Title: Raittiutta runoissa I-II: Raittiuskokouksissa lausuttavaksi ja kotona luettavaksi
Author: Juho Hellman
Em. Tamminen
Release date: August 9, 2011 [eBook #37018]
Language: Finnish
Produced by Tapio Riikonen
Raittiuskokouksissa lausuttavaksi ja kotona luettavaksi
Kirj.
Em. Tamminen (I) ja Juho Hellman (II)
Turku,
Auran kirjapaino, 1891.
Osa I.
I. Alkuperäisiä:
Raittiusvirsi
Tulkaa!
Babelin vankeudessa
Sotaan!
Sotahuuto
Totuus voittaa!
II. Mukailuja:
Maailman korvessa
Viinaseppä
III. Suomennoksia:
Minne?
Uskallatko?
Tue heitä!
Turhat asiat
Juopumuksen viheliäisyys
Siunaus taikka kirous
Pimeyden peikko
Unelma
Kastajatar
Kuoleman virta
Juovutusjuoma
Paula
Pappi ja Belzebub
IV. Lisäsuomennoksia:
Jos vain minä muuttaa saisin
Valtiopäivämiehillemme
Suomen äideille
Minkä puolesta sodimme?
Raittiusväelle
Ota minut kokonaan!
Tähän asti
Osa II.
Pilarunoja:
1. Möhösen muorin saunamatka 2. Possilan kylmä kylpy 3. Toppisen kaljatynnyri 4. Miten räätäli paransi tautia 5. Käynti Hölmölässä 6. Teeliemikö vai viina? 7. Lehmä viinapoliisina
Raittiusvirsi.
(26/6 1885.)
Sinulle suuri Jumala,
Nyt riemuisista rinnoista
Soi kiitos hartahasti.
Sä meitä olet ohjannut
Ja armiaasti auttanut
Nykyiseen aikaan asti.
Suuri juuri Pahuus, nurjuus,
Synti, kurjuus Meidät koittaa,
Kaataa, vaan Sun armos voittaa.
Me eksymme, Sä johdatat;
Me rikomme, Sä armahdat;
Me lankeemme, Sä nostat;
Sua vihaamme, Sä lempes suot:
O, ylevät on työsi nuot!
O, jalosti Sä kostat!
Luoja, Suoja, Sulta saamme
Kodin, maamme, Riemun taivaan,
Tarpeet, lahjat kaikki aivan.
Nuo Luojan lahjat oikein me
Hyväksi sielun, ruumiimme
Ylistäin käyttäkäämme,
Ja juonet julmat saatanan,
Kavalat paulat kiusaajan
Vakaasti välttäkäämme!
Hurmaa, surmaa juonioilla.
Sanan miekka Ottakaamme!
Sillä vain me voiton saamme.
Lahjoista Luojan siunaus
Vuotaapi. Voi, jos kirous
Niist' tulee toimestamme!
Niist' elinvoimat Luoja suo.
Voi meitä, jos me aarteet nuo
Myrkyksi valmistamme!
Kerran Herran Tuomiolla
Meidän olla vastaamassa
Täytyy töistämm' maailmassa.
Olkaatte — neuvoo Jumala —
Ei suinkaan lapset taidossa
Vaan lapset pahuudessa,
Vaeltain niinkuin päivällä,
Ei synnin töissä itkeissä
Eik' ylenjuomisessa!
Yhä pyhä Esikuva,
Ilmauva Kristuksessa,
Ohje on myös raittiudessa.
Nyt nimees, Herra, yhdyimme;
Suo, että nimees toimimme,
Lepäämme, syömme — juomme!
Nimelles, joka verraton
Vanhurskaan vahva linna on,
Nyt ylistyksen tuomme.
Kiitos, kiitos, Kun Sä tarjoot
Siipes varjot Kaikillenki,
Isä, Poika, Pyhä Henki!
Tulkaa!
Jes. 55 luku.
Janoovat tulkaa vetten luokse!
Rahattomatkin ostakaa
Rahatta rieskaa, hunajaa!
Miks sinne moni teistä juoksee
Rahansa, työnsä antamaan,
Miks' ei ol' leipää ollenkaan?
On todistaja, opettaja
Ja kansain kaikkein päämies hän,
Min luokses, Sion, lähetän.
Sun kutsuhuutos silloin kajaa,
Ja tutut, oudot pakanat
Kilvalla luokses juoksevat.
Ah, etsi Herraa, sielus Ylkää,
Rukoile, kun Hän läsnä on!
Siis, jumalaton, uskoton,
Ties, neuvos, ajatukses hylkää
Ja käänny Herras, Luojas luo:
Hän armon, anteeeks-annon suo.
"Ei ajatuksen' olla saata
Ja tieni teidän." Herra tään
Todella lausuu itsestään.
"Niin paljon kuin on taivas maata
Korkeempi, ovat myöskin ne
Korkeemmat teidän teitänne.
Kun sade lankee taivahasta,
Ei palaja se taivaasen,
Ennenkuin koko luomisen
Se ehtii virkistää ja kastaa,
Näin maasta runsaan saattaen
Hedelmän, leivän, siemenen.
Ei myöskään minun suuni sana
Palaja tyhjään tyköni,
Vaan täyttääpi mun tahtoni:
Kas! ilotarhan' ihanana
Jo uutena maa, taivas on,
Kun käytte iki-ilohon."
Siis tulkaa kaikki vetten luokse!
Rahattomatkin ostakaa
Rahatta rieskaa, hunajaa!
Siis, jumalatonkin, jo juokse
Sun tieltäs Herras, Luojas luo:
Hän armon, anteeks-annon suo.
Babelin vankeudessa.
(Ps. 137.)
Vankeina synnin Babelin
Me itkein valitamme,
Taivaisen, pyhän Sionin
Iloja kaipaissamme.
Pois kauniit kanteloisemme
Surulla silloin laskemme:
Ei murheinen voi soittaa.
Vaan tuosta orjuuttajamme:
Maailma, liha, perkele
Häväistä meitä koittaa.
"Miks ette laula, soittele?
Mit' olette te vailla?
Miks itkette ja huokaatte?
Iloitkaa meidän lailla!"
Noin ilkkumielin lausuvat
Ne, jotka meitä kiusaavat.
Pitäen vankeinansa.
Ah! voisimmeko riemuita,
Kannelta soittaa, veisata
Vihollistemme kanssa?
Ei ole synnin Babeli
Ikinä ilon lähde,
Vaan uusi Jerusalemi
Taivaisten riemuin tähden.
Me sinne tulla tahdomme,
Sen kunniasta kerskaamme
Ja siitä soittelemme.
Mykäksi käyköön kielemme,
Kunnottomaksi kätemme,
Jos muusta riemuitsemme!
Ah! uuteen Jerusalemiin
Kun käymme riemumielin
Kurjasta orjuudesta, niin
Laulamme uusin kielin.
Kas! muurit, portit, temppeli
On uudet — uudet ijäti,
Kadutkin helmin loistaa;
Sionin vangit vapaina
Käy, kantain voiton palmuja
Ja soittain kanteloista.
Ne, jotka meitä pilkkasi,
Ijäisen vaivan saavat,
Orjuuden kahleet ijäti
Ja tunnon tuskat, haavat —
Ah autuas, ken syntiä,
Tuon Babylonin tytärtä,
Ei seuraa, vaan sen jättää!
Ah autuas, ken pieninä
Sen sikiöitä ilkeitä
Hävittää säälimättä!
Sotaan!
Aseihin miehet! Astukaamme
Vihollistamme voittamaan!
Se muuten murhaa miehet maamme,
Ei säästä naista, lastakaan.
Samoillut on se voitokkaana
Jo kautta maamme kallihin
Ja raivokkaana ruhtinaana
Masentaa maan ja kansankin.
Ja varsinkin on miehenpuolet
Se houkutellut puolelleen
Ja sitte surmaavaiset nuolet
Sysännyt heille sydämeen.
Sen miekka murhaava nyt vilkkuu
Ja monta miestä haavoittaa.
Ja naiset itkee, — se vain ilkkuu
Ja kiduttaa ja kuolettaa.
Ei ole ilkityötä, turmaa,
Jot' ei se saisi aikahan:
Se ruumiin runtoo, sielun surmaa,
Vie koko kansat hautahan.
Ken kuvata sen saattaa juonet!
Se juoniniekka kavalin
Se täyttää vaivais-, vankihuoneet
Ja hulluinhuoneet, helvetin.
Se sotaan siis ken naistaan, lastaan
Ja maata, kansaa rakastaa,
Vihollistamme, viinaa, vastaan!
Se meidät muuten kuolettaa.
Me varman voiton kyllä saamme;
On meillä parhain päällikkö.
Sen lipun luona taistelkaamme,
Niin meit' ei häädä häviö.
Päämiehemme, ah, Jesus, auta
Ja tahto, tarmo meille suo!
Viinalle kaiva unheen hauta,
Jot' ilkkuin nyt se meille luo!
Verelläs synnin tahra, saasta
Ja viat meistä viruta
Ja vihdoin tästä kotimaasta
Ijäiseen kotiin kuljeta!
Sotahuuto.
(4/7 1890.)
Kadotuksen kauhea henki
Niin ilkeän sikiön loi,
Se myrkyt sen herkuksi syötti,
Sapet julman juomaksi soi.
Näin kasvoi kauhistavainen
Lohikäärme, mi maailmaan
Kadotuksen kuilusta tänne
Tuli myrkkyä oksentamaan.
Se henkäsi vain, niin kaatui
Tainnuksihin tuhannet.
Se valoi myrkkyä suustaan,
Monet murhaten ihmiset.
Se vaimon leskeksi saattoi,
Isän lapsilta maahan löi,
Rahat, ruoan ja vaatteet riisti,
Maat, huoneet leskien söi.
Näin liehunut on se, ja vielä
Se riehuvi, raivoaa.
Sen myrkkyistä hengähdystä
Sulo Suomikin tuntea saa.
Kita laaja sen ammottaapi
Yhä uhreja niellen vaan,
Vert' ainian vain janoaapi.
Ei kylly se milloinkaan.
Sadat viljasalvotkin maasta
Sen kitaan tyhjennetään;
Nälkäänsä se kuitenkin kiljuu,
Ei tyytyen siihenkään.
Voi! Hirviön sen satapäisen
Ken tohtisi tappaa? Ken?
Pään yhden jos lyö, niin kasvaa
Sen paikkahan kymmenen.
Pyhä Yrjänä miekkoinensa
Nyi taistohon tarvitaan
Tuon hirmuisen hengen suusta
Koko mailmaa tempaamaan.
Petoa satasarvista
Nyt kansa kumartaapi.
Sen palvelukseen pakana
Kristityn neuvon saapi.
Se pääjumal' itke'in
Ja antikristus kavalin
Jumalan paikan ryöstää.
Se "elävä" on jumala,
Paljonhan syö ja juo se, (Bab. Bel 4 värsy)
Sanotaan juovan eloa,
Vaan kuolon kurjan tuo se.
Ken sitä oikein kumartaa,
Sen sielu, ruumis surman saa,
Se kuolee ijäisesti.
Sen palvelukseen laitetaan
Tuhansin temppeleitä.
Yöt, päivät niissä uhrataan.
Ja vertä, kyyneleitä
Sen kunniaksi virtanaan
Myös vuodatetaan ainiaan
Kylissä kaupungeissa.
Ja kukin perhe pienoisen
Myös "templin" ostaa oman,
Kuin tulta kirkkaan, kaunoisen,
Suloisen, sievän, soman…
Mi päilyy siellä? Myrkky vaan;
Se saattaa kolkkoon kuolemaan
Sielunkin ruumiin kanssa.
Näin kaiken kansan pettävät
Tuon myrkyn valmistajat;
Kansansa kuoloon jättävät
Nuo "templin" rakentajat:
Heill' itse jalo voitto vaan
On tuosta, kuten aikoinaan
Dianan temppelistä. [Ap. Tek. 19: 24, 25]
He melun suuren nostavat
Kuin Efesossa ennen
Dianan templin laittajat
Miehissä vastaan mennen,
Jos kuka näyttää yrittää,
Ett' ompi heidän työnsä tää
Vain kansan kurjuudeksi.
Pois temppelit nuo katalat!
Pois peto satasarvi!
Pois kaikki epäjumalat!
Pois niiden pappiparvi!
Pois rikos, raakuus, riettaus!
Pois valhe, vääryys, viekkaus!
Sotahan niitä vastaan!
"Sotaan, sotaan Suomen miehet
Naiset, nuoret neidotkin!"
Sellainen nyt sotahuuto
Koituu kansan korvihin.
Mikä syy on moiseen huutoon?
Rauhahan nyt maassa on!
Miksi suotta säikytetään
Makaavainen murheeton?
"Älkää maatko, maamme miehet,
Nouskaa, kuulkaa, katsokaa,
Onko uni onnen tuonut,
Rauhaanko nyt riutuu maa?
Maaten milloinkaan ei voittaa
Vihollista, vaaraa voi.
Ylös! Käteen kalpa, lyhty!"
Näin nyt sotahuuto soi.
Maatessa — ah! — maahan hiipi
Vihollinen viekkahin,
Uneen uuvutti ja sitte
Kietoi kaikki kahlehin,
Lumos vielä loitsuillansa,
Jotta kukin kahleissaan,
Ihastuisi orjuuteensa,
Mieltyisi vain makaamaan.
Näin jäi valtaan vihamiehen
Koko kallis isänmaa.
Kansa nukkuu … kansaa, maata
Rosvot raastaa, tuhoaa.
Näinkö vihamies saa Suomen
Vastuksetta valloittaa,
Orjaks ottaa, ryöstää, tappaa?
Eikö ole auttajaa?
On! Jo kaikuu kansalaisten
Sotahuuto saloihin:
"Sotaan, sotaan, Suomen miehet!
Naiset, nuoret neidotkin!
Maaten milloinkaan ei voittaa
Vihollista, vaaraa voi!
Ylös! Käteen kalpa, lyhty!"
Näin nyt sotahuuto soi.
Mitä vastaa vangit huutoon?
"Rauhahan nyt maassa on!"
Vankikopin kolkko rauha
Heistä on niin verraton.
Sotaan kehoitus on heistä
Rauhan häiriöksi vaan;
Noin se viekas vihollinen
Lumos heidät loitsullaan.
Orjat uskoo orjuutensa
Varsin vapaudeksi.
Kahleitaan he katsoo kalliiks
Vapauden pantiksi.
Vihollisen, vainoojansa,
Sortajansa, surmaajan
Uskovat he ystävänsä
Innokkaimman olevan.
Elon antajaks he aivan
Luulee myrkyn murhaavan,
Pahan hyväks, yönkin päiväks
Elämäksi kuolemaan.
Kaikki, kaikki nurinpuolin
Loitsi häijy lumous;
Vihamies sen viekkain teki,
Juuri julma juoppous.
Sotaan, sotaan sitä vastaan
Sanan miekoin terävin!
Muuhun miekkahan ken ryhtyy,
Hukkuu miekkaan itsekin.
Sotaan yöhön lampuin, torvin
Kuten ennen Gideon!
Vihamies lyö joukkons itse,
Mutta meidän — voitto on.
Totuus voittaa.
(27/12 1885.)
Voi, rosvo julma lyö!
Valaiskaa synkkä yö!
Aseihin! Sotimaan!
Murhaaja voittamaan!
Voi, tulvaan hukkuu maa!
Jo arkkiin joutukaa!
Ajainen, ijäinen
On vaara hirmuinen.
* * *
Vuosisadan valheen henki
Kietonut on ihmisen
Julmin juonin juopumuksen
Kovaan orjakahleesen.
Kyllä osaa kuvaella
Henki herja herkkuaan
Kaiken onnen lähteheksi,
Vaikk' on — surman neste vaan.
"Se on merkki sivistyksen,"
Luonnon laps kun tuot' ei juo.
— Luonnottomuus: luonnollinen
Sivistyksen merkki tuo! —
"Vapaan kristityn ei sovi
Jättää tuota." — Himoa
Tyydyttäissään ihmishenki
Siis on tosi vapaana!
"Se on" … niin no, "kaikki, kaikki
Hyvyys vuotaa siitä vaan."
Näin on neuvottu ja saatu
Turman liemi tulvimaan,
Hukutettu ruumiit, sielut,
Onni mainen, taivainen:
Herkkuillut on häijy henki,
Saanut saaliin yltäisen.
Vuosisata sitte kaikui
Ääni yksi pieni vaan,
Jättiläisen juopumuksen
Kehoittaen kaatamaan.
Kyllä tuntui tuota vastaan
Ääni heikko houreelta:
Voisko täyttää valtamertä
Hieno hiekkamurena?
Vaan tuo ääni oli totta,
Siis sen voima valtaava:
Totuutta ei tuli polta,
Mikään sitä ei masenna;
Se on hapatuksen lainen,
Tai kuin siemen sinapin:
Kasvaa lailla lumivyöryn,
Kulkee — kunne pitääkin.
Niin tuo vuosisadan vanha
Äänikin on kasvanut,
Monta unen horroksista
Sotaan, taistoon tempaissut…
Jättiläinen riehuu, raivoo
Hurjemmin kuin milloinkaan,
Tietäin aikaa itsellänsä
Olevan nyt hiukan vaan.
Kasva, kaiu, armas ääni!
Horroksista herätä!
Innon lemmen puhdas liekki
Saastaisiinkin sytytä!
Kaikki kansat jättiläistä
Vastaan sotimaan jo vie!
Murra, murra miehukkaasti
Auki varma voiton tie!
* * *
Vuossadan kello lyö,
Vaan viel' on synkkä yö,
Ja rosvo murhaa vaan.
Aseihin! Sotimaan!
Voi, tulvaan hukkuu maa!
Jo arkkiin joutukaa!
Ajainen, ijäinen
On vaara hirmuinen.
Maailman korvessa.
(A. Vilón'in mukaan.)
Raittiuden ystävät,
Suomen veljet, sisaret,
Kaikki pois nyt kiiruimmin
Orjuudesta Egyptin!
Herra meitä johdattaa,
Pyhä Henki valistaa
Tietä tulenpatsaalla
Herran sanan valolla.
Tulva uhkaa upottaa,
Ajan henki ahdistaa;
Mutta Herra lohduttaa,
Meren halki kuljettaa.
Meri tuo on punainen,
Aava, hurja, hirmuinen;
Vaan kun Herra meitä vie,
Meille aukee kuiva tie.
Kautta Herran ihmehen
Tullaan rantaan toisehen.
Silloin kaikki riemustuu,
Herraa kiittää joka suu.
Silloin kaikuu kannelkin
Miten muinoin Mirjamin
Kädessä, ja lauletaan:
"Kiitos Kaikkivaltiaan!"
Siis nyt, veikot, siskomme,
Tuokaa huolet Herralle!
Armas Isämme Hän on
Jesus veli verraton.
Kyllä saamme Kaanaan maan;
Rientäkäämme riemuin vaan!
Mutta mereen punaiseen
Farao jää joukkoineen.
Kolkkoon korpeen kuolevat
Mässääjät ja kiroojat,
Kullan kumartelijat.
Herran nimen herjaajat.
Suomen veljet, sisaret!
Koska käärmeet myrkkyiset
Pistävät, niin muistakaa:
Vaskikäärme vapahtaa.
Meidän maiset johtajat,
Miten Mooses, kuolevat:
Jesus, taivaan Josua,
Kanaaseen on johtava.
Hän se vakooja ompi maan,
Joka viepi yksin vaan
Kautta kuolon Jortaanin
Meitä Isän majoihin.
Hän se tulenpatsas on,
Mailman valo verraton,
Totuus, tie ja elämä,
Isän luokse vetäjä.
Taivaan manna Hän on vaan,
Alas astui päälle maan.
Eipä kohtaa kuolon yö
Sitä, joka Häntä syö.
Myös se kallio on Hän,
Josta lähde elämän
Juoksee. Joka Häntä juo,
Siitä virtaa elon vuo.
Horjumatta huone on
Päällä Kristuskallion,
Vaikka tulva raivoais,
Kita kuolon aukeais.
Hän on vaskikäärmeemme,
Kallis veriylkämme.
Kaikki, kaikki elää saa,
Jotka Häneen katsahtaa.
Hän on ristiinnaulittu,
Edestämme uhrattu.
Hänpä kaikkein synnit vois
Puhtahaksi pestä pois.
Siispä, veljet, sisaret,
Raittiuden ystävät,
Jesuksehen turvatkaa,
Mielen muutos anokaa!
Rukoilkaamme, että tois
Monet sielut Herra pois
Tieltä tämän maailman,
Kääntäis tielle taivahan!
Viinaseppä.
Mä vanha, heikko olen jo,
Vaan veisu mulle maittaa,
Vaikk' onkin kevyt kukkaro
Ja tyhjää täynnä aitta.
Mut mistä syystä käydäksein
On tullut kruunun sarka,
Vaikk' ijän pitkän työtä tein
Raskaasti vanha parka?
Mä vanhemmilta jaloilta
Sain tavarat ja talon;
Vaan multa, kuin niin monelta,
Vei pahuus sielun valon.
En ymmärtänyt ollenkaan,
Ett' antais rahaa multa;
Mä luulin lumoomalla vaan
Saavani kyllin kultaa.
Rikastuvathan useat
Vaan viinaa polttamalla,
Kokoavat rahat runsahat
Vain kapakoitsemalla.
Ja siksi luulin minä sen
Myös mulle luonnistuvan;
Mä liiton vannoin viinallen
Sitä paljon valmistavan'.
Mut en mä tainnut osata
Tapoja hengen pahan,
En taiten taskut kouria
Ja viedä veljein rahan.
Viinaakaan veden kanssa en
Osannut sekoitella,
Aineiden kanssa karkeiden
Pyreissä pysytellä.
Ilkeitä ei noit' ainetta
Voi julki julistella;
Noin paha saattais paheta
Ja oudot osoitella.
Ne aineet salaa kuolettaa
Jo kitutaudin kanssa.
Näin riemun rumat henget saa
Sadoista saaleistansa.
Ma puolet pellon tuloni
Viinaksi poltin aina;
Tarkoitin tulla rikkaaksi,
Vaikk' otin salvoon lainaa.
Vaan sille, jota kauankin
Juonensa julmat auttaa,
Tuleepi kosto kuitenkin
Korkeimman käden kautta.
Viljasta viinaan juopoksi
Vajosi vaimo raiskan';
Irstaiksi lankes lapseni,
Ollessaan usein laistan'.
Vihdoinkin nämät huomasin,
Näin pellot pelehtyvän,
Näin väärän voiton muutoinkin
Huoneeni hävittävän.
Mut tauota en tainnutkaan
Mun riivas häijy henki;
Se pakotti mun polttamaan
Viljani viimeisenki.
Elossaan kukin erehtyy,
Kun mont' on elon pulmaa;
Vaan jokainen, ken viinaa myy,
Se murhamies on julma.
Ken viljasta viinan polttaapi,
Mi ruokamme on kallis,
Se muuttaa leivän myrkyksi.
Ei Herra sitä sallis.
Mut minä onneton niin tein;
Siks kirous mua väijyy,
Siks on nyt tullut osaksein
Hävitys kyllä häijy.
Perheeni lisäks itse mä
Myös riuduin ruumiiltani,
Kun otin ruokaryyppyjä
Aterioidessani.
Tavarani ja taloni
On viina viekas vienyt
Ja viinoin kootut varani.
Edeltä sit' en tiennyt.
Vaikk' olisinkin suorastaan
Sen viljan vienyt veteen,
Ei olis kosto kuitenkaan
Tällainen tullut eteen.
Ei kenkään sillä oliskaan
Itsensä kuolettanut,
En itse sukunikaan
Tyhmästi teloittanut.
Mut millä vastaan vaivainen
Sen myrkyn myymisenkin,
Sen pirullisen petoksen,
Mi monelta vei hengen?
Siit' toiset kuoli kohdastaan
Ja toiset aikain takaa;
Paikassa pahain moni vaan
Viinaini vuoksi makaa.
Ei ole paikkaan parempaan
Myös toivoa mun tulla,
Kun oli tuohon kuolemaan
Syy kokonansa mulla.
Voi, viina! kuinka taitaisin
Tapasi tarkoin näyttää,
Sydämen joka juomarin
Vihalla vastaas täyttää?
Mut syntymättä on se mies'
Ken tapas tarkoin tutkii.
Helvettiin tuhannet vie ties
Ja monenmoisin mutkin.
En solvaa juomaria vain;
Hän vihollistaan, viinaa,
Rakastaa — täyttääkseen kai lain! —
Näin himo häntä piinaa.
On juoppo raukka onneton,
Syy hänt' on surkutella;
Hän häijyn himon orja on,
Vaan sitä ei ajatella.
Hän ensin ryyppy ryypyltä
Viekkaasti viekoiteltiin;
Näin himo alkoi herätä,
Näin sydän suostuteltiin.
Näin saatiin hänet tottumaan
Ahneesti aivan juomaan
Ja kapakoitsijalle vaan
Varansa kaikki tuomaan.
Tuo himo asuu aivoissa,
Ei lakkaa kiusaamasta,
Jos et sen täytä tahtoa
Ja kurkkuansa kasta.
Vaan siitä ruumis runneltuu,
Verenkin viina pilaa,
Ja järki sortuu, sekaantuu, —
Ei parannuksen tilaa!
Näin juomari on onneton:
Mieli ja miehuus puuttuu,
Ja kun on kurja saamaton,
Niin päiviinsäkin suuttuu.
Monikin kerroin tuhansin
Kapakkaan juomaan juoksi,
Vaan viimein itsens surmaskin
Myös saman viinan vuoksi.
Ei kalua niin kallista
Kuin terveys ja järki;
Vaan juoppo nämät viinalla
Hävittäin hylkäs, särki.
Jokainen, yksin mato maan,
Sois surman voivan voittaa;
Juomari raukka yksin vaan
Osakseen surmaa koittaa.
Ja lapset polvi polvelta
Onnettomia ovat,
Ei pahastaan voi parasta
Ja kärsii vaivat kovat.
Myös siihen vakuutuksehen
On ihmiskunta tullut,
Ett' ovat lapset juoppojen
Useinkin tylsät, hullut.
He kärsii jo kapalossaan
Vanhempainsa viinan saastaa;
Siks kiljaisevat kivuissaan,
Kun taudit repii, raastaa.
He perii veren saastaisen
Vanhempain viinan kautta,
Myrkkyiset luut ja ytimen,
Jot' ei voi rohdot auttaa.
Juoppoja, juoppoin lapsia
On täynnä vankihuoneet,
Enimmän sairashuoneissa
On niitä, jotk' on juoneet.
Ja hulluinhuoneet oikein on
Kuin juomarien seurat:
Niiss' asuu joukko ajuton,
Henkiset viinan teuraat.
Viinasta köyhyys karttuupi
Ja kerjäläisten luku;
Kuntansa apuun turvaapi
Niin monen juopon suku.
Viinall' on kylät poltettu
Ja toiset hävitetty,
Viinalla kansa turmeltu,
Sen tarmo tylsytetty.
Ei viina kelpaa ruuaksi,
Ei vaatteeks pitää yllä,
Ei myöskään muuksi tarpeeksi;
Sit' ilman elää kyllä.
Viinassa ain' on kirous,
Se kun on viljan turma.
Siit' on kuin seurais virvoitus,
Vaan seuraa surut, surma.
Se riemun saattaa raivokkaan,
Hulluuden puuskat nostaa,
Mut murhaavalla murheellaan
Taas riemun kyllin kostaa.
Se järjen ottaa kokonaan,
Se rohkaisee ja hurmaa,
Niin ett'ei juoppo kammokkaan
Ruumiin, ei sielun surmaa.
Ja moinen tyhmä rohkeus
Vaikuttaa paljon sitä,
Ett' tulee viinaan tottumus,
Ja moni siitä pitää.
Sen vuoksi karttaa, kammoa
Vähääkin viinaa saapi,
Kun, jos ei sitä karteta,
Se järjen sammuttaapi.
Ja siksi kaikki viekkahat
Tapana pitää, että
He ryypyn sille kaatavat,
Jot' aikovat he pettää.
Siit' onkin tullut tapa tää,
Ett' kaikki viinaa tarjoo;
Vaan viinalla, mi myrkyttää,
On vieraanvaran varjo.
Näin kaikki saadaan nauttimaan,
Viisainkin viekoitellaan,
Ket' ei saa muutoin tottumaan,
Sill' lahjaks tarjoskellaan.
Mitähän viina vaikuttaa
Ihmisten töihin, tapaan?
Se monta miestä laiskuuttaa,
Saa viettoon päivän vapaan.
Näin yhteen mennään juomaankin,
Ja paljo pahaa tehdään,
Monesti kuva helvetin
Näin kapakoissa nähdään.
Juo vain, niin jyväsalvosi
On pian tyhjä, paljas,
On pettua vain leipäsi
Ja vesi kylmä kaljas.
Villitsee viina väkes myös.
Pahentaa palkolliset:
He huolimatta tekee työs,
Vaikk' ovat velvolliset.
Välille hyväin veikkojen
Vihankin viina saapi
Ja vainon vallan verisen,
Mi monia kuolettaapi.
Se vanhempien välille
Riidat ja torat tekee,
Pahennukseksi lapsille,
Jotk' olon moisen näkee.
Jumalan, esivallan, lain
Juomari halventaapi,
Pyhintä pilkkaa, herjaa vain,
Valheeksi toden saapi.
Jos aiot olla onneton
Ajassa ja sen takaa,
Niin juo ja ole suruton
Ja synnin unta makaa!
Ei rikosta niin rietasta,
Johon ei viina kestä,
Ei onnea, ei autuutta,
Jost' ei poijes estä.
Viinalla vilja lopun saa,
Se kunnian on saasta,
Se terveyden teloittaa
Ja rakkauden raastaa.
Se vihamies on meidän vaan,
Se häijyin hävittäjä,
Häpeän tuova konna vaan,
Työvoimain menettäjä.
Se kukkaron on syöjä koi
Ja jyväsalvon rotta:
Rahamme helposti se voi
Pois meidän maasta ottaa.
Kun jyvät viljavuosina
Viinoina kurkkuun juodaan,
Niin katovuonna viljoja
Taas ulkomailta tuodaan.
Näin varat menee menoaan
Läpitse pannuin piippuin,
Ne kyllä ehtii tuhlaamaan.
Ne vaikka valuu tippuin.
Jokainen viinanpolttaja
On valtakunnan varas,
Maanpettäjä, kavaltaja,
Min palkaks nuora paras.
Jos rakkautta rinnassaan
Kell' on, hän käyköön pian
Suomesta viinat poistamaan,
Niin siunaus saadaan sijaan.
Ei paljon hyötyis viinatta
Perkele pauloillansa:
Jumalan sanan valossa
Vaeltais Suomen kansa.
Vaan vilja väärin käytetään,
Siit' tehdään kansan hauta:
Kun viinaksi se keitetään,
Niin ei se ketään auta.
Kun nälkä näppii, lainaamaan
Vain mennään laina-aittaan,
Köyhäinkin osa raastetaan —
Taas viikko elää taitaan;
Sen selvät suureks ihmeeksi
Niin monta kertaa näki,
Ett' itsensä myy orjaksi
Ehdollaan juoppoväki.
Se viinan, nälän orja on
Ja vihollisen viekkaan,
Ja lopuksi se onneton
Kaatuupi kalman miekkaan.
Ah, vältä viinaa, pakene
Himojen syötinpalaa!
Viisaatkin vietteleepi se,
Ja tyhmät tappaa salaa.
Tuo viina-epäjumala
Pidoissa tuodaan pöytään,
Kamareissa ja kaapeissa
Sitä palveltavaks löytään.
Ja jos ei viinaa tarjota,
Niin että vieraat vaipuu,
Ja kaljahankin kaadeta,
Niin harva tuohon taipuu.
Viinalla väet palkataan
Ja vieraat viivytetään,
Viinalla viikot aljetaan
Ja pyhät pyhitetään.
Ja lyhyesti lausuen:
Jos keltä viinaa puuttuu,
Jos ken sit' ei suo väellehen,
Niin kohta kaikki suuttuu.
Voi tapoja, mit taivuttaa
Myös sen, mi syntyy vasta
Ja himon valtaan vaivuttaa,
Vieroittaa Jumalasta!
Se miehuutena pidetään,
Kun kovin jaksaa juoda,
Siks kaikki siihen vietellään,
Ei selvän' olla suoda.
Kun isä armas lapsilleen
Ei veistä käteen anna,
Ett'ei he saisi toisilleen
Surmaksi haavaa panna;
Niin ei myös hyvä Herrakaan
Voi antaa viljavuotta,
Kun vilja viinaks laitetaan,
Mi kuolon kolkon tuottaa. — —
Mut turhaan aikaa tuhlaankin,
Kun koitan viinaa lastaa;
Ei sille mitään voikaan, min
Puolesta kansa vastaa.
Kuhunka kukin tottuupi,
Sen perii se ja pitää;
Jos lukeepi tai laulaaki,
Niin se vain nauraa sitä.
Vaan viinaan vieras nuori mies,
Sä oppia täst' ota,
Niin onnellinen on sun ties,
Ja voittoon päättyy sota.
Siis kilvoittele, taistele
Alati miehuisasti;
Siis viinaa älä maistele
Sun kuolinpäivääs asti!
Minne?
Ah minne, ah minne, o ihminen, vie
Sun matkasi määrä, sun juoksusi tie?
Mitä täällä sä etsiskeletki?
Mitk' on puheainehes, miettehes, työs?
Miss' aartehes? miss' sydämes? sekä myös
Kuhun kiirehin rientävi retki?
Tuo tärkeä on, kun sä saat siten vaan
Viel' enemmän kuin sinä aavistatkaan:
Iankaikkisen riemun tai voiman.
Siis malta, ah malta, jos lietkin ken!
Täss' on tosi tottakin tarpehehen:
Saat elon, tai kuolet sä aivan.
Jos maailma on jumalas, jätä pois
Siis taivas, kun niitä sä et toki vois
Milloinkahan yhtehen liittää.
Jos vain rakas, kalliskin sullen on maa,
Totuudessa, hengessä et Jumalaa
Voi palvella, kuulla ja kiittää.
Jos taivas on määräs, sit' etsi sä vaan,
Ei ontuen puolelle kummallekaan,
Ja maan halut häijyt sä jätä.
Jos Kristus on aartehes, päärlysikin,
Öin, päivin sä Hänestä siis puhutkin,
Ja muistele piinansa hätää.
Yks — tiedätkö? — tarpeellista vaan on,
Mun kaikki on turha ja kelpaamaton
Tän ainoan rinnalla aivan:
Ett' on oma Jesuksen täysin ja saa
Osan verestä siitä, mi voi sovittaa
Ja rauhan suo sekä taivaan.
Pois täält' on sun täytymys matkustamaan
Vaan jos sä et Poikaa tunnekkaan,
Ken muu sinun hädästäs huolii?
Siis riennä — nyt aika on — armollisen
Vapahtajan luo, hyvän Jesuksen,
Hän myös sinun tähtesi kuoli.
Uskallatko?
Joskus kuuluu: "Uskallatko sä seurata Jesusta?"
Vaan mä tutkin sulta toisin halvassa nyt laulussa:
Uskallatko pois sä jäädä, kun käy kutsu Kuninkaan,
Kutsun luokseen, taivaan riemuun, autuutehen asumaan?
Uskallatko kuoloon käydä, kun suli' elo tarjotaan?
Uskallatko Herran heittää kuulemattas poistumaan?
Uskallatko selkäs kääntää taivaisille häillekin,
Surutonna suistuakses kadotuksen kauhuihin?
Uskallatko luulla: "täällä löydän onnellisuuden,"
Vaikka näit jo monta kertaa moisen onnen kurjuuden?
Rikkaushan siivin kiitää, raukee huvin ruususet,
Ja kuin lastu ulapalla myrskyissä sä heiluilet.
Uskallatko hautaan mennä ilman varmaa toivoa,
Toivotonna toisen mailman portin kautta kulkea?
Uskallatko heittää Herran neuvot, nuhteet selkäs taa?
Uskallatko Jesuksetta Luojan eteen astahtaa?
Malta, malta! Herra kutsuu, kutsuu sua armossaan!
Turhaanko? Ah, kallis sielu, mikset riennä avaamaan?
Kuule Hengen varoitusta! Vieläkin hän kolkuttaa.
Uskallatko Ylkäs jättää sydämesi oven taa?
Tue heitä!
Ah, jos jo tuli leimuaisi,
Min Jesus tahdot palamaan!
Jos maailmat jo tuta saisi
Jumalan rauhan rinnassaan!
Jo tosin yöstä hämyisestä
Vilahtaa tulen tuikaus,
On kallis monen sydämessä
Jo suurin aarre: lunastus.
Vaan levitä suo tulen yhä
Ja tutuksi tee aarre tää!
Lupaathan Hengen, Herra pyhä,
Runsaasti ratki lähettää.
Meit' älä ketään, Jesus, jätä,
Vaan rakkaudellas lämmitä,
Ett' omaa ynnä muiden hätää
Me alkaisimme sääliä.
Kaikille armon sana saata,
Levitä valtakuntas suo,
Niin että kaikki ääret maata
Kiitoksen kilvan Sulle suo.
Pois polta meistä kuona musta,
Poveemme tultas lisäten;
Puhdistus tuskain huojennusta
Suo, armokastees antaen.
Omamme kaiken palaa anna,
Näin "kurjat kaivot" kuivattain.
Pois omat tukeet meistä kanna,
Niin Jumalaks jäät Sinä vain.
Sun, yksin Sun vain saaman pitää
Ylistys, voima, kunnia.
Opeta meille aina sitä,
Ett' olet viisas ainoa!
Jäsenes heikot pidä yllä,
Ett'ei he murtuis, loukkaantuis!
On hiukka heitä; paha kyllä,
Jos ei he yhteen soveltuis.
He heikot on, ja heit' on vähän;
Sä tue heitä kädelläs,
Totuta tähtes kärsimähän,
Yhdistä rakkaussiteelläs!
Sulattain saa heit' yhtymähän,
Lämmitä kylmä, penseä,
Puhalla rakkaus liekkimähän,
Kaikissa kaikki ollos Sä!
Turhat asiat.
Jos joku seikka sinusta
On turha arvoltaan,
Ei sitä ylenkatsoa
Sen vuoksi sovikkaan.
Virheistä varo turhista
— Jos virhe turha on —;
Pieninkin tulen kipuna
Saa metsän palohon.
Vähäinen reikä aluksen
Monesti upottaa,
Vähäinen synti sielun voi
Luojasta luovuttaa.
Jesuksen nimeen lausuttu
Varoitus, lohdutus
Monelle usein ollut on
Sydämmen vahvistus.
Ja kodin pienen maailmaan
Tuo päivänpaistehen
Katsanto ystävällinen
Suurillen, pienillen.
Et veljes kuormaa halvempaa
Sä halveksia saa,
Sen raskaammaksi tehdä voit,
Voit myös sen huojentaa.
Jos kukan, jonka Luoja loi
Iloksi veljelles
Sä tallaat maahan, niin se ei
Sun ole hyväkses.
Kyyneltä, joka mielestäs
Turhasta syystä vaan
Vuotaapi, älä sittekään
Sit' ylenkatsokkaan!
Sä muista, miten Isäs on
Sua kohtaan ainiaan:
Hän hätäs tähden huolehtii,
Mi suur' ei olekkaan.
Ei halveksi Hän sitä, mi
Sinusta suuri on;
Ei ole turha asia
Herrasta arvoton.
Juopumuksen viheliäisyys.
Kussa on Kipu, vaiva onneton?
Kussa kurjuuden on maja?
Kussa hätä ilman raja?
Kussa tuska katkera?
Juopumuksen seurassa.
Kussa on Suru, murhe suunnaton.
Joka elon riemun ryöstää?
Siellä, kussa Herra syöstään
Istuimeltaan tahdotaan,
Väkijuomaa palvellaan.
Kussa on Tora? Kussa elohon
Sanat karvaat, raskas olo
Kuuluvat ja mieli nolo?
Siellä, kussa katala
Juopumus on vallalla.
Kussa on Huokaukset puolison
Ynnä lasten valitukset,
Vanhan äidin voivoitukset?
Kussa koti rauhaton?
Siellä, kussa juoppo on.
Kussa on Haavain saaja viaton
Ruusu kesken kuihdutettu?
Kussa nyrkki ojennettu
Lyömään syytöntä? Ah! vain
Luona juomain nauttijain.
Kussa on Punasilmät, pohjaton
Kyynellähde, silmälaudat
Märjät? Kussa auki haudat
Ennen aikaa? Siellä vaan,
Kussa juomaa nautitaan.
Lääke tään Golgatall' on yksinään.
Yksin sieltä apu koittaa,
Jolla paheet saatat voittaa,
Joka voimaa taistoon suo
Ynnä vihdoin rauhan tuo.
Sinne vaan Apua käy hakemaan
Hältä, joka kuolons kautta
Synneistäs sun puhtaaks auttaa.
Hänen nimeens ainen
Armoa, sä saatkin sen
Siunaus taikka kirous.
Kylissä kallis vilja loistaa.
Ah, nähdä on se ihanaa!
Se riiheen riemuin viedään noista.
Tuon lahjan Luojaltaan saa maa.
Ei kärsi Suomi nälän hätää,
Eik' ole syytä voivoittaa,
Kun vain on taivaan lahjaa tätä,
Mi leivän-aineen lahjoittaa.
Se leipään, leipään Luojan juomaan
Käytettähön yksistään!
Jumalan kiroomahan juomaan
Ei uhrattako tähkääkään!
Ken moiseen myrkkyyn viljaa raastaa,
Sen käsi rampaantukohon!
Tuollainen toimi meidän maasta
Hävyllä kukistakahan!
Ah, pellon parhain anti, vilja,
Ihmisten, karjan ihastus,
Sä kärsit sanatonna, hiljaa,
Kuin mykän rinnan vaivaus.
Sä suret, kun sun ytimestäs
Rikokset, tuskat luodahan,
Pahuutta tehdään pyhyydestäs,
Sä pannaan käsiin kiusaajan.
Nyt surros! Kerran koittaa huomen,
Kun terveyttä, voimaa vaan
Sinusta kaikki lapset Suomen
— Kuin muinoin — alkaa hakemaan.
Ei tee he silloin hirmutöitä,
Ei nestettäsi myrkyksi;
Et luo sä heistä kääpiöitä
Mut urhoja kuin muinoinki.
Jumala kansan mielen kääntää,
Kallistaa epäjumalat,
Ja niiden templit maahan vääntää:
Ne koht' on muinaismuistelmat,
Joist' uusi polvi kammostellen
Hirmuisen sadun nähdä voi
Myrkystä, joka ahmiellen
Vuossadat Suomen mies jo joi.
Suloiset ovat Suomen ajat
Kidasta pedon päästyään,
Kun sortuu juomain puolustajat
Ja mahti julman joukon tään,
Kun myrkkyhöyryt ovat poissa,
Ne, mitkä myrkyttää nyt maan,
Ja vilja kasvaa peltoloissa
Onneksi, terveydeksi vaan!
Pimeyden peikko.
On kadotuksen kuoppa syvä.
Siit' astuu enkeli — ei hyvä —,
Mi janoo vertä ihmisten.
Arvossa kuninkaat hän voittaa,
Miljoonat häntä kunnioittaa
Ja suitsuttavat hänellen.
Hän hyökäiseepi maailmahan,
Vangitsee sielut matkallahan
Ja ruhjoo kaikki kuolohon.
Jumalan kunnia hälle suodaan
Ja monet kalliit uhrit tuodaan:
Hän häijyin epäjumal' on.
Lait yksinään hän maille laatii,
Vallatkin niiden alle vaatii.
Ei häneen pysty miekkakaan.
Hän uhkaa niinkuin jalopeura,
Hän viettelee, ja kaikki seuraa
Riemuiten häntä — kuolemaan.
Maat täynn' on hänen kirkkojansa
Ja pöydät hänen kuviansa
Ja kaikki paikat urhoitaan.
Mökeistä, palatseista kantaa
Hän kalliin veron; kaikki antaa
Mielellään uhrin hälle vaan.
Hän antaa maistaa julmuuttansa:
Vähittäin polttaa palvelijansa,
Pois ottaa miehen voimakkaan,
Isättömältä leivän ryöstää,
Syvyyteen tahtoo kurjan syöstä,
Ja riistää toivon kokonaan.
Hän veljeysliitot solmeaapi,
Taas myrkyllään kaikk' kuolettaapi,
Katkaisten siteet hellätkin.
Hän mestari on murhaamassa
Ja viljelykset haaskaamassa,
Kädessä kalman vikatin.
Hyveistä saa hän pahan tunnon,
Siis ryöstää miesten maineen, kunnon,
Kurjiksi orjiks heidät saa.
Tuskista vaimon viis hän piittaa,
Vie miehen mielen ja vain viittaa,
Niin koko huoneen hajoittaa.
Hän hirmutöitä kartuttaapi,
Pahalla pahan sovittaapi,
Rikosten portin avajaa.
Kaikille tuottaa kiroustaan
Ja joka paikkaan kolkon, mustan
Hän vankihuoneen valmistaa.
Jos kuuluu joku ääni heikko:
"Pois maasta pimeyden peikko!"
Ei voida häntä karkoittaa;
Hän monen apua saa käyttää,
Ne hänen käskyjään vain täyttää,
Kun taskuun voiton siitä saa.
Heist' aseseppäin suuren luvun
Hän saa; ne laittaa sotapuvun
Lain laatimansa suojassa.
Jos kurja raukka valittaapi,
Hän tekee vaan kuin haluttaapi
Ja seisoo aina aseissa.
O ihmisyys! mä kysynenki:
Ken on se häijy hirmuhenki,
Mi saastuttaa nyt pyhimmän,
Mi hyveen tallaa, teuhaa, pauhaa
Mi murhaa kunniaa ja rauhaa?
Ken nimeltänsä onkaan hän?
Me hältä vallan kukistamme
Ja vankikurjat pelastamme,
Pois maasta hänet karkoittain.
On siitä suunnatonta vaivaa;
Vaan hänen työnsä raittiit raivaa,
Maan tehden vapahaksi vain!
Niin, juoppous, se on se peikko,
Ja lihan himo on sen veikko,
Ja ihminen sen orja on.
Se on kuin virta tulvaavainen,
Pois onnen ijäks poistavainen
Merehen, jok' on pohjaton.
Terästä onko miekassasi
Ja urhon mieltä rinnassasi
Ja vanhaa isäin kuntoa?
Valolla pimeys pois aja,
Puhdista siitä joka maja,
Ett' elää saamme rauhassa!
Hyvääkö harrastat? No, sitten
yhdisty riviin raittihitten
Ja toimi, älä puhu vaan.
Käy — pilkkaa vastaan sotienki
Rakastain, uskoin, toivoin — henki
Pimeyden poijes poistamaan!
Unelma.
Näin unta, että vihdoin lapset maan
Vapaiksi pääsi juoppoudestansa,
Kahleensa katkoin pääsi paheestaan
Palatsein asukkaat ja mökkein kansa.
En nähnyt enää ketään kulkevan
Ryysyissä pitkin tietä hoiperrellen,
Vaan onni asui alla taivahan,
Kaikk' eli uutterasti toimiskellen.
Näin unta, että koko piiri maan
Vapaaksi päässyt köyhyyden ol' yöstä.
Vapista tarvinnut ei rikkaankaan,
Ei köyhä aikonutkaan häntä ryöstää.
Ei kuulunutkaan murhapolttoja,
Ei toisen pahaa suonut kateuskaan;
Vaan hyvin jaksoi kaikki maailma,
Paennut oli hätä nälän, tuskan.
Näin unta päivästä, min aurinko
Aseissa kirkkaissa ti välkähdellyt,
Toistensa hyvää kansat tuumi jo,
Ei veritöitä kenkään mietiskellyt;
Ei rauhan aartehia raastaneet
Murhaajarosvoin kädet hurmehikkaat;
Ei sodan kalvat ketään kaataneet,
Maat kaikki oli oikein rauharikkaat.
Näin unta, että kansat Jumalaa
Hengessä, totuudessa palvelivat,
Ei kammoen vaan tahtoin rakastaa,
Ja siks he tosiaankin rakastivat.
Vapahat ihmislapset riemuissaan
Lauluillaan kiitti hyvänsuovaa Isää.
Jumalan pelko asui yli maan,
Ja kaikki hyveet siitä kasvoi lisää.
Näin unta… Käyneekö niin milloinkaan?
Tulevan toki uskon ajan senki,
Kun muinaisajan hirmut poistetaan,
Ja kaikki oikein elo-ilmaa henkii.
Mut meidän, nykyään tääll' olevain,
Tulevain polvein hyvää täytyy puoltaa,
Parempi olo heille saattaa vain.
Jos itse sotaan sorrumme, ei huolta.
Ei huolta, vaikk'ei meille loista koi,
Min hengen silmä joskus haaveileepi,
Ja vaikka emme rauhaa saada voi,
Jot' etsimme. Se hiukan merkitseepi.
Maan multaan pitää meidän kaikkien,
Sen kylmä povi rauhan meille tuottaa.
Maan minkä teemme hyväks jälkeisten,
Se säilyy, se ei tehty ole suotta.
Kastajatar.
Taaja luomakunta kaipaa vettä;
Sekä koko eläinkunta että
Kasvikunta tuota tarvitsee.
Vesi vain on este janollesi;
Imettäjä elon tän on vesi
Hiljaisna jo kun se huohuilee.
Ihmevoimaan kosket veden saavat,
Tai kuu myrsky kyntää merten aavat,
Tahi jää kun murtaa kallion.
Merkitykseltään ei pienempätä
Salaa tee — vaikk'ei nähdä tätä —
Soluiss' eläinten ja kasviston.
Kerro, pisar' ihmeellinen aivan
Kuinka joskus joudut pilvilaivaan,
Joskus ruumiisemme kulkemaan,
Joskus ruusuun loiston luomaan ehdit,
Joskus taas jäävuoreks' ajelehdit;
Toimit, vaihdut ain' — et kuole vaan!
Vaikk'ei arvoa sull' aina suoda,
Käsi Luojan vain voi sinut luoda
Ynnä hyvään aikaan lähettää.
Vaan jos viivyt meiltä kauan poissa,
Nääntyy, kuihtuu, kuivuu kaikki, joissa
Henki on, ja uupuu, läähättää.
Ihminen hän, käyttäin väärin tiedot,
Juopi juomat väkevät ja miedot,
Haastaa terveyden juomahan.
Sitte, kun jo turhaks apu näyttää,
Pitentämään eloaan hän käyttää
Veden, voitehia vanhimman.
Kuvaile, ett' olet Saharassa:
Mikä arvo vesipisarassa —
Kalliimpi kuin kaikki kulta maan.
Janottaissa korpimatkalaista,
Kuumana kun päivä paahtain paistaa,
Vesi raitis kalliiks arvataan.
Luonto on kun kastajatar hellä,
Joka taivaan pilvipeittehellä
Elolliset kaikki virvoittaa.
Vaikka mitä teemme, puuhailemme,
Meistä halpaa pisaraista emme
Tarpeihimme saata valmistaa.
Kuoleman virta.
Mä viinavirtaa katsoin hirmustuin:
Elämän laivahylky siinä kuin
Juur' uppoomallaan ui, vaan ihmiskunta
Laivassa huoletonna veti unta.
Ja taivas sysimusta, valoton,
Kuin kuolinliina peitti tienohon,
Ja pauhas ukkonen, ja raivos tuuli.
Tuon minä vain ja öiset aaveet kuuli.
Ei aurinkoa eikä iloa
Rikosten, vilpin virran tienoilla,
Ja häijy henki ulvoi ilossansa,
Virralla nähden parhaan tavaransa.
Mä seisoin, kankeana kauhusta
Yön hirmuin tähden, virran reunalla:
Mä mielin saada tietää, mistä asti
Tuo virta alkaa. Tutkin tarkimmasti.
Sen lähteitä näin kaikkiallakin.
Ne kiiluvat kuin silmät petturin:
Ne krouvit on; ne turmeluksen tuovat;
Vaan lait ja tavat niille suojaa suovat.
Ne auki ovat päivin, öisinkin,
Ne kiusaukset keksii tuhansin;
Rikosten, himon syötit ovat vielä
Paheisin vaipunehet naiset siellä.
Näin nuorukaisen kauniin, kukkivan,
Äitinsä rukousten seuraaman;
Ens' kertaa virran juoksua hän nouti
Ja siltä retkellään nyt kotiin souti.
Vaan kohta on hän siellä uudestaan,
"Kokenut" veikko hänen seurassaan,
Ei mikään enää pidättää voi heitä,
Siveyden vie he, kylvää kyyneleitä.
Ja pian näin mä vaimon vaalean,
Rikosten, viinan, vilpin marttiiran,
Hän hervotonna istui surussansa
Ja lapsi riutuneena rinnoillansa.
Jääkylmä oli hänen kotonsa,
Ei siellä rakkautta, riemua;
Ne vienyt oli virta tykkänänsä,
Ja nyt hän istui yössä yksinänsä.
Sen näin, ja myöskin olen nähnyt sen.
Ah, seuraa nyt jo ääntä sydämen!
Vaan jos sen lakkaamaan saat kuulumasta,
Niin toki näihin kysymyksiin vastaa:
Sä kristikunta, mistä kerskailet?
Näet virtaan vaipuvan sä tuhannet.
Mit' olet tehnyt niitä auttaaksesi,
Jotk' upottaa tuon kuolon virran vesi?
Teeskentelijä! Krouvin häpeät
Tuhanten markkain verhoin peittelet,
Ja sitte vaadit vaatimalla aivan
Kuin ansiosta palkaksesi taivaan.
Ei, veljet, tukitaan se virta vaan,
Niin ettei siihen kenkään hukkuiskaan!
Kykynsä mukaan jos vain kukin koittaa,
Niin varmaan voidaan tarkoitus se voittaa.
Juovutusjuoma.
Miljoonien kyynelvirtain juoma!
Hulluus, monet murhat, kurjuudet,
Haavat sydänten on sinun tuomas,
Tulvaas hautaat jalot hyvyydet.
Muut ei suutu sua kiittämässä,
Mut ei siihen mieltä mulla taas.
Laulun pienen multakin saat tässä,
Vaan ei kiittele se kunniaas.
Kauanko, sä kirouksen uoma
Laaja, laitais yli tulvailet?
Hävittäväs etkö itse huomaa
Enemmän kuin sodat veriset?
Muistellaanko sua kerran kammoin
Entisenä synnin tulvana,
Joka aivan pitkän ajan ammoin
Ympäristölleen toi kuoloa?
Vaan sä syytön olet. Syytä eipä
Myrkyn ole, jos se kuolettaa.
Syy on hullun, jonka ostaa leipää
Pitäisi, mut myrkky himoittaa;
Järkeen, Luojan lahjaan, harmissansa
Sulle vannoo uskollisuuden
Hän, sun pitäin liittolaisenansa,
Hyvät avut kuolettaaksehen.
Niinkö tulee runsas riista käyttää,
Jota joskus pelto meille tuo,
Niinkö kiitollinen mieli näyttää
Kohtaan Herraa, joka viljaa suo?
Varokaamme vihan vitsausta,
Ett'ei sitä saisi kansa, maa,
Kun se omin käsin kirousta
Vuodentulostansa valmistaa!
Miehet, vaimot, lapset! taistoon vastaan
Pahempaa kuin tulipaloa!
Ei se polta hyvää ainoastaan
Maallista: se jäytää sielua.
Tyranni ei sorra pahemmasti,
Mikään valta niin ei veroita.
Sotahan siis kaikki urhoisasti
Puolustamaan tosivapautta!
Paula.
Kovin juoppoa kurjaa naurettihin,
Hänen horjuvan heikkouttaan.
Sitä hoippuvan käyntiä ilkuttihin,
Hänen ryysyistä vaatetustaan.
Käsi hälle ei turvaksi oijettukaan,
Varotus oli — kuulumaton…
Toki mies, enin langennutkin, tosiaan
Lähimmäisemme, veljemme on.
Siten sulhonsa jos näkis neito, ei suin
Noin nauravin katsahtais;
Hymy vaimolta sulis, jos miehensä, kuin
Tuon juopon, hän kohdata sais;
Rikas mies, joka käy ohi halveksien,
Sekä rouva, mi kääntyvi pois.
Mitä miettis he, poikansa hoipertaen
Kova onni jos vastahan tois?
Ei he naura, jos paulan he muistavat sen,
Joka kaikkia varten on vaan,
Johon paulaan, hurjahan pyydyksehen.
Menettää moni rakkahintaan:
Sepä neidonkin sulhasen linnahan vie,
Pois puolison vaimolta saa;
Isän, äidinkin katkera on elon tie,
Pojan pois se synti langettaa.
Älä naura sä langenneita, mut suo
Apus raittiusrientohon myös!
Ota vaari ja huomaa: taistelu tuo
Se on turvaksi rauhas ja työs;
Olemassa kun paula on, onnelles
Vain on uhkana, vaarana se;
Sehän tielle on pantu sun rakkahintes:
Hekin voi pian langeta, he!
Mene langenneit' ylös oijentamaan
Käsin rakkahin, armahtavin,
Mene paulasta nuoria varoittamaan,
Ett'ei kaatuis he, kuolisikin.
Käy kanssamme paula se poistamahan!
Joka hetkinen kallista on:
Tuhannethan syöksyvät sortumahan
Joka päivä, kun paula viel' on!
Pappi ja Belzebub.
Eräs raittiuspuhuja kulki, ja niin
Hän kaukaiseen tuli kaupunkiin.
Myös siellä hän pyydettiin puhumaan.
"No, kyllä, jos huoneen hankitte vaan."
Papin K:n luo käytiin: "Saataisko kirkko?"
"Ei Herran huonetta", pastori virkkoo.
"Ei kirkkoa moisiin haaveihin saa,
Sen rauhassa olla te antakaa!"
Mut mielensä myöntyvän mieli hän näyttää
Ja kirkkoa kuitenkin soi tähän käyttää,
Vaan virkkoi: "On väärin, kun maallikot saa
Noin Herran temppelin saastuttaa."
Esitelmää kuuntelemaan tuli hän
Kuin naurun aihetta etsimähän.
Mut puhuja mietti: "Sun mielisin voittaa,
Siks tuntohos piston tahtoisin koittaa.
Satu sattuva onkin jo mielessäin."
Hän vait on, mut kohta hän kertoo näin:
On Belzebub valtias kuoleman maan,
Hän hengin riettahin siellä on vaan.
He kaikilta suunnilta herransa luokse
Useasti viestejä viemähän juoksee,
Kuink' ihmiset syntiin he eksyttää,
Ja siitäpä Belzebub heit' ylistää.
Maan päällä on muutamat hengistä vielä;
He vahtivat ihmisten toimia siellä;
Jos niistä on jotakin mainittavaa.
Niin Belzebub heiltä sen tiedoksi saa. —
Kun hiljaa kaikk' oli, huudetahan:
"Käy, Belzebub, ruoholle katsomahan!
Niin vaarallinen on seura nyt saatu
Maan päälle; jos vain menestys sen on taattu,
Niin pakanat tietää Luojansa saa,
Ja meistäpä luopuu jok'ainoa maa."
Ket kaivostöit' yhä toimittavat,
Ne ruoholle käymistä mainitsevat.
Pimeässäpä siellä he toimiessansa
Ylös ruoholle lähtivät halustansa.
Myös Belzebub ruoholle riensi, ja hän
Hyvin kaikk' olevan näki. Mielissähän
Hän kertoi: "Mä näin soman lähetyslaivan
Sen kannella ihmiset hartahat aivan
Rukoili ja veisasi… Ah, vapisin.
Vaan kannen alle mä katsahin:
Hei riemua suurta! Kas, miltä se näyttää?
Sisältä, kas, laiva on aikomus täyttää
Liköörein, viinain, konjakein!
Tuo kaikki on, tuumin mä, hyödyksein.
Pakanoille kun moinen lasti on tullut,
Pian kyllä he on ihan raiviot, hullut.
Pelkäänkö mä moisia seuroja, hei!
Ne ei vahingoks ole mullen, ei!" —
Kun Belzebub lakkasi, niin kajahtaa
Koko Tuonela huudosta: "Hih, hurraa!"
"Käy Belzebub ruoholle!" kuuluvi taas
"Jo kohta nyt vallatahan sinun maas!
Taas toinen seura nyt syntynyt on,
Mi Raamatun vie jokaisen kotohon."
Sai huuto se ruoholle Belzebubin,
Oli kiire; mut kohta hän palasikin.
Uljaasti hän kertoi matkasta vaan:
"Ei liike tuo mua kammotakkaan;
Näin neidin nöyrän ja hurskahan
Huoneesta toisehen kulkevan,
Rakkautta ja armoa julistavan
Ja sitte piplian lahjoittavan.
Mut tuskin on poistunut neitinen tää,
Kun portista nainen tirkistää;
Se piplian oitis pantiksi vie,
Ja sitten suora on krouvihin tie". —
Rumat henget sen kuultua riemuitsevat
Seuralle onnea toivottavat.
Taas kolkutus, huutokin: "Belzebub, hoi!
Käy ruoholle, valtas nyt loppua voi,
Kun raittiusseurat nyt ilmestyvät,
Ja sitte on ihmiset siivot ja hyvät."
Hän käy, vaan kohta hän taas palajaa
Ja lausuvi: "Nauraa noille nyt saa:
Kohtuudenseurapa oivalta näyttää;
Poltettua juomaa se ei suo käyttää.
Mut mallasjuomia, viinejä saa
Juodakseen, jos kuka vain haluaa." —
Hän täyttää maljakon suurimman
Ja maljan juo ihan pohjahan.
Onneksi kohtuudenseuran sen
Kilistää rumat hengetkin ilvehtien.
Ovi kuoleman valtion taas tärisee
Sitä kun kovin taas joku jyskyttelee.
Puri hammasta Belzebub, käy sitä kohti,
Kysyen: "Ken taas mua peljättää tohtii?"
Mut henki se vastaa murheissaan:
"Käy Belzebub, linnastas heti vaan,
Jos et nyt riennä, sä häviät sitten;
Nyt syntynyt seura on — ehdottomitten,
Väkijuomat he hylkää kerrassaan,
He ei juo mallasjuomiakaan."
Nyt Belzebub lensikin pelästyen,
Vaan hän heti taas palas nauraen.
"Häly puol' olis ollut puoliksi ratki;
Tosin ehdottomat kovin taistelevatki,
Vaan kun ei oppineit' ole he,
Ei kansaan äkkiä vaikuta se,
Ja sivistyneet ei niiks voi tulla,
Kun taistelemass' eduksein on mulla
Koko joukko pieniä, suuriakin
Opin arvon saaneita miehiäkin,
Monet tohtorit mulla on puolellain
Ja pastori K. hyvä tuttavain." —
Ja puhuja pappihin tirkistää nyt,
Kuin kysyis: "Häll' avuksi myöskin tekö jäänyt?"
Ylös pastori K. nyt syöksähtää
Ja lausuu: "Belzebub, hyvästi jää!
Niin, hänestä luopumahan en estä
Ketäkään nyt, käteni mielin mä pestä;
Esimerkin, min annoin, huomaan nyt,
Kun näin sen olette näyttänyt."
Kukin tästäkin oppia ottakohon:
Jätä Belzebub — ollos ehdoton!
Jos vain minä muuttaa saisin.
Oih, kuin sopimattomaksi
Ihmislapsi luotu on:
Neljän jalan sijaan kaksi;
Noin on käydä mahdoton.
Vanteet vahvat vaatis maha
Ynnä tinakerroksen,
Jott'ei juomat oivat pahaa
Tekis koko laitoksen.
Suunkin pieleen tarvittaisi
Suppilo niin sievä, niin,
Josta juomat juosta saisi
Päivin, öinkin sisuksiin.
Nenä — tuo on tosi sana —
Toisin olla tulis sen:
Tulis saada kansi, hana,
Lukko kanssa avaimen.
Torven kallon korkein töyry
Sietäis edes pienenkin,
Jotta pääsis juomain höyry,
Ulkoisihin pilvihin.
Muutokset nuo tarvittaisiin,
Sitte syntyis ihminen.
Jos vain minä muuttaa saisin,
Kyllä muuttaisinkin sen.
Valtiopäivämiehillemme.
Tuo mielet julki sä valtiaalle,
Tuo julki, mikä on tarvis maalle,
Ja mitä kansasi halajaa!
Tuo julki miettehet sydämestä!
Imarrus, juonet ei sua saa estää.
Rakasta totta ja oikeaa.
Sä kumppaneillesi kerro siellä,
Ett' yhteiskunnass' on vaaraa vielä,
Vaikk' onkin rauha nyt ulkoinen.
Vaan rauha on kuni linnan vangin
Tai sen, mi suuss' on jo kuolemankin,
Ja aika aivan on murheinen.
Ah, synti maatamme häviitääpi,
Ja kahleet juoppous kiinnittääpi
"Vapaiden" miehien käsihin.
Ja perhe kulkevi kruunun sarkaa.
Parempi neekeriorja parka
Kuin vaimo, lapsetkin juomarin.
Pois, viinaherra, jo polttamasta!
Sä omaatuntoas älä lastaa!
Sä poltat kansasi ytimen.
Teostas kurja on voitto sulle;
Vaan heräämähän jo kansa tullee,
Kuumeesta kohmelon selviten.
Jos viinan virta saa vielä juosta,
Niin kaikki hyvä jo haihtuu tuosta,
Kirous vain osanamme on.
Siis, edustaja, nyt aikanansa
Tuo rutto poistaos! muutoin kansa
Saa osalleen ihan turmion.
Sä turhuus tullaa ja paheet poista!
Elatuskeinoja auta, joista
Kansamme saa elintarpehet.
Teollisuus sekä kauppa nosta,
Rikokset ansion mukaan kosta:
Ne ansaitsee lujat sitehet.
Ei ainoastansa varkaat pienet,
Vaan "herrat", jotka on paljon vieneet,
Myös rangaiskoon sama laki maan.
Esimies kun uskollinen on vainen,
Niin myöskään ei riko alammainen:
Kulkeehan vaunut kuin johdetaan.
Harrastus ylevän miehen onkin
Lastensa hyöty ja puolisonkin
Ja kansaa varjella vaaroistaan.
Pyrintö meillä on onni maamme;
Viisaasti tuota me turvatkaamme!
Suojelkoon Jumala Suomenmaata!
Suomen äideille.
Äiti, Sylissäsi hoidat toivoa sä isänmaan.
Kuihtuuko se vaiko valoon puhkeaako kukkimaan?
Vastaa itse! Heikko taimi taipuu kuten taivuttaa.
Ensimmäiset vaikutukset lapsi huuliltasi saa.
Äidit! Teitä kohden katsoo ynnä kysyy isänmaa:
"Juoppoutta vastustamaan apuako teiltä saa?
Myrkkyjuomat lasten hyväks saatatteko jättää pois?
Eikö armaat äidit noita itseltänsä kieltää vois?"
Sanotteko: "Suomalainen ei ol' orja ollutkaan;
Siksi omat kahleet poistaa hänen tulee jaloistaan?"
Lapset lähteen luoko viette katselemaan muotoaan,
Lainehessa lapsen kasvot hymyilevät huomaamaan?
Käskettekö poikienne juomaan siitä juomasta,
Josta Luojan kuva päilyy niinkuin lähteen kalvosta;
Kiellättekö koskemasta lasiin, joka poistaapi
Miehen ihanteen ja kirkkaan sielun peilin särkeepi?
Vihittekö heidät taistoon vastaan pahaa, syntiä?
Niin on viinan puoltajilta miekka pois: he häviää. —
Äidit! Teidän sylissänne miljoonien onni on.
Tahdotteko jättää heille kiitollisen muistelon?
Sulkekaa siis kallis koti siltä korpiviinalta,
Joka myrkkyjuomin saapuu, vieden ruusut poskilta!
Vihkikää jo kehdossansa pienoisenne sotahan,
Vapauden suureen sotaan natsiireina Jumalan!
Minkä puolesta sodimme?
Sun puolestas, orja, me sodimme,
Sun sielusi myyt sinä paheelle,
Mi onnea milloinkaan ei tuo,
Vaan ennenaikaisen haudan luo.
Sua puollamme, äiti ja puoliso,
Kun miehesi petti ja ryösti sun jo.
Sun tuskas ja kyyneles tunnemme me
Ja pelastaa sinut mielimme.
Teit' autamme, itkevät pienoiset,
Kun päivänne niin ovat murheiset,
Kapakassa kun kaikk' isä tuhlaa vaan,
Ilon löytää siellä, on kuin kotonaan.
Teit' autamme, joilla ei viel' olekkaan
Himo polttava ainoa aarre vaan;
Puhtaana mielenne olkohon,
niin ett'ei kuuluisi: "myöhäistä on!"
Isänmaan, kodin puolesta sodimme,
Ihanampaa päivää vartoomme,
Min sätehin poistuu synkeä yö,
Joka leimansa kolkon kaikkihin lyö.
Raittiusväelle.
Sun uljuutes on raudasta,
Aseesi rakkaudesta,
Ja tarkoitukses korkea
On elinorjuudesta
Katalat raukat pelastaa,
Sydämet, mielet irroittaa
Himojen vallan alta.
Rannoilta Ruijan jäätyneen
Sä Toivonniemeen saakka
Kotiinsa kanat eksyneen,
Huojennat huolten taakkaa;
Sä Pohjolassa vapaassa
Ja palmuin maassa kuumassa
Levität lippus laajan.
Sä pyyhit monta kyyneltä,
Mont' autat hukkumasta,
Hädästä päästät äitejä,
Kuolosta monta lasta.
Nuoruuden punaan takaisin
Saa monet kasvot valjutkin
Sun rakkautes voima.
Monelle loit sä uuden maan,
Soit uuden riemun maistaa;
Paennut taivas uudestaan
Taas saapuu, päivä paistaa,
Miss' epätoivolta jo on
Elämä saanut suutelon,
Vihitty kuolemalle.
Käy, joukko uljas, eteenpäin,
Hävitä himoin valta!
Myös etuluuloin tomut näin
Puhdista kaikkialta!
Käy avuksi, kuin ajan puu
Lahonnut sortuu, kukistuu
Pois edistyksen tieltä!
Siis poista piittaamattomuus,
Pilkasta huolimatta!
Kas! Kerran koittaa kevät uus,
Siis sodi sortumatta.
Niin vaivas kukkaan puhkeaa,
Ja tuomionsa kurjuus saa:
Sen nielee hyveen voitto.
Ota minut kokonaan!
Haltuhusi, Herra taivaan,
Ota minut kokonaan,
Penseys ja kylmyys saata
Eloks, tuleks muuttumaan!
Ota sydän kokonansa,
Ett'ei tästä lähtien
Siellä yhtään paikkaa saisi
Maailma ja rakkaus sen!
Ota tahtoni ja muuta
Sinun tahtos mukaan tuo;
Mitäkin jos mua kohtais,
Tahdokseni tahtos suo!
Ota kieli! Nimestäsi
Suo mun laulaa, puhua,
Leväten Sun luonas niinkuin
Lapsi äidin povella!
Ota kädet! Teko niiden
Kelvollinen olkohon
Sulle! vaikka maailmalle
Tuo on kehno, kelvoton.
Ota jalkanikin! Niitä
Tahtos tietä juoksemaan
Opeta ja asioillas
Mieles mukaan kulkemaan!
Ota hetket haihtuvaiset,
Jotka annat armostas!
Niidenkin suo näyttää, että
Olen aina omanas!
Rakkauten' ota! Sua
Rakastamaan opeta,
Kun Sä iki rakkaudella
Hoidat, holhoot minua!
Henken' ota haltuus! Suo sen
Henkes kanssa todistaa,
Että olen perillises,
Joka luonas osan saa.
Tähän asti.
Kun riemumielin muistat, kuinka Herra
On uskollinen ollut sinullen,
Niin lailla Samuelin Mitspan luona
Voit kirjoittaa tuon vanhan lausehen:
"Mua tähän asti auttanut on Herra,
Läsn' ollut, vaikk'en ole huomannut,
Siunannut, miten yksinään Hän siunaa
Ja antamansa kuorman kantanut."
Niin, tähän asti on Hän kanssas ollut,
Vaikk' ain' ei ole nähnyt jälkiään.
Hän tähän asti kolkkoin paikkain halki
On kantanut sun armosylissään
Ja rakastanut sua äidin lailla
Ja kaikki tarpees sulle antanut
Ja kallionkin vettä juosta suonut,
Merenkin halki tiesi raivannut.
Tuo tähän asti uskoville myöskin
Eteenpäin lupauksen kätkeepi:
Kuin tähän asti, niin Hän holhoo vielä,
Hän sama eilen, tänään, ijäti.
Jo paljon olet saanut, mutta eikö
Herralla lienee vielä varoja?
Lieneekö mikään liian suuri Hälle,
Jok' itsens antaa tavaroinensa?
Siis juoskoon Herran hyvyys uusin virroin
Kotiisi, sydämesi sisällen,
Ja suokoon sulle Herra, mitä pyydät,
Ja vielä paljo muuta yli sen,
Siks että kerran jälleen — miten nytkin,
Vaan silloin satamassa autuuden —,
Saat laulaa: "Tähän asti Herra auttoi,
Ylistys, kiitos Herran nimellen!"
Kirj. Juho Hellman
Kas sitä lajia kaljaa!
Nyt juomme veljenmaljaa. —
Vaan katsos tuota veikkoa,
Se kaatui kuperkeikkoa!
N:o 1.
Möhösen muorin saunamatka.
Möhösen muori uudelleen
Jo huusi saunapiialleen:
"Joudu nyt Kaisa vähän,
Lähdemme kylpemähän!"
Möhönen oli juoppomies,
Myös vaimonsa tuon keinon ties,
Hän viinaa varasteli
Ja salaa nautiskeli.
Nyt Möhönen taas viinaa toi,
Myös muori samaan tapaan joi
Ja tuli humalahan,
Nyt tahtoi vihtomahan.
Valmiiksi tyttö saunan ties',
Sai lyhdyn ja nyt otsa hiess'
Juoppoa johdatteli,
Pystyssä pysytteli.
Näin saunaa kohden koitettiin,
Muorista tyttö piti kiinn',
Hoiteli horjuvaista
Möhösen hempukaista.
Saunahan täten tultuaan,
Nyt akka, kupin saatuaan,
Hän vettä viskaeli,
Löylyä paiskaeli.
Vaan pahoin muori hairahtui,
Hän väärään nurkkaan osaantui,
Heitteli vettä — minne? —
Nurkkahan tyhjään sinne.
Siis kihinää ei ensinkään.
"Noh! — kuinka laita lieneekään?"
Hän heitti toisen erän
Ja kerta kerran perään.
Ääneti seisoi tyttö vaan
Ja pidätteli nauruaan,
Nähdessään mikä vuoksi
Nurkasta ales juoksi.
Jo viimein akka tiuskaisee:
"Kiuas ei lainkaan kihise,
Ei vaikka saavin kaatais,
Täältäkö löyly saatais!?"
"Voi sentään sua pöllöpää!
Mimmoista saunaa nyt on tää? —
Tuossa on naappu — paiskaa!
Löylyä heitä, laiska!"
Vaan tyttö tähän vastas näin:
"Emäntä kulta — nurinpäin
On koko asiamme,
Hukassa humalamme.
Katsokaa! — tyhjä nurkka vaan,
Kiuas on mennyt menojaan,
Voi raukat löylyämme,
Poloiset päiviämme!"
Jo tähysteli akkakin.
"Kas — seinäänkö mä heitinkin?
Peikko on kiukaan vienyt,
Sitä en minä tiennyt."
Hän syrjään astui, hoipersi,
Pelolla sanoi, sopersi:
"Lähdetään kotiin, — täällä
On peikot vallan päällä!"
Vaan tyttö vastaeli näin:
"Katsokaa tänne taaksepäin!
Täällä on joku rymy."
Ja (huulillansa hymy)
Hän heitti vettä vareesen,
Ja höyry huokui huoneesen,
Jo kivet pamahteli
Ja löyly lehotteli.
Nyt akka oli ihmeissään,
Ei huomannut hän virhettään
Vaan kovin kummasteli,
Jo viimein lausueli:
"Sun kanssas täällä olkoon hiis',
Mä löylyllesi annan viis',
Sä koska silmät käännät
Ja nurin kaikki väännät!"
Hän kovin alkoi pelkäämään,
Ja läksi kotiin pötkimään,
Vaan sattui surun seikka:
Hän kaatui kuperkeikkaa.
Pelkonsa tuosta kiihtyi vaan,
Hän nousi, riensi uudestaan,
Vaan kaatui toisen erän
Ja kerta kerran perään.
Vaan tyttö huusi saunastaan:
"Hoi mamma! juoskaa hyvin vaan!
Kovin on kiiru teillä,
Jo peikot kintereillä."
Ja akka pani parastaan,
Hän ähkyi, puhkui kiiruussaan,
Vaan roiskis! — taasen kaatui,
Kurahan kurja maatui.
Katsokaa! — minkä näköinen
Nyt on tuo muori Möhönen,
Kurassa hameet, liina!
Voi sentään sitä viinaa!
Se naisetkin saa hulluiksi,
Saa viisaat toisten nauruksi,
Se väärään viepi uraan
Ja viimein kaataa kuraan.
N:o 2.
Possilan kylmä kylpy.
Anttipossin huvilassa
Onpi olut-tupa.
Siellä ollaan humalassa,
Ai, kun siell' on hupaa!
Sinne lähti Hutikainen,
Vanha juomaratti,
Kanssaan Jussi Jöröläinen
Sekä Renttumatti.
Aisti ei voi ajatella
Sitä suloisuutta,
Jota saivat nautiskella
Joka hetki uutta.
Siinä pullot olvinensa,
Siinä lasit, — kortit!
Tuntui jo kuin aukenisi
Paratiisin portit.
Miehet iki iloissansa
Maistelivat kaljaa,
Jopa rati-riemuissansa
Joivat veljenmaljaa.
Matti soitti, — säkkipeli
Suloisesti kaikui,
Voi kuin hauskaa! — "rakas veli"
Riemulaulut raikui.
Ken ei antais rahojansa
Päästäksensä tähän?
Ken ei joskus iloksensa
Olutta jois vähän? —
* * *
Mutta Jussi Jöröläinen
Kaatui penkin alle, —
Miksi niin? — ja Hutikainen
Vaipui laattialle.
Renttumatti yksinänsä
Ulos tallukoitsi,
"Kinnaspeli" kädessänsä
Mennä hoiperoitsi.
Talvisuoja talon luoksi
Järven oli tehnyt,
Tuota nyt ei (juonnin vuoksi)
Renttumatti nähnyt.
Äkisti hän liukkahalta
Kaatui kylmään veteen,
Pää vaan näkyi pinnan alta,
Tosi tuli eteen.
Sinne meni renttulainen,
Siellä Matti rämää,
Kiroten ja kummastellen:
"Helvettikö tämä?"
Eräs ohikulkevainen
Huusi hälle vielä:
"Lienet Possin saunalainen,
Kylvö siis vaan siellä!
Se on sulle tarpeellista,
Tiedän myöskin varmaan,
Että sait sä Possilasta
Saunaryypyn armaan."
Matti aikoi tulisesti
Saavuttaa tuon miehen,
Mutta liukas pohja esti,
Taas löi Matti siihen.
"Tuhat tulimmaista sentään!"
Märkänä kuin katti,
"Eikö enää auta kenkään?"
Huusi Renttumatti.
Silloin Jussi Jöröläinen
Nousi penkin alta,
Myöskin Heikki Hutikainen
Virkos laattialta.
Nuopa riensi auttamahan
Toveriaan tupaan,
Matti raukkaa ohjaamahan
Juomaseuraan hupaan.
Mutta kävi kamalasti,
Hekin kaatui, — minne?
Samaan lammiin korviin asti,
Jäitten joukkoon sinne.
Siellä herrat mulikoitsi
Toinen toisen päällä,
Kaikki kolme pulikoitsi
Talvisella säällä.
Yksi siellä roiskinalla
Kaatuili ja nousi,
Toinen koitti konttaamalla,
Kolmas käsin sousi.
Kirous ja "hui, ui!" "hui, jee!"
Kuului kaikkialle,
Viimein toki pääsivät he
Taasen "mannermaalle".
Mutta mimmoinen nyt onkaan
Matin "säkkipeli"?
Se kuin paloruisku nyt vaan
Vettä purskueli.
Vaatteistansa vesi valui,
Saappaat sitte? — — Hirmu!
Ne nyt molskottelivat kuin
Pöllön muorin kirnu…
Ken ei antais rahojansa
Päästäksensä tähän?
Ken ei joskus iloksensa
Olutta jois vähän? —
N:o 3.
Toppisen kaljatynnyri.
(Tosi tapaus.)
"Oi Tuomo kulta, älä juo!
Tuot' oltta enää kotiin tuo,
Se kulta vie vaan rahaa,
Ja tuottaa monta pahaa."
Noin lausui eukko Toppinen,
Rakkaalle Tuomo pojalleen
Ja koetti häntä kääntää,
Pahasta poijes vääntää.
Vaan Tuomo tähän vastas näin:
"Ei mamma kulta, se käy päin,
Tuo olut, tehtaan tuoma,
On kaikkein lempijuoma."
"Olkoonpa!" vastas eukko vaan,
"Se jätetään nyt kokonaan,
Miks tahdot olutmaljaa,
Kun mull' on hyvää kaljaa?"
Vaan tuost' ol' Tuomo vihoissaan,
Hän mietiskeli yhä vaan
Tuot' tynnyriä tuolla
Kellarin nurkkapuolla.
Jo muisti mutkan: "Teenpä niin."
Hän hiljaa hiipi kellariin,
Ja virtana kuin vuoksi
Nyt kalja maahan juoksi.
Tuon työnsä tyhmän tehtyään,
Hän haki, huusi äitiään:
"Tuokaa nyt mamma kaljaa!
Jo jääköön 'olutmalja'."
Nyt oli eukko mielissään
Hän riensi tuoppi kädessään,
Ja väänsi iloissansa
Tynnyrinuppiansa.
Vaan "herran pojat!" huusi hän,
Ja yhtehen löi käsiään:
"Tää onpi ihme suuri!
Tynnyri tyhjä juuri!"
"No oltta! ärjyi Tuomo vaan,
Koska ei kaljaa olekkaan!
Siis täytyy oltta tuoda,
Pitäähän jotain juoda."
Näin teki Tuomo Toppinen,
Saadakseen oltta, poloinen,
Vaan palkakseen hän vainen
Sai juopporentun maineen.
Se, ken on hyväoppinen,
Ei tee kuin Tuomo Toppinen,
Vaan opin ottaa tästä
Toppisen elämästä.
N:o 4.
Miten räätäli paransi tautia.
(Tosi tapaus.)
"Ai, ai, kun päätä porottaa,
Mua lentsu-tauti kolottaa",
Voivotti Matti Mäntynen,
Valitti tuota langolleen.
Lankonsa tuohon vastas' vaan:
"Käy meille vähän troppaamaan,
Viinaakin mulla vähän ois,
Se taudin kyllä ajaa pois."
Lankonsa luona oltuaan
Ja viidet "punssit" juotuaan,
Hän kotiin lähti koittamaan
Taas takkiansa neulomaan.
Vaan miten nyt lie ollutkaan,
Kun työ ei käynyt ollenkaan,
Lanka löi solmun etehen,
Ja neula pisti kätehen.
"Tuo tauti häijy kiusaa vaan,
Troppia lisää tarvitaan",
Tiuskaisi ukko äreissään,
Ja heitti sakset kädestään.
Hän viinaa lähti hakemaan,
Ja onnistuikin toimessaan.
Hän pois nyt ajoi tautia,
Siis paljon täytyi nauttia.
Ehtoolla kotiin tultuaan
Hän horjui, hak' vaimoaan,
Vaan kun ei tuota löytänyt,
Hän laattialle laski nyt.
Hän siinä suri surujaan
Ja itkeskeli iloaan,
Kun tauti kovin kolotti,
Vaan viina mielen iloitti.
Ah! kova oli ottelu,
Viinan ja taudin taistelu,
Hermoja tauti heikonsi,
Vaan viina voimat enensi.
Kun niin hän siinä käänteli,
Itseään maassa väänteli,
Hän kovin kolhas silmänsä,
Terävään puuhun pimeissä.
Nyt naurettava alkoi työ:
"Ken paholainen mua lyö",
Ärjäsi ukko unissaan
Ja hyppäs' pystyyn vihoissaan.
Hän luuli jonkun lyöneen sen,
Siis raivosi hän kiroten,
Sai karmituolin käteensä,
Ja alkoi lyödä eteensä.
Voi merkillistä myllyä,
Mestari huusi hyllyä,
Ja minne tuoli sattuikaan,
Kaikk' kolhi pirstaleiksi vaan.
Selkäänsä sai nyt muorikin,
Kunnekka itse tuolikin
Pirstoiksi särkyi kädessään,
Ja kappaleet vaan edessään.
* * *
Kuunvalo oli himmeä,
Huoneessa puolipimeä,
Kuitenkin siinä näkyi nyt,
Mitä hän oli kyhännyt:
Sekaisin puurot, perunat,
Sallatit, sillit, silakat,
Ei mitään enää "koosia",
Voi surullista "soosia".
Hän haki joka nurkan nyt,
Vaan ketään kun ei löytänyt,
Jo alkoi ukko pelkäämään
Ja piti pakoon pötkimän.
Vaan ovi kun ei auennut,
Sen vaimo oli lukinnut,
Niin kauhu kiihtyi yhä vaan,
Ja äijä alkoi huutamaan:
"Voi voi! — miss' olla mahdankaan!
Mä pelkään! tulkaa auttamaan!
Voi! missä vaimonikin lie!
Mun pahat henget varmaan vie."
Vaan vaimo pysyi lymyssään,
Ja oppipoika ihmeissään
Tirkisti salaa nurkastaan:
"Mikä nyt enää riivaakaan?"
Kun apua ei tullutkaan,
Ei auentunut ovikaan,
Hän permantoon taas rojahti,
Ja siihen sitte nukahti.
* * *
Kun aamu armas valkeni,
Ja räätäli taas selkeni,
Ai, ai, kun päätä porotti,
Nyt joka jäsen kolotti.
"Jos saisin tohtorin nyt vaan,"
Huokaili ukko huolissaan,
Hän raukka pohti, punotti,
Ähkyili, yski, hengotti.
"Hui hai! juo viinaa hyvin vain,"
Vastasi vaimo vihoissaan,
"Juo viinaa! — Ota troppia!
Saa muutkin lääkeoppia."
"Aiaih! kun kovin kolottaa,
Se joka paikkaa porottaa,"
Ruikutti mestar' Mäntynen.
Ah! aika oli suruinen.
N:o 5.
Käynti Hölmölässä, eli juoppomiehen koti.
Kerran tuolla Hölmölässä
Kuljin Kurakoskeen päin,
Olin siellä Pöllölässä,
Kerron mitä siellä näin.
Huoneet ovat kaikkialla
Risat, rasat, riutuneet,
Hirsiä on kartanolla
Mutta siihen mädänneet.
Lähellä on Hölmöjoki,
Siinä kuohuu koskikin,
Mutta mustat on kun noki
Penkit, punkat, pöydätkin.
Kirjoja mull' oli. Niitä
Tarjosin mä heillekin:
Mutta Pöllön muori siitä
Sanoi: "Mitä … meillekin!"
"Meill' on niitä liiaksikin,
On vaikk' antaa sullekin;
Yks' on tuolla kaapissakin,
Missä kaikki lieneekin?
"Toimeen tulen ilman noita,
Olen talon pitänyt,
Ilman herrain höpinöitä
Olen täksi elänyt."
* * *
Pöllö tuli markkinoilta.
Kuinka hänen laitans on?
Tulee tallustellen noilta,
Horjuu ja on lakiton.
"Huonon reisun tuo taas teki"
(Alkoi akka taasenkin)
"Poiss' on hevonen ja reki,
Poissa varmaan rahatkin.
"Kädet kohmettuneet jäässä,
Missä lienee lakkikin? —
Mutta värkkiä on päässä,
Povessa on pullokin."
"Tulkoon tänne vaikka viisi!"
(Alkoi äijä vääntämään)
Tulkoon vaikka itse hiisi!
Nyt en pelkää ketäkään.
"Täss' on, pojat, Pöllön ukko,
Hölmölässä viisain mies,
Vaan tuo ämmä, riikinkukko,
Seiliin kelpais kukaties.
"Malja! meidän markkinoilta;
Näetkö, mull' on viinaakin!
Ämmäkös vaan ryypyn ottaa?
Liitte, liitte mullekin."
Seikoissa nyt seuraavissa
Sanat eivät riitä, ei:
Akka niinkuin villikissa
Ukkoparan pullon vei.
Itkenkö mä vaiko nauran
Pöllöparkaa? Juuri kuin
Piti tuloryyppy saaman,
Jäikin äijä tyhjin suin.
Mutta leukanalkutukset
Alkoi tuosta tulvailla,
Sitte korvain kalkutukset,
Tappelua, tohinaa.
Pöllö potki, pytyt kieri,
Pulloaan ei saanut vaan,
Vakaa vaimo, vankka muori,
Säilytteli saalistaan.
Viimein äijä harmissansa
Kojuhunsa koikahti
Luki kostosanoansa,
Siihen sitte nukahti.
* * *
Mutta mummo kuultuansa
Ukon kovin kuorsaavan,
Läksi hänkin puolestansa
Herkkuunsa hakemaan.
Pian löysi, haisti, maisti,
Virvoitteli voimia,
Pian virtas akan aisti;
Tuopa tuotti toimia:
Pullon pisti povehensa,
Alkoi voita kirnuta,
Rynkytteli riemuissansa,
mutta, — voipa hirmua!
Pullo putos povestansa,
Loiskis! — kirnuun luikahti,
Sinne meni menoansa,
Alle piimän puikahti.
Muija haki hartahasti
Pudonnutta pulloaan,
Käsin olkapäähän asti
Kouraeli kirnuaan.
"Eipä mennyt rikki sentään,"
Huusi iloisesti vain.
"Kyllä sulle paikan näytän,
Kosk' et pysy povessain."
Maistoi kerran, kohta toisen,
Pulputteli pullostaan,
Pisti pian pullon moisen
Poskehensa kerrassaan.
Nytpä kuohui kirnu kurja,
Koskena se kohisi,
Muori mänttäsi kuin hurja.
Vaahdoten voi sohisi.
Viimein viina voiton voitti,
Akka kaatui, keikahti,
Tarttui kirnuun, ylös koitti,
Siihen sekin luikahti.
Siihen Pöllön muori kaatui,
Siihen piimät pirisi,
Siihen voi ja maito maatui,
Kirnu kieri kolisi.
Päivä päättyi, kirnumiset,
Kaikki oli levossa,
Ainoasti kuorsaamiset
Kuului Pöllön talossa.
Permannolla piimän päällä
Vankka vaimo kuorsaili,
Ukko sängyssänsä siellä
Vaimoansa vastaili.
N:o 6.
Teeliemikö vai viina?
(Kaikuja Sampolasta.)
Kas Sampolassa tuolla
On hauskaa joka puolla,
Liikettä, helua:
Kun Sampo käypi, kyhää,
Ja kultaa karttuu yhä,
Oi, siell' on iloa!
Vaan katso! — kaikkialla
Puhutaan nauramalla
Tuot' seikkaa Sammossa:
Ei kahvia sais juoda,
Ei edes teetä suoda
Raittiustalossa.
Ah! miten monet kerrat
Nuo Sampolankin herrat,
Järjestys-miehetkin,
Vapaasti ovat juoneet
Ja rahvaallekin suoneet
Olutta, viinaakin!
Ja siitä syystä juuri
On rauhattomuus suuri
Maanteillä, majoilla,
Tohinat tappelukset,
Pahimmat puukotukset
Kaduilla, kujilla.
He kuitenkaan ei vielä
Näy käsittäneen siellä,
Kumpainen päihdyttää:
Teeliemikö vai viina —
Kas sepä päätä piinaa
Ja mielet jännittää.
Vaan viimein luuli, tiesi
Arvoisa herrasmiesi,
Mi saattaa humalaan:
Kas: "Tee ja kahvi kulta,
Ne käskyn saavat multa
Marssia manalaan."
Niin sanoi hän ja läksi
Nyt käymään edemmäksi
Raittiusjuhlahan,
Siell' lausui tuttaville,
Isänmaan ystäville:
"Hoi pojat, kuulkaahan!
"Teen tiettäväksi teille,
Mi parahin on meille,
Mi viepi voittohon:
En muuta näette pyydä,
Vaan: Teetä ei saa myydä,
Se tuottaa turmion.
"Ja kun on pääsy vapaa,
Niin, näyttäkääs, sillä tapaa
Saa kansaa enemmän.
Kunniavierahaksi
Myös poliisia kaksi
Mä tänne lähetän."
Vaan nytpä alkoi tuosta
Väkeä juhlaan juosta,
Nuoriso, vanhatkin,
Kun pääsy oli vapaa,
Antoivat tuolla tapaa
Runsahat lahjatkin.
Ja teetä juotiin kilvan,
Kun sitä saatiin ilman,
Kas hauskaa iltamaa!
Kun Hosianna kaikui,
Ja laulu reipas raikui,
Ai, miten ihanaa!
Kuusoset, koristukset,
Ja monet valaistukset
Myös mielet virkisti,
Lausunnot, keskustelut,
Vilkkahat seurustelut
Sydämmet yhdisti.
Noin osaa ottavasti,
Todella viisahasti
Vaikutti herrasmies.
Eduksi isänmaalle,
Raittius-asialle
Työskeli kukaties.
Ken uskoisi niin pahaa,
Ettei hän soisi rahaa
Raittius-juhlihin,
Kun estää juoppoutta,
Edistää siivoutta
Jo vaatii virkakin!
N:o 7.
Lehmä viinapoliisina.
(Tosi Tapaus Laukaassa.)
"Hoi, Heikki! hutki hyvin vaan,
Lyö kovaa vaan selkään!
Kun aikalailla kuljetaan,
Niin nimismies ei huomaakaan,
Mä tuota julmaa pelkään
Hoi! — hevosta vaan selkään!"
Noin lausui aivan innoissaan
Tuo viisas Laukaan Jussi.
Hän piiloon pyrki talon taa
Lekkeri suuri rattaillaan
Ja joku pieni pussi.
Hoi, hutki! — huusi Jussi.
Vaan kirous! — kas kuitenkin!
Mitenkä päättyi retki! —
Etehen lehmä astuikin,
Hevonen kumoon, kärrytkin!
Kamala oli hetki.
Tuo Jussin viinaretki.
Ojahan heitti lekkerin,
Ojassa Heikki, Jussi!
Ojassa kunnon kimokin
Ja sokuri ja kahvikin,
Ja palasina pussi!
Voih!! — voivotteli Jussi.
Nyt akkunastaan nimismies
Jo huomasi tuon ryhmän
Ja kävi katsomaan: "kenties
Juoppo tai muuten hullu mies."
Hän talteen otti tyhmän,
Korjasi koko ryhmän.