vieraili unettomuus aamuun asti. Ajatellessaan uutta suuntaa, johon hänen elämänsä alkoi kääntymään ja joka, hän tunnusti sen nyt, jo ennen hänen tuloaan Säboholmiin välistä oli hänelle aavistuksena haamoittanut, täyttyi hänen sydämmensä vavistuksella. Rakkaus ei hänestä ollut mikään leikki, ei mikään miellyttävä ajanviete; syvä kunnioitus, jota hän lapsuudestaan saakka oli tuntenut naista kohtaan ja joka hänen itsensä kieltävän ja ankarasti siveellisen nuoruutensa kuluessa vähitellen oli muuttanut sen naisihanteen melkein liioitelluksi kunnioittamiseksi, jonka hänen mielikuvituksensa oli luonut, mutta jota hän ei vielä milloinkaan ollut todellisuudessa kohdannut, teki hänet nyt, tämän ihanteen ensi kerran ilmaantuessa aistillisessa muodossa, liikutetuksi ja hämmästyneeksi ikäänkuin hän olisi seisonut elämän käännekohdan edessä. Oliko tämä se morsian, minkä Herra oli hänelle aikonut, oliko tämä se nuori tyttö, joka antaisi hänen maistaa naisen myötätuntoisuuden, naisen rakkauden taikavoimaa, johonka hän uskoi lapsen halveksimisella ja miehen kiihkeällä ikävöimisellä.

Ääni hänen sydämmensä syvyydestä, arvosteleva ääni, joka väliin, hänen ollessaan enin ihastuneena, kuiskasi hänen korvaansa laimentavasti: "Sinä olet hupsu, intomielinen haaveksija!" vastasi nytkin kieltävästi. Mutta kaikkien niiden tunteiden kuohu, jotka hän nyt ensi kerran irroitti siteistä, minkä velvollisuus ja jumalanpelko olivat hänelle asettaneet, voitti tämän äänen ja hänen luonteensa luottamus ja kiihotus lakkauttivat kaikki arvelemiset ja pakottivat hänen lyhyen vastarinnan jälkeen luovuttamaan Gabriellelle sen paikan sydämmessään, jonka hän tähän asti mustasukkaisesti oli kieltänyt jokaiselta naiselta.

On kyllä totta, että hän kauvan ja lämpimästi rukoili Jumalaa johtamaan hänen menetystapaansa ja varjelemaan häntä käymästä omia teitään, mutta nämät rukoukset, niin vilpittömästi ja vakavasti kuin hän ne lausuikin, olivat ainoastaan uskonnollisia tunteen ilmauksia, joilla hän koki lieventää levottomuuttaan. "Herra johda minua … osoita minulle tahtosi!" huudahti hän kerran toisensa jälkeen ja pani kätensä kiihkeästi ristiin; mutta jos hänellä olisi ollut voimaa tutkia sydäntään tahi jos joku muu olisi voinut tehdä sen hänelle, olisi hän huomannut olevansa tuossa vaarallisessa tilassa, kohisevassa mielentilassa, jolloin rukouksemme, olkoot sitten kuinka palavat tahansa, eivät saa muuta vastausta kuin oman sydämmemme pöyhkeät vaatimukset ja olisi nähnyt päätöksensä jo itse teossa olevan tehdyn.

IV.

Kauniista yöstä ja kirkkaasta auringonpaisteesta huolimatta oli seuraava päivä pilvinen ja ukkosta ennustava. Kävelyt ja huviretket eivät siis edes voineet tulla kysymykseen, sen sijaan ehdoitti kreivitär heti aamiaisen jälkeen, että kokoonnuttaisiin puutarhasaliin ja pastori lukisi jotakin ääneen, johonka Robert tietysti heti vastasi myöntävästi.

Gabrielle ja Robert olivat molemmat kalpeat ja ääneti, ja kreivittären kasvot olivat yhtä synkät kuin taivas tuolla ulkona. Oli siis hyvin tarpeellinen keskeytys raskaalle mielialalle, kun Robert, hetken selailtuaan muutamaa kirjaa, jonka hän oli tuonut huoneestaan, alkoi lukea.

Kreivitär kutoi uutterasti, ja Gabrielle ompeli koruompelua, josta hän tuskin koko aikana nosti silmiään. Pikku tytöillä yksin ei ollut mitään liikaa intoa käsitöihinsä, vaan antoivat niiden pitkät ajat levätä sylissä, sillä välin kun he kuiskaillen tutkivat ilmanmuutoksien mahdollisuuksia, tahi kulmakarvainsa alta tarkastelivat pastoria ja Gabrielleä, ja tekivät viekkaita havaintoja, jotka niin usein syntyvät pienten tyttöjen sukkelissa aivoissa. Mutta silloin katse kreivittären haukansilmästä palautti heidät velvollisuuden tuntoonsa ja hämmästyttävän lempeä "tehkää työtä, pienokaiseni", saattoi heidät muutaman minuutin kuluessa ompelemaan niin, että pistivät sormensakin rikki.

Kirja, josta pastori luki, oli kokoelma eteväin kristittyjen henkilöitten elämäkertoja ja hän oli tilaisuutta varten valinnut kertomuksen nuoresta naisesta, joka varhain oli joutunut hengellisen elämän vaikutuksen alaiseksi ja sittemmin yksinomaan käytti voimansa ja lahjansa toisten kärsivien ihmisten hyväksi. Tämä elämäkerta, joka oli kuvattu suurella lämmöllä ja jonka Robert luki tunteellisella äänellään, tuli varsinkin lopulla, missä kerrottiin nuoren uskonsankarin kovista ruumiillisista tuskista ja kuolemasta, niin liikuttavaksi, että niin kreivitär kuin Gabriellekin hetkeksi sen tähden unhoittivat omat persoonalliset tunteensa.

Gabriellen oli yleensä vaikea itkeä, mutta hänen kuunnellessaan Robertin ääntä, joka hieman vapisi hänen lukiessaan kertomusta tästä kuolinhetkestä, jolloin uskon varmuus saavutti voiton kärsimyksistä ja kuolon tuskista, valtasi hänet hillitsemätön liikutus ja hänen täytyi kiirehtiä niin huomiota herättämättä kuin mahdollista, pyyhkimään kyyneleltään, joita hän häpesi näyttää.

Kun Robert oli lopettanut lukemisen ja sulkenut kirjan, huokasi kreivitär syvään ja veti esiin nenäliinansa, jolla hän monta kertaa pyyhki poskiaan ja silmiään.

"Niin, se oli ihana elämä ja vielä ihanampi kuolema, eikö totta?" sanoi Robert kohdatessaan kreivittären katsetta. Sen jälkeen, odottamatta hänen vastaustaan, kääntyi hän Gabriellen puoleen ja jatkoi: "Vai miten, neiti Gabrielle, eikö teidänkin mielestänne ihminen tule sekä paremmaksi että onnellisemmaksi tietäessään, että voi löytyä sellaisia henkilöitä tässä synnin ja heikkouden maailmassa?"

"Tulee", vastasi Gabrielle matalalla äänellä ja katsomatta ylös, "en tiedä mitään, mikä niin miellyttäisi minua kuin ihmiset, jotka kokonaan ja täydellä todella voivat antautua siihen, johonka he uskovat, olkoonpa se sitten henkilö tahi … tahi uskonnollinen vakuutus… Olen aina pitänyt laupeuden sisarista ja nunnista…"

Kreivitär naurahti tylysti, mikä silmänräpäyksessä karkoitti vakavan liikutetun mielialan, minkä kertomus oli vaikuttanut.

"Niin, teoriiassa, rakas Bellani", vastasi hän, ja yrityksensä saadakseen äänensä kuulumaan ystävälliseltä ja leikilliseltä, teki sen karkeaksi ja teeskennellyksi, "teoriiassa, jolloin kuvailet laupeuden sisariasi ja nunniasi nuorina ja kauniina ja puettuina sieviin, soveltuviin huntuihin, jotenkin samanlaisina kuin nunnat teaatterissa: mutta todellisuudessa, jolloin he ehkä loukkaisivat kauneuden tuntoa vanhoilla ryppyisillä kasvoillaan ja kuluneilla vaatteillaan, luulen varmaan, jos tunnen sinut oikeen, että kernaammin olet heitä ihailematta…"

Gabrielle kalpeni, vaan kohotti päätään, katsoi äitipuoltaan suoraan silmiin ja vastasi, hilliten ääntänsä:

"Se oli kova tuomio, se on jotenkin samaa kuin jos sanoisi minulla olevan ainoastaan kauneuden tuntoa, eikä laisinkaan sydäntä…"

"Voi, rakas lapseni", vastasi kreivitär entiseen teeskenneltyyn, leikilliseen tapaansa. "Sinäpä osaat tehdä aivan kauhistuttavia, johtopäätöksiä! Noin ihmiset voivat vääntää toisen sanoja", lisäsi hän luoden merkitsevän katseen pastoriin, "Enhän minä ole puhunut sanaakaan sydämmestäsi, puhuin vaan kauneuden tunnostasi ja minun mielestäni se todellakin on harvinaisen arka ja kehittynyt, eikä sitä suinkaan tarvitse hävetä, pikemmin päin vastoin. Muistan sinun kerran sanoneen, että jos synnyttäisit ruman lapsen, et hetkeäkään epäilisi sitä surmata…"

"Sitä ei neiti Gabrielle ole voinut milloinkaan sanoa!" huudahti Robert äkkiä, unohtaen varovaisuuden, jota hän tavallisesti noudatti näissä ikävissä kiistoissa kreivittären ja Gabriellen välillä.

Kreivittären huulilla oli jo ylpeä vastaus, mutta kunnioitus, jonka Robert hänessä herätti ja pelko synnyttää hänessä tyytymättömyyttä itseään kohtaan, voitti hänen loukatun ylpeytensä ja sai tyvenenä vastaamaan:

"Minä vakuutan, että niin on, kysykää häneltä itseltään!"

Gabriellen koko sisus kuohui vihasta. Mikä helvetillinen taito oli asettaa tytärpuoltaan epäedulliseen valoon, sanoa hänestä ilkeitä asioita, asioita, joita vastaan hän ei voinut puolustaa itseään, koska ne eivät sisältäneet mitään määrättyä syytöstä, olivat vaan alentavia.

"Ehkäpä minä olen sen sanonut", vastasi Gabrielle, luoden aran katseen Robertiin, "ainakin tiedän useita kertoja ajatelleeni, että löytyy tilaisuuksia, jolloin olisi laupeuden työ surmata pieniä lapsia — jos kohta ne eivät olisikaan rumia!"

Syntyi hetken raskas hiljaisuus, jonka kreivitär vihdoin keskeytti noustessaan, pannen työnsä kokoon ja ehdoittaessaan, että kaikki yhdessä lähtisivät pienelle kävelylle ennen päivällistä, koska ilma nyt näytti olevan parempi.

Seuraavana päivänä tahtoi kreivitär, että he taas kaikki yhdessä istuisivat puutarhasaliin hetkeksi lukemaan ja tekemään käsitöitä, mutta Robert sanoi, että hänen täytyy kirjoittaa tärkeä kirje, jonka piti lähteä ennen päivällistä. Kreivittären kasvot synkistyivät, vaan hän hillitsi itseään kuitenkin ja sanoi väkinäisesti hymyillen:

"Ehkä pastori on niin ystävällinen ja antaa meidän saada elämäkerrat lainaksi, niin minä luen siitä ääneen tytöille. Luulen olevan hyödyksi nuorille, jos heitä pakotetaan hetkeksi kiinnittämään ajatuksiaan vakavampiinkin asioihin, eikä koko päivää olemaan aivan joutilaina."

Gabrielle ja pikkutytöt loivat toisiinsa pikaisen, peljästyneen katseen. Mitä ihmeellisiä uusia, hirmuisia asetuksia nämä olivat?

"Emmekö istu kuistilla?" sanoi Gabrielle, kun kreivitär, saatuaan kirjan pastorilta, joka heti oli käynyt noutamassa sen huoneestaan, ohjasi askeleensa puutarhasaliin.

"Kuistilla vetää", vastasi kreivitär raukealla äänellä, "ja sinä tiedät, ettei minun pääni siedä vetoa. Mutta jos sinä avaat tuon ikkunan, niin saamme tänne oikeen ihanaa, raitista ilmaa."

Kesäpäivä oli lämmin, ja huolimatta kreivittären lupaamasta "ihanasta, raittiista ilmasta" tuli kuumuus puutarhasalissa yhä sietämättömämmäksi. Kreivitärtä vaan ei lämpö vaivannut. Kalpeana ja vilpoisena istui hän siinä ja luki uutteraan kovalla äänellään, jonka yksitoikkoisuutta ainoastaan joskus keskeytti väärä korko, minkä hän pani sanoille, joita hän, syystä tahi toisesta, näkyi tahtovan teroittaa kuulijainsa mieliin.

Pikkutyttöjen oli niin uni, että heidän päänsä aina vähän väliä vaipui rintaa vastaan, mutta Gabriellen mieli oli liiaksi liikutettu, jotta häntä olisi voinut nukuttaa.

Pastori oli päivää ennen lukenut samasta kirjasta ja elämäkerta, jonka hän oli valinnut, muistutti paljon sitä, jota kreivitär paraillaan luki, mutta mitenkä erilaisella tuulella oli Gabrielle nyt, miten toisella tavalla vaikuttivat tekijän sanat nyt häneen. Hänen mielestään koko kertomus nyt oli teeskennelty ja aivan täynnä tunteellisuutta. Kaikki nuo hellät lauseparret, jotka esiintyivät kirjoitustavassa ja jotka eilen aavistuksen tapaisesti olivat liikuttaneet hänen tyytymätöntä, ikävöivää sieluaan, ärsyttivät häntä tänään ja saattoivat hänet sydämmessään tekemään vihamielisiä hyökkäyksiä teeskentelemistä ja ulkokultaisuutta vastaan.

Enemmän kuin kaksi tuntia jatkoi kreivitär taukoomatta lukemistaan. Lämpö huoneessa nousi joka minuutilta, hänen kolme kuulijaansa väsyivät ja tuskaantuivat yhä enemmän ja enemmän, mutta ei kenenkään heidän päähänsä pistänyt millään tavalla koettaa lyhentää tätä kärsimystä. Kreivittären pontevuus, joka aina vaikutti heihin hervaisevasti, näytti tänään ikäänkuin näkymättömillä rautakynsillä säälittä pitävän heitä jokaista paikoillaan.

Vihdoin viimein oli elämäkerta lopussa. Kreivitär vaikeni, huokasi syvään ja sulki kirjan.

"Ihanaa ja liikuttavaa, eikö totta, lapseni", sanoi hän katsahtaen nuoriin tyttöihin.

"O … on", vastasi Mimmi ja Ebba säesti häntä, toistaen yhtä surullisesti ja pitkäveteisesti: "O … on",

Molemmat vapisivat ajatellessaan, että äitipuoli mahdollisesti kysyisi heiltä luetun sisällystä, josta he tuskin olivat kuulleet kymmentä sanaa yhteensä, ja jonka psykoloogillisia tutkimuksia ja uskonnollisia totuuksia he eivät olisikaan ymmärtäneet.

Mutta kreivitär ei sen koommin kiinnittänyt huomiotaan heihin; hän nousi, loi hajamielisen, kärsivän katseen ulos ikkunasta, huokasi vielä kerran syvempään kuin äsken ja meni sitten pois huoneesta.

Niin pian kuin tytöt olivat jääneet yksin, hyppäsi Mimmi ylös ja heittäytyi Gabriellen syliin.

"Oi kuinka kauheata, Bella! Luuletko, että me tästälähin koko ikämme saamme kuulla tuollaisen elämäkerran päivässä?"

"Eipä suinkaan", vastasi Gabrielle nauraen. Mutta sitten lisäsi hän hymyillen hajamielisesti: "Kun pastori on lähtenyt, en luule hänen enää lukevan meille!"

Mimmi irtautui Gabriellesta, painoi sormensa leukaa vastaan ja sanoi veitikkamaisesti:

"Bella, me olemme huomanneet jotakin!"

"Vai niin, mitä sitten?" kysyi Gabrielle ja koetti näyttää siltä kuin ei hän tietäisi mitään, vaikka hän oli varma vastauksesta, minkä hän tulisi saamaan.

"Tiedäppäs, hän on rakastunut sinuun, niin kauhean, äärettömän rakastunut!" vastasi Mimmi riemuiten.

"Hän, kuka hän?"

"Hän, sanon minä! Hän tietysti eikä kukaan muu!" jatkoi Mimmi keveästi. "Ajatteleppas, kuinka hauskaa! Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa hänet, sillä ei löydy kerrassaan mitään maailmassa, jolla voisit niin suututtaa 'häntä' kuin juuri tällä!"

"Minunkin mielestäni sinun pitäisi ottaa hänet", sanoi Ebba innostuneena, "minusta olisi niin hauskaa mennä naimisiin nuoren papin kanssa!"

"Vai niin sinä luulet?" vastasi Gabrielle ystävällisesti naurahtaen, "mutta tyttö kullat, jos minä nyt menen naimisiin teidän tahtonne mukaan, niin ei minusta tule kreivitärtä, eikä vapaaherratarta, eikä edes aatelisrouvaa, vaan paljas rouva, ja silloin te ette ehkä enää tahdo tunteakaan minua?"

"Tahdommepa!" huudahti Mimmi, "juuri siitä minä pidän, on niin runollista uhrata kaikki rakkautensa edestä".

"Sitä paitsi", lausui Ebba, "aijon minä muuttaa nimeni, kun tulen kansakouluopettajaksi, silloin otan näet nimekseni 'Josefina Rosenmüller."

"Josefina Rosenmüller … vai niin … sepä oli omituista", toisti Mimmi luoden hämmästyneen ja ihailevan katseen sisareensa, "mistä sinä olet sen saanut?"

"Olen sen itse keksinyt", vastasi Ebba ylpeänä, "mutta nyt aijon mennä syömään hyötymansikoita, lähdettekö mukaan, tytöt?"

"Ei", vastasi Gabrielle, "en ainakaan minä, en huoli nyt marjoista."

Mimmi oli hetken kahden vaiheilla. Oli hyvin houkuttelevaa Bellan kanssa jatkaa keskustelua rakkaudesta ja avioliitosta, mutta oli myöskin hyvin houkuttelevaa mennä puutarhaan syömään hyötymansikoita. Lopulta hän kuitenkin piti edullisempana antaa perään jälkimmäiselle kiusaukselle ja hän meni siis Ebban kanssa mansikkamaihin. Gabrielle seisoi hetkisen puutarhasalin ikkunan ääressä miettiväisenä tuijottaen ulos. Vastenmielisyyden tunne, mikä valtasi hänet kuullessaan äitipuolensa äänen lausuvan sanoja, jotka Robertin lausumina olivat hänen mielestään olleet niin liikuttavat, oli äkkiä ilmoittanut hänelle sen vaikutusvoiman suuruuden, mikä Robertilla jo oli häneen. Hän tunsi olevansa liikutettu ja hämillään; oli ikäänkuin hienot langat yhä enemmän ja enemmän olisivat häntä kietoneet ja vastustelematta vetäneet häntä kohtaloa kohti, jonka hän mielestään itse oli kutsunut esiin ja joka häntä pelotti samalla kuin se häntä houkutteli.

Oliko siis todellakin tämä rakkaus, joka niin petollisesti oli hänet vallannut, oliko se todellakin noita yleviä tositunteita, joista hän lapsuudestaan asti oli uneksinut ja joidenka tähden, kuten Mimmi lapsellisella tavallaan sanoi, saattoi katumatta uhrata kaikki? Hän ei voinut vastata tähän kysymykseen, hän tiesi vaan astuneensa rajan yli lumottuun maalian ja ettei hän, jos kohta sydämmessään huomasikin kylmän, arvostelevan kohdan, joka häntä kiusasi ja saattoi levottomaksi, kuitenkaan enää voinut lumouksesta vapautua — vaan mennä pitemmälle.

Hän pani pois käsityönsä, otti hattunsa ja päivänvarjonsa ja läksi ulos, salaisesti toivoen mahdollisesti tapaavansa Robertin.

Tunnin aikaa kuljeskeli hän puutarhassa ja puistossa, seurasi kappaleen matkaa maantietä, kääntyi takaisin ja tuli jälleen puutarhaan, missä pikku tytöt vielä olivat mansikkamaissa, vaikka jo olivat niin kylläisiä, että tuskin jaksoivat liikkua.

"Bella, Bella!" huusi Mimmi heti nähtyään Gabriellen, "pastori kävi äsken täällä ja kysyi sinua, hän kulkee etsien sinua joka paikasta puistossa ja … nyt hän varmaankin on rientänyt lehmuskäytävään…"

"Mitä hän minusta tahtoo?" kysyi Gabrielle epävarmalla äänellä, keveän punan levitessä hänen poskilleen.

"Hän sanoi tahtovansa antaa sinulle kirjan lainaksi", vastasi Mimmi nauraen veitikkamaisesti. "Mutta sen minä sanon sinulle, Bella", jatkoi hän, luoden tuskallisen katseen ympärilleen, "ole vaan varovainen, 'hän' vakoilee teitä kauheasti. Näin hänen äsken seisovan penkereellä ja kiikarilla katselevan puistoon, niin että olkaa, vaan varovaiset kaikessa, mitä teette!"

"En minä aio tehdä mitään", vastasi Gabrielle nauraen, kääntyessään pois puutarhasta, "mutta varokaa te vaan syömästä niin paljon, että sairastutte, sillä luullakseni 'hän' ei silloin olisi teidän mielestänne kovinkaan herttainen!"

"Oi, se oi ole vaarallista. Nyt ei hänellä suinkaan ole aikaa pitää huolta meistä!" huudahti Mimmi riemuiten.

Kun Gabrielle oli kulkenut vähän matkaa puistossa, näki hän etäältä
Robertin tulevan lehmuskäytävästä ja kiirehtivän häntä vastaan.

"Olen etsinyt teitä, neiti", sanoi hän, kun olivat tulleet toisiaan lähemmäksi, "antaakseni teille kirjan, josta eilen puhuimme. Lukekaa se nyt tarkkuudella, minulla ei ole sen kanssa mitään kiirettä; jos tahdotte, voitte pitää sen koko kesän…"

Hän ojensi kirjan Gabriellelle, joka vastaan otti sen hymyillen siitä, että Robertin oli täytynyt häntä etsiä puistossa ja puutarhassa antaakseen hänelle kirjan, jonka hän aamulla, keskipäivällä ja illalla olisi ollut tilaisuudessa tekemään.

"Luen sen kyllä", sanoi hän sitten, "mutta tiedän jo edeltäpäin, etten tule siitä pitämään…"

Robertin kasvot synkistyivät.

"Ja miksikä ei?" kysyi hän lyhyesti.

"Siksi … siksi", vastasi Gabrielle vähän vihaisesti, "etten pidä tuollaisista täydellisistä ihmisistä kuin kirjanne sankari on. Ne ovat minun mielestäni ikäviä, ne kyllästyttävät minua samoin kuin myötänsä sininen taivas. Minä kuolisin ikävään, jos aina olisin niin oivallisen henkilön seurassa."

"Siinä tapauksessa olen huonosti kertonut kirjan sisällyksen", vastasi Robert. "Helena Wilson ei ole mikään täydellinen henkilö, päin vastoin toivon teidän löytävän hänen luonteessaan koko joukon puutteellisuuksia, jotka varmaankin tulevat olemaan teidän mielenne mukaisia. Ainoastaan yhdessä asiassa hän on täydellinen, nimittäin hellyydessään sokeata, onnetonta miestä kohtaan, jolle hän omisti rakkautensa. Luulin juuri tämän miellyttävän teitä, neiti Gabrielle, muistan teidän eilen sanoneen pitävänne niistä, jotka kokonaan antautuvat sille asialle tahi henkilölle, jota he uskovat…"

"Sanoinko niin?" toisti Gabrielle miettivänä, "ehkenpä… Mutta sen täytyy sitte myös olla jotakin ihanaa, ylevää, jotakin, joka on sen arvoista, että sille voi antautua…"

"Ja eikö siis teidän mielestänne se, johonka Helena Wilson uhrautui, ollut kyllin suurta?" vastasi Robert katkerasti. "Olisiko hänen teidän mielestänne pitänyt valita ylevämmän, jalomman päämäärän kuin auttaa sokeata, köyhää puolisoaan kantamaan elämän vaivoja?"

Gabrielle ei vastannut. Hän istahti penkille, nojasi päänsä käteensä ja katsoi pois.

"Te ette siis voisi löytää siinä mitään kauneutta?" jatkoi Robert kiivaasti, "te ette voisi nähdä mitään ylevätä elämän työssä, jota ei maailma ylistä ja kiitä?"

"Voisin", sanoi Gabrielle matalalla äänellä ja katsomatta Robertiin, "jos rakastaisin…"

"Jos te rakastaisitte", toisti Robert yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin, "onko todellakin niin … voisitteko te, jos rakastaisitte, saavuttaa onnenne siinä, mikä ihmisten mielestä on pientä ja huomaamatointa? Sanokaa minulle, neiti Gabrielle", jatkoi hän, äkkiä niiden tunteiden valtaamana, joita vastaan hän niin kauan oli taistellut, "eikö siis loisto, jonka rikkaus ja yhteiskunnallinen asema luovat, ihailu, jonka esineenä te kaikkialla olette, eikö se ole teidän mielestänne korkeinta elämässä? Oletteko todellakin tuntenut, että löytyy jotakin, jonka tähden saattaa uhrata kaikki ulkonaiset edut, vieläpä saattaa sen tehdä ilollakin? Sanokaa minulle, uskotteko todellakin, että te, tuo pilattu, ihailtu, nuori tyttö, saattaisitte olla onnellinen vaatimattomassa, huomaamattomassa yhteiskunnallisessa asemassa?"

"Ja siihen te vaaditte minua näin valmistumatta vastaamaan", sanoi
Gabrielle, äkkiä nostaen päätään.

"En, sitä minä en vaadi", vastasi Robert tyynempänä, "päin vastoin, ajatelkaa asiaa hyvin, tutkikaa tarkkaan sydäntänne, ennenkuin minulle vastaatte, sillä ymmärrättehän kyllä sen vastauksen olevan tärkeän koko elämälleni. Mutta kohtasiko tämä kysymys teitä niin aivan odottamatta? Ettekö ole odottanut sen pian tulevan ja ettekö jo itse ole sitä ajatellut?"

"Olen", vastasi Gabrielle matalalla äänellä, "näinä viimeisinä aikoina en ole muuta tehnyt, kuin sitä miettinyt?"

"Ettekä vielä ole päässyt siitä, selville!" huudahti Robert. "Siinä tapauksessa, neiti Barneken, on paras, että jätämme koko kysymyksen sikseen; jos teidän tarvitsee ajatella sitä niin paljon ja niin kauan, niin saatan teille sanoa, ettette milloinkaan tule niin pitkälle, että voisitte antaa minulle vastauksen, jota toivoisin!"

Gabrielle kääntyi häntä kohti ja katsoi uhkamielisesti, vaan samalla rukoilevasti hänen totisiin, tummiin silmiinsä.

"Ja jos minä sentään voisin…" kuiskasi hän sopertaen, "jos minä voisin antaa … vastata … jos voisin sanoa: rikkaus ja loisto eivät ole minulle minkään arvoiset, ihmisten ihailusta ja kunnioittamisesta voin minä luopua … jos vaan … onni … tarkoitan…"

Hän ei voinut jatkaa, mielenliikutus tukahutti hänen äänensä, hän nousi äkkiä ja käänsi pois kasvonsa salatakseen esiin tunkevia kyyneleitään.

Ja hänen seisoessaan siinä, valtasi hänet suloinen, omituinen tunne siitä, että kaikki niin sisä- kuin ulkopuolellakin häntä katosi, aika, paikka, muistot, ajatukset, ettei maailmaan jäänyt muuta jälelle kuin Robert ja hän ja ne tunteet, mitkä liittivät heidät yhteen. Hän ei uskaltanut liikkua, ei nostaa silmiään, hänen mielestään sana tahi liikekin häiritsisi tätä hurmaavaa lumousta, joka poisti kaikki estelemiset, lopetti kaikki arvelut…

Silloin hän tunsi, mitenkä Robert kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, mitenkä hän veti hänet luokseen ja matalalla, vapisevalla äänellä kuiskasi ne sanat, joita hän mielikuvituksessaan jo niin monta kertaa oli kuullut hänen lausuvan. Mutta silloin hän oli niihin vastannut pitkällä, virheettömällä puheella, joka aina päättyi sanoihin: "ei, se on mahdotonta … meidän täytyy erota … meidän täytyy erota … minä vaan tekisin teidät onnettomaksi", ja sitten hän oli itkenyt ja nauttinut onnettoman, itsensä kieltävän rakkauden. tuskaa. Nyt vastasi hän vaan melkein kuulumattomasi "tahdon" ja antoi päänsä vaipua Robertin olkapäälle.

Muutaman silmänräpäyksen seisoivat he liikkumattomina ja äännetöinä, niin että saattoivat kuulla toisiensa sydänten sykkivän. Heidän ympärillään loisti kesä täydessä ihanuudessaan, lehmukset kukkivat, meren lahdelta puhalsi vienoja, lauhkeita tuulahduksia ja heidän sydämmissään kaikui ikäänkuin riemuitseva vastaus tähän elämän ja luonnon kauneuteen. Kaikki, mikä olisi voinut häiritä heidän onnensa sopusointuisuutta, kaikki epäilys ja levottomuus, joka viime aikoina, oli heitä molempia vaivannut, oli nyt unohdettu; he vaan tunsivat olevansa nuoret ja rakastavansa toisiaan ja mieletön ihastus saattoi heidät unohtamaan menneisyyden ja tulevaisuuden ja kokonaan antautumaan hetken onnellisuudelle.

Vihdoin Robert veti pois käsivartensa, tarttui Gabriellen käsiin ja pakoitti hänet katsomaan ylös. Hän oli kovasti liikutettu; omasta mielenliikutuksestaan huolimatta Gabrielleä hämmästytti ilme hänen kasvoillaan, joka oli niin erilainen hänen tavallista lempeätä, vakavata, hiukan surullista ulkomuotoaan. Hänen silmänsä paloivat, huulet vapisivat ja hienot sieramet liikkuivat. Oli ikäänkuin pappi, Jumalan palvelija, jolla oli tuo vakava katse ja hiljainen, arvokas tapa, äkkiä olisi kadonnut ja sen sijaan ainoastaan nuori, rakastunut mies olisi seisonut hänen edessään. Gabriellessa tämä muutos herätti ihastuksen tunteen, hän oli mielestään äkkiä saanut uuden, lujan vallan hänen sydämmessään; mutta samalla, tunsi hän kummallista tuskaa, ahdistusta, jonka syytä hän ei voinut ymmärtää, mutta joka hänestä oli melkein tunnon vaivan kaltaista,

"Gabrielle", sanoi Robert vapisevalla äänellä, lukemattomia kertoja pusertaen nuoren tytön kättä, jota hän piti omissaan, "oletko tarkkaan miettinyt asiata, kun näin pian annat minulle lupauksesi? Oletko oikein mielessäsi kuvaillut asemaa, jonka voin sinulle tarjota? Oletko myöskin ajatellut, että tulen vaatimaan sinulta paljon, että tie, jota minä kuljen, on kaikesta luopumista, on itsensä kieltämistä, on Herran etsimistä ja että sinunkin täytyy joutua sille tielle, että sinun täytyy antaa johtaa itsesi sen isän luo, joka nyt on sinulle vieras…"

"Vaiti … vaiti…" keskeytti häntä Gabrielle, joka kuullessaan nämät kysymykset, selvisi tunteittensa kiihkosta ja saattoi jälleen hillitä itseään, "en tahdo mitään miettiä, sillä rakkaus, joka miettii ja järjenmukaisesti arvostelee ja punnitsee etuja ja haittoja, ei olekaan rakkautta. Olen antanut sinulle myöntyvän vastauksen, ja mihin sinä menet, tahdon minäkin mennä, jos kohta tie tulisikin vaikeaksi. Niin", lisäsi hän leikillisen mielistelevästi niinkuin hänen tapansa oli, "vaikkapa velvollisuutesi käskisi sinut menemään pohjoisnavalle asti, niin seuraisin mielelläni sinne ja kuolisin kanssasi jäihin siellä…"

Robertin kasvot synkistyivät kuullessaan nämät sanat ja liikutettu, innostunut ilme muuttui äkkiä totiseksi, melkeinpä ankaraksi.

"Nyt ei ole puhetta kuolemisesta. Gabrielle, sellaista luvataan runollisessa tunteiden tulvassa ja sillä ei ole mitään arvoa. Ei, nyt on kysymys ainoastaan siitä, tahdotko elää kanssani, viettää itsensä kieltävää, yksinkertaista elämää, köyhän pappismiehen vaimona. Jos esimerkiksi velvollisuuteni Jumalan palvelijana veisi minut pienelle kappalaistilukselle johonkin maaseurakuntaan, luuletko sinä, tuo pilattu, ihaeltu Tukholman kaunotar, voivasi tulla onnelliseksi siellä minun kanssani?"

"Onnelliseksi?" toisti Gabrielle. jonka tunteellisessa mielessä Robertin sanat herättivät suuremman vastenmielisyyden kuin mitä tämä olisi voinut aavistaakaan, "en ole luvannut tulla onnelliseksi, olen luvannut sinua rakastaa ja seurata, vaikka tulisinkin onnettomaksi. Tiedäthän muuten, etten usko onnea, en usko sen olemassaoloa — muuta kuin hetkeksi, silmänräpäykseksi — niinkuin tämä", lisäsi hän hiljaa.

"Ystäväni, se on olemassa", lausui Robert ja hänen kasvojensa ankaruutta lievensi hellä, pehmeä äänensä, "usko minua, se on olemassa meitä varten, niinkuin kaikkia muitakin jos vaan tahdomme siihen tarttua. Oi, useimmat saattaisivat tulla onnellisiksi, jos vaan tahtoisivat, onni on metsäkukka, joka on tarjona kaikille, eikä suljetussa puutarhassa kasvava ruusu, jonka ainoastaan muutamat harvat etuoikeutetut voisivat poimia…"

"Päin vastoin", keskeytti häntä Gabrielle liioitetulla kiivaudella, "onni on juuri ruusu, harvinainen, suljetussa puutarhassa kukkiva ruusu ja sen puutarhan olemme me nyt avanneet."

Hänen sanansa synnyttivät Robertissa salaperäisen, tuskallisen ahdistuksen. Gabrielle seisoi hänen edessään mitä viehättävimpänä kuvana naisellisuudesta, suloisine, puoleksi suljettuine silmineen, jotka ujoina ja samalla niin tulisina tavoittelivat hänen outoa katsettaan ja hoikkine vartaloineen, jota ympäröi neitseellisyyden ja nuoruuden koko loisto. Hurmaus, jonka Gabrielle hänessä herätti ja jota vastaan hän taisteli voimatonna ja tuskastuneena, kuin unessa, täytti hänet kovilla tunnon vaivoilla. Oliko tämä viehättävä, maailmallismielinen nuori tyttö sopiva papin vaimoksi? Olisiko Jumala valinnut hänelle tämän morsiamen, jos hän, niinkuin hän oli itseään luulotellut, todella olisi jättänyt tämän asian Isänsä käsiin? Oliko Gabrielle se ystävä, joka jakaisi hänen vaivojaan ja ymmärtäisi hänen taistelujaan, eikö hän pikemmin ollut — rakastaja? Hän ei ajatuksissaankaan lausunut tätä sanaa, mutta oli aivan kuin se hämmentävänä ja epäselvänä, olisi suhissut ilmassa hänen ympärillään…

"Mutta sinä", jatkoi Gabrielle nuhdellen, kun Robert ei vastannut mitään, "rakastatko sinä minua, kun voit puhua noin tyvenesti ja ymmärtäväisesti?"

"Sitä kysymystä sinun ei tarvitse tehdä", vastasi Robert, äänensä osoittaessa hieman katkeruutta, "jollen sinua rakastaisi niin äärettömästi, että minusta tuntuu mahdottomalta elää ilman sinua, en olisi ottanut askelta, joka ehkä tuottaa meille kummallekin onnettomuutta…"

"Rakastatko sinä minua ylitse kaikkea?" kysyi Gabrielle puoleksi keikailevalla itsepäisyydellä.

"Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa, rakastan sinua niin, että maallinen onneni kokonaan tulee riippumaan sinusta. Mutta muista", lausui hän juhlallisella, ankaralla äänellä, "että ennen kaikkea olen Jumalan palvelija. Voisin uhrata sinulle kaikki, vaikkapa elämänikin, mutta papillisen virkani alalla et milloinkaan saa vaatia minulta pienintäkään uhrausta. Mihin Herra minua käskee, sinne minä menen, mitä Hän minulta vaatii, sen teen minä, jos kohta, … jos kohta, … minun sentähden täytyisi uhrata sinut ja rakkautesi… Muista, että olen sanonut tämän sinulle, että vilpittömästi olen sinulle esittänyt periaatteen, jolle meidän tulee rakentaa koko tuleva elämämme. Ymmärrätkö minua?"

"Ymmärrän." vastasi Gabrielle hiljaa, katsomatta häneen. Omituinen kylmyys valtasi hänet äkkiä, hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän tehnyt luostarilupauksen.

Hetken aikaa seisoivat he äänettöminä toistensa edessä; Robert piti Gabriellen kättä omassaan ja katseli tutkivasti nuorta tyttöä, joka yhä edelleen piti silmänsä maahan luotuina. Vihdoinkin irtautuivat he toisistaan ja alkoivat, istahdettuaan penkille, ensin hitaasti ja hajamielisesti, sitten vilkkaammin juttelemaan käytännöllisistä asioista. He päättivät, etteivät kenellekään kertoisi, mitä nyt oli tapahtunut; Robert matkustaisi täältä ylihuomenna ja vasta syksyllä, kun he jälleen tapaisivat toisensa, pyytäisivät he kreivin suostumusta.

Hetken kuluttua nousivat he ja läksivät yhdessä lehmuskäytävästä. Tultuaan puistoon erosivat he ja Gabrielle kiirehti rakennusta kohti, mennäkseen huoneeseensa pukeutumaan päivällisiksi. Penkereellä hän kohtasi kreivittären; hän rupesi käymään vähän hitaammin ja, mennessään äitipuolensa ohi, kohtasivat heidän katseensa toisiaan, mutta ei kumpanenkaan heistä tullut tervehtineeksi edes hymyilylläkään. Gabrielle ei äitipuolensa kasvojen ilmeestä voinut nähdä, tiesikö tämä mitä oli tapahtunut, vai eikö; mutta hän huomasi, että kreivittärellä oli kädessään kiikarinsa, jota hän tavallisesti ei käyttänyt muuta, kuin silloin, kun hän erityisen tarkkaan tahtoi katsella jotakin etäällä olevaa.

Kreivitär oli koko päivällisajan surullinen ja valmis itkemään. Hän puhui melkein yksinomaan vaan surullisista asioista, kuvaili sairaiden torppariperheiden oloja ja kurjuutta vaivashuoneessa, ja jos Gabrielle joskus koetti kääntää keskustelua hauskemmille aloille, osasi kreivitär heti keskeyttää häntä kertomalla Per Larssonin keuhkotaudista tahi August Johanssonin kädestä, joka musertui silppukoneessa. Ja hän keskeytti häntä niin viekkaalla tavalla, osasi niin taitavasti pistellä Gabrielleä ihmiskunnan kärsimisillä, että nuori tyttö vihdoin esiintyi oikeana hirviönä itsekkäisyydestä ja välinpitämättömyydestä.

"Oi, miten häijy hän on", ajatteli Mimmi, "hän ei milloinkaan soisi meidän olevan iloisia, hän tahtoo vaan, että meidän pitäisi ajatella sairaita ukkoja ja muuta sellaista eikä meillä milloinkaan saisi olla mitään hauskuutta elämässä!"

Kaksi päivää tämän jälkeen lähti Robert Säboholmista. Gabriellellä ja hänellä oli jo matkapäivän aamuna ollut tilaisuus sanoa toisilleen jäähyväiset ja uudistaa lupauksia ja sopimuksia, joita he olivat keskenään tehneet, niin että varsinaisella eronhetkellä, vaunujen luona, sai kreivitär olla yksin Robertin kanssa, ja vielä viimeisen kerran puristaa hänen kättään.

Ensi päivinä pastorin lähdön jälkeen oli kreivitär peloittavan synkällä tuulella. Ruoka-aikoina vallitsi syvä hiljaisuus, kreivitär puhui tuskin sanaakaan, söi vähän, nieli hitaasti ja, jos joku uskalsi jotakin lausua, keskeytti hän aina pilkallisella vastauksella. Muuten antoi hän tyttöjen kokonaan pitää huolta itsestään. Mimmi ja Ebba huvittelivat itseään mailla ja metsissä tahi tallissa ja navetassa. Gabrielle haaveksi lehmuskäytävässä ja kreivitär taas kävi uudella innolla köyhiensä luona tahi istui huoneessaan lukemassa ja rukoilemassa. Mutta väliin syödessä, tahi kun Gabrielle ja äitipuoli muuten sattumalta kohtasivat toisensa, tunsi nuori tyttö kreivittären omituisen, läpitunkevan katseen ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea tytärpuolensa sydämmen salaisuuksia.

Vihdoinkin eräänä iltapäivänä, noin viikko pastorin lähdön jälkeen, pyysi kreivitär, heidän noustessaan pöydästä, saada puhua kahden kesken Gabriellen kanssa, ja että tämä sentähden olisi hyvä ja seuraisi häntä hänen kirjoitushuoneeseensa.

Gabrielle säpsähti, vaan hän ei vastannut mitään: kumarsi vaan ja seurasi estelemättä äitipuoltaan.

Heidän tultuaan huoneesen, sulki kreivitär oven, istuutui sohvaan ja antoi kädellään merkin Gabriellelle istua tuolille viereensä. Gabrielle odotti sykkivin sydämmin, mitä nyt piti tuleman ja kreivitär tuijotti lattiaan rypistäen kulmakarvojaan ja puristaen huulensa lujasti kokoon.

"Rakas Gabrielleni", lausui hän vihdoin kohottaen päätään ja kääntyen nuoreen tyttöön, jota hän tarkasteli omituisilla, epäilevillä katseillaan, "olen koko viime ajan taistellut itseni kanssa lausuisinko ajatukseni vai enkö, mutta nyt olen huomannut velvollisuuteni olevan puhua. Se, jota minun täytyy sanoa, on yhtä ikävää minulle sanoa kuin sinulle kuulla, mutta sitä ei voi auttaa. Siis, mitä sinä olet oikeastaan tarkoittanut … tarkoittanut…" — tässä hänen äänensä tuli epävarmaksi, ja hänen täytyi nielaista pari kertaa saadakseen lausutuksi sanat, — "sillä … keikailemisella, jota koko viime ajan osoitit pastori Wallneria kohtaan?"

Gabriellea kreivittären kysymys hämmästytti niin, että hän muutaman sekunnin istui aivan äänettömänä.

"Tarkoitukseni … tarkoitukseni…" sopersi hän, toinnuttuaan ensi hämmästyksestään, "ei minulla ole ollut mitään tarkoitusta, en ole milloinkaan…"

"Sitä pahempi", keskeytti kreivitär, hymyillen pilkallisesti. "Siinä tapauksessa arvaan tarkoituksesi olleen saattaa hänen sydän niin levottomaksi, häiritä häntä … mutta, suo anteeksi, että sanon sinulle suoraan, se ei ollut jalosti tehty. Kernaasti saat koettaa pauloihisi kietoa nuoria herroja suuren maailman upeista seurapiireistä, heihin se ei paljoakaan koske, mutta säästä niin vakavaa miestä kuin pastori Wallneria keikailultasi."

"Mutta kuinka … millä tavalla minä olen keikaillut?" lausui Gabrielle, jonka syttyvä viha karkoitti avuttomuuden tunteen, joka nyt kuten aina ennenkin valtasi hänet äitipuolensa häntä moittiessa, "en ymmärrä, mitä te tällä tarkoitatte … mitä minä olen tehnyt … mitä…"

"Mitäkö sinä olet tehnyt?" keskeytti häntä kreivitär ankarasti ja tylysti, silmäinsä hehkuessa tukahdetusta mielenliikutuksesta, "luuletko todellakin, että olisin voinut olla huomaamatta, mitenkä sinä asetuit hänen tielleen, mitenkä sinä häpäsit naisellisuuttasikin käyttämällä hyväksesi hänen kävelyaikojaan, niin, koska sen tahdot tietää, minä olen saanut kuulla teidän yhtymisistänne lehmuskäytävässä, jotka ovat antaneet kansalle aihetta alentaviin juoruihin."

Gabrielle naurahti hermostuneesti.

"Minun puolestani saavat he mielellään lörpötellä", lausui hän vapisevalla äänellä, "minulla ei ole koskaan tapana kuunnella juoruja."

"Sehän on suuremmoista", vastasi kreivitär ivallisesti, "mutta silloin ei liioin pidä antaa siihen aihetta. Olet sillä vahingoittanut sekä itseäsi että vielä toistakin. Sitä paitsi", jatkoi hän, tehden valtavan ponnistuksen näyttääkseen tyveneltä ja välinpitämättömältä, "on pastori Wallner kiittämättömin esine, minkä saatoit valita. Tunnustit äsken itse, ett'ei sinulla ollut mitään tarkoitusta keikailemisellasi, ja sen luulen olleen sinulle onneksi, muuten olisivat sinulta luultavasti hyvät humalat hukkaan menneet…"

Gabriellen veri alkoi kiehua. Hänestä tuntui aivan siltä kuin äitipuoli olisi kerran toisensa perästä lyönyt häntä vasten kasvoja ja kuin hän ei olisi saattanut elää, ell'ei hän olisi saanut lyödä takasin.

"Ja mistä te tiedätte … mistä tiedätte…" lausui hän, nousten säihkyvin silmin, "mikä teitä oikeuttaa, … minkätähden minulta olisivat hyvät humalat hukkaan menneet?"

"Minkä tähden? Monestakin syystä", vastasi kreivitär, yhä taistellen säilyttääkseen ulkonaista tyvenyyttä, "hän on vakava, syvästi uskonnollinen mies, jota maailmallismielisyys ja turhamaisuus varmaankaan eivät voi miellyttää … sanalla sanoen, olisin kokonaan erehtynyt hänen luonteestaan ja mielipiteistään, jos hän antaisi niin ylen maailmallisen nuoren tytön kuin sinä olet, kietoa itsensä pauloihinsa, siinä tapauksessa hän, suoraan sanoen, olisi aivan toinen kuin miksikä minä olen hänet luullut…"

Nyt kuohui viha Gabriellen sydämmessä. Hän muisti tosin, että Robert ja hän olivat luvanneet toisilleen, etteivät kenellekään kertoisi kihlauksestaan ja heikko äänikin hänen sydämmensä syvyydessä varoitti häntä lupauksen rikkomisesta, mutta kiusaus saada vihatulle äitipuolelle antaa kuolinhaavan, voitti hänet.

"Ja jos niin olisi", läähätti hän, "jos hän todellakin olisi toinen kuin … kuin … joll'ei hän olisikaan pitänyt minua niin huonona ja kurjana kuin … joll'ei olisi totta, että minä hänelle keikailin … jos päinvastoin hän … hän olisi etsinyt minua … jos … jos me jo olisimme…"

Hän vaikeni silmänräpäykseksi, äitipuolen kalpeat kasvot ja jäykkä katse peloittivat häntä. Mutta rakkauden sydämmettömyydellä ja osoittaen vahingon iloa, mikä suuresti rumensi hänen kauniita kasvojaan, lisäsi hän sitten:

"Jos me jo olisimme — kihloissa!"

Kreivitär ei vastannut mitään näihin kostonhimosta palaviin sanoihin, hän loi vaan äkkiä katseensa alas, ikäänkuin salatakseen Gabriellelta sitä, mikä tulisi tapahtumaan hänen sydämmessään.

Ja kauhea olikin taistelu, jonka hän näinä lyhyinä silmänräpäyksinä sydämmessään taisteli. Tuska, jonka Gabriellen sanat hänessä olivat synnyttäneet ja joka, niin sekavia kuin sen vaikuttimet olivatkin, kuitenkin itsessään oli tosi ja syvä, taisteli hänen luonteensa halpamielisyyden kanssa, ikäänkuin se olisi tahtonut kohottaa hänet turhamaisuuden orjuuttavista huolista suurten surujen vapauteen. Hetken näytti jo siltä kuin tämä taipumus jalomielisyyteen olisi saavuttanut voiton hänestä; hän tunsi palavan halun heittäytyä nuoren tytön syliin, itkeä siinä ja kuiskata: "suo minulle anteeksi, minä olen ollut väärässä … kärsi minun heikkouksiani ja tulkaa onnellisiksi toistenne kanssa!"

Mutta silloin heräsi hänessä ajatus: "minkä tähden minua aina pitäisi sorrettaman, minkä tähden minua pilkattaisi, ivattaisi, minkä tähden?" Kyykäärmeen tavoin se tarttui hänen sydämmeensä — silmänräpäyksen kuluttua olivat kaikki ylevät ajatukset kadonneet, kateus, katkeruus, kostonhimo liikkuivat irtipäästettyjen matelijoiden tavoin hänen rinnassaan.

Hän kohotti hitaasti päätään, loi katseensa Gabrielleen ja sanoi sen jälkeen tyvenellä, pistelevällä äänellä:

"Jos niin on, surkuttelen teitä molempia. Koska tunnen teidän luonteenne ja mielipiteenne, luulen teidän tulevan äärettömän onnettomiksi."

Kreivitär ei olisi voinut sanoa mitään, joka olisi tehnyt Gabrielleen tuskallisemman vaikutuksen. Nyt oli hänen vuoronsa luoda alas katseensa salatakseen, mitenkä hänen tunteensa muuttuivat äitipuolensa sanoja kuullessaan. Innostus, joka äsken oli niitä kiihoittanut, vaihtui äkkiä raskaasen suruun. Rakkauden ja haaveilun tunteiden ohessa, jotka täyttivät hänen sydämmensä, vaivasi häntä kuitenkin aina ajatus, ettei Robert eikä hän tulisi onnellisiksi — ja kun hän nyt kuuli äitipuolensa lausuvan sen ääneen, tuntui se hänestä häijyn noita-akan onnettomuutta tuottavalta ennustukselta.

"On mahdollista, että tulemme onnettomiksi", sanoi hän vihdoin matalalla äänellä, "ei yksilläkään rakastavilla ole takauskirjaa siitä, että aina olisivat onnellisia. Mutta siitä huolimatta rakastamme toisiamme ja aijomme mennä naimisiin. Kuitenkin", lisäsi hän sopertaen ja äitipuoleen katsomatta, "on se … on se … toistaiseksi salaisuus … ja minun täytyy pyytää, ett'ei sitä … ett'ei sitä kerrottaisi kenellekään, ei edes isälle … tahdon itse pyytää hänen suostumustaan…"

"En minä suinkaan aio levittää sinun salaisuuksiasi", vastasi kreivitär lyhyesti ja jääkylmästi, "mutta jos se on salaisuus, olisit mielestäni tehnyt viisaimmin ja — hienotunteisemmin, jos olisit toistaiseksi säilyttänyt sen omanasi."

Tämän sanottuaan nousi hän, meni ikkunan luo ja asettui selin
Gabrielleen.

Nuoren tytön mieli tuli vielä raskaammaksi. Hän huomasi kreivittären käsittäneen hänet, äitipuolen terävän, kateellisen katseen nähneen, että hän oli saavuttanut tämän voiton vihatusta kilpailijasta ilmoittamalla salaisuuden, joka ei ollut ainoastaan hänen, vaan myös Robertin ja halveksiva nuhteleva ääni, jolla kreivitär oli puhunut, herätti hänessä melkein sietämättömän mielipahan. Sanaakaan vastaamatta kääntyi hän äkkiä ja läksi huoneesta.

Jäätyään yksin, lukitsi kreivitär oven ja sulki puoleksi ikkunaluukut. Sitten heittäytyi hän sohvaan, painoi päänsä tyynyyn ja purskahti kiihkeään itkuun, jota vähän väliä puoleksi tukahdetut huudahdukset keskeyttivät.

Oi. että juuri tämän, katkerimman kaikesta, tämän, jonka tähden hän oli rukoillut niin monta palavaa rukousta siitä päästäkseen, kuitenkin piti häntä kohtaaman! Olihan hän rukoillut Jumalaa lähettämään hänelle kaikenlaisia kärsimyksiä, sairautta, köyhyyttä, jos Hän vaan säästäisi hänet tästä!… Mutta juuri tämän oli Jumala hänelle lähettänyt!

Katkeruuden meressä, johon hän oli heittäytynyt, kadotti hän vähitellen turvapaikan, mikä hänellä tähän asti oli ollut kristillisessä uskossa, johonka hän kaikkein eksytysten aikana suonenvedon tapaisesti oli tarttunut. Hänen mielestään Jumalan ohjaava käsi päästi hänet irti ja kaikki mitä hän tähän asti oli tuntenut ja uskonut, oli vaan ilvehtiviä mielikuvia, jotka hälvenivät.

Ja, minuutti minuutilta, tunsi hän vaipuvansa yhä syvemmälle ja syvemmälle epäuskon aaltoihin, tunsi mitenkä uusi ala hänen sielussaan pimeni, kunnes kaikki, niin sisä- kuin ulkopuolellakin häntä, oli yhtenä ainoana epätoivon, tuskan ja tunnonvaivojen yönä.

Tuntikausia kesti tämä taistelu, jonka kuluessa oli turhaa koettaakaan rukoilla; hänen ainoa rukouksensa oli haaksirikkoon joutuneen hätähuuto: "Jumala, auta minua, älä minua hyljää!"

Lopulta asettui kuitenkin myrsky hänen sydämmessään ja sitä seurasi tyvenyys. Hän lakkasi huutamasta ja vääntelemästä käsiään. Menneisyyden yli levisi äkkiä ikäänkuin huntu, joka peitti kaikki synnit, erhetykset ja valheet, jotka niin olivat vaivanneet hänen kauhistunutta omaatuntoaan; tuulahdus anteeksi antamisen salaisuudesta rauhoitti muutamiksi silmänräpäyksiksi hänen väsyneen henkensä. Hän nousi, järjesti pukuaan ja huuhtoi otsansa ja silmänsä raittiilla vedellä. Sen jälkeen sulki hän ikkunaluukut, sytytti kynttilän ja otti esille raamattunsa lukeakseen sitä.

Mutta kun hän oli istuutunut ja avannut raamatun, esti häntä äkkiä ääni sydämmessään, joka kuiskasi: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"

Hän päästi raamatun ikäänkuin se olisi häntä polttanut, nousi ja tuijotti kauhistuneena eteensä. Mitä nämät sanat tarkoittivat? Mitä Jumala nyt häneltä vaati? Eikö Hän ollut jo tarpeeksi häntä kurittanut? Pitikö hänen tulla vielä enemmän nöyryytetyksi, masennetuksi, sorretuksi?…

Hän alkoi kävellä edes takaisin huoneessa, kädet painettuina rintaa vastaan, ikäänkuin rauhoittaakseen siinä syntynyttä myrskyä. Vaan uhkaava ääni tuli yhä kovemmaksi ja kovemmaksi. "Mene ensin sopimaan veljesi kanssa", kuului se sanovan, "pyydä anteeksi nuorelta tytöltä, jota olet loukannut kateudellasi, kiukullasi, joka niin usein on saanut kärsiä pahasta tuulestasi, sano hänelle ystävällinen sana, toivota hänelle onnea, hänellä on oikeus puolellaan; minkä sinä tahdot omistaa, varastit häneltä, hän on saavuttanut Robertin rakkauden, hän on nuori ja vapaa, hänellä on oikeus olla onnellinen!"

Mutta tämä vaatimus oli hänelle liian mahtava. "Se on liian paljon", kuiskasi hän valittaen, "vaadi minulta mitä tahansa paitsi tätä! En voi pyytää häneltä anteeksi, tahdon rukoilla Sinua, Herra, rukoilla, rukoilla yöt ja päivät, eikö siinä ole tarpeeksi … eikö se ole…"

Ja jälleen vastasi sama ankara ääni: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"

"Omistan koko elämäni köyhille ja kärsiville", jatkoi hän, "kaikki, mitä Jumala minulle lähettää, tahdon vastaan ottaa, sairautta, kärsimyksiä… Tahdon nöyryyttää itseni, maata tomussa … niin, niin sen täytyy olla tarpeeksi, Jumala, Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, Sinuahan vastaan minä olen rikkonut … säästä minua … ei tätä, en voi … en voi…"

Tällä tavalla hän yhä edelleen tarjosi hyviä töitään ja itsensä kieltämistään uhriksi, teki lupauksia, koetti päästä asiasta rukouksilla ja valituksilla, mutta lakkaamatta vastasi tuomitseva ääni hänelle: "ei, Jumala ei huoli uhreistasi, Hän tahtoo vaan yhtä: että sovit veljesi kanssa."

Hän ei voinut enää rukoilla eikä lukea raamattuaan. Pari kertaa hän koetti sitä avata, mutta hänen silmänsä eivät käsittäneet sanoja, ainoa, minkä hän näki ja kuuli, oli kehoitus! "mene sopimaan:"

Hän ei mennyt illalliselle, vaan meni varhain levolle ja väsyneenä sekä hengen että ruumiin puolesta, vaipui hän heti raskaasen uneen. Herätessään seuraavana aamuna, oli hänen mielensä yhtä rauhaton ja levoton kuin edellisenä päivänä. Palava halu voida rukoilla, sanomaton sovinnon ikävöiminen täytti hänen sielunsa, mutta hinta oli hänestä liian kallis. Heti kun hän mielikuvituksessaan ajatteli sovintokohtausta Gabriellen kanssa, kun hän kuvaili seisovansa nuoren tytön vieressä lausuakseen hänelle ystävällisen, hellän sanan, oli aivan kuin hänen sydämmessään sen sijaan olisivat heränneet kaikki vihan henget ja hän olisi mielestään voinut uhrata kaikki, yksin ijankaikkisen autuutensakin, nautinnosta saada loukata ja masentaa, kilpailijaansa. "Minkätähden minua aina nöyryytettäisiin ja masennettaisiin?" oli hänen pysyvä estelemisensä, "eikö ole tarpeeksi, että hän on ryöstänyt minun onneni, että hän on voittanut taistelussa, vieläkö minun pitäisi suudella voittajani kättä?" Ja yhtä järkähtämättömänä vastasi tuomitseva ääni: "pitää, se sinun täytyy tehdä, jos tahdot nauttia rukouksen rauhaa ja syntiesi anteeksi antamuksen suloisuutta. Jos sinussa löytyy kipinäkään todellista uskoa ja ellet tahdo sitä sammuttaa, täytyy sinun tyhjentää kalkki, mikä sinulle ojennetaan, täytyy sinun vaeltaa nöyryytyksen ahdasta, ohdakkeista tietä, ei löydy mitään muuta!"

Tätä kohtausta seuraavina viikkoina kreivitär ja Gabrielle vaihtoivat tuskin sanaakaan ja kun toinen tuli huoneesen, poistui toinen heti, jos vaan suinkin oli mahdollista. Ja jos heidän joskus ruoka-aikoina muodon vuoksi täytyi jotakin kysyä tahi vastata, tekivät he sen aina toisiinsa katsomatta. Kreivittären kalpeat, laihtuneet kasvot, joilla vanhuus äkkiä alkoi näkymään, niinkuin syksynkin hävitykset luonnossa selvästi esiintyvät vasta pilvisten päiväin tultua, peloittivat nuorta tyttöä ja kiihdyttivät hänen mielikuvitustaan. Hän ei itsekään tiennyt mitä hän pelkäsi, mutta hän ei tahtonut jäädä kahdenkesken äitipuolensa kanssa; yksin hiljaisuuskin, joka silloin aina syntyi, tuntui hauesta tuskalliselta ja rasittavalta, kuni ukkoista ennustava rajuilma.

Elokuun lopulla palasi kreivi Barneken kotiin ulkomaan matkaltaan ja oleskeli pari viikkoa perheensä luona Säboholmissa. Mutta ei edes kreivinkään läsnäolo, joka tietysti kyllä lievensi kodin raskasta mielialaa, voinut kokonaan poistaa synkkää, miettivää piirrettä kreivittären kasvoilta; ja kun perhe viimeinkin syyskuun keskivaiheilla muutti Tukholmaan, tunsi vähän jokainen huojennusta, jälleen saadessaan palata vanhaan pääkaupungin elämään, jonka levottomuudessa ja moninaisissa hommissa kaikki epäkohdat esiintyvät vähemmin jyrkkinä kuin maaelämän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.

V.

Gabriellen ja Robertin kihlaus julaistiin syksyllä ja antoi kaikkialla aihetta ihmettelyyn, arveluihin ja romantillisiin selityksiin. Kovalle oli käynyt ennenkuin nuoren tytön onnistui saavuttaa isänsä suostumus samaten kun hänen täytyi käyttää kekseliäisyytensä välttääkseen yhteentörmäyksiä isänsä sukuylpeyden ja Robertin ylpeyden välillä, josta hän tiesi, ettei se tarvitsisi montakaan iskua ennenkuin hän paluuttomasti peräytyisi. Nyt oli kuitenkin kaikki järjestetty niin tyydyttävälle kannalle kuin suinkin saattoi vaatia liitolta, joka likeisimmässä ympäristössä herätti ainoastaan tyytymättömyyttä tahi vihaa ja jonka asianomaiset itsekin solmisivat salaisilla epäilyksillä, tokko se johtaisi onnellisuuteen, mutta joita kumpainenkin koetti saada vaikenemaan, toinen rukouksilla, toinen rakkauden unelmilla.

Kreivitär ei sanottavasti vaikuttanut näiden ristiriitojen kehitykseen. Ne herättivät hänessä synkän vahingonilon ja heikon toivon, että ne kenties tekisivät kaikelle lopun…

Kun ihminen on kuullut Jumalan varoituksen, eikä ole sitä totellut, kun hän on ymmärtänyt, minkä hellittämättömän vaatimuksen Jumala asettaa sovitusta janoavalle sielulle ja hän kuitenkin kieltäytyy sitä täyttämästä, niin toteutuu hänessä raamatun peloittavat sanat: "mutta jolla ei ole, sekin kuin hänellä on, pitää häneltä otettaman pois." Tämän henkisen lain alle sortui kreivitär. Rauhan aavistus, totuuden vilahdus, joita hän oli tuntenut, olivat kadonneet ja uskon kipinä, joka niin kauvan oli liehunut intohimon ja maailmallisuuden taakan alla, jota hänen sydämmensä oli täynnä, oli nyt sammunut tahi oli ainakin sammumaisillaan. Kaupunkiin muutosta asti oli hänen mielensä ollut synkempi ja kärtyisempi kuin muulloin milloinkaan ennen. Taistelussa, jota hän sai taistella tuon yön jälkeen, jolloin hän luuli kuulevansa Jumalan äänen: "mene sopimaan veljesi kanssa", oli hän päivä päivältä peräytynyt askeleen itsekkäisyyteen ja itsepintaisuuteen, oli tukahuttanut jumalallisen äänen ja onnistunut luulottelemaan, ettei se ollut muuta kuin sairaloista omantunnon hemmottelua. Jopa hänen lopulta onnistui, monimutkaisesti puolustellen itseään, tulla siihen mielipiteeseen, että jos joku oli loukannut toista, oli se epäilemättä ollut Gabrielle, eikä hän, — jos jonkun tarvitsi pyytää toiselta anteeksi, oli se tytärpuoli, joka kaikkien näiden vuosien kuluessa oli osoittanut häntä kohtaan vaan tylyyttä, kylmyyttä, luottamuksen puutetta. Ei, hänellä itsellään ei ollut syytä nuhdella itseään. Gabrielle ei ollut milloinkaan osoittanut hänelle rahtuakaan tyttärellistä rakkautta, hän muisti vaan liiankin hyvin ensi kerran, jolloin he tapasivat toisensa ja jääkylmän tervehdyksen, jonka hän silloin sai vastaanottaa. Hän ei milloinkaan saattaisi unhoittaa tuota tervehdystä, joka kerrassaan jäähdytti hänen sydämmensä. Ja mitenkä uskollisesti hän kuitenkin sen jälkeen oli täyttänyt velvollisuutensa tuota vihattua tytärpuolta kohtaan! Miten monta kertaa hän, vastoin haluaan ja taipumustaan, oli seurannut Gabrielleä tanssiaisiin ja teaattereihin, mitenkä hän, vasten mielipiteitään, oli sallinut hänen panna toimeen tansseja kodissaan! Mitenkä hän nimi- ja syntymäpäivinä oli antanut Gabriellelle kalliita lahjoja, ja lopuksi — epäili hetkisen lausuessaan tätä viimeistä kohtaa ansioluettelossaan, mutta sitten lisäsi hän senkin — olihan hänen omaisuutensa ehkä pelastanut isän vararikosta ja siis myöskin Gabriellen köyhyydestä ja puutteesta? Olisihan siis nuoren tytön pitänyt olla siitä kiitollinen, olisihan hänen pitänyt äitipuolelleen olla ystävällinen ja kohtelias. Mutta hän oli tehnyt aivan päinvastoin, oli käyttänyt hyväkseen jokaista tilaisuutta, jolloin hän saattoi loukata ja nöyryyttää… Ei, kreivittären ei tarvinnut soimata itseään mistään! Syy oli kokonaan Gabriellen puolella, hänen tulisi siis ottaa ensi askel sovintoon, — jos yleensä maksoi vaivaa ajatella sovintoa kahden, toisilleen niin vastenmielisen olennon välillä.

Pyhimysloiste, mikä ympäröi Robertia saarnaajana, oli, hänen mentyään kihloihin, melkoisesti vaalennut muutamien hänen kuulijainsa silmissä, mutta suuremman osan mielestä oli hän, yhdistyksensä kautta kauniin, nuoren tytön kanssa Ruotsin etevimmistä perheistä, tullut vieläkin viehättävämmäksi. Kertomus Gabriellen ja hänen rakkaudestaan, jota koristi suuremmassa tahi vähemmässä määrässä keksityt tapaukset kuluneelta kesältä, loi hänen ympärilleen romantillisen hohteen, jota hänellä ei ennen ollut.

Siksi olivatkin sekä hänen saarnansa että hän itse mitä innokkaimpain selitysten ja tarkimpain tutkimusten esineenä. "Hän ei enää ole sama kuin ennen", sanoi eräs hänen kuulijoistaan, surullisesti pudistaen päätään. "Näkyy selvästi, että morsiamen läsnäolo häntä häiritsee, hänen esityksessään on jotain niin jäykkää, hajamielistä", tuumi toinen. "Vakuutukseni on, ettei hän ole onnellinen ja ettei sitä liittoa olisi pitänyt milloinkaan solmita", lausui kolmas j.n.e.

Asianlaita oli kumminkin se, että ainakin viimeinen lausunto oli jossakin määrin tosi. Robert ei todellakaan ollut onnellinen sulhanen. Päivä päivältä hänelle kävi yhä selvemmäksi, ettei hän, mennessään kihloihin Gabriellen kanssa, ollutkaan seurannut Jumalan ääntä, vaan oli käynyt omia teitään, tyydyttänyt omia toiveitaan. Hänen asemansakin kreivi Barnekenin talossa oli hänelle erinomaisen vastenmielinen; kreivin välinpitämättömyys loukkasi häntä, kreivittären alakuloinen tylyys, jonka syyn hän liiankin hyvin ymmärsi, rasitti häntä ja hänen ylpeytensä kärsi ajatellessaan ihmisten kenties hänen kihlauksensa johdosta pitävän häntä onnenetsijänä. Sen lisäksi pelkäsi hän tulevaisuutta, jota hän ei levollisesti voinut jättää Jumalan haltuun, kun hän tiesi tehneensä niin omavaltaisen päätöksen. Saattoiko hän toivonkaan onnea, kun hän vapaaehtoisesti oli valinnut vaimon, joka niin vähän sopi pappismiehelle? Olihan hän melkein laiminlyönyt velvollisuutensa, tehnyt itsensä syypääksi rikokseen, joka vaati sovitusta.

Nämät ajatukset ja epäilykset muodostivat pohjavirran, joka lakkaamatta kohisi syvällä hänen sydämmessään, vaikkapa pinnalla liikkuikin joukko vaihtelevia toivon ja onnen tunteita. Oli hetkiä, jolloin hän keskustellessaan Gabriellen kanssa, näki nuoren tytön sydämmen pehmeävän uskonnon vaikutukselle, näki hänen kyynelsilmin antautuvan sille ja jolloin toivon ja riemuitsevan kiitollisuuden tunteet täyttivät hänen sydämmensä. Oli myös toisia, jolloin hänen rakkautensa Gabrielleen niin kokonaan valtasi hänet, että hän unhoitti kaiken muun ja tunsi itsensä onnelliseksi tietäessään omistavansa hänet.

Täten kului talvi sisällisten ja ulkonaisten myrskyjen raivotessa. Nähdessään Robertin ja Gabriellen, ei kukaan olisi voinut aavistaa heidän olevan kihlatut; he olivat molemmat laihat ja kalpeat, molemmat näyttivät tavallisesti synkkämielisiltä ja alakuloisilta. Tukholmassa ei puuttunutkaan huhuja, jotka tiesivät kertoa pastori Wallnerin olevan hyvin onnettoman, että hän oli antanut kunnianhimon viekoitella itsensä tähän kihlaukseen, jota hän vielä tulisi katkerasti katumaan ja useilla tahoilla oli jo aivan varmana asiana kerrottu Robertin ja Gabriellen kihlauksen olevan purkautumaisillaan.

Eikä tämä viimeinen huhu ollutkaan niin aivan perätön. Useamman kerran oli Robertin ja Gabriellen välillä ollut kohtauksia, jotka päättyivät viittauksiin eroamisen mahdollisuudesta. Heillä oli molemmilla kiivas luonne ja luja tahto ja kun heidän erilaiset mielipiteensä, jotka teoriiassa asetettuina vastakkain vaan synnyttivät vilkkaan keskustelun, myöskin käytännössä joutuivat ristiriitaan, syntyi siitä koko heidän keskinäisessä suhteessaan niin valtava täristys, että tuntui siltä kuin kaikki auttamattomasti katkeaisi.

Robert se aina silloin viittasi eroamisen mahdollisuuteen. Hän muistutti morsiantaan niin tyynesti ja ystävällisesti kuin suinkin saattoi, koko sydän liikutettuna, yksinkertaisesta asemasta, johonka tämä joutuisi hänen vaimonaan, vakavasta elämästä, jota heidän tulisi viettää, ett'ei hän milloinkaan hänen tähtensä tekisi mitään muutosta y.m. Mutta Gabrielle vastasi aina vaan estellen ja kärsimättömästi.

"Minä tiedän sen, minä tiedän sen!" huudahti hän. "olet jo sata kertaa sanonut sen minulle ja minä olen yhtä usein vastannut suostuvani siihen. Mutta estääkö se minua tänä iltana menemästä seuraan, jonne sinulla ei ole halua mennä? Luuletko sinä sitäpaitsi", lisäsi hän äkkiä, turvautuen mielistelemiseen, jonka hän tiesi, enemmän kuin minkään muun, vaivaavan Robertia ja jota hän näissä kohtauksissa käytti suurella mielihyvällä, "että minä tahtoisin mennä naimisiin tavallisen ihmisen kanssa, esimerkiksi jollekin noista tavallisista, tyhmistä herroista, joita kohtaa seuraelämässä ja joiden kanssa tuskin voi puhua ainoatakaan järkevää sanaa? Olen aina toivonut saavani tehdä jotakin erinomaista."

Robert ei vastannut; häneen nämä sanat koskivat kipeämmästi kuin hän tahtoi näyttää.

"Ei, älä pahastu, Robert", jatkoi hän hymyillen ja koetti tarttua hänen käteensä, "etkö sinä luule, että minä tiedän itselläni olevan syytä olla ylpeä siitä, että sinä olet valinnut minut, sinä joka olisit voinut saada jok'ainoan tytön Tukholmassa, johon vaan osoittaisit sormellasi? Mutta sanonpa sinulle, että olisit voinut saada jonkun, joka olisi teeskennellyt enemmän kuin minä, joka olisi enemmän sinua miellyttänyt käymällä sairaiden ja köyhien luona, halveksimalla maailmaa ja muuta sellaista. Sellaisen olisit voinut saada ja olisitkin ehkä siinä tapauksessa ollut tyytyväisempi. Mutta", lisäsi hän hiipien lähemmäksi Robertia, tuolla pehmeällä, hyväilevällä tavalla, jota tämä sekä pelkäsi että rakasti, "yhdessä suhteessa olen heitä kaikkia parempi: minussa on enemmän totuutta kuin heissä, ja kun minä sanon sinua rakastavani, tarkoitan minä sitä, vaikken teeskentele saavuttaakseni rakkauttasi."

Robert katseli surullisesti hymyillen hänen suloisia kasvojaan ja hieman vapisevia huuliaan, sitte työnsi hän hänet hiljaa luotaan, ja pitkä, raskas vaiti-olo seurasi tätä kiihkeätä kohtausta, joka nyt kuten melkein aina ennenkin oli syntynyt edellisestä väittelystä.

Kaikista epäilyksistä ja kiistoista huolimatta, olivat häät määrätyt jo kevääksi. Robertin tulot eivät olleet suuret, mutta Gabriellella oli äidin-perintönsä ja, kun kreivi lupasi vuotuisesti antaa tyttärelleen pari tuhatta kruunua, vakuutti Gabrielle lukemattomia kertoja innolla, joka ei tuntunut teeskennellyltä eikä liioitetulta, ettei hän vähintäkään pelännyt vaatimatonta ja säästävää elämää, päin vastoin, hän tiesi omaavansa käytännöllisiä taipumuksia, ja piti kunnian-asianaan näyttää, että vähilläkin varoilla saattoi tehdä kodin hauskaksi ja miellyttäväksi.

Kuulutus-päiväksi oli määrätty ensimmäinen sunnuntai toukokuussa. Viime aikoina oli kihlattujen välillä vallinnut harvinainen sopusointu. Kauniina kevätiltoina menivät he yhdessä kävelemään ja näillä retkillään joutuivat he keskusteluihin, jotka lähestyttivät heitä toisiinsa. Gabriellen olento oli muuttunut hiljaiseksi ja miettiväksi, jota se ei ennen ollut, ja kun hän näiden keskustelujen kestäessä, joiden aineet suurimmaksi osaksi olivat uskonnolliselta alalta, kuunteli ja vastasi totisuudella ja hellyydellä, joka todisti hänen sisimpäin tunteittensa olevan liikutettujen, tuntui Robertista kuin nuoressa tytössä, joka Säboholman lehmuskäytävässä vastasi hänelle niin kylmästi ja pilkallisesti, nyt olisi tapahtunut perinpohjainen, sisällinen muutos. Hänen sydämmensä täyttyi toivolla ja kiitollisuudella ja hänen mielestään keväinen elämä heitä ympäröivissä metsissä kuiskaten lupasi hänelle onnea, jota hänen oli oikeus nauttia, koska luomakunnan herra itse oli sen pyhittänyt kaikella sillä elämän kauneudella, jonka hän joka kevät antoi uudestaan puhjeta kukoistukseen.

Päivää ennen kuin Robertin piti ottaa kuulutus, oli hän päivällisillä kreivi Barnekenin luona. Gabrielle oli koko ajan ääneti ja hajamielinen; näytti siltä kuin joku tuskallinen ajatus lakkaamatta olisi häntä vaivannut. Iltapäivällä, kun Robert nousi lähteäkseen, pyysi Gabrielle kuiskaten häntä tulemaan hetkeksi balkongille, hän tahtoi puhua vähän hänen kanssaan ennenkuin he eroaisivat.

"Robert", alotti hän arasti ja kiihkeästi, heidän jäätyään yksin, "löytyy ajatus, mielikuva, joka ei minua jätä rauhaan. Nyt … nyt, kun olen perillä ja minun pitäisi tehdä lopullinen päätös … nyt se tuntuu … minusta niin pelottavalta… Olen niin raskaalla mielellä … teenkö oikein … teenkö oikein … ruvetessani vaimoksesi? Enkö tule tekemään sinua onnettomaksi … ehkä henkisesti masentaisinkin sinut … en tiedä miksikä … mutta nyt juuri on keskinäinen välimme tullut minulle niin selväksi … on aivan kuin olisin saanut uudet silmät nähdäkseni…"

Hän ei voinut jatkaa; mielenliikutus tukehdutti hänen äänensä, hän kääntyi pois ja painoi nenäliinan silmilleen.

Robert oli äkkiä tullut kalpeaksi; hänet valtasi raju mielenliikutus näin kuullessaan julkilausuttavan sisimpiä ajatuksiaan, jotka hän niin suurella vaivalla lopullisesti oli voittanut. Mutta miksikä nämä varoitukset tulivat nyt vasta, kun jo oli liian myöhäistä? Minkätähden kutsuttiin nyt esiin nuo aaveet, joita hän koko tämän ajan oli koettanut karkoittaa palavilla rukouksillaan?

"Tulemmeko onnellisiksi vai onnettomiksi", vastasi hän liikutettuna, "oletko sinä minulle sopiva vaimo, ja olenko minä se mies, joka saattaa tehdä sinut onnelliseksi, sen saamme jättää kokonaan Jumalan haltuun. Me olemme nyt antauneet Hänen johdatettavikseen, ja meidän täytyy uskoa, että Hän vaikkapa myrskyjen ja kuohujen läpi lopullisesti vie meidät satamaan…"

Gabrielle otti nenäliinan silmiltään ja kääntyi Robertia kohti.

"Niin, olet oikeassa!" huudahti hän innokkaasti, "meidän täytyy luottaa tulevaisuuteen, on liian myöhäistä nyt enää epäillä? Ja minä tahdon luottaa siihen! Olethan itse sanonut sen riippuvan omasta tahdostamme tulemmeko onnellisiksi vai eikö, ja Jumala tietää minun puhuvan totta, sanoessani, että sisin, lujin tahtoni tällä hetkellä on tehdä sinut onnelliseksi!"

He eivät jatkaneet keskustelua, molemmat olivat liian liikutetut voidakseen puhua enempää. Robert kuiskasi vaan pari kertaa "kiitos", puristi Gabriellen käsiä ja jätti hänet sitten.

Seuraavana yönä saattoi Robert tuskin hetkeksikään ummistaa silmiään, Gabriellen sanat olivat hänen sydämmessään synnyttäneet tuskallisen tunteiden myrskyn; se, jota hän niin kauan oli koettanut pidättää, virtasi nyt uudistetulla voimalla ja selvyydellä hänen mieleensä; eikö hän ollut tekemäisillään syntiä, eikö hän tuottaisi onnettomuutta niin itselleen kuin Gabriellellekin, ja pahinta kaikista, saattaisiko hän niissä oloissa, joihin hän joutuisi naimisensa kautta, tulla sellaiseksi sananpalvelijaksi, jommoinen hän kerran oli luvannut olla.

Nämä ajatukset kasvoivat yön hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä suunnattomiksi kummituksiksi, jotka ympäröivät häntä kaikkialla, minne hän vaan loi katseensa, jotka tukahuttivat hänen rakkautensa ja verhosivat hänen tulevaisuutensa synkkiin varjoihin.

Hän taisteli ja rukoili, kuitenkaan saavuttamatta rauhaa. Hänestä tuntui siltä kuin hänen rukouksensa olisivat levinneet tyhjään avaruuteen, saamatta muuta vastausta kuin oman äänensä tuskaisen kai'un.

Ja kun hän seuraavana päivänä seisoi pastorinkanslian ovella, mennäkseen ottamaan kuulutusta, esiintyi äkkiä hänen sisälliselle silmälleen raamatun lause, jota hän koko tämän ajan oli pelännyt ja karttanut. "Mistä tiedät, mies, voitko pelastaa vaimosi?" toisti hän itsekseen muutaman kerran, seisoessaan käsi lukolla, valmiina avaamaan ovea. Ja jollei hän onnistuisikaan voittaa Gabrielleä, jollei se, jolla hän tähän asti oli rauhoittanut omaatuntoaan, että hän nimittäin tahtoi pelastaa hänet turhamaisuudesta, maailmallisuudesta, pitäisikään paikkaansa? Jos hänen itsevaltaisuutensa, hänen tottelemattomuutensa Jumalan käskyjä kohtaan ei voittaisikaan Gabrielleä, vaan päinvastoin paaduttaisi hänen sydäntään ja jos hän tällä tavalla tuottaisi hänelle ei ainoastaan maallista onnettomuutta — joka kuitenkaan ei merkitsisi paljoakaan — vaan vielä ikuisenkin?

Hän päästi äkkiä lukon ja kiirehti nopein askelin Gabriellen asuntoon. Tuon viimeisen, kauhean ajatuksen rinnalla oli kaikki — rakkaus, onni, ihmisten juorut ja moitteet, hänen oman sydämmensä vastarinta — kokonaan kadottanut merkityksensä. Vielä ei ollut liian myöhäistä, vielä saattoi kaikki tulla peruutetuksi ja Gabrielle saada vapautensa.

Kun hän, kiivaasta käynnistä hengästyneenä, soitti etehisen kelloa kysyäkseen neiti Barnekeniä, avasi Gabrielle itse heti oven.

Nuori tyttö, joka oli kävelypuvussa, näytti kalpealta ja kärsivältä ja siniset juovat silmien ympärillä ilmoittivat hänen valvoneen tahi itkeneen. Nähdessään Robertin, huudahti hän hämmästyksestä ja ilon hohde levisi hänen kasvoilleen.

"Jumalan kiitos, että tulit!" huudahti hän kiihkeästi, vetäissään Robertin sisään ja sulkiessaan ovea. "Minun täytyy puhua kanssasi", jatkoi hän yhä enemmän ja enemmän liikutettuna, "aioin juuri koettaa tavalla tahi toisella saada tavata sinua, sanoakseni … sanoakseni… Oletko jo … jo … ottanut kuulutuksen?"

"En", vastasi Robert yhtä liikutettuna kuin Gabrielle, "mutta mikä sinua vaivaa … mitä on tapahtunut … minkätähden tahdot minua tavata — sinä peloitat minua, Gabrielle…"

"Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Gabrielle puoleksi tukahdetulla äänellä, "mutta … mutta … olen koko yön maannut valveilla ja ajatellut sinua … itseäni … keskenäistä suhdettamme… Ja niin on minulle selvinnyt, että minun täytyy luopua sinusta, etten voi tulla sellaiseksi vaimoksi kuin minun pitäisi… Tiedän kyllä", jatkoi hän, äänensä takertuessa mielenliikutuksesta, "että tulen kärsimään ja kaipaamaan … kenties en ole ennenkuin nyt vasta oikein ymmärtänyt, minkä arvoinen sinä olet minulle, että sinä saattaisit johdattaa minua korkeampaan ja parempaan ja että minä ilman sinua jään samaksi kuin ennenkin… Mutta luulen kuitenkin voivani kestää sen sinun tähtesi … minusta tuntuu nyt siltä kuin kernaammin voisin uhrata kaikki, kuin etten olisi sitä, mitä minun sinun vaimonasi pitäisi olla…"

Robert ei voinut vastata mitään; hän veti Gabriellen luokseen ja sulki hänet liikutettuna syliinsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "emme milloinkaan, milloinkaan tule eroamaan." Hän ei lausunut sanoja, jotka olivat olleet hänen huulillaan; ajatukset ja päätökset, jotka äsken olivat täyttäneet hänen mielensä ja pakoittaneet häntä etsimään morsiantaan, hajosivat mitättömiin, hänen tuntiessaan Gabriellen koko olennon hellyyttä ja sydämmellisyyttä.

Ja suloisena, hyväätekevänä tyvenyytenä myrskyn jälkeen, levisi vähitellen koko hänen sieluunsa rauha, varma vakuutus, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut, että Jumala sentään oli saattanut heidät yhteen — vaikkei Hän ehkä tahtonutkaan johdattaa heitä onneen — ehkä Hän päinvastoin tahtoi johdattaa heitä syvimpiin, synkimpiin varjoihin, jotta he sitten yhdessä taistellen saavuttaisivat tuon ylevän päämäärän.

VI.

Kolme vuotta oli kulunut iltapäivästä, jolloin Robert ja Gabrielle vihittiin samassa kirkossa, jossa ensinmainitun oli tapana saarnoillaan herättää kuulijoissaan niin suurta innostusta, ja liikutusta.

Vähän aikaa heidän häittensä jälkeen tuli eräs pääkaupungin etevimmistä apulais-viroista kuolemantapauksen kautta avoimeksi ja vaikkei Robert mitenkään olisi tahtonut hakea tätä paikkaa, koska hänen mielestään siihen oli monta muuta ansiokkaampaa hakijaa kuin hän, tuli hän kuitenkin kutsutuksi neljänneksi vaalisaarnaajaksi ja sitten suurella enemmistöllä valituksi. Robertin vaikutusala oli tämän kautta tullut paljon laajemmaksi, ja tilavampi huoneusto, johon Gabrielle ja hän heti apulaisnimityksen jälkeen muuttivat, teki hänelle mahdolliseksi kodissaan panna toimeen raamatunselityksiä ja keskustelukokouksia, joihin hän kutsui kaikki ne seurakuntalaisensa, joilla oli halua ottaa osaa tällaisiin hartaushetkiin.

Näissä tilaisuuksissa auttoi häntä hänen vaimonsa, joka vastaanotti kaikki vieraat, niin ylhäiset kuin alhaisetkin samalla sydämmellisellä hilpeydellä. Kaikki pitivätkin hänestä niin paljon näissä kokouksissa, että moni, joka ei muuten tuntenut minkäänlaista uskonnollista tarvetta, kaikin voimin koetti päästä mukaan pastori Wallnerin "tiistai-iltoihin" vaan nähdäkseen miltä kaunis, ihailtu neiti Barneken näytti ollessaan emäntänä raamatun keskustelukokouksessa.

Kaikki muistutukset onnettomasta avioliitosta, joita eivät ihmiset Robertin ja Gabriellen häiden aikana suinkaan olleet säästäneet, eivät siis näyttäneet toteutuneen; pastori Wallner ja hänen vaimonsa tuntuivat päinvastoin olevan hyvin onnellisia. Kiistat ja eripuraisuudet, jotka olivat niin tavalliset heidän ollessaan kihlattuina, olivat, ainakin juoruilijain kertomusten mukaan lakanneet, sen jälkeen kuin he olivat päässeet omaan kotiinsa, pois kreivittären onnettomuutta tuottavan vaikutuksen alta.

Olihan aivan luonnollista, että viimemainittu seikka lisäsi sopusointuisuutta, joka nyt vallitsi heidän välillään, mutta pääasiallisin vaikutin heidän onneensa oli kuitenkin Gabriellen rehellinen pyrintö täyttämään velvollisuutensa Robertin vaimona. Tähän häntä tietysti etupäässä pakotti hänen rakkautensa, vaan kenties myös yhtä paljon kiihoittava ajatus: "minun täytyy ja minä tahdon täyttää velvollisuuteni, tahdon tehdä, mitä olen ottanut tehdäkseni, niin ettei kenenkään tarvitse minua moittia siitä, että olisin huono puoliso."

Vähitellen järjestikin hän elämänsä niiden vaatimusten mukaisiksi, joita saattoi asettaa papin vaimolle. Avioliittonsa ensi aikoina otti hän vielä osaa seuraelämään ja kävi joskus teaatterissa, mutta kun hän sai kuulla, että jotkut olivat lausuneet paheksumistaan siitä ja kun hän huomasi, että hänen miehensä, suorastaan kieltämättä häneltä näitä huveja, kuitenkin aina näytti tyytymättömältä tahi suuttuneelta, kun niistä tuli kysymys, luopui hän vähitellen kokonaan niistä.

Perheensä seurassa oli Gabrielle ainoastaan niin paljon kuin hänen välttämättä täytyi. Äitipuolensa ja hän kävivät, kohteliaisuutta täyttääkseen, toistensa luona ja muodon vuoksi tuli kreivitär pastori Wallnerin hartaushetkiin, mutta tämä tapahtui vuosi vuodelta yhä harvemmin ja harvemmin, tavallisesti hän tiistai-iltasin sai päänkivistyksen tahi jonkun muun taudin.

Kreivin perheessä oli sitäpaitsi viime aikoina tapahtunut suuri muutos. Kreivitär, joka kerran jo oli melkein kokonaan luopunut seuraelämästä, otti nyt hyvinkin paljon osaa siihen. Hän kyllä yhä edelleenkin kävi uskonnollisissa kokouksissa, kuului hyväntekeväisyys toimikuntiin j.n.e., mutta sen ohessa pani hän kodissaan toimeen mitä suurimmassa määrässä maallisia vastaanottoja, joiden ohjelmassa aluksi, muutoksen tapahtuessa, oli ainoastaan soitantoa ja keskustelua, mutta joissa lopulta tanssittiinkin. Olihan hänellä nyt kaksi täysikasvuista, nuorta tytärtä, ja olihan nuoriso oikeassa vaatiessaan itselleen vähän huvituksia. Äidillisessä alttiiksi antaumuksessaan meni hän niinkin pitkälle, että hän huvittaakseen lapsia ei ainoastaan sallinut tanssia illallisissaan, vaan itsekin jotenkin usein otti siihen osaa. Hänen sielunsa, levottomuus, jota ei nyt enää mikään voinut rauhoittaa, pakoitti häntä lakkaamatta koettamaan uusia huumaavia keinoja. Hänet oli vallannut tuo luonnoton nautinnonhalu, jonka joskus huomaa ihmisissä, etenkin naisissa, joidenka luonnollista kehitystä on estänyt joku heissä piileytyvä väärä suunta ja he sen sijaan että edistyisivät, kääntyvät menneisyyteen ja tavoittelevat leikkikaluja, joita ovat hellittäneet pois luotaan. Molempain tyttöjen huvittaminen oli hänellä tekosyynä, kun hän välinpitämättömänä kaikesta riensi huvituksesta huvitukseen. Poskensa painuivat sill'aikaa sisään, harmaita suortuvia ilmaantui hänen tukkaansa ja hiipivä ruumiillinen heikkous vähensi hänen voimiaan.

Oli sunnuntai lähinnä joulua. Robert oli pitänyt puolipäiväsaarnan ja kirkko oli tavallisuuden mukaan ollut niin täynnä kuulijoita, ettei ollut edes tyhjää seisomapaikkaakaan.

Pastori Wallner oli tähän aikaan saarnaaja-maineensa kukkuloilla. Vaan ei hän ollut yleisesti tunnettu ainoastaan saarnaajana. Hän oli vähitellen joutunut siihen asemaan, että kaikki ihmiset luulivat olevansa oikeutetut suoraan sanoen kuluttamaan hänen aikaansa ja voimiansa. Jos oli pantava toimeen iltama hyväätekevää tarkoitusta varten ja sinne toivottiin puhujaa, sanottiin heti: "pyydetään pastori Wallneria, jos hän suostuu, on onnemme taattu." Jos joku vietti perhejuhlaa, piti pastori Wallnerin kaunopuheliaisuuden heti sitä koristaa; jos tahdottiin perustaa uusi yhdistys köyhien koululasten pukemista varten tahi muodostaa perus-rahasto sairashuonetta varten, valittiin pastori Wallner heti puheenjohtajaksi. Työväen luokassakaan ei edes vapaamielisissä piireissäkään ollut harvinaista, että tällaisissa tilaisuuksissa tultiin pyytämään pastori Wallnerin apua. Kaikkien näiden väsyttäväin todistusten lisäksi siitä yleisestä suosioista, jota hän nautti, tuli vielä koko joukko yhtä rasittavia suhteita: nuoria tyttöjä, jotka tahtoivat uskoa hänelle sielu-elämänsä, aviopuolisoita, jotka pyysivät häntä sovittamaan heidän eripuraisuuttaan, tuntemattomia henkilöitä, jotka etsivät häntä mitä omituisimmista syistä, kirjeitä, joissa häneltä pyydettiin hiuskiharaa, salaperäisiä kukkais-lähetyksiä y.m. Kaikki tämä, eikä suinkaan vähin viimeksi mainittu "hinaus", oli omiaan muodostamaan hänen elämänsä yhdeksi ainoaksi levottomaksi hyörinäksi. Henkinen työ, jonka hän näinä vuosina oli toimittanut, olisi jaettuna kolmelle, hyvästi riittänyt kullekin heistä; kun sen lisäksi tuli, että hänen niinä harvoina hetkinä, joita hänellä oli käytettävinään, lepäämisen sijaan usein täytyi taistella vaikeita taisteluita, joita ei kukaan, ei edes hänen vaimonsakaan aavistanut, niin on aivan luonnollista, että hänen ruumiilliset voimansa olivat hyvin riutuneet.

Hän näyttikin väsyneeltä ja rasitetulta, saarnan loputtua astuessaan sakaristoon. Syvään huoaten vaipui hän tuolille, hengähti muutaman kerran kiivaasti ja pyyhki kosteata otsaansa. Sitten sulki hän silmänsä ja istui hetken aikaa kyynärpää pöytää vastaan ja pää käden nojassa.

"Mitenkä omituista", mietti hän katkerasti, "että kaikki nämät suosionosoitukset annetaan henkilölle, joka ei pane niihin vähintäkään arvoa! Useimmat olisivat luultavasti hyvinkin onnelliset ajatellessaan täpösen täyttä kirkkoa, kaikkea sitä ystävällisyyttä ja kiitollisuutta, jonka esineenä minä olen, ja minä sen sijaan — minä luopuisin kaikesta siitä, jos vaan voisin saada yhden ainoan sielun, joka täydellisesti ymmärtäisi minua. On omituista, että kaikkien näiden ihmisten keskellä, jotka tunkeuvat ympärilleni osoittaakseen minulle osanottoa ja hyväntahtoisuutta, tunnen väliin olevani yksin kuni erämaassa!"

Hän huoahti taas ja nousi. Suntio lähestyi sanoakseen hänelle jotakin; pappi, joka oli toimittanut alttaripalveluksen, tuli sisään, ja Robert ja hän juttelivat hetkisen virkatoimistaan. Jumalanpalvelus oli nyt päättynyt, kansa virtasi ulos kirkosta. Robert riisui papin kaapunsa, järjesti käsikirjat ja valmistui menemään kotiin. Silloin hän kirkon ovella huomasi Gabriellen, joka hymyillen viittasi hänelle. Ystävällisesti nyykäyttäen päätään meni hän vaimoaan vastaan ja kysyi mitä asiaa hänellä oli.

"Kuulehan, täällä on eräs, joka välttämättömästi tahtoisi tavata sinua", vastasi Gabrielle innostuneena kuiskaten, "serkkuni Thomasine Ehrenstein on matkustanut tänne Skånesta, hän kuuli sinun nyt saarnaavan ja sanoo, ettei hän milloinkaan ole kuullut mitään, joka olisi tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen. Hän tahtoisi niin mielellään kiittää sinua — saammeko silmänräpäykseksi tulla sisään?"

Robertin kasvot synkistyivät.

"Tiedäthän, etten mielelläni tahdo vastaanottaa ketään täällä, ellei se ole aivan välttämätöntä. Eikö hän, jos hän todellakin haluaa minua kiittää, voi tulla meitä tervehtimään, tänä iltana esimerkiksi, tahi huomenna…"

"Ei", keskeytti häntä Gabrielle vieläkin innokkaammin, "hänellä ei ole muulloin hetkeäkään aikaa. Huomenna matkustaa hän pois … tänään hän on kutsuttu päivällisille, ja sitä ennen hänen täytyy käydä jos kuinka monen ihmisen luona… Suo anteeksi rakas ystäväni, jos teen vasten tahtoasi, mutta tahtoisin niin mielelläni, että tulisitte tuntemaan toisenne … hän on viehättävä olento … saatpa nähdä…"

Gabriellen silmät säihkyivät, näytti siltä kuin hänen "viehättävä" serkkunsa olisi synnyttänyt hänessä huimauksen, joka vieläkin enemmän jäähdytti Robertia.

"Me emme opi tuntemaan toisiamme tällä lyhyellä yhdessä-ololla", vastasi hän estellen. Mutta Gabrielle ei kuullut häntä, hän riensi pois ja palasi hetken perästä, tuoden mukanaan kauniin nuoren rouvan, joka oli erinomaisen hienosti puettu samettiin ja nahkareunuksiin.

"Mieheni, — serkkuni, Thomasine Ehrenstein", esitteli Gabrielle ja kasvojensa ilme osoitti, että hän tunsi olevansa ylpeä heistä molemmista ja onnellinen saadessaan tehdä heitä tutuiksi.

Robert kumartui ja ojensi kätensä, johon nuori rouva punehtuen tarttui, luoden uuteen sukulaiseensa aran, ihailevan katseen.

"Toivon vaan saavani lausua teille kiitokseni", sanoi hän vähän epävarmalla äänellä kyynelsilmin, "en ole milloinkaan kuullut mitään semmoista kuin tänään, enkä milloinkaan, milloinkaan ole unhoittava mitä olette minulle antaneet…"

"Minä en ole antanut teille mitään", vastasi Robert vakavuudella, jossa, huolimatta hänen yrityksestään näyttäytyä ystävälliseltä, kuitenkin oli jotakin jäähdyttävää, "jos Jumalan sana on jotakin vaikuttanut, tulee meidän rukoilla Herraa, että hän yhä edelleenkin siunaisi sitä, etteivät ohdakkeet sitä tukehduttaisi…"

Nuori rouva näytti siltä kun eivät Robertin sanat ja tapa olisi vastanneet hänen odotustaan. Häntä ei miellyttänyt se, että tuo tulinen puhuja, jonka kauniit, innostuneet kasvojen piirteet hänen mielestään muistuttivat Johannesta tahi Stefanusta, nyt tultuaan alas saarnatuolista oli muuttunut tavalliseksi papiksi, jonka takki oli napitettu leukaan asti, käytös oli jäykkä ja kalpeilla kasvoilla kuvautui väsymys. Tullessaan sakaristoon, oli hänen mielensä ollut suloisesti liikutettu, ja hän oli toivonut, että kohtaus Robertin kanssa kiihdyttäisi häntä vieläkin enemmän, mutta sen sijaan oli tämän koko olemus vaikuttanut häneen hillitsevästi ja jäähdyttävästi.

"Niin, Jumalaltahan luonnollisesti siunaus tulee", sanoi hän hieman hämillään, "mutta hän käyttää välikappaleita … ja mitä saarnamies sanoo … jos minulla useammin olisi tilaisuutta kuulla jotakin sellaista kuin tänään, niin…"

Hän loi äkkiä silmänsä maahan ja lopetti lauseen huokauksella, jota saattoi ymmärtää mitenkä tahtoi.

Robertin huulilla oli jo katkera vastaus: "niin tekisitte niinkuin kaikki muutkin, jotka jo vuosikausia, sunnuntaisin toisensa perään, ovat käyneet minua kuulemassa, rahtuakaan muuttamatta elämäänsä", vaan hän hillitsi itseään ja vastasi ainoastaan:

"Ehkäpä toivoisitte saada puhua kanssani avomielisemmin kuin mitä täällä on mahdollista; siinä tapauksessa olette hyvin tervetullut kotiini tän'iltana kello kahdeksan jälkeen."

"Tuhansia kiitoksia", vastasi rouva Ehrenstein innokkaasti, äänensä kuitenkin vähän värähdellessä kärsimättömyydestä, että häntä tuolla tavoin lähetettiin pois, "kuinka mielelläni minä sen tekisin, joll'ei minulla olisi hommaa koko päiväksi. Mutta saanko tulla joskus toiste? Oli kyllä tarkoitus, että lähtisin huomenna, mutta luultavasti tulee matka siirretyksi — saanko siis tulla jonakin päivänä ensi viikolla?"

"Hyvin kernaasti; sydämmellisesti tervetullut, voittehan sopia siitä vaimoni kanssa."

Hän nyykähytti hymyillen päätään Gabriellelle; sitten sanottiin toisilleen jäähyväiset, rouva Ehrenstein toisti vieläkin kerran kiitoksensa, jonka jälkeen hän ja Gabrielle läksivät toistensa seurassa lopettamaan aamupäiväänsä, käymällä tervehtimässä yhteisiä ystäviä ja sukulaisia.

Jäätyään yksin, tunsi Robert heti kalvavia tunnonvaivoja siitä, ettei hän ollut kohdellut nuorta rouvaa, niinkuin hänen olisi pitänyt, että hän oli loukannut häntä tylyydellään ja ehkä karkoittanut tunteen, jossa, niin pintapuolinen kuin se olikin, kuitenkin olisi voinut kätkeytyä jokin parempi siemen. Hän huomasi, ettei hän ollut hellä, vaan että hän päinvastoin oli tuntenut niin katkeraa vastenmielisyyttä, että hänen oli täytynyt taistella itsensä kanssa, ett'ei se ilmaantuisi hänen tavassaan. Viime aikoina oli hän usein ollut tällaisten tunteiden vallassa. Kaikki se ihailu, jonka esineenä hän oli, hellät kiitokset, joilla sekä suullisesti että kirjallisesti häntä ahdistettiin, kyyneliset katseet ja arat kädenpuristukset, joita hän ei voinut välttää, herättivät hänessä melkein inhon tunteita ja kun joskus tapahtui, että hän päästi tämän tunteen valloilleen ja vastaan otti alituisia kiitollisuuden osoituksia kylmyydellä ja ylpeydellä, nuhteli hän aina jälestäpäin itseään siitä katkerasti.

Sopiiko Jumalan palvelijan tuolla tavalla esiintyä tyytymättömänä ja kärsimättömänä? — saattoi hän silloin kysyä itseltään, — eikö se osottanut rakkauden puutetta, joka kenties oli salainen selitys siihen, että hänen työnsä, jolla maailman silmissä näytti olevan niin suuri menestys, todellisuudessa ei kantanut mitään hedelmiä?

Yksinäisinä, epäilyksen ja epätoivon hetkinä puki hän väliin sanoihin ajatuksen, joka jo pitkät ajat, onnettomuutta ennustavana aavistuksena, oli häntä kiusannut: "Ei, minä on sovi papiksi … en voi saada aikaan mitään … se oli erehdys ja elämäni on menetetty."

Gabrielle ei tullut kotiin ennenkuin päivällisiksi. Robert ja hän söivät kahden päivällisensä, jotenkin raskaan mieli-alan vallitessa. Heti kun olivat lakanneet syömästä, meni Robert omaan huoneesensa hetkeksi lepäämään ja miettimään puhetta, jonka hän oli luvannut pitää iltapäivällä eräässä raittiuskokouksessa. Vähää ennen kello kuutta läksi hän tähän kokoukseen, joka kesti lähes kolme tuntia. Palatessaan sieltä väsyneenä ja lämpöisenä, läksi hän astumaan alaspäin Drottning-katua pitkin, jossa ihmisiä virtasi edes takaisin loistavien, komeasti valaistujen puoti-ikkunarivien välissä. Erään kirjakaupan ikkunan edessä oli melkein lakkaamatta ihmistungos; siellä näytti olevan jotakin, joka tavallista enemmän ärsytti ohitsekulkevain uteliaisuutta. Kun Robert kulki tämän ikkunan ohitse, pysähtyi hänkin aivan ehdottomasti, mutta lähetysten seisova katselijain joukko esti häntä näkemästä, mikä se oli, joka veti puoleensa heidän tarkkaavaisuuttaan. Sillä välin kiihtyi hänen uteliaisuutensa, nähdessään mitenkä ihmiset kääntyivät toistensa puoleen, hymyilivät tahi pudistivat päätään ja vaihtoivat arvosteluja sellaisia kuin: "Miten viehättävän kaunista", tahi: "Ei, mitenkä teeskenneltyä", j.n.e. Hän päätti odottaa, kunnes hän pääsisi ikkunan luokse näkemään mikä se oli.

Silloin hän sai kuulla nuoren, edessään seisovan upseerin, joka oli niin pitkä, että hän saattoi nähdä muitten ihmisten yli, ääneen lausuvan naapurilleen:

"Katsokaahan tuohon, hän kyllä osaa 'nipistää' naiset, hän! Kun näkee hänet tuollaisena, ei ole vaikeata käsittää, että hän saarnatuolistaan panee kaikkein naisten päät pyörälle!"

Robert säpsähti, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä puukolla. Oli tuskin luultavaa, että lausutut sanat tarkoittivat häntä, eikä se suinkaan voinut olla hänen valokuvansa, joka oli synnyttänyt ihmistungoksen, sillä hän ei ollut viime vuosina käynyt valokuvaajalla, koska pelkäsi kuvansa pantavan näytteille puoti-ikkunoihin. Mutta toiselta puolen, kuka muu Tukholman papeista, paitsi häntä, saattoi olla kyllin onneton antaakseen aihetta tuollaisiin häpäiseviin viittauksiin?

Molemmat herrat poistuivat nyt, ja Robert pääsi niin pitkälle eteenpäin, että saattoi nähdä heidän ivansa ja väkijoukon uteliaitten katseitten esineen.

Maalausjaloille, keskelle ikkunaa, oli asetettu näytteille taulu, joka kuvasi häntä itseään. Kuva, joka oli mukaelma vanhasta valokuvasta, oli piirretty mustalla liidulla, hyvää työtä ja erinomaisen hyvin onnistunut. Hänen toinen kätensä riippui alas saarnatuolin laidalta ja hän nojautui eteenpäin miellyttävässä, vaan samalla jotenkin teeskennellyssä asennossa.

Muutaman silmänräpäyksen seisoi Robert kalpeana ja ikäänkuin kivettyneenä tuijottaen omaa kuvaansa. Sitten kiirehti hän puotiin, osti valokuvan ja tiedusteli oliko sitä siellä useampia kappaleita. Saatuaan kieltävän vastauksen, kysyi hän taiteilijan nimeä ja osotetta ja läksi sitten puodista, liiaksi liikutettuna, jotta olisi voinut huomata monia uteliaita katseita, jotka häntä seurasivat.

Oliko todellakin mahdollista, että hän saattoi näyttää niin teeskennellyltä, niin maailmalliselta seisoessaan Herran temppelissä täyttämässä ylevätä kutsumustaan, puhumalla Jumalan seurakunnalle? Hän ei moneen päivään saanut rauhaa tältä kysymykseltä; hän kirjoitti taiteilijalle ja pyysi, ett'ei tämä enää toiste valitseisi häntä taiteilija-intonsa esineeksi, hän hävitti ostamansa valokuvan, mutta ei kuitenkaan voinut olla sitä ajattelematta. Kohdatessaan jonkun ystävistään, heräsi hänessä ajatus: "onkohan hän nähnyt sitä, mitähän hän siitä pitää, onkohan se hänen mielestään minun näköiseni?" Hän olisi mielellään tahtonut ääneen lausua nämät kysymykset, hän olisi tahtonut tietää, oliko totta, että hän saarnatessaan seisoi tuossa inhotussa asemassa, mutta aine oli hänelle siihen määrin vastenmielistä, ett'ei hän voinut saada sanaakaan siitä suustaan.

Vihdoinkin, eräänä iltapäivänä, kun Gabrielle ja hän istuivat hetkisen arkihuoneessa kahden kesken, voitti hän arkuutensa ja kysyi, oliko hänellä todellakin saarnatessaan tapana antaa toisen käsivartensa riippua alas saarnatuolin laidalta?

"Minkätähden kysyt sitä?" vastasi Gabrielle hymyillen.

"Minua on vaan siitä huomautettu. Mutta en voi itse päästä selville, onkohan asian laita…"

"On, se on todellakin niin, pidät aina kätesi näin", vastasi Gabrielle, pöytää vastaan matkien Robertin asentoa. "Muuten se on sekä kaunis että luonnollinen liike, — oletko kuullut kenenkään sitä moittivan?"

"Ei suorastaan. Mutta en missään tapauksessa tule enää tekemään itseäni siihen syypääksi."

"Sepä vahinko. Olen niin tottunut siihen asentoon ja pidän siitä niin paljon, että mielelläni tahtoisin saada sinut niin valokuvatuksi", sanoi Gabrielle nauraen.

Robert punehtui hieman, vaan ei vastannut mitään ja niin jättivät he tämän keskustelu-aineen.

Tämä kohtaus, niin vähäpätöinen kuin se itsessään olikin, teki pysyväisen vaikutuksen Robertin mieleen. Se ikäänkuin lisäsi salaista tyytymättömyyttä, kalvavaa katkeruutta, joka viime vuosina oli herännyt ja kasvanut hänen sydämmessään. Kuva, jonka hän oli nähnyt loistavassa puodin ikkunassa, oli hänelle äkkiä ja suoraan ilmoittanut minkälainen hän todellisuudessa oli: hieno muotipappi, jota naiset jumaloivat ja joka samalla oli kevytmielisen, vaan oikeutetun kuvan esineenä.

Ja tämä oli kuitenkin sama henkilö, joka kerran palavalla rakkaudella oli antautunut Jumalan palvelemiseen, sama henkilö, jonka hartain halu oli ollut johtaa kärsiviä veljiään uskoon, sama henkilö, jolla ei nyt enää ollut voimaa muuhun kuin liikuttamaan joitakuita tunteellisia naisia itkemään ja viekoittelemaan heitä lähettämään itselleen kukkia ja lahjoja. Miten hirvittäväksi itsensä irvikuvaksi hän olikaan tullut!

Nämät ajatukset antoivat hänelle voimaa, toisella tavalla kuin milloinkaan ennen, mitata ja tutkia sielunsa salaisia syvyyksiä. Ja löytyihän siellä sekä itsekkäisyyttä että turhamielisyyttä! Olihan hän loukannut juuri ihmisten kiitosta, olihan hänelle mieluista olla tuon ihailun esineenä, jota kuitenkin hänen parempi puolensa vihasi ja halveksi! Olihan hän itse sisimpänä vaikuttimena kaikkiin hänen toimiinsa, koko hänen vaikutukseensa, ja olihan tässä selitys omituiseen arvoitukseen, ett'ei koko hänen työnsä suurella, henkisellä vainiolla onnistunut!

Ja näistä katkerista mielikuvituksista, jotka öin, päivin häntä vaivasivat, syntyi vähitellen, väkevän, kuluttavan nesteen tavoin, ajatus, josta hän ei luopunut: "minun täytyy päästä pois täältä, minun täytyy pelastaa sieluni, sillä olen hukkumaisillani!"

Eräänä aamupäivänä uuden vuoden jälkeen, kun Robert oli ollut virkatoimillaan kaupungilla ja meni erään puiston poikki, tullakseen suorinta tietä kotiinsa, pidätti häntä äkkiä joku, joka takaapäin löi häntä olkapäälle. Kääntyessään taaksepäin, näki hän majavannahkaiseen turkkiin puetun herran, joka toverin tavoin ojensi hänelle kätensä ja tervehti häntä iloisesti ja ystävällisesti: "Terve, Wallner, onpa hauskaa tavata sinua jälleen!"

Robert ojensi kätensä vieraalle, luoden häneen samalla kysyvän katseen; nuo kasvot olivat hänelle kyllä tutut, vaan hän ei sillä hetkellä voinut sanoa, kuka häntä oli puhutellut.

"Sinä et näy minua enää tuntevan", lausui nauraen turkkiin puettu herra, jolla oli punakat kasvot ja jänterä, nuorehko vartalo, vaikka pienet rypyt silmän vieressä ja jommoinenkin lihavuus todisti hänen jo lähestyvän neljättäkymmentä, "ja minä, joka tunsin sinut jo käynnistä! No niin, eihän sitä ole ihmetteleminen, kuuluisa pastori Wallner, naisten suosikki, Tukholman etevin saarnaaja j.n.e., onhan siinä vähän toista, kuin sellaisessa maalais-raukassa kuin minä. Mutta nyt ehkä jo voit muistuttaa mieleesi mitättömän persoonan…"

"Voin kyllä!" vastasi Robert, väkinäisesti hymyillen, "olethan aivan näköisesi, Erland Bernfelt, mutta siitä taitaa jo olla viisitoista vuotta, kuin viimeksi tapasimme toisemme, ja sen lisäksi olet kyllä tullut vähän … vähän…"

"Vähän entistä arvokkaammaksi", lisäsi Bernfelt, ojentaessaan itseään ja kädellään pyyhkäisten napitettua turkkiaan, "luulenpa sen kyllä. Mutta enpä suotta olekaan toimekas perheen isäntä … vaimo, kahdeksan lasta … koti-opettajatar y.m. Sellainen antaa jonkinmoista arvoa. Entä sinä, olen kuullut sinun olevan naimisissa, luultavasti sinullakin on lapsia?"

"Ei", vastasi Robert, tukahuttaen huokauksensa, "ikävä kyllä meillä ei ole lapsia…"

"Ohhoh … vai niin…" sanoi Bernfelt myötätuntoisesti ja vähän hämillään, ikäänkuin hän olisi sattunut koskettamaan arkaa asiaa. Hänen mielestään oli nimittäin lapseton avioliitto aivan luonnotonta, tavatonta, joka herätti hänessä ystävällistä sääliväisyyttä. "Mutta mihinkä sinä menet? Vai niin … sinnepäin, jos sallit seuraan sinua kappaleen matkaa…"

"Aivan mielelläni", vastasi Robert, jonka jälkeen molemmat herrat yhdessä jatkoivat tietään Gustaf Adolfin torin poikki, ylös Drottning-katua pitkin.

Robert ja tehtaan omistaja olivat olleet koulutoveria, vaikk'eivät samalla luokalla, sillä Robert oli monta vuotta nuorempi. Valitsemansa erilaiset elämän urat olivat tosin myöhemmin eroittaneet heidät toisistaan, mutta Bernfeltin oleskellessa Tukholmassa, tapasivat he joskus toisensa erään hänen sukulaisensa luona, joka suuresti ihaili Robertia.

"Niin, olipa oikeen onnen potkaus, että nyt kohtasin sinut", sanoi Bernfelt, kun he olivat uudistaneet vanhoja muistojaan ja tehneet toisilleen selkoa viimeksi kuluneista vuosista, "olin muuten aikonut jonakin päivänä käydä luonasi…"

"Toivon, ett'et anna tämän lyhyen kohtauksen riistää minulta iloa nähdä sinut kotona luonamme", vastasi Robert ystävällisesti, "vaimoni varmaankin tulee iloiseksi saadessaan tutustua sinuun."

"Tuhansia kiitoksia, sitä en suinkaan tule laimin lyömään! Muistan vaimosi pikku tyttönä, hän oli kovin viehättävä … tulee hyvin hauskaksi nähdä hänet jälleen. Hän on nyt tietysti entistä viehättävämpi… Sitä paitsi, veli hyvä, on minulla sinulle erinomaisen tärkeä ja vakava asia, jonka tähden oikeastaan tahdoinkin sinua tavata. Asia on näet se, että tarvitsen uuden papin Ryforsiin; kuten ehkä tiedätkin kuuluu Ryfors Tulan seurakuntaan, mutta appeni on tehtaalaisia varten rakennuttanut erityisen kappelin, tehtaan omistajalla on oikeus valita saarnaaja, jonka palkka maksetaan tehtaan konttoorissa j.n.e., ja minä tahtoisin nyt pyytää sinua ehdottamaan minulle jotakin sopivaa henkilöä?"

"Ei ole mikään helppo tehtävä", vastasi Robert, "olla saarnaajana tehtaalla, jossa on pari tuhatta työntekijää. Se tuottaa sekä edesvastausta että paljon vaikutusta…"

"Se on kyllä totta, siitä on suuri edesvastaus", jatkoi Bernfelt, "ja tämä on harvinaisen vaikea tapaus. Asian laita on nimittäin se, että entinen pastorini, joka, sivumennen sanoen, kuoli aivan äkkiä, sairastettuaan vaan pari päivää, oli monessa suhteessa kelpo mies, jota pidin suuressa arvossa, erittäin suuressa arvossa siveellisyyteensä ja ymmärrykseensä nähden, mutta hän oli innokas herännyt, joka teki melkein puolet tehtaalaisista heränneiksi. Voihan silläkin sentään olla hyvät puolensa; ihmiset tultuaan heränneiksi muuttuvat tavallisesti raittiiksi, siveellisiksi j.n.e., mutta — tosi-asia on, että he samalla tulevat vähemmin kelvollisiksi työntekijöiksi. Heissä ei enää ole entistä intoa. He oikeen hurjistuvat keskustelemiseen ja väittelemiseen, voin nähdä heidät seisovan lautaläjillä ja pitävän puheita toisilleen… Ja sitten heillä on ääretön joukko rukouskokouksia ja lähetyskokouksia… En minä tietysti kieltäisi heitä saarnaamasta ja laulamasta niin paljon kuin ikänä tahtovat, se on paljoa parempi kuin jos kävisivät kapakassa juomassa, mutta pitäähän jumalisuudellakin olla rajansa. Sentähden tahtoisin saada sinne papin, joka voisi hillitä kansaa, kuitenkaan millään tavalla sortamatta ketään, tahtoisin nuoren, voimakkaan saarnamiehen, joka ei olisi innokas herännyt, vaan ei myöskään uneksija, joka jumalanpalveluksen aikana laimentaisi sanankuulijat. Mutta mistäpä löytäisin sellaisen Fenix-linnun."

Robert ei heti vastannut. Ilme hänen kasvoillaan oli Bernfeltin puhuessa useampia kertoja vaihdellut, mutta nyt olivat hänen kasvonsa aivan tyvenet, vaikka hyvin kalpeat ja totiset.

"Voin todellakin ehdottaa sinulle erästä henkilöä", vastasi hän viimein hiljaa, "vaan en voi nyt heti ilmaista hänen nimeänsä. Minun täytyy punnita asiaa tarkasti niin ett'ei kummaltakaan puolelta tapahdu hätiköimistä. Mutta jos huomenna, tahi kenties vielä paremmin ylihuomenna, voit tulla luokseni tähän samaan aikaan, niin olen siksi miettinyt asiaa ja saamme silloin puhua siitä. Sopiiko sinulle?"

"Mainiosti!" huudahti Bernfelt iloisena, "oletpa oikeen poistanut taakan sydämmeltäni. Tämä asia rasitti minua todella, on kovin vastuunalaista valita pappi, ja vaikk'ei minulla itselläni ole paljoakaan taipumusta siihen suuntaan, on papilla mielestäni tärkeä tehtävä, erittäinkin maalla ja vielä enemmän suurella tehtaalla. Hänen täytyy olla tukena tehtaan omistajalle. Mutta sanoppas minulle vaan yksi seikka; et suinkaan sinä tarjoa minulle mitään vanhaa jöröä, sillä siitä minä nöyrimmästi kiittäen luovun. Vaadin itsepintaisesti, että sen pitää oleman nuoren, voimakkaan miehen."

"Ole huoleti, hän on nuori", vastasi Robert, keveästi hymyillen, "jotenkin minun ikäiseni."

"Hyvä. Silloinhan kaikki on oivallista. Ainoa, minkä voin toivoa, on, että hän olisi sinun kaltaisesi muussakin kuin ijässä", sanoi Bernfelt nauraen.

Molemmat herrat heittivät nyt toisilleen jäähyväiset. Bernfelt lähetti terveisensä Robertin rouvalle, hänen käyntiaikansa määrättiin vielä kerran, sitten he erkanivat. Robert meni kotiinsa ja Bernfelt kiiruhti iloisena ja tyytyväisenä alas Drottning-katua.

Tultuaan huoneesensa ja lukittuansa oven, istuutui Robert kirjoituspöytänsä ääreen, nojasi päänsä käteensä ja sulki silmänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sulkea pois kaikki ulkonaiset esineet, voidakseen häiritsemättä tutkia itseään.

Kuluneena vuotena oli hänen jokapäiväinen rukouksensa ollut: "Vapahda minut tästä elämästä, osoita minulle, tavalla tahi toisella keino, jolla voin päästä täältä!" Eikö nyt paikka, jota hänelle melkein tarjottiin, ollut vastaus hänen rukoukseensa? Eikö se ollut Jumalan ääni, joka puhutteli häntä, kun hänessä, keskustellessaan Bernfeltin kanssa, äkkiä heräsi ajatus: "sinne sinun pitää mennä, siellä on tie, joka avautuu sinulle, jotta pääsisit pauloista, jotka ovat kietomaisillaan ja tukehduttamaisillaan sinut."

Tämähän oli juuri se, jota hän oli toivonut, jota hän oli rukoillut. Olihan tämä vaatimaton, huomaamaton paikka, työmiesten ja köyhien keskuudessa, aivan sellainen, jota hän lukemattomia kertoja oli vakuuttanut Jumalalle kaikkein mieluimmin toivovansa. Täällä tulisi itsensä kieltämys ja vähäpätöisyys mitä runsaimmassa määrässä hänen osakseen, täällä ei turhamaisuus eikä ylpeys häntä kiusaisi, täällä, pienien ja halveksittujen keskuudessa, hän ehkä saattaisi vaikuttaa jotakin hyvää.

Niin se varmaankin oli, oli varmaan Jumala itse, joka sanoi: "Mene, mihinkä sinut lähetän." Eikä hän omasta puolestaan epäillytkään. On kyllä totta, että häntä tuskastutti ajatus, että hänen nyt olisi lähteminen pieneen seurakuntaan kaukana Norrlannissa ja että hänen olisi keskeyttäminen elämän ura, joka jo oli osottanut niin loistavia tulevaisuuden toiveita. Vaikutuksensakin pääkaupungissa, joka äskettäin oli tuntunut hänestä niin raskaalta ja toivottomalta, esiintyi nyt hurmaavassa hohteessa, jonka tieto peruuttamattomasta eroamisesta tavallisesti luo ikävimpiinkin asioihin ja olosuhteisin. Mutta hänen vilpitön halunsa päästä pois ja saada alkaa uutta elämää voitti tämän kiusauksen ja saattoi hänet nöyrästi kuiskaamaan: "Niin, Herra, minä menen."

Mutta — Gabrielle, mitä hän sanoisi, mitenkä hän tulisi kestämään tätä koetusta, sillä Robert tiesi, että hän sellaisena tulisi pitämään muuttoa Norrlantiin? Ja eikö häneltä tässä tapauksessa vaadittukin liiaksi? Eikö hän ollut liian nuori, liian kokematon, liian herkkä niin ruumiin kuin sielun puolesta, jotta häntä olisi voinut niin äkkiä temmata entisestä ympäristöstään ja siirtää uusiin, hänelle luultavasti vaikeisin ja tukaliin oloihin.

Ajatus tulevasta kohtauksesta muuttui hänelle melkein sietämättömäksi. Mitenkä helpolta olisi kaikki hänestä tuntunut, ell'ei hänellä olisi ollut Gabriellen vastarintaa voitettavana! Hänen mielestään ei tällä hetkellä olisi voinut löytyä mitään kärsimystä, mitään itsensä kieltämistä, jota hän ei olisi kestänyt ilolla, jos hänellä vaan rinnallaan olisi ollut vaimo, joka olisi häntä ymmärtänyt. Ja sen täytyi kuitenkin tapahtua! Hänen liikutetuissa tunteissaan oli vielä sijaa epäilylle ja myönnytyksille, vaan hänen sydämmensä syvyydellä lepäsi tyven päätös: "minun täytyy päästä täältä pois, maksoi mitä maksoi."

Sinä päivänä ei hänelle ilmaantunut mitään sopivaa tilaisuutta puhumaan Gabriellen kanssa, eikä vielä seuraavanakaan, mutta illalla, kun hän oli lopettanut työnsä, meni hän, hetken valmistettuaan itseänsä vakavalla rukouksella, vaimonsa luo, lujalla päätöksellä ilmoittaa hänelle kaikki.

Gabrielle makasi lepotuolissa lukien. Hänen takanaan paloi lamppu, jolla oli keltainen varjostin, joka loi lämpimän valon hänen ruumiilleen ja kasvoilleen.

Robert pysähtyi ovelle muutamaksi silmänräpäykseksi, katsellen vaimoaan. Hänen mielestään tuo ankara laki: "leikkaamme, mitä olemme kylväneet", kohtasi häntä raskaasti tällä hetkellä. Hän oli aina tiennyt tällaisen hetken olevan odotettavissa; hän oli aina tiennyt, että hän kerran olisi pakoitettu vaimolleen asettamaan vaatimuksen, jota täyttämään tämän voimat eivät riittäneet.

Suhteellinen onni, jota he olivat nauttineet, miellyttävä koti, jonka Gabrielle oli järjestänyt, ja jonka mukavuus ja upeus suureksi osaksi oli ollut vaikuttimena hänen viihtymiseensä, myönnytykset, joita hän oli tehnyt miehensä tähden ja mieltymys, jota hän oli koettanut osottaa tämän toimissa, — kaikki tämä oli omiaan yhä suuremmassa määrässä vaikeuttamaan päätöstä, jonka Robert aikoi tehdä. Jos heidän avioliittonsa olisi ollut onneton, ei hän, kuten nyt, olisi arastellut tuottamaan vaimolleen tuskaa. Mutta nyt oli heidän välillään vaan tuo ainoa seikka — ettei Gabrielle häntä ymmärtänyt, ettei hän milloinkaan ollut voinut seurata hänen syvintä sieluelämätään — ja tämä eroitti, varmemmin kuin mikään onneton suhde avio-elämässä, heidät tällä hetkellä toisistaan.

Kuullessaan Robertin askeleet, laski Gabrielle pois kirjan, käänsi puoleksi päätään ja ojensi hymyillen toista kättään.

Robert tarttui hänen käteensä ja puristi sitä ystävällisesti, vaan päästi sen heti senjälkeen. Sitten otti hän tuolin ja istuutui lepotuolin viereen vastapäätä vaimoaan.

Hänen tapansa ja kasvojensa ilme herätti Gabriellessa pahaa aavistavan tunteen. Jo kaksi kertaa ennen oli hän miehensä kasvoilla nähnyt tämän synkän, vakavan ilmeen ja kummaltakin kerralta oli hänellä tuskallisia muistoja. "Oi, mikä nyt on tapahtuva, mitä hänen levoton mielensä nyt on keksivä? Onhan meidän nyt niin hyvä ja rauhallinen olla, eikö se nyt saisi jatkua?" Nämät ja samantapaiset ajatukset ehtivät jo syntyä hänessä sillä välin kuin hän, katse kiinnitettynä kirjaan, jonka hän taas oli ottanut käteensä, odotti Robertin alkavan.

"Gabrielle", sanoi Robert viimein matalalla äänellä, "minulla on jotakin sinulle sanottavaa…"

"Mitä sitten?" kysyi Gabrielle katsomatta häneen.

"Muistatko", jatkoi Robert samalla tavalla, "että kerran, ennen kihlaustamme, pyysin, ett'et milloinkaan unohtaisi, että minä, mihinkä oloihin tahi ristiriitoihin joutuisimmekaan, aina ensi sijassa olisin pappi, että minne Herra käskisi minua menemään, niin vaikeaksi kuin se tulisikin sinulle, meille molemmillekin. Muistatko sen vielä?"

"Muistan, miksipä olisin sen unohtanut?" vastasi Gabrielle lyhyesti.

"No niin, ystäväni, perustukseksi ottaen hyvän muistosi, sanon sinulle, että minut on kutsuttu paikkaan, jonne tiedän, ettet mielelläsi minua seuraa. Minulle on nimittäin tarjottu kappelin saarnaajan virka Ryforsin sahalla, Pohjois-Norrlannissa ja olen aikonut vastaanottaa tämän tarjouksen ja jättää Tukholman."

Robert huokasi syvään ja pyyhkäsi kädellään otsaansa; häneen oli koskenut kipeästi lausua nämät sanat.

Gabrielle ei vastannut heti, hän ei tahtonut näyttää Robertille, miten syvän vaikutuksen tämä uutinen teki häneen, hän vaan piti katseensa luotuina kirjaan, kunnes hän saisi voimaa hillitä kasvojensa liikkeitä.

"Minkä tähden tahdot jättää Tukholman?" kysyi hän vihdoin, luodessaan
Robertiin tuijottavan katseen.

Robert epäili hetkisen. Jos hän nyt ilmoittaisi koko totuuden, jos hän luottamuksella avaisi sydämmensä ja paljastaisi kaikki sen haavat, eikö Gabrielle ymmärtäisi häntä väärin, eikö hän kohtaisi häntä vaan kummastuksella ja moitteella sen sijaan, että osottaisi hänelle myötätuntoisuutta? Ja onko tunteelliselle mielelle mitään sietämättömämpää kuin nähdä juuri sen hylkäävän itsensä, jolta olisi oikeutettu odottamaan enin osanottoa. Häntä väristytti jo ajatellessaan, että hänen pitäisi paljastaa sisimmät, arimmat tunteensa välinpitämättömille tahi moittiville katseille, samalla kun hän tunsi sanomatonta tuskaa, ett'ei hän vaimossaan löytänyt ystävää ja luotettua toveria, peräytyi hän arkana ja sulki vieläkin lujemmin sydämmensä häneltä…

"Sentähden", vastasi hän epävarmalla äänellä, "että minut on kutsuttu paikkaan, jossa minua tarvitaan paremmin kuin täällä ja jossa minä Jumalan avulla voin vaikuttaa enemmän hyvää kuin mitä minä olen voinut tehdä täällä."

Gabrielle naurahti lyhyesti ja tylysti. "Minne ikänä menetkin, Robert, viet sinä aina itsesi mukanasi, ja sinun oma levoton itsesi, sinun oma epäilevä henkesi se on, joka sinulle kuiskaa, että jos vaan olisit siellä tahi siellä, jos vaan olisit niissä tahi niissä oloissa, niin voisit vaikuttaa enemmän hyvää… Jos tulisit Haaparantaan, niin luulisit voivasi vaikuttaa enemmän, jos olisit Ystad'issa ja päinvastoin…"

"Olet oikeassa, Gabrielle, en ole milloinkaan tyytyväinen itseeni, ja olen vakuutettu siitä, jopa toivonkin, ett'en milloinkaan tule sitä olemaan. Mutta on väärin sanoa, että aina olisin tyytymätön ulkonaisiin oloihin. Päinvastoin, täällä on paljonkin, joka on ollut hauskaa ja hyvää ja jota jätän kaipauksella. Mutta tiedän ja tunnen, että Herra itse minua kutsuu toiseen vaikutus-alaan, ja sentähden täytyy minun mennä."

Gabrielle ei vastannut; hän oli noussut puoleksi makaavasta asennostaan ja istui nyt, synkin, hajamielisin katsein tuijottaen mattoon. Koko tuleva muutto esiintyi tuskallisella selvyydellä hänen kiihoitetussa mielikuvituksessaan. Hän näki kotonsa hävitettynä — tuon rakkaan kodin, jolle hän oli omistanut niin paljon huolta ja jossa hän viihtyi niin hyvin; hän näki uuden kodin, yksinkertaisen, ahtaan pastorin virkatalon pienine, mataloine huoneineen, hän näki itsensä tehtaalla, tuossa kaukaisessa autiossa seudussa, jonka asukkaat hänen kiihtyneessä mielikuvituksessaan muuttuivat lappalaisiksi ja puoliraakalaisiksi. Hän tunsi rohkeutensa masentuvan ja rakkauden, jota hän oli tuntenut ja vieläkin tunsi miestään kohtaan, kylmenevän. Eikä hänen päähänsä kuitenkaan hetkeäkään pistänyt koettaa rukoilemisten tahi vastustuksen voimaa. Sydämmessään hän kyllä teki ankaraa vastarintaa ja nimitti Robertia julmaksi ja tunteettomaksi ja jäätyään yksin tulisi hän kyllä antamaan tuntemansa tuskan valtavasti puhjeta esiin, mutta hän tunsi miehensä ja tiesi, että, niin hyvä ja mukautuva kuin hän saattoikin olla, löytyi kuitenkin kohtia, joissa hän ei antanut perään, ja Gabriellen ylpeys esti häntä herättämästä kohtauksia, kyyneleitä ja nuhteita, joista ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä.

"Gabrielle, etkö voi sanoa minulle mitään, etkö vastata mitään?" sanoi Robert vihdoin, kun hiljaisuus heidän välillään alkoi tuntua rasittavalta.

"Mitä minä sanoisin?" vastasi Gabrielle väsyneenä. "Jos sinun velvollisuutesi on jättää Tukholma ja muuttaa tuonne pohjoiseen, jos, kuten sanot, Jumala itse on sinut kutsunut, en tahdo panna sitä vastaan. Olen kerran luvannut sinulle, ett'en milloinkaan olisi sinulle esteeksi papillisella vaikutus-alallasi, etkä milloinkaan saa sanoa, ett'en olisi pitänyt tätä lupaustani. Kunpahan vaan olisit oikein varma siitä, että se on Jumala, joka on herättänyt sinussa ajatuksen jättämään Tukholman, etkä sinä itse. Minusta tämä kaikki on niin omituista. Onhan sinulla täällä niin laaja toiminta-ala, tiedäthän mikä vaikutus sinulla on ihmisiin, kuinka moni on sinun kauttasi ruvennut käymään kirkossa ja ajattelemaan vakavampia asioita, kuinka paljon olet saanut aikaan köyhien hyväksi — luultavasti yhtä paljon kuin tulet sitä tekemään lappalaisten keskuudessa, tuolla pohjoisessa. Minulle on käsittämätöntä, minkätähden sinulla mielestäsi on oikeus keskeyttää toimintasi täällä?"

Robert ei voinut vastata niinkuin hän olisi tahtonut; hän tunsi Gabriellen tällä hetkellä pitävän häntä oikullisena ja vaihtelevaisena, mutta nyt hän, vähemmän kuin milloinkaan ennen, olisi saattanut avata sydäntään ja esiintuoda hänelle todellisia syitä, joidenka tähden hän tahtoi jättää Tukholman. Mitenkä hän olisi voinut sanoa: "minä en kauvemmin tahdo olla naisten ihailun ja tunkeilevuuden esineenä, sillä samalla kuin se minua vaivaa, on se minulle suurempi kiusaus kuin mitä sinä tahi joku muu saattaisi uskoakaan. Tahdon päästä erilleen tästä ihmisten ylistyksestä, jota minun joka päivä, myrkky-annoksen tavoin, täytyy nauttia, — jota minä inhoan, mutta joka poisjäädessään synnyttää minussa tyhjyyttä ja kaipausta." Kuinka hän olisi voinut sanoin lausua sitä, mitä hän ei edes selvään ollut uskaltanut itselleenkään tunnustaa: "niin, se on totta, myönnän olevani levoton, oma rauhaton itseni minut täältä karkoittaa. Epäilen kutsumustani, epäilen, onko minulla todellakaan Jumalan henkeä … minusta koko olemassa olo tuntuu valheelta, petokselta Jumalaa kohtaan, ja kun ihmiset antavat minulle haukkumanimiä ja pilkkaavat menestystäni saarnaajana, kauhistun minä kuni kavaltaja, jonka korvaan joku äkkiä kuiskaa hänen salaisen rikoksensa. Ja sieluni syvyydellä on voittamaton kaipaus, jota tuskin itsekään ymmärrän tahi tunnustan, — kaipaus, sellainen, joka saattoi askeetin vetäytymään maaluolaansa, päästä ulos myrskyihin ja kuohuihin, saada karaista itseäni ja oppia kärsimään puutetta ja taistelemalla saavuttaa rauha, jota minulla nyt ei ole!"

Ei, hän ei voinut puhua näin; jos kohta hän olisi tahtonutkin uskoutua vaimolleen, ei hän milloinkaan olisi voinut vetää esiin näitä varjokuvia tuosta salatusta syvyydestä, jonne tavallisesti kätkemme tointemme salaisimmatkin vaikuttimet. Huoaten hän vaan vastasi:

"Keskeytän vaikutukseni täällä, koska olen sen huomannut olevan hyödyttömän ja koska, kuten jo sinulle sanoin, luja uskoni ja vakuutukseni on, että Jumala kutsuu minua toisaalle."

Taas syntyi hetken äänettömyys. Robert tunsi mitenkä se, ett'ei hän voinut suoda Gabriellelle koko luottamustaan, synnytti heidän välilleen poistamattoman väärinkäsityksen. Hän huomasi, että hän yhä enemmän ja enemmän tulisi sulkeutumaan itseensä ja että Gabriellen sydämmessä aina, pistimen tavoin, tulisi pysymään ajatus, että hän oli antanut itsekkäisyyden ja oikullisuuden johtaa itseään.

"Vaan en voi sitä auttaa … en voi sitä auttaa", kuiskasi hän muutamia kertoja itsekseen.

Sitten hän nousi, tarttui Gabriellen molempiin käsiin ja pakotti hänetkin nousemaan.

"Etkö luule, rakkaani", sanoi hän ystävällisesti, vetäen Gabrielleä luokseen ja hellästi katsoen hänen silmiinsä, "että voimme tulla onnellisiksi uudessa kodissammekin? Minuun koskee äärettömästi, enemmän kuin voin sitä sanoakaan, että minun täytyy ottaa askel, joka tuottaa sinulle mielipahaa, ja minä tiedän tämän muutoksen monessa suhteessa tulevan sinulle koetukseksi. Mutta voi, Gabrielleni, en voi tehdä toisin! Olen taistellut ja rukoillut, saamatta muuta vastausta kuin: 'sinun täytyy mennä!' Ja minä toivon ja luulen varmaan, että, kun ensimmäinen on ohi, muutos ei tulekaan niin kovin vaikeaksi. Otammehan kuitenkin aina mukanamme, minne ikänä muutammekaan, parhaan osan onneamme, rakkautemme, eikö totta, lapseni?"

Gabrielle ei vastannut; hänen päänsä vaipui Robertin olkapäälle ja hän purskahti itkuun. Robert veti hänet likemmäksi itseään ja silitteli kädellään hänen tukkaansa, hyväillen ja rauhoittaen.

"Eikö totta, rakkautemme me sentään viemme mukanamme?" toisti hän useampia kertoja.

"Viemme kyllä", kuiskasi Gabrielle, katsoen häneen, väkinäisesti hymyillen, "minä toivon … minä luulen … että kaikki ehkä tulee käymään hyvin… Kaikessa tapauksessa täytyy sinun täyttää velvollisuutesi … ja me koetamme asettaa olomme parhaimmalle kannalle."

Robert tukahutti huokauksensa ja suuteli häntä otsalle.

"Niin, antakoon Jumala meille siihen voimaa!" lausui hän samassa hiljaa.

VII.

Korkealla Pohjois-Ruotsissa, meren lahden ääressä, johonka eräs Norrlannin mahtavimmista virroista laskee, sijaitsee Ryforsin rautatehdas ja saha, sulatus-uunineen ja pajoineen, mahdottoman suurine lauta-tarhoineen, satamassa olevine laivoineen, prikineen ja kuunerttineen, vaahtoavine koskineen, jota myöten joka päivä lasketaan sadottain hirsiä, jotka sitten sahataan laudoiksi ja lähetetään kaikille maailman eri suunnille, Englantiin, Austraaliaan, Ameriikkaan, joissa suurella sahalla on kauppasitoumuksia.

Kesällä tarjoaa lahti vilkkaan ja vaihtelevan näyn. Heleän sininen pohjan taivas, kirkas vedenkalvo luotoineen ja saarineen, joiden välissä ulkomaalaisella lipulla varustettu priki tahi laiva hitaasti kulkee satamaan; kauempana näyttävät meri ja taivas sulavan yhteen, rannoilla lautaristikot, joiden vaaleankeltainen väri on jyrkkänä vastakohtana kuusien tummalle vihannuudelle; virta kohisevine koskineen ja hirsineen, jotka milloin survaisevat toisiaan, milloin katoavat valkoiseen vaahtoon, milloin tarttuvat rannoille, milloin taas ikäänkuin voittoriemussa kiirehtivät merta kohti; joen molempia rantoja yhdistävä, punaiseksi maalattu silta; sysi-haudoista ja pajoista nouseva savu — kaikki sulautuu todelliseksi, norrlanttilais-luonnetta kuvaavaksi tauluksi: vilkkaaksi, liikkuvaksi, joka kuohuu voimaa, työtä ja vaurautta.

Sahalla, joka on liikkeessä yöt ja päivät, tehdään työ lakkaamattomassa, väsymättömässä kiertokulussa. Käyriä puusiltoja myöten vedetään hirret rautavitjoilla suoraan sahaan, jossa muutamassa silmänräpäyksessä halaistaan eri-paksuisiksi laudoiksi, jotka sitten kapearataisella rautatiellä ja tahdin-mukaisen huudon jälkeen: "rata selvä", lähetetään alas lautatarhaan. Täällä lautojen läjääjät, voimakkaat, notkeat miehet, juoksevat kevein, huojuvin askelein korkeille ristikoille, jonneka he jyrähdyksellä, joka synnyttää kai'un koko lautatarhassa, laskevat taakkansa, kolme tahi neljä lautaa, joita ovat kantaneet toisella olkapäällään. Kiirehtivät sitten jälleen alas antaakseen sijaa seuraavalle toverille ja pitkittivät tätä, kunnes ristikko on saavuttanut määrätyn korkeutensa. Toisaalla pannaan laudat proomun tapaisiin veneisiin, joissa lasti viedään ulapalla oleviin purje- tahi höyrylaivoihin ja vieressä seisoo päällysmies ja tekee muistiinpanojansa niin ja niin monesta kolmi- tahi nelituumaisesta lankusta, höylätystä laudasta j.n.e. Tuolla tulee vieraita merikapteeneja lautatoimistoon, joka on sataman viimeisessä päässä, kolmelta puolelta meren ympäröimänä, niin että syksyisin on aivan kuin liitokset katkeaisivat, myrskyn puskiessa seiniä, ja täällä vastaan otetaan tilaus-ilmoituksia, täällä toimitetaan luvunlaskut y.m.

Syyspuolella saa taulu vähän erilaisen värityksen, joka kuitenkin myöskin on vilkas ja norrlantilainen, vaan samalla vähän synkkämielinen ja vivahtaa satutunnelmaan, jonka vaikuttavat synkistyvät, hiljaiset metsät, jotka uneksivat pitkinä syys-iltoina, myrskyiset aallot, joidenka yli majakkojen valot vilkkuvat hämärän läpi ja joilta aina väliin kuuluu hirvittäviä kertomuksia haaksirikkoon joutuneista laivoista ja hukkuneista henkilöistä…

Mutta syksyn myrskyjen ja pimeyden mukana saa lahti kodikkaankin leiman. Pitkistä riveistä valkoisiksi ja punaisiksi maalatuista työväen asuntoriveistä loistaa hämärässä valo takkavalkeasta, jotka odottavat työmiestä, hänen tullessaan kotiin illallista syömään; tuli sysihaudoissa metsänrinteellä kiiltää yhä kirkkaampana kuta pimeämmäksi ilta käy; toisella puolella lahtea olevasta ketjupajasta kohoavat kipunat tulisateena tummaa taivasta kohti; kosken kohina kuuluu selvään illan hiljaisuudessa, jota keskeyttää ainoastaan läpi koko yön, säännöllisillä väli-ajoilla, kaikuva huuto: "rata selvä" tahi palovartijan toitotus hänen käydessään ympäri katsomassa, onko kaikki levollista ja varmaa.

Myöhempään talvella lakkautetaan työ kuukaudeksi tahi pariksi. Lunta paksuinten sataessa ja pakkasen paukkuessa ulkosalla nurkissa ja kahlehtiessa jää-kahleisiin kaikki muut vedet paitsi koskea, joka lakkaamatta vaahtoaa ja jyrisee lumisten rantojen välissä, silloin lautatarha on ikäänkuin uneen vaipunut, silloin on kaikki laivoilla vienti loppunut, osa kansaa on metsissä kaatamassa hirsiä, toiset toimivat luvun-laskuissa, puun sahaamisessa y.m.

Mutta helmikuussa alkavat tilaus-ilmoitukset saapua ja heti kuin kevät-elämän ensimmäiset värähdykset huomataan luonnossa, herää lautatarhakin talvi-unestaan, katsellaan merelle päin, eikö jo näkyne jään lähdön ensi merkkejä, — ja kun nämät viimeinkin näkyvät, on aivan kuin uutta eloa ja työintoa huokuilisi pitkin satamia ja lautatarhoja, kautta työpajojen ja toimistojen.

Ja äkkiä näkyy kylmässä, läpikuultavassa kevätilmassa saarten välitse ameriikkalaisen tahi englantilaisen prikin hoikat mastot — ne ovat Ryforsin samanlaisia kevään enteitä kuin leivonen ja sinivuokko — ja muutaman viikon kuluttua on laivoilla vienti täydessä voimassa ja työtä tehdään kohisevalla vauhdilla, ikäänkuin virkistyneinä pitkästä talvilevosta.

Oli lauvantai-ilta aikaisin keväällä. Ruokakauppias Bångin puodin edustalla, joka oli niin kutsutun torin varrella, suuri hiekkakenttä, jonka toinen sivu oli lautatarhan aitaan päin, toinen taas työväen asuntoihin päin, seisoi joitakuita miehiä juttelemassa. Kauppapuoti, joka oli sekakauppa, jossa ihmiset saattoivat ostaa melkein kaikkia, mitä he tarvitsivat elatukseen ja vaatteisin, oli työmiehillä myöskin kokouspaikkana, jonkinmoisena yhtymähuoneena, jossa he lauvantaisin, päätetyn viikko-työn jälkeen, tapasivat toisensa vaihtaaksensa palkkaansa tavaroihin, ottaaksensa ryypyn ja jutellakseen hetkisen. Tuntikausia saattoivat he silloin riippua tiskin yli, lukea paikkakunnan "Fana"-nimistä sanomalehteä tahi seisoa ulkona kuistilla keskustelemassa. Keskustelu, joka tällä kertaa innostutti neljää työmiestä, jotka seisoivat puodin edustalla, mistä kuului äänekästä puhetta ja naurun-räjähdyksiä, oli uusi pastori ja hänen rouvansa, jotka viikko sitten olivat saapuneet Ryforsiin. Sekä Robert että Gabrielle olivat täyttäneet pienen yhteiskunnan uteliaisuudella ja ihmettelyllä. Työmiehet ja heidän vaimonsa katselivat epäillen Gabriellen soreata ulkomuotoa ja luotaan karkoittavaa, ylpeätä tapaa, joka on niin suureksi haitaksi papin rouvalle maalla, eikä edes Robertkaan herättänyt heissä suuriakaan toiveita.

"Mahtaakohan tuo nyt osata oikeen kovistaa!" sanoi John Hult, nuori, voimakas, vaaleatukkainen laudan läjääjä, jonka kasvojen piirteet olivat terävät ja silmät syvällä, joista välähteli teräviä salamoita tuuheitten kulmakarvojen alta, "jos hän voi hillitä herännäisiä täällä, tahdon minäkin ruveta muodostamaan lautaristikkoja tuolla kaukana olevalle vuoren kukkulalle, sen lupaan!"

"Eikös mitä, täällä tulee kaikki olemaan samalla kuin se jo aikoja on ollut, niin toisessa kuin toisessakin suhteessa", tuumi toinen työmies, pieni, laihanläntä mies, joka hoiti erästä sahaa ja joka kuului "tulevaisuuden puolueesen", piti itsellään vapaamielistä sanomalehteä, puhui työmiesten kokouksissa j.n.e. "Pappien laita on samanlainen kuin jos sahaa lautoja, siitä ei milloinkaan tule muuta kuin lautoja ja lautoja, aivan samoin kuin oli jo viisikymmentä vuotta sitten. Ei, nähkääs pojat, me tarvitsemme jotakin muuta, ei tuollainen katala pappi osaa kovistaa, siitä olen aivan varma."

Tämän sanottuaan pisti Vester kätensä housun taskuihin, nyykähytti päätään ja sylkäsi sivullepäin. Samassa tuli Gabrielle, joka oli ollut kävelemässä joen rantaa pitkin, käyden torin poikki. Nähdessään työmiesjoukon ja kuullessaan puheen ja naurun sisältä puodista, valtasi hänet tuskallinen ujous ja hän katsoi arasti ympärilleen, eikö hänellä olisi pakenemisen mahdollisuutta, menemällä toiselle taholle. Häntä vaivasi tuo kansa, joka oli hänelle täydellisesti yhdentekevä ja vieras, mutta joka, vaikka hän olisi mennyt mihin, seurasi häntä selittämättömillä katseillaan, jotka ilmaisivat jonkinmoista omistus-oikeutta, uteliaisuutta ja arvostelua. Hän tunsi näitten ihmisten läsnä olon rasittavan itseään; hän ei tiennyt pitikö hänen tervehtiä heitä vai eikö; väliin he tuijottivat häneen aikomattakaan edes tervehtiä, väliin he taas nyykäyttivät päätään, juuri silloin kuin hän katsoi pois päästäkseen heidän tuijottamisestaan, ja silloin hän tuskin ennätti nyykäyttää heille vastaukseksi. Sitä paitsi hänestä tuntui siltä kuin he jo alusta pitäen olisivat tunteneet vastenmielisyyttä häntä kohtaan, hän oli vakuutettu siitä, ett'eivät kaikki nuo ihmiset, joiden keskuudessa hän oli tuomittu viettämään useita vuosia elämästään, voineet häntä kärsiä.

Mutta hänen täytyi kuitenkin mennä eteenpäin; ei löytynyt mitään muuta tietä, jos tahtoi välttää suurta mutkaa. Nopein askelin kiirehti hän ohitse, koettaen niin paljon kuin mahdollista katsoa syrjään, välttääkseen heidän katseitaan ja päästäkseen tervehtimästä.

"Olipa tuo minusta aika ylpeän näköinen ihminen", sanoi Vester, Gabriellen mentyä ohitse. "Mutta kyllähän sen näkeekin, että hän on hieno nainen, on vaan. Hänen isänsä kuuluu olevan valtiopäivämies ja kreivi, ja taitaa pian tulla raha-asiain ministeriksi. Mutta varas hänkin vaan on, sillä hän on lihoineen luineen myynyt itsensä valtiolle ja vastustaa kaikkea edistymistä, niinkuin yleistä äänestys-oikeutta ja muuta sellaista."

Vester sylkäsi jälleen sivulle päin ja nyykäytti varmuudeksi päätään.

"Kas, hyvää iltaa, isä Daniel", jatkoi hän, huomatessaan vanhan, pitkään esi-nahkaan puetun sepän, pieni kori kädessä tulevan eräästä työväen asunnosta, "antaahan kuulla, mitä hän pitää uudesta papin väestä, luuleeko hän heidän kuuluvan omaan lammaslaumaansa?"

Vanha Daniel arveli hetkisen. Hän oli pitkä ukonroikelo, pää hieman kallellaan ja kasvot tiheiden ryppyjen peittämät, varsinkin silmien ympärillä, joidenka katse oli yht'aikaa veitikkamainen ja surullisen haaveileva. Päässään hänellä oli vaalean ruskea vale-tukka, joka oli enemmän vanhan koinsyömän nahkalakin kuin tukan näköinen, ja jonka hän nauhalla oli sitonut kiini leuan alle.

"Ei pidä tuomita rautaa, ennenkuin sitä on taottu", sanoi hän veitikkamaisesti hymyillen.

"Se on oikein Daniel", sanoi Hult nauraen, "kalkuta sinä vaan tuota pappi-lurjusta, kunnes hän masentuu, sillä luulen hänen sitä tarvitsevan. Olisittepahan vaan nähnyt äsken, kuinka ylpeältä hänen rouvansa näytti mennessään tästä ohi, hän ei tahtonut edes katsoakaan tänne päin."

"Ei pidä tuomita ketään ulkomuodon mukaan", tuumi Daniel, "on useita ihmisiä, jotka ovat kaljuja kuni kuoritut tukit, mutta jotka sydämmessään halveksivat meidän kaltaisiamme, ja on useita ihmisiä, joiden ulkomuoto on kulmikas ja tuima, mutta joiden sydän on ystävällinen ja herttainen. Ihminen näkee sen kuin silmäin edessä on mutta Herra katsoo sydämmeen, niinkuin 1 Sam. 10:7 sanotaan, siinä sanotaan sydämmeen, huomaa, tuo sydämmeen…"

Tämän sanottuaan sylkäsi Daniel, pyyhkäsi kädellään nenäänsä ja meni sitten puotiin, josta hän osti vähän ryyniä, palasen juustoa ja tulitikkulaatikon. Sisällä olevat miehet, jotka sen mukaan kuin ilta kului ja viinalasit useammin olivat tulleet esille, olivat käyneet yhä kovaäänisemmiksi ja puheliaimmiksi, lausuivat hänelle pilkkasanoja, mutta Daniel, joka kansan keskuudessa oli tunnettu terävästä kielestään, keskeytti ne heti sattuvalla vastauksella.

Tultuaan huoneesensa, joka oli toisessa kerroksessa, ylisellä, sytytti hän tulen pesään ja pani ryynit kiehumaan. Sitten hän rupesi lakaisemaan, että huone tulisi siistiksi sunnuntaiksi, järjestämään vanhaa vuodettaan sohvalla ja tuomaan vettä kaivosta. Sillä vanha Daniel sai itse tehdä kaikki askareensa sen jälkeen kuin hänen vaimonsa oli kuollut ja ainoa tyttärensä lähtenyt Tukholmaan, hakemaan itselleen paikkaa. Tämä kävi väliin hyvinkin hitaasti, sillä Daniel ei enää ollut nuori, ja hänen jalkansa ja käsivartensa olivat kangistuneet luuvalosta, joka vaivasi häntä niinkuin kaikkia vanhoja seppiä; mutta hommatessaan huoneessaan, oli Danielilla tapana laulaa hengellisiä lauluja, mikä hänen vakuutuksensa mukaan piti mielen ja voimat virkeinä.

Sahalla oli Danielilla jonkinmoinen poikkeus-asema; hänellä ei ollut enää mitään vasituista virkaa, kävi vaan voitelemassa koneita ja toimitti joitakuita pienempiä tehtäviä, ei kuitenkaan milloinkaan enempää kuin mitä hän itse suvaitsi. Tehtaan hoitaja, jonka mielestä tämä vapaus välistä tuli liian rajattomaksi, koetti kyllä toisinaan sitä supistaa, vaan ilman mitään seurausta. Toverienkin, niin samanmielisten kuin erimielisten, keskuudessa oli Daniel osannut hankkia itselleen kunnioitusta. Muinaisina aikoina, jolloin hän vielä seurusteli juomarien ja kiroojien kanssa, oli hän tunnettu pahasta mielenlaadustaan, ja tämä mielenlaatu oli kyllä vielä hänessä, vaikk'ei hänen kiivaimmat vihollisensakaan voineet sanoa hänen milloinkaan kääntymyksensä jälkeen antaneen vihalleen valtaa niinkuin usein sitä ennen. Sitä paitsi hänen tarkka raamatun tuntemisensa ja taitonsa puhua tekstin johdolla ja selittää sitä, antoivat hänelle jonkinmoisen arvon toverien silmissä; niissäkin, jotka eivät suvainneet uskontoa, herätti hän kunnioitusta sillä että hän alituisesti, suurella varmuudella toisti: "niinkuin kirjoitetaan Joh. ev. 3:5", tahi "niinkuin Esaias sanoo 4:5" j.n.e.

Vaan Daniel ei ainoastaan saarnannut Jumalan sanaa, hän eli myöskin sen mukaan. On kyllä totta, että hänen oli vaikea oppia hiljaisuutta ja nöyryyttä; mutta, niin vähän kuin hänellä olikin tämän maailman tavaraa, jakoi hän kuitenkin sitä niille, joilla oli vielä vähemmän, niin että hänen itsensä välistä täytyi nälkäisenä mennä levolle. Tänäkin iltana hän, keitettyään puuronsa, kaatoi suuren osan siitä lautaselle ja vei sen naapurilleen ylisellä, matami Eriksonille, vanhalle leskelle, joka niinkuin kaikki tehtaan sairaat ja voimattomat, eli vaivaishoidon avulla ja asui ullakko-huoneessa. Daniel ei antanut sen häiritä itseään rakkaustyössään, että matami ei ollut uskovainen ja että hän itsepintaisesti vastusti Danielin kaikkia käännytys-koetuksia. Tosin kyllä Danielilla, astuessaan matamin sängyn luo, — tämä oli nimittäin rampa, eikä voinut liikkua avutta — ja ojentaessaan hänelle lautasta, oli joskus tupana liittää siihen enemmän hyväntahtoisen kuin hienotunteisen vakuutus, että hän näytti kurjemmalta kuin milloinkaan ennen ja ett'ei varmaankaan kestäisi kauan ennenkuin armon aika olisi lopussa, vaan tämä ei estänyt matamia syömästä hyvällä ruokahalulla ja tuntemasta täydellistä mielihyvää nähdessään vanhan Danielin koukistavan selkäänsä ja lakaisevan uunin ympärillä.

"Minä ajattelen näet sillä tavalla", oli Danielin tapana vastata, kun joku veljistä häntä huomautti, että hänen ennen kaikkea piti auttaa uskovaisia, "minä ajattelen sillä tavalla, että ihmisen on yhtä nälkä ja tarvitsee yhtä hyvin ruokaa, olkoon hän sitten vapahdettu tahi ei. Ja sitä ei tarvitse ajatellakaan, että voisi käännyttää ihmistä, joka on nälissään, se on yhtä hullua kuin jos tahtoisi takoa vitjoja kylmästä raudasta. Ei, ensin pitää ravita ihminen, sitten voi tapahtua, että sydän aukenee ja silloin tulee pitää varansa ja olla saapuvilla Jumalan sanan kanssa."

Ja niin Daniel kärsivällisesti yhä edelleenkin kävi Erikson-lesken luona ja antoi hänelle puuroa ja perunoita ja mitä hän muuten saattoi luovuttaa niukasta ruoastaan, kärsivällisesti odottaen, että vihdoinkin tulisi hetki, jolloin leski avaisi sydämmensä sanalle, jota hän tahtoi hänelle julistaa.

Lautatarhan ja niin kutsutun torin yläpuolella kulki koko Ryforsin sahan läpi leveä tie, joka, vaikk'ei ollutkaan kivillä laskettu, kuitenkin oli saanut nimen "katu" ja jonka molemmilla puolilla oli suorissa riveissä punaiseksi maalattuja työmies-asuntoja valkoisine ikkunalautoineen. Yksitoikkoista näköä, jonka nämät asunnot loivat, keskeytti kirkko, jota ympäröi kauniit istutukset ja jonka huippu näkyi kauas saaristoon. Vastapäätä kirkkoa oli sahanhoitajan asunto, joka puistoineen ja puutarhoineen oli kauniin herraskartanon näköinen. Jos jatkoi kulkuaan tämän puiston ohi, saavuttiin posti- ja sähkötoimistoon, pehtorien asunnoille j.n.e. ja viimeksi kuusien ympäröimään pappilaan, jonka toisella puolella oli avara näkö-ala lautatarhan ja lahden yli merelle, toisella puolella taas katu yksitoikkoisine työväen-asuntoineen.

Kun Gabrielle saapui kotiin oli kello jo lyönyt yhdeksän, mikä oli Robertin ja hänen tavallinen illallisaikansa täällä maalla. Hän meni huoneesensa, riisui päällysvaatteensa, seisahtui hetkeksi ikkunan ääreen katselemaan punertavaa taivasta, joka kuvastui meren pintaan ja meni sitten pitämään huolta siitä, että illallinen olisi valmiina, kunnes Robert tulisi kotiin.

Gabrielle oli tavallista kalpeampi ja koko hänen olennossaan oli jotakin hiljaista, ja tukahdettua, jota hänessä ei ennen ollut. Hän tunsikin tällä hetkellä olevansa täydellisesti tyven ja kohtaloonsa tyytyväinen. Raivoisaa mielenliikutusta, joka hänet oli vallannut, kun hän, erottuaan sisaristaan ja luovuttuaan kaikesta, mitä hän maailmassa piti arvossa, saapui tähän paikkakuntaan, jossa ihmiset ja olosuhteet heti ensi hetkestä herättivät hänessä mitä suurinta vastenmielisyyttä, oli nyt seurannut väsymys ja haluttomuus. Ja vähitellen jäykistyi hänen mielensä kokonaan jonkinmoiseen nöyrään hämmästykseen siitä, että ulkonaisten suhteiden niin kokonaan muuttuessa, hän kuitenkin oli saattanut yhä edelleen pysyä samana, — että se todellakin oli hän, joka näin julmasti riistettiin entisestä elämästään ja tuomittiin viettämään vuosikausia, ehkäpä koko loppu-ikänsä tässä luolassa, ilman mitään harrastuksia, ilman tointa, sivistymättömien työmiesten ja, mikä vielä pahempi, puoleksi sivistyneen seurapiirin keskuudessa, joka kuitenkin tahtoisi olla hänen vertaisensa ja joka tulisi vaivaamaan häntä juoruillaan, kateudellaan ja uteliaisuudellaan. Ja tässä tulevaisuuden kuvassa, joka öin päivin esiintyi hänen mielikuvitukselleen, ei Robertilla ollut tilaa muuta kuin tuomitsevana puolisona, ankarana, vaativana pappina.

Sillä mitä he tästä lähin tulisivat olemaan toisilleen? Mitenkä Robert voisi huolehtia vaimonsa tuskasta, hän, jolle tuumat uudesta vaikutuksestaan antoivat niin paljon työtä? Milloinka hänellä tulisi olemaan aikaa kuuntelemaan jotakin niin joutavaa ja vähäpätöistä kuin puolisonsa valitusta, hän, joka taisteli omia, yleviä, sisällisiä taistelujaan, joita ei Gabrielle, tuo pintapuolinen vaimo raukka, muka voinut käsittää?

Nämät katkerat ajatukset, jotka yhä enemmän eroittivat Gabriellen Robertista, vaivasivat häntä melkein lakkaamatta. Samalla tunsi hän sydämmensä syvyydellä salaisen, utelevan tulevaisuuden pelon, aavistuksen siitä, että tämä olisi vaan alku vielä vaikeampiin taisteluihin. Sillä viime aika oli hänelle esiintuonut uuden puolen Robertin luonteesta, jota hän ei tähän asti ollut tuntenut, nimittäin sitkeän, masentumattoman pontevuuden. Muistellessaan loppuunkulunutta vuosipuoliskoa, oli Robert hänen mielestään melkein kuin vieras henkilö, jonka luonteen lujuus herätti hänessä kauhun tunteen. Mitenkä kaikki rukoukset ja kehoitukset, joita ystäviltä ja suosijoilta tulvaili hänen puolestaan, vaikutuksetta olivat kohdanneet hänen hurjaa päätöstään mistä hinnasta tahansa ja niin pian kuin mahdollista päästä pois Tukholmasta! Mitenkä ankarana ja järkähtämättömänä hän oli esiintynyt tehtyään tämän päätöksen, hän, joka muulloin saattoi olla helläsydämmisyyteen asti lempeä ja myöntyväinen! Gabrielle oli nyt oppinut tuntemaan uuden Robertin, jota hän pelkäsi.

Puoli kymmenen ajoissa tuli Robert kotiin. Hän nyykäytti ystävällisesti päätään vaimolleen ja istahti heti, laskettuaan luotaan hattunsa ja keppinsä, illallispöytään, jossa Gabrielle jo kaatoi teetä.

"Olet väsynyt, Robert", sanoi Gabrielle ystävällisesti, ojentaessaan hänelle teekupin.

"Saatan olla … ehkäpä kyllä", vastasi Robert hajamielisesti.

Gabrielle tarjosi hänelle nyt sokuria ja kermaa; hänen tapansa oli ystävällinen ja huolta pitävä, vaikka vähän kylmä. Hänen ylpeässä luonteessaan ei ollut rahtuakaan halpamielisyyden aseesta: pahasta tuulesta. Vaikeat taistelut, katkeran raivonsa kätki hän yksinäisiksi hetkikseen; koska hän kerran oli suostunut seuraamaan Robertia tänne, oli hän lujasti päättänyt täyttää velvollisuutensa ja, niin paljon kuin hänen voimassaan oli, tehdä heidän elämänsä täällä maaseudulla siedettäväksi.

Melkein keskeyttämättömän hiljaisuuden vallitessa joivat he teensä. Gabrielle huomasi, että oli jotakin, joka teki Robertin alakuloiseksi, mutta hänellä ei ollut halua kysyä syytä siihen.

Lopetettuaan syömisen, istui Robert vielä hetken, pää käden nojassa ja tuijotti avoimista verannan ovista merelle. Vihdoin hän nousi ja lausui odottamatta ja harvinaisen kiivaasti:

"Täällä ei ole helppoa olla sielunpaimenena! Kansa on henkiseen elämäänsä nähden suoraan sanoen hajonnut puolueisiin. Waldenströmiläisiä, pietistejä, vapaauskoisia, goodtemplareja, — täällä on murtumisen aika, joka saattaa Herran palvelijan pelkäämään sitä laittomuuden henkeä, joka astuu voimaan!"

Sitten lisäsi hän tyvenemmin, ikäänkuin hän olisi katunut kiivauttaan:

"Mutta Jumalan avulla hajonneet lampaat toki vielä tulevat kokoontumaan paimenensa ympärille. Minuun vaan niin sanomattomasti koskee, että se, joka kuitenkin ihmisessä on ylevintä ja parasta, nimittäin usko, aikaan saattaa riitaa ja eripuraisuutta."

Gabrielle ei vastannut; hän vaan kumartui syvälle teekyökin yli kätkeäkseen ivallista hymyä, joka nousi hänen huulilleen. "Nyt jo epäilyksiä ja vaikeuksia", mietti hän, "ehkäpä täälläkin tulee yhtä vaikeata olla sielunhoitajana kuin Tukholmassa oli…"

Robert katsahti äkkiä Gabrielleen, jonka äänettömyys teki häneen epämiellyttävän kolean vaikutuksen. Hänen tarkka silmänsä huomasi heti hymyilyn, jota Gabrielle koetti salata, ja hän ymmärsi heti sen merkityksen.

"Ei enää sanaakaan siitä", päätti hän ja sydämmensä värisi saamastaan haavasta.

Vaan hän ei ollut huomaavinaankaan epäsointua, joka oli hänen korvaansa kohdannut; hän vaan pari kertaa kädellään pyyhkäisi otsaansa, ikäänkuin poistaakseen tuskallisia ajatuksia, sanoi lyhyesti hyvää yötä Gabriellelle ja meni sitten omaan huoneesensa ajattelemaan seuraavan päivän saarnaa.

VIII.

Jos Ryfors viikon työpäivien kuluessa oli tarjonnut vilkkaan ja levottoman näön, vallitsi siellä sunnuntai-aamusin sitä suurempi hiljaisuus. Syvä, rauhallinen sunnuntailepo kuvautui koko lahdessa, jonka sinisen veden viileät aamutuulet saattoivat keveästi värähtelemään. Auringon kultaama kevät-ilma valaisi vaaleankellerviä tapulia lautatarhassa, jossa kaikki tavalliset äänet, lautojen kumina, kun läjääjät heittivät ne alas, höyrypillin vihellys, sahan vinkuminen olivat ikäänkuin uinahtaneet aamun juhlarauhaan. Sahalla oli kaikkialla puhdasta ja siistiä; portaat työväen asunnoissa olivat vasta pestyt ja koristetut havuilla, kaikki, niin suuret kuin pienetkin, olivat pukeutuneet juhlapukuihin ja pehtorin asunnon edustalla, joka oli kappaleen matkan päässä tehtaan hoitajan talosta, käveli pehtori Stork, paitahihasillaan ja vihreät, kirjaellut tohvelit jalassaan, edestakaisin piippua poltellen.

Nyt alkoivat kirkon kellot soida ja kutsuivat kansaa jumalanpalvelukseen. Kirkkaassa ilmassa kaikui juhlallinen soitto, joka, kauas, lahdelle päin aina saaristoon asti, missä tiirojen ja lokkien siivet kimaltelivat auringon paisteessa, vei mukanaan tuulahduksia sunnuntai-runollisuudesta, joka viikon raskaan ja orjallisen työn jälkeen herätti koko sahalla omituisen rauhallisen mieli-alan.

Vähitellen kansa kokoontui kirkkoon. Siellä täällä näkyi yksinäisiä ukkoja tahi eukkoja virsikirjoineen ja kokoonkäärittyine nenäliinoineen, mutta tavallisesti tultiin perheittäin, isä, äiti ja lapset, kaikki yhdessä. Daniel, jolla oli yllään juhlapuku, pitkä takki, paidan kaulus, kaulaliina koruneuloineen ja paras valetukkansa, vaaleanruskea ja virttynyt sekin, vaikk'ei niin koinsyömä kuin arkitukka, oli toveriksi kirkkomatkalle hankkinut itselleen laudanläjääjä Johansonin, keskikokoisen, tanakan miehen, jolla oli poskiparta, ahavoittuneet kasvot, jotka muistuttivat rantalaivuria, ja vaaleansiniset, ankarat silmät, joiden katsetta ei ollut hyvä kohdata, kun laudanläjääjä oli pahalla tuulella, tahi oli juonut liiaksi. Daniel koetti saada Johansonia käännetyksi ja matkalla kirkkoon puhui hän lakkaamatta, viittasi raamatun lauseisin ja kertoi, — olisi ollut mahdotonta laskea monennenko kerran — mitenkä hänen oma käännytyksensä oli tapahtunut. Mutta Johanson vaan pudisti surullisena päätään. Hänen mielestään tuo ei ollut häntä varten, halua hänellä kyllä oli, hän ikävöi kauheasti päästäkseen entisestä elämästään juoppoudessa, kiroilemisessa ja irstaisuudessa, mutta oli niin kovin mutkikasta päästä oikealle tielle. Rukoilla hän ei laisinkaan voinut niinkuin hän olisi tahtonut. Jos hän joskus koetti omin päin saada kokoon rukousta, tuli siitä perin hullua, ja vaikka hän aamuin illoin tutkisteli raamattuaan, ei hän sittenkään voinut oppia ulkoa ainoatakaan lausetta, sitten käyttääkseen sitä puheessaan niinkuin Daniel teki. Mutta Daniel vakuutti hänelle, ett'ei pelastus riippunut siitä, hänen tulisi vaan olla alallaan ja ottaa vastaan, eikä koettaa itse mitään omistaa.

"Katso, tahdon itse ruokkia lampaani", sanoo Herra, huomaappas, Hän sanoo "katso" — "katso", sanoo Hän…

Danielilla oli tapana, kertoessaan raamatunlauseita, aina panna korko jollekin erityiselle sanalle; kuulija ei ymmärtänyt mitä hän sillä tarkoitti ja luultavaa on, ettei hän aina itsekään ole osannut antaa siihen tyydyttävää selitystä, mutta tämä yksityisten sanojen esiin korottaminen loi hänen puheesensa salaperäisen voiman, joka teki syvän vaikutuksen sekä häneen itseensä että hänen kuulijoihinsa.

Kun kellot olivat lakanneet soimasta, kansa asettunut paikoilleen ja ukot ja eukot avanneet virsikirjansa ja asettaneet lasisilmät nenälleen, kaikui lehteriltä aamuvirren säveleet. Alttarin yläpuolella olevan maalatun peräikkunan kautta tunkeutui päivän paiste ja levitti miellyttävän valon pieneen kirkkoon, jonka holvia nyt täytti mitä erilaisimmat äänet, vanhat ja riutuneet, nuoret ja voimakkaat sekaisin, jotka kaikki, kukin tavallaan tahtoivat ottaa osaa kiitos-lauluun.

Seurakunta, joka tänään oli saapunut, ei kuitenkaan ollut lukuisa; se täytti tuskin neljännen osan kirkosta. Suuri osa Ryforsin työmiehistä ei nimittäin koskaan ottanut osaa jumalanpalvelukseen. Waldenströmiläisillä oli oma huoneustonsa, jonka itse olivat rakentaneet ja jossa he viettivät jumalanpalveluksensa; niin kutsutut heränneet epäilivät uutta pastoria, jota heidän veljensä Tukholmassa olivat kuvanneet uskottomassa tilassa olevaksi papiksi, ja goodtemplarit taas vaan ani harvoin astuivat kirkon sisäpuolelle. Sitä paitsi oli täällä useita, jotka eivät kuuluneet mihinkään hengelliseen elikkä maalliseen puolueesen, vaan jotka elivät juopumuksessa ja säädyttömyydessä ja jotka kernaammin viettivät sunnuntainsa muulla kuin saarnalla ja virren-veisuulla.

Ensimmäisessä penkissä sillä puolella, missä naisten paikat olivat, istui Gabrielle ja hänen vieressään rouva Stork ja faktori Jansonin rouva. Gabrielle oli puettu hyvin yksinkertaisesti; hänen tumma kastorhattunsa, jonka ainoana koristeena oli nauha, erosi silmään pistävästi naapurien sulkatöyhdöillä ja nauharuusuilla koristetuista hatuista, mutta siitä huolimatta oli hän koko jumalanpalveluksen kestäessä uteliaitten katseitten esineenä ja herätti monessa ennen tyytyväisessä mielessä tuskallisen ihmettelyn siitä, eivätkö sulkatöyhdöt ja kukat todellakaan enää olleet muodissa Tukholmassa?

Heti kun ensimmäinen virsi oli laulettu, tuli kolme naista varovaisesti hiipien käytävää pitkin ja istuivat sitten penkkiin, joka oli Gabriellen takana.

"Rouva Aurell ja neidit Aurell", kuiskasi rouva Stork, joka piti velvollisuutenaan ilmoittaa Gabriellelle kaikkien etevämpien henkilöiden tuloa.

Gabrielle loi välinpitämättömän katseen olkapäänsä yli; hänen takanaan istui pieni, lihavanpuoleinen rouva, joka tuuheassa pitsiviitassaan ja pienine, pyöreine kasvoineen, joista loisti suuret, lempeät, lapsen silmät, suuresti muistutti kanarialintua, joka istuu höyheniään pörröttäen. Hänen toisella puolellaan istui kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat niin hänen ja toistensa näköiset, ettei hetkeäkään olisi voinut epäillä, etteivät he olleet hänen tyttärensä ja sisarukset. Molemmat olivat jotenkin lihavia, molemmilla oli pyöreät posket ja suuret, lempeät silmät ja molemmat punastuivat pienimmästäkin mielenliikutuksesta. Nähdessään Gabriellen, kääntyivät he äkkiä toistensa puoleen ja kuiskasivat jotakin, mikä, huulien liikkeestä päättäen, oli aivan samaa, ja kun Gabrielle silloin kääntyi ja kohtasi heidän ihailevat katseensa, punastuivat molemmat ihan korvia myöten.

Robert saarnasi tänään toisen kerran Ryforsin kappelissa. Kun hän nyt seisoi saarnatuolissa ja, johdatukseksi luettuaan muutamia värssyjä raamatusta, loi pikaisen katseen puolityhjään kirkkoon, valtasi hänet kylmyys, kykenemättömyys käsittelemään ainettaan, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän, joka oli tottunut olemaan yhtämielisen, ihailevan seurakunnan ympäröimänä, joka oli tottunut ikäänkuin kädessään pitämään satojen liikutettujen sydänten tunne-kieliä ja mielin määrin saattamaan niitä väräjämään, hän tunsi tällä hetkellä olevansa ilman perustusta ja pohjaa, turhaan haparoiden sitä yhteyttä itsensä ja kuulijainsa välillä, mikä oli tullut hänelle välttämättömäksi saadakseen hyvää saarnaa aikaan.

Turhaan hän koetti vuodattaa puheesensa lämpöä. Hän puhui, koska hänen täytyi sitä tehdä ja hänen suuri taitonsa puhua vakaasti pelasti hänet joutumasta hämilleen, vaan hän kuuli lakkaamatta oman äänensä yksitoikkoisen, tunnottoman kai'un ja hän, jonka sanat muulloin olivat kohdanneet kuulijoita sähkökipinän tavoin, hänestä tuntui nyt kuin olisivat ne raskaina, nukuttavina sadepisaroina pudonneet jo ennestään puolinukkuvaan seurakuntaan. Ei edes äkkinäinen leimahdus hänen tavallisesta kaunopuheliaisuudestaankaan tehnyt minkäänmoista vaikutusta; hän tunsi, ett'ei tämä yksinkertainen seurakunta ymmärtänyt kaunista runollista kieltä, filosoofillis-uskonnollisia tutkistelemuksia, jotka niin vastustelemattomasti olivat lumonneet entistä kuulijakuntaansa.

Ja tähän hän kuitenkin oli toivonut ja halunnut. Täällä ei häntä ympäröinyt naisten jumaloiminen, joka häntä niin suuresti oli rasittanut, täällä ei ollut kiusauksia ylpeyteen ja turhamielisyyteen. Täällä, tämän teeskentelemättömän kansan keskuudessa, saattoi hän tuntea itsensä niin häiritsemättömäksi, niin vapaaksi kaikesta ihmisellisyydestä kuin olisi hän seisonut puhumassa yksinään Jumalan kasvojen edessä. Täällä häntä kohtasi mitä runsaimmassa määrässä alhaisuus, huomaamattomuus, itsensä kieltäminen, jota hän oli ikävöinyt. Ja täällä, juuri täällä, hänen kielensä tuli kankeaksi, sydämmensä kylmäksi…

Synkän epätoivon tunne valtasi hänet, kun hän lopetettuaan saarnan kumartui alas rukoilemaan. Ilmoitettiinko hänelle tällä hetkellä peloittava elinkysymys. Olisiko tuo ihmisten ylistys, jota hän niin syvästi oli halveksinut, todellakin ollut kiihoitus, jota hän tarvitsi voidakseen saarnata niinkuin hän oli sitä tehnyt? Häntä värisytti tuo ajatus, joka salaman tavoin syntyi hänen sielussaan ja silmänräpäykseksi valaisi tuntemattomia syvyyksiä, joihin hän ei tähän asti ollut uskaltanut katsoakaan.

Jumalanpalveluksen loputtua ja virren viimeisten sävelten vaiettua, alkoi seurakunta lähteä pois; ani harvat ainoastaan jäivät kuuntelemaan pitkiä kuulutuksia huutokaupoista y.m., joita Robert luki saarnatuolista. Daniel ja Johanson seisoivat käytävällä, hattu kädessä ja kuuntelivat velvollisuuden mukaisesti, mutta kun kuulutus tuli liian pitkäksi, hiipivät hekin ulos kirkonmäelle.

"Noh, mitä siitä pidettiin", kysyi Johanson, kun olivat päässeet ulos.

Daniel sylkäsi ja käpristi silmäkulmiaan niin että hänen otsansa oli tavallista enemmän äskettäin kynnetyn pellon kaltainen.

"Yksi on totuus, yksi on rakkaus ja yksi on usko", vastasi hän, "sitä ei kukaan voi kieltää. Mutta kas uskoa, sitä ei hänellä sentään ole. Mutta löytyy monta tietä, jotka vievät siihen ja sen mukaan kuin minä voin nähdä on hän ollut jo kauan matkalla. Ja niinkuin on kirjoitettu Esaiaksen 35 luvun 8 värsyssä: 'Siinä myös pitää matka ja tie oleman, joka pitää pyhäksi tieksi kutsuttaman, ettei kenkään saastainen sitä vaeltaisi, ja se pitää heidän edessään oleman, jota käydään, niin ett'ei tyhmäkään eksy.' Hän sanoo tyhmäkään — tyhmäkään hän sanoo. Mutta perillä tämä ei vielä ole."

Robert ja Gabrielle lähtivät kirkosta toistensa seurassa. Gabrielle keskeytti aina väliin kotimatkalla vallitsevaa hiljaisuutta, tehden pilkallisia muistutuksia seurakunnasta, niinkutsuttujen säätyläisten esiintymistavasta ja puvuista, mutta Robert oli koko ajan ääneti ja hajamielinen. Ja kuitenkin hän tällä hetkellä tunsi tarvetta saada avomielisesti puhella jonkun kanssa, tarve, joka katkerammin kuin milloinkaan ennen saattoi hänet tuntemaan vaimonsa ja hänen välillä olevaa yhtämielisyyden puutetta. Yksimielisyys, johon hän, jos kohta omasta vapaasta tahdostaan, kuitenkin niin äkkiä ja valmistumatta oli tullut siirretyksi, täytti hänet halulla saada avata sydäntään. Vaikeus paljastaa oma itsensä tekee aina niin hillitsemättömäksi umpimieliset luonteet ja väliin saattaa heidät puhkeamaan valitukseen, joka kuulijan mielestä on liioiteltu, kosk'ei hän voi aavistaa ett'ei siinä ilmaannu ainoastaan hetken tuska, vaan vuosikausia kestäneet, salatut kärsimykset. Vaan Robert ei voinut sanoa mitään; pilkallinen hymy Gabriellen huulilla laimensi hänet. Hän tiesi, että jos hän vaan viittaisikin levottomuuden ja epäilyksen tunteisiin, jotka hänen uusi vaikutus-alansa hänessä herätti, Gabrielle heti voittoriemussa vastasi hänelle: "johan minä sen sanoin, että sinä et tulisi viihtymään täällä sen paremmin", ja sellaisen vastauksen paljas mahdollisuus saattoi hänet yhä syvemmin ja syvemmin sulkeutumaan omaan itseensä.

Saavuttuaan kotiin, saivat he vieraakseen tehtaanlääkärin tohtori Sandin'in, johonka he joitakuita päiviä sitten olivat tutustuneet. Kun hän ei näyttänyt aikovankaan mennä pois, vaikka päivällisaika oli jo käsissä, vaan istui huolettomana jutellen, kysyi Gabrielle eikö hän tahtoisi syödä päivällistä heidän kanssaan, johon kysymykseen tohtori nähtävällä tyytyväisyydellä vastasi myöntyvästi.

Tohtori Sandin oli keskikokoinen, tanakka nuori mies, jonka silmät olivat siniset, hipiä heleän valkoinen ja käytti lasisilmiä. Koko hänen olennossaan oli jotakin naisellista, hän puhui paljon ja innokkaasti ja punastui niinkuin nuori tyttö, mutta hänen sukkelat vastauksensa ja vilkkaat silmänsä estivät hänet näyttämästä veltolta ja tekivät hänet miellyttäväksi henkilöksi. Sahalla hän olikin hyvin kansan mieleen, kaikki hänestä pitivät, miehet ja naiset, köyhät ja rikkaat ja yleensä tunnustettu totuus olikin, ett'ei seuraelämässä voitu saada aikaan mitään hauskaa ja onnistunutta, ell'ei tohtori Sandin ollut mukana.

Gabrielleä hän näytti suuresti huvittavan. Tämä ei pitkiin aikoihin ollut nauranut niin makeasti, kuin nyt kuullessaan tohtorin kuvauksia seudun oloista, rouvien keskinäisistä arvoriidoista, ruokakauppias Bångin voimattomista ponnistuksista päästä mukaan seura-elämään, uteliaisuudesta ja levottomuudesta, joka täytti kaikkein mielet, kun jotkut pidot olivat tulossa j.n.e.

"Mutta eikö heillä todellakaan ole minkäänmoisia ylevämpiä pyrintöjä täällä?" kysäsi Gabrielle yhä nauraen.

"Ei minkäänmoisia, ei kerrassaan minkäänmoisia. Tätä nykyä en tiedä mitään korkeampaa kuin rouva Bång'in viimeisen kotiopettajattaren, hän nimittäin vaihtaa kotiopettajattaria noin joka toinen kuukausi, ja rouva Stork'in kahvikestit huomenna. Mutta nepä ovatkin mitä suurimmassa määrässä huvittavat … voitte olla varma siitä, että nyt kuiskataan ja kysellään jokaisen talon nurkalla: 'oletko kutsuttu Stork'ille?' 'En, sitä en ole…' 'Sepä on kummallista, ja Petterson'itkin ovat kutsutut.' 'Ovatko Petterson'it kutsutut, jotka eivät milloinkaan ennen ole käyneet siellä, se on omituista' j.n.e."

"Ehkäpä minä sitten jatkan samaan tapaan", sanoi Gabrielle hymyillen, "teitä on tietysti myöskin kutsuttu huomiseksi?"

"Tuosta näette mitenkä se tarttuu", vastasi tohtori nauraen, "uskomatonta on miten virkeitä bakterioita Ryforsilaisella laverruksella on. Sitten on vielä eräs seikka, joka on hyvin kallis-arvoinen muistiinpano Ryfors'in aikakirjoissa. Kaikilla ihmisillä täällä on nimittäin tapana kalvaa joitakuita määrättyjä, salaperäisiä henkilöitä, joita kutsutaan Ryforsilaisiksi. Keitä nuo raukat oikeastaan ovat joilla 'ei milloinkaan ole hienotunteisuutta eikä ihmis-älyä', jotka 'eivät milloinkaan tiedä kuinka tulee käyttäytyä oikein sivistyneissä piireissä' j.n.e. sitä ei kukaan vielä milloinkaan ole voinut saada selville, mutta saattepa itse kuulla, ett'ette voi olla montakaan minuuttia jossain seurassa, ilman ett'ei tuo salainen syntipukki, jota kutsutaan Ryforsilaiseksi tule esille ja saa nuhteita. Mutta mitä te kysyittekään? Olenko minä huomenna Stork'illa? Pyydetty minua tosin on, vaan en voi sinne talla, ikävä kyllä, minun täytyy huomenna lähteä sairaan luo, enkä tule takaisin ennenkuin ylihuomenna."

"Sepä oli kovin ikävää", vastasi Gabrielle, pettyneen toivomuksen kuvastuessa kasvoillaan. "Minä jo itsekseni iloitsin siitä, että saisin teistä seuraa noihin kesteihin, jotka, totta puhuen, eivät minua laisinkaan miellytä."

Tohtori ei vastannut; hän kohotti vaan olkapäitään, hymyili hieman ja katsoi ulos ikkunasta. Heti kun hän ensi kerran tapasi Gabriellen, oli tämän kauniit kasvot ja teeskentelemätön olento hurmanneet hänen ja Gabriellen avomielinen tunnustus, että hän tulisi häntä kaipaamaan huomenna, synnytti tohtorissa mielenliikutuksen, jota hän ei voinut salata itseltään. "Hän on ihastuttavin olento, minkä milloinkaan olen nähnyt", ajatteli hän, vastaukseksi Gabriellen kysymykseen, tahtoiko hän enemmän lientä, ojentaen hänelle lautasensa.

Syötyään päivällistä ja juotuaan kahvia kuistilla, istuutui tohtori Gabriellen pyynnöstä pianon ääreen hetken laulaakseen ja soittaakseen. Hänellä oli kaunis ääni ja erinomaisia soitannollisia taipumuksia, ja hänen esityksessään oli lämpöä ja hellyyttä, jota ei olisi voinut odottaa suopealta tohtorilta. Hänen istuessaan pianon ääressä, katosikin kokonaan vieno, vähän naisellinen ilme, joka oli hänen kasvoillaan, kun hän otti osaa naisten kahvikesteihin ja juoruihin; oli ikäänkuin hänen silmänsä olisivat tulleet tummemmiksi, tunteensa syvemmäksi, vartalonsa pontevammaksi laulun kestäessä; oli kuin soitto olisi herättänyt hänessä runollisen voiman, jota hänellä ei muulloin ollut.

Gabrielle oli ihastunut. Hän puoleksi makasi lepotuolissa kuistin oven edessä katsellen merelle, ihanain sävelten tuuditellessa häntä surullisiin ja samalla kuitenkin suloisiin unelmiin. Robert oli äskettäin jättänyt hänet mennäkseen puhumaan rukoushuoneesen, joka oli vähän matkan päässä sieltä, mutta hänen synkät, väsyneet kasvonpiirteensä esiintyivät lakkaamatta Gabriellen mielikuvitukselle ja alakuloisuus, joka siitä asti, kun he saapuivat Ryfors'iin, oli tehnyt hänet kovaksi ja välinpitämättömäksi, tuli soiton vaikutuksesta. Hänessä heräsi äkkinäinen katumus siitä mitä oli tapahtunut ja heidän ensimmäisen rakkautensa palava kaipuu. Useita kertoja kätki hän kasvonsa nenäliinaansa, ja kun tohtori lopetti ja Gabrielle hymyillen kääntyi hänen puoleensa, kiittäen häntä, huomasi tämä, että hän oli itkenyt.

"No. ettekö te itsekin laula?" kysyi tohtori, joka, astuttuaan pois pianon luota, ei suinkaan pitänyt tunteellisista mieli-aloista.

"Minäkö? en suinkaan", huudahti Gabrielle peljästyneenä, "en rohkenisi laulaa ainoatakaan säveltä teidän kuullenne!"

"Siis te kuitenkin laulatte. Silloin ei mikään auta, tulkaa vaan niin koetamme!"

Sanottuaan sen, otti hän luontevasti Gabrielleä kädestä ja veti hänet, kaikesta vastarinnasta huolimatta, pianon luo.

Gabrielle oli niin ujo ja pelkäsi niin, että sydän sykki ja hän tuskin saattoi saada ääntäkään kurkustaan. Vaan tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan: hän pakoitti Gabriellen hakemaan esille duetin ja niin he alkoivat laulaa, Gabrielle heikolla, vapisevalla äänellä, joka kuitenkin vahvistui, kun hän tunsi miten lujasti ja tasaisesti tohtorin vahva tenori häntä tuki.

"Kas niin, sehän kävi oikeen hyvin!" huudahti hän heidän lopetettuaan. "Teillä on kaunis ääni, kun vaan laulatte selvään. Nyt laulamme tämän vielä kerran."

Niin he lauloivat pari tuntia, duetti toisensa jälkeen tuli esille ja Gabrielle esitti muutamia soololaulujakin, kunnes tohtori vihdoin nousi ja heitti jäähyväiset, mennäkseen katsomaan erästä sairasta.

"Ja te, joka sanoitte, ett'ei Ryforsissa ollut minkäänmoisia ylevämpiä harrastuksia", lausui Gabrielle. "Entäs teidän laulunne?"

"Niin, nähkääs se ei oikeastaan olekaan mikään kotimainen Ryforssin tuote. Se on muukalainen, joka kyllä aina väliin voi olla hyvä olemassa, kun juoruista ja häväistysjutuista on vähän puutetta, mutta jos minä vaan osaisin laulaa, enkä olisi niin taitava juoruilemisessa ja uutisten hankkimisessa kuin todellakin olen, niin en olisi suuressakaan suosiossa."

Gabrielle nauroi, tohtori otti hattunsa, kiitti hauskasta päivästä, puristi hänen kättään ja juoksi sitten laulaen alas portaita ja ulos kadulle.

Jäätyään yksin heittäytyi Gabrielle. lepotuoliin ja istui pitkän aikaa liikkumatta, tuijottaen eteensä. Soitto oli hänessä herättänyt kiihkeän, liikutetun mieli-alan. Erästä tohtorin laulamaa laulua hän ei ollut kuullut kihlaus-ajastaan asti, ja nuo sanat, tuo sävel, joihin niin monta suloista muistoa oli kätkettynä, olivat loihtineet esiin muinaisia muistoja ja synnyttäneet hänessä sanomattoman halun saada nähdä Robertin, sellaisena kuin hän silloin oli, voida itse tuntea samalla tavalla kuin silloin. Oi, kumpuhan hän ei viipyisi poissa, jospahan hän tulisi kotiin nyt juuri jolloin Gabriellen mielestä vanha rakkaus, jonka hän syvästi surren luuli sammuneen, jälleen leimahti ilmi tuleen!

Hän nousi ja rupesi käymään edestakaisin kuistin lattialla, aina väliin puiden välistä katsellen, eikö Robertia jo näkyisi. Mielikuvituksessaan näki hän lakkaamatta puolisonsa kauniit, vakavat kasvonpiirteet; hän halusi saada kietoa käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskata: "anna minulle anteeksi, unohda itsekkäisyyteni, vaatimukseni, rakasta minua, niinkuin ennen, sinä olet kuitenkin paras, ainoa mitä minulla on!"

Minkätähden hän viipyi niin kauan? Kello oli jo yli yhdeksän, eikä hän vieläkään tullut. Ikävöiminen, joka oli hänet vallannut muuttui vähitellen tuskalliseksi levottomuudeksi. Miks'ei hän jo tullut? Oliko jotakin tapahtunut, eikö hän milloinkaan enää saisi nähdä Robertia?

Vihdoinkin hän näki hänen tulevan katua pitkin ja menevän metsään, joka ympäröi heidän asuntoaan. Hän huokasi huojennuksesta ja painoi kättään sydäntään vastaan. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli juosta Robertia vastaan ja heittäytyä hänen syliinsä, mutta hän ei sitä täyttänytkään, vaan seisoi liikkumattomana kuistilla odottamassa.

Hitain askelin nousi Robert kuistin portaita; katsomatta Gabrielleen nyykäytti hän hajamielisenä päätään, ripusti hattunsa naulaan ja meni saliin. Hänen kasvoillaan oli raskas, melkeimpä karkea ilme; hän ei ollut rakastava puoliso, jota Gabrielle sykkivin sydämmin oli odottanut, hän oli vakava, mietiskelevä pappi, jonka sydämmessä ei luultavasti ainoakaan niistä tunteista, jotka hänen vaimonsa sydämmessä, saavuttaisi vastausta.

Gabrielle jäi liikkumattomana seisomaan ja katseli Robertia. Koko se hellyyden tulva, mikä äskettäin oli hänet vallannut, laskeutui silmänräpäyksessä mitättömäksi. Hän ymmärsi, että Robert tällä hetkellä oli niin vieras romanttisuudelle ja rakkaudelle, että hän luultavasti olisi vastenmielisyydellä kohdannut jokaista sen ilmausta. Katkera hymy nousi hänen huulilleen ja hän käänsi äkkiä pois päänsä salatakseen kyyneleitä, joita hän ei voinut hillitä.

Sitten meni hän saliin järjestämään illallista, jonka he ääneti söivät, kumpikin mietteisiinsä vaipuneena: Robert papillisiin huoliinsa, Gabrielle surren halveksittuja tunteitaan, hyljättyä rakkauttaan.

IX.

Heti pastorin asunnon vieressä, ainoastaan tiheän kuusikon eroittamana siitä, oli pehtori Storkin asunto. Se oli harmaaksi maalattu kaksikerroksinen talo, jota ympäröi kukkalavat ja puutarha. Kun oli menty ylös portaita, saavuttiin etehisen katitta ensiksi suureen, valoisaan, harvoilla huonekaluilla varustettuun saliin, ja sen jälkeen vierashuoneeseen, joka suuruuteensa nähden myöskin näytti tyhjältä. Vanhanaikuinen, pitkä sohva oli vinossa eräässä nurkassa, sen takana ammotti suuri, autio soppi. Hyllyllä toisessa nurkassa oli kukkamalja, joka oli täynnä punaisiksi ja vihreiksi maalattuja ruokoja, ja paljailla, vaaleilla seinillä riippui kaksi palmunlehteä nauharuusuineen. Nämät pienet, uudenaikaiset laitokset, jotka eivät oikein soveltuneet huoneitten ja kalustuksen vanhan-aikaiseen ulkomuotoon, oli Liina Stork, talon tytär tehnyt. Mutta joll'ei Liina onnistunut kodin kaunistamisessa, niin osotti hän sen sijaan sitä suurempaa taitavuutta hoitaessaan sitä halvalla ja käytännöllisellä tavalla. Tällä kertaa oli hän juuri salissa kattamassa kahvipöytää vieraille, joita odotettiin kello kuusi.

Avoimen, ikkunan edessä seisoi rouva Stork paidanhihasillaan ja hieroi tahroja läningistä, jonka hän aikoi ottaa ylleen illalla. Hän oli pitkä ja laiha, kasvonsa olivat ystävälliset, mutta synkkämieliset. Hän näkikin kaikki asiat ja olot mitä synkimmässä valossa, huokasi paljon ja kertoi mielellään onnettomuuksista ja tapaturmista.

"Kun Sofi nyt vaan ei polttaisi kastinta pohjaan tän'iltana!" sanoi hän, pitäessään röijyään päivää kohti tarkastellakseen sitä, "kun tahtois saada kaikki mitä parhaiten, tapahtuu usein, että saa kaikki mitä huonointen."

"Voit olla huoleti, äiti", vastasi Liina lyhyesti, "kyllä minä pidän huolta siitä, ett'ei kastin pala pohjaan."

"Toivoisin vaan, että nämät pidot jo olisivat ohi", jatkoi rouva Stork, "ei ole suinkaan hauskaa ottaa vastaan ihmisiä, joista tietää, että he halveksivat jok'ainoata murusta, minkä heille tarjoaa."

"Joka sen tekee, voi olla tulematta", vastasi Liina, tarmokkaasti asettaen lusikat teevadeille ja nostaen tuolit pöydän ympärille.

"Kas noin!" lausui rouva Stork, huo'aten syvään, "tuopa vasta oli hauskaa — mitenkä tuo on tapahtunut? Läningistä puuttuu nappi … kun kerran rupeaa olemaan vastaista, niin kyllä sitä on riittämään asti … mitenkä minä nyt tulen valmiiksi, ja mistä minä saan napin?… Liina, juoksehan hakemaan … ei, taitaa olla paras, että menen itse, ett'ei taas tule mitään onnettomuutta kahvipöydälle… Mutta mitä tämä on?" jatkoi hän, huo'aten uudestaan, kun hän mennessään makuuhuoneesen löysi pienen kääryn tuolilta ja osotti sitä Liinalle.

"Se on minun", ilmoitti tämä, "mutta ei siinä ole mitään onnettomuutta, se on vaan nauha, jonka ostin kauppias Bångilta."

"Vai niin", vastasi rouva Stork nöyrästi ja asetti kääryn tuolille ja meni sitten makuuhuoneeseen ompelemaan nappia läninkiinsä ja pukeutumaan.

Sekä rouva että Liina tulivat kuitenkin, edellisen onnettomuuden ennustuksista huolimatta, niin varhain valmiiksi, että saivat odottaa vieraitaan melkein neljännestunnin, mikä antoi rouva Storkille aihetta tuumimaan, liekö Liina kutsuessaan vieraita sanonut väärän päivän, koska he viipyivät niin kauan?

"Niin, taikka ehkä kaikki kolmekymmentä ovat sairastuneet", vastasi
Liina lyhyesti.

Vihdoinkin syntyi etehisessä liikettä, ja heti sen jälkeen astui rouva Kernell Styrkön sahalta vierashuoneesen. Hänen jälkeensä tulivat, ainoastaan muutaman minuutin väliajalla, muutkin vieraat, läheisten sahojen hoitajain rouvat, rouva Berger kaupungista lapsineen ja koti-opettajattarineen, kaksi kansakoulu-opettajaa, rouva Aurell tyttärineen y.m. Nämät olivat naiskutsut, joissa ainoastaan muutamat harvat, valitut herrat, niinkuin tohtori Sandin, saivat olla mukana. Hetken aikaa ei kuulunut muuta kuin Storkin perheen eri äänenvivahduksilla lausuttua: "hyvää päivää, tervetuloa, olkaa hyvä ja istukaa!"

Niinpian kuin seurassa vallitseva ensimmäinen jäykkyys oli haihtunut ja rouvat, kursailtuaan hetkisen keskenään, mikä saattoi rouva Storkin pari kertaa huokaamaan, olivat istuutuneet sohvaan ja tuoleille, ylt'ympäri, syntyi vilkas keskustelu, joka jatkui kunnes Gabrielle saapui, jolloin koko seura äkkiä vaikeni ja kaikki läsnäolijat loivat katseensa tulijaan.

Gabrielle raukka ei ollut milloinkaan tuntenut itseään niin kömpelöksi ja kykenemättömäksi kuin näiden vieraiden ihmisten keskuudessa, jotka, vapaasti ja iloisesti keskustellen toistensa kanssa, heti hänen astuessaan huoneesen muuttuivat jäykiksi ja harvapuheisiksi. Rouvat Berger ja Kernell nousivat heti sohvasta ja astuivat syrjään luoden epäluuloisia katseita vastatulleeseen.

Ei emäntäkään millään tavalla edistänyt tilan parantamista; tervehdittyään Gabrielleä ja pari kertaa toistettuaan: "hyvin tervetullut", asettui hän keskelle lattiaa ja esitteli kaikki vieraansa, huokasi, sanoi vääriä nimiä, korjasi ne ja huokasi vieläkin syvempään. Koko tämän ajan vallitsi huoneessa mitä täydellisin kuolonhiljaisuus, joka teki tuon pitkäveteisen, ikävän toimituksen peloittavan juhlalliseksi.

Heti kun esitteleminen oli ohitse, kiiruhti rouva Stork saliin, vakuutettuna siitä, että joku onnettomuus oli tapahtunut kahville, koskei Liina tullut ilmoittamaan hänelle, että se oli tuotu sisään, ja niin jäi Gabrielle istumaan aivan yksin, ilman että kukaan vieraista koettikaan puhella hänen kanssaan. Ei kenenkään päähän edes pistänytkään, että hän saattoi tuntea itsensä ujoksi ja hyljätyksi, päinvastoin, kaikki pitivät ylpeytenä jäykkyyttä, jolla hän peitti vastenmieliset tunteensa, ja koko huoneen läpi kulki ikäänkuin salainen päätös, ett'ei kukaan tunkeutuisi hänen päälleen, että tuo ylhäinen tukholmalainen nainen saisi nähdä, että täälläkin oltiin hienotunteisia j.n.e.

Onneksi toki rouva Stork keskeytti raskaan mielialan tullessaan sisään ilmoittamaan kahvin jo olevan, valmista. "Olkaa hyvä ja tulkaa juomaan kuppi kahvia", toisti hän kerran toisensa perään kulkien ympäri huonetta vähän väliä kumartaen ja tehden kädellään kutsuvia liikkeitä.

Rouvat ja neidit nousivat nyt hitaasti ja lähestyivät ovea. Mutta tässäpä tuli äkkinäinen pysähdys; ei kukaan tahtonut ensiksi astua tuota kamalaa askelta saliin. Rouva Berger tiesi, että jos hän astuisi ensiksi, katsoisi rouva Kernell hänen tulleen ylpeäksi siitä, että hänen miehensä oli valtiopäivämies ja rouva Kernell tiesi, että jos hän sen tekisi, tulisivat Bergeriläiset sanomaan, että Kernelliläiset yhä enemmän ja enemmän ylpeilivät suurista tuloistaan. Ei kukaan muistakaan uskaltanut tunkeutua esille, vaan ahdinko tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi ja turhaan kaikuivat takaapäin rouva Storkin epätoivoisat ja maltilliset kehoitukset: "tehkää niin hyvin, tehkää niin hyvin!"

Vihdoinkin rouva Berger rohkaisi mielensä, tarttui rouva Kernellin käsivarteen ja sanoi, leikillisesti nauraen, ettei hän tiennyt mitään pahempaa kuin kursailemisen ja meni sitten saliin. Rouva Kernell myönsi tämän yhtä vapaalla ja leikillisellä tavalla, joka vähitellen levisikin koko seurueesen ja herätti äärettömän monta samanlaista vakuutusta ja hymyillen tehtyjä viittauksia tuohon salaperäiseen syntipukkiin "Ryforsilaiseen."

Kun kahvi oli juotu, vietiin vieraat jälleen vierashuoneesen, rouva Storkin yhä uudelleen hätäisesti kehoittaessaan: "olkaa hyvä ja käykää sisään, olkaa hyvä, ja käykää sisään." Täällä rouvat asettuivat pöydän ympärille ja ottivat esiin käsityönsä; nuoret sitä vastoin jäivät saliin, josta pian kuului naurua ja puhetta, mikä todisti ainakin heidän olevan iloisia ja vapaita.

Mutta vierashuoneessa, jonne Gabriellen arvonsa tähden täytyi jäädä, oli sen sijaan kahta jäykempää. Keskustelut olivat kyllä vilkkaita, mutta ne eivät yleensä ulottuneet muuta kuin kahteen henkilöön ja koskivat asioita ja oloja, jotka olivat Gabriellelle kerrassaan outoja ja joita ei kukaan liioin hänelle selvittänyt.

Gabriellen vieressä istui pieni, luu-kuiva, nainen, joka tuskin ollenkaan otti osaa muiden keskusteluun, ompeli vaan uutterasti koru-ompelua ja näytti ystävälliseltä ja hymyilevältä. Kun ei kukaan puhunut Gabriellen kanssa, ja hänen naapurinsa toisella puolella lakkaamatta puhuivat kuiskaamalla asiasta, joka kuului tapahtuneen Ryforsissa toissa vuonna, kääntyi Gabrielle vihdoinkin pienen äänettömän, hymyilevän eukon puoleen ja päätti epätoivoissaan aloittaa keskustelua hänen kanssaan.

"Mikä ihana kevät meillä nyt on ollut vähän aikaa", sanoi hän, tarttuen jonkinmoisella tylsällä haluttomuudella tähän keskusteluaineesen, vaan sanoakseen jotakin.

Pieni, laiha nainen hymyili vieläkin herttaisemmin, katsoi Gabrielleen ja sanoi ystävällisesti:

"Kuinka sanoitte, rouvaseni, minun täytyy tunnustaa teille, etten kuule oikeen hyvin."

"Meillä on ollut niin kaunis kevät", toisti Gabrielle naapurinsa korvaan. Samassa huomasi hän kauhukseen, että keskustelijat hänen vieressään olivat vaienneet kuullakseen mitä hän sanoi.

"Kuinka sanoitte?" vastasi eukko yhtä ystävällisesti ja hymyillen ja asetti kätensä korvan ympärille ja vei ihan Gabriellen suuhun asti.

Nyt vallitsi huoneessa täydellinen hiljaisuus! kaikki ihmettelivät mitä Gabriellellä ja vanhalla kuurolla neiti Lorénilla olisi toisilleen sanottavaa.

Ja, tämän hiljaisuuden vallitessa, täytyi nyt Gabriellen, joka, hämillään kun oli, ei voinut keksiä mitään hauskempaa, kovalla äänellä jälleen toistaa vastaansanomattoman tosiasian, että kevät oli ollut harvinaisen kaunis.

"Ahaa … vai niin … niin kyllä!" huudahti vanha neiti Lorén, joka oli melkein umpi-kuuro ja joka tuli niin iloiseksi, kun hänen joskus onnistui kuulla sanan tahi toisen, "niin, sehän on erinomaisen hauskaa, että täällä pastorskan mielestä on kaunista, minun mielestäni tietysti…"

"Hän sanoi ilman olleen niin kauniin", huusi nyt toiselta puolelta täyttä kurkkua rouva Stork, joka oli enemmän totuutta rakastava kuin hienotunteinen, "sinä kuulit hullusti, Albertina, … ilma, ilma…"

"Vai niin ilma", vastasi neiti Lorén, aina vaan yhtä tyytyväisenä, "niin kyllä, niin kyllä! Niin, kyllä nyt on ollut siunattu ilma … ihana kevät-ilma … en muista meillä moneen vuoteen olleen sellaista…"

"1880 meillä oli samanlaista", ilmoitti rouva Berger.

"Ei, ei näin varhain", vastasi rouva Stork, "jäät lähtivät vasta myöhemmin."

"Niin, mutta kesä tuli nopeammin", vakuutti rouva Kernell ja sitä ei kukaan vastustanut.

Tämän keskustelun jälkeen syntyi hetken syvä hiljaisuus, jota keskeytti ainoastaan viereisessä huoneessa olevien nuorten nauru, sukkapuikkojen helinä ja rouva Storkin arat huokaukset, jotka todistivat hänen salaista pelkoaan, että vierailla olisi ikävä.

Gabrielle tunsi mitenkä poskensa rupesivat polttamaan hänen hävetessään naurettavaa käytöstään, ja hän päätti itsekseen, että tulisi kulumaan aikoja ennenkuin hän jälleen avaisi suutaan tässä seurassa. Mutta mitenkä hän saisi illan kulumaan? — oli vielä ainakin pari tuntia illallisiin. Hän katseli salaa ympärilleen, eikö olisi toivoakaan, että joku pieni tapaturma tapahtuisi, että jotakin särkyisi, että joku rupeaisi voimaan pahoin — mitä tahansa, kunhan hän vaan saisi aihetta nousta ja liikkua vähän. Mutta turhaan, täällä ei ollut vähintäkään toivoa muutokseen, ei mikään voinut olla virheettömämpää, rauhallisempaa ja vähemmän sopivaa kaikenlaiseen onnettomuuteen kuin tämä pieni kutovain ja virkkaavain naisseura, joka jälleen alkoi kuiskaamalla puhua omista asioistaan.

Vaan juuri kun Gabrielle oli lopettanut tämän synkän tutkistelemuksen, kävi koko seuran läpi ikäänkuin sähkövirta, ja kaikki rouvat käänsivät, iloisesti huudahtaen, ihastuneet katseensa ovea kohti.

Gabriellen silmät seurasivat samaa suuntaa ja ilokseen näkikin hän ovessa tohtori Sandinin, joka seisoi siinä punaisena ja lämpimänä jotakuinkin pölyisessä matkapuvussa, vaan säteillen ilosta ja voitonvarmuudesta, että naiset häntä riemulla tervehtivät, minkä näköinen hän sitten olikaan ja milloin tahansa hän tulikaan.

"Voi, miten kiltti olettekaan, tohtori!" huudahti rouva Stork, äkkiä nousten tuolilta ja rientäen häntä vastaan, "niin, meidän tohtori on sentään herttaisin ihminen, mikä löytyy…"

Tohtori vastasi rouva Storkin tervetulijais-tervehdykseen aivan vapaasti syleilemällä häntä ja taputtamalla häntä käsivarrelle ja rouva Stork taas puolestaan näytti niin tyytyväiseltä ja iloiselta, jommoiseksi ainoastaan tohtori Sandin saattoi tehdä hänet.

Tämä kulki nyt ympäri tervehtien naisia. Hänellä oli kaikkia varten ystävällisiä, leikillisiä sanoja, jotka synnyttivät tyytyväisiä hymyilyjä, ja vaikk'ei neiti Lorén voinut kuullakkaan, mitä hän sanoi, oli hän kuitenkin vakuutettu, että se oli hyvin sukkelaa ja lausui heti, sydämmellisesti nauraen: "niin kyllä, niin kyllä!"

Lopetettuaan tervehtämisensä, tuli hän istumaan Gabriellen viereen sekä rupesi juttelemaan hänen kanssaan ja hypistelemään hänen ompelutarpeitaan. Gabriellen kasvot olivat nyt kokonaan muuttuneet, jäykkä, ylpeä piirre, joka äskettäin oli ollut hänen huulillaan, oli kadonnut, ja hän keskusteli iloisesti ja vapaasti tohtorin kanssa. Rouva Berger ja rouva Kernell loivat toisiinsa merkitsevän katseen. Vai niin, hän oli sellainen, joka ei viihtynyt naisten seurassa! Senpätähden hän äsken näyttikin niin jurolta ja jäykältä.

Nyt tuli Liina sisään tuoden tohtorille kahvia, jota juodessaan rouvat istuivat ympärillä ja katselivat niin ihastuneina, kuin jos tohtori olisi ollut lempikoira, joka kerran sai syödä niin paljon kuin sitä vaan halutti.

"Kas niin, nyt ollaan ravittuja ja tyytyväisiä", sanoi tohtori, laskien luotaan toistamiseen tyhjennetyn kuppinsa ja pyyhkien partaansa ja viiksiään, "se pitää kuitenkin paikkansa, ett'ei meidän maailman katsantokantamme ole muuta kuin ravitsemiskysymys!"

"Niin, miehille!" lausui rouva Berger, pontevasti kehittäen lankaa kerältään ja luoden tohtoriin moittivan katseen, "heille on ruoka kallisarvoisempi kuin puoli elämää, mutta naisilla on pyrintöjä, jotka ovat korkeampia ja tärkeämpiä kuin kylläksi syöminen, saan minä luvan ilmoittaa tohtorille!"

"Suokaa anteeksi, hyvä rouva Berger", vastasi tohtori rukoilevasti, "mutta niin korkealle kuin asetankin naisen, — ja te voitte kaikki todistaa, minun sitä tekevän — millään muotoa voi suostua siihen, ettei ruoka hänellekin ole hyvin tärkeä osa elämän ylläpitämiseksi. Tai kuinka, neiti Lorén?" jatkoi hän ja kääntyi huutaen kuuron neidin puoleen, "kyllä minä luulisin ainakin teidän olevan hyvin riippuvaisen kahvikupistanne?"

"Niin kyllä, niin kyllä", vastasi neiti Lorén, joka tällä kertaa onnistui löytämään aivan oikean vastauksen.

"Emme siltä saa tulla vihamiehiksi", jatkoi tohtori, noustessaan ja mennessään rouva Bergerin luo, "tiedättehän rouva Berger, kuinka minä suosin naiskysymystä ja että minun mielipiteeni on, että naisten tulee saada lukea itsensä miksikä tahansa — paitsi lääkäriksi, se on ainoa pikku seikka, jonka hän mielestäni voi jättää tekemättä — muuten, niinkuin sanottu, miksikä tahansa. On vaan yksi seikka, joka ei mielestäni todista hyvää naisista ja se on, että mies, olkoonpa hän kuinka ruma ja yksinkertainen ja ikävä tahansa, kuitenkin niin helposti saa itselleen vaimon."

Paheksuvien ja tyytymättömien äänien kohina keskeytti tohtorin.

"Odottakaa, odottakaa, niin saatte kuulla!" jatkoi tohtori, tehden kädellään suuremmoisen liikkeen. "Tiedättekö milloinkaan nähneenne mitään suurempaa ja vastenmielisempää kuin pieni pehtori Wetterling punaisine viiksineen ja marraskuun aikuisine silmineen — vaikka ehkä hän on naisväen mieluinen … en tiedä, heillähän kuuluu olevan niin erilaiset mielipiteet kuin herroilla."

"Oi ei … ei … hän on kauhea … hänestä ei suinkaan kukaan saata huolia…" kaikui nyt kuin yhdestä suusta tohtorin ympärillä.

"Vai eikö?" vastasi tohtori riemuiten. "Mutta tässäpä erehdytte, hyvät rouvani ja neitini! Joll'ei Ensbackan Hammar valehtele, eikä minulla ole mitään syytä uskoa sitä, tulee Wetterling näinä päivinä julkaisemaan kihlauksensa erään tytön kanssa, joka on kaikkein kauniimpia paikkakunnalla."

"Mahdotonta … ei, se on vaan juoruja … kuka se olisi?" huudahtivat kaikki naiset hellittäen käsityönsä ja uteliaalla hartaudella tuijottaen tohtoriin.

"Niin kuka se voi olla", toisti tohtori ja katseli veitikkamaisesti ympärilleen. "Ei mikään suurempi eikä pienempi kuin — kauppias Bångin kaunis koti-opettajatar! Mitä sanotte siitä uutisesta, luulisinpa sen kelpaavan."

Hetken vaitiolo seurasi tohtorin odottamatonta ilmoitusta, mutta sitten syntyi yleinen vilkas keskustelu, jossa jokainen, mahdollisuuden mukaan, koetti huutaa kovemmin kuin toiset ja saada omaa mielipidettään asiasta yleisesti tunnustetuksi.

Tohtori istui hieroen käsiänsä ja loi merkitseviä katseita Gabrielleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa "muistatteko, että sanoin, ett'ei mikään maailmassa huvita Ryforsilaisia niin suuresti kuin kauppias Bångin koti-opettajattaret!"

Keskustelun lopetti nyt ilmoitus, että illallinen oli pöydällä ja sitä seuraavat tukalat hetket, jolloin seuran tuli astua saliin ja rouva Bergerin ja rouva Kernellin tuli ratkaista vaikea tehtävä, yht'aikaa olla vaatimattomia eikä ottaa ensiksi ruokaa, vaan ei myöskään sallia toisen sitä tehdä. Mutta heti kun syöminen vaan oli tullut hyvään vauhtiin, alkoi keskustelu uudestaan ja tällä kertaa nuoret tytötkin, jotka nyt vasta saivat tiedon uutisesta, ottivat siihen osaa.

Illallisen kestäessä oli tohtori Gabriellen palveleva kavalieri, joka toi hänelle ruokaa ja hyväntahtoisella leikillisellä tavallaan jutteli hänen kanssaan, ilman että kumpikaan heistä välitti sisältörikkaista katseista, joita aina väliin heihin luotiin.

"Niinpian kuin olette menneet, tulee keskustelu-aine muuttumaan", kuiskasi tohtori. "Näin jo varmoja merkkejä, jotka viittaavat muutokseen."

Gabrielle naurahti. "Kuka minua silloin puolustaa?" kysyi hän ja katsahti tohtoriin vähän keikaillen.

"En minä suinkaan, sillä jos sallitte, pyydän saada saattaa teidät kotiinne. Olen väsynyt pitkästä ratsastuksestani ja tahtoisin mielelläni saada syytä lähteä täältä niin pian kuin mahdollista".

Gabrielle kiitti häntä vakuuttaen olevansa hyvin tyytyväinen, että joku häntä saattoi, sillä hän ei ollut vielä voinut vapautua pelvosta, jota hän tunsi kaikkia noita seppiä ja työmiehiä ja muita miehiä kohtaan, joita täällä kaikkialla tapasi.

"Luuletteko niiden todellakin olevan vaarallisempia täällä kuin
Tukholmassa?" vastasi tohtori.

"En suinkaan. Mutta eroitus on siinä, että Tukholmassa näkee sentään muitakin ihmisiä, vaan täällä on ainoastaan työmiehiä ja taas työmiehiä ja vieläkin työmiehiä. Ja en voi sitä auttaa, — olkoon se teistä sitten ylpeyttä tahi mitä tahansa — mutta minusta tuntuu rasittavalta olla ainoastaan sellaisten ihmisten keskuudessa, joiden kanssa minulla ei voi olla mitään yhteistä ei mielipiteissä, eikä tavoissa, eikä tunteissa…"

"Luuletteko työmiesten todellakin ajattelevan ja tuntevan toisin kuin te", vastasi tohtori hymyillen, "luuletteko, että he esimerkiksi vihaavat toisella tavalla ja te toisella, että he rakastavat ja ikävöivät toisin kuin te j.n.e.?"

Gabrielle katsoi häneen suurin silmin. "Siitä olen aivan vakuutettu, enkä voi ymmärtää mitenkä te saatatte panna muuta kysymykseenkään. Eikö kasvatus, tottumus ja ammatti vaikuttaisi ihmisiin ja tekisi heidät erilaisiksi?"

"Tekevät kyllä, mitä tulee ulkomuotoon, käytökseen y.m. Mutta tunteet ovat kaikissa kansanluokissa aivan samat, ja tunteet ne kuitenkin, kaikesta huolimatta ovat pääasiana elämässä. Jos työmiehen vaimo tahi kreivin tytär vihaavat, niin tuntevat he aivan samalla tavalla, vaikka toinen ehkä asettuu pensaan taakse ja väijyy kilpailijaansa ja hyökkää hänen päällensä lyöden ja piesten ja toinen taas levittää hänestä pahoja huhuja. Siinä on koko eroitus."

Gabrielle pudisti päätään.

"Ei, eroitus oi ole ainoastaan ulkonainen. Tuollaisien ihmisten tunteet, ajatuksenjuoksu, yksin intohimotkin ovat aivan erinlaiset. Olen kyllä nähnyt minkälaista kansa Säboholmissa oli: asiat ja olot, jotka kauhistuttaisivat meikäläistä, ovat heidän mielestään aivan luonnolliset. Muistan että kerran piti erään vaimon olla apuna tuolla kyökissä ja hänen pieni lapsensa makasi kuolinvuoteellaan; me tahdoimme lähettää hakemaan jotakuta toista, vaan se oli mahdotonta. 'Ei millään muotoa, se ei suinkaan ole tarpeellista', vastasi hän, 'kyllä minä tulen, lapsi ei luullakseni voi elää kuin korkeintaan pari tuntia, ja minä tulen heti, kun se vaan on kuollut.' Oli aivan kuin hän olisi puhunut kissastaan tahi porsaastaan. Ei, voitte olla varma siitä että köyhyys tylsyttää tunteet ja tekee oikeudenkäsitteetkin vääriksi."

"Ja ettekö te luule rikkauden ja ylellisyydenkin sitä tekevän?" vastasi tohtori. "Sen se tekee ja viellä kahta suuremmassa määrässä. Ennenkuin tulin tänne, olin lääkärinä muutamissa rikkaissa perheissä Tukholmassa, enkä ole koskaan eläissäni nähnyt niin tylsyneitä tunteita ja niin vääriä käsitteitä kuin näitten perheitten kaikilla jäsenillä oli. En siltä suinkaan tahdo sanoa, että kaikki rikkaat olisivat niin tylsyneitä, minä vaan väitän rikkauden olevan yhtä siveyttä turmelevan kuin köyhyydenkin ja että suuresti erehdytään väitettäissä köyhien sielu-elämän olevan vähemmän kehittyneen kuin rikkaiden. Kyllä kai minä teidän mielestänne olen aivan mahdoton", lisäsi hän leikillisesti räpyttäen silmiään, "te olette siniverinen, korkeasyntyinen ja hienohermoinen ylimys-ystävä ja minä taas olen vahva-verinen kansanystävä, jonka isoisä oli talonpoika ja olen itsekin jotenkin punainen. Mutta mitä nyt saan luvan tarjota teille?"

Heti illallisen jälkeen sanoi Gabrielle jäähyväiset ja läksi pois; Robert, joka illemmalla oli luvannut tulla häntä noutamaan, olikin lähettänyt sanan, ett'ei hän voinut tulla ja siksi ei Gabriellekaan tahtonut viipyä kauempaa. Myöskin tohtori heitti jäähyväiset, huolimatta kaikista kielloista ja pyynnöistä, että hän viipyisi vielä hetkisen, ja saattoi lupauksensa mukaan Gabriellen tämän portille asti.

Tuskin olivat Gabrielle ja tohtori menneet, kun oli aivan kuin sulku äkkiä olisi poistettu ja juoruileminen esteettä olisi saanut tulvata esiin.

"Minä huomasin sen heti", sanoi rouva Berger, joka luuli olevansa erinomaisen tarkka ihmistuntija ja joka jo niin kauan ja niin voimakkaasti oli siitä huomauttanut, ettei kenenkään mieleen nyt enää edes juolahtanutkaan vastustaa häntä. "Ensi hetkestä huomasin hänen olevan tuollaisen, joka pitää miehistä, eikä viihdy naisten seurassa. En ensin tahtonut sanoa mitään, sillä ihmiset ovat niin taipuvaisia uskomaan, että — erittäinkin täällä Ryforsissa liioitellaan, — mutta nyt luulen, että me vähän jokainen ymmärrämme minkälainen hän on…"

Tämän sanottuaan puristi rouva Berger huulensa kokoon, nyökäytti pari kertaa päätään ja kääri kokoon työnsä salaperäisellä pontevuudella, mikä viittasi suureen joukkoon syvämielisiä, vielä lausumatta olevia huomioita Gabriellen sielu-elämästä.

"Minusta vaan on niin omituista, ett'eivät ihmiset sen enemmän hillitse itseään", sanoi rouva Kernell sävyisästi, "hänhän tuskin suvaitsi sanoa sanaakaan koko ajalla, mutta heti, kun tohtori tuli, tuli hänestä itse puheliaisuus ja iloisuus…"

Rouva Berger naurahti pilkallisesti. "Ja sitä sinä ihmettelet? Sellaisia ihmiset ovat, ystäväni, sellaisia he ovat! Kun he suvaitsevat hillitä itseään, tekevät he sen, muuten ei. Ei tarvitse odottaakaan arkuutta ja hienotunteisuutta, sillä sitä ei ihmisillä yleensä paljoakaan ole…"

Rouva Stork huokasi tavallista syvempään, ja neiti Lorén, joka, vaikk'ei kuullutkaan mitään, kuitenkin mielellään tahtoi ottaa osaa keskusteluun, toisti moneen kertaan tavallisen lausepartensa: "niin kyllä, niin kyllä!"

Mutta kun rouvat ja neidit olivat hetkisen asiaa jauhanneet, arveli rouva Aurell, pieni papinrouva Gärdshällasta, joka ei tähän asti ollut lausunut sanaakaan, että saattoi jo olla tarpeeksi.

"Minun mielestäni hän on pieni, herttainen ja kaunis nainen", sanoi hän tyytymättömän näköisenä katsellen läsnä-olijoita, "ei ole niinkään helppoa ventovieraana tulla jonnekin ja olen varma siitä, että hän tunsi itsensä ujoksi meidän kaikkein joukossa, eikä sentähden tullut sanoneeksi sanaakaan, tuo pieni raukka, kunnes hyvä tohtorimme, joka aina on ystävällinen yksinäisiä naisia ja eläimiä kohtaan, tuli hänelle avuksi!"

Kaikki läsnä-olijat rupesivat nauramaan ja loivat merkitseviä katseita toisiinsa. Vaan rouva Aurell oli aina niin ihanteellinen, hänen mielestään, kuten rouva Bergerillä oli tapana pilkallisesti sanoa, ihmiset ja olot eivät olleet sellaisia kuin ne todellisuudessa olivat, vaan sellaisia jommoisiksi hän ne tahtoi, eikä siis maksanut vaivaa vastustaa häntä.

Hän saikin pitää mielipiteensä Gabriellen ujoudesta, eikä kukaan koettanut saada horjumaan hänen äänetöntä päätöstään tulevaisuudessa auttaa ja suojella tuota pientä papin rouvaa kaikkein henkilöiden keskuudessa ja kaikissa oloissa, jotka olivat hänelle vieraita.

X.

Seurakunta, jonka paimeneksi Robert oli asetettu, ei ollut suuri, vaan semmoisenaan saattoi se uutteralle papille antaa enemmän miettimisen aihetta ja enemmän työtä kuin kaksi kertaa niin lukuisa seurakunta jossakin muussa osassa maata. Sillä koko tämä seutu ikäänkuin vapisi tukahdetusta levottomuudesta, salaisesta tyytymättömyydestä, joka kuumien, maan-alaisten lähteiden tavoin kiehui kansan mielessä. Uskonnollisessa suhteessa olivat työmiehet hajaantuneet lukemattomiin tunnustuksiin, jotka kaikki olivat enemmän tahi vähemmän julkisessa riidassa keskenään. Hengellisiä kysymyksiä väestö eninten pohtikin. Myötänsä kuuluutettiin rukoushetkiä ja kokouksia milloin lähetysmajalle, milloin metsään, milloin jonkun työmiehen kotiin. Väliin saapui joku tunnettu matkustava saarnaaja, kokosi joukottain kuulijoita herätyssaarnaansa ja jätti jälkeensä rajun kuohuilemisen omien nukkuviin sieluihin; väliin oli waldenströmmiläisillä uskonnollisia juhlia huoneustossa, joka oli heidän hallussaan ja jonka he omilla varoillaan olivat rakentaneet; väliin tuli osa pelastus-armeijaa kaupungista tänne ja heille omituinen, jokapäiväinen vaan samalla salaperäinen soitto kaikui silloin koko seudun yli ja viekoitteli ihmiset kirkosta ja rukoussaleista.

Ilma oli ikäänkuin täynnä uskonnollisia kysymyksiä; osassa työmiehiä oli hengellisen elämän nälkä tullut niin voimakkaaksi, että se oli muuttunut melkein jonkinmoiseksi taudiksi, joka ilmaantui alituisessa kokousten ja hengellisten keskustelujen tarpeessa…

Näiden uskonnollisten ilmausten rinnalla oli kansassa luonnollisesti vapaa-uskoisuuden ja kevytmielisyydenkin pesiä, joissa sen sijaan uudet yhteiskunnalliset liikkeet tukahdettuina kuohuivat kahta voimakkaammin. Goodtemplaarien suuressa salissa, joka oli saman talon toisessa kerroksessa — muinoin koulutalo — sekä niin kutsuttu lähetysmaja, tapasivat toisensa ne työmiehet, jotka, yhtä suurella halveksumisella puhuivat waldenströmmiläisten ja uskovien rukoushetkistä ja pelastusarmeijan sotilaista kuin puhdasuskoisista kirkossakävijöistäkin, tästä salista, jonka ainoana jumalallisuutena oli raittius, levisi kansaan liike, jonka tarkoituksena oli vapaa-uskoisuuden, yleisen äänestysoikeuden, korotettujen työpalkkojen, normaali-työpäivän y.m. aikaansaaminen. Goodtemplaarien lahko ylläpitikin vihamielisyyttä herrassäädyn ja työkansan välillä, mikä, huolimatta Ryforsin työväen verrattain hyvästä asemasta, katkeroitti monen mielen. Tehtaan hoitaja, iäkkäänpuoleinen vanhapoika, joka jo kahdenkymmenen vuoden kuluessa oli ollut sahojen hoitajana ja joka perin pohjin tunsi seudun väestön, sanoikin tavallisesti, että itsepintaisimmat ihmiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä ja joita hän työväenkysymyksessä enin pelkäisi, olivat juuri goodtemplarit.

"Uskovaisten ja waldenströmmiläisten kanssa tulee kyllä helposti toimeen", sanoi hän kerran, keskustellessaan Robertin kanssa, "ne ovat yleensä hyväntahtoista väkeä, vaikkeivät olekaan rivakimpia työntekijöitä. Mutta mahdotonta on uskoa, miten ylpeitä herroja goodtemplaarit melkein poikkeuksitta ovat. Kun he vaan ovat voineet lakata juomasta, valtaa heidät auttamaton itserakkaus. Tuntuu aivan siltä kuin he arvelisivat, ett'ei sen jälkeen enään vaadittaisi mitään, että he sen jälkeen olisivat joka suhteessa oivallisia ja nuhteettomia…"

"Se on aivan luonnollista", vastasi Robert vakavasti. "Jokaista tuollaista pyrkimystä täydellisyyteen, joka ei perustu perinpohjaiseen sisälliseen muutokseen, vaan ainoastaan jonkun yksityisen siveellisen hyveen ulkonaiseen omistamiseen, seuraa aina itsevanhurskauden henki, joka kuolettaa kaiken jatkuvan, elimellisen kehityksen…"

"Niin, aivan luonnollista, se kuolettaa sen kokonaan", vastasi tehtaanhoitaja, jota Robertin viimeiset sanat suuresti miellyttivät, vaikk'ei hän täydellisesti ymmärtänytkään niiden merkitystä. "Goodtemplaarismi on epäilemättä sekin arvossa pidettävä ja onkin kyllä vaikuttanut paljon, sitä ei kukaan voi kieltää. Mutta minun vakuutukseni on, että nykyään, ainakin täällä Ryforsissa, kokoontuvat goodtemplaarit suurimmaksi osaksi vaan saadakseen aikaan valtiollisia ja yhteiskunnallisia muutoksia ja liittoutuvat hoitajia ja pehtoreita vastaan ja katkeroittavat heidän elämänsä."

Tällaisen väestön keskuudessa koetti Robert nyt vaikutuksellaan saavuttaa sitä sielun sopusointua ja mielen tasapainoa, jota hän turhaan oli etsinyt työstään Tukholmassa, joka kuitenkin, ihmissilmin katsoen, näytti niin hyvin menestyvän. Alussa — nimittäin senjälkeen kun hän oli tottunut puoleksi täytettyyn kirkkoon ja voittanut tuskallisen pettymyksen, minkä tämä näky hänessä herätti — tunsi hän myöskin, mitenkä, hänen pyrkiessään päästä tuttavalliselle kannalle seurakuntalaistensa kanssa ja saada heitä jälleen sen kirkon yhteyteen, jonka he olivat hyljänneet, uudet harrastukset hänessä heräsivät. Hänen harras, vilpitön toivonsa oli voida olla todellinen paimen sille laumalle, johon hän oli tullut kutsutuksi ja tälle toivomukselle uhrasikin hän koko persoonallisuutensa, ei ainoastaan puhujalahjansa, vaan kaikki harrastuksensa, kaiken aikansa, kaikki voimansa, parilla sanalla sanoen: kaiken elämänsä.

Mutta kuta enemmän hän ahdisti väestön heikkoja puolia, sitä enemmän hän tunsi, mitenkä hän itse ikäänkuin tarttui kaikkiin juoviin, mitkä eroittivat eri puolueet toisistaan ja sitä enemmän lannistui hänen ensimmäinen innostuksensa. Mitenkä olisi mahdollistakaan, että yksi ainoa henkilö saattaisi riittää kaikille näille puolueille, jotka eivät millään ehdolla tahtoneet sopia keskenään? Mitenkä hän saattaisi olla sielunpaimenena seurakunnassa, joka oli niin vihamielinen kirkkoa kohtaan, niin moneen uskonnolliseen puolueesen hajonnut kuin Ryfors; mistä hän löytäisi lujan pohjan, jolle perustaisi vaikutuksensa, kun kaikki ihmiset häntä kohtelivat kylmyydellä, epäluulolla tahi välinpitämättömyydellä?

Hänen yrityksensä saada väestöä käymään kirkossa näyttivät tulevan yhä vähemmän ja vähemmän hedelmää kantaviksi. Sunnuntai toisensa perään esiintoi hän kaiken kaunopuheliaisuutensa ja mietti saarnansa huolellisemmin kuin milloinkaan ennen; sunnuntai toisensa perään ajatteli hän: "ensi kerralla on asian laita varmaankin parempi", vaan aika kului tuomatta mitään muutosta mukanaan. Ainoastaan lähiseudun niinkutsutuissa säätyläisissä alkoi vähitellen liikkua huhuja Robertin kaunopuheliaisuudesta, ja kuta enemmän nämät huhut kasvoivat, sitä enemmän täyttyivät Ryforsin pienen kappelin penkit säätyhenkilöistä, etupäässä naisista, jotka usein pitkien matkojen päästä tulivat kuulemaan uutta pastoria.

Eräänä iltana loppupuolella kesää, kun Robert istui lukemassa huoneessaan, koputti palvelija ovelle ja sanoi seppä Danielsonin eli vanhan Danielin, kuten häntä yleensä kutsuttiin, olevan salissa ja kysyvän saisiko hän hetkisen puhutella pastoria.

"Aivan kernaasti", vastasi Robert laskiessaan pois kirjan, nousi ja meni saliin, jossa. Daniel seisoi ovensuussa, odottamassa, puettuna työvaatteisiinsa, esiliina edessä, vanha ruskea valetukka solmittuna leuan alle ja lakki kädessään.

"Hyvää iltaa, Daniel", sanoi Robert ystävällisesti, ojentaessaan vanhukselle kätensä, "on hauska nähdä teitä, käykää sisään, niin saamme jutella hetkisen."

"Kiitoksia, pastori", vastasi Daniel hymyillen ja käpristi toista silmäänsä niin että rypyt sen yläpuolella tulivat tavallista tiheämmiksi. "Niin, kas ensiksikin minun täytyy pyytää pastoria olemaan niin hyvän ja antamaan anteeksi suuren rohkeuteni tulla näin, mutta nähkääs pastori, minulla oli vähän jotakin, jota tahtoisin saada sanotuksi…" Daniel vaikeni, raapasi päätään, loi pastoriin hyväntahtoisen, veitikkamaisen katseen, vaan seisoi liikahtamatta ovella.

"Käykää sisään, käykää sisään", toisti Robert vähän kärsimättömästi, avatessaan huoneensa oven ja kädellään viitatessaan Danielille, "käykää sisään, niin saan kuulla mitä Danielilla on sanottavaa…"

Daniel kumarsi muutaman kerran jyrkästi, raapasi jälleen päätään ja seurasi sitten pitkin, varovaisin askelin Robertia hänen huoneesensa.

"Istukaa, hyvä Daniel", sanoi Robert viitatessaan tuoliin ja sulkiessaan oven.

"Suuri kiitos, hyvä pastori, koska pastori kerran on niin ystävällinen ja käskee", vastasi Daniel viivähtäen, istuutui hitaasti tuolin reunalle, pyyhkäsi pari kertaa nenäänsä ja asetti sitte kätensä kumpastakin polveaan vastaan.

"No, saanko nyt kuulla mitä Danielilla on sydämmellään", alkoi Robert istuutuessaan vastapäätä Danielia ja ystävällisesti tuputtaessaan häntä olkapäälle, rohkaistakseen häntä.

"Niin, nähkääs, herra pastori", vastasi Daniel, yhä enemmän käpristäen toista silmäänsä, "asian laita on sellainen, että olen jo useamman viikon käynyt mietiskellen ja tutkistellen sitä, että kirkko on niin tyhjä, kun pastori saarnaa, koska pastori kuitenkin kaikessa tapauksessa julistaa hyvää ja puhdasta oppia. Nähkääs, pastori, niin minä olen ajatellut ja olen tullut siihen loppupäätökseen, ett'ei kaikki sentään mahda ollakaan niin aivan oikein, nähkääs, pastori…"

Robert ei heti vastannut; hän kumartui syvään, nojasi päänsä käteensä ja rypisti tyytymättömänä otsaansa. Tämä suora, teeskentelemätön tapa, jolla Daniel esitti suhteita, jotka olivat Robertille alituisena kiusana ja joita hän oli mietiskellyt ja tutkiskellut enemmän kuin tämä, synnyttivät hänessä suurta mielipahaa.

"Niin, on kyllä totta, on jotakin, joka ei ole niinkuin sen pitäisi", sanoi hän vihdoin, nostaen äkkiä päätänsä, "ja se on aivan yksinkertaisesti se, että kansa on eronnut kirkosta. Jos maailman kuuluisin saarnamies tulisi tänne Ryforsiin ja esiintyisi kirkossa, ei kansa tulisi häntä kuulemaan, jos hän kuuluisi valtiokirkkoon, kuinka silloin voitte vaatia, että heillä olisi halua kuuntelemaan minua? Ei, rakas Daniel, niin kauan kuin kansa on niin hajaantunut eri puolueisiin kuin se nyt on, saa kirkkokin olla puoleksi täynnä."

"Siinä te kyllä olette oikeassa, pastori, olette niinkin", vastasi Daniel ja kääntyi sylkeäkseen, vaan muistikin heti, missä hän oli ja hillitsi itsensä. "Waldenströmmiläisiä ette milloinkaan saa Herran huoneesen, heillä on itsellään omansa, ja missä Kristusta kunnioitetaan niinkuin häntä tulee, sinne he eivät milloinkaan mene. Sillä he eivät kunnioita Kristusta, nähkääs pastori, sitä he eivät tee. Ja goodtemplaarit, ne nyt eivät milloinkaan käy kirkossa, sillä ne ovat ihan jok'ainoa vapaa-uskojia ja utilisteja y.m. samankaltaista. Ja uskovaiset … niin, nyt sanon totuuden aivan suoraan niinkuin se tulee suuhuni, ja pastori on hyvä ja antaa anteeksi rohkeuteni, mutta nähkääs, en ole milloinkaan osannut teeskennellä, niin nähkääs, uskovaiset ne eivät ole oikein selvillä herra pastorista, eivät…"

Robert hymyili katkerasti. Hän tiesi jo entuudesta, että seudun niin kutsutut uskovaiset pitivät häntä maallisena, kääntymättömänä pappina.

"Mutta mitenkä siis te, Daniel, joka kuitenkin itse olette! uskovainen, tulette, minun luokseni?" kysyi hän yhä edelleen hymyillen katkerasti. "Ettekö tekin pidä minua kääntymättömänä pappina, jonka kanssa ette tahdo olla minkäänlaisessa tekemisessä?"

"En tuomitse ketään", vastasi vanha Daniel, ystävällisen, syvämielisen hymyn kirkastaessa kaikkia hänen ryppyjään, "sen jätän Hänelle, joka tutkii sydämmet ja munaskuut. Ihminen näkee sen, mikä silmäin edessä on, vaan Herra katsoo sydämmeen, niinkuin Sam. 10:7 sanotaan. Huomatkaa, siinä sanotaan sydämmeen, sydämmeen siinä sanotaan! Vaan kun muut rupesivat ilkkuilemaan siitä, että minä pidin pastorin puolta, sanoin minä heille näin: ystävät, ettekö näe, sanoin minä, että meidän uudella pastorilla on rakkaus, sanoin minä. Sellaisista on puute, ottakaamme vaari hänestä, sanoin minä. Sillä rakkaus pastorilla kaikessa tapauksessa on, sen minä huomasin teistä jo heti ensi kerralla…"

Daniel nyykäytti muutaman kerran päätään ikäänkuin vahvistukseksi, löi lakkiaan polveaan vastaan ja loi pastoriin omituisen veitikkamaisen ja ystävällisen katseen.

"Kiitoksia vaan, rakas Daniel", vastasi Robert ja taputti vanhaa seppää olkapäälle, "minua ilahuttaa kuulla, että täällä löytyy edes joku, joka ajattelee minusta ystävällisesti. Mutta ette suinkaan te tullut tänne ainoastaan sanoaksenne sitä minulle, vai kuinka?"

Daniel raapasi päätään ja aikoi taas sylkäistä, vaan hillitsi itsensä niinkuin edelliselläkin kerralla.

"Niin, nähkääs pastori, asia on nyt sellainen, että minä olen tässä itsekseni arvellut, ett'ei suinkaan olisi aivan mahdotonta koettaa koota hajonnutta laumaa. Olen tullut siihen päätökseen, että rohkenisin kysymään pastorilta, ettekö tahtoisi tulla luoksemme 'saliin' ja pitää siellä kokousta kerran viikossa tahi niin?"

Robert nousi ja alkoi käymään edestakaisin huoneessa. Danielin puhuessa kuvautui kärsimättömyys hänen kasvoillaan.

"Hyvin kernaasti", sanoi hän lopulta, seisahtuessaan vanhan työmiehen eteen, joka levollisena ja vakavana istui odottamassa vastausta, "mutta te saatte antaa anteeksi, että sanon sen suoraan: näissä hengellisissä kokouksissa ja alituisissa hartaushetkissä on jotakin kivulloista, kiihoitettua. Jos on olemassa todellinen Jumalan sanan halu, niin miks'ei silloin ensiksi tulla kirkkoon? Jos tahdotte minua kuulla, miksi ette silloin — ainakin aluksi — tule minun luokseni siellä, missä Jumala itse on käskenyt minua sanaansa julistamaan? Mielelläni pidän minä kanssanne kokouksia, niin paljon kuin vaan ikään tahdotte, mutta ennen sitä tahdon nähdä teidät kirkossa. Älkäämme luopuko seurakunnastamme, sanotaan — ja sitä käskyä täytyy ennen kaikkea totella."

Daniel mietti hetkisen.

"Niin, nähkääs pastori, mutta ihmisten sydämmiä ja mieliä ei voi kukaan muu kääntää kuin Herra yksin. Ja asiain näin ollen, ihmiset eivät ole halukkaat käymään kirkossa. Pastori on kyllä äärettömän ystävällinen ja herttainen mies, mutta sillä tiellä ette koskaan saa ystäviä käymään kirkossa. Ja jos asian laita tulee olemaan sellainen, että pappi seisoo kirkossa ja polkee jalkaansa ja huutaa: tänne teidän pitää tuleman, jos tahdotte kuulla Jumalan sanaa, ja kansa istuu rukoussalissa ja huutaa: täällä tahdomme laulaa karitsan kunniaksi, niin silloin tulee yhä olemaan sotaa ja eriseuroja, niinkuin kaikkina aikoina on ollutkin. Mutta nyt täytyy mun taas pyytää pastoria antamaan anteeksi suuren rohkeuteni, mutta minä sanon suoraan niinkuin ajattelen, että papin täytyy tulla kansan tykö. Oikea paimen ei istuudu tarhaan ja huuda lampaita ja hauku sitä, joka ei tule, vaan hän menee ulos — huomaa, hän menee ulos ja etsii sitä, joka kadonnut on."

Robert ei heti vastannut, hänen kasvoillaan oli yhä tuo sama tyytymätön ilme. Hän huomasi kyllä totuuden, minkä Danielin sanat sisälsivät, mutta hän oli valtiokirkon pappi ja hänen ensimmäinen ja tärkein velvollisuutensa oli pitää huolta siitä, että kirkkoa pidettiin kunniassa.

"En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte", vastasi hän vihdoin väkinäisesti, "minkätähden on enemmän mieltä ylentävää kuulla minua rukoussalissa kuin kirkossa, jonne te ette kuitenkaan tahdo tulla?"

"Sen kyllä heti sanon pastorille", vastasi Daniel järkähtämättömän tyvenesti, "mieliala on aina hartaampi ja tuttavallisempi rukoussalissa, jossa jokainen osaa esiintuoda, mitä milloinkin ajattelee ja selvittää sydämmensä huolia ja mietteitään, jotka usein voivat olla hyvinkin mutkallisia. Sitä ei voi tehdä kirkossa, siellä saa istua, vastaan-ottamassa ja yhä vaan vastaan-ottamassa, kunnes tulee uniseksi ja kyllästyneeksi kestitsemisestä. Nähkääs pastori, sellaista me kutsumme kuolleeksi jumalanpalvelukseksi, mutta hartaushetkillä on elämää. Mutta pastori tekee tietysti niinkuin itse tahtoo, enhän minä voi teitä pakoittaa. Sitten oli vielä eräs asia, joka koski saarnaajia Steniä ja pastori Jönsonia, joilla on tapana aina väliin käydä täällä; Jönson, hän nyt vasta on oikea herätyssaarnaja hän, kun hän puhuu, tuntuu aivan siltä kuin olisi tulta ruumiissa ja väliin minun mielestäni on aivan kuin taivas avautuisi ja tulisi uudestaan helluntaipäivä ja Pyhä Henki jälleen vuodatettaisiin meidän päällemme. Kas sillä miehellä vasta lahjat on. Niin, minä vaan ajattelin, että pastorin pitäisi antaa kutsua hänet tänne, sillä täällä kyllä minun mielestäni tarvittaisin herätystä. Strand, Aurellin varapastori, kyllä myös joskus saarnaa täällä ja hän on tosin hyvin hyvä ja uskovainen mies, vaan herätyksen lahjaa hän ei sentään ole saanut siinä määrässä kuin tuo toinen, Jönson nimittäin. Entinen pastorimme Medin oli niin erinomaisen hyvä ja kutsutti hänet aina vähän väliä tänne ja mielessäni ajattelin, ett'ei pastorilla suinkaan olisi mitään sitä vastaan."

Robert seisoi hetkisen, kädellään nojautuen kirjoituspöytään ja rypistetyin kulmakarvoin tuijottaen eteensä. Mikä iva! Hän, joka Tukholmassa oli saarnannut täpösen täysille kirkoille, hän ei täällä voinut täyttää pientä kappeliakaan, ja hänen edessään istui vanha, sivistymätön työmies, joka järkähtämättömän tyvenesti pani hänet ankaran arvostelun alaiseksi.

Loukattu ylpeys katkeroitti hänen mielensä, vaan sydämmensä syvyydessä tunsi hän olevansa sorrettu.

"Ei suinkaan, kutsukaa vaan kernaasti hänet tänne", sanoi hän vihdoinkin väsyneesti, "mutta mitä tekemistä minulla sitten oikeastaan täällä on? Teillä on pappi, ettekä tahdo häntä kuulla, vaan kutsutte tänne muita saarnaajia, mitä minun sitten enää hyödyttää jäädä tänne? En kuitenkaan tahdo vastustaa teidän toivomustanne; jos te luulette, että joku toinen voi antaa teille enemmän kuin minä, niin kutsukaamme vaan hänet tänne!"

"Niin, niin", sanoi Daniel ikäänkuin itsekseen, miettivänä katsoessaan lattiaan, "käsitän kyllä, että on hyvin vaikeata itse tulla oikein pieneksi ja ainoastaan tehdä työtä, että Kristus kasvaisi. Tuo oma itse, se vasta on kavala kettu se, joka ei päästä irti, se tahtoo viimeiseen asti pysyä mukana, se… Niin, niin … niin, niin…"

Daniel huokasi, pyyhkäsi muutaman kerran kädellään nenäänsä, huokasi jälleen ja toisti: "niin, niin … niin, niin."

Terävän veitsen tavoin Danielin sanat koskivat Robertiin. Hän tunsi silmänräpäyksessä tuomion ja totuuden, minkä ne sisälsivät; hän huomasi ajatelleensa ainoastaan omaa itseään, omaa arvoaan, omaa kunniataan, eikä sitä Herraa ja Mestaria, jonka puolesta hän luuli sotivansa. Hetkisen taisteli hän ankaraa taistelua; hänestä tuntui siltä, kuin Jumala vaatisi häneltä melkein yli-inhimillistä nöyryyttä ja hänen sydämmensä pohjasta nousivat katkerat, liikutetut ajatukset: "Sinä tahdot minua rangaista … pyysin sinulta vaatimatonta asemaa … työtä, jossa saattaisin unhoittaa itseni … ja nyt tahdot tehdä minut mitättömäksi … niin, vieläkin sitä pienemmäksi … tahdot osottaa minulle, ettet edes täälläkään minua tarvitse… Herra, mihinkä minä menen?"

"Niin, rakas Daniel, olette aivan oikeassa", sanoi hän lyhyesti ja katkerasti, "tuo oma itse se on, joka tahtoo pysyä esillä, oma itse se oli, joka puhui, kun minä toivoin voittavani seurakunnan itselleni, kun kenenkään muun sekaantumatta asiaan, toivoin pääseväni sen paimeneksi. Siihen pyrkiminen oli hulluutta ja ylpeyttä, ja Jumala on minua rangaissut. — Kutsukaa siis kernaasti tänne saarnaaja, josta puhuitte. Jos hän tahtoo saarnata esimerkiksi ensi sunnuntaina, saa hän tehdä sen hyvin mielellään. Ehkäpä silloin tulee enemmän väkeä kirkkoon ja siinä tapauksessahan toivomukseni on täytetty, vaikka aivan toisin kuin mitä ajattelin."

"Niin, nyt saan kiittää pastoria nöyrimmästi", vastasi Daniel ja nousi seisomaan. "Saan siis kirjoittaa hänelle, Jönsonille nimittäin, että hän tulee sunnuntaina, niin pastori ja hän saavat sitten jutella, mitä tulisi tehdä, jotta seurakuntaan saataisiin vähänkin yksimielisyyttä. Luulen, että pastori ja hän tulevat hyvinkin sopimaan keskenään. Sillä kas sillä miehellä vasta rakkaus on, hänelläkin, ja jollei minulla ole rakkautta, olen minä kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, niinkuin 1 Kor. 15:1 sanotaan. Huomatkaa: kilisevä kulkunen, kilisevä. Niin, nyt minun täytyy vielä kerran pyytää pastorilta anteeksi. Ajattelin kyllä niinkin: 'ei sovi, että tuollainen köyhä raukka kuin sinä, menet oppineitten ja ylhäisten ihmisten luo. Mutta sitten minä ajattelin, että jos vaan henki on oikea, niin kaikki käy hyvin', kas, niin minä ajattelin… Niin, minä nyt toivon, ettei pastori ole minuun suuttunut?"

"Rakas Daniel!" vastasi Robert ja puristi ystävällisesti vanhan sepän kättä, "päinvastoin, olen teille hyvin kiitollinen siitä, että tulitte. Tämä keskustelu on tehnyt minulle hyvää ja olen todellakin iloinnut nähdessäni ihmisen, joka näyttää niin onnelliselta kuin te…"

"Enkö minä sitten olisi onnellinen", huudahti Daniel, pannen kätensä ristiin lakin yli ja hitaasti liikuttaen päätään edestakaisin, "oi, rakas pastori, onnelliselta minä näytän ja onnellinen minä olen päivät umpeen! Raskasta ja katkeraa oli elämä, olen kokenut monenlaista puutetta ja kurjuutta: köyhyyttä, sairautta ja surkeutta, olen ollut juomari ja tappelija, ja irstaisuus oli vähällä turmella minut kokonaan… Mutta kaikki tuo on nyt jo mennyttä … ja nyt on vaan iloa … vaan iloa, nyt voin todistaa, että minulle on kerrassaan yhdentekevää, jos olisin ollut rikas ja mahtava kuin kuningas tahi köyhä ja kurja kuin vanha Daniel. Ajatelkaapas, kun tietää, että synnit ovat anteeksi annetut, ei, ei ainoastaan anteeksi annetut, vaan pois otetut. Ajatelkaapas, kun tietää, että sellainen kurja raukka kuin minäkin saan rukouksellani lähestyä suurta, pelottavaa Jumalaa! Ajatelkaapas, kun ei enää tunne halua syntiin, vaikka ennen teki syntiä ja kirosi ja joi juuri kuin sika. Sillä nähkääs, uskossa Herraan Jesukseen on se omituisuus, että se ei ole samaa kuin viisas oppi, joka sanoo: sinä et saa enää tehdä syntiä, vaan siitä ikäänkuin saa voimaa — huomatkaapas, voimaa olla tekemättä syntiä. Niin, tuo nyt on hyvin mutkallista ja omituista, eikä löydy montakaan ihmistä, joka sitä oikein ymmärtää. Mutta nyt saa pastori vielä kerran suoda anteeksi, että puhun ihan mitä suuhun sattuu ja kysyn pastorilta: ettekö siis itse ole onnellinen?"

Robert ei heti vastannut. Vanhan sepän sanat, joita seurasi läpitunkeva katse viisaista silmistä, tekivät häneen omituisen vaikutuksen.

"En, rakas Daniel", vastasi hän lopulta vähän epävarmasti. "En voi sanoa olevani onnellinen. Mutta sen toki voin teille sanoa, että ainoa onni, mikä minulla on, on Jumalassa ja että Kristus on minun ainoa ja suurin rakkauteni."

"Mutta tottahan pastori silloin on onnellinenkin", intti Daniel.

"Rakas ystäväni", vastasi Robert lyhyesti, "te olette vanha ja olette jo taistellut taistelunne ja nautitte nyt rauhaa, minkä vanhuus tuo mukanaan. Minä olen vielä keskellä taistelua ja näännyn väliin sen helteestä. Mutta minäkin olen kerran tuleva onnelliseksi…"

Daniel pudisti päätään. Hän ei ollut tyytyväinen Robertin vastaukseen, hän tahtoi, että tämä tuntisi itsensä onnelliseksi nyt, juuri nyt, jos hän todellakin oli uudestaan syntynyt Kristuksessa…

"Niin, en voi sille mitään", sanoi Robert lopulta vähän tylysti. "Jumala on onnen suoja, ei kukaan voi sitä väkisin ottaa itselleen. Hyvää yötä nyt, rakas Daniel, kiitoksia käynnistänne ja keskustelustanne, minulle on ollut hyvin mieluista kuulla teidän niin suoraan lausuvan mielipiteenne."

Hän taputti Danielia useita kertoja olkapäälle; sitten lisäsi hän äkkiä, äänensä vapistessa mielenliikutuksesta:

"Rukoilkaa minun puolestani, ystäväni! Minä luulen, että tulen paljon hyötymään siitä, jos muistatte minua rukouksissanne!"

"Kyllä, kyllä", vastasi Daniel ja nyykäytti vahvistukseksi päätään, kyynelten noustessa hänen silmiinsä. "Jumala siunatkoon pastoria ja antakoon teille onnensa ja rauhansa. Hyvää yötä, hyvää yötä, Jumala teitä siunatkoon."

Sitten kumarsi hän muutaman kerran jäykästi, pyyhkäsi nenäänsä, tallusteli huoneesta pitkänä, koukkuisena ja kömpelönä. Vanha, ruskea valetukka oli vähän kallellaan ja pienet viekkaat silmät säteilivät myötätuntoisuudesta ja ystävällisyydestä. Hän astui hyvin varovaisesti poikki salin lattian ja oli yhä edelleen sylkemättä, vaan heti päästyään portaille, kääntyi hän sivullepäin ja sylkäsi pari kertaa pontevasti, ikäänkuin korvatakseen vahinkoa, minkä oli kärsinyt sisällä pastorin luona, jossa hänen täytyi pidättää itseään.

Jäätyään yksin, istui Robert pitkän aikaa, pää käden nojassa, vaipuneena syviin ajatuksiin. Hän muistutti mieleensä keskustelua, joka hänellä viisi vuotta sitten oli ollut Gabriellen kanssa Säboholmin lehmuskäytävässä ja jolloin hän niin varmaan oli vakuuttanut, ettei hän ainoastaan uskonut onnen olemassa-oloon, vaan myöskin luuli sen omistamisen olevan jokaisen ihmisen omassa vallassa. Saattoiko hän vielä vakuuttaa samaa?

Häntä pöyristytti, kun tämä kysymys, kylmänä ja taipumattomana kuten lääkärin veitsi haavaan, hänen sieluunsa tunkeutui. Mutta väkivaltaisella voimanponnistuksella hän sysäsi sen syrjään ja kävi jälleen käsiksi työhönsä, joka Danielin tullessa oli keskeytynyt.

Illalla myöhemmin läksi hän Gabriellen kera kävelemään. He keskustelivat innokkaasti syysillan pimeässä käydessään katua, ohi työväen asuntojen, joiden akkunoista loimusi takkavalkeain loiste, punaseksi maalatulle, vastaiselle rannalle vievälle sillalle kulkevaa maantietä pitkin. Gabrielle oli hyvällä tuulella ja kertoeli Ryforsyhteiskunnasta tohtorilta kuulemiaan juttuja, joille hän antoi pisteliään leiman, mikä oli piintynyt hänen puheluunsa niinkuin vaatteisiin hajuvesi. Robert kuunteli naurahdellen, taikka pisti jonkun sanan väliin. Välistä vetäen yhtä köyttä milloin pilanpäiten, milloin todenteolla, he koko ajan jatkoivat keskustelua, mutta välttivät kaikkia syvällisempiä aiheita, aivan kuin olisivat kilpaa koettaneet väistää tosiluottaumuksen yritykset.

Illemmalla tohtori tuli kotiin ja soitti sekä lauloi heille. Innokas soitannon ystävä kun oli, Robert irtaihe työpöytänsä äärestä ja istui sohvan kulmassa myöhään iltaan nauttien kauniista sävelistä, jotka kaiullaan nyt kuten ennenkin houkuttelivat väkeä ikkunan ulkopuolelle kuuntelemaan.

Vaan kun tohtori heidät jätti, kun Gabrielle meni levolle ja Robert jäi yksin työhuoneeseensa, niin hänet valtasivat samat surulliset mietiskelyt. Kuten viime vuosien monena levottomana, tuskallisena yönä ennen, niin nytkin uni häntä pakeni. Tuntikaudet hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, kasvot käsien välissä, taikka käveli edestakasin pitkin lattiaa tukahuttaakseen yhä rajummaksi käyvän rauhattomuuden. Näitä, loppumattoman pitkiä hetkiä valvoessaan, kun koko ympäristö uinui, ja hiljaisuutta häiritsi ainoastaan yövahdin torven torahdus tahi lautatarhalta kuuluva ykstoikkoinen huuto, "tie auki!" hänen ensi kerran valtasi epäilys koko kauhistavalla voimallaan. Hän ei voinut sitä kauvemmin vastustaa, ei enää niinkuin ennen sitä rukoilemalla tai lukemalla poistaa — se kasvoi vaan kasvamistaan tarun kuvaaman pedon tavalla, jolle, heti kun siltä pää poikki lyötiin, hartioille kasvoi uusi pää, jolla se ikenet irvallaan katsoa muljotti vihollistaan.

Jok'ikinen soppi hänen sielussaan, jok'ainoa rahtunen hänen muistossaan, jonka jo oli verhonnut unheen harso, loihti nyt esiin nuo epäilyn aatokset, jotka heräävät kuni myrkylliset matelijat päivän valon tunkiessa komeroon, jossa ne ovat nukuksissa lojuneet. Ja yön yksinäisessä hiljaisuudessa selkeni hänen sielunelämänsä kuumeentapaisesti ja hänen muistinsa terottui aivan kuin menneisyyskin äkkiä olisi tullut jollain yliluonnollisella tavalla valaistuksi. Keskusteluista, joihin hän oli ottanut osaa epäilijäin tahi kieltäjäin kanssa kuului kuiskeena hänen korvaansa sanoja, jotka hän jo oli luullut kerrassaan unohtaneensa, vaan tällä hetkellä ne kuuluivat yhtä selvästi kuin olisivat olleet eilen puhuttuja. Yksi kuiskasi: "Tiede on se uusi vapahtaja, joka vapauttaa ihmiskunnan kärsimyksen kahleet"; toinen taas: "Se Jumala, jota kutsutaan kaikkivaltiaaksi, vaan joka ei voi pelastaa lapsiaan lukemattomista kärsimyksistä, on varmaan tyhmä tai julma." Kieltävistä tai pilkkaavista kirjoituksista, joita hän oli ennen lukenut voidakseen niitä vastustaa, ilmaantui tulikirjoituksena aineelliseen suuntaan meneviä väitöksiä, joita hän oli paljon mietiskellyt voimatta niitä näyttää vääriksi, jotka hänestä tällä hetkellä näyttivät sisältävän vastustamattoman totuuden. Ja kaikki ne vastaväitteet, joita hän alakuloisuuden vaivatessa oli uskaltanut panna omaa uskoansa vastaan, kaikki nuo pelottavat kysymykset: miksi tämä ilottomuus, vaikka koko luonto julistaa ilonsanomaa, miksi tämä sammumaton onnen jano, miksi tämä pimeydessä elo, mikä elämämme tarkoitus? — Kaikki nämä nyt karkasivat hänen kimppuunsa moninkerroin lisääntyneellä voimalla ja murtaen koko hänen sisällisen olemuksensa, hänen kerrassaan masensivat.

Voiko tosiaankin olla näin? Eikö hänen uskonsa olisikaan muuta kuin narripeliä, toisaalta tunteen ja mielikuvituksen välissä lakkaamattoman taistelun tulos, toisaalta taas sota, jossa hän ainoastaan herkeämättömillä ponnistuksilla oli saanut järjen jäämään alakynteen. Tokkohan nyt koituisi tuo kauhea hetki, jonka hän niin usein ennen oli kamalan näyn muodossa havainnut, jolloin se uskonperustus, jolle hän oli rakentanut koko elämänsä, horjuisi ja romahtaisi rikki.

Tämä uneton yö ei ollut ensimmäinen, jona hän pani vastattavakseen tällaisiin kysymyksiin; ne olivat usein ennenkin, mustien lintujen tavalla, piirittäneet hänen ja suhisseet hänen ympärillään, vaan nyt hän tunsi että oli ensi kerta, jolloin hänellä ei ollut kyllin voimaa ajaakseen pois niitä, nyt ne saivat ensi kerran jäädä ja laatia pesänsä hänen sieluunsa.

Harvinaisen hyvin olikin tuo sivistymätön työmies teeskentelemättömällä kysymyksellään saanut raadelleeksi koko hänen sisimmän olentonsa. Hänelle juontui mieleen, mitä oli keskustellut Danielin kanssa, elävästi hänen eteensä kuvautui vanhan sepän iloloisteinen katse, kun hän sanoi: "onnellinen olen päivät päästään", ja tämän lämpimän uskon ilo verrattuna hänen omaan synkeään alakuloisuuteensa sai hänen käsittämään vastustamattoman selvästi suhteensa Jumalaan. Hän alkoi ymmärtää, että se mies, joka sanoo itseään Herran palvelijaksi ja toimittaa hänen tehtäviään ja joka kumminkaan ei tunne muuta kuin apeaa mieltä ja alakuloisuutta, niin jopa suoraan sanoen, joskus epätoivoakin, että siinä miehessä piilee joku salaisuus, jota se ei uskalla tunnustaa, ei edes omalle itselleen. Ja eikö tämä salaisuus ollutkin juuri se, että hänen uskonsa olikin vain mielikuvitusta, jäännöksiä lapsen ja nuorukaisen uskonnollisista haaveiluista, joita poistaakseen häneltä puuttui rohkeutta. Vaan kun hän oli ehtinyt näin pitkälle, kun hän oli uskaltanut irtaantua tuosta kysymyksestä, silloin hänessä alkoi raivota epätoivon ja tuskan raju sää.

"Ei, Jumalani ja isäni!" hän puhkesi lausumaan, samassa langeten polvilleen ja liittäen kätensä ristiin, "ei, älä tätä, se jo olisi liikaa! Eikö sitten vielä ole tarpeeksi se, että maallinen onneni on riistetty, eikö riitä vielä sekään, että unelmani siitä onnesta, jota saisin nauttia lempimäni naisen keralla on haihtumaisillaan ja että minun oikeudenmukainen toivomukseni saada vaikuttaa hyödyllisesti työlläni on murtumaisillaan, ryöstetäänkö minulta nyt usko sinuunkin, Jumalani ja isäni, sinun rakkautesi, vapahtajani, jonka palvelukselle olen omistanut koko nuoruuteni. Ei, Herra, älä tätä, ota maallisen iloni viimeinenkin vilahdus, vaan anna minun toki pitää luottamukseni siihen, että sinä olot olemassa ja että sinä olet rakkaus."

Äkkiä hän hillitsi itseänsä ja nousi seisaalleen. Jääkylmän teräksen tavoin koski hänen sydämmeensä ajatus, että kun ihminen epäilee, niin lienee rukoileminenkin turha. Sillä hänhän juuri epäili, tokko löytyykään ketään, jota voisi rukoilla, ja siinä luulossa rukoiluhan oli aivan oman epäilynsä rukoilemista…

Vaan hän ei voinut sietää sitäkään kolkkoutta, minkä vaiennetut rukoukset jättivät. Vastoin järkeä ja logiikkaa hän uudelleen alkoi rukoilla, lämpimämmin, voimakkaammin, kuin koskaan ennen. Hän huusi kuten kuningas David: "Miksi hyljäät, Herra, minun sieluni, miksi peität minulta kasvosi?" eikä hän lakannut huutamasta, ennenkuin oli rukoilemalla ja kärsimällä kuolettanut epäilynsä — tahi ehkä pikemmin tuudittanut ne uneen.

Kun hän nousi polviltaan, jossa asennossa oli rukoillut, sai äkillinen huumaus hänet horjahtamaan ja polttava tuska hänen takaraivossaan puserti hänen huuliltaan vastentahtoisen kauhun huudahduksen. Hän koetti päästä vallalle ruumiillisesta heikkoudestaan, mutta huumaus yltyi, ja päänkipu tuli niin vaikeaksi, että hänen täytyi heittäytyä pitkälleen sohvalle ja loikoa siinä yli tunnin ajan kovissa tuskissa.

Hänen terveytensä ei koskaan ollut kehuttava, ja viime vuosien rasittava työ ja sieluntaistelut olivat sitä heikontaneet yhä enemmän. Jo Tukholmassa ollessaan sai hän tavan takaa samanlaisia huimaus ja päänkipu kohtauksia, mutta hänen Ryforsiin tultuaan ne olivat käyneet sekä taajemmiksi että vaikeammiksi. Ja sillä välin kun hän lojui siinä kalpeana, kylmä hiki otsalla, nousi hänessä suloisen surullinen aavistus siitä, ettei taistelua kenties olisi kestävä kauvan.

"Sen parempi", hän ajatteli, "sen parempi — kohta on kaikki ohitse ja unhotettu. Nyt minä pidän eloani niin tärkeänä, kärsimyksiäni niin äärettöminä, vaan jonkun vuoden kuluttua — mitä onkaan silloin väliä siitä, olipa yhtä taistelevaa ja epäilevää ihmistä enemmän tai vähemmän."

Aamuyöstä alkoi kovin kolotus helpottaa, hän nousi tilaltaan, pukeutui ja meni vuoteelleen saadakseen mahdollisesti hiukan lepoa yön viimeisenä hetkenä.

Seuraavana päivänä tunsi hän kumminkin itsensä virkeämmäksi ruumiiltaan ja sielultaan. Tuo kamala epäilys joka oli ahdistanut häntä menneenä yönä, tuntui hänestä nyt selvään päivän valossa painajaiselta, samoin kuin tuo kuolon enne jonka hän luuli tunteneensa kolottavassa päässään ja raukeissa jäsenissään, nyt hänestä näytti vain sairaaloiselta mielikuvitukselta. Taistelu, jonka hän oli kestänyt, oli ollut käännekohta, jolloin hän oli tyhjentänyt itsestään osan siitä kivusta, minkä hän muutoin aina kätki sieluunsa; ne palavat rukoukset joita hän oli huokaillut, niin epäileviä kuin olivatkin, kuitenkin olivat suoneet hänelle levon, jonkamoista hän ei ollut tuntenut kauvan aikaan.

Tämä verrattain hilpeä mieliala sai lisää vahviketta kauniista syksysäästä, joka tänään valoi läpikuultavan hohtavaa ilmaa meren ja lahdelman yli, ja jota Robert, innokas luonnonihailija kun oli, täysin mitoin nautti, sekä siitä seikasta, että kaksi työmiestä tuli iltapäivällä pyytämään häntä puhumaan Ryforsin raittiusseuran huoneustossa näinä päivinä pidettävässä suuressa raittiuskokouksessa. He sanoivat tahtovansa jotain hengellistä, mutta ei mitään "herännäistä", vaan jotakin järjellistä, kuten olivat kuulleet pastorilla olevan tapana puhua. Robert kiitti heitä luottamuksesta ja lupasi heti tulla. Tämä pieni myötätuntoisuuden osoitus vaikutti hänessä todellista iloa, ja tällaisessa mielentilassa ollen hän tarttui, kuni nälkäinen leipäkannikkaan, tilaisuuteen, joka nyt oli hänelle tarjona ja jossa hän voi auttaa ja hyödyttää.

Kokous pidettiin muutamaa päivää myöhemmin raittiuden harrastajain salissa, johon oli kertynyt täpösen täyteen väkeä sahalaitoksesta ja likitienoilta. Robert oli valinnut aiheekseen: Puusepän poika ja työmiesten ystävä, Jesus. Hän alkoi puheensa kertomalla Kristuksen vaatimattomasta kieltäytyvästä asemasta, eikä hän ollut puhunut montakaan minuuttia, ennenkuin hän hämmästyen tunsi, että selittämätön välinpitämättömyyden huuru-verho, joka hänen Ryforsiin tultua oli erottanut hänet kuulijoistaan, täällä oli poistunut, ja että hänellä nyt, niinkuin ennenmuinen, oli kuuntelijain tunteet ja aatokset vallassaan ja että hän mielensä mukaan voi virittää ja johtaa niitä. Tämä huomio vaikutti päivän valon tavoin hänen tunnokkaaseen sieluunsa; myötätuntoisuuden virta, jonka hän lakkaamatta tunsi kulkevan itsensä ja kuulijain välillä, lämmitti ja kiihotti häntä ja sai hänen puhumaan koko muinaisella ihastuksellaan. Kumma kyllä, että hän tuskin edeltä käsin oli ajatellutkaan tätä puhetta; hän ei ollut mihinkään Ryforsissa pitämistään esitelmistä pannut niin vähän vaivaa, niin vähän mietittyä kaunopuheliaisuutta, ja kuitenkaan hän ei ollut koskaan puhunut niinkuin tänään.

Kuulijatkin olivat kovasti kiintyneinä. Kaikkien kasvoissa kuvastui tuo jännitetty ilme, joka todistaa jokaisen ajatuksen, kaiken sielunhuomion olevan kahlittuna siihen, mitä sanotaan. Tuo puhe oli pidetty melkein yksin omaan työväelle työmiehestä ja sen asemasta kristillisyyden valossa. Se oli kuvaus — yhä enemmän kiihtynyt sitä mukaan kuin puhuja lämpeni omista lauseistaan — siitä, kuinka puusepän poika Kristus oli jalostanut työn, ruumiintyön, ruo'an, kovan ruumiintyön, jota maailma pitää halpana. Sillä Kristus ei ollut jalostanut suurien ja mahtavien työtä siunaavalla kädellään; hän ei ollut ottanut käsiinsä valtiomiehen ohjia, hän ei ollut heiluttanut välkkyvää sota-asetta, hän ei ollut kirjottanut oppineita kirjoja; ei, hän oli kädellään painanut aatelisleiman höylään, raskaaseen vasaraan ja kuluneeseen moukariin. Ja se, joka halveksuu työmiestä, se joka pitää häntä alhaisena, siitä syystä että hänen kätensä on karhea ja hänen vaatteensa kulunut, se olisi myöskin halveksinut Kristusta, sillä varmaan oli tuo pyhä käsi, joka paransi sairaita, siunasi lapsia, kova ja karhea kovasta ruumiillisesta työstä.

Sitten Robert siirtyi raamatun erityisesti työntekijöille annettuun suureen lupaukseen, että heidän pidätetyt palkkansa huutavat, tunkien Jumalan korviin. Ja kuten raamatun lupaukset jo ovat käyneet ja yhäti käyvät toteen — miekat vielä kerran taotaan aurankärjiksi ja keihäät puutarha-veitsiksi, samoin on vielä koituva sekin aika, jolloin toteutuu Jakob-apostolin ennustus rikkaista, jotka pidättävät työmiesten palkan. "Niin!" hän puhkesi lausumaan käsi ojennettuna, kasvot loistaen mielenliikutuksesta, joka hänen täytti, "sen toteuttamisen aika on jo käsissä, hetki, jona pidätetyt palkat kiristetään, on jo tullut. Herran Seebaotin valtaistuimelle kohonneet huudot ovat jo saaneet vastauksen. Johan näemme tulevaisuuden taivaanrannalla uuden ajan ruskon koittavan tälle kansanluokalle, joka niin kauvan on huokaillut sorron kahleissa! Näemmehän kuinka vuosisatojen poistuvasta yönpimeydestä pilkistää vapauden onnellinen päivä, jolloin rikkaista ja köyhistä tulee veljekset, jolloin kritillisyyden luoma itsenäisyyden oikeus saa täyden ilmauksen, jolloin ihmisarvon asteenmittaaja ei enää näytä vääriä numeroita, jolloin ei enää kumarreta rikasta laiskuria ja halveksuta työmiestä — jolloin, sanalla sanoen, Kristuksen pakottava rakkaus on tullut kaikeksi kaikessa ja saavuttanut voiton! Sentähden, veljet", hän lausui lopuksi, "minä tahtoisin tehdä teille kysymyksen ja antaa teille erään kehotuksen. Miksi luovutte kristillisyydestä, miksi pilkkaatte sen harrastajia ja julkaisijoita ja luette ne sortajainne joukkoon? Mitä varten työntekijä, jolle Kristus erityisesti osotti rakkauttaan, hänen nimeään häpäisee pilkallisilla sanoilla. Eihän hän koskaan tahtonut teille muuta kuin hyvää, tuo vähäpätöisenä pidetty puusepänpoika, jonka nimessä meidän luulette tahtovan sortaa ja orjuuttaa teitä, miksi palkitsette hänet niin pahoin, miksi ristiinnaulaatte hänet uudelleen pilkallanne ja välinpitämättömyydellänne? Hän huutaa teille 'tulkaa luokseni kaikki, jotka työtä teette' ja te vastaatte: 'kristillisyys on pilaleikkiä, jolla voi huvittaa lapsia ja narria.' Te suositte utilismia, positivismia ja muita nykyajan harha-oppia? Miksi? Hankkiaksenne vapauttako? Kristinusko suo teille vapautta, suloisempaa ja enemmän kuin olette aavistaneet rohkeimmissakaan unelmissanne. Saadaksenne tasa-arvoisuuden harrastajaa kuin Kristus. Edistääksenne veljeyttäkö? Kristushan juuri on tuonut veljeys-aatteen ihmiskuntaan. Hankkiaksenne maallisen hyvyyden tasaamistako? Veljeni, ne, jotka teille sitä lupaavat, ovat valtaan päästyään ensimmäisinä teitä polkemassa jalkoihinsa. Ainoastaan hän, joka itse saattoi kieltäytyä kaikesta, itse alentua kaikkein alhaisimmaksi, hän ainoasti voi näyttää teille oikean tien onneen ja tyytyväisyyteen. Teillä ei ole ketään suurempaa hyväntekijää kuin hän, hän on erityisesti hoitanut teitä, työn ja kieltäymyksen lapsia, miksi, oi miksi kiellätte parhaan ystävänne?"

Robertin puhe vaikutti valtavasti kuulijoihin. Moni heistä oli joko vapaa-aattelija tai uskonnollisesti välinpitämätön, mutta nekin olivat kovasti liikutettuja. Kaikki he tunsivat rakkauden hengen virtaavan vastaansa puhujan sanoista, joilla hän osasi kehystää Kristuksen kuvan harvinaisen houkuttelevalla loisteella, mikä veti kuuntelijat ristiinnaulitun luo, huolimatta siitä uskoivatpa he häneen maailman vapahtajana tahi olivat uskomatta.

Robertin puheen päätyttyä syntyi salissa syvä, merkitsevä hiljaisuus, ja kokouksen jälestä sai hän usealta kädenpuristuksen seuraaman tai kyynelsilmin lausutun lämpimän kiitoksen.

"Niin ei ole kukaan koskaan puhunut", sanoi eräs vanha työmies, joka oli tunnettu sosiaalisista ja kristillis-vihollisista mielipiteistään. "Daniel-vanhus oli kyllä kumminkin oikeassa kun sanoi että on sitä meidän pastorissa rakkautta."

Mutta seuraavana päivänä olivat kaikki Ryforsin nurkat aivan kuin tulessa juorusta ja panettelusta. Kaikki muut mieliseikat, Bångin kotiopettajattaren kihlaus, tohtorin pappilassa käynti, Gabriellen vaatetukset, jäivät syrjään ja Storkilla, kirjuri Merlanderilla, Bångilla ja sahanhoitaja Velinillä, lautatarhalla ja postikonttoorissa ei keskusteltu mistään muusta kuin Robertin sunnuntaisessa työväenkokouksessa pitämästä esitelmästä. Vanha neiti Lorén tuli käsitöineen Storkille aamupäiväkahville kertomaan kuulleensa jotain kauheata. Pastori oli näet saarnassaan sanonut, jotta täällä Ryforsissa tulisi verikahakka ja sota sen vuoksi että muka työväen palkat olivat pidätetyt. Rouva Stork, joka aina uskoi juttuja, varsinkin kun ne olivat pöyristäviä ja kamaloita, tuli suuresti liikutetuksi ja käski Liinan kohta mennä katsomaan että kaikki akkunaluukkujen ruuvit olivat reilassa, siltä varalta että verenvuodatus jo alkaisi samana päivänä.

"Tietäähän sen, miten hirveätä sellainen on", hän sanoi, "kaitsija Kernelliä heitti jonkun aikaa takaperin eräs tyytymätön työmies kivellä päähän. Ja jos kivi sattuu ohimoon, niin ihminen kuolee tuohon paikkaan."

"Mutta voihan tapahtua niinkin että kivi ei satukkaan ohimoon", tokasi Liina, joka juuri oli tarkastamassa akkunaluukkuja."

"No siihen sijaan se saattaa osua silmään, eikä ole sen parempi että ihminen tulee sokeaksi! Kyllä aina on onnettomuuden ja kurjuuden tilaisuuksia", lisäsi hän ja vapisi samalla huoatessaan.

Sahanhoitaja Velin silitti ylöspäin vaaleaa, karheaa tukkaansa, kuten hänellä oli tapana tehdä ollessaan vihainen, ja päästi pitkän kirouksen, sillä välin kun hänen vanha taloudenhoitajattarensa, joka oli hänelle kolmenakymmenenä vuonna ollut pahempi hirmuvaltijas, kuin kukaan Xantippa ikänään, aamiaista syödessä kertoi kuulleensa faktori Jansonin Gretalta, joka oli kuullut sen Andersonnilta, kahden työmiehen alhaalla lautatarhassa sanoneen tietävänsä, että jos työlakko tulisi, niin pastori olisi heidän puolellaan. "Hoitaisitte tekin omia asioitanne, ettekä kuuntelisi tuollaisia tyhmyyksiä, joita on paras olla kertomatta!" sanoi sahanhoitaja ja kevensi suuttumustaan tiuskasemalla taloudenhoitajalleen.

"Hyvästi siunatkoon", vastasi tämä nytkyttäen niskaansa, "en millään mokomin houkuttele teitä kuulemaan mitään uutisia. Parempihan on kun saatte kuulla ne tuoreina — työmiehiltä itseltään", hän pisteliäästi lisäsi.

Mutta Robertin esitelmää ei pohdittu vain Ryforsissa. siitä puheltiin koko seudussa, ja mitä laajemmalle huhu levisi, sitä enemmän sitä väritettiin, niin että kun se vihdoin tuli Styrkön hoitajan Kernellin ja kaupungin lehtorin Bergerin kuuluviin, ja varmasti tiedettiin kertoa pastori Wallnerin pitäneen täydellisen sosialisti-saarnan, jossa hän raamatun sanojen nojalla muka oli todistanut työkansan hetken nyt olleen tulleen ja etteivät työlakot ja rauhattomuudet olisi ainoastaan luvallisia, vaan vieläpä välttämättömätkin tosi kristillisen vapauden ja tasa-arvoisuuden saavuttamista varten.

Eikä Robert itsekään luonnollisesti voinut jäädä osattomaksi yleisestä juorusta, hän huomasi jo useamman henkilön esiintymistavastakin häntä kohtaan esitelmänsä vaikutusta. Muutamat naapuriston perheet, jotka tähän saakka olivat olleet hänelle sangen ystävällisiä, alkoivat nyt vetäidä takasinpäin, niin, olipa niitäkin, joille, kun tuon onnettoman sunnuntain jälkeen kohtasivat hänen, tuli kiire katsoa sivulle, kun eivät tahtoneet häntä tervehtiä.

Robert kävi kuitenkin tietänsä suoraan eteenpäin ja antoi vaan ihmisten puhua ja soimata, mitä ikään heitä halutti. Totta on, että hänessä kuitenkin nousi katkeria tunteita kuullessaan, että hänen sanojansa, jotka olivat tulvineet mitä todellisimmasta ihmisrakkaudesta, oli selitetty väärin, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: "narri, kun luulit voivasi vaikuttaa mitään hyvää, hullu, kun heität helmiä sikojen eteen, totuuksia poroporvareille, jotka eivät käsitä niistä muuta kuin ulkonaisen äänen", mutta vähitellen hän voitti ne tunteet, vaikka ne jättävätkin pohjalle kasan katkeruutta, joka lisäsi hänen rohkeudenpuutettaan ja epäluottamusta itseensä.

Syksyä seurasi talvi; vientitavaranlastaus satamassa alkoi vähetä ja koko Ryfors vaipui kuin uneen. Lahdelma jäätyi, kansa vetäysi ylemmäs metsiin, ja valko vaippa levisi talvilepoon nukkuneille rannoille.

Robertille alkoi kovan ja rasittavan työn aika. Joka sunnuntaiset saarnat täällä tai kaupungissa; taisteluita ja kahakkoja eri puolueiden välillä, joiden harrastuksia oli mahdoton yhdistää; sairaita ja köyhiä oli käytävä katsomassa, joskus aina ylhäällä maaseudulla, jonne hänen oli matkustaminen monet penikulmat lumessa ja pakkasessa: työmies- ja raittiuskokouksia, joissa häntä pyydettiin puhumaan sekä vihdoin joutohetkinä, toisin sanoen öillä, käännöksiä uskonnollisista teoksista — kaikki nämät ja muut samanlaiset tehtävät kuu kuulta veivät hänen aikaansa yhä enemmän.

Talven kuluessa tunsi hän itsensä kuitenkin verrattain onnelliseksi. Hänelle ei jäänyt hetkeäkään aikaa epäilykseen ja mietiskelyihin. Kieltäyvä, melkeinpä kiduttava elintapa piti hänen sisällisen olentonsakin kurissa. Hän ei ollut koskaan kylässä kutsuilla, paitsi rovasti Aurellin luona, hän ei koskaan maistanut viiniä tai polttanut tupakkaa, hän kieltäysi kaikesta, mitä vähänkään saattoi kutsua mukavuudeksi, väliin kaikkein välttämättömimmästäkin, siten hankkiakseen varoja köyhien seurakuntalaistensa auttamista varten.

Vuosi kului tällä tavoin. Työmiehet, paitsi heränneet ja waldenströmiläiset ja ne, jotka eivät koskaan käyneet kirkossa, pitivät häntä, aina raittiuskokouksesta saakka, jossa hän oli niin sanoaksemme äkkirynnäköllä voittanut väestön, vähitellen samana kuin hänen ihastuneet kuulijansa ennen Tukholmassa: epäjumalana, jonka itsetyinen vaikutusvalta veti heitä kirkkoon, ei itse sanan vuoksi, vaan sentähden, että hän sitä julisti. Ja tästä työväen myötätuntoisuudesta hän sai huomaamattaan, kuten hän yleissuosiostansa Tukholmassa muinen oli saanut, sen voiman ja innon joka piti voimassa hänen levotonta, taistelevaa elämäänsä, sen salaisen vaikutusvoiman, mikä innostutti häntä rasittavaan toimintaan. Mutta hän viihtyi — varsinkin tämän vuoden kuluessa paremmin täällä kuin Tukholmassa. "Minä viihdyn hyvin täällä työkansan ja köyhien keskuudessa", hän tammikuussa kirjoitti eräälle ystävälleen, "ylemmistön seurassa en koskaan ollut oikein omassa olennossani. Luonnossani on jotain — sinulle, joka ymmärrät mitä tarkoitan, etkä nosta meteliä siitä, sen uskallan sanoa — vallankumouksen haluista, jonkinlaista vihaa kaikkia noita vastaan, jotka nauttivat hyvinvoinnistaan ja nyyhkivät kuullessaan kauniin saarnan ja kumminkin tietävät muutaman askelen päässä heistä veljen tai sisaren näkevän nälkää. Sen vuoksi tuntuu mieleni rohkeammalta täällä, missä kansanvaltaiset taipumukseni pääsevät parempaan vauhtiin."

Enemmän tutustuttuaan sahalaitoksen oloihin, saatuaan selville työväen palkat, työtunnit j.m.s., hän alkoikin omaperäisemmin vaikuttamalla osoittaa heille myötätuntoisuuttaan. Paljon oli hänen näkemissään sellaista, mitä hän ei hyväksynyt, monta seikkaa, joissa hänen mielestään työväkeä ei kohdeltu niin, kuin olisi heitä pitänyt. Sillä hän ei harhaantunut siihen vertailutapaan, jota tavallisesti noudatetaan jonkun henkilön yhteiskunnallista asemaa, arvosteltaessa; hän näki olosuhteet sellaisinaan, sitä vastustamatonta tosi-asiaa huomioonsa ottamatta, että Norrlandin työmies ansaitsee enemmän kuin työmies Smålandissa, että sahatyömiehellä on huoleton elämä verrattuna kivihiilikaivoksen työmieheen. Hän kysyi vaan itseltään varsin yksinkertaisesti: "kun meidän — joilla täällä on valta ohjata ja hallita — kerran on seisominen ihmisen pojan edessä, niin sanoneeko hän silloin meille: 'Mitä teitte minun vähemmille veljilleni, sepille ja sahatyömiehille, jotka kestivät vaivoja ja kuumuutta, sen teitte minulle'."

Mutta hän ei luullut voivansa myöntämällä vastata tähän kysymykseen.

Ensimmäinen vallitsevista asianhaaroista, joihin hän tahtoi koskea, oli ruokatavarakauppiaan Bångin ottama etuoikeus harjoittaa kaikenlaista sekatavarakauppaa. Silloin kun tämä liike perustettiin, pidettiin sitä sellaisena rakkauden osoituksena työväkeä kohtaan ja kansan etujen harrastamisena, että paikkakunnan sanomalehdet julistivat sen valtavaksi todisteeksi nykyajan tasa-arvoisuuden ja oikeuden harrastamisesta. Kuuluikin kauniilta se, että työmiehet saisivat vähällä rahalla ostaa itselleen osakkeen, tulla liikkeeseen ja sen tuottamaan voittoon osalliseksi ja että tavarain osto tulisi heille yhä halvemmaksi sitä mukaan kuin liike edistyisi. Kauppapuoti tulisi siten olemaan työmiesten oma, sen tulevaisuus olisi riippuva siitä, että kansa siirtäisi kaupantekonsa yksinomaan sinne, ja työväelle tuleva jako-osuus riippuisi liikkeen edistymisestä. Se liike oli kokonaan perustettu ajan hengen ja oikeuden mukaisille periaatteille. Ei ollut mitään voittoa imeviä osakkeen omistajia, ostajat itse olivat vastuunalaiset, vaan samalla myös ainoat voitonsaajat. Paraassa tapauksessa oli niillä työmiehillä, jotka olivat olleet tilaisuudessa kahden osakkeen ostamiseen, toiveita lopulla saada kaikki tavaransa melkein ilmaiseksi.

Mutta työväen yritykseen yhtymisestä, jota sanomalehdet niin koreilla sanoin kuvailivat, ei tullutkaan paljo mitään. Muutamilla harvoilla työmiehillä vain oli varoja ja halua osakkeiden ostoon, jota vastoin köyhemmät perheet, taudin tai hädän kohtaamat, tai joilla oli tuloihinsa nähden liian monta henkeä elätettävänä, luonnollisesti eivät olleet tilaisuudessa tulla yrityksen harrastajiksi. Mitään jako-osuutta — hinnan-alennusta — siis ei tullut heidän osalleen; heidän täytyi siihen sijaan ostaa tavaransa 20 prosenttia kalliimmalla kuin kaupungissa, jonne matkan pituus esti heitä kaupantekoon lähtemästä. Mutta kauppamies oli sen sijaan sen anteliaampi jättämään heille tavaraa velaksi. Sitä tilaisuutta he eivät jättäneet hyväkseen käyttämättä, kun tunsivat itsensä onnellisiksi saadessaan jonkun sokerimurun tai kahvipavun tarvitsematta hetipaikalla siitä maksaa mitään.

Lopputulos koko tuosta loistavasta suunnitelmasta olikin se, että useimmat osakkeet jäivätkin kauppamies Bångin omaan haltuun ja hän sai niistä voitto-osuuden, jolla hän kykeni hankkimaan lattioilleen brysselimatot ja saliinsa pianon.

Kauppamies, kun heti huomasi Robertin vaaralliseksi vastustajakseen, ja kun hänen periaatteenaan oli olla henkilöitä kohtaan, jotka olivat häntä ylempänä ja joista hänelle voi olla jotain hyötyä, tai joita hänen täytyi pelätä, yhtä ystävällinen ja liehakas kuin hän oli kärtyisä alempiaan kohtaan, niinpä hän olikin heti alunpitäin näyttäinyt uudelle pastorille sangen herttaisesti. Tämä herttaisuus lisäytyi yhä enemmän, kun hän sai nähdä Gabriellen, jonka kauneus ja ylimysnimi kerrassaan hänen hypnotisoi, niin ettei hän Gabriellen puotiin tullessa voinut käyttäidä tapansa mukaan. Jouluna ja juhannuksena hän lähetti kunnioituksensa ja ihailunsa osoitteeksi suuria herkkukasoja pappilaan ja hänen kaikessa hiljaisuudessa kytevä, kellenkään ilmaisematon toiveensa oli se, että hänelle ja hänen perheelleen onnistuisi päästä likempään yhteyteen pastorilaisten kanssa, joten hän sitten saisi riemuita ryforsilaisille, noille turhamaisille kurjille raukoille, jotka jäivät homehtumaan omaan pöyhkeilevään tyhmyyteensä!

Pian Robert kumminkin oivalsi olosuhteet tehtaalla. Hän näki harmilla ja tuskalla miten velka-tapa täällä, kuten kaikkialla, nylki työmiehet niin, että ne sitä tuskin huomasivat tai ymmärsivät.

Tuo kaupanomistajan hyötyminen köyhäin hädänalaisesta tilasta, tuo vääryys, että rikas, joka voi ostaa tavaransa summakaupalla, saa ne kenties puolta halvemmalla kuin köyhä, jonka täytyy ostaa sokerinsa palottain ja kynttelinsä kappaleittain — nuo säälimättömät kivet köyhyyden jo ennestään raskaalla kuormalla, joka täällä, missä vaikutus-ala oli enemmän rajoitettu, esiintyi silmäänpistävämmin kuin Tukholmassa, nuo seikat saivat hänen ryhtymään toimenpiteisiin mielien kiihoitusta varten velka-järjestelmää ja kalliita tavaroita vastaan.

Kauppias Bång sai kuitenkin pian vihiä tuosta. Hänelle huhuttiin Robertin käyvän työväen asunnoissa ottamassa selkoa heidän taloudellisesta asemastaan ja siitä, paljoko he tavallisesti saivat maksaa tavaroistaan, ja että hän vielä aikoisi käyttää sanomalehteäkin hyökkäys-aseenaan.

Kauppias Bång tuli hyvin levottomaksi, eikä tiennyt, mikä neuvoksi tulisi. Tuo salainen kiihoitus, jonka tuloksia ei voinut arvata näinä aikoina, jolloin kaikkialla väijyi työlakkoja ja rauhattomuuksia, pelotti häntä. Sen lisäksi hän pelkäsi Robertia, joka oli hänen vastuksenaan. Hän päätti useamman kerran lähteä tapaamaan pastoria itseään ja alottaa keskustelun tuosta vaarallisesta asiasta, siten estääkseen julkisen hyökkäyksen, mutta hänelle nousi kylmä hiki kun hän vaan kuvittelikaan seisovansa tuon nuoren papin edessä, hänen totisen syvän katseensa kohtaamana, katseen, jolla näytti olevan voimaa tunkea aivan ihmisen läpi, ja kauppapalvelija Johan Lind kuuli puotiin saakka, kuinka syvään hän huokaili istuessaan pulpettinsa ääressä konttoorissaan.

Hänen ei kumminkaan tarvinnut kauvan tuumailla tokko lähtisi tapaamaan Robertia vai eikö, sillä eräänä aamuna, juuri kun hän oli istuutunut pulpettinsa ääreen, ison kassakirjansa eteen, Robert astui aivan äkkiarvaamatta konttooriin.

Kun kauppias parka sai nähdä Robertin, niin hänen kasvojensa ilme osoitti niin suurta hämmästystä ja sekaannusta, kuin hänen omassa tunnossaan todellakin olisi ollut jotain pahaa. Hän nousi heti tuoliltaan, sopersi jotain kunniasta ja ilosta ja kauniista ilmasta, kiirehti panemaan puodin oven kiinni ja valmistamaan Robertille istuinsijaa nahkasohvaan siirtämällä syrjään sitä peittävät paperit ja kääröt.

Robert ei näyttänyt kovin rakastettavalta, kun hän kauppamiehen kehoituksesta hiukan kumarrettuaan istahti sohvalle. Hänen muotonsa oli ankara ja vakaa, ja katse, jolla hän tarkasti kauppiasparkaa, oli juuri sellainen läpitunkeva, jota kauppamies pelkäsi ja joka aina sai ihmiset, joiden omatunto syystä tai toisesta oli levoton, rauhattomiksi hänen läsnäollessaan.

Kauppamies Bångin ei kuitenkaan tarvinnut kauvemman mietiskellä syytä Robertin sinne tuloon, sillä tämä heti kävi suoraan kiinni asiaansa. Hän kertoi lyhyvin sanoin vähitellen onnistuneensa saamaan selkoa sikäläisen rahvaan asemasta, ja tietävänsä koko joukon perheitä — sellaisia joilla ei ollut osakkeita kaupassa — joilla oli tuskauttavana kuormana se seikka, että heidän täytyy maksaa tavaroistaan koko joukon kalliimpi hinta, kuin jos ostaisivat ne kaupungista, hän osoitti, kuinka velka-järjestelmä teki heidät peräti köyhiksi ja vielä lisäksi vallan turmeli heidät tavoiltaan, ja hän lopetti aivan suoraan, ehdottamalla kauppamiehelle, että tämä kerrassaan lakkauttaisi kaiken velaksi myynnin.

Kauppamies hämmästyi ja vaaleni aina huuliaan myöten, mutta hillitsi itseään ja vastasi välinpitämättömän tyynesti.

"Pastorin ehdotusta on aivan yksinkertaisesti vallan mahdoton panna toimeen. Enhän minä voi alentaa hintojani kymmenellä prosentilla, silloin minä syöksisin itseni perikatoon, eikähän suinkaan kukaan tahtone minua sitä tekemään. Sen, joka ei ymmärrä asioita, on helppo puhua. Mitä luuleekaan pastori että itse saan maksaa tavaroistani, ja kuinka suuren voiton luulette minulle jäävän kaupasta, jossa kaikki käy noin vähittäin ja jossa aina on se mahdollisuus, ettei saa mitään maksua tavaroistaan? Vaan sitähän ei koskaan oteta huomioon. Työmies … työmies … mitä hän kärsii ja kuinka häntä sorretaan, siitä puhutaan joka haaralla, vaan ei tietysti mainita sanaakaan siitä, mikä vaara minunlaisellani raukalla on tarjona, voidakseni palvella koko tuota moskajoukkoa hyvillä tavaroilla, se tietysti ei merkitse mitään. Ja mitä siihen tulee, että pastori luulee tekevänsä rahvaalle palveluksen, poistamalla velkakaupan, niin hän on kerrassaan väärällä tiellä; köyhä kansa on päinvastoin kiitollinen, kun saa ottaa puodista palan ruokaa, ilman että heti kiristetään rahoja siitä. Mutta nähkääs, pastori on tuollainen, joka tutkii rahvaan sortoa kirjoista ja luulee rahvaan olevan enkeliä ja muuta hyvää, mutta se ei todellisuudessa pidä paikkaansa, ei. Sitä paitsi on minun kauppani perustettu aivan saman järjestelmän mukaan, kuin kaikki muutkin maakaupat. En minä kisko enemmän kuin kukaan muukaan, enkä luule kenenkään voivan sanoa, ettei minulla olisi hyviä ja kelvollisia tavaroita."

"Sitä minä en ole sanonut", vastasi Robert kylmästi, "mutta ei se siltä muuta asiaa. Useimmat maakauppiaat ovat enemmän tai vähemmän petkuttajia."

"Petkuttajia", kauppamies kirkasi ja tuli yhtä punaseksi kuin hän oli äsken ollut vaalea, "no … noh … ajatelkaa nyt vähän, pastori, mitä sanotte … tuollaiset sanat … hm … voivat käydä Teille kalliiksi…"

"Minä olen ajatellut mitä sanon", vastasi pastori yhtä levollisesti, "ja toistan vieläkin sen, että se, joka käyttää hädänalaista tilaa itse rikastuakseen, se joka käyttää heidän satunnaista ahdinkoaan, houkutellakseen heitä velkakaupan luisuvalle pinnalle, sen sijaan, että auttaisi heitä myymällä tavaroita kohtuullisen helppoihin hintoihin, se on petkuttaja ja sellaisia ovat useimmat maakauppiaat. Vaikka te herra Bång pahastuisittekin kuullessanne tätä, niin minä kuitenkin mieluummin sanon sen teille vasten naamaa enkä selän takana, niinkuin useimmat muut tekevät. Ja yhtä suoraan tahdon teille sanoa, että aijon tehdä kaikki mitä voin, ainakin tällä paikkakunnalla, työväen tilan parantamiseksi."

Seurasi muutaman hetken hiljaisuus. Herra tuijotti lattiaan ja huohotti yhä kiivaammin.

"Ja mitäs pastori aikoo tehdä … hm … saadakseen … työväen tilan paranemaan?" hän vihdoin kysyi ja katsoa karsasteli Robertia pilkallisella vaan samalla aralla katseella.

"Sitä minä en voi tässä selvittää. Minä tiedän kumminkin, etten vaadi mitään suunnattomia, ehdotellessani että herra Bång alentaisi tavaroittensa hintaa. Olen ottanut tarkan selon koko asemasta; ja tiedän minkälainen suunnitelma oli alussa, kuinka työkansalle kuviteltiin kaikenmoisia etuja tämän osakeyhtiön kautta, vaan että herra Bång varsinaisesti onkin nauttinut ne edut, ja minä tiedän vielä, että vaikka te tingittekin pois kymmenen prosenttia, niin teille kumminkin jää jotenkin hyvät tulot."

Taas seurasi muutaman hetken hiljaisuus. Herra Bång nieleskeli ja pureksi ikäänkuin Robertin sanat olisivat tarttuneet hänelle kurkkuun tai niinkuin hän ei olisi voinut saada esiin sanottavaansa.

"Aikooko pastori … hm … aikooko pastori … kuten olen kuullut sanottavan … hm … alkaa … rähistä sanomalehdissä?" kysyi hän vihdoin, samalla kun otti pulpetista kynäveitsen ja alkoi sillä puhdistaa kynsiään.

"Joll'ei mikään muu auta, niin siinä tapauksessa aijon turvautua sanomalehden apuun", vastasi Robert ja kohottuusi sohvasta pois lähteäkseen.

Mutta nyt kauppamies purki ulos kauvan pidättämänsä vihan; hän sävähti punaseksi aina kaljuun päälakeensa saakka, siniset silmänsä säkenöivät ja hän heitti kynäveitsen pulpetille sellaisella voimalla, että kaikki kirjoitusvehkeet lensivät ympäri pöytää.

"Niin, tehkää vaan niinkuin haluatte!" huudahti hän ja viuhtoi oikeaa kättään pastorin edessä, "jos teitä haluttaa ruveta rähisemään sanomalehdissä, niin tehkää se vaan minun puolestani. Vaan nyt saatte tietää: minäkin aijon puolustaa itseäni enkä aijo antautua minkäänlaisen mielivallan poljettavaksi, en! Pastori tulee tänne vallan vieraana, eikä luonnollisesti tiedä yhtään mitään olosuhteista paikkakunnalla, olette lukumies, joka kaiken ikänne olette tutkinut kirjoja, saarnaillut ja tuon tuommoista, ja sitten luulette ymmärtävänne jotain kaupasta ja tahtoisitte tuoda uusia järjestelmiä. Kysyn jok'ainoalta kunnialliselta sielulta onko papillista se, että tahdotaan kiihoittaa työväki esivaltaa vastaan, kuten pastori tekee, eikö täällä muka ole kylliksi tyytymättömyyttä ja rauhattomuudenhenkeä ilmankin, että pastorin vielä sitä tarvitsee ruveta yllyttämään? Mitenkä, enkö minä sitten ole oikeassa?"

"Minä en aijokaan tehdä mitään, jos te vain suostutte helpoittamaan tavaranne", vastasi Robert.

"Pastori on hullu!" tiuskasi kauppamies yhä enemmän kiihtyneenä. "Luuletteko että kukaan järjellinen ihminen suostuu syöksymään perikatoon sillä lailla? Kuitenkin voin, tehdäkseni pastorille mieliksi, helpoittaa sokerin ja kahvin hintaa 5 äyriä naulalta; Mutta enemmän en voi tehdä."

Robert pudisti päätään.

"Minä tahdon että alennatte 10 prosenttia kaikista tavaroistanne ryyneistä, voista, jauhoista, herneistä j.n.e. en tahdo enemmän enkä vähemmän. Kumminkin tulee tavara 10 prosenttia kalliimmaksi kuin kaupungissa ja sekin on enemmän kuin tarpeeksi. Niin, ajatelkaa nyt lähemmin asiaa. Ehkäpä tyynnytte, sittenkun minä olen lähtenyt. Ajatelkaa vain kaikkia noita juopporenttuja, vaimoraukkoja lapsilaumoineen ja että niiden kovan kohtalon huojentaminen ehkä tuottaisi teille siunausta enemmän kuin nyt voitte aavistaakkaan. 'Heitä leipäsi järveen, sillä ajan pitkään kyllä saat takaisin! Jakele sitä seitsemälle tai kahdeksallekin, sillä et tiedä mitä pahaa sinulle saattaa tapahtua maailmassa', sanoo Herra sanassaan. Uskokaa minua herra Bång-kulta", hän ystävällisesti sanoen lisäsi ja taputti kauppamiestä olalle, "jos nyt seuraatte neuvoani ja luovutte väärin saavutetusta voitosta — sillä kaikki voitto, mikä saavutetaan toisten oikeutta sortamalla on väärää, joskaan maailma ei niin arvostele — niin uskokaa minua, te ette tule siltä sen köyhemmäksi. Niin, Jumalan haltuun, valaiskoon Hän teitä ja pehmittäköön sydäntänne. Hyvästi!"

Siihen Robert jätti konttoorin isäntineen, joka vastattuaan jotenkin epäkohteliaasti pastorin hyvästiin palasi jälleen pulpettinsa ääreen ja jäi siihen istumaan käsi nyrkissä otsaa vasten. Hänen päässään pyöri monta vastenmielistä ajatusta ja huulilta tuon tuostakin pääsi kiroussana. Vihdoin kiintyi hänen huomionsa viereisestä akkunasta kahteen pikkulapseen, jotka loikoivat puodin pihamaalla ja kaivoivat kuoppia hiekkaan. Hän kiiruhti akkunan luo, riuhtasi sen auki ja purki vihaansa lapsiraukkoihin, jotka muka tuhrivat hänen alueellaan juuri sitä paikkaa mihin hän oli järjestänyt … tai ainakin vuosikausia aikonut järjestää istutuksia. Pienokaiset juoksivat pelästyneinä tiehensä, kauppamies kiskasi akkunan kiini, höpisi jotain sentapaista, että roskaväki oli syömäisillään suuhunsa hänen ja palasi sitten kevennetyin mielin työhönsä.

Sitten kului pari viikkoa, eikä kuulunut ei näkynyt sanomalehti-jupakan alkua. Mutta kauppamies oli kumminkin levoton; vähä väliä tulla suhisi hänen korviinsa vastenmielisiä huhuja, jotka häiritsivät hänen yölepoansa ja tekivät hänen luonteeltaan niin vihaiseksi, ettei ainoastaan kotiopettajatar vaan myöskin Johan Lind, joka kolme vuotta oli puodissa palvellut Bångin ostajia aikoi todenteolla jo samana keväänä muuttaa. Eräs huhu tiesi, että pastori olisi liittoutunut sahanhoitajan kanssa kukistaakseen hänen; toinen taas, että pastori itse aikoisi avata kauppaliikkeen, jossa työväki saisi ostaa kaikki polkuhinnalla; vielä kolmas tiesi kertoa että "Länsposten'in" toimittaja olisi käynyt täällä maalla ja keskustellut pastorin kanssa myöhään yöhön, ja että pian tulisi sanomalehteen vaarallisia paljastuksia.

Ja kauppias Bång uskoi kaikki nuo huhut, ja vaikka ne olisivat olleet vielä mahdottomimpia, niin hän kuitenkin olisi uskonut ne tosiksi, niin pelästynyt oli hänen mielikuvituksensa, niin rauhaton omatuntonsa.

Pian kuitenkin pääsi raivoamaan se rajusää, joka niin kauvan oli uhannut tuota pientä yhteiskuntaa "Länsposten'iin" otetun kirjoituksen muodossa. Siinä tehtiin pienempiin yksityiskohtiin saakka selkoa Bångin liikkeestä ja se näytti kuinka työmiehellä oli siitä vähin hyötyä ja kuinka myyjä rikastui tavaranottajain kustannuksella. Kirjoitus sen lisäksi vastusti velkajärjestelmää, joka petollisen sisäisen taudin tavoin hitaasti mutta varmasti tekee lopun varallisuudesta ja saattaa kansan perikatoon.

Tuo kirjoitus herätti tietysti suurta huomiota, sen suurempaa, kun oltiin varmaan tietävinään, mistä se oli tullut. Sen jälkeisinä päivinä se antoikin paljon aihetta puheeseen ja tuumailuihin, niinkuin Robertin "sosialistisaarna" jonkun aikaa sitten oli tehnyt. Lautatarhalla, pajassa ja sahassa kierteli, "Länsposten'in" numero, jota luettiin ahkerasti ja jonka johdosta keskusteltiin. Työmiehet, varsinkin yhtiömieliset, riemuitsivat kirjoituksen johdosta, vaikka heillekin oli siinä annettu muutamia kolauksia; heidän mielestään oli suuri voitto se, että olivat saaneet puolelleen paikkakunnan papin. Ainoastaan vanha Daniel, joka tapansa mukaan astuskeli ympäri lautatarhaa voideastia kädessä epäilevästi puisteli päätään. "Kyllä hän tarkoittaa meidän parastamme", sanoi hän ja nyökkäsi vahvikkeeksi. "Mutta hän on liian tulinen, hän tahtoo 'paeta hevosen selässä' ja hankkia oikeutta ylvästelemällä ja kirkumalla. Ja kas sellaista ei Jumalan sana opeta, ei, 'kääntymyksen ja rauhan kautta te autuaiksi tulette. Hiljaisuudessa ja toivossa te väkeviksi tulette' sanotaan Esaiaksen 30 luvun 15 värssyssä, "hiljaisuudessa, hän sen…"

"Sinähän olet vanha ämmä", vastasi Johan Hult, mennessään lautakasa olalla ohi, juuri kun Daniel virkkoi nuo sanat, "saisimmepas nähdä, kuinka hyvin me työmiehet tulisimme autetuiksi jos pysyisimme vain 'hiljaa' kuten ehdottelet. Ei, mutta pastori, kas hän on oikeassa. Bång on löylytettävä, ja oikein kelpo lailla, se se on vasta mies se meidän pastorimme eikä mikään tavallinen papinrakki, jos hän vaan osaisi poistaa itsestään tuon velhouden, jota hänessä vielä on."

Kauppias Bång oli aivan haltijoissaan suuttumuksesta, vaan vielä enemmän levottomuudesta. Hän ei oikeastaan ollut luullut pastorin toteuttavan uhkaustaan, ja se seikka että tuo kuitenkin oli tapahtunut, hänen mielestään todisti luonteen lujuutta, jota hän ei ollut odottanut ja josta vastaisuudessa saattaisi tulla mitä pahimmat seuraukset. Hän alkoi kumminkin saada rohkeutta nähdessään päivän toisensa perästä kuluvan ilman mitään erityisiä tapahtumia, ja vihdoin hän uskalsi jäädä siihen toivoon, että sitten kun kaikki ihmiset ovat lukeneet tuon kirjoituksen ja kukin on saanut lausua ajatuksensa siitä, koko tuo meteli vähitellen raukenisi itsestään. Mutta siinä hän erehtyi; jos mielenkiihko "Länsposten'in" kirjoitukseen hiukan olikin alkanut haihtua, niin se tuli sen iloisemmaksi, kun viikkolehti "Fanan" lauvantai iltana julkaisi uudestaan "Länsposten'in" kirjoituksen lisäten siihen koko joukon tulipunaiseen sosialistiseen suuntaan käyviä omia selityksiään. Tuo oli kuin sytykettä, joka sai tyytymättömyyden ja levottomuuden liekit yhä enemmän leimuamaan; tuli kiihtyi yhä siitä, että kaupungin vanhoilliset lehdet vastasivat "Fanan" lehden selityksiin. Siitä yhtyivät yhä useammat läänin lehdistä kiistaan, ja kohta oltiin koko Norrlannissa selvillä Bångin liikkeestä ja "sosialistisesta" pastori Wallnerista, joka saarnasi kapinaa ja laittomuutta seurakuntalaisilleen sahassa.

Robert ei katunut sitä, mitä hän oli tehnyt, sillä hän tiesi, että häntä oli pakoittanut sula rakkaus työkansaan ja että hän oli menetellyt täysin varmana siitä, että hän siten saisi kärsiä persoonallisia vastenmielisyyksiä; mutta välistä kuitenkin hänen rohkeutensa katosi kuten sadussa Aladinen, joka noitui näkyviin kauhean hengen, jota sitten ei osannut hallita. Olihan aivan mahdoton päättää, mihinkä tuollainen liike veisi näinä aikoina, jolloin vihaa eri luokkain välillä ja yleistä tyytymättömyyttä piili kuin ruutisuonia kaikkialla, ja jolloin voimakasta sanaa juuri voikin käyttää sytykkeenä räjähdyttämään ruutisuonta. Saattaisihan käydä niinkin, että ainoana seurauksena tuosta kirjoituksesta olisi kansan tyytymättömyyden yltyminen enemmän tai vähemmän sovelijaalla tavalla ja että siitä rahvaan tila vain huononeisi siihen sijaan että oli aijottu päinvastoin. Mitä hyvää sitten olikaan koko puuhasta? Mitä hyötyä oli seurannut siitä, että hän oli pannut uuden kuorman ennaltaan jo kyllin raskaalle elämälleen?

Vielä lisäksi häntä rasitti epäkohtelias ylenkatse, jota useat naapuri perheet aivan peittelemättä hänelle osoittivat. Sahanhoitaja ja päällysmies Stork tuskin vastasivat hänen tervehdykseensä; tulipa hän minne hyvänsä, niin häntä kohtasi kylmiä ja paheksuvia katseita. Hänen vastustajansa eivät jättäneet käyttämättä hyväkseen tilaisuutta saadakseen hänen tietoonsa kuinka ankarasti häntä arvostelivat nekin, joita sanottiin hänen ystävikseen, ja että huhu kulki siitä, että hänen saarnaajatoimensa sahassa oli jotenkin horjuvalla kannalla.

Robert ei vastannut mitään noihin kertomuksiin ja syytöksiin, hän oli vain vaiti tai hymähti katkerasti.

"Minä olen jäävä yksikseni", hän ajatteli, "mutta mitä se sitten haittaa? Eihän kukaan ole niin liki Jumalaa, eikä kukaan niin välittömästi saa tuntea hänen isällisen kätensä suojaa, kuin yksinäinen ihminen!"

Toista viikkoa nuo riidat ja eripuraisuudet olivat kestäneet, kun muutamana päivänä tapahtui eräs seikka, jonka johdosta aseman luonne alkoi tulla uhkaavaksi.

Kun kauppias Bång kerran illalla, tullessaan eräältä asialta pajasta joen toisella rannalla, kulki sillan ja sahan välisen metsän ohi, heitettiin häntä kivellä päähän. Syyllistä oli mahdoton keksiä, sillä kauppamies, joka toki onneksi ei ollut haavoittunut, kiiruhti kauhistuneena paikalta niin pian kuin vaan pääsi, mutta syystä kyllä hän piti varmana, että joku, tai joitakuita työmiehiä oli asettunut väijyksiin metsän rintaan "kopahuttaakseen" kauppamiehen, kun hän tulisi pajalta.

Tästä kaikesta oli kiittäminen pastorin kirjoitusta, samantapaiset rahvaan salaisen tyytymättömyyden todisteet eivät tosin olleet mitään tavattomia, mutta se sitä vastoin oli tavatonta, että noin varmuudella voitiin arvata määrätty aihe niihin, ja hyvin mahdollista oli, että tuotu yhtä kiveä seuraisi useampikin, eikä ollut sanottu että niitä joka kerta koetettaisiin saada osumaan juuri kauppamiehen päähän. Sekä sahanhoitajalla että lautatarhan päällysmiehellä Storkilla oli kyllin syytä pelätä, että heille minä iltana hyvänsä metsän sivu kulkiessa lentäisi kivi niskaan.

Bångin tapaturman jälkeisenä aamuna lähetti sahanhoitaja tehtaan isännälle kamariherra Bernfeltille kirjeen, jonka sisältöä tietysti ei kenenkään muun kuin lähettäjän itsensä luulisi tuntevan, vaan joka kuitenkin jo ennen illan tuloa oli levinnyt koko Ryforsiin tuollaisella nopeudella, joka on niin omituinen pikku yhteiskuntain salaisuuksien levenemisellä.

Kuiskaeltiin toinen toisilleen, että siinä oli tehty selko asemasta tehtaalla, mutta että pääponsi tuossa kirjeessä oli se, että sahanhoitaja, joka oli kuin Bernfeltin oikea käsi ja oli jo viisitoista vuotta hoitanut tehtaan asioita, sanoi siinä ettei hän halua jäädä sinne enää vastaiseksi, jos kamariherra ei aikoisi toimittaa pastori Wallneria pois sieltä.

Oli kumminkin onnettomuus, ettei sahanhoitaja ollut pitänyt salaisuutenaan kirjettään Bernfeltille, sillä huhu siitä, jota piakkoin seurasi toinen, joka tiesi kamariherran vastanneen että Robert niin pian kuin suinkin toimitettaisiin pois, vaikutti vaan kiihoittavasti työväen mieliin, ja jo alettiin kuulla, milloin yhdellä haaralla, milloin toisella, että jos kauppias ei tinkisi tavarojensa hinnasta kysymyksessä olevaa kymmentä prosenttia, niin työväki siihen sijaan aikoisi vaatia palkankoroitusta ja tehdä työlakon, ellei siihen suostuttaisi.

Mutta eräänä aamuna, noin kolme viikkoa myöhemmin kuin kirjoitus oli "Länsposten'issa", räjähti uusi pommi. Eräs pieni, kaupungissa ilmestyvä häväistyslehti hyökkäsi nimittäin Robertin luonteen ja yksityiselämän kimppuun, ja tuo hyökkäys oli, vaikkei nimiä ollutkaan julaistu, kuitenkin niin läpikuultava, ettei kukaan voinut epäillä ketä siinä tarkoitettiin. Likaisilla väreillä siinä oli kuvailtu eräs uudenaikainen Tukholman pappi, joka oli ollut rakkaussuhteissa muutamaan ylhäiseen naituun naiseen, joka kyllästyttyään rakastajaansa, naitti hänelle tyttärensä ja sitten toimitti nuoren pariskunnan pois kaupungista. Sama pappi sitten syöstynä yhteiskunnan korkeimmilta kukkuloilta, jonne oli kokenut kavuta, nyt tahtoi taasen päästä ensi sijaan laittamalla välinsä hyväksi rahvaan kanssa; y.m. samaan suuntaan.

Kun "Länsposten'in" kirjoitusta tutkittiin mielihalulla, niin on helppo ymmärtää minkälainen makupala "Trumpeten'in" juttu oli Ryforsille ja ympäristölle. Useimmat kyllä inholla heittivät lehden käsistään ja vakuuttivat, ettei kukaan kelpo ihminen kiinnittäisi mitään huomiota tuollaisiin häväistysjuttuihin, vaan se ei estänyt kutakin lukemasta "Trumpeten'ia" eikä Robertin nimeä joutumasta varjoon. Muutamat henkilöt tekivät keskenään suurimmalla luottamuksella toisiinsa hienoja viittauksia tunnettuun sananlaskuun: "Ei savua, jos ei tulta!"

Robertiin koski kovasti tuo salakavala parjausjuttu, ei juuri oman itsensä vuoksi — sillä jos hän olisi ollut yksin, olisi hän tuntenut itsensä aivan karaistuksi koko jutun suhteen — vaan Gabriellen vuoksi. Hän koetti kyllä pysyttää uutista häneltä salassa, mutta jos hän olisi onnistunutkin siinä, vaikka se ei suinkaan ollut helppo, niin kuitenkin olisivat hänen vaivansa menneet hukkaan sen kautta, että eräs hänen vihamiehensä, joka oli kyllin terävä huomaamaan arimman kohdan hänessä, kerran nimensä salaten lähetti Gabriellelle lehden. Hän huomasi heti, tullessaan kotia puolenpäivän aikana, että Gabrielle oli lukenut sen, ja vaikka tämä, nähdessään Robertin ankaran tuskan, ylenkatseellinen hymy huulilla, vakuutti olevansa täydelleen välinpitämätön mokomasta juorusta, tiesi Robert tämän tapauksen yhä vain lisänneen hänen inhoansa Ryforsiin ja sen väestöön.

"Trumpeten'in" hyökkäyksen jälkeisenä päivänä heitettiin kauppamies Bångille taas kivi — tällä kertaa ei kuitenkaan päähän, vaan makuuhuoneen akkunasta sisään. Vaikka poliisitutkinto pantiin toimeen, ei nytkään saatu selville syytä; tosin epäiltiin kahta työmiestä, mutta ne kielsivät, eikä ollut mitään todistuksia.

Kauppamies Bångille alkoi ahdinko jo käydä liian painavaksi ja lisäytyi yhä, kun "Fanan" torjui "Trumpeten'in" hyökkäyksen "pilkuttamalla" kauppamiehen pastori Wallneria vastaan tehtyjen herjausten kirjoittajaksi ja tekemällä koko joukon salaviittauksia, yhtä häpeällisiä ja läpinäkyviä kuin "Trumpeten'in" julkaisemat, kauppamiehen entisestä elämästä ja avio-suhteista. Kauppamiesparka vääntelihe tuskissaan, kun häntä ahdistettiin joka haaralta. Nuo kauheat kivet olivat tärisyttäneet koko hänen hermostoansa, niin että hän alkoi vapista kuin lapsi, kun joku vaan koski konttoorin ovea. Hänen hyvä yö-unensa oli kerrassaan mennyttä; hän näki unia vain murhista ja päällekarkauksista ja heräsi likomärkänä hiestä, päästäen tuskan huudahduksia, jotka pelästyttivät koko talon. Sen lisäksi tuli lehdissä sietämätön kiista, josta ei näkynyt koskaan tahtovan tulla loppua, ja jossa kauppamiehen kaikkia olosuhteita niinhyvin yksityis- kuin liike-elämässä käytettiin puolustus tai hyökkäys-aseina. Haa, kuinka hän vihasi tuota kalpeanaamaista, hurskas-kasvoista, kavalakatseista pappia. Hän olisi ollut kovasti mielissään, jos hänenkin päähänsä ja hänen makuuhuoneesensa olisi heitetty muutama kivi!

Mutta Robert sai olla rauhassa kaikista sellaisista hälyytyksistä; mielipide kääntyi yhä enemmän kauppamiestä vastaan, ja kun hän vihdoin sai kuulla, että toimeentulevat työmiehet aikoivat muodostaa yhdistyksen, joka tilaisi tavaransa kaupungista, ellei kauppamies alentaisi hintojansa, niin hän tunsi että hänen ennemmin tai myöhemmin täytyisi antaa perää.

Eräänä päivänä sai siten koko Ryfors ihmeekseen kuulla sen uutisen, että kauppias Bångin oli täytynyt alentaa hintansa kymmenellä prosentilla sen ahdinkotilan johdosta, johonka rahvaan tyytymättömyys ja sanomalehtien asiaan sekaantuminen oli saattanut yleisen mielipiteen. Eri puolueiden välinen taistelu oli kestänyt useampia kuukausia, kunnes se vihdoin päättyi voittoon, jommoista Robert tuskin oli odottanut, ja joka luonnollisesti herätti yhtä paljon riemua ja ihastusta työväen keskuudessa, kuin katkeruutta ja kiukkua vallanpitäjissä.

Kaikkien niiden ikävyyksien korvaamiseksi, jotka Robertia näinä aikoina olivat kohdanneet, sai hän yhä enemmän osakseen työkansan rakkautta. Naisväki jumaloitsi häntä ja itki sunnuntai toisensa perästä hänen saarnojaan kuullessaan, jos he tapasivat häntä ulkona ja hän puheli heidän kanssaan jonkun sanan, kerrottiin sitten kotona tuo tapaus suurena unohtumattomana onnena. Jyrkimmät työmiehistä kutsuivat häntä jo omakseen ja olivat siinä varmassa vakaumuksessa, että hän vastedeskin, jos työlakko mahdollisesti sattuisi, olisi heidän puolellaan. Noin viikkoa myöhemmin kuin Bångin tappio, oli Robertin syntymäpäivä. Sen päivän aamuna oli melkein koko sahan työväki kokoutunut hänen pihalleen toivottamaan hänelle onnea ja jättämään hänelle muistolahjaksi korukansiin sidotun Pyhän Raamatun. Varmasti esiintyvä sahantyömies Bengt Vester, joka tilasi "Fanan"-lehteä ja ajoi jyrkintä politiikkaa, piti juhlapuheen, jossa hän hartaalla innolla ilmaisi työkansan kiitollisuuden ja mielihartauden tunteet pastoria kohtaan.

"Sillä paikka on nyt kerran sellainen", puhui hän lopuksi, "että me työmiehetkin olemme ihmisiä, vaikka ylhäiset ihmiset luulevat, että meillä on toisenlaiset ajatukset, niinkuin meillä on käsissä karkeampi nahka. Mutta nähkääs, karkea nahka tulee raskaasta työstä, se on ulkonaista, eikä se vaikuta ollenkaan ihmisen mielenlaatuun. Sen vuoksi, kun joku on ystävällinen ja tarkoittaa, meidän hyväämme, niin mekin tunnemme kiitollisuutta ja mielihartautta, ja juuri sen vuoksi olemme nytkin keräytyneet tänne toivottamaan pastorille kaikkea mahdollista hyvää hänen syntymäpäivänään."

Samalla kannettiin esiin syntymäpäivälahja, joka mies heilutti hattuaan ja kaikuva eläköönhuuto kajahti halki kirkkaan aamu-ilman ulos lahdelle.

Syvästi liikutettuna Robert kiitti heitä, vakuuttaen pitävänsä aina heidän puoltaan, niinkauvan kuin he vaatimuksiaan esittäessään eivät poikkeaisi lain ja oikeuden tieltä ja lisäsi sitten että hän muistoksi tästä päivästä jättää heidän huostaansa sata kruunua rahaa, josta tulisi perustus lainakirjastolle, jota hän jo kauvan oli mielinyt järjestää työkansalle.

Sitä seurasi uusi vielä voimakkaampi eläköönhuuto, jonka karjuttua työmiehet hyvästiksi nostettuaan lakkia palasivat sahalle. Tieto tuosta ihmeellisestä tapahtumasta, Vesterin puheesta ja lainakirjaston perustamisesta levisi nopeasti ympäri koko tuon pikku yhteiskunnan.

"Noh, onkos totta, mitä olen kuullut kerrottavan, että pastorille nyt on pistänyt päähän lainakirjaston ja lukutuvan järjestäminen täällä olevalle työväelle?" kysyi sahanhoitaja seuraavana päivänä tavatessaan Robertin konttoorissa.

"Kyllä", vastasi Robert tyynesti, "se on totta. Olen kauvan ajatellut sitä, lauvantai-illoin olen aina mielikarvaudella havainnut rahvaan keräytyvän paremman huoneuston puutteessa Bångin kauppapuotiin, lukemaan 'Fanan'-lehteä, ryyppimään ja kiroilemaan. Minä luulen ettei mikään vaikuta niin ylentävästi ja alentavasti kansan siveyteen, kuin se tapa, jolla joutohetket vietetään, ja luulen, että meidän parempiosaisten velvollisuus on, jos vain suinkin voimme, koettaa saada nuo joutohetket niin hauskoiksi ja samalla niin jalostuttaviksi kuin suinkin."

"On kyllä", murahti sahanhoitaja vastaukseksi, "mikäli se vain on mahdollista. Mutta minä luulisin ettei pastori koskaan voi pakoittaa työväkeä istumaan lyhyet joutohetkensä ja lukemaan jalostavia kirjoja."

"Niinpä niin, saammehan nähdä", sanoi Robert hymyillen. "Olenpa juuri aikonutkin kysyä teiltä, sahanhoitaja, tokko antaisitte meidän käytettäväksemme sen vanhan makasiinihylyn; luulisinpa järjestämällä sitä, kattamalla sen seinät ja hankkimalla sinne hiukan huonekaluja ja hyllyjä siitä tulevan jotakuinkin hauskan huoneen?"

Sahanhoitaja puisteli päätään.

"Luonnollisesti teette, niinkuin teitä haluttaa", vastasi hän kuivasti, "mutta makasiinia minä en anna siihen. En millään muotoa voi kannattaa yritystä, joka minusta on sekä tarpeetoin, että sopimatoin. Mitä kaikkia luulettekaan, pastori, että he alkaisivat puuhata siellä makasiinissa, jos me nyt teidän toivomuksenne mukaan korjaamalla tekisimme siitä lainakirjaston? Lukisivat muka? Vielä mitä, lörpöttelisivät ja elämöisivät, ja sitä voivat yhtä hyvin tehdä kauppapuodissakin. Oletan juuri miten Johan Hult, ja vanha lurjus Bengt Vester lukisivat hartauskirjoja, sillä sellaisiahan kai pastori aikoo tunkea heidän käsiinsä? Ei, tiedättekö pastori, mitä teidän 'lukusalistanne' tulisi? Työlakko-yhdistys siitä tulisi, eikä mikään muu, sen takaan minä."

"Ja mistäs sahanhoitaja sen tiedätte?" väitti Robert, "kuinka te tiedätte, eikö juuri siten, että myönnyttäisiin työväen toivomuksiin parantamalla heidän asemaansa, ennenkuin ovat kerinneet sitä vaatimalla vaatia, mistä tiedätte, eikö juuri siten voitaisi estää työlakkoja? Minä puolestani luulisin työlakkojen paremmin syntyvän kauppamiehen puodin tiskin luona viinilasin ääressä, kuin valoisassa, lämpimässä kokoushuoneessa, jonka hyväntahtoisuus ja veljellisyys olisi järjestänyt. Jumalan sanassa kehoitetaan meitä voittamaan paha hyvällä."

Sahanhoitaja kohautti olkapäitään, suu ylenkatseellisessa pilkkanaurussa.

"Myöskin on sananlasku, joka sanoo: 'tee talonpojalle oikein, vaan älä koskaan hyvää.' Sama soveltuu työmieheen. Tee hänelle oikein, vaan älä hiuskarvaakaan enemmän. Mikä menee siitä yli, sitä ei hän voi, niin totta kuin minä elän, sietää. Hänestä tulee ylenmielinen, rohkea ja vaatelijas, se on ainoa kiitos jonka siitä saa!"

"Ja kenen luulettekaan antavan suurempaa arvoa menestymiselle, kenen luulettekaan osoittavan enemmän kiitollisuutta hyvyydestä ja hyväntahtoisuudesta? Luuletteko, että työväeltä erityisesti puuttuu nuo ominaisuudet?"

"Niin, sitä juuri luulen", vastasi sahanhoitaja kiivaasti, "en vain luule, tiedän sen kokemuksesta. Te, pastori, olette nyt ollut täällä pari vuotta ja luulette tuntevanne täkäläiset olosuhteet ja työmiehet paremmin kuin muut. Mutta 'vanha on vanha', ei siinä auta mikään. Olen nyt viisitoista vuotta hoitanut työväkeä täällä ja tiedän kuinka sitä on kohdeltava, jotta siitä tulee kelvollisia, hyvänkurisia työmiehiä. Ja paraimpia keinoja sen tarkoitusperän saavuttamiseksi on juuri se, mitä äsken sanoin: tee talonpojalle oikein, vaan älä koskaan hyvää. Alahan hemmoitella sitä ihmisrakkaudella ja muulla tuommoisella, joka on aivan saman tekevä kuin tekisit heistä uppiniskaisia, kelvottomia työmiehiä."

"Vaan kukas on sanonut, että etusijassa on tärkeintä tehdä rahvasta kunnollisiksi työmiehiksi?" väitti Robert vastaan. "Onhan jotain paljon tärkeämpää, mille on annettava etusija, ja se on auttaminen kaikkia tulemaan hyviksi ja onnellisiksi ihmisiksi."

"Vai niin, niin, se käy päinsä", vastasi sahanhoitaja, selvään näyttäen tekevän kiusaa, "mutta pastori, teidän täytyy suoda minulle anteeksi, että minun, suuren tehtaan hoitajana on pitäminen ensi velvollisuutenani sitä, että katson, jotta työväki on kelvollista ja hyvän kurista, niin hauska kuin olisikin tehdä heitä 'onnellisiksi'."

Robert kohotti olkapäitään hymähtäen; mitä hyödyttikään keskustelun jatkaminen, joka ei veisi muuhun tulokseen, kuin lisäisi mielikarvautta ja jännitystä? Hän ei siis koettanut puolustaida sahanhoitajan viimeistä iskua vastaan, vaan siirsi puheen toiseen, vähemmän tärkeään aineeseen ja sitten sanoi hyvästin ja lähti pois konttoorista.

Robert ei sen koommin puhunut sahanhoitajan kanssa vanhan makasiinin käyttämisestä työväen kokoushuoneeksi, mutta vähän myöhemmin saivat Ryforsin asukkaat hämmästyksekseen nähdä että pastori, itse käännyttyään Bernfeltin puoleen, oli saanut tältä luvan menetellä mielensä mukaan tuon vanhan hökkelin kanssa, omalla kustannuksellaan järjesti siitä yhdistyshuoneen, johon kansa työstä päästyään sai kokoontua lukemaan tai keskustelemaan.

Sahanhoitajasta tuli nyt melkein yhtä ärtyisä Robertin vihamies, kuin itse kauppamies Bång oli, ja Robert luuli kuulevansa sanoja sellaisia kuin "rahvaan suosionpyydystäjä", "petturi", "narri", menipä hän minne hyvänsä. Mutta tällä hetkellä hän tunsi itsensä karaistuksi kaikkia mieskohtaisia ikävyyksiä vastaan, niin onnellinen oli hän saatuaan aikeensa toteutumaan.

Sali, jonka järjestäminen oli ollut hänelle siksi kallis että hänen täytyi velkaantua voidakseen pysyä yrityksessään, oli nyt valmiina kirjoineen ja sanomalehtineen ja myöhemmin keväällä vihki Robert sen tarkoitukseensa juhlallisesti kokoontuneen työkansan kiitollisuudesta riemuitessa.

XII.

Tähän Robertin toimintaan ei Gabrielle ottanut paljon ollenkaan osaa. Työväenkysymys ei huvittanut häntä ollenkaan; se seikka, että hänen täytyi elää rahvaan keskuudessa, alituisesti tavata työkansaa ja olla sen ympäröimänä, vaikutti hänessä vastenmielisyyttä koko työläisluokkaan. Kun joku heistä sairasti tai kärsi puutetta, saattoi hän tuntea palavaa osanottoa ja auttamishalua; mutta niin pian kuin hän näki työmiehen terveenä ja verrattain hyvässä asemassa, synnytti se hänessä vain vastenmielisyyttä, ja kun hän kuuli puhuttavan "työlakosta", "yleisestä äänestys-oikeudesta" j.m.s., silloin kuohahti hänessä ylpeys ja hän kutsui rahvasta "roskaksi, jota olisi pidettävä tiukalla ohjaksista." Sen lisäksi hän vielä inhosi koko Ryforsin ei ainoastaan työläisväestöä, vaan myöskin sääty-henkilöitä, jopa koko paikkaakin. Nuo pitkät rivit punaiseksi maalattuja rakennuksia, valkeilla akkunareunuksilla, nuo hietikkokentät, joilla leikki pahan siivoisia lapsia, tuo yksitoikkoinen levottomuus, joka niin omituisesti kuvaa sahan tai tehtaan luontoa, kaikki nuo häntä väsyttivät ja saivat hänen levottomaksi.

Hänen suhteensa niihin perheisiin, joiden kanssa hän seurusteli, oli edelleen jäykkä ja vieras. Hänen oli mahdoton tottua tuohon porvarimaiseen vaatimattomuuteen, tuohon vähäpätöisten asiain harrastukseen, joka on niin välttämätön pienissä yhteiskunnissa; tuohon jäykkään kursailuun, joka teki hänestä itsestään ujon ja kömpelön. Häntä kiusasi kaikkien uteliaisuuden ja matkimishalun esineinä oleminen. Jos hän oli saanut Tukholmasta uuden hatun, sai hän olla varma siitä, että tieto siitä tapahtumasta heti levisi ympäri koko seudun, ja useimmiten sai hän jonkun ajan päästä nähdä Bångin neitien tai Liina Storkin päässä keikkuvan epäonnistuneen jäljittelyn oman hattunsa omituiseen kuosiin.

Ryforsilaiset puolestaan eivät oikein pitäneet hänestä; jo se, että hän kävi hiukan suurellisen huolettomasti, pää taakse päin kenossa, ja hänen tapansa puheeseensa sotkea koko joukon ulkomaisia sanoja, joiden merkitystä Ryforsilaiset yleensä eivät ymmärtäneet, harmitti heitä, ja he pitivät häntä teeskentelevänä ja suurellisena. He panivat kovan kovaa vastaan; kun hän osoittihe ylpeäksi, olivat he samoin häntä kohtaan, ja tällä tavoin tuli papin rouva ja seurakuntalaiset yhä kauvemmaksi toisistaan.

Niinä kahtena vuonna, jolloin Robert oli ollut kappalaissaarnaajan virassa Ryforsissa, olivat sekä hän itse että Gabrielle viettäneet kaiken aikansa sahalla. Ensimmäiseksi kesäksi oli kreivi Barneken kyllä tahtonut Gabriellea tulemaan Säboholmiin, vaan sinne häntä ei haluttanut, osaksi siitä syystä, että hän ei tuntenut ollenkaan vetovoimaa paikkaan, jossa hänen joka päivä täytyi olla yhdessä anoppinsa kanssa, osaksi sen vuoksi, että Ryfors oli kuumana vuoden aikana oivallisin paikka minkä saattoi kesä-asunnoksi löytää. Mitään etelä maanmatkaa ei siis tullut tehdyksi, mutta siihen sijaan tulivat "pikkutytöt", joista toinen nyt jo oli naimisissa ja toinen kihloissa, vuorotellen tervehtimään pariksi kuukaudeksi.

Olipa vielä jotain muutakin, joka piti Gabriellea Ryforsissa, ja joka huolimatta kaikista ikävyyksistä ja epäkohdista teki hänen siellä olonsa mukiinmeneväksi. Se oli tuo kaunis ääni, jolla talvi-illoin oli tapana laulaa hänelle Schumannin Dichterliebeä; sen tekivät vielä duetit, joita hän tohtorin kanssa harjoitteli sekä kävelyt lahdelle päin, joita he tekivät välistä, kun tohtorin aika myönsi, toistensa seurassa ja joiden kestäessä syntyi vilkas ja tuttavallinen keskustelu. Jos ei tohtoria olisi ollut ei Gabrielle olisi voinut sietää elämää siellä: vaan hänen kauttaan se ei tullut ainoastaan mukiinmeneväksi, vaan vielä hiukan romantilliseksikin. Hänelle purki Gabrielle kaikki ikävystymyksensä tunteet, tohtori sai ottaa vastaan kaikki hänen valituksensa, ja kuunteli sekä yllytti hänen satiirista pilkkaansa Ryforsin asukkaista. Samalla osasi hän hyvänsävyisyydellään hillitä Gabriellea kun tämä alkoi liiaksi ilkamoida ja pistämällä pilasanan ilahduttaa häntä, kun valitusvirret kävivät liian haikeiksi.

Ystävyyttä pitemmälle ei tämä suhde kuitenkaan ollut mennyt, ei ainakaan siltä näyttänyt. Mitä ikänä tohtori sydämmensä sisimmässä lieneekään tuntenut häntä kohtaan, ei hän vielä koskaan ollut ainoallakaan sanalla, ei edes katseella tahi kädenpuristuksella sitä ilmaissut.

Loppukesästä Robert matkusti kaupunkiin sunnuntaina siellä saarnatakseen ja sitten ollakseen mukana useassa kokouksessa. Häntä oli pyydetty kirkkoherran luokse asumaan, ja hän kysyi tokko Gabrielle tahtoisi tehdä seuraa. Mutta Gabriellea ei haluttanut, hän antoi kieltävän vastauksen, eikä Robert uudistanut kysymystään.

Robertin piti viipyä poissa neljä päivää ja kolmena ensi päivänä sai Gabrielle turhaan odotella tohtorin tuloa. Ei häntä myöskään näkynyt ulkona, kerran vaan he kohtasivat toisensa, mutta hän ei seisattunut silloin, tervehti vaan ja jatkoi kiireisesti matkaansa.

"Tuommoinen raukka", ajatteli Gabrielle yksinkertaisesti. "Vaikka heidän kateellisuutensa ja juorunsa voisivat vahingoittaa minua, en minä kumminkaan siitä välitä enemmän kuin kärpänen surahtaisi ohitseni, mutta hän on sellainen pelkuri, ettei hän itse uskalla määrätä tekojaan, vaan antaa muiden mielipiteen tehdä sen."

Ja hän alkoi kovasti ikävöidä noita tuttavallisia keskusteluja tohtorin kanssa, joita aina tavallisesti soitantohetkien jälkeen olivat viettäneet piaanon ääressä ja jotka nyt johtuivat hänelle mieleen kuin hän istui pienessä huoneessaan ompelukoneensa ääressä ajan hitaasti ja ikävästi kuluessa. Ja illoin kun hänet joskus valtasi yksinäisyyden tuskallisuus, niinkuin valtaa ihmisen kummitusten pelko isossa autiossa huoneessa, puhkesi hän usein mitä katkerimpiin syytöksiin, jotka eivät koskeneet yksistään Robertia, joka oli pakoittanut hänen muuttamaan tänne vihattavaan seutuun ja tohtoria, joka jätti hänen yksin, vaan koko sitä voimaa — hän ei uskaltanut sanoa Jumalaa — joka oli saattanut hänet siihen onnettomaan asemaan, missä hän oli.

"Koko elämäni on turmeltu", ajatteli hän ja painoi nyyhkyttäen kasvot käsiinsä, "aivan menehdyn ikävään ja huoleen, eikä ole ollenkaan toiveita päästä täältä. Elämälläni ei ole mitään tarkoitusta, mieheni ei minua tarvitse … olen liian typerä, liian lyhytmielinen, voidakseni edes ymmärtää, sen vähemmin ottaa osaa hänen suuremmoisiin ajatuksiinsa ja pyrintöihinsä. Hän halveksii minua, tiedän sen… Kun hän milloin puhuu minulle hymyilee hän, ja hänen äänessään on anteeksi-antoa ja kärsiväisyyttä, joka väliin on vähällä tehdä minut hulluksi… Onko se sitten tosiaankin mikään rikos, kun ihminen ei viihdy paikassa, jossa korkein harrastus pannaan lörpöttelyyn ja juoruihin, ja onko rikos se, ett'ei jonkun mielestä työväki ja hiilihaudat ja rakennushirret ja pölkyt ole maailman hauskimpia asioita. Hän on rakastunut tuohon kaikkeen ja halveksii minua sen vuoksi, etten minä ole voinut tehdä samoin… Mutta en minä koskaan hänelle sitä valita — en koskaan … minä vaikenen … olen vaiti … aina siksi…"

Ja hänen liikutetun sielunsa syvyydestä, raivostuneiden aaltojen tavoin virtaili esiin uusia aatoksia. Mitä hyötyä on tällä tavoin sorron alla olemisesta? Miks'en puhu suutani puhtaaksi, miksi en sano suoraan, ett'en voi sietää tätä, anna minun lähteä täältä, et voi saada minua haihduttamaan olemassa olostasi, etkä poistaa onnettomuuttani, niinkuin karkoitat kiusauksen tai epäilyksen sielustasi. Olen nainen, ja sinä kiusaat minua, eikä mitkään rukoukset, ei mikään sieluntaistelu voi vapauttaa sua minusta…

Vähitellen vierivät hänen ajatuksensa uusille aloille. Tohtorin kuva nousi hänen mieleensä ja taas alkoivat samat katkerat syytökset häntä vastaan. Miksei tämä ollut käynyt häntä katsomassa näinä päivinä, vaikka tiesi miten hänen oli ikävä ja kuinka yksikseen hän oli? Miksi olivat kaikki miehet niin heikkoja, niin sydämmettömiä, miksi heidän mielestään nainen oli vain nautinto-aine, jonka he mielensä mukaan heittivät luotaan, kun olivat väsyneet siihen tai havainneet sen vialliseksi, ollenkaan huolimatta siitä, mitä tuo hyljätty tuntee ja ajattelee?

Hänen huulensa vetäysivät melkein raakaan hymyyn. Mitäs olikaan tohtori Sandin oikeastaan hänelle? Kylmältä, terveen järjen kannalta tarkasti hän heidän välistään suhdetta ja tunsi katsovansa hänen vain vieraaksi henkilöksi, jonka kanssa hän mielellään lauloi duetteja, ja jonka myötätunteellinen olento miellytti — ei mitään muuta, mutta huolimatta tervejärkisestä arvostelustaan, valtasi Gabriellen niin kova ikävä, että hän olisi tahtonut itkeä harmista ja ikävästä, kun tohtori ei tullut.

Siihen siis oltiin tultu! Hänen elämänsä oli käynyt niin tyhjäksi, siltä oli hävitetty onni ja runollisuus, häntä vaivasi niin kova rakkauden ja ystävällisyyden puute, että hänen täytyi, voidakseen olla menehtymättä siihen, mielikuvituksessaan olla puolisolleen uskotoin, täytyi lemmen ikävällä ajatella miestä, jota todellisuudessa ei rakastanut. Noin suuresti alentavaista itselleen ja tuolle toiselle!

Ken olikaan syynä kaikkeen tuohon? Robert, eikä kukaan muu. Tuo rakkauden saarnaaja, Kristuksen seuraajahan kielsi oman opinnan, kun noin laiminlöi lähimmät velvollisuutensa, kun hän aina, huolimatta vaimonsa onnesta, pani etusijaan oman itsensä, menestymisensä ja sieluntaistelunsa! Niin tosiaan, olihan hän kerran sanonut: "muistaos, että olen ennen kaikkea pappi!" Mutta se oli valetta, se oli tekosyy, ei hän pannut pappia etunenään — silloin olisi hän pysynyt siinä missä oli ja missä hänen työnsä saavutti todellista menestystä; ei, oman itsensä hän pani etusijaan, ja jos epäilys ja rauhattomuus lopulta pakoittaisivat hänet erämaihin, sanoisi hän Jumalan sinne kutsuneen ja vaatisi vaimonsa seuraamaan mukana…

Robertin kotia tulon jälkeisenä päivänä sai Gabrielle heti päivällisen jälkeen nähdä tohtori Sandinin nopein askelin kiiruhtavan katua pitkin ja ohjaavan kulkunsa pastorin asuntoa kohti. Gabrielle oli silloin hyvin huonolla tuulella — väsyksissä ja haluttomana unettomasta yöstä ja edellisten päiväin sieluntaisteluista, — ja päätti heti itsekseen, että tohtori saisi maistaa tuon tuulen purkauksia. Mutta siitä ei tullut mitään; oli yhtä mahdotonta olla happamin naamoin tohtori Sandinin läheisyydessä, kuin estää jääpuikkoa sulamasta kevät auringon paisteessa, ja nähdessään tohtorin ystävällisen, iloisen naaman tirkistävän ovesta ja kuullessaan hilpeän tervehdyksen: "hyvää huomenta, teidän armonne", tunsi Gabrielle heti, ettei maksaisi vaivaa koettaa kostaa hänelle.

"Hyvää huomenta, tohtori", vastasi hän väkisin naurahtaen, "haeskelin juuri erästä kuoleman-ilmoitusta sanomalehdessä…"

"Vai niin", vastasi hän nauraen, asetti hattunsa pöydälle ja pyyhki nenäliinalla otsaansa, "niin, en tiedä pitäneekö minun surkutella, ett'ette ole onnistunut löytämään. Tässä nyt kuitenkin olen ilmi elävänä, kiireestä lämpimänä tuomassa terveisiä rouva Aurell'ilta, joka vähän ajan päästä odottaa meitä kahville ja lämpösille. Ja tiedättehän kuinka täti Aurell odottaa, aivan kuin koira isäntäänsä, ystävällisillä silmillään tuijottaen avaruuteen … eihän teillä ole sydäntä olla suostumatta. Laittautukaa nyt vaan reilaan, minä käväsen sill'aikaa Karlsonilla täällä naapurissa ja tulen sitten noutamaan teitä."

"En nyt tiedä", vastasi Gabrielle ja veltostuneesti puoleksi ummisti silmänsä, "tuntuu niin väsyttävän…"

"Mitä ihmettä; 'kreivinnan-ilme kasvoilla?'" huudahti tohtori nauraen, "se on kyllä, niinkuin kaikki muukin teissä ihastuttavaa, mutta ei se sovellu Ryforsissa; se on totta puhuen sama kuin heittäisi helmiä si … älkää toki huoliko olla suurellinen, vaan tulkaa mukaan; kymmenen minuutin päästä tulen takaisin ja toivon, että silloin olette valmis. Ajatelkaas vaan että loukkaisitte pikku tätiä jos ette tulisi. Häntä halutti itseään tulla teitä tervehtimään, mutta minä lupasin sen sijaan houkutella teitä käymään hänen luonaan. Älkää toki saattako minun taivuttelukykyäni häpeään! Silloin minulta helposti menisi naisväen-suosikin maine."

Hän naurahti puolittain surumielisesti, puolittain veitikkamaisesti, kumarsi hiukan, sanoi "au revoir" ja kiiruhti ulos.

Gabrielle alkoi heti pukeutua, ja tohtorin hetken kuluttua tullessa noutamaan seisoi hän jo valmiina vastassa, saali käsivarrella ja päivänvarjostin kädessä.

"No tehän olitte oikein rakastettava", huudahti tohtori tyytyväisenä ottaessaan Gabriellen saalin olalleen, "nyt sitä mennään ja annetaan Ryforsin asukkaille hiukan 'häväistysjutun' aihetta. Ali right!"

Gärdshällan pappilaan, jossa kirkkoherra Aurell asui, oli noin peninkulman matka Ryforsista. Gabrielle ja tohtori menivät "katua" pitkin, ohi tuon pahassa huudossa olevan metsän, josta Bång oli saanut kivellä niskaansa, sillalle noudattaakseen itsensä veneellä järven yli. Ensi alussa he olivat hiukan hiljaisia, mutta pian tuli tohtori taas tapansa mukaan puhelijaaksi, ja niin poistui Gabriellen huonon tuulen viimeisetkin väreet. Tultuaan sillalle seisahtuivat he hetkiseksi katselemaan kaunista maisemaa syysilman kuulakassa valossa. Heidän takanaan kiemurteli sininen valkovaahtoinen joki kuusien ja mäntyjen välistä. Alapuolella ja edessä kuohui valtava koski, jossa merestä tulleet tukit sukelsivat ja jonkun silmänräpäyksen kuluttua kohosivat pystyyn ja kiiruhtivat sahalle päin. Lahti laajeni ulapalle päin ja luotojen välistä saaristossa pilkotti meri, jonka juhlallista yksitoikkoisuutta häiritsi silloin tällöin höyry tai purjelaiva.

"Tämä on sanomattoman kaunista", sanoi tohtori, siirtäen hattunsa hiukan enemmän niskaan, ja katseli ihaellen ympärilleen. "On jotain ihmeellistä pohjolan luonnossa, se hiipii salaa sydämmeen ihan kuin rakkaus, aivan aavistamatta. Nyt olen asunut täällä neljä vuotta, enkä juuri voi sanoa rakastavani Ryforsilaisia taikka yleensä täkäläisiä olosuhteita, mutta luontoa en koskaan unohda ja mihin ikänä juotunenkaan, niin aina tuntisin sitä kaipaavani. Käsitän hyvin että pohjolan asukkaan täytyy sweitsiläisen tavoin aina ikävöidä jälleen koskiensa, vuortensa ja metsiensä luokse."

"Täällä on tosiaan kaunista", vastasi Gabrielle, joka seisoi käsivarsiensa nojassa kaidepuuta vastaan ja katseli kosken kuohuihin, "mutta on kuten jotain raivoisaa ja jylhää, jotain … miksi sitä sanoisinkaan? … vastustamatonta kohtaloa tässä luonnossa. Nähdessäni virran väsymättömänä kiitävän edelleen ja säälimättä kulettavan mukanaan sahapölkkyjä, silloin ajattelen vastustamatonta intohimoa, jonka täytyy päästä esiin, jota ei mikään voi hillitä."

Tohtori kohautti olkapäitänsä.

"Ei ole mitään sellaista intohimoa, jota ei voi hillitä, jos vaan tahtoo."

Gabrielle katsahti ylös.

"Niin, intohimon purkauksen, ja on totta, aivan kuin tukitaan virta keinotekoisilla suluilla ja muulla sellaisella. Mutta itse tunteen, intohimon pidättäminen on yhtä mahdotonta, kuin sen luonnonvoiman ehkäiseminen, joka ajaa virtaa eteenpäin."

"Ohoo, eipäs ollenkaan", vastasi tohtori, "taitava insinööri voi pakoittaa luonnonlait tahtonsa mukaan, ja samaten voi lujatahtoinen ihminenkin tehdä intohimoilleen. Jos minä johdonmukaisesti vien voiton jokaisesta tunteen purkauksesta, niin vihdoin saan sen kulumaan kokonaan."

"Niin, mutta luuletteko että ihminen voi hillitä jokaisen tunteensa purkauksen?" jatkoi Gabrielle jotenkin epävarmalla katseella.

"Kyllä, luulen että voi, jos vaan on täysin selvillä siitä, että olisi väärin päästää se purkautumaan. Se, jolla on luja tahto, ei tarvitse antaa valtaa luvattomille tunteille, vakuutan teille sen."

Gabrielle pudisti päätään.

"Ei, te ette ole oikeassa", väitti hän vastaan, "on olemassa jotain voimakkaampaa kuin tahto, jotain salaperäistä, joka ajaa ihmisiä syntiin ja häviöön aivan kuin virran voima ajaa pölkkyjä merelle. Elämässä on jotain hämärää, kolkkoa, joka välistä kauhistuttaa, siksi kun tiedän, että joutuisin hukkaan, jos se minua milloin kohtaisi. Ettekö koskaan ole koettanut, miltä tuntuu seistä hyvin korkealla ja katsella alas, tai nähdä kun rautatienjuna tulla vohkasee, tai olla käynnissä olevan koneen vieressä? Tuntuu ihan kuin joku vetäisi ja viekottelisi turmioon. Samallaiselta tuntuu joskus minun sielunelämäni: tuntuu aivan kuin kuulisin jonkin kauhean salaperäisen koneen suhisevan ja tietäisin sen tahtovan tarttua kiinni minuun, taikka kuin kuulisin kohinan kuohuvasta koskesta, joka tahtoisi vetää minut pyörteisiinsä. Uskon, että löytyy elämässä joku tuollainen kamala, hävittävä voima, jota osa ihmisiä ei voi paeta. Sellaisia ihmisiä kutsun kovan onnen lapsiksi; luulen kuuluvani niihin, luulenpa myös, että senkaltaiset ihmiset tekevät onnettomiksi kaikki joiden kanssa joutuvat tekemisiin."

Tohtori kohotteli olkapäitään ja rypisti silmäkulmiaan, vaan ei vastannut. Seisoivat siinä hetken, pari, tuijotellen kuohuviin aaltoihin ja kuunnellen niiden kohinata, kunnes kumpikin yhtaikaa muisti, että Aurell-täti jo istui heitä odottamassa ja että siis olisi parasta jouduttaa kävelyä.

Reippain askelin he astelivat yli sillan, jatkoivat matkaansa kannaksen poikki niemelle, mistä he soudattivat itsensä pappilaan.

Kun olivat päässeet perille, seisoivat molemmat neidet eteisessä ja tervehtivät heitä heilutellen liinojansa ja huudellen tervetulleiksi. Kohtapa tuli rouva Aurell'kin vieraitansa vastaan ottamaan.

"Terve, terve tuloa, rakkaat lapsukaiset", sanoi hän ojentaen kätensä Gabriellea kohden ja halaten häntä, "terve terve, tohtori hyvä", jatkoi hän, syleillen tohtoriakin, "kummasta tohtori enemmän pitää, paistetusta läskistä vai pannurieskastako."

"Luulen että mieluimmin kumpaistakin", vastasi tohtori veitikkamaisesti.

"Hyvä, mene Andrea keittiöön ja sano, että tohtori haluaa läskikotletteja ja pannurieskaa illaksi."

Gärdshällan kirkkoherran asuntopaikka oli pieni, hyvin vaatimatoin, punaseksi maalattu pappila. Mutt'ei mikään salonki maailmassa, olipa se järjestetty kuinka hyvin tahansa, ole voinut vaikuttaa sellaista rauhan ja kodikkuuden tunnetta, kuin tuo pieni vierashuone, johon rouva Aurell nyt vei vieraansa. Siellä oli esineitä kaikellaisia: piaano, urkuharmooni, viulu ja kitarri; sen lisäksi kirjoja ja tauluja, kauniita, hyvin hoidettuja ruukkukasveja ja katon rajassa köynnöskasvikierros. Eräässä sohvassa loikoi pieni ja hieno valkea villakoira, joka oli niin laiska, ettei koskaan tervehtänyt muuten kuin hiukan häntäänsä heiluttamalla; toinen, nuorempi ja eloisampi, hypähti heti tulijoita vastaan, matkien sitä ja muristen, ettei se ollut pikku suosikin mieleinen. Yhdessä akkunassa oli jättiläiskokoinen lintuhäkki, josta kevätpäivinä kuului sellainen häly ja viserrys, että luuli korvien halkeavan. Tuon häkin ovi oli aina auki, joten sen pienet asukkaat saivat mielensä mukaan vapaasti lennellä minne halutti, ja moni surullinen jälki huoneessa oli takeena siitä, etteivät ne hylkineet tätä vapautta. Sitäpaitsi oli Aurellin rouvalla vielä eräs suuri suosikki, kesy kilpikonna, jonka oli saanut muutamalta merikapteenilta.

Erään sohvan edessä oli katettu kahvipöytä, jonka valkonen liina ja tuoksuva lämpösleipä yhä lisäsivät hauskuutta huoneessa, jossa linnut livertelivät ja iltapäivän auringon säteet loistivat lehväkasvien välistä.

"Kuinka hauskaa!" huudahti tohtori nähdessään kahvipöydän ja kumartuen rouva Aurellin puoleen taputti häntä hiljaa käsivarsille, "nyt näytämme oikein mihin pikkutantin kahvileipä kelpaa. Vai kuinka, teidän armonne?"

"Sen kyllä teemme", vastasi Gabrielle vilpittömällä ystävällisyydellä, joka erosi tuntuvasti siitä jäykkyydestä, jota hän tavallisesti osoitti Ryforsissa, "kyllä se maistuu hyvälle tällaisen kävelyn perästä!"

"Stella", sanoi rouva Aurell, kaataessaan yhden kupin kahvia täyteen ja pannessaan sekaan pari tarkoin valikoittua sokuripalaa, "tässä on isän kuppi, mene viemään se hänelle niin olet kiltti."

Mutta ennenkuin Stella oli ehtinyt ottaa askeltakaan lähteäkseen toimittamaan äitinsä käskyä, oli Andrea jo napannut kupin ja rientänyt huoneesta.

"Tiedäthän että nyt on minun vuoroni hoitaa isää!" huudahti hän sisarelleen.

Rouva Aurell ja vieraat istuutuivat pöytään ja Stella kävi kaatamassa kahvia joka kuppiin.

Siinä leikkiä laskien puhellessa ja kahvia juodessa paraikaa, ovi aukeni ja virkaatekevä pappi, pastori Strand, joka jo seitsemän vuotta oli ollut kirkkoherra Aurellin viransijaisena, astui huoneeseen. Hän oli kalpea ja laiha, tanakkatekoinen, karkeapiirteinen mies. Noita piirteitä hienonsi kumminkin ystävälliset, haaveilevat silmät, jotka kaikkein vähimmästä mielenliikutuksesta, iloisesta tai suruisesta, heti kostuivat.

"Hyvää iltaa rouva Wallner", sanoi hän valittavalla äänenpainolla, jota melkein aina käytti, silloinkin kuin puhui kaikkein jokapäiväisimmistä asioista, "hyvää iltaa, tohtori", jatkoi hän ojentaen kätensä ensin Gabriellelle, sitten tohtori Sandinille. Sitten hän istuutui, levitti kätensä toisen toiselle polvelleen, tuijotti hajamielisesti eteensä ja huokasi syvään.

"Hohhoo, ja jaa, semmoist' soon … semmoist' soon'", toisti hän pariin kertaan.

"No mikä se sitten on semmoista?" sanoi Stella naurahtaen, "pastori vaan huokaa ja huokaa, vaan ihan varmaan ei milloinkaan tiedä mitä varten huokaa. Kas tässä pastorin kahvikuppi", jatkoi hän ja ojensi kupin, "juokaa pois nyt ennenkuin jäähtyy."

"Kiitos", vastasi pastori, heräten aatoksistaan ja otti kupin. Sitten pani sen pöydälle, nousi pystyyn, pani kätensä ristiin ja luki pää alaspäin lyhyen rukouksen, jonka tehtyä uudelleen istuutui ottamaan sokeria ja kermaa.

"Kuinka Wallner jaksaa?" kysyi hän, äkkiä kääntyen Gabriellea kohden, "kun viimeksi näin, oli hän mielestäni niin huonon näköinen."

Gabrielle tuli äkkiä huonolle tuulelle. Pastorin kysymys oli mitä viattomin, mutta hänestä tuntui siltä, kuin olisi siinä piillyt jokin syytös.

"Toivoakseni hän voi hyvin", vastasi hän, "minun tietääkseni hän ei ole sairas."

"Minun tietääkseni", matki pastori hiukan ivallisella äänellä, "kuka kumma sen sitte tietää, joll'ei oma vaimo? Vaan minäpä puhun suuni puhtaaksi ja sanon että en luule hänen olevan terve, ja jos olisin hänen vaimonsa, niin oikein toden teolla pitäisin huolen siitä, että hän hoitaisi terveyttään, eikä rasittaisi itseään yli voimainsa, kuten nyt tekee. Parasta olisi, jos hän voisi saada vapautta ja matkustaa pois täältä joksikin aikaa."

Gabrielle ei vastannut, vaan katseli akkunaan pilkallinen hymy huulilla: tätä nykyä oli hän itse mielestään se, joka ei ollut terve, joka itse ikävän kiusaamana oli poismatkustamisen tarpeessa, ja pastorin sanat herättivät vaan hänessä melkein karvasmielisen tunteen Robertia vastaan. Onneksi keskeytyi tuo kiusallinen hiljaisuus, siten että vierashuoneen ovi äkkiä aukeni ja kyökkipiika Karin ilman muita mutkia pisti päänsä oven raosta huutaen: "Aron-ukko on täällä!" jonka tehtyään paiskasi oven kiinni.

Rouva ja tyttäret katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Aron-ukko täällä … juuri-nyt kun sattui olemaan vieras … ja vielä päällepäätteeksi vieras semmoinen kuin Gabrielle … se vasta oli aika vahinko…

"Ken on tuo Aron-ukko?" kysäsi Gabrielle nauraen heidän hämmästykselleen.

"Hyvänen aika, se on muudan hunningolle joutunut pappiparka", voivotteli rouva Aurell, sillä välin kun tyttäret kiiruhtivat vierasta vastaan, "hänellä on tapana asua täällä välistä, mutta meidän on niin vaikea pitää häntä täällä, kun täällä on joku vieras, sillä äijä on kovin siivoton tavoiltaan…"

"Hyvin omituinen olio", lisäsi tohtori, "hän tuli viralta pannuksi kolmenkymmenen vuoden ijässä siitä syystä, ett'ei totellut erästä virkakirjettä; itse hän sanoo sen tapahtuneen 'pahansuopaisuudesta, ilkeydestä ja nurjamielisyydestä', hän käyttää aina noita kolmea nimisanaa tai laatusanaa perätysten. Nyt hän on liki kahdeksankymmenen vanha, ja on aina siitä saakka kun erotettiin virasta viettänyt kiertolais-elämää kuljeksimalla ympäri hiippakuntaa pappilasta toiseen, joten hänestä vähitellen on tullut yleinen rasitus, kun täytyy pitää häntä luonaan viikon, pari, varustaa vanhoilla vaatteilla ja lähettää taas seuraavaan pappilaan. Vielä tekin vuorostanne sen saatte", lisäsi hän nauraen.

Pastori Strand oli juuri tyhjentänyt toisen kuppinsa ja huokasi syvään.

"Niin … niin … semmoist soon … semmoist soon … vanha Aron parka… Jumala auttakoon itse kutakin, kellä ei ole omaa kotoa missä elää ja kuolla…"

"Ooh, ei Aron-ukolla ole mitään hätää", jatkoi tohtori, "siin' on ihminen, joka on tyytyväinen itseensä ja kohtaloonsa, ja toista sellaista ei ole helppo löytää. Tulkaa tänne akkunan luo rouva Wallner, niin saattepa nähdä kun hän nousee ajopelistään, se tosiaankin maksaa vaivan."

Gabrielle nousi tuoliltaan ja seurasi tohtoria, joka kiiruhti akkunan luoksi. Ehtivät juuri parahiksi näkemään kun vanhat nelipyöräiset rattaat pysähtyivät porstuan portaitten eteen. Rattailla istui, paitsi kyytipoikaa, eriskummallinen olento, kirjava yövaippa yllä päällystakin asemasta ja korkea töröhattu päässä. Jo hyvän matkan päässä hän heilutteli hattuaan tervehdykseksi. Heti kun vaunut seisahtuivat, nousi hän varovasti maahan, otti rattaiden yhdestä nurkasta mytyn vaatteita kainaloonsa ja tervehti kohteliaasti Stellaa ja Andreaa, jotka seisoivat etehisen portailla vastaan ottamassa. Yhdessä he sitten menivät rappuja myöten ylikammariin.

"Nyt sitä ensin puhdistetaan tuolla yläkerrassa", sanoi tohtori naurahtaen, "hän on veden ja saippuan verivihollinen, mutta yleiseksi varmuudeksi täytyy ensin tapahtua perinpohjainen puhdistus, ennenkuin hän saa näyttäidä…"

Hetkisen kuluttua, kun Andrea oli ehtinyt kattaa tyhjäksi ison kahvipöydän, ja sen sijaan järjestää toisen pienemmän eräässä huoneen kulmassa, astui huoneeseen pastori Arnander eli Aron-ukko, kuten häntä tavallisesti kutsuttiin. Kirjava yövaippa oli nyt yltä pois; ukko melkein näytti keikarimaiselta pitkä papintakki yllään ja pitkä valkoinen huivi moneen kertaan kaulan ympäri kierrettynä. Hän oli tavattoman pitkä mies, valkohapset jakautuivat säännöllisesti kahdenpuolen kaunista muotoa. Silmänsä olivat ruskeat ja vilkkuilivat yhtä mittaa.

"Hyvää iltaa armollinen Aurell-rouvaseni", sanoi hän tervehtiessään emäntää ja teki samalla niin syvän kumarruksen, että satutti leukansa pikku rouvan päähän. Yhtä kohteliaalla kumarruksella tervehti hän muutakin seuraa, ja meni sitten, kuin lehmä pahnalleen, suoraan pienen nurkkapöydän luo, jossa Stella juuri oli kaatamassa hänelle kahvia.

"Hänet täytyy aina pannu syömään erikseen", valitti rouva Aurell kuiskaten Gabriellelle, "hän on niin kovasti siivoton, että…"

"Mistäs te, pastori Arnander olette saaneet tuon korean päällystakin, joka teillä äsken oli yllänne", kysyi tohtori, kun ei voinut olla laskematta leikkiä äijän kera.

"Sen minä olen saanut lahjaksi hyvin arvoisalta kirkkoherra Fromellilta Riselasta", vastasi Arnander, lapsen ahneudella niellen korpun toisensa perästä vatsaansa. "Sitä paitsi sain kahdet sukat, toiset ehjät, toiset rikki varpaiden kohdalta, pidetyn paidan, saippuan ja housunpitimet. Kaikesta tästä, mitä kirkkoherra hyväntahtoisesti, ystävällisesti ja itseään alentavasti on minulle antanut, olen juuri kirjoittanut ja kiittänyt. 'Kun jätin pappilan', kirjoitin minä, 'niin surumielisyys muuttui murhenäytelmäksi; kun olin saanut yö-nutun, heräsi minussa samallainen tunne, kuin ihmisessä, joka lähtee vaihtamaan saalista!'"

Tyhjennettyään koko korppukorin — Andrea ei koskaan pannut hänen eteensä muuta kuin korppuja, sillä pikkuleivokset eivät olisi riittäneet hänen ruokahaluaan tyydyttämään — nousi Aron-ukko pöydästä, pani nuttunsa napit kiinni vatsan kohdalta, siveli sitä käsillään pariin kertaan ja sanoi tyydyttäväisesti hymyillen:

"Tuo kahvitilkka se virkistää ensin koko ruumista ja sitten käsivarsia!"

Sillä välin oli pastori Strand, joka ei ollut ottanut osaa toisten keskusteluihin, vetänyt esiin kotelosta pianolta viulun, ja tapansa mukaan käydessään edes takaisin lattiaa pitkin alkanut soitella, ensin hiljaa ja katkonaisesti, enemmän kuin keskustelun sävellykseksi, sitten yhä vilkkaammin, kunnes viimein kaikki vaikenivat kuuntelemaan kauniita melkein vain surumielisiä säveleitä, joita hän loihti ilmoille. Yhtäkkiä valtasi hiljainen, haaveksiva tunnelma huoneessa olijat; ilta-auringon säteet loistivat sisään avonaisen akkunan kautta ja linnut livertelivät kilpaa viulun sävelten keralla. Kaikki istuivat hiljaa vaipuneina ja pastori käveli vain, ja kuten sanoi, "puhutteli vanhaa ystävätänsä."

Kun pastori vihdoin taukosi, tuli Andrea sisään julistaen iltaruo'an olevan valmiina. Ruokasalissakin oli Arnanderilla muutamassa huoneen kulmassa eri pöytä, jonka ääreen hän heti ruokarukouksen luettua istuutui, sitoi pyyheliinan kaulaansa ja kävi sillin ja perunavadin kimppuun. Mutta ruoka ei maistunut hänestä tänään; tuijotettuaan hetkisen perunaan ja pistettyään sitä kahvelilla, hän kääntyi Andrean puoleen ja mörähti:

"Näistä perunoista saattaa sanoa, etteivät ne ole keitettyjä eikä raakoja."

Andrea punehtui, vaan ei lainkaan vihastunut.

"Vai niin", sanoi hän myötyen, jättäkää ne syömättä sitten, niin annan täältä teille munia siihen sijaan."

"Kiitos, sorea neiti", vastasi Aron-ukko ja hieroi tyytyväisenä käsiään, "siinä se on vasta tyttö, josta voi sanoa, että se kurittaa ja lieventää. Kuinkas kuuluu, eikös ala kohta tulla tuollaista … hm … pientä sulhaspoikaa?"

"Ei, minä odotan että te, pastori kosisitte", vastasi Andrea naurussa suin, ottaessaan perunavadin pastorin pöydältä.

"Niinpä niin", sanoi ukko ja katseli miettiväisenä eteensä. "Kun juohtuu mieleeni Metusalem, niin aattelen, etten minäkään ole niin vallan vailla kaikkia toiveita, syitä ja keinoja."

"Tehän hemmoittelette tuon maan-kiertäjän aivan pilalle", kuiskasi tohtori, kun Andrea, laitettuaan äijälle munaa ja voitaleipää, vihdoin istuutui pöytään; "kyllä häneen olisi voinut ajaa perunoitakin."

"Kyllä niinkin, tietäähän sen, mutta minun kävi niin sääliksi äijäparkaa; syöminenhän on hänen suurin ilonsa, ja kun nyt kerran perunat eivät hänestä maistuneet niin…"

"Tehän sitä paitsi hemmoittelette kaikki ihmiset", sanoi tohtori, isällisesti taputtaessaan Andrean kättä, "istukaa nyt hetkinen rauhassa ja aatelkaa että itsekin tarvitsette syödä."

Andrea punehtui hymyillen hämillään ja tohtori ojensi vatia tarjoten hänelle. Vaan samalla tuli Karin sisään, astui pöydän luo ja supahutti hänelle jotain korvaan. Siitä hän punastui yhä enemmän, nousi äkkiä sijaltaan ja meni keittiöön.

"Kas noin vaan", huudahti tohtori ja laski pöydälle vadin, "kellekäs nyt ei perunat kelpaa syötäviksi?"

"Eikös isä tule alas tänä iltana?" kysyi rouva Aurell, kääntyen
Stellaan, joka seisoi kaapin ovella ja puuhaili tarjottimilla.

"Ei tule", vastasi Stella, liikahtamatta paikaltaan, "isä tahtoo että iltaruoka tuodaan hänelle ylös."

"Minua niin pelottaa, että mieheni aivan turmelee terveytensä liialla työllään", huokasi rouva Aurell, "jos me emme aina muistuttaisi häntä syömisestä, niin hän aivan unohtaisi sen. Välistä saa tarjottimen panna vallan käsikirjoitukselle, että siten saisi hänen ottamaan palan ruokaa."

"Onko kirkkoherra päässyt pitkällekin työssään?" kysyi tohtori.

"Niin, syksyksi luulee hän ensi vihon valmistuvan", vastasi Aurell-rouva totisena ja arvokkaalla äänellä, "sitten ilmestyy kymmenen vuoden kuluessa kolme vihkoa vuodessa."

"Mikä teos se on?" kysäsi Gabrielle.

"Onpahan kielitutkimuksia", virkahti tohtori äkkiä, "kirkkoherra päättää kaikkien kielien olevan alkujaan hebreasta, hän on löytänyt erään sanan, josta hän johtaa kaikki muut sanat, ja sitä seikkaa hän nyt kokee näyttää toteen kolmessakymmenessä vihossa. Siitä tulee koko elämäntyö."

Tohtorin silmistä näkyi pilkistävän esiin hiukan pilaa, mutta äänensä oli yhtä totinen ja kunniottavainen kuin itse Aurell-rouvan.

Illallisen syötyä saatiin taas kuulla soitantoa, tällä kertaa tohtorin. Hän istui piaanon ääreen ja lauloi kappaleen toisensa perästä sitä mukaan kuin ne johtuivat hänelle mieleen, kaikki olivat ihastuksissaan ja kiittivät innostuneina, etupäässä Aron-ukkoa, joka selitti että tohtorin laulu oli "kaunista, surumielistä ja sointuisaa" ja ettei minkään pitäjän lukkari laulanut sen paremmin.

Laulun vaijettua jätti tohtori hyvästit ja lähti kotia Ryforsiin, mutta Gabriellea, niin välinpitämätöin kuin olikin Ryforsilaisten moitteista, ei haluttanut noin pimeässä kulkea kotiin tohtorin seurassa, vaan jäi pappilaan väen kehoituksesta sinne seuraavaan aamuun. Mutta miten olikaan, niin hän ei tullut lähteneeksi vielä silloinkaan; hän ja "Aron-ukko" vierailivat yhtenä pikku pappilassa useamman päivän, jolloin tohtorikin illan suussa kävi pari kertaa tervehtimässä. Gabrielle viihtyi täällä hyvin; tyttäret pitivät hänestä hyvää huolta, rouva hyväili ja hemmoitteli, kun hän näytti surulliselta, ja rauhaisa patriarkkamainen tunnelma, joka vallitsi koko pappilan, vaikutti rauhoittavasti hänen levottomaan mieleensä. Aamuisin hän virui pitkään hiljaisessa yliskamarissa, jonne Stella tai Andrea yhdeksän aikaan hiipi kahvitarjottimen kera. Aamupäivät hän haaveili pappilan läheisessä kuusikossa, iltapäivällä hän puheli Aurell-rouvan kanssa, taikka antoi "Aron-ukon" jutuillaan ja hullunkurisella käyttäytymisellään näytellä jonkunmoisen hovinarrin osaa, ja melkein joka ilta soitettiin ja laulettiin vierashuoneessa.

Ainoa häntä kohtaan epä-ystävällinen henkilö oli pastori Strand. Välistä tunsi hän hämmästyksekseen, että tämä istui ja tuijotti häneen kummallisen läpitunkevalla katseella, joka kiusasi ja sai hänet levottomaksi. Niinpä tämä ilman muuta saattoi tulla istumaan hänen viereensä, ja pannen kädet ristiin polviensa ympäri mitään virkkaamatta vain huokaella: "niin … niin … niinpä niin. Koska pastori Wallner tulee kaupungista?"

Gabrielle säpsähti. Pastorin kysymys — yhtä luonnollinen ja viatoin kuin sekin kysymys, joka koski Robertin vointia — suututti häntä ihan sanomattomasti. Mitä se häneen kuuluu, koska Robert tulee kotiin? Ja minkätähden tuo häntä katselee sellaisella ilmeellä kuin epäilisi hänen tehneen Robertille jotain pahaa? Hän oli hyvin halukas antamaan karttavan vastauksen, vaan sitten sanoi hänelle ylpeydentuntonsa, ettei hänen tulisi antaa pastorille niin suurta arvoa, että rupeisi valehtelemaan tämän tähden.

"Luultavasti hän jo on kotona", vastasi hän kopeasti, "hänen piti viipyä poissa vain pari päivää."

Pastori ei vastannut, kääntyi vaan pois Gabriellesta, tuijotti eteensä ja siveli ajattelevan näköisenä partaansa.

"Ja milloinka tulee hän tänne hakemaan teitä, rouva?" kysyi hän katsomatta Gabrielleen päin.

Gabrielle vapisi harmista. Hän huomasi pastorin kysymyksillään tähtäävän hänen henkeänsä yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin osuisi arimpaan paikkaan. Hän ei vastannut, vaan nousi äkkiä ylös jättääkseen hänet siihen.

"Malttakaa, malttakaa", sanoi pastori, ja otti Gabriellen kädestä kiini, siten pakoittaen hänen jälleen istumaan, "tahdon vaan puhua teille, rouva, pari sanaa. Minulla oli kerran ystävä", jatkoi tämä ja tuijotti haaveksien lattiaan, "rakastimme toisiamme kaikesta sydämmestä, ja olimme lupautuneet alkamaan yhteis-elämää. Vaan vähitellen tuli jotain eriskummallista väliimme, hän, joka kadehtii ihmisten onnea, jolle tuottaa tuskan hyvän ja puhtaan näkeminen, hän kylvi rikkaruohoa sydämmiimme. Kummallekin meistä pisti päähän hullu tuuma, että muka toinen oli väkivaltainen ja itsekäs; kävi yhä vaikeammaksi mihinkään myöntyminen, siksi että kumpikin epäili lakkaamatta toisen pyrkivän yliherruuteen.

"Sitten lähdin kerran, kun oli päättynyt kiivas riita, tieheni vihoissani ja päätin, että meidän tuli erota. Niin kävikin, meille tuli ero, sillä poissa ollessani kuoli ystäväni. Sen jälkeen ei minulla ole enää ollut ainoatakaan ilopäivää."

"Ja mitä … mitä … tekemistä minulla … on tuon seikan kanssa, mitä se minuun kuuluu?" kuiskasi Gabrielle epävarmasti, kun pastori oli vaijennut ja yhä istui partaansa sivellen ja lattiaan tuijottaen.

"Niin, en minä tiedä", vastasi tämä aatoksissaan, "minä en tiedä … niin, niin … niinpä niin … on niin kummallista… Minä arvelin vain", jatkoi hän ja katseensa oli tullut eloisammaksi, "ettei ole mitään suhdetta elämässä, jossa emme tarvitse oppia hillitsemään itsekkäisyyttämme ja omaa tahtoamme. Voi, kuinka helposti luulemme itse olevamme sorrettuja ja vääryyttä kärsiväisiä. Ja toiseksi arvelin että se, jolla on noin kova kokemus kuin minulla, voipi ainakin käyttää sitä hyväkseen varoittamalla muita, jotka vielä ovat pelastettavissa."

Hän nousi istuviltaan, ojensi vartalonsa ja rykäsi pari kertaa. Silmiin, jotka vielä olivat kyyneleistä kosteina, tuli äkkiä vihainen, ankara katse, aivan kuin tuntisi tuskan kun oli ollut niin kovin tunteellinen, ja virkkaamatta sanaakaan lisää, poistui hän tuota pikaa huoneesta.

Gabriellen rohkeus oli tuon keskustelun jälkeen mennyt; pastorin sanat ja katse vainosivat hänen mielikuvitustaan tuskastuttavina, tunkeilevina. Mitähän pastori sanoisikaan, jos saisi tietää, ettei Gabrielle edes ollut virkkanutkaan miehelleen, että hän tämän poissa ollessa oli matkustanut Gärdshällaan ja että tämä jo luultavasti oli ollut kotona pari päivää? Ja mitähän tuo ajattelisikaan, jos tietäisi millä tavoin hän oli eronnut miehestään, kylmin katsein, tuskin kättä antamalla kuni ventovieraalle. Oikein pöyristytti kun juohtui mieleen pastori Strandin kertomus… Tapahtuikohan tosiaankin tuollaisia seikkoja elämässä? Kuolevatkohan ihmiset todellakin noin pian — romaaneissahan vain seuraa tavallisesti tuollainen kosto?…

Seuraavana aamuna sanoi Gabrielle täytyvänsä lähteä. Oli jo ollut niin kauvan kotoa poissa, ja tahtoi nyt mennä katsomaan talouttaan, lisäsi hän leikkisästi. Eikä Aurell-täti saanut mitään vastaan sanotuksi; hän tiesi Robertin tulleen Ryforsiin, ja hän oli jo ollut huolissaan siitä, että "kaunis Gabrielle-kulta" saattoi hyvällä omalla tunnolla olla niin kauvan poissa "kiltin, armaan miehensä" luota.

Siispä Gabrielle jätti jäähyväiset perheen kaikille jäsenille, lukuun otettuna Aron-ukkokin, joka tapansa mukaan kohtelijaasti kumarrellen kiitteli "hauskasta, kultaisesta ja mieluisasta yhdessä olosta". Sitten hän läksi pappilasta Stellan ja Andrean seurassa, jotka soutivat hänen järven poikki Ryforsiin.

Kotia tullessaan kuuli Gabrielle palvelialtaan, että Robert oli tullut kotia jo viisi päivää sitten. Hän tunsi rauhattomassa rinnassaan omantunnon tuskallisen piston. Lähtiessään kotoa pappilaan tohtori Sandinin seurassa ei hän edes ollut antanut palvelijoilleen tietoa siitä, mihin meni; sitten oli hän vain tohtorin mukana lähettänyt niille sanan, ettei huolisi odottaa muutamaan päivään — mutta Robert ei ollut saanut ainoatakaan sanaa, ei yhtään riviä. Menettelytapansa selveni hänelle yhtäkkiä itsekkäisyyden ja välinpitämättömyyden oikeassa valossa; hän näki että Robertilla oli syytä loukkaantua, kun kotiintullessaan huomasi hänen olevan poissa, eikä edes palvelijat olleet voineet antaa tietoa siitä, milloin aikoi tulla kotiin.

Ylpeys ja omantunnontuskat taistelivat hänessä, kun hän seisoi salissa ja hermostuneena veti sormikkaat käsistään heittäen ne pöydälle. Hän tiesi Robertin olevan huoneessaan; pitikö nyt heti mennä hakemaan hänet — pitikö sanoa…

Hänen ei kumminkaan tarvinnut mietiskellä, mitä olisi tekeminen, sillä samassa aukeni ovi ja Robert astui saliin.

Hän näytti niin ankaralta ja totiselta, että Gabrielle melkein pelästyi. Suu, joka tavallisesti oli lempeä ja suruinen, näytti nyt jäykältä taipumattomalta juovalta, ja hänen jääkylmä, halveksiva katseensa pakotti Gabriellen, epäselvästi sammaltaessaan "hyvää päivää" luomaan silmänsä maahan.

"Päivää." vastasi Robert ojentamatta hänelle kättään, "missä olet ollut?"

Mutta tuo lyhyt, käskevä kysymys sai esille kaikki ylpeyden henget Gabriellen sisästä. Hän kohotti päätään ja katsoi häntä rohkeasti silmiin.

"Luulin että Mari oli sen sinulle sanonut", vastasi hän ynseästi, "minä lähetin hänelle sanan, etten tulisi kotia pariin päivään."

"Mari sanoi tohtori Sandinin olleen keskiviikkona täällä sanomassa, ettet sinä aikoisi tulla kotia muutamaan päivään", jatkoi Robert yhtä lyhyesti. "Hän ei sanonut minulle, missä olit, eikä minulla ollut rohkeutta kysyä, pelkäsin saavani kuulla vielä loukkaavampia asioita."

"Robert!…" huudahti Gabrielle säkenöivin silmin.

"Vait Gabrielle", keskeytti Robert kylmästi ja kohotti toisen kätensä, "älä laita mitään 'kohtausta', älä tee minkäänlaisia moitteita, sinun täytyy havaita, että minulla on syytä olla pahoillani siitä mitä on tapahtunut. Tahdon nyt vain pyytää sinulta yhden asian. Sinä olet täysin oikeutettu niin usein ja niin kauvan kuin vaan haluat, olemaan poissa kodista, jota tiedän ettet enää rakasta, mutta anna minulle, minulle itselleni lähdöstäsi tieto. En tahdo enää toisten tulla nöyryytetyksi siten, että minulle vaimoni poissa olon ilmoittaa palvelija taikka" — hän pysähtyi hiukan ja lisäsi sitten tuimalla äänellä, "tohtori Sandin. Ja nyt saa koko seikka jäädä unheeseen. Olen vakuutettu siitä, että vastedes täytät vaatimukseni. Ne eivät ole kohtuuttomat."

Robert nyökäytti päätään ja lähti sitten tiehensä niin nopeasti, kuin olisi pelännyt keskustelun jatkoa.

Gabrielle jäi hievahtamatta paikalleen. Robertin väsähtänyt, halveksiva ilme sai hänet tuskasta raivostumaan. Jos Robert olisi syytänyt hänen silmilleen herjaussanoja taikka lyönyt häntä, ei hän olisi tuntenut itseään niin onnettomaksi, kuin nyt oli. Koko olennossa oli jotain lakastunutta, välinpitämätöntä, josta hän tuli aivan haltijoihinsa. Hän tunsi että kaikki syytöksen, kaikki epätoivon purkaukset kilpistyisivät tuosta väsymyksestä, joka peräytyi kohtauksien ja hyökkäyksien tieltä, ikäänkuin hermosairas, joka pelkää melskettä. Eikö hänellä sitten ollut kykyä saada häntä vapisemaan? Eikö mikään voinut peloittaa häntä, herättää häntä tylsästä kärsivällisyydestään?

Ei … ei mikään … ja juuri se seikka teki heidän avioliittonsa niin auttamattoman onnettomaksi. Ei koskaan ollut minkäänlaisia kahakoita, ei mitään valtavia kohtauksia, tuskinpa edes moitteita tai pistosanoja — oli vain se, että molemmat tunsivat päivä päivältä irtautuvansa milloin yhdestä milloin toisesta siteestä, joka lujentaa yhdyselämän luottamusta ja myötätuntoisuutta…

Erään lahdelman rannalla Ryforsista hiukan matkaa pohjoiseen on kappale rannikkoa juoksevan hiedan peitossa. Paikka on hyvin petollinen ja kansa ylimalkaan karttaa sitä lähestymästä. Sillä tuo valkea, hienonen kenttä, niin pehmoselta ja lujalta kuin se näyttääkin, on aika ajoin altapäin aivan aaltojen kalvama, ja jos ulkopuolelta tulee vähänkin paino, niin koko riutta romahtaa alas ja joutuu meren aaltojen uhriksi…

Gabriellen mieleen juohtui tuo kolkko, yksinäinen lahti, johon kulkijan jalka ei milloinkaan koske; hän lähti salista syvään huoaten ja meni makuuhuoneeseensa. Hietakenttä, jota meri petollisesti kalvaa ja mikä joka hetki oli mereen sortumaisillaan oli hänen mielestään kuvaus heidän avioliitostaan.

XIII.

Sisämaassa, lounaiseen Ryforsista, ovat Käppingen rautakaivokset. Toisen puolen kaivoksesta omistaa eräs osakeyhtiö, joka kulettaa rautamalmia kaupaksi ulkomaille; toisen taas Rendalan ja Själan rautatehtaat, jotka kaivoksesta tuottavat tehtaassa tarvittavat raaka-aineet.

Nuo ihanassa seudussa olevat kaivokset, joita ympäröi joka taholta kuusimetsä ja sinertävät vuoren kukkulat niin pitkälle kuin silmä kantoi, olivat noin pari vuotta sitten tyytymättömyyden ja työlakko-rauhattomuuksien, joita näihin aikoihin liikkui maan pohjois-osissa, oikeita pesäpaikkoja. Käppingen kaivosta pidettiin, vaikka se olikin maan rikkaimpia ja tuottavimpia, kaikkein vaikeatöisimpänä. Se oli tuollainen "nostokaivos", jossa työnteko kävi alhaalta ylöspäin, siten että työmies, riippuen tikapuilla, porallaan kalkutti kivilakea, kunnes se oli valmis räjäytettäväksi. Ja kun räjähdys oli tapahtunut ja rautamalmi kuletettu ylös syvyydestä, täyttyi ajan pitkään kaivoksen alaosa, ja tällä tavoin raivasi työmies kuukaus kuukaudelta vaivaloista tietään ylöspäin.

Siitä työstä oli heille tähän saakka maksettu kaksi kruunua metriltä, joten, jos olivat sukkelat ja kestäväiset, ansaitsivat keskimäärin 40, 50 tai 60 kruunua kuussa, aina sen mukaan, kuinka vaikeatöistä malmikerros oli. Mutta perheet olivat ylimalkaan suuret; ei ollut helppo tyydyttää jokaista pikkusuuta, joka työmiehen kodissa huusi ruokaa, varsinkin kun elintarpeet täällä, kuten muuallakin olivat käyneet kohtuuttoman kalliiksi, sen kautta että Riselan kylän maakauppias, jolta kansa osti tavaransa, otti noin 20 prosenttia enemmän kuin kaupungissa; täytyihän sitä paitsi jotain jäädä vaatteidenkin varalle, vaikka nuoremmat lapset niiden puutteessa toisinaan saivatkin loikoa tilallaan enimmän osan päivää. Jo parina vuonna oli salainen tyytymättömyys noussut rahvaassa; vihdoin puhkesi se ilmoille, työmiehet vaativat 25 äyrin korotusta metriltä, ja kun sitä ei myönnetty, syntyi työlakko.

Siinä nyt oli merkki yleiseen työlakkoon; kolme kuukautta oli Käppingen työväki joutilaana, vaan kun ei sillä mitään voitettu, herkesi Riselan kaivoksenkin väki työstään auttaakseen veljiään. Heitä seurasi Nyberg ja Rendal, sitten Klappebergin iso rautatehdas, ja kohta oli työlakkoliike kulovalkean tavoin levinnyt koko seudun yli. Ryforsissa oli mieliala hyvin levotoin, ilmassa liikkui sodan enteiden kummallisesti vaikuttavaa rauhattomuutta. "Nyt on Rendal yhtynyt työlakkoon, nyt on Nybergin väki lakannut työstä", tuollaisia tietoja tuli joka päivä kiihoittaen mieliä. Ja vähä väliä levisi kamalia uutisia, sellaisia kuin että sotaväkeä oli määrätty käymään käsiksi, ja että rahapohatat olivat uhanneet ajaa kaiken rahvaan, niin pian kuin se näyttäisi pienimpiäkään rauhattomuuden oireita, yhteen läjään ja ampua kuoliaaksi, j.n.e. Illan toisensa jälkeen pitivät työmiehet Hultin ja Vesterin johdolla kokouksia kirjastossa; kukaan ei saanut tietää, mitä niissä päätettiin, sillä yhtymiset tapahtuivat suljettujen ovien takana, mutta rahvaan ihmiset ja asento ja "Fanan" lehden vallankumoukselliset kirjoitukset eivät ennustaneet mitään hyvää.

Sahanhoitaja käveli ympäri sahaa synkeän ja vihaisen näköisenä, tavallinen kulunut viitta yllään, kädessään vanha pahka sauva, jota hän käytti kävelykeppinään. Hän tiesi täällä olevan vaarallisia rauhattomuuden aineksia, jotka vain tarvitsivat sytyttävän kipinän räjähtääkseen, ja tiesi ettei se kipinä ollut kaukana. Mutta hän tiesi myöskin, ettei hän itse eikä Bernfeltkään antaisi hiventäkään perää rahvaan toivomuksille. Työväki oli täällä hyvissä oloissa, sille maksettiin hyvät palkat eikä rasitettu ylenmäärin, ja jos sille nyt pisti päähän tehdä työlakko sen vuoksi, etteivät Käppingiläiset olleet tyytyväiset samaan palkkaan kuin muut kaivostyömiehet, niin ei ollut muuta keinoa kuin käydä käsiksi kovin kourin. Mitään myönnytyksiä ei voinut tulla kysymykseen. Se täytyi jokaisen ymmärtäväisen ihmisen huomata, ainoastaan sellaiset runolliset haaveilijat kuin pastori Wallner väittivät vastaan. Sen nyt sai tehtaanisäntä siitä, että otti tänne "ajanmukaisen" voimakkaan papin! Olihan toki esim. Norberg-vanhus paljon parempi, vaikka hänen kuulijansa nukkuivatkin melkein koko jumalanpalveluksen ajan, vaan kuitenkin käsitti, että pappismiehen velvollisuus on pitää isännän eikä työväen, lain eikä laittomuuden puolta. Niin, vieläpä viimeksi ollut pappikin, joka oli tehdä rahvaan hulluksi liialla hartaudellaan, oli parempi tätä.

Vihdoinpa leimahti rauhattomuuden liekki ilmituleen Ryforsissakin antaen sahanhoitajalle aihetta ryhtyä toimeen. Muutamiin paikkoihin oli näet yöllä naulattu ilmoituspapereja, joihin oli kirjoitettu:

"Työmiehet! Veljet! Miksi viivytte? Tehkää kuten veljemme Nybergissä ja Rendalassa, Klappebergissä ja Riselassa! Meillä on oikeus puolellamme, me emme saa ylivallan antaa itseämme säikähyttää. Historia näyttää, että kun rahvas liittyy yhteen, niin se saavuttaa voiton. Työmiehet, älkää viipykö! Käppingen veljet odottavat, että joka mies täyttää velvollisuutensa!"

Sinä aamuna vallitsi Ryforsissa tuskallisen kiihtynyt mieliala. Kaikki olivat hiukan alakuloisia aivan kuin rajuilman edellä. Työmiesten vaimot vetistelivät ja valittelivat toisilleen. Heidän mieliinsä ei vaikuttaneet mitään ne toiveet paranevasta asemasta, joita työlakko tuottaisi Käppingen rahvaalle; he näkivät vain lähimmän tulevaisuuden, työttömyyden, yltyvän juoppouden, köyhyyden kodeissa, lasten nälän ja muun kurjuuden, mitä työlakko tavallisesti tuottaa. Heille siitä olisi vähin etu: heitä työlakon kaikki seuraukset säälimättä kohtaisivat! Ja mitä oli työlakosta hyötyä? Nähtiinhän aina, että viimeiseltä kuitenkin "herrat" aina pääsivät voitolle!

Sahanhoitaja tiesi kenen kirjoittamia ilmoituspaperit olivat. Hän tunsi
Vesterin lauseparren: "historia näyttää."

Kun hän kuitenkaan ei voinut mitään toteen näyttää, repi hän vain palasiksi ilmoituspaperit, kutsui työmiehet kokoon ja piti heille ankaran varoituspuheen, tuon tuostakin kiinnittäen Vesteriin läpitunkevan katseen.

Vaan Vester seisoi levollisena paikallaan, käsi nahkaesiliinan välissä. Hänen pienet terävät silmänsä kohtasivat sahanhoitajan katseen ilmeellä sellaisella, kuin olisivat tahtoneet sanoa: "vai niin, lörpötä sinä vain, ukko paha, me tiedämme, mitä me teemme, sillä me olemme lukeneet historiaa ja huomanneet, että kun vain rahvas pitää yhtä puolta, niin se aina pysyy ylivallassa, tosin en luule, että pääsemme niin pitkälle kuin toivoisin, että nimittäin voisimme hirttää sinut tuolla lautatarhassa, vaan jos onni potkasee, niin ehkä saamme huviksemme heittää sinua kirveellä päähän, taikka antaa sulle hyvät potkut palkkioiksi kaikista niistä kerroista, jolloin olet kohdellut meitä kuin järjettömiä eläimiä."

Seuraavana päivänä oli melu Ryforsissa vieläkin suurempi, sahanhoitaja keskusteli päällikkönsä kanssa yhä vilkkaammin, yhä enemmän huokailuja ja valitus-ennustuksia kuului Stork-rouvan luona, yhä useampia vetisteleviä työmiesten vaimoja näkyi, sillä aamuposti toi tiedon, että Själan rautatehtaallakin, jonne oli vain peninkulma matkaa Ryforsista, oli työväki tehnyt lakon. Huhu kertoi sikäläisen työväen olleen niin hyvästi valmistuneen siihen työlakkoon, että voisivat vastustaa isäntiään useampia viikkoja. Mutta tiesipä toinenkin huhu kertoa, etteivät isännät aikoneetkaan ryhtyä taisteluun, vaan että kaikki tehtaat jo olivat suljetut ja työväki eroitettu.

"Gabrielle", sanoi Robert muutamana aamupäivänä vaimolleen, "haluatko seurata minua Käppingeen? Olen luvannut työmiehille tulla sinne tänään ja ehkä sinua huvittaisi nähdä miten siellä eletään. Luulenpa että mielipiteesi työlakosta siten muuttuisi."

Gabrielle näytti hämmästyneeltä. Nykyään ei Robert enää usein ollut tehnyt hänelle sellaisia ehdotuksia.

"Niin, kyllä minä voin tulla mukaan", vastasi hän epäillen, "mutta…"

"Niin, ellei sua haluta", keskeytti Robert lyhyesti, "niin jääköön koko asia sikseen…"

"Haluttaahan minua kyllä. Lähdetkö nyt heti?"

"Puolen tunnin päästä. Olen tilannut vaunut kello yhdeksi, ja nyt on jo puoli yksi."

Gabrielle nousi tuoliltaan, pani paikoilleen käsityönsä ja meni laittautumaan valmiiksi.

Täsmälleen kello yksi ajoivat tilatut rattaat pastorin rappujen eteen, ja Robert ja Gabrielle lähtivät ajamaan kahden penikulman pituista taivalta Käppingen kaivoksille.

Tie kulki oikein pohjolaismaiseman läpi, halki suurien jylhien metsäin, joissa saivat ajaa pitkiä matkoja tapaamatta ainoatakaan elävää olentoa. Herraskartanolta ei ollut ollenkaan, ainoastaan siellä täällä talonpoikaistaloja, taikka metsän laidassa mäen rinteessä pieniä mökkiä, joiden asukkaat etehisen rapuilta tervehtivät matkustavia. Kerran, pari, kulkivat he yli kosken, jonka valkovaahtoisissa sinertävissä kuohuissa keltaiset hirret kiitivät alas.

Käppingen kaivoskenttää ympäröi joka haaralta korkeat hongat, vaan kaivoksen seutu oli kuin hävitetty metsä. Jo hyvän matkan päähän näkyivät lautteet ja siivettömältä tuulimyllyltä näyttävä pikku torni kaivosaukon suulla, johon malmi hinattiin, siitä edelleen kuljetettavaksi. Kun raivaamatonta kivistä tietä myöten läheni kaivoskenttää, näkyi koko joukko muita rakennuksia; ne olivat työväen asuntoja, yksinkertaisia parakkeja, ilman mitään järjestystä hajallaan pitkin kenttää.

Koko seutu oli vaipunut unelijaaseen hiljaisuuteen. Aivan tyyni oli syysilta, ja aurinko, joka jo vajosi länteenpäin, loi puiden runkojen välistä tukahutetun, vaan samalla voimakkaan loisteen, Koko kaivos oli vaipunut lepoon, ei ainoatakaan työmiestä näkynyt, lautteilta vain, jonne muutamia lapsia oli kiivennyt leikkimään, kuului naurun metakkaa.

Kun vaunut pysähtyivät, keräytyi heti ympärille joukko lapsia — sillä niitä täällä ryömi joka paikassa — utelijaina katselemaan matkustavia.

Robert ja Gabrielle nousivat vaunuista, käskivät ajajan seisahuttamaan vähän matkan päässä ja lähtivät sitten Robertin ystävällisesti tervehdittyä lapsijoukkoa, sen seuraamana erääseen parakeista eli "kasarmeista", joiksi rahvas niitä kutsui, ja kolkuttivat ovelle. "Sisään!" kuului ääni sisältä. Robert avasi oven ja noudatti kehoitusta. Huoneessa istui, joutilaina kuni sunnuntaina, isäukko, keski-ikäinen mies, yksisilmäinen, kaivoksessa tapahtuneen onnistumattoman ruutiräjähdyksen ruhjoma. Vähän matkan päässä hänestä istui kuustoistavuotias tanakka nuorukainen. Ainoastaan äiti oli toimessa; hän seisoi lieden ääressä puhdistamassa patoja. Sen lisäksi oli huoneessa viisi eri-ikäistä lasta. Pikkuruinen isopäinen paitaressu, jolla oli erinomaisen älykäs katse, loikoi repaleinen nuttu yllään kätkyessä.

Robert ja Gabrielle kävivät ympäri tuvan kättelemässä perheen täysikasvuisia jäseniä, jotka vastineeksi nyöhkäsivät päätään ja sanoivat "kiitoksia." Vaan kukaan ei käskenyt vieraita istumaan, eikä edes näkyneet aattelevankaan antaa heille sijaa. Nuorukainenkin vain istui hievahtamatta samassa asennossaan alaspäin kumartuneena kyynäspäät polvien nojassa.

"Noh", sanoi Robert ystävällisesti hymyillen, "mitäs kuuluu? Vieläkö mielet pysyvät rohkeina?"

"Kyllä kai niiden on pysyminen", vastasi mies vetäen suunsa surumieliseen hymyilyyn, "kai se on parasta, mitä tehdä voi, siltä se vain minusta näyttää."

"Niin, ei suinkaan se suuria parane siitä, että olla murjottaa alla päin", sanoi nuorukainen kohottamatta silmiään tai muuttamatta asentoaan.

"Mutta luuletteko jaksavanne kestää kauvemmin?" kysyi Robert.

"Kyllä maar", vastasi nuorukainen uhkamielin ja ojentihe, "sosiaallinen liike on meillä apuna. Ja sitten", lisäsi hän salaperäinen ilme kasvoilla, "sanotaan, että saamme apua Amerikasta ja Englannista. Niin että kyllä me aina toimeen tulemme."

"Ette siis aijo antaa perää?" jatkoi Robert.

"Emme", vastasivat isä ja poika yhteen ääneen, "sitä emme aijo. Jos 'herrat' eivät anna meille, mitä tahdomme, niin tulee työlakko koko maahan."

Seurasi muutaman hetken hiljaisuus; Robert katseli ympäri huonetta, jossa pikkulapset, mikä seisoaltaan mikä istuen, tirkistelivät pastoria ja hänen rouvaansa, jota eivät olleet koskaan ennen nähneet, ja joka turhaan koetti päästä pakinan alkuun niiden kanssa.

"Niin, mitäs emäntä sanoo?" jatkoi Robert siirtäen pari paitaressua vähän syrjemmäksi ja istuutuen penkille, "häntä kai on vaikea saada taipumaan?" lisäsi hän ja katsoi veitikkamaisesti vaimoon.

"Arvaahan sen että hän kyllä murisee", vastasi mies samassa muuttaen äänensä leikkisäksi hänkin, "hän riitelee ja puuhaa kuten naisväki ainakin tässä asiassa. Muuten hän tietysti on siivo ja hyvänsävyinen nainen, sen minä sanon."

Vaimo nauroi. "Voi, herra jesta", sanoi hän ja irvisti hullunkurisesti. "Ei ole niin helppoa, kuin luulisi, kun pitää ruokkia koko tuo joukko, eikä tiedä millä sen tekee. Tietköös, että se siihen on aina tarvittu keksiä jos jotakin!"

"Niin, kurjaa se kyllä on", yhtyi mies puheesen totisemmalla äänellä, "jollen olisi mies, niin tosiaankin tekisi mieleni itkemään."

"Mutta, hyvät ystävät", jatkoi Robert, "oliko teidän todella ennen niin vaikea tulla toimeen? Saavathan Käppingen työmiehet yhtä hyvän, taikka paremmin, yhtä huonon palkan, kuin muutkin kaivostyömiehet, eikä työlakko ole leikin tekoa. Jollette nyt pääse voitolle, tulee olonne tämän jälkeen kahta vaikeammaksi."

"Näettehän pastori itse miten tulemme toimeen", vastasi vaimo, terävä, katkeruutta ilmaiseva katse älykkäissä silmissään, "tämmöisessä huoneessa me saamme maata, kaikki kymmenen henkeä…"

"Yksitoista", oikaisi mies, "kun Johan on kotona."

"Niin, vaan nyt ei Johan ole kotona, ja nyt meitä on vain kymmenen, mutta kyllä sitä jo on siinäkin, sanon minä…"

"Mutta miten sitten mahdutte makaamaan?" kysyi Gabrielle epäilevän näköisenä.

"Niin, kysy sitä! Pari henkeä sängyssä, pari sohvalla ja pieni väki lattialla. Vaan arvaa sen miltä se sitten talvella tuntuu kun lunta ahtaa aivan oven eteen, niin ettei pääse ulos muuten kuin lapio kädessä. Olisipa edes etehinen, vaikka kuinka pieni hyvänsä, vaan kun ei ole nimeksikään."

"Kun tulee yöllä kotia työnvaihdosta", puuttui nuorukainen puheeseen ja katsahti ylös älykkäillä, vaanivilla silmillään, joissa oli sama ilme kuin äidilläkin, "niin on täysi työ varoessa, ettei lumisine jalkoineen tallaa lattialla oven suussa nukkuvain lasten päälle. Ei sitten ihme, etteivät ne voi pysyä niin terveinä!"

Mies huoahti. Hänellä näytti, olevan taipumusta tyyntymiseen enemmän kuin toisilla.

"Ja kumminkin olemme kunniallista, elatuksemme eteen työskentelevää työväkeä", sanoi vaimo katkeralla äänellä, "emme ole mitään kerjäläisiä, jotka laiskottelevat ja ovat muiden ihmisten tiellä. Mutta kyllä kotimme näyttää siltä, kuin olisimme sellaisia!"

Robertilla ei ollut mitään vastattavaa. Hänen sydäntänsä kirveli harmi ja suru, kun kuunnellessaan vaimon valitusta katseli ympäri huonetta. Kaikki niin epämiellyttävää! Seinäpaperit olivat kuluneet rikki, siellä täällä viereksi repaleisia vaatteita, liedellä oli pesemättömiä ruoka-astioita, ja kätkyestä pilkisti rikkinäisen nutun peitossa olevan lapsen harmaankalpea naama, jonka nenä vuoti ja suun ympärys oli jäänyt pyyhkimättä. Vaan eipä luulisikaan olevan helppoa, pitää järjestyksessä huonetta, jossa kymmenen henkeä asustaa yötä päivää, pukeutuu ja riisuu yltään, peseytyy, makaa ja syö! Ja kumminkin siinä asui niinkuin vaimo sanoikin kunniallisia, vapaita työmiehiä, jotka uhrasivat nuoruutensa, väkensä ja paraat voimansa maansa teollisuudelle — vaan jotka olivat pakotetut elämään kerjäläisten tavoin.

Robert tunsi, että hänen olisi tullut sanoa jotain, että hänen velvollisuutensa sielun paimenena olisi ollut lausua jotain ilahuttavaa, varoittavaa ja lohduttavaa, vaan se oli hänelle aivan mahdotonta. Kaikki mitä hän aikoi puhua kärsivällisyydestä ja alistumisesta, näytti nyt kun todellisuus niin peloittavana irvisti vastaan, niin vähäpätöiseltä, että oikein hävetti. Hän ei voinut kiinnittää huomiotansa mihinkään muuhun, kuin yhteen ainoaan tunteeseen, ja se oli: innokas osanotto veljien kärsimyksiin. Hänen mielessään kyti yksi ainoa ajatus, nimittäin: "ystäväni, te olette oikeassa, teitä on häpeällisesti kohdeltu, teidän pidätetyt palkkanne ovat tulleet Herran Sebaotin kuuluville; nouskaa, hän on oleva teidän puolellanne!" Vaan tämä ajatus täytyi tukahuttaa, hän ei edes aatoksissaan sitä uskaltanut selvään kuvailla; eihän hän, pappi, voinut kiihoittaa sellaisia kapinallisia ajatuksia lakon tehneessä työläisperheessä. Päin vastoin oli hänen velvollisuutensa sanoa: "älkää napisko, taipukaa, alistukaa maallisen ihmisellisen järjestyksen alaisiksi, Jumala on kuitenkin auttava teitä, kun teidän kärsimystenne mitta tulee täytetyksi."

Mutta noita sanoja hän ei tahtonut saada huuliltaan.

Huoahtaen hän nousi penkiltä. "Ystäväni", sanoi hän, ja tavallisissa oloissa eloisat kasvojensa piirteet saivat väsähtäneen, rauhoittuneen ilmeen, "oletteko rukoilleet Jumalan siunausta, oletteko anoneet häneltä johtoa ja valaistusta näissä vaikeissa oloissanne?"

Ei kukaan vastannut. Kaikki katsoivat poispäin ja olivat hämillään.

"Niin, sitä kyllä ollaan tehty", sanoi vaimo vihdoin tylynlaisesti, "ei suinkaan mikään menestyisi ilman sitä."

"No niin, tehdäänpä sitä vielä kerran kaikki yhdessä", vastasi Robert, laskeutuen polvillensa penkin eteen ja pannen kätensä ristiin.

Sitten hän alkoi rukoilla, ensin yksitoikkoisesti ja harvaan, aivan kuin ei hänen oma tunteensa olisi pystynyt seuraamaan sanoja, joita hän lausui, kunnes taas rukouksen tavallinen viehätys pääsi vallalle. Siinä rukoillessansa hehkuvalla kaunopuhelijaisuudella, että Jumala ottaisi huolekseen työväen-asian, hän itsekin vähitellen tunsi katkerain, kapinallisten ajatusten poistuvan; vihdoin kohotessaan polviltaan sai hän lujan varmuuden siitä, että nyt voi jättää koko tuon monimutkaisen asian, joka viime aikoina oli kiusannut hänen rauhatonta mieltään ja niin monesti saattanut jo epäilyksen ja toivottomuuden partaalle, Jumalan huostaan, että hän kaikki hyvin päättäisi. Robert jätti hyvästi, Gabrielle puheli vielä lasten kanssa ja antoi niille kruununrahan, josta vaimo sekä mies tulivat kiitokseksi kättelemään niin "isosta lantista." Sitten he lähtivät tuvasta ja menivät toisen perheen luo.

Kaikkialla oli vastaan otto saman tapainen; ei kukaan pitänyt heistä lukua, ei edes kehoittanut istumaan, mutta kaikki näyttivät iloisilta ja kiitollisilta siitä, että olivat tulleet.

"Niinä viitenätoista vuotena, jotka olen täällä asunut, ei meillä ole käynyt ketään parempaa rouvasihmistä", sanoi eräs keski-ikäinen, hyvän ja ajattelevaisen näköinen työmies, "kyllä olettekin ystävällinen — olette varmaankin pastorin rouva? Kovin hyväntahtoinen olettekin, kun alennatte itsenne tullaksenne meitäkin katsomaan."

Gabrielle ei tiennyt mitä vastata. Työmiehen ystävälliset sanat hävettivät, kun häntä jo alkoivat kyllästyttää nuo yksitoikkoiset vierailut tuvassa toisensa perästä, jolloin aina uudistuivat samat asiat.

"Niin", jatkoi työmies, ja vastakohtana edellisille heti nousi seisaalleen tarjoten Gabriellelle tuolin, "jos ei herrasväki pane pahaksi tyhmänrohkeuttani, niin puhun puhtaaksi ajatukseni, eitä jos hieno herrasväki yleensä olisi hiukan ystävällisempi meitä kohtaan, niin olisivat työmiehetkin paraimpia ja kiitollisimpia ihmisiä mitä olla voi."

"Olette oikeassa, ystäväni", vastasi Robert, pannen kätensä miehen olalle, "jos vain kohtelemme toisiamme niinkuin ihmiset ihmisiä, jos koko se kuilu, minkä säätyeroitus on kaivanut välillemme, täyttyisi — ja niin voi käydä, jos vaan suomme rakkauden vallita sydämmiämme — niin silloin tulisikin kaikki toisellaiseksi. Joskus kuvittelen mielessäni, miten olisi, jos kaikki maalliset sattumat, kuten ylhäinen syntyperä ja rikkaus, yhtäkkiä häviäisivät, ja kaikki olisimme veljiä Jumalan edessä!…"

"Sitten on vielä eräs seikka", sanoi työmies, joka tahtoi itse puhua, eikä olisi antanut Robertin ylevämielisen puheen häiritä omia ajatuksiaan, "niin, pastori älkää pahastuko, vaikka sanonkin luulevani että työmiehet ovat enemmän tosia kuin paremmat ihmiset, ja he ovat kiitollisia, eivätkä koskaan unohda hyväntekijäänsä. Niin kovin vähällä saa työmiehestä hyvän ystävän, vaan tuotakaan vähää eivät 'herrat' tahdo tehdä. Eipä suinkaan pitäisi näyttää liialta, jos tahdommekin jonkun äyrin päivältä lisää, kun näkee minkälaista on toimeentulomme."

"Mutta jos nyt 'herrat' eivät myönny, ettekä saa palkanlisäystä, niin mitä aijotte silloin tehdä?"

"Aijomme pitkittää työlakkoa siksi kunnes myöntyvät", vastasi mies, ja ystävällinen katseensa muuttui yhtäkkiä tylyksi ja kovaksi, "sen käsittää helposti, että emme voi elää tällä tavoin. Niin iloiseksi kuin tulisinkin, jos saisin taas kolkuttaa poraa kallioon, täytyy meidän kuitenkin pitkittää lakkoa siksi, kunnes tahtomme täytetään. Kyllä me toimeen tulemme. Olen kuullut että saamme pian apua Saksanmaalta."

Ilta oli jo käsissä, kun Robert ja Gabrielle lähtivät Käppingen kaivokselta ajamaan kotia. Päivä oli jo laskenut, alkoi hämärtää, ja suuret metsät, joiden yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa kaikki hälinä oli vaijennut, kietoutuivat äkkiä syys-illan pimeyteen.

"On liikuttavaa nähdä tuota puutetta", sanoi Robert melkein itsekseen, kun olivat ajaneet kappaleen matkaa ja olleet ääneti, "puhutaan Englannin ja Belgian kaivostyömiesten kurjuudesta, vaan kun ottaa selon Käppingen työväen asemasta, niin tekee mieli luulemaan ettei meilläkään olot ole paljoa paremmat."

"Ei, oli vallan kauheaa", vastasi Gabrielle, johon työväen vihelijäiset asunnot olivat tehneet tuskallisemman vaikutuksen, kuin mitä hän itse tahtoi myöntääkään, "en ole koskaan nähnyt sellaista kurjuutta. Onhan Ryforsin työmiesten tila aivan ruhtinaallinen näihin verraten."

Robert hymyili. "Ehkä tämä muuttaa ajatuksesi työlakoista", sanoi hän, "ehkeivät ne nyt sinusta tunnukaan niin kohtuuttomilta ja epäsiveellisiltä, kuin tuntuivat eilen illalla puhellessamme?"

Gabriellen katseen ilme vaihtui äkkiä. Osanoton, jonka työväen puutteen näkeminen hänessä oli herättänyt, haihdutti Robertin puhe siinä silmänräpäyksessä ja helposti, kuten aina käy tilapäisestä tunteenpurkauksesta solahtaminen esi-isäin polkemalle ladulle, hän palasi taas vanhoihin väitteihinsä.

"Ei, en muuta mielipidettäni työlakoista", sanoi hän päättävästi, "ne ovat laittomia ja kumoavat yhteiskunnallisen järjestyksen; vaikka työmiehellä olisikin kuinka oikeutetut vaatimukset hyvänsä, ei hän kuitenkaan voita mitään koettaessaan saavuttaa niitä väärällä tavalla. Nälkää kärsivä ihminen näkyy olevan oikeutettu ottamaan leivän henkeänsä pelastaakseen, vaan sen tehdessään hänestä tulee varas. Samoin on työlakkojen laita: ne ovat laittomia ja siis eivät ole oikeutettuja. Muutoin luulen syynä puutteeseen olevan yleensä tyytymättömyyden ja laiskuuden. Otappas esimerkiksi Sten Larsson, joka ei saa enempää kuin muutkaan työmiehet ja on kumminkin voinut rakentaa oman tuvan, eikä hän varmaankaan olisi tehnyt lakkoa, jolleivät toverit olisi häntä siihen pakoittaneet."

"Vaan Sten Larsson onkin lajiaan mies, jommoisia tuskin löytää yhtä tuhannesta", vastasi Robert kärsimättömänä, "ja vaikka työväeltä ylimalkaan vaaditaankin paljon, niin ethän kuitenkaan voine vaatia, että kaikki olisivat neroja?"

Gabrielle kohautti olkapäitään. Oli mahdotonta puhella Robertin kanssa, kun vaan tultiin työväenkysymykseen.

"En voi käsittää", jatkoi Robert tukahtuneella äänellä, joka todisti hillittyä sisällistä levottomuutta, "kuinka onkaan niin vaikeata saada silmät auki totuutta näkemään. Kyllä käsitän sen, että päättömät ja sydämmettömät ihmiset ovat välinpitämättömiä vertaistensa puutteesta, jos vaan omat tarpeensa saavat tyydytetyiksi, ja että työnantajat ovat kovasydämisiä, sillä se on heidän harrastuksiensa mukaista, vaan en käsitä sitä, että ihmiset, joilla on sekä pää että sydän, että hyvät kelpoihmiset, jotka eivät soisi pahaa maan matosellekaan, kuitenkin voivat aivan ummistaa silmänsä työväen puutteelle! Huomaamme varsin hyvin minkälainen työmiehen asema on, kuinka hän saa laahata ja raataa, alinomaa panna alttiiksi henkensä ja jäsenensä syvässä kaivoksessa, kuinka maakauppiaat häntä petkuttavat, kuinka hänen kuoltuaan vaimon ja lapsien on turvautuminen kerjuusauvaan; näemme kaiken tuon, valittelemme sitä, ehkäpä itkemmekin nähdessämme silmäpuolen, ruudinsärkemän naaman, kuten miesparalla siellä tuvassa: vaan heti kun työmiehen omasta mielestä olot alkavat käydä vaikeiksi, ja kun hän tahtoo tehdä jotain asemaansa parantaakseen, silloin tuskastumme, puhumme työmiehen terveellisestä elämästä, pidämme esitelmiä laittomuudesta j.n.e. Ainoastaan meidän mielestämme muka työmiehen elämä saa olla raskas, meillä vain saa olla kyllältä osanottavaa mielialaa, itsellään hänellä ei saisi olla semmoisia ajatuksia, ja jos niitä olisikin, niin täytyy hänen olla ymmärtäväinen ja alistua."

Puhuessaan oli Robert yhä kiihtymistään kiihtynyt, ja puheen lopussa äänensä vapisi mielenliikutuksesta. Gabrielle käänsi päänsä poispäin vastaamatta; Robertin puhumistapa pani hänen verensä kuohumaan, se sai työmiehet hänestä tuntumaan melkein vastenmielisiltä, vaikka äsken oli tuntenut niin innokasta osanottoa niiden kohtaloon. Itsekseen hän ajatteli kylmänä: "hänessä on aivan tuollainen vimma, kuten kaikissa, jotka kiihkoilevat rahvaan hyväksi, löytyy tosiaankin poikkeuksia, niinkuin esimerkiksi Käppingen työmiehet, mutta yleensä on ruumiillisen työntekijän elämä saneen hauskan, he syövät hyvin, eivätkä rasita itseään liiaksi, niin ettei niitä tosiaankaan huoli surkutella. Olen vakuutettu siitä, etteivät he ole puoleksikaan niin rasitettuja kuin Robert itse."

Keskustelua ei jatkettu, matkan kuluessa vain jompikumpi lausui jonkun mitättömän sanan.

Yö pimeni pimenemistään, niin että tullessaan perille Ryforsiin, tuskin näkivät tietä edessään.

Työväen kirjastoa lähetessä, näki Robert tulen akkunasta. Hän muisti että työmiehillä oli kokous siellä tänä iltana, ja hänet valtasi satunnainen, vastustamaton halu päästä mukaan. Hän hypähti paikaltaan ja antoi ajajan seisahuttaa.

"Tulen heti jälestä." sanoi hän Gabriellelle hypätessään vaunuista, sulki oven ja antoi ajajalle lähtömerkin, "hyvästi, muutamaksi hetkeksi."

Sitten hän kiiruhti mäkeä ylös kirjastoon.

Mutta ovi oli suljettu. Epäillen seisoi hän hetkisen: mitäs hänellä oikeastaan olikaan siellä tekemistä? Viime aikoina hän oli, mikäli mahdollista, koettanut välttää joutumasta keskusteluun työmiesten keralla, kun luuli ettei nykyisessä epävarmassa asemassa voisi heitä hyödyttää, ja tiesi sahanhoitajan ja päällikön epäillen pitävän häntä silmällä. Mutta myötätuntoisuutensa rahvasta kohtaan, kiintymyksensä työväkeen, jonka henkisen ja aineellisen aseman parantamiseksi hän siihen saakka oli taistellut, pääsi hänessä voitolle. Huolimatta siitä, että hän mahdollisesti ottikin vaarallisen askeleen, ei hän voinut vastustaa halua, joka pakoitti tällä hetkellä pitämään työmiesten puolta.

Pari kertaa hän sai kolkuttaa ennenkuin raamimies Karlsson, keskikokoinen, leveäharteinen, parrakas mies, jolla oli levottomat sinertävät silmät, avasi oven. Hän oli portinvartijana, ja kysyi ynseästi: "Ken siellä?"

Robert ilmaisi itsensä: pimeässä Karlsson ensin ei ollut tuntenut pastoria, vaan nyt tervehti ystävällisesti ja kun Robert kysyi tokko saisi tulla mukaan kokoukseen, lupasi hän kuulustaa ja sulki oven.

Kesti hyvän aikaa, kunnes ovi aukeni jälleen. Robert kuuli sillävälin innostuneita, kovia ääniä, jotka kuuluivat olevan eri mieltä siitä, päästettäisikö hän sisään vai ei.

Vihdoin Karlsson taas näyttäytyi ovessa.

"Olkaa hyvä käykää sisään", sanoi hän ja avasi oven puoleksi pastorille.

Robertin tullessa saliin oli siellä kaikki hiljaa, ja häneen kääntyi satoja katseita, joissa oli utelias, epäluuloinen tai odottava ilme. Useimmat kokoontuneista olivat Ryforsilaisia, jotka hän ainakin ulkonäöltä tunsi, mutta hänen terävä katseensa, jolla hän puhujalle omituisella pikaisella tarkastamiskyvyllä, eroitti myöskin useita tuntemattomia kasvoja, joten siis työväkeä oli muualtakin saapunut tähän kokoukseen.

Yleinen hiljaisuus taukosi ja eräs Robertille vieras työmies nousi seisaalleen ja huusi:

"Puheenjohtaja!"

"Olkaa niin hyvä", vastasi puheenjohtaja, Bengt Vester, joka seisoi puhujalavalla huoneen korkeimmalla kohdalla. Toisessa kädessään hän piti sauvaa, jota käytti puheenjohtajanvasarana, vaan väliin huvikseen heilutteli edestakaisin sormiensa välissä.

"Minä vaan vaadin", alotti puhevuoron saanut, pitkä, tummasilmäinen työmies, vihaisesti tuijottaen Robertiin, "että tuo äsken saapunut henkilö on hyvä ja ilmaisee suhteensa työväen asiaan."

Sen sanottuaan hän istahti päättäväisen näköisenä, vielä kerran heittäen Robertiin epäluuloisen katseen.

Äkillinen melu ympäri huonetta seurasi noita sanoja. Poikittain huonetta olevilla penkkiriveillä istuvat työmiehet kävivät levottomiksi, liikkuivat paikoiltaan, kääntelivät päätään ja alkoivat kuiskaella toisilleen.

"Hiljaa!" huudahti puheenjohtaja lyöden sauvansa puhujalavan laitaan, "ken tahtoi puhua? Vai niin … Stark … olkaa hyvä … Starkilla on puheen vuoro."

Puheenjohtaja viittasi sauvallaan mainitsemalleen miehelle ja puhuteltu, lihava punakka seppä, jonka viisaista silmistään voi päättää olevan ymmärtäväisen miehen, vaan joka sammalti eikä tahtonut löytää sopivia sanoja ajatuksilleen, nousi verkalleen seisomaan.

"Haluan vaan lausua muutaman sanan", alotti hän, yhtä mittaa liikutellen käsiään, aivan kuin olisi koettanut niillä saada kiinni sanoja, jotka eivät tahtoneet tulla yhtä nopeasti kuin ajatukset, "en tule pitämään pitkiä puheita, haluan vain sanoa, enkä aijo väsyttää kuulijakuntaa … pitkillä … pitkillä … niin … aijon vain selvittää herroille erään asian… Arvelen nimittäin että … ja luulen että kaikki ovat samaa mieltä … sillä olemmehan nähneet ja kokeneet … ja luulen että jokainen meistä voi todistaa sen että pastori tarkoittaa meidän työmiesten parasta… Minun mielestäni tämä huone, jossa seisomme, voi olla aivankuin … niin sanoakseni … niin … tulkitsee hänen tunteensa meitä kohtaan, niin hyvin kuin … niin … niin että hän tarkoittaa parastamme ja on työkansan ystävä, ja ettei ole mitään syytä epäillä hänen mielenlaatuaan … ja … niin…"

Sen sanottuaan hän istuutui ja pyyhki hien otsastaan. Hänelle oli ollut rasittavaa noin pitkän puheen pitäminen, mutta sydän oli niin täynnä kiitollisuutta ja rakkautta Robertia kohtaan, tämä kun usein oli auttanut hänen perhettään, ettei hän voinut vaijeta.

Vieras työmies huusi heti "puheenjohtaja" ja nousi seisomaan.

"Niinhän ne aina sanovat", sanoi hän yhtä vihaisena kuin äskenkin, "'työkansan ystäviä', sitä ne kyllä kaikki ovat sanoissaan, vaan kun tarvitaan, niin… Minä vaadin, että pastori itse tekee siitä selon, eikä anna toisten puhua puolestaan…"

Tyytymätöntä melua herättivät nuo sanat, vaan se vaikeni heti kun
Robert huusi "puheenjohtaja."

"Olkaa niin hyvä!" vastasi tämä pannen painon ensi sanalle ja kumartaen Robertille.

Robert oli hetkisen ääneti katsoen lattiaan. Hän tunsi täydelleen sangen valkean ja aran asemansa. Syvimmät, totisimmat tunteensa olivat kiintyneet työmiehiin; uudistuksiin taipuvainen luonteensa, joka jo pienestä saakka oli saattanut häntä pitämään sorrettujen puolta, ja joka kehittymistään oli kehittynyt Ryforsissa olon aikana, jolloin jokapäiväinen seurustelu alemman rahvaan kanssa oli kokonaan kuluttanut hänen katsantokannastaan ylimysvaltaiset taipumukset, tuo kaikki kuohahti nyt niin voimakkaasti että oli vähällä huimasta hänet. Mutta toiselta puolen hän selvään käsitti, että tuota myötätuntoisuutta oli hillittävä jossain määrin; hän ymmärsi sen, että seurakuntalaisilleen rauhattomuutta ja laittomuutta julistava pappi on säännöttömyys, jota ei saa olla olemassa.

Jos hän tällä hetkellä kadottaisi mielen malttinsa, jos antaisi hetkellisen tunnelman hurmata itsensä, silloin … niin silloin hän ei enää voisi kauvempaa olla kirkon palvelijana…

Tuo sielun taistelu, jonka sekaisia syitä hän edes ei ehtinyt saada sanoiksi, vaan ainoastaan äkkipikaa vaistomaisesti tunsi, kesti vain hetkisen, mutta se koski häneen niin kovasti, että hän itse tunsi, miten kalpea oli, vihdoin nostaessaan silmänsä katsellen ympärillään seisovia työmiehiä.

"Veljeni", sanoi hän, ja huultensa hellän surumielinen hymy muodosti jyrkän vastakohdan silmäinsä kiihkoiselle katseelle, "minulla ei ole monta sanaa teille puhuttavaa, vaikka kiusaava ääni kuiskaakin korvaani, että meillä voisi olla toisillemme paljon puhumista. Mutta hetki siihen ei ole sovelias. Vanha ystäväni seppä Stark on jo puhunut puolestani, paremmin kuin itse olisin osannutkaan. Teot puhuvat enemmän kuin sanat. Huone, jossa nyt olemme, koko entinen elämäni täällä, harrastukseni hankkia teille oikeutta, eikö niissä ole kyllin todisteita siitä, että tarkoitan teidän parastanne, että aina, kuten tähänkin asti tulen pitämään työmiesten puolta? Tarvitseeko minun sanoa vielä enemmän?"

Hän katsoi ympärilleen, ja äkillinen liikutus, joka oli vallannut työmiehet, näytti minkälaisen vaikutuksen puhe oli tehnyt. Kaunis, ilmeekäs ääni, joka notkeana mukautui niihin ajatuksiin ja tunteisiin, joita hän tahtoi tuoda esiin, hienot kasvojen piirteet, eloisa katse ja suopea hymyily kahlehti työmiehet, jotka istuivat hievahtamatta tarkkaan kuunnellen joka sanaa, Ainoastaan se työmies, joka ensin oli Robertia vastustanut, näytti epäilevän, ja nousi seisaalleen sekä lyhyesti lausui:

"Pyydän että asiasta tehdään esitys."

"Esitys", kuului vastaukseksi joku ääni.

Puheenjohtaja löi sauvallaan lavan laitaan ja huutaa kajahutti:

"Suostuuko kokous siihen, että pastori Wallner on mukana keskusteluissamme?"

Yksimielinen "suostuu"-huuto kajahti kautta huoneen, niin että jos joku olisikin mielinyt panna vastaan, olisi sen ääni vaiennut yleiseen myöntymishuutoon.

Robert kiitti lyhyesti työmiehiä ja istahti penkille, johon hänelle kilvan tehtiin sijaa.

Hänen rohkeutensa katosi ja hän toivoi ettei ollenkaan olisi tullut sinne. Tuo kova yksimielinen suostumushuuto vaivasi häntä. Oliko hän ollut kylliksi suora ja avosydäminen työmiehiä kohtaan, ansaitakseen sitä luottamusta, jonka ne panivat häneen? Voisikohan hän pitää lupauksensa? Jos asiat tulisivat niin kireälle, että hänen täytyisi puoltaa tai vastustaa ilmilakkoa, niin voisiko hän silloin pysyä sanassaan ja olla työmiesten puolella? Hän tiesi ettei voisi tehdä niin ja tuo tieto kiusasi hänen rehellistä luonnettaan ja hän melkein piti itseään petturina ja epäluotettavana ystävänä.

Keskustelut, jotka Robertin tulo oli keskeyttänyt, alotettiin uudelleen. Oli luonnollisesti kysymys Käppingen työlakosta ja Ryforsin työmiesten yhtymisestä siihen. Sama lakko oli laajennut niin tavattomasti, että useimmat kaivokset, sahat ja rautatehtaat olivat lakanneet, tai uhkasivat lakata työstään, auttaakseen Käppingen työväen ahdinkotilaa. Nyt ei enää ollut kysymyksessä itsekäs taistelu omasta toimeentulosta, nyt taisteltiin onnettomain veljien puolesta, ja tämä aatteellinen puoli antoi lakolle ihmeellisen valloittavan voiman, joka kiihdytti tyynneimmätkin mielet. Omasta puolesta Ryforsilaisilla tosin ei ollut syytä valittaa palkkojensa vähyyttä, vaan suuren osan heistä sai työlakkoliikkeeseen yhtymään tuo työkansanluokalle omituinen kaikki-yhteyden tunne. Vaan olipa siellä moni, joka asettui vastustavallekin kannalle: moni työmies, jonka mielestä kaikki oli hyvin, ja jolla ei ollut halua panna alttiiksi omaa rauhaansa toisten hyväksi, josta seurauksena oli se, että ottelu kävi pitkälliseksi ja kuumaksi.

Robert ei ottanut osaa siihen; istui vaan koko ajan ääneti paikallaan, nojautuen sauvaansa, ja kuunteli tarkoin mistä puhuttiin.

Puhujain etunenässä oli John Hult, joka useaan kertaan piti pitkiä, vihasta hehkuvia esitelmiä rahapohattoja ja työnantajia vastaan. Aina Käppingen työlakon alusta asti oli hän kaikissa kokouksissa kehoittanut työmiehiä, etteivät he pelkureina pakenisi, vaan ryhtyisivät otteluun taistelevain veljien puolesta. Vaan, kuten sanottu, useat Ryforsin miehet olivat epäilevällä kannalla; pelkuruus, jota synnyttää keskinkertainenkin toimeentulo, sai heidät peräytymään.

"Puheenjohtaja", huusi Hultin vaiettua eräs lyhyenläntä, harmaahapsinen ystävällisen näköinen työmies.

"Olkaa niin hyvä! Stålilla on puheenvuoro."

Stål nousi seisaalleen päätään raapien ja alkoi:

"Niin, kun minä nyt en ole mikään maisteri, niin en myöskään osaa puhua oppineesti, mutta kyllä sentään haluan hiukan tutkistella edellisen puhujan lauseita. Minusta nyt ei näytä oikein kohtuulliselta se, että jos jollakin työmiehellä on hyvä toimeentulo ja hän on tyytyväinen isäntäänsä, niin minusta ei näytä, sanon minä, olevan oikein älykästä, että hän lakkaa työstä, sen vuoksi, ettei toinen työmies ole tyytyväinen. Minun mielestäni se on salakavalaa, eikä anna herroille hyvää käsitystä meistä työmiehistä. Omasta puolestani sen lisäksi vielä tahtoisin huomauttaa, ettei olisi haitaksi jos molemmin puolin oltaisiin hiukan tyytyväisemmät. En millään muotoa halua ruveta rankaisemaan käppingeläisiä työlakon vuoksi, vaan tahtoisin lausua heille eräässä lehdessä äskettäin lukemani runopätkän, joka kuuluu näin:

    "Viisain se on näillä mailla,
    Joilla kulta ohje on:
    Tyydy määrään kohtalon;
    Elä ain' oo uutta vailla!"

Sen sanottuaan hän vielä pari kertaa kynsäsi korvallistaan, ja viekkaasti naurahtaen katseltuaan ympärilleen istuutui.

"Puheenjohtaja!" huudahti John Hult nousten kalpeana vihasta.

"Kas, se on kaunista!" huusi hän ja harmaat, syvään painuneet silmänsä säkenöivät vihasta, kun hän katsoi Stålia, joka kumminkin näytti pysyvän aivan tyynenä. "Siinä istuu tuokin vanha raato, jolla on puolen kolmatta kruunua päivältä, vaimo kuollut ja kuopattu, toinen tyttö miehellä Östersundissa, toinen palveluksessa Tukholmassa ja kaikki muut lapset kuolleet; siellä hän vain istuu ja haukkuu pahanpäiväiseksi Käppingen työmiehen, jolla on viisi kuusi lasta, vaimo elossa ja kurja hökkeli asuntona. Hän on juuri samallainen kuin vanhat roistot, jotka, kun itse eivät enää kykene syntiä tekemään, kurittavat nuoria, jos ne vain uskaltavat vilkaistakaan hameeseen päin. Vaan sellaista käyttäytymistä minä sanon salakavalaksi!"

Hän nyökkäsi päättävästi päällään, ja heitti vielä Ståliin pahan suovan katseen.

"Puheenjohtaja!" lausui vanha seppä sanomattoman ylenkatseellisesti.

Vaan hänen puheensa keskeytti Hult alottaen uudestaan samalla tavoin, eikä huolinut ollenkaan siitä, että Stål vielä mahtavammalla äänellä kuin äsken toisti: "puheenjohtaja."

"Hiljaa", ärjäsi Vester lyöden sauvansa puhujalavan laitaan, "Karlsson siellä perällä sanoo jotain. Mistä on kysymys?"

"Puheenjohtaja!" huudahti Karlsson, "Norrstugan Niklasson on ulkona ja kysyy, saako hän tulla sisään?"

Kiihkeitä "ei"-huutoja, joiden seasta kuitenkin kuului väliin äänekäs "saapi", kaiku joka haaralta.

"Puheenjohtaja", sanoi nuori, kaunis, vilkassilmäinen työmies Steck, "haluaisin ilmoittaa, että Niklasson on oikea ämmä, ja jos on aikomus tuoda hänet tänne, niin on hänelle ensin pantava hame päälle, että kukin tietäisi, mistä hän käy!"

Tuo lausunto synnytti kovan naurunmetakan. Steck oli kuulu pilkkakirves ja saikin aina palkakseen naurun puuskia, kun vain milloin suunsa avasi.

"Puheenjohtaja", huusi Karlsson, pitäen kätensä torvena suunsa edessä, jotta ääni paremmin kuuluisi melun läpi. "Niklasson itkee siellä ulkona kun ei pääse sisään."

"Puheenjohtaja", virkahti Steck, ja silmistään loisti veitikkamaisuus. "jos Niklasson itkeekin oven takana, niin ei hän vuodata muuta kuin teko-kyyneleitä, ja pyytäisin saada lausua sen ehdotuksen, että hän saa pyyhkiä ne silmistään yksinäisyydessään!"

Taas syntyi salissa aika naurun rähäkkä.

"Suostuuko kokous", kysyi Vester ääneensä nauraen, "siihen, että Norrstugan Per Niklasson, joka seisoo oven takana vuodattaen tekokyyneleitä, saa pyyhkiä ne silmistään yksinäisyydessään?"

"Suostuu … suostuu … suostuu!!!" huudettiin joka taholta, ja naurunpuuska toisensa jälkeen kaikui kautta huoneen.

Kun enin iloisuus oli tyyntynyt, nousi raamimies Johansson, jota Daniel kauvan oli koetellut käännyttää, ja pyysi puheenvuoroa:

"Minä en aijo pitää pitkiä puheita", sanoi hän sivellen partaansa, puhuen verkalleen ja pannen painon joka sanalle, "sillä minusta alkaa tuntua jo siltä kuin olisi keskusteltu tarpeeksi ja että nyt olisi aika ryhtyä toimeen. Kaikki mitä nyt on puhuttu tyytyväisyydestä, on kyllä oikein ja kohtuullista, mutta kyllä tyytyväisyydelläkin tulee olla määrä, ja mitä käppingeläisten tyytyväisyyteen tulee, niin en minä puolestani voi sitä hyväksyä. Mutta eräs seikka, mikä minusta aina on tuntunut hiukan ihmeelliseltä, on se, että meidän työmiesten tulisi olla niin sanoakseni täydellisiksi luettuja. Sen nyt tietää, että herrat tahtovat elää hienosti ja komeasti, toinen yhtä hyvin kuin toinenkin, ja kun he tarkastavat olosuhteitaan, niin luulenpa, etteivät he ota lukuun sitä, jonka toimeentulo on huonompi, vaan sitä, jonka on parempi, ja ajattelevat, että noin se pitäisi olla meilläkin. Vaan kun me työmiehet koetamme päästä hiukan parempaan päin, silloin heti muuttuu ääni kellossa, silloin tuumitaan näin: teidän ei tule ottaa lukuun niitä, joiden toimeentulo on parempi, sillä silloin te tulisitte tyytymättömiksi ja kateellisiksi, vaan katsokaa niitä, joilla on huonommat olot, ja olkaa tyytyväisiä, ja kiittäkää luojaanne. Ja kun aina on sellaisia kurjia, jotka elävät huonommissa oloissa, kuin me, niin itseään niihin vetoilemalla siihen, että tunnemme itsemme tyytyväisiksi, vaikka toimeentulomme olisi kuinka kurja tahansa."

Johansson siveli partaansa, pari kertaa, nyökkäsi päätään vakuudeksi ja istuutui. Nauru ja suostumushuudot olivat takeina siitä, että hänen puheensa oli saavuttanut suosiota. Robert istui yhä liikahtamatta nojaten leukaansa sauvan koukkuun. Johanssonin puhuessa tunsi hän taas melkein vastustamattoman halun sekautua keskusteluun, nousta seisaalleen ja suuttumuksensa kaunopuheliaisuuden koko voimalla huudahtaa:

"Niin, te olette oikeassa, puhutte juuri minun ajatuksiani, minun omia ajatuksiani, jotka polttavat minua sen vuoksi, etten saa päästää niitä ilmoille. Me, niin sanotun sivistyneen luokan ihmiset, koetamme saavuttaa rikkautta ennen kaikkea, emme saa rauhaa, ennenkuin olemme saaneet kotomme ja elintapamme niin ylellisiksi ja mukaviksi kuin suinkin. Me varastamme kassoja, käytämme ala-ikäisten ja leskien rahoja, teemme velkaa ja saatamme takausmiehemme häviöön, myymme ruumiimme avioliittoihin ilman rakkautta, ainoastaan saadaksemme tyydyttää nautinnonhimoamme. Ja meillä on aina puolustuksenamme ettei ole mitään sosialismia se, että koetamme pyrkiä parempaan asemaan. Vaan teitä työmiehiä tuomitaan armottomasti: teitä moititaan ankarasti kapinoimisesta ja sosialismista, jos te uskallatte pyrkiä niin suureen ylellisyyteen, että pääsisitte asumasta kymmenin hengin huoneessa, johon mahtuu vain kaksi. Kuka poistaneekaan tyhmyyden, itsekkäisyyden, joka painajaisena rasittaa ihmisellistä oikeudentuntoa?…"

"Puheenjohtaja!" sanoi Hult, Johanssonin lausuntoa seuranneen lyhyen vaitiolon perästä, "haluan vain yhtyä siihen, mitä edellinen puhuja lausui, sillä niin suoraa puhetta siihen suuntaan en viellä ole kuullut. Turhan puheen tyytyväisyydestä ovat keksineet rahamiehet, vain voidakseen pitää salassa omaa hävyttömyyttään. Ja mitä siihen tulee, että meidän on kiittäminen luojaamme, niin minä puolestani en luule luojan tarkoituksen olevan sen, että osa ihmiskuntaa vain saisi raataa toisen edestä, että toiset ihmiset vaan vetelehtivät rikkaina, ja toisilla taas ei ole leipää lapsilleen. Eikä minun käsitykseni mukaan raamatussa sanallakaan myönnetä, että rikkaat saisivat sortaa köyhiä, vaan päinvastoin. Luin ja tutkin raamattua aika lailla siihen aikaan kuin olin 'pelastettu', joten luulen tietäväni siitä yhtä ja toista, vaan ehkäpä pastori, joka on enemmän perehtynyt, voi selvittää meille, onko asianlaita sellainen kuin rahamiehet meille luulottelevat, että muka raamattukin on heidän puolellaan?"

Robert säpsähti, oli aivan kuin joku olisi virittänyt paulan hänen kaulaansa, niin ettei hän enää päässyt pakoon. Nyt hänen täytyi puhua, tahtoipa eli ei. Asianhaarat olivat käyneet liian vaikuttaviksi, välttämätöin joutumisesta liian liki virran vuolletta oli kohdannut hänen. Pyörre tempasi hänen ja kauvemman vastustamatta hän lähti menemään sen mukana.

"Puheenjohtaja!" huudahti hän nousten seisomaan ja nojaten toisella kädellään penkin selkälautaan hän katseli työmiesrivejä. "Tosin en ollut aikonut puhua tänään", jatkoi hän hiukan pysähdyttyään, jolloin kaikki hiljaa odottivat, "vaan kun minua erityisesti on kehoitettu siihen, niin en tahdo vetäidä pakoon, vaan suoraan sanoa teille ajatukseni mahdollisesti tulevasta työlakosta.

"Sillä tietääkseni ei raamatussa mikään kohta sitä vastusta. Israelinlasten historia on kertomus sorretusta kansasta, joka Jehovan erityisellä suojeluksella vapautti itsensä hirmuhaltijain ikeestä. Profeettojen kirjat kiroovat sortajia, ikävöivät oikeutta leskille ja orvoille. 'Auttakaa sorrettuja, toimittakaa orvoille oikeutta, hoitakaa leskien asiat!' huudahtaa Esaias profeetta epätoivossaan kansansa pahuudesta. Kristus, puusepän poika ja työmiehen veli, surkutteli monta kertaa rikkaita fariseuksia ja rikkaita, jotka pitivät itseään kyllin hyvinä, Hän oli aina kärsivien, sorrettujen ja raskautettujen ystävä. Kristinusko, sovitettuna perustajansa nimeen, on sosialismin kukkanen, se todentaa nykyajan sosialistien kuivat mielijohteet. Kun Kristuksen henki pääsee vaikuttamaan käytännölliseen elämään, kun olemassaolon taistelun peloittavasta käyttövoimasta: itsekkyydestä muodostuu sen taivaallinen vastakohta: rakkaus, — ja niin on kerran käyvä, kehityksen valtavan uudistustyön vaikutuksesta! — kun se tapahtuu, niin silloin sosialismin ja kansallistalouden vaikea tehtävä, jota monet ajattelijat ovat mietiskelleet, tulee itsestään ratkaistuksi. 'Älköön kukaan katsoko omaa parastansa, vaan myöskin toisten!' Kun se yksinkertainen elämänohje tulee hengeksi ja totuudeksi, niin silloin ei enää tarvita työlakkoja. Vielä kerran: raamatussa ei ole mitään, joka vastustaisi työmiehen asemansa parantamispyrintöjä, päin vastoin kautta koko pyhän raamatun käy punaisen langan tavoin pyhän Jumalan vaatimus: tasa-arvoisuutta ja veljeyttä ihmisten kesken. Olen tahtonut sanoa teille tämän, koska olette sitä minulta kysyneet ja koska se on vakaumukseni, jonka perustuksena ei ole hetken liikutettu mieliala, vaan vuosikausia kestäneet rukoukset ja mietiskelyt. Ehkäpä moni — niiden joukossa kenties moni teistäkin — moittii minua siitä, että puhun kuten nyt ja luulee minun Jumalan palvelijana siten pettäneen Herraani, koska se Jumala, joka vaatii tasa-arvoisuutta ja veljeyttä, myöskin on sanonut: 'Olkaat kaikelle ihmiselliselle järjestykselle kuulijaiset, Herran tähden.' Siinä tapauksessa minä saan ottaa vastuun ja kärsiä seuraukset siitä. En voi puhua muuta, koska se, mitä puhun on vakaumukseni. Tahdon kumminkin vielä huomauttaa erästä seikkaa: Veljeni, jos rikotte sopimuksenne isäntäinne kanssa, niin älkää tehkö sitä kevytmielisyydestä, älkääkä käykö omia teitänne, vaan ottakaa Jumala kanssanne. Jos teette työlakon, niin tehkää se raamatun perustuksella! Älkää ryhtykö mihinkään, johonka ette voi pyytää Jumalan siunausta. Ja nyt, Jumala olkoon kanssanne, johtakoon hän päätöksiänne ja toimianne!"

Viimeiset sanansa melkein tukahdutti mielenliikutus, joka hänet valtasi. Tuntien, ettei hän kauvemman voisi pysyä sisällä, viittasi hän kädellään hyvästiksi kuulijoilleen ja lähti samalla ulos. Työmiehet nostivat lakkia syvästi liikutettuina…

Ulos tultua tuntui Robertista siltä kuin olisi hän huimauksen valtaamana syöksynyt alas pitkin jyrkkää vuoren rinnettä. Hänellä oli samallainen hurmaava vapauden tunne, kuin unissaan lentävällä, vaan samalla hän tunsi tuskallisen kaipuun taas saada kovaa maata jalkainsa alle. Mitäs hän oli puhunut siellä sisällä? Oliko hän puhunut kuten pappi vaiko kuten ihminen, kuten valtiokirkon palvelija vai työmiehen veli? Oliko hän vielä sama kuin eilenkin. Eikö hän vain ollut syvän intohimoisen myötätuntoisuutensa työmiehiin hurmaamana puhumalla kadottanut oikeutensa olla Herran palvelija ja kirkon poika? Hän ei voinut vastata noihin kysymyksiin, jotka hajanaisina, toisistaan riippumattomina kuohuivat hänen kiihtyneessä mielessään. Hän ei voinut itse arvostella menettelyänsä, tunsi vain olevansa kovin liikutettu, ja että kulunut ilta oli repinyt ylös alasin hänen sielunsa sisimmät sopukat, ja että hän itse oli lähdössä uusia taisteluja vastaan. — — —

Kolmantena päivänä Ryforsin kokouksesta taukosivat ryforsilaiset työstään auttaakseen Käppingen veljiään. Omasta puolestaan he eivät sanoneet vaativansa mitään, sanoivat vaan, etteivät tahtoneet ryhtyä työhönsä, ennenkuin käppingiläiset saisivat vaatimuksensa täytetyiksi.

Oli ollut vaikea saada kaikkia ryforsilaisia siihen asemaan, ja aina, viime hetkeen saakka, puuttui työlakossa yksimielisyyttä.

Mutta lakonjohtajat, joista Hult ja Vester olivat innokkaimmat, pitelivät toveriaan rautakourin; juuri ennen työstä herkeämistä piiloutuivat useat päästäkseen olemasta mukana, vaan sellaiset haettiin esiin ja säälimättä pakoitettiin ottamaan lakkoon osaa.

Sahanhoitaja sähköitti heti isännälleen, joka puolen päivän aikaan saapui muassaan poliisi ja sotaväkeä. Maantielle vievät kujat sulettiin ja sotamiehiä asetettiin vahdiksi. Oli aivan kuin oltaisiin odotettu vihollista ja Ryfors yhtäkkiä pantu saarrostilaan. Kaikki työ oli tauonnut; koneet ja sahat seisoivat toimettomina, miilut vaan savusivat, kuten aina. Kansaa oi paljon näkynyt: työmiehet pysyivät enimmäkseen kotonaan, vaan siihen sijaan näkyi paikoin harvinainen ilmiö: pari sotamiestä, jotka marssivat tietä pitkin.

Storkin ja sahanhoitajan luona sekä muissa perheissä vallitsi kauhea sekamelska; kuului sekasin huhuja ja uutisia, jotka säikähtyneen mielikuvituksen liioittelemina kiertelivät kummallisina ympäri seutua. Rouva Stork oli oikein ihastunut kun noin sai aivan ahmimalla luulotella onnettomuuden kohtauksia, ja väitti kuulleensa, että Bernfelt oli koonnut sotajoukkonsa sillan korvaan, alkaakseen ampua kansaa, jollei se mielisuosiolla lähtisi työhön. Sahanhoitajan taloudenhoitajatar, jonka mieleen johtui vielä hirvittävämmät onnettomuuden enteet, kertoi kuulleensa, että kansa aikoi kivittää rahapohatat kuoliaiksi ja että oli aikomus alkaa Storkista.

Heti puolen päivän jälkeen kutsutti Bernfelt kaikki työmiehet kokoon ja oli itse sotamiesten ja poliisin kanssa asettunut veräjän suulle. He saapuivatkin miehissä, lakonjohtajat etunenässä. Vanhoja köykkyselkäisiä seppiä, voimakkaita, nuoria työmiehiä uhkamielisin ja epäluuloisin katsein, nuorukaisia, vasta lasten kirjoista päässeitä, jotka tahdottomina olivat antautuneet vanhempain johdettaviksi, perheen isiä, joiden huolestuneet kasvojen ilmeet osoittivat, että he olivat tarpeen vaatimina suostuneet, — kaikki nuo tulivat jonossa sillalle, jonne kokoontuneina muodostivat kunnioitusta herättävän joukon, joka hiljaa odotti, mitä heidän herrallansa olisi sanottavaa.

Bernfelt oli, kuohuksissa kuin hänen mielensä muuten olikin koko lailla mielissään, seisoessaan siinä sankarillisessa asennossaan, käsi veräjällä. Tuossa mieli-alassa oli jotain draamallista, joka vaikutti häneen ja herätti aikaa sitten haihtuneet tunnelmat siitä ajasta, jolloin hän nuorena upseerina kunnosti itseään juhlakuluissa ja kenttä-harjoituksissa.

"Työmiehet!" huudahti hän oikaisten vartalonsa, jolloin silmänsä säihkyivät ja veri nousi poskipäihin; "olen pahoillani siitä, että noin olette luopuneet velvollisuuksistanne. Minulla ei ole mitään tekemistä sen seikan kanssa että Käppingen työmiehille maksetaan huonot palkat, ja minusta näyttää väärältä peliltä se, että te sen vuoksi rikotte sopimuksenne, joka sitoo teidät minun työhöni, kun te saatte hyvät palkat ja tulette hyvin toimeen. Sentähden onkin minulla vain pari sanaa teille sanottavaa: jos huomisaamuna ryhdytte työhön, niin olkoon tämä kaikki unohdettu … pois pyyhitty", — hän teki kädellään pontevan liikkeen ja äänensä vapisi hiukan, "jos sitä vastoin jatkatte lakkoa, niin — olette kaikki eroitetut. Se, joka huomenna ei ole ryhtynyt työhönsä, saa laittautua tästä ulos. Älkää sanoko, että olen kova tai teen vääryyttä. Te olette rikkoneet sopimuksenne, minun antamatta aihetta tyytymättömyyteen; nyt minä rikon omani. Saatte ajatuksen aikaa huomiseksi; silloin tahdon varmaan vastauksen!"

Bernfelt oli haltioissaan seisoessaan työmiesten edessä oikeutettuna, varmana ja puhuen äänellä, niin kovalla että sen illan tyvenessä olisi luullut kuuluvan aina majakalle saakka. Hän huomasi sotaisen asentonsa vaikuttavan kansaan, ja se lisäsi hänen mielihyväänsä ja varmuuttansa.

Hetkisen keskusteltua erikseen lakonjohtajain kera, antoi hän uudelleen julistaa että työmiehet saisivat ajatella huomiseen; sitten joukot hajosivat, ja kukin lähti kotiansa. Mutta suljettuja veräjiä vartioivat poliisi ja sotamiehet yhä koko yön.

Illemmalla, kun Bernfelt oli käynyt sahanhoitajan luona ja saanut asemasta ja olosuhteista Ryforsissa pitkän selvityksen, jonka tuon tuostakin keskeyttivät ankarat väittelyt, lähti hän pastorin asunnolle saadakseen hetkisen puhella kahden kesken Robertin kanssa. Bernfeltiä peloitti kuitenkin kovin, miten tuo keskustelu olisi käyvä; sahanhoitaja, joka jyrkin piirtein oli kuvannut sen osan, mikä Robertilla hänen mielipiteensä mukaan oli ollut lakon syntymisestä, esitti järkähtämättömänä loppu-ehdotuksenaan sen, että joko hänen, taikka pastori Wallnerin täytyi poistua Ryforsista. Hän ei enään halunnut olla hoitajana sellaisessa paikassa, jossa pappi itse, jonka apuun ja tukeen tänkaltaisissa tapauksissa muutoin voidaan luottaa, esiintyy sosialismin ja työlahkojen välillä.

Ainoastaan viimeisessä hädässä suostuisi hän kadottamaan sahanhoitajansa, joka viisitoista vuotta oli hoitanut Ryforsia, joka tunsi työväen, eikä koskaan tehnyt sille vääryyttä, vaikka aina katsoikin yhtiön parasta. Mutta melkein yhtä mahdotonta hänelle oli antaa Robertille viittausta siitä että haluttaisiin hänestä päästä; olihan Robert hänen vanha ystävänsä ja koulutoverinsa, jonka hän itse oli kutsunut tänne ja jota hän suuresti ihaili.

"Voi, kun ihmiset puuhaavatkin niin paljon", ajatteli hän pastorin asunnolle astuskellessaan. Tuskinpa hän olisikaan muualla valaisematonta tietä kulkiessaan osoittanut sellaista kärsivällisyyttä ja nöyrtymistä kuin nyt eteenpäin pyrkiessään. "Onhan tosiaankin kaikki täällä oikein oivallisessa järjestyksessä, ja voisihan kaikki olla aivan rauhaisaa ja levollista, ja nyt täytyy paraana metsästys-aikana tuhlata monta päivää turhaan sekasotkuun."

Hänen pappilaan tullessaan Robert istui kirjoituspöydän ääressä ja edessään olevista paperilevyistä ja avoimista kirjoista päättäen hän oli täydessä työssä. Nähdessään Bernfeltin. Robert nousi häntä vastaan. Ystävykset kättelivät ja lausuivat tavanmukaisen tervehdyksen; sitten Bernfelt Robertin kehoituksesta istuutui sohvaan ja Robert itse meni äskeiselle paikalleen kirjoituspöydän ääreen.

Bernfelt joutui niin hämilleen muutoksesta, joka Robertissa oli tapahtunut nyt kuluneena vuonna, ettei hän ensin saanut sanoneeksi mitään, istui vaan ja veti sormikkaat käsistään tuijottaen Robertiin. Hänelle melkein kävi tuskaksi oma hyvinvointinsa, lihavuutensa ja punakat poskensa, Robertin heikontuneet kasvot, ja tuon ihmeellisen syvän sulkeutuneen katseen.

Robert ymmärsi syyn Bernfeltin vaitioloon; tämä tiesi, minkä turmion työ ja sielun taistelut olivat tehneet hänen ulkomuotoonsa. Mutta hänelle kävi kiusaksi oleminen sääliväisten kysymysten ja hämmästyneiden katseiden esineenä, ja hän tuli kärsimättömäksi, kun Bernfelt ei puhunut mitään.

"Noo, sen mukaan, mitä olen kuullut, on sinulla hyviä toiveita saada lakkolaiset taipumaan", virkahti hän ja katsoi Bernfeltiä melkein vihaisella ilmeellä.

Suopean Bernfeltin sydämmessä liikkui paraikaa mitä hyväntahtoisimpia tuumailuja Robertin terveyden tilan suhteen, vaan tämän rämeä ääni herätti hänen taas todellisuuteen.

"Niin … kyllä … minä olen hyvässä toivossa", vastasi hän hieman hämillään, yhtämittaa nostellen jalkojaan ja sivellen viiksiään lihavalla, valkealla kädellään. "Tämä ei ole mikään varsinainen lakko, se ei ole syntynyt luonnollisella tavalla eli vastakkaisten syiden vaikutuksesta, vaan se on väkisin saatu aikaan; sen vuoksi ei sen ehkäiseminen käyne vaikeaksi."

"Noo, onnittelen sinua", vastasi Robert sormiensa lomassa koneentapaisesti käännellen sinettiään ja katseellaan seuraten sen liikettä.

Sitten olivat molemmat herrat taas vähän aikaa vaiti. Bernfelt tunsi joutuvansa yhä ahtaammalle. Kuinka hän voisikaan sanoa mitä hänellä oli mielessä, kun Robert tänään näkyi olevan niin harvapuheinen?

"Niin", alkoi hän hermostuneena, "tulin tosiaankin tänne puhuakseni kanssasi juuri työlakosta … hm … pyytääkseni neuvoa … tarkoitan", oikaisi hän samassa, "etupäässä luonnollisesti tulin sinua katsomaan … toivon huomenna saavani tavata rouvaasi… Vaan kumminkin … arvelin nyt, että voisimme puhua jonkun sanan näistä sekasotkuisista oloista … hm…"

"Vai niin", vastasi Robert heti älyten mikä tarkoitus Bernfeltillä oli, vaan ei tahtonut auttaa häntä pulasta.

Bernfelt tirkisteli lakeen ja yhä innokkaammin siveli viiksiään. Vaan ei laesta eikä viiksistäkään lähtenyt hänen yrityksilleen apua.

"Niin, veli kulta", sanoi hän vihdoin tapansa mukaisella kainostelemattomalla äänellään ja luopui kokonaan turhanaikaisesta yrityksestään valtioviisaan tavoin mutkittelemalla päästä asiansa perille, "on parasta puhua suu puhtaaksi. Seikka on näet sellainen, että näillä seuduin väitetään että sinä … niin, suoraan sanoen, että paikkakunnan pappi on kaikkein pahin sosialisti? Voiko siinä olla perää?"

"Kuka sinulle on sen sanonut?" kysyi Robert.

"Kah … sehän on yhden tekevää … asianomainen on sanonut sen", sanoi Bernfelt naurahtaen, "mutta minä kumminkin vastasin sen olevan paljasta hullutusta…"

"Ei varsin niin", vastasi Robert järkähtämättömän levollisena. "Jos minulla on myötätuntoisuutta sosialismiin, niin ei voi sanoa että tunnen sitä huolimatta siitä, että olen pappi ja kristitty, vaan juuri siksi että olen sitä: Kukaan ei ole ottanut vähäisten ja sorrettujen asiaa huomaansa, niinkuin vapahtajamme itse. Ja yksikin ainoa kristinuskon perusaatteista: 'älköön jokainen omaa parastansa katsoko, vaan myöskin toisen' tai 'kaikki mitä tahdotte, että ihmisten pitää tekemän teille, se tehkää tekin heille' taikka 'rakastakaa toinen toistanne keskinäisessä rakkaudessa' — ainoakin näistä käskyistä elämään sovitettuna, ihmisen tietoon painettuna, ratkaisisi sosiaalisen kysymyksen helpommin, kuin kaikki Marxin, Lasallen. Ricardon, kansallistalouden tutkijain ja sosialistien kirjoitukset yhteensä."

"Niin, se nyt on, tietäähän sen, helposti ymmärrettävä", vastasi Bernfelt, viuhtoen sormikkaillaan polviansa, "jos ihmiset vaan tahtoisivat olla täydellisiä, niin ei tarvittaisi mitään sosiaalisia tuumailuja kummallakaan puolella. Silloin ei myöskään tarvittaisi vankiloita eikä ojennuslaitoksia, laskettaisiin vain Kristuksen henki vallitsemaan vankien keskuuteen, niin olisi kaikki selvillä, rosvoista ja roistoista tulisi pyhimyksiä ja vankilat voitaisiin sulkea koska hyvänsä."

"Luonnollisesti olisi vähintäinkin turhan päiväistä, jos minä, kuten sanoit, noin vaan luulisin voivani valmistaa pyhimyksiä varkaista ja roistoista", vastasi Robert mahtavasti, "vaan minähän en ole väittänytkään, että kristinusko voi tehdä mitään äkkipikaisia parannuksia yhteiskunnallisissa oloissa. Kristuksen henkeä ei lasketa valloilleen, kuten sanoit, vaan se syttyy eloon ihmisen mielessä hiljaa, varmaan ja hitaasti, kuten kaikki elämä kehittyy. Olen vain sanonut, että ihanne, johon meidän on pyrkiminen, on Kristinusko, on se, että Kristuksen rakkaus saa uudistaa ihmisten mielet, ja että sitten tulevat ulkonaiset parannukset, eikä päinvastoin. Ottakaamme väitteeni selvittämiseksi ainoa esimerkki, parast'aikaa kestävä lakko. Kuinka helposti olisikaan koko tuo kysymys ratkaistu, jos kukin työnantaja, ennenkuin päättää antaa työmiehilleen vastauksen, suostuisi avaamaan raamattunsa ja useampaan kertaan todenteolla lukea nämä sanat: 'älköön kukin omaa parastansa katsoko, vaan myöskin toisen!'"

Bernfelt oli sävähtänyt punaiseksi kuullessaan Robertin viimeisen lauseen, ja hänen iloiset, ystävälliset silmänsä tummenivat.

"Niin, siinä se nyt nähdään!" huudahti hän kiihtyneenä, "tuo on sitä vanhaa virttä, jota laulavat kaikki, jotka eivät tiedä asioista mitään, älä pane pahaksi että sanon sen suoraan! Eihän sinulla miten voi olla kokemusta näissä olosuhteissa, etkähän voi olla selvillä tällaisen liikkeen kaikista mutkista, joissa kukin on riippuvainen toisestaan, ja jossa niin kutsutut pikku seikat, sellaiset kuin muutaman äyrin palkan lisäys työmiehille, voi vaikuttaa koko joukon selkkauksia asioissa — ja kumminkin istut nyt siinä tekemässä tietoperäisiä arvosteluja ja puhut aivan päin mäntyyn. Sanon sinulle sen, että meillä, työnantajilla on usein tuhat kertaa suuremmat huolet kuin työmiehillä. Tuottakoonpa työ voittoa tai tappiota, maksetaan työmiehille palkka, hänellä ei ole mitään huolta, hän on aivan levollinen, laskeutuipa raudan hinta eli nousi, hänen täytyy kuitenkin saada rahansa, niinkuin muidenkin palkan saajain, kun sitä vastoin meillä työnantaja-paroilla, aikoina, jolloin rauta ja puu ovat huonossa hinnassa välistä on niin ylenmäärin huolia, ja olemme niin sekasotkuisissa oloissa, ettemme mitään haluaisi sen mieluummin, kuin vaihtaa asemaa hyvin toimeentulevan työmiehen kanssa, jolla on määrätty palkka ja hauska asunto. Otan vain esimerkiksi Riselan tehtaan. Tiedätkö millä kannalla asiat siellä nykyään ovat? Työmiehet, siellä taukosivat muutama päivä sitten työstään, auttaakseen Käppingen veljiään, kuten suuremmoisesti sanottiin; vaan nyt on Riselan tehtaan asema sellainen, että jollei lakkoa mitä pikimmiten saada ehkäistyksi, niin tulee luultavasti vararikko. Ja mikä siitä on seurauksena? Siitä ei seuraa ainoastaan omistajain häviö, he tosin kyllä ovat ihmisiä hekin, ja voivat olla levottomia vaimostaan ja lapsistaan, vaikkapa vain ovatkin työnantajia, vaan se nyt ei merkitse niin paljon; mutta koko työväestökin on siellä leivän puutteessa. Voiko sitäkin lakkoa järjellisillä syillä puolustaa?"

"En ole koskaan minkäänlaisena selviönä pitänyt sitä, että kaikki lakot olisivat järjellisiä tai puolustettavia", vastasi Robert kylmänä, "päinvastoin ne voivat usein olla vastakohtana. Mutta miksi otat Riselan tehtaan, tarkastaisit mieluummin Käppingeä. Tiedät yhtähyvin kuin minäkin, että Riselan omistaa rikas yhtiö, joka ilman tuntuvampaa uhrausta olisi voinut myöntyä työväen vaatimuksiin, joten olisi voitu estää tuo monessa yksityisseikassa suhteetoin lakko. Muutoin en ole niin yksipuolinen ja vääryyttä harrastava, etten katsoisi työmiehen tarvitsevan niin hyvin kuin hänen herransakin seurata kristillistä ohjetta: ajatelkaa toisiakin…"

Bernfelt päästi pitkän ylenkatseellisen vihellyksen.

"Po … po, po", naurahti hän halveksivasti. "Nyt olet pahempi ihanteellisuuden harrastaja kuin luulin. Niin, voithan saarnata kansalle tuota kaunista oppia, vaan jos koskaan saat yhden ainoankaan työmiehen katsomaan herransa parasta, ja huomaamaan, että tälläkin voi olla huolia ja ikävyyksiä, niin sitten en minä ole minä!"

Robert ojensihe; hän vaaleni entistäkin kalpeammaksi ja silmänsä säihkyivät.

"Se mitä nyt sanoit, oli ruotsalaisen rahvaan häpeällistä panettelemista", huudahti hän liiallisen hermostuksen kiihdyttämänä. "Minä tunnen sen yhtä hyvin kuin sinä, ehkäpä paremminkin, ja tiedän, että se työnantaja, joka palkkoja määrätessään etusijassa katsoo sitä, että työkansalla on kohtalaiset tulot, vasta toisessa sijassa jako-osuutta, sekä antaa terveellisiä ja hyviä asuntoja ja suhteellisen työ-ajan, voin panna kunniani pantiksi siitä, että jos häntä työnantajana jokin seikka huolettaisi, ja hän kutsuisi työmiehet kokoon ja luottamuksella sanoisi heille: 'ystäväni, niin ja niin on lailtani, älkää syöskö minua perikatoon, tekemällä lakkoa, kun ajat parantuvat, saatte toiveenne täytetyiksi. Haluatteko auttaa minua?' Se työnantaja ei saisi muuta vastausta kuin yksimielisen 'tahdomme', eikä kukaan hänen työmiehistään enää ajattelisi lakkoa. Ruotsin kansa ei ole Engelbrecktin ja Kustaa Vaasan ajoilta huonontunut siihen määrään, ettei sillä, vaikka se monossa suhteessa olisikin erehtynyt nykyajan harhaoppeihin, olisi tallella hyvä, uskollinen mielenlaatu!"

Hän löi nyrkkinsä pöytään, nousi äkkiä ja kävi kerran poikki lattian. Bernfelt seurasi hänen liikkeitään osittain pilkallisella, osittain hämmentyneellä katseella.

"Niin. voithan mahdollisesti olla oikeassa", sanoi hän, kun Robert jälleen oli istunut tuolille. "Kun meistä tulee täydellisiä, silloin muuttuu kaikki hyväksi, siitä olen yhtä vakuutettu kuin sinä. Vaan siihen saakka on meidän mukaantuminen asioihin sellaisina kuin ne ovat. En kiellä Käppingen työmiesten vaatimusten olevan oikeutettuja, vaan en voi vastata kaikista Pohjois-Rnotsin yhtiöstä. Kukin saa lakaista puhtaaksi oman ovensa edustan ja minä puolestani voin kunniani ja oman tuntoni kautta sanoa, että Ryforsin työväellä on hyvät olot. Voin vakuuttaa sinulle", jatkoi hän taas vanhalla keveällä äänellään, "ettei kellään työmiehistäni koskaan ole ollut niin paljon huolta ja selkkauksia, kuin minulla nyt kuluneena vuonna. Kymmenen lapsen kasvattaminen ei ole niinkään helppo asia, varsinkaan kuin pari näistä antavat hyviä aiheita siihen luuloon, että tulevat saattamaan yhtä paljon ikävyyksiä ja rahanmenoa, kuin itse ennen vanhaan omille vanhemmilleni. Ja sitten tuo kesähuvila, jota vaimoni vihdoinkin sai minun rakentamaan, ja joka nielemällä nielee rahoja. Ei, haluttaisi sanoa työmiehilleni: onnellisia ihmisiä te, jotka ette mitään omista."

Robert ei vastannut, Bernfeltin puhuessa hän mielikuvituksessaan näki komean rahoja nielevän huvilan vieressä pienen likaisen hökkelin, jossa kylmänä talviyönä makasi kymmenkunta henkeä ja lumi läjäytyi kokoon oven ulkopuolella ja hataroista seinistä tunki jääkylmä viima huoneeseen.

Vaan mitäpä hyötyä olisi ollutkaan tuolle järkähtämättömälle lapselliselle itsekkyydelle saarnaamisesta?…

"Niin, velikulta", jatkoi Bernfelt nousten seisaalleen, "me työnantajat emme tosiaankaan ole sellaisia veren imijöitä kuin luulet meidän olevan. Vakuutan sinulle, että korkein toivomukseni on se, että työmieheni tulisivat hyvin toimeen ja olisivat tyytyväiset. Käsitän myöskin varsin hyvin, että työmieskin on ihminen, joka voi vaatia vähän hauskuutta ja mukavuutta. Sentähden olenkin, mikäli mahdollista, täyttänyt heidän toiveensa. Mutta nyt minun täytyy sanoa sinulle hyvästi, kello jo käy kahtatoista, ja olemme molemmat väsyksissä. Terve sitten, veli hyvä, olen kovasti pahoillani, että näytät noin huonolta, ethän vain rasittane itseäsi ylen määrin täällä? Tietysti kaikki parannuspuuhat kuten kirjasto ja muut mitä olet järjestänyt ovat hyvään tarpeeseen, mutta älä ryhdy liian laajoihin hommiin … tuollainen työ vaan vie paraan mehun voimista, etkä sinä suinkaan tule saamaan mitään kiitosta siitä. Sano terveisiä rouvallesi, toivon huomenna saavani tulla teille vieraisille. Hyvästi!"

Herrat kättelivät toisiaan ja vaihtoivat vielä jonkun sanan keskustelemastaan aineesta; sitten Bernfelt, sanottuaan vielä ystävällisen hyvästin, lähti Robertin luota.

Sydämmensä tuntui jotenkin keventyneeltä, kun hän pimeässä pyrki sahanhoitajan talolle, jossa hän otti asuntoa Ryforsissa olonsa ajan. Mielestään hän oli menetellyt viisaasti ja hienotunteisesti, antanut Robertille viittauksen siitä, ettei hyväksynyt hänen sosiaalista katsantokantaansa, eikä kuitenkaan ollut loukannut vanhaa ystäväänsä ja koulutoveriansa, jota hän ei olisi mistään hinnasta maailmassa tahtonut pahoittaa. Tietysti hän ei juuri ollut seurannut sahanhoitajan loppuehdotusta, ja lähestyessään tämän asuntoa, muuttuivat hänen miellyttävät, itseensä tyytyväiset tunteensa hiukan levottomiksi, mutta sen levottomuuden hän heti sai poistumaan ajattelemalla: "ei hätää mitään, nyt hän mörisee ja pauhaa, vaan kai se pian menee ohi. 12,000 kruunun palkasta luopuminen ei käy niinkään helposti, lukuun ottamattakaan muita pikku etuja!" — — —

Seuraavana aamuna ryhtyivät kaikki ryforsilaiset jälleen työhön. Pari päivää myöhemmin seurattiin Riselan tehtaassa heidän esimerkkiään, ja viikon kuluessa olivat lakkolaiset, Käppingen työväkikin lukuun otettuna, kykenemättöminä vastustamaan ylivaltaa, luopuneet vaatimuksistaan ja alkaneet työn. Tyytymättömyys oli siksi kerraksi tukahutettu, vaan siihen sijaan se miilujen tulen tavoin pysyi vireillä ja leveni tyynen pinnan alla.

Ryforsista lähtiessään Bernfelt vielä mielihyväkseen näki sahanhoitajansa täydellisesti leppyneen pastoriinkin. Lakon päättymisen herättämä yleinen tyytyväisyys tarttui sahanhoitajaankin ja sai hänen tuntemaan Robertia kohtaan jalomielistä anteeksi antavaisuutta, jota tavallisesti osoitetaan voitetulle viholliselle.

XIV.

Tuon levottoman kesän perästä koitti tavallista rauhallisempi syys ja talvi. Talven lepo ei täyttänyt ainoastaan sahaa, rantoja ja metsiä, vaan myöskin ihmisten mielet, väsyttiin alinomaa puhumasta lakosta, ja työ meni tavallista, tasaista tahtia, keskeytyi vaan sunnuntaisin, jolloin kellonsoitto kutsui juhlapäivän lepoon.

Ryforsissa vallitseva uskonnollinen puoluehenki näkyi sitä vastoin voimakkaasti elpyvän eloon. Robertin ennustus yksin jäännistään alkoi yhä enemmän käydä toteen. Niin kutsutut herännäiset karttoivat kokonaan pastoriaan, mikäli vain mahdollista. Robertin saarnat muuttuivat muuttumistaan yhä enemmän vapaamielisiksi, niin etteivät kaikkein suvaitsevaisimmatkaan enää voineet kieltää hänen kallistuvan järkeis-uskontoa kohti.

"Turhaa on kuunnella häntä nykyään", sanoi Daniel-vanhus surullisena, "ei tiedä mitä siitä vihdoin tulleekaan, mutta aivan siltä se vaan näyttää, kuin hän tahtoisi tehdä tyhjäksi Kristuksen ja hänen ihmetyönsä".

Työmiespuolueessa näkyi Robert huonosti onnistuneen lakon jälkeen myöskin kadottaneen entisen asemansa. Salaisen tyytymättömyyden johtajat ja ylläpitäjät eivät enää luottaneet häneen; heidän mielestään hän ratkaisevana hetkenä, lakkopäivän illalla sahan isännän keralla keskustellessaan, josta keskustelusta rahvaskin luonnollisesti oli saanut vihiä, ei ollut pitänyt heidän puoltaan. Todistihan sitä sekin, että heidän esimiehensä oli jälestäpäin usealle henkilölle sanonut pastorin sosiaalisten mielipiteiden enimmäkseen olleen tuulesta temmattuja, ja se että sahanhoitaja viime aikoina oli muuttunut kohteliaaksi pastoria kohtaan.

"Vaan papit ovat aina pappeja", sanoi Vester ylenkatseellisesti, "eivät ne koskaan uskalla puhua suutaan puhtaaksi, silloin kuin tarvittaisi!"

Itsestään selvä seikka on se, että Robertin luonne sellaisissa oloissa oli synkkä ja alakuloinen. Vähemmänkin tuntehikas luonne olisi kärsinyt siitä, että kaikkialla saisi osakseen kylmää ja epäluuloista kohtelua, hänelle siitä koitui todellinen kärsimys ja hermostuttava tuska, aivan kuin hänen sieluunsa päivät pääksytysten olisi pistelty tuhansilla neuloilla. Hänen elämänsä katkeruutta vielä lisäsi yhä yltyvä ruumiillinen heikkous; päänkivistys vaivasi melkein alituisesti, oli öitä sellaisia, joina hän ei ummistanutkaan silmää, vaan käveli kaiken yötä edes takaisin lattialla, tai loikoi pitkällään pää sohvan reunan nojassa, mitä tuimimpien tuskain vallassa.

Jos joku vieras olisi kiinnittänyt huomionsa Robertin ja Gabriellen väliseen suhteeseen, niin hän ei olisi havainnut mitään silmiin pistävää syytä sanoa sitä onnettomaksi, mutta hänestä olisi tuntunut ahdistavalta tuossa pikku pappilassa vallitseva mieliala. Talvella Gabrielle ei ollenkaan viihtynyt Ryforsissa, vaan olonsa siellä alkoi tuntua tukehuttavan tuskalliselta kuni vankilassa, ja päivät päästään kyti hänen mielessään ajatus, joka jo oli herännyt eloon heti ensi hetkessä hänen tänne saavuttuaan, nimittäin: "tänne on mahdoton ajan pitkään jäädä."

Niin, tätä oli todellakin mahdoton sietää — hän ei ollut vielä selvin sanoin maininnut Robertille tätä, mutta hän tiesi että ennemmin tai myöhemmin täytyi koittaa sen hetken, jolloin hän olisi sen tekevä. Tyhjä, toimetoin elämä näännytti hänen; luottamuksetoin avioliitto, kolkko koti, Robertin alituista kärsimystä osoittava ilme, joka täytti hänen tuntonsa välistä ylenmääräisellä hellyydellä ja epätoivolla, kun ei saanut ottaa osaa noihin sieluntaisteloihin, väliin taas vain kiusasi häntä — kaikki tuo katkeroitti ja raateli hänen sydäntään. Ainoakin ilo, joka hänellä tähän asti oli ollut Ryforsissa, oli nyt mennyttä: tohtori Sandin oli tänä vuonna pysynyt melkein aivan erillään. Tietäen syyn siihen, hän katsoi velvollisuudekseen hyväksyä tohtorin menettelyn, vaan kumminkin hänelle saattoi mielikarvautta se, ettei saanut tavata häntä. Aurellin perhe oli hänen ainoa, tuttavallisempi seurustelupiirinsä. Pikku pappila, lintuineen ja kukkasineen oli turvapaikka, jonka ystävällisten asujanten luo hän pakeni, silloin kun ikävystymisen tunne pääsi liian suureen valtaan. Siellä hän välistä painoi päänsä "täti kullan" olalle ja puhkesi itkuun, eikä kukaan kiusannut kysymällä miksi itki, kaikki vain hyväillen lohduttelivat.

Keväämmällä avoveden tultua lähti Gabrielle Robertin suostumuksella ensi laivassa kotiansa kesää viettämään: Robert oli useamman kerran pyytänytkin vaimoansa tekemään niin.

Elokuun lopulla palattuaan oli hän iloisemman ja terveemmän näköinen, ja puolisojen väli paranikin joksikin aikaa. Ero Robertista oli elvyttänyt eloon jo puoleksi hervonneet tunteet; kaukana hänestä, poissa Ryforsin raskaasta todellisuudesta, joutui hän jälleen nuoruuden muistojen valtaan, sai häntä ikävöimään. Vaikk'ei hän ikävöinyt kalpeaa, totista pappia, pieniä huoneita, joissa hän tavallisesti istui katsellen merelle, kaipasi hän entistä Robertia, jonka täytyi jälleen palata.

Mutta kiihtynyttä purkausta seurasi peloittava taantuminen. Ilosta, jota hän oli tuntenut nähdessään jälleen kotonsa, sisaruksensa ja ystävänsä, jopa anoppinsakin, oli vain seurauksena, että Ryfors sen sijaan tuntui yhä sietämättömämmältä, ja synkkä, totinen pappi, sen hajamielinen katse, väsymätön, kiusallinen työ tuntui kummitukselta, jota hänen oli vaikea saada pois mielestään, ja joka ennen pitkää poisti hänen muististaan nuorekkaat kuvat Säboholmin lehtokujasta.

"Mahdotonta, että voisin tätä kauvemmin kestää", kuiskaili hän öisin ja nyyhkien painoi kasvonsa päänalusta vastaan, "tästä täytyy tulla loppu … en voi jatkaa tällaista elämää … ilman tarkoitusperää, ilman harrastusta … ilman rakkautta, ilman toivoa…!"

Tällä tavoin kului syys ja talvi. Robertin ja Gabriellen välisen avioelämän luonne oli muuttunut; he olivat koettaneet pysyttää siinä onnellisuuden loistetta, vaan se ei kuitenkaan ajan pitkään onnistunut. Gabrielle esiintyi kylmänä ja välinpitämättömänä, vieläpä epä-ystävällisenä, ja Robert yhä itsepintaisemmin sulkeutui omaan itseensä.

Toukokuun lopulla, oli sahanhoitaja eräänä iltana heitä kutsunut luokseen. Hän tahtoi laittaa pikku pidot vieraanaan olevan tukholmalaisen sukulaisensa kunniaksi.

Tohtori Sandin oli myös siellä. Gabrielle ei ollut nähnyt häntä moneen viikkoon ja oli sinä iltana onnettoman uhkamielisessä ja kiihtyneessä mielentilassa, ja keikaili hänen edessään kaiken iltaa, niin silmiin pistävällä tavalla, että muutkin vieraat sen huomasivat. Hän tunsi olevansa kiusaksi tohtorille, jonka väliin viehätysvoimallaan sai kiintymään itseensä, väliin taas omantunnon ääni hänet sai pysymään erillään Gabriellesta, joka kuitenkaan ei pitänyt väliä siitä, vaan jatkoi mistään huolimatta samanlaista menettelyä.

Sinä vuonna tuli sangen aikainen kevät; meren puoliset ovet olivat auki ja illan suussa, kun vieraat olivat juoneet kahvia, menivät kaikki puutarhaan kävelylle.

Gabrielle ja tohtori erkanivat heti muusta seurasta ja menivät erääseen lehtimajaan istumaan, jossa tuttavallisesti keskustellen viipyivät, kunnes kellon kilinä ilmoitti illallisen olevan valmiin.

"Tuo oli varmaan meille", virkahti tohtori levottomana ja nousi lähteäkseen.

"Nooh, ei nyt ole mihinkään kiirettä", vastasi Gabrielle vallattomasti, "istukaa toki vielä hetkinen, kenties emme enää toista kertaa olekaan tilaisuudessa puhelemaan. Te kysyitte miksi olen niin onnetoin?" jatkoi hän. "Tiedättekö, mitä on ikävystyä aikoihinsa, tuntea ikävöimistä ruumiinsa joka solussa, tuntea sitä kaikkialla, kotonaan, ihmisten keralla, joiden kanssa seurustelee, paikassa, jossa asustaa, jopa inhota kiviä ja puitakin ympärillään? Sellaista tunnen täällä Ryforsissa, ja senvuoksi olen onneton. Väitetään koti-ikävän olevan tuskallisimman tunteen, mitä on olemassa, vaan minä luulen, että on vieläkin vaikeampaa päivät päästään, tunnit tuntien perästä ikävöidä pois paikasta, jota vihaa…"

"Mutta", virkkoi tohtori levottomana ja epäillen, "suokaa anteeksi, että sanon suoraan, … avioliittonne … tarkoitan … miehenne…"

"Mieheni ja minä emme nyt ole minkään arvoisia toisillemme", puuttui Gabrielle puheeseen, epätoivon ilme kasvoillaan, "hän on kerrassaan sulkenut minulta elämänsä mielihalut, meillä ei ole mitään yhteistä, hän kulkee omaa latuansa, ja pakoittaa minunkin kulkemaan omaani…"

Kauhistuen lausui hän nuo sanat, jotka ensi kerran tulivat hänen suustaan. Olisi tehnyt mieli itkeä epätoivosta, niin kamalilta kuuluivat ne hänen korvissaan.

Samalla tulikin sahanhoitaja kiirein askelin heidän luokseen. Hän näytti olevan huonolla tuulella ja ojensi käsivartensa Gabriellelle niin päättävästi, kuin olisi mieluummin antanut hänelle ruumiillista kuria kohteliaisuuden osoituksen sijaan.

"Ehkä, rouva Wallner olette niin hyvä, että tulette?" kysäsi hän, "iltaruoka on jo odottanut toista tuntia, ja koko seura on nälkäinen kuin susi…"

"Oo, ei se mitään", vastasi Gabrielle naurahtaen, eikä noussut, "älkää odottako minua. Minulla ei pahaksi onneksi ole ollenkaan suden ruokahalua, minä kyllä tulen heti kun olette mennyt…"

Sillä välin oli tohtori noussut seisalleen, ja Gabriellen täytyi tarttua sahanhoitajan ojennettuun käsivarteen, jota tämä piti aivan hänen nenänsä edessä.

"Noh, tohtori, voitteko antaa minulle mitään lääkettä siihen tautiin", sanoi hän astuessaan kartanolle päin, ja koetti leikkiä laskemalla salata, miten liikutettu oli äskeisestä keskustelusta.

"Sellaista ei ole niin helppo antaa", vastasi tämä samalla tavoin, "se kohtaus on monimutkainen, vaan minä koetan ajatella asiaa."

"Niin, tehkää se! Vaan älkää ajatelko liian kauvan! Muistakaa puheen parsi: 'ruokaa odottaessaan…'"

Hän naurahti hermostuneesti, kaijuttomalla äänellä, joka melkein kuului tukahdetulta nyyhkytykseltä.

Sisään astuessaan hän heti huomasi, että huoneessa olijat osoittivat hämmästystä ja paheksumista. Hän tunsi useiden katseen kiintyvän itseensä, hän huomasi kuiskeita, ja ivahymyä, ja hänen mielestään oli kahden vanhan puoleisen rouvan, joiden keralla hän alkoi puhella, äänen painossakin ja pitkäveteisessä, merkitseväisessä: Vai-niin, niinpä-niin, to-si-aankin, koko kuormallinen moitteita, jotka säälimättömästi painuivat hänen niskoilleen.

Vaan mitäpä olikaan tällä hetkellä väliä tuosta kaikesta? Hänen mielialansa oli niin välinpitämätön ja uhkamielinen, että hän ei ollut milläänkään koko seikasta. Nyt ne ovat huolissaan suosikistaan, "kiltistä tohtorista", ajatteli hän ilkeästi hymyillen, ja huolimatta seurassa olijain vastenmielisestä mielialasta ja saamistaan epäluuloisista, tutkivista katseista, hän vain ujostelematta puheli ja laski pilaa.

Mutta äkkiä hän älysi miehensä seisovan oven suussa tarkastamassa. Säpsähtäen kääntyi hän poispäin; tuo katse jääti hänen sydäntänsä, Robertin kasvojen ilme ei ollut koskaan ollut noin mielikarvautta ja tahdottomuutta osoittava. Sitä kesti vain silmänräpäyksen verran, sillä heti kohdattuaan Gabriellen katseen, kääntyi hänkin ja meni toiseen huoneeseen. Mutta häntä vainosi kaiken iltaa tuo katse.

Mitä tarkoitti hän sillä? Oltiinko tosiaankin tultu niin pitkälle, että hän tunsi inhoa? Tokkohan rajuilma nyt yltyisi raivoamaan kotiin tultua? Uudelleen ja yhä uudelleen, puhellessaan hermostuneena ja teeskennellen, juolahti mieleensä Robertin karvas, rankaiseva ilme, uudelleen hän näki hänen käsivarret ristissä, pää hiukan alaspäin, näki rypistyneiden silmäluomien alta kovan, mustan katseen, joka sattui kuni terävä miekka. Kauhun, vaan samalla hurjan, selittämättömän ilon tunne valtasi hänet: jotain oli tapahtuva, jotain täytyi muuttua; tuolla tavoin ei voi katsoa naista, jota kerran on rakastanut, ilman että siitä tulee kauhistavat seuraukset. Vaan minkähänlaiset? Heti illallisen syötyä, Gabrielle ja Robert sanoivat hyvästit ja lähtivät koria. Tohtori Sandin oli jo mennyt pois, ja mieliala seurassa oli sellainen, ettei kellään ollut halua yhdessäolon pitkittämiseen.

Kotia kävellessä vallitsi täysi vaitiolo. Sykkivin sydämin odotteli Gabrielle, että saisi Robertilta nuhteita siitä, miten oli illan kuluessa käyttäytynyt, mutta turhaanpa odotti. Vasta kotia saavuttua, kun Gabrielle oli valmis sanomaan hyvää yötä ja menemään omaan suojaansa, sanoi hän levollisena vakaasti, vaan ei millään kovalla katseella, kuten hän oli kuvitellut mielessään:

"Olen pahoillani, että minun tulee sinulle sanoa, vaan minun täytyy pyytää, ettet vast'edes käyttäytyisi niinkuin illan kuluessa. En voi suvaita sitä, että minun vaimoni — sanoissani minun, tarkoitan papin, pastorin — käyttäytyy niinkuin sinä käyttäit ja olet käyttäinnyt viime aikoina"

Gabrielle vapisi kuni ratsu, jonka kylkiin kannukset liian kovasti painalletaan.

"En käsitä tarkoitustasi", vastasi hän läähättäen ja koetti tyyneesti kestää Robertin katseen, "selitä hiukan selvemmin…"

"Sitä en tarvitse. Sellaiset selitykset, joita minun täytyisi tehdä, olisivat vain vastenmielisiä meille kummallekin, eikä niistä lähtisi mitään hyötyä. Tiedät, Gabrielle, aivan hyvin, mitä tarkoitan."

"En, sitä en tiedä!" huudahti Gabrielle haltioissaan, "enkä myöskään tiedä, että sinulla olisi oikeutta, vaikkapa halveksitkin minua ja pidät minua itseäsi alhaisempana, sanoa että sinä kiellät…"

"Rauhoitu", keskeytti Robert laskien kätensä Gabriellen vapisevalle käsivarrelle, "älä mene liiallisuuksiin. Älkäämme huoliko antaa valtaa äkillisille mielen purkauksille, mitä hyötyä siitä lähtisi? Jollet ymmärrä mitä tarkoitan, niin sanon sen sinulle suoraan. En kiellä sinulta mitään, pyydän vain sinun vastedes käyttäimään toisella tavoin tohtori Sandinia kohtaan, koska pappina en voi sallia, että vaimoni tekee itsensä syylliseksi sellaisiin oikeutettuihin moitteisiin, kuin sinä eilen illalla. Huomaa tarkoin se, etten nyt puhu sinulle puolisona, sillä sellaisena pyydän sinua vain tutkimaan sydämmesi ja rukoilemaan Jumalan estämään sinua synnistä. Puolisona en vaadi mitään; voin surra, voin pyytää ja varoittaa sinua, mutta vaatia en voi. Jos vaimo on mennyt niin kauvas, että hänen sydämmessään voi saada sijan joku muukin, kuin oma mies, niin täytyy miehen mukautua onnettomuuteensa ja kenties sanoa syyn olevan hänessä itsessäänkin. Vaan pappina vaadin, että jos tahdot pysyä vaimonani, alat käyttäidä kokonaan toisella tavoin tohtorin suhteen. Muistathan sopimuksemme: papillisen toimintani alalla en tee mitään sovitteluja, en mitään myönnytyksiä."

Hän vaikeni, huokasi syvään ja siveli kädellään otsaansa. Gabrielle ei heti saanut vastanneeksi; Robertin sanat olivat tehneet häneen sellaisen vaikutuksen, että hänen mielensä oli aivan huumautunut voimakkaista tunteista, jotka saivat vallan. Hetkisen seisoen liikahtamatta käsi pöydän reunaa vasten, kiinnitti hän samalla aran ja rohkean katseen Robertiin, aivan kuin leimuten tulessa mielen liikutuksesta…

"Robert", puhkesi hän lausumaan vapisevin huulin, "koska olet puhunut tuolla tavoin, haluan minäkin puhua suuni puhtaaksi, jota muuten en olisi tehnyt, vaan ennen vaikka kuollut, kuin sanonut sen, mitä nyt aion. Vaan sinä olet ottanut ensi askeleen, enkä minä. Sinä kiellät … sinä et suvaitse… Vaan tiedätkö, mitä minä siihen vastaan? Vastaan, ettei sinulla enää ole oikeutta vaatia minulta mitään, ettei voi vaatia mitään ihmiseltä, jonka on saattanut niin onnettomaksi, kuin sinä olet tehnyt minut. Et ole oikeutettu syyttämään minua mistään, sillä silloin teen minä sinua vastaan sen syytöksen, että vika on sinussa; sinä olet saattanut minut niin sanomattoman onnettomaksi, että voisin syöksyä mihin hyvänsä, vaikkapa syntiinkin, kunhan vain pääsisin tästä kauhistavasta elämästä. Oletko muka koskaan ollut huomaavinasi, miten huonosti minä olen viihtynyt täällä? Oletko milloinkaan ajatellut sitä, kuinka yksinäiseltä ja hyljätyltä minusta on tuntunut, kuinka kaikki ihmiset ovat minua kohdelleet kuni kammottua, muukalaista, ja kuinka minä puolestani olen inhonnut kaikkia? Et, et ole välittänyt minusta vähintäkään, joka ainoa työmies on ollut sinulle omaa vaimoasi rakkaampi. Ja sitten, jos on ainoakaan ihminen, joka minua miellyttää, ainoakaan olento, joka on osoittanut ystävällisyyttä ja osanottoa minua kohtaan, niin sinä kiellät minua olemasta hänelle ystävällinen, sinä et suvaitse, että edes kerran saisin tuntea hiukkasen vapautta ja nuoruuden iloa tässä luolassa, johon olen tuomittu kuihtumaan kuoliaaksi. Päivä päivältä, tunti tunnilta olet varastanut minulta viimeisen hivenen elämän iloa, ja tunnen, miten sen ikävöiminen on tappamaisillaan minun…"

Gabrielle oli puhunut melkein taukoamatta. Katkeruus ja epätoivo, joka hänessä oli kytenyt, purkausi niin voimakkaana että hän menetti malttinsa ja kaiken hienotuntoisuutensa. Hän ei kuullut, ei nähnyt Robertin tunteita. Hänelle oli tehty väärin, hän oli kärsinyt, oli sorrettu, ja nyt täytyi Robertin vihdoin saada tietää se! Mielen liikutus oli melkein tukahduttaa viimeiset sanat, ja vaiettuaan lankesi Gabrielle polvilleen tuolin viereen, painalsi kasvonsa nenäliinaa vasten ja puhkesi raivoisaan itkuun.

Seurasi hetken vaitiolo. Gabriellen puhuessa oli Robert pannut käden silmilleen, aivan kuin ei olisi voinut sietää katsoa noita intohimoisia kasvoja, ja poistaessaan kätensä, olivat silmät kyynelien peitossa.

"Gabrielle", sanoi hän vihdoin, meni vaimonsa luoksi ja kumartui häneen päin; "minkätähden et ole sanonut minulle ennen? Tiesin kyllä, ettet viihtynyt hyvin, tiesin myöskin, ettet enää minua rakastanut, vaan en tiennyt sitä että olin saattanut sinut niin syvälle onnettomuuteen, kuin nyt sanot olevasi joutunut. Suurta tuskaa, enemmän kuin sanoakaan voi, tuottaa se minulle, vaan kumminkin tahdon koettaa kaikin voimin sovittaa sen vääryyden, mitä olen sinua vastaan tehnyt. Haluatko eroa Gabrielle, tahdotko takaisin vapautesi, ainoastaan sen hyvityksen voi sinulle tarjota, vaan sehän onkin täydellinen? Meillä ei ole lapsia, jotka meitä sitoisivat toisiimme, johan avioliittomme pääasiallisesti onkin purettu, kun rakkaus, luottamus ja ilo jo aikaa sitten on paennut; jos siis haluat ottaa ratkaisevan askeleen, niin muista, että minä, koskekoon se minuun kuinka paljon hyvään, kuulukoon se kuinka ihmeelliseltä tahansa, että minä, vaikka olenkin pappi, ehdotan tällaista Jumalan sanaa vastaan olevaa toimenpidettä, en sido sinua, vaan tarjoon sinulle vapauden…"

Gabrielle ei vastannut, oli vaan liikahtamatta kasvot käsien peitossa. Robertin sanat vaikuttivat hänessä tunteen, josta hän itsekään ei kyennyt tekemään selkoa. Tunsiko hän todellakin iloa kuullessaan noita sanoja — ja vielä Robertin lausumina, eikä itsensä — noita arkoja ajatuksia, joita hän niin monasti oli paennut, kuin niitä aaveita, joita pelkäsi? Siis todellisuudessa oli olemassa vapaaksi pääsyn mahdollisuus, pääsyn tällaisesta elämästä, joka kuihdutti kaikki nuoruuden ilot? Siis nuo kuvat eivät olleetkaan hänen kiusatun mielikuvituksensa synnyttämiä, niitä oli Robertinkin tuoreissa, käytännöllisissä ajatuksissa, sosialismin ja työväenkysymyksen sivussa? Siis ne eivät mahtaneet olla niin peräti mahdottomia ja eriskummallisia?

Mutta tunsiko hän tosiaankin iloa? Tosin hän halusi päästä vapaaksi tästä orjuudesta lautatarhain ja koneiden keskellä, vielä kerran vapaasti nauttimaan nuoruuden ja elämän suloa, mutta tokkohan hän koskaan saisi voimia murtamaan niitä siteitä, jotka hänen yhdistivät Robertiin, kun vain sen ajatteleminenkin täytti hänet sydäntä kouristavalla tuskalla…

"Nouse lapseni", virkkoi Robert vihdoin, koko ajan hievahtamatta seisottuaan Gabriellen vieressä, ja katseli hänen notkistunutta vartaloaan: "nouse ja tyynny, puhelkaamme tästä rauhallisina. Nyt meitä ei hyödytä sureminen ja tuskittelu, Gabrielle, mikä on tapahtunut, on tapahtunut, koettakaamme nyt vain, mikäli mahdollista, korjata menneisyyden hairahdukset. Syy on kaikissa tapauksissa suurimmaksi osaksi minussa: tunsin elämää enemmän kuin sinä, tiesin miten äärettömän paljon sellainen ammatti kuin minun vaatii ihmiseltä, ja kumminkin vein sinut mukanani taistelun melskeeseen, vaikka et ollut mitenkään puolin siihen varustainnut. Vaan Jumala on minua rangaissut… Nouse nyt Gabrielle, koettakaamme puhua tyynesti…"

Gabrielle nousi väkinäisesti, Robert saattoi hänet sohvaan, tarjosi hänelle vettä juoda ja istuutui itse kiikkutuoliin vähän matkan päähän.

"Mitä tahdoit sanoa?" kysäsi Gabrielle väsyneenä, ja hänen ruumiinsa nytkähteli kuivista nyyhkytyksistä.

"Tahdon vain toistaa sen, mitä äsken sanoin", vastasi Robert tyynellä tukahdetulla äänellä, joka todisti, että hän rautakouralla hillitsi tunteitansa, "nimittäin sitä, että olen valmis antamaan sinulle vapautesi takaisin. Käsitä nyt minut oikein, en minä pyydä sinua nyt, noin kiihtyneessä mielen tilassa antamaan minkäänlaista vastausta, mutta ajattele asiata, punnitse tarkoin ja rukoile Jumalaa ohjaamaan itseäsi. Ero on tosiaan kamala seikka, eikä luonnollisesti kukaan ryhdy sellaiseen ennenkuin näkee, ettei millään keinoin saa aikaan parannusta tai sopimusta. Mutta jos on mennyt niin kauas, jos tuntee avio-onnen auttamattomasti murtuneen, niin silloin on parempi erota, kuin yhdessä-oloa jatkamalla tehdä toisensa onnettomiksi. Sen vuoksi hartaasti ja todenteolla pyydän sinua koettelemaan itseäsi, ennenkuin ryhdyt mihinkään päätökseen."

Gabrielle päästi niin kovan ja katkeran naurun, että Robert oikein säpsähti sitä kuullessaan.

"Päätöksen tekeminen ei tuota minulle vaikeuksia, sillä se mitä sanoit, jo mielestäni on vieroittanut minut sinusta. Eron ajatteleminen ei näy olevan sinulle ollenkaan vaikeaa, puhuthan siitä niin levollisesti ja kylmästi, kuin mikäkin asianajaja, joka istuisi minulle sitä selvittämässä…"

Robert kalpeni, ja silmänsä säihkyivät, mutta itseään hilliten hän vastasi yhtä levollisesti kuin äskenkin:

"Ei ole kysymys siitä, miten vaikeaa se olisi minulle, emme puhu minun onnestani ja tulevaisuudestani, vaan sinun. Ja jos ero voi tehdä sinut onnelliseksi, niin olen valmis taipumaan siihen, joskin se tuntuisi minusta jotenkin vaikealta, tai oikeammin sanoen: tuntukoon se kuinka vaikealta tahansa. Voisin kestää mitä hyvään, jos vaan sillä voisin saada takaisin nuoruutesi ilon, jonka liika rohkeuteni ja tottelemattomuuteni Jumalan varoittavaa ääntä kohtaan on sinulta, riistänyt. Vaan minä toistan vieläkin: mieti tarkoin, tutki sydäntäsi, rukoile ohjausta, niinkuin minäkin sitä olen rukoileva."

"En voi eritä sinusta", kuiskasi Gabrielle katsomatta Robertiin, "olen sidottu kiinni sinuun … vaikkapa menehtyisinkin, niin en voi sinua jättää… Mutta", virkkoi hän vieläkin hiljemmin, "onhan toinenkin keino … itsekään et viihdy sen paremmin … jätä tämä ilkeä paikka… Tukholmassa olimme onnelliset … lähtekäämme yhdessä sinne takaisin…"

Robert ei vastannut; nousten äkkiä paikaltaan alkoi hän käydä edestakaisin pitkin lattiaa, käsivarret ristissä, pää alaspäin.

"Gabrielle", sanoi hän vihdoin seisahtuen vaimonsa eteen, "erehdyt, jos luulet olevasi onneton sen vuoksi, ettet viihdy Ryforsissa ja että jossain toisessa paikassa ja toisissa olosuhteissa olisimme onnellisia toistemme keralla. Mahdollista on, että täällä-olo on kiirehtänyt ja saanut purkautumaan sen, mikä kumminkin ennen tai myöhemmin olisi tapahtunut, mutta perussyy siihen on syvemmällä. Missään tapauksessa ei maksa vaivaa ruveta hakemaan perusteita, mutta sen verran voin aina sanoa, että, vaikka nyt lähtisimmekin Ryforsista, kuten ehdottelet, ja muuttaisimme Tukholmaan, niin emme tulisi onnellisemmiksi, vaan päinvastoin; siitä, että minä olisin poikennut velvollisuudestani Jumalan palvelijana, saisimme vielä lisän onnettomuuteemme. Mutta minulla on seuraava ehdotus: lähde täältä, jätä minut vuodeksi, ja koettele itseäsi sill'aikaa. Unohda muistostasi menneisyys, nauti nuoruuden ilosta, jota sinulle sisaresi varmaan runsaasti tarjoovat, unohdu minut ja synkkä totisuus, jolla olen sinua kiusannut, ole aivan vapaa, ja koeta, tokko sellainen elämä sinua enää voi miellyttää. Ken tietää, mitä seurauksia vuoden kestäneestä erosta voi olla? Sen kuluessa saattaa ilmaantua niin paljon uutta, monta, uutta mielialaa, jotka sinulle täydelleen selvittävät entisyyden ja samassa näyttävät, miten sinun on meneteltävä. Vaan ehdoksi panen sen, että kaiken eromme ajan olemme aivan kuin kuolleet toisillemme, kirjevaihtoon ei saa ryhtyä kummaltakaan puolen; koetuksen tulee olla läpeensä täydellisen…"

"Ja tahdot minua vastaamaan nyt heti", kuiskasi Gabrielle, kun Robert oli vaijennut ja, vihdoin liikutuksen valtaamana, istahti tuolille ja peitti kasvot käsiinsä.

"En … en", mumisi hän puoleksi tukahtuneella äänellä silmiään nostamatta, "ei nyt … ei nyt … riittäköön jo se, mitä on sanottu … ajattele sitä … rukoile … olen tahtonut auttaa sinua … näyttää sinulle tien … enkä tiedä mitään muuta keinoa … ehkä sinulla on tiedossa jokin parempi … jokin lievempi … oih, Gabrielle, Gabrielle … jos voisin jälleen saada sinut onnelliseksi … jos voisin … onnelli…"

Viimeiset sanat tukahtuivat nyyhkytyksiin. Hetki toisensa jälkeen kului; ei kumpikaan heistä hievahtanut, molemmat istuivat vaipuneina tuskallisiin, sekaviin surun ja eron ajatuksiin. Kummastakin tuntui siltä, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan, vaan toinen heistä jo tunsi vajoavansa päänsä yli lainehtiviin epätoivon aaltoihin, toinen taas taisteli koko elämän halunsa voimalla päästäkseen niistä tarttumaan ojennettuun oljen korteen.

"Minun täytyy elää vielä kerran, minun täytyy", kuiskasi ääni Gabriellen tunnossa, toinen ääni taas yhtä innokkaasti vastasi: "en voi eritä hänestä, en voi elää ilman häntä, on mahdotonta…"

Eikä kumpikaan tiennyt, kuinka kauvan siinä istuivat. Robertin mielessä kuvastui koko entisyys, sen ilot ja surut, muistot ja toiveet hän näki hengessään, ja hän katseli ja arvosteli niitä terävällä hairahtumattomalla selvyydellä, joka tulee sielun osaksi silloin, kun sen voimat viimeiseen saakka, vaaditaan kärsimykseen ja taisteluun.

"Niin … niin, aivanhan se on välttämätöntä", kuiskasi hän, "kylvin tuulta — ja niitän myrskysäätä … sen täytyy olla, niin … sen täytyy…"

Vihdoin nousi Gabrielle ja meni Robertin luo.

"Hyvää yötä", sanoi hän ojentaen kätensä, "en jaksa enää ajatella enkä puhua tänä iltana, päätäni jo huimasee väsymyksestä."

Hän näyttikin siltä, kuin olisi tyhjentänyt voimansa kokonaan; huulensa vavahtelivat hermostuneesti, ja vertyneet, turvonneet silmäluomet tuskin pysyivät auki.

Robert tarttui hänen käteensä ja noustessaan seisaalleen, näytti hän aivan kuin olisi tahtonut syleillä häntä ja painaltaa hänet rintaansa vasten.

Vaan hän hillitsi itsensä ja laski sen sijaan kätensä hänen päänsä päälle.

"Jumala auttakoon meitä kumpaakin", sanoi hän hiljaa, "meidän on
vaeltaminen pimeän laakson läpi, mutta tiedän, että jos luotamme
Jumalaan, niin hän auttaa meitä siitä. Jumala siunatkoon sinua,
Gabrielle raukkani."

Gabrielle nyyhkäsi, vaan ei vastannut mitään, painalsi vain nenäliinan vasten vavahtelevia huuliaan ja lähti huoneesta. — — —

Syyskuun alussa matkusti Gabrielle Ryforsista vuodeksi sisartensa, "pikku tyttöjen" luoksi, jotka molemmat olivat naimisissa ja asuivat Tukholmassa. Sen ajan kuluessa eivät puolisot aikoneet vaihtaa yhtään kirjettä, ja vuoden kuluttua olisi Gabriellen päättäminen, tahtoisiko hän Robertin vaimona palata Ryforsiin, vai jäisikö tämä satunnainen ero koko elämän kestäväksi eroksi.

Gabriellen tukholmalaisten ystävien ja tuttavain kesken pidettiin syynä hänen kauvan kestävään vierailuunsa osittain se, että hän halusi tervehtiä perhettänsä, osittain hänen heikko rintansa, joka ei sietänyt Norrlannin ilmaa — mutta Ryforsissa, jossa ei kukaan huolinut ajatella mitään kiertosyitä Gabriellen pitkä-aikaiseen poissa-oloon, ja missä juoruilla luonnollisesti oli sen seikan kanssa paljon tekemistä, tiettiin heti, että papin rouva oli lähtenyt sieltä sen vuoksi, ettei viihtynyt Ryforsissa eikä elänyt sovussa miehensä kanssa. Ja kun vähitellen Ryforsilaisten kesken levisi koko joukko erityisseikkoja Robertin ja Gabriellen välisestä suhteesta — etenkin se, etteivät he olleet kirjevaihdossa — niin useimmat empimättä lausuivat mielipiteenään sen, ettei Gabrielle enää koskaan tulisi sinne, ja että se epäilemättä olikin parasta, ei ainoastaan hänen miehelleen, vaan koko seurakunnallekin.

Ja kun poissaolijasta oli julistettu sellainen kuoleman tuomio, jätettiin hän rauhaan; enemmän paikkakunnalliset tapahtumat vähitellen syrjäyttivät tuon tarkoin harkitun puheen aineen.

XV.

Aniharva huomasi Robertin ulkomuodossa tai esiintymistavassa mitään muutosta, siitä lähtien kuin Gabrielle oli hänet jättänyt. Hiljainen ja totinen hän oli ollut aina viime vuosina, ja oli yhä vieläkin, mutta puhuessaan jotain, mistä hän oli huvitettu — puhuessaan jostain aineesta, johon oli innostunut, tai kulkiessaan tuvasta toiseen, tai jollekin ystävälleen tehdessään selkoa jumaluusopillisesta teoksestaan, jota hän paraikaa valmisteli — silloin saattoi hän vielä kiihtyä ja elpyä kuni ennen.

Ulkopuoleen nähden hän siis oli jokseenkin entisensä näköinen, vaan hänen henkisessä elämässään oli ero Gabriellesta ja kaikki ne sielun taistelut, jotka olivat olleet seurauksena siitä, saaneet aikaan valtavan täristyksen. Uskonnolliset epäilykset, joita vastaan hän kauvan oli taistellut, saivat tähän aikaan hänen sielussaan uuden voimakkaan jalansijan. Kiihkeä toivomuksensa taipua Jumalan tahdon mukaan, saada tyyntymään sielunsa epätoivoinen rauhattomuus, muuttui vähitellen rauenneeksi tyytyväisyydeksi, joka, vaikkei hän sitä aavistanutkaan, vähimmästäkin ulkoa tulevasta puuskasta, veisi täydelliseen epäileväisyyteen.

Entistä innokkaammin hän nyt alkoi hoitaa papin tehtäviään, erittäinkin toimintaansa, seurakunnan sairasten ja köyhäin keskuudessa. Mutta itseensä hän ei koskaan ollut tyytyväinen; vihdoin hän sai omituisen päähän piston, sellaisen ettei muka koskaan toiminut kylliksi, vaikka olisikin puuhannut kuinka paljon tahansa. Illoin, silmäillessään kulunutta päivää ja tarkastaessaan itseään tuli hän aina surumieliseksi ja alakuloiseksi. "Mitä olen tehnyt." huokaili hän tavallisesti, — "en mitään, en niin mitään. Koko päivä, niin monta kallista hetkeä on kulunut, ja miten olenkaan ne käyttänyt?"

Toinen päivä toi tullessaan uusia ponnistuksia, joilla hän koetti tyydyttää vaatimuksia, jotka itsensä suhteen teki yhä suuremmiksi, tuskallisia yrityksiä saavuttamaan tilaisuutta kieltäytymiseen ja kaikkeen, mitä vaan suinkin saattoi kutsua ylellisyydeksi tai hyväksi toimeentuloksi. Hän tunsi omantunnon tuskia siitä, että vuode oli liian pehmeä, tai ruoka liian hyvin laitettu, ja kurittaakseen itseään, lähetti hän välistä päivällisensä köyhille ja söi jonkun työläisperheen luona.

Saarnaajan toimikin oli käynyt hänelle raskaaksi, useinpa tuskalliseksikin työksi, joka ei juuri koskaan häntä tyydyttänyt. Joskus, tavatessaan jonkun saarnan-aiheen, josta hän ennen muinen oli saarnannut vakaumuksen lämmöllä, ja koettaessaan käyttää sitä, tunsi hän kauhukseen kuinka se lohkesi kappaleiksi hänen käsiinsä, joten koko tuo ihana, runsas aine oli tomuna ja pirstaleina hänen jaloissaan. Välistä hän taas onnistui saamaan sellaisia aiheita, joista oli huvitettu, hän innostui, kuten ennen, ajatteli tarkoin saarnansa ja harkitsi joka kohdan aineesta, mistä aikoi puhua. Vaan silloin kävi hänen useimmiten niin, että valmistettuaan kaikki ja ollen juuri innostuneimmillaan tekemään kuulijoilleen selvää jonkin opinkappaleen uudesta käsitystavasta, hänelle salaman tavoin lensi päähän ajatus, että olisi mahdotointa pitää semmoista saarnaa tulematta poistetuksi viralta.

Silloin hän väliin uhalla uskalsi koettaa ainakin jossain määrin päästää valloilleen mielessään liikkuvat järkiuskoiset ja maailmaa mullistavat ajatukset, vaan siitä oli vain seurauksena yleiset moitteet, lisäytyvä mielikarvaus heränneiden puolelta, uhkauksia ja nimettömiä kirjeitä, joissa uhattiin viralta panoa, vieläpä pistäviä sanomalehtikirjoituksiakin. Jos hän taas menettelisi päinvastoin, hilliten rauhattomia ajatuksiaan, eikä antanut saarnansa siirtyä rahtuakaan ahtaimpien opinkappalten viitoittaman rajan ohi, niin siitä oli vain seurauksena itsensä ylenkatse ja epäilyksen lisäytyminen.

Talven pitkään pukeni hänen sieluntilansa. Hän työskenteli taukoamatta, kuumeentapaisemmin. Yhä enemmän joutui hän ilottoman harrastuksensa orjaksi, koettaessaan keräillä hyviä töitä, saavuttaa täydellisyyttä, mikä kumminkin aina pakeni häntä. Öisin häntä vaivasivat kummalliset, kamalat unet; hän heräsi usein siitä, että luuli putoavansa pohjattomaan syvyyteen, ja vihdoin selvittyään unelmastaan, hänellä vielä kauvan oli jälellä huimaava tuska, jota tunsi, viimeisen jalansijan altaan luisuessa ja älytessään auttamattomasti vajoavansa…

Usein uudistuvana unelmana hän myöskin näki Gabriellen kuolleena. Hän ajatteli usein kuolemaa, vaan enin omaa kuolemaansa; heikko terveytensä sai hänen luulemaan, ettei se enää voinut olla kaukana. Mutta unissaan hän aina puuhasi Gabriellen kuoleman kanssa. Välistä hän näki hänen lähestyvän vuodettaan — tiesi hänen kuolleen, sillä itse oli muka haudannut hänet ja heittänyt multaa kirstulle — mutta hän hymyili ja puheli kuten ennenkin, ja hän tunsi ihmeellisen ilon riemastuksen, vaan samalla kertaa, pelvon vavistuksen nähdessään hänet… He muka kävelivät yhdessä pitkin laajaa, kaameaa kangasta. Vaan kun hän käännähtää, on Gabrielle äkkiä kadonnut, ja vaikka hän huutaa ja hakee kuinka hyvänsä, vaikka hän rukoilee ja vääntelee käsiään, pysyy hän vain poissa… Ja herätessään helmeilee kylmä hiki otsallaan, ja hän nyyhkii lapsen tavoin ikävästä ja tuskasta…

Sinä talvena hän oli tavallista enemmän yksinään, ei koskaan hakenut kenenkään seuraa, mutta väliin hänet valtasi vastustamatoin halu puhua suu puhtaaksi ja saada osakseen jonkun ihmisolennon myötätuntoisuutta ja osanottoa; silloin hän lähti Aurellille pastori Strandin luokse, joka olikin ainoa henkilö Ryforsissa, kenen kanssa hän oli tehnyt lähempää tuttavuutta. Tunti toisensa jälkeen kului keskustellessa pastorin huoneessa, jolloin Robert istui keinutuolissa tai sohvan kulmassa, ja pastori käveli edestakaisin lattiaa pitkin piippu hampaissa. Silloin useinkin heidän keskustelunsa sai tuollaisen tuttavallisen leiman, jonka painaa molemminpuolinen huomio siitä, että on toistaan täysin ymmärretty, joka purkaa kaikki tunteen sulut ja saa kaikkein itseensä sulkentuvaisimmankin avaamaan sydämmensä. Ei kukaan, joka vain pintapuolisesti tunsi Robertia, joka vain oli tottunut näkemään hänet hiljaisena, tyyneenä, kasvoissaan hillitty ilme, joka oli hänelle niin omituinen, olisi tuntenut tuota intohimoisen liikutettua miestä, joka sanojaan punnitsematta, vähääkään välittämättä siitä, miten katkeria ja pistäviä ne olivat, arastelematta syyti esiin epätoivoisen sydämmensä rauhattomia ajatuksia.

Pastori Strand ei puhunut mitään Robertin purkaessa tunteitaan; hän vain käveli edestakaisin pitkin lattiaa, hiukan hajamielisenä tuijottaen eteensä. Oikeastaan hän ei paljon kuunnellut Robertin puhetta, sillä hän tunsi jo edeltäkäsin sen pääasiallisen sisällön, mutta hän tiesi ystävälleen olevan helpotuksen, saadessaan puhua suunsa puhtaaksi, ja antoi sen vuoksi hänen pitkittää.

Robertin vähän aikaa vaiti oltua, vastasi pastori kävelyään keskeyttämättä:

"Rakas ystävä, minuun koskee kovin kipeästi, kun kuulen sellaisia sanoja sinun huuliltasi. En tosiaan olisi luullut noin pitkälle mentävän. Mutta on olemassa eräs seikka, joka hiukan lohduttaa minua. Henkilöt, joilla on sellainen herkkä mielikuvitus kuin sinulla, katsovat kaikki mitä pahimmalta puolelta. Valittelet esimerkiksi olevasi yksin…"

"En valittele", keskeytti Robert katkerasti, "minä vain vahvistan tosi-asian. Ja jos sanot suoraan, niin ethän voi väittää kenenkään muun olevan niin ihmisistä erillään kuin minun? Valtion kirkko, johon vielä kyllä kuulun, epäilee minua, ja tarvittaisiin vain, että kerrankin saarnaisin sen mukaan, mitä uskon ja ajattelen, niin minut eroitettaisiin virastani. Vapaakirkolliset, heränneet kammoen ylenkatsovat minua. Työläispuolue ei luota minuun, se luulee minun koettavan kulkea keskitietä, ja sivistyneet pitävät minua sosialistina ja radikaalina, jonka kanssa eivät mielellään tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä. Oma vaimoni…"

Hän oi päässyt pitemmälle, ääni petti ja hän kääntyi äkkiä poispäin.

"Ystävä parka", sanoi pastori Strand pannen suuren kätensä Robertin olalle, "minuun koskee kipeästi … kovin kipeästi… Mutta — oletko ajatellut sitä, että on ollut eräs, joka on ollut vielä yksinäisempi kuin sinä, eräs jonka kaikki puolueet, kaikki ystävät pettivät, joka epätoivon vaikeimpana hetkenä tunsi itsensä Jumalankin hylkäämäksi? Ja oletko ajatellut sitä, että kaikkein, jotka tahtovat taistella kunniallista elämän taistelua, kaikkein jotka rehellisesti seuraavat omaa vakaumustaan, täytyy kulkea mestarinsa jälkiä ja olla yksin? Kaikilla puolueilla on enemmän tai vähemmän petosta, ja jos sinä haet tukea jossain puolueessa, niin et ole vapaa petoksesta sinäkään. Surullista on olla yksinään, raskasta ja surullista monta kertaa, tiedän sen omasta kokemuksesta, vaan kun polttavin puolipäivän helle on ohitse, ja ilta joutuu ja mieli alkaa tulla tyyneeksi ja rauhaisaksi, niin silloin on ihanaa, silloin tuntuu sanomattoman ihanalta, suloiselta ja autuaalta, kun voi sanoa: vaillinaista ja puutteellista on monessa suhteen ollut, mutta sen tiedät sinä, Herra, ett'en koskaan ole valehdellut, en koskaan lausunut sanaakaan tai astunut askeltakaan sydämmellisintä vakaumustani vastaan. Katsos Wallner, tahdon mieluummin voida sanoa sen, kuin olla maailman ja sen mahtavien kunnioittama ja ylentämä!"

Pastori Strandin silmistä loisti lapsekkaan onnellinen ilme, ja puheensa vahvikkeeksi hän taivutti toista kättään.

"Niin, on todella ihanaa, kun voi sanoa niin", vastasi Robert surumielisesti hymyillen, "vaan sille, joka paraillaan on taistelun melskeessä ja epävarmana sen päättymisestä, käy yksinäisyys sietämättömäksi…"

"Ken ei sitten voi joutua taistelun pauhinaan, jos vaan päästää irti ankkurin!" keskeytti pastori Strand innokkaasti. "Onko mielestäsi tosiaankin minun asemani niin tyydyttävä, ettei minullakin, jos vaan tahtoisin, olisi valittamisen syytä? Onko mielestäsi minulla kirkon palvelijana ollut niin paljon edistystä, kun neljäkymmentä vuotta olen kököttänyt varapastorina täällä kaukana Norrlannissa? Vaan katsos, minä olen ollut liian röyhkeä, liian suora ja kunniallinen, sellaisesta eivät asianomaiset pidä. Et kai usko, että on moni täälläkin, joka moittii minua, joka esimerkiksi on vihainen siitä, että minä soitan viulua. Daniel vanhuskin, tuo kunnon mies, vaikk'ei tosin minua tuomitsekaan, kuitenkin eräänä päivänä virkkoi minulle: 'kyllä minä luulen, että pastorin omalletunnolle olisi edullisempaa soittaa viulupelillään jotain totisempaa, eikä vaan kevytmielisiä polskia.' 'Kevytmielisillä polskilla' tuo raakalainen tarkoitti erästä Haydin menuettia! Niin, niin, niin", jatkoi pastori vetäen pitkän huokauksen, "niin se on, niin se on; eihän minunkaan maallinen menestykseni ole niin kehuttava, ettei minultakin voisi päästä epäsointuja, jos vaan tahtoisin kosketella niitä säveleitä. Totta on se, että … perhe-onnettomuudesta, joka sinua on kohdannut — siitä minä olen varmasti vapaa, mutta en juuri pitäisi kadehdittavana sitäkään, että saa istua kuni mikäkin suuri yksinäinen lintu tässä huoneessa, eikä koskaan ole tiennyt miltä tuntuu, kun saa kuulla pikku muijan murusen sanovan että on hänelle mieleinen."

Robert hymyili. Pastorin pilapuhe ilahdutti häntä ja poisti hänen omat, synkät ajatuksensa. Oli niin koomillisen liikuttava tuo vertaus "suuresta, yksinäisestä linnusta", joka istui kesä-illoin huoneessaan, soitellen viuluaan myöhään yöhön…

"Niin, niin, niin", lisäsi pastori, puhuessaan yhä kävellen, "elämä on todentekoa meille jokaiselle ja kaikkien meidän on oltava selvillä Herramme kanssa huolimatta siitä, mitä ihmiset sanovat tai lörpöttävät meistä. Itsekin valitat huonosti onnistuneen hyödyttämis- ja auttamis-yrityksissäsi?"

"Niin", virkkoi Robert äskeisellä katkeralla äänellä, "siinä olet oikeassa, sitä minä todellakin valitan. Jollen olisi niin suruinen, niin minusta näyttäisikin naurettavalta se, että ihmiset ymmärtävät minua väärin ja kääntävät minun kunniallisimmat yritykseni pahimpaan päin. Mitä hyötyä minulle esimerkiksi on lähtenyt ponnistuksistani kohottaa työmiehiä ja parantaa heidän asemaansa? Ei mitään muuta kuin se, että ovat tyytymättömämpiä ja rauhattomampia kuin ennen. Etkö usko että Bångin kapakka yhä houkuttelee enemmän kuin lukusali, jonka minä sellaisilla uhrauksilla heille järjestin? Siksipä väliin arvelenkin että sille, joka koettaa parantaa veljiensä asemaa ja johtaa heitä totuuden tielle, joka taistelee sorrettujen puolesta ja koettaa herättää ihmisiä paatuneesta itsekkyydestä, että sille olisi marttyyrin kunnian sijaan pikemmin annettava narrin nimi. Jos ei olisikaan ollut olemassa eräs — hän jota, epäilyksestäni huolimatta, en koskaan lakkaa rakastamasta — niin aivan varmaan en ollenkaan empisi sanoessani narrin nimen!

"Suo minun selittää se asia", sanoi pastori Strand seisattuen Robertin eteen ja ottaen piipun suustaan. "Narrin nimen ansaitsee se, joka tekee kaiken hyvän, jota mainitsit, ja sillä välin ajattelee menestystä; kunnian taas se, joka työskentelee ainoastaan mestarinsa vuoksi ja Fenelonin herra sanoo: 'uskollinen tehtävässäni … huolehtimatonna menestymisestä.' Sellainen on sen asian laita. Vaan saanko nyt sanoa jotain sulle suoraan?"

"Kyllä … saat, luonnollisesti", vastasi Robert hiukan kärsimättömästi.

"No, silloin minä neuvon sinua joksikin aikaa keskeyttämään työsi. Ota hiukan lomaa ja matkusta. Nykyään olet kokonaan säännöttömässä mielentilassa ja siitähän on luonnollisesti seurauksena, etteivät pyrintösi onnistu, etteivät saarnasi tuota siunausta ja että terveytesi sen ohessa turmeltuu perin pohjin."

Robertin muoto synkistyi. Pastori oli koskettanut arkaan kohtaan.

"Niin. olet oikeassa", vastasi hän kolkosti, "tiedän, että saarnani nyt, kuten aina, ovat hedelmättömiä. Mutta nykyisin ne ovat minulle pelastuksena. Jos herkeän saarnaamasta, niin katkeaa viimeinenkin side; joka minua kiinnittää määräämällä, että täytyy uskoa ja silloin minä ilman pelastusta lankean täydelliseen epäilykseen. Oi! ystäväni", lisäsi hän ja hänet valtasi uudelleen harras mieliala, "sellaista mielentilaa kuin minun, ei voi sanoin selittää. 'Kyntömiehet ovat kyntäneet ja piirrelleet selkääni pitkiä vakoja' … kaikki, kaikki on minulle kiusaksi. En voi ajatella menneisyyttä, se tuntuu minusta pitkältä erehdyksistä ja valheista kokoon punotulta köydeltä, nykyisyys on käynyt minulle sietämättömäksi ja tulevaisuus kauhistuttaa minua. Luonnon ja elämän koko ihanuus, joka ennen tuotti minulle niin paljon iloa ja lohdutusta, vaikuttaa nyt tuskan tunteen, sellaisen jota en voi kielin kertoa… Juohtuu mieleeni eräs kuva Goethen Faustista, jossa enkelit viskelevät ruusuja demooneja vastaan, jotka koettavat valloittaa Faustin sielua, mutta ruusujen sataessa muuttuvatkin metalliksi. Samoin on minun laitani. Kun näen tai kuulen jotain ihanaa — runo, jota luen, kaunis auringon lasku, kaikki se polttaa minua siihen sijaan että lieventäisi tuskiani. Niin … niin … olet oikeassa, kun sanot, että minun pitäisi luopua virastani … mutta ei siinä kyllin … minä luopuisin kaikesta … katoaisin … ja jollei minussa vielä olisi jätteitä uskosta … niin…"

"Vait", keskeytti pastori melkein ankarasti ja varoittaen ojensi kätensä Robertia kohden, "älä lausu sellaisia sanoja. Kukin meistä, joka on kärsinyt ja taistellut, on kai osaksi tuntenut kiusaavan ajatuksen, joka epätoivon hetkenä valtaa sielun. Mutta tuollaisia sanoja ei sovi lausua."

Robert painoi kädellä otsaansa ja ummisti silmänsä.

"Välistä", jatkoi hän ottamatta huomioon ystävänsä puhetta, "on kiusaus niin voimallinen, levon kaipuu niin sietämätöin, etten luulisi voivani odottaa … väsymys niin kova, etten edes toivo ijäistä elämää … vaan ainoastaan lepoa … jäljettömiin häviämistä … kummallinen, erinomainen olemassa olo … olisiko siis tarkoituksesi vain saada minut tälle kannalle … riistää minulta kaikki, vieläpä tämäkin … viimeinen … ainoa … suurin… Ilo … ilo … ihana, ihmeellinen sana … joka koko elämäni ajan olet liidellyt edessäni kuni loistava suvenkorento, jota en ole voinut saada kiini … ilo puolison rakkaudesta … ilo taiteessa, kauneudessa, luonnossa … ilo työssä … kaikkialta olet ilkkuen paennut… Mutta yhdentekevää … en sure sitä, että nuoruuteni rajut, romantilliset unelmat ovat menneet. Mutta viimeinen, ainoa, ilo, jonka Kristus lupasi väsyneille ja raskautetuille sieluille, ilo Jumalassa, pakenetkohan sinäkin … petätköhän minut?…"

Nojautuen sohvan laitaan, hän painoi kasvonsa käsivarttaan vasten.
Pastori seisoi vieressä ja pudisti surumielisesti päätään.

"Ystävä parka … ystävä parka", sanoi hän kyynelsilmin, "tyynny … koeta rauhoittua … rauhoittua… 'Jos rauhassa olisitte, niin teitä autettaisiin' … se on ainoa neuvo, minkä voin sinulle antaa. Aah, tällaisina hetkinä nähdessään toisen tuskia, ei toinen ihminen kykene mihinkään. En edes voi seurata sinua taistelun melskeeseen; tuossa sielujen Jakobin-taistelussa on tuo ihmeellisen suuri ja peloittava seikka, että meidän aina täytyy olla siinä, kuten kuollossakin Jumalan kanssa kahden kesken. Ei kukaan, ei kukaan ole koskaan ollut toisen vieressä sielun sydänyön hetkenä. Yhden asian vain, rakas veli, tahdon lausua sinulle lohdukkeeksi. Sinun korvissasi se ehkä kuuluu eriskummaiselta, mutta totta se vain on; nyt olet likempänä Jumalaa, kuin silloin, kun olit ylistetty, oikeauskoinen saarnamies Tukholmassa ja houkuttelit kansaa joukottain Herran huoneeseen. Ja sitä likemmäksi lähenet, kuta enemmän epäilysi lisääntyy, ja kun olet joutunut aivan epäilyksen pohjalle, kun sinulta on mennyt kaikki se mitä sanot uskoksesi, niin silloin on pelastus hyvin lähellä." — — —

Tuon tapaisten keskustelujen jälestä tunsi Robert aina jonkin aikaa mielensä rauhaisammaksi.

Mutta tuo helpoituksen tunne, joka vain koski hänen mielikuvitustaan, eikä sielun elämätään, haihtui taas pian jättäen hänet tavanmukaiseen murtuneeseen tilaan.

Yhteen aikaan hän koki, itsekään olematta selvillä siitä, mistä syystä, lähetä heränneitä. Näytti siltä, kuin häntä olisi haluttanut koettaa vielä viimeisen kerran heidän kanssaan seurustelemalla elähyttää sammuvaa uskoansa. Hän kävi heidän kokouksissaan, istui niissä myöhään iltaan ja puhui kunnes epäilyt taukosivat, niin että hän niistä lähtiessään viilistä oli onnistunut puhaltamaan sammuvan kipinän hetkiseksi näennäiseen eloon.

Samalla kertaa hän tunsi ihmeellistä kiukkua uskovaisia kohtaan. Ne vetivät häntä puoleensa, hän ei tullut toimeen ilman heitä, mutta heti kun hän taas jäi yksin, tunsi hän vain ylenkatseellista, kadehdittavaa vastenmielisyyttä. "Tuollaista järkähtämätöntä, harkitsematonta uskoa, joka ei edes suvainnut puheluakaan, ei voi suosia muu kuin ymmärtämättömyys tai teeskentely" — niin hän tavallisesti ajatteli — ymmärtämättömyys, tiedon puute, jota edusti Daniel ystävineen, teeskentely, kirjanpitäjä Sidvallin ja hänen henkiheimolaistensa edustamana. Syvällisemmälle ja todellisemmalle luonteelle olemassa olo ei olekaan muuta, kuin epäilystä, tai suorastaan kieltämistä. Jos hän sattui huomaamaan pienimmänkään tahran heidän elämässään, tai kuulemaan jostain virheestä, jonka joku heistä oli tehnyt, niin silloin hän tunsi uhkamielistä riemastusta ja ajatteli itsekseen: "tiesinhän sen … juuri niin kävi kuin olin aavistanut … kaikki on mädännyttä, kavalaa … onttoa…" Jonkunlaisella ilkeällä nautinnolla hän vertaili omaa, itsensä kieltävää, hurskasta elämäänsä esimerkiksi kirjanpitäjä Sidvallin elämään, joka oli ankaran heränneen puolueen, minkä yhteydestä Robert jo alun pitäin oli pois sulettu, keskustana. "Minä ahkeroitsen ja teen työtä — taistelen ja kärsin", ajatteli hän melkein uhaten, "olen uhrannut kaikki veljieni hyväksi, noiden vähimpäin, jotka Jumala erityisesti on uskonut meidän huomaamme, elämäni on aivan tahratoin — ja minulta Jumala piiloutuu, minun osakseni ei tule muuta, kuin epäilystä ja lohduttomuutta. Ja tuollainen jokapäiväinen, itsekäs ihminen, jonka pääpyrintönä on rahojen kokoaminen itselleen ja perheelleen, hän saa osakseen Jumalan armoa, hän saa ylvästellä siitä, että on Jumalan lapsi, valittu ja armoitettu. Onko siinä järkeä … onko siinä oikeutta … onko rakkautta, jos sinua Jumala on olemassa ja jos sinä olet isä, joka pidät huolta lapsistasi? Ei, ei, sehän vain on mielikuvitusta, pilantekoa, ihmisten työtä kaikki tyyni…"

Niin kului kuukaus toisensa jälkeen, ja Robert taisteli yhä hurjalla itsepintaisuudella uskonsa puolesta, joka oikeastaan jo olikin kuollut, ja josta vain oli jälellä pirstaleita, jotka siihen sijaan, että olisivat tukeneet häntä, myrkyttivät ja sekoittivat kaikki.

Nykyään oli hän sellaisessa toivottoman epäilyksen tilassa, että hehkuvan uskon kipinän olisi kyennyt sammuttamaan vähäpätöisinkin tapahtuma. Hänen asemansa oli samanlainen kuin sen, joka seisoo kuilun partaalla, ja jolta tasapainon voisi viedä takaa tuleva tuulen henkäys, tai jonka muutaman hietamurun irtautuminen jalkojen juuresta saisi syöksymään pohjattomaan syvyyteen.

Vihdoin tulikin tuo ulkonainen sattuma, joka oli omansa täydentämään hävitystyön hänen sisimmässään.

Kirjanpitäjä Sidvall muutamine uskontovereineen oli pannut toimeen kokouksen lähetyshuoneessa, erään tunnetun saarnamiehen sinne saavunnan johdosta, vaan omantunnon syistä he eivät tahtoneet Robertia mukaan. Hänen horjuva uskon-kantansa ei näet nyt enää ollut mikään salaisuus: se oli päinvastoin niissä piireissä, joita uskonnolliset asiat innostivat, pysyväisenä puheen aiheena, eikä tätä nykyä koko Ryforsin yhteiskunnassa ollut sitä henkilöä, jonka nimi niin usein olisi kuulunut kaikkien suussa, kuin Robertin, ei ollut ketään, joka niin usein olisi ollut milloin säälin, milloin moitteen aiheena. Sidvallin mielestä oli tällaisten olosuhteiden vallitessa sekä pastorille itselleen että muillekin parasta, että hän pysyi poissa kokouksesta, semmoisesta kuin tämä, johon osaaottajat olisivat mitä tuttavallisimmassa suhteessa toisiinsa; hän itse ei muka hyötyisi mitään siitä mitä puhuttaisiin, eikä voisi teeskentelemättä ottaa osaa keskusteluihin, toisia taas hänen läsnäolonsa ja hänen äänetöin arvostelemisensa häiritseisi. Kokouksen toimeenpanijain kesken syntyi innokas neuvottelu; useimmat myönsivät Sidvallin olevan oikeassa, mutta muutamat pelkäsivät loukkaavansa, toisten mielestä taas oli käytettävä kaikkia käsissä olevia keinoja, joilla pastoria voisi saada uskoon, mutta Sidvall ystävineen piti puoltaan ja pääsikin vihdoin voitolle.

Robertille siis ei ilmoitettu mitään kokouksesta; se pantiin toimeen salavihkaa, ja koetettiin mikäli mahdollista, ettei pastori saisi tietoa siitä. Vaan se luonnollisesti ei onnistunut; jo useita päiviä ennen kuin kokous oli pidettävä, tiesi Robert sen, — ja ne jotka luulivat hänen tulevan loukatuksi, eivät olleet erehtyneetkään luulossaan.

Mutta miten syvästi hän loukkaantui, siitä heillä ei ollut aavistustakaan. Hän aivan vavahteli tuskasta ja mielikarvaudesta; noin pitkälle siis oltiin tultu — hän, paikkakunnan pappi, eroitettiin uskovaisten yhteydestä, häntä osoiteltiin julkisesti uskottomana, uskon hylkyrinä…

No niin, kun kerran tuollaista oli voinut tapahtua, niin mitäpä hänellä enää olikaan siellä tehtävää? Hänen kokouksesta sulkemisensa polttaisi häneen seurakuntalaistensa silmissä jäljen semmoisen, että hänen oli mahdoton enää saarnata. Kaikki oli mennyttä — ulkonaisetkin siteet olivat katkenneet, nuo siteet jotka olivat olleet hänen viimeisenä pelastuksen toivonaan. Vuotta aikaisemmin hän olisi voinut kestää tuon häväistyksen näennäisen levollisena; nyt se sattui hänen sairaaseen sydämmeensä voimalla, joka sai hänet lannistumaan.

Oli sumea talvi-ilta. Robert tiesi, että kokouksen piti alkaa seitsemältä, ja mistään huolimatoin uhkamielisyyden ja kostonhimon tunne, niin suuresti eriävä hänen tavallisesta säädyllisyydestään, pakoitti hänet saamaan aikaan lähtemään lähetyshuoneelle saakka, ainakin näyttääkseen vastustajilleen, että hänellä oli selvillä, millä tavoin häntä vastaan oltiin menetelty. Hänen vastaansa tuli useita kokoukseen aikovista. Niitä ylimalkaan näkyi hänen näkemisensä vähän nolostavan; jotkut menivät toisaalle päästäkseen häntä tervehtimästä, toiset taas kääntyivät, pelkurimaisuudesta, jota sittemmin katuivat, syrjään, eivätkä olleet huomaavinaan häntä. Kirjanpitäjä Sidvall tervehti niin levollisesti, että rauhattomuus Robertin mielessä yhä yltyi. Tuossa järkähtämättömässä tyyneydessä hän luki oman tuomionsa, ankaran, lepyttömän tuomion, josta hän joutui aivan haltijoihinsa.

Poikettuaan lähetystalolle vievältä tieltä, nopein askelin kiiruhtaessaan "katua" pitkin, hän itse huomasi kauvan pelätyn käännekohdan olevan lähenemässä. "Tekopyhät, sydämmettömät", kaikui hänen tunnossaan ääni, joka oli niin vihlasevan katkera, että häntä oikein puistatti, "ulkokullatut, jotka saarnaatte mestarinne oppia, vaan elämässänne teette sen tyhjäksi. Se, joka etsii totuutta … joka on tahtonut antaa henkensä veljiensä edestä, se joutuu epäilykseen … kadotukseen … ihmisten ylenkatseen alaiseksi … Jumalan hylkäämäksi… Ja se joka julistaa rakkauden oppia ja ylenkatseellaan murtaa kärsivän veljen … se … se saa kutsua itseänsä Jumalan lapseksi … saa elää onnellisena tunnon rauhassa… Minua … minua raatelevat tunnon tuskat, kuin pahinta rikoksen tekijää … ja ne saavat sanoa Jumalan isäkseen, ovat hänen lapsiaan, pelastettuja ja onnellisia … ja minä … minä olen kirottu … kadotettu … kadotettu…"

Hän kiiruhti kulkuaan ja meni tietä pitkin sillalle. Hänen aivossaan pyöri ajatuksia, joilla ei olleet juuri mitään keskinäistä yhteyttä, Milloin ne liitelivät menneisyydessä itsepintaisesti vastustaen entisiä vanhurskauspyrintöjä, sen kieltäymyksiä; milloin taas lensivät kauvas Gabriellen luo nuhtelevasti huudahtaen: "sinäkin olet minut pettänyt, lupasit rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä ja nyt … ja nyt…" Toisinaan ne taas yhtyivät ruikutellen rukoilemaan: "Eikö siis ole mitään pelastusta … onko Herran hyvyys, Herran laupeus aivan lopussa…?"

Pilvinen taivas teki illan pimeäksi ja kolkoksi. Virta pauhasi levottomasti, ja lahdelta kuului tuon tuostakin elpyväin kevään voimien rikki murtaman jään ritinä. Robert seisoi sillalla käsivarsillaan nojaten kaidepuuta vasten ja katseli majakkaa, joka pimeän halki pilkotti kaukana ulapalla; oikealla puolen seistä törrötti rannalla vanha, rappeutunut sulatusuuni, joka mustine ammottavine aukkoineen näytti kummallisen suurelta ja kamalalta; sieltä väitti kansa hämärässä kuuluvan vasaran kalketta tai näkyvän säkeniä säihkyvän pimeän tullessa…

Hetki toisensa jälkeen kului, ja Robert seisoi yhä paikallaan, milloin tuijottaen kuohuvia aaltoja, jotka kiskoivat tukkia mukaansa, milloin taas kiinnittäen katseensa majakan pieneen kirkkaasti välkkyvään valoon. Hänen mielensä raju rauhattomuus oli vähitellen tyyntynyt ja melkein levollisena hän hiljaisuudessa kuunteli miten hänessä vihdoin menivät murskaksi lahonneet sirpaleet lapsuutensa uskoa, jonka vaikutuksesta hän kuusitoistavuotiaana nuorukaisena ihastuksella oli lausunut: "Herra, jos sinä vain minulla olet, niin en taivaasta enkä maasta välitä."

Seisoessaan siinä kylmäverisen välinpitämättömyyden osoittaessa henkistä elottomuutta, sai siihen sijaan ulkonainen maailma, ympäröivä luonto, uuden harvinaisen merkityksen. Aineellisuus esiintyi äkkiä suurena ja mahtavana. Sen valtavat voimat, joissa hän siihen saakka oli luullut huomanneensa Jumalan ääniä, tuntuivat nyt hänestä mistään riippumattomilta, mahtavilta, ja täyttivät hänet kolkkouden ja yksinäisyyden tunteella. Mielikuvituksellaan tunsi hän tuon aineellisuuden voiman yhä enemmän ja enemmän kasvavan ja lisääntyvän. Hänestä tuntui kuin olisi saanut uuden aistin, jolla näki miten voimat hänen ympärillään elämöivät, nielivät, hävittivät… Kosken kohina muuttui tulvehtivaksi, rakennuksia raastavaksi, ihmisiä hautaavaksi kevätvirraksi… Jään ritinässä hän kuuli miten aalloissa kiljui ja kirkui olentoja, jotka menehtyivät niihin… Kaikkialla hävitystöitä — julmaa, välinpitämätöintä työn, toivon, elämän hävittämistä — ihminen vain kierteli salaperäisten voimain musertaman lastun lailla, kohtalon heittelemänä korkeudesta syvyyteen ja vihdoin alas tuntemattomaan, suureen pimeyteen…

Oikein puistalti ruumista ajatellessa, että tämä siis oli elämää, tällainen sattuman oikku… Tuollaisia turvattomia, surkuteltavia olentoja olivat ihmiset, hänen veljensä. Mutta muinainen intoileva osanottonsa ihmiskunnan kärsimyksiin oli kuin sammunut; kummallisen välinpitämättömänä hän seurasi tuota mielikuvituksen leikkiä, jota yhä kiihdytti yö ja yksinäisyys hänen ympärillään. Mitä hyötyä olikaan välittämisestä ja nurkumisesta? Jumalalta, rakastavalta isältä voi rukoilla laupeutta, mutta eivätkö kevättulva ja myrsky voi kuulla kaikkein epätoivoisimpiakin rukouksia? Oli vaan kaksi keinoa tarjolla: joko alistuu tai…

Uudelleen alkoi itsemurhan ajatus kiusata häntä. Hyppäys vaan — niin kaikki olisi lopussa, hänen väsyneet ajatuksensa löytäisivät levon, hävittävät, säälimättömät elämän voimat kuohuisivat hänen päällänsä, vaan mikään ei enää häntä häiritseisi eli tekisi levottomaksi. Miksi epäillä, miksei saisi tehdä loppua jo kerran alkaneesta kuolon taistelusta?

Vaan hänen mielessään liikkui jotain mikä asettui vastakynteen: sitkeä, kukistumatoin halu käydä kärsimyksiä kohti, pysyä paikallaan maksoipa mitä tahansa. Hänen luonnossaan, jonka tunteellisuus oli niin suuri että säädyttömyys, tai epä-ystävällinen sana sai hänet vapisemaan, löytyi rautainen tahdon lujuus, joka pakoitti hänet tällä hetkellä tekemään vastarintaa sekä sielun että ruumiin taisteluille.

"Ei", huudahti hän, "tahdon kestää! Vaikkei olisikaan olemassa Jumalaa ja vaikken koskaan enää voisikaan rukoilla vapahtajaani, vaikka taivas olisikin tyhjä, vaikka ijäinen elämä olisikin vaan paljas satu, yksi pysyy kuitenkin paikallaan: täytyy olla parempi menetellä oikein, kuin menetellä väärin, täytyy olla parempi kaatua paikallaan kuin pötkiä pakoon. Minä tahdon pysyä paikallani, kunnes kaadun!"

Hän teki käännöksen ja lähti sillalta astumaan kotia päin. Vähitellen hänessä pääsi vallalle tyyneyden ja surumielisen tyydytyksen tunne, jota melkein voi verrata siihen, jota täytyy tuntea sairaan, kun hän pitkällisen tuskan perästä päättää lääkärillä leikkuuttaa sen jäsenen, joka on ollut syynä hänen kärsimyksiinsä.

Tosin hän nyt oli raajarikko — hengellinen raajarikko; hänestä oli raastettu jotain, uskon ja rukouksen siivet olivat poissa; mutta olihan taistelu ainakin sillä haavaa lopussa, nyt hän vihdoin saisi hetkeksi lepoa.

XVI.

Robert ei saarnannut lähinnä seuraavina pyhinä. Vaan hänen ei ollut tarvinnut pyytää virkavapautta, sillä kaupungin kappalainen, pastori Strand ja eräs toinen varapastori hoitivat hänen virkaansa sill'aikaa.

Hänen kivuloisuutensa, joka oli lisäytynyt siinä määrässä, ettei hän moneen päivään voinut lähteä huoneestaan, sanottiin hänen äkillisen toimettomuutensa syyksi; toistaiseksi hänen siis ei tarvinnut kellenkään puhua siitä käänteestä, joka oli tapahtunut hänen elämässään, ja joka tästälähtien kaikissa tapauksissa teki hänet mahdottomaksi julistamaan Jumalan sanaa.

Hänen ystävänsä, Aurellin perhe ja pastori Strand olivat hyvin levottomia, ja pyysivät häntä kiihkeästi ottamaan joksikin aikaa virkavapautta ja matkustamaan pois terveyttään hoitamaan. Väliäpitämätöin ilme kuvastui hänen kasvoissaan, kuunnellessaan heidän hyvää tarkoittavia neuvojaan; toisinaan hän ei vastannut sanaakaan, toisinaan taas yhdentekevän mitään merkitsemättömän: "kyllä minä hoidan vielä itseäni."

Ainoa mikä sai hänet havahtumaan tuosta välinpitämättömyyden tilasta oli pastori Strandin pyyntö saada kirjoittaa Gabriellelle ja ilmoittaa hänen huolestuttavasta terveydentilastaan. Silloin sai hän entisen nerokkuutensa takaisin ja melkein kovalla äänellä hän vastasi järkähtämättömästi: "Ei, ei ainakaan niin kauvan kuin minä vielä kykenen ajattelemaan ja päättämään tehtäviäni."

"Veli, sinähän olet leppymätöin … julma…" virkkoi Strand vapisevalla äänellä, "kuvittele mielessäsi, minkälaiseksi Gabriellen elämä muodostuisi, jos … jos ette enää koskaan saisi nähdä toisianne…"

Robert pudisti päätään ja teki kädellään estävän liikkeen.

"Älä puhu siitä", mutisi hän, "minä en kestä enempää … meille molemmille on parasta, ettemme nyt tapaa toisiamme".

Eräänä iltana, noin viisi viikkoa siitä sunnuntaista, jona Robert viimeksi oli saarnannut, huomasi hän hämmästyksekseen tohtori Sandinin äkkiarvaamatta astuvan hänen huoneesensa…

Robert oli sohvalla pitkällään, nojautuen pään-alaiseen — tavallinen asentonsa silloin, kun tuskat yltyivät hyvin ankaroiksi. Nähdessään tohtorin, nousi hän istumaan ja ojensi hämmästyttävän ystävällisesti kätensä hänelle tervetulijaisiksi.

"Tämähän kävi paremmin kuin luulinkaan", virkahti tohtori iloisesti, otti tuolin ja istahti Robertin viereen, "olin melkein odottanut, että heittäisitte minut ulos ovesta. Seikka on sellainen, että oikeastaan olen täällä Aurellin pikku tädin kehoituksesta. Hän itki eilen koko saavillisen ja uhkasi suuttua minuun, jollen heti lähtisi pastorin luo muka estämään häntä itsemurhasta. Vastasin hänelle että te ette koskaan ollut pyytäneet minua tulemaan ja että te varmaankin heittäisitte minut ulos ovesta, jos tulisin, vaan se ei auttanut; hän sanoi minun velvollisuuteni lääkärinä olevan mieluummin heitättää itseni ulos ovesta, kuin olla tarjoomatta apuani. Ja se naula veti."

"Sekä te että rouva Aurell olette sangen ystävällisiä, kun ajattelette minua", vastasi Robert hajamielisesti hymyillen, "mutta luulempa olevani sellainen sairas, josta teillä ei tule olemaan paljon apua."

"Saammepahan nähdä", sanoi tohtori, pannen kätensä ristiin toisen polvensa yli. "Nyt minä kaikessa tapauksessa julistan, mitä aion sanoa. En, näettehän etten aio vaivata teitä minkäänlaisilla kysymyksillä, vaan muitta mutkitta sanoa, että teille on vallan välttämätöintä ottaa heti virkavapautta ja sitten matkustaa Tukholmaan, saamaan hoitoa joltakin lääkäriltä, jolla on erikois-alana hermosairaudet, ennenkuin on liian myöhään"…

"Tohtori", sanoi Robert sellaisella äänellä, kuin ei olisi kuullut mitä tohtori sanoi, vaan ainoastaan seurannut omaa ajatuksen kulkuaan. "Sanokaas minulle, mitä tuo pakotus päässäni oikeastaan on? Tiedän kyllä, että minulle siitä on paha vastus, mutta mielelläni tahtoisin kerran saada tietää totuuden."

"Sitä en voi sanoa teille noin äkkiä", vastasi tohtori vältellen, "olenhan ollut niin harvoin tilaisuudessa tekemään minkäänlaisia huomioita. Mutta vaikkei olisikaan tarkemmin selvillä sairaudestanne, niin ymmärtää kuitenkin helposti, että leikki on kaukana sellaisesta tilasta, jossa te nyt olette. Järkähtämätöin neuvoni siis on se, että heti paikalla kerrassaan keskeytätte työnne ja lähdette Tukholmaan neuvottelemaan jonkun kokeneen lääkärin kanssa, esimerkiksi…"

"En", keskeytti Robert äkkiä, "Tukholmaan en lähde, enkä myös kysy neuvoa keltään erikoislääkäriltä. Kun kerran olitte niin ystävällinen, että tulitte minua katsomaan, pälkähti päähäni huvikseni kysyä teidän mielipidettänne, vaan jollette tahdo sitä ilmaista, niin olkoon se sillään. Itse kuitenkin tiedän miten laitani on ja tiedän myöskin, ettei maailman taitavin lääkäri kykenisi minun parantamaan. Mutta jos täksi kertaa tahtoisitte ottaa minut huostaanne ja, mikäli mahdollista, hankkia minulle lievennystä tässä tuskassa, joka nyt pariin viikkoon ei ole minua jättänyt rauhaan päivin eikä öin, niin olisin teille sangen kiitollinen."

Tohtori Sandin kynsäsi korvallistaan ja muotonsa ilmaisi kärsimättömyyttä.

"En ole halukas ottamaan teitä huomaani", vastasi hän, "olen lausunut mielipiteeni siitä, että tämä on mutkikas kohtaus, jota en uskalla ottaa hoidettavakseni yksin. Mitä voitte vaatia henkilöltä, joka lähes kymmenen vuotta on ollut tehtaan lääkärinä, luuletteko että seppien ja sahan työmiesten seassa työskennellessä saa mitään erinomaisempaa harjaantumista hermosairauksiin?"

Robert kohautti olkapäitään, vaan ei vastannut. Hän tiesi että hänen sairautensa riippui yhtä paljon henkisistä kuin ruumiillisistakin syistä, ja hänelle oli sen vuoksi mahdotoin ajatella jonkin lääkärin puoleen kääntymistä; mutta hän toivoi, että tohtori Sandin sen paremmin selvää ottamatta, voisi antaa hänelle jotain vahvistavaa tai rauhoittavaa lääkettä.

Tohtori nousi tuoliltaan ja alkoi käydä edestakaisin pitkin lattiaa. Hänen ja Robertin väli oli luonnollisista syistä aina ollut kireä, eikä hän olisi ollut halukas saamaan Robertia hoidettavakseen, vaikka velvollisuuden tunne olisikin kehoittanut antamaan tilapäisiä neuvoja. Kuinka kummallista — tuossa nyt oli se mies, jota vastaan tohtori, enemmän kuin ketään muuta maailmassa, oli tuntenut mielikarvautta ja kateutta — mies, joka oli omistanut ainoan naisen, joka oli saanut tohtorin sydämmen sykkimään rakkauden ihastuksesta ja tuskasta! Kaikkea sitä, mikä on omiansa valmistamaan onnellista ja menestyksestä rikasta elämää — harvinaista nerokkuutta, kauneutta, miellyttävää esiintymistapaa, naisten rakkautta ja ihailua — kaikkea sitä oli luonto runsaalla mitalla lahjoittanut tuolle nykyään noin pahasti murjotulle, sortuneelle olennolle, jolla nähtävästi ei olisi enää kauvemman taistelun aikaa jälellä. Miksi oli hän sitten murtunut, mikä oli hänet saattanut häviöön? Niin, mikä? Haaveilu, mielikuvitus, järjetöin mietiskeleminen arvoituksia, joita ei kenenkään ihmisen ymmärrys voi selittää, olosuhteita, joita ei mikään ihmisvoima voi ojentaa. Työväenkysymys, sovitus-oppi ja raittiusliike ja kaikenmoiset muut kysymykset taivaassa ja maassa olivat murtaneet hänen avioliittonsa onnettomaksi, karkoittaneet häneltä vaimon ja saattaneet hänet itsensä haudan partaalle. Saattoipa tosiaankin sanoa ihmisiä hulluiksi, vaikkeivät olisikaan syyllisiä mihinkään sellaiseen, josta heidät voitaisiin sulkea hulluinhuoneeseen! Tohtori tunsi vihamielistä harmia astellessaan nopein askelin lattialla ja ajatellessaan, miten paljon viisaammin hän olisi käyttänyt kaiken sen lahjakkuuden, jonka pastori noin kevytmielisesti oli tuhlannut, kuinka paljon onnellisemmaksi hän olisi tehnyt vaimonsa j.n.e. Mutta kun hän vihdoin pysähtyi sohvan ääreen ja katseli kilpailiansa kalpeaa, murtunutta muotoa, heräsi uudelleen säälin tunne, ja hänen hyvä sydämmensä pääsi voitolle.

"No niin", virkahti hän, ja hymyily karkoitti tyytymättömän ilmeen hänen kasvoiltaan, "minä koetan tehdä parastani. Mutta sillä ehdolla, että nyt tottelette määräyksiäni, joista ensimmäinen on se, että lopetatte kaiken mietiskelyn ja kaikki yhteiskunnan parannukset, että työmiehet nyt jonkun aikaa saavat ryypiskellä rauhassa, ja kauppamies Bång saa nylkeä heitä mielensä mukaan j.n.e."

Robert hymyili katkerasti.

"Olkaa huoleti, en enää koskaan ole estävä ihmisiä, kun ne haluavat tehdä itseänsä ja toisia onnettomiksi. Olen parantunut kaikista mielikuvituksistani ihmiskunnan korottamisen ja jalostamisen suhteen."

"Sehän oli oivallista", vastasi tohtori istahtaen tuolille sohvan ääreen, "pelkään että nuo aatteet muutoin olisivat kerrassaan tehneet lopun teistä. Tosin ovat aatteelliset pyrinnöt hyviä olemassa, ja niin aineen orja kuin olenkin, on minullakin ihanteita, mutta vallan varmaa on se, että jos sallin ruumiini menehtyä, niin jään jotenkin avuttomaksi huolimatta aatteellisista harrastuksistani. Enkähän hyödytä itseäni enkä ketään muutakaan sillä."

"Se on totta", sanoi Robert synkeästi, "olen samaa mielipidettä, nyt — kun on liian myöhään, kun olen nähnyt etteivät mitkään pyrintöni ole onnistuneet ja että ainoa tulos koko elämän taukoamattomasta taistelusta on ruumiin ja sielun häviö."

"Aah, kas niin, älkää nyt puhelko tuolla tavoin", vastasi tohtori, puoleksi leikillisesti, puoleksi kärsimättömästä; "miksi puhutte häviöstä, vaikka juuri alamme korjailla asioita?"

Pariksi tunniksi jäi tohtori sairaansa luoksi, ja tarkasti hänen tilaansa niin huolellisesti, kuin sikäläiset olot sallivat.

Tohtorin lähdettyä, oli Robertkin, huolimatta tämän harvapuheisuudesta, saanut vahviketta siihen, mitä jo kauvan oli aavistanut, nimittäin, että hänen sairautensa oli hyvin vaarallista laatua ja että, ellei hän ajoissa hoitaisi itseään huolellisesti ja etupäässä soisi itselleen täydellistä lepoa, tulisi hänen kohtalokseen epäilemättä joko, parhaassa tapauksessa, äkillinen kuolema, taikka myöskin pahimmassa, niin hyvin sielun kuin ruumiinkin voimien vitkallinen riutuminen ja sammuminen.

Hän seurasi tottelevaisena tohtori Sandinin määräyksiä, otti virkavapautta pariksi kuukaudeksi ja valmistelihe lähteäkseen heti kun kevät-ilma hiukan lauhtuisi, Jämtlanniin ja Norjaan, viettääkseen jonkun aikaa tuntureilla. Itse hän ei uskonut parantuvansa, mutta hän tunsi täkäläisissä olosuhteissa täytyvänsä poistua Ryforsista, ja häntä helpoitta se ajatus, että pääsisi uusiin seutuihin ja toisien ihmisten keskuuteen, jotka eivät, kuten kaikki täällä, olisi selvillä hänen asioistaan.

Sittemmin kävi tohtori melkein joka päivä kuulustamassa Robertin terveyden tilaa. Noiden herrain väli oli muutoin aina varovaisen kauhea, eivätkä he keskusteluissaan koskaan menneet Robertin sairautta koskevaa alaa ulomma; mutta tohtori hoiti Robertia sellaisella huolella ja tarkkuudella, että tämä sekä heltyi että hämmästyi. Muutoin hän nykyisessä mielentilassaan tunsi kiitollisuutta jokaista kohtaan, ken vaan hänelle osoitti vähintäkään ystävällisyyttä; epäilyt ja sielun tuskat, joiden alaisena hän oli ollut, olivat tehneet hänet niin sairaloisen epäileväiseksi, niin valmiiksi luulemaan epä-ystävällisyyttä ja säädyttömyyttä, että hän, huomatessaan vastakohdan, tuli siitä ylenmäärin ja kiihkeästi liikutetuksi. Oli kumminkin muitakin kuin tohtori Sandin, jotka ottivat osaa hänen kohtaloonsa ja olivat halukkaat saamaan tietoja hänestä; useat työmiehistä, niiden joukossa Daniel, kävivät häntä sairauden aikana katsomassa, yksin kirjanpitäjä Sidvall'kin kävi kuulustamassa hänen terveyden tilaansa.

Kesäkuun alussa matkusti Robert tuntureille ja jäi sinne olemaan kuudeksi viikoksi. Ilman ja ulkonaisten olosuhteiden vaihetus sekä täydellinen lepo kaikesta työstä vaikutti hyvää hänen mielelleen, vaikka ruumiilliset kärsimykset pikemmin lisääntyivätkin kuin vähenivät.

"Tunnen, että olen tuomittu kuolemaan", kirjoitti hän pastori Strandille, oleskeltuaan jonkun aikaa tuntureilla, "tunnen sen päivä päivältä yhä selvemmin ja varmemmin henkisestä raukeudesta, joka minut valtaa yhä enemmän ja enemmän. Muistini on pettämäisillään minut melkein kokonaan, jok'ainoa rivi jonka luen tai kirjoitan tuottaa päähäni tuskaa, mikä tulee väliin äkisti, repimällä, toisinaan taas tukahuttavana, hellittämätöinnä kuni hampaan pakoitus. Ihmeellisen levollisena kuitenkin käyn kuolemaani kohti. Muinaisen viisaan vanhuksen tavoin ajattelen, että kuoleman joko täytyy olla tyhjäksi tuhoamista — ja mikäpä tuntuisikaan minunlaiselleni, väsyneelle, kidutetulle olennolle ihanammalta, kuin — ikuinen uni — ijäinen lepo — reqviem aeternam? Taikka myös on kuolema muutto ijäiseen elämään — ja jos niin on, jätän hänen laupeutensa huomaan, jonka kädessä on elämä ja kuolema. Sen suurempaa uskon määrää en voi enää saavuttaa. Vaan kuten sanottu, olen tyyneempi ja enemmän rauhallinen; luonto täällä on saanut sairaan mieleni eheämmäksi. Julman kohtalon kamala tunne, luonnon voimien sokea leikitteleminen tuskaimme keralla, joka viime aikoina saattoi minut itsemurhan partaalle on nyt mielestäni haipunut, ja olen taas sielussani tuntenut sopusointuisuutta ja lainsitomaa järjestystä. Toivon, että voisin kuvailla sinulle erään illan, jolloin pitkältä kävelyltä saavuin asuntooni, joka on korkealla pienessä kylässä tunturin rinteellä. Molemmilta puolin kohoavat vuoret, korkeina, ja majesteetillisina. Ei ainoaakaan ihmisolentoa näkynyt yhtämittaa ylös kiemurtavalla polulla, ei ainoaakaan ääntä kuulunut, yö läheni lähenemistään, tuoden tullessaan tuon syvän, suuren rauhan, joka tuntuu niin omituisen valtavalta näissä yksinäisissä vuoriseuduissa, joissa ikäänkuin saa katsoa luonnon salaperäistä olemusta vasten silmiä. Ylläni kaareili taivas jylhänsinisenä, ja edessäni vuorten huippujen välillä leijaili hiljakseen valkeita iltapilviä, joiden alta tuikki iso tähti, kiiluvan silmän lailla kimallellen äärettömässä avaruudessa. Seisoin hiljaa ja tunsin miten luonnon ihanuus vaikutti minuun tavalla, niin valtavalla kuin ei enää toistamiseen tule vaikuttamaan. Tiesin etten koskaan enää, vaikka kulkisinkin vuosikaudet tätä polkua, tulisi näkemään ja tuntemaan sellaista kuin nyt, kun tunturien raosta tähti tuikki minulle ja kaikki oli niin hiljaa, että kuulin oman sydämmeni sykkivän. Kyyneleet herahtivat silmiini; suuremmoisen valtava, samalla vapauttava ja musertava vaikutus, jonka tunturiluonto saa meihin, valtasi minut koko voimallaan, vaivuin siihen, unohdin taisteluni, rauhattomuuteni, ruumiilliset kipuni ja tunsin hetkisen aikaa täydellistä lepoa. Tuollaisissa tunteissa on tosiaankin koko joukko kaikkijumalaisuutta. Vaan sille, joka on sellaisessa sieluntilassa kuin minä, ja jonka minun laillani ainoastaan tunnottoman epätoivon puuskat saavat lähenemään korkeampaa aineellisuutta, sille on kaikkijumalaisuudessa kieltämättä jotain houkuttelevaa. Tuollainen sulautuminen maailman sieluun, tuollainen henkilöllisyyden häviäminen tuottaa lepoa sille, joka on kärsinyt haaksirikon uskonsa suhteen. Meiltä katoaa helposti rakkaus itse henkilöön ja sen yhteydessä oleva ijäisen, henkilöllisen elämän halu, kun luovumme Kristuksesta ja jälelle jää vain kärsivä ruumis."

Tuntureilla oleksimisensa lopulla hänet valtasi niin kova koti-ikävä, että hänen oli vaikea tulla toimeen loppupäivinä. Koetusvuosi, jonka hän oli määrännyt Gabriellelle, alkoi lähetä loppuaan, mutta kuta enemmän yhtymisen aika likeni, sitä enemmän häntä alkoi vaivata se ajatus, jonka oli saanut päähänsä; että hän kuolisi ennenkuin he olisivat kohdanneet toisiaan ja kiihtynyt mielikuvituksensa kidutti häntä herkeämättömällä koti-ikävällä, päästäkseen edes hiukan lähemmäksi Gabriellea, kuin täällä oli.

Koko talvena ei kumpikaan heistä ollut antanut itsestään minkäänlaista tietoa; kummankin luonnossa oli sitkeää tarmokkaisuutta, joka ei antanut heidän millään ehdolla rikkoa tehtyä sopimusta. Mutta noin luonnottomasta ponnistuksesta seurasi Robertille voimain höltyminen, valtava halu saada taas nähdä tuota naista, joka oli ollut hänen nuoruutensa ensimmäinen lempi, hänen ainoa rakkautensa ja jota hän yhä rakasti, vaikkei enää tuollaisella halulla, joka tahtoo omistaa ja tehdä onnelliseksi, vaan häntä ahdisti kuolemaisillaan olevan tuskallinen toivomus saada lausua jäähyväiset, saada pyytää anteeksi antoa ja sovitusta. Hän oli kokonaan unohtanut Gabriellen syyllisyyden; hän huomasi vain omat erhetyksensä, omat mielettömät harrastuksensa, joiden takia hän arvelematta oli pannut alttiiksi vaimonsa onnen.

Robertin kotiintulo Ryforsiin tapahtui myöhään eräänä iltana. Hän oli matkasta kovasti väsyksissä ja oli juuri lähdössä levolle, kun hänen ovelleen kuului varovainen koputus.

"Käykää sisälle!" vastasi Robert ja meni oven luo. Työmies Johansson avasi varovasti oven, ja sanottuaan "hyvää iltaa pastori", sekä tehtyään lyhyen kumarruksen hän astui hiukan lähemmä.

"Hyvää iltaa Johansson kulta", vastasi Robert ystävällisesti ojentaen kätensä tulijalle. "Hauska nähdä teitä."

Johansson kynsi korvallistaan ja hypisteli sormillaan lakkiansa.

"Niin, minä kuulin tässä äskettäin, että pastorin piti tulla tän'iltana kotia, ja siksi halusin tulla toivottamaan tervetulleeksi."

"Kiitoksia", vastasi Robert ja taputti Johanssonia olalle, "olitte hyvin ystävällinen, kun…"

"Niin, sitten nyt vielä oli toinenkin seikka", tuumi Johansson kynsien yhä korvallistaan. "Tokkohan te pastori lienette kuullut, että Daniel, äijä parka, on sairastanut pari päivää, ja on nyt niin huonona, että luullakseni nyt parast'aikaa kamppailee kuoleman keralla, äijä parka…"

Johansson kääntyi äkkiä poispäin; hänen suupielensä värähtelivät, ja terävät harmaat silmänsä täyttyivät kyyneleillä.

"En, sitä en tosiaankaan ole kuullut!" virkahti Robert innokkaasti, "kotiintultuani en ole tavannut ketään muita ihmisiä kuin molemmat palveliani, eivätkä ne sanoneet mitään. Onko hän kauvankin ollut sairaana?"

"Malttakaas, niin mietin", vastasi Johansson yhtä tyynesti, "niin ehkä korkeintaan kahdeksan vuorokautta. Jo toissa sunnuntaina hän voi pahoin, pyörtyi ja muuta, — toinnuttuaan siitä hän loisti ilosta, niin että toisille raukoille oikein kävi kateeksi ja sanoi: 'katsokaas vain, nyt tullaan kutsumaan Daniel-vanhusta, ja siunattu olkoon se hetki!' Sen koommin hän ei enää tullut työhön, ja hänen tilansa on ollut miten milloinkin, vuoroon parempi, vuoroon huonompi, mutta tänä iltana tuntui minusta menevän aika vauhtia alaspäin, ja minä luulen että hän olisi kovasti mielissään, jos saisi tavata pastoria ennen kuolemaansa… Sen vuoksi rohkenin tulla hakemaan pastoria näin myöhään."

"Niin, kiitoksia ystäväiseni", vastasi Robert ojentaen Johanssonille kätensä, "kiitän teitä erittäin tästä, minulla olisi ollut sanomattoman paha mieli, jollen olisi saanut nähdä Danielia ennen kuin hän kuolee. Hän kyllä tarvitsee vähemmän minua, kuin minä häntä. Lähden heti hänen luokseen."

"Kiitos, kiitos", toisti Johansson, "kyllä todellakin olette ystävällinen, ja kyllä ukkoparkakin tulee iloiseksi. Vaan mitenkäs te itse jaksatte, pastori, näytätte niin huonolta tekin?" jatkoi työmies pyöritellen lakkiaan sormiensa välissä.

"Siinä tapauksessa ulkomuotoni puhuu totta", vastasi Robert hymyillen, "eipä minustakaan ole paljon kehumista. Mutta nyt meidän on ajatteleminen Danielia, eikä minua. Siis, muutaman minuutin päästä tulen. Hyvästi siksi!"

Hän puristi Johanssonin kättä ja nyökkäsi vakuuttavasti; sitten työmies lähti kumartaen pariin kertaan ja toistaen "kiitos, kiitos."

Yksin jäätyään laittoi Robert kiireesti pukunsa reilaan ja valmistelihe valvomaan yötä Danielin luona. Sitten hän kiiruhti, huolimatta siitä, että päätä poltti ja pakotti, katua pitkin Danielin asunnolle, ja sinne saavuttuaan, portaita ylös.

Silmänräpäyksen hän seisoi hievahtamatta käsi lukossa kiinni. Kipu päässä oli äkkiä käynyt niin ankaraksi, että hänen täytyi purra hampaansa yhteen voidakseen olla ääneen vaikeroimatta.

Kun kivut olivat hiukan asettuneet, koputti hän ovelle. Vaan vastausta ei kuulunut, ei sittenkään, vaikka hän koputti uudelleen. Hän avasi oven ja astui sisään.

Huoneessa oli niin hämärää, että hän tuskin voi eroittaa mitään esineitä, vaan kun hänen silmänsä olivat hiukan tottuneet pimeään, huomasi hän oven oikealla puolella olevalla lavitsalla Daniel-vanhuksen pitkällään kädet ristissä ja silmät ummessa.

Robert läheni vuodetta ja kumartui sairaan puoleen.

"Hyvää iltaa, Daniel", kuiskasi hän hiljaa.

Daniel avasi verkalleen silmänsä.

"Hyvää iltaa", vastasi hän tuijottaen Robertiin tylsällä, ilmeettömällä katseella. Mutta sitten hän tuli tietoonsa, silmästä loisti hymyily, koko ruumis alkoi vilutautisen tavoin täristä ja hän virkkoi:

"Olittepa oikein hyväluontoinen, kuin tulitte?"

Robert otti taskustaan tulitikkulaatikon ja raapasi tulta.

Huone, jossa Daniel asui, oli matala yliskamari; ovesta vasemmalla oli liesi, jossa tuhkan seasta hehkui joku hiili, ja jonka hellalla oli kupillinen kylmiä perunoita; toisia seiniä vasten oli kaappi ja piironki, ja sairaan makuusijan yläpuolella riippui väripaino-taulu, joka kuvasi Kristusta orjantappurakruunu päässä.

Robert asetti tulen tuolille, istuutui lavitsanreunalle ja tarttui
Danielin käsiin. Ne olivat jääkylmät ja tärisivät kovasti.

"Teillä on vilu", sanoi hän ja koetteli käsiensä välissä saada hänen käsiään lämpenemään.

"On", vastasi vanhus vavisten niin että lavitsa tärisi, "täällä on hävittömän kylmä, eikä täällä ole ollut tulta moneen monituiseen päivään."

Robert katsahti liedelle, jossa vielä hehkuvat hiilet olivat todisteena siitä, että vanhuksen muisti jo alkoi hämmetä.

"Tahdotteko Daniel että teen hiukan tulta lieteen?" kysyi Robert ja nousi seisaalleen.

"Niin, mutta älkää nyt pastori kulta vaivatko itseänne, minua oikein hävettää, olisihan tyttärenikin mielestäni voinut käväistä isäänsä katsomassa, mutta nähkääs. kun kerran on tullut vanhaksi ja sairaaksi ja köyhäksi, niin silloin ei juuri kukaan ole halukas tulemaan", lisäsi hän enemmän itsekseen, ja tylsä, tyytymätöin ilme kuvastui maallisten kipujen ja onnettomuuksien viimeisenä jäännöksenä hänen kasvoillaan. "Vaan se nyt on yhdentekevää", jatkoi hän, ja silmiinsä tuli jälleen täyttä tuntoa osoittava ilme, "minä unohdan sen, mikä takanani on, ja koetan saavuttaa sitä, joka edessäpäin on, kilvoitellen päämäärääni kohden, kuten Filippiläis-epistolan 3 luvun 14 värssyssä sanotaan, päämäärää kohden, kohden … ja kohta pääsen sinne, jossa unohtuu mielestä, että on ollut vanha ja sairas ja köyhä…"

Danielin puhuessa oli Robert pannut tulta lieteen, ja kun se oli syttynyt palamaan, tuli hän istumaan Danielin vuoteen reunalle.

"Niin … niin…" jatkoi Daniel, jolla näkyi olevan tallella puheenlahjansa, "minun lähtöni aika on tullut … olen kilvoitellut hyvän kilvoituksen … tämän perästä minulle on tallelle pantu vanhurskauden kruunu, joka…"

Hänen puheensa keskeytyi ankarasta tukehtumiskohtauksesta. Robert auttoi hänet istumaan ja tuki häntä, kun hän kuristen koetti päästä hengittämään.

Vihdoin Daniel tyyntyi ja saattoi taas laskeutua pitkälleen. Vaan hän ei puhunut enää, oli vaan hievahtamatta selällään, silmät tiukasti ummessa.

Robert sammutti kynttilän, otti tuolin ja istuutui sille, nojaten käsivarrellaan lavitsan laitaan. Oli kummallisen hiljaista ja juhlallista pienessä yliskammarissa, jonka ovella kuolema seisoi odottamassa päästäkseen kynnyksen yli. Ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta, oli kuolevan raskas hengitys ja takkavalkean räiske, josta liekit vähä väliä punersivat lattiaa ja Danielin makuusiaa taikka sen yläpuolella seinällä olevaa kuvaa, jossa valaisivat loisteellaan kullatun kehän vapahtajan pään päältä.

Kerran kävi Johanssonkin katsomassa ja Erikssonin leskikin kömpi kainalosauvojensa varassa ylisen halki, kuullakseen jotain Danielista, vaan molemmat menivät tiehensä, kun saivat kuulla hänen nukkuvan, joten Robert jäi yksin odottamaan kuoleman tuloa…

Vihdoin Daniel avasi silmänsä ja kiinnitti katseensa Robertiin. Hänen muotonsa ilmaisi nyt selvää tajuntaa; näytti siltä kuin hänen sielunvoimansa vielä kerran olisivat leimahtaneet eloon ja tulvineet hänen katseestaan viimeisellä kootulla voimalla.

"Puutteellista ja kurjaa on ollut kaikki tyyni", alkoi hän selvällä äänellä, ja käänsi puhuessaan katseensa yhä enemmän Robertista poispäin ja tuijotti eteensä kaukaisuuteen näkevällä juhlallisella katseella, "silloinkin kun olin koettavinani parastani, kun koetin vetää sieluja Herran luoksi, työskentelin synnissä ja tietämättömyydessä. Nähkääs, nyt sen tunnustan, minulla ei ole ainoaakaan hyvää työtä, josta voisin itseäni kehua. Mutta nähkääs, sitä minä en surekkaan, sillä Jumalan armo ja Kristuksen rakkaus ovat niin suuret, etten minä näe mitään muuta … vain armoa ja rakkautta … kaikkialla. Juuri samaten, kuin eräänä syys-iltana seisoin satamassa ja katselin pimeän tuloa, ja näytti aivan kuin lautaläjät ja rannat matelisivat siihen pimeyteen ja koht'sillään pimeni kaikki, ja majakka vaan pilkoitti niin koreana ja kirkkaana siellä ulapalla. Aivan samaten on nyt minunkin laitani … ympärilläni pimenee … ja teot ja harrastukset ne häviävät pimeyteen, ja minä näen vaan Herran Jesuksen Kristuksen armon, joka suuren kirkkaan majakan tavoin ohjaa minua … ohjaa minua…"

Hän vaikeni, mutta liikutteli kumminkin ehtimiseen huuliaan, ja hänen silmissään pysyi vielä sama selvä tajuava katse.

Robert seisoi vuoteen vieressä ja kuunteli, syvästi liikutettuna, vanhuksen sanoja. Olihan tuo kuolinvuode niin erilainen, verrattuna niihin, mitä hän ennen oli nähnyt, jolloin hän enimmäkseen oli puhunut ja kokenut Jumalan sanalla lohduttaa. Täällä sitävastoin hän oli vaiti, hän haki lohdutusta, hän, murtunut epäilijä, tuskallisella uteliaisuudella tarkasti ohi kiitävää salaisuutta…

"Tahtoisittekohan lukea minulle pari värssyä kirjasta?" kysyi Daniel äkkiä ja kääntyi Robertia kohti. Silmien ilme oli nyt muuttunut, katse oli kalsea, ja koskettaessaan hänen kättään Robert tunsi, että sormien päät olivat kylmenneet.

Robert otti päänalaisen luota raamatun, avasi sen sivun mikä eteen sattui ja kumartui, nähdäkseen takkavalkean loisteessa lukea. Vaan samassa Daniel äkkiä kavahti pystyyn.

"Vait … hiljaa", kuiskasi hän, ja istui hetkisen hievahtamatta, aivankuin olisi kuunnellut jotain. Sitten hän taas vajosi pitkälleen ja tyytyväinen hymyily laskihe hänen huulilleen.

"Kiitoksia, pastori, kiitoksia, nyt ei teidän huoli lukea minulle", kuiskasi hän hiljaa ja ummisti silmänsä.

Robert pani kirjan kädestään ja kumartui Danielin puoleen. Hän huomasi, että kuolema läheni, hän tunsi, että se hetki, jona ruumis ja sielu eriävät toisistaan oli tulossa, ja hänet valtasi tuskallinen halu pakoittaa kuoleman ilmaisemaan salaisuutensa, saada käsiinsä tuo pakeneva silmänräpäys ja nyhtäistä siitä hiven totuutta…

"Virka minulle, Daniel", kuiskasi hän, kumartuen aivan liki kuolevan kasvoja ja tarttuen hänen toiseen ranteeseensa, jota hän kovasti puristi, ikäänkuin tietämättään olisi halunnut tahdollaan hänet vallita, "virka minulle, mitä tällä hetkellä tunnet … seisothan kynnyksellä … sinunhan täytyy tuntea jotain molemmista maailmoista … täytyy nähdä jotain tulevaisesta ja kumminkin viimeisenä kaikuna kuulla minun ääneni … sano minulle Jesuksen Kristuksen nimessä mitä nyt näet … virka sanakaan, vaan ainoa sana epäilyksessä ja yössä taistelevalle … anna minulle merkki … pieninkään … jos se oli totta, mitä uskoit … vaan yksi sana … kuule minua … jos voit…"

Hän puristi vielä kovemmin Danielin ranteesta ja kumartui vieläkin enemmän hänen ylitsensä.

Vaan vastausta ei kuulunut. Daniel virui hiljaa, silmät ummessa ja rauhallinen hymyily huulilla. Salaperäinen peite, joka eroitti elämän ja kuoleman valtakunnat, oli jo laskeunut, eikä sen läpi päässeet sanat eikä merkit vapautetulta hengeltä toisella puolen taistelevalle.

Robert päästi irti Danielin käsivarren, lankesi polvilleen vuoteen viereen ja painoi kasvot käsiinsä. Siinä asennossa hän oli hyvän aikaa liikkumatonna. Tuli liedessä oli palanut hiilokselle, joka himmeällä loisteellaan valaisi pienen hämärän huoneen ja epäselvinä esiytyvän sairasvuoteen sekä sen edessä polvistuneen haamun. Vihdoin Robert nousi, sytytti kynttilään tulen ja katseli sen valossa vainajan muotoa. Ja seisoessaan siinä miettiväisenä tuijottaen noita vanhettuneita ryppyisiä kasvoja ja ruskeata tukkaa, joka oli tullut tavallista enemmän epäjärjestykseen, sekä onnellista ilmettä kuopalle painuneessa suussa, kuvastui hänen omiin kasvojen piirteisiinsäkin kuolon unta uinuvan rauha. Vaikk'ei hän saanutkaan sitä sanaa, sitä merkkiä, jota oli pyytänyt, tuntui hänestä kuitenkin kuin olisi Daniel siinä hetkessä henkisesti ilmaissut hänelle jotain siitä, mitä tunsi peitteen toisella puolen…

Epäilyksen yöhön, joka niin kauvan oli vallinnut hänen sielussaan, tuikahti valon säde. Kyyneleet virtasivat silmistä, ja hän tunsi mielessään helpoitusta, tyyneyttä, tuntui siltä kuin olisi kauvaksi aikaa luopunut isän käsi jälleen tarttunut häneen…

Hän järjesteli Danielin huonetta, kosketteli lieden hillosta, pani vanhan kuluneen raamatun päänalaiselle, asetti ristiin vainajan kädet ja luki lyhyen rukouksen hänen puolestaan.

Sitten hän sammutti tulen ja lähti huoneesta.

Vasta tullessaan alas rappusista hän huomasi, miten voimansa olivat lopussa. Hänen täytyi pysähtyä hetkiseksi ja nojautua seinää vasten, mutta koettaessaan jatkaa matkaa, hän tunsi, etteivät jalat tahtoneet totella, hän horjui, eikä kyennyt mielensä mukaan ohjaamaan jalkojansa. Selittämätöin tuskan tunne valtasi hänet, hän katseli ympärilleen, ikäänkuin olisi tahtonut huutaa toisia avuksi, mutta yhtään ihmistä ei näkynyt, kello kävi kahta, ja pilvinen, tähdetöin taivas teki yön melkein sysimustaksi…

Kootessaan kaikki voimansa hän pääsi horjumalla muutaman askeleen eteenpäin. Mutta samassa kävi pään kipu niin ankaraksi, että hänen uudelleen täytyi seisahtua. Korvat suhisivat ja kumisivat, ja silmissä kuvastui yön pimeä suurina lainehtivina aaltoina … "kunhan vaan ehtisin kotia", ajatteli hän ja se aatos alkoi koneen rattaan tavoin herkeämättä kiitää ympäri hänen aivoissaan, samalla kertaa kuin koko joukko muita, toisistaan riippumattomia kuvia leijaili hänen ohitsensa, "kotiin … kunhan vaan ehdin kotia… Gabrielle … missä hän onkaan … tulen liian myöhään… Daniel … ei, sehän on mahdotointa … en ehdi kotiin…"

Vielä kerran koetti hän lähteä astumaan, vaan tuntui siltä, kuin olisi jalka tapaillut ilmaa ja jalansija häneltä kadonnut sekä hän itse vajonnut. Ihmeelliset aaltoilut hänen silmissään yhä suurenivat, laajenivat ja pääsivät valloilleen, sekä hänen mielensä että ympäristö vaipui hiljaiseen pimeyteen, hän teki äkillisen, hötkähtävän liikkeen, aivan kuin olisi häneen osunut pyssyn luoti, ja vaipui tainnotoinna maahan.

Tuntikausia hän virui siellä pyörryksissä, saamatta minkäänlaista apua. Vasta aamun koitteessa, kun väki alkoi lähteä liikkeelle, huomasi pari miestä hänen tiedottoman tilansa. Hän kannettiin kotia, ja heti lähetettiin noutamaan tohtori Sandinia.

XVII.

Pastorin huoneessa vallitsi pimeys ja hiljaisuus. Muun maailman melske ja levottomuus ei enää päässyt tunkemaan sinne; erilaiset arvostelut, joita sairaasta oli annettu, katkerat syytökset, jotka häntä olivat kohdanneet, taistelut ja riitelyt, joihin hän oli antanut aihetta, eivät enää päässeet hänen saapuvilleen, ja joskin olisivat päässeet, niin hän olisi ollut kokonaan välinpitämätöin niiden suhteen. Tuntui siltä, kuin olisi hän jo nauttinut esimakua suuresta levosta; harras halunsa saada nähdä Gabrielleakin oli haihtunut, joskus vaan se hiljaisena ja surumielisenä, kuni kellastunut lehti syys-illan hämärässä, lehahti hänen mieleensä. Kovin taistelu oli tauvonnut; epäilyksen pimeimmät varjot olivat väistyneet. Tuskan hetkinä, jolloin ruumis ja sielu oli sulamaisillaan kärsimisen poltteesta, oli hän salaperäisellä tavalla saanut kokea Jumalan läsnäoloa, hän oli ollut näkevinään Kristuksen Getsemanessa ja kuulevinaan kärsivän Vapahtajan kutsuvan häntä veljekseen — ja silloin hän oli tuntenut poistuvan tuon kamalan kummituksen, johon viime aikoina oli ollut kiedottu, ja oli uudelleen voinut alkaa rukoilla.

Tieto hänen ankarasta sairaudestaan herätti suurta huomiota Ryforsissa ja sen lähiseudussa, ja osanotto, jota sekä ylhäiset että alhaiset hänelle osoittivat, todisti sitä, että hänestä yleiseen sangen paljon pidettiin, huolimatta rikkoutuneesta välistä ja mielipiteiden erilaisuudesta hänen ja seurakuntalaisten välillä. Joka päivä kuulusteltiin lukemattomat kerrat hänen vointiaan, etenkin työmiehet kävivät lomahetkinään kuulemassa, miten pastorin laita oli. Robert hymyili kiitollisena, kun hänelle kerrottiin näistä työväen rakkauden ja kunnioituksen osoituksista, mutta syvään rauhaan, jota hän nykyään nautti, vaikutti ilonkin tunne vaan hämäränä ja virmana.

Tohtori Sandin hoiteli häntä, ja pastori Strand valvoi huolellisesti hänen vuoteensa ääressä. Mutta valvoipa eräs toinenkin, vaikkei Robert sitä tiennyt, eräs toinen henkilö, joka hetken toisensa perästä istui viereisessä huoneessa, tahi seisoi ovella kuuntelemassa tuskallisena pienintäkin sairashuoneesta kuuluvaa ääntä.

Kun pastori Strand oli saanut tiedon Robertin sairastumisesta, sähköitti hän, kysymättä keltään neuvoa, Gabriellelle, joka tulikin heti, niin pian kuin vaan aika ja laivakulut myönsivät.

Mutta Robert ja Gabrielle eivät vielä olleet tavanneet toisiaan. Gabrielle tuntui arastelevan ensi kohtausta. Usein hän asettui Robertin vuoteen taakse katselemaan kun hän uinaili; useasti pastori huomasi hänen seisovan ovella väännellen käsiään ja koetellen pidättää nyyhkytystä, vaan hän vetäytyi takaisin, pelokkaan näköisenä ja sanoi: "en … en … ei vielä … en tiedä … en voi", heti kuin pastori totisena ja melkein ankaralla äänellä kysyi häneltä: "miksi ette mene hänen luokseen?"

Täyteen tajuntaan tultuaan olikin Robert useamman kerran sanonut: "älkää sähköittäkö, älkää lähettäkö noutamaan häntä … hän tulisi kiusaantumaan kauheasti, jos näkisi miten avuttomassa tilassa nykyään olen … jos paranen, niin kirjoitan itse ja pyydän hänen tulemaan … jos taas kuolen, niin on parempi, että hän muistaa minua sellaisena kuin olin … hänelle oli aina kiusaksi nähdä sairautta ja kaikkea kurjuutta, jota se tuo mukanaan, antakaa hänen olla rauhassa siihen saakka…"

Mutta kerran iltapäivällä, kun Robert hetkisen uinuttuaan avasi silmänsä, seisoi Gabrielle hänen vuoteensa vieressä. Ensin hän luuli sitä näköhäiriöksi; sielun ja ruumiin heikkous oli totuttanut hänet epäilemään aistiensa pätevyyttä, ja hän laski kätensä silmilleen, saadakseen poistumaan tuon kuvan, jonka todellisuutta ei voinut uskoa. Vaan kun hän uudelleen avasi silmänsä, seisoi Gabrielle yhä paikallaan ja katseli häntä aralla rukoilevalla katseella.

"Sinäkö se todellakin olet?" kysäsi hän hiljakseen ja ojensi hänelle kätensä.

"Niin", vastasi hän yhtä hiljaa, mutta koko hänen ruumiinsa tärisi ja kasvonsa olivat vielä kalpeammat kuin Robertin.

Seurasi muutaman hetken kiusallinen vaitiolo. Menneisyyden katkerat muistot kohosivat muurina heidän välilleen, ja kun he kumpikin olivat luonnoltaan hellätunteiset, epäluuloiset, eivät he uskaltaneet ruveta repimään tuota muuria, jonka sortuminen olisi saanut heidät näkemään toisensa kohti silmiä ja kysymään: "mitä hyvää on tästä erosta ollut? Olemmeko kohdanneet toisemme vapaaehtoisesti, vai saattoiko meidät yhteen vaan pakolliset asianhaarat, sairaus ja suru?"

Robert huokasi raskaasti, käänsi päätään puoleksi poispäin ja ummisti väsyneenä silmänsä.

"Kuinka olenkaan ikävöinyt sinua Gabrielle", sanoi hän matalalla äänellä, "enkä huoli koettaa kuvata, miltä minusta tuntuu saadessani taasen nähdä sinut, mutta mieltäni pahoittaa suuresti se, että sinun täytyy tavata minut tässä tilassa, … näin toivottomasti sairaana. Vielä on jälellä kaksi kuukautta … ymmärräthän … en tahtonut häiritä sinua, en rikkoa lupaustani, minä en ole lähettänyt noutamaan sinua… Jos tulenkin terveeksi, ei tämä menettely kumminkaan ole rehellistä … sairauden synnyttämän säälin tunteen kiihdyttämänä voi tehdä paljon sellaista … josta sitten ei kykene vastaamaan … nyt tilani herättää sinussa osanottoa … sinä unohdat kaiken muun … mutta muistaos … sinulla on vielä vapautesi, sairauteni ei saa aikaan muutosta…"

Gabrielle ei vastannut, hän lankesi polvilleen vuoteen ääreen, painoi kasvot käsiinsä ja alkoi itkeä kiihkeästi.

Robert ei koettanut hillitä hänen kyyneleitään, silloin tällöin hän vaan hyväillen silitteli kädellään hänen päätään. Vihdoin taukosi itkun puuska, ja Gabrielle katsahti ylöspäin.

"Vaikk'et olisikaan pyytänyt minua tulemaan", nyyhki hän tuskin kuuluvasti, "tarkoitan, että … vaikka … vaikka en olisi saanutkaan sähkösanomaa … olisin rikkonut lupaukseni ja itse pyytänyt lupaa saadakseni tulla. Voi, Robert, Robert, olen kärsinyt liian paljon tämän vuoden kuluessa … en voi sitä nyt kuvailla … sinä olet liian heikko … minä olen liiaksi liikutettu, voin ainoastaan sanoa sinulle yhden ainoan asian: en ole enää sama kuin ennen … oi, ystäväni, kaikki tuo entinen, jota pidin oikein elämän ytimenä … kaikki se on palanut poroksi … minä ikävöin vaan jotain muuta, täytyy olla jotain muuta … jotain, minkä eteen kannattaa elää … jotain, jonka sinä olet opettava minulle … johon olet johtava minua… Saanhan pysyä luonasi … tahdothan unhoittaa … tarkoitan antaa anteeksi … minä…"

Hän ei saanut puhuneeksi loppuun saakka, vaan keskeytti yht'äkkiä ja peitti uudelleen käsillään kasvonsa.

Robert kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet luokseen, niin kiihkeästi kuin voimansa myönsivät.

"Rakastettu vaimoni", sanoi hän lempeästi, "minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa — minähän olin viallinen, ymmärtämätöin, tunsin elämää enemmän kuin sinä, ja minun olisi tullut ymmärtää, että pyysin sinulta mahdottomuuksia — minäkin lankesin siihen mahdottomuuteen. Mutta Gabrielle, oletko tarkoin punninnut asiaa, oletko varma siitä, ettet vaan tunne osanottoa, kun näet kärsimyksiäni, oletko varma, että, joskin tapahtuisi se uskomatoin asia, että paranisin ja voisin alkaa työskennellä kuten ennen — oletko varma siitä, ettet sitten enää ikävöisi…"

"Vait, vait", keskeytti hän ja pani kätensä hänen suulleen, "sinä aivan revit sydämmeni kappaleiksi … älä enää kysy noin … en voi kestää kauvemman… Tällä hetkellä kaikki on niin epäselvää, niin sekaisin mielessäni, tiedän vaan yhden asian, sen ettei minua enää koskaan, ei milloinkaan haluta takaisin siihen maailman elämään, josta nyt luovun. Robert, mitä olikaan siinä sellaista, joka saattoi houkutella minua niin … niin suuresti … että uhrasin kaikki … nyt en sitä ymmärrä. Ehkäpä siinä tosiaankin on iloa, ehkä minusta on kerran tuntunut siltä, vaan nyt on se kaikki minulle kuollutta. Koetin olla kuten ennen … koetin tuntea itseni nuoreksi ja iloiseksi … oi, kuinka turhamainen olin … yhtä hyvin olisin voinut koettaa saada takaisin kulunutta päivää! Oli kuin olisi koskettanut kuollutta… Tanssiskelin … ja minusta tuntui kuin olisin harhailija, elotoin ja väritöin aave … kävin teattereissa ja laulajaisissa … ja mielestäni kaikki oli tuhmaa ja naurettavaa… Koetin ilkamoida ja naureskella kuten ennen, vaan siitä ei tullut mitään, olin kuin noiduttu … niin, minä olinkin noiduttu … elämän totisuus, johon olit minun vienyt, se oli noitunut minun … en voinut siitä irtaantua … ja niin olin molemmilta puolin syrjään sysätty … pysyttelin kiinni tyhjässä, ilman minkäänlaista jalan sijaa. Ei, ystäväni, voinetko käsittää, miten onnetoin olin! Olin pakoitettu polvillani rukoilemaan, mutta en löytänyt suojaa siitäkään… Aah, Robert … Robert … sinun täytyy auttaa minua … jotain tarkoitusta täytyy elämällä olla … sinun täytyy antaa minulle anteeksi … olla minulle armollinen … ohjata minua…"

"Rakastettu Gabrielleni", kuiskasi hän levollisesti, vastakohtana Gabriellen kiihkeään esiintymiseen, "luulen, tiedän Jumalan vihdoin johtavan kaikki hyvään päätökseen. Minulle tuotti suurta tuskaa se, että sinä jätit minut, tämä talvi on ollut vaikea, sitä en kiellä, mutta kumminkin kiitän Jumalaa, että lähdit pois; jos olisit pysynyt täällä, niin mahdollisesti et koskaan olisi tullut huomaamaan että nuo houkuttelevat kuvittelut, joilla menneisyys kiusasi mielikuvitustasi ovatkin vaan paljasta valhetta, — ettei mielen sammuttamatointa ikävöimistä koskaan voida tyydyttää peräytymällä takaisin päin — nyt on tuo petollinen kangastus poistunut, ja sinä olet vapaa … vapaa etsimään uutta ja — korkeampaa… Jumala siunatkoon sinua, rakastettuni, johtakoon hän sinua, johtakoon meitä molempia vastaisuudessa." — — —

Näytti siltä, kuin Gabriellen läsnäolo olisi vaikuttanut Robertiin enemmän hyvää kuin kaikki lääkkeet, sillä siitä lähtien alkoi hänen terveytensä huomattavassa määrin parantua. Päänkipu, joka siitä yöstä saakka, jolloin hän pyörtyi ulkona, ei ollut hetkeksikään jättänyt häntä rauhaan, alkoi nyt helpoittua ja hän pääsi vähitellen sen verran voimiinsa, että päivittäin saattoi pariksi tunniksi jättää vuoteensa.

Täydellinen ruumiin ja sielun lepo, jota hän nautti, omituinen tyyneys, joka vallitsi hänen henkistä elämäänsä, edisti myös hänen tervehtymistään, vaikkakin vaan siksi kerraksi. Kaiken talvea kestäneen kärsimyksen ja työn perästä tuntui ihmeelliseltä unelmalta saada nauttia lepoa ja rauhaa, istua nojatuolissa verannalla lauhkean syys-ilman hyväilemänä ja Gabriellen hienotunteisen, suojelevan rakkauden ympäröimänä.

Nyt hän sai ensikertaa avioliittonsa aikana oppia tuntemaan, mitä Gabriellen ylvästelevän pinnan alla piili, miten paljon hän kykeni antamaan, kun hän kokonaan antautui jollekin. Hän ei ollut koskaan, ei edes heidän lempensä ensi päivinä tuntenut niinkuin nyt, että hänen luonnossaan oli lämpöä. Hänen kiihkeät lemmen purkauksensa olivat samalla ihastuttaneet ja pelästyttäneet häntä, hän oli milloin kuumentunut, milloin taas jäähdyttänyt häntä; mutta lämpimyyden suloa, rauhaisaa tyyneyttä, joka on naisellisen myötätuntoisuuden kukkanen, sitä hän ei ollut huomannut hänessä tätä ennen.

Itse hänen olemuksensa, hänen katseensa ja ilmeensä oli muuttunut; sen lisäksi hän lakkaamatta oli hänen luonaan hoitamassa, lukemassa ääneen, poistamassa kaiken mikä saattoi häntä häiritä.

"Tämä siis on hän itse", ajatteli hän istuessaan nojatuolissaan silmät puoleksi ummessa seuraten Gabriellen liikkeitä viereisessä huoneessa, "nyt vasta opin tuntemaan omaa vaimoani. Oi, Jumalani, miksi täytyy olla niin vaikeaa saada selkoa ihmisen omasta itsestä … sisimmästä, todellisesta Jumalan ajatuksesta hänessä? Mikä siinä on esteenä? Intohimot, eikä mikään muu. Sama Gabrielle, jonka nyt näen, on todellakin ollut olemassa koko sen ajan, hän on minun ja itsensä tietämättä käynyt rinnallani kahdeksan vuotta … mutta nyt vasta hän on tullut esiin … nyt vasta olen oppinut häntä tuntemaan, sittenkun itsekkäisyys ja nautinnon himo on poistunut. Ihmeellinen, harvinainen elämä, itse sen käyttövoima, intohimot, turmelee, polttaa poroksi Jumalan meihin painaman kuvan … se on kahden elämän, kahden voiman välistä taistelua…"

Robertin paraneminen edistyi edistymistään ja kun hän kylmää ja pitkällistä sadeaikaa seuranneiden kaunisten päivien vallitessa sai istua verannalla tai kävellä ympäri puutarhassa, sai hän vihdoin terveyttä ilmaisevan muodon, jota hänellä ei ollut kauvaan aikaan ollut. Tosin tekivät hänen kuihtuneet kasvonsa tuskallisen vaikutuksen niihin, jotka eivät olleet häntä nähneet viime aikoina. Mutta hänen silmistään ei enää kuvastunut itseensä sulkeutuva väsähtänyt ilme, joka oli painanut hänen muotoonsa sairauden ja kuoleman leiman.

Noin kolme viikkoa Gabriellen kotia tulosta, kun he istuivat kahden kesken verannalla, tuli eräs työmies vastakkaiselta rannalta kysymään, tokko pastori tuli katsomaan hänen vaimoansa ja hiukan puhumaan hänen kerallaan; hän oli ottanut mukaansa hyvän venheen, siltä varalta, että pastori voisi tulla nyt heti.

Gabrielle teki kärsimättömän liikkeen ja avasi suunsa antaakseen kieltävän vastauksen, mutta Robert esti hänet siitä.

"Mielelläni", vastasi Robert ystävällisesti, "jos vaan suinkin kykenen.
Mutta mikäs vaimoanne oikeastaan vaivaa?"

"Nooh, se nyt on aivan hullusti", vastasi mies hypistellen lakkiansa, "hän on synnyttänyt lapsen pari tuntia sitten, vaan on nyt niin raivostunut, etten minä eikä rouva Jonssonkaan kykene häntä hillitsemään. Seikka on semmoinen, ettei lapsen laita ole oikein niin, kuin olla pitäisi, sen toinen käsivarsi ei näet ole oikein valmistunut, ja nyt tuo pökkelö on aivan ihmeissään omantunnon vaivoista siitä syystä, että se muka on hänen syynsä. Tiedän kyllä, että on suuri häpeä pyytää pastoria tulemaan, joka itse on ollut niin kovasti sairaana, vaan jos kerran kukaan voi häntä hillitä, niin tottahan nyt pastori. Minua hän ei usko hituistakaan, kun sanon ettei hän ole luonut lapsiparkaa, vaan että sen on tehnyt meidän Herramme."

"Minä koetan tulla", vastasi Robert ja nousi tuoliltaan, "mitenkäs onkaan, tehän olette Larsson Själasta."

"Niin olen, aivan oikein", vastasi työmies suu leveässä naurussa, "pastori on jo ennenkin alentanut itseään ja käynyt meillä kerran ennen, silloin kun pikku Jonas viime vuonna oli sairaana. Minä asun vaan kappaleen matkaa rannasta, josta sinne on korkeintaan noin kymmenen minuutin jalkamatka."

Robert nyökkäsi ja lähti Gabriellen seuraamana saliin, laittautuaksensa valmiiksi matkaa varten.

"Robert", sanoi Gabrielle kiihtyneenä, "sinä et tee oikein, kun lähdet, vaikka sinulla ei ole voimia siihen…"

"Älä huolehdi siitä", vastasi Robert ystävällisesti ja innokkaasti, "eihän siinä ole mitään vaaraa tarjonna; näin kauniina iltana hiukan järvellä oleminen päinvastoin on tekevä minulle hyvää, ja sittenhän on vaan kymmenen minuutin taival."

"Kymmenen minuutin!" huudahti Gabrielle vielä kiihkeämmin, "ja sinähän hädin tuskin jaksat astua täältä rantaan…"

"Sinä et saa estää minua, Gabrielle", virkahti Robert yhtä innokkaasti, "Jumala on antava minulle voimia, ole varma siitä. Minä en voi olla menemättä, kun miesrukka pyytää tulemaan; vaan paljas pelko että vahingoittaisin itseäni, tekee minulle mahdottomaksi kieltäytyä lähtemästä. Sitäpaitsi tunnenkin itseni tavallista vahvemmaksi tänä iltana."

Gabrielle huoahti, vaan ei enää väittänyt vastaan; hän huomasi että Robertia oli yhtä vaikea pidättää lähtemästä, kuin estää uskollista soturia pysymästä paikallaan.

"Minä lähden mukaan", sanoi hän äkkiä, "niin ethän ainakaan ole yksin."

Robertin teki mieli panna vastaan, sanoa, että hänelle se ehkä olisi kiusallista, hän kun ei ollut tottunut, kuten Robert itse, näkemään kurjuutta ja kärsimystä, mutta Gabrielle esti hänet puhumasta.

"Ei, kuules!" virkahti hän, koettaen laskea pilaa, "kyllä sinunkin itsenäisyydelläsi täytyy olla raja. Sinä saat nyt lähteä, mutta minä kyllä seuraan mukana ja katson, ettet käyttäydy kovin ymmärtämättömästi."

Hän kääntyi poispäin ja riensi ulos salista salatakseen kyyneleitään. Hänelle tuli äkkiä purevat omantunnon vaivat siitä ettei hän koko vuoden kuluessa ollut pysynyt hänen rinnallaan työn, taistelujen ja sairauden aikana, ja että häneltä siten oli melkein mennyt mitättömäksi oikeus saada auttaa ja hoitaa häntä.

Illan hiljaisuudessa oli järven pinta rasvatyyneenä, ja työmies veti airojaan pitkään ja tasaisesti, joten he puolen tunnin kuluttua olivat saapuneet toiselle puolen järveä.

Robert oli niin tavattoman terveen näköinen ja asteli niin kevein askelin että Gabrielle katseli häntä epäluuloisella kummastelulla.

"Mikä hänelle lie tullut?" ajatteli hän, "tuo ei ole luonnollista … se on jotain ylenmääräistä … kiihtynyttä … oih, minä tiedän varmaan, että siitä seuraa kauhea käännekohta."

Hän käveli koko ajan ääneti ja tarkasteli tuskallisesti Robertin liikkeitä ja kasvojen ilmeitä, sill'aikaa kun tämä, nojautuen Larssonin käsivarteen, puoliääneen keskusteli sairaan tilasta.

"Hän ei ole paikoillaan", vakuutti mies, "niin että pastori on hyvä ja antaa anteeksi, jos hän on vähän häpäisevä ja hillitsemätöin puhetavassaan. Eikä se tule sen paremmaksi, ennen kuin hänet saa uskomaan, että se, mikä on tapahtunut, on tapahtunut Jumalan tahdosta, ja että täytyy mukautua siihen… Ja jos kerran pastori sanoo sen, niin hän tietysti uskoo sen…"

Se matka, jonka työmies tavallisesti taivalsi kymmenessä minuutissa, vei Robertilta aikaa liki puolen tuntia, hänen kun täytyi käydä kovin hitaasti. Sen lisäksi oli parissa paikassa vastamäkeä, jonka vuoksi perille saavuttua oli niin rauvennut, että hänen täytyi istua hyvän aikaa kivellä lepäämässä, ennenkuin saattoi mennä tupaan. Vaan kukaan oi virkkanut mitään; Gabrielle seisoi ääneti Robertin vieressä, eikä tahtonut vaivata häntä väsyttävillä kysymyksillä, ja Robert tuijotti ajatuksissaan ulapalle merelle, jolla välin työmies meni sisään ilmoittamaan pastorin tuloa.

Muutaman minuutin kuluttua Larsson tuli takaisin. Hän oli hyvin liikutettu, kyynelissä silmin hän lausui vapisevalla äänellä.

"Jumala siunatkoon teitä, pastori kun tulitte, Jumala siunatkoon!" Pyyhittyään nutun hihalla silmiään jatkoi hän: "nyt ovat asiat niin hullusti, niin kovin hullusti, ettei tiedä mihin tästä vielä joutuukaan!"

"Rauhoittukaa Larsson", sanoi Robert nousten seisaalleen ja työmiehen ja Gabriellen seuraamana lähtien tupaan, "saattehan nähdä, että kaikki käy paremmin kuin luulettekaan? Usein juuri silloin kun näyttää pahimmalta, saamme selvemmin kokea, miten Jumala saattaa johtaa kaikki hyvään päätökseen."

Tultiin pieneen hauskaan tupaan, jonka Sten Larsson joutohetkinään, aamulla ennen ja illalla jälkeen kello seitsemän, omin käsin oli rakentanut itselleen ja josta hän oli iloinen ja ylpeä. Tupa oli jaettu kahteen osaan: pyhähuone, jossa oli sohva, piironki, tuolia ja kaksi koreaa kukka-astiaa, sekä keittiö, jossa nykyään vaimo virui sairaana. Ilta-aurinko paahtoi kuumasti akkunaan, ja Robertia vastaan löyhkähti ovea avatessa lämmin, tukehduttava ilma, jota hänen sairas päänsä ja hermostonsa ei voinut sietää, ja hänen täytyi vetäytyä takaisin. Mutta voimakkaalla tahdon ponnistuksella hän voitti heikkoutensa ja meni tupaan.

Eräs naishenkilö — naapurin vaimo, joka oli ollut siellä lapsen syntyessä — ja neljä eri ikäistä lasta tuli heti huoneeseen astujia vastaan ja katseli heitä utelijailla silmäyksillä. Lieden luota, kätkyestä kuului heikkoja, uikuttavia ääniä, joista voi päättää äsken syntyneen lapsiraukan olevan kätketyn sinne huivien ja peitteiden alle.

Robert tervehti ystävällisesti kaikkia, katseli hetkisen aikaa vastasyntynyttä, jonka naapurin vaimo, kuiskaamalla selitellen lapsen syntyessä sattuneita tapahtumia, nosti kätkyestä ja paljasti rumasti kehittyneen käsivarren herrasväen nähtäväksi. Sitten hän lähestyi vuodetta, jossa äitiparka virui heitellen itseään puolelta toiselle ja lakkaamatta valitellen.

Hän oli pieni, hento nainen, kädet oli hyvin pienet ja jäntevät ja hänen kauniihin kasvoihinsa olivat nuoruus ja vanhuus ihmeellisesti sulaneet yhteen. Piirteensä olivat nuorekkaat, ja paksu, tumma tukka peitti osan vielä sileää otsaa, mutta hampaatoin suu ja laiha, suonekas kaula, jonka pinnan alta näkyi valtimon lyönti, saivat hänen näyttämään vankalta naiselta.

Robert seisoi hetkisen vuoteen vieressä ja katseli vaimoa, niin ettei tämä sitä huomannut. Hän heitteli päätään ehtimiseen edestakaisin päänalaisella ja hypisteli hermostuneena peitettään; väliin hän oikaisi toisen käsivartensa ja hosui sillä ilmaa, sekä nyyhkien höpisi jonkun epäselvän sanan.

Vihdoin hän näkyi huomaavan että joku seisoi hänen luonaan: hän tyyntyi samassa, kiintyi toiselle sivulleen ja kiinnitti Robertiin pitkän, hämmästystä ilmaisevan katseen.

Robert istahti vuoteen reunalle ja puristi käsiensä välissä hänen toista kättään.

"Hyvää iltaa, Larssonin emäntä", sanoi hän tyynenä, ystävällisesti hymyillen, "ettekö tunne minua?"

"Pastori!" huudahti sairas, ja koko hänen katseensa välähti ilosta, "voi, herrajesta!"

Mutta tuo ilon tuikahdus sammui samassa hetkessä.

"Te jo varmaan tiedätte sen?" kuiskasi hän tarttuen Robertin käteen ja katsellen ympärilleen arasti, kuni rikoksen tekijä, joka on tunnustanut syntinsä, "voi sitä pikku raukkaa, sitä pikkuista raukkaa, mitä siitäkään tulee, mitä siitäkään tulee? Ainoastaan yksi käsi, yksi vaan … oi, oi, oi … ja se on minun syyni … syy on minussa … minussa…"

Hän alkoi uudelleen heilutella päätään ja nyyhkien valitella.

Hänen miehensä oli asettunut vuoteen luoksi ja itki hiljaa.

"Näin hän on ollut kaiken päivää. Ja helppoa on arvata, miten se häneen tuntuu, hän kun on vielä niin heikkona synnytysvaivoistaan."

"Aivanhan ne hänet säikähyttivät järjiltään", kuiskasi naapurin vaimo, joka Gabriellen keralla seisoi sairaan päänalaisen takana, "saatuaan nähdä minkälainen lapsi oli, alkoivat he näet huutaa: 'voi, herrajesta, semmoinen onnettomuus', ja kun äitiparka huomasi jotain olevan hullusti, tuli hän ihan pois suunniltaan … ja…"

"En minä ole mokomaa ennen nähnyt", sanoi sairas ja silmäili ympärilleen aralla, kysyväisellä katseella, "taikka sanoppas, isä, olenko sitten, enhän ole?"

"Ei, ei, ei", vastasi mies ja hyväillen silitteli hänen jalkojaan, "älä nyt vaan enää itke, äitikulta, pahoitat mieltäni niin sanomattomasti! Jumala voi ottaa pois pikkuraukan, hän voi…"

Robert oli tuon keskustelun kestäessä istunut ääneti, nojautuen sairasvuoteen yli ja pitäen vaimon kättä omassaan. Hänen mielessään liiteli noiden lyhyvien hetkien kuluessa ajatuksia ja tunteita, jotka viime aikoina olivat tulleet ihmeellisen selviksi.

Hänelle kuvastui selvinä, tarkkoina ryhminä noiden raukkojen entinen elämä; hän näki miten he molemmat olivat kärsineet ja tehneet työtä, näki pienen tuvan, jota hiellä ja vaivalla oli rakennettu ja kovan taistelun olemassa olosta. Hän näki vaimon koukistuvan kieltäymyksen, työn ja sairauden kolminkertaisen kuorman painosta, näki miten nuoruus ja kukoistus katosivat jo kauvan ennen vanhuuden tuloa, näki hänen monta kuukautta kestäneiden vaivain ja tuskien perästä vihdoin sanomattomia kipuja kärsien synnyttävän pienen, rumasti muodostuneen olennon, jonka elämästä muodostuisi uusi rengas tuohon taistelujen ja kärsimysten ketjuun…

Mutta hänen silmiinsä kuvastui paljon muutakin kuin tuo pienoinen pilkku ihmiskunnan kärsimysten suuresta taulusta. Hänen tietoisuutensa, yhtä tarkkakuuloinen kuin hermosairaan korva, tunsi muutaman silmänräpäyksen kuluessa, koko maailman surut ja tuskat. Hän tunsi, miten tällä hetkellä miljoonittain ihmisiä kärsi, hän kuuli sadoista sairaaloista vaikeroimista ja valitushuutoja, hän tunsi, niin selvästi että häntä aivan tärisytti, miten valtaan päässeet intohimot hallitsivat maailmaa ja heittelivät ihmisiä pohjattomiin kuiluihin. Hän näki loppumattomia köyhäinasuntoja ja niissä nälkää, siivottomuutta ja kurjuutta, hän kuuli kaupungista kaupunkiin, seudusta toiseen säälimättömästi jyskäviä koneita, jotka eivät välittäneet siitä, että työmiehet niissä raatoivat kuni orjat, saamatta vilahdukseltakaan nauttia elämän ilosta, tuhahdetun vihan piillessä heidän sydämiensä sopissa… Ja vihdoin hän tunsi, miten itse elämän virran alkulähteellä, — syntyessä ja kuollessa — kuului raivoisia tuskan huutoja, jotka tuntuivat tulevan kaikilta maailman kulmilta…

Ja eikö sitten tällä elämällä, joka niin armahtamatta veti toisia toistensa perästä kipujen pyörteeseen, eikö sillä olisi mitään muuta tarkoitusta, kuin itse eläminen, emmekö olisi oikeutetut osoittamaan kärsiville veljillemme todempaa ja ihanampaa maailmaa kuin tämä, olemassa oloa, joka selittäisi nykyisyyden tuskat, emmekö voisi kutsua heitä tulemaan hänen luokseen, joka on sanonut: "tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut", samalla petkuttamalla heitä kurjalla tavalla, ja tekemättä itseämme naurettaviksi?…

Mahdotointa … mahdotointa, se ei voinut olla niin! Kristus ei voinut olla pelkkä taru, kun kärsimys oli niin peloittavan todellista!…

Ja hän tunsi, miten tällä hetkellä, jolloin hänen omat kipunsa teroittivat kykyä käsittämään elämän tuskia, epäilykset, jotka jo Danielin kuolinvuoteella olivat alkaneet väistyä, nyt yhä enemmän haihtuivat, hän tunsi, että hänen täytyi johdattaa tuo epätoivoinen äiti Kristuksen luo. Valo välähti hänen tyyntyneessä mielessään; Jumalan salaperäisen rakkauden tunteminen, jota ainoastaan uskon kautta saa kokea, kiihdytti hänet, äkkiä vanhoja, pyhiä sanoja tulvaili taas hänen huulilleen, vaikk'ei tällä kertaa kuolleina ja pakollisina, vaan lämpiminä, elävinä ja elähdyttävinä…

"Emäntä kulta", sanoi hän pitäen yhä sairaan kuumaa kätöstä omassaan, "lapsi jonka olette saaneet, ei ole teidän työtänne, vaan se on Jumalan lahja, ja teidän tulee ottaa vastaan se sellaisenaan, napisematta ja tyytymättömyyttä ilmaisematta, vieläpä kiitollisuudellakin. Te ette kykene sille palkitsemaan kuihtunutta kättä, mutta te voitte antaa lapsenne sen syliin, joka sanoi: 'sallikaa lasten tulla minun tyköni', ja rukoilla: 'kallis vapahtaja, sinä olet tahtonut lapseni syntymään raajarikkoisena, sen vuoksi luotan nyt lupaukseesi, jonka mukaan erittäinkin olet kärsiväisten ja avuttomain ystävä, ja pyydän sinua olemaan hänen palkkionaan sen jäsenen sijaan, jota vailla hänen täytyy olla.' Ja jos sen teette täydessä uskossa ja vakaumuksessa siitä, että Kristus tahtoo ja voi auttaa, niin silloin on tästä pikkupojasta, jonka tähden nyt vuodatatte katkeria kyyneleitä, kerran tuleva teille enemmän iloa ja siunausta, kuin nyt voitte toivoa tai aavistaakkaan."

Robertin sanoilla oli äitiparkaan melkein lumoava vaikutus. Hänen puhuessaan makasi sairas aivan liikkumatonna, kiinnittäen katseensa häneen, ja vähitellen levisi rauhaisa, onnellinen hymyily hänen muotoonsa, joka äsken oli ollut niin kiihtynyt. Ja Robertin vaijettua alkoi sairas toisella kädellään hiljakseen silitellä rintaansa, ikäänkuin olisi hänet vallannut ääretöin, lapsellinen ilo ja virkkoi puoliääneen:

"Kuinka ihanaa … miten autuasta… Jesus ottaa sen huomaansa … minä en tarvitse sitä kantaa… Hän siunaa ja auttaa pikkuraukkaani."

"Siinä sen nyt näet", kuiskasi mies, kuivaillen ahkerasti silmiään nuttunsa hihoilla, "aivan niinkuin äsken sinulle sanoin…"

Robert jatkoi hetken aikaa puhettaan samaan suuntaan, ja sairas virui pitkällään, vähä väliä, lapsellisen ihastuksen valtaamana, silitellen kädellään rintaansa ja hymyssä suin heilutellen päätään edes takaisin. Vihdoin painuivat hänen silmänsä umpeen, ja väsyneenä sielun ja ruumiin kärsimyksistä hän uinahti raskaaseen uneen. Hänen kasvoihinsa jäi sama onnellinen, rauhaisa ilme, ja vähä väliä kuului hiljaa hänen huuliltaan: "ota hänet, Herra Jesus … siunaa häntä…" jonkun kerran vaan lensi hänen ruumiinsa läpi kestettyjen kipujen jälkimaininkina äkillinen, tuskallinen väre.

Huomatessaan hänen nukkuvan, irroitti Robert hiljakseen kätensä hänen kädestään ja nousi seisaalleen.

"Jumala siunatkoon pastoria, Jumala siunatkoon", sanoi Sten Larsson, ojentaen kätensä Robertille, "noin tyyni hän ei ole ollut, sitten kun lapsiraukka syntyi ja naiset hölmöt säikähyttivät hänet pois suunniltaan. Mutta minä arvasin, että pastori kyllä voisi asettaa hänet, jos kukaan. Nyt pyytäisin pastoria rouvineen olemaan hyviä ja tulemaan tänne kammariin ottamaan kupin kahvia."

Gabrielle, joka kaiken aikaa oli seisonut vuoteen vierellä, kovasti liikutettuna katsellen tuota yksinkertaista, vaatimatointa kohtausta, kiinnitti kysyvän katseen Robertiin. Hän näki että Robert kärsi, ja kuvitteli mielessään hänen haluavan niin pian kuin mahdollista päästä sieltä. Mutta Robert ei osoittanut hituistakaan kärsimättömyyttä; hänen kalpeilla kasvoillaan oli ystävällinen, melkein iloinen ilme, vaikka hän, huolimatta siitä, että kaikin voimin koki hillitä itseään, ei voinutkaan estää hänen huuliltaan hermostuneita värähdyksiä, jotka silloin tällöin ilmaisivat hänen kipujaan, mitkä yltymistään yltyivät yhä ankarammiksi.

"Kiitoksia, tulemme kyllä", vastasi hän ja meni kamariin, "vaimoni pitää paljon kahvista, kuten kaikki naishenkilöt."

"He ovat niin iloisia, kun saavat tarjota, ettei minulla ole sydäntä kieltää", sanoi hän hiljaa, istuutuessaan sohvaan ja pyyhki nenäliinallaan kasvojansa.

"Mutta sinä kärsit, Robert", vastasi Gabrielle yhä enemmän liikutettuna, "näenhän minä sen, vaikka koetatkin salata sitä … voi, ystäväni, lähtekäämme nyt vaan … sinun täytyy päästä rauhaan … en voi sietää sitä, että sinä kärsit sellaisia kipuja…"

"Rauhoitu rakkahani", vastasi Robert ja ojensi Gabriellelle toisen kätensä, ja toisella yhä vaan hermostuneesti pyyhiskeli otsaansa, "totta on, että minun on kovin paha olla, sen tunnustan. Mutta en voi sinulle selittää sitä ihmeellistä, vahvistavaa voimaa joka pitää minua pystyssä. Tuntuu siltä, kuin voisin kestää toista vertaa vaikeampia kipuja kuin nämä, menehtymättä kärsimyksiin."

"Sinä olet liiaksi kiihtynyt", virkkoi Gabrielle epäillen."

"Ei, Gabrielle, kiihtynyt en ole. Olen niin levollinen, niin selvässä tajunnassa, kuin ihminen ikänä olla voi. Mutta tunnen, että minua tukee Kristus, kärsivä Kristus. Kaikki on minulle mahdollista hänen kauttaan joka minua vahvistaa."

Samassa tuli Sten Larsson naapurin vaimon seuraamana, tuoden kahvipannun, sokerin ja kerman, ja kupit kaadettiin kukkurapäisiksi. Vaikka Gabriellesta juominen ei tahtonut ollenkaan käydä, niin hän Robertin vuoksi voitti vastahakoisuutensa, ja joi niin innokkaasti, että Sten Larssonin ystävälliset silmät säihkyivät ilosta.

Kuin kahvit oli juotu ja kiitokset sanottu, kävi Robert keittiössä vielä kerran katsomassa sairasta, vaan kun tämä yhä vaan nukkui rauhassa, sanoivat he hyvästit ja lähtivät kävelemään rantaan, seurassaan Larsson, jonka piti soutaa heidät järven yli.

Oli hiljainen syysilta, ja ilmassa vallitsi hyväilevä, hiukan kostea lauhkeus. Aurinko oli vast'ikään laskenut ja jättänyt kirkkaan, kellertävän loisteen, joka, leviten meren yli, punersi sen pintaa kiiltävillä väreilyillä. Sen valon loisteessa lenteli edes takaisin merilintuja, jotka kimaltelevaa pohjaa vasten näyttivät pieniltä, rauhattomina liiteleviltä hyönteisiltä. Silloin tällöin puhalsi iltatuulen henkäys ja sai silkoisen merenpinnan hiljakseen väräjämään. Hiilihaudoista ja sahasta nouseva savu sekautui iltaruskon punertavaan loisteeseen ja näytti verhoavan rannan paksuun kultapilveen. Toiselle puolen merelle päin muuttui taivas ja vesi tummaksi, harmaansiniseksi hunnuksi, joka verhosi lautatarhan ja himmensi lautaläjien keltaisen värin. Ja etäällä ulapalla, missä taivas yhtyi mereen, kimalteli hiljaa majakan kirkas tuli, kuin suuri tähti illan vaaleassa hämärässä.

Venematkan alussa puheli Robert hiukan soutajansa keralla, veneen tyyneesti ja tasaisesti kulkiessa eteenpäin, mutta vähitellen sekä hän että Gabrielle vaipuivat äänettöminä katselemaan illan ihanuutta. Airojen loiske oli ainoa liike, joka häiritsi illan hiljaisuutta, mutta rannoilta kuului silloin tällöin erilaisia ääniä, jotka esiintyivät erinomainen selvinä, kun kaikki muu vaikeni: kaukaa kaikuvan laulun sävel, höyrypillin vihellys, tai jonkun merilinnun kimakka kirkuna etäältä saaristosta…

Alkoipa tulla pimeä, kun he saapuivat rantaan ja Larssonin lausuttua moninkertaiset kiitokset erkanivat hänestä ja alkoivat kävellä kotiin. Päivän laskun komea väriloiste oli vaalennut, taivaan läntinenkin ranta muuttui harmaaksi ja majakan tuli alkoi loistaa yhä kirkkaammin.

Robert seisahtui useamman kerran katsomaan ympärilleen.

"Luonnossa on jotain, mikä tänä iltana vaikuttaa minuun harvinaisen valtavasti", lausui hän hiljaa, kiinnittäen pitkän, haaveilevan katseen merelle päin: "Minulla on vaikea irtaantua siitä, tuntuu aivan siltä, kuin sillä olisi jotain minulle sanottavaa, jotain jota minun täytyy kuunnella… Tämä rauha … tämä tyyneys, joka levenemistään levenee … tähdet, jotka tuikkivat kuni säkenet ijäisyydestä, kaikki tuo muistuttaa suurta, syvää hiljaisuutta … ijäistä lepoa! Meri on niin kaunis, niin äärettömän suurena ja majesteetillisena se lepää edessämme… En muista koskaan nähneeni sitä samallaisena kuin tänä iltana … mielestäni en voisi koskaan nauttia kyllältäni tämän yön ihanuudesta … tule, kävelkäämme hetkinen rantaa pitkin, minusta tuntuu niin äärettömän helpolta … tämä hiljaisuus on lievitystä, tuntuu siltä kuin kivut poistuisivat ja voiman tunne heräisi minussa … minusta tuntuu siltä, kuin tahtoisin sinun kerallasi lähteä kauvas … kauvas pois … tuonne korkeille vuorille, joiden polkuja kesällä kuljeksin ja jossa kuu nyt paistaa hiljaisiin, uinuviin tunturijärviin…"

Gabrielle katsahti Robertia tutkivin silmin; hänen esiintymistapansa ja ilmeensä sai hänet pelkäämään. Mutta hän ei tahtonut vastustaa hänen toivomuksiaan, vaan lähti mukana rantaan, jossa kuleksivat edes takaisin, kunnes syys-ilman kylmyys pakoitti heidät lähtemään kotiin.

Gabriellen rukouksista huolimatta ei Robert vieläkään tahtonut mennä levolle. Tunti kului toisensa perästä, ja yhäti hän istui Gabriellen keralla akkunan ääressä, keskusteluun vaipuneena.

Näytti siltä, kuin hänen henkinen elämänsä olisi palanut sellaisella voimalla, että hänen kasvojensa piirteet, jotka tähtien tuikkeessa näyttivät melkein läpikuultavilta, yhtämittaa ikäänkuin leimahtivat liekille sisäisen tulen valaisemina. Hän puhui melkein taukoamatta, ajatukset juoksivat virtanaan, ihmeellisen sattuvia kuvauksia tuli hänen huulilleen, koko hänen esiintymiselleen ja olemukselleen omituinen, välitöin sydämellisyys tulvi nyt voimalla sellaisella, jonka virta saa juuri mereen syöksymisensä edellä. Tällä hetkellä hän ajatteli muitakin kuin hengellisiä asioita; hän teki Gabriellelle selkoa muustakin kuin mielipiteistään elämän suurimpien ja syvällisimpien kysymysten suhteen, joita hän innostuksesta hehkuen selitteli. Koko hänen kuluneen elämänsä mieliharrastukset — yhteiskunnalliset kysymykset, runous, taide, soitanto — kaikki näkyi nyt heräävän ja pakoittavan vielä viimeisen kerran ponnistamaan runsaita ajatusvoimia, jotka käyttämättä olivat hänen sielunsa sisimmässä.

Gabrielle istui hänen jalkainsa juuressa rahilla, henkeään pidättäen kuunnellen, ja hänen sydämmensä sykki mitä valtavimmasta mielen liikutuksesta. Voimatta sen tarkemmin tehdä selkoa, käsitti hän, että hän tällä hetkellä olisi viimeisen kerran näkemässä pian sammuvan liekin leimahtamisesta, että tuo tulinen kaunopuhuja, hengellis-totuuksien runollinen tulkitsija, nyt tähtien tuikkeessa, yön hiljaisuudessa lauloi kuolinvirttään… Hän ei voinut itkeä; katseensa oli lumoutunut Robertin silmiin, ja tämän kiihtynyt mieli-ala tarttui häneen ja veti hänet mukaansa, mutta hänen kurkkunsa oli kuin kuristettu ja rintaansa ahdisti tukahuttava jäähyväis-tuska.

Aamu-yö oli jo käsissä; tähtien säkenöivä tuike alkoi himmetä, heikko valojuova taivaan rannalla ilmaisi aamun koitteen lähestyvän.

Robert oli äkkiä vaijennut ja väsyneenä ummistanut silmänsä ja nojannut päänsä taaksepäin. Ihmeellinen hohde hänen kasvoiltaan sammui ja sen sijaan esiintyi hänen piirteissään sairauden ja kuoleman leima.

"Nyt lähden levolle", sanoi hän hiljaa ja nousi seisaalleen, "minua väsyttää, ja luulen voivani nukkua…"

"Silmänräpäys vaan", kuiskasi Gabrielle, ja hänet valtasi vastustamatoin halu puhua suunsa puhtaaksi, "Robert, minä en ole sanonut paljon … tiedäthän … luontoni on umpinainen, mutta … mutta miltä välistä tuntuneekin, niin en voi sanoa … katumus … kaipuu … tämä kauhea talvi… Robert, voitko … minun täytyy kerran rukoilla sinua … anna minulle anteeksi kaikki vikani, anna anteeksi, että olen ollut niin huono vaimo … unohda, jos suinkin voit … tämä talvi, joka kenties on syynä sairauteesi … suo anteeksi…"

Hän ei kyennyt jatkamaan, hänen äänensä vapisi ja hän kätki kasvot käsiinsä.

Robert sulki hänet syliinsä ja hellästi hymyilemällä sai hänet katsomaan ylös päin.

"Rakastettu Gabrielleni", kuiskasi hän, "minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, vaan jos niin luulet, jos sinusta tuntuu siltä, niin sangen mielelläni tahdon sanoa antavani anteeksi ja unhoittavani kaikki. Äläkä kuvittele mielessäsi, että ero sinusta on syynä sairauteeni. Saattaahan olla niin, että se pahensi sitä, mutta vaikkapa olisikin sillä lailla, niin on sen sijaan sanomatoin ilo sinun jälleen täällä olostasi ja siitä että taas saan puhella kerallasi kuten nyt, ja se ilo, jota tunsin voidessani vaimoni keralla olla kärsivän lähimmäisen sairasvuoteen luona ja tuntea ajatuksemme yhtyvän rukouksessa ja rakkaudessa — se ilo on tuottanut minulle jälleen vuosikausiksi terveyttä ja voimia. Hyvää yötä nyt, rakkahani, menkäämme nyt levolle … yö on jo pian lopussa … ja minä tunnen itseni väsyneeksi."

Hän suuteli Gabriellea ja lausui toistamiseen rakkautta hehkuvan selityksensä siitä, miten onnellinen oli, ja meni sitten levolle.

Robertin arvelu hyvin nukkumisesta kävikin toteen: hän nukkui rauhassa monta tuntia, ja herätessään hän tunsi yhä samaa elinvoimaa, kuin edellisenä iltana.

Mutta iltapäivällä yltyivät taas kivut ankarammiksi kuin koskaan ennen, ja kun hän illemmalla nousi nojatuolistaan lähteäkseen verannalta, jossa oli istunut tunnin, pari, tapasi hänet uusi pyörtymiskohtaus, tällä kertaa vaikeampi ja pitkällisempi kuin sen edellinen, ja sitä seurasi aika ajoin uudistuva osittainen halvaus. Näytti siltä kuin olisi hänen henkeensä vuotanut uutta voimaa, ja kuin olisi saanut kyvyn olemaan iloisena ja elämään kärsimyksen ja kuoleman varjojen keskellä… Näinä päivinä hän keskusteli paljon, ei ainoastaan Gabriellen ja pastori Strandin, vaan myöskin kirjanpitäjä Sidvallin keralla, jolle hän anteeksi anoen myönsi kantaneensa katkeraa vihaa häntä ja hänen ystäviään kohtaan, eikä kukaan heistä voinut unhoittaa, miten hän jo kypsynein voimin selitteli heille Jumalan peitettyjä salaisuuksia, jotka vielä hiukan aikaisemmin olivat olleet hänelle itselleen oudot, vaan jotka tuntuivat tulevan hänen sielunsa silmille yhä selvemmiksi ja ihanammiksi, sitä mukaa kuin kuolon pimeys läheni.

"Veli", sanoi hän eräänä iltana pastori Strandille. "toivon, että joku tahtoisi kirjoittaa elämäkertani ja epäilemättä paljastaa koko henkisen elämäni, jotta ihmiset siitä oppisivat tuntemaan eroituksen väärän ja totisen, kuolleen ja elävän uskon välillä. Moni ihminen pysytteleikse kiinni kuolleessa uskossa minun laillani, edes huomaamattaan sitä. Kukapa niistä kalkeista, jotka tungeskelivat kirkkoihin, joissa minä puhuin, jotka vesissäsilmin kuuntelivat saarnojani, jotka keräytyivät hartauskokouksiimme, kukapa niistä tuli ajatelleeksi sitä, että minä oikeastaan vaan olinkin häpäisijä — sillä häpäisijä on jokainen, joka saarnaa Kristuksesta ymmärtämättä pelastuksen salaisuutta. Kuollut usko on kauhistavaa, petollista. Rakastan Kristusta, vaikken häntä omista. Sellainen on kaunotaidetta, vaan ei Kristinuskoa. Uskonnon ihanuus viettelee minua, se viehättää minua, ja vetää minut mukaansa suloisilla tunnelmillaan, kunnes vihdoin herään ja tunnen mädäntyneen hajun, joka lähtee sisässäni olevasta ruumiista. Ja hyvä on että herään, enkä ainiaaksi jää valheeseeni nukkumaan… Nyt nyt tunnen eroituksen Kristuksen rakastamisen ja omistamisen välillä, Kristinuskon oppina käsittämisen ja voimana omistamisen välillä… Mutta nyt on liian myöhä … minä kuolen … eikä kukaan saa kuulla todistuksiani…"

Hiukan aikaa vaiti oltuaan hän jatkoi:

"Vielä eräs seikka, niin kauvan kuin olen täydessä tajunnassani. Ota paperia ja kirjoita, mitä sanelen. Sitten saat antaa sen kiertää ympäri sekä tässä seurakunnassa, että myös Tukholmassa … mieluimmin tahtoisin, että se luettaisiin julkisesti…"

Pastori Strand nyökäytti myönnytykseksi päätään ja otti esiin muistikirjan; Robert alkoi selvällä äänellä, ottamatta sanaakaan takaisin, lausua:

"Teidän kaikkien, jotka pian loppuun kuluneen elämäni ajalla olette julistaneet Jumalan sanaa, pyydän antamaan anteeksi sen, että minä, uskotoin, Kristukselle vieras, puhuin teidän kanssanne pelastuksen salaisuudesta, vaikken sitä ymmärtänyt. Antakaa Kristuksen tähden minulle anteeksi tämä häväistys! Ja te, veljeni kirkon palvelijain keskuudessa, jos teidän seassanne on joku, joka on syyllinen samaan syntiin kuin minä, niin kavahtakoon hän itseänsä — kuolon ovelta kehoitan häntä lakkaamaan saarnaamasta ja julistamasta elämän sanaa, kun hänellä itsellään ei ole elämää! Jos hän on totuutta harrastava ja kunniallinen, on hän ennemmin tai myöhemmin heräävä valheesta ja minun laillani joutuva epäilykseen. Ja siitä, etten tällä hetkellä itsemurhaajana makaa haudassani, on minun kiittäminen ainoastaan Jumalan ääretöintä armoa, josta tällä tunnustuksella tahdon todistaa."

Hänen voimansa alkoivat huomattavasti vähetä. Kädet ja jalat rampeutuivat aika ajoin, ja ankarat kivut päässä saattoivat hänen vaipumaan tajuttomaan tilaan, jonka johdosta ympärillä olevat luulivat jo taistelun loppuneen. Vaan sitten virisi taas elon liekki, kivut jättivät hänet hetkeksi rauhaan, ja hänen ajatuksensa saivat taas entisen selkeytensä ja voimansa.

Mutta hänen ulkomuotonsa oli viime aikana niin muuttunut, ettei kukaan olisi voinut, seuraamatta sairauden kasvavaa hävitystyötä, tuntea häntä. Etenkin hänen nukkuessaan teki tuo muutos valtavan vaikutuksen. Ja kun Gabrielle, joka lakkaamatta valvoi hänen vuoteensa vieressä, istui katsellen noita nääntyneitä kasvoja, näyttäytyi väliin hänen mielikuvitukselleen kauhistuttavana vastakohtana toinen näky: sen nuoren miehen kuva, jonka hän yhdeksän vuotta sitten eräänä aamuna kohtasi lehtokujassa Säboholmassa. Hän näki hänen istuvan penkillä, hän näki kauniit jaloa henkeä kuvastavat kasvot, tummat silmät ja hiukan suruisen suun, joka väliin hymyili niin ystävällisesti, niin veitikkamaisesti, vaan väliin taas näytti niin kauhean ankaralta ja totiselta… Hän kuuli äänen monet eri väreet … näki hänen nuorekkaan, sulavan vartalonsa, joka uhkui terveyttä ja voimaa… Ja hänen ympärillään oli kesä täydessä kukoistuksessaan, kesä, joka näytti lupaavan niin paljon onnea … joka kuiskaten kertoi niin kauniin tarun lemmestä ja ilosta…

Hänen rintaansa alkoi ahdistaa ja hänen täytyi pitää kättään suunsa edessä tukahuttaakseen esiin pyrkiviä nyyhkytyksiä. Kuinka julmasti olikaan elämä pettänyt heitä kumpaakin. Kuinka aurinko, kesä ja lempi olivatkaan valehdelleet! Oliko tuo nyt todellakin hän, tuo luuranko, jolla oli kuopalle painuneet silmät, ja jonka kasvoihin äärettömät kivut olivat ainiaaksi painaneet kärsimyksen leiman? Hänen rinnassaan kuohahti karvas mieli, joka pusersi hänen silmistään kuumia kyyneleitä. Miksi … mistä syystä näin kauheita kärsimyksiä?…

Näytti siltä kuin Robert olisi lukenut hänen ajatuksistaan, sillä hän avasi samassa silmänsä ja katsoi häntä surumielisesti hymyillen.

"Minun laillani kuritetuksi ja murretuksi tuleminen saattaa tuntua kovalta", sanoi hän kuiskaamalla. "Saattaa tuntua ihmeelliseltä, että täytyy kärsiä niin paljon voidakseen kokonaan antaa sydämmensä Jumalalle, kokonaan kääntyä Kristuksen puoleen… Mutta minä olin kova, kaulani oli kuin rautakanki, otsani kuni kupari… Sitäpaitsi onhan pelastus niin suuri ja tärkeä, ainoa tärkeä seikka elämässä, niin ettei mikään maksu siitä ole liian kallis. Ja kun kerran ijäisyys on tulossa, niin silloinhan emme välitä hetkisen kestäneistä tuskista! Nyt olen selvillä siitä. Samaten tuntunee kauhistavalta niistä, jotka eivät ole luopuneet itsestänsä, silloin kun he tuona suurena päivänä menevät kammioonsa, ja taivaan autuuden säde välähtää heidän silmäinsä ohi, ja he ymmärtävät täydellisesti mitä he panivat alttiiksi aikansa petollisille huvituksille. Oi, jos voisin varoittaa kaikkia, jotka vielä ovat kahden vaiheella, taistelemassa … jos voisin sanoa heille, miten arvottomilta kaikki maalliset surut ja ilot näyttävät kuolinhetkenä… Luulempa ettei monenkaan elämä ole ollut niin yhtämittaista ruumiin ja sielun kärsimystä kuin minun, ja kuitenkin voin nyt kuolema silmäini edessä vakuuttaa, että on vallan yhdentekevää minulle jos olisin ollut, kuten ihmiset sanovat, onnellinen taikka onnetoin … etten pidä sen aikaisia kärsimyksiä minään … en yhtään minään…"

Nuo ajatukset olivat viimeisiä, mitä hän lausui; sittemmin virkkoi hän vaan joitakuita yksityisiä sanoja. Enimmäkseen hän virui äänetöinä, silmät ummessa; väliin hän vaikeroi hiljaa ja rukoili kerran toisensa jälkeen: "Jumalani … isäni…" Kun kuolema lähestyi ja kivut tulivat ankarammiksi, nostettiin hänet istumaan vuoteelleen, ja siinä asennossa oli hän tuntikausia päänalaisten varassa, nojaten päätään Gabriellen rintaan. Väliin hänen ruumiinsa hätkähti, ja hän liikahutti kättään, väliin hän taas kuiskasi tuskin kuuluvasti: "Jesus … Vapahtajani…" Tohtori Sandin, joka pastori Strandin keralla seisoi hänen vuoteensa vieressä, tahtoi kerran koettaa saada hänet asettumaan pitkälleen, vaan silloin sanoi hän selvällä äänellä, josta voi päättää, että hän vielä oli täydessä tajussaan ja vielä täydelleen tunsi ruumiilliset kipunsa: "ei … ei … älkää koskeko minuun … en voi kestää … kaikki on pian ohitse…"

Yht'äkkiä hän oikaisi ruumiinsa suoraksi ja avasi silmänsä.

"Kristus … elämä … valkeus…" huudahti hän selvällä äänellä.

Sitten huoahti hän raskaasti, hänen rinnastaan kuului korahdus, puistallus kävi läpi ruumiin ja pää vaipui taaksepäin.

Kuin ilta-auringon säde välähtää myrskyiseen mereen ja aaltojen mustia hyrskyjä valaisten, todistaa olevan olemassa äärettömiä aloja, joissa vallitsee aurinko ja valo, niin laskeusi hänenkin taistelujen ja epäilysten näännyttämille kasvoilleen syvä rauha, josta kuvastui ijäisen elämän koitto.

* * * * *

Hänen maahanpanijaisensa olivat seuraavana sunnuntaina Ryforsin kappelissa, ja hautaamisen toimitti sekä vainaajan että Gabriellen toivomuksen mukaan pastori Strand. Todisteena siitä, miten yleiseen pidetty hän oli ollut, huolimatta siitä että hänen omasta mielestään hänen työnsä Jumalan palvelijana oli mennyt kokonaan väärälle tolalle, ja siitä, etteivät ne rakkauden siemenet, joita hän oli kylvänyt veljiensä sydämmiin, jäisi hedelmöimättä, oli se osanotto, jota hänen kuolemansa herätti sekä Ryforsissa että laajalla sen ympäristössä, se suru, joka kuvastui kaikkien kasvoissa, ne suuret joukot työkansaa, jotka eri haaroilta vaelsivat osoittamaan viimeistä kiitollisuuden työtä sille, jonka sydän oli niin lämpimästi heille sykkinyt, ja vihdoin eri puolueet — heränneet, waldenströmiläiset, baptistit j.n.e. — jotka, huolimatta erilaisista mielipiteistään, keräytyivät hänen hautansa ympärille.

Kun pastori Strand oli toimittanut säädetyt hautaustehtävät, puhui hän monen sydämmelle käyvin sanoin vainajasta ja hänen elämänsä tehtävästä. Hän huomautti siinä erittäinkin sydämmellisestä myötätuntoisuudesta kaikkia kärsiviä kohtaan, lämpimästä, aina uskollisesta rakkaudesta niitä kohtaan, jotka saivat hikoilla ja nähdä vaivaa, hän huomautti, miten juuri se oli ollut pastori Wallnerin työn ja toiminnan ydin.

"Hänellä oli vikansa, kuten meillä kaikilla" — sanoi puhuja lopuksi — "voitaisiinhan esimerkiksi moittia häntä siitä, että hän liian kiihkeästi harrastaessaan oikeutta, väliin joutui harhateille, joilta hän ainoastaan Jumalan armon kautta tuli pelastetuksi. Mutta se seikka saa jäädä hänen ja hänen Vapahtajansa välille, jonka sovittamissalaisuuden koko syvyyden hän käsitti ennen kuolemaansa. Yhden seikan tiedän, ja se on: kenenkään sydän ei ole koskaan sykkinyt lämpimämmin veljilleen kuin hänen sykki. Tahtoisin sanoa, että se sykki tuskallisen lämpimästi, sillä liian raju osanottonsa tuli usein sairalloiseksi ja kuihdutti häntä itseään. Ettekä koskaan ole saava, työkansa, muistakaa että olen sanonut sen teille, ette koskaan ole saava paimenta, joka olisi teille sitä, mitä Robert Wallner on ollut: joka ei koskaan arastellut vaivoja eikä uhrauksia, joka ei yhtään välittänyt omista eduistaan, vaan aina oli valmis panemaan itsensä, koko henkilönsä sieluineen ruumiineen alttiiksi seurakuntansa parhaaksi."

Toimituksen lopuksi hän luki Robertin vähää ennen kuolemaansa saneleman tunnustuskirjoituksen, ja näitä vainajan viimeisiä terveisiä kuunnellessa valtasi syvä liikutus sekä lukijan, että koko kuuntelijakunnan.

Sitten vietiin ruumisarkku kirkkomaalle ja kätkettiin hautaan, jonka
Robert itse oli valinnut viimeiseksi lepokammiokseen.

XVIII.

Gabrielle ei lähtenyt Ryforsista; tuon paikan jota hän kerran niin suuresti oli inhonnut, olivat vähitellen kaikki siellä kestetyt kärsimykset, muistot kaikista siellä päättyneistä taisteluista vähitellen painuneet niin syvälle hänen ajatuksiinsa ja mielikuvitukseensa, ettei hän enää voinut siitä erota.

Ensi aikoina Robertin kuoleman jälkeen tapahtui Gabriellessa suuri muutos. Tuska ja tunnonvaivat saattoivat hänet epätoivon ja perikadon partaalle. Kuluneet vuodet kummittelivat herkeämättä hänen mielessään. Robertin kuva kalpeine kasvoineen, kärsivine katseineen, vainosi häntä, ei lempeänä ja anteeksiantava, kuten hän oli todellisuudessa, vaan katkerin mielin nuhdellen ja syyttäen kovista sanoista ja laiminlyödyistä velvollisuuksista.

Tuossa … tuossa hän viruu sohvallaan, sairaana, kärsivänä … yksin, aina vaan yksin… Ja siitä, että hän koettaa muuttaa tuon kohtauksen, ei lähde apua … ei auta, vaikka hän on asettavinaan itsensä seisomaan hänen vuoteensa viereen ja koko mielikuvituksensa voimalla koettaa saada hymyilyn hänen huulilleen ja lausuu hänen manansa: "minullahan ei ole mitään anteeksi annettavaa", — ei, hymyily poistuu, kasvot ovat kalpeat ja synkät, silmistä kohtaa ihmeellisen suruinen, nuhteleva katse … hän on yksin … aina vaan yksin … yksin sairaudessa, surussa ja sieluntaisteluissa…

"Minä hylkäsin hänet", vaikeroi hän tuskissaan, "minä hylkäsin hänet silloin kuin hän paraiten tarvitsi apuani … olin huono vaimo … lemmettömyydelläni murhasin hänet…"

Sitten hän ajatuksissaan muuttaa koko kuluneen elämänsä. Hän asettaa itsensä Robertin sivulle sellaisena vaimona, jota tämä on itselleen uneksinut, ottaa osaa hänen toimiinsa ja harrastuksiinsa, he rukoilevat yhtä isää, rakastavat yhtä Vapahtajaa — hän on terve ja onnellinen … hänen toimintansa menestyy… Tuo näky häikäisee hänet; menneisyys, jonka hän on tahrannut itsekkäisyydellään, vaatii kostoa, se herättää kalvavan ikävöimisen saamaan takaisin puolison, jonka hän kerran oli hyljännyt, ja onnen, jota hän oli pitänyt halpa-arvoisena.

"Robert … Robert…" kuiskaili hän väännellen käsiään, "miksi turmelin lempemme, miksi hävitin nuoruutemme, miksi tallasin jalkoihini kerran omistamani onnen?"

Ja suurentaen syyllisyyttään, hän tekee virheensä moninkertaiseksi. Hänelle ei enää juolahda mieleen miten Ryfors oli tuntunut iljettävältä, koti yksinäiseltä ja miten Robertin luonne oli ollut sairalloisen herkkätuntoinen. Hänen ylenmäärin kiusautunut mielikuvituksensa luopi uusia kuvia, kuvia lemmestä ja onnesta, jota ei koskaan todellisuudessa ole ollut olemassa. Ja noiden kuvien valossa näyttävät hänen vikansa kauhistavilta, mahdottomilta sovittaa…

Mutta jouduttuaan niin pitkälle epäilyksessään, ettei hänelle enää löytynyt koko maailmassa minkäänlaista lohdutusta tai apua, kun ei enää ollut muuta neuvoa kuin avuttoman lapsen tavoin heittäytyä polvilleen ja huutaa: "pelasta minut, sillä minä menehdyn!" — silloin hän oli pelastettu. Hänen täytyi vaeltaa katumuksen polun pimeimpään sopukkaan saakka, vaan päästyään sinne, niin murrettuna kuin ihminen ikänä voi olla, koitti päivä, ja hän alkoi herätä uuteen elämään — uutena ihmisenä, uusilla ajatuksilla, uudella elämän katsantokannalla, uusilla elon tarkoituksilla. Hänen omatuntonsa tuskat lauhtuivat, kauhean mielikuvituksen luoma tunne auttamattomasta syyllisyydestä poistui, hänen katumuksensa tuli järkeväksi ja oikeaksi, hän saattoi rukoilla, ja hän sai nauttia anteeksiannon suloisuutta. Vähitellen Robertin kuvakin sai toisellaisen leiman … synkät, nuhtelevat kasvojen ilmeet katosivat, hymyily, jota hän oli tahtonut väkisin pusertaa esiin, heräsi jo itsestään, ja hän tunsi että menneisyyden erehdykset ja synnit nyt olivat sovitetut.

Hänen koko elämässään alkoi siitä hetkestä saakka tapahtua täydellinen muutos. Entisestä maailman-naisesta tuli ankara ja vakaa kristitty, jota hänen entiset seurustelutoverinsa pitivät haaveilevana, "heränneenä." Sama voima ja tuoreus hänen luonnossaan, jonka vaikutuksesta hän kerran oli vastenmielisyydellä kuunnellut nuoren valtioviisaan pilantekoa niistä jotka kulkivat "virsikirja toisessa taskussa ja korttipeli toisessa", vaikutti nytkin sen, ettei hän tyytynyt pysähtymään puolitiehen, vaan kokonaan luopui maallisesta elämästä, jonka puutteellisuus ja kurjuus selvään kuvastuivat hänelle uuden valon koitteessa.

Mutta kuten kaikille, jotka elettyään vaan itsekkäitä nautintoja varten, jonkun ulkonaisen mullistuksen kautta muuttavat suuntaa, niin hänellekin kääntymys tuli rajuna, melkein uskonvimman tapaisena. Hän luopui kaikista huvituksista ja toimista, joita hän ennen oli harrastanut, hän kutsui synniksi kaikkein viattomintakin huvia kuten sanomalehden tai maallisen kirjan lukemista ja kirosi säälimättä kaikkia, jotka vielä sellaisiin olivat mieltyneet. Hän luopui toisin ajattelevista mahdollisimman mukaan välttäen niiden seuraa, niinpä hän ensi vuonna Robertin kuoleman jälkeen karttoi vanhoja ystäviään, Aurellin perhettä, ja oleskeli vaan kaikkein ankarimpain heränneiden seurassa.

Vaan liiallisuuteen meneminen — tapa, millä nälkään nääntymäisillään oleva sielu haki henkistä ravintoa — niin luonnolliselta kuin se tuntuukin henkilölle sellaiselle, joka on vuosikaudet raa'an itsekkäisyyden sokaisemana harjoittanut väkivaltaa henkensä jaloimpia pyrintöjä vastaan, rauhoittui vähitellen ja hänen henkinen elämänsä tasaantui. Kääntymyksensä alkuaikana hän oli pelolla karttanut lähenemästä kaikkea, mikä vaan ei näyttänyt hengelliseltä, ja siten usein tullut osoittamaan kovuutta ja välinpitämättömyyttä sekä melkein joutunut uusien uskon toveriensa arvostelujen ja määräysten orjaksi, vaan tuo pelko poistui poistumistaan aina sitä mukaan kuin Kristuksen rakkaudessa eläminen hänessä lisääntyi ja hän alkoi saada kokea sen mukana tulevaa henkistä vapautta.

Tuo vapaus kehitti hänet itsenäiseksi, joka luontonsa monista erilaisista, maailman-elämän rikkomista voimista vähitellen muodosti orgaanisen yhtäjaksoisen kokonaisuuden. Kristuksessa hän oli löytänyt itsensä; hänen oli onnistunut kuolettaa tuo pintapuolinen, rikkiruhjottu olento, jonka hyvyys oli ristiriidassa kovasydämmisyyden kanssa, ja jonka siveellinen raukeus oli häpeänä hänen ylpeydelleen; kärsimysten kuumuudessa, Kristuksen rakkauden tulessa hän oli muodostunut kokonaiseksi todelliseksi olennoksi — "jolla oli Jumalan leima otsassaan."

Pintapuolisesta katsojasta hänen elämänsä kenties näyttää, olleen säännötöintä ja suunnitelmia vailla. Hän vuokrasi pienen asunnon mäen rinteellä lähetystalon lähistössä, ja siellä eleli hän yksinomaan sairaita ja köyhiä varten. Hän täydensi Robertin työtä siellä. Väliin hän oli useampia päiviä kotoaan poissa; silloin hän aina asui jonkin sairaan, köyhän perheen luona, jossa hän pelastusarmeijan sotilasten tavoin työskenteli sekä sielun että ruumiin pelastukseksi.

Hänen Tukholmassa asuvat sukulaisensa ja entiset seurakumppaninsa pitivät häntä luonnollisesti, toiset enemmän, toiset vähemmän mielisairaana. Mutta oli eräs, jolle Gabriellen itsensäkieltäymystä harrastava elämänlaatu ei antanut rauhaa, eräs jota tuo ihmeellinen muutos välistä miellytti, välistä taas harmitti kuni arvattava arvoitus, jonka monimutkainen salaperäisyys välistä voi saada arvaajan mielen ihan kuohuksiin. Kreivinna Barneken nimittäin ei saanut rauhaa siitä lähtien, kun oli saanut tiedon kasvattityttärensä kääntymyksestä; maneetin neulan tavoin vetää tuo vähäinen seutu Norrlannissa, jossa Gabrielle oli kamppaillut elämänsä suurimman taistelun, hänen ajatuksiaan puoleensa ja täyttää hänen mielensä kateellisella, mietiskelevällä ikävöimisellä. — — —

Kirkkotarhan eräässä kulmassa, kummulla, jolta voi nähdä kauvas merelle, on hauta, jota koristaa yksinkertainen graniittipatsas.

Kummulta aukeaa laaja näköala saariston yli, aina taivaan rantaan saakka, missä meri ja taivas yhteen sulautuu. Kauniina kesäiltoina uinailee meri rauhallisna kummun edustalla; lännestä hehkuu laskevan auringon loiste ja punertaa veden pinnan, kunnes yö tulollaan himmentää hohteen ja saattaa hiljaisuuden vieläkin syvemmäksi. Syys-iltoina taas, kun myrsky ulvoo, kun kuohut pauhaavat ja lännen pilvistä hohtaa tulipunainen loiste, valaisten lakkapäitä laineita, silloin kuuluvat kummulle meren äänet virittäen vainoajille valtavan kuolinvirren.

Sellaisina iltoina siellä usein seisoo mustiin puettu yksinäinen nainen. Väliin hän kumartuu järjestämään hautakummun kukkasia, väliin taas nojautuu käsivarsillaan hautaa ympäröivää aitausta vasten, unelmiin vaipuneena. Mereltäpäin tulee kylmiä tuulen puuskia, ilta alkaa hämärtää, ja laskevan auringon viimeisen säteen valossa välähtää hautakiven kullattu kirjoitus:

Robert Fredrik Wallner.

Pimeydestä — varjojen hautta — valoon.