Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

Talismani.

Romani

Walter Scotilta.

Englannin kielestä suomennettu.

Varustettu 10:llä kuvalla.

Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1880.

Talismani.

Ensimäinen luku.

      — — He aseineen
      Pois erämaahan kulkivat.

*Takaisinvoitettu paratiisi.*

Syrian paahtava aurinko ei vielä ollut ehtinyt korkeimmalleen taivaslaella, kun eräs Punaisen ristin ritari, joka oli jättänyt kaukaisen, pohjoisen kotimaansa ja yhdistynyt ristiretkeläisten sotaväkeen Palestinassa, hitaasti ratsullaan kulki niiden santakorpien halki, jotta ympäröivät Kuollutta merta eli niinkuin myöski sanotaan Asphaltin järveä, missä Jordaninvirran aallot juoksevat sisämereen, josta ei ole mitään laskupaikkaa.

Sotaisa pyhissä-vaeltaja, joka varemmin aamupäivällä oli pyrkinyt eteenpäin kalliolohkareitten ja syvänteiden välitse, oli juuri taaksensa jättänyt nämät jyrkät, vaaralliset vuorisolat ja astunut alas sille suurelle alankomaalle, jossa kaikkivaltiaan ehdotoin ja hirmuinen kosto oli kohdannut entisyyden kirottuja kaupunkeja.

Väsymys, jano ja matkan vaarat unohtuivat, kun matkustaja muisteli sitä kauhistuttavaa tapausta, joka oli muuttanut Siddimin ihanan, hedelmällisen, ikäänkuin paratiisin huvipuisto hyvästi kastetun laakson kuivaksi, kamalaksi erämaaksi, ijankaikkiseen hedelmättömyyteen tuomituksi, poltetuksi ja kuihtuneeksi aavikoksi.

Hän teki ristinmerkin nähdessään tuon tumman järven aaltoavan veden, joka värin ja omaisuuttensa puolesta niin isosti eroaa kunkin muun järven vedestä, ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi, kun hän ajatteli että näiden jähmeäin aaltojen alla lepäsi alankomaan muinoin niin uhkeat kaupungit, joille taivahan salamat eli manalaisen tulen tuhovoima oli haudan hakannut, ja joiden jäännöksiä järvi peittää, missä ei elä ainoatakaan kalaa, jonka pinnalla ei yhtään venettä näe, ja joka ei, niinkuin muut järvet, suorita veroa valtamerelle, ikäänkuin jos sen oma hirveä pohja olisi ainoa sopiva vastaanottopaikka sen synkille vesille. Koko ympäristö tässä oli, niinkuin Moseksen aikana "suolaa ja tulikiveä, missä ei kylvetty eikä leikattu, ja ruohoa kasvanut se ei." Maisemata samoin kun merta saattoi kuolleeksi kutsua, sillä se ei tuottanut mitään kasvullisuuden tapaista ja itse ilmaki oli tavallisista siivekkäistä asujamistansa tyhjä; nämät kai kamoksuivat niitä tulikivi- ja maapihkahöyryjä, jotka paahtava aurinko säteillään nostatti merestä paksuina pilvinä, jotka välin muodostuivat vesipatsaitten kaltaisiksi. Mustalla, värähtelemättömällä vedenpinnalla väikkyi kuin verhoina naphta-nimistä tulikivensekaista limaskaa ainetta, joka yhä vain kasvatti noita ilman myrkyllistä huuruja ja siten kauhealla tavalla näytti todistavan Moseksen vanhan historian todenperäisyyttä.

Aurinko paahtoi melkein kärsimättömällä valolla tätä hävityksen katsanto-alaa ja koko elävä luonto näkyi kätkeyneen sen säteiltä piiloon, se yksinäinen olento pois luettuna, joka hitaasti ratsasti kulkusannan poikki korven lavealla lakealla. Olisi melkein luullut että ratsastaja varsin oli valikoinut oman pukunsa ja hevoisensa asun sopimattomimpina tässä maassa matkustavalle. Rautapaita pitkillä hihoilla, teräskäsineet ja teräksinen rintahaarniska olisivat riittäneet kyllin raskaaksi varustukseksi; hänellä oli lisäksi kolmikulmainen kilpensä kaulassa riippuvassa ja päässä silmiköllä varustettu kypäri, jota peitti terässormuksista tehty huntu ja kaulus, haarniskan ja kypärin välillä olevaa aukkoa suojelemassa kun se vedettiin kaulan ja hartioiden yli. Reisiä ja sääriä suojeli, samoin kuin ruumista, sujuva pansarivaate ja jaloissa oli käsineitten mukaiset rautakengät. Pitkä, leveä ja suora, kaksiteräinen miekka ristinmuotoisella kahvalla riippui hänen vasemmalla kyljellään ja suuri väkipuukko oikealla. Pitkä keihäs, ritarin varsinainen ase, oli satulaan kiinni sidottu, sen ponsi lepäsi jalustimella ja teräksinen pää keinui ratsastaessa taaksepäin, näyttäen pientä lippua, joka tuulahtaessa liehui, vaan veltosti rippui alaspäin, kun oli tyven. Raskaan varustuksen lisäksi oli hänellä sen ohessa myös päällimmäisnä kirjailtu verkatakki, joka, jos kohta hyvin kulunut, kuitenki oli siksi hyödyllinen, että esti polttavia auringonsäteitä rautapukuun pääsemästä joka muuten olisi tullut mahdottomaksi kantaa. Monessa paikoin takkia näkyi, vaikka kuluneena, ritarin vaakunamerkki. Se näytti olevan lepäävä leoparti muistinsanalla: "ma nukun — mua ällös herätelkö." Sama kuva ja lause olivat myös olleet hänen kilpeensä kuvatut, vaikka monet miekanlyönnit melkein olivat hävittäneet maalauksen. Hänen raskaan telanmuotoisen kypärinsä litteällä päällä ei ollut mitään koristusta. Pohjoismaiden ristiretkeläiset näkyivät uhkaavalla itsepintaisuudella kantavan kotimaittensa jykeöitä puollustusaseita kuumassa etelämaassa, johon olivat tulleet taistelemaan.

Hevoisen varustukset olivat tuskin keveämmät tai mukavammat kuin ritarin. Sillä oli raskas, teräksellä päällystetty satula, joka edessäpäin yhtyi jonkulaiseen rintalaattaan ja taapäin teräspeitteeseen lautasta varten. Satulassa riippui rautakirves eli vasara, jota nimitettiin sotanuijaksi; ohjakset olivat rautasormustimilla suojatut ja päitsien etu-osana oli rautalaatta reijillä silmiä ja sieramia varten ja lyhyellä terävällä piikillä keskessä, joka hevosen otsasta pisti esiin, ikäänkuin satumaisella sarvikuonolla.

Vaan harjaumisessa kaikki on ja tottumus oli ritarille ja hänen jalolle ratsulleen tehnyt mahdolliseksi kantaa tätä varustusta. Moni niistä länsimaisista ritareista, jotka olivat rientäneet Palestinaan, oli kyllä kuollut, ennenkuin oli polttavaan ilman-alaan tottunut; vaan toisille tämä taas oli ollut ei ainoastaan haittaamaton, vaan terveellinenki ja näitten onnellisten joukkoon kuului myös se yksinäinen ratsastaja, joka vaelsi pitkin Kuolleen meren rantoja.

Luonto, joka oli muodostanut hänen jäsenensä mahdottoman lujiksi, jotta hän saattoi raskasta rautahaarniskaansa kantaa kuin olisi sen silmikot olleet vain hämähäkinverkosta, oli varustanut hänen yhtä vankalla terveydellä, niin että hän uhatenki saattoi kestää sekä ilman-alan muutoksia, että kaikenlaisia vaivoja ja rasituksia. Mielenlaatunsa näkyi jossakin määrin olevan sopusoinnussa hänen ruumiinrakennuksensa kanssa, sillä niinkuin jälkimmäisellä oli suuri voima ja kestäväisyys sekä mahdollisuus pikaiseen ponnistukseen, niin oli hänen luonteessaan, ulkonaisen levollisuuden ja nöyryyden alla, suuri määrä tuota tulista, haaveksivaa rakkautta kunniaan, jota oli mainioitten normannein pääomaisuus, ja joka on tehnyt heidät hallitsioiksi Europan jokaiseen nurkkaan, missä he vain ovat paljastaneet seikkailiamiekkojansa.

Onni ei kumminkaan ollut kaikille tämän heimon jäsenille suonut yhtä houkuttelevia palkinnoita, ja ne, jotka yksinäinen ritarimme kahdenvuotisen sotaretken aikana oli Palestinassa voittanut, olivat vaan maallinen maine sekä, niinkuin häntä oli opetettu uskomaan, hengelliset edut. Sillä välin hänen vähät rahavaransa olivat isosti huvenneet, ja sitä nopeammin, kun hän ei ollut käyttänyt niitä tavallisia apukeinoja, joilla muut ristiretkeläiset Palestinan asukasten vahingoksi olivat vähenneitä varojansa lisänneet. Hän ei kiskonut antimia asukkailta, siksi että säästi heidän omaisuuttaan saracenejä vastaan sotiessaan, eikä hänellä ollut ollut tilaisuutta rikastumiseen ylhäisten vankien lunnaista. Se pieni saattokunta, joka kotimaasta oli häntä seurannut tänne, oli vähitellen pienennyt samassa määrässä kuin varat sen ylläpitoon olivat tulleet niukemmiksi, ja hänen ainoa jäljellä oleva aseenkantajansa makasi nyt sairasvuoteella, saattamatta tehdä herrallensa seuraa, joka siis kulki ypö yksin. Tämä oli vähäpätöinen asia ristiretkeläiselle, joka oli tottunut pitämään oivaa miekkaansa luotettavimpana turvanaan ja hurskaita ajatuksia parhaimpana seuranaan.

Vaan myöskin Lepäävän Leopartin ritarin karaistu ruumis ja kärsivällinen mielenlaatu vaativat lepoa ja virkistystä, ja kuin hän puolenpäivän aikaan oli jättänyt Kuolleen meren vähän matkan päähän oikealle kädelle, havaitsi hän ilomielin muutamia palmupuita, jotka kasvoivat sen kaivon ympärillä, joka hänelle oli osotettu päivällä levähyspaikaksi. Hänen oiva hevosensa, joka oli pyrkinyt eteen päin yhtä ahkerasti ja tasaisesti kuin herransa, nosti nyt myöski päänsä, levitti sieramensa ja joudutti kulkuaan, ikäänkuin tietäen lirisevän veden virvoitukselle ennättävänsä. Vaan vielä piti vaaroja ja vaivoja tulla väliin, ennenkuin hevonen ja ratsastaja pääsivät haluttuun matkanmäärään.

Kun Leopartin ritari yhä tarkasti silmäili vielä etäällä olevaa palmupuulehtoa, näytti hänestä, ikäänkuin joku esine olisi puitten välissä liikkunut. Tämä etäinen olento erkani puista, jotka osaksi estivät sen liikunnoita näkymästä ja läheni ritaria niin nopeasti, että kohta tuli esiin ratsumies, jonka ritari hänen turbanistaan (kääre-lakistaan), pitkästä keihäästä ja tuulessa liehuvasta viheriästä kauhtanasta tunsi saracenilaiseksi. Itämainen sananlasku sanoo: "korvessa et kohtaa ystävää koskaan." Aivan yhdentekevää oli ristinsotijalle, josko tuo uskotoin, joka komealla arapialaisratsullaan häntä läheni ikäänkuin kotkan siivillä kannettuna, tuli ystävänä tai vihollisena — kenties hän, ristin eteen vannoneena ritarina, kernaammin olisi suonut hänen vihollisena tulevan. Hän irroitti keihäänsä satulasta, tarttui siihen oikealla kädellä, ojensi sen eteensä kärki ylöspäin, otti vasempaan käteen ohjakset, kannusti hevostaan ja oli niin valmiina kohtaamaan tulokasta sillä tyynellä itseensäluottamuksella, jonka monessa taistelussa voitollepäässyt saapi.

Saraceni kiiti esiin arapialaisen ratsastajan tulisella laukalla, enemmän ohjaten hevoista säärillään ja ruumiinsa liikunnoilla kuin ohjaksilla, jotka höllästi riippuivat hänen vasemmassa kädessään, niin että hän saattoi hallita sitä kevyttä, pyöreää, sarvikuonon nahasta tehtyä ja hopeisilla heluilla reunustettua kilpeä, jota hän käsivarrellaan kantoi ja heilutteli, ikäänkuin sen pienoisella ympyrällä tahtoen torjua länsimaisen keihään kauheaa iskua. Hänen oma keihäänsä ei ollut laskettu eli tähdätty niinkuin hänen vastustajansa, vaan hän piteli sitä oikealla kädellä keskeltä kiini ja heilutteli ojetulla käsivarrella sitä päänsä päällä. Kun ratsastaja täyttä laukkaa lähestyi ritaria, näytti hän odottavan että Leopartin ritari kannustaisi hevosensa häntä vastaan. Vaan kristitty ritari, hyvin tottunut itämaisten soturein taistelutapaan, ei aikonut väsyttää oivaa ratsuansa tarpeettomalla voimainponnistuksella, vaan seisahutti hevosensa kokonaan, luottaen siihen, että jos vihollinen tosiaan karkaisi päälle, hänen oma ja hänen väkevän ratsunsa paino olisivat hänelle tarpeeksi suuri etu, joka ei kaivannut lisäystä äkillisestä liikunnosta. Ikäänkuin tätä aavistaen saracenilainen ratsumies, tultuaan kahden keihäänvälin päähän kristitystä, käänsi verrattomalla sukkeluudella ratsunsa vasemmalle ja ratsasti kahdesti vastustajansa ympäri, joka paikaltaan liikkumatta, vaan aina kääntyen päin vihollistansa teki turhaksi kaikki tämän yritykset, päästä hänen kimppuunsa joltakin suojaamattomalta puolelta; niin että saraceni, kääntäen hevosensa, oli pakotettu peräytymään sadanviidenkymmenen kyynärän päähän. Toistamiseen, ikäänkuin haukka joka haikaraan iskee, pakana uudisti ryntäyksensä ja toistamiseen hänen täytyi peräytyä, käsikähmään pääsemättä. Vielä kolmannen kerran hän lähestyi samalla tavoin, vaan silloin kristitty ritari, haluten lopettaa tämän turhan tappelun, jossa hänen vihollisensa vikkelyys kentiesi lopuksi olisi hänen uuvuttanut, äkkiä sieppasi sotanuijansa, joka rippui satulassa, ja väkevällä kädellä sekä tarkkaan tähtäen viskasi sen Emiirin päätä vastaan, sillä sen arvoiselta hänen vihollisensa vähintäinki näytti. Saraceni sattui aikanaan huomaamaan tuon hirveän heitto-aseen, asettaakseen keveän kilpensä nuijan ja päänsä väliin; mutta iskun tuimuus painoi kilven alas hänen turbaniansa vasten, niin että saraceni, vaikka sanottu puollustusase vähensi lyönnin voimaa, kuitenki suistui hevosen seljästä maahan. Ennenkuin sentään kristitty ehti toisen tapaturmaa hyväkseen käyttää, hänen sukkela vihollisensa oli jalkeella ja kutsuen hevoistansa, joka heti palasi hänen luokseen, hypähti jalustimiin koskematta sen selkään, ja sai siten kaikki ne edut takaisin, jotka Leopartin ritari toivoi häneltä ryöstäneen. Mutta jälkimäinen oli sillä välin uudestaan tarttunut nuijaansa ja itämaan ratsumies, muistellen sitä voimaa ja taitoa, jota hänen vastustajansa sen käyttämisessä oli osoittanut, näytti varovasti tahtovan pysyä ulompana tuosta aseesta, jonka kovuutta hän juuri oli saanut kokea, ja haluavan taistelua jatkaa etäämpää omilla heitto-aseillansa. Pitkän keihäänsä hietaan pistäen jonku matkan päähän ottelupaikasta, hän sukkelasti jännitti pienen jousen, jota kantoi seljässään, ja kiihottaen, hevoisensa laukkaan, ajoi taasen pari kolme kertaa ritarin ympäri mutta pitemmän matkan päässä, sekä ampui sillä välin kuusi nuolia ritariin, niin taitavasti, että ainoastaan hänen rautahaarniskansa lujuus pelasti häntä yhtä monessa paikoin haavoittumasta. Seitsemäs nuoli näytti sattuneen vähemmän hyvään paikkaan varustuksessa, sillä kristitty kaatui raskaasti hevoisensa seljästä maahan. Vaan kuinka eikö saraceni kummastunut, kun hän, astuen hevoseltaan kaatunutta Europalaista tarkkaamaan, tunsi tämän kovasti tarttuvan häneen kiini. Ritari oli käyttänyt tätä kepposta päästäkseen viholliseensa käsiksi. Vaan tässäkin kuolonkamppauksessa saracenilainen pelastui sukkeluutensa ja hämmästymättömyytensä kautta. Hän aukaisi miekkavyönsä, johonka Leopartin ritari oli iskenyt kiinni, ja siten toisen kynsistä päästyään nousi ratsunsa selkään, joka ihmisolennon älyllä näytti katselevan hänen liikuntojansa, sekä ratsasti taasen pois. Mutta viimeisessä käsikahakassa saraceni oli menettänyt miekkansa ja viinensä, mitkä molemmat olivat kiinnitetyt siihen vyöhön, jonka hänen täytyi jättää. Turbaninsa hän myöskin oli ottelussa kadottanut. Nämät tappiot näyttivät taivuttavan mahomettiläistä aselepoon: Hän lähestyi kristittyä, oikea kätensä ojennettuna, vaan ei enään uhitellen.

[Kuva: Taistelu ristiritarin ja saracenilaisen emiirin välillä.]

"Kansoillamme on välirauha," hän sanoi frankin kielellä, jota tavallisesti käytettiin saracenilaisten ja ristiretkeläisten välillä; "miksi me kaksin sotisimme? Tehkäämme rauha."

"Siihen kyllä suostun," vastasi Leopartin ritari; "vaan mitä takuuta tarjoat, että puoleltasi pidät välirauhaa?"

"Profeetan uskolainen ei vielä koskaan ole sanaansa rikkonut," Emiri vastasi. "Sinulta, urhea nazarenilainen, minun pitäisi takuita pyytää, jollen tietäisi, että vilppi ja urhoollisuus harvoin tekevät toisillensa seuraa."

Ristiretkeläinen tunsi, että mahomettiläisen luottavaisuus sai häntä häpeämään omaa epäilystänsä.

"Miekkani ristin kautta," hän sanoi, samalla tarttuen aseeseensa, "minä tahdon sinulle, Saraceni, olla uskollinen kumppani niin kauan kuin kohtalomme suopi meidän yhdessä olla."

"Mahometin, Jumalan profeetan, ja Allahn, profeetan Jumalan, kautta," vastasi hänen vast'ikäinen vihollisensa, "sydämessäni ei ole mitään vilppiä sinua vastaan. Ja nyt lähdetään tuonne lähteelle, sillä levähyksen aika on jo käsissä ja vesi oli tuskin huuliani kastellut, kun sinun tulosi kutsui minua taisteluun."

Lepäävän Leopartin ritari vastasi kohteliaasti myöntyen ja ilman vihan kaunaa silmissänsä sekä vähintäkään epäluuloa osottamatta äsköiset viholliset rinnatusten ratsastivat pientä palmupuulehtoa kohti.

Toinen luku.

Vaarallisilla ajoilla on aina ja varsin suuressa määrässä jaksonsa, jolloin hyvänsuopumus ja turvallisuus vallitsevat; ja erinomattain oli niin asian laita vanhoina feodali-aikoina, jolloin, kun aikakauden tavat pitivät sodankäyntiä ihmiskunnan parhaimpana ja jaloimpana tehtävänä, rauhalliset väli-ajat, eli oikeammin sanoen välirauhan-ajat, olivat näille sotilaille, jotka niin harvoin saivat niitä nauttia, varsin tervetulleet ja juuri niiden asianhaarain tähden kallisarvoiset, jotka tekivät ne pian loppuviksi. Turha vaiva on pitkällistä vihaa pitää vihollista vastaan, jonka kanssa jalo ritari tänään on taistellut ja jota vastaan hän jo huomisaamuna voipi verisessä vihassa seisoa. Aika ja asianhaarat antoivat niin paljon tilaa tuimain intohimojen kuohuille, että miehet, jotka eivät erityisistä syistä vihanneet toisiansa tai joitten mieltä ei yksityisen vääryyden muisto kiihdyttänyt, kernaasti toistensa seurassa kuluttivat niitä lyhyiä rauhallisen kanssakäymisen väli-aikoja, joita sotainen elämä soi.

Uskonnon erilaisuutta, niin, sitä raivosaa intoa, joka toisiansa vastaan yllytti Ristin ja Puolikuun seuralaisia, lievitti isosti se tunne, joka jalomielisille sotilaille on niin luonnollinen ja jota ritarillisuuden henki erittäin suositteli. Tämän hengen vaikutus oli vähitellen levinnyt kristityistä heidän verivihollisiinsa, saraceneihin, niin Espanjassa kuin Palestinassa. Viimemainitut eivät enään olleetkaan samoja vimmatuita villejä, jotka Arapian sisimmistä korvista olivat syöksyneet esiin, sapeli toisessa, Koraani toisessa kädessä, kaikille niille, jotka uskalsivat kieltää Mekan profetaa uskomasta, levittääksensä kuolemaa taikka Mahometin uskoa tai parhaimmassa tapauksessa orjuutta ja veron-alaisuutta. Näitä ehtoja tosin oli tarjottu rauhaa rakastaville Kreikalaisille ja Syrialaisille; vaan otellessaan länsimaisten kristittyjen kanssa, joita yhtä ylpeä henki kuin heitä itseänsä innostutti ja joilla oli voittamaton rohkeus, taito ja menestys aseleikissä, Saracenit vähitellen omaksensa ottivat osan heidän tavoistaan ja varsinki niistä ritarillisista säännöistä, jotka niin hyvin soveltuivat ihastuttamaan uljaan ja vallanhimoisen kansan mieltä. Heillä oli turnauksensa ja muut ritarillisuuden leikkinsä, heillä oli myöskin ritarinsa eli sen veroiset arvoluokat; ja ennen kaikkea Saracenit pysyivät annetussa sanassansa niin tarkasti, että joskus saattoivat paremman uskonnon tunnustajia häpeämään. Välirauhojansa, niin kansallisia kuin yksityisiä, he uskollisesti pitivät; ja niin tapahtui että sota, itsessään kenties suurin onnettomuus, kuitenki antoi tilaisuutta vilpittömyyden, jalouden, armeliaisuuden ja vieläpä hyväntahtoisuudenkin osoittamiseen, joka harvemmin on rauhallisina aikakausina tarjona, koska ne himot, jotka syntyvät kärsitystä vääryydestä eli riidoista, joita ei äkkiä voida ratkaista, silloin kauvemmin saattavat kyteä niiden onnettomain rinnassa, jotka niiden saaliiksi ovat joutuneet.

Näiden hellempäin, sodan kauhuja lievittäväin tunteitten vallassa, Kristitty ja Saraceni, jotka vast'ikään olivat parastaan koettaneet toistensa turmelemiseksi, hiljaksensa ratsastivat sitä lähdettä kohti palmupuitten suojassa, jolle Lepäävän Leopartin ritari oli aikonut, kuin hänen sukkela ja vaarallinen vastustajansa keskeytti hänen matkansa. Molemmat olivat hetkeksi vaipuneet omiin mietteisiinsä ja huoahtivat äsköllisen ottelun jälkeen, joka oli uhannut tulla toiselle taikka molemmille turmiolliseksi; ja heidän hyvät ratsunsa näyttivät yhtä halukkaasti nauttivan väliaikaista lepoa. Saracenilaisen hevoinen, vaikka se oli saanut kestää kovempaa ja laajempaa liikuntoa, näytti kuitenki vähemmän väsyneeltä kuin europalaisen ritarin sotaratsu. Tämän jäsenet olivat vielä märkinä, kuin sitävastoin jalon arapialaisen olivat hiljemman ratsastamisen aikana aivan kuivuneet, paitsi mitä suitsissa ja satulavaatteella näkyi vaahtosirpaleita. Juoksuhieta, jonka poikki kuljettiin, rasitti niin isosti kristityn ritarin hevoista, jonka täytyi kantaa sekä omaa varustustansa että raskasta ratsastajaansa, että tämä laskeusi satulasta alas ja talutti ratsuansa tuon savisen maapinnan syvän tomun halki, jonka aurinko oli polttanut hienommaksi kuin hienoin santa, sekä siten antoi uskolliselle ratsulleen helpoitusta, oman voimiensa rasituksella; sillä raskailla rautakengillään hän joka askeleelta vajosi nilkkaa myöten tuohon löysään ja vastaamattomaan maahan.

"Te teette oikein," sanoi saracenilainen, ja tämä oli ensimäinen sana minkä kumpikaan heistä oli välirauhan sovittua lausunut — "teidän väkevä hevoinen kyllä ansaitsee huolenpitoanne; vaan mitä te erämaassa teette eläimellä, joka uppoaa vuohista alemmaksi joka askeleelta, ikäänkuin aikoisi jalkansa istuttaa yhtä syvälle kuin taatelipuun juuret."

"Oikein puhuit, saraceni," vastasi kristitty ritari, vähän pahastuen siitä tavasta, jolla tuo uskotoin moitti hänen lempiratsuaan, "oikein, ymmärryksesi ja kokemuksesi jälkeen. Vaan oiva ratsuni on omassa kotimaassani ennen kantanut minun yhtä laajan järven poikki, kuin tuolla takanamme näet leviävän, kavionsa yläpuolella karvaakaan kastelematta."

Saraceni katsoi häneen niin suurella kummastuksella, kuin hänen käytöstapansa sallivat hänen osoittaa, ja se tapahtui melkein huomaamattomalla, ylenkatseellisella hymyllä, joka tuskin rypisti kokoon hänen ylähuulensa paksuja viiksiä.

"Soveliaasti lausuttu," hän sanoi, pian muuttuen totiseksi ja tyyneksi niinkuin tavallisesti; "kuuntele frankilaista, niin kuulet taruja."

"Et ole kohtelias, uskotoin," vastasi ristiretkeläinen, "kun epäilet ritariksi lyödyn sanoja; ja ellet puhuisi tietämättömyydestä, etkä ilkeydestä, niin välirauhamme olisi rikottu ennenkuin oikein olisi alkanutkaan. Sinä luulet siis minun laskevan perättömiä kuin sanon, että viidensadan hevosmiehen kera täydessä varustusasussa olen ratsastanut — niin, ja peninkulmittain ratsastanut veden päällitse, joka on ollut kovaa kuin kristalli ja kymmenen kertaa lujempaa."

"Jopa nyt kummia kuulee," vastasi mahomettiläinen. "Tuo sisämeri, johon viittaat, on siinä suhteessa merkillinen, että se, Jumalan erityisen kirouksen tähden, ei suvaitse mitään vajoavan aaltoihinsa, vaan ajelee pois ja viskaa kaikki rannoillensa, mutta Kuollut meri, yhtä vähän kuin yksikään niistä seitsemästä valtamerestä, jotka kiertävät mailmaa, voipi pinnallaan kestää hevoisenkavion painoa, enemmän kuin Punainen meri saattoi kärsiä Pharaon ja hänen sotajoukkonsa marssia."

"Te puhutte totta kokemuksenne jälkeen, saraceni," sanoi kristitty ritari, "ja kumminkin, uskokaa minua, en kerro taruja, vaan ainoastaan mitä puolestani olen kokenut. Kuumuus tässä ilmanalassa muuttaa maan joksikin melkein yhtä epävakaiseksi kuin vesi; ja minun kotimaassani kylmä usein muuttaa veden aineeksi, joka on kovaa kuin kallio. Vaan älkäämme kauvemmin puhuko tästä; sillä kun muistelen kuun ja tähtien säteitä heijastavan talvisen järven tyyntä, kirkasta, sinistä pintaa, niin kahta kauheammalta tuntuu tämä polttava erämaa, missä itse ilmakin, jota hengitämme, mielestäni on kuin seitsenkertaisesti kuumennetun uunin höyry."

Saraceni katsoi vähän tarkasti häneen ikäänkuin havaitakseen miten hänen tuli ymmärtää näitä sanoja, jotka hänen mielestään varmaan joko ilmaisivat jotakin salaisuutta taikka tarkoittivat pilkantekoa. Viimein hän näytti tulleen vakavaan päätökseen miten käsittää uuden kumppaninsa puhetta.

"Te kuulutte," hän lausui, "kansakuntaan, joka kernaasti nauraa, ja te teette itsestänne ja muista pilkkaa, mahdottomia kertomalla, ja tapahtumattomia tarinoimalla. Sinä olet yksi noista ranskalaisista ritareista, jotka huvikseen ja ajanvietokseen juttelevat sankaritöistä, joihin ei ihmisvoima riitä, ja minä tein väärin, kun tässä tartuin puheeseesi, koska kerskaileminen on sinulle luonnollisempi kuin totuus."

"Minä en ole heidän maasta, enkä suosittele heidän tapaansa," sanoi ritari, "joka, niinkuin oikein sanoit, on kerskata asioista, joihin he eivät uskalla ryhtyä tai joita eivät voi loppuun saattaa, jos niihin ovat käsiksi käyneet. Vaan siinä, uljas saraceni, olen noudattanut heidän turhamaisuutta, että olen sinulle kertonut jotakin, jota et voi käsittää, ja siten, vaikka olen puhunut paljasta totta, olen silmissäsi muuttunut tyhjäksi laverteliaksi; ja sentähden pyydän, älä sen enemmän sanoistani huoli."

He olivat nyt joutuneet harvalukuisten palmupuitten luo ja sen lähteen reunalle, joka säihkyvin pisaroin kumpusi esiin niiden siimeksessä.

Me olemme puhuneet hetken välirauhasta keskellä sotaa, ja tämä ihana paikka keskellä hedelmätöntä erämaata tarjosi mielikuvitukselle tuskin vähemmän suloisen kuvan. Muualla tämmöinen lehto kenties ei olisi herättänyt erityistä huomiota; vaan ainoana paikkana äärettömällä lakeudella, joka lupasi siimeksen ja lirisevän veden virvoitusta, tämä puisto ja sen ympäristö muuttui pieneksi paratiisiksi näiden siunattavain etujen tähden, joita pidetään halpoina missä ne ovat yleisiä. Ennenkuin vihan päivät olivat Palestiinassa koittaneet, oli joku jalo tai ihmisrakas käsi aidannut lähteen ja rakentanut holvin sen päälle, estääkseen sitä maahan kuivumasta tahi tukkeeseen joutumasta niiden sakeain tomupilvien kautta, joilla pienin tuulenpuuska täytti erämaan. Holvi oli kyllä haljennut ja osaksi rikki, vaan se kumminkin ulottui siksi peittämään lähdettä, että se isosti esti aurinkoa pääsemästä veteen, jonka pinta, tuskin syrjäiseltä säteeltä kosketettuna, kimalteli hiljaisessa levossaan, yhtä suloisena silmälle kuin mielikuvitteelle, kun kaikki ylt'ympäri helotti ja hehkui. Holvin alta liristen esiin vesi ensin juoksi marmori-altaaseen, joka tosin oli hyvin kulunut, vaan kuitenkin miellytti silmää, koska se todisti, että paikkaa vanhastaan oli pidetty levähyspaikkana, että ihmiskäsi oli siinä käynyt ja jossakin määrin pitänyt ihmisten mukavuudesta huolta. Janosta nääntyvälle matkamiehelle nämät merkit johdattivat mieleen, että toiset ennen häntä olivat kärsineet samoja vaivoja, olivat samalla paikalla levähtäneet, ja epäilemättä turvallisesti ennättäneet hedelmällisemmille seuduille. Altaasta juokseva, tuskin näkyvä puronen kostutti niitä harvoja puita, jotka kasvoivat lähteen ympärillä, ja missä puro vajosi maahan ja katosi, osoitti vihanta ruohokko sen virkistyttävää voimaa.

Tälle suloiselle paikalle molemmat soturit pysähtyivät ja ryhtyivät kumpikin tapansa mukaan hevoisiltaan riisumaan satulata, päitsiä ja mäkivöitä sekä laskivat eläimet juomaan altaasta, ennenkuin itse etsivät virkistystä lähteestä holvin alla. He päästivät sitten oriinsa irti luottaen siihen, että näitten oma etu ja kesyt tavat pidättäisivät niitä puhtaan veden ja tuoreen ruohikon luona.

Kristitty ja saraceni tämän jälkeen istuivat yhdessä alas kentälle ja ottivat pienet muonavaransa esiin, joita omaksi ravinnokseen kuljettivat muassaan. Vaan ennenkuin he kumpikaan ryhtyivät kohtuulliseen atriaansa, he silmäilivät toistaan suurella uteliaisuudella, jonka vast'ikäinen kova ja epätietoinen taistelu oli synnyttänyt. Kumpikin oli halukas saamaan jonkulaisen käsityksen noin peljättävän vastustajan voimasta ja luonteesta, ja kummankin täytyi myöntää, että jos hän olisi tappelussa kaatunut, se olisi tapahtunut jalon voittajan kautta.

Soturit olivat ruumiiltaan ja kasvojensa juonteilta jyrkkiä vastakohtia toisillensa ja olisivat sangen hyvin sopineet kumpikin eri kansakuntaansa edustamaan. Frankilainen oli väkevän näköinen, vanhaan götiläiseen kaavaan rakettu mies, vaaleanruskeoilla hivuksilla, jotka, kypärin poisotettua, nähtiin paksuina, tiheöinä kiharoina peittävän hänen päätään. Kasvonsa olivat kuumasta ilmanalasta saaneet paljon tummemman ihon kuin harvemmin paljastetut paikat kaulasta tai kuin olisi voinut päättää hänen suurista ja aukinaisista, sinisistä silmistänsä ja hänen hivustensa karvasta sekä niistä viiksistä, jotka tiheään varjostivat hänen ylähuultansa, kun sitä vastoin leuka, normandilaiseen tapaan, oli huolellisesti parrasta puhdistettu. Nenänsä oli kreikalainen ja sievämuotoinen, suunsa verrattain hieman suuri, vaan tasaisilla, lujilla ja valkoisilla hampailla varustettu; päänsä oli pieni ja kaulasta kauniisti kohoava. Hänen ikänsä ei voinut olla yli kolmenkymmenen ajastajan, vaan jos ilmanalan ja vaivojen vaikutukset myöskin otettiin lukuun, oli hän ehkä kolmea, neljää vuotta nuorempi. Vartalonsa oli pitkä, väkevä ja jättiläisentapainen, ja vaikka näytti siltä, kuin hänen voimansa myöhemmällä ijällä voisi kömpelyydestä kärsiä haittaa, oli se kumminkin tätä nykyä vielä yhdistetty notkeuteen ja sukkeluuteen. Hänen kätensä, kun hän veti teräshansikkaansa pois, olivat pitkät, kauniit ja sievät, kalvoset varsin leveät ja lujat; ja itse käsivarret merkillisen jäntevät ja vankat. Sotaisa pelottomuus ja huoletoin suoruus ilmaantui hänen puheessaan ja liikunnoissaan, ja hänen äänensä kaiku osoitti, että hän oli enemmän tottunut käskemään kuin tottelemaan sekä harjaunut julkisesti ja rohkeasti lausumaan ajatuksensa, missä vain häntä pyydettiin sitä tekemään.

Saracenilainen emiri oli täydellinen, jyrkkä vastakohta länsimaiselle ristiretkeläiselle. Hänen vartalonsa kyllä oli keskinkertaista pitempi, vaan hän oli ainakin kolme tuumaa lyhyempi Europalaista, jonka pituus oli summaton. Hänen hoikat säärensä ja pitkät, laihat kätensä ja käsivartensa, vaikka kyllä soveltuivat hänen ruumiinsa ja muun ulkonäkönsä kanssa yhteen, eivät ensi katsahukselta ennustaneet sitä voimaa ja notkeutta, jota Emiiri vast'ikään oli osottanut. Vaan lähemmin tarkastellessaan hänen jäseniänsä, missä ne tulivat näkyviin, huomasi että kaikki, mikä on raskasta ja lihavaa, oli niistä poissa; ja kun siis ainoastaan luu, lihakset ja jäntereet olivat jääneet jälille, niin hänen ruumiinsa oli paljon soveliaampi vaivoja ja rasituksia kestämään kuin järeäjäsenisen sankarin, jonka väkevyyttä ja suuruutta hänen painonsa sortaa ja jota hänen omat ponnistuksensa väsyttävät. Saracenilaisen kasvot osottivat tietysti yleensä sen itämaisen heimokunnan muotoa, josta hän oli syntyisin, ja olivat niin eriäväiset kuin suinki niistä liioitetuista lauseparsista, joilla senaikuiset runoniekat kuvailivat uskottomia sankareita ja siitä mielivaltaisesta muodosta, jolla toinen taide vielä kylteillä esittää Saracenin päitä. Hänen kasvonsa olivat pienet, kauniit ja hennot, vaikka kovasti ruskottuneet itämaan auringosta, ja päättyivät tuuheaan ja kiherään mustaan partaan, joka näytti erittäin huolellisesti hoidetulta. Nenä oli suora ja säännöllinen, silmät terävät, syväkuoppaiset, mustat ja hehkuvat, ja hampaat vetivät kauneudessa vertoja hänen erämaittensa elfenluulle. Sanalla sanoen, kun hän tuossa lepäsi ruohikolla voimallisen vastustajansa vieressä, olisi saracenilaisen ruumista ja ulkonäköä voinut verrata hänen kiiltävään, puolikuunmuotoiseen sapeliin leveällä ja kaitaisella, vaan terävällä ja säkenevällä Damascussäilällään, joka oli silmään pistävä vastakohta pitkälle ja raskaalle götiläismiekalle, mikä vyötäisten ympäriltä oli samalle ruohikolle heitetty. Emiiri oli aivan ikänsä heiteellä ja häntä olisi ehkä kutsuttu erinomaisen kauniiksi mieheksi, ellei hänen otsansa olisi ollut kovin kaitainen ja hänen kasvonsa jossakin määrin liian ohuet ja terävät, tahi ainaki europalaisen kaunetunnon mukaan semmoisilta näyttäneet.

Itämaisen sotilaan käytöstavat olivat vakaiset, miellyttävät ja sievät; ilmaisten kumminkin toisinaan sitä tavanomaista itsensähillitystä, jota kiivasluontoiset ja pikavihaiset ihmiset usein pitävät syntyperäisen äkkipäisyytensä vartiana, sekä samalla kertaa jonkulaista oman arvonsa tuntemista, joka näytti häneltä vaativan jonkulaista arvelevaisuutta käytöksessä.

Tämä ylpeä etevyyden tunne oli kenties yhtä voimakas hänen uudessa europalaisessa tuttavassaan, vaan sen vaikutus oli erilainen; ja sama tunne, joka käski kristityn ritarin noudattaa rohkeaa, jyrkkää ja miltei huolimatonta käytöstä, ikäänkuin hän olisi kyllin tietänyt oman arvonsa, pitääksensä muitten ajatuksella väliä, näytti Saracenille määräävän huolellisempaa ja kursailevampaa kanssakäymistapaa. Molemmat olivat kohteliaita; vaan kristityn kohteliaisuuden alkulähteenä näkyi pikemmin olevan hyvänluontoinen ajatus siitä, mitä hänen tuli muita kohtaan muistaa; mahomettiläisen sitävastoin, ylevä tunne siitä, mitä muitten sopi häneltä odottaa.

Ne eväät, joilla kumpikin olivat matkalle lähteneet, eivät olleet ylöllisiä, vaan saracenin atria oli kerrassaan niukka. Kourallinen daadeleita ja palanen karkeaa rieskaa riitti hänen nälkäänsä poistamaan, sillä kasvatuksensa kautta hän oli tottunut tuohon korven ruokaan, vaikka vallotusten jälkeen Syriassa arapialaisten yksinkertaiset elämäntavat usein antoivat sijaa määrättömälle herkullisuudelle. Muutama nielaus siitä herttaisesta lähteestä, jonka reunalla he lepäsivät, lopetti hänen syömisensä. Kristityn päivällinen, vaikka karkea, oli monipuolisempi. Kuivattu sianliha, mahomettilaisen kauhistus, oli pää-osa hänen atriastaan; ja hänen särpimensä, jota hän nahkaisesta pussistaan joi, sisälti jotakin parempaa kuin puhdasta vettä. Hän söi suuremmalla ruokahalulla ja joi suuremmalla mielihyvällä kuin saracenilaisen mielestä sopi näyttää paljaan ruumiillisen tarpeen tyydyttämisessä, ja se salainen ylenkatse, jota kumpainenkin kantoi toistansa kohti väärän uskonnon tunnustajana, epäilemättä isosti eneni tuosta suuresta erotuksesta heidän ruuissa ja tavoissa. Vaan kumpikin oli tuntenut vastustajansa käsivarren voimaa ja se molemminpuolinen kunnioitus, minkä tuo kova ottelu oli synnyttänyt, riitti tukehuttamaan muita vähempi-arvoisia ajatuksia. Kuitenkaan Saracenilainen ei voinut olla muistutusta tekemättä niitä puolia vastaan kristityn käytöksessä ja tavoissa, jotta eivät olleet hänelle mieleen; ja jonku aikaa ääneti katseltuaan sitä ruokahalua, joka sai ritarin syöntiä jatkumaan pitkälle sen jälkeen kuin hän itse oli lopettanut, hän puhutteli ritaria seuraavalla tapaa:

"Uljas nazareni, onko sopivaa että se, joka voipi taistella kuin mies, syöpi kuin koira tai hukka? Vääräuskoinen Juutalainenki kauhistuisi ruokaa, joka näyttää teille maistuvan yhtä hyvältä kuin jos se olisi hedelmä paratiisin puista."

"Uljas saraceni," vastasi kristitty, katsahtaen ylös vähän kummastuneena tästä odottamattomasta soimauksesta, "tiedä että harjotan kristillistä vapautta nauttiessani mitä juutalaisille on kielletty, jotka vielä arvelevat olevansa Moseksen vanhan lain orjuuteen sidottuina. Meillä, saraceni, tulkoon se sinun tiedoksi, on varmempi takuu töistämme — Ave Maria! — Olkaamme kiitolliset!" Ja ikäänkuin kumppaninsa arvelujen uhaksi hän päätti lyhyen, latinaisen kiitosrukouksen pitkällä siemauksella nahkaisesta pullostaan.

"Kas tuossa myöskin jotain, jota kutsutte vapaudeksenne," sanoi saraceni, "ja samoin kuin ravitsette itseänne järjettömäin luontokappalten tavalla, samoin te alennatte itseänne heitä alemmaksi, myrkyllistä nestettä juomalla jota hekin inhoavat!"

"Tiedä, turhamainen saraceni," vastasi kristitty arvelematta, "että herjaat Jumalan lahjoja isäsi Ismaelin herjauksella. Rypäleen mehu on hänelle, joka siitä viisaasti nauttia tahtoo, annettu mielen ilahuttamiseksi vaivan jälkeen, virvotukseksi tautivuoteella ja murheissa lohdutukseksi. Ken sitä niin käyttää, kiittäköön Jumalaa viinipullostaan niinkuin jokapäiväisestä leivästään; ja ken taivaan anninta väärin käyttää, hän ei ole suurempi houkka juopumuksessaan kuin sinä kieltäväisyydessäsi."

Saracenilaisen terävä silmä välähti, kun hän kuuli tuon pilkallisen lauseen, ja hänen kätensä tapaili puukon kahvaa. Tämä oli kuitenki ainoastaan hetken mielijohde ja katosi heti, kun hän muisteli riitaveljensä väkevyyttä ja sitä kovaa kourausta, josta hän vielä tunsi pakotuksen jäsenissään; ja hän tyytyi sanoilla jatkamaan kiistaa, joka paremmin sopi tähän tilaisuuteen.

"Sinun sanasi, oi nazareni," hän sanoi, "voisivat vihastuttaa, ellei tietämättömyytesi sääliä herättäisi. Oi sinua sokeampaa, kuin kukaan joka moskean ovella kerjää, etkö näe että tuo vapaus, josta kerskailet, on rajotettu juuri siinä mikä on miehen onnelle ja taloudelle kalliin; ja että lakisi, jos sitä seuraat, avioliitossa sinut sitoo yhteen ainoaan toveriin, oli hän sitten sairas tai terve, hedelmällinen tai hedelmätöin, ja toi hän rauhaa ja iloa tai melua ja toraa atriallesi ja vuoteellesi? Tätä, nazareni, minä todella kutsun orjuudeksi; kun profeeta sitävastoin on uskovaisille maan päällä antanut esi-isämme Abrahamin ja ihmiskunnan viisaimman miehen Salomonin patriarkalliset etuoikeudet, sallien meidän tässä elämässä kaunottareita mielin määrin vaihetella, ja tuolla puolen haudan meille suoden paratiisin mustasilmäisiä sulottareita."

"No, Hänen nimensä kautta, jota enimmän taivaassa pelkään," kristitty sanoi, "ja sen vaimonpuolen muiston kautta, jota tässä mailmassa enimmän kunnioitan, etkö ole erehtynyt ja sokaistu pakana! — Tuo timanttisormus, jota sormessasi kannat, sitä epäilemättä pidät äärettömän kallisarvoisena?"

"Balsora ja Bagdad eivät sen vertaista voi ilmituoda," saracenilainen vastasi, "vaan mitä se nykyiseen keskustelu-aineeseemme kuuluu?"

"Kuuluu kyllä," frankilainen vastasi, "niinkuin itse tulet myöntämään. Ota sotanuijani ja särje kivi kahteenkymmeneen palaseen — onko jokainen näistä palasista koko timantin arvoinen, eli ovatko kaikki yhteensä vain kymmenes osa sen arvosta?"

"Tuo on lapsen kysymys," vastasi saraceni; "tämmöisen kiven sirpaleet eivät vastaisi koko timantin arvoon edes siinä suhteessa kuin yksi sataan."

"Saraceni," vastasi kristitty soturi, "se rakkaus, minkä totinen ritari omistaa yhdelle ainoalle, ihanalle ja uskolliselle kaunottarelle on tuo kalliskivi kokonaisenaan; se hellyys, jonka sinä tuhlaat orjallisille vaimoillesi ja puoleksi naiduille orjillesi, on verrattain yhtä arvoton kuin särjetyn timantin välkkyvät sirpaleet."

"No pyhän Kaaban kautta," sanoi emiiri, "etkö ole mielipuoli, joka hyväilet rautakahlettasi ikäänkuin se olisi kultaa! Katso tarkemmin. Tämä sormukseni kadottaisi puolet kauneuttansa, ellei kantakiveä ympäröisi ja reunustaisi nuo pienemmät hohtokivet, jotka sitä somistavat ja ylentävät. Tuo keskimäinen timantti on mies, luja ja kokonainen, jolla itsessään on oma arvonsa; ja tuo kehä pienempiä hohtokiviä on naiset, jotka hänestä saavat valonsa, minkä hän heille jakaa sen mukaan kuin hänelle parhaiten sopii. Ota keskimäinen kivi sormuksesta pois ja timantti pysyy yhä saman-arvoisena kuin ennen, kun sitävastoin nuo pienemmät kivet jäävät verrattain arvottomiksi. Ja näin on vertauksesi oikein ymmärrettävä; sillä mitä runoilia Mansour sanoo? "Miehen suosio se on, joka kauneutta ja suloutta naiselle suopi, aivan kuin virtasen kalvo ei kimaltele enään, kun auringon säde herkeää sitä suutelemasta."

"Saraceni," vastasi ristiretkeläinen, "sinä haastelet sen tavoin, joka ei konsanaan ole nähnyt naista, joka sotilaan lempeä ansaitseisi. Usko minua, jos näkisit europalaisia kaunottareita, joita me, ritariston jäsenet, Jumalan jälkeen palvelemme ja kunnioitamme, iäksi sinä kyllästyisit noihin hekumallisiin orjaraukkoihin haremissasi. Meidän kaunottareimme sulo kärjestää keihäämme ja terottaa miekkamme; heidän sanansa ovat lakimme, ja yhtä hyvin voisi sytyttämätön lamppu valoa levittää, kuin ritari, jolla ei olisi sydämensä hallitsiatarta, kunnostaa itseänsä sankaritöillä."

"Olen kuullut kerrottavan tuosta länsimaisten ritarien hurjuudesta," sanoi emiiri, "ja olen aina pitänyt sitä sen mielettömyyden sivu-oireena, joka on saanut teidät tänne tyhjää hautaa vallottamaan. Vaan kuitenkin ne frankit, jotka olen tavannut, ovat niin isosti ylistäneet naistensa ihanuutta, jotta varsin kernaasti omilla silmilläni mielisin niiden hempeyttä nähdä, jotka voivat muuttaa rohkeoita sotureita oikkujensa orjiksi."

"Urhoollinen saraceni", sanoi ritari, "ellen olisi matkalla pyhälle haudalle, pitäisin ylpeytenäni viedä teidät, täydellä turvallisuuden vakuutuksella, Richard Englantilaisen leiriin, jota paremmin ei kukaan ymmärrä jaloa vihollista kunnioittaa; ja vaikka olen köyhä ja yksinäinen, niin kuitenkin luulisin sinulle ja jokaiselle sinun kaltaiselles saattavani taata ei ainoastaan turvallisuutta vaan myöskin arvoa ja kunnioitusta. Siellä saisit nähdä useain Franskan ja Britannian ihanimpain kaunotarten muodostavan seuran, jonka loistoisuus kymmentuhatkertaisesti voittaa semmoisten timanttiläjäin hohteen, kuin sinulla on."

"No, Kaaban kulmakiven kautta", sanoi saraceni, "minä tahdon kutsumuksesi yhtä vapaasti vastaanottaa kuin se on tehty, jos nykyisen retkesi lykkäät vastaiseksi; ja usko minua, urhea nazareni, sinulle olisi parempi kääntää hevosesi pään kohti kansalaistesi leiriä, sillä matkustaminen Jerusalemiin ilman passitta on henkensä heittäminen suotta."

"On minulla passi," vastasi ritari vetäen pergamentin esiin, "Saladinin nimellä ja sinetillä varustettu."

Saraceni kumartui maahan asti, nähdessään Egyptin ja Syrian kuuluisan sulttanin käsialan ja sinetin; ja suurella kunnioituksella paperia suudeltuaan hän painoi sitä otsaansa vastaan, ja jätti sen sitten ritarille takaisin, sanoen: "rohkea franki, sinä olet tehnyt syntiä minun ja omaa vertasi vastaan, kuin et heti tavatessamme tätä minulle näyttänyt."

"Te tulitte kohotetulla peitsellä," sanoi ritari; "jos joukko saracenejä olisi minua ahdistanut, olisi kunniani minun sallinut heille näyttää sulttanin passin, vaan yksinäiselle miehelle ei koskaan."

"Ja kumminkin yksi mies," sanoi saraceni ylävästi, "riitti matkaasi katkaisemaan."

"Tosi kyllä, urhea mahomettilainen", vastasi kristitty; "vaan harvassa sinun vertaisiasi löytyy. Tuollaiset haukat eivät lentele parvittain, ja jos sen tekevät, ei koko parvi iske yhteen ainoaan."

"Sinä ajattelet meistä oikein," sanoi saraceni, nähtävästi yhtä mielissään imarruksesta, kuin hän oli ollut pahoillaan siitä ylenkatseesta, jota europalaisen edellinen kerskaileminen oli sisältänyt; "meiltä sinun ei olisi tarvinnut peljätä mitään pahaa; vaan onni oli minulle, etten voinut sinua kaataa kun sinulla oli kuningasten kuninkaan suojeluskirja päälläsi. Todella olisi hirsipuu eli miekka ollut semmoisen rikoksen sovelias kostaja."

"Minua ilahuttaa kuulla, että sen vaikutus voipi minulle olla hyödyllinen," sanoi ritari; "sillä minulle on kerrottu, että tietä häiritsee rosvoheimot, jotka eivät pidä väliä millään, kuin tilaisuutta ryöstämiseen on tarjona."

"Sinulle on kerrottu totta, uljas kristitty," sanoi saraceni; "mutta profeetan turbanin kautta vannon, että jos noitten roistojen kautta mitään vahinkoa kärsisit, niin itse viiden tuhannen hevosen kanssa lähden sinua kostamaan; minä kaadan jokaisen heidän miehenpuolensa ja lähetän heidän naisensa niin etäiseen vankeuteen, että heidän heimokuntansa nimeä ei ikänä enään ole kuultava viidensadan peninkulman sisässä Damaskosta. Suoloja tahdon kylvää heidän kylänsä raunioille eikä elävä olento koskaan, siitä ajasta eteenpäin, ole siinä asuva."

"Kernaammin soisin, että se vaiva, jonka itse lupaatte päällenne ottaa, jalo Emiiri, tapahtuisi jonku toisen suurempi-arvoisen hengen tähden kuin minun," vastasi ritari; "vaan minun lupaukseni on taivaissa kirjotettu muistiin, seurasi tuosta hyvä tai paha, ja minun täytyy pyytää, että neuvoisitte minulle tietä tulevan yön lepopaikkaan."

"Sen," sanoi saraceni, "täytyy olla isäni teltan mustan vaipan alla."

"Tuleva yö," vastasi kristitty, "minun täytyy viettää rukouksissa ja katumuksessa erään pyhän miehen, Engaddin Theodorikin luona, joka asuu näissä erämaissa ja pyhittää elämänsä Jumalan palvelukseen."

"Sitten ainakin tahdon turvallisesti saattaa teidät sinne," sanoi saraceni.

"Se olisi kyllä mieluinen seura minulle," sanoi kristitty, "vaan tuon hurskaan isän vastainen turvallisuus voisi ehkä sen kautta joutua vaaraan; sillä kansanne julma käsi on tullut punaiseksi Herran palveliain merestä, ja sentähden me tulemme tänne haarniskoissa ja varustuksissa, miekoilla ja keihäillä, raivataksemme tien auki pyhälle haudalle ja suojellaksemme niitä valittuja pyhimyksiä ja erakoita, jotka vielä viipyvät tässä lupauksen ja ihmetten maassa."

"Nazareni," sanoi mahomettilainen, "kreikalaiset ja syrialaiset ovat tässä suhteessa paljon meistä valehdelleet, koska me vain teemme niiden käskyjen jälkeen, jotka meille antoi Abubeker Alvakel, profeetan jälkeläinen ja hänen perästä oikea-uskoisten ensimäinen johdattaja. "Menkää, Yezed Ben Sophian," hän sanoi lähettäessään tämän kuuluisan kenraalin Syriaa uskottomilta valloittamaan, "käyttäkää itseänne tappelussa kuin miehet, vaan vanhoja ja voimattomia sekä naisia ja lapsia älkää murhatko. Maata älkää hävittäkö, älkääkä turmelko viljaa eli hedelmällisiä puita; sillä ne ovat Allahn antimia. Pysykää sanoissa ja lupauksissa, kuin liiton olette tehneet, vaikkapa siitä olisi itsellenne vahinkoa. Jos tapaatte pyhiä miehiä, jotka käsillänsä tekevät työtä ja palvelevat Jumalaa erämaassa, niin niitä älkää vahingoittako, älkääkä heidän asuntoansa hävittäkö. Vaan kun tapaatte kaljupäitä, jotka ovat hivuksensa ajaneet pois, ne kuuluvat saatanan synagogaan! lyökää miekalla, tappakaa, älkää herjetkö ennenkuin ne tulevat uskovaisiksi eli veronalaisiksi." Niinkuin Kaliifi, profeetan seuralainen, on meitä käskenyt, niin olemme tehneet ja ne joita oikeutettu vainomme on surmannut, ovat vain olleet saatanan pappeja. Vaan hurskaille miehille, jotka yllyttämättä kansaa toistansa vastaan, vilpittömästi uskovat Issa Ben Mariamin[1] päälle, me olemme kilpenä ja suojana; ja koska hän, jota etsitte, juuri on näitä, niin ei hän minulta muuta tule saamaan kun ystävyyttä, suosioa ja kunnioitusta, vaikka profeetan valkeus ei ole häntä ennättänyt."

[1] Jesuksen, Marian pojan.

"Se erakko, jonka luona aion käydä," sanoi sotaisa pyhissävaeltaja, "ei kuuloni mukaan ole pappi; vaan jos hän kuuluisi tähän voideltuun ja pyhään säätyyn, tahtoisin hyvällä peitselläni todistaa pakanoita ja uskottomia vastaan —"

"Älkäämme manatko toisiamme taisteluun, veikkoseni," keskeytti saraceni; "kumpiki meistä on löytävä tarpeeksi frankeja eli mahomettiläisiä, joita vastaan käyttää sekä miekkaa että keihästä. Tätä Teodorikiä suojelee sekä turkkilaiset että arapialaiset; ja vaikka hän tavoiltansa toisinaan on vähän kummallinen, hän kuitenkin niin hyvästi käyttää itseänsä oman profeetansa seuralaisena, että hän ansaitsee hänenki suojelusta, jonka jumala lähetti —"

"No, neitsyt Marian, pyhän emosen kautta, saraceni," huudahti kristitty, "jos samassa hengenvedossa rohkenet mainita kamelinkuljettajaa Mekasta, ja —"

Tulinen vihan väristys puistutti emiirin ruumista; vaan se kesti vain silmänräpäyksen ja hänen rauhallinen vastauksensa oli sekä arvollinen että järkevä, kun hän sanoi: "älä alenna hänen arvoa jota et tunne; varsinkin kuin me kunnioitamme uskontosi perustajaa, vaikka hylkäämme sen opin, minkä papit ovat siitä sommitelleet. Minä tahdon itse ruveta oppaaksesi erakon luolalle, jota luullakseni ilman minun avutta tuskin voisit löytää. Ja sillä välin jättäkäämme uskontomme jumalallisuuden munkkein ja mollain kiisteltäväksi, ja haastelkaamme aineista, jotka paremmin sopivat nuorille sotilaille — taisteluista, kauniista naisista, terävistä miekoista ja kiiltävistä asuista."

Kolmas luku.

Sotilaat nousivat ylös paikalta missä olivat hetken levähystä ja kohtuullista virvotusta nauttineet, ja auttoivat kohteliaasti toisiaan satulusten sijalleen sovittamisessa, joista vähäksi aikaa olivat uskollisia ratsujansa vapauttaneet. Kumpiki näytti tottuneelta tuohon työhön, joka siihen aikaan oli tarpeellinen ja todella välttämätön osa ratsumiehen velvollisuuksista. Siinä määrässä kuin erotus luontokappaleen ja järjellisen ihmisen välillä sen salli, näytti molemmalla myöski olevan häntä matkustuksilla ja sotaretkillä aina seuraavan hevosensa luottamus ja rakkaus. Saracenilaisella tämä ystävällisyys oli seuraus lapsuuden tavoista; sillä Itämaan sotaisten heimokuntien teltoissa on sotilaan hevosella arvonsa lähinnä jälkeen tai melkein samalla asteelta kuin vaimo ja perhe; ja europalaiselle sotilaalle asianhaarat ja itse täytymys tekivät hänen sotaratsunsa tuskin halvemmaksi kuin aseveljekseksi. Hevoset sentähden mieluisasti luopuivat syöttöpaikastaan ja vapaudestansa, ja hirnuivat ja korskuivat iloisesti isännillensä, kun nämät paikoilleen panivat heidän satulavarustuksiansa pitempää matkustusta ja lisättyä rasitusta varten. Ja samalla kuin kumpikin sotilas toimitti työtään tai kohteliaasti toveriaan auttoi, hän tarkalla uteliaisuudella silmäili matkakumppaninsa asua ja huomautti erittäin, jos se tapa, jolla toinen järjesti ratsasneuvojansa, häntä kummastutti.

Ennenkuin taasen nousivat ratsuilleen matkaa jatkaaksensa, kristitty ritari vielä kerran kostutti huuliaan ja kasteli käsiään tuohon raittiiseen lähteeseen ja sanoi pakanalliselle kumppanilleen: "tekisi mieleni tietää tämän suloisen lähteen nimeä, jotta sitä säilyttäisin kiitollisessa muistossa; sillä vesi ei konsanaan ole suloisemmin sammuttanut kovempaa janoa kuin minä tänään olen saanut kokea".

"Sitä kutsutaan arapian kielellä", vastasi saraceni, "nimellä joka merkitsee Erämaan Timantti".

"Ja oikein sitä silloin nimitetään", kristitty sanoi: "Minun kotiseutuni laaksossa löytyy tuhatmäärä lähtehiä; vaan en yhtäkään niistä tule tästälähin niin hartaasti muistelemaan, kuin tätä yksinäistä lähdettä, joka tarjoo liriseviä aarteitansa paikalla missä ne eivät ole ainoastaan suloiset, vaan melkein välttämättömän tarpeelliset."

"Te puhutte totta", saraceni sanoi: "sillä kirous vielä painaa tuota kuoleman merta, eikä ihminen eikä eläin juo sen aalloista yhtä vähän kuin tuosta virrasta, joka siihen laskee vetensä jaksamatta sitä täyttää, niin pitkältä kuin tätä tylyä erämaata kestää".

He nousivat hevosilleen ja jatkoivat kulkuansa santaisen aavikon poikki. Sydänpäivän helle oli jo ohitse ja vieno tuulenpuuska lievitti hieman erämaan kauheutta, vaikka myötänsä tuoden hienoa hietaa, joka ei saracenia isosti rasittanut, vaan niin kovin kiusasi hänen raskaasti varustettua kumppaniansa, jotta hän satulaansa ripusti rautakypärinsä ja vaihtoi sen keveään ratsulakkiin, jota aikakauden kielellä kutsuttiin mortier, sen yhtäläisyyden tähden mikä sillä oli tavallisen morttelin eli huuhmaren kanssa. Hetken he ratsastivat äänettöminä toistensa sivulla, jolloin saraceni hoiti velvollisuuttansa matkan johtajana ja oppaana, tarkasti tähdystellen ja tuntomerkikseen ottaen muutamia etäisiä kallioita eräällä vuoriharjulla, jota he vähitellen lähenivät. Vähäksi aikaa hän näkyi kokonaan kiinnittäneen ajatuksensa tuohon toimeen ikäänkuin luotsi, joka ohjaa laivaa vaarallisen kulkupaikan läpi; vaan he olivat tuskin puoli (engl.) peninkulmaa kulkeneet, niin hän näkyi matkan suunnasta varmistuneen ja haluavan ruveta haastelemaan suuremmalla avomielisyydellä kuin hänen kansakunnallensa on tavallista.

"Te olette", hän sanoi, "minulta kysyneet äänettömän lähteen nimeä, joka kyllä näennäisesti, vaan ei todellisesti ole elävä kappale. Sallikaa minun kysyä sen kumppalin nimeä, jota tänään olen kohdannut sekä vaarassa että levossa, ja jonka nimeä en voi ajatella tuntemattomaksi edes täällä Palestinan erämaissa".

"Se ei vielä ansaitse mainita", sanoi kristitty. "Tiedä kumminkin, että Ristin sotilaitten kesken minua nimitetään Kenneth — Lepäävän Leopartin ritari; kotimaassani minulla on muita arvonimiä, vaan ne kuuluisivat karkeoilta itämaalaisen korvaan. Urhea saraceni, sallikaa minun kysyä mikä arapian heimokunnista vaatii sukuanne omaksensa ja millä nimellä teidät tunnetaan?"

"Sir Kenneth", sanoi mahomettilainen, "minua ilahuttaa kun nimenne on semmoinen, että huuleni helposti sen voivat ääntää. Mitä minuun tulee, en ole arapialainen, vaikka johdan syntyperäni yhtä villistä ja sodanhimoisesta suvusta. Tiedä herra Leopartin ritari, että olen Shirkohf, Vuoren Leijona, ja että Kurdistan, josta olen syntyisin, ei pidä yhtäkään perhekuntaa jalompana kuin Seldshukein".

"Olen kuullut", kristitty vastasi, "että teidän suuri sulttaninne lukee sukuperänsä samasta lähteestä?"

"Ylistetty olkoon profeeta, joka on vuorillemme osottanut sen kunnian, että niitten helmasta lähetti hänen, jonka sana on voitto", vastasi pakana. "Egyptin ja Syrian kuninkaan edessä olen ainoastaan mato, vaan kuitenkin nimeni omassa maassani jotaki merkitsee. — Muukalainen, kuinka suurella miehistöllä lähdit tähän sotaan?"

"Totta puhuen", Sir Kenneth sanoi, "ystävien ja sukulaisten avulla jaksoin töin tuskin saada matkaan kymmenen hyvää keihästä, ja lisäksi noin viisikymmentä joutsimiestä, passarit siihen luettuina. Muutamat ovat onnettomasta lipustani luopuneet — muutamat taistelussa kaatuneet — useat tauteihin kuolleet — ja yksi uskollinen asekantaja, jonka hengen pelastukseksi nyt olen tällä pyhällä matkalla, on sairasvuoteen oma".

"Kristitty", sanoi Shirkohf, "tässä minulla on viinessäni viisi nuolta, kukin kotkan höyhenellä sulitettu. Yhden niistä jos lähetän teltoilleni, tuhat sotilasta nousee hevosen selkään — jos lähetän toisen, niin sama voima on jalkeella — näillä viidellä voin komentaa viittätuhatta miestä; ja jouseni jos lähetän, niin kymmenentuhatta ratsastajaa tärisyttää erämaata. Ja viidelläkymmenellä ratsumiehelläsi sinä olet tullut maata vallottamaan, jossa minä olen halvimpia!"

"Pyhän ristin kautta saraceni", sanoi länsimainen sotilas, "ennenkuin kerskaat, tulisi sinun tietää, että yksi teräshansikka voipi kuoliaaksi likistää ampiaisia koko kourallisen".

"Kyllä, vaan ensin sen täytyy saada ne kouraan", sanoi saraceni hymyllä, joka ehkä olisi voinut heidän vastatehdylle liitolleen käydä vaaralliseksi, ellei hän keskustelu-ainetta olisi vaihtanut, lisäten: "ja onko urhoollisuus kristittyjen ruhtinasten kesken niin suuresti arvossa pidetty, jotta sinä, varoista ja sotamiehistä noin köyhä, voit, kuten äsken teit, tarjoutua suojeliakseni ja turvakseni veljestesi leirissä?"

"Tiedä, saraceni", sanoi kristitty, "että ritarin nimi ja aatelisveri oikeuttaa omistajaansa asettumaan ensiluokkaistenki hallitsiain rinnalle kaikessa, mikä ei koske kuninkaallista mahtia ja valtaa. Jos itse Englannin Richardi sattuisi loukkaamaan niin köyhän ritarin kunniaa, kuin minä olen, hän ei ritariston lakien jälkeen voisi kieltäytyä kanssani taistelemasta".

"Olisipa mielestäni hauska katsella niin outoa näytelmää", sanoi emiiri, "jossa nahkavyö ja kannukset kohottavat vähäarvoisimmankin mahtavimman veroiseksi".

"Teidän täytyy lisätä: vapaa syntyperä ja pelkäämätöin sydän", kristitty sanoi: "sitten ehkä ette ole aivan väärin puhuneet ritariarvosta".

"Ja seurusteletteko te yhtä vapaasti päällikköjenne ja johtajainne naisten kanssa?" kysyi saraceni.

"Jumala varjelkoon", sanoi Leopartin ritari, "ettei jokaisella köyhimmälläkin kristikunnan ritarilla olisi vapaus kaikessa kunniallisessa palveluksessa omistaa kätensä ja miekkansa, sankaritöittensä maineen ja koko sydämensä hartauden ihanimmalle ruhtinattarelle, joka koskaan on kruunua otsallaan kantanut".

"Vasta ikään", sanoi saraceni, "selitit rakkautta sydämmen kalliimmaksi aarteeksi — epäilemättä sinä olet omasi omistanut ylhäiselle ja jalolle henkilölle?"

"Vieras", vastasi kristitty, kovasti punastuen puhuessaan, "me emme ajattelemattomasti ilmota, mihin olemme kalliimmat aarteemme kätkeneet — kyllin olkoon sinulle siinä että, niinkuin sanoit, rakkauteni esine on ylhäinen ja jalo henkilö — hyvin ylhäinen — hyvin jalo; vaan jos rakkaudesta ja taitetuista keihäistä haluat kuulla, niin mene uhallasi, kuten sanoit, ristiretkeläisten leiriin, ja siellä olet saava harjotusta korvillesi ja, jos haluat, myöskin käsillesi".

Itämainen sotilas, kohoten jalustimissa ja keihästään ilmassa heilutellen, vastasi: "epäilenpä suuresti löytäväni ketään, ristinmerkki hartioillaan, joka kanssani haluaisi ruveta dsherridin heittoon".

"Sitä en takaa", ritari vastasi, "vaikka leirissämme löytyy espanjalaisia, jotka ovat hyvin harjaantuneita teidän itämaiseen keihäänheittotapaan".

"Koirat ja koirain penikat!" huudahti saraceni. "Millä oikeudella nuo espanjalaiset tulevat taistelemaan oikeauskoisia vastaan, jotka heidän omassa maassa ovat heidän herrojansa ja kurittajiansa? Heidän kanssa en tahdo kilvotella missään sotaisessa huvissa".

"Älkää antako Leonin ja Asturian ritarien kuulla tuommoista puhetta heistä", sanoi Leopartin ritari; "vaan" lisäsi hän hymyten aamupäivän tappelua muistellessaan, "jos keihään sijasta tahdotte sotanuijan iskua vastustaa, niin kyllä siihen halullisia länsimaan sotureita löytyy".

"Isäni parran kautta", sanoi saraceni puoleksi naurahtaen, "se leikki on kovin kova ainoastaan huvikseen leikiteltäväksi. Taistelussa en koskaan nuijia pelkää, vaan pääni" — tässä hän kohotti kätensä otsalleen — "ei vielä ajaksi salli minun leikillä vain niitä hakea".

"Soisin teidän näkevänne Richard kuninkaan nuijan", vastasi länsimainen soturi, "jonka suhteen tämä satulassani riippuva on keveä kuin höyhen".

"Paljon olemme tuosta saarikuninkaasta kuulleet", saraceni sanoi; "oletko sinä hänen alamaisiansa?"

"Hänen seuralaisiaan tällä sotaretkellä olen", ritari vastasi, "ja pidän sen kunniana; vaan hänen alamaisiaan en ole, vaikka kyllä syntyperäinen asukas sillä saarella, jolla hän hallitsee".

"Mitä tarkotatte?" sanoi itämaalainen: "onko teillä siis kaksi kuningasta yhdellä ainoalla saariraukalla?"

"Niin on", vastasi skotlantilainen; sillä semmoinen Sir Kenneth oli syntyään[1] — "niin juuri on; ja vaikka kumpaisen pään asukkaat usein käyvät sotaa keskenään, voipi maa kuitenkin, niinkuin näet, varustaa sotavoiman, joka voinee pelastaa Zionin kaupungit siitä jumalattomasta ikeestä, jonka teidän herranne on heidän päälle laskenut".

[1] Englanti jo Skotlanti olivat ristiretkien aikana eri valtakuntia kumpikin omalla kuninkaalla; yhistys tapahtui vasta v. 1706. Kuningas Richard Leijonasydän hallitsi Englannissa vv. 1189—1199, ja kolmas ristiretki, josta tämä kertomus puhuu, tehtiin v. 1189—1191. Suom. muist.

"Saladinin parran kautta, nazareni, ellei se olisi ajattelematoin, lapsellinen hulluus, voisi nauraa suuren sulttaninne yksinkertaisuudelle, hän kun tulee tänne vallottamaan kallioita ja erämaita sekä niiden omistusoikeudesta riitelemään niiden kanssa, jotka voivat asettaa kymmenkertaisen väkijoukon, ja sillä välin jättää osan siitä pienestä saaresta, jonka hallitsiaksi hän syntyi, toisen valtikan haltuun. Todella sir Kenneth, teidän ja toisten urhoollisten kansalaistenne olisi pitänyt antautua tuon Richard kuninkaan vallan alle, ennenkuin tälle kaukaiselle sotaretkelle lähditte rauhattomasta maastanne".

Kennethin vastaus oli pikainen ja ylpeä. "Ei, taivahan kirkkaan loiston kautta! Jos ei englannin kuningas ennen olisi ristiretkelle lähtenyt, kuin Skotlannin hallitsiaksi olisi päässyt, niin puolikuu, mitä minuun ja jokaiseen uskolliseen skotlantilaiseen tulee, ijäti olisi Zionin muurilla saanut kiiltää".

Tuskin hän oli tämän sanonut, ennenkuin hän äkkiä mieltänsä hilliten itsekseen jupisi: "mea culpa, mea culpa! Mitä minun, yhden ristinsotilaan, tulee muistella kiistoja kristittyjen kansain välillä".

Tämä äkillinen mielikiihkon ilmaus, jonka velvollisuuden tunne heti tukehutti, ei jäänyt mahomettiläiseltä huomaamatta, joka, joskin hän ei aivan ymmärtänyt kaikkea mitä se sisälti, kuitenki näki kyllin tullakseen siihen vakuutukseen, että kristityillä, samoin kuin mahomettiläisillä oli yksityisen vihan tunteita ja kansallisia riitoja, joita ei voitu kokonansa sovittaa. Vaan saracenit olivat heimokunta, sivistynyt ehkä suurimpaan määrään, mitä heidän uskontonsa salli, ja erittäin taipuvaiset pitämään kohteliaisuutta ja hienoutta suuressa arvossa; ja nämä mielipiteet estivät häntä erityistä vaaria ottamasta siitä riitaisuudesta, jota sir Kenneth skotlantilaisena ja ristiretkeläisenä osotti tunteissaan.

Sen mukaan kuin he kulkivat eteenpäin, alkoi sillä välin seutu heidän ympärillään vähitellen muuttua. He kääntyivät nyt itää kohti ja olivat ehtineet sille jyrkälle ja alastomalle vuoriharjanteelle, joka tälle ilmansuunnalle rajottaa autiota tasankoa ja maanpinnalle antaa vaihtelevamman muodon, kuitenkaan sen hedelmätöntä luonnetta muuttamatta. Terävähuippuisia kalliokukkuloita alkoi kohota heidän ympärillänsä ja ennen pitkää jyrkät myötä- ja vastamäet, niin hyvin korkeutensa puolesta hirvittävät kuin polun kaitaisuuden tähden vaaralliset, tarjosivat matkustajille toisenlaatuisia esteitä kuin ne, joitten kanssa he nykyään olivat taistelleet. Pimeöitä rotkoja ja kuiluja kallioiden välissä, näitä luolia, joihin raamattu niin usein viittaa, ammotti pelottavasti tien kumpaisellaki puolella heitä vastaan, ja emiri ilmotti skotlantilaiselle ritarille, että metsänpedot näissä usein etsivät turvapaikkaa, vaan joskus vielä julmemmat ihmiset, jotka, epätoivoon joutuneina noista alituisista sodista ja siitä rasituksesta, jota niin Ristin kuin Puolikuun sotaväestöltä kärsivät, olivat rosvoiksi ruvenneet eivätkä ryöstöretkillään säästäneet arvoa eikä uskontoa, ei ikää eikä sukupuolta.

Skotlantilainen ritari kuunteli huoletonna kertomuksia noista hävityksistä, joita pedot ja häijyt ihmiset olivat harjottaneet, koska hänen urhoollisuutensa ja ruumiin väkevyys karkotti hänestä kaikki pelon tunteet; vaan salainen kammo valloitti hänen kun hän muisteli nyt olevansa siinä kauheassa erämaassa, jossa Herra paastosi neljäkymmentä päivää ja jossa Pahanhengen sallittiin kiusata Ihmisen poikaa. Hän herkesi vähitellen kuuntelemasta rinnallansa ratsastavan pakanallisen sotilaan kevytmielistä, maailmallista puhetta, ja niin suotuisaksi kumppaliksi kuin tämän iloinen ja kohtelias rohkeamielisyys olisivatki hänen tehneet kaikkialla muualla, tuntui sir Kennethin mielestä ikäänkuin näissä erämaissa — näillä kuivilla ja autioilla paikoilla, missä pahat henget asuskelivat poisajettuina kuolevaisista, joitten muotoinen haamu heillä oli — avojalkainen munkki olisi ollut parempi seurakumppani kuin tuo iloinen, vaan uskoton pakana.

Nämä tunteet vaivasivat häntä sitä enemmän kuin saracenin iloisuus näkyi enenevän matkan mukaan ja koska, kuta syvemmäs he tunkivat vuorten hämäriin rotkoihin, sitä kevytmielisemmäksi hänen puheensa muuttui, ja sitä kovemmaksi hänen laulunsa yltyi, kun hän huomasi puheeseen ei vastattavan. Sir Kenneth osasi kyllin itämaan kieliä, varmaan huomatakseen, että saraceni lauloi lemmen lauluja, sisältäen kaikkea sitä kauneuden tulista ylistystä, jonka suhteen itämaan runoiliat niin ylen määrin rakastavat liiottelemista ja joka siis oli varsin sopimaton niille yksitotisille, hurskaille ajatuksille, jotka Kiusauksen korpi oli omansa herättämään. Huikentelevasti kyllä saraceni myöskin lauleli viinin, tuon Persialaisten runoniekkain "juoksevan rubiinin," ylistystä ja hänen iloisuutensa viimein kävi niin vastolliseksi kristityn ritarin ajatusjuoksulle, että sir Kenneth, ellei kahdenpuolisesti tehty ystävyyden lupaus olisi esteenä ollut, luultavasti olisi ryhtynyt keinoihin saadakseen kumppalia muuttamaan nuottiansa. Ristiretkeiliästä tuntui, ikäänkuin hänellä olisi rinnallansa ollut joku iloinen, rietas paholainen, joka pauloihinsa yritti hänen sieluaan kietoa ja saattaa hänen ijankaikkista autuutansa vaaraan, synnyttämällä hänessä irstaita ajatuksia maailman hekumasta, ja niin hänen hartauttansa saastuttamalla tilaisuudessa, jolloin hänen kristitty uskonsa ja pyhissä vaeltajan lupauksensa häneltä vaativat vakaista ja katuvaista mieli-alaa. Hän oli siis isosti hämillään eikä tietänyt kuinka käyttää itseänsä; ja hänen äänensä osotti tuskallista suuttumusta, kun hän viimein vaiti-olostaan luopuen, keskeytti tuon mainion Rudpikin laulun, jossa tämä kehuu pisamia armahansa rinnoilla kauniimmiksi kuin Bokharan ja Samarkandin aarteet.

"Saraceni", sanoi ristiretkeiliä, "kuinka sokaistu oletkin ja vaikka elät väärän uskon erhetyksissä, sinun tulisi kuitenkin ymmärtää että löytyy paikkoja, jotka ovat toisia pyhemmät ja myöski senlaisia, joissa paholaisilla on tavallista suurempi voima syntisten kuolevaisten ylitse. En huoli sinulle selittää mistä kauheasta syystä tätä seutua — näitä kallioita — näitä luolia synkillä kaarillansa, jotka näyttävät saattavan sisimpään syvyyteen — pidetään saatanan ja hänen enkeleinsä varsinaisena asuinsijana. Siinä on tyllin, että viisaat ja pyhät miehet, jotka hyvin tuntevat tämän jumalattoman seudun omaisuudet, ovat aikoja varottanut minua tämän paikan suhteen. Hillitse sentähden, saraceni, hullupäisen ja sopimattoman kevytmielisyytesi ja kiinnitä ajatuksesi aineisiin, tälle paikalle paremmin sopiviin; vaikka valitettavasti sinun hartaimmat rukouksesi vain ovat niinkuin synti ja soimaus".

Saraceni kuunteli häntä hiukan kummastuneena, ja vastasi sitten niin iloisesti ja leikillisesti, kuin hän kohteliaisuutta loukkaamatta saattoi: "Hyvä sir Kenneth, minusta tuntuu että te ilman syyttä nuhtelette matkatoverianne, taikka muuten länsimaisissa kansakunnissa aivan vähän opitaan säädyllisyyttä. Minä en ollenkaan pannut pahakseni, kun näin teidän ahmivan sianlihaa ja juovan viiniä, ja sallin teidän atriaa nauttia, jota kutsuitte kristilliseksi vapaudeksenne, sydämmessäni vain surkutellen ilkeää maistoanne. — Miksi sinä sitte pahastut, jos minä kykyni mukaan koetan iloisella laulelmalla ilahuttaa ikävää matkaa? Kuinkas runoniekka sanoo: — "Laulu on kuin taivahan kaste erämaan hiekalle; se vilpastuttaa matkustajan tietä".

"Ystävä saraceni", sanoi kristitty, "minä en moiti mieltymystä runouteen ja "ilostuttavaan tieteeseen", vaikka kyllä suomme niille ehkä liikanaisen sijan ajatuksissamme, kun näiden pitäisi parempiin aineisiin olla kiintyneinä. Vaan rukoukset ja pyhät virret ovat lemmen ja viinin ylistyslauluja soveliaammat, kun vaelletaan tässä Kuolemanvarjon laaksossa, täynnänsä piruja ja pahoja henkiä, jotka pyhäin miesten rukoukset ovat ihmisten olinpaikoilta karkoittaneet tänne yhtä kirotuille seuduille kuin he itse".

"Kristitty, älä puhu noin haltioista", saraceni vastasi: "sillä tiedä, että puhut miehelle, jonka suku ja kansakunta johtaa syntyperänsä siitä kuolemattomasta heimosta, jota teidän lahkolaisenne pelkäävät ja sadattavat".

"Olen kyllä uskonut", ristiretkeiliä vastasi, "että teidän sokaistulla kansalla on alkunsa itse pahasta hengestä, jonka avutta ette konsanaan olisi tätä siunattua Palestinanmaata voineet puollustaa niin lukuisia ja väkeviä Jumalan sotureita vastaan. En puhu erityisesti sinusta, saraceni, vaan ylimalkain kansastasi ja uskonnostasi. Kummallista minusta kumminkin on, ei, että sinä olet paholaisesta alkusi saanut, vaan että siitä kerskaat".

"Kenestä urhoollisimmat kerskailisivat juurtavansa alkuperänsä, jollei hänestä, joka on urhoollisin?" sanoi saraceni; "kenestä ylpeimmät johtaisivat sukunsa niin hyvin kuin pimeyden ruhtinaasta, joka kernaammin halusi voiman edessä kerrassaan kukistua kuin polvensa notkistaa hänen tahtonsa mukaan? Muukalainen, Eblistä vihattakoon, vaan peljätä häntä täytyy; ja samanlaiset kuin Eblis ovat hänen jälkeisensä Kurdistanissa."

Kertomukset velhoista ja loihtimisesta kuuluivat aikakauden uskonoppiin ja sir Kenneth kuunteli kumppalinsa tunnustusta manalaisesta syntyperästään ilman epäuskoa ja tuskin kummastellen; kuitenkin hän salaisella kammolla ajatteli tällä kauhealla paikalla olevansa miehen seurassa, joka julkisesti ilmotti tämmöiseen sukuun kuuluvansa. Vaan luonnostaan pelkäämätön, hän teki ristinmerkin ja pyysi hämmästymättä saracenia kertomaan tuosta sukupuusta, josta hän niin ylpeili. Jälkimäinen suostui kernaasti siihen.

"Tiedä sitten urhea muukalainen", sanoi hän, "että kun julma Zohauk, yksi Dshemshidin jälkeläisistä, hallitsi Persian valta-istuimella, hän teki liiton Pimeyden Valtojen kanssa, Istakharin salaisissa holveissa, jotka alkuhenkien kädet olivat kovaan kallioon hakanneet jo ammoin aikaa ennen Aatamin syntymistä. Täällä hän jokapäiväisellä ihmisveren vuodattamisella elätti kahta nälkäistä käärmettä, jotka, runoniekkain selitysten mukaan, olivat muuttuneet osaksi hänestä itsestään ja joitten ylläpidoksi hän verona nosti jokapäiväistä ihmisuhria, kunnes hänen alamaistensa loppunut kärsivällisyys yllytti muutamia heistä tarttumaan kapinanmiekkaan, — niitten joukossa väkevä Rautio ja voitollinen Feridun, jotka viimein syöksivät tyrannin valta-istuimelta ja iäksi vangitsivat hänen Demavendin vuoren kauheoihin luoliin. Vaan ennenkuin tämä vapauttaminen oli tapahtunut ja kun verenhimoisen tyrannin mahtavuus oli ylimmällään, oli rosvoava orjajoukko, jonka hän oli lähettänyt ihmisiä hankkimaan jokapäiväisiksi uhriksensa, tuonut Istakharin palatsin holveihin seitsemän sisarta, niin ihmeen ihanata, että näyttivät seitsemältä paratiisin sulottarelta. Nämä seitsemän neitoa olivat erään viisaan miehen tyttäriä, jolla ei ollut muita aarteita kuin nuo kaunottaret ja viisautensa. Viimeinen ei riittänyt onnettomuutta ennustamaan ja edelliset eivät pystyneet sitä estämään. Vanhin ei ollut kahdettakymmentä vuottaan täyttänyt ja nuorin oli tuskin ennättänyt kolmannelletoista; ja he olivat siihen määrään toistensa näköiset, ettei heitä voinut muusta erottaa kuin pituudesta, joka eneni aina ijän jälkeen, jotta he olivat niiden asteiden kaltaiset, jotka saattavat paratiisin porteille. Niin viehättäviä olivat nuo seitsemän sisarta, kun he seisoivat synkässä holvissa, ilman mitään muuta pukua kuin valkosilkkiset levättinsä, että heidän sulonsa liikutti kuolemattomien sydämmiä. Ukkonen jyrisi, maa vapisi, holvin seinä halkesi ja halkeamasta ilmestyi metsästäjäksi puettu mies, jousi ja vasamat kädessä, jota kuusi hänen veljestänsä seurasi. He olivat kookkaita miehiä ja vaikka tumma-ihosia, kuitenkin kauniit katsella; vaan heidän silmillänsä oli pikemmin kuolleitten kuumotus kuin se valo, joka eläväin silmäluomien alta loistaa. "Zeineb", sanoi joukon johtaja — ja puhuessaan hän tarttui vanhimman sisaren käteen, ja äänensä oli hellä, hiljainen ja alakuloinen — "minä olen Cothrob, manalaisen maailman kuningas ja Dshinnistanin ylin herra. Minä ja veljeni olemme niitä olentoja, jotka, puhtaasta alkutulesta luotuina, emme edes Kaikkivaltiaan käskystä huolineet kunniaa osottaa multapaakulle, jota kutsuttiin Ihmiseksi. Sinä olet ehkä kuullut meitä sanottavan julmiksi, armahtamattomiksi ja häijyiksi. Se on väärin. Me olemme luonnosta siivoja ja jalomielisiä; ainoastaan silloin kostonhimoisia kuin meitä loukataan, ja julmia kuin meitä solvataan. Me olemme niille uskolliset, jotka meihin luottavat; ja me olemme kuulleet isäsi, viisaan Mithraspin huudot, hän joka taitavasti palvelee ei ainoastaan Hyvyyden alkuperää, vaan myöskin sitä jota nimitetään Pahan lähteeksi. Te ja teidän sisarenne olette kuoleman kynnyksellä; vaan antakaa jokainen meille hivuksen soreoista palmikoistanne uskollisuuden merkiksi, ja me viemme teidät täältä monen peninkuorman päähän turvalliseen paikkaan missä voitte uhitella Zohaukia ja hänen palvelioitansa!" Uhkaavan kuoleman pelko, sanoo runoilia, on kuni profeeta Aaronin sauva, joka kaikki muut sauvat nieli, kuin ne kuningas Pharaon edessä käärmeeksi muuttuivat; ja persialaisen viisaan tyttäret pelkäsivät vähemmän kuin muut haltiain kosimista. He antoivat ne alamaisuuden merkit, jotka Cothrob oli vaatinut, ja silmänräpäyksessä sisaret kuljetettiin lumottuun linnaan Tugrut vuorilla Kurdistanissa eikä kenenkään kuolevaisen silmä heitä sen kovemmin ole nähnyt. Vaan aikojen kuluessa henkien linnan läheisyydessä nähtiin seitsemän nuorukaista, jotka kunnostivat itsensä metsästyksessä ja tappeluissa. He olivat iholtansa tummempia sekä pitempiä, uljaampia ja rohkeampia kuin toiset Kurdistanin laaksoissa asuvaiset; ja he ottivat itselleen vaimoja ja tulivat esi-isiksi Kurdilaisten seitsemälle heimokunnalle, joitten urhoollisuus on tunnettu yli mailman".

Kummastuksella kuunteli kristitty ritari tuota outoa kertomusta, josta vielä löytyy jälkiä Kurdistanissa, ja vastasi hetken mietittyään: "todellakin, saraceni, te olette puhuneet oikein — syntyperäänne peljättäköön ja vihattakoon, vaan ylenkatsoa sitä ei voida. Nyt en enää kummastele jäykkää pysymystänne väärässä uskossa, kun se epäilemättä kuuluu siihen pirulliseen mielenlaatuun minkä olette perineet esi-isiltänne, noilta manalaisilta metsästäjiltä, jommoisiksi heitä olette kuvailleet, ja joka pakottaa enemmän valhetta kuin totuutta rakastamaan; enkä enää ihmettele, että mielenne kiihtyi ja riemastui, ja puhkesi ilmi lauluihin ja säveliin, kun lähenitte paikkoja, missä pahat henget olostavat, sillä siitä täytyi teissä herätä yhtä iloisia tunteita, kuin muut tuntevat, lähestyessään maallisten esi-isäinsä kotiseutuja".

"Isäni parran kautta, luulenpa sinun olevan oikeassa", sanoi saraceni enemmän mielissään kuin harmistuneena siitä avosydämisyydestä, millä kristitty oli mietteitään lausunut; "sillä vaikka profeeta — siunattu olkoon hänen nimensä! — meihin on kylvänyt paremman uskon siemenen kuin minkä esi-isämme oppivat Tugrutin lumotuissa linnasaleissa, emme kuitenkaan, toisten mahomettiläisten tavalla, ole kerkeät kiroomaan niitä ylhäistä ja mahtavia alkuhenkiä, joista johdamme syntyperämme. Nämät haltiat, toivomme ja uskomme jälkeen, eivät ole kotonaan kadotettuja, vaan ovat yhä koettelemuksen tiellä ja voivat vielä saada rangaistusta taikka palkintoa. Vaan jättäkäämme nämät molloille ja imameille. Siinä on kyllin, että mitä olemme koranista oppineet, ei meissä ole kokonaan hävittänyt kunnioitusta näitä henkiä kohtaan ja moni meistä vielä, esivanhempaimme muinoisen uskon muistoksi, laulelee runoja semmoista kuin tämä".

Näin sanoen hän alkoi laulaa runoa, jonka kieli ja runomitta olivat vallan vanhanaikaiset, ja jonka muutamat ovat luulleet sepitetyksi joiltakuilta Ahrimanin, pahuuden synnyn, palvelioilta.

Nämä värssyt olivat ehkä hilpeä kyhäelmä joltakin puoleksi-valistuneelta filosofilta, joka tuossa kuvailtussa Ahrimanin jumaluudessa vain tunnusti siveellisen ja luontoperäisen pahuuden voiton; vaan sir Kennethin, Leopartin ritarin, mieleen ne tekivät ihan toisen vaikutuksen; ja laulettuina henkilöltä, joka vastikään kerskailemalla oli maininnut syntyperäänsä haltioista, ne soivat hänen korvissaan itse paholaisen ylistysvirreltä. Tuonlaista sadatusta kuullessaan juuri samassa korvessa, jossa saatana oli saanut kuritusta kärsiä, kun vaati kunnioitusta, mietti ritari mielessään, josko äkillinen eroaminen saracenista riittäisi osottamaan hänen inhotustansa, taikka jos ei hänen ristiretkeiliävalansa pikemmin pakottanut häntä paikalla vaatimaan pakanata taisteloon ja jättämään uskottoman ruumiin erämaan eläinten ruuaksi, kun odottamaton ilmestys äkkiä käänsi hänen huomion puoleensa.

Ilta oli jo tulemaisillaan, vaan hämärä kuitenki vielä salli ritarin huomata, etteivät he kauvemmin saracenin kanssa kulkeneet yksinään vuoristossa, vaan että heitä tarkkaan seurasi eräs tavallista pitempi ja varsin laiha olento, joka hyppeli kallioiden ja pensikkoiden yli niin vikkelästi, että hän hurjan ja viluisen ulkomuotonsa ohessa ritarin mieleen johdatti niitä fauneja ja metsänhaltioita, joitten kuvia tämä oli vanhoissa Roman templeissä nähnyt. Kun skotlantilainen sydämensä yksinkertaisuudessa ei koskaan hetkeksikään ollut epäillyt, että nämä muinaisten Romalaisten jumalat olivat olleet todellisia perkeleitä, niin hän nytkin vakaasti uskoi, että saracenin jumalaton laulu oli kutsunut jonku manalan hengen esiin.

"Vaan mitä se minuun kuuluu?" sanoi rohkea sir Kenneth itsekseen; "kukistukoon paholainen palvelioineen!"

Hän ei kuitenkaan pitänyt tarpeellisena samalla tavoin suoraan vaatia kahta vihollista taisteluun kuin hän arvelematta olisi yhdelle tehnyt. Hänen kätensä oli tarttunut sotanuijaan ja lähellä oli, että pahaa aavistamaton saraceni, palkaksi persialaisesta runostaan, olisi saanut aivonsa maahan lennätetyksi, mitään syytä siihen kuulematta; vaan skotlantilainen ritari pelastui tekemästä jotain, joka olisi ollut musta pilkku hänen vaakunakilvessään. Tuo haahmo, jota hän hetken aikaa oli silmällä pitänyt, oli ensin näyttänyt urkkivan heidän tietänsä piilotellen itseään kallioiden ja pensaitten taa ja hyvin taitavasti hyväkseen käyttäen koleikkoa maata, jonka poikki hän hämmästyttävällä notkeudella kulki. Viimein juuri kuin saraceni hetkeksi vaikeni, tuo olento joka osotti olevansa pitkä, vuohennahkoihin puettu mies, hypähti keskelle polkua, tarttui molemmin käsin saracenin suitsiin ja työnnälti jaloa ratsua niin kovasti taaksepäin, jotta hevonen jaksamatta kärsiä sitä tapaa, jolla tuo äkillinen ryntäjää painoi pitkävartisia kuolaimia ja poskivitjoja, jotka itämaiseen tapaan olivat paksuja rautarenkaita, karkasi pystyyn ja viimein kaatui seljälleen isäntänsä päälle, joka kuitenki heittäymällä syrjään pelasti itsensä musertumasta.

Nyt päällekarkaaja siirti kouransa hevosen suitsista ratsastajan kurkkuun, heittäysi poikivan saracenin päälle ja vaikka tämä oli nuorempi ja ketterämpi, piti häntä allaan, kietoen pitkät käsivartensa vankinsa ympäri, joka puoleksi naurahtaen puoleksi vihastuneena huusi: "Hamako — huppana — päästä irti — näin pitkälle ei oikeutes riitä — päästä irti, eli käytän puukkoani".

"Puukkoasi — uskoton koira!" sanoi vuohennahkainen olento; "pidä se luonasi jos voit!" ja samassa hän väänsi aseen saracenin kädestä ja heilutteli sitä hänen päänsä yli.

"Auta nazareni!" Shirkohf huusi, nyt todella peljästyneenä; "auta, muutoin Hamako minut murhaa!"

"Murhaa sinut?" vastasi erämaan asukas; "niin, kuoleman kyllä olisit ansainnut, kun jumalattomina kiitosvirsillä ylistelet, ei väärää profeetaa ainoastaan, joka on paholaisen edellusmies, maan myöskin itse pahuuden syntyperää."

Kristitty ritari oli tähän saakka hämmästyksestä jähmistyneenä katsellut tätä ottelua, joka tapahtui ja päättyi niin isosti vastoin kaikkia hänen arveluitansa. Kuitenkin hän viimein hoksasi, että hänen kunniansa vaati häntä astumaan kaadetun kumppaninsa hyväksi väliin, ja hän puhutteli sentähden vuohennahkoihin puettua voittajaa seuraavalla tavalla:

"Kuku lienetki, joko hyvä vai paha, niin tiedä että minä tätä nykyä olen vannonut ollakseni uskollinen kumppani saracenille, jota allasi pitelet, ja sentähen kehotan sinua päästämään häntä ylös jaloilleen, taikka minun täytyy hänen puolesta sinun kanssa taistella".

"Ja sovelias tappelu se olisi", vastasi Hamako, "kun ristiretkeiliä ryhtyisi ristimättömän koiran puolesta taistelemaan oman pyhän uskonsa tunnustajan kanssa! Oletko tullut erämaahan Puolikuun puolesta sotimaan Ristiä vastaan? Kyllä olet kelpo Jumalan sotilas, kun kuuntelet niitä, jotka veisaavat saatanan ylistystä!"

Näin puhuessaan hän kumminkin nousi ylös, ja antaen myös saraceninin nousta, jätti tälle takaisin handsharin eli väkipuukon.

"Sinä näet kuinka suureen vaaraan uhkarohkeutesi on sinun saattanut," jatkoi vuohennahka nyt kääntyen Shirkohfiin, "ja kuinka heikkoin välikappalten kautta harjaantunut taitavuutesi ja kiitetty sukkeluutesi voipi tyhjäksi rauveta, kun taivas niin tahtoo. Varo siis itseäsi, oi Ilderim; sillä tiedä että, ellei syntymätähdessäsi olisi tuota välkähystä, joka Jumalalle otolliseen aikaan sinusta lupaa jotain hyvää ja armollista, emme ennen olisi toisistamme eronneet, kuin olisin rikkirepinyt sen kurkun, joka äsken lauleli herjauksia".

"Hamako", sanoi saraceni, vähintäkään suuttumusta osottamatta tuosta kiivaasta puheesta ja vielä kiivaammasta päällekarkauksesta, jota hän äsken oli saanut kokea, "minä pyydän sinua, hyvä Hamako, vasta varovaisemmin pysymään oikeusrajojasi rikkomatta; sillä vaikka hyvänä mahomettiläisenä pidän arvossa niitä, joilta Jumala on tavallisen ihmisjärjen ottanut pois lahjottaaksensa heille profeetallisen hengen, en sentään suvaitse kenenkään kättä hevoseni ohjaksissa entä itseni päällä. Haastele siis halusi mukaan, minulta sinun ei tarvitse mitään peljätä; vaan kokoa kumminkin kyllin järkeä ymmärtääksesi, että jos vielä kerran minua kohtaan väkivaltaa käytät, niin hakkaan karvaisen pääkallosi laihoilta hartioiltasi. Ja sinulle, ystävä Kenneth", hän lisäsi, hevosensa selkään nousten, "täytyy minun sanoa, että kumppalina erämaassa kernaammin odotan ystävällisiä töitä kun kauniita sanoja. Jälkimäisiä olet minulle kyllin antanut; vaan parempi olisi ollut, jos joutusammin olisit minua auttanut taistelussani tuon Hamakon kanssa, jota hulluudessaan miltei ollut henkeäni viedä".

"Kunniani kautta", sanoi ritari, "minussa tosiaan on vika — olin vähän hidas avuksesi heti joutumaan, vaan tuon päälleryntääjän eriskummallinen ulkomuoto, kohtauksen äkillisyys — minusta tuntui ikään kuin hurja, jumalaton laulusi olisi eteemme manannut jonku haltian — ja hämmästykseni oli niin suuri, että pari kolme minuutia kului ennenkuin saatoin tarttua aseisiini".

"Sinä olet tovin kylmäkiskoinen ja varova ystävä", saraceni sanoi; "ja jos Hamako olisi ollut hiukkaakaan hullumpi, niin kumppalisi olisi ikuiseksi häpeäksesi murhattu rinnallasi, ilman että olisit sormeakaan liikuttanut hänen edestään, vaikka hevosen seljässä ja täydessä asussa olit vieressä".

"Kunniasanani kautta, saraceni", sanoi kristitty, "jos tahdot kuulla suoran tunnustukseni, niin luulin tuota outoa olentoa itse paholaiseksi; ja kun hän on sukulaisiasi, en voinut tietää mitä salaisia perheseikkoja teillä saattoi olla toisillenne juteltavia, kun niin ystävällisesti vyöryitte yksissä tuossa kentällä".

"Pilkkapuheesi ei ole mikään vastaus, veli Kenneth", sanoi saraceni; "sillä jos vastustajani olisikin ollut itse Pimeyden ruhtinas, sinun velvollisuutesi kuitenkin olisi sinua käskenyt kumppanisi edestä häntä vastaan sotimaan. Tiedä myös, että oli tässä Hamakossa mitä saastaista ja pirullista tahansa, hän enemmän kuuluu sinun sukuusi kuin minun, koska tämä Hamako juuri on sama erakko, jota olet tullut tapaamaan".

"Tämä!" sanoi sir Kenneth tarkastellen jättiläisentapaista, vaan tuiki laihtunutta olentoa edessänsä "tämä! — sinä lasket leikkiä, saraceni — tämä ei voi olla kunnianarvoisa Theodorik!"

"Kysy häneltä itseltään, ellet uskone minua", vastasi Shirkohf; ja ennenkuin sanat olivat hänen huuliltaan ennättäneet, todisti erakko itse itsestään.

"Minä olen Engaddin Theodorik", hän sanoi "olen vaeltaja erämaassa — minä olen ristin ystävä ja kaikkein uskottomain, heretikkojen ja perkeleenpalveliain vitsaus. Väistykää, väistykää! — Kadotusta Mahometille, Termagauntille ja koko heidän lahkokunnallensa!" — Näin sanoen hän karvaisen pukunsa alta vetäisi esiin varstan tapaisen aseen eli raudotetun ja saranoilla varustetun nuijan, jota hän erinomaisen taitavasti heilutteli päänsä ympäri.

"Siinä näet pyhimyksesi", saraceni sanoi, nyt ensikerran nauraen sille määrättömälle kummastukselle millä sir Kenneth tarkasteli Theodorikin hullumaista käytöstä ja kuunteli hänen sekasortoista höpisemistään. Kun erakko oli nuijaansa jos johonkin suuntaan heilutellut, nähtävästi aivan huolimatta koskiko se jommankumman hänen kumppalinsa päähän, antoi hän viimein näytteen omasta voimastaan ja aseensa kelvollisuudesta iskemällä ison lähellä olevan kiven pirstaleiksi.

"Tuo on mielipuoli", sanoi sir Kenneth.

"Vaan yhtä hyvä pyhimys siltä", vastasi mahomettiläinen, tuon itämaisen hyvin tunnetun luulon mukaan, että mielipuolet ovat välittömän jumalallisen innostuksen alaisia. "Tiedä kristitty, että kun yhdeltä silmältä näkövoima sammuu, niin toinen tulee terävämmäksi — kun toinen käsi on leikattu pois, tulee toinen sitä vahvemmaksi; niinpä kun järkemme maallisissa aineissa on sekava eli kokonaan puuttuu, tulee katseemme taivasta kohti tarkemmaksi ja täydellisemmäksi."

Tässä saracenin ääni sortui erakon ääneen, joka vimmatulla, messuntapaisella nuotilla rupesi huutelemaan: "minä olen Engaddin Theodorik — olen erämaan kekäle — olen uskottomain vitsaus. Leijona ja Leoparti tulevat kumppanikseni ja lähtevät komerooni suojaa etsimään; vaan kili ei heidän kynsiään pelkää. — Minä olen kekäle ja tulisoitto — Kyrie Eleison!"

Laulunsa lopetettua, hän kiireesti juoksi kappaleen eteen päin ja hypähti senjälkeen kolme kertaa tavalla, joka voimistelu-akatemiassa olisi ansainnut suurta kiitosta, vaan niin vähän sopi hänen erakkomaisuudellensa, että skotlantilainen ritari joutui aivan kummiinsa ja hämilleen.

Saraceni näytti erakkoa paremmin ymmärtävän. "Te näette", hän sanoi, "että hän odottaa meitä seuraamaan häntä celliinsä, ja se onkin ainoa suojapaikka, minkä yöksi voimme saada. Te olette Leoparti, kilpenne kuvan mukaan — minä olen Leijona, nimeni johdosta — ja kilillä hän, viitaten vuohennahkaiseen pukuunsa, tarkottaa itseänsä. Meidän kuitenkin täytyy häntä pitää näkymissä; sillä hän on nopea kuin dromedari".

Se ei tosiaan ollutkaan mikään helppo asia, vaikka arvoisa opas aina väliin pysähtyi ja viittoi heille kädellään, ikäänkuin kehottaakseen heitä kulkemaan eteenpäin; sillä perehtynyt kun hän oli kaikkiin erämaan mutkallisiin syvänteisiin ja soliin, ja lahjotettuna erinomaisella ketteryydellä, jota ehkä hänen sekava mielentilansa piti alituisessa harjotuksessa, hän vei ritareita vuorenrotkojen läpi ja pitkin polkuja, joilla keveästi asustettu saracenikin oppineella arapialaisella ratsullaan oli suuressa vaarassa, ja joilla rautaan puettu europalainen ja hänen raskaasti kuormitettu hevosensa olivat niin arveluttavassa pulassa, jotta ratsastaja mielellään olisi sen vaihtanut yleisen tappelun vaaroihin. Hän siis suuresti ilostui nähdessään viimein tämän hurjan ratsastamisen perästä heidän pyhän oppaansa seisovan erään luolan aukolla, suuri tuli-soitto kädessä, joka oli kastettu maapihkaan ja joka levitti loimoavan valon sekä kovan tulikiven hajun.

Tästä tukehuttavasta höyrystä peljästymättä, ritari nakkausi alas hevoseltaan ja meni luolan sisustaan, joka ei juuri näyttänyt erityistä mukavuutta tarjoavan. Se oli jaettu kahteen osaan, joista etumaisessa oli kivi-alttari ja ruovoista tehty ristiinnaulitun kuva: Tämä oli erakon kappeli. Yhdelle syrjälle tässä ulkopuolisessa luolassa ritari, vaikka vähän arvelemalla, koska ympärillä olevat esineet hänessä herättivät hurskasta kunnioitusta, sitoi hevosensa kiini, ja valmisti sille yösijan, saracenin esimerkin mukaan, joka kertoi, että tämä oli talon tapa. Erakko sillaikaa järjesteli sisempää suojaa vieraitansa varten, jotka kohta kävivätkin sinne. Etumaisen luolan perällä pieni, höyläämättömistä laudoista tehdyllä ovella suljettu aukko saattoi erakon makuukammioon, joka näytti mukavammalta. Laattian oli isännän työ saanut karkean sileäksi ja sen päälle oli siroteltu valkeaa hiekkaa, jota hän joka päivä kasteli muutaman pienen lähteen vedellä, joka kumpusi esiin yhdestä kallion nurkasta, virkistäen tässä tukalassa ilman-alassa yhtä paljon korvaa kuin makua. Kaisloista kudotut matot olivat asetetut seinäin vierustalle; seinät olivat kuten laattiakin karkeasti tasotetut ja erilaisia kasveja ja kukkia oli niihin ripustettu yltympäriinsä. Kaksi vahasoittoa, jotka erakko sytytti, antoivat tälle viileytensä ja hyvän hajunsa kautta miellyttävälle paikalle ilahuttavan ulkonäön.

Yhdessä huoneen nurkassa näkyi muutamia työkaluja, toisessa oli komero karkeasti veistetylle pyhän neitsyen kuvalle. Pöytä ja kaksi tuolia ilmaisivat Itämaisista talouskaluista erkanevan muotonsa kautta, että olivat erakon omaa käsi-alaa. Pöydälle oli Theodorik tuonut ei ainoastaan ruoko- ja palkokasveja, vaan myöskin kuivattua lihaa, jotka hän toimeliaasti järjesteli siihen tapaan, että se herättäisi hänen vierastensa ruokahalua. Tämä kohteliaisuudentapaisuus, vaikka äänetön ja ainoastaan ruumiin liikunnoilla osotettu, oli sir Kennethistä aivan mahdoton sovittaa yhteen hänen entisen hurjan ja väkivaltaisen menettelemisensä kanssa. Erakon käytös oli nyt muuttunut vakaiseksi, ja nähtävästi ainoastaan uskonnollisen nöyryyden tunne esti hänen kasvojansa, jotka alituisesta paastoamisesta olivat kovin laihtuneet, näyttämästä yleviltä ja jaloilta. Hän polki cellinsä permantoa miehen tavalla, joka on syntynyt ihmisiä hallitsemaan, vaan on vallastaan luopunut ruvetakseen taivahan palveliaksi. Sittenkin on myönnettävä, että hänen suunnatoin suuruutensa, hänen leikkaamattomain hivustensa ja partansa pituus sekä hänen syväkuoppaisen ja tuiman silmänsä tuli paremmin sopivat sotilaalle kuin eräkkäälle.

Itse saracenikin näytti jollakin kunnioituksella katselevan paikan isäntää, kun tämä näitä askareitaan toimitteli, ja hän kuiskasi hiljaa sir Kennethille: "Hamako on nyt paremmalla tuulellansa, vaan hän ei rupea puhumaan ennenkuin olemme atrioineet — tämmöisen lupauksen hän on tehnyt".

Sanaa virkkamatta Theodorik siis viittasi skotlantilaiselle istumaan alas toiselle matalalle tuolille, samalla kuin Shirkohf kansansa tavan mukaan asettui mattoläjälle. Erakko kohotti nyt molemmat kätensä, ikäänkuin siunatakseen niitä virvotusaineita jotka hän oli asettanut vierastensa eteen, ja nämä ryhtyivät syömään yhtä äänettöminä kuin hän itse. Saracenille tämä yksivakaisuus oli luonnollinen, ja kristitty noudatti hänen hiljaisuuttaan, mielessään ajatellen tilansa omituisuutta ja kuinka isosti eriäväinen se kaino, totinen ja miellyttävä toimeliaisuus, jolla Theodorik nyt täytti isännyyden velvollisuutta, oli niistä hulluista, raivokkaista liikenteistä, niistä kimeöistä huudoista ja väkivaltaisista töistä, joita hän osotti, kun he ensin hänen kohtasivat.

Kun heidän atriansa oli päättynyt, korjasi erakko, joka ei itse ollut palaakaan maistanut, ruuantähteet pöydältä, ja pannen saracenin eteen sorbetkruukun osotti skotlantilaiselle viinipulloa.

"Juokaat, lapseni", hän sanoi — nämät oli ensimäiset sanat, mitkä hän oli lausunut — "Jumalan antimia tulee nauttia, kun Antajaa muistellaan".

Tämän sanottuaan hän meni etumaisten luolaan, arvattavasti rukouksen pitoon, jättäen vieraansa kahdenkesken sisempään suojaan; jolloin sir Kenneth useoilla kyselmillä koki tiedustella mitä Shirkohf heidän isännästänsä tiesi. Paljas uteliaisuus ei kehottanut häntä näihin kyselemisiin. Niin vaikea kuin oli sovittaa munkin ensimäistä loukkaavaa menetystä hänen nykyiseen nöyrään ja hiljaiseen käytökseensä, vielä mahdottomammalta näytti sen yhdistäminen siihen suureen kunnioitukseen, jota, sir Kennethin tiedon mukaan, erakko nautti kristityn mailman valistuneimmilta pappismiehiltä. Theodorik, Engaddin erakko, oli tässä omaisuudessaan vaihellut kirjeitä paavien ja kirkolliskokouksien kanssa ja kirjeensä, täynnä kaunopuheellista innostusta, olivat kuvailleet sitä sortoa, jota latinalaiset kristityt uskottomilta kärsivät Pyhällä maalla, tuskin heikommilla väreillä, kuin mitä Erakko Pietari käytti Clermontin konsiliossa, ensimäistä ristiretkeä saarnatessaan. Näin kunnioitettavassa ja isosti kunnioitetussa henkilössä tavatessaan mielipuolen fakirin hullut käytöstavat joutui kristitty ritari kahden vaiheelle, josko hänen pitäisi hänelle ilmottaa eräitä tärkeitä asioita, joita muutamat ristiretken pääjohtajat olivat hänelle uskoneet.

Näitten ilmotusten anto oli ollut sir Kennethin näin kummallista tietä kulkevan pyhän matkan päätarkotus; vaan se, mitä hän tänä iltana oli nähnyt, pakotti häntä viivähtämään ja arvelemaan, ennenkuin hän ryhtyi asiansa suorittamiseen. Emiriltä hän ei paljon tietoja saanut, mutta niiden pääsisältö oli seuraava: — sen mukaan, mitä hän oli kuullut, oli erakko ennen ollut uljas ja voimallinen sotilas, viisas neuvotteluissa sekä voittoisa tappeluissa, jota jälkimäistä hänestä kyllä saattoi uskoa sen suuren väkevyyden ja notkeuden tähden, josta emiiri usein oli näytteitä nähnyt; — että hän oli Jerusalemiin tullut ei pyhissä vaeltajana, vaan miehenä, joka elinajakseen aikoi pyhään maahan jäädä. Vähän myöhemmin sen jälkeen hän oli asettunut keskelle niitä hävityksen paikkoja missä he nyt olivat hänen tavanneet, kunnioituksen esineenä latinalaisilla kovista katumusharjotuksistansa ja turkki- ja arapialaisilla niiden mielenvian merkkien tähden, joita hän osotti ja joita he pitivät yliluonnollisen voiman vaikuttamana. Heiltä hän oli saanut nimen Hamako, joka turkin kielessä merkitsee mielipuolta. Shirkohf itse ei oikein tiennyt, mitä heidän isännästä ajatella. Hän oli ollut, hän sanoi, viisas mies ja saattoi usein monet tiimat pääksytysten pitää luentoja siveellisyydestä ja viisaudesta, ilman vähintäkään nähtävää järjenhämmennystä. Toisin ajoin hän oli hurjapäinen ja väkivaltainen, vaan ei koskaan ennen hän ollut häntä nähnyt niin vimmattuna kuin hän tänä päivänä oli näyttänyt olevan. Varsinkin hän hurjistui, jos hänen uskontoaan herjattiin, ja huhu kertoi muutamista kuljeksivista arapialaisista, jotka olivat hänen jumalanpalvelusta pilkanneet ja hänen alttarinsa häväisseet, ja joitten kimppuun hän sentähden oli karannut sekä lyönyt heidät kuoliaiksi lyhyellä nuijallaan, jota hän kuljetti muassaan kaikkein muitten aseitten asemesta. Tämä tapaus oli herättänyt suurta huomiota ja pelko erakon rautanuijaa yhtä paljon kuin hänen kunnioittamisensa Hamakona kehotti rosvoavia heimokuntia jättämään hänen asuntoansa ja kappeliansa rauhaan. Hänen maineensa oli niin laajalle levinnyt, että Saladin oli antanut erityiset käskyt hänen turvakseen ja suojeluksekseen. Saladin itse ja muut mahomettiläiset ylimykset olivat monta kertaa käyneet hänen luonaan, osittain uteliaisuudesta, osittain kuin toivoivat niin oppineelta mieheltä, kuin kristityltä Hamakolta, saavansa tietoa tulevaisuuden salatuista tapahtumista. "Hänellä oli", jatkoi saraceni, "korkea Rashid eli tähtitorni, rakettu taivaantappalten ja etenkin kiertotähtien tarkastamista varten; joitten liikunnot ja vaikutukset, niinkuin sekä kristityt että mahomettilaiset uskoivat, määräsivät maallisten tapausten menoa ja niitä ennustivat".

Tämä oli emiiri Shirkohfin ilmotusten pääsisältö, ja se jätti sir Kennethin kahden vaiheelle siitä, oliko tuo mielipuolisuus syntynyt satunnaisesta, liiallisesta uskonhartaudesta, taikka jollei kaikkityyni ollut paljasta teeskentelemistä ja vain siitä seuraavain etujen tähden tavaksi otettua. Kumminkin uskottomat näyttivät ulottavan kohteliaisuuttaan häntä kohtaan tavattoman suureen määrään, Mahometin seuralaisten uskonvimmaan katsoen, joitten keskellä hän eleli, vaikka heidän uskontonsa julkisena vihollisena. Sir Kenneth ajatteli myöski että erakko ja saraceni olivat likemmin tuttuja kuin mitä jälkimäisen sanoista saattoi päättää, eikä häneltä ollut jäänyt huomaamatta, että edellinen oli jälkimäistä puhutellut toisella nimellä kuin minkä tämä oli hänelle ilmaissut. Kaikki nämä asianhaarat kehottivat varovaisuuteen, jollei epäluuloon. Hän päätti tarkkaan pitää isäntäänsä silmällä eikä liiaksi kiiruhtaa sen tärkeän asian ilmottamisella, joka hänelle oli uskottu.

"Kuulepas saraceni", hän sanoi; "minusta isäntämme mielikuvitus häälyy yhtä paljon nimien kuin muitten aineitten suhteen. Sinun nimesi on Shirkohf ja vastikään hän sinua mainitsi toisella nimellä".

"Kun vielä oleskelin isäni teltassa", vastasi kurdilainen, "oli nimeni Ilderim, ja moni minua vieläkin niin nimittelee. Sotakentällä ja sotilasten kesken olen tunnettu Vuoren Leijonaksi, koska hyvä miekkani on sen minulle hankkinut. — Vaan, hiljaa! Hamako tulee — hän käskee meitä levolle menemään — minä tunnen hänen tapansa — kukaan ei saa häntä nähdä hänen öillisissä hartaudenharjoituksissa".

Erakko astuikin sisään ja pannen kätensä rinnalleen ristiin, kun hän seisoi heidän edessään, sanoi juhlallisella äänellä: "siunattu olkoon Hänen nimensä, joka on hiljaisen yön säätänyt seuraamaan toimellisia päivää, ja levollisen unen virvottamaan väsyneitä raajoja ja vaivattua henkeä rauhottamaan".

Molemmat soturit vastasivat "amen!" ja nousten pöydästä valmistausivat menemään vuoteillensa, jotka heidän isäntänsä käden viittauksella heille osotti, kun hän kummalleki kumarrettuaan lähti huoneesta pois.

Leopartin ritari riisui nyt raskaan rauta-asunsa yltään, jolloin hänen saracenilainen kumppalinsa ystävällisesti häntä auttoi päästämään solkia ja hakasia auki, kunnes hänen päälleen vain jäi säämiskänahkainen ihokas, jota ritarein ja asekantajain oli tapa pitää harniskan alla. Jos saraceni oli vastustajansa voimaa ihastellut, kun hän oli teräkseen puettuna, ei hän nyt vähemmin kummastellut hänen jäntevän ja voimattaan vartalonsa kaunista yhdenmukaisuutta; ja kun ritari puolestaan, kohteliaisuutta kostaaksensa, auttoi saracenia hänen päällyspukunsa riisumisessa, että hän voisi maata mukavammin, oli hänen taas vaikea käsittää kuinka noin hennot jäsenet ja tuo hoikka ruumis saattoivat sisältää sitä väkevyyttä, jota hän heidän kaksintaistelussa oli osottanut.

Kumpikin sotilas rukoili, ennenkuin asettui leposijallensa. Mahomettilainen kääntyi päin keblaa, eli sitä kohtaa, jonne kunkin profetan uskolaisen tulee rukouksensa suunnata, ja jupisi pakanallisia rukouksiansa, kun sitä vastoin kristitty, vetäytyen ulommaksi uskottoman saastaisista läheisyydestä, asetti suuren, ristikahvaisen miekkansa pystyyn ja notkistaen polvensa tämän pelastuksen merkin edessä luki rukousnauhansa hartaudella, joka yhä yltyi, kun hän muisteli niitä seutuja, joitten läpi hän oli kulkenut, ja vaaroja, joista hän päivän kuluessa oli pelastunut. Matkan vaivoista väsyneinä molemmat sotilaat kohta nukkuivat sikeästi, kumpikin erityisellä vuoteellaan.

Neljäs luku.

Kenneth skotlantilainen ei tiennyt kuinka kauan hänen aistinsa olivat olleet syvään lepoon vaipuneina, kun hän heräsi siitä että tunsi painon rinnallaan, joka ensin hänessä synnytti sekavan unennäön taistelusta voimallisen vastustajan kanssa, vaan viimein sai hänen täydelle taidolleen. Hän oli juuri kysymäisillään kuka siellä, kun hän silmänsä avattuaan näki tuiman ja hurjannäköisen erakon seisovan vuoteensa vieressä, oikealla kädellään painaen hänen rinnalleen ja vasemmassa pitäen pientä hopeaista lamppua.

"Olkaa hiljaa", sanoi erakko, kun makaava ritari kummastellen katseli häntä; "minulla on teille jotain sanottavaa, jota tuo uskoton ei saa kuulla".

Nämät sanat hän lausui franskan kielellä, eikä lingua francalla, eli sillä itämaisten ja europalaisten kielten sekotuksella, jota he tähän saakka olivat keskensä käyttäneet.

"Nouse ylös", hän jatkoi; "ota viitta yllesi, älä puhu, astu hiljaa ja seuraa minua".

Sir Kenneth nousi ja otti miekkansa.

"Sitä ei tarvita", sanoi erakko kuiskaten; "me menemme sinne, missä hengen aseet mahtavat paljon, vaan lihalliset vain ovat kuin ruoto ja kuihtunut kurpitsa".

Ritari laski miekkansa alas vuoteen viereen entiselle paikalleen ja lähti seuraamaan salamielistä isäntäänsä ilman muuta asetta kun väkipuukkonsa, josta hän tässä vaarallisessa maassa ei koskaan luopunut.

Erakko nyt hitaasti kulki eteenpäin ja ritari astui hänen jälessään, vieläkin epäillen, josko ei tuo musta haahmo, joka tietä osottaen liikkui hänen edessään, itse teossa ollut sekavan unennäön luoma. Aivan kuin varjot he siirtyivät ulkomaiseen suojaan, pakanallista emiiriä häiritsemättä, joka yhä makasi uneen vaipuneena. Ristin edessä alttarilla paloi ulkohuoneessa toinen lamppu, käsikirja oli avattuna ja laattialla näkyi katumusvitsa eli hienosta rihmasta ja rautalangasta punottu ruoska, jonka siimoissa huomasi vasta vuodatetun veren pilkkuja, — epäilemätön todistus munkin ankarista katumuksenharjotuksista. Tässä Theodorik lankesi polvilleen ja viittasi ritarille laskeutumaan hänen viereensä niille teräville pikku kiville, jotka näyttivät siihen asetetun ainoastaan tehdäkseen asemaa rukoillessa niin epämukavaksi kuin suinkin; sitten hän luki useoita katolisen kirkon rukouksia ja veisasi matalalla, vaan totisimmalla äänellä kolme katumusvirttä. Laulaessaan hän huokaili, kyynelöi ja nyyhki katkerasti, joka osotti kuinka syvästi hän tunsi tuota lukemaansa jumalallista runoutta. Skotlantilainen ritari otti suurella hartaudella osaa näihin toimituksiin, ja hänen ajatukset isännästään alkoivat sillä välin siihen määrään muuttua, että hän epäili, jollei hänen tullut häntä pitää pyhimyksenä, hänen katuvaisuutensa ankaruuden ja hänen rukoustensa innollisuuden tähden; ja kun he laattialta nousivat pystöön, seisoi hän nöyristyneenä hänen edessään, niinkuin oppilas kunnioitetun mestarin edessä. Erakko puolestaan oli muutaman hetken äänettömänä ja ajatuksiinsa vaipuneena.

"Katso tuohon komeroon, poikani", hän sanoi viitaten cellin perimpään nurkkaan; "siitä löydät hunnun — tuo se tänne".

Ritari totteli ja löysi pyydetyn hunnun eräässä seinään hakatussa ja pajusta kudotulla ovella suljetussa syvennyksessä. Kun hän toi sen valkean valoon, havaitsi hän, että se oli rikkinäinen ja muutamissa paikoin tahrattu jollakin mustalla aineella. Erakko katseli sitä syvällä, vaan hillityllä liikutuksella ja hänen täytyi haikealla valituksella ilmaista tunteensa, ennenkuin hän saattoi skottilaista ritaria puhutella.

"Sinä kohta saat nähdä kalliimman aarteen, mitä mailmassa löytyy", sanoi hän viimein; "oi minua, että silmäni ovat kelvottomat sitä kohti kohoamaan! Ah, minä olen vain se halpa ja ylönkatsottu merkki, joka väsyneelle matkamiehelle osotan rauhan ja turvallisuuden satamaa, vaan jonka itse iäksi täytyy ovien ulkopuolelle jäädä. Turhaan olen paennut vuorten syvimpiin rotkoihin ja keskelle janoavaa erämaata. Viholliseni on ennättänyt minut sielläkin — juuri hän, jota olen kieltänyt, on seurannut minua varustuksilleni asti".

Hän vaikeni taas hetkeksi ja kääntyen skottilaiseen ritariin sanoi sitten vakavammalla äänellä: "te tuotte minulle tervehyksen Englannin Richardilta?"

"Minä olen lähetetty kristittyin ruhtinasten neuvoskunnalta", vastasi ritari; "koska Englannin kuningas on sairas, ei hänen Majesteetinsa ole minua käskyillänsä kunnioittanut".

"Teidän merkkinne?" kysyi erakko.

Sir Kennethiä arvelutti — entiset epäluulot ja ne mielenvian osotteet, jotka hän erakossa varemmin oli huomannut, johtuivat äkisti hänelle mieleen; vaan kuinka epäillä miestä, jonka tavat olivat niin pyhät? — "Tunnussanani", hän viimein sanoi, "on tämä: kuninkaat kerjäävät kerjäläiseltä".

"Se on oikein", sanoi erakko, kun toinen oli vaiti; "minä tunsin teidät kyllä; vaan vahtimies paikallaan — ja minun on tärkeä — tiedustelee niin ystävää kuin vihollista".

Hän tämän jälkeen lähti kulkemaan lampullaan, palaten takaisin samaan huoneeseen josta olivat tulleet. Saraceni makasi vuoteellaan, yhä sikeässä unessa. Erakko seisahtui hänen viereen ja katsoi alas hänen päällensä.

"Hän nukkuu pimeydessä, eikä häntä saa herättää", sanoi hän.

Emiirin asento synnytti todella käsityksen syvästä levosta. Toinen käsivarsi, jonka hän oli heittänyt poikkipuolin ruumistaan, maatessaan kasvot puoleksi seinään päin kääntyneinä, peitti pitkällä leveällä hihallaan suuren osan hänen kasvoistaan; vaan korkea otsa oli kuitenkin näkyvissä. Kasvojen jänteet, jotka hänen valveella ollessaan olivat niin tavattoman hilpeät, olivat nyt liikkumattomat, ikäänkuin kasvot olisivat olleet mustaan marmoriin hakatut ja pitkät, silkinhienoiset silmäripset peittivät hänen läpitunkevia haukansilmiänsä. Aukinainen hervoton käsi, ja syvä, säännöllinen ja hiljainen hengitys osottivat kaikki rauhallisinta lepoa. Omituisen ryhmän muodosti makaaja tuossa laattialla ja nuo kaksi pitkää miestä hänen edessään: erakko karvaisessa vuohennahkapuvussaan, pitäen lamppua kädessä, ja ritari ruumiinmukaisessa säämiskätakissaan; edellinen ulkonäössään ilmaisten asketisen synkkyyden ankaruutta, jälkimäinen huolestuneella uteliaisuudella selvästi kuvattuna miehuullisissa kasvoissaan.

"Hän nukkuu sikeästi", sanoi erakko entisellä matalalla äänellä, ja kertoi sitten äsken lausutut sanansa, vaikka muuttaen niiden merkityksen sanallisesta kuvannolliseksi: "hän nukkuu pimeydessä; vaan hänellekin kerran päivä on koittava. — Oi, Ilderim! sinun ajatuksesi, kun olet valveella, ovat vielä yhtä turhamaiset ja sekavat, kuin ne, jotta nyt hurjasti hyörivät uinahtaneissa aivoissasi; vaan torvi kerran kaikuu ja unennäkö haihtuu".

Näin sanoen ja viitaten ritarille seuraamaan häntä, erakko astui alttarin taakse ja painoi vieterille, joka ääntämättä auveten, paljasti pienen, luolan seinään niin sievästi taitetun rauta-oven, että ainoastaan tarkin tutkinto saattoi sen huomata. Ennenkuin erakko kuitenkaan uskalsi ovea kokonaan avata, kaatoi hän vähän öljyä lampusta saranoille; ja kaitaiset kallioon hakatut portaat tulivat näkyviin, kun rauta-ovi viimein oli aivan auki.

"Ota tämä huntu", sanoi erakko surullisella äänellä, "ja peitä sillä silmäni; sillä minä en saata katsella sitä aarretta, jonka heti saat nähdä, ilman synnittä ja julkeudetta".

Mitään vastaamatta, ritari kiiruusti sitaisi hunnun munkin pään ympäri, ja viimemainittu alkoi portaita nousta miehen tavalla, jota oli liian tiehen tottunut valoa tarvitakseen, vaikka hän samalla näytti lamppua skotlantilaiselle, joka hänen jälessään astui monet asteet noita kapeita portaita ylös. Viimein he joutuivat pieneen, epämukaiseen holviin, jonka yhteen nurkkaan rappuset päättyivät ja jonka vastapäisessä nurkassa toiset portaat näkyivät saattavan yhä ylemmä. Kolmannessa kulmassa oli götiläinen portti, karkeasti koristettu tavallisilla, yhteen ryhmitetyillä kolonneilla ja veistoksilla ja varustettu kovasti raudotetulla puoli-ovella. Tälle ovelle erakko käänsi askeleensa, jotka näyttivät horjahtelevan, kun hän sitä lähestyi.

"Riisu kengät jaloistasi", sanoi hän kumppalilleen; "sillä paikka, jolla seisot, on pyhä. Karkota sydämesi sisimmästä pohjasta kaikki maalliset ja lihalliset ajatukset; sillä niitten muisteleminen tällä paikalla olisi kuolemansynti."

Ritari pani käskyn mutaan kenkänsä syrjään, ja erakko sillä välin oli hetken aikaa ääneti ikäänkuin hänen sielunsa olisi hiljaiseen rukoukseen ollut vaipuneena, ja kun hän taas liikahti, hän käski ritarin kolmesti kolkuttaa tuolle puoli-ovelle. Hän teki niin. Ovi aukeni itsestään, ainakaan sir Kenneth ei nähnyt ketään, ja samassa kirkkain valo ja väkevä, miltei tukahuttava tuoksu ihanimmista haju-aineista virtasi häntä vastaan. Hän väistyi pari kolme askelta taaksepäin ja hetki kului, ennenkuin hän tointui tuon pimeästä valkeuteen äkkiä tapahtuneen muutoksen häikäisevistä ja hurmaavista vaikutuksista.

Kun hän astui sisään huoneeseen, mistä tämä valonvirta tulvasi, näki hän että valo lähti ryhmään asetetuista, puhtaimmalla ja paraimman hajuisella öljyllä täytetyistä hopealampuista, jotka hopeisista vitjoista riippuivat alas erään pienen götiläisen kappelin katosta, joka, samoin kuin suurin osa erakon eriskummaista asunnosta, oli kovaan kallioon hakattu. Vaan kun kaikissa muissa paikoin, mitkä sir Kenneth oli nähnyt, kallioon laskettu työ oli ollut koristelemattominta ja karkeinta laatua, oli sitä vastoin tässä kappelissa taitavimpain artitehtein kekseliäisyyttä ja taitoja käytetty. Suippukaarenmuotoon tehtyä kattoa kannatti kummallakin puolella kuusi harvinaisimmalla taiteellisuudella veistettyä pilaria; ja se tapa, jolla ontevain kaarten risteykset sievillä koristuksilla toisiinsa yhistyivät, soveltui rakennustaiteen ja aikakauden hienoimpaan kaunetuntoon. Pylväsriviä vastaavina oli molemmin puolin kuusi kauniilla veistoksilla koristettua komeroa, joista kukin sisälti yhden apostolin kuvan.

Kappelin ylä- ja itäpäässä seisoi alttari, ja sen takana kallis, kullalla runsaasti kirjailtu esirippu persialaisesta silkistä peitti muuriin tehtyä syvennystä, joka epäilemättä sisälsi jonku erittäin pyhän kuvan eli jäännöksen, jonka kunniaksi tämä eriskummainen rukouspaikka oli rakettu. Siinä vakuutuksessa että näin oli asianlaita, ritari astui kohti alttaria, ja langeten polvilleen sen eteen, kertoi tulisella innolla rukouksiaan, kun hänen hartautensa sen kautta häirittyi, että esirippu äkkiä nostettiin, eli oikeammin vedettiin syrjään, hänen näkemättä kuinka ja keneltä; vaan tällä tavoin paljastetussa komerossa hän havaitsi hopeasta ja ebenholtsista valmistetun kaapintapaisen kapineen kaksoisovilla, joka pienennetyssä muodossa kuvasi götiläistä kirkkoa.

Kun hän kiinteällä uteliaisuudella tuijotti tuota kapinetta kohti, kimmahtivat kaksoisovet auki, ja näyttivät katsojalle suuren puukappaleen, josta helotti sanat Vera Crux, ja samalla vaimonpuolinen kööri lauloi Gloria Patri. Kun laulu herkeni, sulkeusivat kaapin ovet, esirippu vedettiin taasen eteen, ja ritari, polvillaan alttarin edessä, saattoi nyt häiritsemättä jatkaa hartauttaan sen pyhän jäännöksen kunniaksi, jota juuri oli hänelle näytetty. Hän teki niin, sen henkilön syvällä tunnolla, joka omin silmin oli nähnyt pelättävän todistuksen uskontonsa totuudesta, ja melkoinen hetki kului, ennenkuin hän rukouksensa lopetettua nousi ylös ja katsoi ympärilleen erakon perään, joka hänen oli tähän pyhään, salaiseen huoneeseen saattanut. Hän havaitsi hänen, pää vielä huntuun käärittynä, rangaistun koiran tavalla makaavan kappelin kynnyksellä, jonka yli hän ei näyttänyt rohkeavan käydä. Hänen asemansa osotti pyhintä kunnioitusta, suurinta katumusta, niinkuin hänen sisällisten tunnettensa kuorma olisi häntä maahan asti painanut ja kokonaan musertanut. Skotlantilaisesta tuntui että ainoastaan syvimmän katumuksen, omantunnonvaivain ja nöyryyttämisen tunne oli saattanut masentaa noin väkevää ruumista ja noin ylpeää sielua.

Hän lähestyi erakkoa ikäänkuin häntä puhutellakseen; vaan tämä aavisti hänen aikomuksensa ja jupisi, pään ympäri kierretyn hunnun tähden tukehutetulla äänellä, joka kuului ikäänkuin käärinliinoihinsa hankitusta ruumiista tullen: "odota, odota onnellinen sinä, joka saat katsoa — näky ei vielä ole kaikki". Näin sanoen hän nousi ylös, peräytyi kynnykseltä, jolla hän tähän saakka oli maannut pitkänään, ja sulki kappelin oven, joka, heleästi kaikuvalla vieterillä sisäpuolelta mennen lukkoon, niin tarkasti liittyi muuhun kallioon, johon kappeli oli hakattu, että Kenneth tuskin huomasi missä aukeama oli ollut. Hän oli nyt yksin tuossa valaistussa kappelissa, joka sisälsi sen kuvan jota hän äskettäin oli palvellut, ilman muita aseita kuin puukkonsa tai muita seuralaisia kuin hurskaat ajatuksensa ja pelkäämätön rohkeutensa.

Epätietoisena siitä, mitä nyt tulisi tapahtumaan, vaan päättäen odottaa tapausten menoa, käveli sir Kenneth edestakaisin yksinäisessä kappelissa kukon ensimäiseen laulamaan asti. Tällä hiljaisella hetkellä, jolloin yö ja aamu toisiinsa sulaavat, kuuli hän, mutta mistä päin, sitä hän ei voinut erottaa, senlaisen pienen hopeakellon äänen, jota soitetaan ehtoollisleipää kohotettaissa messun menoissa eli uhrissa, kuten sitä kutsutaan. Aika ja paikka tekivät tämän soiton kammottavan juhlalliseksi, ja kuinka urhea ritari olikin, vetäytyi hän kumminkin kappelin etäisimpään, alttaria vastapäiseen nurkkaan, saadakseen häiritsemättä pitää tämän odottamattoman ilmotusmerkin seurauksia silmällä.

Kauan ei aikaa kulunut, ennenkuin silkkinen esirippu uudelleen vedettiin syrjään ja tuo pyhä kaapi taasen näkyi hänelle. Kun hän kunnioituksella lankesi polvilleen, kuuli hän vaimonpuolisen köörin laulavan Laudes-virttä eli katolisen kirkon varhaisinta jumalanpalvelusta. Ritari kohta huomasi, että laulajien äänet eivät kauvemmin kuuluneet etäältä yhdestä kohti, vaan lähenivät kappelia ja tulivat yhä kovemmiksi, kun ovi, joka suljettuna oli yhtä näkymätön kuin se, josta hän itse oli tullut sisään, aukeni holvin toisessa päässä ja antoi köörin sävelten vapaammin tulvailla kappelin suippukaarten alatse.

Tuskallisen pelon vallassa ritari loi silmänsä aukkoon päin, ja yhä edelleen pysyen polvillaan siinä hartaassa asemassa, jonka paikka ja tilaisuus vaativat, odotti näitten valmistusten päätöstä. Juhlakulku näytti nyt olevan tulossa ovesta sisään. Ensin neljä kaunista poikaa, joitten paljaat käsivarret, kaulat ja sääret osottivat itämaisen ihon vaskiväriä ja jyrkästi erkanivat heidän lumivalkoisesta kauhtanasta, astui parittain kappeliin. Ensimäinen pari kantoi suitsutusastioita, joita he edestakaisin heiluttelivat, siten yhä enentäen niitä hyviä hajuja, joista kappeli jo oli täytetty. Toinen pari nakkeli kukkaisia.

Näitä seurasi tarkassa ja juhlallisessa järjestyksessä ne vaimonpuolet, jotka kuuluivat kööriin; kuusi, jotka, heidän mustista messukasukoista ja mustista hunnuista valkoisten vaatteidensa päällä päättäen, olivat vihityitä nunnia Karmeliitain sisaruskunnasta, ja yhtä monta joitten valkeat viitat ilmaisi heitä noviseiksi eli luostarin satunnaisiksi asukkaiksi, jotka eivät vielä olleet lupauksen kautta luostari-elämään sitoutuneet. Edellisillä oli suuret rukousnauhat käsissä, kun sitä vastoin heitä seuraavat nuoremmat ja notkeammat naiset kantoivat punaisista ja valkoisista ruusuista sidotuita seppeleitä. He astuivat juhlasaatossa ympäri kappelia, eivätkä ollenkaan näyttäneet huomaavan Kennethiä, vaikka kulkivat häntä niin liki, että heidän helmuksensa milteivät häneen koskeneet; ja kun he lauluansa jatkoivat, ei ritari epäillyt olevansa yhdessä noista luostareista, joissa jalot kristityt neidot ennen muinoin julkisesti olivat pyhittäneet itsensä kirkonpalvelukseen. Suurin osa niistä oli hävitetty, sittekun mahomettiläiset olivat vallottaneet Palestinan, vaan useat, jotka lahjomisilla olivat itselleen hankkineet voittajain suosiollisuuden, taikka sääliväisyydestä eli ylenkatseesta sen saaneet, vielä hiljaisuudessa toimittivat niitä kirkonmenoja, joihin heidän lupauksensa heitä velvotti. Vaan vaikka Kenneth tiesi asianlaidan olevan näin, niin kumminkin paikan ja tiiman juhlallisuus, näiden pyhäin neitsyeiden äkkiarvaamaton ilmestyminen, ja se aaveen kaltainen tapa, jolla he kulkivat hänen sivu, vaikuttivat niin valtavasti hänen mielikuvitukseensa, että hän tuskin jaksoi käsittää, että tuo kaunis juhlasaatto, jonka hän näki, oli tämän maailman ihmisistä syntynyt; niin suuressa määrin tuo kööri näytti yliluonnollisilta olennoilta, jotka kantoivat ylistystänsä koko ihmiskunnan palveltavalle esineelle.

[Kuva: Leopartin ritari nunnain jumalanpalveluksen aikana]

Tämä oli ritarin ensi aatos, kun saatto kulki hänen sivutsensa, liikkumatta enemmän kuin mitä häthätää vaadittiin eteenpäin pääsemistä varten, niin että he, siinä himmeässä valossa, jonka lamput levittivät huonetta pimittävien suitsutussavupilvien läpi, pikemmin näkyivät liukuvan kuin kävelevän eteenpäin.

Vaan kun he toisen kerran kappelia kiertäessään kulkivat sen paikan ohitse, jossa hän oli polvillaan, taittoi yksi noista valkoviittaisista neitosista, hänen sivutsensa siirtyessään, ruususilmikon siitä seppeleestä, jota hän kantoi, ja pudotti sen, ehkä tietämättä, sormistaan sir Kennethin jalkain eteen. Ritari säpsähti ikäänkuin puukon pistoksesta; sillä kun mieli kovin kiihkeästi jotakin tuntee taikka vartoo, virittää vähäpätöisin, arvaamaton tapaus sen sytytyslangan tuleen, jonka mielikuvitus jo on laskenut. Mutta hän hillitsi liikutuksensa, ajatellen kuinka helposti tuonlainen turhanpäiväinen seikka oli voinut tapahtua, ja että ainoastaan laulajien liikkumisen yksitoikkoisuus teki tämän tapahtuman ollenkaan huomattavaksi.

Kuitenki, kun juhlasaatto kolmannen kerran kierti kappelia, seurasivat Kennethin silmät ja ajatukset yksinomaisesti tuota yhtä novisia, joka ruususilmikon oli pudottanut. Hänen astuntansa, hänen kasvonsa, hänen vartalonsa, olivat niin täydellisesti samannäköiset kuin toisten köörilaulajien, että oli mahdoton hänessä havaita vähintäkään eriäväisyyttä, ja kuitenkin Kennethin sydän sykki kuni häkistään pyrkivä lintu, aivan kuin se tunnollisilla kehotuksillaan olisi tahtonut hänelle vakuuttaa, että tuo vaimonpuoli, joka kulki oikealla puolen novisein toisessa rivissä, oli hänelle kalliimpi ei ainoastaan kaikkia läsnäolioita, vaan myös koko naissukupuolta. Rakkauden romantillinen into, jota ritarillisuuden säännöt elähyttivät ja järjestelivät, soveltui hyvin yhtä romantillisiin uskonnollisiin tunteisiin, ja melkein saattoi sanoa, että ne enemmän kiihdyttivät kuin vastustivat toisiansa. Hehkuvalla mielellä, joka vivahti uskonnolliseen hartauteen, sir Kenneth, jonka tunteet värähtelivät sydämestä sormenpäihin asti, sentähden odotti uutta merkkiä sen henkilön läsnäolosta, jota hän lujasti luuli ensimmäisen antajaksi. Ehkä aika oli aivan lyhyt, jonka kuluessa juhlasaatto taas suoritti kierroksen kappelin ympäri, se tuntui ijankaikkisuudelta Kennethille. Vihdoin se neito, jota hän niin hartaalla huomiolla oli silmällä pitänyt, läheni — ei ollut mitään erotusta tämän hunnullaan peitetyn ja toisten välillä, joitten kanssa hän tasaisin askelin astui; vaan juuri kun hän kolmannen kerran kulki kumarruksissa olevan ristiretkeiliän ohitse, samalla pieni ja sievä muotoinen käsi, niin kaunis että se antoi korkeimman käsityksen sen ruumiin täydellisistä muodoista, johon se kuului, pisti hiukan esiin harsun linnikon poimuista, ikäänkuin kuutamonsäde kesäisen yön pilvihattaroista, ja taasen ruususilmikko putosi Leopartin ritarin jalkain eteen.

Tämä uudistettu merkki ei voinut olla satunnainen — yhtä vähän kuin tämän tuskin nähdyn, vaan ihanan naiskätösen yhtäläisyys sen kanssa, jota hänen huulensa kerran olivat suudelleet ja jonka armaalle omistajalle ne silloin olivat vannoneet ikuista uskollisuutta, saattoi olla paljas sattumus. Jos hän olisi useampia todistuksia tarvinnut, niin kimaltihan tuossa lumivalkoisessa sormessa se verraton rubinisormus, jonka määrätöntä arvoa Kenneth kuitenki olisi pitänyt halvempana kuin vähintäkään tuon sormen antamaa merkkiä — ja vaikka neito oli hunnun peitteessä, hän kuitenki, josko sattumalta, vai mielisuosiosta, sai nähdä yhden vallattoman kiharan noista mustista palmikoista, joitten jokainen hivus oli hänelle satoja kertoja kalliimpi kuin raskaat kultavitjat. Se oli hänen sydämensä lemmitty. Vaan että hän oli täällä — tässä jylhässä, yksinäisessä erämaassa — pyhäin naisten joukossa, jotka olivat sydänmaihin ja luoliin paenneet salaisuudessa viettääksensä näitä kristillisiä kirkonmenoja, joita he eivät julkisesti tohtineet toimittaa — että tämä todestaanki oli totta — se tuntui kovin mahdottomalta — sen täytyi olla unennäkö — mielikuvitteen pettävä harhaus. Kun nämät mietteet kiertelivät Kennethin mielessä, poistui juhlakulku samaa tietä jota se oli kappeliin tullut. Nuo nuoret kuoripojat, nuo mustat nunnat, katosivat vähitellen yksi toisensa perästä aukinaisen oven kautta — viimein tuli hänenkin vuoro, jolta Kenneth oli nuo kahdet merkit saanut — vaan ulosastuessaan hän käänti päätään, aivan vähäisen kyllä, mutta kumminkin huomattavasti sinnepäin, jossa ritari liikkumatonna kuin kuva, vielä makasi polvillaan. Hän näki hänen huntunsa vielä kerran liehahtavan — nyt se katosi — ja pimeys laskeusi ritarin sieluun, melkein yhtä synkkä kun se joka kohta sen jälkeen ympäröi hänen ulkonaiset aistinsa; sillä viimeinen veisaajista oli tuskin ennättänyt kynnyksen yli, kun ovi pamahti kiini ja samassa silmänräpäyksessä laulukunnan äänet vaikenivat, kappelin lamput yhtaikaa sammuivat ja sir Kenneth jäi yksin pilkkopimeään. Vaan Kennethistä yksinäisyys, pimeys ja hänen kummallisen tilansa epätietoisuus eivät olleet mitään — hän ei niitä ajatellut — ei niistä huolinut — ei huolinut mistään muusta maailmassa kuin tuosta katoovasta näystä, joka äsken oli hänen ohitsensa liihotellut, ja niistä suosion osotuksista, jotka hän oli saanut. Hän hapuili laattialta niitä ruususilmikoita, jotka neito oli pudottanut — likisti niitä vasten huuliansa — vasten rintaansa — nyt vuorotellen, nyt samalla kertaa — hän suuteli niitä kylmiä kiviä, joita tyttö, sen mukaan kuin hän saattoi arvata, oli juuri polkenut — hän teki kaikkea sitä hulluutta, johon tulinen rakkaus yllyttää ja oikeuttaa niitä, jotka sen valtaan ovat joutuneet; vaan tämmöisiä palavan lemmen osotuksia tavataan jokaisessa aikakaudessa. Omituista ritarillisuuden aikakaudelle oli kuitenki, että ritari hurjimmassa mielikiihkossaan ei vähintäkään ajatellut seurata eli vakoilla näin romantillisen rakkauden esinettä; että hän muisteli häntä ikäänkuin jumalatarta, joka, suvaittuaan hetkeksi nayttäytä nöyrälle palveliallensa, taasen oli vetäynyt pyhyytensä pimeyteen — eli kuni johtotähteä joka jollakin tärkeällä hetkellä heitettyään suosiollisen säteen, taasen kääriytyi pilvipeitteeseensä. Hänen sydämensä lemmityinen oli hänestä korkeampi olento, jonka liikkeitä ei saanut tiedustella eikä tarkastella, vaan joka häntä ilottaisi näöllään, tahi masentaisi poissa-olollaan, riemastuttaisi hyvyydellään eli saattaisi totuudellansa epätoivoon, aina oman mielensä mukaan, ja ilman mitään kiusaa tai muistutusta sankarinsa puolelta, joka vilpittömästi häntä sydämellä ja miekalla palvellen ei muuta pyytänyt kuin täyttää hänen käskyjänsä ja omien töittensä loistolla enentää hänen mainettansa.

Tämmöiset olivat ritarillisuuden lait ja rakkauden, joka oli niiden perusaate. Mutta Kennethin lemmen olivat toiset ja vielä kummallisemmat asianhaarat tehneet romantilliseksi. Hän ei koskaan ollut edes kuullut armahansa ääntä, vaikka hän usein ihastuneena oli katsellut hänen kauneuttansa. Neito kuului seurapiiriin, johon ritarin arvo kyllä salli hänen lähestyä, vaan ei yhtyä; ja kuinka suurta kunnioitusta hän nauttikin sotaisesta taidosta ja rohkeudesta, täytyi kuitenkin köyhän skottilaisen ritarin palvella jumalatartaan miltei yhtä pitkän matkan päässä, kuin se väli, joka erottaa persialaista jumaloitusta auringosta. Vaan milloin olisi naisen ylpeys ollut liian suuri ylenkatsoakseen jos kuinkaki halpa-arvoisen rakastajan innostunutta hartautta? Tuon ylhäisen ladyn silmä oli seurannut häntä turnauspelissä, hänen korvansa oli kuullut hänen kiitostansa jokapäiväisistä tappeluista kerrottaissa; ja vaikka kreivit, herttuat ja lordit kilvan pyysivät hänen suosiotansa, se liehui, alussa ehkä ehdottomasti eli tietämättäki, köyhän Leopartin ritarin puoleen, jolla tuskin oli muuta kuin miekka arvonsa kannattamiseksi. Katsellessaan ja kuunnellessaan, lady näki ja kuuli tarpeeksi vahvistuakseen siinä mieltymyksessä, joka ensin huomaamatta oli hänen vallannut. Ritarien persoonallista kauneutta kehuttaissa eivät siveimmätkään naiset Englannin sotaisessa hovissa epäilleet Kenneth skotlantilaiselle etusijan antamasta; ja huolimatta niistä suurista rikkauksista, joita ruhtinaat ja päärit lahjottivat kuleksiville laulajille eli ministreleille, sattui usein, että puolueeton ja itsenäinen henki vallotti runoilian ja kannel kaikui sankarin ylistykseksi, jolla ei ollut konkareita eikä kalliita vaatteuksia antaa hänelle omistetun kunnian palkinnoksi.

Ne hetket, jolloin hän kuunteli rakastajansa kiitosta, tulivat vähitellen yhä mieluisemmiksi korkeasukuiselle Edithille, koska ne olivat vaihetuksena niissä imarruksissa, joihin hänen korvansa oli kyllästynyt, ja antoivat hänelle aihetta salaisiin miettimisiin, joitten esineeksi ritari, yleisen ajatuksen mukaan, näytti paremmin ansaitsevan tulla, kuin ne jotka olivat häntä etevämmät arvossa ja rikkauksissa. Kun hänen huomionsa alituisesti, vaikka varovasti, kiintyi sir Kennethiin, vakaantui hän yhä enemmän ja enemmän ritarin persoonallisista tunteista häntä kohtaan, samoin kuin hän omassa mielessään yhä enemmän varmistui siitä, että hän Kenneth Skotlantilaisessa näki sen ritarin, jonka sallimus oli määrännyt onnen vaihteluissa — ja tulevaisuus näytti synkältä ja vaaralliselta — hänen kanssaan jakamaan sitä tulistuttavaa tunnetta, jonka valtaa aikakauden runoiliat kuvailivat niin yleiseksi, ja jota sen ajan tavat ja siveyskäsitteet asettivat miltei itse uskonnon rinnalle.

Mutta älkäämme salatko totuutta lukioiltamme. Kuinka ylevät Edithin mielipiteet olivatkin, niinkuin nuorelle, Englannin valta-istuinta likellä seisovalle neidolle sopi, ja niin tyydytetty kuin hänen ylpeytensä täytyi olla tuosta äännettömästä, lakkaamattomasta kunnioituksesta, jonka tuo suosittu ritari hänelle omisti, löytyi kumminkin hetkiä, jolloin rakastavan ja rakastetun naisen tunteet nurkuivat niitä rajotuksia vastaan, joilla hänen asemansa sekä hovimenot häntä ympäröivät, ja jolloin hän miltei moittinut rakastajansa arkuutta, joka näkyi päättäneen ei näitten rajojen ylitse pyrkiä. Sukuperän ja arvon etiketti — käyttääksemme nyky-aikaista puhepartta — oli hänen ympäri luonut loihtopiirin, jonka yli sir Kenneth kyllä saattoi kumartua ja heittää silmänsä, vaan jonka sisään hän yhtä vähän saattoi astua, kun ilmoihin manattu henki voipi kulkea niiden rajain yli, jotka mahtavan velhon noitasauva on määrännyt. Vasten tahtoaki tunkeusi se ajatus neidon mieleen, että hänen itsensä täytyi kulkea tuon säädetyn rajan ulkopuolelle, vaikkapa vain kauniin jalkansa äärimmäisellä päällä, antaakseen noin ujolle ja kainostelevalle rakastajalle tilaisuutta niin vähäisen suosionosotuksen saantiin, kuin hänen kenkänsä rihmojen suutelemiseen. Hänellä oli mainio esimerkki "Kuninkaan tyttäressä Unkarista", joka tällä tapaa jalomielisesti rohkaisi "halpasukuista aseenkantajaa"; ja Edith, vaikka kuninkaallista sukua, ei ollut enemmän mikään kuninkaan tytär, kuin hänen rakastajansa halpaa säätyä — kohtalo ei ollut heidän rakkaudellensa rakentanut niin ylipääsemätöntä estettä. Kumminkin neidon sydämessä oli jotakin — tuo kainosteleva ylevyys, joka kahlehtii itse rakkautta — joka huolimatta hänen säätynsä etevyydestä, kielsi häntä ensi askelta astumasta; hienotunteisuushan aina vaatii sitä rakastajalta. Sitäpaitsi sir Kenneth oli ritari niin kohtelias, niin jalo, niin täydellinen ja, ainakin hänen mielestään, niin tarkasti tunteva, mitä hän oli itsellensä ja neidolle velkapää, että, niin tylyltä ja kylmältä kuin tyttö näyttikin, hänen kunnioitustansa vastaanottaessaan ikäänkuin jumalankuva, jonka ei arvella tuntevan eikä huolivan rukoiliansa hartaudesta, hän kuitenkin pelkäsi kovin aikaisin astua kunnia-istuimeltaan alas, ettei siten alentaisi itseään ihastuneen rakastajansa silmissä.

Vaan todellisen epäjumalan hurskas palvelia voipi huomata suosion merkkejä marmorikuvanki kovissa, liikkumattomissa kasvoissa, eikä siis ole kumma, jos ritari luuli huomaavansa jotain yhtä suosiollisesti tulkittavaa loistavan rakastettavan Edithin kirkkaissa silmissä, kun hän, jonka kauneus enemmän esittyi katseen voimassa kuin säännöllisissä kasvoinjuonteissa ja heijastavassa ihon valkeudessa, loi silmänsä ritariin.

Niin isosti varovainen kuin neito oli ollutki, oli hän kuitenkin tullut näyttäneeksi pieniä todistuksia mieltymyksestänsä ritariin; sillä kuinka tämä muuten heti ja ilman epäyksettä olisi tuntenut tuon kauniin käden, josta tuskin kaksi sormea näkyi hunnun alta, eli kuinka hän olisi voinut olla niin täydesti vakuutettu siitä, että kaksi jälekkäin hänen eteensä pudotettua kukkaa oli aiottu tunnusmerkiksi hänen sydämensä haltiattarelta? Mutta me emme voi koettaa selittää, minkä vaarinottojen, minkä salaisten merkkien, silmäysten eli viittausten, tai minkä rakkauden vapaamuurarisuuden kautta tämä hyvä sopu oli syntynyt Edithin ja hänen rakastajansa välillä; sillä me olemme ijälliset, ja tuommoisia vähäisiä hellyydenosotteita, joita nuoremmat silmät helposti hoksaavat, ei meidän näkövoimamme pysty erottamaan. Siinä kyllin, että semmoinen sopu oli olemassa kahden hengen välillä, jotka eivät koskaan olleet puhutellut toisiaan, vaikka sitä Edithin puolelta hillitsi vakuutus niistä vaaroista ja vaikeuksista, jotka välttämättä seuraisivat kutakin heidän lempensä edistymistä, ja ritarin puolelta tuhannet epäilykset ja varomiset, että hän olisi liian paljon arvoa pannut niille vähäisille neidolta saaduille suosionosotuksille, joita tietysti keskeytti pitkät loma-ajat näennäistä kylmäkiskoisuutta, kun neito, osittain peljäten herättää toisten huomaavaisuutta ja siten saattaa rakastajansa vaaraan, osittain varoen hänen arvossaan alenevansa, jos näyttäisi liian myöntyväiseltä, katsoi velvollisuudekseen kohdella häntä välinpitämättömyydellä, aivan kuin hän ei olisi häntä huomannut.

Tämä kenties ikävä puheenpito, joka kuitenki on kertomuksellemme ollut tarpeellinen, selittäköön rakastajain välillä huomattavaa sopusointua, jos niin jyrkkää sanaa saamme käyttää, kun Edithin odottamaton ilmestyminen kappeliin niin väkevästi vaikutti ritarin tunteisiin.

Viides luku.

      Telttoihimme haltiat
      Turhaan päästä kokevat.
      Termagaunt ja Astaroth
      Käskystämme poistukoot.

Warton.

Syvin hiljaisuus, synkin pimeys vallitsivat enemmän kuin tunnin aikaa kappelissa, jonne jätimme Leopartin ritarin vielä polvilleen, vuorotellen kiittäen Jumalaa ja sydämensä lemmittyä siitä suosiosta, joka oli hänen osaksi tullut. Hänen oma kohtalonsa, oma turvallisuutensa, joka harvoin häntä isosti huoletti, ei nyt ollut hietajyväsen veroinen hänen aatoksissaan. Hän oli lady Edithin lähisyydessä, oli saanut todisteita hänen mieltymyksestänsä, hän oli paikalla, joka oli pyhitetty kunnioitettavimmalle pyhälle jäännökselle. Kristitty sotilas ja innollinen rakastaja ei voinut peljätä mitään, ei ajatella mitään paitsi velvollisuuttaan Jumalaa ja lemmittyänsä kohtaan.

Kun sanottu aika oli kulunut, kajahti holvitetussa kappelissa kimeä vihellys, sellainen kuin se jolla metsästäjä kutsuu havukkaansa takaisin. Se oli paikalle jotenki sopimaton ääni ja kehotti sir Kennethiä olemaan varuillansa. Hän hypähti pystöön kumarruksistansa ja tarttui kädellänsä puukkoon. Kitisevä ääni ikäänkuin vääntimestä ja kehristä alkoi nyt kuulua ja ylöspäin aukosta lattiassa kohoava valo osotti, että lasku-ovi oli nostettu ylös tai laskettu. Heti senjälkeen pitkä, kuivettunut käsivarsi, osaksi paljas, osaksi peitetty punaisesta silkistä tehtyyn hijaan, kohosi ylös aukosta, pidellen lamppua niin ylähällä kuin mahdollista, ja se ruumis, johon käsivarsi kuului, nousi askel askeleelta kappelin lattian tasalle. Näin ilmi tuleva olento osotti olevansa ilkeännäköinen kääpiö, summattoman suurella päällä, päässä lakki, kummallisesti koristettu kolmella riikinkukon höyhenellä, ja yllänsä punainen silkkipuku, jonka komeus teki hänen rumuutensa vielä enemmän silmiinpistäväksi. Hänellä oli sitäpaitsi kultarenkaat kalvosissa ja käsivarsissa sekä vyötäisillään valkea silkkihuivi, johon oli pistetty kultakahvainen tikari. Vasemmassa kädessä tämä eriskummainen olento piti jonkunlaista luutaa. Päästyään kokonaan aukosta ylös, hän seisahtui ja ikäänkuin tarkemmin näytelläkseen itseänsä, lasti verkalleen lampun kasvojensa tasalta alaspäin, jälekkäin valaisten hurjannäköistä muotoansa ja kuvattomia, vaan jänteviä jäseniään. Vaikka epäsuhtainen ruumiiltaan, ei hän niin rujokas ollut, että se olisi osottanut mitään voiman taikka notkeuden puutetta. Kun sir Kenneth katsoa tuijotti tätä iljettävää otusta kohti, muistui hänen mieleensä tavalliset kansantarut gnomeista eli haltioista, jotka asuvat maanloukeroissa; ja niin isosti tämä kuvatos vastasi niihin käsityksiin, mitä hänellä heidän ulkonäöstä oli, että siihen inhotukseen, jolla hän katseli häntä, sekaantui, jos ei juuri pelko, niin ainakin senlaatuinen kammo, minkä rohkeinkin välttämättä tuntee yliluonnollisen olennon läsnäollessa.

Kääpiö vihelsi uudestaan ja kutsui niin aukosta esiin kumppalin, joka rumuudessa veti hänelle vertoja. Tämä toinen henkilö nousi ylös samalla tapaa kuin ensimäinen; vaan se oli vaimonpuolinen käsivarsi, joka nyt lamppua kohotti siitä maanalaisesta holvista, josta nämät ilmiöt ylenivät, ja vaimonpuoli, ruumiinrakennuksen ja ulkomuodon suhteen aivan edellisen kaltainen, joka hitaasti kohosi laattian alta. Hänenki pukimensa oli punaisesta kullalla kirjaillusta silkkivaatteesta, eriskummaisesti leikkailtu ja laskettu, niinkuin hän olisi kuulunut johonkin ilveiliä- eli silmänkääntäjäjoukkoon, ja yhtä huolellisesti kuin edeltätuliansa valaisi hänkin kasvojaan ja koko ruumistaan, jonka inhottavaisuus ei näyttänyt vähemmältä kuin miehen. Vaan kaiken tämän kamalan ulkonäön ohessa löytyi kuitenkin molempain kasvoissa jotain, joka suurimmassa määrässä ilmaisi sukkelaa ja terävää ymmärrystä. Tämä tuli heidän kirkkaista silmistään, jotka syvistä kuopistaan mustain, tuuheain kulmakarvain alta säihkyivät erinomaisella loistolla, joka, samoin kuin kiilto sammakon silmässä, jossakin määrin näkyi korvaavan heidän kasvojensa ja vartaloittensa kauheaa rumuutta.

Sir Kenneth seisoi ikäänkuin lumottuna sillä välin, kuin tämä armas parikunta, vieritysten kulkien ympäri kappelia, näytti palveliain tavoin askaroivan sen laasemisessa; mutta kun he vain käyttivät toista kättä, ei lattialla ollut suurta hyötyä heidän työstään, jota he toimittivat kaikenlaisilla heidän eriskummalliselle ulkomuodolle täydellisesti sopivilla ilveillä ja tempuilla. Kun he toimituksessaan lähenivät ritaria, he herkesivät luutiaan käyttämästä ja asettuen aivan sir Kennethin eteen, näyttivät taas verkalleen lampuilla päällensä, ikäänkuin salliaksensa hänen tarkasti tutkia heidän läheltä katsoessa ei suinkaan kauniimpia kasvojansa ja havaita sitä erinomaista vilkkautta ja voimaa, jolla heidän mustat, säihkyvät silmänsä heijastivat lampun valoa. He näyttivät senjälkeen molemmilla lampuilla ritarin päälle, ja tarkkaan häntä silmäiltyään, kääntyivät toisiansa kohti ja purskahtivat naurunhohotukseen, joka kajahti hänen korvissaan. Tämä ääni oli niin kamala, että väristys puistutti sir Kennethiä ja hän pyysi heitä Jumalan nimessä sanomaan hänelle, ketä he olivat, jotka noin hulluilla käytöksillä ja jumalattomilla huudoilla häväisivät tätä pyhää paikkaa.

"Minä olen kääpiö Nectabanus", sanoi rujukuvainen mies äänellä, joka soveltui hänen vartaloonsa ja joka enemmän muistutti yölepakon huudosta kuin päivillä kuuluvaa ääntä.

"Ja minä olen Genevra, hänen rouvansa ja lemmikkinsä", vastasi vaimonpuoli kimeällä ja sentähden vielä hirveimmällä äänellä, kun hänen kumppalinsa.

"Mitä te täällä teette?" kysyi ritari uudestaan, tuskin vieläkään vakuutettuna siitä, että edessään näki ihmisolennoita.

"Minä", vastasi mies suurella teeskennetyllä juhlallisuudella ja arvolla, "olen kahdestoista Imami — minä olen Mahomet Mohadi, oikeauskoisten johdattaja ja edelläkäviä. Minua ja seuruettani varten seisoo satamäärä hevosia satuloittuna pyhässä kaupungissa, ja sama määrä pelastuksen kaupungissa. Minä olen se jonka tulee todistaa, ja tämä vaimonpuoli on yksi sulottareistani".

"Sinä valehtelet!" keskeytti nainen vielä kimeämmällä äänellä, kun hänen oli; "minä en ole sulottariasi, ja sinä et ole mikään uskoton heittiö kuin tuo Mahomet, josta puhut. Kirous hänen arkkunsa yli! — Minä sanon sinulle, sinä Issaskarin aasi, että sinä olet Arthur, Britannian kuningas; jonka velhottaret salaa veivät Avalonin taistelutantereelta, ja minä olen se kauneudestaan kuuluisa Genevra".

"Vaan totta puhuaksemme, jalo herra", sanoi mies, "olemme onnettomia, ruhtinaallisia henkilöitä, jotka Jerusalemin kuninkaan Guyn suojeluksen alaisina elimme, kunnes uskottomat ilkiöt ajoivat hänen pois omasta pesästään — taivahan salamat heidät kuluttakoot!"

"Hiljaa!" käski ääni sieltä päin mistä ritari oli tullut sisään, "hiljaa, mielettömät, ja pois täältä! Tehtävänne on loppunut."

Kääpiöt tuskin ennättivät tämän käskyn kuulla, ennenkuin he toisilleen sipisivät ymmärtämättömällä kähisevällä kielellä, ja yhtäkkiä sammuttivat lamppunsa sekä jättivät ritarin syvään pimeyteen, jota kohta seurasi sen sopivin kumppali, täydellinen hiljaisuus, niin pian kuin poismeniäin askelten ääni oli herjennyt kuulumasta.

Ritari tunsi hoivan mielessään noitten onnettomain olentojen mentyä. Heidän puheesta, käytöksestä ja ulkonäöstä hänen täytyi päättää, että he kuuluivat niihin viheliäisiin ihmisolentoihin, joita rumuus ja heikkojärkisyys tuomitsivat joutilaisiksi lisäkaluiksi aatelisperheisiin, missä heidän muotonsa ja hulluutensa olivat huvituksen aineena koko talonväelle. Skottilaista ritaria, joka ei missään suhteessa ollut aikakauden käsitteistä ja tavoista korkeammalle kohonnut, olisi näitten ihmisparkain maskeradi kussaki muussa tilassa ehkä hyvinki huvittanut, vaan nyt heidän höpinänsä ja hullut liikkeensä häiritsivät hänen syviä, hurskaita mietteitänsä, niin että hän todella ilostui heidän poismenostansa.

Muutama hetki senjälkeen aukeni hitaasti se ovi, jonka kautta hän oli tullut, ja kun se jäi raolleen, huomasi hän heikon, kynnykselle asetetusta lampusta lähtevän valon. Sen himmeässä liehahtelevassa loistossa hän erotti mustan haamun, joka oli kyyryllänsä oven ulkopuolella, ja kun ritari kävi likemmäksi, tunsi hän tuossa haahmossa erakon, maaten pitkänään samassa nöyrässä asemassa, jossa hän viimein oli hänen nähnyt ja jossa hän epäilemättä oli pysynyt koko sinä aikana, kuin hänen vieraansa oli ollut kappelissa.

"Kaikki on ohitse", sanoi erakko, kuullessaan ritarin lähestyvän, "ja suurimman syntisen maan päällä, sekä sen, joka saa pitää itseänsä onnellisimpana ja enin kunnioitettuna koko ihmiskunnassa, täytyy nyt tästä huoneesta lähteä. Ota lamppu ja taluta minua portaita alas; sillä en saa silmiäni aukaista valolle, ennenkuin olen kaukana tästä pyhästä paikasta".

Skottilainen ritari totteli ääneti; sillä hänen näkemisistään syntynyt juhlallinen, miltei riemastunut tunne oli tukeuttanut itse uteliaisuuden; ja jotenkin tarkasti hän talutti erakkoa niiden monien salakäytävien ja porrasten kautta, joita he noustessaan olivat kulkeneet, kunnes he viimein saapuivat erakon luolan ulkohuoneeseen.

"Kuolemaan tuomittu pahantekiä on taasen vankeuskomerossaan, säästetty yhdestä surkeasta päivästä toiseen, kunnes hänen hirmuinen tuomarinsa vihdoin käskee panna hänen hyvin ansaitun tuomionsa täytäntöön".

Nämät sanat sanoessaan erakko riisui hunnun pois, joka oli ollut hänen päänsä ympäri kääritty, ja katseli sitä syvällä hillityllä huokauksella; ja niin pian kuin hän oli sen pannut takaisin siihen piilopaikkaan, josta hän sen skotlantilaisella oli otattanut, sanoi hän kiivaasti ja ankarasti seuraajalleen: "pois, pois — levolle, levolle! Nukkukaa te — te saatte nukkua — minä en saata enkä saa".

Kunnioittaen sitä syvää mielenliikutusta, jolla tämä lausuttiin, meni ritari sisempään huoneeseen; vaan kuin hän mennessään silmäili taaksepäin, näki hän erakon hurjalla kiireellä riisuvan karvaisen takkinsa yltään ja paljastavan hartiansa, ja ennenkuin hän ennätti sulkea sen hataran oven, joka erotti luolan molemmat osastot, kuuli hän ruoskan lyömiä ja katumusharjottajan voivotuksia sen kovan kurituksen tähden, jota hän itselleen saattoi. Kylmä väristys puistutti ritaria, kun hän mietiskeli, että mahtoi olla törkeä synti ja kovat omantunnonvaivat, joita näin ankara kuritus nähtävästi ei voineet poispyyhkiä eli lievittää. Hän luki hartaasti rukouksensa, heittäysi kovalle vuoteelleen, silmäili hätäisesti yhä nukkuvaa mahomettilaista ja vaipui, päivän ja yön vaihtelevista kohtauksista uupuneena, rauhallisesti ja levollisesti kuin lapsi uneen. Aamulla noustuaan hän erakon kera piti useita neuvotteluita tarkoista asioista, jotka pakottivat häntä luolassa viipymään vielä kaksi päivää, joina hän oli niin tarkka hartautensa harjotuksissa, kuin pyhissävaeltajan tulee olla; vaan hänelle ei enään suotu tilaisuutta pääsemään kappeliin, jossa hän oli nähnyt niin kummallista seikkoja.

Kuudes luku.

      Uus' näkymö — ja torvet kaikukoon,
      Kun jalopeura luolast' ajetaan!

*Vanha näytelmä.*

Niinkuin esisanamme ilmottavat, täytyy tapahtumapaikan nyt siirtyä Jordanin vuorisista sydänmaista Englannin kuninkaan Richardin leiriin, joka silloin oli sijotettu St. Jean d'Acren ja Askalonin välille, ja sisälti sen sotavoiman, jolla Leijonasydän oli toivonut tekevänsä voitollisen retken Jerusalemiin — hanke joka luultavasti olisi onnistunut, ellei toisten siihen osaaottavain kristittyjen ruhtinasten kateus olisi hänen aikeillensa ollut esteenä; sillä heitä loukkasi englantilaisen hallitsian hillitsemätön ylpeys ja Richardin peittämätön ylenkatse veljiänsä toisia hallitsioita kohtaan, jotka vaikka arvossa hänen vertaisiansa, kumminkin uljuudessa, pelkäämättömyydessä ja sotaisissa avuissa olivat häntä halvemmat. Tuommoinen epäsopu, etenkin Richardin ja Franskan kuninkaan Philipin välillä, aikaansai riitoja ja esteitä, jotka lamauttivat kaikkia tuon urhoollisen, vaan kiivasluontoisen Richardin esittämiä tehollisia toimia, sillä välin kuin ristinsotilasten rivit yhä harvenivat, ei ainoastaan yksityisten henkilöiden, vaan kokonaisten joukkojen eroamisen kautta, jotka läänitysherrainsa komennossa luopuivat taistelusta, jonka eivät toivoneet voitolla päättyvän.

Niinkuin saattoi odottaa, vaikutti ilmanalakin haitallisesti pohjoismaiden sotilaisiin, ja sitä suuremmassa määrässä kuin ristiretkeiliäin irstas elämä, niin sopimaton niille perusaatteille ja tarkotuksille, jotka olivat heitä pakottaneet aseisiin tarttumaan, teki heidät huokeaksi saaliiksi polttavan helteen ja kylmän kasteen vahingollisille vaikutuksille. Siihen alakuloisuuteen, joka oli näitten tappioiden seurauksena, tuli lisäksi se, jonka vihollisten miekka teki. Saladin, jonka nimi loistaa ensimäisenä Itämaitten historiassa, oli omasta onnettomasta kokemuksesta oppinut että hänen keveästi varustetut joukkonsa eivät suljetussa tappelussa voineet kestää teräkseen puetettuja frankeja vastaan, sekä samalla tullut huomaamaan ja pelkäämään vastustajansa Richardin uskaliasta luonnetta. Mutta jos hänen väkensä useamman kuin yhden kerran joutuivat suureen tappioon, hankki hänelle hänen sotavoimainsa enemmyys voiton niissä vähemmissä kahakoissa, joita ristiretkeiliät usein eivät voineet välttää, ja samassa määrässä kuin hänen päällekarkaajansa armeija hupeni, tulivat sulttanin toimet tässä pikku sodassa yhä lukuisemmiksi ja rohkeammiksi. Ristiretkeläisten leiriä kierteli ja melkein piiritti suurilukuiset joukot keveätä ratsuväkeä, joita helposti kuin ampiaisparvia saattoi kuoliaaksi kouristaa, kun niihin kerta pääsi käsiksi, vaan jotka olivat varustetut siivillä, paetakseen väkevämpää voimaa, ja okailla pistelläkseen. Alituisia otteluita tapahtui etuvahtein luona ja muonaretkillä, joissa moni kallis henki menetettiin, ilman vastaavaa hyötyä; transportteja siepattiin ja yhdistyksiä katkaistiin. Ristiretkeiliäin täytyi hankkia itselleen elatuksensa hengen uhalla, ja yhtävähän kuin ennenmuinoin voitiin Bethlehemin lähteestä saada sitä vettä, jota kuningas David, yksi maan entisistä hallitsioista himosi, yhtä vähän sitä nyt saatiin ilman verenvuodatuksetta.

Voimallisena vastapainona näille vastuksille oli kyllä Richard kuninkaan järkähtämätön lujamielisyys ja väsymätön toimeliaisuus. Alati ratsunsa seljässä muutamain parhaimpain ritariensa kanssa, valmiina rientämään jokaiseen paikkaan, mistä vaara uhkasi, hän usein ei ainoastaan tuonut odottamattoman avun kristityille, vaan hajottikin uskottomat, vaikka he olivat aivan varmat voitostaan. Mutta ei Leijonasydämenkään rautaruumis voinut ilman haitatta kärsiä epäterveellisen ilmanalan vaihetuksia ja sen ohessa alituisia ruumiin- ja sielunponnistuksia. Hän sairastui senlaiseen hivuttamaan kuumeeseen, joka Aasiassa liikkuu, ja joutui, kaikella suurella voimallansa ja vieläki suuremmalla rohkeudellansa, kykenemättömäksi ensin nousemaan hevosen selkään ja sitten olemaan niissä sotaneuvotteluissa läsnä, joita ristiretkeiliät aika tavasta pitivät. Vaikea oli päättää, jos tämä pakollinen joutilaisuus tuli englantilaiselle hallitsialle enemmän harmittavaksi tai helpommaksi sen kautta, että ristiretkeiliät päättivät sopia kolmenkymmenen päivän aselevosta sulttani Saladinin kanssa; jos häntä yhdeltä puolen suututti se viivästys, minkä tämä aikaansai suuren hankkeen edistymisessä, lohdutti häntä toiselta puolen vakuutus, että hänen sotakumppaninsa eivät niittäneet mitään laakereita, hänen toimetonna sairasvuoteella maatessaan.

Mutta mitä Leijonasydän vähimmin saattoi kärsiä, oli se yleinen toimettomuus, joka ristiretkeiliäin leirissä alkoi näyttäytyä, niin pian kuin hänen sairautensa muuttui arveluttavammaksi, ja niistä tiedoista, jotka hän tykönään olevilta miltei vasten heidän tahtoaan sai, hän havaitsi, että sotaväen toiveet olivat alenneet samassa määrässä kuin hänen sairautensa yltyi, ja että välirauhaa täytettiin, ei armeijan lisäämiseksi, sen masentuneen rohkeuden elähyttämiseksi, sen vallotushimon kiihdyttämiseksi ja sen valmistamiseksi äkilliseen ja uskaliaaseen marssiin pyhää kaupunkia vastaan, joka oli sotaretken maali, vaan heikenneen armeijan leirin vahvistamiseksi kaivantohaudoilla, paalutuksilla ja muilla linnotuskeinoilla, ikäänkuin olisi valmistettu itseään sodan uudestaan syttyessä pikemmin torjumaan mahtavan vihollisen päällekarkausta, kuin asettumaan vallottajan ja ahdistajan ylpeään asemaan.

Tuo englantilainen kuningas joutui näistä ilmotuksista raivoon, aivan kuin vangittu leijona, joka häkkinsä rautakalterein välitse näkee saaliinsa. Luonnosta kiivas ja tuima kulutti häntä hänen oma kiukkunsa. Hänen palveliansa pelkäsivät häntä ja lääkärit eivät hänen suhteen uskaltaneet harjottaa sitä valtaa, jota tohtorin välttämättä täytyy potilaan suhteen käyttää, voidaksensa hänelle olla hyödyksi. Ainoastaan yksi uskollinen paroni, joka kenties omansa ja hallitsiansa luonteen yhtämukaisuuden tähden oli häneen luopumattomasti kiintynyt, rohkeni asettua jalopeuran ja hänen vihansa väliin, ja hillitsi tyynesti, mutta vakavasti, tuota vaarallista potilasta, johon toimeen ei yksikään muu olisi uskaltanut ryhtyä, ja johon Thomas de Multon ainoastaan sen tähden pystyi, että hän piti kuninkaansa henkeä ja kunniaa suuremmassa arvossa kuin sitä suosioa, jonka hän saattoi menettää, ja sitä vaaraa, johon hän saattoi joutua, noin vallatonta ja mielipahassaan peljättävää sairaista hoitaessaan.

Sir Thomas oli Gilslandin herra Cumberlannissa, ja tällä aikakaudella, jolloin liikanimet ja arvonimitykset eivät niin kiinteästi liittyneet henkilöihin kuin nykyään, kutsuivat normannit häntä lord de Vaux'ksi ja saksilaiset, jotka pitivät kiinni vanhasta kielestään ja ylpeilivät siitä saksilaisesta verestä, joka juoksi kuulusan soturin suonissa, nimittivät häntä englannin kielellä Tuomaaksi eli tuttavammin Thom of the Gills, s. o. Kaitaisten Laaksojen herraksi, joista hänen laajat tiluksensa olivat saaneet hyvin tunnetun nimensä.

Tämä paroni oli ottanut osaa lähes kaikkiin niihin sotiin, joita oli käyty Englannin ja Skotlannin välillä, ja myöski niihin moninaisiin sisällisiin riitoihin, jotka siihen aikaan rasittivat viimemainittua maata, ja oli kaikissa kunnostanut itseään niin hyvin sotaisen taidon kuin oman urhoollisuuden kautta. Hän oli muissa suhteissa raaka sotilas, suora ja huolimaton tavoissaan setä hiljaluontoinen, melkeinpä tyly käytöksessään, eikä, ainakaan siltä kuin päältäpäin näytti, vaatinut että häntä pidettäisiin valtio- eli hovimiehenä.

Vaan ne, jotta luulivat saattavansa katsella tarkemmin ihmisten luonteisiin, väittivät kuitenkin, että lord de Vaux oli yhtä viekas ja kunnianhimoinen, kuin julkea ja rohkea, ja arvelivat, että kun hän mukaantui kuninkaan omaan suoraan ja pelkäämättömään mielenlaatuun, hän silloin ainakin jossakin määrin tahtoi saavuttaa hänen suosioansa ja tyydyttää omaa syvään kätkeytyvää kunnianhimoansa. Mutta kukaan ei huolinut hänen aikeitaan vastustella, jos hänellä todella semmoisia oli, kilpailemalla hänen kanssa siinä vaarallisessa tehtävässä, jota tarttuvaksi sanottua tautia sairastavan potilaan jokapäiväinen palveleminen tuotti, etenkin kun tämä sairas oli Leijonasydän, jota tappelusta estetyn sotilaan ja vallanpidosta erotetun kuninkaan raivosa kärsimättömyys tuskastutti; ja halvat sotamiehet, ainakin englantilaisessa armeijassa, olivat ylipäätäin siitä ajatuksesta, että de Vaux hoiti kuningastaan kuin kumppali kumppalinsa, jokapäiväisiin vaaroihin osaa ottaneitten välillä solmitun sotilasystävyyden koko rehellisyydellä ja vilpittömällä ujostelemattomuudella.

Muutaman lämpimän syrialaisen päivän iltapuolella Richard makasi tautivuoteellaan, joka hänen sielulleen oli yhtä inhottava kuin itse tauti hänen ruumiilleen ilkeä. Hänen kirkkaat siniset silmänsä, jotka aina säteilivät kummastuttavalla loistolla ja tulella, olivat nyt kuumeesta ja sielun levottomuudesta tulleet vielä kirkkaammiksi ja säihkyivät hänen kiharain ja leikkaamattomain, keltaisten hivusten alta yhtä äkillisesti ja vilkkaasti kuin auringon viimeiset säteet pistävät esiin lähenevän ukkosenpilven syrjästä, jota se kuitenkin kultaa. Hänen miehuulliset kasvonsa osottivat selvään turmelevan taudin edistymistä, ja huolimattomasti hoideltu, ajamaton parta peitti huulia ja leukaa. Kun hän tuossa heittäysi sinne tänne sängyssään, välin vetäen peittoa päälleen, välin, hetki sen jälkeen, viskaten sen yltään, ilmaisi hänen vuoteensa epäjärjestys ja hänen kiivaat liikuntonsa samalla kertaa kovimpiin rasituksiin tottuneen luonteen pontevuutta ja raivokasta malttamattomuutta.

Hänen vuoteensa vieressä seisoi Thomas de Vaux, joka kasvojensa, käytöksensä ja ryhtinsä puolesta oli täydellisin vastakohta sairaalle kuninkaalle. Hänen kasvunsa oli melkein jättiläisen tapainen, ja hänen hivuksiansa olisi paksuudessa voinut verrata Simsonin tukkaan, vaikka vasta sitte kuin israelilaisen sankarin suortuvat olivat saaneet philistealaisnaisen saksia maistaa; sillä de Vaux piti lyhyeksi leikattua tukkaa, että se mahtuisi kypärin alle. Hänen suurten pähkinänkarvaisten silmäinsä loisto muistutti syksyisen aamun kirkkaudesta, ja niiden tyyneys häirittyi ainoastaan hetkeksi, kun Richard näytti kovin kiivaita rauhattomuuden ja kärsimättömyyden merkkejä. Hänen kasvonsa, vaikka suuremmoiset niinkuin hänen ruumiinsakin, olivat ehkä olleet kauniit, ennenkuin arvet niitä epämuodostivat; ylähuulta peitti normannilaiseen tapaan paksut viikset, jotka olivat niin pitkät ja tuuheat, että yhtyivät tukkaan, joka, niinkuin partakin, oli mustanruskea ja harmahtava. Hänen ruumiinsa näytti olevan sitä laatua, joka parhaiten kestää vaivoja ja vahingollista ilmanalaa; sillä hän oli hoikka vyötäisiltä, rinta oli leveä ja korkea, käsivarret pitkät ja sääret vankat. Enempään kuin kolmen vuorokauteen hän ei ollut riisunut olkapäissä ristillä koristettua költeriansä, ja vain nauttinut hetken lepoa, jota hallitsian hoitaja voipi itselleen harvinaisesti anastaa. Hän muutti harvoin asentoansa, paitsi antaessaan Richardille virvotusaineita ja rohtoja, joita ei kukaan vähemmin suosituista hoviherroista olisi voinut houkutella malttamatonta kuningasta ottamaan, ja jotain liikuttavaa oli tuossa hellässä, ehkä kömpelössä tavassa, jolla hän näitä askareitansa toimitti, jotka olivat niin sopimattomia hänen rohkealle ja sotilaantapaiselle käytökselleen.

Teltalla, jossa nämä henkilöt olivat, oli, aikakauden tapojen ja Richardin persoonallisen luonteen mukaan, enemmän sotaisa, kuin uhkea ja kuninkaallinen ulkonäkö. Monenlaisia hyökkäys- ja puollustusaseita, joista muutamat olivat eriskummaista ja vastakeksittyä tekoa, makasi ympäri teltan lattiaa tai oli ripustettu niihin tankoihin, jotka sitä kannattivat. Metsästysretkillä tapettujen petoeläinten nahkoja oli levitetty lattialle tai ripustettu teltan seinille, ja tuommoisista jahdin voittomerkeistä tehdyllä läjällä makasi kolme alania, niinkuin niitä silloin kutsuttiin, eli susikoiraa, kaikkein suurinta lajia ja lumivalkoisia. Heidän päänsä joihin kynsi ja hammas oli piirtänyt monet arvet, osottivat heidän osallisuuttansa siihen voittovuoteeseen, jolla he lepäsivät, ja heidän silmänsä, jotka he silloin tällöin haukoteltuaan eli jäseniään oiottuaan loivat Richardin sänkyyn, ilmaisivat suurinta kummastusta ja mielipahaa tästä tavattomasta joutilaisuudesta, jota heidänkin täytyi sietää. Tämä kaikki oli vain sotilaan ja metsästäjän tunnusmerkkejä; mutta pienellä pöydällä aivan sängyn vieressä oli kolmikulmainen teräksinen kilpi kolmella juoksevalla leijonalla, semmoisen vaakunan tämä ritarillinen hallitsia ensin valitsi, ja tämän kilven edessä oli se kultainen diademi, melkein herttuallisen kruunun kaltainen, paitsi että se edestäpäin oli korkeampi kuin takaa, joka purppurasamettisen ja kullalla kirjailtun tiaran (lakin) kanssa, tähän aikaan oli englantilaisen majesteetin merkkikuva. Sen vieressä, ja ikäänkuin valmiina suojelemaan kuninkaallista vertauskuvaa, makasi mahtava sotanuija, joka jok'ainoalle toiselle kädelle, kun Leijonansydämen, olisi ollut kovin raskas.

Teltan ulkonaisessa osastossa oleskeli kaksi upseeria kuninkaan henkivartioväestä, alakuloisina ja rauhattomina herransa terveydentilasta, eikä vähemmin omasta puolestaan, jos hän kuolisi. Heidän synkkä pelonalaisuus vaikutti myöskin vahtimiehiin teltan ulkopuolella, jotka kuljeskelivat edestakaisin äänettöminä ja huolestuneen näköisinä, eli seisoivat liikkumattomina, tapparakeihäisiinsä eli hilporeihinsa nojaten, pikemmin aseellisten voittomerkkien kuin eläväin sotilasten kaltaisina.

"Sinulla ei siis ole parempia uutisia minulle ulkoa kerrottavia, sir Thomas?" sanoi kuningas pitkän ja ikävän vaiti-olon jälkeen, jota oli kestänyt tuossa kuumeentapaisessa levottomuudessa. "Ritarimme kaikki vaimonpuoliksi muuttuneina ja naisemme tekopyhiksi, eikä rahtuakaan miehuullisuutta ja ritarillisuutta virkistämään leiriä, johonka kuuluu koko Europan ritariston valioväki — Haa!"

"Välirauha, mylord", sanoi de Vaux yhtä kärsivällisesti, kuin hän jo kaksikymmentä kertaa oli saman selityksen tehnyt — "välirauha estää meitä miehen tointa osottamasta, ja mitä naisväkeen tulee, niin minä, kuten teidän majesteetinne hyvin tietää, olen huono seuramies ja vaihdan ani harvoin teräksen ja puhvelikölterin kultaan ja samettiin — mutta sen tiedän, että etevimmät kaunottaremme ovat seuranneet hänen majesteettiansa kuningatarta ja prinsessaa vaellusretkelle Engaddin luostariin sen lupauksen täyttämiseksi, jonka he ovat tehneet teidän korkeutenne pelastamiseksi tästä sairaudestanne".

"Ja onko mielestäsi oikein", sanoi Richard kiivaasti ja malttamattomasti, "että kuninkaalliset rouvat ja neidot antautuvat vaaran alttiiksi lähtemällä seutuihin, joissa ne uskottomat koirat, jotka maakuntaa saastuttavat, yhtä vähän tietävät rehellisyydestä lähimmäisiä kohtaan, kuin uskosta Jumalaan?"

"Mutta Mylord", sanoi de Vaux, "onhan heillä Saladinin sana, johon voivat luottaa".

"Se on totta!" vastasi Richard, "ja minä tein pakanalliselle sulttanille väärin — minä jään hänelle siitä hyvityksen velkaan. — Suokoon Jumala, että voisin ruumiillani hänelle sitä tarjota molempain armeijain välissä — kristitty ja pakanallinen mailma katsojina!"

Tätä sanoessaan, Richard pisti sängystä esiin olkapäähän asti paljaan käsivartensa, ja vaivaloisesti vuoteellansa kohoten puisteli puristettua nyrkkiään, ikäänkuin se olisi kouristanut miekkaa eli sotanuijaa ja heilutellut sitä sulttanin kalliilla kivillä koristetun turbanin ylitse. Jonkinlaisella vähäisellä väkivoimalla, jota Richard tuskin olisi toisilta kärsinyt, de Vaux sairaanhoitajavirkansa puolesta pakotti kuninkaallista herraansa taasen asettumaan alas vuoteelleen ja peitteli hänen jänteviä käsivarsia, kaulaa ja olkapäitä samalla huolella, jota äiti osottaa ärtyiselle lapselleen.

"Sinä olet tyly, vaikka hyväntahtoinen sairaanhoitaja, de Vaux", sanoi kuningas katkeralla naurulla, väistyen sen voiman edestä, jota ei voinut vastustaa. "Mielestäni huntu sopisi sinun ykstotisille kasvoillesi yhtä hyvin, kun hilkka kaunistaisi minua. Meistä tulisi sitten lapsi ja imettäjä, joilla tyttöjä peljättää".

"Me olemme aikoinamme miehiä peljättäneet, armollinen herra", de Vaux sanoi, "ja toivoaksemme elämme siihen päivään, jolloin taasen saamme heitä peljättää. Mitä kuumeenpuuska merkitsee, jottemme sitä voisi kärsiä, kohta taas siitä päästäksemme?"

"Kuumeenpuuska!" huusi Richard kiivaasti. "Niin, voit täydellä syyllä sanoa, että minulla on kuumeenpuuska; vaan kuinka on toisten kristittyjen ruhtinasten laita — Franskan Philipin — tuon tylsän Itävaltalaisen — Montserrat'n herran — Johannitain — Temppeliherrain — mikä näitä kaikkia vaivaa? — Minä tahdon sen sulle selittää: se on halvaus — kuolemanhorros — tauti, jota heiltä viepi puhe- ja työvoiman — ruumiinmato, jota on sydänjuuria myöten syönyt, mitä on jaloa, ritarillista ja hyvänavuista heissä — joka on saattanut heitä rikkomaan jalointa lupausta, johon ritari koskaan on valalla sitoutunut — saanut heitä halveksimaan kunniaansa ja unohtamaan Jumalaansa!"

"Jumalan tähden, armollinen herra", sanoi de Vaux, "älkää noin kiivastuko! — Lauseitanne voidaan kuulla teltan ulkopuolella, jossa tuommoinen puhe jo yleisesti liikkuu sotamiesten kesken ja vain tuottaa eripuraisuutta ja riitaa kristillisessä armeijassa. Muistakaa, että teidän tautinne pilaa pääjänteen heidän yrityksessään. Ennen voitaisiin viskinkonetta käyttää ilman vääntimiä ja vipusinta, kuin kristitty sotaväki mitään toimittaa ilman kuningas Richarditta".

"Sinä minua imartelet, de Vaux", sanoi Richard; eikä kiitokselle aivan tunnotonna laski hän päänsä päänalaiselle vakavammin yrittäen levätä, kuin mitä hän tähän saakka oli koettanut. Mutta Thomas de Vaux ei ollut mikään hovimies; ne sanat, jotka hän oli lausunut, olivat itsestänsä nousseet hänen huulillensa, eikä hän ymmärtänyt jatkaa miellyttävää ainetta, siten pitkittääksensä sen synnyttämää tyynempää mielentilaa. Hän oli siis vaiti, kunnes kuningas, taas joutuen surullisiin mietteisiinsä, katkerasti hänelle lausui: "Jumal'avita, tuo puhe voipi olla soveliasta sairaan viihdyttämiseksi; mutta saako liittokunta kuninkaita, joukko ylimyksiä ja koko Europan ritaristo menettää rohkeutensa yhden ainoan miehen sairauden tähden, jos tämä mies sattuukin olemaan Englannin kuningas? Miksikä Richardin sairastuminen eli hänen kuolemansa estäisi kolmenkymmenentuhannen miehen marssia, jotka ovat yhtä urhoollisia kuin hän? Kun hirvi, joka lauman etukynnessä kulkee, ammutaan, ei lauma hajoa hänen kaaduttuaan; kun haukka on iskenyt ensimäiseen kurkeen, asettuupi toinen heistä kulkujoukon eteen. — Miksi päälliköt eivät kokoonnu toista valitsemaan, jolle voisivat sotavoiman ylipäällikkyyden uskoa?"

"Niin tosiaan, ja teidän majesteetinne luvalla", sanoi de Vaux, "olen kuullut neuvotteluita pidetyn kuninkaallisten päällikköjen kesken tuollaisessa tarkotuksessa".

"Haa!" huudahti Richard, jonka kateus heräsi kääntäen hänen mielenkiihotuksensa toiselle suunnalle; — "ovatko liittolaiseni minun unhottaneet, ennenkuin olen viimeisen voitelun saanut? Luulevatko he minua jo kuolleeksi? — Mutta ei, ei — he ovat oikeassa — ja kenen he valitsevat kristityn sotaväen päälliköksi?"

"Arvo ja etevyys vaativat tätä virkaa Franskan kuninkaalle", sanoi de
Vaux.

"Niin kyllä", vastasi Richard, "Franskan ja Navarran Philip — Denis Montjoye — hänen kristillisin majesteetinsa! Kas siinä sanoja, jotka kelpaa! Minua vaan pelottaa yksi seikka: että hän erehtyy sanojen en arrièren (takaisin) ja en avantin (eteenpäin) merkityksestä ja viepi meidät takaisin Pariisiin, sen sijaan kun pitäisi Jerusalemin lähestyä. Hänen valtioviisas päänsä on tähän aikaan saanut selväksi, että on edullisempi sortaa omia vasallejaan ja ryöstellä liittolaisiaan, kun sotia turkkilaisten kanssa pyhän haudan omistamisesta".

"He voisivat valita Itävallan arkkiherttuan", sanoi de Vaux.

"Mitä! Senkö tähden että hän on yhtä suuri ja paksu kuin sinä, Thomas, ja melkein yhtä pökkelöpäinen, vaikka hänellä ei ole sinun pelottomuutta vaarassa eikä huolimattomuutta loukkausista? Minä sanon sulle, että itävaltalaisella ei ole koko lihaköntässään enemmän miehuutta, kuin suuttuneella ampiaisella tai vihastuneella varpusella. Älä hänestä puhu! — Hän ritarien johdattajana voitollisiin sankaritöihin! — Anna hänelle pullo reininviiniä likaisten palkkasoturein ja keihäsniekkain parissa juotavaksi".

"No sitte meillä on temppeliritarein suurimestari", pitkitti paroni, hyvillään siitä kun saattoi pitää herransa huomiota kiintyneenä muihin aineisiin kuin hänen tautiinsa, joskin tuo tapahtui ruhtinasten ja mahtajain hyvän nimen ja maineen uhalla — "niin temppeliritarein suurimestari", hän jatkoi, "pelkäämätön, taitava, urhoollinen sodassa ja viisas neuvotteluissa — jolla ei ole omia valtioita, mitkä estäisivät häntä yrittämästä pyhää maata vallottaa — mitä teidän majesteetinne sanoo suurimestarista kristityn armeijan päänä?"

"Haa, Beau-Seant[1]!" vastasi kuningas. "Oh, veli Giles Amaurytä vastaan ei voi muistuttaa mitään — hän ymmärtää järjestää sotarinnan ja taistella eturivissä, kun tappelu alkaa. Mutta sano, sir Thomas, olisiko oikein ottaa pyhä maa Saladin pakanalta, jolla niin suuressa määrässä on kaikki ne avut, jotka voivat kastamattomaa miestä kunnostaa, ja antaa se Giles Amaurylle, joka on pahempi pakana kuin hän, — on epäjumalanpalvelia — paholaisen jumaloitsia — velho — joka harjottaa ilkempiä, luonnottomimpia rikoksia kauhistuksen ja pimeyden luolissa ja piilopaikoissa?"

[1] Beau-Seant oli temppeliherrain ritarikunnan lipun nimitys.

"No pyhän Johanneksen Jerusalemilaisen veljeskunnan suurimestarilla on kai maine, jota ei vääräuskoisuus eikä velhous häväise", sanoi Thomas de Vaux.

"Mutta eikö hän ole ilkeä saituri?" sanoi Richard kiivaasti; "eikö hänestä pidetä sitä kauheaa epäluuloa, että hän uskottomille on myönyt ne edut, joita nämä eivät koskaan olisi väkisin voineet saada? Älä häntä mainitsekaan! Parempi on jättää armeija kauppatavarana venetialaisille laivureille ja lombardilaisille kulkukauppiaille, kuin uskoa se Johannitain suurimestarille".

"No, sitte tahdon vielä uskaltaa vain yhden arvelun", sanoi paroni de Vaux. — "Mitä teidän majesteetinne pitää urheasta Montserrat'n markiisista, joka on niin viisas, niin pulska, niin uljas sotilas?"

"Viisas? Viekas sinä kai tarkotat?" vastasi Richard. "Pulskea naisten seurassa, jos niin tahdot. Niin, Konrad de Montserrat, ken ei tuota papukaijaa tunne? Kavala ja vaihettelevainen, on hän muutteleva aikeitaan yhtä usein kuin takkinsa reunustusta eikä kukaan voi hänen pukunsa ulkonaisesta väristä arvata hänen vaatteidensa sisäpuolelta. Sotilas? Niin, kaunis muoto ratsun seljässä, joka voipi sievästi hevostaan hypitellä turnauskentällä, missä miekat ovat terästä ja kärjestä tylsät ja keihäät varustetut puuponsilla rautakärkien asemasta. Etkö sinä ollut muassani kun kerran sanoin tuolle markiisille: "tässä on meitä kolme kelpo kristittyä, ja tuolla alangolla ratsastaa noin kuusikymmentä saracenia; mitähän, jos huviksemme hyökkäisimme heidän niskaan? Ei ole heitä kuin parikymmentä uskotonta heittiötä jokaista meitä tosiritaria vastaan!"

"Hyvin muistan markiisin vastauksen", sanoi de Vaux, "että hänen jäsenensä olivat lihasta eikä raudasta, ja että hän ennen piti ihmisen sydäntä, kuin petoeläinten, joskin tuo peto olisi itse leijona. Vaan minä näen kuinka käy — me lopetamme siihen, mistä alotimme, emmekä saa toivoa pyhällä haudalla rukoilevamme, ennenkuin taivas suvaitsee antaa terveyden takaisin kuningas Richardille."

Tästä vakaasta muistutuksesta purskahti Richard sydämelliseen nauruun, joka oli ensimäinen pitkään aikaan. "Mikä mahtava kappale eikö tuo omatunto kuitenkin ole", hän sanoi, "kun noin paksupäinen pohjolainen kuin sinä, sen kautta voipi pakottaa kuninkaansa tunnustamaan oman mielettömyytensä. Tosi on, että jos eivät luulisi itseään taitaviksi valtikkaani käyttämään, niin vähän huolisin riisua silkkikoristimet niiltä leikkikaluilta, jotka yksitellen olet minulle esittänyt. — Mitä se minuun koskee, minkälaisissa hempuvaatteissa he pöyhkeilivät, kun heitä vain ei mainita kilpailioiksi siihen kunniaa tuottavaan yritykseen, johon minä olen itseni velvottanut? Niin, de Vaux, minä tunnustan heikkouteni sekä kunnianhimoni häijyyden. Kristittyjen leirissä on epäilemättä monta oivallisempaa ritaria kuin Englannin Richard ja viisaasti ja hyvästi tehty olisi antaa ylipäällikön virka kelvollisimmalle — mutta", jatkoi sotaisa hallitsia, kohoten ylös vuoteeltaan ja puistaen lakin päästään, ja hänen silmänsä säihkyivät, kuten tavallisesti illalla ennen tappelua, "jos joku tuommoinen ritari istuttaisi ristin lipun Jerusalemin temppelille, kun minun olisi taudin tähden mahdoton ottaa osaa ruohon jaloon hankkeeseen, niin minä, niin pian kun pysyisin keihästä koettamaan, vaatisin häntä kaksintaisteloon elämän ja kuoleman päältä, siksi että hän olisi kunniaani vähentänyt, ja siepannut pois kilvottelemisteni esineen. — Vaan hiljaa, kenenkä sotatorvet tuolta etäältä kuuluu?"

"Luultavasti kuningas Philipin, armollinen herra", sanoi englantilainen.

"Sinä olet kuuro Thomas", sanoi kuningas ja koetti hypähtää ylös; "etkö kuule tuota räjähystä ja tuota helinää? — Taivaan tekiä! Turkkilaiset ovat leirissä — minä tunnen heidän leliänsä[1]".

[1] Mahomettiläisten sotahuuto.

Hän yritti taas nousta sängystä, ja de Vaux'n täytyi käyttää todella erinomaista voimaansa ja myöskin kutsua kamaripassarit sisäteltasta avuksi sairasta pitelemään.

"Sinä olet kavala petturi, de Vaux", sanoi julmistunut hallitsia, uuvuksissaan ja hengästyneenä väistyen ylivoiman edessä ja jääden sänkyyn makuulleen. "Jos minulla vain olisi voimaa — ainoastaan niin paljon voimaa, että voisin pääkallosi särkeä sotanuijallani".

"Minä soisin, että teillä olisi se voima, armollinen herra", sanoi de Vaux, "ja tahtoisin myöskin asettua sen käyttämiselle sillä tavoin alttiiksi. Voitto olisi kristikunnalle suuri, jos Thomas Multon olisi kuollut ja Leijonasydän taasen entisellään".

"Rehellinen, uskollinen palveliani", sanoi Richard ja ojensi kättään, jota paroni kunnioituksella suuteli, "suo anteeksi herrasi äreyden. Se on tämä polttava kuume, joka sinua soimaa, eikä suosiollinen herrasi, Englannin Richard. Mutta mene, sitä pyydän, ja hanki tietoja siitä, ketä vieraita leiriin on saapunut; sillä nuo äänet eivät ole kristittyä alkuperää".

De Vaux lähti teltasta asiaa toimittamaan, vaan käski poissa-olonsa aikana, jonka hän päätti supistaa lyhyeksi, palvelevain kamariherrain ja hovipoikain pitää kuningasta kahta tarkemmasti silmällä, uhaten heitä vetää edesvastaukseen kaikesta mitä tapahtui, joka käsky pikemmin lisäsi kuin vähensi heidän tuskallista pelkoa velvollisuuttaan täyttäessä; sillä lähinnä hallitsian vihaa pelotti heitä ehkä enin ankaran, taipumattoman lord Gilslandin suuttuminen.

Seitsemäs luku.

      Ei engelsmannit ja skottit viel
      Rajall' yhtyneet kertaakaan,
      Ettei, kuni satehentulva tiell'
      Verivirta ois kastellut maan.

*Otterbournin tappelu.*

Lukuisa joukko Skotlantilaisia sotureita oli ristiretkiläisiin yhdistynyt ja tietysti asettunut englannin kuninkaan komentoon, koska he, kuten hänen omat joukotkin, olivat saksalaista ja normannilaista syntyperää ja puhuivat samaa kieltä, jonka ohessa usealla heistä oli Englannissaki maatiluksia ja muutamat olivat naimisen ja sukulaisuuden kautta englantilaisiin perhekuntiin sidotuita. Tähän aikaan ei viha molempain kansojen välillä ollutkaan niin yltynyt, kun sittemmin Edvard I:n hallitessa, jonka määrätön kunnianhimo antoi heidän sodalleen vimmatun, leppymättömän luonteen, kun englantilaiset sotivat Skotlantia vallottaakseen ja skotlantilaiset taistelivat itsenäisyytensä puolesta tuolla kovalla, kukistumattomalla järkähtämättömyydellä, joka aina on heidän kansansa tunnusmerkkinä ollut, käyttäen väkivaltaisimpia keinoja, kärsien kovimpia vastuksia ja osottaen suurinta uskaliaisuutta. Tähän saakka oli sotia molempain kansain välillä, vaikka ankaria ja lukuisia, kumminkin käyty jalomielisen vihollisuuden perusteilla ja niissä oli nähty noita lievittäviä varjopuolia, joilla kohteliaisuus ja julkisten vaan vilpittömäin vihollisten kunnioittaminen vähentää sodan kauhuja. Tämän seurauksena oli, että rauhanaikoina ja erittäinkin milloin molemmat, kuten nyt, olivat saapuneet sotakentällä yhteisen asian edestä, joka heidän uskonnon käsitteiden kautta oli kummallekin yhtä kallis, seikkailioita molemmasta maasta usein soti samassa rivissä, jolloin heidän kansallinen kilvotuksensa vain yllytti heitä pyrkimään toistensa edelle taistelussa yhteistä vihollista vastaan.

Richardin suora sotilasluonne, joka ei tehnyt muuta erotusta omiensa ja Skotlannin Vilhelmin alamaisten välillä, kuin mitä seurasi heidän käytöksestänsä taistelutantereella, soveltui suuressa määrässä sovittamaan molempain kansain sotureita. Mutta hänen sairautensa aikana ja siinä hankalassa tilassa, jossa ristiretkeläiset olivat, alkoi kansallisviha tulla ilmi niiden erinäisten joukkokuntain välillä, jotka ristiretkeiliäin armeijaan kuuluivat, ikäänkuin vanhat haavat ihmisruumiissa aukeavat, kun se joutuu sairauden eli heikkouden tilaan.

Skotlantilaiset ja Englantilaiset, yhtä kateelliset, ylevämieliset ja loukkauksille arat — edelliset sitä suuremmassa määrässä, kuin he olivat köyhempi ja vähempivoimainen kansa — rupesivat keskinäisillä kiistoilla täyttämään sitä aikaa, jolloin aselepo esti heitä kääntämästä yhdistynyttä kostoaan saraceneja vastaan. Niinkuin ennenmuinoin kilpailevat romalaiset kenraalit, eivät skotlantilaiset tahtoneet tunnustaa mitään yliherruutta eivätkä heidän eteläiset naapurinsa myöntää mitään tasa-arvoisuutta. Alati kuultiin molemminpuolisia syytöksiä ja vastakanteita, ja niin halpa sotamies, kuin hänen päällikkönsä ja johtajansa, jotka myötäkäymisessä olivat olleet hyviä kumppaleita, silmäilivät vihaisesti toisiaan vastakäymisessä, juuri kuin ei yksimielisyys silloin olisi ollut entistä tärkeämpi, niin hyvin yhteisen asian edistymiseksi, kuin heidän molemminpuoliseksi hyödyksi. Sama eripuraisuus oli alkanut ilmaantua Englantilaisten ja Franskalaisten, Italialaisten ja Saksalaisten, vieläpä Tanskalaisten ja Ruotsalaistenki välillä; mutta kertomuksemme oikeastaan vain tarkottaa kuvata eripuraisuutta niiden kahden kansan välillä, jotka olivat samalla saarella syntyneet, ja jotka juuri siitä syystä näyttivät enemmän ärtyneiltä toisillensa.

Kaikista englantilaisista ylimyksistä, jotka kuningastaan olivat Palestinaan seuranneet, oli de Vaux enin nurjamielinen skotlantilaisia vastaan; ne olivat hänen lähimpiä naapureitansa, joitten kanssa hän elinaikanansa oli joutunut niin yksityisiin kuin yleisiin riitoihin, ja joita hän oli suuresti vahingoittanut, samoin kuin hän itse puolestaan oli heiltä kärsinyt paljon. Hänen uskollisuutensa ja rakkautensa kuninkaaseen oli sen kiinteän hellyyden kaltainen, jota vanha englantilainen talonkoira herralleen omistaa; se teki hänen käytöksessään tylyksi ja kopeaksi kaikkia kohtaan, yksin niitäkin, joitten suhteen hän oli aivan välinpitämätön, sekä kiivaaksi ja vaaralliseksi jokaiselle jota kohtaan hän kantoi mitään ennakkoluuloa. De Vaux oli aina kateudella ja mielipahalla huomannut, että hänen kuninkaansa tätä häijyä, petollista ja villiä heimokuntaa kohtaan, joka asui toisella puolen pientä virtaa eli korpien ja sydänmaitten halki vedettyä linjaa, näytti mitään kohteliaisuuden eli suosion osotusta, ja hän kerrassaan epäili koko ristiretken menestystä, kun siinä oli sallittu heidänkin kantaa aseita, koska hän sydämensä pohjassa tuskin piti heitä parempana kuin saracenejä, joita vastaan hänki oli sotaan lähtenyt. Me voimme myöski lisätä että kun hän itse oli suora, rehellinen englantilainen, tottumaton niin mieltymystänsä kuin mielipahaansa salaamaan, niin se imarteleva kohteliaisuus, jonka skotlantilaiset joko olivat alituisilta liittolaisiltaan fransmanneilta oppineet, taikka joka oli syntynyt heidän omasta ylpeästä ja varovasta luonteestaan, hänen mielestään vain viekkaasti peitteli vaarallisimpia hankkeita heidän naapureitaan vastaan, joista hän tosi englantilaisella itserakkaudella uskoi, että he suoralla miehuudella eivät voisi mitään voittoa saada.

Mutta vaikka de Vaux ajatteli näin halvasti pohjoisista naapureistansa ja tuskin halvemmin niistä skotlantilaisista, jotka ristinpalvelukseen olivat antauneet, niin kumminkin kunnioitus kuningasta kohtaan ja tunne hänen velvollisuudestansa ristiretkeiliänä pidätti häntä mielipiteitään muulla tavoin näyttämästä, kuin siten että hän niin paljon kuin suinkin kartti kaikkea kanssakäymistä skotlantilaisten aseveljiensä kanssa ja yksitotisesti oli vaiti joskus sattuessaan heidän seuraan, sekä ylenkatseella heitä silmäili, kun he marsseilla eli leirissä kohtasivat toisiaan. Skotlantilaiset paronit ja ritarit eivät olleet henkilöitä, jotka kärsivät hänen ynseyttään huomaamatta tai siihen vastaamatta; ja niin sattui, että he pitivät häntä tiettynä ja tehokkaana vihollisena kansalle, jota hän oikeastaan vain ei rakastanut ja jossain määrin halveksi. Tarkat huomiontekiät olivat sitäpaitsi panneet mieleen, että joskin ei hänellä skotlantilaisia vastaan ollut se raamatun ihmisrakkaus, joka kärsii kauan ja tuomitsee laupiaasti, hän ei kuitenkaan millään muotoa ollut sitä vähempiarvoista ja rajotettua hyvettä vailla, joka lieventää ja kokee poistaa toisten tarpeita. Gilslandin Tuomas oli rikas ja saattoi siis runsaasti hankkia itselleen ruokavaroja ja lääkkeitä, ja osa näistä kulki aina salaisia teitä skotlantilaisten kortteliin, kun hänen tyly avuliaisuutensa toimi sen perusteen mukaan, että ystäviensä jälkeen ihmisellä ovat vihollisensa lähinnä, ja kaikki siinä välissä olevat asianhaarat hän jätti syrjään, pitäen niitä kovin mitättöminä edes ansaitaksensa ajatusta. Tämä selitys on tarpeen, että lukia voisi täydellisesti käsittää, mitä nyt tulemme kertomaan.

Thomas de Vaux ei ollut kulkenut monta askelta kuninkaallisesta teltasta, ennenkuin havaitsi mitä ministrelein taiteeseen ei suinkaan äkkinäisen englantilaisen hallitsian tarkka korva heti oli hoksannut, että nimittäin ne soittosäveleet, joita he olivat kuulleet, syntyivät saracenilaisista pilleistä, torvista ja vaskirummuista; ja sen leveän telttakadun päässä, joka lähti Richardin teltasta, hän saattoi nähdä joukon joutilaita sotamiehiä kokoontuneen sen paikan ympäri melkein keskellä leiriä, josta tuo musiiki kuului; ja suureksi kummakseen hän niiden monenmuotoisten kypärien seassa, joita eri kansain ristiretkeläiset kantoivat, myöskin huomasi valkoisia turbaneja ja pitkiä piikkejä, ilmottaen aseellisten saracenein läsnä-oloa, sekä useoita rumapäisiä kameleja ja dromedareja, jotka pitkien, epämuotoisten kaulainsa avulla saattoivat katsella väkijoukon yli.

Kummastuneena ja pahoillaan tuosta odottamattomasta ja oudosta näöstä — sillä tavallista oli, että vihollisten kanssa kaikki keskustelut aselevosta ynnä muusta tapahtuivat määrätyllä paikalla leirin ulkopuolella — katseli paroni tarkasti ympärilleen jonku perään, joka voisi tämän arveluttavan seikan syytä tietää.

Ensimmäistä henkilöä, jonka hän näki vastaansa tulevan, piti hän kohta, hänen ylpeästä, arvollisesta astunnasta päättäen, spanjalaisena eli skotlantilaisena; ja heti senjälkeen hän lausui itsekseen: "ja skotlantilainen se onki — tuo Leopartin ritari. — Olen nähnyt hänen sotivan oivallisesti kyllä, ollakseen siitä maasta."

Haluamatta edes sivumennen tehdä hänelle kysymystä, hän juuri aikoi kulkea sir Kennethin sivu synkällä, jörömäisellä tavallaan, joka ikäänkuin tahtoi sanoa: "minä tunnen sinun, vaan en tahdo saada mitään tekemistä kanssasi"; vaan tuo pohjanmaan ritari teki hänen aikeensa tyhjäksi, kun hän astui suoraan häntä kohti ja kylmällä kohteliaisuudella tervehtien, sanoi: "mylord de Vaux Gilslannista, minä haluaisin teitä puhutella."

"Haa!" vastasi englantilainen paroni, "minua? Mutta sanokaa sanottavanne, kunhan teette sen lyhyeen, sillä minä olen kuninkaan asialla".

"Se, mitä minulla on teille sanottavaa, koskee vielä enemmän kuningas Richardia", vastasi sir Kenneth. "Minä tuon toivoakseni terveyden hänelle myötäni."

Gilslannin lordi tarkasteli skotlantilaista epäilevillä silmillä ja vastasi: "sinä luullakseni et ole lääkäri, herra skotlantilainen — yhtä hyvin uskoisin teidän tuovan Englannin kuninkaalle rikkauksia".

Vaikka harmistuneena siitä tavasta, jolla paroni hänelle vastasi, jatkoi sir Kenneth tyynesti: "terveys Richardille on kunnia ja rikkaus kristikunnalle. — Mutta minulla on kiire; olkaa siis hyvä ja sanokaa, jos voin saada kuningasta puhutella."

"Ei, sitä ette voi, hyvä herrani," sanoi paroni, "ennenkuin selvemmin selitätte asianne. Ruhtinasten sairashuoneet eivät, niinkuin teidän pohjalaiset ravintolat, ole aukinaiset jokaiselle, joka ovelle kolkuttaa".

"Mylord", sanoi Kenneth, "risti, jota samoin kuin tekin kannan hartioillani, ja sanottavani tärkeys kehottavat minua tätä nykyä anteeksi antamaan käytöstä, jota en muutoin kärsisi. Suoraan sanoen siis minä tuon muassani maurilaisen tohtorin, joka ottaa kuningas Richardia parantaakseen hänen taudistansa".

"Maurilaisen tohtorin!" sanoi de Vaux; "ja ken tahtoo taata että hän ei tuo myrkkyä lääkkeitten sijasta?".

"Hänen oma henkensä, mylord — hänen päänsä, jonka hän takuuksi tarjoo".

"Minä olen tuntenut monta uskaliasta veijaria". sanoi de Vaux, "joka ei pitänyt henkeänsä suuremmassa arvossa kuin se olikaan, ja olisi hirsipuuhun hipsuttellut yhtä iloisena kuin jos telottaja olisi ollut hänen tanssikumppalinsa."

"Mutta niin on kuitenkin asia, mylord", skotlantilainen vastasi: "Saladin, jota ei kukaan tahtone kieltää jaloksi ja urhoolliseksi viholliseksi, on tänne lähettänyt tämän lääkärin lukuisella saatto- ja suojelusjoukolla, joka osottaa kuinka paljon arvoa sultani panee El Hakemiin, sekä samassa myöskin hedelmiä ja virvotuksia kuninkaan tarpeeksi ja semmoisen tervehyksen, jonka rehelliset viholliset voivat vaihtaa, toivoen hänen paranevan kuumeestansa niin että hän paremmin pystyisi vastaanottamaan sulttania, joka aikoo vieraaksi tulla paljastettu miekka kädessä ja joku satatuhatta ratsastajaa seurassansa. Suvaitsisitteko te, joka olette kuninkaan salaneuvoston jäsen, antaa käskyn, että kamelein kuormat puretaan ja oppinutta tohtoria soveliaalla tavalla otetaan vastaan?"

"Merkillistä!" sanoi de Vaux, ikäänkuin itsekseen puhuen. — "Ja kuka tahtoo Saladinin rehellisyydestä sitoutua vastaamaan tämmöisessä seikassa, kun petos iäksi pelastaisi hänen voimallisimmasta vihollisestaan?"

"Minä itse", vastasi sir Kenneth, "menen hänen edestä takuuseen, hengellä, kunnialla ja tavaralla".

"Kummaa!" lausui de Vaux toistamiseen; "Pohja takuuseen etelämaan — skottilainen turkkilaisen edestä! — Saanko luvan kysyä teiltä, herra ritari, kuinka te tähän seikkaan olette sekaantuneet?"

"Minä olen ollut poissa vaellusretkellä", sanoi sir Kenneth, "ja matkallani oli minulla sanoma saatettava Engaddin erakolle".

"Ettekö voi sitä minulle ilmottaa, sir Kenneth, ja niin ikään tuon pyhän miehen vastausta?"

"Se ei käy laatuun, mylord", vastasi skotlantilainen.

"Minä olen jäsen Englannin salaneuvostossa", sanoi englantilainen ylävästi.

"Jonka maan alamainen minä en ole", sanoi Kenneth. "Vaikka kyllä olen tässä sodassa vapaehtoisesti asettunut Englannin kuninkaan lipun alle, niin kuningasten, ruhtinasten ja siunatun ristin armeijan korkeimpain päällikköjen yhteinen neuvosto minun lähetti, ja heille ainoastaan teen lähetyksestäni tilin".

"Haa, niinkö arvelet?" sanoi kopea paroni. "Vaan tiedä sitten, sinä, joka lienet kuninkaitten ja ruhtinasten lähettiläs, ettei kukaan lääkäri saa lähestyä Englannin Richardin tautivuodetta ilman Gilslannin Tuomaan suostumuksetta; ja he varokoot itseään, jotka mielivät sinne pyrkiä ilman sitä".

Hän kääntyi ylpeästi pois, kun skotlantilainen astui häntä vielä likemmäksi ja asettuen suoraan hänen tiellensä, tyynellä äänellä, jossa kuitenkin värähti vissi määrä ylpeyttä, kysyi jos Gilslannin lordi piti häntä aatelismiehenä ja hyvänä ritarina.

"Kaikki skotlantilaiset ovat syntyperänsä puolesta aatelismiehiä", vastasi de Vaux hiukan ivallisesti, vaan havaiten oman vääryytensä, ja huomattuaan kuinka veri nousi Kennethille kasvoihin, hän lisäsi: "että te olette hyvä ritari, olisi ainakin sen synti kieltää, joka on nähnyt teidän hyvin ja urhokkaasti toimittavan velvollisuutenne".

"No hyvä", sanoi skotlantilainen ritari, viimeisen myönnytyksen suoruudesta hyvillänsä, "minä vannon teille, Thomas Gilslannista, että, niin totta kuin olen rehellinen skotlantilainen, jota pidän yhtä suurena etuoikeutena kun vanhaa aatelisuuttani, ja niin totta kun olen lyöty ritari ja tänne tullut saavuttamaan kunniaa ja mainetta tässä elämässä ja syntieni sovitusta tulevaisessa niin totta, ja sen siunatun ristin kautta, jota kannan, minä vakuutan teille, että ainoastaan tarkotan Richard Leijonasydämen parasta, kun pyydän hänen antaumaan mahomettiläisen lääkärin hoidettavaksi".

Tämä juhlallinen vakuutus teki vaikutuksen englantilaiseen, joka suuremmalla suopeudella, kuin hän tähän saakka oli osottanut, virkki: "olkoon — jota en itse puolestani epäile — herra Leopartin Ritari, että itse olet varma asiasta, niin sano, teenkö oikein, jos maassa, missä myrkytystaito on yhtä yleinen kuin keittotaide, annan tuon tuntemattoman lääkärin käyttää rohtojaan sairasta kohtaan, jonka henki on kristikunnalle niin kallis?"

"Mylord," skotlantilainen vastasi, "tähän voin ainoastaan vastata, että asekantajani, ainoa seuralaisistani, jonka sota ja taudit ovat minulle jälelle jättäneet, nyt on kovasti sairastanut samaa kuumetta, joka urhoollisen Richard kuninkaan persoonassa on halvannut pyhän yrityksemme etevimmän jäsenen. Tämä lääkäri, tämä El Hakim, on vain tuntikausi taapäin antanut hänelle lääkkeitään ja nyt hän jo on vaipunut virkistyttävään uneen. Että hän voipi parantaa tätä tautia, joka on niin vaarallinen, sitä en epäile; ja että hän tahtoo sitä tehdä, luulen siitä näkyvän, että kuninkaallinen sulttani, joka on niin vilpitön ja rehellinen, kuin sokaistu uskoton voipi olla, on hänen lähettänyt; ja muutoin minusta tuntuu, että varmuus palkinnosta, jos hän onnistuu, ja rangaistuksesta, jos hän tahallansa jää onnistumatta, on täydellinen takuu yrityksen mahdollisesta menestymisestä".

Englantilainen kuunteli häntä silmät maahan luotuina, ikäänkuin olisi epäillyt, mutta kernaasti halunnut tulla vakuutetuksi. Viimein hän katsoi ylös ja sanoi: "voinko saada nähdä sairasta asekantajaanne, sir?"

Skotlantilaista ritaria näytti kysymys arveluttavan; hän punastui, vaan vastasi vihdoin: "kernaasti, mylord Gilsland; mutta kun näette koristelemattoman asuntoni, tulee teidän muistaa, että skotlannin ritarit ja aatelismiehet eivät syö niin herkullisesti, makaa niin pehmeästi, eivätkä huoli asua niin komeasti, kuin heidän eteläiset naapurinsa. Asuntoni on *köyhä*, mylord Gilsland", hän lisäsi ylpeällä painolla tuolle sanalle, lähtiessään vähän vastahakoisesti näyttämään tietä kortteriinsa.

Mitä ennakkoluuloja de Vaux'lla olikin uuden tuttavansa kansaa kohtaan, ja vaikka emme tahdo kieltää että ne suureksi osaksi johtuivat heidän sananlaskuksi tulleesta köyhyydestä, oli hän kuitenkin kovin jalomielinen nauttiakseen nöyryyttämisestä, jota uljas mies ei voinut olla tuntematta, kuin hänen täytyi paljastaa puutteita, joita hänen ylpeytensä kernaasti olisi salannut.

"Häpeä sille ristin soturille", hän sanoi, "joka ajattelisi maallista loistoa eli ylellistä mukavuutta, rientäessään pyhän kaupungin pelastukseksi. Kuinka paha meidän lieneeki, niin kumminkin meidän on parempi olla kuin kaikkein niiden marttyrain ja pyhimysten, jotka ennen meitä ovat näillä paikoilla vaeltaneet ja nyt pitelevät kultaisia lamppuja ja ijäti vihannoita palmuja käsissänsä".

Tämä oli kuvannollisin puhe, minkä Gilslannin Tuomas koskaan tiettiin lausuneen, varsinki kun se ehkä — joten joskus sattuu — ei täydelleen ilmaissut hänen omia mielipiteitään, koska hän jossakin määrin rakasti herkullista ja mukavaa elämää. Sillä välin he olivat joutuneet siihen osaan leiriä, johon Leopartin Ritari oli asettunut.

Ulkonäöstä päättäen ei täällä rikottu niitä kohtuuden sääntöjä vastaan, joita lord Gilslannin ajatuksen mukaan ristiretkeiliäin tuli noudattaa. Paikka, johon ristiretkeläisillä leirin rakentamassa tavallisten mittojen mukaan olisi voinut mahtua kolmekymmentä telttaa, oli osaksi tyhjä — koska ritari jonkulaisesta ylpeydestä oli vaatinut niin paljon tilaa kuin hänen alkuperäinen saattokuntansa olisi tarvinnut — osaksi muutamain mitättömien hökkelein vallassa, jotta olivat hätäisesti oksista kyhätyt ja palmulehdillä peitetyt. Nämä majat näyttivät autioilta ja useat aivan tappioon joutuneilta. Keskimäistä, joka muka oli päällikön teltta, kaunisti halkokärkinen viiri keihään päässä, josta sen pitkät liuskat rippuvat liikkumattomina alaspäin, ikäänkuin aasialaisen auringon paahtavista säteistä kuihtuneina. Mutta ei hovipoikia, ei asekantajia, ei edes yksinäistä vahtimiestä nähty tätä aatelisvallan ja ritarillisen arvon kuvaa vartioimassa. Ellei sen oma arvo sitä suojellut loukkauksista, niin muuta vartioitsiaa sillä ei ollut.

Sir Kenneth katseli surumielin ympärilleen, vaan astui tunteitaan tukehuttaen majaan, viitaten Gilslannin paronille tulemaan perästä. Tämä loi myöski ympärilleen tarkan silmäyksen, joka osotti sääliä ja hiukka ylenkatsettakin, jolle sääli lienee yhtä paljon sukua, kuin sen sanotaan rakkaudelle olevan. Sitten laski hän alas korkean kypärikoristeensa ja astui matalaan majaan, jonka hänen kookas vartalonsa miltei kokonaan täytti.

Majan sisässä ei juuri muita huonekaluja näkynyt kuin kaksi sänkyä. Toinen oli tyhjä, täytetty yhteenkootuilla lehdillä ja peitetty antilopin nahalla. Niistä eri aseista, jotka olivat sen vieressä ja hopeaisesta ristiinnaulitun kuvasta, joka huolellisella kunnioituksella oli päänaluksen kohdalle asetettu, näkyi, että tämä oli ritarin vuode. Toisella vuoteella makasi sairas, josta sir Kenneth oli puhunut, ruumiiltansa luja ja karkeakasvoinen mies, ulkonäöstä päättäen jo keski-iän sivu ennättänyt. Hänen vuoteensa oli valmistettu suuremmalla huolella kuin hänen isäntänsä ja selvästi näkyi, että sen paremmat peitteet, tuo väljä ihotakki, jonka ritarit pukivat päällensä juhlatilassa, ja muut vähäiset koristusvaatteet, olivat sir Kennethin siihen panemia hänen sairaan palveliansa mukavuudeksi.

Majan ulommaisessa osastossa, jonne englantilaisen silmä kuitenki kantoi, muuan poikanen, huonosti puettu hirvennahkaisiin kenkiin, siniseen lakkiin ja nuttuun, jonka entinen koreus oli kovin kulunut, makasi polvillaan kivihiilillä täytetyn tuliastian edessä, rautapeltillä painaen rieskakakkuja, jotka silloin, niinkuin nykyäänki, olivat skotlantilaisen kansan mieliruokaa. Antilopin raaja oli muutamaan majan pääpylvääseen ripustettu, eikä ollut vaikea nähdä, miten se oli hankittu; sillä suuri susikoira, muodoltaan ja ulkonäöltään jalompi niitäkin, jotka Richard kuninkaan tautivuodetta vartioivat, makasi tuliastian luona katsellen kakkujen leivontaa. Ritarein sisäänastuessa tuo älykäs eläin ensin päästi matalan ärinän, joka hänen syvästä rinnastaan kuului kuin etäinen jyrinä. Vaan kun hän näki isäntänsä, heilutti hän häntäänsä ja laski päänsä alas välttäen kaikkia meluavampia tervehyksiä, ikäänkuin jos hänen tarkka vaistonsa olisi häntä opettanut sairaan huoneessa olemaan hiljaa.

Vuoteen vieressä istui nahkoista valmistetulla aluksella se maurilainen tohtori, josta sir Kenneth oli puhunut, jalat itämaisen tavan mukaan ristissä allansa. Riittämätön valo majassa ei näyttänyt hänestä muuta kuin että hänen kasvojensa alapuolta peitti pitkä, musta, rinnalle valuva parta, että hänellä päässä oli korkea tolpatsi eli astrahanilaisista lampaannahoista tehty tatarilainen lakki, joka oli tumma karvaltansa, sekä että hänen väljä kauhtanansa eli turkkilainen takkinsa myöski oli väriltänsä musta. Kaksi terävää silmää, jotka loistivat tavattoman kirkkaasti, olivat ainoat juonteet hänen kasvoissaan, joita saattoi erottaa siinä hämärässä, joka häntä peitti. Englantilainen lordi seisoi ääneti jonkullaisen nöyrän kunnioituksen vallassa; sillä niin karkealuontoinen kuin hän oliki, olisi valittamatta ja nurkumatta lujamielisesti kestetyn puutteen ja köyhyyden näkeminen aina synnyttänyt Tuomas de Vaux'ssa enemmän arvonantoa kuin kuninkaallisen vierashuoneen koko komeus, ellei tämä huoneus vain ollut kuningas Richardin. Hetkeen ei muuta ääntä kuulunut kuin syvään lepoon vaipuneen sairaan raskas, säännöllinen hengenveto.

"Sen mukaan mitä poika, joka häntä hoitaa, on minulle vakuuttanut", sanoi sir Kenneth, "ei hän kuuteen vuorokauteen ole nukkunut".

"Jalo skotlantilainen", sanoi Tuomas de Vaux tarttuen ritarin käteen, jota hän puristi suuremmalla sydämellisyydellä, kuin mitä luuli suullisesti voivansa ilmaista, "majanne tila on parannettava. Teidän aseenkantajallanne on kovin huono hoito".

Viimeiset sanansa hän lausui tavallisella, kovalla äänellään. Sairas häirittyi levossansa.

"Hyvä herra", hän sanoi, ikäänkuin unissaan puhuen, "jalo sir Kenneth — eikö teistä samoin kuin minusta, Clyden vesi maistu kylmältä ja virvottavalta, kun olemme Palestinan suolaisista lähteistä juoneet?"

"Hän uneksii syntymämaastaan ja on houreissansa onnellinen", kuiskasi sir Kenneth de Vaux'lle; mutta tuskin oli hän nämä sanat lausunut, ennenkuin lääkäri, nousten paikaltansa vuoteen vierestä ja varovasti vuoteelle laskien potilaan käden, jota hän oli pidellyt valtasuonen tykytystä merkitäksensä, astui molempain ritarein luo ja tarttuen kumpaistaki käsivarteen sekä viitaten heille olemaan hiljaa, talutti heitä ulkopuolelle majaa.

"Issa Ben Mariamin nimessä", hän sanoi, "jota me kunnioitamme niinkuin tekin, vaikka ei samalla sokealla epäuskolla, älkää turmelko sen siunatun lääkkeen vaikutusta, jonka hän on ottanut. Hänen herättämisestä tällä hetkellä seuraisi kuolema eli järjen menetys; mutta tulkaa takaisin sillä tunnilla, jolloin muezzin moskean minaretista kehottaa iltarukoukseen, ja jos hän siihen asti saa olla häiritsemättä, niin lupaan teille, että tämä frankilainen sotilas, ilman vahingotta terveydellensä, on kykenevä lyhykäisesti kanssanne keskustelemaan niistä asioista, joita te molemmat ja etenkin hänen herransa halunnette häneltä tiedustella".

Ritarit eivät yrittäneet vastustella näitä mahtisanoja, joitten lausuja täydellisesti näytti käsittävän tuon itämaisen sananlaskun merkitystä, että sairashuone on lääkärin kuningaskunta.

Molemmat olivat vaiti ja jäivät seisomaan majan ovelle, sir Kenneth sen näköisenä, joka odottaa vieraansa hyvästiheittoa — ja de Vaux, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain mielessä, joka esti häntä jäähyväissanaa lausumasta. Koira oli sillä välin seurannut heitä ulos majasta ja pisti nyt pitkän, karvaisen kuononsa isäntänsä käteen, ikäänkuin nöyrästi anoen jonkulaista mielihyvän osotetta. Tuskin hän oli hellän sanan ja vähäisen silityksen muodossa tämän saanut, ennenkuin hän, kiivaasti haluten ilmottaa kiitollisuuttaan sekä iloaan herransa koteutumisesta, täyttä laukkaa ja häntä oikoisena rupesi juoksemaan sinne tänne, edes takaisin, pitkittäin ja poikittain sillä paikalla niiden hävinneitten hökkelien välissä, josta ylempänä olemme kertoneet, kuitenkaan yhtäkään kertaa käymättä niiden rajain ulkopuolelle, joihin asti hän älysi herransa lipun suojeluksen ulottuvan. Vähän aikaa näin hypeltyänsä koira palasi herransa tykö, ja äkkiä luopuen ilomielisyydestänsä sekä muuttuen taasen vakaisen näköiseksi näytti ikäänkuin häpeävän, että mikään oli voinut häntä saada näin isosti poikkeamaan tyynestä mielenmaltistaan.

Molemmat ritarit katselivat mielihyvällä päältä; sillä sir Kenneth oli syystä ylpeä jalosta koirastansa ja englantilainen paroni tietysti oli harras metsästäjä ja pystyi hyvästi arvostelemaan jahtikoiran ansioita.

"Oikein kelpo koira", hän sanoi; "luulenpa, hyvä herra, että kuningas Richardilla ei ole yhtäkään sen vertaista alania, jos hän on yhtä kestävä kuin sukkela. Mutta suokaa anteeksi — minä puhun kaikessa kunniassa ja ystävyydessä — ettekö ole kuulleet sitä kuulutusta ettei kukaan, jolla ei ole kreivin arvo, saa pitää jahtikoiria Richard kuninkaan leirissä ilman kuninkaallisetta luvatta, jota luullakseni ei teille, sir Kenneth, ole annettu? — Minä puhun hovitallimestarina".

"Ja minä vastaan teille vapaana, skotlantilaisena ritarina", sanoi sir Kenneth vakavasti. "Tätä nykyä seuraan Englannin lippua, vaan en voi muistaa koskaan noudattaneeni sen jahtisääntöjä, enkä myöskään kunnioita niitä niin paljon, että voisin taipua niitä tottelemaan. Kun torvi kutsuu taisteluun, on minun jalkani jalustimessa yhtä pian kuin kenenkään muun — kun se soipi rynnäkköön, ei keihääni ole tähän saakka viimeisenä laskettu. Mutta vapaina ja joutilaina hetkinäni ei kuningas Richardilla ole mikään oikeus estellä minua huvituksissani".

"Kumminkin", sanoi de Vaux, "on tottelemattomuus kuninkaan käskyä vastaan hulluutta, niin että minä, jolla tässä asiassa on valta, teidän hyväntahtoisella suostumuksella, tahdon lähettää suojeluskirjan ystävälleni tässä".

"Paljon kiitoksia", sanoi skotlantilainen kylmästi; "mutta se tuntee minulle annetun tiluksen rajat, ja niitten sisässä voin itse sitä suojella. — Vaan", sanoi hän äkkiä muuttaen äänensä, "tämä on jotenkin kylmä vastaus hyväntahtoiseen tarjomukseen. Minä kiitän teitä sydämestäni, mylord. Kuninkaan tallirengit eli jahtimiehet voisivat joskus tavata Roswalin ja häntä vahingoittaa jollain lailla, jota minä en olisi hidas kostamaan, ja niin voisi harmia syntyä. Te olette jo nähneet niin paljon taloudenhoidostani, mylord", — lisäsi hän hymyten, "että minun ei tarvitse hävetä tunnustaa, että Roswal on meidän paras ruokavarain toimittaja, ja minä olen siitä vakuutettu, että Leijona-Richardimme ei ole sadun leijonan tapainen, joka lähti metsästämään ja itse piti koko saaliin. Minä en voisi uskoa että hän köyhältä aatelismieheltä, joka uskollisesti häntä seuraa, kadehtisi vähäistä jahtihuvitusta ja riistan kappaletta, varsinkin kun on kyllä vaikea saada muuta ruokaa".

"Totta totisesti, te ajattelette kuninkaasta aivan oikein — ja kumminki", sanoi paroni, "on jotain sanoissa metsä ja metsänriista, joka panee normannilaisten ruhtinastemme päät pyörälle".

"Me olemme nykyään ministreleilta ja pyhissävaeltajilta kuulleet", sanoi skottilainen, "että lakiheitot talonpoikanne Yorkin ja Nottinghamin kreivikunnissa ovat kokouneet suuriin joukkoihin, joita johtaa eräs rohkea joutsimies Robin Hood ja hänen luutnanttinsa Pikku John. Minun mielestäni olisi parempi, että Richard lieventäisi jahtisääntöjään Englannissa, kuin että hän koettaisi saada ne voimaan pyhällä maalla."

"Hurja hanke, sir Kenneth", vastasi de Vaux, kohottaen olkapäitään, ikäänkuin hän olisi tahtonut karttaa vaarallista ja vastenmielistä ainetta — "mailma on hullu, sir. — Vaan minun täytyy nyt lähteä ja heti palata kuninkaan telttaan. Iltarukouksen aikana tahdon, teidän luvallanne, taasen tulla luoksenne ja puhella tuon uskottoman tohtorin kera. Sillä välin ellette pane pahaksenne, lähetän teille jotain ruokavarastonne parantamiseksi".

"Kiitoksia paljon, sir", virkki sir Kenneth; "mutta se on tarpeetonta. Roswal on jo pariksi viikoksi varustanut aittani; ja joskin Palestinan aurinko on terveydelle vahingollinen, on se kuitenki hyvä tuoreen lihan palvaamiseen".

Molemmat sotilaat erkanivat toisistaan paljon parempina ystävinä kuin mitä tavatessaan olivat; vaan ennen hyvästijättöään de Vaux tarkasti kyseli niitä seikkoja, jotka olivat yhteydessä itämaisen lääkärin lähetyksen kanssa, ja vastaanotti skotlantilaiselta ritarilta ne luottamuskirjat, jotka tämä oli tuonut Saladinilta kuningas Richardille.

Kahdeksas luku.

      Ei armeijat yhteiseks hyväksi
      Niin paljon tee kuin kelpo lääkäri.

Popen Iliadi.

"Tämä on kummallinen juttu, sir Tuomas", sanoi sairas kuningas, kuultuaan uskollisen Gilslannin paronin kertomuksen; "oletteko siinä varma, että tuo skotlantilainen on rehellinen ja vilpitön mies?"

"Enpä tiedä sanoa, mylord", vastasi epäluuloihin kerkäs rajalordi. "Minä asun heitä vähän liiaksi likellä voidakseni suuresti heihin luottaa, kun aina olen havainnut heidät viekkaiksi ja liehakoitseviksi. Mutta tämä mies näyttää kunnon mieheltä, oli hän sitte paholainen niin totta kuin skotlantilainen — se minun täytyy hänestä omantuntoni päälle myöntää."

"Ja mitä arvelet hänen käytöksestään ritarina, de Vaux?" kuningas kysyi.

"Teidän majesteetinne asia on enemmän kuin minun ottaa vaari ritarein käytöksestä; ja olen varma siitä, että te olette huomanneet sitä tapaa, jolla tuo Leopartin Ritari on käyttänyt itseään. Hänellä on hyvä maine".

"Ja täydellä syyllä, Tuomas", sanoi kuningas. "Me olemme itse pitäneet häntä silmällä. Aikomuksemme onki, kun aina asetumme tappelun eturintaan, katsella kuinka vasallimme ja palveliamme velvollisuutensa täyttävät, eikä kuni moni arveleepi, sillä hankkiaksemme katoavaista kunniaa itsellemme. Me tunnemme, kuinka ihmisten kiitos on turhuus aivan kuin haihtuva huuru, ja puemme varustuksen päällemme muita tarkotuksia varten kuin sitä saavuttaaksemme".

De Vaux säpsähti kuullessaan kuninkaan antavan hänen luonteelleen niin oudon selityksen, ja luuli ensin, että ei mikään vähempi syy kuin kuoleman lähestyminen olisi voinut saada kuningasta noin halventavilla sanoilla puhumaan sotaisesta kunniasta, joka muuten oli hänelle hengentarve. Vaan muistellessaan, että hän oli kohdannut kuninkaan rippi-isän etuteltassa, oli hän kyllin älykäs lukemaan tätä itsensä-alentamista tuon arvoisan miehen työksi ja antoi kuninkaan estelemättä jatkaa.

"Niin", pitkitti Richard, "minä olen todellakin huomannut millä tavoin tuo ritari velvollisuutensa täyttää. Komentosauvani ei olisi enemmän arvoinen kun narrin räikkä, jos hän olisi jäänyt minulta huomaamatta — ja hän olisi jo aikoja saanut suosioamme nauttia, ellen myöskin olisi havainnut hänen määrätöntä julkeuttansa".

"Armollinen herra", sanoi Gilslannin paroni, nähdessään kuninkaan punastuvan, "minä pelkään rikkoneeni tahtoanne vastaan, kun tavallansa olen hänen rikostaan puoltanut".

"Kuinka, de Multon? Sinä?" sanoi kuningas vihaisella kummastuksella äänessään ja rypistäen kulmakarvojansa. — "Sinä puoltanut hänen hävyttömyyttään? — Se on mahdotonta".

"Teidän majesteetinne suvaitkoon minun muistuttaa, että minä virkani puolesta voin vapaasukuisille miehille antaa luvan yhden taikka kahden koiran pitämiseen leirissä, ainoastaan jalon metsästystaiteen harjottamiseksi; ja sitä paitsi olisi ollut sääli turmella eli pilata niin oivaa eläintä, kun tuo ritarin koira on".

"Onko hänellä sitte niin kaunis koira?" sanoi kuningas.

"Täydellisin eläin auringon alla", vastasi paroni, joka oli innokas metsästäjä, "jalointa pohjalaista rotua — leveärintainen, väkevä lanteilta, korvaltaan musta, kaileva rinnalta ja sääriltään ei valkeapilkkuinen, vaan tasaisen harmaja — väkevä vaikka sonnia kaatamaan — sukkela vaikka antilopia saavuttamaan".

Kuningas nauroi hänen innostukselleen. "Hyvä, sinä olet luvannut hänelle pitää koiraa, ja sen pituinen se. Mutta älä kumminkaan ole kovin auli lupauksissa näille seikkailiaritareille, jotka eivät kuulu minkään pään eli ruhtinaan alle — he ovat hillitsemättömiä ja tuhoavat kaikki metsänelävät Palestinassa. — Vaan palatakseni tuohon oppineeseen pakanaan: sanotko että skotlantilainen tapasi hänen korvessa?"

"Ei, armollinen herra — skotlantilaisen kertomus kuuluu näin: — Hän oli lähetetty vanhan Engaddin erakon luo, josta ihmiset niin paljon puhuvat —"

"Kuolema ja helvetti!" sanoi Richard, hypähtäen ylös. "Kuka on hänen lähettänyt, ja mitä varten? Kuka uskalsi lähettää jonku sinne, kun kuningattaremme oli Engaddin luostarissa, vaellusretkellään meidän parantumisemme edestä?"

"Ristiretken suuri neuvosto lähetti hänen, mylord", vastasi paroni de Vaux; "mutta missä asiassa, sitä kielsi hän minulle ilmottamasta. Minä luulen leirissä tuskin tiedettävänkään, että teidän majesteetinne puoliso on millään vaellusretkellä. — Minä puolestani en sitä tiennyt eivätkä ruhtinaatkaan lie sitä tienneet, sillä kuninkaatar ei ole vastaanottanut vieraita, sittenkun teidän majesteetinne, taudin tarttumisen pelvosta, on kieltänyt häntä luoksenne tulemasta".

"Hyvä, minä tahdon asiaa paremmin tutkia. Siis skotlantilainen, tuo lähettiläs, tapasi erään matkustavan tohtorin Engaddin luolassa — hä?"

"Ei niin, armollinen herra; mutta hän luullakseni lähellä tuota paikkaa kohtasi saracenilalsen emiirin, jonka kanssa hän joutui kaksintaisteluun, ja kun havaitsi hänen ansaitsevan urhean miehen seuraa, he yksissä, kuni vaeltavat ritarit ainakin, kulkivat Engaddin luolaan".

Tässä de Vaux vaikeni, sillä hän ei ollut niitä, jotka yhteen hengenvetoon voivat puhua pitkät pätkät.

"Ja sielläkö he tapasivat lääkärin?" kysyi kuningas malttamattomasti.

"Ei, armollinen herra", de Vaux vastasi; "mutta saraceni, kuultuaan teidän majesteetinne kovasta taudista, lupasi että Saladin lähettäisi oman lääkärinsä teille, monin kerroin ylistettyään hänen suurta taitoaan; ja hän tuliki tämän johdosta luolalle, jossa ritari häntä odotti päivän pari. Hänen saattokuntansa on kuin prinssin, vaskitorvilla ja rummuilla, häntä seuraa palvelioita hevoisin ja jalan, ja hän tuopi myötänsä Saladinilta luottamuskirjat".

"Onko Giacomo Loredani niitä tarkastanut?"

"Minä näytin ne tulkille, ennenkuin otin ne tänne myötäni, ja tässä on englanninkielinen käännös niistä".

Richard tarttui pergamenttikääryyn, joka sisälti seuraavan kirjotuksen:

"Allahn ja hänen profeetansa Mahometin siunaus". — Vieköön piru sen koiran, sanoi Richard, sylkien ylenkatseellisesti. — "Saladin, kuningasten kuningas. Egyptin ja Syrian sulttani, mailman valkeus ja turva, suurelle Melek Ricille, Englannin Richardille, tervehys. — Koska meille on kerrottu, kuinka tauti kovasti rasittaa sinua, kuninkaallista veljeämme, ja että sinulla luonasi on vain semmoisia nazarenilaisia ja juutalaisia lääkäreitä, jotka toimivat ilman Allahn ja pyhän profetamme siunauksetta" — Kirottu olkoon hänen päänsä! mutisi taas englantilainen hallitsia — "niin tässä lähetämme, sinua hoitamaan ja palvelemaan, oman lääkärimme Adonebel el Hakimin, jonka kasvojen edestä enkeli Azrael[1] levittää siipensä ja sairashuoneesta pakenee; joka tuntee yrtien ja kivien voiman, auringon, kuun ja tähtien tien, ja voipi ihmistä pelastaa kaikesta mikä ei hänen otsalleen ole kirjotettu. Ja tämän teemme, hartaasti pyytäen sinua kunnioittamaan ja käyttämään hänen taitoansa; sillä tavoin ei ainoastaan tehdäksemme palveluksen sinun arvollesi ja urhoollisuudellesi, jotka ovat kaikille Frangistanin kansoille kunnia, vaan myöski saadaksemme loppuun sen riidan, joka välillämme on, joko kunniallisella sopimuksella taikka julkisen taistelun kautta aseillamme sotatanterella; koska yhtä vähän olisi sinun asemallesi ja rohkeudellesi soveliasta kuolla kuni orja, jonka ajajan kovuus on uuvuttanut, kuin meidän maineellemme sopivaa, että tämmöinen tauti riistäisi aseittemme alta näin kelpo vihollisen. Ja sentähden rukoilemme pyhää —"

[1] Kuoleman enkeli.

"Pidä, pidä", sanoi Richard, "en tahdo kuulla enempää hänen koirastaan profeetasta! Minä tulen kipeäksi kun ajattelen, että tuo urhea ja arvokas sulttani voipi uskoa kuolleen koiran päälle. — Niin, minä tahdon puhutella hänen lääkäriään. Minä tahdon uskoa itseni tuolle Hakimille — tahdon vastata ylevän sulttanin jalomielisyyteen — minä tahdon kohdata häntä sillä sotatantereella, jonka hän niin sopivasti esittää, ja hänellä ei tule olemaan syytä moittia Englannin Richardia kiittämättömäksi. Minä lyön hänet sotanuijallani maahan — minä käännän hänen pyhän kirkon uskontoon semmoisilla iskuilla, joita hän harvoin lienee tuntenut — hän on tunnustava ja peruuttava erehyksensä oivan miekankahvani ristin edessä, ja minä kastan hänen sotatantereella omasta kypäristäni, jos tuo puhdistava vesi olisiki meidän molempain verellä sekotettu. Joudu, de Multon. Miksi viivyttelet niin suotuisaa loppua? Tuo heti Hakim tänne".

"Mylord", sanoi paroni, joka ehkä pelkäsi tämän liikanaisen luottamuksen olevan kuumeenhourion vaikuttama — "muistakaa, että sulttani on pakana ja että te olette hänen voimallisin vihollinen —"

"Juuri sentähden hän vielä suuremmassa määrässä on velvotettu minua tässä asiassa palvelemaan, jotta ei kehno kuume saako kahden tämmöisen kuninkaan riitaa ratkaista. Minä sanon sinulle, hän rakastaa minua niinkuin minä rakastan häntä — niinkuin jalot vastustajat aina rakastavat toisiaan — kunniani kautta, eikö olisi synti epäillä hänen rehellisyyttään".

"Kuitenkin mylord, olisi ehkä paras vartoa hänen rohtojensa vaikutusta skotlantilaiseen asekantajaan", sanoi Gilslannin lordi; "minun oma henkeni riippuu siitä, sillä ansaitsisinpa kuolla kuin koira, jos tässä tapauksessa kovan kiirutta pitäisin ja siten saattaisin ehkä koko kristikunnan onnen haaksirikkoon".

"En koskaan ennen ole kuullut sinun kuolemaa kammoksuvan", sanoi Richard nuhtelevasti.

"Ja enkä sitä nytkään tekisi, armollinen herra", vastasi jäykkä paroni, "ellei se koskisi teidän henkeä, niin hyvin kuin minunki".

"No, luuleva ihminen", sanoi Richard, "mene sitte katsomaan lääkkeen vaikutusta. Minä miltei soisin, että se joko parantaisi taikka kerrassaan kuolettaisi minun; sillä jo olen kyllästynyt eläinruttoon sairastuneen sonnin tavalla tässä makaamaan kuoleman kielissä, kun tuolla rummut pärisevät, hevoset hirnuvat ja torvet soivat".

"Juo", sanoi lääkäri sairaalle, "nuku ja herää tervennä".

Paroni lähti nyt kiiruusti pois, vaan päätti kuitenki matkallaan puhutella jotakuta hengellistä miestä, koska hänen omaatuntoansa vaivasi se ajatus, että pakana tulisi hoitamaan hänen isäntäänsä.

Tyron arkkipiispa oli ensimäinen, jolle hän nämä arvelemisensa ilmaisi, koska hän tiesi tämän vaikutusvoiman Richardiin, joka rakasti ja piti suuressa arvossa tuota nerokasta pappismiestä. Piispa kuulteli de Vaux'n arveluita sillä tarkkaavaisuudella, joka on romalaiskatoliselle papistolle omituista. Hän kohteli de Vaux'n uskonnollisia epäilyksiä niin huolettomasti kuin suinkin säädyllisyys maallikkoa kohtaan hänelle salli.

"Lääkärit", hän sanoi, "samoin kuin heidän käyttämät rohtonsa ovat meille usein tarpeeseen, jos edelliset syntynsä ja tapansa puolesta ovatki huonoimpia olentoja, niinkuin jälkimäisiä usein valmistetaan halvimmista aineista. Ihminen", hän lisäsi, "käyttäköön hädässään pakanain ja uskottomain apua, ja sillä luulolla voipi olla hyvä perustus, että yksi niistä syistä, jonka tähden Jumala on sallinut heidän jäädä mailmaan, on se, että he olisivat todellisten kristittyin hyödyksi. Sentähden teemmekin lain mukaan pakanallisia vankeja orjiksemme. — Lisäksi", jatkoi pappi, "ei ole ensinkään epäilemisen alaista, että ensimäiset kristityt käyttivät kääntymättömäin pakanain palveluksia. Niin matrosit sillä laivalla, jolla pyhä apostoli Paavali matkusti Alexandriasta Italiaan, epäilemättä olivat pakanoita, ja kuitenki, mitä siunattu pyhimys sanoi, kun heidän apuansa tarvittiin? — "Nisi hi in navi manserint, vos salvi fieri non potestis — Jos nämät miehet eivät jää laivaan, ette voi pelastetuiksi tulla!" — Sitä paitsi juutalaiset, jos asiaa tarkastaa kristityltä kannalta, yhtähyvin ovat uskottomia kuin mahomettilaiset; mutta meillä on leirissä harva lääkäri, joka ei ole juutalainen, ja kumminkin niitä käytämme arvelematta ja pahennuksetta. Sentähden mahomettiläisiä käytettätöön samalla tavoin — quod erat demonstrandum."

Tämä selitys poisti kokonaan kaikki Tuomas de Vaux'n arvelemiset, jonka vakuutukseen varsinki nuo latinaiset lainalauseet vaikuttivat, joista hän ei ymmärtänyt sanaakaan.

Mutta piispa ei lausunut ajatustansa niin sujuvasti, kun hän rupesi miettimään sitä mahdollisuutta, että saracenin käytöksessä joku petos saattoi olla salattuna, ja tässä hän ei päässyt niin pikaiseen päätökseen. Paroni näytti hänelle luottamuskirjat. Hän luki ne kerran, luki uudestaan, ja vertaili käännöstä alkuperäiseen kirjotukseen.

"Se on kelpo tavalla valmistettu herkkupala Richard kuninkaan kurkkulaelle", hän sanoi, "enkä voi niitä epäilyksiäni tukehuttaa, joita pidän viekasta saracenilaista kohtaan. He ovat varsin taitavia myrkkyjen seottamisessa, ja tietävät niitä niin tarkoin määritellä että ne vain hitaasti vaikuttavat sairaaseen, jolla välin pahantekiä saattaa päästä pakoon. He osaavat vaatteeseen ja nahkaan, niin, jopa paperiin ja pergamenttiinki hieroa hienointa myrkkyä. — Pyhä neitsyemme minua armahtakoon! — Ja minä, vaikka tiedän tuon, pidän tätä luottamuskirjaa näin likellä kasvojani! — Ottakaa se, sir Tuomas, ottakaa se joutusaan!"

Hän oikasi samassa käsivartensa suoraksi ja antoi kiireesti paronille paperin. "Mutta tulkaa, mylord de Vaux", hän jatkoi, "lähdetään sairaan asekantajan telttaan, jossa saamme nähdä, jos tuolla Hakimilla tosiaan on se lääketaito, josta hän kerskaa, ennenkuin rupeamme miettimään, josko uskallamme sallia hänen käyttää taitoansa kuningas Richardin suhteen. — Vaan seis! Antakaa minun ensin ottaa sienirasiani, sillä nämät taudit ovat tarttuvaisia. Minä neuvoisin teitä, mylord, käyttämään kuivattua rosmarinia etikalla kastettua. Minäkin lääkäritaitoa hieman tunnen".

"Paljon kiitoksia, kunnianarvoisa herra", Gilslannin Tuomas vastasi; "vaan jos tauti olisi minuun tahtonut tarttua, olisin jo aikoja herrani tautivuoteen ääressä sairastunut".

Tyron piispa punastui, sillä hän oli melkein kokonaan karttanut kipeän kuninkaan huonetta; ja hän pyysi paronin tietä neuvomaan.

Kun he tulivat tuolle huonolle hökkelille, jossa sir Kenneth asui sairaan palveliansa kera, sanoi piispa de Vaux'lle: "no, mutta totisesti, mylord, eivätkö skotlantilaiset ritarit pidä vähemmän huolta palveliainsa mukavuudesta kun me kodistamme. Tässä on ritari, jota sanotaan urhoolliseksi sodassa ja pidetään soveliaana käytettäväksi tärkeissä tehtävissä rauhanaikoina, ja kumminkin hänen asekantajallansa on huonompi asunto kuin huonoin koirankoppi Englannissa. Mitä arvelette noista naapureistanne?"

"Että herra silloin kyllin hyvästi hoitaa palveliataan, kun hän ei hänelle anna kehnompaa asuinsijaa kuin mitä hänellä itsellänsä on", sanoi de Vaux ja astui majaan.

Piispa seurasi jälissä, kuitenki nähtävällä vastahakoisuudella; sillä vaikka häneltä ei puuttunut rohkeutta monessa kohdin, niin sitä kuitenkin hillitsi väkevä ja vilkas oman turvallisuuden tunne. Mutta hän muisteli, että hänen omin silmin täytyi tutkia arapialaisen lääkärin mahtia, ja hän astui siis majaan semmoisella komealla ryhdillä, joka hänen mielestään oli sovelias muukalaisessa herättämään kunnioitusta.

Tuo hengellinen ylimys olikin tosiaan huomiota ja arvoa herättävä olento. Nuoruudessaan hän oli ollut vallan kaunis ja tahtoi kernaasti vielä vanhanakin siltä näyttää. Hänen piispallinen pukunsa oli komean komea, kalliimmilla turkiksilla reunustettu ja peitetty verrattomista pitseistä tehdyllä kardinalikauluksella. Sormukset hänen sormissaan olivat hyvän paronitilan arvoiset, ja kaapun päähineessä, joka hänellä nyt kuumuuden tähden oli aukinaisena ja taaksepäin heitettynä, näkyi puhtaasta kullasta tehtyjä solkia sen kiinnipitämistä varten. Hänen pitkä harmahtava partansa valui alas rinnalle. Häntä seurasi kaksi acolytiä eli kuoripoikaa, joista toinen, itämaiseen tapaan, hankki hänelle tekosiimestä varjeten häntä palmulehdistä tehdyllä varjostimella, ja toinen riikinkukon höyhenistä kudotulla viuhkalla löyhytteli vilvotusta korkea-arvoiselle herralleen.

Kun Tyron piispa astui skotlantilaisen ritarin majaan, oli sen omistaja poissa, ja maurilainen lääkäri, jota hän oli tullut katsomaan, istui vielä samassa asemassa, johon de Vaux oli jättänyt hänen pari tuntia sitten, jalat ristissä lehdistä kudotulla matolla, potilaansa vieressä, joka näkyi sikeästi nukkuvan ja jonka valtasuonta hän silloin tällöin koetteli. Piispa jäi hänen eteensä ääneti seisomaan muutamaksi minuutiksi, ikäänkuin odottaen jotain nöyrää tervehystä, eli ainaki että saraceni näyttäisi hänen arvokkaasta käytöksestänsä hämmästyneeltä. Vaan Adonebek El Hakim silmäili häntä vain sivumennen ja kun piispa viimein häntä tervehti maassa käytetyllä frankin kielellä, vastasi hän siihen ainoastaan tavallisella itämaisella tervehyksellä: "Salem aleikum — rauha olkoon teille".

"Oletko sinä lääkäri, uskoton?" sanoi piispa, vähän loukattuna tästä kylmäkiskoisesta vastaanotosta. "Minä haluaisin sinun kanssasi haastella siitä taiteesta".

"Jos lääkäritaitoa ollenkaan tunnet", vastasi El Hakim, "tulisi sinun tietää, että lääkärit eivät pidä neuvotteluita ja keskusteluita potilastensa sairashuoneessa. Kuule", hän lisäsi, kun susikoiran murina kuului sisimmäisestä huoneesta, "koirakin voipi sinua opettaa, Ulema. Sen luonnonvaisto käskee sen olla haukkumatta sairaan kuullen. Tule ulos teltasta", hän sanoi, nousten ylös ja mennen edellä, "jos sinulla on mitään minulle sanomista".

Vaikka saracenilaisen lääkärin puku oli yksinkertainen ja hänen ruumiinrakennuksensa hento tuon pitkän pappismiehen ja jättiläisentapaisen englantilaisen paronin rinnalla, oli hänellä kumminkin jotain kunnioitusta vaativaa katsannossaan ja käytöksessään, joka pidätti Tyron pispaa kaunistelematta lausumasta sitä mielipahaa, minkä hän tunsi tästä peittelemättömästä nuhteesta. Kun he seisoivat majan ulkopuolella, hän äänetönnä hetken katseli Adonebekiin, ennenkuin saattoi päättää millä tavoin paraiten uudistaa keskustelua. Hivukset eivät näkyneet arapialaisen korkean nahkatakin alta, ja se peitti myöski osan otsasta, joka näytti korkealta ja leveältä, sileältä ja rypyttömältä, samoin kuin hänen poskensaki, sikäli kuin ne näkyivät hänen pitkän partansa varjosta. Ennen olemme jo maininneet kuinka terävät hänen mustat silmänsä olivat.

Hänen ilmeisestä nuoruudestaan kummastuneena pappi viimein ryhtyi puhumaan, kun toinen ei näyttänyt aikovan vaitioloa häiritä, kysyen arapialaiselta, kuinka vanha hän oli?

"Tavallisten ihmisten vuosia", sanoi saraceni, "luetaan heidän ryppyjensä jälkeen; viisasten heidän tutkimustensa jälkeen. Minä en rohkene ilmottaa itseäni vanhemmaksi, kuin sata hegiran vaihosta[1]".

[1] Tällä hän tarkotti että hänellä oli se tietomäärä, jonka sadassa vuodessa voipi hankkia.

Gilslannin paroni, joka käsittäen tätä sanojen mukaan luuli saracenin väittävän, että hän olisi vuosisadan vanha, katsoi epäilevästi pappiin, joka, vaikka hän paremmin ymmärti El Hakimin tarkotusta, kuitenkin vastasi hänen silmäykseensä päätä armelevasti puistamalla. Hän rupesi taasen arvokkaan näköiseksi ja kysyi uudelleen ylpeällä äänellä, mitä todistuksia lääketaidostansa Adonebek saattoi esiintuoda.

"Teillä on mahtavan Saladinin sana", viisas vastasi, kunnioituksen merkiksi kohottaen kättä lakkiinsa; "sana, jota ei konsanaan rikottu ystävää eitä vihollista kohtaan — mitä, nazareni, voit vaatia enempää?"

"Minä vaadin silminnähtäviä todistuksia taidostasi", sanoi paroni, "ja ilman niitä et saa Richard kuninkaan vuodetta lähestyä".

"Lääkärin taitavuus", sanoi arapialainen, "näkyy parhaiten sairaan parantumisesta. Katsokaa tätä sotamiestä, jonka veri on kuivettunut tuosta kuumeesta, joka on leirinne täyttänyt vaalenneilla luurangoilla ja jota vastaan nazarenilaisten lääkäreinne taito on ollut kuni silkkitakki teräspeistä vastaan. Katselkaa hänen sormiansa ja käsivarsiaan, jotka ovat niin laihtuneet että näyttävät kurjen kynsiltä ja sääriltä. Kuolema oli tänä aamuna jo pannut merkkinsä häneen; mutta jos Azrael olisi seisonut hänen vuoteensa toisella puolla, ja minä toisella, ei hänen sieluansa olisi voitu tempaista hänen ruumiistansa. Älkää minua pitemmillä kyselmillä häiritkö, vaan vartokaa ratkaisevan hetken lähenemistä, ja katselkaa hiljaisella kummastuksella ihmeellistä tapausta".

Lääkäri otti nyt astrolabinsa, eli tähtikiikarinsa, itämaitten viisaiden ennustuskalun, ja odotettuaan vakavalla tarkkuudella säntilleen sitä hetkeä, jolloin iltarukouksen aika oli tullut, hän lankesi polvilleen, kasvot Mekkaan päin käännettyinä, ja luki ne rukoukset, joilla mahomettiläiset päättävät päivän työt. Piispa ja englantilainen paroni katselivat sillävälin toinen toistansa ylenkatsetta ja vihaa ilmaisevin silmin, vaan ei kumpikaan pitänyt soveliaana häiritä El Hakimia hänen hartaudessaan, kuinka jumalaton se heistä olikin.

Arapialainen nousi maasta, johon hän oli polviansa notkistanut, ja käyden majaan, jossa sairas makasi, otti hän pienestä hopeakotelosta sienen, joka lienee ollut jossain kryytivedessä kasteltu; sillä kun hän pisti sen nukkuvan sairaan nenän alle, tämä aivasti, heräsi ja katseli ympärilleen hämmästynein silmin. Hän oli hirvittävän näköinen, kun hän miltei alastomana nousi istualleen makuusijaltaan; sillä hänen luunsa ja rustonsa kuultivat nahkan alta niin selvään kuin ei niitä liha koskaan olisi peittänyt; kasvonsa olivat kaitaisen pitkät ja ryppyiset, mutta silmänsä jotka ensin levottomasti olivat liikkuneet sinne tänne, muuttuivat vähitellen rauhallisemmiksi. Hän näkyi huomaavan ylhäisten vierasten läsnäolon, sillä hän yritti heikosti, kunnioituksensa osotteeksi, nostaa lakkiaan päästä, pidätetyllä ja nöyrällä äänellä kysyessään herraansa.

"Tunnetko meitä, palvelia?" sanoi Gilslannin lordi.

"Enpä oikein, mylord", vastasi asekantaja voipuneesti. "Uneni on ollut pitkä ja näköjä täynnä. Kuitenkin huomaan punaisesta rististä, että olette ylhäinen englantilainen lordi ja että tuo toinen on pyhä pappismies, jonka siunausta minä vaivainen syntinen pyydän".

"Se on sinulle suotu — Benedictio domini sit vobiscum", sanoi pappi tehden ristinmerkin, mutta sairaan sänkyä lähemmäksi menemättä.

"Te näette omin silmin", sanoi arapialainen, "että kuume on asettunut — hän puhuu rauhallisesti ja täydellä taidolla — valtasuonensa sykkii yhtä tasaisesti kuin teidänkin — koetelkaa itse".

Pappi kieltäytyi tuosta tehtävästä; vaan Gilslannin Tuomas, joka oli rohkealuontoisempi, tunnusteli suonta ja havaitsi kuumeen todellakin tauonneeksi.

"Tämä on ihmeen kummaa", pakisi ritari katsoen piispaan; "mies on totisesti parannettu. Minun täytyy hetimiten saattaa tämä parantaja Richard kuninkaan telttaan. — Vai mitä kunnian-arvoisuutenne arvelee?"

"Odottakaa, antakaa minun ensin lopettaa yhden hoidon, ennenkuin toiseen ryhdyn", sanoi arapialainen. "Minä seuraan teitä, kun olen potilaalleni antanut vielä annoksen tästä kaikkein pyhimmästä nesteestä".

Näin sanoen hän otti esille pienen hopeapikarin ja täytettyään sen vedellä sängyn vieressä seisovasta astiasta, veti hän vielä esiin pienen silkistä ja hopeasta kudotun kukkaron, jonka sisältöä läsnä-oliat eivät voineet nähdä, ja pistäen sen vedellä täytettyyn pikariin tarkasteli sitä ääneti jonku viisi minuutia. Katsojista näytti ikäänkuin vesi olisi kuohahtanut; mutta jos niin olikin, niin se paikalla loppui.

"Ja tuolla yksinkertaisen näköisellä juomalla sinä tahdot koettaa parantaa kuningasta?" sanoi Tyron piispa.

"Minä olen parantanut kerjäläisen, niinkuin näette", vastasi viisas. "Ovatko Frangistanin kuninkaat luodut muusta maasta kuin heidän halvimmat alamaisensa?"

"Saattakaamme hänet heti kuninkaan luo", sanoi Gilslannin paroni. "Hän on näyttänyt omistavansa sen taidon, joka ehkä voipi kuninkaan parantaa. Jollei hän sitä täytä, tahdon saattaa hänen tilaan, jossa eivät lääkkeet häntäkään auta".

Kun he olivat aikeessa lähteä majasta, sairas kohotti äänensä niin paljon kuin hänen heikkoutensa sen suvaitsi ja huudahti: "korkeanarvoisa isä, jalo ritari, ja te, hyvä lääkäri, jos haluatte saada minua nukkumaan ja paranemaan, niin sanokaa armosta minulle, missä rakas herrani on?"

"Hän on pitkällisellä toimituksella, ystäväni", vastasi pappi — "kunniaa tuottavalla lähetyksellä, joka häntä pidättää täältä joitakuita päiviä".

"Ei", sanoi Gilslannin paroni, "miksi miesparkaa pettäisimme? —
Ystäväni, herrasi on palannut leiriin ja kohta saat häntä tavata".

Sairas kohotti kiitollisena käsiään taivasta kohti ja voimatta kauvemmin vastustaa juoma-annoksen nukuttavaa vaikutusta, vaipui suloiseen uneen.

"Te olette parempi lääkäri kuin minä, sir Tuomas", sanoi pappi; "rauhottava valhe on sairashuoneessa soveliaampi kuin ikävä totuus".

"Mitä te tarkotatte, korkea-arvoinen herra?" sanoi de Vaux kiivaasti. "Uskotteko te että minä sanoisin valheen, joskin sillä voisin pelastaa tusinamäärän samanlaisia henkiä kun tuo?"

"Te sanoitte", pappi vastasi, nähtävästi levottomana, "että asekantajan herra oli palannut — hän, tarkotan ma, Leopartin ritari".

"Ja niin hän todella *onki*", sanoi de Vaux. "Minä puhuttelin häntä pari tuntia sitte. Tämä oppinut tohtori tuli hänen seurassaan".

"Pyhä neitsyt! Miksikä ette hänen takaisintulostaan minulle maininneet?" sanoi pispa ilmeisesti hämillään.

"Enkö minä sanonut, että Leopartin ritari oli palannut tämän lääkärin seurassa? Minä luulin sen tehneeni", vastasi de Vaux huolettomasti; "mutta mitä yhteyttä on hänen palaamisellaan tohtorin taitavuuden eli hänen majesteetinsa parantamisen kanssa?"

"Paljon, sir Tuomas — paljon", sanoi pispa puistaen nyrkkiään, polkien jalkaa maahan ja ikäänkuin vasten tahtoansa osottaen suurinta malttamattomuutta. "Mutta mihin on tuo ritari nyt saattanut mennä? Jumala meitä armahtakoon — tässä on tapahtunut joku onneton ereys!"

"Tuo orja etuhuoneessa", sanoi de Vaux, vähin kummastellen pispan mielenliikutusta, "voipi luultavasti meille sanoa missä hänen herransa on".

He kutsuivat nyt pojan luokseen, joka heille melkein ymmärtämättömällä kielellä vihdoin sai selvitetyksi, että eräs upseeri vähän ennen heidän tuloaan oli kutsunut ritarin kuninkaan telttaan.

Pispan mielenliikutus yltyi nyt niin suureksi, että de Vaux'kin sen huomasi, vaikka hän ei ollut mikään tarkka vaarinottaja taikka muuten luulevainen. Vaan samassa määrässä näytti myös hänen halunsa sitä salata ja hillitä hänessä yltyvän. Hän heitti hätäisen jäähyvästin de Vaux'lle, joka kummastellen katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, ennenkuin hän kohotellen olkapäitään lähti saattamaan arapialaista lääkäriä kuningas Richardin telttaan.

Yhdeksäs luku.

      Ei lääkärillä tuoll' oo vertaistaan;
      Kun kuume, rutto, hänen havaitsevat,
      Ne jäsenistä kiusatuista rientää.

Anonymus.

Gilslannin paroni kulki hitailla askelilla ja huolestuneilla kasvoilla kuninkaallista telttaa kohti. Hän epäili suuresti omaa kykyään muualla kuin taistelutanterella, ja kun hän tiesi ymmärryksensä ei olevan kovin terävää laatua, hän tavallisesti tyytyi kummastelemaan asioita, joita vilkkaammalla mielenkuvituksella lahjotettu ihminen olisi koettanut selittää ja käsittää eli ainaki tehnyt tutkistelemisen esineeksi. Mutta aivan merkillistä oli hänestäkin, että pispan huomio niin kerrassaan oli kääntynyt tuosta ihmeellisestä lääkityksestä ja niistä toiveista Richardin parantumisen suhteen, joita se herätti, ja että siihen saattoi olla syynä hänen mielestään niin vähäpätöinen asia kuin köyhän skotlantilaisen matkat edestakaisin — skotlantilainen ritari oli nimittäin Tuomas Gilslannilaisen mielestä halvin ja ylenkatsottavin kaikista aatelisista; ja vaikka hän tavallisesti väliäpitämättä katseli tapausten menoa, koki hänen sielunsa tavattomilla ponnistuksilla nyt arvata tämän asian oikeaa laitaa.

Viimein johtui hänelle mieleen, että kaikki tyyni mahtoi olla liittolaisten leirissä tehty salatuuma Richard kuningasta vastaan, ja että luultavaa oli, että pispa, jota muutamat pitivät viekkaana eikä erittäin tunnollisena, saattoi olla yksi osamiehistä siihen. Tosi oli, että hänen mielestään ei toista ihmistä ollut niin täydellistä kuin hänen herransa; sillä Richard oli ritariston kaunistus ja kristittyin johtajien päällikkö, ja noudatti kaikin puolin pyhän kirkon käskyjä; eikä de Vaux'n käsitteet täydellisyydestä vaatineet enempää. Lisäksi hän tiesi että hänen herransa aina oli syyttömästi suurten omaisuuttensa osottamisesta saanut niittää yhtähyvin vihaa ja moitetta kuin kunniaa ja uskollisuutta, sekä että itse leirissä ja niitten ruhtinasten joukossa, jotka valalla olivat ristiretkeen sitouneet, löytyi monta, jotka kernaasti olisivat heittäneet kaikki toivot voitosta saracenein suhteen, jos olisivat voineet kukistaa tai edes nöyryyttää Englannin Richardia.

"Sentähden", arveli paroni itsekseen, "ei ole ollenkaan mahdotonta, että tämä El Hakim sillä parannuskeinollaan, jota hän on käyttänyt skotlantilaista asekantajaa kohtaan, ainoastaan tarkottaa koirankuria, johon Leopartin ritari on myöntynyt ja johon Tyron piispalla, niin pappi kuin hän lieneeki, myöski voipi olla osa".

Tämä arvelu ei kuitenkaan tahtonut hyvästi sopia yhteen sen levottomuuden kanssa, jota piispa oli osottanut kuullessaan, että ritari vastoin hänen luuloansa äkkiä oli palannut ristiretkeiliäin leiriin. Mutta de Vaux noudatti ainoastaan yleisiä ennakkoluulojaan, jotka hänelle antoivat sen varman vakuutuksen, että viekas italialainen pappi, epäluotettava skotlantilainen ja saraceniläinen lääkäri oli joukko aineita, joista kaikkea mahollista pahaa, vaan ei suinkaan mitään hyvää ollut saatavana. Hän päätti kuitenki suoraan esittää epäilyksensä kuninkaalle, jonka älyä hän melkein piti yhtä suuressa arvossa kuin hänen urhoollisuuttaan.

Sillä välin oli Tuomas de Vaux'n arveluille varsin vastaisia asioita tapahtunut. Hän oli tuskin kuninkaan teltasta lähtenyt, ennenkuin Richard, niin hyvin kuumeen synnyttämästä, kuin oman luonteensa malttamattomuudesta, alkoi hänen poissaoloansa pitkäksyä ja hartaasti odottaa hänen takaisintuloaan. Hän oli kyllin kokenut yrittääksensä viihdyttää mielikiihkoansa, joka isosti enensi hänen ruumiillista kipuansa. Palvelioita hän kiusaksi asti pyysi hankkimaan hänelle huvitusta ja papin rukouskirjaa, oppineen romania ja hänen enin suosittunsa ministrelin soittoa käytettiin turhaan. Viimein, pari tuntia auringonlaskun edellä ja siis paljo varemmin kuin hän taisi toivoa minkäänlaista luotettavaa tietoa maurilaisen eli arapialaisen parantamistavan vaikutuksesta, hän lähetti, kuten jo olemme kuulleet, käskyn Leopartin ritarille hetimiten tulemaan hänen luokseen, toivoen lievittävänsä kärsimättömyyttään sir Kennethiltä saamalla tarkemman kertomuksen niistä syistä, joitten tähden hän oli leiristä ollut poissa ja niistä asianhaaroista, joissa hän oli mainion tohtorin kanssa tullut yhteen.

Näin kutsuttu skotlantilainen ritari astui kuninkaan eteen tämmöiseen kunniaan tottuneen miehen tavalla. Englannin kuningas tunsi häntä tuskin näöltäkään, vaikka hän, yhtä paljon arvoaan kannattaakseen kuin palvellakseen sydämensä salaista hallitsiatarta, ei ollut koskaan ollut poissa niistä tiloista, jolloin englannin anteliaisuus ja vieraanvaraisuus avasi kuninkaan hovin kaikille, joilla oli ritarikunnassa vissi arvo. Kuningas katseli terävästi hänen vuoteellensa lähestyvää sir Kennethiä, kun tämä hetkeksi notkisti polveaan, sitten nousi seisoalleen ja seisoi hänen edessään kunnioittavassa, vaan ei kuitenkaan orjallisessa tai nöyristyneessä asemassa, niinkuin upseerille päällikkönsä edessä sopi.

"Nimesi", sanoi kuningas, "on Kenneth, Leopartin ritari — Kenen kädestä olet ritariarvosi saanut?"

"Skotlannin kuninkaan, Vilhelm Leijonan, miekka sen minulle antoi", vastasi skottilainen.

"Ase", sanoi kuningas, "hyvin pystyvä sitä kunniaa antamaan, eikä se ole laskettukaan ansaitsemattomille hartioille. Me olemme nähneet sinun ritarillisesti ja urhokkaasti käyttävän itseäsi tappelun tuoksinassa, missä tarve on ollut suurin; etkä nyt vasta olisit saanut kuulla että ansiosi tunnemme, ellei rohkeutesi toisissa suhteissa olisi ollut niin suuri, että palveluksesi eivät voineet suurempaa palkkiota saada kuin rikostesi anteeksiantamisen. Vai mitä arvelet — hä?"

Kenneth yritti vastaamaan, mutta hänen oli mahdoton puhua selvästi; sillä tieto hänen kovin korkealle pyrkivästä lemmestänsä ja se terävä kotkansilmäys, jolla Leijonasydän näytti tunkevan hänen sisimpään sieluunsa, vaikuttivat kumpikin hänessä hämmästystä.

"Ja kuitenkin", sanoi kuningas, "vaikka sotilasten tulisi käskyjä totella ja vasallein kunnioittaa läänitysherrojansa, niin voisimme urhealle ritarille suoda suurempaaki loukkausta anteeksi kuin koiran pitämistä, vaikka se on rikos meidän nimenomaista julkista kuulutusta vastaan".

Richard piti silmäänsä tarkasti skotlantilaiseen kiintyneenä, katseli, ja katsellessaan huomaamatta hymyili havaitessaan sen helpotuksen, jonka tämä hänen yleiselle syytökselleen annettu käännös ritarissa vaikutti.

"Luvallanne sanoen, mylord", sanoi skotlantilainen, "teidän majesteetinne täytyy tässä suhteessa olla armias meille köyhille Skotlannin aatelismiehille. Me olemme kaukana kotimaasta, meillä on huonot tulot emmekä voi niin suuresti elellä kuin teidän rikkaat aateliset, joille lombardilaiset lainaa. Saracenit saavat iskujamme sitä kovemmin tuntea, jos meillä silloin tällöin on pala kuivaa lihaa kaalistemme ja rieskakakkujemme lisäksi".

"Minulta nyt ei tarvitse lupaa kysyä", sanoi Richard, "koska Tuomas de Vaux, joka, niinkuin kaikki muutkin palveliani, tekee miten mieleensä sattuu, jo on sinulle antanut luvan metsästää koiralla ja havukalla".

"Suokaa anteeksi, koiralla vain", sanoi skotlantilainen; "mutta jos teidän majesteetinne soisi minulle tuon jälkimäisenki oikeuden, ja uskoisi havukan käteeni, niin toivoisin kuninkaalliselle pöydällenne saattavani hankkia jonkun harvinaisen vesilinnun".

"Pelkäänpä", sanoi kuningas, "että jos sinulla vain olisi haukkaa, niin tuskin lupaa vartoisitkaan. Minä tiedän varsin hyvin ulkomailla sanottavan, että me Anjoun suvusta rankaisemme metsästyssääntöjemme rikkomista yhtä ankarasti kun maan kavaltamista. Mutta urheoille ja mainioille miehille voimme kumpaisiakin rikoksia suoda anteeksi. — Vain kyllin tästä. Minä tahdon teiltä tietää, herra ritari, miksi ja kenen käskystä te nykyisin matkustitte Kuolleen meren ja Engaddin erämaahan?"

"Pyhän ristiretken ruhtinaallisen neuvoston käskystä", vastasi ritari.

"Ja kuinka kukaan tohti tuonlaista käskyä antaa, kun minä — joka en liene vähä-arvoisin neuvoston jäsenistä — olin tuosta tietämättä?"

"Minun asiani, teidän korkeutenne", sanoi skotlantilainen, "ei ollut tuonlaisia erityisseikkoja tutkia. Minä olen ristin sotilas, joka kyllä tätä nykyä palvelen teidän korkea-arvoisuutenne lipun alla ja siitä kunniasta olen ylpeä — vaan joka kuitenkin olen päälleni pukenut tuon pyhän merkin kristikunnan oikeutten ja pyhän haudan vallottamisen tähden ja olen sen kautta velvollinen vastaansanomatta tottelemaan niitten ruhtinasten ja johtajain käskyjä, jotka siunattua yritystä ohjaamassa ovat. Koko kristikunnan kanssa minun täytyy valittaa, että teidän majesteetinne pahoinvointi estää teitä, joskin niinkuin toivon vain vähäksi aikaa, ottamasta osaa niihin neuvotteluihin, joissa teillä on niin mahtava ääni; mutta sotilaana minun täytyy totella niitä, joilla on laillinen oikeus käskeä, muuten vain huonoa esimerkkiä saattaisin kristittyin leiriin".

"Sinulla on oikein", Richard kuningas sanoi, "ja moite ei kohtaa sinua vaan niitä, joitten kanssa luulen pääseväni täyteen tilintekoon, kunhan taivas katsoo hyväksi nostaa minut tältä kipujen ja kykenemättömyyden kirotulta vuoteelta. Mikä oli matkasi tarkotus?"

"Teidän korkeutenne luvalla", vastasi sir Kenneth, "olisi mielestäni oikeampi tehdä tuo kysymys niille, jotka minun lähettivät ja jotka voivat lähetykseni syyt selittää; sitävastoin minä vain voin kertoa sen ulkopuolista muotoa ja tarkotusta".

"Älä mutkittele edessäni, herra skotlantilainen, jos henkesi on sinulle kallis", sanoi herkästi suuttuva hallitsia.

"Henkeni, mylord", vastasi ritari vakaasti, "sen heitin ma taakseni kaluna, josta ei enää olisi suuresti huolimista sinä hetkenä kun sitousin tähän yritykseen, jossa enemmän pidin silmällä kuolemattoman sieluni hyvää, kuin kuolevan ruumiini etua".

"Totta totisesti", huudahti Richard kuningas, "etkö ole rivakka poika! Kuules, herra ritari, minän pidän skotlantilaisista: he ovat miehekkäitä, joskin juroja ja itsepintaisia, ja luullakseni ylimalkain rehellisiä miehiä, vaikka valtiolliset seikat välin ovat saaneet heitä viekastelemaan. Minä ansaitsenki heidän hyväntahtoisuutta, sillä olen vapaatahtoisesti tehnyt sen, jota he eivät minulta olisi asevoimalla saaneet paremmin kun edeltäjiltänikään — minä olen antanut heille takaisin Roxburghin ja Berwickin linnat, jotka olivat Englannin omiksi lunnaina joutuneet, minä olen entiset rajat asettanut silleen ja vihdoin olen luopunut vaatimasta niitä kunnioittamisen osotteita Englannin kruunulle, jotka mielestäni olivat teille väärin pakotetut. Minä olen kokenut itselleni hankkia uskollisia ja vapaita ystäviä sieltä, missä edelliset englantilaiset kuninkaat, vain pyysivät kukistaa haluttomia ja kapinallisia vasalleja".

"Tuon kaiken olette tehneet, herra kuningas", sanoi sir Kenneth kumartaen, "liittokirjanne kautta kuninkaamme kanssa Canterburyssä. Sentähden minä ja moni muu arvokkaampi skotlantilainen olemme pakanoita vastaan teidän lippujenne alla taistelleet, kun muuten Englannissa olisimme rajamaitanne ryöstäneet. Jos heidän lukunsa nyt on vähäinen, niin se tulee siitä etteivät he ole henkeään säästäneet".

"Sen myönnän todeksi", kuningas sanoi; "ja niistä ystäväntöistä, jotka olen maallenne osottanut, vaadin minä teitä muistamaan, että minä kristityn liittokunnan pääjäsenenä olen oikeutettu tietämään liittolaisteni hankkeet. Olkaa sentähden hyvä ja kertokaa minulle mitä minä syystä haluan tietää ja jota varmaan luotettavammin saan kuulla teiltä kuin muilta".

"Mylord", sanoi skotlantilainen, "näin kehotettuna tahdon puhua peittelemättä; sillä minä uskon todella että teidän aikeenne retkemme päätarkotuksen suhteen ovat rehelliset ja vilpittömät; ja sitä en tosiaan voisi vakuuttaa pyhän liittokunnan muista jäsenistä. Saan siis teille tiedoksi antaa että asiani oli Engaddin erakon kautta, tuon pyhän miehen, jota Saladinki kunnioittaa ja suosii, ehdotella —"

"Aselevon pitentämistä, arvaan", keskeytti Richard äkkiä.

"Ei, Sankt Andreaksen kautta, armollinen herra," vastasi skotlantilainen ritari, "vaan vakinaisen rauhan sopimista ja meidän armeijamme kotiinlähtöä Palestinasta".

"Sankt Georg!" sanoi Richard aivan kummastuksissaan. — "Pahaa olen heistä kyllä ajatellut, mutta en koskaan olisi voinut uneksia, että he alentaisivat itseään tuommoiseen häpeäntyöhön. Puhukaa, sir Kenneth, millä aikomuksella antausitte tuohon lähetykseen?"

"Aivan hyvällä aikomuksella, mylord", sanoi Kenneth; "sillä kun olimme jalon päällikkömme kadottaneet, jonka ainoan johdannassa menestystä toivoin, en tiennyt ketään, joka hänen jälkeensä olisi meitä voittoon vienyt, ja pidin asiain näin ollen jo paljasta tappion karttamista suotavana".

"Ja millä ehdoilla tämä toivottu rauhanpäätös oli tehtävä?" sanoi Richard, töin tuskin hilliten sitä vihaa, joka tahtoi hänen sydämensä särkeä.

"Niitä ei minulle uskottu, mylord", vastasi Lepäävän Leopartin ritari.
"Minä jätin ne erakolle sinetillä varustettuina".

"Ja minä te tuota arvoisaa erakkoa pidätte — narrina, mielipuolena, petturina eli pyhimyksenä?" sanoi Richard.

"Hänen hulluutensa, sir", vastasi älykäs skotlantilainen, "luulen vain olevan teeskennellyn, arvon ja suosion saamista varten pakanoilta, sillä nämä pitävät mielipuolia lahjotettuna taivaallisilla ilmestyksillä. Ainakin minusta tuntui että hänen hulluutensa tuli nähtäviin vain asiain niin vaatiessa ja että se ei, kuten tavallinen mielipuolisuus, ollut huomattava hänen käytöksessään ylimalkain".

"Viisaasti vastattu", sanoi hallitsia, nakkautuen vuoteelleen takaisin, josta äsken oli puoleksi noussut. "No, entä hänen katumuksenharjotuksensa?"

"Ne olivat mielestäni aivan totiset ja vilpittömät", jatkoi Kenneth, "ja omantunnon vaivain tuottamat jonku julman rikoksen tähden, josta hän näkyy uskovan olevansa ijankaikkiseen kadotukseen tuomittu".

"Entä hänen politiikinsä?" sanoi kuningas.

"Hän epäilee luullakseni Palestinan pelastumista niinkuin omaa autuuttaan, ellei joku ihmetyö tapahdu — ainakin sitte kuin Richardin käsi on laannut sen edestä ponnistelemasta".

"Ja siis on tuo erakko yhtä pelkurimainen politiikissaan, kun nuo ruhtinasraukat jotka, uskonsa ja ritarisuutensa unhottaen, vain silloin ovat lujat ja päättäväiset, kun on peräytymisestä kysymys, ja jotka ennen paetessaan polkisivat kuolevan liittolaisen päälle, kuin kävisivät yhtä aseellista saraceniä vastaan".

"Suokaa anteeksi, herra kuningas", sanoi skotlantilainen ritari, "vaan tämä keskustelu saa vain kuumeenne kiihtymään, tuon vihollisen, jolta kristikunta pelkää enemmän pahaa kuin uskottomain sotalaumoilta".

Kuninkaan kasvot olivat todella käyneet hyvin punaisiksi ja hänen liikuntonsa tulleet yhä kuumeentapaisemmin kiivaiksi. Nyrkki puristettuna, käsivarsi ojettuna, silmät iskien tulta, hän näytti olevan niin ruumiin kuin sielun tuskain oma, vaikka hänen uhkarohkeutensa kehotti häntä puhetta jatkamaan, ikäänkuin hän olisi molempia ylönkatsonut.

"Te osaatte imarrella, herra ritari", hän sanoi, "vaan minusta ette hevillä pääse. Enemmän täytyy minun teiltä saada tietoja kuin mitä tähän saakka olette kertoneet. Näittekö kuninkaallisen puolisoni Engaddissa?"

"Tietääkseni — en, mylord", vastasi sir Kenneth nähtävästi hämillään; sillä hän muisteli sydänyön juhlakulkua kappelissa.

"Minä kysyn teiltä", sanoi kuningas ankarammalla äänellä, "jos te olitte karmeliitanunnain kappelissa Engaddissa, ja siellä näitte Berengarian, Englannin kuninkaattaren ja hänen hovineitonsa, jotka ovat sinne lähteneet vaellusretkelle?"

"Mylord", sanoi sir Kenneth, "minä tahdon puhua totta aivan kuin rippi-isälleni. Maan-alaisessa kappelissa, johon erakko minua saattoi, näin vaimonpuolisen köörin osottavan hartauttansa kaikkein pyhimmälle reliikille; mutta kun en nähnyt heidän kasvojansa, enkä kuullut heidän ääniänsä, paitsi niissä ylistysvirsissä, joita he lauloivat, en voi sanoa, josko Englannin kuninkaatar oli seurassa".

"Ja ettekö noista vaimonpuolista tunteneet ketään?"

Sir Kenneth seisoi ääneti.

"Minä kysyn teiltä", sanoi kuningas, nojaten kyynäspäälleen, "ritarina ja ylimyksenä, ja vastauksestanne näen mitä arvoa kummalleki annatte — tunsitteko, vaan ettekö tunteneet yhtään naista näitten rukoiliain joukossa?"

"Mylord", sanoi Kenneth, sanoja tavotellen, "minä saatoin kenties arvata".

"Ja minä saatan ehkä myöskin arvata", sanoi kuningas rypistäen kulmakarvojaan; "vaan tästä kyllin. Niin leoparti kuin olette, herra ritari, älkää härnätkö leijonan käpälää. Muistakaa — kuuhun rakastuminen olisi vain hulluus; vaan korkean tornin rintavarustuksilta alas hyppääminen, siten tullaksensa sen piiriin, olisi itsemurhaajan mielettömyyttä".

Tällä hetkellä kuului ulkohuoneesta liikettä, ja kuningas, äkkiä muuttaen äänensä tavalliseksi, sanoi: "hyvä — mene — kiiruhda de Vaux'n luokse ja käske hänen tänne arapialaisen tohtorin kanssa. Henkeni sulttanin rehellisyydestä! Jos hän vain tahtoisi väärästä uskostansa luopua, niin minä miekallani auttaisin häntä ajamaan noita franskan ja itävallan hylkyjoukkoja pois hänen valtioistaan, ja pitäisin Palestinaa yhtä hyvästi hallittuna häneltä, kuin jos sen kuninkaat olisivat itse taivaan päätöksen mukaan voideltuja".

Leopartin Ritari poistui ja heti senjälkeen kamaripoika ilmotti että lähetyskunta suuresta neuvostosta pyysi saada Englannin majesteetille tehdä kunniatervehyksensä.

"He siis vielä tunnustavat minun hengissä olevan", oli hänen vastauksensa. "Ketä ovat nuo arvoisat lähettiläät?"

"Temppeliherrain Suurimestari ja Montserrat'n markiisi".

"Veljemme Franskan kuningas ei tautivuoteita rakasta", sanoi Richard, "mutta jos Philip olisi sairastanut, olisin jo aikoja sitten seisonut hänen tautivuoteensa vieressä. — Jocelyn, järjestä vuodettani, se on mullistettu ikäänkuin myrskyinen meri — anna mulle tuo teräskuvastin — silittele sukimella tukkaani ja partaani. Ne todellaki näyttävät enemmän leijonan harjalta kuin kristityn ihmisen hivussuortuvilta — tuo minulle vettä".

"Mylord", sanoi palvelia vapisten, "lääkärit sanovat kylmää vettä vaaralliseksi".

"Hiiteen kaikki lääkärit", huudahti kuningas. "Kun eivät he minua voi parantaa, niin luuletko että suvaitsen heidän kiusata minua? — Kas niin", sanoi hän, päästyään pesupuuhistaan, "laske arvokkaat lähettiläät sisään; luulenpa heidän nyt tuskin huomaavan, että tauti on tehnyt Richardin ulkonäöstään huolettomaksi".

Tuo temppeliherrain kuuluisa Suurimestari oli pitkä, laiha, sodissa karaistu mies, veltostuneilla vaan läpitunkevilla silmillä ja otsalla, johon tuhannet mustat juonet olivat painaneet osan synkkyydestänsä. Sen kummallisen liittokunnan etupäässä, jolle heidän sääntönsä olivat kaikki ja he itse eivät mitään — joka koki valtaansa enentää itse sen uskonopin varalla, jonka puollustukseksi alkuaan koko veljeskunta oli perustettu — jota syytettiin vääräuskoisuudesta ja noituudesta, vaikka sen jäsenet viraltaan olivat kristittyjä pappeja — jota epäiltiin sulttanin salaiseksi liittolaiseksi, vaikka valansa vaati heitä pyhää temppeliä varjelemaan eli takaisin voittamaan — oli hän ja koko veljeskunta arvotus, jonka selitystä useimmat ihmiset kauhistuivat ajattelemasta. Suurimestari oli valkeaan juhlapukuunsa puettu, ja kädessä hänellä oli abacus eli se salainen virkasauva, jonka eriskummallinen muoto oli synnyttänyt monia arveluita ja selityksiä, että tätä kristittyin ritarein veljeskuntaa yhdisti pakanuuden inhottavimmat vertauskuvat.

Konrad, Montserrat'n herra, oli ulkonäöltään paljon miellyttävämpi kun tuo synkkä ja umpimielinen soturipappi, jonka seurassa hän tuli. Hän oli kaunis mies, keski-ikäinen tai vähän vanhempi kenties, sodissa urhea, neuvostossa älykäs, lystillinen ja kohtelias huveissa; vaan toiselta puolen häntä syytettiin löyhämielisyydestä, yksipuolisesta ja itsekkäästä kunnianhimosta, halusta oman ruhtinaskuntansa laajentamiseen latinalaisen kuningaskunnan etuja Palestinassa katsomatta, ja salaisista keskustelemisista Saladinin kanssa oman etunsa hyväksi ja kristittyjen liittolaistensa vahingoksi.

Kun nämät ylimykset olivat lausuneet tavalliset tervehykset, ja Richard kuningas kohteliaasti niihin vastannut, alkoi Montserrat'n markiisi selitellä syitä heidän tulemiseensa. "Heitä oli lähettänyt", hän sanoi, "ne huolestuneet kuninkaat ja ruhtinaat, jotka kuuluivat ristiretken neuvoskuntaan, tiedustelemaan heidän jalon liittolaisensa, urhean Englannin kuninkaan, terveyden laitaa".

"Me tunnemme kuinka suuren arvon neuvoston ruhtinaat panevat terveydentilaamme", vastasi englantilainen hallitsia; "ja me ymmärrämme täydelleen kuinka vaikea heille on mahtanut olla neljäntoista päivän kuluessa tukehuttaa uteliaisuuttaan sen suhteen, epäilemättä pelvosta, että he enentäisivät pahanvointiamme mitään levottomuutta näyttämättä taudin päätöksestä".

Kun markiisin kaunopuheliaisuus täten oli katkaistu, ja hän itse oli käynyt vähän hämilleen tuosta vastauksesta, uudisti hänen karkeampiluontoinen kumppalinsa puheen, ja ilmotti kuninkaalle niin kuivasti ja lyhyesti, kuin puhuteltavan korkea arvo suinkin salli, että he tulivat neuvostosta kristikunnan nimessä pyytämään, "että hän ei sallisi uskottoman lääkärin, jota sanottiin Saladinilta lähetetyksi, yritellä mitään parantamispuuhia, ennenkuin neuvoskunta oli ryhtynyt tarpeellisiin toimiin sen epäluulon poistamiseksi eli vahvistamiseksi, jota nyt pidettiin tuota tuon henkilön lähetystä vastaan".

"Pyhän ja urhoollisen temppelikunnan herra Suurimestari ja te, jalo Montserrat'n markiisi", Richard vastasi, "jos suvaitsette lähimmäisessä huoneessa viipyä, niin tulette kohta näkemään missä arvossa pidämme niitä helliä nuhteita, joita saamme kuninkaallisilta ja ruhtinaallisilta liittoveljiltämme tässä pyhässä sodassa".

Markiisi ja suurimestari poistuivat tämän johdosta; vaan he eivät ennättäneet etuteltassa oleskella monta minuutia, ennenkuin itämainen lääkäri sinne saapui Gilslannin paronin ja Kenneth Skotlantilaisen seurassa. Paroni kuitenkin tuli toista kahta vähän myöhemmin sisään, jääden kenties joitakuita käskyjä ulkopuolella oleville vartioille antamaan.

Kun arapilainen lääkäri astui telttaan, hän itämaiseen tapaan tervehti markiisia ja suurimestaria, joitten arvollisuus oli huomattava heidän sekä ulkonäöstään että ryhdistään. Suurimestari vastasi tervehykseen ylenkatseellisen tylysti, markiisi sillä alentuvaisella kohteliaisuudella, jota hän tavallisesti käytti kaikkia kohtaan, kuuluivat he mihin arvoluokkaan tahi kansakuntaan tahansa. Hetken äänettömyys syntyi; sillä skotlantilainen ritari, joka odotti de Vaux'n tuloa, ei rohjennut omin luvin astua kuninkaalliseen telttaan, ja tällä ajalla suurimestari karkeasti kysyi mahomettiläiseltä: "pakana, rohkenetko taitoasi käyttää parantaaksesi voideltua kuningasta kristityssä armeijassa?"

"Allahn aurinko", viisas vastasi, "paistaa niin hyvin nazarenin kuin mahomettiläisen päälle eikä hänen palveliansa uskalla tehdä mitään erotusta heidän välillä, kun häntä kutsutaan lääketaitonsa harjottamiseen".

"Uskoton Hakim", sanoi suurimestari, "eli miten sinua mainitaan, pimeyden kastamaton orja, tiedätkö, että tulet villien hevosten välillä revittäväksi, jos Richard kuningas sinun hoitosi alaisena kuolee?"

"Se olisi kova tuomio", vastasi lääkäri, "siihen katsoen, että minä vain voin maallisia välikappaleita käyttää, ja että päätös on kirjotettu valon kirjaan".

"Ei, kunnioitettu ja urhokas suurimestari", sanoi Montserrat'n markiisi, "muistakaa, että tämä viisas tohtori ei tunne kristittyjä lakejamme, jotka ovat Jumalan pelvossa ja hänen valittuinsa vakuudeksi säädetyt. — Tiedä sentähden arvoisa tohtori, jonka taitoa me emme epäile, että sinun olisi paras astua pyhän liittokuntamme loistavan neuvoston eteen, siinä selittämään ja kertomaan niille viisaille ja oppineille tohtoreille, joita he nimittävät, sitä tapaa ja niitä lääkkeitä, joita tuon ylhäisen sairaan suhteen aiotte käyttää, niin te karttaisitte kaikkea vaaraa, johon muuten luultavasti joudutte, jos omalla uhallanne ajattelematta ryhdytte näin tärkeään toimeen".

"Hyvät herrat", sanoi El Hakim, "minä ymmärrän teitä täydellisesti. Mutta tieteellä on sankarinsa samoin kuin teidän sotataidollakin, niin, onpa välin marttyransa yhtä hyvin kun uskonnolla. Minä olen saanut herrani sulttani Saladinin käskyn parantaa tämä nazarenilainen kuningas ja profeetan siunauksella olen hänen käskyänsä totteleva. Ellen onnistu, niin teillä on miekat, jotka janoavat oikea-uskoisten verta, ja minä jätän ruumiini niille alttiiksi. Vaan en tahdo ympärileikkaamattoman kanssa kiistellä niiden lääkkeiden voimasta, joista profeetan armon kautta olen tiedon saanut, ja minä pyydän ettette mitenkään viivyttele minua tehtävässäni".

"Kuka viivykkeistä puhuu?" sanoi paroni de Vaux, joka äkkiä astui telttaan; "meillä on niitä ollut jo liikoihin asti. Terve teille, mylord de Montserrat, ja teillekin, uljas suurimestari. Vaan minun täytyy heti saattaa tämä oppinut lääkäri herrani vuoteelle".

"Mylord", sanoi markiisi normannin franskalla eli ouien kielellä, niinkuin sitä siihen aikaan kutsuttiin, "tiedättekö että ristiretken kuninkaallinen ja ruhtinaallinen neuvoskunta on meidät lähettänyt varottamaan siitä uhkarohkeudesta, että uskottoman itämaisen lääkärin sallitaan puoskaroija niin mahtavan henkilön, kuin herranne, Richard kuninkaan, terveyden kanssa".

"Jalo herra markiisi", vastasi englantilainen jyrkästi, "pitkiä puheita en osaa pitää, enkä niitä ole halukas kuulemaankaan — sitä paitsi olen paljon kerkeämpi uskomaan mitä silmäni ovat nähneet, kuin mitä korvani kuulleet. Minä olen vakuutettu siitä että tämä pakana voipi parantaa kuningas Richardin taudin, ja minä uskon ja toivon että hän tahtoo tehdä parastaan. Aika on kallis. Jos Mahomet — jonka Jumala kirotkoon! — seisoisi teltan ulkopuolella niin hyvillä aikomuksilla kun tällä Adonebek El Hakimilla on, niin olisi mielestäni synti viivyttää häntä minuutiakaan. — Sentähden jääkää hyvästi, hyvät herrat".

"Niin, mutta kuningas on itse käskenyt meidän olla läsnä, kun tuo lääkäri kykyään koettaa", vastusteli Konrad de Montserrat.

Paroni kuiskasi kamaripojalle, arvaten tiedustellakseen josko markiisi puhui totta, ja vastasi sitten: "hyvät herrat, jos pysytte hiljaisina, niin käykää kernaasti kanssamme sisään; mutta jos sanoilla eli liikunnoilla keskeytätte tätä taitavaa lääkäriä hänen toimessaan, niin ilmotan teille, että korkeasta armostanne huolimatta, väkisin laitan teidät Richardin teltasta ulos; sillä tietäkää, minä olen tuon miehen lääkkeiden voimasta niin vakuutettu, että jos Richard itse kieltäytyy niitä nauttimasta, niin luulenpa, Lanercostin rouvamme kautta, että rohkenisin häntä siihen vasten hänen tahtoansa pakottaa. — Astukaa päälle, El Hakim".

Viimeiset sanat lausuttiin frankin kielellä ja lääkäri totteli niitä heti. Suurimestari katseli äkeästi tuota jäykkää sotilasta; mutta markiisin kanssa silmäyksiä vaihdeltuaan, silittyivät rypyt hänen otsassaan ja molemmat seurasivat de Vaux'ta ja arapialaista sisimmäiseen telttaan, jossa Richard makasi ja odotteli heitä sillä malttamattomuudella, jolla sairas kuuntelee lääkärinsä askeleita. Sir Kenneth, jonka läsnäolo ei näyttänyt olevan vaadittu eikä kielletty, arveli niiden asianhaarain johdosta, joihin hän oli joutunut, olevansa oikeutettu seuraamaan näitä ylhäisiä henkilöitä; mutta tuntien heikomman valtansa ja arvonsa hän pysyi syrjässä koko seuraavan tapauksen aikana.

Kun he astuivat hänen huoneeseensa, huudahti Rikhard heti paikalla: "Ohoo! tässäpä tulee kaunis joukko katsomaan Richardin hyppäystä alas pimeyteen. — Jalot liittolaiseni, minä tervehdän teitä koko kootun liittokuntamme edustajina; Richard on taasen oleva keskuudessanne, kuten ennenkin, eli saatte kantaa hänen jäännöksensä hautaan. — De Vaux, josko hän elää taikka kuolee, voit olla ruhtinaasi kiitollisuudesta varma. — Täällä on joku vielä — mutta tämä kuume on silmäni heikontanut mitä, tuo rohkea skotlantilainen, joka tahtoo kiivetä taivaaseen ilman tikapuitta? — Hänkin on tervetullut. — Kas niin, herra Hakim, toimeen, toimeen".

Tohtori, joka jo oli kuninkaan taudin oireita tiedustelut, tutki nyt kauan aikaa ja suurella tarkkuudella sairaan valtasuonta, jolloin ymparilläseisojat olivat ääneti, hartaassa odotuksessa. Viisas täytti sitten pikarin lähdevedellä ja pisti siihen sen pienen punaisen kukkaron, jonka hän, samoin kuin ennen, otti povestaan. Kun hän näytti arvelevan, että vesi oli tarpeeksi valmistettu, hän aikoi sitä tarjota kuninkaalle; vain tämä keskeytti häntä, sanoen: "odota silmänräpäys! — Sinä olet minun valtasuontani koetellut — annas kun minä nyt sormeni painan sinun suontasi vastaan. — Hyvänä ritarina minäki hieman tiedettäsi tajuan".

Arapialainen tarjosi oitis kätensä, ja hänen pitkät, hoikat, mustat sormensa peittyivät ja katosivat hetkeksi Richardin suureen käteen.

"Hänen verensä virtaa tyveneesti kuin lapsen", sanoi kuningas; "niin ei sen suoni syki, joka ruhtinaita myrkyttää. De Vaux, josko elämme tai kuolemme, niin toimita tämä Hakim, kunnioitettuna ja täydessä turvassa, täältä pois. Ystäväni, vie meiltä terveisiä jalolle Saladinille. Jos kuolen, en epäile hänen rehellisyyttään — jos jään elämään, niin tulen häntä kiittämään, niinkuin sotilasta sopii".

Hän nousi tämän jälkeen vuoteelleen istumaan, otti käteensä pikarin ja kääntyi markiisin ja suurimestarin puoleen: "muistakaa mitä sanon, ja kuninkaalliset veljeni vastatkoot maljaani Cyperin viinissä: katoomaton kunnia ensimäiselle ristiretkeiliälle, joka keihäällä eli miekalla Jerusalemin portille kolkuttaa; ja häpeä ja ikuinen kunniattomuus jokaiselle, joka siitä aurasta kääntyy, johon hän kerran on tarttunut".

Hän tyhjensi pikarin pohjaan asti, jätti sen takaisin arapialaiselle ja vaipui, ikäänkuin uuvuksissa, alas vuoteensa patjoille, jotka olivat hänelle varustetut. Äänettömällä, vaan käskevällä viittauksella lääkäri nyt kehotti kaikkia lähtemään teltasta pois; hän itse ainoastaan jäi sisään sekä de Vaux, joka ei millään ehdolla suostunut menemään. Huone siis muista tuli tyhjäksi.

Kymmenes luku.

      Salaisen kirjan teille avaan nyt,
      Ja harmiksenne asioista luen
      Vaarallista, kauhistuttavista.

Shakspeare.

Montserrat'n markiisi ja temppeliritarein suurimestari seisahtuivat ulkopuolelle kuninkaallista telttaa, missä tämä omituinen toimitus oli tapahtunut, ja näkivät vahvan joukon keihäsniekkoja ja joutsimiehiä marssitetun ulos muodostamaan saartokehää teltan ympärille ja pitämään loitolla kaikkea, joka voisi nukkuvaa hallitsiaa häiritä. Sotamiehillä oli se alakuloinen, hiljainen ja synkkä katsanto, jolla he hautaussaatossa laahaavat aseitansa, ja he astuivat niin varovasti että ei voinut kuulla kilven helähtämistä eikä miekkain kalinaa, vaikka niin monta miestä täydessä varusteessa liikkui ympäri telttaa. He laskivat aseensa alas syvällä kunnioituksella, ylimysten kulkiessa heidän riviensä läpitse, mutta pysyivät yhtä äänettöminä.

"Mikä muutos eikö ole noissa saarimaan koirissa tapahtunut", sanoi suurimestari Konradille, kun he Richardin vartiain ohitse olivat kulkeneet. "Mikä hälinä ja melu eikö aina ollut tuon teltan edustalla! Nuo lihavat soturit eivät tienneet muuta tehdä, kuin rautakankia heitellä, lyödä pallia, painia, renkuttaa loilujansa, helistellä lasejaan ja tyhjennellä pullojansa, ikäänkuin he olisivat viettäneet pitoja maalla ja heidän keskenänsä olisi ollut juhlariuku eikä kuninkaallinen lippu".

"Englannin talonkoirat ovat uskollista rotua", sanoi Konrad, "ja heidän isäntänsä, kuningas, on saavuttanut heidän suosionsa kun hän aina, milloin häntä vain on haluttanut, on ollut valmis painimaan, rähisemään ja mässäämään heidän kanssa kilvan".

"Hän on oikkuja ihan täynnä", sanoi suurimestari. "Huomasitteko millä sanoilla hän joi maljamme, sen sijaan että olisi rukouksen lukenut tuota armopikaria tyhjentäessään?"

"Se olisi kyllä armopikari ollut, ja vieläpä hyvästi valmistettu", sanoi markiisi, "jos Saladin olisi minkään toisen turkkilaisen kaltainen, joka turbania on pitänyt tai muezzinin käskystä Mekkaanpäin kääntynyt. Mutta hän on olevinaan vilpitön, kunniallinen ja jalomielinen — ikäänkuin kastamattoman koiran niinkuin hänen sopisi harjottaa kristityn ritarin avuja! Puhutaan, että hän on kääntynyt Richardin puoleen ja pyytänyt päästä ritarikunnan jäseneksi".

"Sankt Bernhard!" huudahti suurimestari, "sitte meidän olisi aika, sir Konrad, riisua vyömme ja kannuksemme, hävittää vaakunamerkkimme ja nakata kypärimme kauas päältämme, jos kristikunnan korkein arvonsäätös annettaisiin ristimättömälle turkkilaisella, joka ei ole markan arvoinen".

"Te määräätte sulttanille halvan hinnan", markiisi vastasi; "vaan vaikka hän on jotenki kaunis mies, olen orjamarkkinoilla nähnyt parempia pakanoita myötävän neljään markkaan".

He olivat nyt lähellä hevosiansa, jotka seisoivat vähän matkan päässä kuninkaallisesta teltasta pöyhistellen keskellä niitä koreoita tallimestareita ja hovipoikia, jotka niitä hoitivat, kun Konrad, hetken vaitiolon perästä, ehdotteli että he nauttisivat iltatuulen viileyttä ja lähettäisivät hevoset ja saattojoukon pois, sekä jalkaisin astuisivat kortteereihinsa kristityn leirin laajain linjain halki. Suurimestari suostui, ja he niin muodoin lähtivät yksissä kävelemään, karttaen, ikäänkuin keskinäisestä päätöksestä, tiheämpään asuttua osaa telttakaupungista, ja kulkien sitä leveää kävelypuistoa, joka oli telttain ja ulkovarustuksien välillä, jossa he saattoivat puhella häiritsemättä ja muitten, paitsi sivukuljettavain vahtein, näkemättä.

He puhelivat vähän aikaa sota-asioista ja puollustuslaitteista; mutta tämä puhe, joka ei näkynyt kumpaistakaan huvittavan, sammui vähitellen ja pitkällinen äänettömyys syntyi, jonka Montserrat'n markiisi katkaisi, äkkiä pysähtymällä niinkuin se joka on pikaisen päätöksen tehnyt; ja muutamia hetkiä katseltuaan suurimestarin synkkiin taipumattomiin kasvoihin, hän viimein puhutteli häntä näin: "Jos olisi soveliasta teidän urhoollisuudellenne ja hurskaudellenne, korkea-arvoisa sir Giles Amaury, niin pyytäisin teitä yhden ainoan kerran päältänne riisumaan sen synkän naamarin, jota te aina pidätte, ja paljain kasvoin juttelemaan ystävän kanssa".

Temppeliherra hymyili.

"Heleävärisiä maskeja", hän sanoi, "löytyy yhtä hyvin kuin tummia naamareita, ja ne peittävät luonnollisia kasvoja yhtä täydellisesti kuin toiset".

"Olkoon niin", sanoi markiisi, kohottaen kätensä leualleen ja laskien sen alas liikunnolla aivan kuin hän olisi riisunut naamarin kasvoiltaan; "tuossa on valhepukuni. Ja nyt, mitä arvelette tämän ristiretken menestymisestä, sikäli kuin se koskee teidän veljeskuntanne etuja?"

"Tuo on peitteen vetäminen minun ajatuksiltani pikemmin kun omainne ilmaiseminen", sanoi suurimestari; "kuitenki tahdon vastata vertauksella, jonka muuan pyhimys erämaassa minulle kertoi. Muuan talonpoika rukoili kerran taivaalta sadetta ja nurkui, kun sitä ei tullut tarvittaissa. Hänen kärsimättömyyttään rangaistaksensa", erakko kertoi, "sallei Allah Euphrat-virran tulvata hänen maallensa ja hän hukkui kaikkine tiluksineen, juuri omain toiveidensa täyttyessä".

"Hyvin sattuvasti sanottu", lausui markiisi Konrad; "minä soisin että meri olisi niellyt yhdeksänkymmenen osaa näiden länsimaisten ruhtinasten laivastoista! Se mitä olisi jäljille jäänyt, olisi enemmän hyödyttänyt Palestinan kristityitä aatelisia ja Jerusalemin latinalaisen kuningaskunnan surkeoita tähteitä. Oman onnemme nojaan jätettyinä olisimme ehkä myrskyyn menehtyneet, taikka, kohtuullisesti autettuina väellä ja rahoilla, saaneet Saladinin kunnioittamaan urhoollisuuttamme ja suomaan meille rauhaa ja suojelusta huokeoilla ehdoilla. Mutta juuri sen suuren vaaran tähden, jolla tämä ristiretki on sulttania uhannut, voimme olla vakuutetut siitä, että jos se menee ohitse, saraceni ei ole salliva kenenkään meistä omistaa tiluksia eli ruhtinaskuntia Palestinassa, ja vielä vähemmin hän on salliva, että nämät sotaiset veljeskunnat, jotka hänelle ovat tuottaneet niin suurin määrin vahinkoa, jäävät henkiin".

"Niin", sanoi temppeliherra, "mutta nuo rohkeat ristiretkeiliät voivat onnistua ja jälleen Zionin muureille asettaa ristin".

"Ja mitä se hyödyttää temppeliherrain veljeskuntaa eli Montserrat'n
Konradia?" sanoi markiisi.

"Teitä se voipi hyödyttää", vastasi suurimestari. "Montserrat'n
Konradista voipi tulla Konrad Jerusalemin kuningas".

"Se kuuluu joltakin", sanoi markiisi, "mutta heleyttä siinä äänessä ei ole. — Gottfried de Bouillon valitsi syystä orjantappurakruunun vertauskuvakseen. Suurimestari, minä tahdon teille tunnustaa että olen vähän rakastunut itämaiseen hallitusmuotoon: Puhtaaseen ja yksinkertaiseen monarkiaan ei pitäisi kuulua muuta kuin kuningas ja alamaiset. Senlainen on alkuperäinen ja mutkaton valtiorakennus — paimen ja hänen karjansa. Koko välissä oleva läänitysvallan jono on keksitty ja mielivaltainen, ja minä kernaammin vakain käsin ja omin päin heiluttelen köyhän markiisikuntani sauvaa, kuin kuninkaan valtikkaa, jos minua silloin estelee ja hillitsee jokaisen ylpeän läänitysparonin tahto, jolla on tiluksia Jerusalemin kuninkaan kädestä. Kuninkaan tulisi vapaasti saada liikkua, suurimestari, eikä olla rajotettu tältä puolen ojalla, tuolta puolen aidalla — täällä läänitysoikeus, tuolla sitä suojelemassa teräkseen puettu paroni miekka kädessä. Suoraan sanoen, minä tiedän että Guy de Lusignanin oikeutta valta-istuimeen pidetään parempana kuin minun, jos Richard paranee ja hänellä on maalissa mitään sanomista".

"Hyvä", sanoi suurimestari, "sinä olet todella vakuuttanut minua vilpittömyydestäsi. Moni ehkä ajattelee samoin, mutta harva, paitsi Montserrat'n Konradi, olisi uskaltanut suoraan tunnustaa, että hän ei halaja Jerusalemin kuningaskunnan jälleen perustamista, vaan kernaammin tahtoo päästä jonku sen tähteen isännäksi; aivan kuin ne villit saarelaiset, jotka eivät huoli lähteä komeaa laivaa aalloista pelastamaan, kun toivovat raadosta enemmän rikastuvansa".

"Sinä kait et tahdo minua pettää?" sanoi Konrad, terävästi ja epäilevästi silmäillen häntä. "Ole vakuutettu siitä että kieleni ei koskaan pane päätäni vaaraan, etteikä käteni jätä molempia puollustamatta. Nosta kanne minua vastaan, jos tahdot — minä olen valmis turnauskentällä puollustamaan itseäni parhainta temppeliherraa vastaan, joka koskaan on keihästä laskenut".

"Sinä hörähtelet kuitenki vähän liika kiivaasti, niin urhea ratsu ollaksesi", sanoi suurimestari. "Mutta minä vannon sen pyhän temppelin kautta, jota veljeskuntamme valalla on sitoutunut puollustamaan, uskollisena kumppalina keskustellakseni kanssasi".

"Minkä temppelin kautta?" sanoi Montserrat'n markiisi, jonka taipumus pistopuheisiin usein sai hänen unohtamaan kohteliaisuutensa ja varovaisuutensa; "vannotte sen temppelin kautta, jonka kuningas Salomo Zionin kukkuloille rakensi, eli sen vertauskuvannollisen rakennuksen kautta, jota teidän sanotaan neuvotteluissanne koulujenne holveissa mainitsevan asiana, joka väkevälle ja kunnioitettavalle veljeskunnallenne tuottaa lisää mahtavuutta?"

Temppeliherra loi häneen kuolettavan silmäyksen, mutta vastasi tyynesti: "minkä temppelin kautta vannonenki, ole vakuutettu siitä, herra markiisi, että valani on pyhä. — Minä soisin tietäväni, kuinka sitoa *sinua* yhtä lujalla lupauksella".

"Minä vannon sinulle uskollisuutta", sanoi markiisi nauraen, "sen pienen kreivikuununi kautta, jonka ennen tämän sodan loppua toivon parempaan muuttavani. Se tuntuu kylmältä otsallani, sama pieni koriste; herttuallinen päähine olisi parempi suoja semmoista yöviimaa vastaan kuin nyt tuulee, ja kuninkaallinen kruunu vielä mukavampi, se kun on sisustettu kärpännahalla ja sametilla. Sanalla sanoen, meidän etumme sitovat meitä yhteen; sillä älkää uskoko, herra suurimestari, että, jos nämät liittoruhtinaat vallottavat Jerusalemin ja sinne asettavat itsevalitsemansa kuninkaan, he sallisivat teidän veljeskuntanne enemmän kuin minun köyhän markisaatini säilyttää sitä itsenäisyyttä, kuin meillä nykyään on. Ei, pyhän neitsyemme kautta! Siinä tapauksessa ylpeät johanniita-ritarit saisivat taas alkaa laastaria levitellä ja rutto-ajoksia hoitaa sairashuoneissa; ja te, mahtavat ja kunnioitettavat temppeliherrat, saisitte palata entiseen halpaan sotilassäätyynne, maata kolme yhdellä vuoteella ja nousta kaksi yhden hevosen selkään, niinkuin nykyinen sinettinne vielä osottaa olleen muinaisena kohtuullisena tapananne".

"Veljeskuntamme arvo, etuoikeudet ja rikkaudet varjelevat meitä siitä alennuksesta, jolla uhkaatte", vastasi temppeliherra kopeasti.

"Ne juuri lankeemuksenne saavat aikaan", sanoi Konrad de Montserrat; "ja te, kunnioitettava suurmestari, tiedätte yhtä hyvin kun minä, että jos kristittyin ruhtinasten aikeet onnistuisivat Palestinassa, olisi heidän ensimäinen politiikitoimensa hävittää teidän veljeskuntanne itsenäisyyden, joka jo aikoja olisi tapahtunut, ellei pyhä isämme paavi olisi teitä suojellut ja teidän apuanne olisi Palestinan vallottamiseen tarvittu. Anna heidän täydellisesti voittaa ja he viskaavat teidät syrjään niinkuin katkaistun peitsen palaset turnauskentältä nakataan pois".

"Se voipi kyllä olla totta, mitä nyt puhutte", sanoi temppeliherra synkästi hymyillen; "mutta minkälaiset toiveemme olisivat, jos liittolaiset veisivät joukkonsa pois ja jättäisivät Palestinan Saladinin käsiin?"

"Suuret ja varmat", vastasi Konrad; "Sulttani antaisi meille laajat maakunnat, jos me hänen varalla pitäisimme kunnossa joukon hyviä frankilaisia keihäsmiehiä. Egyptissä, Persiassa, satamäärä tämmöisiä apulaisia, yhdistyen hänen omaan keveään ratsuväkeensä, antaisi tappelussa voiton peljättävintä vihollista vastaan. Tämä vallanalaisuus ei voisi kauan kestää — ehkä tämän toimeliaan sulttanin elinajan — mutta itämaissa valtakuntia syntyy kuin sieniä. Ajatelkaamme Saladin kuolleeksi ja meidän joukkomme myötäänsä vahvistetuksi rohkeoilla onnenhakioilla Europasta; mitä emme voisi toivoa toimittavamme, kun ei meitä esteleisi nuot hallitsiat, joitten korkea arvo tätä nykyä asettaa meidät syrjään ja jotka, jos he jäisivät tänne ja onnistuisivat yrityksessään, kernaasti nöyryyttäisivät meitä ja ijäksi laskisivat meitä valtansa alle?"

"Te puhutte totta, herra markiisi", sanoi suurimestari, "ja kaiku sydämessäni vastaa sanoihinne. Meidän tulee kuitenki olla varovaiset; Franskan Philip on yhtä viekas kun urhokas".

"Niin todella, ja sentähden hän sitä helpommin on luovutettava hankkeesta, johon hän ajattelematta on antaunut, hetken innostuksesta eli aatelistensa kehotuksesta. Hän kadehtii luonnollista vihamiestään, Richard kuningasta, ja halajaa maahansa panemaan kunnianhimoisia tuumiansa toteen, joitten esineet ovat lähempänä Parisia kuin Palestinaa. Hän tulee jokaista välttävää syytä käyttämään päästäkseen taistelutanterelta, jossa hän havaitsee vain kuningaskuntansa voimia uuvuttavansa".

"Ja Itävallan herttua?" sanoi temppeliherra.

"Oh, mitä herttuaan tulee", vastasi Konrad, "niin hänen ylpeytensä ja turhamaisuutensa saattaa hänen samaan päätökseen, jonka Philip älystä ja politiikista tekee. Hän pitää itseänsä — Jumala häntä siinä luulossa vahvistakoon! — kiittämättömyydellä kohdeltuna, koska kaikki ihmiset, yksin hänen omat minnesängerinsäki[1], ylistävät kuningas Richardia, jota hän pelkää ja vihaa ja jonka onnettomuudesta hän iloitsisi, niinkuin nuo huonosti opetetut pelkurit jahtikoirat, jotka, kun ensimäinen koira kahlerivistä on suden kanssa ottelussa, ennen takaapäin tarttuvat häneen kiinni, kuin kiirehtivät hänen avukseen. — Mutta miksi tätä sinulle kertoisin, ellen näyttääkseni, että mutkittelematta toivon tämän liittokunnan hajoavaksi ja maan vapautettavaksi näistä suurista hallitsioista sotalaumoineen? Ja sinä tiedät hyvin ja olethan omin silmin nähnyt, kuinka kaikki mahtavat ja arvolliset ruhtinaat, paitsi yksi ainoa, ovat halukkaat rupeamaan sovintotuumiin sultanin kanssa?"

[1] Niin nimitettiin saksalaisia ministrelejä (runoilioita).

"Sen myönnän", sanoi temppeliherra. "Se olisi sokea, joka ei sitä olisi huomannut heidän viimeisissä keskusteluissa. Vaan nosta naamarisi vielä tuumaa ylemmäksi ja selitä minulle todelliset syyt miksi neuvostossa vaadit, että tuo pohjolainen engelsmanni, taikka skotlantilainen, tai miksi nimittänette tuota Leopartin ritaria, veisi heidän rauhan-ehdotuksensa perille?"

"Ne olivat valtioviisaudesta lähteneet", vastasi italialainen. "Jo se että hän oli syntyään Brittiläinen, riitti vaikuttamaan luottamusta Saladinissä, joka tiesi hänen palveleman Richardin alla, kun hänen skotlantilaisuutensa ja eräät muut yksityiset riidansyyt, jotka ovat tiedossani, tekivät hyvin vähän luultavaksi, että lähettiläämme palattuaan joutuisi sairaan kuninkaan tykö, joka ei hänen läsnäoloaan kaipaa".

"Kovin hienosti kudottu politiiki", sanoi suurimestari; "uskokaa minua, nuo italialaiset hämähäkinverkot eivät konsanaan tule sitomaan tuota keritsemätöntä saarimaan Simsonia — kiittäkää Jumalaa, jos voitte häntä sitoa uusiin, ja kaikkein sitkeimpiin köysiin. Ettekö näe, että tuo lähettiläs, jonka niin suurella huolella olette valinneet, on tuossa lääkärissä luoksemme tuonut ne keinot, jotka voivat nostattaa leijonasydämisen, häränniskaisen englantilaisen jatkamaan ristiretkihankettansa; ja niin pian kuin hän kerran kykenee ryntäämään eteenpäin, kuka toisista ruhtinaista uskaltaa panna vastaan? — Heidän täytyy häpeän vuoksi häntä seurata, joski yhtä mieluisasti kulkisivat itse paholaisen lipun alla".

"Ole huoleti", sanoi Montserrat'n Konradi; "ennenkuin tuo lääkäri, ellei hän ole velho, kerkeää Richardin parantaa, lienee mahdollinen saada aikaan ilmi riita franskalaisen, taikka ainakin itävaltalaisen ja heidän liittolaisensa, englannin kuninkaan, välillä, niin että rikkoutuminen on auttamaton; ja Richard nouskoon vuoteeltansa ehkä omia joukkojaan komentamaan, mutta ei koskaan enään ainoastaan omalla voimallaan koko ristiretkeä johdattamaan".

"Sinä olet näppärä joutsimies", sanoi temppeliherra; "mutta Konrad de
Montserrat, joutsesi nuoli ei kanna pilkkuun asti".

Hän vaikeni samassa äkkiä, heitti epäilevän silmäyksen ympärilleen nähdäkseen jos joku häntä kuunteli, ja tarttuen Konradin käteen, puristi sitä kovasti, sekä katsoen italialaista terävästi silmiin, kertoi verkalleen: "Richard, sanoit, nousta vuoteeltaan? — Konrad, hän ei ikänä saa siitä nousta!"

Montserrat'n markiisi säpsähti. — "Mitä? — puhutteko Englannin
Richardista — Leijonasydämestä — kristikunnan sankarista?"

Hänen poskensa vaalenivat ja hänen polvensa vapisivat puhuessa. Temppeliritari silmäili häntä ja veti rautakasvonsa ylenkatseelliseen hymyyn.

"Tiedätkö kenen näköinen tällä hetkellä olet, sir Konrad? Et valtioviisaan ja urhean Montserrat'n markiisin — et sen, joka tahtoisi johdattaa ruhtinasten neuvotteluita ja määrätä valtain kohtaloita — vain oppilaan näköinen, joka äkkiä tavattuaan manauslauseen mestarinsa loihtukirjassa on kutsunut paholaisen esiin silloin, kuin hän vähimmin on sitä ajatellut, ja nyt seisoo säikähyksissään ilmitulleen hengen edessä".

"Minä myönnän", sanoi Konrad, tointuen, "että — ellei muuta varmaa keinoa voida keksiä — sinä olet semmoisen osottanut, joka suorimmasti saattaa perille. Mutta — siunattu Maria! — me joudumme koko Europan kauhistukseksi jokainoan kirottavaksi, paavista hänen istuimellaan aina kerjäläisten kirkon ovella saakka, joka ryysyisenä ja spitalitautisena, viheliäisimmässä tilassa, johon ihminen voipi joutua, on kiittävä Jumalaa, että hän ei ole Giles Amaury eikä Montserrat'n Konrad".

"Jos asiaa siltä kannalta katsot", sanoi suurimestari samalla tyyneydellä, jota hän oli koko tämän merkillisen keskustelun aikana osottanut, "niin ajatellaan, ettei mitään ole välillämme tapahtunut — että olemme unissa puhuneet — olemme heränneet ja näky on kadonnut".

"Se ei koskaan voi kadota", vastasi Konrad.

"Herttuallisten kruunujen ja kuninkaallisten diademein uneksiminen tahtoo toisiaan vähän sitkeästi pitää paikkansa mielikuvituksessa", lausui suurimestari.

"Hyvä!" sanoi Konrad, "annas kun ensin koetan rikkoa Itävallan ja
Englannin väliä".

He erosivat. — Konrad jäi samalle paikalle seisomaan ja katseli hitaasti poiskulkevan temppeliherran liehuvaa valkeaa viittaa, joka vähitellen katosi itämaan yön pikaisesti laskeutuvaan hämärään. Ylpeä, kunnianhimoinen, arastelematon ja viekas, ei Montserrat'n markiisi kuitenkaan luonnosta ollut julma. Hän oli hekumallinen epikurea ja niinkuin moni, joka tätä oppia saarnaa, juuri itsekkäistä syistä haluton tekemään kiusaa tai julmuutta näkemään; ja hänellä myöski oli yleinen oman maineensa kunnioittamisen tunne, joka usein täyttää niitten parempain perusaatteiden puutteen, joilla hyvää mainetta säilytetään.

"Minä olen", hän sanoi, silmät vielä kiinitettyinä siihen, missä hän oli nähnyt temppeliherran viitan viimeiseksi liehahtavan, "olen tosiaan loihtinut esiin itse paholaisen! Ken olisi uskonut, että tuo tyly, asketinen suurimestari, jonka koko onni tai onnettomuus liittyy hänen veljeskuntansa kohtaloon, tahtoisi tehdä enemmän sen hyväksi kuin minä joka vain omaa etuani valvon? Tämän turhamaisen ristiretken lopettaminen oli tosin tarkotukseni, mutta en rohjennut ajatella sitä sukkelaa keinoa, jota tuo pelvoton pappi uskalsi ehdotella — se on sentään varmin — kenties vähimmän vaarallisinki".

Tämmöiset olivat markiisin mietteet, kun hänen hiljaista itsekseen puhumista huuto vähän matkan päästä häiritsi, joka airueen juhlallisella äänellä julisti: "Muistele pyhää hautaa!"

Kehotusta kerrottiin vahtipaikalta toiseen, sillä vartiain velvollisuus oli aina väliin nostaa tuo huuto, jotta ristiretkeiliät yhäti muistaisivat sitä tarkotusta, joka heidät oli miekkaan saanut. Mutta vaikka Konrad oli jo tuohon tapaan tutustunut ja aina ennen pitänyt tuota varotushuutoa aivan tavallisena, niin se nyt kuitenki tuli niin jyrkkään ristiriitaan hänen omalle ajatusjuoksulleen, että se hänestä tuntui taivaan ääneltä, varottaen häntä siitä rikoksesta, jota hänen sielunsa mietti. Hän katseli säikähtäneenä ympärilleen, ikäänkuin hän, kuten muinaisajan patriarkka, vaikka aivan erilaatuisesta syystä, olisi odottanut näkevänsä oinaan pensikossa — sen uhrin sijaisena, jota hänen kumppalinsa oli ehdottanut tarjottavaksi, ei Korkeimmalle Olennolle, vain heidän oman kunnianhimonsa Molochille. Hänen katsellessaan sattuivat hänen silmänsä Englannin lipun leveöihin poimuihin, jotka raskaasti liehuivat vienossa iltatuulessa. Se oli pystytetty melkein leirin keskustaan ihmisten luomalle kummulle, jonka ehkä joku entinen hebrealainen ruhtinas eli soturi oli valinnut viimeisen lepokammionsa muistomerkiksi. Jos niin, oli sen nimi nyt unhottunut ja ristiretkeiliät olivat kastaneet sen Pyhän Yrjön kukkulaksi, koska tältä korkealta paikalta Englannin viiri näkyi yli koko leirin ja vallan kuvana väikkyi niiden monien ruhtinaallisten ja kuninkaallistenki viirien yli, joita nähtiin alemmilla paikoilla.

Vilkas äly, niinkuin Konradin, saapi mielijohteita silmänräpäyksessä. Yksi ainoa katse viiriin näytti poistavan sen epätietoisuuden, jossa hän tähän saakka oli ollut. Hän kulki telttaansa joutuisilla, vakavilla askelilla, miehen tavalla, joka on keksinyt tuuman, minkä hän lujasti aikoo panna toimeen, laski luotaan sen melkein ruhtinaallisen hovijoukon, joka hänen tuloaan oli odottamassa, ja asettuen maata arveli hiljaa itsekseen, että olisi parempi ensin koettaa siivompia keinoja, ennenkuin ryhdyttiin hurjimpiin.

"Huomenna", sanoi hän, "istun Itävallan arkkiherttuan pöydässä, — silloin saamme nähdä, mitä aiettemme onnistumiseksi voimme tehdä, ennenkuin lähdemme tuon temppeliherran kamalia tuumia hyväksymään".

Yhdestoista luku.

      Se varmaa pohjolassa on:
      Jos nero, miehuus, rikkaus, syntyperä,
      Isosti palkitahan tarvittaissa.
      Niin kateus aina seuraa ansiota,
      Kuin koira seuraa metsän otusta
      Ja viimeksi sen kaataa.

Sir David Lindsay.

Leopold, Itävallan arkkiherttua, oli ensimäinen tämän ihanan maan hallitsia, jolle ruhtinaallinen arvo oli suotu. Läheltä sukua keisari Henrik Ankaran kanssa hän oli korotettu herttuaksi Roman valtakunnassa ja hallitsi hänen allansa kauniimpia maakuntia, joita Tonava juottaa. Hänen nimensä on historiassa häväisty petollisen väkivallanteon tähden, joka perustui juuri näihin tapauksiin pyhällä maalla, eikä kuitenkaan voida hänen alkuperäisen luonteensa syyksi lukea sitä ilkityötä, että hän vangitsi Richardin, kun tämä Palestinasta palaten valhepuvussa ja ilman saattoväettä tulli Leopoldin maitten halki. Hän oli pikemmin heikko ja turhamainen kuin kunnianhimoinen ja julma ruhtinas. Hänen sielunvoimansa olivat hänen ruumiillisten omaisuuttensa kaltaiset. Hän oli pitkä, väkevä ja kaunis, hänen kasvoissaan puna ja valkea jyrkästi vaihtuivat toisiinsa, ja hänellä oli pitkät, liehuvat, vaaleat hivukset. Mutta koko hänen ryhdissään ja käytöksessään oli jotain kömpelömäistä, joka näytti osottavan että hänen ruumistansa ei elähyttänyt tarpeeksi suuri sielunvoima liikkeelle pannakseen tämmöistä läjää, ja samoin aina näytti siltä, kuin hänen erittäin kalliit vaatteensa eivät olisi hänelle sopineet. Ruhtinaaksi hän näytti liian vähän harjaantuneen omaan arvoonsa, ja kun hän usein ei tiennyt kuinka käyttäytä asiain niin vaatiessa osottaaksensa mahtavuuttaan, arveli hän toisinaan itseänsä velkapääksi sopimattomalla kovuudella ja kiivailla lauseilla takaisin voittamaan sitä kunnioitusta, jonka hän helposti ja kauniisti olisi suuremmalla mielenmaltilla riidan alussa säilyttänyt.

Nämät viat ja puutteet eivät ainoastaan olleet muitten huomattavat, vaan arkkiherttua itse ei väliin voinut olla tuskakseen tuntematta, että hän ei täydellisesti pystynyt kannattamaan ja ylläpitämään sitä korkeaa arvoa, jonka hän oli saavuttanut; ja tuohon yhtyi se voimallinen ja joskus perustettu epäluulo, että muut häntä samasta syystä halveksivat.

Kun hän varsin ruhtinaallisella saattojoukolla ensin yhtyi ristiretkeiliäin armeijaan, oli hän suuresti halunnut päästä Richardin tuttavuuteen ja ystävyyteen ja siihen määrään kokenut saavuttaa hänen kunnioitustansa, että Englannin kuninkaan ainakin politiikasta olisi pitänyt hänelle osottaa kohteliaisuutta. Mutta vaikka herttua ei ollut pelkuri, oli hän kumminki niin paljon Leijonasydämen jälissä siinä hehkuvassa innossa, joka lähenee vaaraa ikäänkuin morsianta, että kuningas aivan pian alkoi häntä ylenkatsoa. Sitä paitsi Richard, joka niinkuin normannit ylimalkaan eli kohtuullisesti, halveksi saksalaisen taipumusta pöydän nautintoihin ja varsinki juopumukseen. Näistä ja useista yksityisistä syistä ei viipynyt kauan aikaa, ennenkuin Englannin kuningas alkoi Itävallan herttuaa kohdella epäkunnioituksella, jota hän ei ensinkään huolinut salata eikä lieventää, ja jonka epäluuloinen Leopold sentähden pian huomasi ja katkeralla vihalla palkitsi. Eripuraisuutta heidän välillään kiihdytti salaisilla ja viekkailla juonillaan Franskan Philippi, yksi aikakautensa viisaimpia hallitsioita, joka, peljäten Richardin kiivasta ja pöyhkeää luonnetta, pitäen häntä luonnollisena kilpailianansa ja sitä paitsi tuntien itseänsä loukatuksi siitä käskevästä tavasta, jolla Richard, mannermaalla omistamiensa maakuntain puolesta ollen Franskan vasalli, kohteli läänitysherraansa, koki vahvistaa omaa ja heikontaa Richardin puoluetta yhdistämällä ristiretken ala-arvoisempia ruhtinaita vastustamaan mitä hän nimitti Englannin kuninkaan anastamisvallaksi. Semmoiset olivat Itävallan arkkiherttuan valtiolliset aatteet ja perusteet, kun Montserrat'n Konrad päätti käyttää hänen kateuttaan englantilaista kuningasta kohtaan ristiretkeiliäin liiton hajottamiseksi eli heikontamiseksi.

Hän valitsi päivällisajan käyntiänsä varten ja tekosyynä oli arkkiherttualle lahjottaa erästä harvinaista lajia Cyperinviiniä, joka juuri oli sattunut hänelle saaliiksi, ja keskustella sen ansioista unkarin ja rheinin viinien rinnalla. Tämä kohteliaisuus tietysti palkittiin kutsuilla herttuan pöytään ja kaikkia keinoja koetettiin saadakseen sitä hallitsevan ruhtinaan arvon mukaiseksi. Italialaisen hieno aisti kuitenkin huomasi enemmän tuhlaavaa ylellisyyttä kuin somuutta ja komeutta niiden ruokalajien paljoudessa, joilla pöytä oli katettu.

Vaikka saksalaisilla vielä oli sama sotaisa ja suora luonne, kuin heidän esi-isillänsä, jotka kukistivat Roman vallan, olivat he kumminkin säilyttäneet jommoisenkin osan heidän sivistymättömästä raakuudesta. Ritarillisuuden tapoja ja periaatteita ei heidän kesken viljelty siihen hienonnuksen määrään, kuin englannin ja franskan ritareissa, eivätkä he noudattaneet niitä seurustelemisen sääntöjä, joita näissä molemmissa kansoissa pidettiin suurimpana sivistyksenä; ja Konradin korvaa ja mieltä, kun hän istui arkkiherttuan pöydässä, hurmasi sentähden niiden teutonilaisten äänten melu, jotka kaikilta suunnilta kuuluivat, ruhtinaallisten pitojen juhlallisuudesta huolimatta. Vierasten puku näytti hänestä yhtä narrimaiselta, koska useoilla itävallan ylimyksillä oli pitkä parta ja melkein kaikilla lyhyet, kirjavat takit, leikatut, koristetut ja reunustetut länsi-Europassa tuntemattomalla tavalla.

Suuri joukko palvelioita, vanhoja ja nuoria, toimittivat teltassa palvelusta, sekaantuivat välin herrainsa puheeseen, saivat ruanjäännöksiä, ja söivät niitä seisoen seuran seljän takana. Narreja, kääpiöitä ja ministrelejä oli siellä mahdotoin määrätä ja ne melusivat kovemmin ja olivat kärkkäämpiä, kuin mitä paremmin järjestetyissä seuroissa suvaittiin. Kun he saivat runsaan osansa viinistä, jota kullekin kaadettiin yltäkyllin, niin heidän vallaton hälinänsä kävi yhä hurjemmaksi.

Koko ajan ja keskellä tätä huutavaa laumaa, joka paremmin olisi sopinut saksalaisten markkinakapakkaan kuin hallitsevan ruhtinaan telttaan, arkkiherttuaa palveltiin turhamaisella tarkkuudella, joka osotti kuinka arka hän oli sen arvon ylläpitämisestä, jonka hänen ylentämisensä oli hänelle antanut. Ainoastaan aatelissukuiset hovipojat saivat häntä polvillaan palvella, hän söi hopealautaselta ja joi Tokay- ja Reininviinejänsä kultapikarista. Hänen herttuallinen levättinsä oli kärpännahoilla komeasti reunustettu, hänen kruununsa veti kalleudessa vertaa kuninkaalliselle kruunulle ja hänen jalkansa, jotka olivat pistetyt päittensä kanssa ehkä kyynärän pituisiin samettikenkiin, lepäsivät raskaalla hopiojakkaralla. Mutta miehen luonnetta sopi osittain ilmaisemaan, että vaikka hän koki osottaa huomaavaisuuttansa Montserrat'n markiisille, jonka hän kohteliaasti oli asettanut oikealle puolellensa, hän paljo suuremmalla huomiolla kuunteli Spruch-Sprecheriänsä s. o. puheliamiestään eli *sananlaskujen saneliaa*, joka seisoi hänen oikean olkapäänsä takana.

Tuo henkilö oli komeasti puettu levättiin ja takkiin mustasta sametista, — viimeksimainittu koristettu useilla kulta- ja hopearahoilla, jotka olivat siihen kiinnitetyt niiden anteliasten ruhtinasten muistoksi, jotka ne olivat lahjottaneet ja kädessä hänellä oli lyhyt sauva, johon myöski useita hopearahoja oli renkailla kiinnitetty ja jota hän helisteli huomiota saadakseen, kun hän aikoi sanoa jotakin joka hänen mielestään ansaitsi mainitsemista. Tämän henkilön virka arkkiherttuan hovissa oli jotain ministrelin ja neuvoksen välillä; hän oli vuorottain imartelia, runoilia ja kaunopuhelia; ja ne jotka pyrkivät herttuan ystävyyteen, kokivat tavallisesti saavuttaa Spruch-Sprecherin suosioa.

Estääksensä tämän virkamiehen viisautta kovin väsyttäväksi tulemasta, oli herttualla toisen olkapäänsä takana hovinarrinsa Jonas Schwanker, joka miltei piti yhtä kovaa nujakkaa narrilakillaan, kulkusillaan ja kepakallaan, kuin puheen mies eli sanalaskia helisevällä sauvallaan.

Nämä molemmat henkilöt laskettelivat vaihetellen totista ja naurettavaa mielettömyyttä, jolloin heidän herransa, samalla kuin hän itse heitä kiitteli eli heille nauroi, sen ohessa tarkasti piti silmällä jalon vieraansa kasvoja, havaitakseen kuinka nämät näytteet itävaltalaisesta kaunopuheliaisuudesta ja sukkeluudesta vaikuttaisivat niin täydelliseen ritariin. Vaikea on sanoa josko viisauden tai hulluuden mies enin huvitti seuraa eli nautti suurinta arvoa ruhtinaallisen herransa luona; mutta kumpaisenki kokkapuheet näkyivät häntä erinomaisesti miellyttävän. Väliin he kiistelivät keskenään, kumpika saisi sananvuoron ja huiskuttelivat kilvan kalisevia kapineitaan kovin arveluttavalla kiihkolla; mutta ylipäätäin he näyttivät olevan hyvässä sovussa ja niin tottuneet toistensa leikin säestämiseen, että Spruch-Sprecher usein alenti itsensä liittämään selityksen narrin sukkeluudelle, tehdäkseen sen kuuntelioille paremmin ymmärrettäväksi; niin että hänen viisautensa tuli jonkulaiseksi narrin hulluuden selitykseksi. Ja välin narri vuoroonsa höystytti puhelian ikäviä lauselmia pistävällä pilkkasanalla.

Minkäkaltaiset Konradin todelliset ajatukset lienevätki olleet, varoi hän huolellisesti etteivät hänen kasvonsa osottaisi muuta kuin tytyväisyyttä siihen mitä hän kuuli, ja hän nauroi eli taputti käsiään yhtä uutterasti kuin arkkiherttua itse Spruch-Sprecherin juhlalliselle hulluudelle ja narrin lörpöttelevälle sukkeluudelle. Itse teossa hän tarkasti odotteli milloin toinen taikka toinen heistä sattuisi laskemaan lauseen, soveliaan sille tarkotukselle, joka hänellä oli mielessä.

Kauan ei viipynyt, ennenkuin Englannin kuningas joutui keskustelun alaiseksi narrin kautta, joka oli tottunut pitämään Dickon of the Broomia[1] mieluisena ja loppumattomana ilveen aineena. Puheen mies oli vaiti ja vasta kun Konrad pyysi häneltä selitystä, hän lausui "että ginsti eli broom-kasvi oli nöyryyden vertauskuva, ja että olisi hyvä, jos ne, jotka sitä käyttivät, muistaisivat sen merkitystä".

[1] Dickon of the Broom on englantilainen käännös Leijonasydämen normannilaisesta sukunimestä Richard Plantagenet; vaan englantilainen sana Broom merkitsee sekä ginstikasvia (fransk. genet) että luutaa, niin että narri tässä on käyttänyt tavallista sananpartta, jota ei voi suomentaa.

Viittaus Plantagenet'n mainioon vaakunaan tuli tämän kautta aivan selväksi, ja Jonas Schwanker muistutti, että "ne jotka ovat itsensä alentaneet, olivat ylennetyt niin että riitti".

"Arvaa oma osasi, anna arvo toisellenki", vastasi Montserrat'n markiisi; "jokaisella meillä on ollut osamme näissä otteluissa ja retkissä, ja mielestäni pitäisi toistenki ruhtinasten saada vähäisen siitä maineesta, jonka ministrelit ja minnesängerit tuhlaavat Englannin Richardille. Eikö kellään tuon Iloisen taiteen harjottajlllla ole laulua Itävallan arkkiherttuan, ruhtinaallisen isäntämme, ylistämiseksi?"

Kolme ministreliä tunkeusi samalla haavaa esiin, kilvan laulaen ja harpuillansa soittaen. Spruch-Sprecher, joka näytti olevan jonkulainen ceremoniamestari eli juhlamenojen järjestäjä, sai suurilla ponnistuksilla kahta heistä vaikenemaan ja viimein hankittiin äänivalta suositulle runoniekalle, joka yläsaksan murteella lauloi tähän tapaan käännettäviä värsyjä:

      Kuka paras johtajaksi
      Ristiretken sotureille?
      Parhaan oriin kannustaja,
      Pystyin pää ja komein töyhtö.

Tässä puheen mies, helistellen sauvaansa, keskeytti laulajaa vieraille selittääkseen, mitä he ehkä eivät olleet laulusta älynneet, että heidän kuninkaallinen isäntänsä oli se mies jota tarkotettiin, ja ääriä myöten täytetty pikari kulki ympäri seuraa huudettaissa: "*Hoch lebe der Herzog Leopold!*" Uusi värsy seurasi.

      Itävalt' on ensimäinen,
      Miksi? Sitä älä kysy —
      Kysy sitte miksi kotka
      Läheneepi aurinkoa.

"Kotka", sanoi hämäräin lausetten tulkitsia, "on jalon herramme, arkkiherttuan — hänen kuninkaallisen Armonsa, piti minun sanoa — vaakunamerkki, ja kotka kohotteleikse kaikista siivellisistä eläimistä ylimmäksi ja aurinkoa lähimmäksi".

"Leijona on hypännyt kotkaa korkeammalle", sanoi Konrad huolettomasti.

Arkkiherttua punastui ja käänsi silmänsä puhujaan, samalla kuin Spruch-Sprecher, hetken mietittyään, vastasi: "herra markiisi suokoon minulle anteeksi — mutta leijona ei voi lentää kotkaa ylemmäksi, koska leijonalla ei ole siipiä".

"Paitsi Pyhän Markon leijonalla", säesti narri.

"Se on venetsialaisten lipunkuva", sanoi herttua; "mutta nuo amfibiat, jotka ovat puolittain ylimyksiä, puolittain kauppiaita, eivät rohjenne arvonsa puolesta asettua meidän rinnallemme?"

"Ei, minä en puhunut Venetsian leijonista", sanoi Montserrat'n markiisi, "vaan Englannin kolmesta astuvasta leijonasta, jotka puheen mukaan ennen olivat leoparteja, mutta nyt ovat kaikin puolin leijoniksi muuttuneet eivätkä vertaisenaan kärsi petoa, kalaa eli lintua, taikka armas sille joka tekee vastarintaa".

"Ettehän laske leikkiä, mylord?" sanoi itävaltalainen, joka nyt oli jotenki liikutettu viinistä, "vai arveletteko Englannin Richardin vaativan minkäänlaista etusijaa niiden vapaitten hallitsiain edellä, jotka tällä ristiretkellä ovat olleet hänen vapaatahtoisia liittolaisiansa?"

"Minä päätän vain asianhaarain mukaan", vastasi Konrad. "Tuolla hänen lippunsa liehuu yksinänsä keskellä leiriämme, ikäänkuin hän olisi koko kristityn sotajoukkomme kuningas ja ylipäällikkö".

"Ja tuota te kärsitte niin maltillisesti ja puhutte siitä niin tyynesti?" sanoi arkkiherttua.

"Niin, mylord", vastasi Konrad, "köyhän Montserrat'n markiisin ei sovi vastustella vääryyttä, jota niin mahtavat ruhtinaat kuin Franskan Philip ja Itävallan Leopold nurkumatta kärsivät. Se nöyryys, jonka te suvaitsette, ei minulle voi olla loukkaus."

Leopold puristi nyrkkinsä ja löi sen kovasti pöytään.

"Minä olen tästä puhunut Philipille", sanoi hän; "minä olen hänelle usein sanonut, että meidän velvollisuutemme olisi suojella alhaisempia ruhtinaita tuon saarelaisen röyhkeydeltä — mutta hän vastaa minulle aina kylmäkiskoisesti viitaten heidän keskinäiseen väliinsä läänitysherrana ja vasallina, ja että hän ei tekisi viisaasti, jos tähän aikaan suoraan rikkoisi heidän sopunsa".

"Mailma tietää että Philip on viisas", sanoi Konrad, "ja on pitänyt hänen alentuvaisuuttansa valtioviisautena. Omaa käytöstänne te, mylord, voitte ainoastaan itse selittää; vain en epäile että teillä on tärkeät syyt, joitten tähden nöyrrytte Englannin yliherruuden alle".

"*Minä* nöyrtyä!" sanoi Leopold vihastuneena. "Minä, Itävallan arkkiherttua, niin mahtava jäsen pyhässä romalaisessa valtakunnassa — *minä* nöyrtyä tuon puolen saaren kuninkaan, tuon normannilaisen äpärälapsen pojanpojan alle? En Jumalan kautta! Leiri ja koko kristikunta on näkevä, että minä tiedän oikeutta hankkia itselleni ettenkä väisty tuumaakaan tuon englantilaisen verikoiran edestä. — Ylös, vasallini ja palveliani — ylös, seuratkaa minua! Me tahdomme — hetkeäkään viipymättä — istuttaa Itävallan kotkan sinne, missä se on liehuva yhtä korkealla kuin koskaan kuninkaan tai keisarin lippu on liehunut".

Näin sanoen hän ryntäsi pöydästä ylös, kulki vierastensa ja vasalleinsa innokasten ihastushuutojen saattamana teltan ovelle sekä tarttui omaan lippuunsa, joka oli ulkopuolella pystytetty.

"Ei, herttua", sanoi Konrad, muka asettaaksensa häntä, "se ei olisi teiltä viisaasti tehty, jos tällä tunnilla nostaisitte leirissä melun ja ehkä olisi parempi vielä jonku aikaa kärsiä Englannin laitonta menettelemistä, kuin —"

"Ei tuntia — ei ainoatakaan minuutia kauvemmin", herttua huusi; ja kädessä viiri sekä riehuvat vieraat ja vasallit jälessään, hän kiireesti kulki sille kukkulalle, josta englannin lippu liehui ja tarttui standaririukuun, ikäänkuin tempaistaksensa sitä ylös maasta.

"Hyvä herrani, rakas herrani", sanoi Jonas Schwanker ja heitti käsivartensa herttuan ympäri: "varokaa itseänne! — Leijonalla on hampaat —"

"Ja kotkalla on kynnet", sanoi herttua hellittämättä kättään lipunvarresta, mutta epäillen sentään josko nykäistä sitä ylös.

Sananlaskujen-lausujalla oli joskus välihetkiä, jolloin hän oli täydellä järjellä. Hän kilisteli kovaan sauvallansa ja Leopold kääntyi vanhan tavan mukaan neuvonantajansa puoleen.

"Kotka on kuningas lintujen kesken ilmassa", sanoi Spruch-Sprecher, "niinkuin leijona on eläinten kuningas maassa — kummallaki on valtakuntansa, niin erillänsä kuin Englanti Saksasta, — jalo kotka, ällös loukkausta saattako ruhtinaalliselle leijonalle, vaan suo lippunne rauhassa liehua toistensa rinnalla".

Leopold hellitti kätensä lipunvarresta ja katsoi Konrad de Montserrat'n perään, vaan ei häntä huomannut; sillä niin pian kuin markiisi näki että vallattomuus oli tullut toimeen, oli hän joukosta erkaunut, sittekun ensin kuitenkin oli muutamille puolueettomille henkilöille kokenut lausua mielipahaansa siitä, että herttua oli valinnut tunnin heti päivällisten jälkeen kostaakseen vääryyttä, josta hän luuli olevansa oikeutettu valittamaan. Kun arkkiherttua ei nähnyt vierastaan, jonka puoleen hän mieluisimmin olisi puheensa kääntänyt, huusi hän ääneen, että koska hän ei suinkaan tahtonut ristin armeijassa riitaa synnyttää, hän ainoastaan vaati itsellensä oikeutta tasa-arvoisuuteen Englannin kuninkaan kanssa, haluamatta, niinkuin kyllä olisi voinut, istuttaa lippuansa, joka hänellä oli esi-isiltään keisareilta, Anjoun kreiveistä syntyperäisten englantilaisen kuninkaan lipun sijaan; samassa hän käski tuoda esiin ja aukaista viini-astian paikalle saapuneitten kestitsemiseksi, ja nämä tyhjensivät musiikin ja rumpujen soidessa monta maljaa itävaltalaisen sotaviirin ympärillä.

Tämä vallaton toimitus ei tapahtunut ilman jotenki kovatta melutta, joka herätti huomiota koko leirissä.

Se ratkaiseva hetki oli tullut, jolloin lääkäri taiteensa sääntöjen mukaan oli sanonut että kuninkaallista potilasta ilman vaaratta voitaisiin herättää, ja sientä oli sitä varten täytetty; eikä lääkäri ollut monta vaarinottoa tehnyt, ennenkuin hän Gilslannin paronille vakuutti, että kuume jo kokonaan oli kadonnut hänen hallitsiastansa ja että tämän ruumiinrakento oli onneksi niin vankka, ettei tässä edes tarvittaisi, niinkuin tavallisesti, ottaa uutta annosta tuosta voimakkaasta lääkkeestä. Richard itse näytti ajattelevan samoin, sillä noustuaan istualleen ja hierottuaan silmiänsä hän kysyi de Vaux'lta kuinka paljon rahaa nykyään löytyi kuninkaallisessa rahastossa.

Paroni ei voinut hänelle sitä tarkkaan ilmottaa.

"Sama se", sanoi Richard; "olkoon vähemmän tai enemmän, niin anna kaikki tälle oppineelle lääkärille, joka toivoakseni jälleen on asettanut minun ristin palvelukseen. Jos siinä on vähemmän kuin tuhat byzantiniä, niin pane kalliita kiviä summan täytteeksi".

"Minä en myö sitä viisautta, jonka Allah on minulle lahjottanut", vastasi arapialainen lääkäri; "ja tiedä, korkea ruhtinas, että se jumalallinen lääke, jota te olette nauttineet, kadottaisi voimansa minun kelvottomissa käsissäni, jos vaihtaisin sitä kultaan eli kalliisiin kiviin".

"Hän kieltää palkintoa ottamasta!" sanoi de Vaux itsekseen. "Se on vielä erinomaisempaa kuin että hän on vuosisadan vanha".

"Tuomas de Vaux", sanoi Richard, "sinä et tunne muuta rohkeutta kuin sotilaan, et muuta hyvää avua kuin ritarikunnassa viljeltyjä — minä sanon sinulle, että tuo maurilainen itsenäisyydessään kelpaa esikuvaksi niille, jotka pitävät itseään ritarikunnan ensimäisinä".

"Siina on minulle palkintoa kyllin", vastasi maurilainen, pannen käsivartensa rinnalleen ristiin ja seisoen samalla nöyrässä ja arvollisessa asemassa, "että niin suuri kuningas kuin Melek Ric näin suvaitsee palveliastaan lausua. — Mutta sallikaa minun nyt pyytää teitä rupeamaan maata vuoteellenne; sillä vaikka en luule toista annosta tuosta jumalallisesta juomasta enään tarvittavan, voipi kumminki kovin aikainen ponnistus vahingoittaa, ennenkuin voimat ovat täydellisesti palanneet".

"Minun täytynee sinua totella, Hakim", sanoi kuningas; "mutta usko pois, rintani tuntuu niin vapaaksi siitä riuduttavasta poltosta, joka niin kauan on sitä korventanut, että olen valmis milloin hyvänsä asettamaan sitä urhean miehen keihään eteen. — Mutta kuulkaa! Mitä merkitsevät nuo huudot ja tuo etäinen soitto leirissä? Mene, Tuomas de Vaux, kuulustelemaan mitä se mahtanee olla".

"Se on arkkiherttua Leopold", sanoi de Vaux hetken perästä palaten; "hän kulkee juomaveljestensä kanssa jonkulaisessa juhlasaatossa leirin läpi".

"Se juopunut narri!" huudahti Richard kuningas, "eikö hän telttansa peitteen alle voi salata inhottavaa viinanhimoansa, koska hänen välttämättä täytyy koko kristikunnalle paljastaa häpeänsä? — Mitä sanotte, herra markiisi?" hän lisäsi, kääntyen Montserrat'n Konradin puoleen, joka samassa astui telttaan.

"Että suuresti iloitsen, korkea ruhtinas", vastasi markiisi, "kun näen teidän majesteetinne näin reippaana ja näin paljon paranemaan päin; ja että se on pitkä puhe jokaiselle, joka on Itävallan herttuan vieraanvaraisuutta saanut nauttia".

"Mitä! oletteko syöneet päivällistä tuon teutonilaisen juoppolallin luona?" sanoi kuningas! "ja minkä huvin hän nyt on keksinyt, joka synnyttää tuommoisen melun? Totta puhuen, sir Konrad, minä olen aina pitänyt teitä niin etevänä kannunkallistajana, että kummastelen kuinka seurasta erositte".

De Vaux, joka sill'aikaa oli siirtynyt kuninkaan taakse, koetti silmäniskuilla ja viittauksilla selittää markiisille, että hän ei mainitsisi Richardille mitään siitä mitä ulkona tapahtui. Mutta Konrad ei käsittänyt taikka ei ollut käsittävinänsä paronin merkkiä.

"Mitä herttua nyt toimittaa", hän sanoi, "ei ole suuresta arvosta kenellekään, ja vähimmin hänelle itselleen, koska hän luultavasti ei tiedä mitä tekee — vaikka tosiaan se on leikki, johon en haluaisi ottaa osaa, kun hän repii alas Englannin lipun Pyhän Yrjön kukkulalta, tuolla leirin keskustalla, ja pystyttää omansa sijaan".

"Mitä sinä sanot?" sanoi kuningas äänellä, joka olisi voinut kuolleen herättää eloon.

"Teidän majesteetinne", sanoi markiisi, "ei pidä suuttua, jos hullu tekee hulluutensa mukaan —"

"Ällää puhuko enempää", sanoi Richard, hypäten vuoteeltansa ja pukien vaatteet yllensä ihmeellisellä nopeudella — "älkää puhuko enempää, herra markiisi! — De Multon, minä kiellän sinua sanomasta mulle sanaakaan — se joka hengittää tavunkaan suustaan, ei ole Richard Plantagenet'n ystävä. — Hakim, ole vaiti!"

Tällä välin kuningas kiireesti oli pukenut päällensä ja viimeisen sanan lausuttuaan hän sieppasi miekkansa teltan pylväspuusta ja riensi teltasta ulos ilman muita aseita ja käskemättä ketään seuraamaan. Konrad kohotti kätensä, ikäänkuin kummastuksissaan ja kääntyi de Vaux'hon, häntä puhutellakseen, mutta sir Tuomas kulki kursailematta hänen sivu ja kutsuen luokseen erään kuninkaan tallirengin, sanoi hänelle lyhyesti: "kiirehdi lord Salisburyn kortteereihin ja käske hänen kutsua väkensä kokoon sekä heti seurata minua Pyhän Yrjön kukkulalle. Sano hänelle, että kuninkaan kuume on verestä siirtynyt aivoihin".

Säikähtänyt tallirenki, joka ei oikein ollut kuullut ja vielä vähemmin käsittänyt mitä de Vaux niin hätäisesti lausui, kiiruhti toisten kuninkaallisten palveliain kera lähellä asuvain aatelismiesten teltoille, ja levitti äkkiä koko englantilaiseen sotaväkeen yhtä yleisen häiriön, kuin syy siihen oli epäselvä. Sotamiehet, äkkiä herätettyinä päivällislevosta, jota kuuma ilmanala oli totuttanut heitä pitämään virvottavana nautintona, kyselivät uteliaasti toisiltaan tämän melskeen syytä ja vastausta vartoamatta täyttivät omilla mielikuvitteilla puuttuvia tietoja. Muutamat kertoivat että saracenilaiset olivat rynnänneet leiriin, toiset että kuningasta oli yritetty murhata, vielä toiset että hän edellisenä yönä oli kuumeeseen kuollut, ja moni väitti että Itävallan herttua oli hänen surmannut. Ritarit ja upseerit, jotka tämän häiriön todellisen alkuperän suhteen olivat yhtä ymmällä kuin sotamiehet, koettivat vain saada väkensä aseisiin ja järjestykseen, jotta ei heidän malttamattomuus matkaansaisi jotakin suurta onnettomuutta ristin armeijassa. Englantilaiset torvet kaikuivat kovaan, kimeästi ja lakkaamatta. Hätähuuto "joutset ja keihäät — joutset ja keihäät!" kaikui kortteerista kortteeriin, aina uudestaan huudettuna, ja soturit siihen vastasivat joutuin kokoontumalla ja nostaen tuon kansallisen sotahuudon "Pyhä Yrjö iloisen Englannin edestä!"

Hälinä levesi lähimpään leirin kortteeriin ja sotilaita kaikista niistä eri kansoista, joita leirissä löytyi — ja ehkä kullakin kristityllä kansalla oli siinä edustajansa — tarttui aseisiinsa ja kokoontuivat sen yleisen hämmennyksen johdosta, jonka syytä ei kukaan tuntenut. Onni oli näin uhkaavassa tilassa, että lord Salisbury, joka muutamain harvain, ensin valmistuneitten ratsastajain kera kiirehti de Vaux'n käskyä täyttämään, määräsi että muu englantilainen sotaväki järjestettäisiin ja pidettäisiin aseissa valmiina Richardin avuksi rientämään, jos tarve niin vaati, mutta täydessä tappelu-asennossa ja säännöllisillä päälliköillään, eikä sillä hätäisellä kiiruulla, jonka sotilasten oma into ja pelko kuninkaan turvallisuuden puolesta ehkä olisi heissä synnyttänyt.

Vähintäkään huolimatta hänen ympärillään yhä enenevästä pauhusta ja huudoista, kulki Richard sillä välin, vaatteet suurimmassa epäjärjestyksessä ja miekka kainalossa, niin pikaisesti kuin suinkin eteenpäin kohti Pyhän Yrjön kukkulaa, seuralaisina ainoastaan de Vaux ja pari hovipalveliaa.

Hän oli vielä nopeampi kuin se meteli, jonka hänen oma kiivautensa oli saanut aikaan, ja hän kulki niitten kortteerein sivu, joissa hänen omat komeat joukkonsa Normandiasta, Poitou'sta, Gascognesta ja Anjou'sta olivat majotetut, ennenkuin häiriö oli sinne ehtinyt, vaikka saksalaisia pitoja seuraava hälinä oli houkutellut monta soturia ylös kuuntelemaan. Skotlantilaisten pienellä joukolla oli myöskin leirinsä lähiseudussa eikä melske ollut heitä häirinnyt. Mutta Leopartin ritari huomasi kumminki kuninkaan ja hänen kiiruunsa ja arvaten että vaara uhkasi sekä kiirehtien siitä osalliseksi joutumaan, sieppasi kilpensä ja miekkansa ja yhtyi de Vaux'hon, joka töin tuskin jaksoi pysyä malttamattoman ja vihastuneen herransa perässä. Siihen uteliaaseen silmäykseen, jonka skotlantilainen heitti de Vaux'hon, vastasi tämä leveitä olkapäitään kohottamalla ja molemmat senjälkeen seurasivat rinnatusten Richardin jälkiä.

Kuningas oli kohta Pyhän Yrjön kukkulan juurella, jonka rinteitä ja huippua ympäröi ja täytti osittain arkkiherttuan saattojoukko, joka riemuhuudoilla vietti tekoa, mitä se piti kansalliskunnian puollustuksena; osittain katsojia eri kansoista, joita nurjamielisyys englantilaisia kohtaan eli pelkkä uteliaisuus oli houkutellut katsomaan tuon erinomaisen kohtauksen päätöstä. Richard tunkeusi tämän levottoman väkijoukon läpi kuten suuri laiva täysissä purjeissa, joka eteenpäin kulkiessaan halkaisee vyöryvät aallot, huolimatta siitä, että ne heti yhtyvät ja pauhaavat sen perässä.

Kukkulan huipulla oli pieni tasainen tanner, johon molemmat kilpailevat liput olivat pystytetyt; arkkiherttuan ystävät ja saattojoukko oli vielä niiden ympärillä. Keskellä seuraa seisoi Leopold itse, katsellen hyvillä mielin sitä aimotyötä, minkä oli tehnyt, ja kuunnellen niitä ylistyshuutoja, joita hänen liittolaisensa runsaasti hänelle tuhlasivat. Kun hänen tydytetty itserakkautensa paraikaa riemuitsi tästä voitosta, ryntäsi Richard keskelle joukkoa, tosin ainoastaan kaksi miestä seurassaan, mutta vastustamaton voima omassa mielettömässä vimmassansa.

"Kuka on uskaltanut", hän sanoi äänellä, sentapaisella, joka maanjäristystä ennustaa, ja laski kätensä itävaltalaisten sotaviiriin, "kuka on uskaltanut asettaa tämän kelvottoman repaleen Englannin lipun viereen?"

[Kuva: Richard Leijonasydän Pyhän Yrjön kukkulalla.]

Arkkiherttua ei ollut mikään pelkuri ja hänen oli mahdoton kuulla kysymystä siihen vastaamatta. Hän sentään siihen määrään hämmästyi Richardin odottamattomasta tulosta, ja se kauhu, jonka kuninkaan tulinen ja hurja luonne kaikissa vaikutti, käsitti häntä niin väkevästi, että kysymys kahdesti kerrottiin äänellä, joka näytti vaativan taivasta ja maata taisteloon, ennenkuin herttua ennätti siksi tointua, että hän jotenki vakaasti saattoi vastata: "se olin minä, Itävallan Leopold".

"Sitten Itävallan Leopold", vastasi Richard, "heti on näkevä kuinka paljon arvoa Englannin Richard antaa hänen lipulleen ja vaatimuksilleen".

Näin sanoen hän tempaisi lipunvarren maasta, taittoi sen palasiksi, heitti vaatteen maahan ja pani jalkansa sen päälle.

"Näin", sanoi hän, "minä kohtelen Itävallan lippua — onko teidän saksalaisessa ritaristossanne ketään, joka tohtii tekoani moittia?"

Hetken äänettömyys syntyi; mutta urhokkaampaa kansaa ei löydy kuin saksalaiset.

"Minä" ja "minä" ja "minä!" lausui usea ritari herttuan seuralaisista; ja hän itse yhdisti ääneensä niihin, jotka vastaanottivat Englannin kuninkaan manuun.

"Mitä arvelemme?" sanoi kreivi Wallenrode, eräs jättiläisentapainen soturi Unkarin rajalta. "Veljet ja aatelismiehet, tuon miehen jalka tallaa maamme kunniaa — pelastakaamme sitä loukkauksesta ja maahan Englannin ylpeys!"

Näin sanoen hän paljasti miekkansa ja tähtäsi kuninkaaseen lyönnin, joka olisi voinut tulla turmiolliseksi, ellei skotlantilainen olisi pistänyt kilpensä väliin ja siten kääntänyt sen maalistansa.

"Minä olen vannonut", sanoi kuningas Richard — ja hänen äänensä kuului melskeen yli, joka nyt oli yltynyt kovaksi ja hurjaksi — "etten koskaan vaihtaisi iskuja miehen kanssa, jolla on ristinmerkki olkapäällä; elä sentähden, Wallenrode — mutta elä, Englannin Richardia muistaaksesi!"

Tämän sanottuaan hän tarttui pitkää, unkarilaista vyötäisiltä kiinni, ja ilman vertaistaan paininlyönnissä niinkuin muissa sotaisissa harjotuksissa, paiskasi hänen takaperin semmoisella väkivoimalla kuin olisi hän viskattu heittomasiinasta, ei ainoastaan katsojien piirin läpi, vaan kukkulan partaan yli, niin että Wallenrode nurinniskoin vyöryi jyrkkää rinnettä alas eikä pysähtynyt ennenkuin kukkulan juurella, johon hän ikäänkuin kuolleena jäi makaamaan, olkapää sijaltaan väännettynä. Tämä melkein yliluonnollisen voiman näyte ei kehottanut herttuaa eikä ketään hänen seuralaistansa uudistamaan näin arveluttavasti alkanutta ottelua. Etäisimpänä seisojat kyllä helistivät miekkojaan ja huusivat: hakatkaa se saarimaan verikoira kappaleiksi, mutta likempänä oliat peittivät ehkä pelkonsa teeskennetyllä kunnioituksella järjestystä kohtaan ja huusivat enimmästi: "rauhaa, rauhaa! Ristin liiton ja isämme paavin nimessä!"

Nämä ristiriitaiset huudot ilmottivat päälleryntääjäin erimielisyyttä; sillä välin Richard, jalka vielä arkkiherttuallisen lipun päällä, katseli ympärilleen silmäyksellä, joka näytti etsivän vihollista ja jonka alta vihastuneet ylimykset säikähtäneinä väistyivät ikäänkuin leijonan kohotetun käpälän edestä.

De Vaux ja Leopartin ritari seisoivat hänen kummallaki puolellansa, ja vaikka he eivät olleet miekkojansa vetäneet, oli selvää että he olivat valmiit puollustamaan Richardia viimeiseen asti, ja heidän ruumiinrakennus ja nähtävä voima osotti selvästi, että puollustus olisi oleva hurja.

Myöski Salisbury läheni nyt väkensä kanssa, piikit ja pertuskat nostettuna ja joutset jännitettyinä.

Tällä hetkellä saapui Franskan kuningas Philip, pari hoviherraa seurassansa, kukkulalle tiedustelemaan syytä meteliin, ja ilmaisi viittauksilla kummastustaan siitä, kun näki Englannin kuninkaan sairasvuoteelta nousseeksi ja niin uhkaavassa ja loukkaavassa asennossa heidän yhteistä liittolaistansa Itävallan arkkiherttuaa vastaan. Richard punastui, että Philip, jonka terävää ymmärrystä hän kunnioitti yhtä paljon kun inhosi häntä itseään, tapasi hänen kuninkaalle ja ristiretkeiliälle niin vähän sopivassa asemassa, ja läsnäoliat huomasivat, että hän ikäänkuin sattumalta nosti jalkansa häväistyn lipun päältä ja että hänen kiihtyneet kasvonsa muuttuivat kylmän ja välinpitämättömän näköisiksi. Leopold koki myöski jossaki määrin rohkaista mieltänsä, vaikka häntä hävetti että Philip oli nähnyt hänen nöyrästi kärsivän kiivasluontoisen Englannin kuninkaan solvauksia.

Niiden useain kuninkaallisten omaisuutten tähden, joitten johdosta hän alamaisiltaan oli saanut liikanimen Augustus, voitiin Philipiä kutsua ristiretki Ulysseeksi, niinkuin Richard kieltämättä oli sen Achilles. Franskan kuningas oli tarkka, viisas ja varovainen neuvotteluissa, vakava ja tyyni toiminnassa, ja havaitsi selvään sekä noudatti järkähtämättä mitä näki valtakuntansa etujen vaativan — arvokas ja kuninkaallinen käytännössään, sekä urhoollinen, vaikka enemmän valtiomies kun soturi. Omasta ehdosta hän ei olisi ristiretkeen yhtynyt, vaan aikakauden henki oli tarttuvainen ja kirkon miehet sekä hänen aatelistensa yksimielinen halu pakottivat häntä tähän yritykseen. Kussakin muussa tilassa taikka rauhallisemmalla aikakaudella hänen luonteensa varmaan olisi pistänyt enemmän esiin kuin tuon rajupäisen Leijonasydämen. Mutta ristiretkellä, joka itsessään oli aivan mieletön hanke, oli terve järki se omaisuus, jolle annettiin vähin arvo, ja sitä ritarillista rohkeutta, jota aikakausi ja yritys vaativat, pidettiin häväistynä, jos siihen yhtyi vähinkään varovaisuuden vivahus; niin että Philipin ansiot, verrattuina hänen ylpeän kilpailiansa ansioihin, olivat kuin lampun kirkas, mutta pieni valo suuren leimuavan tulisoiton rinnalla, joka ei hyödytä puoleksikaan niin paljon, mutta kymmenesti enemmän vaikuttaa silmään. Philip tunsi alemmuutensa yleisessä mielipiteessä jalo-aatteiselle ruhtinaalle luonnollisella karvaudella, eikä tarvitse kummastella, jos hän koki sattuvaa tilaisuutta käyttää asettaakseen oman luonteensa parempaan valoon kuin kilpailiansa. Nykyinen näytti olevan senlainen tilaisuus, jossa järkevyyden ja mielenmaltin syystä saattoi odottaa vievän voiton yksipäisyydeltä ja tuimalta kiivaudelta.

"Mitä tämä sopimaton riita kahden Ristin valantehneen veljeksen, hänen majesteetinsa, Englannin kuninkaan, ja hänen ruhtinaallisen korkeutensa herttua Leopoldin välillä merkitsee? Kuinka on mahdollista että ne, jotta ovat tämän pyhän retken päät ja pylväät —"

"Säästä nuhteitasi, Franska", sanoi Richard, jota harmitti että häntä tavallansa asetettiin Leopoldin veroiseksi, vaikka hän ei tiennyt kuinka mielipahaansa ilmottaa — "tämä herttua, eli ruhtinas, eli pylväs, jos tahdotte, on ollut häpeämätön ja minä olen häntä kurittanut — siinä kaikki. Olipa tuo nyt asia, josta tämmöisen melun nostaa, jos koiraa on potkaistu".

"Teidän Franskalainen majesteetinne", sanoi herttua, "minä vetoon teihin ja jokaiseen itsenäiseen ruhtinaaseen sen suunnattoman häväistyksen tähden, minkä olen kärsinyt. Tämä Englannin kuningas on temmannut lippuni maahan — repinyt sen ja polkenut sen päälle".

"Siksi että hän julkeni sen pystyttää minun lippuni viereen", sanoi
Richard.

"Arvoni, yhtä suuri kun sun, oikeutti minua niin tekemään", vastasi herttua, jota Philipin läsnäolo rohkaisi.

"Vaadi tuota tasa-arvoisuutta itsellesi", sanoi Richard kuningas, "ja, Pyhän Yrjön kautta, enkö kohtele sinua samoin kuin tuota ommeltua liinaa tuossa, joka vain kelpaa kehnoimpaan käytäntöön, mihin liinaa voipi käyttää".

"Malta mielesi, veli Englannin kuningas", sanoi Philip, "ja minä heti näytän Itävallalle, että hänellä tässä asiassa on väärin. — Älä luule, jalo herttua", hän jatkoi, "että me, ristiretken itsenäiset ruhtinaat, tunnustamme minkäänlaista alamaisuutta kuninkaallisen Richardin suhteen, vaikka sallimme Englannin lipun liehua korkeimmalla paikalla leirissämme. Semmoinen ajatus olisi mahdotoin, koska itse Oriflammekin — Frankan valtalippu, jonka alla kuningas Richard itse franskalaisten alusmaittensa puolesta on vain vasalli — tätä nykyä on alemmalle asetettu kuin Englannin Leijona. Mutta ristin valantehneinä veljeksinä, sotaisina pyhissä vaeltajina, jotka kaiken maallisen komeuden ja loiston olemme hyljänneet, miekoillamme raivataksemme tien pyhälle haudalle, minä itse ja muut ruhtinaat, kunnioittaen Richardin suurta mainetta ja jaloja sotatekoja, olemme hänelle jättäneet etuoikeuden, jota emme muuten, eli muista syistä, olisi sallineet. Minä olen siitä vakuutettu että teidän kuninkaallinen korkeutenne, tätä mietittyään, on lausuva mielipahansa siitä että olette lippunne pystyttänyt tälle paikalle, ja että hänen Englantilainen majesteetinsa on teille antava hyvityksen siitä loukkauksesta, minkä hän on teille tehnyt".

Spruch-Sprecher ja narri olivat vetäyneet syrjään tarpeellisen matkan päähän, kun iskuja näytti tulevan kysymykseen, vaan palasivat, kun sanat, jotka olivat heidän omaa tavaraansa, taasen näyttivät pääsevän arvoon.

Sananlaskujen lausuja ihastui siihen määrään Philipin taitavasta puheesta, että hän voiman takaa helisteli sauvaansa, ja unohti niin täydellisesti kenen seurassa oli, että hän ääneen huusi ei eläissään itse sanoneensa mitään järkevämpää.

"Voipi olla", kuiskasi Jonas Schwanker; "mutta me saamme maistaa ruoskaa, jos noin kovaan puhutte".

Herttua vastasi äreästi tahtovansa lykätä riidan ristiretken yleisen neuvoskunnan ratkaistavaksi — esitys, jota Philip isosti puollusti, koska sen kautta häväistys, joka voisi koko kristikunnalle käydä hyvin vaaralliseksi, tulisi poistetuksi.

Entisessä huolimattomassa asemassa Richard kuunteli Philipiä, kunnes tämän kaunopuheliaisuus näytti loppuneen, ja lausui sitten ääneen: "minua nukuttaa — kuume ei minusta vielä ole luopunut. Veli Franskan kuningas, sinä tunnet mielenlaatuni, ja että minulla ei koskaan ole liikanaisia sanoja sanottavina — tiedä siis kerran kaikista, että asiaa, joka koskee Englannin kunniaa, en alista paavin, ruhtinaan enkä neuvoston alle. Tässä lippuni seisoo — ja jos joku toinen lippu — niin, vaikkapa itse Oriflamme, jota luullakseni äsken mainitsitte — pystytetään kolmen keihäänvarren päähän siitä, niin kohtelen sitä samoin kuin tuota häväistyä riepua; enkä muuta hyvitystä tarjoa, kun sen, minkä nämät jäsen raukkani kelpaavat urhealle vastustajalle turnauskentällä antamaan — niin vaikkapa viittä taisteliaa vastaan yhden sijaan".

"No", kuiskasi narri kumppanilleen, "tuopa totisesti oli niin täyttä hulluutta, kuin jos itse olisin sen lausunut — mutta kuitenki luulen, että voisi löytyä tämän suhteen vielä suurempi narri kuin Richard".

"Ja kuka se olisi?" kysyi viisauden mies.

"Philip", sanoi ilveillä, "eli kuninkaallinen herttuamme, jos jompikumpi vastaanottaisi manuun. — Vaan oi, kaikkein viisain Spruch-Sprecher, kuinka oivallisia kuninkaita eikö sinusta ja minusta olisi tullut, kun nämät, joiden päähän kruunut ovat sattuneet, osaavat sananlaskian ja narrin virkaa leikitellä ihan yhtä hyvin kuin me".

Silla välin kuin nämät armolliset henkilöt hiljaisuudessa harjottelivat itseään ammateissansa, vastasi Philip tyyneydellä Richardin loukkaavaan uhkaan. — "Minä en ole tullut tänne", hän sanoi, "uutta eripuraisuutta virittämään, vasten sitä valaa, jonka olemme vannoneet ja sitä pyhää asiaa, johon olemme antauneet. Minä eroan Englantilaisesta veljestäni, niinkuin veljesten tulee, ja ainoa kiista Englannin Leijonain ja Franskan Liljain välillä on oleva, kumpi lippu kannetaan syvimmällle uskottomain riveihin".

"Siihen kauppaan minä suostun, kuninkaallinen veljeni", sanoi Richard, ojentaen kätensä kaikella sillä avosydämisyydellä, joka oli hänen kiivaalle, mutta jalomieliselle luonteellensa oma; "ja suotakoon meille pian tilaisuus tähän hauskaan ja veljelliseen kilpaan".

"Antakaa tuon jalon herttuan myöski ottaa tämän onnellisen hetken ystävyyteen osaa", sanoi Philip, ja herttua lähestyi puoleksi arkana, puoleksi taipuvana jonkinlaiseen sovintoon.

"Minä en piittaa mielettömistä enkä heidän hulluudesta", sanoi Richard huolimattomasti; ja arkkiherttua kääntyi selin häneen ja meni tiehensä.

Richard katsoi hänen jälkeen, kun hän poistui.

"Löytyy kiiltomadon talvinen rohkeus", hän sanoi, "joka ainoastaan pimeässä näkyy. Minä en saa jättää tätä lippua yöksi ilman valtiaita; päivällä sitä Leijonain silmäys yksin suojelee. Gilslannin Tuomas, minä uskon lipun sinun haltuus — pidä huolta Englannin kunniasta".

"Sen menestys on minulle vielä kalliimpi", sanoi de Vaux, "ja Richardin hengestä riippuu Englannin onni — minun täytyy saattaa teidän majesteetinne takaisin telttaanne ja viipymättä".

"Sinä olet karkea ja käskeväinen hoitaja, de Vaux", sanoi kuningas hymyillen ja jatkoi puhettaan, kääntyen sir Kennethin puoleen: "urhea skotlantilainen, minä olen sinulle palkinnon velkaa ja tahdon sen runsain määrin maksaa. Tuossa on Englannin lippu! Varjele sitä kuin noviisi asepukuaan yöllä ennenkuin hän ritariksi lyödään. Älä ulkone siitä kolmen keihäänvarren päähän ja suojele sitä ruumiillasi häväistyksestä ja vahingosta. Otatko tämän tehtävän vastaan?"

"Kernaasti", sanoi Kenneth; "ja päälläni vastaan sen täytännöstä. Minä vain lähden asepukuni päälleni ottamaan ja palajan tänne heti".

Franskan ja Englannin kuninkaat sanoivat sitte juhlalliset jäähyväiset toisillensa, ulkonaisella kohteliaisuudella peittäen niitä syitä pahastumiseen, joita heillä oli toisiaan vastaan — Richardilla Philipiä vastaan tämän, hänen mielestään, kärkkäästä välityksestä riidassa itävaltalaisen kanssa, ja Philipillä Richardia vastaan siitä epäkunnioittavasta tavasta, jolla tämä hänen välittämisensä otti vastaan. Ne, jotka meteli oli tänne houkuttanut, hajosivat nyt eri haaroille ja heittivät riidanalaisen kummun samaan yksinäisyyteen, joka siinä oli vallinnut, kunnes itävaltalaisen pöyhkeilevä vallattomuus oli sen häirinnyt. Päivän tapahtumia arvosteltiin jokaisen puolueellisuuden mukaan; ja kun englantilaiset syyttivät itävaltalaisia riidan alkuunpanemisesta, yhtyivät muut kansat pitämään Richardin kopeutta ja vallanhimoa pääsyynä.

"Näetkö", sanoi Montserrat'n markiisi temppeliherrain suurimestarille, "että hienot juonet ovat tehokkaammat kuin väkivalta. Minä olen hellittänyt ne siteet, jotka liittivät toisiinsa nämät valtikat ja keihäät — kohta saat nähdä niiden kaatuvan hajalle".

"Tuumaasi olisin kehunut hyväksi", sanoi temppeliherra, "jos noitten kylmäveristen itävaltalaisten joukossa olisi löytynyt ainoakaan mies tarpeeksi rohkea miekallansa leikatakseen poikki ne siteet, joista puhut. Solmua, joka on aukaistu, voidaan taasen solmita kiini, vaan ei sitä köyttä, joka on hakattu kappaleiksi".

Kahdestoista luku.

Se vaimo on, mi miehet viettelee.

Gay.

Ritarillisuuden aikakautena vaarallinen vartiapaikka eli uskalias yritys usein määrättiin palkinnoksi urhoolliselle sotilaalle hänen edellisistä töistään, ikäänkuin jyrkkää vuorta noustessa jokainen päällepäästy kallio vain kohottaa kiipeäjää yhä vaarallisemmille paikoille.

Oli sydänyö, ja ylähällä taivaalla kuu kirkkaasti kumotti, kun Kenneth skotlantilainen seisoi Pyhän Yrjön kukkulalla Englannin lipun vieressä, yksinäisenä vartiana, siihen asetettuna suojelemaan tämän kansakunnan merkkikuvaa niiltä loukkauksilta, joita sille ehkä mietti joku niistä tuhansista, joita Richardin kopeus oli tehnyt hänen vihollisikseen. Ylevät aatteet liikkuivat toinen toisensa perästä ritarin mielessä. Hänestä tuntui kuin olisi hän päässyt tuon ritarillisen hallitsian armoihin, joka tähän saakka ei ollut näyttänyt häntä huomanneen niiden urhoollisten miesten joukossa, jotka hänen maineensa oli koonnut hänen ympärillensä, ja sir Kenneth ei isosti siitä huolinut, että tämä kuninkaallisen suosion osote asetti hänen näin vaaralliseen virkaan. Hänen kunnianhimoisen ja ylhäälle pyrkivän rakkautensa innollisuus kiihdytti hänen sotaista mielialaa. Kuinka toivoton tuo rakkaus melkein kaikissa mahdollisissa tapauksissa olikin, olivat kuitenki viimeiset tapahtumat johonkin määrin vähentäneet matkaa Edithin ja hänen välillä. Se, jota Richard oli kunnioittanut lippunsa vartioimisella, ei enään ollut mikään halpa onnen onkija, vaan prinsessan huomiota ansaitseva, vaikka hän kyllä yhtä vähän kuin ennen oli hänen vertaisensa. Hänen viimeinen hetkensä ei nyt jäisi tuntemattomaksi ja arvottomaksi. Jos häntä ahdistettaisiin ja tapettaisiin tällä paikalla, joka oli hänelle määrätty, niin kuolemansa — ja hän päätti tehdä sen kunnialliseksi — ansaitsisi Leijonasydämen kiitoksen ja vaatisi häntä kostoon, sekä vaikuttaisi murhetta ja ehkäpä kyyneliäkin englantilaisen hovin korkeasukuisissa kaunottareissa. Hänen ei enään tarvinnut peljätä, että hän kenenkään murehtimatta ja itkemättä kuolisi houkan kuolemaa.

Sir Kennethillä oli hyvä aika miettiä näitä ja tämänkaltaisia, sen kummallisen ritarillisuuden hengen synnyttämiä yleviä mietteitä, joka mahdottomimmissakin ja enimmän haaveksimissa muodoissaan oli vapaa kaikesta itsekkäisyyden kuonasta — jalomielinen ja innostunut ja ehkä vain siinä moitittava, että se vaati töitä ja tarkotuksia, jotka eivät sovellu ihmisen heikkouden ja puutteellisuuden kans yhteen. Koko luonto hänen ympärillä oli vaalean kuutaman eli syvän siimeksen vallassa. Pitkät telttarivit, jotka välkkyivät kuun valossa eli peittyivät siimekseen, olivat hiljaiset ja äänettömät kuin kadut autiossa kaupungissa. Lipunvarren vieressä lepäsi jo ennen mainittu suuri susikoira, Kennethin ainoa vahtikumppani, jonka valppauden hän toivoi hyvissä ajoin hänelle ilmottavan vihollisen askelten lähestymistä. Tuo jalo eläin näkyi käsittävän heidän vartioimisensa tarkotuksen, sillä hän katseli silloin tällöin ylös lipun leveöihin, raskaisiin laskuihin, ja kun vartiain vahtihuudot kuuluivat leirin kaukaisista varustuslinjoista, vastasi koira niihin yhdellä ainoalla kajahtavalla haukunnalla, ikäänkuin osottaakseen, että hänkin oli valppaana paikallansa. Tuo tuostaki hän painoi komean päänsä alas ja heilutteli häntäänsä, kun hänen herransa kulki edestakaisin hänen sivutsensa; ja kun ritari äänetönnä ja mietteisiinsä vaipuneena jäi seisomaan keihästänsä vasten nojaten ja taivasta tähystellen, rohkeni hänen uskollinen kumppalinsa joskus, puhuaksemme romaninkieltä, "häiritä hänen ajatuksiaan" ja herättää häntä unelmistaan pistämällä suuren, karvaisen kuononsa ritarin rautahansikkaalla peitettyyn käteen saadakseen häneltä hätäisen hyväilyksen.

Näin kului kaksi tiimaa ritarin vahdista ilman mitään merkillisempää tapahtumaa. Viimein tuo uljas susikoira äkkiä rupesi vimmatusti haukkumaan ja näytti aikovan syöstä eteenpäin missä siimes oli pimein, vaan odotti kuitenki ikäänkuin kahlehdittuna isäntänsä käskyä.

"Werda, kuka siellä?" sanoi sir Kenneth, joka huomasi jotain hiipivän kukkulan varjossa olevaa rinnettä pitkin.

"Merlinin ja Maugin nimessä", vastasi käreä, ilkeä ääni, "sitokaa kiinni tuo nelijalkainen paholaisenne siellä, taikka en tule luoksenne".

"Ja ken sinä olet, joka vahtipaikkaani tahdot lähestyä?" sanoi sir Kenneth, tähdäten silmänsä niin tarkkaan kuin suinki muutamaan esineeseen, jonka hän juuri saattoi huomata kunnaan juurella, vaan jonka muotoa hän ei voinut erottaa. "Varo itseäs — minä olen täällä hengen ja kuoleman kaupalla".

"Pidä kiini pitkähampaista saatanaa", sanoi ääni, "taikka minä lumon hänen nuolella käsijoutsestani".

Samassa kuului napsahus ikäänkuin jousta jännitettäissä.

"Laske joutses jänteestä ja käy esiin kuutamanvaloon", sanoi skotlantilainen, "taikka Pyhän Andreaksen kautta, naulaan sinun maahan, olit sitten mikä eli kuka tahansa!"

Näin sanoessaan hän tarttui pitkää keihästänsä keskeltä kiinni, ja iskien silmänsä tuohon esineeseen, joka näytti liikkuvan, puisteli asetta, ikäänkuin viskataksensa sitä kädestänsä — tapa, jolla keihästä toisinaan, vaikka harvoin, käytettiin, kun heitto-asetta tarvittiin. Mutta sir Kenneth häpesi tuota aiettaan ja laski aseensa maahan, kun siimeksestä kuutamon valoon kämpi esiin, aivan kuin näytteliä teaterissa, pieni kuivettunut ruikale, jonka hän, hänen kummallisesta puvustaan ja rujoudestaan, jo jonku matkan päästä tunsi toiseksi niistä kääpiöistä, jotka hän oli Engaddin kappelissa nähnyt. Kun hänen mieleensä samalla joutui tuon merkillisen yön toiset ja aivan erilaiset näyt, antoi hän koirallensa merkin, jonka tämän heti älysi, sillä se vetäysi lipun luokse ja laskeusi sen viereen maata matalasti murahtaen.

Kun tuo pieni kuvaton ihmisolento varmaan havaitsi, että tämä peljättävä vihollinen ei häntä hätyyttäisi, astui hän läähöttäen rinnettä ylös, jonka työn hänen lyhyet säärensä tekivät vaivaloiseksi, ja päästyään kummun huipulle, siirti vasempaan käteensä pienen joutsensa, joka vain oli semmoinen leikkikalu millä lapset siihen aikaan ammuskelivat pikku kintuista, ja asettuen majesteetilliseen asentoon ojensi armollisesti Kennethille oikean kätensä ikäänkuin suudeltavaksi. Vain kuin suutelemista ei tapahtunut, hän kysyi tuimalla äänellä: "sotilas, miksi et Nectabanukselle osota sitä kunnioitusta, joka hänelle kuuluu? Vai onko mahdollista, että olisit hänen unhottanut?"

"Suuri Nectabanus", vastasi ritari lepyttääksensä otuksen vihaa, "se olisi vaikeaa jokaiselle, joka kerran on sinun nähnyt. Suo kumminki anteeksi että minä, sotamiehenä vahtipaikallani ja keihäs kädessä, en voi päästää ketään, niin väkevää kuin sinä, niin likelle itseäni että hän voisi aseeni ryöstää. Olkoon sinulle siinä kyllin, että kunnioitan arvoasi ja nöyryytän itseäni edessäsi niin paljon kuin vahtimies minun asemassani voipi".

"Minä tyydyn siihen", sanoi Nectabanus, "kun vain nyt heti seuraat minua hänen luokse, joka minun on lähettänyt sinua kutsumaan".

"Korkea herra", vastasi ritari, "tässäkään en voi tahtoasi noudattaa, sillä minulla on käsky viipyä tämän lipun tykönä aina aamukoittoon asti — niin että pyydän sinua tämänki puolesta minulle anteeksi suomaan".

Niin sanoen hän taas rupesi kävelemään kummun huipulla; vaan kääpiö ei sallinut hänen niin helposti päästä kynsistään.

"Kuulkaa, herra ritari", hän sanoi asettuen sir Kennethin tielle, "te joko tottelette minua, niinkuin velvollisuutenne vaatii, taikka minä käsken teitä sen henkilön nimessä, jonka ihanuus voisi alas maahan kutsua ilman siivelliset hengettäret ja jonka ylhäisyys voisi hallita noita kuolemattomia olennoita, kun ne kerran olisivat laskeuneet".

Hurja, uskomaton arvelu syntyi ritarin mielessä, vaan hän tukehutti sen. Se oli mahdotonta, hän ajatteli, että hänen sydämensä lemmitty olisi hänelle lähettänyt sellaisen sanan senlaatuisella sanansaattajalla — vaan hänen äänensä kuitenkin värähti, kun hän sanoi: "kas niin Nectabanus! Sanopa suorastaan ja totuuden miehenä, josko se ylhäinen nainen, josta kerrot, on kukaan muu kuin se sulotar, jonka avulla näin sinun laasevan kappelia Engaddissa?"

"Mitä, hävitön ritari", kääpiö vastasi, "luuletko että meidän oman kuninkaallisen hellyytemme esine, hän, joka on korkeutemme osamies ja vertaisemme kauneudessa, alentaisi itseänsä kutsumaan luokseen semmoista palveliaa, kuin sinä? Ei, kuinka isosti lienetki kunnioitettu, et vielä ole ansainnut kuninkaatar Genevran, Arthurin armahan morsiamen, huomiota, jonka arvo-istuimella ruhtinaatkin ovat vain kääpiön näköisiä. Mutta katso tähän, ja sikäli kuin tätä merkkiä tunnustat taikka olet tunnustamatta oikeaksi, niin tottele tai kieltäy tottelemasta sen käskyjä, joka on suvainnut niitä sinulle antaa".

Näin sanoen hän painoi rubinisormuksen ritarin käteen, ja tämä kuutamon valossa helposti tunsi sen siksi, joka tavallisesti kaunisti sen korkeasukuisen naisen sormea, jota palvelemaan hän oli sitoutunut. Jos hän vielä olisi merkin luotettavuutta epäillyt, olisi sormuksen sidottu ruusunpunainen silkkinauhanpalanen häntä vakuuttanut. Tämä oli hänen armahansa lempiväri, jolle hän useammin kuin kerran oli vienyt voiton kaikilta muilta väreiltä turnauskentällä ja sotatanterella, kun hän oli kantanut sitä omain väriensä sijasta.

Sir Kenneth muuttui aivan äänettömäksi, nähdessään tuommoisen merkin tuommoisissa käsissä.

"Kaiken pyhän kautta, keneltä olet tuon merkin saanut?" sanoi ritari; "koeta, jos voit, hetkeksi saada häälyvän järkesi tasapainoon ja kerro minulle, kuka sinun on lähettänyt, ja mikä lähetyksesi oikea tarkotus on; mutta ajattele sanojasi tarkkaan, sillä tämä ei ole leikin asia".

"Yksinkertainen ja typerä ritari", sanoi kääpiö; "tarvitseeko sinun tässä asiassa tietää muuta kuin että prinsessa sinua kunnioittaa käskyillänsä, jotka kuningas saattaa perille? Me emme kauvemmin huoli sinun kanssasi keskustella, vaan käskemme sinua, tämän sormuksen nimessä ja voimasta, seuraamaan meitä sen omistajan luokse. Jok'ainoa minuuti, jonka viivyt, on rikos uskollisuuttasi vastaan".

"Hyvä Nectabanus ajattele tarkkaan", sanoi ritari. — "Voipiko ladyni tietää, millä paikalla ja missä palveluksessa minä tänä yönä olen? — Tietääkö hän että henkeni — pyh, mitä hengestäni vaan että kunniani riippuu siitä, että vartioitsen tätä lippua päivänkoittoon asti — ja voipiko hän tahtoa että sen luota lähtisin, olkoonpa vaikka hänelle kunnioitusta osottaakseni? Se on mahdotonta — prinsessa on suvainnut laskea leikkiä palveliansa kanssa tuommoisen sanan lähettämällä; ja sitä tulee minun sitä pikemmin uskoa, koska hän on tuonlaisen sanansaattajan valinnut".

"No, pysykää uskossanne", sanoi Nectabanus, ja kääntyi pois, ikäänkuin mennäkseen; "minulle se on sama, olittepa uskollinen tai uskoton tuolle kuninkaalliselle naiselle — hyvästi siis!"

"Viivy, viivy — minä rukoilen sinua, viivy!" sanoi sir Kenneth; "vastaa vain yhteen kysymykseen: onko se lady, joka sinun lähetti, lähellä tätä paikkaa?"

"Entä sitte?" sanoi kääpiö; "tuleeko uskollisuuden lukea virstoja ja neljänneksiä, niinkuin kuriiri parka, jolle vaivastansa maksetaan kuljetun matkan pituuden jälkeen? Kuitenkin voin sinulle, sinä epäilevä sielu, ilmottaa että se ihana neito, joka nyt on lähettänyt tuon sormuksen niin kelvottomalle vasallille, jolla ei ole uskollisuutta eikä rohkeutta, ei ole etempänä tästä paikasta, kun että joutseni sinne kantaa".

Ritari katseli sormusta uudestaan ikäänkuin vakuuttaakseen itseänsä, ettei merkin suhteen mitään mahdollista petosta löytynyt. — "Sano", lausui hän kääpiölle, "vaaditaanko läsnä-oloani kauvaksi aikaa?"

"Kauvaksi aikaa!" vastasi Nectabanus epämääräisellä tavallaan; "mitä te ajalla tarkotatte? Minä en sitä näe — en sitä tunne — se on vain varjontapainen nimitys — jakso hengenvetoja, jotka kellon lyönti yöllä määrää, ja päivällä tiimataulua kiertävä varjo. Etkö tiedä että tosiritarin aika vain on luettava niiden sankaritöitten jälkeen, jotka hän Jumalan ja lemmittynsä kunniaksi toimittaa?"

"Totuuden sanoja, vaikka hulluuden suussa", sanoi ritari. "Ja kutsuuko lemmittyni minua tosiaan johonki sankarityöhön hänen nimessään ja hänen tähden? Ja eikö sitä sovi lykätä edes ne muutamat tiimat eteenpäin, jotka vielä puuttuvat aamunkoittoon?"

"Hän vaatii läsnäoloasi nyt paikalla", vastasi kääpiö, "ja ilman sitäkään ajanhukkaa, minkä kymmenen hietajyväsen vieriminen tiimalasiin vaatii. — Kuule, sinä kylmäverinen ja luuleva ritari, nämä ovat hänen omat sanansa: "sano hänelle että ne kädet, jotka ruusunkukkasia pudottavat, voivat laakereitaki tarjota".

Tämä viittaus heidän kohtaukseensa Engaddin kappelissa johti tuhansia muistelmia sir Kennethin mieleen ja sai häntä varmasti uskomaan että kääpiö oli tositoimessa. Ruususilmikot, vaikka kuihtuneet, olivat yhä tallella hänen haarniskansa alla sydämen kohdalla. Hän oli ääneti mietteissänsä, vaan ei voinut päättää tämän tilaisuuden hylkäämistä — ainoan, joka ehkä koskaan oli hänelle tarjona suosion saavuttamiseksi sen silmissä, jota hän piti sydämensä hallitsiattarena. Kääpiö sillä välin enensi hänen mielenhäiriötänsä, vaatien häntä joko antamaan sormusta takaisin taikka hetimiten matkalle lähtemään.

"Odota, odota vielä hetki", sanoi ritari ja rupesi itsekseen tuumimaan: — "Olenko minä Richard kuninkaan orja ja alamainen, eli vapaa ritari, joka olen uhrannut itseni ristin palvelukseen? — Ja ketä olen tänne keihäälläni ja miekallani tullut kunnioittamaan? Pyhää asiaamme ja verratonta neitoani".

"Sormus, sormus!" huusi kääpiö kärsimättömästi; "uskoton ja hidasteleva ritari, anna takaisin sormus, jota olet kelvoton koskemaan tai katselemaan."

"Hetkinen vain, hetkinen, hyvä Nectabanus", sanoi sir Kenneth, "älä häiritse mietteitäni. — Entäs jos saracenit äkkiä leiriimme ryntäsivät? Seisoisinko silloin tässä kuni Englannin vannonut vasalli vartioitsemassa ettei sen kuninkaan ylpeys tulisi loukkausta kärsimään; vai kiiruhtaisinko vallille pyhän ristin puolesta sotimaan? — Varmaankin vallille; ja Jumalan kunniaa lähinnä on minulle armahan lemmittyni käskyt. — Ja kumminkin — Leijonasydämen määräys — oma lupaukseni! Nectabanus, minä rukoilen vielä kerran sinua, sano, saatatko minua etäälle täältä?"

"Tuolle teltalle vain", vastasi Nectabanus; "ja koska sinun välttämättä täytyy se tietää, niin kuutamo kirkastaa sitä kullattua palloa, joka sen kattoa koristaa ja joka on kuninkaallisten lunnaitten arvoinen".

"Minä voin silmänräpäyksessä palata takaisin", sanoi ritari, epätoivon rohkeudella jättäen seurauksia ajattelematta. "Minä voin sieltä kuulla koirani haukkumisen, jos kukaan lippua lähenee — minä tahdon heittäytyä neitoni jalkain juureen ja pyytää häneltä lupaa saada palata takaisin vahtipaikalleni. — Tänne, Roswal!" — Hän kutsui koiraansa ja nakkasi päällysviittansa lipunvarren viereen — "vartioitse tässä äläkä salli kenenkään lähestyä".

Tuo majesteetillinen koira katsoi herraansa kasvoihin, ikäänkuin vakaantuakseen että ymmärsi hänen käskyään, ja asettui sitten viitan viereen korvat höröllään ja pää pystyssä, ikäänkuin hän täydelleen olisi käsittänyt, mitä virkaa hänen tuli toimittaa.

"Tule nyt, hyvä Nectabanus", sanoi ritari, kiirehditään noudattamaan niitä käskyjä joita olet tuonut".

"Kiirehtiköön joka tahtoo", sanoi kääpiö äreästi; "sinulla ei ole ollut kiire tottelemaan kutsumustani, enkä minä voi kulkea yhtä joutusaan kuin sinä pitkillä säärilläsi — sinähän et kävele kuin ihminen, vaan harppaat kuin kamelikurki korvessa".

Ainoastaan kahdella tavalla saattoi Nectabanuksen vastustuksen voittaa, joka puhuessaan oli käyntinsä hidastuttanut etanan kuluksi. Lahjoomiseen puuttui sir Kennethiltä varoja — lepyttämiseen aikaa; hän siis malttamattomuudessaan sieppasi kääpiön maasta ja kantoi häntä, hänen pyynnöistään ja pelvostaan huolimatta, kunnes saapuivat likelle sitä telttaa, joka oli kuningattaren asuinsija. Sitä lähestyessään huomasi skotlantilainen kuitenki pienen joukon sotamiehiä, jotka istuivat maassa ja joita välissä seisovat teltat olivat estäneet häntä näkemästä. Ihmetellen, ettei hänen rauta-asunsa kalina vielä ollut heidän huomiota herättänyt, ja arvellen että hänen liikuntonsa tässä tilaisuudessa saattoivat vaatia jonkulaista salaisuutta, laski hän pienen, läähättävän oppaansa alas hengittämään ja määräämään mitä nyt oli tehtävä, Nectabanus oli sekä säikähtänyt että vihoissaan; mutta hän oli tuntenut olleensa yhtä täydellisesti tuon väkevän ritarin vallassa kuin tarhapöllö kotkan kynsissä, eikä häntä sentähden haluttanut ärsyttää ritaria mihinkään uuteen voimansa näyttämiseen.

Hän ei siis valittanut siitä kohtelusta, jota oli kärsinyt, vaan poikkesi telttaryhmän sisään ja saattoi ritaria puheen-alaisen teltan toiselle puolelle niin että vartiat, jotka näyttivät olevan joko liiaksi huolettomia taikka liiaksi uneliaita tarkalleen virkaansa toimittamaan, eivät voineet heitä nähdä. Kääpiö kohotti nyt telttavaatteen alalievettä ylös ja antoi sir Kennethille merkin konttaamalla käymään sisään. Ritari epäili — hänestä tuntui säädyllisyyden rikkomiselta tuontapainen ominlupinen hiipiminen telttaan, joka epäilemättä oli korkeasukuisten naisten mukavuudeksi pystytetty, mutta hänen mieleensä muistui ne varmat merkit, jotka kääpiö oli näyttänyt, ja hän tuli siihen päätökseen, että hänen ei sopinut vastustaa mielitiettynsä tahtoa.

Hän kyykistyi siis maahan, konttasi telttavaatteen alatse teltan sisään, ja kuuli kääpiön kuiskaavan ulkopuolelta: "jää sinne siksi kuin sinua kutsun".

Kolmastoista luku.

      Viattomuudesta ja ilosta
      Sä puhut! Mutta samall' hetkellä
      Kuin Eva omenahan puri, ijäksi
      Ne erkanivat. Häijyys iloa
      On siitä saakka aina seurannut,
      Ens' hetkestä kuin lapsi nauraen
      Repivi rikki kukan eli perhosen
      Siks' asti kuni kuolinvuoteellaan
      Saituri riemuitsee, ett' häviöön
      On rikas naapurinsa joutunut.

*Vanha näytelmä.*

Sir Kenneth jäi muutamaksi minutiksi yksin pimeään. Se oli uusi viivytys, joka pitentäisi hänen poissaoloaan vahtipaikalta, ja hän melkein alkoi katua sitä helppoutta, jolla häntä oli houkuteltu. Vaan takaisinpalaaminen ilman lady Edithiä näkemättä ei nyt voinut tulla kysymykseen. Hän oli rikkonut sotakurin sääntöjä vastaan ja tahtoi ainakin nähdä mitä perää niissä toiveissa oli, jotka olivat häntä vietelleet niin tekemään. Hänen tilansa oli kuitenki huolettava. Hän ei pimeässä voinut erottaa, minkälaiseen huoneeseen häntä oli saatettu; lady Edith kuului Englannin kuninkaattaren lähimpäin seuraneitien joukkoon, ja jos hän tavattaisiin näin varkaan tavalla hiipimästä kuninkaalliseen telttaan, voisi hän joutua monenlaisten ja vaarallisten epäluulojen alaiseksi. Näihin ikäviin mietteisiin vaipuneena hän jo melkein rupesi suomaan, että hän huomaamatta voisi paluuretkelle lähteä, kun hän kuuli vaimonpuolisia ääniä, jotka nauroivat, kuiskuttelivat ja pakinoivat lähimäisessä, äänistä päättäen ainoastaan telttavaatteen kautta hänestä erotetussa, huoneessa. Siinä paloi lamppuja, niinkuin hän saattoi havaita siitä heikosta valosta, joka levesi hänenki puolelle esirippua, ja hän erotti useain, vierimäisessä huoneessa joko istuvain tai liikkuvain ihmisten varjot. Älköön pidettäkö sitä sir Kennethiltä kainouden puutteena, jos hän tuossa tilassa ollen kuunteli keskustelua, joka aivan likeltä koski häntä itseään.

"Kutsukaa häntä tänne — Jumalan tähden kutsukaa häntä tänne!" sanoi yksi noista näkymättömistä naurajista. "Nectabanus, me nimitämme sinun lähettilääksi Lappalaisten kuninkaan luo, koska niin erinomaisesti voit airueen virkaa toimittaa".

Kääpiön kimeä ääni nyt kuului, mutta niin matalasti, että sir Kenneth ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, paitsi että hän kertoi niistä virvotusaineista, joita vartioille oli hankittu.

"Mutta kuinka nyt pääsemme erilleen tästä hengestä, jonka Nectabanus on esiin manannut, tyttöseni?"

"Suvaitkaa kuunnella minua, majesteeti", sanoi toinen ääni; "jos älykäs ja ruhtinaallinen Nectabanus ei ole kovin mustasukkainen verrattoman ihanan morsiamensa ja keisarinnansa puolesta, niin lähettäkäämme hänen lausumaan jäähyväiset tuolle häpeämättömälle kuljeksivalle ritarille, jota noin helposti voipi saada uskomaan, että korkeasukuiset naiset tarvitsevat hänen julkirohkeaa urhoollisuuttaan".

"Se olisi mielestäni juuri paikallaan", vastasi toinen, "että prinsessa Genevra kohteliaisuudellaan laskisi sen pois, jonka hänen miehensä viisaus on tänne viekotellut".

Vihoissaan ja häpeissään siitä mitä oli kuullut, sir Kenneth aikoi hetimiten millä ehdolla tahansa yrittää päästä ulos teltasta, kun mitä vielä seurasi esti häntä aikeessansa.

"Niinpä kyllä", sanoi ensimäinen ääni, "vaan ensin meidän orpanamme Edithin täytyy saada kuulla, kuinka tuo niin suuresti kiitetty veitikka on käyttänyt itseään, ja meidän täytyy hänelle esittää silminnähtäviä todisteita siitä että ritari on velvollisuutensa rikkonut. Siitä voipi hänelle olla hyvä läksy; sillä usko minua, Kalista, minusta on toisinaan tuntunut, että hän on antanut tämän pohjanmaisen seikkailian saada enemmän sijaa sydämessään, kuin viisaus voipi sallia".

Yksi toisista äänistä kuului nyt hiljaa lausuvan jotain lady Edithin ymmärryksestä ja älystä.

"Ymmärrystä, tyttö?" kuului vastaus. — "Se on vain ylpeyttä ja halu tulla pidetyksi siveämpänä kuin kukaan meistä. Ei, minä en luovu eduistani. Te tiedätte hyvin ettei kukaan paremmin kuin lady Edith kohteliaalla tavalla voi nuhdella jostakin virheestä, jos on sattunut semmoisen tekemään — Mutta tässä hän tulee".

Joku, joka näytti olevan aikeessa astua huoneeseen, heitti teltan väliverholle varjon, joka hitaasti liikkui eteenpäin, kunnes se sekaantui niihin, jotka jo verhoa pimittivät. Vaikka hän huomasi katkerasti erehtyneensä — vaikka kuningatar Berengaria — sillä hän oli jo arvannut, että se joka puhui korkeimmin ja käskevällä äänellä oli Richardin puoliso — häijyydestä eli ainakin kevytmielisyydestä näin isosti oli häntä loukannut ja häväissyt, oli ritarille kumminkin se vakuutus niin lohduttavainen, ettei lady Edith ollut osallisena siihen petokseen, jota häntä vastaan oli harjotettu, ja se kohtaus, joka nyt oli seuraava, herätti niin suuressa määrässä hänen uteliaisuuttaan, että hän ei viipymättä kokenut päästä pois, niinkuin viisaasti kyllä ensin oli päättänyt, vaan päinvastoin hartaasti etsi jotain rakoa eli aukeamaa vaatteessa, josta hän yhtä hyvin näkisi kuin kuulisi mitä tapahtuisi.

"Varmaankaan", sanoi hän itsekseen, "ei kuninkaatar, joka vain huvikseen on suvainnut panna kunniani ja ehkä henkeni alttiiksi, voi siitä pahastua, jos käytän onnen suomaa tilaisuutta saadakseni tietoa hänen vastaisista aikeistansa".

Näytti kuitenkin siltä kuin Edith olisi odotellut käskyjä kuninkaattarelta, ja että tämä puolestaan ei ollut halukas puhumaan, peljäten että hän ei voisi pidättää omaansa eikä hovinaistensa naurua; sillä sir Kenneth kuuli vain tyrskytystä, ikäänkuin hillitystä naurusta.

"Teidän majesteetinne", sanoi Edith lopuksi, "näyttää olevan hupaisella tuulella, vaikka mielestäni hiljainen hetki voisi vaatia uneliaisuutta. Minä olin juuri maata panemaisillani, kun sain teidän majesteetinne käskyn".

"Minä en kauan tahdo estää teitä makaamasta, orpanani," sanoi kuninkaatar; "vaikka pelkään että tulette vähemmän levollisesti lepäämään, kun teille ilmotan, että olette veikkanne menettäneet".

"Teidän majesteetinne muistelee tosiaan kovin kauan leikinlaskua, joka jo alkaa käydä ikäväksi", vastasi Edith. "Minä en ole lyönyt mitään veikkaa, vaikka teidän majesteetinne on suvainnut otaksua eli väittää, että olisin niin tehnyt".

"No mutta eikö maar paholainen, vaellusretkestämme huolimatta, ole saanut valtaa ylitsenne, jalo orpanaiseni, ja viekotellut teitä valehtelemaan. Voitteko kieltää, että piditte rubinisormuksenne kultaista rannerengastani vastaan sen päälle, että tuota Richardin ritaria, eli miksi häntä nimittänette, ei voitaisi houkutella vahtipaikaltansa?"

"Teidän majesteetinne on liian korkea minun vastaansanottavaksi", Edith vastasi; "mutta nämä naiset voivat, jos haluavat, todistaa, että teidän majesteetinne itse esitti semmoista veikkaa ja veti sormuksen sormestani juuri minun selittäissäni, etten pitänyt veikkaa tuonlaisesta asiasta neitseelliselle häveliäisyydelle soveliaana.

"Niin, mutta suokaa anteeksi, lady Edith", sanoi eräs toinen ääni, "teidän täytyy sentään myöntää, että puhuitte hyvin suurella luottamuksella tuon ritarin urhollisuudesta".

"Ja sen jos tein, hyväseni", sanoi Edith suuttuneena, "tarvitseeko sinun sentähden pistää sanasi väliin mairitellaksesi hänen majesteetiansa? Minä puhuin hänestä vain niinkuin kaikki puhuvat, jotka ovat häntä taistelutantereella nähneet, eikä minulla ollut enemmän syytä puollustaa kun sinulla halventaa häntä. Mistä vaimonpuolet leirissä puhelisivat, ellei sotilaista ja sankaritöistä?"

"Jalo lady Edith", sanoi eräs kolmas ääni, "ei koskaan voi Kalistalle ja minulle antaa anteeksi, että me teidän majesteetillenne kerroimme, kuinka hän pudotti kaksi ruususilmikkoa kappelin laattialle".

"Jos teidän majesteetillänne", sanoi Edith äänellä, joka sir Kennethistä tuntui kunnioittavasti nuhtelevalta, "ei ole muita käskyjä minulle antaa, kuin hänen hovineitojensa pistosanojen kuuntelemista, niin pyytäisin saada lähteä pois".

"Hiljaa, Florise", sanoi kuninkaatar, "älä meidän siivoutemme tähden unehuta erotusta sinun ja ylhäisen sukulaisenne välillä. — Mutta te, paras orpanani", jatkoi hän jälleen leikillisellä äänellä, "kuinka te, joka olette niin hyväsydäminen, voitte olla meille raukoille suomatta muutaman hetken iloa, kun niin monta päivää nykyään olemme viettäneet itkussa ja hammasten kiristyksessä?"

"Iloitkaatte, niin paljon kuin haluatte, armollinen rouva", sanoi Edith, "mutta kernaammin olisin koko ikäni nauramatta kuin —"

Hän vaikeni, nähtävästi kunnioituksesta; mutta sir Kenneth saattoi kuulla, että hän oli kovassa mielenliikutuksessa.

"Anna anteeksi", sanoi Berengaria, joka oli ajattelematon, vaan hyvänluontoinen prinsessa Navarran suvusta; "mutta mitä pahaa sitten oikeastaan olemme tehneet? Nuori ritari on viekoteltu tänne — on vallan luopunut — eli luovutettu vartiapaikaltaan, jota ei kukaan hänen poissa ollessa häiritse, erään kauniin neitosen tähden; sillä ritarin kunniaksi täytyy tunnustaa, että Nectabanuksen viisaus ei voinut häntä houkutella tänne kenenkään muun kuin teidän nimessä, kultaseni".

"Laupias luoja! Te laskette kai leikkiä?" sanoi Edith äänellä, joka ilmaisi paljon suurempaa säikähystä, kuin hän ensin oli osottanut — "te ette voi tuolla tavoin puhua loukkaamatta sitä kunnioitusta, jonka olette velkapää antamaan itsellenne ja minulle, teidän miehenne sukulaiselle! — Sanokaa vain että kaikki oli leikkiä, armollinen rouva, ja suokaa mulle anteeksi että hetkeksikään saatoin uskoa sitä todeksi!"

"Lady Edith", sanoi kuninkaatar pahoillansa, "suree sormustaan, jonka olemme häneltä voittaneet. — Me tahdomme antaa tunnusmerkin teille takaisin, kaunis orpana, mutta teidän myös tulee puolestanne sallia meille vähäinen voittoriemu sen viisauden ylitse, jota usein on eteemme levitetty ikäänkuin sotajoukolla lippua".

"Voittoriemu!" huudahti Edith harmistuneena, "voittoriemu! — Sen riemun täytyy jäädä uskottoman puolelle, kun he saavat kuulla että Englannin kuningatar voipi tehdä miehensä sukulaisen ja hänen maineensa kevytmielisen leikinteon esineeksi".

"Te olette vihoissanne, kaunis orpana, lempisormuksenne menettämisestä", sanoi kuninkaatar. "No, koska ette mielisuosiolla tahdo veikkaanne maksaa, niin luovumme oikeudestamme; se oli teidän nimenne ja tämä merkki, jotka houkuttivat hänen tänne, ja me emme huoli syötistä kun kala on saatu".

"Teidän majesteetinne", sanoi Edith kärsimättömästi, "te tiedätte hyvin, ettette voi haluta minulta mitään, joka ei heti tulisi omaksenne. Mutta kernaammin antaisin korillisen rubineja, kuin että nimeäni ja sormustani käytettäisiin viekottelemaan urhoollista miestä rikokseen, joka hänelle ehkä tuottaa häpeää ja rangaistusta".

"Ah, pelkäättekö uskollisen ritarinne henkeä?" sanoi kuninkaatar. "Te luulette valtaamme kovin vähäiseksi, kaunis orpana, kun arvelette, että leikinteko meidän puolelta voisi kenenkään hengen menettää. Oi, lady Edith, muillakin on vaikutusta soturein rautarintoihin yhtä hyvin kuin teillä — itse leijonan sydän on lihasta, eikä kivestä; ja uskokaa minua, minulla on kyllin valtaa Richardin yli pelastaakseni tuota ritaria, jonka kohtalo niin isosti lady Edithiä huolettaa, siitä rangaistuksesta jonka alaiseksi kuninkaan käskyjen rikkominen voisi häntä saattaa".

"Siunatun ristin kautta, armollisin rouva", sanoi Edith, ja tuskin kerrottavilla tunteilla sir Kenneth kuuli hänen lankeavan kuningattaren jalkain juureen — "pyhän neitsyen ja jokaisen kalenterin pyhimyksen nimessä, ajatelkaa mitä teette! Te ette tunne kuningas Richardia — te olette vaan vähän aikaa olleet hänen kanssa naimisissa — yhtä hyvin voisi hengähyksenne pakottaa länsituulta väistymään, kun se rajuimmasti ärjyy, kuin sananne voisivat suostuttaa kuninkaallista sukulaistani heittämään sotalakien rikkomista rankaisematta. Oi, Jumalan tähden, lähettäkää pois tuo ritari, jos todella olette hänen tänne houkutelleet! Minä melkein olisin valmis häpeäkseni sanomaan, että olen kutsunut hänen tänne, jos vain tietäisin hänen palanneen sinne, johon velvollisuus häntä vaatii".

"Nouse ylös, orpana, nouse ylös", sanoi Berengaria kuningatar, "ja ole varma siitä, että kaikki käypi paremmin kuin luulet. Nouse ylös, rakas Edith. Minä olen pahoillani siitä, että olen leikkini esineenä pitänyt henkilöä, jonka onni on sinulle niin kallis. Oi, älä vääntele käsiäsi — minä tahdon uskoa, ettet sinä hänestä huoli ollenkaan — tahdon uskoa mitä vain haluat, kernaammin kuin nähdä sinua noin epätoivon vallassa. — Minä lupaan ottaa koko asiasta vastatakseni Richardin edessä suojellakseni kaunista pohjalaista ystävätäsi — tuttavaasi, piti mun sanoman, koska et tunnusta häntä ystäväksesi. Oi, älä katsele niin nuhtelevaisesti minuun! Laitetaan Nectabanus heti saattamaan tuota lipun ritaria vahtipaikalleen; ja itse tahdomme joskus kunnoittaa häntä suosionosotuksella, korvaukseksi siitä, että hän näin on saanut olla tyhjää toimittamassa. Hän on luultavasti piilossa jossakin läheisessä teltassa".

"Liljoista sidotun kruununi ja varsin hyvästä kaislasta tehdyn valtikkani kautta", sanoi Nectabanus, "teidän majesteetinne erehtyy — hän on lähempänä kuin luulettekaan — hän on piilossa tuon esiripun takana!"

"Ja on kuullut jokainoan sanan, minkä olemme puhuneet!" huudahti kuninkaatar, nyt vuorostaan hämmästyen ja suuttuen. "Ulos, verraton ilkiö ja houkka!"

Kun hän oli nämät sanat sanonut, juoksi Nectabanus ulos teltasta niin kimeästi parkaisten, että oli epätietoista, josko Berengaria oli rajottanut nuhteensa sanoihin, tai jos hän oli lisännyt tuntuvamman osotuksen mielipahastaan.

"Mitäs nyt tehdään?" kuninkaatar kuiskasi Edithille ilmeisessä hädässään.

"Mitä *täytyy* tehdä", sanoi Edith vakavasti. "Meidän täytyy puhutella tätä aatelismiestä ja antautua hänen jalomielisyyden turviin". — Näin sanoen hän rupesi kiiruusti irrottamaan vaatetta, joka yhdellä puolella peitti ovea eli aukeamaa.

"Jumalan tähden, anna olla — muista", sanoi kuninkaatar, "huonettani — pukuamme — yön aikaa — kunniaani!"

Mutta ennenkuin hän kerkesi varotuksensa lopettaa, oli vaate laskeunut alas, eikä enään ollut erottavaa seinää aseellisen ritarin ja kokoontuneen naisseuran välillä. Itämaisen yön lämpimyyden tähden oli kuninkaatar Berengaria ja hänen hovinaisensa puetut enemmän yksinkertaisesti ja huolettomasti kuin mitä heidän arvonsa ja ylhäisen miehenpuolisen katselian läsnäolo juuri salli. Tämän muisti kuninkaatar ja pakeni, kovasti huutaen ja neidot seurassaan, ulos huoneesta erääseen tuon lavean teltan sivukamariin. Ainoa jälille jäänyt oli Edith, jonka suru ja mielenliikutus ynnä suuri huoli skotlantilaisesta ritarista, sekä pikaisen selityksen tarpeellisuus ehkä saivat häntä unhottamaan, että hänen hivuksensa olivat enemmän hajallaan ja hänen pukunsa vähemmän huolellinen, kuin tapa korkeasukuisten naisten kesken tähän aikaan vaati, joka ylimalkain ei kumminkaan ollut siveellisen eli kainostelevin muinaisuuden ajanjakso. Ohut, väljä hame punaisesta silkkivaatteesta oli hänen pukunsa pääosa, sekä itämaiset tohvelit, joihin hän hätäisesti oli paljaat jalkansa pistänyt, ynnä hartioille heitetty, irtanainen huivi. Päässä hänellä ei ollut muuta peitettä kun minkä hänelle soi nuo paksut, hajanaiset kiharansa, jotka ylt'ympäri valuivat alas ja puoleksi peittivät kasvoja, joille siveyden, harmin sekä muut valtavat tunteet olivat nostattaneet heleän punan.

[Kuva]

Mutta vaikka Edith käsitti tilansa kaikella sillä hienoudenaistilla, joka on hänen sukupuolensa suurin kaunistus, ei hän kuitenkaan hetkeäkään näyttänyt ajattelevan, että se, minkä hän oli häveliäisyydelleen velkaa, olisi verrattava siihen velvollisuuteen, jonka hänen tuli täyttää ritaria kohtaan, joka hänen tähtensä oli ereykseen ja vaaraan viekoteltu. Hän veti kyllä huivin vähän lujemmin kaulaansa ja rinnoillensa, ja asetti joutusaan luotaan lampun, joka kovin kirkkaasti häntä valaisi; mutta kun sir Kenneth yhä seisoi liikkumatta samalla paikalla, jossa häntä ensin oli huomattu, niin Edith pikemmin lähestyi häntä kuin poistui hänestä, huudahtaessaan: "kiirehtikää vahtipaikallenne, urhokas ritari! Teitä on petetty, kun on kutsuttu tänne; älkää kyselkö enempää!"

"Minun ei tarvitse kysyä", sanoi ritari, laskeutuen toiselle polvellensa samalla kunnioituksella, jolla hän olisi heittäytynyt pyhimyksen alttarin eteen, ja luoden silmänsä laattiaan, jotta hän ei silmäyksillään enentäisi lemmittynsä hämilläoloa.

"Oletteko kuulleet kaikki?" sanoi kiivaasti Edith. — "Armollisten pyhimysten kautta! Miksi sitte viivytte täällä, kun joka minuuti teille lisää häväistystä?"

"Minä olen luullut, että olen häväisty, ja olen kuullut sen teiltä. Mitä siitä huolin, kuinka pian rangaistus seuraa? Minulla on vain yksi rukous teille, ja sitten lähden uskottomain keihästen kesken koettamaan, josko ei häpeää voida verellä puhtaaksi pestä".

"Älkää tehkö sitäkään", sanoi Edith. "Olkaa viisas — älkää viipykö täällä. — Kaikki voipi vielä käydä hyvin, jos vain kiirehditte".

"Minä odotan vain teidän anteeksi-antamusta", sanoi yhä polveaan notkistama ritari, "siitä liian rohkeasta uskostani, että te olisitte voineet vaatia ja arvossa pitää vähäisiä palveluksiani".

"Minä annan anteeksi teille — oi minullahan ei ole anteeksi antamista! Minä olen ollut välikappaleena, teidän vahingoittamiseen. — Mutta oi, rientäkää pois! — Minä annan anteeksi — minä annan arvoa teille, se on, niinkuin jokaiselle urhoolliselle ristiretkeiliälle — kun vain menette!"

"Vastaanottakaa ensin tämä kallis, mutta onneton tunnusmerkki", sanoi ritari, ojentaen sormusta Edithille, joka nyt osotti levottomuuden merkkejä.

"Oi, ei, ei", hän sanoi ja kieltäytyi sitä ottamasta, "Pitäkää se — pitäkää se osotteena kunnioituksestani — mielipahastani, piti minun sanoa. Oi, menkää jos ei itsenne, niin minun tähden!"

Vaikka Edithin ääni oli sir Kennethille ilmottanut kunnian menetyksen, piti hän sen melkein korvattuna sen osanoton kautta, minkä neito ilmaisi hänen kohtalonsa suhteen, ja hän heitti Edithiin pikaisen silmäyksen, kun hän nousi ylös ja syvästi kumartaen valmistausi lähtemään. Samalla hetkellä se neitsyeellinen kainouden tunto, jota tähän saakka Edithin toisten tunnetten voima oli painanut alas, vuorostaan pääsi voittajaksi ja hän kiiruhti ulos huoneesta, mennessään sammuttaen lampun ja heittäen sir Kennethin mielestä jälkeensä niin luonnollista kuin hengellistä pimeyttä.

Häntä täytyy totella, oli ensimäinen selvä ajatus, joka herätti ritaria hänen unelmistaan, ja hän riensi sille paikalle, mistä oli telttaan tullut. Telttavaatteen alatse konttaaminen samalla tavoin kuin hän äsken oli tullut sisään, vaati aikaa ja tarkkuutta, ja hän sentähden raivasi itsellensä mukavamman tien, veitsellään vaatteeseen aukeaman leikkaamalla. Kun hän oli taivasalla, valtasivat ristiriitaiset tunteet häntä siihen määrään, että hän ainoastaan epäselvästi käsitti mitä oli tapahtunut ja mitä hänen nyt piti tehdä. Hänen täytyi kiihdyttää toimeliaisuuttaan muistamalla, että lady Edith oli käskenyt hänen kiirehtiä. Mutta keskellä telttaköysiä ja telttoja hänen juuri nyt täytyi liikkua varovasti, kunnes hän oli löytänyt sen tien eli kadun, jolta kääpiö oli häntä saattanut syrjään, etteivät vartiat kuningattaren teltan edustalla heitä huomaisi, ja hänen täytyi sitäpaitsi kulkea hitaasti ja hiljaisesti, jotta hän ei lankeamalla eli asepukunsa kalinalla herättäisi melua. Pilven hattara oli päälle päätteeksi pimittänyt kuun samassa tuokiossa, kuin hän astui teltasta ulos, ja sir Kennethin täytyi tätä uutta vastusta kärsiä hetkellä, jolloin hänen mielenhämmennys ja täysi sydämensä tuskin jättivät hänelle tarpeeksi sielunvoimaa omain liikuntojansa määräämiseen.

Mutta äkkiä sattui hänen korvaansa ääniä, jotka kerrassaan nostivat hänen sielunsa täyteen pontevuuteen. Ne tulivat Pyhän Yrjön kukkulalta. Hän kuuli ensin yhden ainoan kovan, vihaisen ja hurjan haukunnan, jota paikalla seurasi kimeä kiljaus. Metsäkaurista ei Roswalin ääni koskaan vilkkaammin hypähyttänyt, kuin sir Kennethiä tämä arvaten kuolinhuuto hänen jalolta koiraltansa, jota ei tavallinen vahinko olisi saanut älähtämäänkään. Hän riensi kiireen kautta telttakadulle ja sille päästyään alkoi, raskaasta asustansa huolimatta, juosta kukkulaa kohti niin nopeaan, että harvat aseettomatkaan ihmiset olisivat voineet häntä seurata, ja kun hän ei vähentänyt vauhtiansa kunnaan juurellekaan jouduttuaan, seisoi hän muutamassa minuutissa kukkulanhuipun pienellä tasaisella tantereella.

Kuu pilkisti samassa pilven raosta ja näytti hänelle, että Englannin lippu oli kadonnut, ja että riuku, josta se oli liehunut, taitettuna makasi maassa, ja sen vieressä hänen uskollinen koiransa, nähtävästi kuoleman tuskassa.

Neljästoista luku.

      Kunniani aarre, kerätty
      Vanhuuden varaks', on siis kadonnut?
      Ja maineen virta aivan kuivunut?
      Niin on — ja avojaloin poikanen
      Nyt poimii kiviä sen pohjasta.

*Don Sebastian.*

Hetken oltuaan tuskallisten mielenliikutusten vallassa, jotka ensin hurmasivat ja melkein pyörryttivät häntä, oli sir Kennethin ensimäinen ajatus katsella ympärilleen niiden perään, jotka olivat tehneet tämän väkivallan Englannin lipulle, mutta hän ei voinut heistä havaita vähintäkään jälkeä. Hänen toinen ajatuksensa — joka ehkä muutamia ihmisiä voipi kummastuttaa, vain niitä ei, jotka koirassa ovat löytäneet luotettavan ystävän oli tarkastella, missä tilassa hänen uskollinen Roswalinsa oli, joka näkyi saaneen kuoloniskun sitä velvollisuutta täyttäessään, jota hänen herransa oli viekoteltu laiminlyömään. Hän hyväili kuolevaa eläintä, joka uskollisena viimeiseen hetkeen saakka näkyi unhottavan oman kipunsa, kun ilokseen sai herraansa nähdä, ja yhä heilutteli häntäänsä sekä nuoleskeli hänen kättänsä silloinki, kun tukehutettu valitus osotti, että sir Kenneth vain lisäsi sen tuskia yrittäessään haavasta vetää pois siihen jäänyttä peitsen eli heittokeihään kärkeä; mutta heti senjälkeen se enensi heikkoja liehakoimisiansa ikäänkuin peljäten isäntäänsä pahastuttaneensa sen kautta, että ilmaisi niitä tuskia, joita hänen huolenpitonsa sille saatti. Kuolevan eläimen ystävyyden-osotukset olivat katkera lisäys siihen häpeän ja epätoivon tunteeseen, joka sir Kennethiä masenti. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi menettänyt ainoan ystävänsä juuri samalla hetkellä kuin kaikkein muitten viha ja ylönkatse häntä kohtasi. Ritarin mieli murtui tuskallisen surun alle ja hän itki ja valitti ääneen.

Kun hän näin antausi surunsa valtaan, kuuli hän kirkkaan ja juhlallisen äänen, joka aivan lähellä häntä lausui seuraavat sanat kristittyin ja saracenein kesken käytetyllä lingua francalla:

"Vastoinkäyminen on kuin aamu- ja iltasade — kylmä, rasittava ja vastenmielinen ihmisille ja eläimille, se kuitenkin kasvattaa kukan ja hedelmän, dadelin, ruusun ja kranati-omenan".

Sir Kenneth kääntyi puhujaan ja havaitsi arapialaisen lääkärin, joka huomaamatta oli lähestynyt ja jalat ristissä istunut vähän hänen taakse sekä juhlallisen vakavalla, vaan sen ohessa säälivällä äänellä lausui niitä siveellisiä lohdutuksiansa, joilla korani ja sen tulkitsiat häntä varustivat; sillä itämaalla ei viisautena pidetä viisaan oman kekseliäisyyden osottamista, vaan hyvää muistia sekä "sen mitä on kirjotettu" sattuvaa käyttämistä ja tapahtumiin sovittamista.

Häpeissään siitä että häntä oli tavattu vaimontapaisessa surun näyttämisessä, pyhkäisi sir Kenneth harmistuneena kyyneleensä ja alkoi uudestaan hoidella kuolevaa lemmikkiänsä.

"Runoilia on sanonut", jatkoi arapialainen, ritarin poiskäännetyistä kasvoista ja tylystä käytöksestä huolimatta: "härkä peltoa ja kameli erämaata varten. Eikö lääkärin käsi olisi soveliaampi kuin sotilaan parantamaan haavoja, vaikka hän on vähemmän taitava niitä tekemään?"

"Tätä potilasta, Hakim, ei taitosi enään pysty auttamaan", sanoi sir
Kenneth, "ja sitäpaitsi hän lakisi jälkeen on saastainen eläin".

"Missä Allah on suvainnut antaa henkeä sekä nautinnon ja tuskan tuntoa", sanoi lääkäri, "olisi syntistä ylpeyttä, jos viisas, jota hän on valistanut, kieltäisi elämää pitentämästä tai tuskaa lievittämästä. Viisaalle on köyhän palvelian, koiraraukan tai voitollisen kuninkaan parantaminen jotenki saman-arvoisia tapahtumia. Salli minun tutkia tätä sairasta eläintä".

Sir Kenneth antoi ääneti suostumuksensa ja lääkäri tutki ja koetteli Roswalin haavaa yhtä tarkasti ja huolellisesti, kuin jos hänellä olisi ollut ihmisolento hoidettavana. Hän otti sitte konekotelon esiin ja nipistimiä taitavasti käyttämällä vetäisi keihäänkärjen haavasta sekä tyrehytti verenjuoksun siteillä ja muilla neuvoilla, jolloin eläin koko ajan tyynesti kärsi hänen menettelyänsä ikäänkuin se olisi käsittänyt hänen hyvää tarkotustansa.

"Eläin voipi tulla terveeksi", sanoi El Hakim sir Kennethille, "jos sallitte minun viedä hänen telttaani ja hoitaa häntä niin tarkasti, kuin hänen jalo rotunsa ansaitsee. Sillä tietäkää, että palvelianne Adonebek ei ole vähemmän taitava jaloin hevosten ja hyväin koirain sukuperän ja omaisuuden havaitsemisessa, kuin niiden tautien hoitamisessa, jotka ihmiskuntaa vaivaavat".

"Ottakaa hänet mukaanne", sanoi ritari. "Minä lahjotan hänen mielelläni teille, jos hän paranee. Minä olen teille velkaa palkinnon siitä, että olette hoitaneet asekantajaani, eikä minulla ole mitään muuta tarjottavaa. Ja mitä itseeni tulee, en koskaan enään puhalla torveen enkä kutsu koiraa".

Arapialainen ei tähän vastannut mitään, vaan taputti käsiään, joka merkki heti kutsui esiin kaksi mustaa orjaa. Hän antoi heille käskynsä arapian kielellä ja sai heiltä vastauksen: "kuulla on totella", jonka jälkeen he nostivat koiran käsivarsillensa ja kantoivat hänen pois ilman varsinaista tenäntekoa hänen puoleltaan; sillä vaikka hänen silmänsä kääntyivat herraansa kohti, oli hän kumminkin kovin heikko vastustelemisiin.

"Hyvästi nyt, Roswal", sanoi sir Kenneth, "jää hyvästi sinä ainoa ja viimeinen ystäväni! — Sinä olet kovin jalo niin halvan ihmisen omistettavaksi kuin minä minun tästä lähin tulee itseäni pitää. Minä haluaisin", hän orjain mentyä jatkoi, "että niin kuolemaisillaan kuin hän on, voisin kohtaloa vaihtaa tuon jalon eläimen kanssa".

"Niin on kirjotettu", sanoi arapialainen, vaikka tämä puhe ei ollut hänelle pidetty, "että kaikki eläimet ovat luodut ihmisen palvelukseksi; ja mailman herra puhuu ajattelematta, kun hän kärsimättömyydessään tahtoo halvimman olennon orjuuteen vaihtaa toivonsa tässä ja tulevaisessa elämässä".

"Koira, joka velvollisuutensa täyttämisessä kuolee", sanoi ritari vakaisesti, "on parempi kun ihminen, joka on sen laiminlyönyt. Jätä minut yksin, Hakim. Sinulla on tällä puolen ihmetöitä ihmeellisin tieto, mitä ihmisellä koskaan on ollut, mutta sielun haavoihin ei taitosi riitä".

"Riittää, jos sairas tahtoo kipunsa selittää ja lääkärin hoitoon antautua", sanoi Adonebek El Hakim.

"Tiedä sitten", sanoi sir Kenneth, "koska olet niin itsepintainen, että eilen illalla Englannin lippu liehui tältä kukkulalta — Minä olin sen valittu vartia — aamu kohta koittaa — tuossa makaa taitettu lippuriuku — lippu itse on poissa — ja minä istun tässä, elävänä ihmisenä".

"Kuinka?", sanoi El Hakim ja katseli häntä tarkemmin, "asusi on vahinkoutumatta — veren pilkkua ei näy aseillasi ja maine ylistää sinua mieheksi, joka ei juuri näin palaa taistelusta. Sinua on houkuteltu paikaltasi — niin, sinua on houkutellut joku noista punaposkisista mustasilmäisistä sulottarista, joille te nazarenit pikemmin, omistatte Allalle tulevan kunnioituksen, kuin lemmen, jota synnittä voi antaa multapaakuille, niinkuin me itse. Niin varmaan on käynyt, sillä niin on mies aina langennut, sulttani Aatamin ajasta saakka".

"Ja niin jos olisi, lääkäri", sanoi sir Kenneth kolkosti; "mitä apua siihen?"

"Tieto on taidon äiti", sanoi El Hakim, "niinkuin urhoollisuus korvaa voiman puutteen. — Kuule minua. Ihminen ei ole puu, juurtunut yhteen paikkaan — eikä hän myöskään ole luotu kolkon kallion rinteissä riippumaan kiinni, kuin hengellä tuskin varustettu kuoriainen. Oma kristillinen raamattusi käskee sinua yhdestä kaupungista pakenemaan toiseen, kun sinua vainotaan; ja me mahomettiläiset tiedämme myöski, että Mahomet Allahn profeeta löysi turvapaikan ja suosittelioita Medinassa, kun hän oli pyhästä Mekan kaupungista karkotettu".

"Ja mitä tuo kaikki minuun koskee?" sanoi skotlantilainen.

"Paljon", vastasi lääkäri. "Viisaskin pakenee myrskyä, jota hän ei voi hillitä. Pakene siis kiiruusti Richardin vihan edestä Saladinin voitollisten lippujen suojaan".

"Minun pitäisi todellakin", sanoi sir Kenneth ivallisesti, "salata häpeäni uskottomain pakanain leirissä, jossa itse tuo sana on tuntematon. Mutta eikö olisi paras minun vielä täydellisemmin ottaa heidän kurjuuteen osaa? Etkö neuvoissasi käy niin pitkälle, että kehottaisit minua pukemaan turbania päälleni? Mielestäni tuntuu, että vain uskontoni hylkääminen puuttuu häväistykseni täydentämiseksi".

"Älä herjaa, nazareni", sanoi lääkäri vakavasti, "Saladin ei profeetan lakiin käännä muita kuin niitä, joissa sen oppi vaikuttaa vakuutusta. Avaa silmäsi valkeudelle, ja suuri sulttani, jonka anteliaisuus on yhtä määrätön kuin hänen valtansa, lahjottaa sinulle ehkä kuningaskunnan; pysy sokaistuna, jos tahdot, ja vaikka olet olento, jonka elämä tästä lähin on ikuiseen kurjuuteen tuomittu, tekee Saladin sentään sinun rikkaaksi ja onnelliseksi sinä elinaikana, joka sinulle on tässä mailmassa suotu. Vaan älä pelkää, että turbani kääritään pääsi ympäri, eli se tapahdu omasta vapaasta tahdostasi".

"Ennen sitte suon", ritari sanoi, "että kuoleman kouristamat kasvoni mustuvat taivaan alla, niinkuin luultavasti tekevät, ennenkuin huomispäivän aurinko on alennut".

"Et kumminkaan tee viisaasti, nazareni", lausui El Hakim, "kun hylkäät tämän hyvän tarjoukseni, sillä minulla on Saladinin luona hiukka valtaa, ja minä voin sinulle hankkia ylhäisen sijan hänen suosiossa. Katso, poikani — tämä ristiretki, joksi te mieletöntä yritystänne kutsutte, on kuin suuri dromondi[1], joka merellä hajoaa kappaleiksi. Sinä olet itse tuolle mahtavalle sulttanille tuonut aselevon esityksiä täällä kokoontuneilta kuninkailta ja ruhtinailta, mutta et kentiesi tiedä oman lähetyksesi koko sisältöä".

[1] Sen aikuiset suurimmat laivat nimitettiin Dromondeiksi eli Dromedareiksi.

"Minä en sitä tiedä, enkä haluakaan tietää", vastasi ritari malttamattomasti. "Mitä se minua hyödyttää, että vastikään olen ollut kuningasten ja ruhtinasten airut, kun ennen iltaa olen hirteen ripustettu häväisty raato?"

"Niin, vaan minä puhun, jotta ei kohtalosi tulisi tuommoiseksi", sanoi lääkäri. "Saladinia imarrellaan joka taholta; tämän häntä vastaan solmitun liittokunnan ruhtinaat ovat hänelle tehneet semmoisia sovinnon- ja rauhantarjouksia, joihin toisissa oloissa hän olisi pitänyt kunniallensa sopivana suostua. Toiset ovat omasta puolestaan salaisesti tarjoutuneet erottamaan sotajoukkojansa frangistanin kuningasten leiristä ja myöskin lainaamaan aseitansa profeetan lipun puollustamiseksi. Mutta Saladin ei tahdo hyväkseen täyttää niin itsekästä ja petollista luopumista. Kuningasten kuningas tahtoo vain sopia Leijonakuninkaan kanssa. Saladin ei tee rauhaa kenenkään muun kuin Melek Ricin kanssa, ja hänen kanssa hän tahtoo keskustella kuin ruhtinas taikka taistella sankarina. Richardille hän vapaa-ehtoisesti suopi etuja, joihin koko Europan miekat eivät olisi voineet häntä peljättää taikka pakottaa suostumaan. Hän sallii vapaan vaelluksen Jerusalemiin ja kaikkiin paikkoihin, joissa nazarenit tahtovat hartauttansa harjottaa; niin hän on valmis siihen määrään saakka jakamaan valtakuntansa veljensä Richardin kanssa että hän myöntää kristittyin sotajoukkojen majottamista kuuteen Palestinan vankimpaan kaupunkiin sekä itse Jerusalemiin, ja jättää ne Richardin upseerein suoranaiseen komentoon sekä antaa Richardille Jerusalemin suojeliakuninkaan nimityksen. Lisäksi vielä, kuinka kummalliselta ja mahdottomalta se teistä näyttäneekin, niin tietäkää, ritari — sillä teidän kunnianne päälle voin ilmottaa tuon miltei uskomattoman salaisuuden — tietäkää että Saladin tahtoo tätä onnellista liittoa Frangistanin ja Aasian urhoollisimpain ja jaloimpain välillä järkähtämättömästi vahvistaa sen kautta; että hän kuninkaalliseksi puolisokseen ylentää kristityn neitosen, joka on kuningas Richardin likeinen sukulainen ja tunnetaan nimellä Edith Plantagenet[1]".

[1] Tämä ehdotus kuulunee ehkä niin mahdottomalta ja suunnattomalta, että lienee tarpeellista selittää, että semmoinen todella tehtiin. Historioitsiat ilmottavat kuitenkin ehdotetuksi morsioksi Neapolin leskikuninkaatarta, Richardin sisarta, ja sulhoksi Saladinin veljeä. He eivät näy tunteneen, että Edith Plantagenet'ä oli olemassa. Katso Mill's History of the Crusades. Vol. II, pag. 61.

"Haa! Mitä sanot?" huudahti sir Kenneth, joka välinpitämätönnä ja tunnottomana oli kuunnellut El Hakimin puheen edellistä osaa, vaan johon nyt viimeinen lauselma kovasti koski, aivan kuin äkkiä kiihotetun hermon vapistus synnyttää kivuntunteen halvatussakin. Hän alensi kuitenkin äänensä, suurella ponnistuksella hilliten vihastustaan, jonka hän peitti ylenkatseellisen epäilemisen alle, ja jatkoi vielä keskustelua saadakseen niin paljon tietoja kuin mahdollista siitä, mitä hän piti salahankkeena sen kunniaa ja onnellisuutta vastaan, jota hän ei vähemmän rakastanut siksi, että tämä rakkaus kaikesta päättäen oli yhdellä kertaa hävittänyt hänen oman onnensa ja kunniansa. — "Ja kuka kristitty", sanoi hän jotenkin tyynesti, "antaisi vahvistuksensa niin luonnottomaan yhdistykseen kuin kristityn neitosen ja uskottoman saracenin välillä?"

"Sinä olet vain ymmärtämätön, sokaistu nazareni", sanoi El Hakim. "Etkö näe, kuinka mahomettiläiset prinssit Espaniassa myötäänsä naivat jalosukuisia nazarenilaisia neitosia, ilman minkäänlaista pahennusta herättämättä maurilaisissa tahi kristityissä? Ja sulttani on, täydellä luottamuksellaan Richardin sukuun, antava englantilaiselle neidolle samat vapaudet, kuin teidän frankilaiset tavat naisille suovat. Hän sallii hänelle vapaan uskonharjotuksen — koska ylimalkain on yhentekevä mitä uskontoa naiset tunnustavat — ja hän antaa hänelle semmoisen arvon ja aseman kaikkein Zenanansa vaimonpuolten suhteen, että hän kaikin puolin on oleva hänen ainoa, hallitseva kuninkaattarensa".

"Kuinka!" sanoi sir Kenneth, "rohkenetteko uskoa, mahomettilainen, että kuningas Richard sallisi sukulaisensa, korkeasukuisen ja siveän prinsessan tulla, parhaassa tapauksessa, ylimmäiseksi portoksi uskottoman haremiin? Tiedä, Hakim, että alhaisin vapaa, kristitty aatelismies pitäisi tuommoista loistavaa häpeää kovin halpana lapsellensa".

"Sinä erehdyt", sanoi Hakim. "Franskan Philip sekä Champagnen Henrik, ja muut Richardin etevimmät liittolaiset ovat kummastelematta kuunnelleet ehdotusta ja luvanneet voimiensa mukaan edistää naimiskauppaa, joka tekisi lopun näistä tuhoavista sodista; ja Tyron viisas arkkipiispa on luvannut esittää asian Richardille täydellisesti luottaen tuuman onnistumiseen. Sulttanin varovaisuus on tähän saakka pitänyt esitystä salassa toisilta, niinkuin Montserrat'n markiisilta ja temppelimestarilta, koska hän tietää että heidän menestyksensä ehtona on Richardin kuolema eli onnettomuus, vaan ei hänen elämänsä ja kunniansa. — Ylös sentähden ja hevosen selkään, herra ritari. Minä annan sulle kirjeen, joka on saattava sinut sulttanin suosioon, äläkä luule, että hylkäät maasi eli sen edut ja uskonnon, koska molempain hallitsiain pyrinnöt kohta tulevat käymään yhteen. Neuvosi tulevat Saladinille olemaan hyvin tervetulleet, sillä sinä voit hänelle antaa paljon tietoja kristittyjen naimisista, heidän vaimojensa kohtelemisesta ja muista heidän laeistaan ja tavoistaan, jota kaikkea tuommoisen liiton johdosta hänen on hyvin tärkeä tietää. Sulttanin oikea käsi pitelee itämaitten aarteita ja on anteliaisuuden lähde. Taikka jos niin haluat, niin Saladin, jouduttuaan Englannin liittolaiseksi, helposti voipi Richardilta sinulle hankkia ei ainoastaan anteeksiantamusta ja entiseen arvoon asettamista, vaan myös toimittaa sinulle ylhäisen päällikköviran niissä joukoissa, jotka Englannin sotaväestä voivat jäädä tänne Richardin ja Saladinin yhteistä hallitusta Palestinassa ylläpitämään. Ylös siis ja hevosen selkään — tasainen tie on edessäsi".

"Hakim", sanoi skotlantilainen ritari, "sinä olet rauhan mies — sinä olet myöskin pelastanut Englannin Richardin hengen ja sen lisäksi vielä oman kurjan asekantajani, Strauchanin. Sentähden olen loppuun asti kuunnellut puhetta, jonka, jos sitä joku toinen mahomettiläinen paitsi sinä olisi pitänyt, minä olisin katkaissut puukon pistoksella! Palkinnoksi hyvyydestäsi neuvon sinun pitämään huolta että se saraceni, joka Richardille tulee ehdottelemaan naimiskauppaa Plantagenet'n ja teidän kirotun sukukuntanne välillä, panee päähänsä kypärin, joka kestää samanlaista sotakirveen iskua, kuin se, joka särki Akkon portin. Varmaan häntä muussa tapauksessa ei sinunkaan taitosi voi auttaa".

"Sinä siis pysyt jäykässä päätöksessä olla saracenein sotajoukkoon pakenematta? Muista sentään että jäät tänne varman turmion omaksi; ja sinun lakisi kirjat, yhtä hyvin kuin meidän, kieltävät ihmistä murtaumasta oman henkensä pyhyyteen".

"Jumala siitä varjelkoon!" sanoi skotlantilainen, tehden ristinmerkin; "mutta meitä on myös kielletty pakenemasta rangaistusta, jonka rikoksemme sietävät. Ja koska ajatuksesi, Hakim, uskollisuudesta ovat niin halvat, alan katua, että annoin sinulle oivan koirani; sillä jos se jääpi henkiin, se saapi herran, joka ei sen arvoa älyä".

"Lahja, jota kadutaan, on jo pyydetty takaisin", sanoi El Hakim; "mutta meitä lääkäreitä vala estää luotamme lähettämästä sairasta, ennenkuin hän on terveeksi tehty. Jos koira paranee, on se vielä kerran tuleva omaksenne".

"Kyllin tuosta, Hakim", sir Kenneth vastasi; "ihmiset eivät kernaasti haastele koirista ja havukoista, kun vain tunti erottaa heitä kuolemasta. Jättäkää minut yksin muistelemaan syntejäni ja taivahan armoa anomaan".

"Minä jätän sinut uppiniskaisuuteesi", sanoi lääkäri; "sumu peittää syvyyden niiltä, jotka ovat tuomitut siihen putoamaan".

Hän kulki verkalleen tiehensä, tuon tuostakin kääntyen taaksepäin, ikäänkuin odotellen, että hartauteen vaipunut ritari kutsuisi häntä takaisin joko sanoilla taikka merkeillä. Viimein hänen turbanilla peitetty vartalonsa katosi siihen telttasokkeloon, jota alkoi kukkulan alta, vaaleana hämärtäen aamukoiton heikossa valossa, joka nyt oli astunut himmentyneen kuutamon sijaan.

Mutta vaikka lääkäri Adonebekin sanat eivät olleet Kennethiin tehneet sitä vaikutusta, jota viisas olisi suonut, olivat ne kuitenkin synnyttäneet skotlantilaisessa halua henkensä säästämiseen, josta hän, häväistynä kuin hän piti itseään, oli valmis luopumaan, niinkuin likaisesta puvusta, jota hänen ei kauvemmin sopinut pitää. Nyt juohtui hänen mieleensä paljon mitä oli tapahtunut hänen itsensä ja erakon sekä tämän ja Shirkohfin eli Ilderimin kesken, ja kaikki näytti vahvistavan mitä El Hakim oli kertonut sovintokirjan salaisesta pykälästä.

"Se arvoisa petturi!" huudahti hän itsekseen. "Se harmaapäinen tekopyhä! Hän puhui uskottomasta miehestä, jonka oikea-uskoinen vaimo kääntäisi. — Ja kuka tietää, josko se valapatto ei näyttänyt Edith Plantagenet'n suloutta tälle Jumalan kiroomalle saracenille, jotta tuo koira näkisi kelpaisiko hän uskottoman haremiin? Jos minulla taasen olisi tuo uskoton Ilderim, tai mikä nimensä lienee, kourissani, joilla kerran pitelin häntä niin lujasti kuin ikänä koira on jänestä pidellyt, niin ainakaan hän ei koskaan enään lähtisi asialle, joka tuottaisi häpeää kristitylle kuninkaalle eli jalolle ja siveälle neidolle. Mutta tuntini kutistuvat äkkiä minuteiksi — kuitenkin, niin kauan kuin elän ja hengitän, täytyy jotakin tehdä, ja joutusaan".

Hän viivähti hetken, nakkasi sitte kypärinsä pois, astui kukkulan rinnettä alas, ja lähti kulkemaan suoraan kohti Richard kuninkaan telttaa.

Viidestoista luku.

      Jo kukko höyhenpuvussaan
      Kirkkaast' on kiekunut
      Ja ilmottanut kaikille
      Ett' päiv' on alkanut.
      Kuningas Edward silmän loi
      Aurinkoon loistavaan,
      Ja kuuli korpin huutavan:
      "Nyt verta kohta saan!"
      "Niin saat", hän lausui, "taivahan
      Mä kautt' oon vannonut,
      Ett' Baldwin ystäväinsä kans
      Illaks' on surmatut!"

*Chatterton.*

Samana iltana kuin sir Kenneth seisoi vahtipaikallansa, oli Richard, sen melskeisen tapauksen perästä, joka oli häirinnyt illan rauhaa, asettunut levolle sillä täydellä luottamuksella, jonka hän sai äärettömästä rohkeudestansa ja siitä etevyydestä, jota hän tarkotuksensa saavuttamista varten oli osottanut koko kristityn sotaväen ja sen päällikköjen läsnäollen, joista moni, kuten hän tiesi, pitivät Itävallan herttuan häpäisemistä voittona heidän itsensä yli; niin että hänen ylpeytensä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kuin hän yhden vihollisen kukistamalla oli satoja nöyryyttänyt.

Toinen hallitsia olisi kahdenkertaisiksi enentänyt vartiansa yöksi tämmöisen tapahtuman jälkeen, ja ainakin pitänyt osan väestään aseissa. Mutta Leijonasydän lähetti tänä iltana tavallisenki vartiaväkensä pois, ja käski sotamiehille jakaa viiniä, että he joisivat maljan hänen uudeksi terveydeksensä ja Pyhän Yrjön lipun kunniaksi; joten Englantilainen osasto leirissä olisi ollut aivan ilman vartioitta ja sotaisitta varokeinoitta, elleivät sir Tuomas de Vaux, Salisburyn kreivi ja muut ylimykset olisi ryhtyneet toimiin järjestyksen ja sotakurin ylläpitämiseksi juomatoverein kesken.

Saracenilainen lääkäri viipyi kuninkaan luona siitä kuin hän oli makuulle ruvennut siihen saakka kuin sydänyö oli kulunut, ja antoi hänelle tällä ajalla kahdesti rohtoja, sittekun hän ensin tarkoin oli ottanut vaarin täysikuun asemasta taivaalla, jonka vaikutusta hän selitti lääkkeensä voimalle edullisimmaksi taikka vahingoittavimmaksi. Vasta kolme tuntia sydänyön jälkeen El Hakim lähti kuninkaan teltasta siihen, joka oli pystytetty hänelle ja hänen saattoväelleen. Tiellä sinne hän pistäysi sir Kennethin telttaan tiedustelemaan, kuinka hänen ensimäinen potilaansa kristityssä leirissä, vanha Strauchan, niinkuin ritarin asekantajan nimi oli, jaksoi. Kysyessään sir Kennethin itsensä perään Ei Hakim sai tietää minkälaatuiseen virantoimintaan sir Kenneth oli määrätty, ja arvattavasti tämä tieto saatti häntä Pyhän Yrjön kukkulalle, jossa hän löysi etsittynsä siinä surkeassa tilassa, kuin edellisessä luvussa kerrottiin.

Oli auringon nousun-aika kuin aseellisen miehen hitaat askeleet kuultiin lähestyvän kuninkaan telttaa, ja ennenkuin de Vaux, joka nukkui herransa vuoteen vieressä yhtä herkästi kuin koskaan kahlekoira, ennätti enempää kuin hypähtää ylös ja sanoa: "kuka tulee?" astui Leopartin ritari telttaan, syvä ja nöyrä synkkyys kuvattuna miehuullisilla kasvoillansa.

"Kuinka uskallatte olla niin rohkea, herra ritari?" sanoi de Vaux ankarasti, vaikka äänellä, joka kunnioitti hänen herransa unta.

"Malta, de Vaux!" sanoi Richard, samassa heräten; "sir Kenneth tulee kuin ainakin hyvä sotamies tekemään tiliä vahdistaan — semmoiselle on kenralin teltta avoinna aina". — Hän nousi sitten lepäävästä asennostaan ja nojautuen kyynäspäälleen loi suuren kirkkaan silmänsä ritariin. "Puhu, herra skotlantilainen; sinä tulet kertomaan valppaasta, onnellisesta ja kunniallisesta vahdista, eikö niin? Jo sohina englantilaisen lipun poimuissa olisi riittänyt sitä varjelemaan, ilman semmoista ritariakin, kuin minä ihmiset sinua pitävät".

"Jona minua ei enään tulla pitämään", sanoi sir Kenneth. — "Vahtini ei ole ollut valpas, onnellinen eikä kunniallinen — Englannin lippu on ryöstetty".

"Ja sinä elät sitä kertoaksesi?" sanoi Richard äänellä, jossa ilmautui pilkallinen epäilys. — "Pois se, se ei ole mahdollista! Ei näy naarmuakaan kasvoissasi! Miksi seisot niin äänettömänä? Puhu totuus — kuningasten kanssa ei ole hyvä laskea leikkiä — vaan kuitenki tahdon sinulle antaa anteeksi, jos olet valehdellut".

"Valehdellut, herra kuningas!" vastasi onneton ritari ylpeällä äänellä ja tulisella silmäyksellä, kirkkaalla ja välähtävällä kuin kipinä kylmästä piikivestä. "Mutta tätäkin täytyy sietää. — Minä olen puhunut totta".

"Jumalan ja pyhän Yrjön kautta!" sanoi kuningas vimmastuneena, mutta heti hilliten itsensä. "De Vaux, mene sinne katsomaan! — Tämä kuume on sekottanut hänen aivonsa. — Se ei voi olla mahdollista — miehen urhoollisuus on taattu. — Se ei voi olla mahdollista! Mene pian — eli lähetä joku, ellet itse huoli mennä".

Kuninkaan puhetta katkaisi tässä sir Henry Neville, joka hengästyneenä tuli kertomaan, että lippu oli poissa ja ritari, joka sitä oli vartioinut, voitettu ja luultavasti tapettu, koska verilätäkkö näkyi siinä missä lipun riuku makasi katkaistuna.

"Mutta kuka tässä seisoo?" sanoi Neville, kun silmänsä äkkiä sattuivat sir Kennethiin.

"Petturi", huusi kuningas hypähtäen ylös ja tarttuen sotanuijaansa, joka aina oli lähellä sänkyä, "petturi, jonka näet kuolevan petturin kuoleman". — Ja hän kohotti asetta taaksepäin, ikäänkuin iskeäksensä.

Kalpeana, mutta järkähtämättömänä kuin marmorikuva, seisoi skotlantilainen hänen edessään paljaalla, suojattomalla päällä, silmät luotuina maahan ja huulet tuskin liikahtaen, mutta luultavasti rukousta kuiskaten. Häntä vastapäätä, tarpeeksi kaukana lyödäksensä, seisoi kuningas Richard, kookas vartalonsa käärittynä *camesciansa* eli väljän liinakauhtanansa poimuihin, paitsi missä hänen liikuntonsa tuimuus oli paljastanut oikean käsivarren, olkapään ja osan rintaa, jättäen katsojan nähtäväksi ruumiinrakennuksen, joka olisi oikeuttanut häntä kantamaan erään saksalaisen edeltäjänsä nimeä Rautakylki. Hän seisoi hetken valmiina lyömään — sitten laskien aseensa alas huudahti: "mutta olihan sitä verta, Neville olihan verta paikalla. Kuule, skotlantilainen, — urhoollinen olet ennen ollut, sillä minä olen nähnyt sinun taistelevan — sano että lipun puolustukseksi olet kaatanut kaksi noista koirista — sano vain yhden — sano vain lyöneesi edestämme yhden ainoan oivan lyönnin, ja mene sitten leiristä pois henkesi ja hopeasi kanssa".

[Kuva]

"Te olette kutsuneet minua valehteliaksi, herra kuningas", vastasi skotlantilainen vakaasti; "ja siinä ainakin olette tehneet minulle väärin. — Tietäkää siis, että muuta verta ei ole vuodatettu lipun puolustukseksi, kuin koiraraiskan, joka herraansa uskollisempana puollusti paikkaa, josta tämä oli luopunut".

"No, Pyhän Yrjön kautta!" sanoi Richard ja kohotti taas käsivartensa; mutta de Vaux heittäysi kuninkaan ja hänen kostonsa esineen väliin ja sanoi luonteensa tylyllä suoruudella: "armollinen herrani, se ei saa tapahtua täällä, eikä omalla kädellänne. Siinä on jo kyllin hulluutta yhdeksi päiväksi, kun olette uskoneet lippunne skotlantilaisen huostaan — enkö sanonut teille, että ne aina ovat olleet viekkaita ja kavalia?"

"Niin teit, de Vaux; sinulla oli oikein, mä myönnän sen", sanoi Richard. "Minun olisi pitänyt paremmin tuntea häntä, olisi pitänyt muistaa kuinka tuo kettu Wilhelm petti minut tämän ristiretken suhteen".

"Herra kuningas", sanoi sir Kenneth, "Skotlannin Wilhelm ei ole koskaan ollut petturi; mutta asianhaarat eivät sallineet hänen tuoda armeijaansa tänne".

"Vaiti, hävitön!" sanoi kuningas; "sinä likaat ruhtinaan nimeä paljaastaan sitä lausumalla. — Ja kuitenki, de Vaux", hän lisäsi, "on merkillistä katsella tuon miehen käytöstä. Pelkuri eli petturi hänen täytyy olla, ja sitteki hän odotti Richard Plantagenet'n iskua, ikäänkuin käsivartemme olisi ollut kohotettu laskemaan ritarilyöntiä hänen hartiallensa. Jos hän olisi näyttänyt vähintäkään peljästyksen merkkiä — jos kasvonjuonne olisi värähtänyt tai silmäluomi räjähtänyt, minä olisin musertanut hänen päänsä niinkuin kristallipikarin. Mutta minä en voi lyödä, missä en tapaa pelkoa enkä vastustusta".

Hetken äänettömyys seurasi.

"Herra kuningas", sanoi Kenneth — —

"Haa!" keskeytti häntä Richard, "saitko takaisin kielesi käytännön? Pyydä taivaalta armoa, minulta ei; sillä sinun kauttasi on Englanti häväisty, ja vaikka olisit oma ja ainoa veljeni, et voisi rikostasi anteeksi saada".

"Minä en puhu armoa keltään kuolevaiselta anoakseni", sanoi skotlantilainen; "teidän majesteetinne mielivallassa on kieltää taikka suoda minulle kristillisen ripityksen — jos ihmiset kieltävät, antakoon Jumala minulle sen synninpäästön, jota muuten hänen kirkoltaan olisin anonut. Mutta jos kuolen heti taikka puolen tiiman päästä, pyytäisin teidän majesteetiltanne muutaman hetken kanssapuhetta ilmottaakseni jotakin, joka likimmästi koskee mainettanne kristittynä kuninkaana".

"Puhu", sanoi kuningas, joka varmaan odotti saavansa kuulla jotain tunnustusta lipun katoamisesta.

"Sanottavani", sanoi sir Kenneth, "koskee vain Englannin kuningasta eikä sovi kenenkään muun kuin hänen korvainsa kuultavaksi".

"Menkää sitte pois, hyvät herrat", sanoi kuningas Nevillelle ja de
Vaux'lle.

Edellinen totteli; mutta jälkimäinen ei tahtonut lähteä kuninkaan luota.

"Kun olette sanoneet, että minulla on ollut oikein", väitti de Vaux, "vaadin myös senlaista kohtelua kuin se, joka on ollut oikeassa, se tahtoo sanoa, minä tahdon noudattaa omaa tahtoani. Minä en jätä teitä yksin tuon kavalan skotlantilaisen kanssa".

"Mitä, de Vaux", sanoi Richard suuttuneena ja polki hiljaa jalkaansa lattiaan, "etkö uskalla jättää meitä kahdenkesken petturin kanssa?"

"Te rypistätte otsaanne ja poljetta jalkaanne turhaan, ruhtinas", sanoi de Vaux. "Minä en rohkene panna sairasta ja alastonta ihmistä tervettä ja täysin varustettua miestä vastaan".

"Se on sama", sanoi skotlantilainen ritari; "minä en etsi mitään tekosyytä aikaa voittaakseni. — Minä puhun lord Gilslannin läsnäollen. Hän on rehellinen ja kelpo mies".

"Vain puolen tuntia takaperin", sanoi de Vaux huokauksella, joka samalla ilmaisi niin surua kuin suuttumusta, "olisin samaa sinusta sanonut!"

"Teidän ympärillä on pettureita, Englannin kuningas", jatkoi sir
Kenneth.

"Voipi kyllä olla niinkuin sanot", vastasi Richard. "Onhan minulla siitä nähtävä todistus edessäni".

"Pettureita, joista teille on enemmän vahinkoa kuin sadan lipun menettämisestä tasapäässä tappelussa. La—la—" sir Kenneth änkötteli, mutta jatkoi viimein hiljaisella äänellä, "lady Edith — —"

"Haa!" sanoi kuningas, äkkiä ojentaen itsensä ylpeän tarkkaavaan asentoon sekä terävästi kiinnittäen silmänsä luultuun pahantekiään. "Mitä hänestä? — Mitä hänestä — mitä hänellä on tämän seikan kanssa tekemistä?"

"Mylord", sanoi skotlantilainen, "salatuuma on hankkeessa, joka tarkottaa alentaa teidän kuninkaallista sukuanne toimittamalla lady Edithiä saracemlaisen sulttanin vaimoksi ja sen kautta ostaa kristikunnan kovin kunniattoman rauhan Englannille aivan häpeällisen naimisen kautta".

Tämä tiedon-anto teki ihan vastaisen vaikutuksen, kuin mitä sir Kenneth oli odottanut. Richard Plantagenet oli niitä, jotka, Jagon lailla puhuaksemme, eivät olisi suostuneet Jumalaa palvelemaan, kun paholainen heitä siihen pyysi; neuvot ja sanomat usein vaikuttivat häneen vähemmin niitten oikean merkityksen jälkeen, kuin sen mukaan minlaisen vivahuksen ne saivat niitä kertovain henkilöitten luonteesta ja luulluista tarkotuksista. Hänen sukulaisensa nimi muistutti häntä valitettavasti siitä, mitä hän oli pitänyt suurimpana uhkarohkeutena Leopartin ritarissa, kun tällä vielä oli korkea sija ritariston arvojärjestyksessä, mutta mikä hänen nykyisessä tilassaan näytti kiivaalle hallitsialle loukkauksena, joka oikeutti häntä kiihtymään hurjimpaan raivoon.

"Vaiti", huusi hän "julkea konna! Taivaan kautta, enkö anna nykäistä kielen suustasi tulisilla pihdeillä, kun uskallat mainita jalon kristityn neitosen nimeä! Tiedä, kelvoton petturi, että jo ennen olen huomannut kuinka korkealle olet juljennut silmäsi kohottaa, ja minä suvaitsin sitä, vaikka se oli kovin suuri rohkeus, silloinki kuin olit viekotellut meitä — sillä sinussa on kaikki paljasta kavaluutta — tunnustamaan sinua jonkumääräisen arvon ja maineen ansainneeksi. Vaan että sinä huulilla, jotka oman häpeäsi ilmottaminen on saastuttanut — että sinä nyt uskallat jaloa orpanaamme mainita henkilönä, jonka kohtalo on sinulle kallis tai huolenpitoasi vaativa, se on suurin röyhkeys. Mitä se sinuun koskee, jos hän naipi kristityn taikka saracenin? — Mitä se sinuun koskee, jos leirissä, missä ruhtinaat päivällä ovat pelkureita, öisin varkaita, missä urhokkaat ritarit muuttuvat kelvottomiksi kavaltajiksi ja pettureiksi — mitä se sinuun taikka muihin koskee, sanon ma, jos minä suvaitsisin lankoudeilla siten yhdistyä rehellisen ja urhoollisen Saladinin kanssa?"

"Vähän tosin minuun, jolle koko mailma kohta on sama kuin ei mitään", vastasi sir Kenneth rohkeasti, "mutta jos makaisin kidutuspenkilläkin, sanoisin sinulle että se, mitä olen lausunut, suuressa määrässä koskee sinun omaatuntoasi ja sinun mainettasi. Minä sanon sinulle, herra kuningas, että jos ajatuksissasikaan arvelet naittaa sukulaistasi, lady Edithiä —"

"Älä mainitse häntä äläkä hetkeäkään muistele häntä", sanoi kuningas uudestaan kouristaen sotanuijaansa, niin että hänen väkevän käsivartensa jänteet paisuivat, ikäänkuin tammen väliä kiertävä muratikasvin köynnös.

"Ei mainita — ei muistella häntä!" vastasi sir Kenneth, jonka itsehalvennuksesta sortuneet hengenvoimat tämän kiistan kautta alkoivat saada entisen jäntevyytensä takaisin, "pyhän ristin kautta, johon panen toivoni, hänen nimensä on oleva viimeinen sana suussani, hänen kuvansa viimeinen ajatus sielussani. Käytä kehuttua voimaasi tätä paljasta päätäni vastaan ja koeta, voitko aikomustani estää".

"Hän tekee minun hulluksi!" sanoi Richard, jota pahantekiän pelkäämätön lujamielisyys vasten hänen tahtoaan alkoi saattaa horjuvaksi päätöksessään.

Ennenkuin Gilslannin Tuomas ennätti vastata, kuului ulkoa hälinä ja kuninkaattaren tuloa ilmotettiin teltan etumaisesta osastosta.

"Pidätä häntä — pidätä häntä, Neville", sanoi kuningas; "tämä ei ole mikään näky vaimonpuolia varten. — Hyi, että olen antanut viheliäisen petturin näin vihastuttaa itseäni! Vie hänet pois, de Vaux", kuiskasi hän, "telttamme takaoven kautta — vartioitse häntä tarkasti ja vastaa hengelläsi hänen säilyttämisestä. Ja kuule, hänen täytyy heti kuolla, anna hänen sentähden puhutella rippi-isää, me emme tahdo kuolettaa sielua ja ruumista. — Ja odota — kuule — me emme tahdo häntä häväistä — hän saa kuolla kuin ritari, vyö ja kannustimet päällään: sillä jos hänen petoksensa on musta kuin helvetti, niin hän rohkeudessa vetää itse paholaiselle vertaa".

De Vaux, joka arvaten oli hyvillään siitä, että tämä kohtaus päättyi ilman Richardin alentamatta itseänsä siihen epäkuninkaalliseen työhön, että omalla kädellä olisi tappanut vankia, joka ei tehnyt vastarintaa, kiiruhti salaisen oven kautta viemään sir Kennethiä toiseen telttaan, jossa häneltä riisuttiin aseet ja hän suuremmaksi varmuudeksi pantiin kahleisiin. Tarkalla ja surullisella huomaavaisuudella de Vaux katseli päältä, kun telottajan apulaiset, joitten haltuun sir Kenneth nyt jätettiin, ryhtyivät näihin ankariin varokeinoihin.

Kuin ne olivat lopetetut, sanoi hän juhlallisesti onnettomalle rikoksen tekiälle: "kuningas Richardin tahto on, että kuolette ilman arvon alennuksetta, ilman ruumiinne silpomista ja vaakunanne häpäisemistä, ja että telottajan miekka on erottava pään ruumiista".

"Se on laupiasta", sanoi ritari matalalla ja miltei nöyrällä äänellä, ikäänkuin odottamattoman armon saanut; "perheeltäni säästyy siten pahin osa kertomuksesta. Oi, isäni, isäni!"

Tämä puoliääneen lausuttu huudahus ei jäänyt tylyn, mutta hyväluontoisen englantilaisen huomaamatta, ja hän siveli suuren kätensä seljällä karkeita kasvojaan, ennenkuin saattoi puhettansa jatkaa.

"Vielä on Richard kuninkaan tahto", sanoi hän vihdoin, "että saatte puhutella jotakuta pyhää miestä, ja tielläni tänne tapasin erään karmeliitamunkin, joka voipi teitä valmistaa matkallenne. Hän odottaa ulkona, kunnes olette siinä mielentilassa, että voitte häntä vastaanottaa".

"Tapahtukoon se heti", sanoi ritari. "Tässäkin Richard on lempeä. En ole koskaan ollut enemmän valmis puhuttelemaan hurskasta isää, kuin juuri nyt; sillä elämä ja minä olemme jättäneet jäähyväiset toisillemme, aivan kuin kaksi matkamiestä jotka ovat joutuneet tienhaaraan, missä heidän matkansa eroavat".

"Se on hyvä", sanoi de Vaux pitkään ja juhlallisesti; "sillä mieltäni pahottaa käskyjeni loppu-osan kertominen. Kuningas Richardin tahto on että valmistautte pikaiseen kuolemaan".

"Jumalan ja kuninkaan tahto tapahtukoon", vastasi ritari kärsivällisesti. "Minä en väitä tuomiota vääräksi enkä pyydä toimeenpanemisen viivyttämistä".

De Vaux alkoi lähteä teltasta, mutta hyvin hitaasti; hän pysähtyi ovella ja kääntyi katsomaan skotlantilaista, jonka kasvoista kaikki maalliset ajatukset näyttivät poistuneen, ikäänkuin hän olisi valmistellut itseään syvään hartauteen. Tanakan englantilaisen paronin tunteet eivät olleet juuri vilkkainta laatua, mutta tällä kertaa kuitenki tavaton sääliväisyyden tunne hänen valtasi. Hän palasi joutusasti sen ruokokimpun luo, jolla vanki istui, tarttui hänen kahlehittuun käteensä ja sanoi niin lempeästi, kuin hänen karkea äänensä salli: "sir Kenneth, sinä olet nuori, sinulla on isä. Minun Ralphini, jonka jätin Irthingin rannoille pienellä Galloway-oriillaan ratsastamaan, tulee kerran sinun ijälliseksi — ja Jumala suokoon että näkisin hänen nuoruutensa lupaavan yhtä paljon kuin sinun, jos viimeksi kuluneen yön jätän lukematta! — Eikö mitään voida tehdä eli puhua sinun hyväksesi?"

"Ei mitään!" kuului surullinen vastaus. "Minä olen luopunut vahdistani, lippu, joka minulle uskottiin, on kadotettu. Kun telottaja ja mestauspölkky ovat valmiit, on myöski pää valmis ruumiista eroamaan".

"No, Jumala olkoon sinulle armollinen!" sanoi de Vaux. "Kuitenkin soisin että itse olisin ruvennut tuohon vahtiin, vaikka se olisi maksanut parhaan hevoseni. Tässä on joku salaisuus, nuorukainen, jonka yksinkertainen mies hoksaa löytyväksi, vaikka hän ei voi sitä erottaa. — Pelkuri? mitäs vielä! Ei pelkuri koskaan ole taistellut, niin kuin olen nähnyt sinun tekevän. — Petturi? Minä en voi käsittää, että petturit niin tyynesti voisivat petokseensa kuolla. Sinua on vahtipaikaltasi viekoteltu jonku sievästi keksityn ansan — jonku hyvästi mietityn juonen kautta; hätääntyneen tytön huuto on korvaasi sattunut, taikka jonku iloisen kaunottaren katse viehättänyt silmäsi. Älä siitä punastu; jokaista meitä omat tuommoiset houkutukset saattaneet harhateille. Kas niin, minä pyydän sinua, kevennä omaatuntoasi minulle äläkä papille. — Richard on armelias, kun hänen vihansa on asettunut. Eikö sinulla ole mitään uskomista minulle?"

Onneton ritari käänsi kasvonsa pois hyväntahtoisesta soturista ja lausui: "ei mitään".

De Vaux, joka nyt oli koettanut kaikki houkutuskeinonsa, nousi ylös, ja lähti teltasta, käsivarret ristissä ja mieli synkempänä, kuin mitä asia hänestä ansaitsi — milteipä suuttuneena itselleen, että niin vähäpätöinen asia, kun yhden skotlantilaisen kuolema, niin kovasti oli häneen koskenut.

"Mutta", sanoi hän itsekseen, "vaikka nuo kömpelöt lurjukset ovat vihollisiamme Cumberlannissa, täytyy heitä Palestinassa pitää melkein veljeksinä".

Kuudestoista luku.

      Ei pitkälle oo armahas
      Älystä kehutusta,
      Ja sukkeluutensakin on
      Vain vaimon laverrusta.

*Laulu.*

Korkeasukuista Berengariaa, Sanchez'n, Navarran kuninkaan, tytärtä ja sankarillisen Richard kuninkaan puolisoa, luettiin aikakautensa kauniimpain naisten joukkoon. Hänen ruumiinsa oli hento, mutta verrattoman kaunismuotoinen. Luoja oli hänelle lahjottanut hänen kotimaassa harvoin tavattavan ihanan ihon, tuuhean, valkean tukan ja niin erinomaisen lapselliset kasvot että hän näytti monta vuotta nuoremmalta, kuin hän oikeastaan oli, ehkä hän vielä ei ollutkaan yhtäkolmatta täyttänyt. Kenties hän tätä nuorellista ulkonäköään muistellen teeskeli, tai ainakin osotti lapsellista oikullisuutta ja leikillisyyttä käytöksessään, pitäen sitä ehkä sopivana nuorelle vastanaineelle naiselle, jonka arvo ja ikä oikeutti häntä muilta vaatimaan mielijohdettensa ja oikkujensa anteeksiantoa ja unohtamista. Hän oli luonteeltaan hyvin hyväsydäminen, ja jos hänelle annettiin tarpeellinen määrä ihmettelemistä ja kunnioitusta, joka hänen mielestään sai olla jokseenkin suuri, ei voinut kellään olla parempi ja ystävällisempi mielenlaatu; mutta niinkuin kaikki ylenvaltiaat eli despotit hän halusi valtaansa laajentaa samassa määrässä, kuin hänelle vapaatahtoisesti suotiin enemmän mahtia. Väliin, myöskin silloin kun koko hänen kunnianhimonsa oli tyydytetty, hän suvaitsi tulla kipeäksi tai joutua pahalle tuulelle; ja lääkärit saivat aivojaan ahdistaa löytääksensä nimiä olemattomille taudeille, samalla kuin hänen hovineitinsä ponnistivat mielikuvituksensa voimia uutten leikkien, uutten päähinetten ja uutten hovijuorujen keksimiseen, sillä tavoin aikaa kuluttaakseen näitten ikäväin puuskain kestäessä, jolloin heidän oma tilansa ei juuri ollut kadehittava. Heidän tavallisin apukeinonsa, tämän taudin karkottamiseksi oli joku kepponen, tai pieni pilanteko toisillensa, ja takaisin palaavan iloisuutensa hilpeydessä ei tuo hyvä kuninkaatar, totta puhuen, pitänyt suurta väliä sillä, josko nämät ajanvietteet olivat oikein sopivia hänen arvolleen, taikka jos se mielipaha minkä muut näistä ilveistä kärsivät, ei ollut suurempi, kuin se huvitus, minkä hän itse tunsi. Hän luotti puolisonsa suosioon ja korkeaan arvoonsa korvataksensa mitä nämät kepposet saattoivat muille maksaa. Sanalla sanoen, hän leikki ja hyppeli kuin nuori naarasleijona, joka ei arvaa niiden käpäläin painoa, jotka hän leikkikumppaleinsa hartioille laskee.

Kuninkaatar Berengaria rakasti innollisesti miestään, mutta pelkäsi hänen ylpeää ja hillitsemätöntä luontoa, ja koska hän tiesi ei voivansa hänelle nerossa vertoja vetää, ei hän juuri mielihyvällä nähnyt, että Richard usein puheli kernaammin Edith Plantagenet'n kuin hänen kanssa, ainoastansa sentähden että edellisen puhetapa, laajempi käsitysvoima ja ylemämmät ajatukset ja tunteet häntä enemmän huvittivat kuin hänen kauniin puolison liverrykset. Berengaria ei tämän tähden vihannut Edithiä, vielä vähemmin mietti hänelle mitään pahaa; sillä vähäiseen itserakkauteen katsomatta, oli hänen luonteensa ylipäätään hyvä ja jalo. Mutta hänen, näissä seikoissa tarkkanäköiset, hovinaiset olivat tähän aikaan huomanneet, että lady Edithiä tarkottava pistävä kokkapuhe oli varma keino hänen englantilaisen majesteetinsa alakuloisuuden poistamiseksi, ja se keksintö oli heiltä säästänyt paljon päänvaivaa.

Tässä oli jotain epäjaloa, sillä lady Edithiä pidettiin orpona tyttönä ja vaikka häntä kutsuttiin Plantagenet'ksi ja Anjoun ihanaksi neidoksi, ja Richard oli hänelle suonut vain kuninkaallisen perhekunnan jäsenille kuuluvia etu-oikeuksia, ja toimittanut hänelle niihin vastaavan sijan hovissaan, tiesivät kuitenkin harvat, eikä kukaan englantilaisessa hovissa liikkuva olisi rohjennut kuulustella, miten hän oikeastaan oli Leijonasydämelle sukua. Hän oli Englannin kuulusan leskikuninkaattaren Eleonoran seurassa Messinassa tullut Richardia vastaan yhtenä niistä naisista, jotka olivat häitänsä viettävän Berengarian seuraksi määrätyt. Richard kohteli sukulaistaan suurella kunnioituksella, ja kuninkaatar teki hänen alituiseksi seuraneidokseen sekä osotti hänelle ylipäänsä paljon ystävyyttä, sitä vähäistä kateellisuutta lukuunottamatta, josta olemme maininneet.

Hovinaisilla ei pitkään aikaan ollut muuta muistuttamista Edithiä vastaan kuin satunnaista moitetta vähemmän onnistuneesta hiustenkiherryksesta tai sopimattomasta kleningistä; sillä Edithiä ei pidetty tällaisiin salaisuuksiin suuresti perehtyneenä. Skotlantilaisen ritarin hiljainen palvelus ei myöskään jäänyt huomaamatta; hänen värejä, kypärin koristuksia, sankaritöitä, mielilauseita ja merkityskuvia pidettiin tarkasti silmällä ja tehtiin joskus satunnaisen leikkipuheen esineiksi. Vaan sitten tuli tuo kuningattaren ja hänen neitojensa vaellusretki Engaddiin, jolle hän oli lähtenyt kuninkaan parantumiseksi tehdyn lupauksen johdosta, ja johon Tyron arkkipiispa valtiollisista syistä häntä kehotti. Tällä matkalla ja tämän pyhän paikan kappelissa, joka ylhäältä oli yhdistyksessä karmeliitanunnain luostarin ja alhaalta erakon luolan kanssa, eräs kuninkaattaren naisista huomasi ne salaisen tuttavuuden merkit, jotka Edith antoi rakastajalleen, eikä hetkeäkään viipynyt hänen majesteetillensä sitä kertomusta. Kuninkaatar palasi retkeltään, varustettuna tällä oivalla receptillä ikävyyttä vastaan, ja seuransa samalla kertaa lisääntyi kahdella kääpiöraukalla, jotka hallitusistuimeltaan karkotettu Jerusalemin kuninkaatar hänelle oli lahjottanut, ja jotka olivat niin luvattomia ja hulluja (siis lajissansa niin eteviä) kuin mikään kuninkaatar saattoi haluta. Berengarian lapselliseen päähän oli silloin pistänyt koettaa, mitä vaikutusta tuommoisten kamalain ja eriskummaisten otusten äkillinen ilmestyminen tekisi ritarin hermoihin, kun hän oli yksin kappelissa; mutta ritarin levollisuus ja erakon väliintulo oli leikin pilannut. Nyt kuningatar oli keksinyt uuden, jonka seuraukset näyttivät arveluttavammiksi kääntyvän.

Sir Kennethin poismentyä teltasta tapasivat naiset taas toisensa, ja kuninkaatar, joka ensin ei suuresti huolinut Edithin katkeroista nuhteista, vastasi hänelle vain syyttämällä häntä teeskennellystä kainoudesta ja terävästi pilkkaamalla Leopartin ritarin pukua, kansaa ja varsinkin köyhyyttä, jolloin hän osotti niin suurta leikillistä, vaan samalla ivallista häijyyttä, että Edithin vihdoin täytyi siirtää itsensä ja rauhattomuutensa omaan huoneeseensa. Mutta kun eräs kamarineitsyt, jonka Edith oli käskenyt käydä tiedustelemassa, aamulla tuli kertomaan, että lippu oli poissa ja sen vartia kadonnut, kiiruhti hän kuninkaattaren huoneeseen ja pyysi kiihkeästi häntä nousemaan ylös ja viipymättä lähtemään kuninkaan telttaan tehollisen välityksensä kautta tehdäksensä ilveilynsä vaaralliset seuraukset tyhjäksi.

Kuninkaatar, joka nyt vuorostaan joutui sähkähyksiin, syytti tavallisuuden mukaan muita omasta ajattelemattomuudestansa, sekä koki tuhansilla mahdottomilla arveluilla viihdyttää Edithin huolta ja lepyttää hänen mielipahaansa. Hän oli varma siitä, ettei mikään onnettomuus ollut tapahtunut — ritari luultavasti oli makaamassa yövahtinsa perästä. Ja jos hän, peljäten kuninkaan vihaa, olisi karannut lipun kanssa, niin se oli vain kappale silkkivaatetta ja hän köyhä onnenhakia — taikka jos hän jonku aikaa saisi vankeudessa istua, voisi kuninkaatar kohta suostuttaa kuningasta antamaan hänelle anteeksi — ei tarvittu muuta kuin malttavasti odotella, niin Richardin suuttumus kyllä haihtuisi.

Hän puheli tällä tavoin sinne tänne, mainiten yhtä mahdottomuutta toisensa perästä, siten turhaan vakuuttaaksensa niin Edithiä kuin itseänsä, ettei mikään vahinko voinut syntyä leikinteosta, jota hän nyt katkerasti katui sydämessänsä. Mutta sillä välin kuin Edith turhaan yritti hillitä tätä tyhjän puheen virtaa, astui kamariin hovineito, jonka säikähtäneissä silmissä saattoi lukea kuolemaa ja kauhistusta. Ensi katseesta hänen kasvoihin Edith oli vaipua lattiaan, jollei välttämätön täytymys ja hänen ylevä luonteensa olisi hänelle antaneet voimaa ainaki ulkonaisesti näyttämään tyyneltä.

"Teidän majesteetinne", hän sanoi kuninkaattarelle, "älkää kauvemmin hukatko aikaa ainoallakaan sanalla, vaan pelastakaa hänen henkensä, jos" — lisäsi hän tukehtuvalla äänellä — "se vielä on pelastettavissa".

"Se on, se on", vastasi lady Kallista. "Minä juuri nyt kuulin, että ritari on viety kuninkaan luo; vielä ei pelastus ole myöhäinen, vaan" — jatkoi hän, hyrähtäen katkeraan itkuun, jonka pelko omasta turvallisuudesta ehkä osaksi vaikutti — "vähän ajan takaa varmaan, jos ei mihinkään toimeen ryhdytä".

"Minä lupaan kultaisen kynttiläjalan pyhälle haudalle, hopealippaan Engaddin pyhälle neitsyelle, tuhannen byzantinin arvoisen alttarivaatteen Orthezin pyhälle Tuomaalle", sanoi kuninkaatar hädissänsä.

"Nouskaa ylös, teidän majesteetinne", sanoi Edith, "rukoilkaa pyhimyksiä, jos haluatte, vaan olkaa itse paras pyhimyksenne".

"Tosiaan, teidän majesteetinne", sanoi pelästynyt hovineito; "lady Edith on oikeassa. Nouskaa ylös, armollinen rouva, ja kiirehditään kuningas Richardin telttaan rukoilemaan ritari paran hengen edestä".

"Minä lähden, minä lähden", sanoi kuninkaatar, nousten ylös ja kovasti vapisten, vaan hänen vaimonpuolensa, yhtä hämmästyksissään kuin hän itse, eivät pystyneet hänelle tekemään sitä apua, kuin hänen pukemiseensa välttämättä tarvittiin. Ulkonäöltään tyynenä ja rauhallisena, vaan kuolon kalpeana, lady Edith omakätisesti auttoi kuninkatarta ja toimitti yksin koko tuon lukuisan palveliakunnan tehtävät.

"Kuinka te nyt minua palvelette, tytöt", sanoi kuninkaatar, joka ei tässäkään tilaisuudessa voinut unhottaa turhamaista arvojärjestystä. "Annatteko lady Edithin toimittaa virkaanne? — Näetsen, Edith, he eivät voi tehdä mit'ikään — minä en mitenkään ennätä ajoissa tulla puetuksi. Minä lähetän Tyron arkkipiispan noutamaan ja käytän häntä välittäjänä".

"Ah, ei, ei!" huudahti Edith. — "Menkää itse, teidän majesteetinne! —
Te olette pahan saaneet aikaan, korjatkaa se nyt myös".

"Minä menen, minä menen", sanoi kuninkaatar, "mutta jos Richard on suutuksissa, en uskalla hänelle puhua mitään — hän tappaisi minun!"

"Menkää sentään, teidän majesteetinne", sanoi lady Kalista, joka parhaiten tunsi kuninkaattaren luonteen; "leijona raivossaan ei voisi nähdä tuommoista vartaloa ja tuommoisia kasvoja asettumatta kovimmastaki vihastaan — vielä vähemmin rakastava ritari, kuin Richard, jolle halvin sananne on käsky".

"Niinkö luulet Kalista?" sanoi kuninkaatar. "Ah, sinä tiedät vähän — vaan kuitenkin tahdon mennä. — Mutta mitäs nyt — mitä tämä tahtoo sanoa? Te olette pukeneet minun viheriään, jota väriä hän inhoo. Antakaa mulle sininen kleninki ja hakekaa esiin ne rubiniset kaulavitjat, jotka olivat osa Kypron kuninkaan lunnaista; ne ovat joko rautalippaassa tai jossai muualla".

"Kaikkea tätä, kun ihmisen henki on kysymyksessä!" sanoi Edith sydäntyneenä; "noin paljon ei kukaan voi kärsiä. Älkää nähkö vaivaa, teidän majesteetinne, minä lähden itse kuningas Richardin tykö. — Tämä asia koskee minua. Minä tahdon tietää josko on luvallinen kohdella tyttöparkaa, joka on hänelle sukua, niin kunniaa loukkaavalla tavalla, että hänen nimeänsä väärin käyttämällä urhoollinen ritari houkutellaan vahtipaikaltaan ja saatetaan henkensä ja kunniansa menettämisen vaaraan sekä Englannin kunnia tehdään koko kristityn armeijan pilkan esineeksi".

Hämmästyen ja kummastellen Berengaria kuunteli tätä odottamatonta vihastuksen purkamista. Vaan kun Edith aikoi teltasta lähteä, huudahti hän, vaikka heikolla äänellä: "pidättäkää häntä, pidättäkää häntä!"

"Teidän täytyy todella jäädä tänne, jalo lady Edith," sanoi Kalista, hiljaa tarttuen häntä käsivarteen, "ja te, majesteeti, nyt varmaan lähdette, kauvemmin viivyttelemättä. Jos lady Edith yksin menee kuninkaan tykö, suuttuu hän kauheasti, eikä hänen vihansa silloin asetu yhdestä hengestä".

"Minä lähden, minä lähden", sanoi kuninkaatar mukautuen täytymykseen; ja vastahakoisesti Edith jäi odottamaan hänen valmistumistansa.

Nyt kiirehdittiin niin paljon, kuin Edith saattoi haluta. Kuninkaatar heitti joutusasti yllensä leveän viitan, joka peitti epäjärjestystä hänen puvussaan ja riensi leijonasydämisen miehensä teltalle, Edith ja hovinaiset seurassaan sekä muutamain upseerein ja sotamiesten saattamana.

Seitsemästoista luku.

      Jos joku hivus hänen päässään henki
      Ois, josta armoa nyt pyytäisivät
      Ystävät, neljä kertaa lukusammat,
      Jokainen henki sentään sammuisi,
      Kuin tähdet aamulla — tai kuni lamput,
      Jotk' iloa yöllist' on valaisseet,
      Sammutetaan, kun vieraat ovat menneet.

*Vanha näytelmä.*

Kun kuninkaatar Berengaria tuli Richardin teltan ulkonaiseen osastoon, kielsivät siinä vahtia pitävät kamariherrat — tosin nöyrimmällä ja enimmän kunnioittavalla tavalla — mutta kielsivät kumminkin häntä sisään pääsemästä. Hän saattoi sisään kuulla kuninkaan äänen, joka jyrkästi käski upseerein estää heitä sisäänpääsemästä.

"Te näette", sanoi kuninkaatar, kääntyen Edithiin, ikäänkuin ei muita välityskeinoja enään olisi löytynyt, "minä tiesin sen — kuningas ei ota meitä vastaan".

Samassa kuultiin Richardin puhuvan jollekulle sisäpuolella olevalle: "tee tehtäväs näppärästi, mies, sillä sen kautta osotat armeliaisuuttas; kymmenen byzantinia, jos yhdellä ainoalla iskulla lopetat hänen. Ja kuule vielä, katala: katso tarkkaan jos hänen poskensa vaalenee eli silmänsä vilkaisee; ota vaari vähimmästäki värähyksestä hänen kasvoissaan, eli silmäluomien räpähyksestä — minä kernaasti tahdon tietää, miten urhoolliset sielut kohtaavat kuolemata".

"Jos hän vapisematta näkee miekanteräni kohotetuksi, niin hän on ensimäinen, joka koskaan on sitä tehnyt", vastasi käreä, matala ääni, jonka luonnollista kovuutta erinomaisen kunnioittamisen tunne näytti lieventäneen.

Edith ei kauvemmin voinut olla vaiti. "Jos teidän Armonne", sanoi hän kuninkaattarelle, "ei hanki sisäänpääsyä itsellensä, niin minä hankin sen teille; taikka jos ei teidän majesteetillenne, niin ainakin itselleni. — Kamariherrat, kuninkaatar vaatii saada tavata kuningas Richardia — vaimo puhutella miestään".

"Jalo neito", vastasi upseeri, laskien alas virkasauvansa, "minua pahottaa kieltäminen, mutta kuningas keskustelee asioista, jotka koskevat elämää ja kuolemaa".

"Ja me haluamme myöski puhutella häntä asioista, jotka koskevat elämää ja kuolemaa", sanoi Edith. — "Minä aukaisen teidän Armollenne tien". Ja työntäen yhdellä kädellä virkamiehen syrjään, hän toisella tarttui esirippuun.

"Minä en rohkene vastustaa hänen majesteetinsa tahtoa", sanoi kamariherra, väistyen kauniin anojan kiivauden edestä, ja kun hän jätti tien auki, piti kuninkaatar itseänsä velkapäänä astumaan Richardin huoneeseen.

Kuningas makasi vuoteellaan, ja vähän matkan päässä, ikäänkuin odottaen kuninkaan lopullisia käskyjä, seisoi mies, jonka ammattia ei ollut vaikea arvata. Hän oli puettu punaiseen villanuttuun, jonka hihat tuskin ulottuivat hartioiden yli, niin että käsivarret olivat paljaat puolitiehen olkaluuta, ja sen yllä hänellä, kun hän, niinkuin nyt, oli hirvittävän virkansa toiminnassa, oli hihaton takki eli kaapu, melkein kuin sota-airueilla, karvatusta härännahasta, joka edestä päin oli tahrattu monella suurella tummanpunaisella pilkulla. Nuttu ja kaapu sen päällä ulottuivat polviin asti ja sukat eli säärystimet olivat samaa nahkalajia kuin kaapu. Karkea kakilakki peitti kasvojen ylipuolen, jotka, niinkuin tarhapöllön, näkyivät kernaasti päivänvaloa karttavan, ja niiden alapuolta varjosti vankka, punainen parta, joka yhtyi samankarvaiseen harjaksentapaiseen tukkaan. Ne kasvonjuonteet, jotka saattoi nähdä, olivat tylyt ja ihmisiä vihaavat. Mies oli ruumiiltansa lyhyt, mutta vankasti rakettu, niska kuin härällä, tavattoman leveät hartiot, suunnattoman pitkät ja väkevät käsivarret, paksu jäntterä vartalo ja tukevat, kampurat sääret. Tämä hirvittävä virkamies nojausi miekkaa vastaan, jolla oli puolen viidettä jalan pitkä terä ja jonka kyynärän pituinen kahva, minkä ympärille vastapainoksi tuolle mahdottomalle terälle oli lyöty plyijyrengas, ylettyi kappaleen hänen päänsä yli, kun hän leväytti käsivarttaan kahvan kiskolla, Richardin viimeisiä käskyjä vartoessaan.

Richard, joka naisten äkkiä astuessa sisään makasi kasvot ovea kohti käännettyinä ja nojautui kyynäspäälle hirmuisen käskyläisensä kanssa puhuessaan, heittäysi kiivaasti, ikäänkuin pahoillansa ja kummastellen, toiselle kyljelle, kääntäen selkänsä kuninkaattarelle ja hänen saattoväelleen, sekä kääri ympärillensä peitteen, joka hänen omasta käskystä, tai pikemmin kenties hoviherrojen imartelevasta toimesta, oli tehty kahdesta suuresta leijonannahasta, jotka Beneziassa olivat niin ihmeteltävän taitavasti muokatut, että tuntuivat pehmeämmiltä kuin hirvennahka.

Berengaria tiesi vallan hyvin — ja kuka nainen ei sitä tiedä? — mitä hänen piti tehdä voitolle päästäksensä. Heitettyään pikaisen, salaamatonta kauhua ilmaisevan silmäyksen miehensä hirmuiseen neuvottelukumppaliin, hän riensi Richardin vuoteelle, lankesi polvilleen, viskasi viitan hartioiltaan ja paljasti ihanat, pitkät, kullankarvaiset palmikkonsa, jolloin hänen kasvonsa loistivat aivan kuin pilvestä esiin pilkottava aurinko, kuitenki vaalealla otsallaan osottaen jälkiä siitä, että niiden kirkkautta joku oli himmentänyt. Hän tarttui kuninkaan oikeaan käteen, jolla hän oli käärinyt peiton ympärilleen, ja vetäen sitä vähitellen luokseen, huolimatta kuninkaan heikosta vastustelemisesta, anasti niin sen käsivarren, joka oli kristikunnan tuki ja pakanain pelko, ja kietoen sen ympärille pienet, soreat kätösensä painoi otsansa sitä vastaan ja suuteli sitä.

"Mitä tämä merkitsee, Berengaria?" sanoi Richard, kääntämättä päätään, mutta jättäen käden hänen haltuun.

"Käske pois tuo mies — hänen katsantonsa tappaa minun!" sipisi
Berengaria.

"Pois täältä, heittiö!" sanoi Richard asentoansa muuttamatta. "Mitä sinä odottelet? Sopiiko sinun katsella näitä naisia?"

"Teidän majesteetinne käsky pään suhteen?" sanoi mies.

"Ulos, koira!" vastasi Richard. — "Kristillinen hautaus!"

Mies katosi, sittekun hän ihmettelevällä hymyllä, joka oli vielä ilkeämpi kuin hänen tavallinen ihmisiä vihaava katsantonsa, oli heittänyt silmäyksen tuohon kauniiseen kuninkaattareen järjestämättömällä puvullaan ja luonnollisella suloisuudellaan.

"No, mitä sinä nyt tahdot, hupakko tyttö?" sanoi Richard, hitaasti ja puolittain vastahakoisesti kääntyen päin kuninkaallista anojaa.

Mutta luonnotonta olisi ollut, jos mikään mies, ja varsinki Richard, joka lähinnä kunniaa piti kauneutta suurimmassa arvossa, ilman liikutusta olisi voinut nähdä niin ihanaa olentoa kuin Berengariaa säikähyksissään taikka kylmäkiskoisesti voinut tuntea hänen huulia ja otsaa likistettyinä kättänsä vastaan, joka kastui hänen kyynelistänsä. Vähitellen Richard käänsi miehuulliset kasvonsa häntä kohtaan sulavimmalla katseella mitä hänen häikäisevästä loistosta niin usein sädehtivät suuret, tummansiniset silmät saattoivat ilmaista. Silitellen hänen sievää päätänsä ja pistäen suuret sormensa hänen kauniisiin, hajanaisiin hivuksiinsa hän kohotti ylös ja suuteli hellästi niitä enkelin kasvoja, jotka näyttivät haluavan peittyä hänen käteensä. Hänen vahva vartalonsa, leveä, jalo otsansa ja majesteetilliset katseensa, tuo paljas käsivarsi ja hartia, leijonannahat, joissa hän lepäsi, ja ihana hento vaimonpuolinen olento, joka notkisti polviaan hänen edessänsä, olisivat kelvanneet malliksi esittämään sovintoa riidan jälleen Herkuleen ja hänen vaimonsa Dejaniran välillä.

"Vielä kerran kysyn, mitä lemmityiseni hakee ritarinsa teltassa tällä aikuisella, oudolla tunnilla?"

"Anteeksi antoa, armollisin herrani", sanoi kuninkaatar, jota pelko taas alkoi vallata ja tehdä välittäjä-virkaansa kelpaamattomaksi.

"Anteeksi antoa? Mistä?" sanoi kuningas.

"Ensin siitä kuin näin liian rohkeasti ja ajattelematta olen astunut sisään —"

Hän vaikeni.

"*Sinä* liian rohkeasti! — yhtä hyvin aurinko voisi anoa anteeksi siitä, että sen säteet tunkevat jonkun kurjan vangin rautakallerein läpitse. Mutta minulla oli askareita, joita ei sinun sopinut kuulla, Berengaria kulta, ja sitä paitsi pelkäsin, että kalliille terveydellesi olisi vaarallinen tulla tänne, jossa tauti nykyään on raivonnut",

"Mutta sinä nyt voit hyvin?" sanoi kuninkaatar, lykäten varsinaisen asiansa ilmottamista niin myöhäiseen kuin suinkin.

"Kyllin hyvin, voidakseni astua keihäskentälle sitä uhkarohkeaa urosta vastaan, joka kieltäisi tunnustamasta sinua kristikunnan kauniimmaksi naiseksi".

"Sitte et minulta kiellä vähäistä suosionosotusta — yhtä vain — yhtä ainoaa ihmishenkeä?"

"Haa! Mistä puhut?" sanoi kuningas otsaansa rypistäen.

"Tuo onneton skotlantilainen ritari —", alkoi kuninkaatar.

"Älkää hänestä puhuko, madame", sanoi Richard jyrkästi, "hän kuolee — hänen tuomionsa on päätetty".

"Mutta kuninkaallinen herrani ja puolisoni, tässähän vain on lippu, joka on kadotettu — Berengaria antaa sinulle uuden, hänen omakätisesti neulomansa, ja niin kalliin, kuin koskaan on nähty tuulessa liehuvan. Jokainen helmi, joka minulla on, on sen koristamiseksi käytettävä, ja jokaisesta helmestä vuodatan kiitollisuuden kyyneleen jalomielisen ritarini muistoksi".

"Sinä et tiedä mitä puhut", keskeytti häntä kuningas vihastuneena. "Helmiä! Voivatko kaikki itämaan helmet poistaa häväistystä Englannin lippua vastaan? Voivatko kaikki kyyneleet, mitta naisen silmä koskaan on vuodattanut, pestä Richardin maineesta tahraa? — Menkää, madame, ja oppikaa paremmin tietämään paikkanne, aikanne ja vaikutusalanne. Tätä nykyä meillä on toimia, joihin te ette voi puuttua".

"Sinä kuulet, Edith", kuninkaatar kuiskasi, "me vain suututamme häntä".

"Olkoon niin", sanoi Edith astuen esiin. "Korkea ruhtinas, minä, teidän köyhä sukulaisenne, vetoon pikemmin teidän oikeudentuntoon kuin armahtavaisuuteen; ja oikeutta huutaville täytyy kuninkaan korvain olla avoinna kaikin ajoin, kaikin paikoin ja kaikissa tiloissa".

"Ah, orpanamme Edith!" sanoi Richard nousten vuoteellansa istumaan, pitkä aamutakki ympärillänsä. "Hän haastelee aina kuninkaallisesti, ja kuninkaallisesti hänelle vastaan, jollei hän ano jotain, joka on hänelle taikka minulle sopimatonta".

Edithin kauneus oli enemmän hengellistä ja vähemmän hekumallista laatua kuin kuninkaattaren; mutta levottomuus ja malttamattomuus olivat tuottaneet hänen kasvoillensa punan, jota ne toisinaan olivat vailla, ja voimakkaasti arvollisen katsannon, niin että Richard itse hetkeksi vaikeni, vaikka, ulkonäöstä päättäen, hän kernaasti olisi tahtonut katkaista hänen puhettaan.

"Ruhtinas", hän sanoi, "se urhoollinen ritari, jonka veren aiotte vuodattaa, on toisinaan tehnyt kristikunnalle suuria palveluksia. Hän on laiminlyönyt velvollisuutensa sentähden, että hän on langennut ansaan, jonka kevytmielisyys ja ajattelemattomuus olivat hänelle virittäneet. Sanoma, joka hänelle saatettiin erään henkilön nimessä — miksi en sitä mainitseisi? — se oli minun omassani — houkutti häntä hetkeksi luopumaan vahtipaikaltansa. Ja kuka ritari kristityssä leirissä eikö olisi tehnyt itsensä syypääksi samaan rikokseen tytön käskystä, jolla, vaikka hän on muista omaisuuksista köyhä, kuitenki on Plantagenet'n verta suonissaan?"

"Te olette siis puhutelleet häntä, orpana?" vastasi kuningas, purren huulta vihaansa hillitäkseen.

"Olen, armollinen herra", vastasi Edith, "Tässä ei ole aika selittää miksi. Minä en ole tänne tullut itseäni puollustamaan enkä muita syyttämään".

"Ja missä soitte hänelle tämän osotteen suosiostanne?"

"Hänen majesteetinsa kuninkaattaren teltassa".

"Kuninkaallisen puolisomme teltassa?" sanoi Richard, "No, Jumalan, pyhän Yrjön ja kaikkein muitten pyhimysten nimessä, jotka taivaan kristallilaattiaa polkevat, tämä on rohkeata! Minä olen huomannut, vaan antanut anteeksi, että tuo häpeämätön soturi on ihastellut henkilöä, joka on niin paljon korkeammalla häntä, enkä ole kateellisesti katsonut, että sukuuni kuuluva neito ylhäisestä piiristään on vaikuttanut häneen samalla tavalla kuin aurinko alhaalla makaavaan mailmaan. — Mutta taivaan ja maan kautta! Että sinä yöllä häntä kohtaisit itse kuninkaallisen puolisomme teltassa ja uskaltaisi tätä mainita anteeksi-antoa ansaitsevana syynä hänen tottelemattomuuteen ja valapattoisuuteen! Isäni sielun kautta, Edith, tätä saat elinaikasi luostarissa katua!"

"Armollinen herra", sanoi Edith, "valtanne sallii teidän käyttää itseänne hirmuvaltiaana. Minun kunniani, herra kuningas, on yhtä puhdas kuin teidän, ja kuninkaatar voipi sen todistaa, jos niin hyväksi näkee. Vaan minä jo sanoin, etten ole tänne tullut itseäni puollustamaan tai muita syyttämään. Minä vain pyydän teiltä, että henkilölle, joka hairahtui väkevän kiusauksen johdosta, osotatte sitä armahtavaisuutta, jota teidän itsenne, herra kuningas, kerran täytyy korkeamman oikeuden edessä pyytää kenties vähemmän anteeksi annettavista rikoksista".

"Voipiko tämä olla Edith Plantagenet?" sanoi kuningas katkerasti. "Älykäs, jalo Edith Plantagenet? Tahi eikö se ole lemmentuskainen nainen, joka ei pidä omalla maineellansa väliä, kun rakastetun henki on kysymyksessä? Kuningas Henrikin sielun kautta! En tiedä, mikä minua estää käskemästä, että lemmittysi pääkallo otetaan hirsipuusta ja alituiseksi koristeeksi kiinnitetään luostarikammios ristiinnaulitun kuvaan!"

"Ja joskin lähetät sen hirsipuusta iäti silmäini eteen asetettavaksi", sanoi Edith, "tulen aina pitämään sitä kelpo ritarin muistona, jonka julmasti ja syyttömästi mies murhasi" — hän hillitsi mielensä — "mies, josta vain sanon, että hänen paremmin olisi pitänyt ymmärtää kuinka ritarillisia töitä palkita. Minun lemmitykseni sinä kutsut häntä?" hän jatkoi yhä kiihtyen — "Hän oli tosiaan rakastajani ja erinomaisen uskollinen; mutta suosion osotusta hän ei minulta koskaan pyytänyt, ei sanoilla eikä silmillä, vaan tyytyi semmoiseen nöyrään palvelukseen, jota pyhimyksille omistetaan. Ja sentähden tuon kunnollisen — tuon rohkean — tuon uskollisen täytyy kuolla!"

"Oi, vaiti, vaiti. Jumalan nimessä!" kuiskasi kuninkaatar, "te vain suututatte häntä yhä enemmän!"

"Siitä en huoli", sanoi Edith, "saastuttamaton neitsyt ei pelkää raivoavaa leijonaa. Täyttäköön hän pahat aikeensa tätä kelvollista ritaria vastaan. Edith, jonka edestä hän kuolee, tietää itkeä hänen muistoansa — minulle ei kenenkään enään tarvitse puhua valtiollisista seikoista, tämän heikon käden kautta vahvistetuista. Minä en voinut — en tahtonut ruveta hänen morsiameksi hänen eläissänsä — väli keskenämme oli liian iso. Mutta kuolema yhdistää ylhäisen ja alhaisen; minä olen tästälähin vainajan morsian".

Kuningas oli antaa hyvin kiivaan vastauksen, kun eräs karmeliitamunkki, jonka pää ja muu ruumis oli kääritty pitkään raitaisesta, karkeasta villavaatteesta tehtyyn kaapuun ja päähineeseen, jonkatapaista hänen veljeskuntansa kantoi, äkkiä astui huoneeseen ja heittäytyen polvillensa kuninkaan eteen rukoili häntä kaiken pyhän nimessä luopumaan mestauksesta.

"No, miekan ja valtikan kautta!" sanoi Richard, "koko mailma on liittynyt yhteen tehdäksensä minun hulluksi! Narrit, vaimonpuolet ja munkit, astuivat jokaisella askeleella tielleni. Mistä se tulee, että hän vielä elää?"

"Armollinen herra", sanoi munkki, "minä rukoilin Gilslandin lordia lykkäämään mestausta siksi kuin olin saanut heittäytyä teidän —"

"Ja hän oli itsepäinen kyllä myöntyäkseen anomukseesi", keskeytti kuningas; "vaan se on hänen tavallisen omavaltaisuutensa tapaista. Ja mitä sinulla on sanomista? Puhu perkeleen nimessä!"

"Mylord, se on tärkeä salaisuus, vaan rippi-istuimen pyhyys sitä peittää; minä en uskalla sitä kertoa edes kuiskaamalla, mutta minä vannon pyhän veljeskuntamme ja pukuni sekä siunatun Eliaksen, munkkikuntamme perustajan kautta, hänen, joka siirrettiin toiseen mailmaan ihmiskunnan tavallisia kuolontuskia tuntematta, että tämä nuorukainen on minulle ilmottanut salaisuuden, joka, jos uskaltaisin sen uskoa sinulle, luovuttaisi sinua kokonaan verisestä aikeestasi hänen suhteen".

"Hurskas isä", sanoi Richard, "että minä kirkkoa kunnioitan, siitä todistavat ne aseet, joita sen hyväksi kannan. Ilmota minulle se salaisuus, niin teen, mitä tässä asiassa katson soveliaaksi. Vaan minä en ole mikään sokea Bayard, joka hypähdän pimiään kahden papillisen kannuksen petoksesta".

[Kuva]

"Korkea herra", sanoi pyhä mies, heittäen taaksepäin päähineensä ja kaapun ja jälkimäisen alta paljastaen vuohennahkatakin sekä edellisen alta ilman-alan kuumuudesta, paastomisista ja ruumiinkurituksista niin laihtuneet kasvot, että ne enemmän olivat elävän pääkallon kuin ihmiskasvoin näköiset, "kahdenkymmenen vuoden kuluessa olen suurta rikosta sovittaakseni kiusannut tätä kurjaa ruumista Engaddin vuorenrotkoissa. Luuletteko te, että minä, joka olen mailmalle kuollut, tahtoisin sepittää valheen, saattaakseni oman sieluni vaaraan? Eli luuletteko, että mies, joka niinkuin minä pyhimmillä valoilla on sitoutunut vaiti-oloon, jolla ei ole kuin yksi ainoa maallinen toivomus, että saisi nähdä kristityn Zionimme jälleen perustetuksi — luuletteko, että semmoinen mies tahtoisi ilmaista rippi-istuimen salaisuudet? — Sieluni inhoo yhtä isosti molempaa kauhistusta".

"Vai niin", vastasi kuningas, "sinä olet siis se usein mainittu erakko? Täytyy myöntää, että olet jotenki niiden henkien kaltainen, jotka maleksivat karkeoilla kallioilla; mutta Richard ei säikähdä kummituksia — ja sitäpaitsi sinä muistaakseni olet sama mies, jonka luokse kristityt ruhtinaat lähettivät tämän saman pahantekiän sovintotuumain alottamista varten sulttanin kanssa, kun minä, jonka neuvoa etupäässä olisi pitänyt kysyä, makasin sairasvuoteella. Sinä ja nuo ruhtinaat voitte olla siitä vakuutetut, että minä en pane kaulaani karmeelitamunkin köysivyön juoksu-ansaan. Ja mitä lähettiläänne tulee, niin hänen täytyy kuolla ja sitä suuremmasta syystä kuin sinä hänen edestä rukoilet".

"No Jumala sinua armahtakoon, herra kuningas!" sanoi erakko kovasti liikutettuna; "sinä saat onnettomuuden aikaan, jota vasta soisit tehneeksi jättämättä, vaikka se olisi maksanut sinulle jäsenen. Mieletön, sokaistu mies, säästä häntä!"

"Pois, pois", sanoi kuningas, polkien laattiaan; "aurinko on valaissut Englannin häpeää, ja se on vielä kostamatta. — Naiset ja pappi poistukaa, jos ette tahdo kuulla käskyjä, jotka eivät ole teille mieleen; sillä pyhän Yrjön kautta vannon —"

"Älä vanno!" kuului jonku telttaan vasta astuneen ääni.

"Ah, oppinut ystäväni, Hakim!" sanoi kuningas; "te tulette, toivon ma, jalomielisyyttämme koettamaan".

"Minä tulen pyytämään, että saisin teitä puhutella — nyt heti — ja hyvin tärkeässä asiassa".

"Nähkää tässä ensin vaimoni, Hakim, ja tervehtiköön hän teissä miehensä pelastajaa".

"Minun ei sovi", sanoi lääkäri, pannen jonkulaisella itämaisella kainoudella ja kunnioituksella käsivartensa ristiin ja luoden silmänsä maahan — "minun ei sovi katsella hunnutonta kaunotarta kaikessa hänen ihanuudessaan".

"Mene sitten, Berengaria", sanoi kuningas, "ja mene sinäkin Edith; — ei, älkää rukouksianne uudistako! Ainoa, minkä voin luvata, on, että mestaus ei tapahdu ennen puoltapäivää. Mene ja rauhotu rakas Berengaria, mene. — Edith", lisäsi hän silmäyksellä, joka hämmästytti hänen sukulaisensaki rohkeaa mieltä, "mene, jos olet viisas!"

Vaimonpuolet lähtivät eli pikemmin hyökkäsivät teltasta ulos, ajattelematta sääty-erotusta ja arvojärjestystä, aivan kuin parvi metsälintuja, joita havukka odottamatta on peljättänyt.

He palasivat sitten kuninkaattaren telttaan, jossa antausivat hyödyttömän surun valtaan ja yhtä hyödyttömäin syytösten tekemiseen. Edith oli ainoa, joka näkyi halveksivan näitä tuskan tavallisia lievennyskeinoja. Huokaamatta, kyyneltä vuodattamatta, ainoatakaan nuhtelevaa sanaa lausumatta hän palveli kuninkaatarta, jonka heikko sielu ilmaisi suruaan kovain hysteristen tuskain ja tuimain hypokondrillisten kohtausten kautta, joitten kestäessä Edith ahkerasti ja hellästikin häntä hoiteli.

"Se on mahdotonta, että hän on voinut tätä ritaria rakastaa", sanoi Florise Kalistalle, joka oli vanhempi näistä kahdesta hovineidosta. "Me olemme erehtyneet, hän suree häntä vain niinkuin vierasta, joka hänen tähtensä on joutunut onnettomuuteen".

"Vaiti, vaiti!" vastasi hänen kokeneempi ja tarkkanäköisempi kumppalinsa; "hän on Plantagenet'n ylpeää sukua, jotka eivät ikinä tunnusta, että mikään haava heille tuottaa kipua. Heidän on nähty sitovan heikompiluontoisten kumppalinsa naarmuja, samalla kuin heidän verensä omista kuolinhaavoista on juossut tyhjiin. — Florise! Me olemme tehneet kauhean pahasti, ja minä puolestani tahtoisin antaa kaikki kalliit kiveni, jos tuo onneton kujeemme olisi jäänyt tekemättä".

Kahdeksastoista luku.

      Tää toimi vaatii tarkkaa tietoa
      Jupiteristä sekä Auringosta;
      Tähdet on ylpeöitä, täynnä oikkuja,
      Eik' ihmiskunnan palvelukseen helppo
      Niit' ole houkutella.

*Albumazar.*

Erakko seurasi naisia Richardin teltasta, kuten varjo seuraa päivän sadetta, kun pilvet kiitävät auringon ohitse. Mutta kynnyksellä hän kääntyi taaksepäin ja nostaen kätensä kuningasta kohti varottavana, eli miltei uhkaavalla tavalla, lausui: "onneton se, joka ylenkatsoo kirkon neuvot ja turvautuu uskottomain jumalattomiin yllytyksiin! Kuningas Richard, vielä en karista tomua jaloistani enkä lähde leiristäsi — miekka ei putoa vielä — mutta se riippuu vain hiuskarvan varassa. Kopea hallitsia, me tapaamme toisemme vielä".

"Käyköön niin, ylpeä pappi", vastasi Richard; "ylpeämpi vuohennahkoissaki kuin ruhtinaat purppurassa ja hienossa palttinassa".

Erakko katosi teltasta, ja kuningas jatkoi, arapialaiseen kääntyen: "viisas Hakim, ovatko itämaan dervishit yhtä rohkeapuheiset ruhtinastensa edessä?"

"Dervishi", Adonebek vastasi, "on joko viisas tai hullu; keskisuuntaa ei löydy sille, jolla on khirkhah[1] päällänsä, joka yöt valvoo ja päivät paastoo. Siitä seuraa että hänellä joko on kyllin älyä soveliaasti käyttääkseen itseänsä ruhtinasten edessä, taikka että hän ei ole käytöksestään edesvastauksessa, kun hän ei ole ymmärrystä saanut ensinkään".

[1] Sananmukaisesti *takkiresu*. Siksi kutsutaan dervishein eli mahomettiläisten munkkien pukua.

"Minä uskon", sanoi Richard, "että meidän munkit ylipäätään ovat jälkimäisen luonteen ottaneet omaksensa. Mutta asiaan! Millä tavoin saatan teille, taitava lääkärini, tehdä palveluksen?"

"Suuri kuningas", sanoi El Hakim ja teki syvän itämaisen kumarruksen, "salli orjasi sanoa sanan ja kuitenkin elää. Minä tahtoisin muistuttaa sinulle, että olet velkaa — ei minulle, heidän halvalle välikappaleellensa — vaan niille korkeammille voimille, joitten hyviä lahjoja minä kuolevaisille jakelen, ihmishengen —"

"Ja arvatakseni sinä tahtoisit saada toisen sijaan, eikö niin?" keskeytti kuningas.

"Semmoinen on nöyrä pyyntöni suurelle Melek Ric'ille", sanoi Hakim.
"Juuri tuon urhean ritarin hengen, joka on tuomittu kuolemaan, ja vain
samasta rikoksesta, jonka myöski teki sulttani Aatami, liikanimellä
Abulbeschar eli kaikkein ihmisten isä".

"Ja sinun, Hakim, joka olet viisas mies, pitäisi muistaa että Aatami sentähden kuoli", sanoi kuningas jotensakin ankarasti, ja alkoi sitten kiivastuneena kulkea ahtaassa teltassa edestakaisin, puhellen itseksensä: "No Jumala nähköön — minä tiesin mitä hän tahtoi jo samassa silmänräpäyksessä kuin hän astui telttaan! Tässä on vähäpätöinen ihmishenki oikeasti tuomittu sammutettavaksi, ja minulla, kuninkaalla ja soturilla, jonka käskystä tuhansia on kuoliaaksi lyöty ja joka omalla kädellä olen tappanut satoja, ei ole mitään valtaa sen yli, vaikka vaakunani, perheeni ja oman kuninkaattareni kunniaa tuo pahantekiä on häväissyt. Pyhän Yrjön nimessä, tuolle minun täytyy nauraa! — Pyhän Ludvigin kautta, se johtaa mieleeni Blondelin satua lumotusta linnasta, jonne eräs ritari pyrki, mutta johon pääsemästä häntä jälekkäin esti monenmuotoisimmat haahmot ja olennot, mitkä kaikki vastustivat hänen aikomustaan. Niin pian kuin yksi poistui tuli toinen esiin! Puoliso — orpana — erakko — Hakim — jokainen astuu taistelutantereelle, niin pian kuin toinen on kaatunut! Saakeli, tässähän yksinäinen ritari saa otella koko turnauskentän joukkoa vastaan — hah! hah! hah!" — Ja Richard nauroi kohti kurkkuaan; sillä hän oli todellakin alkanut joutua toiselle mielelle, koska hänen vihansa tavallisesti oli liian pikainen kestääkseen kauan.

Lääkäri sillä välin katseli häntä kummastusta ja ylönkatsettaki osottavilla kasvoilla; sillä itämaalaiset eivät suvaitse noita äkillisiä mielen muutoksia ja pitävät ääneen nauramista useimmissa tapauksissa miehen arvoa alentavana ja ainoastaan vaimonpuolille ja lapsille soveliaana. Viimein hän puhutteli kuningasta, kun havaitsi hänen rauhottuneen.

"Kuolemantuomio ei olisi lausuttava hymyilevin huulin. — Anna palveliasi toivoa että olet hänelle lahjottanut tuon miehen hengen".

"Ota tuhannen vangin vapaus sijaan", sanoi Richard; "vie takaisin niin monta kansalaistasi heidän teltoillensa ja puheillensa, ja minä heti annan käskyn siitä. Tuon miehen henki ei voi olla sinulle miksikään hyödyksi ja se on jo menetetty".

"Kaikkein meidän henki on menetetty", sanoi El Hakim, kohottaen kättänsä lakkiin. "Mutta suuri saamamies on laupias eikä vaadi maksoa kovin ankarasti eikä ennen aikaa".

"Et voi minulle näyttää", sanoi Richard, "että sinulla on mitään erityistä syytä, minkä tähden astut minun ja oikeuden väliin, jota kruunattuna kuninkaana olen vannonut valvovani".

"Sinä olet vannonut olevasi armelias yhtä hyvin kuin oikeutta tekeväsi", sanoi El Hakim; "mutta, suuri kuningas, se minkä perään sinä pyrit, on vain oman tahtosi täyttäminen. Ja mitä siihen tärkeään syyhyn tulee, jonka vuoksi tämän anomukseni teen, niin tiedä että monen ihmisen henki riippuu sen myöntämisestä".

"Selvitä sanojasi", sanoi Richard; "vaan älä usko voivasi minua pettää valheellisilla tekosyillä".

"Olkoon se kaukana palveliastasi", sanoi Adonebek. "Tiedä siis, että se lääke, jota sinun, herra kuningas, niinkuin useain muitten, tulee kiittää parantumisesta, on talismani, tehty kiertotähtien ollessa semmoisessa asemassa, jolloin jumalalliset voimat ovat suotuisimmat. Minä olen vain sen vaikutusten halpa jakelia. Minä pistän lääkkeen vesipikariin, varron sopivaa aikaa sen antamiseksi potilaalle ja juoman voima tekee parannuksen".

"Varsin oivallinen ja erittäin mukava lääke tuo", sanoi kuningas, "ja kun sitä voidaan kuljettaa lääkärin kukkarossa, säästyisi sen kautta se kamelein karavani, joka muutoin tarvitaan rohtojen ja lääkkeiden kuljetukseksi. Minua kummastuttaa että mitään muuta koskaan käytetään".

"On kirjotettu", jatkoi Hakim järkähtämättömällä vakavuudella, "älä hevosta rääkkää, joka sinun on tappelusta tuonut. Tiedä että tuonlaisia talismaneja kyllä voidaan tehdä, mutta harvat ovat ne oppineet, jotka rohkenivat sen voimaa käyttää. Tarkkaa kohtuullisuutta, vaivoja, rasituksia, paastoamista ja kidutuksia täytyy sen viisaan kärsiä, joka käyttää tätä lääketapaa. Ja jos hän huolimattomuudesta valmistuksissaan, mukavuuden halusta taikka taipumuksesta hekumallisiin himoihin, ei kunkin kuukauden kuluessa paranna ainakin kaksitoista henkeä, kadottaa taikakalu jumalaisen voimansa, ja niin hyvin lääkäri kuin viimeksi parannettu sairas ovat äkillisen onnettomuuden omat, eivätkä elä vuotta umpeen. Minä tarvitsen vielä yhden hengen saadakseni määrän täyteen".

"Mene ulos leiriin, veikkoni El Hakim, niin olet löytävä monta", sanoi kuningas, "äläkä koettele telottajaltani ryöstää *hänen* potilaitansa; niin mainion lääkärin kuin sinun ei sovi sekaantua toisen ammattiin. — Sitäpaitsi en käsitä, kuinka pahantekiän vapauttaminen hyvin ansaitusta kuolemasta voipi enentää kummallisten parannuskeinojesi lukua".

"Sitten kun saatat selittää, miten annos kylmää vettä on voinut sinun parantaa, kun kalliimmat lääkkeet eivät ole vaikuttaneet niin mitään", sanoi El Hakim, "niin voit haastella toisista salaisuuksista, jotka ovat yhteydessä tämän kanssa. Mitä minuun tulee, en nykyään pysty tuohon suureen toimintaan, koska tänäpänä olen saastaista eläintä kosketellut. Älä siis kysele tarkemmin, olkoon sinulle siinä kyllin, että minun pyynnöstäni, säästäessäsi tämän miehen hengen, pelastat itsesi, suuri kuningas, sekä palveliasi suuren vaaran surmasta".

"Kuules, Adonebek", vastasi kuningas, "minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lääkärit käärivät lauseensa hämärään ja sanovat tähdistä saavansa viisautensa, mutta kun käskette Richard Plantagenet'n varoa vahingon tuloa jonkun pahan enteen eli tekemättä jätetyn tempun tähden, ette puhu typerälle saksilaiselle eikä yksinkertaiselle akalle, joka sentähden luopuu aikeestaan, että jänes juoksee tien poikki, eli korppi huutaa taikka kissa aivastaa".

"Minä en voi teitä estää sanojani epäilemästä", sanoi Adonebek; "mutta myöntäköön kuitenki herrani ja kuninkaani, että totuus sijaitsee hänen palveliansa kielellä. Voipiko hän oikeana pitää, että hän koko mailmalta ja jokaiselta onnettomalta, joka tästedes kärsii niitä tuskia, mitkä vastikään pitelivät häntä tällä vuoteella, ryöstää tämän varsin tehokkaan talismanin siunauksen, kernaammin kuin suopi anteeksi viheliäiselle pahantekiälle? Muista, herra kuningas, että jos voitkin tuhansia tappaa, et voi ainoatakaan parantaa. Kuninkailla on saatanan kiusaamisvoima; viisailla Allahn parantamismahti. Varo ettet estä ihmiskuntaa osalliseksi tulemasta siitä hyvästä, jota et itse voi saada aikaan. Sinä voit kaulan katkaista, vaan et pakottavaa hammasta parantaa".

"Tämä on kovin hävitöntä", sanoi Richard kuningas, alkaen suuttua samassa määrässä kuin Hakim muutti äänensä korkeammaksi ja miltei käskeväksi. "Me olemme ottaneet sinun lääkäriksemme, eikä neuvon antajaksi eli rippi-isäksemme".

"Ja näinkö mainioin Frangistanin ruhtinas palkitsee hyväntekoa hänen omaa kuninkaallista henkeänsä vastaan?" sanoi El Hakim, oikaisten ruumiinsa pystyksi ja käskeväiseksi entisestä nöyrästä ja kumartuneesta asemastansa, jossa hän tähän asti oli kuningasta puhutellut. "Tiedä sitte", hän sanoi, "että minä syytän sinua, Melek Ric, kiittämättömäksi ja epäjaloksi, jokaisessa Europan ja Aasian hovissa mahomettiläisten ja nazarenein, ritarein ja naisten edessä — kaikkialla, missä kanteleet soivat ja miekat välkkyy — kaikkialla, missä kunnia on rakastettu ja epäkunnia inhottu — jokaisessa mailman nurkassa; ja nekin maat — jos semmoisia löytyy — mihin ei mainees vielä ole ennättänyt, tulevat häpeäsi tuntemaan!"

"Sopiiko sinun noin puhua minulle, uskoton konna?", huusi Richard syösten vimmastuneena häntä vastaan. "Oletko elämiseen kyllästynyt?"

"Lyö!" sanoi El Hakim. "Oma tekosi silloin sinua todistaa kelvottomammaksi, kun minun sanani voivat tehdä, vaikkapa niillä jokaisella olisi ampiaisen pistin".

Richard kääntyi äkisti hänestä pois, pani käsivartensa ristiin, kulki niinkuin ennen telttaa edestakaisin, ja huudahti sitte: "kiittämätön ja epäjalo! Miksi ei yhtä hyvin pelkuri eli pakana? Hakim! Sinä olet palkintosi valinnut ja vaikka kernaammin olisin suonut, että olisit vaatinut kruununi kalliit kivet, en kumminkaan kuninkaana voi sitä sinulta kieltää. Ota siis tuo skotlantilainen huostaasi — telottaja jättää hänen sinulle, kun näytät tämän käskyn".

Kiireesti hän piirsi pari riviä, ja antoi ne lääkärille. "Käytä häntä orjanasi, tee hänen kanssaan mitä mielit, mutta varokoon hän koskaan Richardin silmäin eteen tulemasta. Kuules, ystäväni, sinä olet viisas: hän on ollut liika rohkea niiden kesken, joitten suloisille silmäyksille ja heikolle käsitysvoimalle me uskomme kunniamme, niinkuin te, itämaalaiset, säilytätte aarteitanne arkuissa, jotka ovat tehdyt hopealangasta, yhtä hienosta ja kestämättömästä, kuin hämähäkinverkko".

"Palveliasi tajuaa kuninkaan sanat", sanoi viisas, joka heti muutti äänensä yhtä nöyräksi, kuin millä hän oli keskustelun alkanut. "Kun kallisarvoinen matto on liattu, viittaa houkka tahraan, vaan viisas peittää sen kauhtanallaan. — Minä olen kuullut herrani käskyn, ja kuulla on totella".

"Se on hyvä", sanoi kuningas; "jos hänen henkensä on hänelle rakas, älköön hän koskaan näyttäkö itseään edessäni. — Voinko missään muussa olla sinulle hyödyksi?"

"Kuninkaan armo on täyttänyt maljani ääriin saakka", sanoi viisas.
"Niin, se on ollut niin runsas kuin lähde, joka puhkesi ilmi, kun Moussa
Ben Amram löi sauvallaan kallioon".

"Niin", sanoi kuningas hymyillen, "mutta vaadittiinki, kuten korvessa, kova kolkutus kallioon, ennenkuin se aarteensa ilmi antoi. Soisin tietäväni jotain, mikä sinua huvittaisi ja minkä voisin sinulle antaa yhtä helposti kuin luonnollinen lähde vesiään viertelee".

"Sallikaa minun kosketella tuota voitollista kättä", sanoi viisas, "merkiksi, että Adonebek El Hakim, jos hän tästä lähtien pyytäisi jonkulaista suosionosotusta Englannin Richardilta, on siihen oikeutettu".

"Sinulla on käsi ja hansikka sen päälle, mies", vastasi Richard; "vaikka kernaammin velkani suorittaisin toisella tavalla, kuin että potilastesi lukumäärän täyttämiseksi vaadit minua ansaitusta rangaistuksesta vapauttamaan niitä, joita oikeuden jälkeen olen siihen tuominnut".

"Pitentykööt päivänne monenkertaisesti", vastasi El Hakim lähtien teltasta tavallisella syvällä kumarruksellaan.

Kuningas Richard katsoi hänen jälkeensä kun hän oli mennyt, ikäänkuin ei aivan tyytyväisenä siihen mitä oli tapahtunut.

"Merkillinen itsepäisyys tuossa El Hakimissa", sanoi hän, "ja kumma sattumus, joka pelastaa tuon julkean skotlantilaisen rangaistuksesta, minkä hän niin runsain määrin on ansainnut. Kuitenkin, hän eläköön! On siten yksi urhokas mies lisää mailmassa. — Mutta nyt ajatelkaamme itävaltalaista. — Halloo! Onko Gilslannin parooni siellä ulkopuolella?"

Tämän kysymyksen johdosta näkyi Tuomas de Vaux'n kookas vartalo varjostavan sisäänpääsöaukkoa, ja hänen jäljessänsä hiipi, kuin kummitus, ilmottamatta, mutta estelemättä Engaddin erakon julma, vuohennahkaturkkiin kääritty haahmo sisään.

Huomaamatta hänen läsnäoloaan, sanoi Richard korkealla äänellä paronille: "sir Tuomas de Vaux, Lanercostin ja Gilslannin herra, mene heti torvensoittajan sekä sanansaattajan kanssa *hänen* teltalle, jota kutsutaan Itävallan arkkiherttuaksi, ja varro aikaa, jolloin hänen ritarinsa ja vasallinsa ovat lukuisimmasti koossa hänen ympärillään joka luultavasti tapahtuu tällä hetkellä, sillä tuo germanilainen metsäsika einehtii, ennenkuin on ollut kuulemassa messua — mene sitten sisään hänen luoksensa niin vähällä kunnioituksella kuin voit ja syytä häntä julkisesti Englannin Richardin puolesta, että hän mennä yönä omakätisesti taikka toisten kautta on varastanut Englannin lipun sen riu'usta. Lausu hänelle sentähden sen tahtomme että hän, tunti sanomansaamisen jälkeen, kaikella kunnialla tuokoon takaisin sanotun lipun, jolloin hänen itsensä sekä hänen ylhäisimpäin paroneinsa tulee olla paljain päin ja ilman minkäänlaisia arvonmerkkejä; ja että hän sitä paitsi sen toiselle puolen istuttaa itävaltalaisen lipun ylösalas käännettynä, koska se on varkaudella ja konnantöillä tahrattu, ja toiselle puolen keihään kantamaan sitä veristä päätä, joka lähinnä on neuvonut taikka auttanut häntä tässä ilkeässä häväistystyössä. — Ja sano hänelle, että kun tämä vaatimuksemme on tarkoin täytetty, tahdomme me ristiretkivalamme tähden ja pyhän maan hyödyksi, suoda hänelle hänen muut rikoksensa anteeksi".

"Mutta jos Itävallan arkkiherttua kieltää ollenkaan osaa ottaneensa tähän konnantyöhön ja siitä tietäneensä?" sanoi Tuomas de Vaux.

"Sano hänelle silloin", vastasi kuningas, "että tahdomme sen todistaa hänen ruumiinsa päälle, niin, joskin häntä kaksi hänen urhoollisinta soturiaan olisi auttamassa. Ritarillisesti me sen tahdomme todistaa, hevosella eli jalkaisin, korvessa eli turnauskentällä — ajan, paikan ja aseet, kaiken sen jätämme hänen omaan valtaansa".

"Ajatelkaa Jumalan ja kirkon rauhaa, armollinen herra", sanoi Gilslannin paroni, "jota tähän pyhään ristiretkeen osaaottavat ruhtinaat ovat vannoneet".

"Ajatelkaa, kuinka käskyjäni toimitatte, palvelukseen velvotettu vasallini", vastasi Richard kärsimättömästi. "Luulenpa ajateltavan, että minun aikeitani voidaan muuttaa paljaalla hengittelemisellä, niinkuin poikanulikat puhaltelevat höyheniä sinne tänne. Kirkon rauha! — Kuka siitä huolii, jos saan kysyä? Kirkon rauha ristiretkeiliäin seassa vaatii sotaa saracenejä vastaan, joitten kanssa nämät ruhtinaat ovat tehneet välirauhan, ja yksi lakkaa toisen kanssa. Etkö sitäpaitsi näe kuinka jokainen näistä ruhtinaista kokee omia tarkotuksiaan edistää? — Minäki tahdon omaani edistää, ja se on kunnia. Kunnian tähden olen tänne tullut, ja kun en sitä voi saracenein suhteen tavottaa, en ainakaan suvaitse vähintäkään häväistystä tuolta halpamieliseltä herttualta, joskin häntä olisi auttamassa jokainoa ristiretken armeijan ruhtinaista".

De Vaux kääntyi mennäkseen kuninkaan käskyä täyttämään, vaikka hän samassa kohotti olkapäitään, koska hän luonnostaan oli kovin avomielinen voidakseen salata, että tämä käsky oli hänen vakuutuksiaan vastaan. Mutta Engaddin erakko astui nyt esiin katsannolla, joka näkyi osottavan, että hänellä oli korkeampia käskyjä kerrottavina kuin vain maallisen pohatan. Hänen karvainen nahkapukunsa, hänen harjaamaton ja leikkaamaton tukkansa ja partansa, nuo laihat, hurjat ja vääntyneet kasvot, ja tuo miltei mielipuolisuutta ilmaiseva tuli, joka tuikki hänen vahvain kulmakarvainsa alta, kaikki tosiaan teki hänen jotenki sen kuvan näköiseksi, minkä olemme saaneet vanhan testamentin tietäjistä, jotka tuoden luojan käskyjä Juudaan ja Israelin syntisille kuninkaille, laskeusivat alas kallioiltansa ja luolistansa, joissa he asuivat täydellisessä yksinäisyydessä, hämmästyttääksensä mailman hirmuvaltiaita keskellä heidän ylpeyttänsä Jumalallisen Majesteetin ankaria uhkauksia ilmottamalla, aivan kuin ukkosenpilvestä lennähtävä salama iskee linnain ja palatsein torneihin ja varustuksiin. Hurjimmassakin vihassansa Richard kunnioitti kirkkoa ja sen palvelioita, ja vaikka suuttuneena erakon tunkemisesta hänen telttaan, hän nöyrästi tervehti häntä, samassa kuitenkin tehden merkin de Vaux'lle kiirehtimään asiallensa.

Mutta erakko esti häntä viittauksella, silmäyksellä ja sanalla astumasta ainoatakaan askelta tuommoiselle toimitukselle; ja kohottaen paastoomisista laihtuneen ja kuritusruoskalta haavotetun paljaan käsivartensa, hän heilutteli sitä niin kovasti, että vuohennahkapeite solui siitä alas.

"Jumalan ja kaikkein pyhimmän isän, mailman kristillisen kirkon haltian, nimessä minä kiellän tätä jumalatonta, verenhimoista ja julmaa taisteluunvaatimusta kahden kristityn ruhtinaan välillä, joitten hartioilla on se siunattu merkki, minkä alla he ovat toisilleen veljeyttä vannoneet. Onneton se, joka sen rikkoo! — Englannin Richard, peruuta se jumalaton käsky, jonka tälle paronille annoit! Vaara ja kuolema ovat sinua lähellä! Puukko välähtää kohta laulusi päällä!"

"Vaara ja kuolema ovat Richardin leikkikumppaneita", vastasi kuningas kopeasti, "ja hän on uhaten kohdannut kovin monta miekkaa, puukkoa peljätäkseen".

"Vaara ja kuolema ovat lähellä", vastasi tietäjä, ja alentaen äänensä matalaksi, ikäänkuin maan alta tulevaksi, hän lisäsi: "ja kuoleman jälkeen tuomio!"

"Hurskas, pyhä isä", sanoi Richard, "minä kunnioitan sinua ja sinun pyhyyttäsi —"

"Älä minua kunnioita", keskeytti häntä erakko; "kunnioita kernaammin halvinta hyönteistä, joka Kuolleen Meren rannoilla matelee ja elää sen kirotusta limasta. Vaan kunnioita Häntä, jonka käskyjä minä ilmotan — kunnioita Häntä, jonka haudan olet luvannut pelastaa — muista valaa, jolla olet vannonut yksimielisyyttä kannattavasi, äläkä katkaise sitä liiton ja uskollisuuden hopealankaa, jolla olet sitonut itsesi ruhtinaallisiin liittolaisiis".

"Hurskas isä", sanoi kuningas, "te, kirkon miehet, rupeatte mielestäni liika rohkeiksi pyhän virkanne puolesta, jos maallisen miehen on lupa sanoa näin paljon. Kieltämättä oikeuttanne ottamaan huostaanne omiatuntojamme, pitäisi teidän mielestäni jättää omaksi huoleksemme kunniamme suojelemisen".

"Rohkeiksi!" kertoi erakko, "sopiiko minun ruveta rohkeaksi, kuninkaallinen Richard, joka vain olen kello, totellen soittajan kättä — vain tunnoton, vähäpätöinen torvi, ilmottaen sen käskyjä, joka siihen puhaltaa? — Katso, polvillani rukoilen sinua armahtamaan kristikuntaa, Englantia ja itseäsi!"

"Nouse ylös, nouse", sanoi Richard, pakottaen häntä nousemaan; "polvien, jotka niin usein Jumalan kunniaksi laskeuvat alas, ei sovi kosketella maata ihmistä kunnioittaakseen. Mikä vaara meitä uhkaa, arvoisa isä? Taikka milloin Englannin valta kävi niin vähäiseksi, että tuon vasta herttuaksi lyödyn melskaajan pahastuminen saattaisi vaaraan sitä eli sen kuninkaan rauhaa?"

"Minä olen kalliotornistani katsellut tähtien taivaallista joukkoa, kun ne öisillä matkoillaan jakelevat viisautta toisilleen ja tietoa niille harvoille, jotka heidän kieltänsä ymmärtävät. Elosi asunnossa väijyy vihollinen, herra kuningas, joka kadehtii sekä onneasi että kunniaasi — laskulainen Saturnosta, joka uhkaa sinua pikaisella ja verisellä vaaralla ja joka kohta masentaa sinut ylpeydessäni, ellet nöyryytä kopeaa tahtoasi velvollisuuden alle".

"Pois, pois! Tuo on pakanallista oppia", sanoi kuningas. "Kristityt eivät sitä harjota — ymmärtäväiset ihmiset sitä eivät usko. Vanhus, sinä höpiset".

"En höpise, Richard", vastasi erakko — "minä en ole niin onnellinen. Minä tunnen tilani, ja että hiukka järkeä vielä on minulle suotu ei omaksi, vaan kirkon ja ristin hyödyksi. Minä olen sokea mies, joka toisille soittoa pitelen, mutta jolle ei itselleen siitä ole valoa. Kysele minulta kaikkea, mitä kristikunnnan ja tämän ristiretken hyötyyn kuuluu, niin olen puhuva sinulle kuin viisain neuvonantaja, jonka kielellä vielä vakuutus on olostanut. Puhu kanssani omasta kurjasta olennostani, ja puheeni muuttuu kadotetun mielipuolen soperrukseksi".

"Minä en tahdo katkaista yksimielisyyden sidettä ristiretken ruhtinasten välillä", sanoi Richard tyynemmällä äänellä ja olennolla; "mutta mitä hyvitystä he voivat minulle antaa siitä häväistyksestä ja vääryydestä, jota olen kärsinyt?"

"Siihenkin olen valmis ja on minulla asiana tuoda esityksiä neuvoskunnalta, joka, Franskan Philipiltä pikaisesti kokoon kutsuttuna, on tässä suhteessa ryhtynyt tarpeellisiin toimiin".

"Merkillistä", sanoi Richard, "että toiset pitävät huolta siitä, miten
Englannin loukattu majesteeti on hyvitettävä!"

"He pyytävät, jos mahdollista, ennättää vaatimustenne edelle", vastasi erakko. "Yksimielisesti he myöntävät, että Englannin lippu jälleen pystytettäköön pyhän Yrjön kukkulalle, sekä julistavat kirottavaksi hylkiöksi sitä rohkeaa pahantekiää, joka lippua on solvaissut, jota paitsi he määräävät ruhtinaallisen palkinnon pahantekiän ilmiantajalle, ja jättävät hänen ruumiinsa sutten ja korppien saaliiksi".

"Ja itävaltalainen", sanoi Richard, "jota vastaan on niin tukevat epäluulot tämän pillatyön alkuunpanemisesta?"

"Eripuraisuutta armeijassa estääksensä", vastasi erakko, "Itävalta tahtoo suostua kaikkiin syyttömyydennäytteisiin, joita Jerusalemin patriarkka hänelle määrää".

"Tahtooko hän viattomuuttaan todistaa kaksintaistelulla?" sanoi kuningas
Richard.

"Hänen valansa sitä kieltää", sanoi erakko; "ja sitä paitsi ruhtinasten neuvoskunta —"

"Ei ole hyväksi nähnyt sallia taistelua saraceneja eikä muita vastaan", katkaisi Richard hänen puhettaan. "Mutta tästä kyllin, isä — sinä olet minulle näyttänyt kuinka hullua on ajaa tätä asiaa sillä tavoin kuin olen aikonut. Ennen voidaan soihtoa vesilätäkössä sytyttää, kuin saada säkentä välähtämään kylmäverisestä pelkurista. Itävaltalaisesta ei mitään kunniaa ole saatavana ja sentähden hänestä kyllin. Minä kuitenki pakotan häntä väärän valan vannomiseen; minä vaadin syyttömyydennäytettä. Makeasti saan nauraa kuullessani hänen kömpelöin sormiensa sähisevän, kun hän tarttuu kuumennettuun rautapalloon! — Niin, taikka nähdessäni hänen suuren suunsa ammollaan ja kurkkulakinsa paisuksissa, niin että hän on läkähtymäisillään, kun hän kokee nielaista siunattua leipää!"

"Vaiti, Richard", sanoi erakko, "oi vaiti, häpeän, ellei ihmisrakkauden tähden! Kuka voipi ylistää ja kunnioittaa ruhtinaita, jotka solvaavat ja panettelevat toisiansa? Oi, että olento niin jalo kuin sinä, niin kerrassaan ruhtinaallinen ajatuksissa ja uljuudessa, niin omiaan töittensä kautta olemaan kristittyjen kunniana ja, tyynemmillä hetkillään, neronsa kautta heitä hallitsemaan — että semmoisella olennolla pitää olla leijonan kesytön, hillitsemätön hurjuus yhdistettynä tuon metsien kuninkaan rohkeuden ja arvollisuuden kanssa!"

Hän seisoi hetken mietteisiin vaipuneena, silmät luotuina maahan, ja jatkoi sitten: "mutta taivas, joka tuntee puutteellisen luontomme, vastaanottaa vaillinaisen tottelevaisuutemme ja on toistaiseksi lykännyt, vaikkei pois kääntänyt, uskaliaan elämäsi verisen lopun. Murha-enkeli on seisahtunut, kuin muinoin Jebusealaisen Araunan riihen ovella; mutta hänen kädessään on miekka paljastettuna, jonka kautta ennen pitkää leijonasydäminen Richard on makaava yhtä matalalla kuin halvin talonpoika".

"Täytyykö sen sitten tapahtua niin pian?" sanoi Richard. "Mutta, käyköön niin. Olkoon vain elämäni loistosa, joskin lyhyt!"

"Voi, jalo kuningas", sanoi erakko, ja näytti siltä, kuin kyynel (harvinainen vieras) olisi puhjennut hänen kuivaan, tuijottavaan silmäänsä — "lyhyt ja surullinen, täynnä nöyryyttämistä, onnettomuutta ja vankeutta, on se ajanjakso, joka sinut erottaa vastaasi ammottavasta haudasta — haudasta, johon vaivut jälkeistä jättämättä ja kansasi surematta, jota alituisilla sodillasi olet köyhdyttänyt, vaan jonka tietoja et ole kartuttanut ja jonka onneksi et ole tehnyt mitään".

"Mutta ilman maineetta, munkki, en hautaani astu, enkä ilman armahani kyynelittä! Nuo lohdutukset, joita et sinä voi tuntea etkä arvossa pitää, seuraavat Richardia Manan maille".

"*Minäkö* en tunne, *minäkö* en voi arvossa pitää runoniekan ylistystä ja vaimon rakkautta!" vastasi erakko äänellä, joka hetkeksi näkyi vetävän itse Richardin innostukselle vertoja. "Englannin kuningas", hän jatkoi laihtunutta käsivarttansa ojentaen, "se veri, joka sinun sinisissä suonissasi virtaa, ei ole jalompaa kuin se, joka hitaasti minun suonissani vierii. Harvalukuiset ja kylmät kuin nämä pisarat ovatkin, ovat ne sentään kuninkaallisen Lusignanin, sankarillisen, pyhän Gottfriedin verta. Minä olen — se tahtoo sanoa, minä olin, mailmassa eläessäni — Alberick Mortemar — —"

"Jonka sankarityöt", sanoi Richard, "niin usein ovat maineen torvea täyttäneet! Onko se mahdollista — onko todellakin niin? Saattoiko tähti, semmoinen kuin sinä, pudota ritariston taivahalta, kenenkään tietämättä mihin sen tuli oli sammunut?"

"Hae pudonnutta tähteä", sanoi erakko, "ja sinä löydät vain likaisen limaläjän, joka ilmojen kautta kiitäessään hetkisen loisti näennäisellä valolla. Richard, jos uskoisin että verisen peitteen vetämällä kauheasta kohtalostani voisin taivuttaa ylpeän sielusi kirkon kurituksen alle, niin melkein rohkeneisin kertoa sinulle kertomuksen, jota tähän saakka olen sisimpään sieluuni sulkenut, jossa se on sisälmyksiäni raadellut, niinkuin kettu repi nuoren spartalaisen. — Kuule siis, Richard, ja se suru ja epätoivo, mitkä eivät voi hyödyttää sitä kelvotonta jäännöstä hänestä, joka kerran oli mies, olkoot varottava esimerkki niin jalolle, ja kumminkin niin rajulle olennolle kuin sinä! Niin — minä tahdon — minä *tahdon* repiä auki kauan salatut haavat, joskin sinun edessäsi juoksuttaisin vereni tyhjiin".

Kuningas Richard, johonka Alberick Mortemarin elämäkertomus oli syvästi vaikuttanut hänen nuoruudessaan, silloin kuin hänen isänsä saleissa kaikui ministrelein legendat pyhästä maasta, kuunteli kunnioituksella kertomusta, joka, vaikka lauserakennuksen puolesta epäselvä ja vaillinainen, kuitenkin tarpeeksi selitti syyn siihen hulluuteen, jonka valtaan tämä eriskummallinen ja onneton olento aina ajottain joutui.

"Minun ei tarvitse sulle kertoa", hän sanoi, että olin jaloa sukua, rikas, uljas asetöissä, viisas neuvotteluissa. Näin olin; mutta kun Palestinan jaloimmat naiset kilvan sitelivät tukkakiehkuroita kypäriäni varten, oli sydämeni kiintynyt — järkähtämättömästi ja hellästi kiintynyt halpasäätyiseen tyttöön. Hänen isänsä, vanha ristin sotilas, havaitsi rakkautemme, ja ajatellessaan meidän kahden välillä olevaa sääty-erotusta, hän ei nähnyt muuta neuvoa tyttärensä kunnian suojelemiseksi, kuin luostarin siimestä. Minä palasin pitkältä sotaretkeltä, myötäni tuoden laakereita ja saalista, nähdäkseni onneni ijäti kadonneeksi! Minäkin pakenin luostariin ja saatana, joka minun oli saaliikseen valinnut, puhalsi sydämeeni puuskan hengellistä ylpeyttä, joka vain saattoi olla kotoisin hänen pirullisesta valtakunnastansa. Minä olin noussut yhtä suureen arvoon kirkon, kuin ennen valtion palveluksessa, olin, muka, viisas, itsekylläinen, erehtymätön! — Minä olin kirkolliskokousten neuvonantaja ja pappisylimysten ohjenuora; kuinka minä olisin voinut horjahtaa? — miksi minä pelkäisin kiusausta? Voi poloinen! Minä jouduin rippi-isäksi muutamaan nunnaluostariin, ja sisarten joukossa siellä löysin kauan rakastettuni — kauan kadotettuni. Säästä minua laajemmasta tunnustuksesta! Langennut nunna, joka itsemurhalla rankaisi rikoksensa, lepää levollisesti Engaddin holveissa, ja hänen haudallansa huokaa, valittaa ja karjuu olento, jolla on vain sen verran järkeä jäljellä, kuin hän tarvitsee surkeutensa suuruutta täydellisesti käsittääksensä!"

"Onneton mies!" sanoi Richard. "En kauvemmin kummastele kurjuuttasi.
Kuinka vältit rangaistusta, jonka kirkkolait säätävät rikoksestasi?"

"Kysy häneltä, joka vielä juopi mailman katkeraa sappea", sanoi erakko, "ja hän on puhuva elämästä, joka säästettiin erityisten avujen ja ylhäisen sukuperän tähden. Mutta, Richard, minä sanon sulle, että Luoja on minua varjellut kohottaakseen minua valoksi ja tulitorniksi, jonka tuhka kuitenki on heitettävä Tophetiin[1], kun kerta maallinen kehäni on palanut. Kuihtunut ja kutistunut kuin tämä ruumis onkin, elähyttää sitä sentään kaksi sielua: yksi toimelias, viisas ja terävä Jerusalemin kirkon asian edistämiseksi, toinen kurja, hyljätty ja epäilevä, horjuen hulluuden ja viheliäisyyden vaiheilla, kelvollinen ainoastaan omaa surkeuttansa suremaan ja pyhiä jäännöksiä vartioimaan, joihin minun olisi suurin synti edes silmiäni nostaa. Älä minua säälittele! Syntiä olisi sääliä näin kadotettua — älä säälittele minua, mutta käytä esimerkkiäni hyödyksesi. Kaikista kristityistä ruhtinaista sinä seisot korkeimmalla ja sentähden vaarallisimmalla huipulla. Sydämesi on ylpeä, elämäsi hekumallinen, kätesi verinen, Sysää luotasi nämät synnit, jotka ovat sinulle kuin tyttäriä — vaikka ne ovat vanhalle Aatamille rakkaat, niin aja sydämestäsi nämät syöjättäret — ylpeytesi, irstaisuutesi, verenhimosi!"

[1] Raamatun nimitys helvetille.

"Hän raivoo!" sanoi Richard ja kääntyi erakosta de Vaux'hon päin, ikäänkuin vähän tuskissaan soimausten kuulemisesta, joita hän ei voinut rangaista. Sitten hän tyynesti ja vähän ylönkatseellisesti lausui erakolle: "arvoisa isä, sinä olet hankkinut koko parven tyttäriä miehelle, joka vain muutamia kuukausia on naimisissa ollut; mutta koska minun tulee ne talostani ajaa, niin täytyy minun hellänä isänä toimittaa heille sopivat aviomiehet. Minä jätän siis ylpeyteni kirkon jaloille kaniikeille, irstaisuuteni, kuten sanoit, sinun veljeskuntasi munkeille — ja verenhimoni temppeliritareille".

"Oi, sinä terässydän, sinä rautakoura!" sanoi erakko, "johon neuvot ja varottavat esimerkit ovat yhtä pystymättömät! — Kumminkin sinua vielä vähän aikaa armahdetaan siinä tapauksessa, että käännät itsesi ja teet mikä on Herralle otollista. — Mitä minuun tulee, täytyy minun palata paikalleni. — Kyrie eleison! — Minä olen se, jonka kautta jumalallisen armon säteet tulvaavat, niinkuin tulilasi kokoo auringon säteet toisiin esineisiin, kunnes ne syttyvät palamaan, vaikka tulilasi itse pysyy kylmänä. Kyrie eleison! Köyhiä täytyy kutsua, sillä rikkaat ovat pidoista kieltäyneet — Kyrie eleison!"

Näin sanoen hän kovasti huudellen hyökäsi teltasta ulos.

"Hullu pappi!" sanoi Richard, jonka mielestä erakon hurjat huudot osaksi olivat poistaneet sen vaikutuksen, minkä hänen elämäkertansa ja kovat onnettomuudet olivat tehneet. "Kiirehdi hänen jälkeensä, de Vaux, ja katso, ettei mitään vahinkoa hänelle tapahdu; sillä vaikka olemme ristiretkeiliöitä, on silmänkääntäjällä suurempi arvo sotilastemme seassa kuin papilla eli pyhimyksellä, ja he voisivat kenties jotenkin häntä loukata".

Ritari totteli ja Richard antausi niiden mietteiden valtaan, jotka munkin merkillinen ennustus oli synnyttänyt. — "Kuolla aikaisin — jälkeistä jättämättä — kenenkään surematta? — Kova tuomio, ja hyvä, ettei sitä ole pystyvämpi tuomari lausunut. Kumminkin saracenit, jotka ovat perehtyneet mystillisiin tieteisiin, usein väittävät, että Hän, jonka silmissä viisaan äly on vain hulluus, laskee viisautta ja ennustusvoimaa mielipuolenki näennäiseen hulluuteen. Tuon erakon sanotaan myöski saattavan tähdistä lukea — taito, jota yleisesti harjotetaan tässä maassa, missä taivaallinen sotajoukko ennen muinoin oli epäjumaloitsemisen esineenä. Minun olisi pitänyt häneltä tiedustella lippuni katoamista; sillä itse pyhä thisbeläinen, hänen veljeskuntansa perustaja, ei olisi voinut näyttää hurjemmin innostuneelta, eli puhua enemmän profeetallista kieltä kuin hän. Mitäs nyt, de Vaux, mitä uutta hullusta papista?"

"Kutsutteko häntä hulluksi, korkea ruhtinas?" vastasi de Vaux. "Minusta hän pikemmin on korvesta ilmestyvän pyhän Johannes Kastajan kaltainen. Hän on noussut muutamalle heittokoneelle ja saarnaa sieltä sotilaille, niin kuin ei kukaan Pietari Erakon ajoista asti ole saarnannut. Koko leirin on hänen huutonsa saattanut jalkeelle ja väkeä tunkee tuhansittain hänen ympärillään. Silloin tällöin hän katkaisee saarnansa pää-aineen ja puhuttelee erityisiä kansakuntia heidän omalla kielellään, esitellen semmoisia syitä, jotka parhaiten pystyvät heitä rohkaisemaan kestäväisyyteen heidän aikeessaan Palestinan pelastukseksi".

"Taivaan valon kautta, jalo erakko!", sanoi Richard kuningas. "Mutta mitä muuta saattaisi Gottfriedin verestä lähteä? Hän epäilee autuudestansa, siksi että hän ennen aikanaan on elänyt par amours! — Minä pakotan paavia lähettämään hänelle täydellisen synninpäästön, vaikkapa hänen belle amie olisi ollut abbedissa".

Samassa ilmotettiin Tyron arkkipiispan, joka pyysi päästä kuninkaan puheille kutsuaksensa häntä, jos hänen terveytensä sitä sallisi, salaiseen neuvotteluun ristiretken päällikköjen kesken ja selittääksensä hänelle niitä sota- ja valtiollisia seikkoja, jotka olivat tapahtuneet hänen sairautensa aikana.

Yhdeksästoista luku

      Pitääkö voiton miekka tuppehen
      Jo pistää? Mainehikas matkamme
      Eteenpäin joko pitää hyljättämän?
      Asumme, Herran templiss' valalla
      Pyhäll' otettu, onko riisuttava?
      Tää vala onko tyhjiin sortuva.
      Kuin lupaus, jonka lapsenhoitaja
      Huvikseen huutokurkullensa antaa?

*Ristiretki. Murhenäytelmä.*

Tyron arkkipiispa oli hyvin valittu lähettiläs ilmottamaan Richardille sanomia, joita leijonasydäminen kuningas ei olisi malttanut keltään toiselta kuulla ilman hujimpaan vimmaan joutumatta. Vaan tämänki älykkään ja kunnian-arvoisen pappisylimyksen oli vaikea saada häntä kuulemaan tietoja, jotka kerrassaan hävittävät kaikki hänen toiveensa pyhän haudan takaisinsaamisesta asevoimalla ja sen suuren kunnian saavuttamisesta, minkä kristikunta yksimielisesti oli valmis hänelle ristin sankarina antamaan.

Mutta arkkipiispan kertomuksesta näkyi, että Saladin kokoili sadan heimokuntansa kaikki voimat ja että europalaiset ruhtinaat, jotka monesta syystä olivat kyllästyneet päivä päivältä yhä arveluttavammaksi käyneeseen sotaan, olivat päättäneet luopua yrityksestä. Heitä vahvisti tässä päätöksessä Franskan Philip, joka runsaasti lausuen kunnioitustansa ja vakuuttaen, että ensin tahtoi nähdä veljensä Englannin kuninkaan parantuneena, oli ilmottanut aikovansa palata Europaan. Hänen kruununvasallinsa, Champagnen kreivi, oli tehnyt saman päätöksen, eikä tarvinnut kummastella, jos Itävallan Leopold, jota Richard niin kipeästi oli loukannut, mielellänsä käytti tilaisuutta luopuaksensa hankkeesta, jonka johtajana hänen kopea riitaveljensä tulisi pidettäväksi. Useat muut ilmottivat samankaltaisen aikomuksensa; niin että oli selvää, että Englannin kuningas, jos hän päättäisi olla toisia seuraamatta, ei voinut odottaa muuta apua, kuin mitä saisi niiltä harvoilta vapaa-ehtoisilta, jotka näin ahtaissa oloissa voivat liittyä Englannin armeijaan, sekä epäluotettavaa kannatusta Montserrat'n Konradilta ja temppeli- ja johanniita-ritareilta, jotka, vaikka heidän veljeyslupauksensa käskivät heitä taistelemaan saracenejä vastaan, kuitenki kateellisesti näkivät europalaisen kuninkaan lopettavan Palestiinan vallotuksen, missä he, lyhytnäköistä ja itsekästä politiikaa noudattaen, aikoivat perustaa vapaita ruhtinaskuntia itseänsä varten.

Pitkiä näytöksiä ei tarvittu Richardin vakuuttamiseksi siitä, mimmoinen hänen asemansa tosiaan oli, ja kun ensimäinen hurja vihanvimma oli asettunut, istui hän tyynesti alas ja kuunteli synkillä katseilla, pää alaspäin laskettuna ja käsivarret ristissä, niitä syitä, joita arkkipiispa mainitsi osottaaksensa, kuinka mahdotonta hänen olisi yksinään ristiretkeä jatkaa, sittekun hänen asekumppalinsa olivat hänen hyljänneet. Niin, Richard ei edes keskeyttänyt pappia, kun tämä varovilla sanoilla rohkeni viitata siihen, että kuninkaan oma kiivaus oli yksi pääsyy ruhtinasten penseyteen koko retken suhteen.

"Connfiteor", vastasi Richard alakuloisena ja melkein surullisesti hymyillen; "minä tunnustan, arvoisa isä, että minun muutamassa suhteessa tulisi veisata mea culpa. Mutta eikö se ole kovaa, että pikaisuuteni on niin ankarasti rangaistava, että parin vihastumisen tähden olen tuomittava näkemään näin runsaan, kunniaa Jumalan ja ritariston edessä kasvavan viljan leikkaamatonna lakastuvan silmäini alla? — Vaan se ei saa lakastua. Vallottajan sielun kautta, minä istutan ristin Jerusalemin torneille, taikka on se Richardin haudalle istutettava!"

"Sinä voisit sen tehdä", sanoi pappi, "ainoatakaan nolppua kristittyä verta enään tässä sodassa vuodattamatta".

"Ah, te puhutte ystävällisestä sovinnosta, herra pappi — mutta silloin noiden uskottomain koirien verenki täytyy herjetä juoksemasta", sanoi Richard.

"Siinä on kyllin kunniaa", vastasi arkkipispa, "kun Saladiniä asevoimalla ja sillä pelvolla, jonka teidän maineenne on hänessä vaikuttanut, on pakotettu semmoisiin ehtoihin, jotka samalla haavaa jättävät meille pyhän haudan, aukaisevat Palestiinan pyhissä-vaeltajille, valvovat heidän turvallisuuttaan lujilla linnoilla ja, mikä on kaikkein tärkeintä, turvaavat pyhän kaupungin loukkaamattomuutta antamalla Englannin Richardille Jerusalemin suojeluskuninkaan nimen".

"Mitä!" sanoi Richard ja hänen silmänsä säihkyivät tulisesti — "minä, minä pyhän kaupungin suojeluskuningas! Itse voitto, ja tämä on voitto, ei voisi tuottaa enempää — tuskin niin paljoa, jos haluttomilla ja eripuraisilla voimilla saatu. — Vaan Saladin kait kuitenki tahtoo valtaansa säilyttää pyhällä maalla?"

"Niin, myötähallitsiana ja liittolaisena", vastasi pappi, "mahtavalle Richardille hänen sukulaiselleen, jos tämä naimisen kautta hänelle sallitaan".

"Naimisen kautta!" sanoi Richard kummastuneena, vaikka vähemmän kuin pappi oli odottanut. "Haa! — niin — Edith Plantagenet. Näinkö minä tästä unta? — vai kertoiko joku minulle siitä? Pääni on vielä heikko kuumeen jälkeen ja mieleni on ollut niin kiihyksissä. — Oliko se skotlantilainen, eli El Hakim, eli tuo pyhä erakko, joka mainitsi jotakin niin hurjasta tuumasta?"

"Engaddin erakko luultavasti", sanoi arkkipispa; "sillä hän on tässä asiassa nähnyt paljon vaivaa, ja sittenkun ruhtinasten tytymättömyys on tullut julkiseksi ja armeijan hajoaminen välttämättömäksi, on hän usein neuvotellut sekä kristittyin että pakanain kanssa aikaansaadakseen rauhantekoa, joka ainaki osaksi hankkisi kristikunnalle niitä etuja, jotka ovat olleet tämän pyhän sodan taitotuksena".

"Sukulaiseni uskottomalle — Haa!" huusi Richard ja hänen silmänsä alkoivat iskeä tulta.

Pappi kiirehti viihdyttämään hänen vihaansa.

"Paavin lupa on tietysti etupäässä saatava, ja pyhä erakko, jolla on hyvä maine Romassa, tahtoo asiasta sopia pyhän isän kanssa".

"Kuinka? — ennenkuin me ensin olemme suostumuksemme antaneet?" sanoi kuningas.

"Tietysti ei", sanoi piispa tyynellä ja nöyrällä äänellä; "ainoastaan teidän nimenomaisella suostumuksellanne".

"Minun suostumukseni sukulaiseni naimisiin uskottoman kanssa?" sanoi Richard; kuitenki hän puhui äänellä joka pikemmin osotti epäilemistä, kuin esityksen suoraa hylkäämistä. "Olisinko voinut uneksia senlaatuisesta sopimuksesta, kun laivani kokasta hyppäsin maihin Syrian rannalle, ikäänkuin saaliinsa niskaan karkaava jalopeura! Ja nyt — vaan jatkakaa — minä tahdon kuunnella kärsivällisesti".

Yhtä iloissaan kun kummissaan että asiansa oli niin paljon huokeampi kuin hän oli luullut, kiirehti arkkipispa Richardille mainitsemaan useoita esimerkkejä semmoisista naimisista Espanjassa, joihin pyhä istuin niin ikään oli antanut suostumuksensa, sekä niitä arvaamattomia etuja, joita koko kristikunnalle syntyisi, kun Richard ja Saladin yhtyisivät näin pyhällä siteellä, ja varsinki hän suurella innolla ja kiivaudella mainitsi mahdolliseksi, että Saladin vaihtaisi väärän oppinsa oikeaan uskoon, jos vain kysymyksessä oleva naimiskauppa tulisi toimeen.

"Onko sulttani sitte osottanut minkäänlaista taipumusta kristityksi tullaksensa?" sanoi Richard; "jos niin on, ei koko mailmassa löydy kuningasta, jolle kernaammin tahtoisin antaa sukulaiseni, niin sisareni, puolisoksi, kuin jalolle Saladinille — niin, vaikkapa toinen laskisi kruunun ja valtikan hänen jalkainsa juureen ja toisella ei olisi muuta tarjottavaa, kuin hyvä miekkansa ja vielä parempi sydämensä!"

"Saladin on kuunnellut kristityitä opettajiamme", sanoi arkkipispa, vähän kartellen — "minua itseä halpa-arvoista ja muita — ja koska hän kärsivällisesti kuuntelee ja tyynesti vastaa, tarvitsee tuskin epäillä, että hän on temmattava ikäänkuin kekäle tulipalosta. Magna est veritas et prevalebit. Muuten Engaddin erakko, jonka sanoista harva on hedelmätönnä pudonnut maahan, on siitä täydellisesti vakuutettu, että saracenein ja muitten pakanain kutsumus on lähellä, ja että tämä naiminen on oleva alkuna siihen. Hän lukee tähtien juoksun; ja kun hän lihaansa kidutellen on oleskellut näillä jumalallisilla paikoilla, joilla pyhimykset muinaisista ajoista ovat liikkuneet, on Eliaan, Thisbeläisen, hänen siunatun veljeskuntansa perustajan henki ollut hänen kanssansa, samoin kuin profeeta Elisan, Saphatin pojan, kanssa, kun hän heitti levättinsä hänen päälle".

Kuningas Richard kuunteli papin puhetta allapäin ja arvelevan näköisenä.

"Minä en voi selittää", hän sanoi, "kuinka minun on laita; vaan luulenpa, että näiden kristittyin ruhtinasten kylmät neuvonpiteet ovat minunki sieluun tartuttanut penseyttä. On ollut aika, jolloin olisin kaatanut maahan sen maallikon, joka tämmöistä naimista olisi minulle esittänyt, ja jos hän olisi ollut hengellinen mies, olisin sylkenyt häntä kasvoihin ikäänkuin uskonsa hylkääjää ja Baalin pappia; vaan nyt tämän neuvon kuunteleminen ei korviani leikkaa; sillä miksi en ystäväksi ja liittolaiseksi etsisi urhoollista, vilpitöntä ja jalomielistä saraceniä, joka rakastaa ja kunnioittaa arvollista vastustajaa, kun kristikunnan ruhtinaat luopuvat liittolaisistaan ja hylkäävät taivaan ja jalon ritariston asian? — mutta minä tahdon mielenmalttini säilyttää enkä muistella heitä. Ainoastaan yhden yrityksen tahdon tehdä, tämän komean sotajoukon koossapitämiseksi, jos mahdollista, ja jos en onnistu, herra arkkipispa, tahdomme tarkemmin keskustella esityksestäsi, jota nykyään yhtä vähän hyväksyn kuin hylkään. Lähdetään neuvostoon, aika on tullut. Sinä sanot, että Richard on ylpeä ja kiivas — sinä saat nähdä hänen nöyryyttävän itseään, niinkuin mitätön ginsti, josta hänen nimensä johtuu".

Palveliansa avulla kuningas äkkiä puki päällensä tumman yksikarvaisen takin ja levätin, ja ilman muuta merkkiä kuninkaallisesta arvostaan, kuin kultainen rengas otsallansa, hän Tyron arkkipispan kera kiiruhti neuvostoon, jossa vain odotettiin hänen tuloansa neuvottelujen alkamiseksi.

Ulkopuolella sitä laajaa telttaa, johon neuvosto kokoontui, seisoi ristin suuri lippu, sekä toinen, johon oli kuvattu polvillensa langennut vaimonpuoli hajotetuilla hivuksilla ja revityillä vaatteilla, jonka piti esittää Jerusalemin hyljättyä ja murehtivaa kirkkoa; lippuun oli kirjotettu: Afflictæ sponsæ ne obliviscaris! Huolellisesti valitut vartiat pitivät kaikkia kuuntelioita tarpeellisen matkan päässä tästä teltasta, että keskustelut, jotka toisinaan olivat jotenki kova-äänisiä ja kiivaita, eivät ehtisi syrjäisten korviin.

Täällä ristiretken ruhtinaat siis olivat koolla, Richardin tuloa odotellen, ja tätäki lyhyttä viivähystä hänen vihamiehensä selittivät hänelle haitallisella tavalla; monta esimerkkiä vedettiin esiin todistukseksi hänen kopeudestaan ja sopimattomasti anastetusta esimiehyydestänsä, ja nykyistä viipymistä mainittiin myöski semmoiseksi. Toinen koki toisestaan vahvistaa näitä pahoja ajatuksia Englannin kuninkaasta, ja oikeuttaa mielipahaansa muka kärsitystä loukkauksesta ankarimmasti selittämällä vähäpätöisimpiä seikkoja; ja kaikki tämä, kenties, syystä, että kaikilla arvaten oli sankarillista hallitsiaa kohtaan vaistomainen kunnioitus, jonka poistamiseksi vaadittiin tavallista väkevämmät ponnistukset.

He olivat sentähden päättäneet vastaanottaa häntä hänen tullessaan huolimattomasti eikä suuremmalla kunnian-osotuksella, kuin kylmä ceremoniali eli juhlamenoin sääntö välttämättä vaati. Mutta nähdessään tämän jalon vartalon, nämät kuninkaalliset kasvot, vielä kalpeat viimeisestä sairaudesta, tuon silmän, jonka ministrelit olivat kutsuneet taistelun ja voiton kirkkaaksi tähdeksi — muistellessaan hänen sankaritöitänsä, jotka tavallisen ihmisen rohkeudelle ja voimalle näyttivät mahdottomilta — nousivat kaikki kokoontuneet ruhtinaat, yksin kateellinen Franskan kuningaski ja jörömäinen, harmistunut Itävallan herttua, yksimielisesti pystöön ja huusivat yksi-äänisesti: "Jumala varjelkoon Richardia, Englannin kuningasta! Kauan eläköön rohkea Leijonasydän!"

Kasvot iloiset ja kirkkaat kuin kesäaurinko noustessaan, kumarteli Richard joka taholle ja kiitteli onneaan, kun taas oli päässyt ruhtinaallisten asekumppaleinsa joukkoon.

"Hän halusi lausua muutaman sanan", näin hän kokoontuneita puhutteli, "vaikka niin halvasta aineesta kuin hänestä itsestään, jos hän senkautta muutaman minuutin tuonnemmaksi lykkäisikin heidän neuvottelunsa kristikunnan hyväksi ja heidän pyhän hankkeensa edistämiseksi".

Kokoontuneet ruhtinaat istuivat jälleen istuimillensa ja syvä hiljaisuus syntyi.

"Tämä päivä", jatkoi Englannin kuningas, "on suuri liiton juhlapäivä; ja hyvin kelpaa kristityille miehille semmoisessa tilaisuudessa sopia veljestensä kanssa ja tunnustaa molemmanpuoliset vikansa. Jalot ruhtinaat ja isät tällä pyhällä retkellä, Richard on soturi — hänen kätensä on aina nopeampi hänen kieltänsä — ja hänen kielensä on liiaksi tottunut hänen ammattinsa karkeaan lausetapaan. Mutta älkäät Plantagenet'n ajattelemattomain puhetten ja pikaisten töitten tähden hyljätkö jaloa päätöstänne Palestinan vapauttamiseen — älkäät luotanne viskatko maallista mainetta ja iankaikkista pelastusta, jotka ovat täällä saatavat jos ihminen koskaan niitä voipi saada, siksi että sotilas on teoissaan osottanut pikaisuutta ja hänen puheensa on ollut kovaa, niinkuin se rauta jota hän lapsuudestaan on kantanut. Jos Richard on kohdellut ketään teistä väärin, on Richard valmis hyvitystä antamaan niin sanalla kuin teolla. — Jalo veli, Franskan kuningas, olenko onnettomuudekseni teitä loukannut?"

"Franskan majesteetillä ei ole mitään hyvitystä pyydettävää Englannin kuninkaalta", vastasi Philip kuninkaallisella arvollisuudella, tarttuen samalla haavaa Richardin ojennettuun käteen; "ja minkä päätöksen tehnenki sodan jättämisestä, tulee se riippumaan syistä, joita oman valtakuntani tila käskee muistamaan, eikä mistään kateellisuudesta tai tytymättömyydestä kuninkaallista ja urhoollista veljestäni vastaan".

"Itävalta", sanoi Richard, astuen arkkiherttuan luo puoleksi rohkeasti puoleksi armollisesti, jolloin Leopold melkein vasten tahtoansa nousi istuimeltansa, ikäänkuin automati, jonka liikunnoita ulkonainen vaikutus määrää, "Itävalta arvelee syystä saattavansa olla Englannille suutuksissa; Englanti taas luulee voivansa valittaa Itävallan käytöksestä. Antakoot he molemminpuolisesti toisillensa anteeksi, että Europan rauha ja tämän sotajoukon yksimielisyys jääköön rikkomatta. Ilmeisesti me kannatamme pelastuksen lippua, joka on paljon ihanampi kuin yksikään, joka maallisen ruhtinaan edessä on liehunut. Älköön siis välillämme olko riitaa maallisten arvojemme merkkikuvista. Jättäköön Leopold Englannin lipun takaisin, jos se on hänellä hallussansa, ja Richard tahtoo, paljaasta rakkaudestaan pyhää kirkkoa kohtaan, selittää, että hän katuu sitä pikaisuutta, jonka kautta hän on Itävallan lippua solvaissut".

Arkkiherttua seisoi liikkumatta, totisena ja tyytymättömänä, silmät luotuina maahan ja kasvot synkistyneinä hillitystä mielipahasta, jota pelko ja jorömäisyys esti häntä sanoilla ilmaisemasta.

Jerusalemin patriarkka kiirehti ratkaisemaan tätä tuskallista äänettömyyttä ja vakuutti, että Itävallan arkkiherttua juhlallisella valalla oli vannonut olleensa kokonaan tietämätön siitä väkivallasta, joka Englannin lipulle oli tehty.

"Sitten olemme jalolle herttualle tehneet sitä enemmän väärin", sanoi Richard, "ja pyytäen häneltä anteeksi, että olemme häntä niin pelkurimaisesta teosta syyttäneet, tarjoomme hänelle kätemme, uuden rauhan ja ystävyyden merkiksi. — Vaan mitä tämä tahtoo sanoa? Itävalta kieltää paljastettua kättämme vastaanottamasta, niinkuin hän ennen on teräshansikkamme hyljännyt. Kuinka? Emmekö voi olla hänen kumppalinsa rauhassa eikä vastustajansa taistelussa? Hyvä, olkoonpa niin. Me pidämme sitä halveksimista, jota hän osottaa, sovintona siitä, mitä mielen kiivaudessa olemme häntä vastaan rikkoneet, ja tahdomme sillä lukea rätinkimme molemminpuolisesti kuitatuksi".

Näin sanoen hän kääntyi arkkiherttuasta pikemmin arvollisuutta kuin ylönkatsetta osottavilla kasvoilla ja jätti itävaltalaisen nähtävästi yhtä hyvilleen siitä että hän oli päässyt hänen katseensa alta, kuin laiska ja niskotteleva koulupoika, koska hänen ankara opettajansa on kääntänyt silmänsä hänestä pois.

"Jalo Champagnen kreivi, ruhtinaallinen Montserrat'n markiisi, urhoollinen temppelikunnan Suurimestari, minä seison tässä kuin synnintekiä rippituolissa; onko kellään teistä syytöstä tehtävää minua vastaan eli hyvitystä minulta vaadittavaa?"

"Minä en tiedä, mihin semmoisen perustaisimme", sanoi liukaskielinen Konrad, "jollei siihen, että Englannin kuningas asekumppali-raukoiltansa ryöstää kaiken sen kunnian, minkä he ovat toivoneet tässä sodassa voittavansa".

"Minun syytökseni, koska minua kehotetaan sitä esiintuomaan", sanoi temppeliritarein suurimestari, "on tärkeämpi ja totisempi kuin Montserrat'n markiisin. Voipi ehkä näyttää sopimattomalta, että sotainen munkki, niinkuin minä, korottaa äänensä, missä niin moni jalo ruhtinas on vaiti; vaan koko sotajoukkomme kunnia, yhtä paljon kuin tämän jalon Englannin kuninkaan, vaatii, että joku hänelle vasten kasvoja ilmottaa ne moitteet, joita tarpeeksi monet hänestä lausuvat hänen selkänsä takana. Me kiittelemme ja kunnioitamme Englannin kuninkaan rohkeutta ja jaloja töitä, vaan se meitä loukkaa, että hän kaikissa tiloissa itsellensä anastaa ja kokee pysyttää yliherruutta ja esimiehyyttä, johon itsenäisten ruhtinasten ei sovi taipua. Vapaasta tahdostamme tekisimme monta myönnytystä hänen urhoollisuudelleen, hänen innolleen, hänen mahtavuudelleen ja rikkaudellensa; vaan joka riistää kaikki itselleen ikäänkuin oikeutena eikä jätä mitään kohteliaisuuden ja hyväntahtoisuuden annettavaksi, hän alentaa meitä liittolaisista vasalleiksi ja palvelioiksi sekä himmentää sotamiestemme ja alamaistemme silmissä sen ylhäisyyden loistoa, jota emme kauvemmin itsenäisesti harjota. Koska kuningas Richard on pyytänyt meiltä saada kuulla totuuden, ei hänen sovi hämmästyä eikä suuttua, kun hän kuulee miehen, jolle maallinen komeus on kielletty ja maallinen valta sama kuin ei mitään, jollei se edistä Jumalan temppelin parasta ja sen leijonan kaatamista, joka kulkee ympäri etsien ketä hän niellä mahtais — kun hän, sanon ma, kuulee semmoisen miehen suoraan hänelle sanovan totuuden, totuuden jota kaikki kuuliani sydämmessään tunnustavat, vaikka pelko ehkä sulkee heidän suunsa".

Richard punastui kovasti, kuin suurimestari näin suorastaan ja mutkittelematta moitti hänen käytöstänsä, ja puhetta seuraava hyväksymisenhyminä osotti selvästi, että melkein kaikki läsnä-oliat yhtyivät syytöksen kohtuullisuuteen. Suuttuneena ja samalla nöyrtyneenä hän kuitenkin älysi että hän, kiihtyvälle vihallensa antaen valtaa, jättäisi kylmälle ja viekkaalle syyttäjällensä sen edun itseänsä vastaan, joka temppeliherran päätarkotus oli ollut saada. Hän sentähden koki mieltänsä malttaa ja oli ääneti, kunnes oli lukenut yhden pater nosterin, jota keinoa hänen rippi-isänsä oli käskenyt hänen käyttää, milloin hän huomasi vihastuvansa. Kuningas sitten puhui tyynesti, vaikka ääni, varsinkin alussa, ilmaisi vähän katkeruutta.

"Onko siis todellakin niin? Ovatko veljemme niin suurella vaivalla ottaneet huomataksensa syntyperäistä kiivauttamme ja sitä hillitsemätöntä, tulista intoa, joka joskus on vietellyt meitä käskyjä antamaan, kun aika ei myöntänyt neuvoston kokoonkutsumista? En olisi voinut ajatella että niin sattumalta ja epähuomiosta tehdyt loukkaukset, kuin minun, olisivat voineet niin syvälle juurtua liittolaisteni sydämiin, että he minun tähteni tahtoisivat luopua pyhimmästä yrityksestä ja hellittäisivät kätensä aurasta niin lähellä vaon päätä; että he minun tähteni väistyisivät syrjään siltä suoralta tieltä Jerusalemiin, jonka heidän miekat ovat heille aukaisseet. Olin kyllä turhamielinen uskomaan, että vähäiset palvelukseni korvaisivat ne erehykset, jotka pikaisuudessani olin tehnyt; että jos muistettiin, että minä ryntäyksissä tunkeusin eturintaan, ei myöskään unhotettaisi, että paluumatkalla aina olin viimeinen; että, jos lippuni pystytin voitetulle sotatantereelle, se myös oli ainoa etu jonka etsin, kun muut jakoivat saaliin. Olen ehkä nimittänyt voitetun kaupungin nimelläni; mutta muitten omaksi sen annoin. Jos olen ollut itsepäinen rohkeita tuumia päätettäissä, en luule säästäneeni omaa enkä väkeni veriä pannakseni ne yhtä rohkeaan täytäntöön, ja jos marssin tai tappelun kiireessä olen ottanut toisten sotilaita komentaakseni, on heitä aina pidetty niinkuin omiani kun minun rahani heille hankkivat ne muonavarat sekä lääkkeet, joita heidän omat herransa eivät voineet hankkia. — Mutta minua hävettää muistuttaa teitä asioista, jotka kaikki paitsi minä itse näkyvät unohtaneen. Kääntykäämme siis mieluummin miettimään niitä toimia, joihin meidän tulevaisuudessa on ryhtyminen, ja uskokaa minua veljet", hän jatkoi, innostuksesta hehkuvilla kasvoilla, "että Richardin ylpeys, eli viha, eli kunnianhimo ei konsanaan tule olemaan minään loukkauskivenä eikä kiusankappaleena sillä tiellä, jolle uskonto ja kunnia pääenkelin torvella kutsuvat teitä. Ah, ei, ei! Minä en kauvemmin voisi elää, jos minun täytyisi ajatella, että minun vikani ja puutteeni olivat se syy, joka särki tämän urhoollisen ruhtinasten veljeskunnan. Vasen käteni hakkaisi oikean käteni poikki, jos sillä voisin vilpittömyydestäni teitä täydellisesti vakuuttaa. Vapaatahtoisesti luovun armeijan ylipäällikkyydestä, vieläpä omien sotajoukkojeni komennosta. Heitä johtakoot ne ruhtinaat, jotka Te valitsette, ja heidän kuninkaansa, joka aina on ollut kovin taipuva vaihtamaan komentajan sauvaa seikkailian keihääseen, on sotiva temppeliherrain seassa Beau Seant'in lipun alla — niin, taikka Itävallan alla, jos Leopold nimittää urhokkaan miehen joukkojensa johtajaksi. Taikka jos itse olette tähän sotaan kyllästyneet ja jos haarniskat rasittavat arkoja ruumiitanne, niin jättäkää ainoastaan kymmenen eli viisitoista tuhatta miestä Richardille lupauksenne täyttämiseksi, ja kun Zion on vallotettu", huudahti hän heiluttaen kättään, ikäänkuin levitellen ristin lippua Jerusalemin ylitse, "kun Zion on vallotettu, piirrämme sen porteille, ei Richard Plantagenet'n, vaan niitten jalojen ruhtinasten nimet, jotka jättivät hänelle keinot sen vallottamiseen".

Sotaisan kuninkaan teeskentelemätön ja voimakas kaunopuheliaisuus herätti kerrassaan ristiretkeläisten uupuneen rohkeuden ja viritti jälleen heidän uskonintonsa, ja kiinnittäen heidän huomionsa sodan pääaineeseen, sai useimmat heistä häpeämään siitä, että olivat ottaneet ohjetta niin vähäisistä syrjäsyistä, kuin ne joilla äsken olivat mieltänsä kiusanneet. Silmä sai silmältä tulta, ääni loi rohkeutta ääneen. He nostivat yksimielisesti sen sotahuudon, jolla Pietari Erakon saarnaan vastattiin, ja huusivat voimansa takaa: "johdata sinä meitä, urhoollinen Leijonasydän — kelvollisempi johtaja kuin kukaan, jota urhokkaat miehet seuraavat! Vie meitä eteenpäin — Jerusalemiin — Jerusalemiin! Se on Jumalan tahto — se on Jumalan tahto! Siunattu olkoon, joka käsivartensa puututtaa siihen työhön!"

Tämä niin odottamaton ja yksimielinen huuto kuului neuvottelutelttaa saartavien vartiain ulkopuolelle ja tunkeusi armeijan sotilaisiin saakka, jotka toimettomina ja taudeista sekä ilmanalan kuumuudesta alakuloisina, olivat joutuneet horjuvamielisiksi samoin kuin heidän päällikkönsä; mutta Richardin palaaminen uudistuneilla voimilla ja tuo hyvin tunnettu sotahuuto, joka kuului ruhtinasten kokouksesta, sytytti äkkiä uudelleen heidän intonsa, ja tuhansilta ja kymmeniltä tuhansilta kaikui sama huuto vastaan: "Zion, Zion! — Sotaan, sotaan! — Viipymättä tappeluun uskottomia vastaan! Se on Jumalan tahto — se on Jumalan tahto!"

Nuo suostumuksenhuudot ulkopuolelta enensivät vuorostaan sitä innostusta, joka teltassa vallitsi. Ne, joihin ei tuli todella ollut syttynyt, eivät uskaltaneet, ainakaan tällä hetkellä, näyttäytyä penseämmiltä kuin muut. Nyt ei enään ollut kysymystä muusta kuin uskaliaasta marssista Jerusalemia vastaan välirauhan loputtua ja niistä toimista, joihin sillä aikaa oli ryhtyminen armeijan varustamiseksi muonavaroilla ja lisäväellä. Neuvoskunta erosi, ja kaikkia sen jäseniä näytti sama innostus elähyttävän, joka kuitenki pian laimentui useimmissa ja jota ei toisissa koskaan ollut löytynyt.

Jälkimäiseen luokkaan kuului markiisi Konrad sekä temppelikunnan suurimestari, jotka yhdessä kulkivat kortteereihinsa, pahoilla mielin ja päivän tapahtumaan tyytymättöminä.

"Minä olen aina sinulle sanonut", sanoi jälkimäinen kolkolla, pilkallisella äänellään, joka oli hänelle omituinen, "että Richard katkaseisi ne heikot ansat, jotka sinä hänelle virittelet, yhtä helposti kuin leijona repii hämähäkinverkon. Näethän, että hänen vain tarvitsee puhua, ja hänen henkensä panee nuo epävakaiset narrit liikkeelle, helposti kuin vihuri tarttuu siellä täällä makaaviin lastuihin ja korsiin ja lakaisee ne läjään taikka levittää ilmaan mieltänsä myöten."

"Kun vihurin voima on ohitse", Konrad vastasi, "laskeutuvat ne lastut, joita se pyöritteli, taasen maahan."

"Mutta etkö muuten tiedä", sanoi temppeliherra, "että joski tämä uusi ryntäämisen aie hyljätään ja raukeaa tyhjään, ja jokainen näistä mahtavista ruhtinaista taas vapaasti saa heittäytyä omain heikkojen aivojensa johtoon, niin näyttää kuitenkin siltä kuin Richard joutuisi Jerusalemin kuninkaaksi suostumisen jälkeen ja tekisi rauhan sulttanin kanssa niillä ehdoilla, jotka sinä niin varmaan luulit hänen ylenkatseella hylkäävän?"

"No, Mahometin ja Termagauntin kautta, sillä kristityitä kirouksia ei enään ole tapa käyttää", sanoi Konrad, "arveletko että ylpeä Englannin kuningas yhdistäisi sukunsa pakanallisen sulttaanin kanssa? Minun politiikini heitti siihen tuon maukkeen, jotta koko sovinto tulisi hälle inhottavaksi. — Meille on yhtä paha, jos hän herraksemme joutuu sovinnon taikka voiton kautta".

"Sinun politiikisi on huonosti laskenut Richardin ruuansulatusvoimaa", vastasi temppeliherra; "arkkipispa on korvaani kuiskannut sanan hänen mielipiteistään." — Ja sitten mestariteokses tuon lipun suhteen! Se on tapahtunut suuremmatta huomiotta, kuin pari kyynärää kirjailtua silkkivaatetta ansaitsikin. Markisi Konrad, nerosi rupeaa ontumaan — minä en tahdo enään luottaa hienosti kudottuihin tuumiis, vaan tahdon koettaa omiani. Tunnetko sitä ihmislajia, joita saracenit kutsuvat charegiteiksi?"

"Kyllä", vastasi markisi; "ne ovat hurjia, innostuneita haaveksijoita, jotka uhraavat elämänsä uskonnon edistämiseksi — melkein temppeliritarien kaltaisia — vaikka sillä erotuksella, ettei heidän koskaan ole kuultu pysähtyneen kesken kulkuansa".

"Älä laske leikkiä", vastasi munkki karsaalla silmäyksellä; "tiedä, että eräs näistä miehistä on juhlallisella lupauksella sitoutunut tappamaan tuon saarelaiskuninkaan, mahomettilaisen opin päävihollisena".

"Erinomaisen järkevä pakana", sanoi Konrad. "Antakoon Mahomet hälle paratiisinsa palkinnoksi".

"Eräs asekantajamme otti hänen kiinni leirissä, ja yksityisessä tutkinnossa hän minulle suoraan tunnusti lujan ja vahvan aikomuksensa", sanoi suurimestari.

"No Jumala armahtakoon niitä, jotka estivät tämän vallan järkevän charegitin aikomusta!" sanoi Konrad.

"Hän on minun vankini", lisäsi temppeliherra, "eikä, kuten hyvin käsität, saa puhutella ketään muuta paitsi minua — mutta linnain muureja on särjetty —

"Kahleita jätetty lukitsematta ja vankeja karannut", keskeytti markiisi. "Vanha sananlasku sanoo, ettei löydy yhtään varmaa vankilaa paitsi hauta".

"Jos hän pääsee vapaaksi, lähtee hän entiselle polullensa", jatkoi soturipappi; "sillä näitten verikoirain luonnossa on, etteivät koskaan heitä sen saaliin jälkeä, josta kerran ovat hajun saaneet".

"Minun ei tarvitse enempää kuulla", sanoi markiisi. "Aikeesi kyllä hoksaan — se on kauhea, mutta hätä on suuri".

"Minä tahdon vain sinulle tästä ilmottaa", sanoi temppeliherra, "että tietäisit olla varoillasi, sillä siitä tulee nousemaan kauhea meteli eikä voi arvata, kenen päälle englantilaiset purkavat hirmunsa. — Niin, ja löytyy vielä toinen vaara — hovipoikani tietää tämän charegitin aikomuksen, ja sitäpaitsi hän on itsepäinen viisakas narri, josta mielellään soisin pääseväni erilleen, koska hän vaivaa minua sillä että uskaltaa katsella asioita ei minun, vaan omilla silmillänsä. Mutta pyhän veljeskuntamme säännöt jättävät käteeni oikeuden päästä tuommoisesta kiusasta. Taikka odota — saraceni voipi löytää oivan aseen vankihuoneessaan, ja minä lyön vetoa siitä, että hän sitä käyttää karkuun lähtiessään, joka tapahtunee niin pian kuin hovipoika tuopi hänelle ruokaa".

"Se voipi asian muuttaa", sanoi Konrad, "mutta kuitenki —"

"*Kuitenki* ja *mutta*", sanoi temppeliherra, "ovat houkkien sanoja — järkevät miehet eivät epäile eivätkä peräy — ne päättävät ja panevat toimeen".

Kahdeskymmenes luku.

      Kun leijonata johtaa kaunotar,
      Se iloissaan voi tuskin harjaa puistaa
      Ja kynsiään ei näyttää ensinkään.
      Niin Herkules värttinäks kartun väänti
      Ja kehräs rakkaudesta Omphaleen.

Anonymous.

Sitte kun Richard, tuon viime luvun lopulla kerrotun mustan petoksen pahaa aavistamaton esine, oli saanut ristiretken ruhtinaalliset päälliköt päättämään sodan jatkamista uudella innolla, oli hänen lähimpänä huolenansa perustaa rauha jälleen oman perheensä keskuudessa; ja nyt, kun hän suuremmalla maltilla saattoi asiaa punnita, halusi hän tarkasti tutkia niitä asianhaaroja, jotka olivat saaneet lipun katoamisen aikaan, sekä sen tuttavuuden laatua ja hellyyttä, joka oli olemassa hänen sukulaisensa Edithin ja maanpakolaisuuteen tuomitun skotlantilaisen seikkailian välillä.

Kuninkaatarta ja hänen seuruettaan säikäytti sen johdosta Tuomas de Vaux'n tulo, joka käski lady Kalista de Montgaillardia, kuninkaan ensimäistä hovineitoa, heti tulemaan kuninkaan luokse.

"Mitä minun pitää sanoa, madame?" sanoi vapiseva tyttö kuninkaattarelle. "Hän tappaa meidät kaikki!"

"Ei, älkää peljätkö, neiti", sanoi de Vaux. "Hänen majesteetinsa on säästänyt skotlantilaisen ritarin hengen, vaikka hän oli pää-rikoksellinen, ja antanut hänen arapialaiselle lääkärille — hän luultavasti ei tule olemaan ankara vaimonpuolta vastaan, jos tämä on jotain rikkonutki".

"Rakentele joku juttu kokoon, tyttö", sanoi Berengaria. "Mieheni ei jouda niin tarkkaan urkkia totuuden perään".

"Kerro tapahtuma, niinkuin se todella on tapahtunut", sanoi Edith, "taikka minä kerron sen sinun sijaan".

"Teidän majesteetinne armollisella luvalla", sanoi de Vaux, "saan sanoa lady Edithin neuvon viisaaksi; sillä joski kuningas Richard suvaitsee uskoa kaikkea, mitä teidän majesteetinne näkee hyväksi hänelle kertoa, epäilen kuitenkin että hän uskoo lady Kalistaa, varsinki tässä asiassa".

"Lord Gilslannilla on oikein", sanoi lady Kalista, aivan kauhistuneena ajatellen sitä tutkintoa, jota nyt tultaisiin pitämään, "ja sitäpaitsi, jospa pystyisinki sepittämään uskottavan jutun kokoon, en tottamaar luule, että rohkenisin sen kertoa".

Näin päättäen puhua kaikki suoraan, lähti lady Kalista, de Vaux'n seurassa, kuninkaan tykö ja teki, päätöksensä mukaan, todenperäisen tunnustuksen siitä viekkaudesta, jota oli käytetty onnettoman Leopartin ritarin houkuttelemiseksi vahtipaikaltaan; kokonaan vapauttaen lady Edithin kaikesta, koska hän tiesi hyvin että tämä muuten tekisi sen itse, ja sysäten kaiken syyn kuninkaattaren päälle, jonka osallisuuden tuohon kujeeseen hän ymmärsi Leijonasydämen silmissä olevan enin anteeksi annettavan. Richard oli tosiaan hyvä — melkeinpä heikko aviomies. Vihansa ensimäiset kuohumat olivat jo aikaa asettuneet, eikä hänen tehnyt mieli ankarasti moittia mitä ei enään voitu auttaa. Viekas lady Kalista, joka aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli tottunut hovin juonia tutkimaan ja varteen ottamaan pienintä hallitsian mieliteon merkkiä, kiirehti nopeaan kuin hyyppä kuninkaattaren tykö sillä ilmotuksella, että kuningas kohta kävisi hänen luonaan, johon hän omain havaintojensa nojalla lisäsi sen arvelun, että Richard vain aikoi osottaa niin suurta kovuutta, kuin tarvittiin saamaan hänen puolisoansa tarpeelliseen katumiseen ilveestänsä, ja sitte suoda hänelle ja kaikille muille asiassa osallisille armollisen anteeksi-antonsa.

"Puhalteleeko tuuli siltä suunnalta, tyttöseni?" kysyi kuninkaatar, suuresti hoivattuna tästä sanomasta; "usko minua että niin suuri sotaherra kuin Richard onkin, ei hänen ole helppo tällä kertaa voittaa meidät sukkeluudessa; sillä niinkuin isänmaani Navarran pyrenealaiset lampaanpaimenet sanovat: moni lähtee ulos villan nountiin ja tulee kerittynä kotiin".

Kun Berengaria kuninkaatar oli tiedustellut kaikkea mitä Kalista saattoi hänelle kertoa, pukeusi hän kauniimpaan pukuunsa ja odotti täydellä luottamuksella sankarimielisen Richardin tuloa.

Tämä tuli ja oli melkein samassa tilassa, kuin ruhtinas, joka saapuu kapinallisen maakuntaan siinä luulossa, että hänellä vain on nuhteita annettavia ja alamaisuuden osotteita vastaanotettavia, ja arvaamatta huomaa sen olevan täyden niskottelevaisuuden ja kapinan vallassa. Berengaria tunsi kovin hyvin suloutensa kaikkivallan sekä Richardin hellyyden määrän, varmaan tietääksensä, että hän kunnialla tästä pelistä pääsisi, kun hänen miehensä ensimäinen hirmuinen vihan puuska oli ilman onnettomuudetta mennyt ohitse; ja vähääkään kuulematta niitä hyvin ansaittuja nuhteita, joita kuningas aikoi hänelle antaa hänen kevytmielisestä käytöksestänsä, hän peitteli, niin puollusti viattomana leikintekona mitä oli tapahtunut. Syvimmällä tavalla hän kielsi käskeneensä Nectabanusta houkuttelemaan ritaria etemmäs kuin sen kunnaan juurelle, jolla hän oli vahtia seisomassa — ja tässä olikin sen verran totta, että hän ei ollut aikonut laskea sir Kennethiä telttaansa. Mutta jos kuninkaatar itseään puolustaessaan osotti puheliaisuutta, ei hän osottanut sitä vähemmin alkaessaan soimata Richardia kovuudesta, hän kun oli voinut hänelle kieltää niin halpaa pyyntöä, kuin hengen jättämistä onnettomalle ritarille, joka hänen ajattelemattoman leikkinsä kautta oli joutunut sotalakien ankaruudelle alttiiksi. Hän itki ja nyyhki valitellessaan miehensä julmaa kovuutta tässä kohden, joka vähällä oli tehnyt hänen onnettomaksi koko elinajaksi, niin usein kuin hän olisi tullut ajattelemaan, että hän tahtomattansa oli ollut etäisenä syynä tuommoiseen murhenäytelmään. Tuo onneton uhri olisi hätyyttänyt häntä unissakin — niin, ei voinut tietää sillä semmoista ennenkin oli tapahtunut — jos ei ritarin haamu olisi asettunut hänen unettoman vuoteen ääreen. Kaikkien tämmöisten sieluntuskain alaiseksi hän olisi voinut joutua sen miehen ankaruuden kautta, joka, vaikka väittäen arvelematta tottelemalla hänen vähintä viittaustansa, ei tahtonut luopua huonon kostonhimon pyynnöstä, jos kohta hän sen kautta tekikin vaimonsa aivan onnettomaksi.

Koko tätä naisellisen kaunopuheliaisuuden virtaa seurasi tavalliset todistuskappaleet, huokaukset ja kyyneleet, ja se tuli esiin äänellä ja katsannolla, joka näytti osottavan, että syynä kuninkaattaren harmiin ei ollut ylpeys eikä nurjamielisyys, vaan suru siitä että hänellä oli vähempi valta miehensä yli, kuin hän oli ajatellut.

Siivo kuningas Richard oli aivan hämillään. Hän koki turhaan selittää asiaa vaimollensa, jota itse se mustasukkaisuus, jolla hän vaati miehensä hellyyttä yksistään itseänsä varten, esti järjellisiä syitä kuulemasta eli hyväksymästä, eikä Richard hennonnut kovuutta käyttää olentoa vastaan, joka ajattelemattomassa mielipahassaanki oli niin kaunis. Hänen täytyi siis tyytyä omaan puollustukseensa ja hän koki sentähden siivosti nuhdella häntä hänen epäluuloistaan ja viihdyttää hänen mielipahaansa, muistutellen hänelle, että hänen ei tarvinnut omantunnon vaivoilla eikä yliluonnollisella pelvolla ajatella entisyyttä, koska sir Kenneth eli ja jaksoi hyvästi sekä oli jätetty mainiolle arapialaiselle lääkärille, joka epäilemättä parhaiten kaikista ihmisistä ymmärsi miten häntä hengissä pitää.

Vaan tämä näytti kaikkein enimmän loukkaavan kuninkaatarta, jonka suru uudestaan kiihtyi siitä ajatuksesta, että lääkäri ja saraceni oli saanut suosionosotteen, jota hän mieheltänsä turhaan oli pyytänyt avopäin ja notkistunein polvin. Tästä uudesta syytöksestä alkoi Richardin kärsivällisyys loppua ja hän sanoi totisella äänellä: "Berengaria, lääkäri pelasti minun henkeni. Jos sillä on mitään arvoa silmissäsi, ei sinun pidä häneltä kadehtia suurempaakaan palkintoa, kuin sitä ainoaa, minkä olen voinut saada hänen vastaanottamaan".

Kuninkaatar huomasi osottaneensa teeskenneltyä suuttumusta niin isossa määrässä, kuin hän pelkäämättä saattoi tehdä.

"Oma Richardini", hän sanoi, "miksi et tuonut tuota viisasta minun luokseni, että Englannin kuninkaatar olisi saanut näyttää, kuinka suuressa arvossa hän piti sitä, joka oli pelastanut ritariston valon, Englannin kunnian sekä Berengaria raukan hengen ja toivon sammumasta".

Sanalla sanoen, tuo aviollinen riita oli lopussa; vaan että oikeus saisi jonku uhrin, päättivät kuningas ja kuninkaatar yksimielisesti sysätä kaiken syyn lähettiläs Nectabanuksen niskoille, joka — koska kuninkaatar jo tähän aikaan oli sydämestään väsynyt hänen oikkuihinsa — kuninkaallisen puolisonsa Genevran kera tuomittiin ajettavaksi hovista pois, ja kääpiöparka pääsi piiskasaunasta ainoastaan kuningattaren vakuutuksen kautta, että hän jo oli rangaistu.

Lisäksi päätettiin, että koska lähettiläs ensi tilassa oli toimitettava Saladinin luokse hänelle ilmottamaan neuvoston päätöstä sodan jatkamisesta niin pian kuin välirauha oli päättynyt, ja kun Richard aikoi sulttanille lähettää jonku kalliin lahjan osottaakseen kiitollisuuttansa siitä suuresta hyödystä, joka hänellä oli El Hakimin palveluksista ollut, nuo molemmat onnettomat olennot pantaisiin harvinaiskaluina lahjaa seuraamaan, koska he, peräti naurettavan näkönsä ja mielipuolisuutensa kautta, erittäin hyvin soveltuivat semmoiseksi lahjaksi, joita hallitsiat tapaavat toiselleen lahjotella.

Richardilla oli vielä samana päivänä riita kestettävä toisen vaimonpuolen kanssa, mutta hän kävi sitä vastaan enemmän huoletonna kuin edellistä vastaan; sillä vaikka Edith oli kaunis ja korkeassa määrässä nautti kuninkaallisen sukulaisensa kunnioitusta — niin, vaikka hän Richardin loukkaavien epäluulojen kautta todella oli sen vääryyden uhri, josta Berengaria vain oli ollut valittavanaan, ei hän sentään ollut Richardin vaimo eikä lemmitty, ja tämä pelkäsi vähemmin niitä nuhteita, joita Edith hänelle tulisi tekemään, jos kohta ne olisivat enemmän perustetuita kuin kuningattaren vihat ja kummalliset syytökset. Pyydettyään kahden kesken saada Edithiä puhutella, saatettiin Richard hänen huoneeseen, joka oli kuninkaattaren huoneen vieressä, ja jossa kaksi koptilaista naisorjaa puheen kestäessä makasi polvillaan etäisimmässä nurkassa. Edithillä ei ollut minkäänlaisia vaimonpuolten koristeita päällään, ja musta hiilakka linnikko peitti suurilla laskuillansa korkeasukuisen neidon pitkää, ihanaa vartaloa. Richardin sisäänastuessa hän syvästi kumartaen nousi istuimeltansa, jolle hän kuitenki kuninkaan kehotuksesta uudestaan asettui, ja kuin kuningas istui hänen viereensä, odotti hän sanaakaan sanomatta hänen enempiä käskyjänsä.

Richard, joka oli tottunut seurustelemaan Edithin kanssa sillä tuttavalla tavalla, johon heidän sukulaisuutensa häntä oikeutti, tunsi tätä vastaanottoa jokseenki kylmäksi niin että hän vähän sanoja tavotellen alkoi puhettaan.

"Kaunis orpanamme", hän viimein sanoi, "on meille suutuksissa; ja meidän täytyy myöntää, että vaikeuttavat asianhaarat ovat saattaneet meitä syyttömästi luulemaan, että hän olisi käyttänyt itseään toisin, kuin hän koskaan ennen on tehnyt. Mutta vaeltaessaan tässä mailman sumuisessa laaksossa ihminen usein erehtyy varjon ja tosiolennon välillä. Eikö kaunis orpanamme voi suoda anteeksi vähän tuittupäiselle sukulaiselleen Richardille?"

"Kuka voipi *Richardille* anteeksiantoa kieltää", sanoi Edith, "jos
Richard voipi saada anteeksi *kuninkaalta*?"

"Kas niin, orpanani", vastasi Leijonasydän, "tämä on kovin juhlallista. Pyhän neitsyen kautta, nuo surulliset kasvot ja tuo väljä, musta linnikko voisi saattaa siihen luuloon, että juuri olisit leskeksi jäänyt taikka ainaki olisit kadottanut kihlatun sulhosi. Rohkaise mielesi — epäilemättä olet kuullut, että sinulla ei enään ole todellista aihetta suremiseen — miksi siis murhepukua pitää?"

"Sentähden että Plantagenet'n kunnia on kadonnut — sentähden että arvo on isäni huoneesta hävinnyt".

Richard rypisti otsaansa. — "Kunnia kadonnut! Arvo huoneestamme poissa!" kertoi hän suuttuneena; "mutta orpanani Edith voipi rankaisematta puhua noin. Minä olen tuominnut häntä kovin pikaisesti, ja hänellä on siis oikeus tuomita minua kovin ankarasti. Mutta sano ainaki mikä rikokseni on!"

"Plantagenet'n", sanoi Edith, "olisi pitänyt joko jättää loukkaus anteeksi taikka rankaista se. Hänen ei sovi määrätä vapaita miehiä, kristityitä ja rohkeita ritareita uskottoman orjiksi. Hänen ei sovi tinkiä ja helpotella, eli lahjottaa henki vapauden menettämisellä. Tuon onnettoman tuomitseminen kuolemaan olisi ollut kovuutta, vaan se olisi ainaki voinut näyttää oikealta; hänen langettaminen orjuuteen ja maanpakolaisuuteen on peittämätöntä hirmuvaltaisuutta".

"Minä näen, kaunis orpanani", Richard sanoi, "että sinä olet niitä hempukoita, jotka pitävät poissa-olevaa rakastajaa samana kuin ei yhtään eli kuin kuollutta. Rauhotu; puoli kymmentä keveätä ratsumiestä voivat hänen vielä saavuttaa ja oikaista erehyksen, jos rakastajallasi on joku salaisuus, joka tekee kuoleman hänelle soveliaammaksi kuin maanpakolaisuuden".

"Herkeä noin sopimatonta leikkiä laskemasta!" Edith vastasi kovasti punastuen. "Ajattele pikemmin, että kostosi tyydyttämiseksi olet katkaissut oivallisen jäsenen tästä pyhästä liittokunnasta, riistänyt ristiltä yhden sen parhaimmista puollustajista ja antanut totisen Jumalan palvelian pakanain käsiin; olet lisäksi ihmisille, yhtä luulevaisille kuin itse tässä seikassa olet näyttänyt olevasi, antanut jonku oikeuden sanomaan että Richard Leijonasydän ajoi urhoollisimman ritarin leiristään, että tämän soturimaine ei kohoaisi hänen omansa vertaiseksi".

"Minä — minä!" huusi Richard, nyt todenteolla mielen liikutuksessa. — "Tarvitsiko minun kadehtia toisten mainetta? Minä soisin että hän olisi täällä, semmoista yhdenvertaisuutta väittämässä! Kruununi ja arvoni laskisin alas, turnauskentällä häntä kohdatakseni ja näyttääkseni onko Richard Plantagenet'llä syytä peljätä kuolevaista taikka kadehtia hänen mainettansa. Kas niin, Edith, sinä et tarkota mitä sanot. Älä anna suuttumisen taikka kaihon kultasi poissaolosta saattaa itseäs kohtuuttomaksi sukulaistasi vastaan, joka, kaikesta pikaisuudestasi huolimatta, pitää sinun hyvää ajatustasi yhtä suuressa arvossa kuin kenenkään kuolevaisen".

"Kultani poissa-olosta?" lady Edith sanoi. "No niin — hän kutsuttakoon kernaasti kullakseni, hän joka niin kalliisti siitä nimestä on maksanut! Vaikka semmoista harrasta palvelusta ansaitsematta, olin minä hänelle ikäänkuin valo, joka johdatti häntä eteenpäin ritarillisuuden jalolla tiellä; mutta että minä olisin arvoni unhottanut, taikka hän pyrkinyt omansa ulkopuolelle, se ei ole totta, jospa kuningaski sen sanoisi".

"Kaunis orpanani", Richard sanoi, "älä pane sanoja suuhuni, joita en ole koskaan lausunut. Minä en ole sanonut että te olisitte hänelle suoneet muuta suosionosotusta, kuin minkä jokainen urhokas ritari, oli hän mitä sukua tahansa, voipi prinsessalta saada. Mutta pyhän neitsyeen kautta, minä tunnen hiukka tuonlaiset rakkaudenseikat — ne alkaa äänettömällä kunnioittamisella ja kaukaisella ihailemisella, mutta kun tilaisuus eteen sattuu, enenee tuttavuus, ja niin — mutta turha vaiva on puhua sille, joka pitää itseänsä koko mailmaa viisaampana".

"Sukulaiseni neuvoa kuuntelen aina mielelläni", sanoi Edith, "kun ne eivät sisällä mitään arvoani ja luonnettani solvaisevaa".

"Kuninkaat, kaunis orpanaiseni, eivät neuvo, he pikemmin käskevät", sanoi Richard.

"Sulttanit tosin käskevät", sanoi Edith; "mutta se tulee siitä, että heillä vain on orjia hallittavina".

"No, no, sinun tulisi oppia vähemmin sultaneja halveksimaan, kuin niin korkeassa arvossa pidät skotlantilaista", sanoi kuningas. "Minä pidän Saladinia enemmän sanassansa pysyvänä kuin tuota Skotlannin Wilhelmiä, joka, Jumala paratkoon, välttämättä vaatii itselleen Leijonan nimeä — hän on ilkeästi pettänyt minun, kun hän ei lähettänyt niitä apujoukkoja, jotka hän oli luvannut. Salli minun sanoa sinulle, Edith, että kerran kenties tulet pitämään rehellistä turkkilaista parempana kuin kavalaa skotlantilaista".

"En — en koskaan!", Edith vastasi, "vaikkapa Richard itse kääntyisi siihen väärään uskontoon, jota karkottaakseen Palestinasta hän on purjehtinut meren poikki".

"Sinä tahdot saada viimeisen sanan", sanoi Richard, "ja sinä sen saat. Ajattele minusta mitä tahansa, Edith kulta, minä en koskaan ole unhottava, että sinun isäsi oli minun setä".

Näin sanoen hän kohteliaasti jätti hyvästi hänelle, vaikka ei isosti tyytyväisenä käymisensä päätökseen.

Oli neljäs päivä siitä kuin sir Kenneth oli leiristä lähetetty pois, ja kuningas Richard istui teltassaan nauttien läntisen iltatuulen henkäyksistä, joka tuoden harvinaista viileyttä siivillänsä, tuntui tulevan iloisesta Englannista virvottamaan sen retkeilemisiin mieltynyttä hallitsiaa, kun hän vähitellen kokoili ne täydet voimat, jotka hän jättiläis-suurten hankettensa toimeenpanemiseen tarvitsi. Hän oli ypö yksin, sillä de Vaux oli lähetetty Ascalonista noutamaan lisäväkeä ja sotatarpeita, ja useimmat muusta palveliakunnasta tekivät eri tahoilla valmistuksia sotatointen pikaiseen alottamiseen sekä suureen ristiretkeiliäin armeijan tarkastukseen, joka tulisi tapahtumaan seuraavana päivänä. Kuningas istui kuunnellen toimeliasta hälinää sotilaisten joukosta, kalsketta pajoista, joissa hevosenkenkiä taottiin, sekä aserautioiden teltoista, joissa rautapaitaa tehtiin. Edestakaisin kulkevain soturein äänetkin olivat korkeat ja iloiset ja niiden kaiussa ilmaantui kiihkeän, tulisen rohkeuden takaus sekä lähestyvän voiton varma ennustus. Kun Richardin korva parastaikaa mielihyvällä kuunteli näitä ääniä, ja kun hän vaipui niihin voiton ja kunnian unelmiin, joita ne hänessä synnyttivät, ilmotti eräs tallimestari, että sanansaattaja Saladinilta odotti ulkona.

"Laske hänen heti sisään", sanoi kuningas, "ja tarpeenmukaisella kunnialla, Josceline".

Englantilainen ritari saattoi siis sisään henkilön, joka ei näyttänyt olevan muuta kuin nubialainen orja, vaikka hänen ulkonäkönsä oli erittäin silmään pistävä. Hän oli komea, jalosti rakettu mies, ja hänen käskeväiset, vaikka pikimustat kasvonjuonteensa eivät osottaneet mitään neekerintapaista. Sysimustilla hivuksillaan oli hänellä maidonvalkea turbani ja hartioilla samanvärinen lyhyt levätti, joka edestä ja hihojen kohdalta oli aukinainen ja jonka alta näkyi muokatuista leopartin nahoista tehty ihokas, joka ulettui polviin saakka. Muut osat hänen jäntevistä jäsenistään, niin käsivarret kuin sääret, olivat paljaat, paitsi että sandalit oli sidotut hänen jalkoihinsa ja että hänellä oli hopioiset kaulavitjat ja rannerenkaat. Hänen vyötäisiltään riippui suora, leveä miekka, jonka kahva oli puksipuusta ja huotra päällystetty käärmeennahalla. Oikeassa kädessään hän piti lyhyttä jahtikeihästä leveällä, kiillotetulla vaaksanpituisella teräskärjellä, ja vasemmalla hän talutti suurta, kaunista susikoiraa punotusta silkistä ja kullasta tehdyllä nuoralla.

Sanansaattaja lankesi alas kasvoilleen samalla osaksi paljastaen hartiansa nöyryyden osotteeksi, ja otsallaan koskettuaan laattiaan, nousi sen verran ylös, että jäi toiselle polvelleen, kun hän kuninkaalle ojenti silkkisen huivin, sisältäen toisen huivin kultakankaasta, jonka sisässä oli kirje Saladinilta. Se oli arapian kielellä kirjotettu, vaan sitä seurasi käännös normandian engelskaksi, joka meidän kielellä kuuluisi näin:

"Saladin, kuningasten kuningas, Melek Ricille, Englannin leijonalle. Koska me viimeisen sanansaattosi kautta olemme tulleet tietämään, että olet valinnut sodan rauhan sijaan ja vihollisuutemme ystävyytemme sijaan, pidämme sinua sokaistuna tässä asiassa ja toivomme kohta, tuhansien heimokuntaimme voittamattoman voiman avulla, saattavamme vakuuttaa sinua erehyksestäsi, kun Mahomet, Jumalan profeeta, ja Allah, profeetan Jumala, tulevat ratkaisemaan riidan välillämme. Kaiken muun suhteen pidämme suuressa arvossa sinua sekä myös niitä lahjoja, jotka meille lähetit, ja noita kahta kääpiöä, jotka ovat kummalliset kuin Ysop kuvattomuudessansa sekä hupaiset kuin Isakin luutu; ja vastineeksi näistä anteliaisuutesi aarre-aitan osotteista, olemme sinulle lähettäneet nubialaisen orjan nimeltä Zohauk, jonka omaisuuksista et saa värin mukaan tuomita, niinkuin mailman houkat tekevät, sillä mustakuorisilla hedelmillä on usein herkullisin maku. Tiedä että hän on väkevä kuin Zablestanin Rustani herransa tahdon täyttämisessä sekä myöski viisas neuvoja antamaan, kun olet oppinut hänen kanssa haastelemaan; sillä puheen herra on halvaantunut äänettömäksi palatsinsa elfenluumuurien takana. Me heitämme hänen sinun huostaas, toivoen ettei se aika voi olla kaukana, jolloin hän tehnee sinulle hyvän palveluksen. Ja niin jätämme sinun hyvästi; luottaen siihen että kaikkein pyhin profeetamme vielä on kutsuva sinua totuuden tuntemiseen; mutta ellei se tapahdu, on toivomme, että kohta varttuisit terveeksi jälleen, jotta Allah tuomitkoon sinun ja minun välillä julkisella taistelutantereella".

Kirje oli vahvistettu sulttanin nimellä ja sinetillä.

Richard katseli äänettömänä nubialaista, joka seisoi hänen edessään, silmät lattiaan luotuina ja käsivarret rinnalla ristissä, näyttäen mestarillisesti veistetyltä mustalta marmoripatsaalta, joka Prometheuksen koskettamista odotti henkiin virotakseen. Englannin kuningas, joka niinkuin sattuvasti sanottiin hänen jälkeläisestään Henrik VIII:sta, kernaasti katseli *miestä*, oli varsin tyytyväinen hänen edessään seisovan henkilön lihaksiin, jänteisiin ja suhteelliseen ruumiinrakennukseen ja kysyi häneltä frankin kielellä: "Oletko sinä pakana?"

Orja puisti päätään, ja kohottaen sormen otsalleen teki ristinmerkin osotteeksi että hän oli kristitty, jonka jälkeen hän asettui entiseen liikkumattomaan, nöyrään asemaansa.

"Varmaanki nubialainen kristitty", sanoi Richard, "jolta nuo pakanakoirat ovat puheenlahjan ryöstäneet?"

Mykkä puisti taasen verkalleen päätänsä kieltämisen merkiksi, viittasi etusormellaan taivasta kohti ja laski sen sitte huulillensa.

"Minä ymmärrän", sanoi Richard, "Jumala on sinun mykäksi tehnyt, eikä ihmisten ilkeys. Osaatko puhdistaa rauta-asua ja vyötä, sekä tarvittaissa pukea ne päälle?"

Mykkä nyökäytti päätään, ja astuen haarniskan luo, joka ritarillisen hallitsian kilven ja kypärin kera riippui telttapuussa, piteli sitä niin osaavasti ja näppärästi, että hän kyllin osotti täydellisesti ymmärtävänsä asekantajan tehtävät.

"Sinä olet taitava ja sinusta varmaan tulee hyödyllinen poika, — sinä saat toimittaa palvelusta omassa huoneessani ja minua itseäni passata", sanoi kuningas, "että näyttäisin kuinka suuressa arvossa pidän kuninkaallisen sulttanin lahjaa. Jos sinulla ei ole kieltä, et voi juoruja kannella, etkä suututtaa minua sopimattomalla vastauksella".

Nubialainen heittäysi taasen pitkäkseen, kunnes otsansa koski maahan, nousi sitte pystöön ja jäi seisomaan muutaman askeleen päähän, ikäänkuin odottaen uuden herransa käskyjä.

"Hyvä; saat heti astua palvelukseesi", sanoi Richard, "sillä ruostepilkku näkyy tuossa kilvessä, ja kun sitä heiluttelen Saladinin kasvojen edessä, pitää sen olla kirkas ja puhdas kuin sulttanin ja oma kunniani".

Torventoitanto kuului nyt ulkoa, ja kohta sen jälkeen sir Henry Neville astui sisään, kääry kirjeitä kädessä, — "Englannista, mylord", sanoi hän ojentaessaan niitä.

"Englannista — rakkaasta Englannistamme!" kertoi Richard surullisesti ihastuneella äänellä. — "Ah, vähän he voivat aavistaa kuinka kovasti taudit ja huolet — laimeat ystävät sekä rohkeat viholliset ovat heidän kuningastansa kiusanneet". Avattuaan kirjeet, sanoi hän äkisti: "Haa! Tämä ei tule rauhallisesta maasta — heilläkin on taistelunsa. Neville, menkää! — Minun täytyy rauhassa ja yksin lukea näitä uutisia".

Neville poistui siis ja Richardin koko huomio oli kohta kiintynyt niihin huolettaviin sanomiin, joita Englannista oli hänelle tuotu ja jotka koskivat hänen synnyinmaatansa runtelevia sisällisiä riitoja: eripuraisuutta hänen veljestensä Johnin ja Geoffreyn välillä; heidän yhteistä kiistaa ylituomari Longchampin, Elyn piispan, kanssa; aateliston sortoa talonpoikia kohtaan, ja näitten kapinallisuutta herrojansa vastaan, joka kaikkialla oli synnyttänyt eripuraisuutta ja muutamissa tiloissa verisiä otteluita. Kertomuksia tapahtumista, jotka nöyryyttivät hänen ylpeyttänsä ja alensivat hänen arvollisuuttaan, seurasi hartaimmat kehotukset hänen viisaimmilta ja uskollisimmilta neuvonantajiltaan, että hän heti palaisi Englantiin, sillä ainoastaan hänen takaisintulonsa voisi valtakuntaa pelastaa sisällisen sodan kauhistuksista, jota sotaa, jos se syntyisi, Franska ja Skotlanti varmaan koettaisi käyttää omain etujensa hyväksi. Tuskallisimman levottomuuden omana luki ja uudestaan luki Richard näitä pahan-enteisiä kujeita, vertaellen niitä tietoja, joita muutamat niistä sisältivät, samoihin tapauksiin, vaan eri tavalla toisissa kerrottuihin, ja kohta ei hän vähääkään huomannut mitä hänen ympärillänsä tapahtui, vaikka hän, viileyttä nauttiakseen, istui aivan telttaoven suulla, jonka esiriput olivat syrjään vedetyt, niin että vahdit ja muut teltan ulkopuolella seisojat saattoivat häntä nähdä samoin kuin hän heitä.

Etempänä teltan perällä ja toimitellen sitä työtä jonka herransa oli hänelle antanut, istui nubialainen orja, puoleksi selin kuninkaaseen päin. Hän oli lopettanut haarniskan ja rautapaidan puhdistamisen ja kirkastamisen ja oli nyt uutterasti käynyt käsiksi leveään pavesseen eli erittäin suureen, teräslevyillä päällystettyyn kilpeen, jota Richard usein täytti tiedustelemismatkoillaan taikka kun hän itse otti varustettujen paikkojen väkirynnäkköön osaa, koska siitä oli tehollisempi suoja heittoaseita vastaan, kuin pienestä kolmikulmaisesta kilvestä, jota hän käytti hevosen seljässä. Tässä kilvessä ei näkynyt Englannin kuninkaallisen leijonan kuvaa eikä muuta merkkiä, joka voisi puoleensa kääntää vihollisen huomion ryntäyksissä. Nubialaisen tarkkana huolena oli siis saada sen pintaa niin kirkkaasti kiiltäväksi kuin kristalli, joka hänelle näkyikin erittäin onnistuvan. Hänen takanaan ja ulkoa tuskin nähtävissä makasi suuri koira, jota olisi voinut kutsua hänen veljekseen orjuudessa ja joka ikäänkuin hämmästyksissään, että hän nyt oli kuninkaan oma, oli asettunut maata aivan mykän viereen, pää ja korvat maassa, sekä jalat ja häntä vedetyt ruumiin alle ja ympäri.

Sillä välin kuin hallitsia ja hänen uusi palveliansa olivat näissä toimissa, hiipi uusi näytteliä esiin näyttämölle ja lähestyi englantilaisia sotureita, joista noin parikymmentä, kunnioittaen ruhtinaansa erinomaisen miettivää katsantoa sekä hänen raskasta tehtäväänsä, vastoin tapaansa pitivät erittäin hiljaista vahtia teltan edustalla. Eivät he silttä kuitenkaan olleet valppaampia kuin tavallisesti. Moniaat heistä pelasivat hasardipeliä pienillä kivillä, toiset kuiskuttelivat keskenään lähenevästä tappelupäivästä, ja useat makasivat pitkänään, järeät jäsenensä käärittyinä vihreäisiin levätteihin.

Näitten huolettomain vartiain joukkoon pujahti pieni ja hoikka turkkilainen ukko, repaleisiin puettu kuin marabuti eli pyhimys erämaasta. Marabutit olivat erästä velhojoukkoa, jotka joskus uskalsivat tulla ristiretkeiliäin leiriin, vaikka aina saivat kärsiä ylenkatseellista kohtelua ja usein väkivaltaakin. Kristittyjen johtajien kevytmielisen ja irstaisen elämänlaadun kautta oli nimittäin musikantteja, porttoja, juutalaisia kauppiaita, kopteja, turkkilaisia sekä kaikkia itämaan hylkiöitä päässyt heidän teltoillensa, niin että turbani ja kauhtana, joitten karkottaminen pyhästä maasta oli sodan sovittu tarkotusperä, eivät olleet mikään outo eikä mikään huolettava nähtävä ristiretkeläisten leirissä. Mutta kun tuo pieni, mitätön otus, josta olemme maininneet, tuli niin lähelle vartioita, että he estivät häntä etemmäs pääsemästä, heitti hän likaisen, viheriän turbaninsa maahan ja silloin nähtiin, että hänen partansa ja kulmakarvansa olivat ajetut, kuten tavallisesti narreilla, ja että mielipuolisuus loisti hänen eriskummaisista, vääntyneistä kasvoistaan ja hänen pienistä, mustista silmistään, jotka kiiltivät kuin vuorikulta.

"Tanssi, marabuti", huusivat sotamiehet, jotka tunsivat näitten kuljeksivain velhojen elantotavat — "tanssi taikka piiskaamme sinua joustemme kielillä, niin että pyörit kuin väkkärä koulupojan ruoskan edessä". — Niin huusivat ajattelemattomat vahdit, yhtä iloissaan kuin olivat saaneet esineen pilanteollensa, kuin lapsi pyydettyään perhosen taikka koulupoika löydettyään linnunpesän.

Ikäänkuin mielihyvissään siitä että saattoi sotilaita huvittaa, hyppäsi marabuti ylös maasta, ja alotti ihmeellisellä ketteryydellä huimaavan hyppynsä, joka, kun sitä vertasi hänen hentoon ja laihtuneeseen ruumiiseen, teki hänen kuivan lehden näköiseksi, jota talvimyrsky pyörittelee. Hänen ainoa hivussuortuvansa seisoi pystyssä hänen paljaaksi ajetusta päästään, ikäänkuin joku näkymätön henki olisi häntä siitä kannattanut, ja näytti todellaki siltä kuin olisi yliluonnollista taitoa tarvittu suorittamaan tuota hurjaa, huimaavaa tanssia, jossa tanssijan varpaanpäät tuskin koskivat maahan. Näin pyöriessään hän lensi sinne tänne, paikasta toiseen, kuitenki, vaikka melkein huomaamatta, likentyen kuninkaallisen teltan ovea; niin että kun hän viimein uupuneena vaipui maahan, pari kertaa hypättyään korkeammalle kuin koskaan ennen, hän vain oli noin neljänkymmenen kyynärän päässä kuninkaasta.

"Anna hänelle vettä", sanoi yksi sotamies; "noita tanssimestareita aina janottaa heidän iloisen polskansa perästä".

"Sanoitko vettä, pitkä Allen?" huudahti toinen jousimies suurimmalla ylönkatseella äänessään tuota halpaa ainetta vastaan. "Mitähän itse pitäisit semmoisesta juomasta tuommoisen maurilaisen hypyn jälkeen?"

"Vettä hän, piru vieköön, ei tule täällä saamaan pisaratakaan", sanoi kolmas. "Me opetamme tuota kepeäjalkaista, vanhaa pakanaa tulemaan hyväksi kristityksi ja juomaan Cyperiviiniä".

"Niin, niin", sanoi neljäs, "ja jos hän vastarintaa tekee, niin juokse noutamaan Dick Hunterin sarvea, jolla hän kipeätä tammaansa juottaa".

Sotamiehet kokoutuivat heti makaavan ja uupuneen dervishin ympärille, ja samalla kuin yksi pitkä sotamies nosti hänen keveän ruumiinsa maasta, piti toinen suurta viinipulloa hänen suunsa edessä. Mutta ukko, joka ei saattanut puhua, puisti päätään ja lykkäsi kädellä luotansa tuota profetan kieltämää juomaa. Hänen kiusaajansa eivät kuitenkaan niin hevillä häntä päästäneet.

"Sarvi! Sarvi tänne!" huusi yksi heistä. "Eihän ole suurta erotusta turkkilaisen ja turkin hevosen välillä, ja kohdellaan me häntä sen mukaan".

"Pyhän Yrjön kautta, te voitte hänen tukehuttaa!" sanoi pitkä Allen; "ja sitäpaitsi on sääli pakanalliseen koiraan hukata niin paljon viiniä, että siitä olisi hyvälle kristitylle kolmikertainen yömyssy".

"Sinä et tunne näitten turkkilaisten ja pakanain luontoa", vastasi Henrik Woodstall. "Sen sanon sulle, veikkoni, että tämä pullonen Cyperiviiniä on kiertävä hänen aivojaan vastakkaiseen suuntaan hänen äskeisen hyppynsä suhteen, ja siten saattava hänen tunnolleen jälleen. — Tukehuttaa hänen! — Hän ei siitä tukehu enemmän, kuin Ben'in musta koira voinaulasta".

"Ja sitä paitsi olisi sääli", sanoi Tomalin Blacklees, "kadehtia tuolta pakanalliselta piruparalta ryyppyä täällä maan päällä, kun tiedät, ettei hän koko pitkässä ijankaikkisuudessa saa pisaratakaan kielensä jäähdyttämiseksi".

"Tuo olisi kovin kovaa, mielestäni", sanoi pitkä Allen, "ainoastaan sen vuoksi että hän on turkkilainen, niinkuin isänsä ennen häntä. Jos hän olisi ollut kristitty, joka pakanaksi olisi muuttunut, niin myönnän että kuumin kolo hänelle olisi ollut kyllin hyvä talvikortteeri".

"Pidä suusi, pitkä Allen", sanoi Henrik Woodstall; "sillä tiedä, että kieles ei ole lyhyin jäsenistäsi, ja minä ennustan että se saattaa isä Franciksen niskoillesi, niinkuin tässä taannoin tuon mustasilmäisen, synnillisen tytön tähden. — Mutta tässäpä sarvi tulee. — Koepas joutua hieman, mies, ja väännä hänen hampaansa hajalleen puukonpäälläsi".

"Odota, odota, hän myöntyy!" sanoi Tomalin; "katsokaa, hän viittaa, että pullo annettaisiin hänelle. — Siirtykääpä vähän syrjään, pojat! Oop sey es! sanoi hollantilainen — soluu alas kuin pumpuli! Niin, ne ovat aika juomavekkuleita, kun kerran vain pääsevät alkuun — turkkilaisen et koskaan näe ryyppyä hyleksivän".

Dervishi, taikka mikä hän oli, joi tosiaan, tai näytti ainaki juovan, tuon suuren pullon aivan tyhjäksi yhdellä ainoalla ryyppäyksellä, ja antaen sen takaisin lausui vain syvällä huokauksella sanat "Allah kerim!" eli Jumala on armollinen. Sotilaissa, jotka katselivat tätä perinpohjaista maljaa, syntyi nyt niin meluava nauru, että se häiritsi ja havahutti kuninkaan, joka kohottaen sormeansa huusi vihastuneena: "mitä nyt, lurjukset? Ei mitään pelkoa, ei mitään järjestystä?"

Kaikki vaikenivat kerrassaan; sillä he tunsivat Richardin mielenlaadun, joka toisinaan sotamiehille suvaitsi suurta tuttavuutta, mutta toisinaan taas, vaikka hyvin harvoin, vaati tarkinta arvon-antoa. Kiirehtien kuninkaallisesta teltasta tarpeellisen etäälle he koettivat haalata muassaan marabutia, joka nähtävästi uuvuksissaan edellisestä voimanponnistuksesta eli päihtyneenä siitä väkevästä juomasta, minkä hän äsken oli nielaissut, ähkyen teki vastakynttä eikä tahtonut sallia liikuttaa itseään paikalta.

"Antakaa hänen maata, hupsut!" kuiskasi pitkä Allen kumppaneilleen; "pyhän Kristofferin kautta, te suututatte Dickoniamme (Richardia) niin kovasti, että hän antaa miekkansa surista ympäri päitämme. Jättäkää hänen siihen, niin hän silmänräpäyksessä nukkuu kuin porsas".

Samassa kuningas heitti toisen vihaisen silmäyksen sinnepäin ja kaikki peräytyivät joutusaan, jättäen dervishin makaamaan niinkuin näytti kykenemätönnä liikuttamaan ainoaakaan ruumiinsa jäsentä tai niveltä. Hetken perästä kaikki oli yhtä hiljaista ja rauhallista kuin ennen tapausta.

Yhdeskolmatta luku.

      — — — ja laiha murha,
      Peljästyneenä hukan ulvonnasta,
      Tarqviniuksen pitkill' askelilla
      Kuin haahmo hiipii kohti saalistansa.

Macbeth.

Noin neljänneksen tiiman äsken kerrotun tapauksen jälkeen vallitsi hiljaisuus kuninkaallisen asunnon edessä. Kuningas istui telttansa ovella, lukien ja mietteisiin vaipuneena: hänen takanaan, selin samaa ovea kohti, nubialainen orja yhä kiillotti isoa kilpeä; teltan ulkopuolella, noin sadan askeleen päässä, vahtijoukko seisoi, istui eli makasi pitkänään ruohikossa, jotaki peliä aikansa vietteeksi hiljaisesti toimitellen, ja aukealla kentällä heidän ja teltan etupuolen välillä makasi marabutin tunnoton, tuskin repalekäärystä erotettava ruumis.

Mutta nubialaisella oli jonkulainen peili nyt kirkkaasti kiiltävän kilven pinnassa, ja siinä hän kummakseen ja huolekseen näki marabutin hiljaa kohottavan päätänsä maasta ja silmäilevän ympärillensä varovaisuudella, joka näytti aivan sopimattomalta juopuneelle. Hän heti paikalla laski päänsä alas ja, ikäänkuin vakuutettuna siitä, ettei kukaan häntä huomannut alkoi, niin paljon kuin suinki karttaen että liike näyttäisi ehdolliselta, vetäytyä aivan kuin sattumalta yhä likemmäksi ja likemmäksi kuningasta, aina välin pysähtyen ja hetken maaten liikkumatonna, niinkuin hämähäkki, joka saalista kohti hiipiessään hengettömän näköiseksi heittäytyy, kun luulee tulleensa huomatuksi. Tämän kaltainen liikunto tuntui nubialaisesta epäiltävältä, jonkatähden hän puolestaan niin hiljaa kuin suinki valmistautui astumaan väliin, samassa kuin niin tarvittaisiin.

Sillä aikaa marabuti mateli eteenpäin vähitellen ja huomaamatta, kuin käärme, eli paremmin kuin etana, kunnes hän oli noin viidentoista kyynärän päässä kuninkaasta, jolloin hän hypähtäen pystöön syöksi esiin kuin tiikeri, seisoi silmänräpäyksessä kuninkaan seljän takana, ja kohotti ylös sitä cangiaria eli puukkoa, joka hänellä oli takinhihassa kätkettynä. Koko kuninkaan armeijan läsnäolo ei olisi voinut häntä pelastaa — mutta nubialaisen liikunnot olivat yhtä tarkkaan lasketut kuin marabutin ja ennenkuin jälkimmäinen ennätti lyödä, tarttui edellinen hänen kohotettuun käsivarteen. Marabuti, joka oikeastaan oli charegiti, käänsi nyt hurjan vimmassa sitä kohtaan, joka niin odottamatta oli asettunut hänen ja hänen saaliinsa väliin, ja antoi nubialaiselle iskun puukolla, joka kumminki vain riipaisi tämän käsivartta, kun sitä vastoin häntä paljo väkevämpi ethiopialainen helposti paiskasi hänen maahan. Richard, huomattuaan mitä oli tapahtunut, oli sillaikaa noussut ylös, ja tuskin osottaen suurempaa hämmästystä, vihaa tai levottomuutta kasvoissaan, kuin tavallinen ihminen poispyyhkiessään ja kuoliaaksi rutistaessaan purevan paarman, nosti ylös sen tuolin, jolla oli istunut, ja huudahtaen vain: "haa, sinä koira!" musersi melkein kappaleiksi pään salamurhaajalta, joka kahdesti lausui, ensin korkealla sitten sortuneella äänellä, sanat "Allah akbar!" — Jumala on voitollinen — sekä heitti henkensä kuninkaan jalkain juureen.

"Kyllä te olette huolellisia vahteja!" sanoi Richard pilkallisesti nuhtelevalla äänellä jousimiehillensä, jotka kahakasta havahtaneina nyt pelästyksissään hyökkäsivät sisään hänen telttaansa; "erittäin valppaita vartioita, jotka annatte minun omin käsin toimittaa tämmöistä telottajantyötä. — Hiljaa kaikki ja herjetkää mielettömästä hälinästänne! Ettekö koskaan ennen ole nähneet kuollutta turkkilaista? — Tulkaa tänne — haalatkaa tämä raato ulos leiristä, hakatkaa pää ruumiista ja pystyttäkää se keihääseen; mutta katsokaa tarkkaan, että kasvot käännetään Mekkaa kohti, niin että hän helpommin saattakoon kertoa halvalle petturille, jonka kehotuksesta hän tuli tänne, kuinka hän on asiansa ajanut. — Mitä sinuun tulee, musta, hiljainen ystäväni", lisäsi hän ja kääntyi nubialaiseen — "mitäs tuo on? Sinä olet haavotettu — ja myrkytetyllä aseella, sen tohdin taata, sillä tuo voimaton raukka ei toki voinut toivoa antavansa kovempaa iskua, kuin että leijonan nahka vain saisi naarmun. — Imekää myrkky hänen haavastaan, joku teistä — se on huulilla vahingoittamatonta, vaikka kuolettavaa, kun pääsee sekaantumaan vereen".

Soturit katselivat toisiansa epäillen ja hämillänsä, sillä vaaran eriskummaisuus arvelutti tällä kertaa heitä, jotka muutoin eivät peljänneet mitään.

"Mitä nyt, heittiöt", kuningas jatkoi, "oletteko niin hienosuisia, vain pelkäättekö kuolemaa, koska noin vitkastelette?"

"Ei miehen kuolemaa", vastasi pitkä Allen, johon kuningas puhuessaan oli katsonut; "mutta minä en kernaasti tahdo kuolla niinkuin myrkytetty rotta tuon mustan eläimen tähden, jota markkinoilla ostetaan ja myydään kuin syöttiläshärkää".

"Hänen armonsa puhuu myrkyn imemisestä", mutisi toinen sotamies, "ikäänkuin hän sanoisi: kas tuossa, nielaise vatukka!"

"Ei", sanoi Richard, "minä en tosiaan ole käskenyt kenenkään tehdä, mitä en itse tahtoisi tehdä".

Ja ilman muitta mutkitta ja vastoin ympärilläseisojain hartaita varotuksia, joihin hän ivanaurulla vastasi, pani Englannin kuningas huulensa mustan orjan haavaan, hänen nöyrästä vastustuksestansa huolimatta. Mutta niin pian kuin Richard vähän hengähti tässä omituisessa toimituksessaan, juoksi nubialainen äkkiä pois hänen luotaan, heitti rievun käsivarren ympäri ja antoi yhtä kunnioittavilla kuin vakavilla liikunnoilla tietää, ettei hän aikonut sallia hallitsian uudistaa niin halventavaista työtä. Pitkä Allen myös tuli väliin selittäen, että jos olisi välttämätöntä estää kuningasta uudelleen ryhtymästä tuommoiseen työhön, niin hänen omat huulensa, kielensä ja hampaansa olisivat valmiit neekeriä — joksi hän nubialaista nimitti — palvelemaan, ja että hän ennen luinensa lihoinensa söisi hänen suuhunsa, kuin sallisi että Richard kuninkaan huulet uudestaan häneen koskisivat.

Neville, joka useain upseerein kanssa astui sisään, kielsi ja epäsi samoin ikään.

"Kas niin, älkää nostako turhaa melua hirvestä, jonka jäljiltä koira on eksynyt, taikka vaarasta kun se on ohitse", sanoi kuningas. "Haava on mitätön, sillä se tuskin vuotaa verta — vihainen kissa olisi tehnyt syvemmän naarmun — ja minun tarvitsee puolestani vain ottaa hiukka vastamyrkkyä, varovaisuuden vuoksi, vaikka se on aivan tarpeetonta".

Niin puhui Richard, vähän ehkä häpeissään omasta alentuvaisuudestaan, vaikka häntä siihen kehotti sekä ihmisrakkaus että kiitollisuus. Mutta kuin Neville jatkoi puhettaan vaarasta hänen korkean personansa suhteen, käski kuningas hänen olla hiljaa.

"Ole vaiti, hyvä ystävä — älä enään puhu siitä! — Minä tein sen vain näyttääkseni näille tietämättömille, taika-uskoisille veitikoille, kuinka heidän tulee toisiansa auttaa, kun nuo kehnot petturit tulevat vastaamme myrkytetyillä puukoilla ja nuolilla. — Mutta", lisäsi hän, "vie tämä nubialainen kortteeriisi, Neville. Minä olen muuttanut aikeeni hänen suhteen; hanki hänelle hyvä hoito. Mutta sana korvaasi: katso ettei hän sinulta karkaa; hänessä on enemmän, kuin näkyy. Anna hänelle täysi vapaus, kuin hän ei vain leiristä lähde. — Ja te, lihaa raatelevaiset, viinaa ryyppäävät englantilaiset kahlekoirat, menkää vahtipaikallenne ja laittakaa, että olette hiukka tarkempia. Älkää luulko, että nyt olette omassa rehellisessä kotimaassanne, jossa puhutaan ennenkuin lyödään, ja kätellään toisiansa, ennenkuin tapellaan. Meidän maassa vaara kulkee aukinaisilla kasvoilla sekä miekka paljastettuna ja vaatii sitä taisteluun, jonka päälle aikoo käydä; mutta täällä se teitä lähenee silkkivantulla teräshansikkaan sijasta, leikkaa teiltä kaulan poikki kyyhkyläisen höyhenellä, pistää teidät kuoliaaksi papin solenpalkimella, eli hirttää teidät vaimonpuolen kurenauhaan. Menkää tiehenne, pitäkää silmänne auki ja suunne kiinni, juokaa vähemmin ja katsokaa tarkemmin ympärillenne; taikka panen minä teidän nälkäiset mahanne niin niukalle, että skotlantilaisen kärsiväinen vatsaki siitä nuriseisi".

Sotamiehet menivät alakuloisina ja nöyryytettyinä vahtipaikoillensa, ja Neville aikoi ruveta herrallensa selittämään kuinka vaarallista oli, että he saivat noin helpon rangaistuksen velvollisuutensa laiminlyömisestä, ja kuinka varottava esimerkki olisi tarpeellinen näin merkillisessä tapauksessa että oli sallittu niin epäiltävän ihmisen kuin marabutin lähestyä kuningasta puukonpistoksen päähän, kun Richard keskeytti häntä. "Älä puhu siitä, Neville", hän sanoi, "tahdotko että minä vaatisin ankarampaa rangaistusta siitä, kun vähäpätöinen vaara on itseäni uhannut, kuin siitä että Englannin lippu on kadonnut? Se on viety, varastettu, taikka on petturi sen antanut pois, eikä ainoaakaan veripisaraa ole sentähden vuotanut. Sinä, musta ystäväni, sinä voit salaisia asioita tutkistella, sanoo kuulusa sulttani, minä antaisin sinulle oman painosi kultaa, jos esiin kutsumalla jonku itseäsi vielä mustemman, eli millä keinoin tahansa, voisit osottaa mulle sen varkaan, joka kunnialleni on tämän loukkauksen tehnyt. Mitäs sanot? Haa!"

Nuorukainen näytti haluavan puhua, mutta sai kuuluviin ainoastaan mykille omituisen, änköttävän äänen, jonka jälkeen hän pani käsivartensa rinnalle ristiin ja katsoa tuijotti kuningasta silmiin, nyökyttäen päätään vastaukseksi kysymykselle.

"Kuinka?" sanoi Richard iloisella kiivaudella. "Tahdotko yrittää saada tämän seikan selville?"

Nubialainen teki saman liikkeen kuin ennen.

"Vaan miten voimme toisiamme ymmärtää?" sanoi kuningas. — "Osaatko kirjottaa, veikkoseni?"

Orja taas nyykäytti myöntävästi päätään.

"Antakaa hänelle kirjotuskalut", sanoi kuningas. "Ne olivat isäni teltassa paremmin saapuvilla kuin minun, mutta niitten täytyy täällä löytyä jossain, ellei tämä polttava ilman-ala ole kuivanut musteen. — Tämä mieshän on jalokivi, on musta timantti, Neville".

"Jos teidän majesteetinne suvaitsee minun lausua nöyrän ajatukseni", sanoi Neville, "ei tämmöisellä tavaralla pitäisi ruveta kaupantekoon. Tämä mies on varmaan velho, ja velhot ovat liitossa paholaisten kanssa, joka kernaasti tahtoo nisun sekaan kylvää ohdakkeita ja herättää riitaa neuvostossamme sekä —"

"Vaiti, Neville", sanoi Richard. "Huuda takaisin pohjalaista koiraasi, kun se jo on metsäkauriin kintuissa, ja odota sen tottelevan huutoa, mutta älä koeta Plantagenet'ä hillitä, kun hän on toivossa saada kunniansa takaisin."

Orja, joka sillaikaa oli istunut kirjottamassa, jossa taidossa hän näkyi olevan edistynyt, nousi nyt ylös ja painaen kirjotusta vasten otsaansa, heittäysi tavallisuuden mukaan lattialle, ennenkuin ojenti kirjotuksen kuninkaalle. Se oli franskankielinen, vaikka Richard tähän saakka oli häntä puhutellut lingua francalla.

"Richardille, Englannin voittorikkaalle, kukistumattomalle kuninkaalle hänen halvimmalta orjaltaan. Salaisuudet ovat taivahan lukituita arkkuja; mutta viisaus voipi keksiä keinoja lukon avaamiseen. Jos teidän orjanne seisoisi paikalla, josta armeijan johtajat järjestään kulkisivat sivu, niin olkaa varma siitä, että, jos sen ilkityön tekiä, josta herrani nyt murehtii, olisi heidän joukossa, niin hänen pahuutensa tulisi ilmi, vaikkapa seitsenkertaiset kääreet sitä peittäisivät".

[Kuva]

"No, pyhän Yrjön kautta!" sanoi Richard kuningas; "sinä olet puhunut aivan otolliseen aikaan. — Neville, sinä tiedät, että huomenna, kun joukkojamme tarkastamme, ruhtinaat, sovittaaksensa sitä loukkausta, minkä Englanti on kärsinyt lippunsa varastamisesta, ovat suostuneet juhlamarssissa kulkemaan uuden lippumme sivu Pyhän Yrjön kukkulalla, ja tekemään sille kunniaa. Ole vakuutettu siitä, että salainen pahantekiä ei voi olla näin juhlallista näytettä viattomuudestaan antamatta, jotta ei juuri hänen poissa-olonsa antaisi epäluuloihin syytä. Sinne me asetamme mustan neuvonantajamme, ja jos hän taidollaan ilkimyksen ilmi saattaa, kyllä minä osaan hänen palkita".

"Armollinen herra", sanoi Neville englantilaisen paronin suoruudella, "miettikää tarkkaan mitä teette. Hyvä sopu pyhässä liittokunnassamme on odottamatta taas aikaan saatu — tahdotteko nyt epäluulojen johdosta, jotka neekeriorja on teissä voinut synnyttää, repiä auki vasta paranneet haavat — tai tahdotteko sitä juhlallista saattokulkua, joka on pantu toimeen teidän kunnianne korjaamiseksi ja yksimielisyyden rakentamiseksi epäsopuisten ruhtinasten kesken, käyttää välikappaleena uutten riita-ainetten hankkimiseksi taikka entisten kiistain uudistamiseksi? Sopisi melkein väittää, että se on rikos sitä selitystä vastaan, jonka teidän majesteetinne on tehnyt ristiretken kokoontuneen neuvoston edessä".

"Neville", sanoi kuningas, jyrkästi keskeyttäen häntä, "harras intosi tekee sinun epäkohteliaaksi ja julkeaksi. Minä en koskaan ole luvannut heittää ainoaakaan keinoa täyttämättä, joka voisi saattaa kunniaani vastaan tähdätyn loukkauksen kelvotonta keksijää ilmi. Ennenkuin sitä olisin tehnyt, olisin luopunut kruunustani — hengestäni. Kaikki selitykseni minä tein tällä tarpeellisella ja välttämättömällä ehdolla; ainoastaan jos itävaltalainen olisi astunut esiin ja miehen tavalla tunnustanut rikoksensa, olisin kristikunnan tähden antanut anteeksi *hänelle*".

"Mutta", jatkoi paroni huolestuneella äänellä, "kuka takaa, että tämä
Saladinin viekas orja ei petä teidän majesteetiänne?"

"Hiljaa Neville", sanoi kuningas; "sinä luulet itseäsi vallan viisaaksi ja olet vain narri. Muista vain käskyni tuon miehen suhteen; hänessä on enemmän kuin mitä sinun Westmorelantilainen ymmärryksesi jaksaa käsittää. Ja sinä, musta, hiljainen ystäväni, valmista täyttämään, mitä olet luvannut, ja minä annan sulle kuninkaallisen sanani sen päälle, että itse saat palkintosi määrätä! — Katso, hän kirjottaa taasen".

Mykkä kirjoitti ja jätti samalla tavoin kuin ennen kuninkaalle paperilapun, joka sisälti seuraavat sanat: "kuninkaan tahto on hänen orjansa laki — eikä tämän sovi vaatia palkkaa velvollisuutensa tekemisestä".

"Palkka ja velvollisuus!" sanoi kuningas, keskeyttäen lukemisen ja kiivaasti puhuen Nevillelle englannin kielellä, "nämät itämaalaiset tulevat saamaan hyötyä ristiretkistä — ne oppivat puhumaan ritarillisuuden kieltä. Ja katso, Neville, kuinka tuo mies näyttää olevan hämillänsä — ellei hän olisi musta, niin hän punastuisi. Minua ei kummastuttaisi, jos hän ymmärtäisi sanojani; nuo ihmiset ovat suuria kielentuntioita".

"Orjaparka ei voi teidän majesteetinne silmäyksiä kestää", sanoi
Neville; siinä kaikki".

"Hyvä, mutta", jatkoi kuningas ja löi sormellansa paperille, "tämä rohkea kirjotus sisältää lisäksi, että uskollisella mykällämme on kirje Saladinilta lady Edith Plantagenet'lle, ja että hän pyytää luvan saada jättää se hänelle. Mitä niin viattomasta pyynnöstä arvelet, Neville".

"En tiedä", vastasi Neville, "mitä teidän majesteetinne pitää tuommoisesta rohkeudesta; mutta jos kukaan semmoisen pyynnön saattaisi Saladinille teidän majesteetiltänne, niin pelkäänpä että sanansaattajan pää ei istuisi kovin taattuna hänen hartioillansa".

"Jumalan kiitos, minä en tunne mitään halua hänen ahvettuneiden kaunottaren perään!" sanoi Richard; "ja kovin ankaraa olisi kai sitäpaitsi rankaista tätä miestä siitä että hän on herransa asian ajanut päälle päätteeksi samassa kuin hän juuri on henkeni pelastanut. Minä kerron sinulle salaisuuden, Neville, sillä vaikka musta ja äänetön palveliamme on läsnä, ei hän voi, niinkuin hyvästi tiedät, kertoa sitä muille, joski hän sattuisi meitä ymmärtämään. Tiedä siis, että viimeisinä neljänätoista päivänä olen ollut kummallisen lumouksen alaisena, josta mielelläni haluaisin päästä. Tuskin on joku ennättänyt tehdä minulle suuren palveluksen, ennenkuin hän suosioni kadottaa jonkun törkeän rikoksen kautta; ja toisekseen, se joka kädestäni olisi kuoleman ansainnut jonku petoksen eli vääryyden tähden, hänelle ennen kaikkia minä joudun jonku kiitollisuuden velkaan, joka on suurempi kuin hänen rikoksensa ja tekee minulle hänen tuomionsa lykkäämisen kunnian-asiaksi. Siis näet että kuninkaallisen valtani paras osa on minulta otettu, kun en pysty rankaisemaan enkä palkitsemaan ihmisiä. Niin kauan kuin tämän epäsuosiollisen tähden vaikutus kestää, en tahdo muuta vastata mustan palveliamme pyyntöön, kuin että se on tavattoman rohkea, ja että hänen paras keinonsa päästä armoihimme on koettaa saada lipun varastaja ilmi, niinkuin hän on luvannut. Pidä hänestä sillä välin tarkka huoli, Neville, ja käske että häntä kunniallisesti hoidetaan. — Ja kuule, vielä sananen", kuiskasi hän, "etsi tuota Engaddin erakkoa ja saata hänen heti tänne luokseni, oli hän sitte pyhimys tai villi, viisas tai hullu. Minä tahdon häntä puhutella kahden kesken".

Neville lähti kuninkaallisesta teltasta, merkillä kehottaen nubialaista seuraamaan, suuresti kummissaan siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut, ja varsinkin kuninkaan oudosta käytöksestä. Ylimalkaan ei mikään ollut helpompaa kuin havaita Richardin tunnetten ja ajatusten suuntaa kunakin hetkenä, vaikka toisinaan saattoi olla vaikea arvata niiden kestäväisyyttä; sillä tuulenviiri ei ollut kernaampi tottelemaan vaihtelevaa vihurin puuskan, kuin kuningas kuohuvia himojansa. Mutta tässä tilaisuudessa oli koko hänen käytöksensä ollut erittäin pakollinen ja salainen, eikä ollut helppo sanoa, josko tyytymättömyys taikka hyväntahtoisuus enemmän ilmausi hänen käytöksessään uutta palveliaa kohtaan eli niissä silmäyksissä, joita hän silloin tällöin häneen heitti. Se palvelus, minkä kuningas oli nubialaiselle tehnyt estääksensä hänen haavaa turmiolliseksi tulemasta, näytti riittävän vastapainoksi sille hyvälle teolle minkä orja oli hänelle osottanut, murhaajan iskua torjuessaan; mutta näytti siltä, kuin heillä vielä olisi välillään paljon pitempi lasku suoritettavana, jonka suhteen hallitsia oli kahdella päällä, josko hän selvityksessä jäisi velalliseksi tai velkojaksi, ja että hän sentähden vastaiseksi aikoi noudattaa tasapuolista käytöstä, joka sopisi kumpaiseenki tapaukseen. Mutta millä tavoin nubialainen orja lieneekin oppinut europalaisia kieliä kirjottamaan, oli paroni siitä varma, että englannin kieli ainaki oli hänelle tuntematon, sillä hän oli tarkkaan häntä tähdystellyt keskustelun lopulla ja piti aivan mahdottomana että kukaan, joka olisi ymmärtänyt itseänsä niin likeltä koskevaa keskustelua, olisi voinut näyttää niin täydellisesti välinpitämättömältä sen suhteen.

Kahdeskolmatta luku.

      Ken siellä on? — Tuu likemmäks,
      Taitava lääkäri ja ystävä,
      Sä hyvin teit.

Sir Eustace Grey.

Kertomuksemme nyt palaa takaisin viimeksi mainituita tapauksia vähän varempaan ajankohtaan, jolloin, niinkuin lukia muistanee, onneton Leopartin Ritari, jonka kuningas Richard oli arapialaiselle lääkärille lahjottanut pikemmin orjana kuin muun viran toimittajana, ajettiin pois ristiretkeiliäin armeijasta, jonka riveissä hän niin usein ja niin loistavasti oli itseänsä kunnostanut. Hän seurasi uutta herraansa, sillä siksi hänen nyt täytyi Hakimia kutsua, maurilaisille teltoille, joissa tällä oli saattoväkensä sekä tavaransa, tunteiltaan yhtä tylsistyneenä kuin se joka putoaa jyrkän kallion huipulta alas ja vastoin kaikkea luuloa vielä henkiin jäätyään juuri kykenee konttaamaan tuolta katalalta paikalta pois, mutta ei pysty kärsittyjen vammojensa koko suuruutta käsittämään. Telttaan tultuaan hän sanaa sanomatta heittäysi muokatuista puhvelinnahoista tehdylle vuoteelle, jonka hänen saattajansa hänelle osotti, ja kätkien kasvot käsiinsä voivotteli katkerasti ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtua. Lääkäri, joka juuri käski lukuisia palvelioitansa tekemään kaikki valmiiksi heidän lähtöään varten seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa, kuuli hänen valituksensa ja säälitellen häntä keskeytti askaroimisensa sekä istui ristiin lasketuilla jaloilla hänen viereensä itämaalaisen tavalla häntä lohdutellaksensa.

"Ystäväni", sanoi hän, "ole huoletta sillä mitä runoilia sanoo: "parempi on ihmisen palvella hyvää isäntää, kuin olla omain hillitsemättömäin himojensa orja". Vielä kerran, älä pelkää; sillä sinun tilasi on toisellainen kuin Ysouf Ben Yagouben — Juosepin, Jaakobin pojan — vaikka se siitä muistuttaa: hänen möivät hänen veljensä vieraalle kuninkaalle, nimittäin Pharaolle, Egyptin kuninkaalle, vaan sinun on kuningas lahjottanut miehelle, joka on oleva sinulle kuin veli".

Sir Kenneth koetti Hakimia kiittää; mutta hänen sydämensä oli kovin kyllissään, ja ne epäselvät äänet, jotka seurasivat hänen onnistumatonta puhumisen yritystänsä, kehottivat hyväntahtoista lääkäriä luopumaan liian aikaisista lohduttamisaikeistansa. Hän jätti, uuden palveliansa eli vieraansa itsekseen surunsa valtaan ja annettuaan kaikki tarpeelliset käskyt huomen-aamuista lähtöä varten, istui matolle teltassansa ja rupesi kohtuulliselle atriallensa. Kun hän oli syönyt, pantiin samanlaista ruokaa skotlantilaisen ritarin eteen; mutta vaikka orjat merkeillä hänelle selittivät, että kappale huomispäivän kuluisi ennenkuin pysähdyttäisiin einehtimään, ei sir Kenneth kumminkaan voinut voittaa vastenmielisyyttänsä kaikenlaista ruokaa vastaan ja saattoi ainoastaan juoda vähän kylmää vettä.

Hän makasi valveillaan, kauan senjälkeen kuin hänen arapialainen isäntänsä oli toimittanut tavallisen rukouksensa ja käynyt levolle, eikä hän vielä ollut saanut unta sydänyön aikaan, kun palveliain joukosta kuului liike, josta hän, vaikkei sitä seurannut mikään puhe eikä hälinä, kumminki saattoi ymmärtää että ne lastasivat kameeleja sekä valmistautuivat matkaan. Viimeinen henki, jota näiden valmistusten kestäessä häirittiin, oli paitsi lääkäriä itseänsä, sir Kenneth, jota jonkunlainen majordomo eli hovimestari noin kolmen aikana aamulla pyysi nousemaan ylös. Hän totteli mitään vastaamatta, ja seurasi häntä ulos kuutamaan, jossa useimmat kameelit jo seisoivat lastattuina ja yksi vain vielä oli polvillaan odottaen kuormansa täyttämistä.

Vähän matkaa kameeleista seisoi muutamia valmiiksi satuloittuja ja suistettuja hevosia, ja kun Hakim tuli ulos, nousi hän itse yhden selkään niin sukkelaan kuin hänen virkansa arvollisuus salli ja käski taluttaa toista hevosta, johon hän viittasi, sir Kennethille. Eräs englantilainen upseeri oli myös läsnä saattaaksensa heitä turvallisesti ristiretkeläisten leiristä ulos, ja niin oli kaikki lähtöä varten valmis. Se teltta, jossa he olivat levänneet, oli sillä välin erinomaisen joutusasti purettu alas, telttapuut ja kankaat pantu viimeisen kameelin selkään — ja kun lääkäri juhlallisesti lausui värssyn koranista: "Jumala olkoon saattajamme ja Mahomet suojeliamme, niin hyvin erämaassa kuin kostutetulla kentällä", lähti koko karavani liikkeelle viipymättä.

Kun he kulkivat leirin kautta, kajahti heitä vastaan tuo tuostaki erinäisten vartiain kysymyshuuto, jotka sitte laskivat heidät menemään joko ääneti tai hiljaa kiroillen heidän profeetaansa, jos vartia sattui hyvin hurskas olemaan. Viimein he olivat jälkeensä jättäneet viimeisen puomin, ja karavania järjestettiin marssiin sotaisilla varokeinoilla. Kaksi eli kolme ratsumiestä laukkasi eteenpäin etujoukoksi; yksi eli kaksi pysyi joutsenampuman päässä takana; ja niin usein kuin maa sen salli, lähetettiin muutamia miehiä sivupuolia tarkastamaan. Tällä tapaa kuljettiin eteenkäsin, ja kun kunniansa ja vapautensa menettänyt sir Kenneth kääntyi taaksepäin kuutamon valossa katselemaan leiriä kiiltävillä lipuillaan, joitten turvissa hän oli toivonut yhä saavuttavansa lisää mainetta, saattoi hän syystä pitää itseänsä karkotettuna niin hyvin ritariston kuin kristikunnan ja — Edith Plantagenet'n asunnoista.

Hakim, joka ratsasti hänen sivullansa, muistutti tavallisella lohduttavalla mietelauseellaan: "taaksensa katsominen ei ole viisasta, kun matka pitää eteenpäin"; ja hänen puhuessaan ritarin hevonen äkkiä oli pahasti kompastua, ikään kuin sitä olisi pelotettu käytännöllisesti todistamaan muistutuksen sopivaisuutta.

Ritaria tämä varovaisuus pakotti tarkemmin hoitamaan hevostansa, joka useat kerrat tarvitsi ohjaksen apua ja tukea, vaikka muutoin ei mikään voinut olla mieluisempaa kuin se konkarinkäynti, jolla eläin — se oli tamma — kulki eteenpäin.

"Tämä hevonen", sanoi opetteleva lääkäri, "on kuin ihmisen onni; sillä kuin se astuu joutuisimmin ja tasaisimmin, täytyy ratsastajan varoa kompastumista, ja samoin meidän viisautemme täytyy suurimmassa menestyksessä olla varovaisin ja tarkin onnettomuutta estääksensä".

Kun on yltäkylläisesti ravittu, iljettää hunajakakkuki, eikä voi kummastella, että onnen oikuista ja häväistyksestä murtunut ritari alkoi kärsivällisyytensä menettää kuullessaan onnettomuutensa alinomaa tehtävän sananlaskujen ja oppilauseiden esineeksi, niin oikeoita ja sattuvia kuin ne olivatkin.

"Enpä luulisi", hän sanoi jotenki tylysti, "tarvitsevani enempiä selityksiä onnen vaihtelevaisuudesta vaikka kiittäisin sinua, Hakim, siitä kuin valitsit minulle hevosen, jos tämä tamma vain kompastuisi niin lujasti että samalla kertaa katkaisis sekä minun niskani että omansa".

"Veljeni", vastasi viisas arapialainen järkähtämättömän totisesti, "sinä puhut kuin houkka. Sinä ajattelet sydämessäsi että viisas olisi antanut sinulle, vieraallensa, nuoremman ja paremman hevosen, sekä pitänyt vanhemman itse; mutta näetsen vanhemman hevosen puutteet korvaa nuoren ratsastajan voima, niinkuin nuoren hevosen tulisuutta vanhemman mielenvakaus sopii hillitsemään".

Niin puheli viisas; mutta sir Kenneth ei tähän muistutukseen vastannut mitään, joka olisi voinut antaa aihetta heidän keskustelunsa jatkamiseen, ja sentähden lääkäri, joka ehkä kyllästyi sitä lohduttamaan, joka ei lohdututsesta huolinut, viittasi eräälle saattajallensa.

"Hassan", hän sanoi, "eikö sinulla ole mitään, jolla matkaa lyhentäisit?"

Hassan, viraltaan runoilia ja sadunkertoja, kannusti hevostaan ja ratsasti käskystä esiin virkaansa toimittamaan. — "Elämän palatsin herra", hän sanoi lääkäriin kääntyen, "sinä jonka edessä enkeli Azrael levittää siipensä pakoon — sinä, viisaampi Soliman Ben Daoudia, jonka sinettiin oli piirretty *se oikea nimi*, joka alkuhenget hallitsee — Jumala varjelkoon että matkasi synkistyisi laulun ja satujen puutteesta, kun vaellat hyväntekeväisyyden tiellä, tuoden terveyttä ja hoivaa mihin ikinä tulet. Katso, niin kauan kuin palvelias on vieressä on hän muistonsa aarteita ammentava, niinkuin lähde juoksuttaa vetensä polkua pitkin, sitä kulkevan matkailian virvotukseksi".

Tämän esipuheen jälestä Hassan kohotti äänensä ja alotti pitkän kertomuksen rakkaudesta ja loihtimisesta, jota aina väliin katkaisi jonku sotaisen sankarityön selitys ja jota koristi lukuiset otteet persialaisista runoilioista, joitten teoksiin puhuja näkyi olevan hyvin tutustunut. Lääkärin seurue, paitsi niitä joita kamelien hoitaminen välttämättä pidätti poissa, tunkeusi niin likelle kertojaa kuin kunnioitus heidän herraansa kohtaan salli, nauttiakseen ajanvietettä, jota itämaalaiset kaikkina aikoina ovat pitäneet mitä hupaisimpana.

Vaikka hän vaillinaisesti tunsi kieltä, olisi sir Kenneth ehkä toisessa tilaisuudessa mielellään kuunnellut kertomusta, joka, vaikka vallattoman mielikuvituksen luoma ja pöyhkeällä ja kuvannollisella kielellä lausuttu, kuitenkin oli hyvin niiden ritariromanein kaltainen, joista siihen aikaan pidettiin Europassa niin paljon. Mutta siinä tilassa kuin hän nyt oli, hän tuskin huomasi että yksi mies karavanissa lähes kaksi tiimaa matalalla äänellä puhui ja lauloi, kohottaen ja alentaen ääntänsä kertomuksessa kuvailtujen tapausten mukaan, ja vastineeksi saaden milloin hiljaisen mieltymyksenhyminän, milloin epäselviä ihmettelemisen huutoja, milloin huokauksia ja kyyneleitä, ja joskus, mikä oli vaikeampaa saada tämmöisiltä kuulioilta, hymyilyn sekä naurunki.

Kertomuksen kestäessä maanpakolaisen huomio, niin syvästi vaipunut kuin hän suruunsa oliki, tuo tuostaki kääntyi muutaman koiran matalaan ulinaan, jota kuljetettiin yhden kamelin selkään ripustetussa pajuvasussa ja jonka hän tottuneena metsästäjänä kohta ulinasta tunsi omaksi uskolliseksi koiraksensa; ja eläimen valittavasta äänestä hän varmaan arvasi, että se tunsi isäntänsä olevan lähellä ja nyt tällä tavoin anoi hänen apua vapauttamiseensa.

"Voi, Roswal parka!" sanoi hän, "sinä anot apua ja osanottoa siltä, joka on vielä kovemmassa orjuudessa kuin sinä. Minä en tahdo olla huomaavinani sinua enkä tahdo uskollisuudenosotteisiis vastata, koska se eromme katkeruutta vain enentäisi".

Näin kului yön tiimat ja se lyhyt sumuinen hämärä, joka käypi syrialaisen päivänkoiton edellä. Mutta niin pian kuin auringon terän ylin laita näkyi tasaisen ilmanrannan takaa ja ensimäinen päivänsäde kastehelmissä välkkyen kosketti erämaan pintaa, johon matkustavaiset nyt olivat ehtineet, katkaisi ja vaienti Hakimin sointusa ääni sadunkertojan historian, kun hän juhlallisesti kertoi sen kehotuksen, jonka muezzinit aamuisin huutavat jokaisen moskean minaretista:

"Rukoukseen, rukoukseen! Jumala on ainoa Jumala. — Rukoukseen, rukoukseen! Mahomet on Jumalan profeeta. — Rukoukseen, rukoukseen! Aikaa pakenee. — Rukoukseen, rukoukseen! Tuomio lähenee".

Silmänräpäyksessä musulmanit hyppäsivät hevosiltaan, käänsivät kasvonsa Mekkaa kohti ja toimittivat sannalla ne pesemiset, jotka kaikkialla muualla olisivat vedellä olleet tehtävät, sen ohessa itsekukin lyhyellä mutta palavalla rukouksella sulkien itsensä Jumalan ja profeetan hoimeen sekä pyytäen heiltä anteeksi syntejänsä.

Vaikka se loukkasi sir Kennethin sekä järkeä että ennakkoluuloja, kun hän näki kumppalinsa toimituksessa, jota hän piti epäjumalain palveluksena, ei hän kumminkaan voinut olla heidän väärälle tielle joutuneen uskonintonsa vilpittömyyttä kunnioittamatta ja heidän hartaudeltansa kiihtymättä puhtaammassa muodossa taivasta rukoilemaan, kummastellen sitte sentään mitkä vastasyntyneet tunteet olivat saaneet häntä, vaikka eri tavalla, yhdistymään noitten saracenein hartauteen, joitten pakanallista palvelusta hän oli pitänyt rikoksena, joka häpäisi sitä maata, missä suuria ihmetöitä oli tehty ja jossa lunastuksen aamutähti oli koittanut.

Tämä hartaudenharjotus, vaikka näin omituisessa seurassa toimitettu, lähti kuitenki hänen luonnollisesta nöyryydentunteestaan ja toi myötään tavallisen rauhottavan vaikutuksen hänen sieluunsa, jota jälekkäin seuranneet onnettomuudet niin kauan olivat kiusanneet. Kristityn vilpitön ja totinen astuminen Kaikkivaltiaan istuimen eteen opettaa hänelle paraiten kärsivällisyyttä surussa; sillä mehän pilkkaisimme Jumalaa anomisillamme, jos me Häntä herjaisimme Hänen päätöksistään nurkumalla. Eli kun rukoustemme jokaisessa sanassa olemme tunnustaneet ajallisten asiain turhuutta ja mitättömyyttä ijankaikkisuuteen verraten, kuinka voisimme toivoa sydänten tutkijaa pettävämme, jos sallimme mailman ja mailmallisten himojen uudelleen päästä valtaan samassa silmänräpäyksessä kuin rukouksemme on päättynyt? Mutta sir Kenneth ei kuulunut senkaltaisten joukkoon. Hän tunsi itsensä vahvistetuksi ja lohdutetuksi sekä paremmin valmiiksi täyttämään eli kestämään, mitä vain kohtalo saattoi määrätä hänen tehtäväksi tai kärsittäväksi.

Saracenit sillä välin nousivat uudestaan satuloihinsa matkaa jatkamaan, ja sadunkertoja Hassan ryhtyi jälleen katkaistuun kertomukseensa, mutta hänellä ei enään ollut yhtä hartaat kuunteliat. Muuan ratsumies, joka oli ajanut eräälle pienen matkueen oikealla puolen olevalle kukkulalle, oli täyttä laukkaa kiiruhtanut takaisin El Hakimin luo ja kertonut hänelle jotain. Neljä eli viisi ratsumiestä oli sitte lähetetty samalle paikalle ja pieni matkue, johon saattoi kuulua noin pari- kolmekymmentä henkeä, rupesi heitä silmillä seuraamaan, ikäänkuin tahtoen heidän liikunnoistaan ennustaa hyviä tai huonoja sanomia. Hassanki jätti laulunsa kesken, joko kuunteliainsa puuttuvan huomion tähden taikka siksi että hänen omansa oli kääntynyt noihin arveluttaviin liikuntoihin tuolla syrjällä, niin että marssi muuttui aivan äänettömäksi, paitsi milloin joku kamelinkuljettaja huusi nöyrälle kuormankantajalleen, taikka joku levotoin ratsastaja hiljaan ja kiireesti kuiskasi sivukumppanillensa.

Tätä epätietoisuutta kesti, kunnes he olivat kiertäneet muutaman korkean hietasärkän ympäri, mikä pääjoukkoon oli estänyt sitä esinettä näkymästä, joka oli tehnyt vakojat niin levottomiksi. Sir Kenneth saattoi nyt runsaan penikuorman[1] päässä erottaa mustan esineen, joka joutusaan liikkui erämaan poikki ja jonka hänen tottunut silmänsä havaitsi heidän omaa karavaniansa paljon lukuisemmaksi ratsumiesjoukoksi; ja ne tiheät, välkkyvät säteet, joilla aamu-auringon tasainen paiste heijastui heidän aseistansa, osottivat selvään, että ratsumiehet olivat europalaisia täysissä varustuksissa.

[1] s. o. parin virstan.

Ne huolelliset katseet, jotka El Hakimin ratsumiehet nyt heittivät johtajaansa, näyttivät ilmottavan suurta pelkoa; mutta samalla järkähtämättömällä vakavuudella, jolla hän kehotti seuralaisiansa rukoukseen, hän luoksensa kutsui kaksi parhainta ratsumiestään ja käski heidän, niin paljo kuin varovaisuus salli, lähetä noita erämaan kulkijoita sekä tarkemmin ottaa selvä heidän lukumäärästään, heidän matkastaan ja, jos mahdollista, heidän tarkotuksestaan. Lähestyvä vaara, eli mikä semmoisena pidettiin, oli sir Kennethille niinkuin polttava juoma taidottomalle ja havahutti hänen täyteen tuntoon itsestänsä sekä asiastansa.

"Mitä te pelkäätte noilta kristityiltä ratsumiehiltä, sillä semmoisia ne näkyvät olevan?" sanoi hän El Hakimille.

"Pelkään!" sanoi El Hakim ylenkatseellisesti kertoen sanaa. — "Viisas ei pelkää ketään paitsi Jumalaa — mutta hän odottaa aina pahinta häijyilta ihmisiltä".

"Ne ovat kristityitä", sanoi sir Kenneth, "ja välirauhaa vielä kestää — miksi siis lupauksen rikkomista pelkäisitte?"

"Ne ovat temppelin papillisia sotilaita", vastasi El Hakim, "joitten lupaus kieltää heitä pitämästä sanaa ja valaa Islamin palvelioita vastaan. Profeeta heidät kuivattatoon juurineen, oksineen sekä taimineen! — Heidän rauhansa on sota ja heidän rehellisyytensä viekkaus. Muut Palestinan vallottajat osottavat toisinaan jalomielisyyttä. Leijona Richard säästää, voitettuaan; kotka Philip laskee siipensä kokoon saaliinsa siepattuaan; itse itävaltalainen karhu asettuu makaamaan, kun on kylliksensä syönyt; mutta nämät alati nälkäiset sudet eivät saaliinhimossaan tiedä kohtuutta eikä määrää. — Etkö näe, että he erottavat joukon päävoimasta, joka lähtee itäänpäin? Ne ovat heidän hovipoikiansa ja asekantajiaan, joita he kasvattavat kirottuihin salatietoihinsa, ja joita he keveämmin varustettuina lähettävät meitä juottopaikastamme katkaisemaan. Mutta he tulevat pettymään. *Minä* tunnen sotatavan erämaissa paremmin kuin he".

Hän puhui muutaman sanan ylimmän upseerinsa kanssa ja samalla koko hänen ulkonäkönsä ja käytöksensä, joka tähän asti oli ollut juhlallinen ja vakava, kuten enemmän ajattelemisiin kuin toimintaan tottuneelle itämaalaiselle viisaalle sopi, yht'äkkiä muuttui reippaaksi ja ylpeäksi niinkuin rohkean soturin, jonka kaikkia voimia lähestyvä vaara jännittää, vaara, jonka hän sekä huomaa että ylenkatsoo.

Sir Kennethistä oli lähenevä peljättävä hetki aivan toisen näköinen ja kun Adonebek sanoi hänelle: "sinun täytyy pysyä minun rinnallani", vastasi hän juhlallisesti kieltämällä.

"Tuolla", hän sanoi, "ovat minun asekumppalini, ne miehet joitten seurassa olen vannonut sotivani tai kaatuvani, ja joitten lipusta meidän siunattu lunastusmerkkimme loistaa. — Minä en voi puolikuun seurassa lähteä ristiä pakoon".

"Houkka", sanoi El Hakim, "heidän ensimäinen tekonsa olisi tappaa sinun, joskin vain rauhanrikkomisensa salaamiseksi".

"Siinä tapauksessa saan kohtalooni tyytyä", vastasi sir Kenneth; "mutta uskottoman kahleita en kanna silmänräpäystäkään kauvemmin, kun voin ne päältäni heittää".

"Sitte pakotan sinua seuraamaan", sanoi El Hakim.

"Pakotat!" vastasi sir Kenneth suuttuen. "Jos et olisi hyväntekiäni, eli olisi osottanut tahtovasi semmoinen olla ja jos ei minun tulisi sinun luottavaisuuttasi kiittää siitä että nämät käteni, jotka olisit voinut kahleisiin panna, ovat vapaat, niin näyttäisin sinulle, että pakottaminen ei olisi kovin helppo, niin aseeton kun olenki".

"Kyllä, kyllä", vastasi arapialainen lääkäri, "meiltä kuluu aikaa, joka alkaa käydä kalliiksi".

Tämän sanottuaan, hän kohotti käsivartensa ilmaan ja päästi kovan, kimeän huudon merkiksi seuralaisilleen, jotka heti hajosivat niin monelle eri taholle kuin kuulat rukousnauhassa, rihman katketessa. Sir Kenneth ei joutanut enään ottaa vaari mitä sitte seurasi; sillä samassa silmänräpäyksessä El Hakim tarttui hänen hevosensa ohjakseen ja kiiruhti omaansa, ja niin molemmat yhtä haavaa lähtivät nuolen nopeudella menemään, että skotlantilainen ritari tuskin saattoi hengittää eikä mitenkään olisi voinut, jos olisi tahtonutki, hillitä saattajansa salamantapaista vauhtia. Sir Kenneth oli kyllä ensi lapsuudestansa harjaantunut ratsutaitoon, mutta nopein hevonen, jolla hän tähän saakka oli ratsastanut, oli hidas kuin kilpikonna viisaan arapialaisen hevosiin verraten. Ne potkivat hiekan taaksensa — ne näyttivät ikäänkuin nielevän erämaata edestänsä — neljänneksen ne lensivät muutamassa minutissa, ja kuitenkin niiden voima näytti olevan vähenemättä ja niiden hengitys yhtä vapaa, kuin milloin ne ensin alottivat ihmeellisen juoksunsa. Liikunto oli sen ohessa yhtä tasainen kuin joutusa, enemmän ilmassa lentämisen kuin maan päällä ratsastamisen tapainen, eikä sitä seurannut mikään vastenmielinen tunne, jos ei ota lukuun sitä pelkoa, jota näin kummastuttavalla nopeudella ennen kokemattoman tietysti täytyi tuntea, ja sitä vaikeutta hengittämisessä, jonka ilman vastustus synnytti näin kiireellä kululla.

Vasta kun he tätä suunnatonta vauhtia olivat tuntikauden matkustaneet ja kaikki takaa-ajajat olivat kaukana, kaukana heidän jälissänsä, hillitsi El Hakim viimein ratsujansa ja vähentäen heidän kulkuansa tavalliseen laukkaan, alkoi niin tyynellä ja vakavalla äänellä, kuin jos hän koko viimeisen tunnin olisi vain ollut kävelemässä, skotlantilaiselle ylistellä juoksiainsa kelvollisuutta, vaikka tämä, hengästyneenä, puolisokeana, puolikuurona ja aivan pyörryksissä tuon omituisen ratsastuksen kiivaudesta, tuskin käsitti niitä sanoja, jotka niin sujuvasti juoksivat hänen seuraajansa huulilta.

"Nämä hevoset", hän sanoi, "ovat niinkutsuttua siivellistä rotua eivätkä tiedä vertaistansa nopeudessa, paitsi Profeetan Borakia. Niitä ruokitaan Jemenin kultaohralla, johon sekotetaan kryytejä sekä vähän kuivattua lampaanlihaa. Kuninkaat ovat maakuntia antaneet niitä saadakseen ja ne ovat vanhoina yhtä vireöitä kuin nuoruudessansa. Sinä olet ensimäinen nazareni, jolla on allasi ollut hevonen tätä jaloa rotua — lahja itse profeetalta siunatulle Alille, hänen sukulaisellensa ja sijaisellensa, jota syystä on kutsuttu Jumalan leijonaksi. Aika laskee kätensä niin kepeästi näihin uljaisiin eläimiin, että se tamma, jolla istut, on nähnyt viisi kertaa viisi vuotta jo kuluvan, ja on kuitenkin säilyttänyt koko alkuperäisen voimansa ja vilkkautensa, vaikka se nyt vaatii ohjausta tottuneemmalta kädeltä kuin sinun on. Siunattu olkoon profeeta, joka oikea-uskoisille on suonut välikappaleet rynnäköntekoon ja peräytymiseen, joitten kautta heidän rautaan puetut vihollisensa uupuvat omasta raskaasta painostansa! Kuinka noitten temppelikoirain konit ovat mahtaneet läähöttää ja puhkua, vuohista myöten upoten hiekkaan päästäksensä eteenpäin kahdennenkymmenennen osan siitä matkasta, jonka nämät kelpo juoksiat ovat taaksensa jättäneet ilman ainoaakaan sydämen ailahusta taikka ainoaa vaahtopisaraa sileällä samettikarvallansa!"

Skotlantilainen ritari, joka nyt alkoi saada takaisin hengitys- ja ajatuskykynsä, ei voinut muuta kuin mielessään myöntää sitä etua mikä itämaalaisilla sotureilla oli hevosrodussa, joka yhtä hyvin kelpasi ryntäyksiin kuin pakenemiseen ja oli ihmeellisen sovelias Syrian ja Arapian erämaitten hiekkatasangoilla. Mutta hän ei mielinyt musulmanin ylpeyttä enentää tämän pöyhkeitä etevyyden vaatimuksia myöntämällä, jonka tähden hän antoi puheen katketa siihen ja rupesi silmäilemään ympärillensä; ja kun he nyt kulkivat hiljempaa vauhtia, havaitsi hän ei enään olevansa ventovieraalla paikalla.

Kuolleen meren kuihtuneet rannikot ja synkät aallot, se röysteinen ja jyrkkä vuoriharjanne, joka kohosi vasemmalla kädellä, tuo pieni palmupuulehto, joka oli ainoa vihreä paikka keskellä ääretöntä erämaata — esineitä, joita kerran nähtyään ei kernaasti voinut unhottaa — näyttivät sir Kennethille, että he lähestyivät Erämaan Timantiksi kutsuttua lähdettä, jonka luona hän joku aika taapäin oli kohdannut saracenilaisen emirin Shirkohfin eli Ilderimin. Muutaman minutin jälkeen he seisahtivat hevosensa lähteen reunalle, ja El Hakim käski sir Kennethin nousta alas levähtämään, koska nyt oltiin turvallisella paikalla. He riisuivat suitset hevosiltaan, jolloin El Hakim muistutti, että heidän ei tarvinnut niistä muuta huolta pitää, sillä muutamat hänen parhaimmista orjistaan tulisivat kohta heidän luo toimittamaan mitä vielä vaadittaisiin.

"Syö ja juo sillä välin", sanoi hän asetellen ruohikolle vähän ruokaa, "äläkä ole alakuloisena. Onnetar voipi tavallisen ihmisen ylentää eli alaspainaa; mutta viisaan ja sotilaan tulee halveksia hänen oikkujaan".

Skotlantilainen ritari koetti tottelemalla osottaa kiitollisuuttaan; mutta vaikka hän kohteliaisuudesta koki syödä, niin kumminkin se merkillinen erinkaltaisuus hänen nykyisen tilansa välillä ja sen, jossa hän viimein tällä samalla paikalla oli ollut, kun hän toimitti ruhtinasten asioita ja oli kaksintaistelussa jäänyt voittajaksi, synkisti ikäänkuin pilvi hänen sielunsa ja paastoominen, väsymys sekä rasitukset masentivat hänen ruumiinvoimansa. El Hakim tutki hänen kiivaasti tykyttävää valtasuontansa, hänen punaisia, tulehtuneita silmiänsä, hänen kuumaa kättänsä ja pikaista hengenvetoansa.

"Sielu", hän sanoi, "viisastuu valvomisesta; mutta sen sisar, ruumis, on karkeammista aineista kokoonpantu ja tarvitsee lepoa. Sinun täytyy nukkua; ja että uni sinua virvottaisi, pitää sinun juoda tällä eliksiirillä sekotettua juomaa".

Hän otti povestaan pienen filigrantekoiseen tuppeen pistetyn kristallipullon, ja kaasi muutamia pisaroita tummankarvaista ainetta pieneen kultapikariin.

"Tämä", sanoi hän, "on yksi niistä tuotteista, joilla Allah on maan siunannut, vaikka ihmisten heikkous ja pahuus toisinaan ovat sen kiroukseksi kääntäneet. Sillä on sama voima kun nazarenein viinillä laskemaan esiripun unettoman silmän eteen ja huojentamaan huolestuneen sydämen kuormaa; mutta kun sitä käytetään nautintoon ja hekumaan, se veltostuttaa hermot, heikentää voimat, tylsyttää järjen sekä lyhentää elin-ajan. Mutta älä pelkää sen voimaa tarpeen hetkenä käyttämästä, sillä viisas lämmittelee itseänsä saman tulennoksen edessä, jolla mielipuoli polttaa koko teltan".

"Minä olen nähnyt kyllin tiedostasi, viisas Hakim, tehdäkseni määräyksellesi tenää," sanoi sir Kenneth, ja nielaisi nukutusaineen, joka oli sekotettu lähdeveteen, kääriytyi sitten siihen haikiin eli arapialaiseen levättiin, joka oli hänen satulanpukaansa sidottu ja paneutui lääkärin käskyn mukaan siimekseen luvattua lepoa odottamaan. Uni ei heti tullut, vaan sen sijaan joukko suloisia, vaikka ei kiihdyttäviä eli herättäviä tunteita. Sitte seurasi olo, jossa ritari täydellä tunnolla itsestänsä ja tilastansa katseli onnensa kovia kohtaloita ei ainoastaan ilman huoletta ja surutta, vaan yhtä tyvenesti kuin jos hän olisi nähnyt niitä teaterilla esitettävän, eli pikemmin niinkuin ruumiistaan eronnut sielu katselisi taaksensa edellisen elämänsä toimintoihin. Tästä lepotilasta, joka entisyyden suhteen melkein vivahti tunnottomuuteen, hänen ajatuksensa kääntyivät eteenpäin tulevaisuutta kohti, joka, vaikka niin paljo löytyi sitä synkäksi tekemään, kuitenki loisti niin heleöissä väreissä, että hänen mielikuvituksensa entisinä onnellisimpina aikoina ei edes enimmän kiihtyneessä tilassaan olisi voinut senvertaista aikaansaada. Vapaus, kunnia, palkittu rakkaus, näytti olevan se varma eikä kovin etäältä siintävä osa, joka odotti maanpakoon ajettua orjaa, häväistyä ritaria ja toivotonta rakastajaa, joka oli asettanut onnellisuutensa toiveen niin korkealle, että sen toteuttaminen näytti sijaitsevan mahdollisuuden äärimmäisten rajain tuolla puolen. Vähitellen, sikäli kuin sielun näkö himmeni, poistuivat myös nämä iloiset harhakuvat, kuten iltaruskon pelehtyvä puna, kunnes ne viimein katosivat täydelliseen unhotukseen ja sir Kenneth makasi El Hakimin jalkain juuressa niin liikkumatonna, että olisi voinut häntä hengettömänä ruumiina pitää, ellei hänen syviä hengenvetojansa olisi kuullut.

Kolmaskolmatta luku.

      Se sauva, jonk' on velho nostanut,
      On ihmeenmaaksi paikan muuttanut,
      Niin kummallista missä kaikki on
      Kuin epäselvät näyt hourion.

Astolpho, romanssi.

Kun Leopartin ritari heräsi pitkällisestä ja sitkeästä unestansa, huomasi hän olevansa oloissa, niin eriävissä niistä joissa hän oli asettunut levolle, että hän ei oikein tiennyt, josko hän vielä näki unta, vai josko paikka oli loihtimalla muutettu. Hänen makuusijana ei enään ollut kostea ruohikko, vaan vuode, koristettu enemmällä kuin itämaalaisella komeudella, ja hellät kädet olivat hänen nukkuessaan riisuneet hänen päältä sen säämiskänahkatakin, jota hän piti asunsa alla, ja sen sijaan hänen päällensä pukeneet hienoimmasta palttinasta tehdyn yönutun sekä väljän silkkitakin. Häntä olivat vain korven palmut varjostaneet, vaan nyt hän makasi silkkiteltan alla, joka helotti mitä ihanimmilla kiinalaisilla väreillä, ja hieno harsovaate oli vedetty hänen vuoteensa ympäri suojaamaan häntä niiltä hyönteisiltä, joitten alituinen ja kärsivällinen saalis hän tähän ilmanalaan tulostansa asti oli ollut. Hän katseli ympärilleen, ikäänkuin vakaantuakseen että hän tosiaan oli valveilla, ja kaikki, mikä hänen silmäänsä kohtasi, oli yhtä loistavaa kuin hänen vuoteensa. Siirrettävä, hopeapantainen kylpyamme cederipuusta oli vettä täynnä, ja tuoksutteli niitä hajuaineita, joita oli käytetty sitä valmistettaissa. Pienellä ebenholtsipöydällä sängyn vieressä seisoi hopea-astia, sisältäen parhaimmanlaatuista sorbetia, kylmää kuin lumi ja joka erittäin suloisesti sammutti sen janon, joka oli väkevän unijuoman seuraus. Vielä enemmän poistaaksensa sitä huumauksen tunnetta, jonka se oli jälkeensä jättänyt, päätti ritari kylpeä ja tunsi siitä hyvän virvotuksen. Kuivattuaan itsensä pumpulisiin käsiliinoihin olisi hän mielellänsä pukeutunut omiin karkeisiin vaatteisiinsa, voidakseen lähteä ulos katsomaan josko mailma oli yhtä paljo muuttunut ulko- kuin sisäpuolella telttaa; niitä hän ei kumminkaan voinut havaita missään, mutta niitten sijasta hän huomasi kallisarvoisen saracenilaisen puvun sapelilla, puukolla ja kaikella, mikä sopi ylhäiselle emirille. Hän ei keksinyt mitään syytä näin liialliseen huolenpitoon, vaan alkoi peljätä että tämän hyväntahtoisuuden tarkotus oli saada häntä uskonnossaan horjumaan; sillä hyvin tunnettu oli, että sulttanin kunnioitus europalaisia tietoja ja rohkeutta kohtaan teki hänen rajattoman anteliaaksi niille, jotka hänen vangiksi jouduttuaan olivat suostuneet turbania kantamaan. Sir Kenneth sentähden hartaasti teki ristinmerkin, ja päätti uhatenki vastustaa kaikkia tuommoisia ansoja; ja voidaksensa sitä lujemmin tehdä niin, hän aikoi niin vähän kuin suinki hyväksensä käyttää sitä huolenpitoa ja sitä ylellisyyttä, jota häntä kohtaan niin liiallisesti osotettiin. Hän tunsi vielä päänsä raskaaksi ja uneliaaksi, ja arvellen ettei yöpukunsa ollut varsin sovelias ulkona käyttää, hän uudestansa vaipui vuoteellensa ja oli kohta jälleen unen helmoissa.

Mutta tällä haavaa ei hänen leponsa jäänyt häiritsemättä; sillä häntä herätti telttaoven takana seisova lääkäri, joka kyseli kuinka hän jaksoi ja jos hän oli kylliksi nukkunut. "Saanko astua telttaanne?" hän lopuksi sanoi; "sillä esirippu on vedetty sisäänkäytävän eteen".

"Isännän", sir Kenneth vastasi tahtoen näyttää ettei hän ollut antanut viekotella itseänsä tilansa unohtamiseen, "ei tarvitse pyytää lupaa astuakseen orjan telttaan".

"Mutta jos minä en tule isäntänä?" sanoi El Hakim, astumatta sisään.

"Lääkäriä", vastasi sir Kenneth, "lasketaan aina sairaan vuoteelle estämättä".

"Vaan minä en nyt tule lääkärinäkään", jatkoi El Hakim; "ja sentähden vielä kerran pyydän lupaa, ennenkuin telttasi alle astun."

"Jokainen, joka tulee ystävänä", vastasi sir Kenneth, "ja semmoiseksi olet tähän saakka osottanut itseäsi, tapaa aina ystävänsä oven auki".

"Mutta vielä kerran", sanoi itämaalainen viisas kansalaistensa tavallisella monisanaisuudella, "otaksutaan etten tule ystävänä?"

"Tule sitte minä haluat", sanoi skotlantilainen ritari, vähän kyllästyneenä näihin mutkiin. — "Olit mitä olit, niin tiedät kyllä, että minä en voi enkä tahdo estää sinua sisään tulemasta".

"Sitten tulen", El Hakim sanoi, "entisenä vihollisenasi, mutta rehellisenä ja jalomielisenä vihollisena".

Hän astui samassa sisään; ja kun hän seisoi sir Kennethin sängyn vieressä, oli hänen äänensä yhä arapialaisen lääkärin Adonebekin, mutta vartalo, puku ja kasvoinjuonteet olivat Ilderimin Kurdistanista, Shirkohfiksi kutsutun. Sir Kenneth tuijotti häneen, niinkuin hän olisi odottanut että ilmestys, mielikuvituksen luomana, katoaisi.

"Kummastuttaako sinua, joka olet kokenut soturi", sanoi Ilderim, "kun näet sotilaan hieman lääketiedettä tuntevan? Minä sanon sinulle, nazareni, että täydellisen ratsumiehen tulisi osata hevostansa hoitaa yhtä hyvin kuin sillä ratsastaa; takoa miekkaansa alasimella yhtä hyvin kuin sitä sodassa käyttää; kirkastaa asunsa yhtä hyvin kuin sitä kantaa, ja ennen kaikkia lääkitä haavoja yhtä hyvin kuin tehdä niitä".

Hänen puhuessaan, ummisti skotlantilainen ritari useasti silmänsä, ja niin kauan kuin ne olivat kiinni, kuvastui hänen mieleensä El Hakim, pitkillä liehuvilla mustilla vaatteillaan, korkealla tatarilaisella lakillaan ja arvokkailla liikunnoillaan; mutta niin pian kuin hän ne aukaisi, tuo sievä ja kalliilla jalokivillä koristettu turbani, tuo hieno pansari yhteenliitetyistä teräs- ja hopearenkaista, joka kiilsi ja hohti ruumiin vähimmästä liikunnosta, sekä nuo juhlallisesta muodostaan muuttuneet ja vähemmän mustat kasvot, joita ei enään tuuhea tukka varjostanut ja jotka päättyivät hyvinhoidettuun partaan, ilmaisivat, ei viisasta, vaan sotamiestä.

"Oletko yhä vielä kummissasi", sanoi emiiri; "ja oletko mailman läpi matkannut niin huonolla huomaavaisuuden aistilla, että kummastelet jos ihmiset eivät aina ole mitä näyttävät olevan? Sinä itse — oletko sinä se miltä näytät?"

"En, pyhän Andreaksen kautta!" huudahti ritari; "sillä koko kristitty leiri minua pitää petturina, ja kuitenki tiedän olevani rehellinen, joski erehtyväinen ihminen".

"Juuri niin minä sinusta ajattelin", sanoi Ilderim, "ja koska olimme yksissä syöneet suolaa, pidin itseäni velvotettuna pelastamaan sinua kuolemasta ja häpeästä. — Mutta miksi vielä vuoteellasi makaat, kun aurinko jo on korkealla taivaslaella? Eli eivätkö ne vaatteet, jotka kuormakameelini myötänsä ovat tuoneet, kelpaa sinun pideltäviksi?"

"Kelpaavat kyllä varmaan, mutta eivät sovi", vastasi skotlantilainen; "anna minulle, jalo Ilderim, orjan puku, ja minä sen kernaasti panen päälleni; mutta vapaan itämaisen soturin pukua sekä mahomettiläisen turbania minä en voi kantaa".

"Nazareni", vastasi emiiri, "sinun kansakuntasi on niin epäilevä, että se sen kautta itse joutuu epäluulon alaiseksi. Enkö jo ole sinulle maininnut, että Saladin ei halua muita kääntyneiksi kuin niitä, jotka pyhä profeeta kehottaa lakiansa palvelemaan? Väkivaltaa ja lahjoomisia hän yhtä isosti inhoo oikean uskon levittämisessä. Kuule minua, veljeni! Kun sokea mies ihmetyön kautta sai näkönsä takaisin, heltyivät hilseet hänen silmistään pois Jumalan sallimuksesta — luuletko että kukaan maallinen lääkäri olisi voinut ne poisottaa? Ei; semmoinen tohtori olisi voinut potilasta kiusata koneillaan, eli hänen vaivojaan vähentää balsamillaan ja sydäntä rohkaisevilla rohdoillaan, mutta sokea olisi yhä sokeaksi jäänyt, ja niin on myöski järjen sokeuden laita. Jos löytyy frankilaisia, jotka maallisen voiton tähden ovat profeetan turbanin päähänsä käärineet ja Islamin lakeihin ruvenneet, niin olkoon heidän omatuntonsa heidän tuomarinsa. He ovat itse etsineet syötin — sulttani ei ole sitä heille viskannut. Ja jos he kuoleman jälkeen ulkokullattuina tuomitaan helvetin syvimpään syvyyteen, kristittyin ja juutalaisten, noitien ja epäjumalanpalveliain alle, sekä pakotetaan syömään Yacoun puun hedelmiä, jotka ovat paholaisten puita — niin heidän rikoksensa ja rangaistuksensa on luettava heidän omaksi eikä sulttanin syyksi. — Kanna siis arvelematta ja pelkäämättä sitä pukua, joka sinulle on hankittu, sillä oma pukusi vetäisi puoleesi kiusallisen huomion ja saattaisi sinun ehkä soimausten alaiseksi, jos lähdet Saladinin leiriin".

"Jos lähden Saladinin leiriin?" sanoi sir Kenneth emiirin sanoja kertoen. "Ah! olenko ma siis vapaasti liikkuva henkilö, taikka eikö minun pikemmin *täydy* mennä mihin haluatte minua viedä?"

"Oma tahtosi ohjatkoon askeleesi", sanoi emiiri, "yhtä vapaasti kun tuuli joka erämaan tomua kuljettaa mihin suuntaan mielii. Se jalo vihollinen, joka on kohdannut ja miltei voittanut miekkani, ei voi tulla orjakseni niinkuin se joka on sen alle notkistunut. Jos valta ja rikkaus voisivat sinua houkutella liittymään meidän kansaamme, voisin sinulle niitten saamista vakuuttaa, mutta se, joka sulttanin suosionosotukset hylkäsi silloin kuin telottajan kirves heilui hänen päänsä päällä, hän, pelkään mä, ei tahdo niitä nyt vastaanottaa, kun hänelle sanon että hänellä on täysi ehdon valta".

"Täytä ylevämielisyytesi määrän, jalo emiiri", sanoi sir Kenneth, "siten että luovut minulle osottamasta kiitollisuuden muotoa, johon omatuntoni ei salli minun suostua. Suo mun sen sijaan lausua sulimmat kiitokseni tästä ritarillisesta jalomielisyydestä, tästä ansaitsemattomasta hyvyydestä".

"Älä sano ansaitsemattomasta", vastasi emiiri Ilderim. "Eikö keskusteleminen sinun kanssasi ja kertomuksesi niistä kaunottarista, jotka tekevät Melek Ricin hovin niin viehättäväksi, rohkaissut minua valepuvussa lähtemään sinne, missä sain nähdä suloisimman näyn, minkä konsanaan olen nähnyt — minkä konsanaan tulen näkemään, ennenkuin paratiisin ihanuus silmäini edessä loistaa?"

"Minä en teitä ymmärrä", sanoi sir Kenneth, vuoroon punastuen ja vaaleten, ikäänkuin hän olisi tuntenut että keskustelu oli kääntyä tuskallisen araksi.

"Et minua ymmärrä!" huudahti emiri. "Jos se näky, jonka kuningas Richardin teltassa näin, jäi sinulta huomaamatta, on silmäsi tylsempi kuin terä narrin puumiekassa. Tosi kyllä että silloin olit kuolemaan tuomittu; mutta jos minä olisin ollut sinun sijassasi, niin jos pääni olisi niskasta pudonnut, olisi viimeinen tuijottava katse silmistäni ihastuneena kiintynyt niin viehättävään näkyyn, ja pääni olisi itsestään vyörynyt noitten verrattomain sulotarten eteen värähtelevillä huulillaan suutelemaan heidän hamettensa liepehiä. — Tuo englantilainen kuninkaatar, joka suloisuutensa vuoksi ansaitsisi olla koko mailman ruhtinatar — mikä hellyys hänen sinisessä silmässään — mikä loiste hänen liehuvissa kultakiharoissansa! Profeetan haudan kautta, tuskin se houri, joka minulle kerran ojentaa kuolemattomuuden timanttipikaria, ansaitsee niin hellää hyväilystä!"

"Saraceni", sanoi sir Kenneth jyrkästi, "sinä puhut Englannin Richardin puolisosta, josta ei ajatella eikä puhuta niinkuin rakastettavasta vaimonpuolesta, vaan niinkuin kunnioitettavasta ruhtinattaresta".

"Suo anteeksi", sanoi saraceni. "Minä olin unhottanut teidän kummallisen kunnioituksenne sukupuolta vastaan, jota te enemmän pidätte ihmettelemisen ja jumaloitsemisen, kun rakkauden ja omistamisen esineenä. Mutta koska sinä vaadit niin syvää kunnioitusta tuota hentoa olentoa kohtaan, jonka kaikki liikunnot, askeleet ja katseet ilmaisevat naista, niin arvaan, ettei voi osottaa muuta kuin täydellistä jumaloitsemista hänen kumppanilleen noilla tummilla kiharoilla ja ylevillä kirkkailla silmillä. Hänellä tosiaan, sen myönnän, on jalossa ryhdissään ja majesteetillisessä katsannossaan jotain samalla haavaa viatonta ja vakavaa; mutta ole varma siitä, että hänkin sopivassa tilaisuudessa sydämessään kiittäisi rohkeaa rakastajaa, joka kohtelisi häntä pikemmin kuolevaisena ihmisenä kuin jumalattarena".

"Anna arvoa Leijonasydämen sukulaiselle", sanoi sir Kenneth peittämättömällä vihastuksella.

"Arvoa hänelle", vastasi emiiri pilkallisesti, "Kaaban kautta, sitä tulen ehkä antamaan, kun hän joutuu Saladinin morsiameksi".

"Pakanallinen sulttani ei ole kelvollinen edes suutelemaan sitä paikkaa, johon Edith Plantagenet'n jalka on astunut!" huudahti ritari, vuoteeltaan kavahtaen pystöön.

"Haa! — Mitä tuo uskoton koira sanoi?" huusi emiiri, laskien kätensä puukonpäähän, samalla kuin hänen otsansa hohti kuin kiillotettu kupari ja hänen kasvojensa jänteet liikkuivat, kunnes jokainen parrankihara koukistui ja kiertyi ikäänkuin viha olisi siihen puhaltanut hengen. Mutta skotlantilainen ritari, joka oli kestänyt Richardin leijonanraivoa, ei hämmästynyt tulistuneen saracenin tiikerintapaista suuttumusta.

[Kuva]

"Mitä olen sanonut", jatkoi sir Kenneth, käsivarret ristissä ja silmä pelkäämätönnä, "sen puollustaisin, jos käteni olisivat vapaat, hevosen seljästä ja jalkaisin koko mailmaa vastaani enkä pitäisi vähimmin ylistettävänä tekona elämässäni saada kelvollisella kalvallani sitä todistaa pariakymmentä tuommoista sirppiä ja neulaa vastaan". Tässä hän viittasi emiirin käyrään sapeliin ja pieneen puukkoon.

Kennethin puhuessa saraceni siksi tyyntyi, että hellitti kätensä puukosta, ikäänkuin tuo liikunto olisi ajattelematta tapahtunut; mutta viha kuohui hänessä vielä.

"Profeetan miekan kautta", hän sanoi, "joka on sekä helvetin että taivaan avain, se ei suuresti kysy henkeänsä, joka puhuu niinkuin sinä, veljeni! Usko minua, että jos kätesi olisivat vapaat, niinkuin arvelit, niin yksi ainoa oikea-uskoinen antaisi niille niin paljo tekemistä, että kohta soisit ne uudelleen rautakahleisiin kiinnitetyksi".

"Ennen soisin ne olkapäistä poikkihakatuiksi!" sir Kenneth vastasi.

"Hyvä. Kätesi ovat nykyään sidotut", sanoi saraceni ystävällisemmällä äänellä, "sidotut oman jalon ritarillisen tunteesi kautta, eikä aikomukseni ole niitä nyt vapauttaa. Me olemme jo kerta ennen koetelleet toistemme voimaa ja rohkeutta ja tulemme ehkä vielä tappelutanterella toisiamme tapaamaan — ja häpeä hänelle, joka silloin ensimäisenä vihollisestaan eroo! Mutta nyt olemme ystävät ja minä odotan sinulta pikemmin apua, kuin kovia ja uhittelevia sanoja".

"Me olemme ystävät", kertoi skotlantilainen; ja nyt syntyi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kiivas saraceni kulki edestakaisin teltassa, niinkuin leijona, jonka sanotaan kovan ärsytyksen perästä käyttävän tätä keinoa kiihtyneen verensä asettamiseksi, ennenkuin se luolaansa laittausi levolle. Kylmäverisempi europalainen pysyi muuttumatta samassa asemassa ja samannäköisenä, vaikka epäilemättä hänki koki tukehuttaa niitä vihan tunteita, jotka niin äkkiä olivat heränneet.

"Puhelkaamme tästä tyvenesti", sanoi saraceni. "Minä olen, niinkuin tiedät, lääkäri, ja kirjassa seisoo, että se, joka haluaa haavansa parannetuksi, ei saa peljätä, kun lääkäri sitä koskettelee ja tutkii. Näet sen, minä aion nyt laskea sormeni haavallesi. Sinä rakastat tuota Melek Ricin sukulaista. — Kohota sitä verhoa, joka ajatuksesi peittää — eli ole kohottamatta jos tahdot, sillä silmäni näkevät sen läpitse".

"Minä *rakastin* häntä", vastasi sir Kenneth, hetken oltuaan hiljaa, "niinkuin ihminen rakastaa Jumalan armoa, ja pyysin hänen suosiotaan niinkuin synnintekiä Jumalan laupeutta".

"Etkä sinä rakasta häntä enään?" sanoi saraceni.

"Ah!" vastasi sir Kenneth, "minä en enään kelpaa häntä rakastamaan. — Minä pyydän sinua, lopeta tämä keskustelu — sinun sanasi ovat puukonpistoja minulle!"

"Kuule minua vain hetki vielä", jatkoi Ilderim. "Kun sinä, köyhä ja halpa soturi, rohkenit kohottaa silmäsi niin korkealle, sano, oliko sinulla mitään toivoa menestymisestä?"

"Rakkaus ei voi toivotta elää", ritari vastasi; "mutta minun toivoni oli yhtä likeltä sukua epätoivolle kuin merimiehen, joka uipi henkensä perästä ja lainetten harjalle nousten aina havaitsee etäisen tulitornin välkähyksen, joka hänelle ilmottaa maan olevan näkyvissä, vaikka hänen masentunut mielensä ja väsyneet jäsenensä hänelle varmaan sanovat, ettei hän sitä koskaan jaksa saavuttaa".

"Ja nyt", sanoi Ilderim, "on se toivo rauvennut — on tuo etäinen valo iäksi sammunut?"

"Iäksi!" vastasi sir Kenneth, ikäänkuin hänen äänensä olisi kajahtanut rappiutuneen hautaholvin syvyydestä.

"Minusta tuntuu", sanoi saraceni, "että jos kaikki, jota kaipaat, vain on tuommoinen kaukainen onnellisuuden meteorivälähys, on tulitornisi valo helposti sytytetty jälleen, toivosi pyydetty meren pohjasta, jonne se on uponnut, ja sinä itse, uljas ritari, vahvistettu uudestaan huviksesi ravitsemaan rakkauttasi niin kehnolla rualla kuin kuutamolla; sillä jos huomenna olisit maineeltasi yhtä moitteeton kuin ennen, niin se, jota rakastat, yhtä hyvin olisi ruhtinaan tytär ja Saladinin valittu morsian".

"Minä soisin, että olisi niin", sanoi skotlantilainen, "ja jos en silloin —"

Hän katkaisi lauseensa, ikäänkuin häveten uhkausta lausumasta, jota asianhaarat eivät sallineet hänen toteuttaa työssä. Saraceni hymyili ja lopetti katkonaisen lauseen.

"Sinä vaatisit sulttania kaksintaisteluun?"

"Ja jos niin tekisin", vastasi sir Kenneth kopeasti, "ei Saladinin olisi ensimmäinen eikä parhain turbani, jota vastaan olen keihääni laskenut".

"Niin, mutta sulttani ehkä pitäisi vähän epäsoveliaana tuolla tavoin alttiiksi panna kuninkaallisen morsiamen ja suuren sodan päättymisen", sanoi emiiri.

"Häntä voinee tavata taistelussa armeijansa etupäässä", sanoi ritari, silmät säihkyen niistä aatteista, joita tämä arvelu synnytti.

"Häntä on aina tavattu siellä", vastasi Ilderim, "eikä hän myöskään pidä tapana kääntää hevostansa, kun rohkea vihollinen tulee vastaan. — Mutta sulttanista ei ollut aikomukseni puhua. Sanalla sanoen, jos kernaasti haluat päästä siihen kunniaan, jonka Englannin lipun varastajan ilmisaaminen tuottaa, voin saattaa sinua hyvälle alulle tässä yrityksessä — se on, jos sinä tahdot neuvoja ottaa; sillä mitä Lokman sanoo: jos lapsi tahtoo kävellä, täytyy imettäjän sitä taluttaa, jos tietämätön tahtoo älytä, täytyy hänen viisasta kuunnella!"

"Ja sinä olet viisas, Ilderim", sanoi skotlantilainen, "viisas, vaikka saraceni, ja jalomielinen, vaikka pakana. Minä olen kokenut sinua kumpaisenakin. Ole sentähden oppaani tässä asiassa; ja kun et vaadi minulta mitään, joka sotii kunniaani ja kristinuskoani vastaan, olen sinua tarkkaan totteleva. Tee mitä sanoit, ja ota sitte henkeni".

"Kuule siis", sanoi saraceni. "Jalo koirasi on nyt terve sen jumalallisen lääkkeen siunattavasta voimasta, joka parantaa sekä ihmisiä että eläimiä, ja hänen terävän aistinsa kautta ne ovat ilmisaatavat, jotka häntä hätyyttivät".

"Haa!" sanoi ritari. "Luulenpa ymmärtäväni sinua. Kuinka typerä olin, kuin en ennen ole tuota hoksannut!"

"Mutta sano", emiiri jatkoi, "onko sinulla palveliaa taikka seuralaista leirissä, joka voisi eläintä tuntea?"

"Kun odotin kuolemanrangaistustani", sanoi sir Kenneth, "lähetin vanhan asekantajani, sinun potilaasi, yhden palvelian kanssa, joka häntä hoiti, viemään kirjeitä ystävilleni Skotlannissa — muita siellä ei ole ketään, joille koira olisi tuttu. Minua itseäni sitä vastoin hyvin tunnetaan. Paljas ääneni saisi minun ilmi leirissä, jossa monen kuukauden kuluessa olen ensimäisten joukossa liikkunut!"

"Sekä hän että sinä tulette niin tuntemattomiksi, että tarkintaki tutkimusta voitte pettää. Minä vakuutan sinulle", saraceni jatkoi, "ettei aseveljesi — ei edes lihallinen veljesi — voi sinua tuntea, jos neuvojani noudatat. Sinä olet nähnyt minun toimittavan vaikeampia asioita — se, joka voipi kuolevaisen kutsua takaisin kuolemanvarjon pimeydestä, hän voipi helposti levittää sumun elävien silmäin eteen. Mutta huomaa tämä palvelus tapahtuu sillä ehdolla, että jätät kirjeen Saladinilta Melek Ricin veljentyttärelle, jonka nimi on meidän itämaalaisten kielelle ja huulille yhtä vaikea, kuin hänen kauneutensa on silmillemme ihana".

Sir Kenneth oli hetken ääneti, ennenkuin hän vastasi, ja saraceni, joka huomasi hänen arvelemisensa, kysyi häneltä, "josko hän pelkäsi tuolle asialle lähtemästä".

"Ei, vaikkapa kuolema siitä seuraisi", vastasi sir Kenneth. "Minä mietin vain, josko minun kunniani sallii minun viedä sulttanin kirjeen perille taikka lady Edithin ottaa vastaan tuommoista kirjettä pakanalliselta ruhtinaalta".

"Mahometin pään ja soturin kunnian kautta — Mekan haudan ja isäni sielun kautta", sanoi emiiri, "vannon ma sinulle, että kirje on kirjotettu kaikessa kunniassa ja pelvossa. Ennen satakielen säveleet kuivattaisivat ruusupensaan, jota hän rakastaa, ennenkuin sulttanin sanat loukkasivat armahan englantilaisen prinsessan korvaa".

"Sitten", sanoi ritari, "vien sulttanin kirjeen perille yhtä uskollisesti, kuin jos olisin hänen synnynnäinen vasalli; tietysti ehdolla että, paitsi tätä yksinkertaista palvelusta, jonka rehellisesti olen toimittava, hänen kaikkein vähimmin tarvitsee minulta odottaa neuvoa eli puollussanaa tässä eriskummallisessa kosioimisessa".

"Saladin on jalomielinen", vastasi emiiri, "eikä kannusta vireää hevosta hyppäykseen, jota se ei voi tehdä. Tule telttaani", lisäsi hän, "niin olet heti saapa valepuvun niin tutkimattoman kuin sydänyö, niin että voit liikkua nazarenein leirissä yhtä turvallisesti kuin jos sinulla olisi Giougin sinetti[1] sormessasi."

[1] Arvaten Gygen sormus.

Neljäskolmatta luku.

      — — — Pölyä hiukka vain
      Pikarissamme meidät inholla
      Saa liatusta juomast' kääntymään.
      Ruostunut naula, kompassin luo pantu,
      Kurssista laivan johtaa rantahan.
      Arvoton aivan suuttumuksen syy
      Voi ruhtinasten liitot rikkoa
      Ja suuret aikeet tehdä tyhjäksi.

*Ristiretki.*

Lukia voipi nyt helposti arvata, kuka ethiopialainen orja oikeastaan oli, missä aikomuksessa hän oli tullut Richardin leiriin, sekä miksi ja millä toivolla hän nyt seisoi aivan Leijonasydämen lähellä, kun tämä, Englannin ja Normandian mahtavat päärit ympärillänsä, seisoi pyhän Yrjön kukkulan huipulla, vieressänsä Englannin lippu, jota kantoi etevin henkilö armeijassa, nimittäin hänen oma luonnollinen veljensä, William Pitkämiekka, Salisburyn kreivi, hedelmä Henrik Toisen rakkaudenliitosta mainion Rosamunda Wooostockin kanssa.

Monesta lauseesta kuninkaan eilispäiväisessä keskustelussa Nevillen kanssa oli nubialainen ruvennut isosti pelkäämään, että hänen valepukunsa oli vääräksi havaittu, varsinki koska kuningas näkyi tietävän, että koiran apua tarvittiin sen konnan ilmisaamiseksi, joka oli lipun varastanut, vaikka se seikka, että semmoinen eläin oli tuossa tapauksessa haavotettu, vain sivumennen oli Richardin läsnä-ollen mainittu. Mutta kun kuningas häntä ei kohdellut toisella tapaa kuin hänen ulkomuotonsa vaati, jäi nubialainen epätietoiseksi, oliko hän tullut ilmi taikka ei, ja päätti ainoastaan pakosta valepukuansa heittää.

Sillä aikaa erinäisten, ristiretkeen osaa ottavien ruhtinasten sotajoukot, järjestetyt kuninkaallisten ja ruhtinaallisten johtajiensa komennon alle, kulkivat pitkissä jonoissa pienen kukkulan juuren ympäri; ja kun kunki eri maan väki marssi ohitse, ratsasti päällikkö pari askelta kukkulaa ulospäin kohteliaasti tervehtimään Richardia ja Englannin lippua, "kunnioituksen ja ystävyyden, vaan ei alamaisuuden eli vasalliuden merkiksi", niinkuin päivän juhlamenoa koskeva protokolla varovaisesti lausui. Korkeat hengelliset herrat, jotka tällä aikakaudella eivät kenenkään ihmisen edessä päätänsä paljastaneet, antoivat kuninkaalle ja hänen päällikkyytensä kuvalle siunauksensa muun tottelevaisuuden osotuksen sijasta.

Pitkät kolonnat näin kulkivat sivutse, ja vaikka niin monesta syystä heikenneinä, näyttivät yhä vielä rautajoukolta, jolle Palestinan vallottaminen olisi pitänyt olla helppo asia. Sotamiehet, joita tieto yhdistyneestä voimasta elähytti, istuivat pystöinä terässatuloissaan, torvien säveleet tuntuivat raikkuvan riemullisemmin, ja levosta sekä hyvästä muonasta virkistyneet hevoset pureskelivat kuolaimiansa ja polkivat tannerta ylpeämmästi. Joukko joukon perästä he marssivat eteenpäin, liput liehuen, keihäät kiiltäen, kypärintöyhtöt heiluen, pitkässä jonossa — armeija, jonka jäsenet kansallisuutensa, kasvojensa värin, kielensä, aseittensa ja ulkonäkönsä puolesta erkanivat toisistansa, vaan joita kaikkia tällä hetkellä innostutti pyhä, vaikka haaveellinen aikomus pelastaa Zionin murheellista tytärtä hänen orjuudestaan sekä vapauttaa uskottomain pakanain ikeestä sen siunatun maan, jota ihmisenpoika oli polkenut. Ja myöntää täytyy, että jos senlainen kohteliaisuus, jota nyt Englannin kuninkaalle niin lukemattomat soturit osottivat, jotka eivät olleet hänelle minkään kuuliaisuuden velassa, toisissa oloissa olisi voinut näyttää jotakin nöyryytystä sisältävältä, sodan syy ja laatu kuitenki niin suuressa määrässä soveltui hänen ritarillisen luonteensa ja mainioiden sankaritöittensä kanssa yhteen, että vaatimuksia, joita muussa tapauksessa ehkä olisi tehty, tässä unehutettiin; ja urhoollinen osotti kernaasti kunnioitustaan urhoollisimmalle tämmöisellä retkellä, jossa pelkäämättömin, kestävin rohkeus oli välttämätön ehto voitonsaamiseen.

Kuningas istui hevosensa seljässä puolivälissä mäenrinnettä, päässä kruunulla koristettu rautalakki, joka jätti hänen miehekkäät kasvonsa paljaiksi, kun hän tyynellä, tarkkaavaisella silmällä seurasi jokaista riviä, joka hänen sivutse kulki, ja vastasi päällikköjen tervehyksiin. Hänen levättinsä oli taivaansinisestä hopealevyillä päällystetystä sametista, ja hänen housunsa karmosininpunaisesta silkistä kultatankaisilla neulomuksilla. Hänen sivullansa seisoi ethiopialainen orja, pidellen jaloa koiraansa jahtihihnassa. Tämä seikka ei huomiota herättänyt, sillä useat ristiretken ruhtinaat olivat jäljitellen saracenein raakamaista komeilemistapaa ja hovijoukkoonsa ottaneet mustia orjia. Kuninkaan pään päällä liehui suuri lippu, ja vaikka hän aina väliin heitti silmänsä siihen, näytti kuitenki kuin jos nämät juhlamenot olisivat hänen itsensä suhteen olleet mitättömät, ja jonku arvoisina pidettävät ainoastaan hyvityksenä siitä solvauksesta, jota hänen valtakuntansa oli kärsinyt. Perällä päin, tilaisuutta varten kukkulan huipulle rakennetussa puutornissa, oli kuninkaatar Berengaria etevimpäin hovineitostensa kera. Sitä kohti kuningas katsahti tuo tuostakin, ja loi sitten taas uudestaan silmänsä nubialaiseen ja hänen koiraansa, mutta vain silloin kun semmoiset päälliköt lähenivät, joita hän edellisten kiistain johdosta varoi osallisiksi lipun varkauteen, eli muuten arveli mahdollisiksi niin halpaan konnantyöhön.

Hän ei siis katsonut sinne päin kun Philip August, Franskan kuningas, lähestyi loistosan Gallialaisen hevosväkensä etupäässä. Päin vastoin hän ratsasti franskalaista kuningasta vastaan, niin että he kohtasivat toisiansa puolivälissä tietä, jossa molemmat hallitsiat niin kohteliaasti tervehtivät toisiansa, että olisi uskonut heidän olevan veljellisessä sovinnossa. Nähdessään Europan kahden suurimman ja mahtavimman ruhtinaan näin julkisesti osottavan yksimielisyyttään, puhkesi ristiretkeiliäin armeija raikuviin suostumuksenhuutoihin, jotka kuuluivat monen virstan päähän ja saivat kuljeksivia arapialaisia vakoojia säikäyttämään Saladinin leiriä sillä ilmotuksella, että kristitty armeija oli tulossa. Mutta kuka, paitsi kuningasten kuningas, voi tutkia hallitsiain sydämet? Tämän ulkonaisen kohteliaisuuden alla piili Richardin povessa tyytymättömyys ja epäilys Philippiä kohtaan, joka puolestaan mietti sotamiehinensä lähteä ristiretkeiliäin leiristä ja heittää Richardin omin voimin onnistumaan taikka tappiolle tulemaan pyhässä yrityksessä.

Toisenlaiselta näytti Richard, kun temppelin ritarit ja asekantajat lähenivät tummissa asuissaan — miehet, joitten kasvot Palestinan aurinko oli painanut ruskeiksi kuin aasialaisten, ja jotka ratsujensa ja asepukuinsa ihmeellisen hyvyyden kautta kauas jälkeensä jättävät Franskan ja Englanninkin valiojoukot. Kuningas iski pikimmältään silmänsä nubialaiseen; mutta tämä seisoi paikallaan liikkumatta, ja uskollinen koira istui hänen jalkainsa juuressa älykkäillä silmillä katsellen ohitsekulkevia rivejä. Kuninkaan silmä kääntyi taasen ritarillisten temppeliherrain puoleen, kun heidän Suurimestarinsa, käyttäen kaksipuolista virkaansa, antoi pappina Richardille siunauksensa, sen sijasta että olisi päällikkönä osottanut hänelle kunnioitustansa.

"Tuo tyhmänylpeä amfibillinen roisto tervehtii munkkina minua", sanoi Richard Salisburyn kreiville. "Vaan ollaan siitä huolimatta, Pitkämiekka. Kristikunta ei tyhjän tähden saa näitten kokeneitten sotilasten palveluksia kadottaa, joskin heidän voittonsa ovat tehneet heidät vähän hävyttömiksi. Mutta kas tässä tulee urhokas riitaveljemme, Itävallan arkkiherttua; tarkkaa hänen käytöstään ja olentoaan, Pitkämiekka, ja sinä, nubialainen, laita että koirasi saa häntä oikein nähdä. No, herran nimessä, eikö hänellä ole narrinsa muassa!"

Joko tottumuksesta taikka luultavimmin näyttääkseen halveksimista sen juhlatempun suhteen, jota hänen nyt tuli täyttää, oli Leopold todellaki toverikseen ottanut Spruch-Sprecherinsä ja hovinarrinsa, ja Richardia lähetessään hän vihelsi, tavalla jonka piti näyttää huolettomalta, vaikka hänen tylsistyneissä kasvoissaan kuvastui se pelvonsekainen nyreys, jolla havaitsee laiskan koulupojan opettajaansa lähestyvän. Kun tuo vastahakoinen ylimys häveten ja äreännäköisena teki määrätyn tervehyksen, helisti Spruch-Sprecher sauvaansa ja julisti ikäänkuin sota-airut, että mitä Itävallan arkkiherttua nyt teki, ei ollut pidettävä itsenäisen ruhtinaan arvoa ja oikeuksia alentavana; siihen narri vastasi ääneensä amen, joka sai ympärillä seisojat hartaasti nauramaan.

Kuningas katsoi useat kerrat nubialaiseen ja hänen koiraansa; mutta edellinen ei liikahtanut eikä jälkimmäinen temponut kahleitansa, niin että Richard vähän ylenkatseellisesti sanoi orjalle: "vaikka sinä, musta ystäväni, olet ottanut koirasi tarkan aistin omasi avuksi, pelkään kuitenki että menestyksesi tässä seikassa ei tule erittäin enentämään loihtiamainettasi, eli lisäämään ansioitasi minun suhteen".

Nubialainen vastasi, tavallisuuden mukaan, vain syvällä kumarruksella.

Sillä aikaa Montserrat'n markiisin joukot kulkivat Englannin kuninkaan sivutse. Saadaksensa sotavoimansa näyttämään suuremmalta kuin se todella oli, oli tämä mahtava ja viekas paroni jakanut sen kahteen osaan. Edellistä, johon kuului hänen vasallinsa ja läänitysmiehensä ja joka oli nostettu hänen syrialaisista alusmaistaan, johdatti hänen veljensä Enguerrand ja hän itse seurasi jälestä kahdentoista sadan pulskan stradiotin etupäässä; ne olivat eräs laji keveästi varustettua hevosväkeä, jonka venetialaiset olivat dalmatialaisista maakunnistansa pestanneet, ja jonka olivat asettaneet tasavallalle moninaisissa velvollisuuden suhteissa seisovan markiisin komentoon. Nämät stradiotit olivat osaksi europalaisen, vaan vielä enemmän itämaisen vaateparren mukaan puetut. Heillä oli vallan lyhyet haarniskat, mutta niitten yllä kallisarvoiset, moniväriset levätit sekä väljät roimahousut ja puolisaappaat jaloissa. Päähineinä heillä oli korkeat, pystössä sojottavat lakit, kuin kreikkalaisilla, ja aseina sapeleita, puukkoja, joutsia, nuolia ja pienet kilvet. Hevoset olivat valittuja ja hyvin hoidettuja Venetsian tasavallan kustannuksella; satulat ja hevoskalut olivat turkkilaisten näköiset, ja he ratsastivat näitten tavalla lyhyillä jalustimilla, paksusti täytetyissä satuloissa. Tämä sotajoukko oli hyvin hyödyllinen kahakoissa arapialaisia vastaan, vaikka ei niin kelpaava taistelemaan suljetuissa riveissä kuin läntisen ja pohjoisen Europan rautaanpuetut ratsastajat.

Tätä kaunista joukkoa johdatti Konrad, jolla oli samankaltainen puku kuin stradioteilla, mutta niin kalliista kankaasta, että hän hohti kullalle ja hopealle; ja lumivalkea, timanttisoljella lakkiin kiinnitetty höyhentupsu näytti kyllin korkealta pilviin kosimiseen. Jalo ratsu, jolla hän istui, hyppeli ja pyöri sekä osotti tulista vireyttänsä tavalla, joka olisi peljättänyt jokaista vähemmän taitavaa ratsastajaa kuin markiisi oli; vaan hän sitä sievästi ohjasi yhdellä kädellään, toisessa pitäen komentosauvaa, jonka valta niiden sotilasten yli, joita hän johti, näytti yhtä rajattomalta. Kuitenkin hänen valtansa stradiotein suhteen oli enemmän näennäinen kuin todellinen; sillä hänen sivullansa ratsasti mitä kesuimmalla konkarilla pieni, mustiin puettu ukko, ilman partaa ja viiksiä, ja joka näytti varsin halvalta ja mitättömältä, verrattuna tuohon suureen loistoon hänen ympärillä. Mutta tämä näöltään vähä-arvoinen vanhus oli yksi niistä lähettiläistä, joita venetialaisen hallituksen oli tapa lähettää leireihin komentavien kenraalin käytöstä valvomaan ja voimassa pitämään sitä epäluuloista vakoamis- ja tarkastusjärjestelmää, josta tasavallan politiiki jo kauan oli tunnettu.

Konrad, joka Richardin luonteen jälkeen mukaantumalla oli jossakin määrin päässyt hänen suosioon, ei ennen ollut ehtinyt näkyviin, ennenkuin Richard ratsasti muutaman askeleen häntä vastaan, huudahtaen: "ah, terve sinulle, herra markiisi, keveäin stradiotein etupäässä, ja musta varjosi muassas niinkuin tavallisesti, paistoi päivä eli ei! — Eikö sinulta saisi kysyä, josko varjo vaan ruumis sotajoukkojasi komentaa?"

Konrad aikoi hymyillen ruveta vastaamaan, kun Roswal, tuo jalo koira, vimmatusti haukkuen, syöksi esiin. Nubialainen samassa päästi kahleen irti, ja koira hyökkäsi Konradin jalon ratsun päälle, iski markiisia kurkkuun ja tempasi hänen satulasta alas. Tupsupää ratsastaja vyöryi pitkänään hieditolla, ja säikähtänyt hevonen karkasi täyttä neliä läpi leirin.

"Koirasi on kaatanut oikean otuksen, sen takaan", kuningas sanoi nubialaiselle, "ja minä vannon pyhän Yrjön kautta, että se on kymmenhaarainen hirvi! — Mutta ota koirasi pois, se puree hänen muutoin kuoliaaksi".

Ethiopilainen erotti tämän johdosta, vaikka ei ilman vaivatta, koiran Konradista, ja piteli sitä kiinni, kun se yhä oli varsin ärtyneenä ja riuhtoi kahlenuoraa. Sillä välin juoksi paljon väkeä paikalle, etenki Konradin vasalleja ja stradiotein upseereja, jotka, kun näkivät päällikkönsä pitkänään maassa tuimasti tuijottaen ilmaan, nostivat hänen ylös, sekaisin huutaen: "hakatkaa orja ja hänen koiransa kappaleiksi!"

Mutta Richardin kaunis kaikuva ääni kuului selvään yli kaikkein toisten huutojen: "se kuolee paikalla, joka koiraan koskee! Hän on vain velvollisuutensa tehnyt, sen terävän aistin jälkeen, jonka Jumala ja luonto ovat jalolle eläimelle lahjottaneet. — Astu esiin ilmisaatuna konnana. Konrad, Montserrat'n markiisi! Minä syytän sinua petoksesta".

Useita syrialaisia päälliköitä oli nyt paikalle saapunut, ja Konrad, jonka kasvoissa ja äänessä harmi, häpeä ja hämmästys vihan kanssa taisteli, huusi: "mitä tämä merkitsee? — Mistä minua syytetään? — Miksi tämä häpäisevä kohtelu, nämät solvaavat nuhteet? Onko tämä se sovinnollisuus, johon Englanti juuri on jälleen sitoutunut?"

"Pitääkö kuningas Richard ristiretken ruhtinaita jäniksinä ja metsänotuksina, koska hän heidän päälle koiria härsyttää?" virkkoi temppelikunnan suurimestari syvällä, kolkolla äänellään.

"Tämä lienee joku omituinen sattumus — joku onneton erehys", sanoi
Franskan Philip samassa ratsastaen esiin".

"Joku paholaisen ansa", lausui Tyron arkkipiispa.

"Joku saracenein temppu", huusi Champagnen Henrik. "Pitäisi hirttää koira ja laskea orja kidutuslaudalle".

"Joka henkeänsä kalliina pitää, älköön kättänsä heihin satuttako!" sanoi Richard. — "Astu esille, Konrad, jos uskallat, ja kiellä tyhjäksi se syytös, jonka tämä puhumaton eläin jalon vaistonsa kautta on sinua vastaan tehnyt, että sinä olet sitä haavottanut ja kelvottomasti Englannin kunniaa loukannut!"

"Minä en ole koskenut lippuun", vastasi Konrad pikaisesti.

"Omat sanasi pettävät sinun. Konrad!" sanoi Richard; "sillä kuinka tiesit että kysymys koskee lippua, ellei omatuntosi sinua vaivais?"

"Etkö sinä vain sen tähden ole koko leirissä nostanut melun?" Konrad vastasi; "ja rohkenetko syyttää prinssiä ja liittolaisia rikoksesta, jonka arvattavasti joku katala rosvo on tehnyt kultakutousten tähden? Taikka tahdotko liitossa olevaa ruhtinasta nyt syyttää koiran kanteen johdosta?"

Meteli alkoi tähän aikaan käydä niin yleiseksi, että Franskan Philip astui väliin.

"Ruhtinaat ja aatelismiehet", hän sanoi. "Te puhelette niitten läsnä-ollen, joitten miekat kohta paljastuvat toisiansa vastaan, jos he kuulevat päällikköjensä kauvemmin tällä tapaa hastelevan. Viedään, Taivaan nimessä, kukin joukkonsa heidän erityisiin kortteereihinsa ja kokoonnutaan itse tiiman kuluttua neuvottelutelttaan jotenki selvittelemään tätä uutta häiriötä".

"Siihen olen tyytyväinen", sanoi kuningas Richard, "vaikka kernaasti olisin tahtonut tuota konnaa tutkia niin kauan kun hänen korea takkinsa oli hiekalla tahrattu. — Mutta Philipin tahto on oleva meidän tässä asiassa".

Päälliköt erkanivat niinkuin oli esitetty, kukin asettuen omain joukkojensa etupäähän; ja sitten joka taholta kuului komentohuutoja ja asentomerkkejä torvilla ja trumpeteilla, joitten kautta ympäri kuljeksivia kutsuttiin lippujensa alle; ja heti sen jälkeen nähtiin joukkojen lähtevän liikkeelle eri teitä marssien leirin läpi erinäisille olinpaikoilleen. Mutta vaikka ilmi tappelua tällä tavoin oli estetty, piti kuitenkin äskeinen tapaus kaikkein mieliä levottomana, ja ne vieraat kansakunnat, jotka samana aamuna olivat Richardia tervehtäneet kelvollisimpana armeijan johtajana, tarttuivat jälleen entisiin epäluuloihinsa hänen ylpeyttään ja kärsimättömyyttänsä vastaan, kun sitävastoin englantilaiset, jotka pitivät isänmaansa kunniaa yhdistettynä tähän riitaan, josta monta erilaista puhetta oli kulkemassa, arvelivat toisia kansakuntia kateellisiksi Englannin ja sen hallitsian maineellisuudelle, sekä valmiiksi sitä vähentää vaan halvimmilla juonilla. Monilukuiset ja monenlaatuiset olivat ne huhut, joita liikkeelle levitettiin, ja muun muassa myöski vakuutettiin, että kuninkaatar ja hänen neitonsa olivat metelistä isosti säikähtäneet ja että yksi heistä oli pyörtynyt.

Neuvosto kokoontui määrättyyn aikaan. Konrad oli sillä aikaa riisunut ryvettyneen pukunsa ja samalla myöski tointunut siitä häpeästä ja hämmästyksestä, joka, niin sukkela ja kekseliäs kuin hän oliki, alussa oli hänen vallannut tuon eriskummaisen tapahtuman ja odottamattoman syytöksen johdosta. Hänellä oli nyt ruhtinaallinen vaatteus yllään ja kun hän astui neuvotteluhuoneeseen, seurasi häntä Itävallan arkkiherttua, Temppeli- ja Johanniita-ritarein suurimestarit sekä useat muut ylimykset, jotka tahtoivat näyttää että he muka puollustivat häntä ja kannattivat hänen asiaansa, etupäässä kenties valtiollisista syistä taikka yksityisestä vihamielisyydestä Richardia vastaan.

Tämä näennäinen yksimielisyys Konradin hyväksi ei Richardiin vähääkään vaikuttanut. Hän astui neuvostosaliin tavallisella, välinpitämättömällä katsannolla ja samassa puvussa, jossa hän juuri oli hevosen seljästä astunut. Hän heitti huolimattoman, melkein halveksivan silmäyksen päällikköjen puoleen, jotka teeskennetyllä osanottavaisuudella olivat asettuneet Konradin ympärille, ikäänkuin hänen asiaansa omanaan pitäen, ja syytti Montserrat'n Konradia mitä jyrkimmillä sanoilla Englannin lipun varastamisesta ja sen uskollisen eläimen haavottamisesta, joka sitä oli ollut puollustamassa.

Konrad nousi rohkeasti ylös vastaamaan ja vakuutti olevansa syytön siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, uhiksi, niinkuin hänen sanansa sattuivat, ihmiselle ja eläimelle, kuninkaalle ja koiralle.

"Veli, Englannin kuningas", Philip sanoi, joka kernaasti neuvostossa toimitti välittäjän virkaa, "tämä on outo kanne. Me emme ole kuulleet teidän väittävän että teillä olisi muuta tietoa tässä asiassa, kuin että luulonne perustuu tämän koiran käytökseen markiisia vastaan. Epäilemättä on ritarin ja ruhtinaan sanalle annettava isompi arvo kuin koiran haukunnalle".

"Kuninkaallinen veljeni", Richard vastasi, "muista että Kaikkivaltias, joka meille on koiran antanut osanottajaksi hupihimme ja vastuksiimme, on lahjottanut sille jalon luonnon, joka on mahdoton petokseen. Hän ei unhota ystävää eikä vihollista — tarkkaan hän muistaa sekä hyväntyön että loukkauksen. Hänellä on osaksi ihmisen ymmärrys, vaan ei hänen viekkautensa. Te voitte sotamiehen lahjoa miekallaan ihmistä tappamaan, eli vieraanmiehen ostaa väärän valan kautta ihmishenkeä menettämään; mutta te ette saa koiraa hyväntekiäänsä puremaan — se on ihmisen ystävä, ellei se syystä tule hänen vihamieheksensä. Pukekaa tuo markiisi minkälaisen riikinkukon höyheniin tahansa, tehkää hänen ulkonäkönsä jos kuinka rumaksi, muuttakaa hänen ihonsa värien ja nesteiden avulla, kätkekää hänen sadan ihmisen sekaan, ja minä lyön veikkaa valtikastani, että koira hänen löytää ja samalla tapaa ilmottaa vihansa, kuin tänäpänä olette nähneet sen tekevän. Tämä ei ole ensimäinen tapahtuma tätä laatua, niin erinomainen kuin se onkin. Murhamiehiä ja ryöväreitä on jo tätä ennen saatu syypäiksi ja ovat kärsineet kuoleman rangaistuksen tämmöisten todistusten kautta, joista on sanottu, että niissä näkyy Jumalan säätävä sormi. Sinun omassa maassasi, kuninkaallinen veljeni, ratkaistiin kerta murha-asia samankaltaisessa tapauksessa juhlallisen kaksintaistelun kautta koiran ja miehen välillä, joista toinen oli päällekantajana, toinen vastaajana. Koira sai voiton, mies tunnusti rikoksensa ja rangaistiin. Usko minua, kuninkaallinen veljeni, että salaisia rikoksia usein on ilmi saatu hengettömien kappalten todistusten kautta, puhumattakaan eläimistä, jotka aistien terävyydessä eivät hetikään vedä koiralle vertaa, joka on ihmiskunnan ystävä ja toveri".

"Semmoinen kaksintaistelu", Philip vastasi, "on todella tapahtunut yhden meidän edeltäjämme hallitessa, jolle Jumala olkoon laupias. Vaan se oli ennen muinoin emmekä me voi sitä pitää sopivana esikuvana tässä tilassa. Puheen-alainen vastaaja oli halpasukuinen ja arvoton mies; ryntäysaseena hänellä vain oli nuija, ja puollustusaseena nahkainen takki. Mutta me emme voi ruhtinasta siihen määrään alentaa, että pakottaisimme häntä käyttämään niin alkuperäisiä aseita eli antaumaan niin häpäisevään taisteluun".

"Sitä en ollenkaan ole tarkottanutkaan", keskeytti Richard kuningas; "epärehellistä olisi panna oivan koiran hengen alttiiksi tuommoisen kavalan petturin henkeä vastaan, kuin tuo Konrad on osottanut olevansa. Mutta tuossa on oma hansikkamme — me vaadimme häntä kaksintaisteluun sen todistuksen nojalla, jonka olemme vetäneet esiin häntä vastaan. — Kuningas ainakin lienee enemmän kuin saman-arvoinen markiisin kanssa".

Konrad ei kiirehtinyt tarttumaan siihen taistelunmerkkiin, jonka Richard oli nakannut keskelle seuraa, ja Philip kuningas ennätti vastata, ennenkuin markiisi liikahtikaan hansikkaa nostamaan.

"Kuningas", sanoi Philip, "on arvossa yhtä paljon markiisi Konradia ylempi kuin koira on häntä alempi. — Veli Richard, tätä ei voida sallia. Sinä olet tässä ristiretkessä johtajamme — kristikunnan kilpi ja miekka".

"Minä panen vastalauseen semmoista tappelua vastaan", sanoi venetialainen proveditori, "ellei Englannin kuningas maksa niitä viittäkymmentätuhatta byzantiniä, jotka hän on tasavallalle velkaa. Siinä on kyllin, että meitä uhkaa saamisemme menetys, jos velallisemme pakanain iskusta kuolee, eikä määräämme tarvitse lisätä sillä mahdollisuudella, että hän kaatuisi tappelussa kristityn kanssa, koirain ja lippujen tähden".

"Ja minä", sanoi Wilhelm Pitkämiekka, Salisburyn kreivi, "panen vuorostani vastaan, että kuninkaallinen veljeni tämmöisessä asiassa uskaltaa henkensä, joka on Englannin kansan omaisuus. Kas tässä, jalo veljeni, ota takaisin hansikkasi ja ajattele vain, että tuuli on sen kädestäsi puhaltanut. Minun on tuossa sen sijasta. Kuninkaan poika, joskin hänen kilvessään on poikkipuu, lienee ainakin yhtä hyvä kuin tuo markiisi marakatti".

"Ruhtinaat ja aatelismiehet", sanoi Konrad, "minä en myönny Richard kuninkaan taistelunvaatimukseen. Hän on valittu johtajaksemme saraceneja vastaan, ja jos *hänen* omatuntonsa voipi vastata siitä, että hän niin mitättömästä asiasta vaatii liittolaistansa tappeluun, ei *minun* ainakaan voi sallia sitä vaatimusta vastaanottamaan. Mutta mitä hänen luonnolliseen veljeensä, Wilhelm Woodstockiin tulee, eli ketä vastaan tahansa, joka hänen sijassaan ottaa hyväksyäkseen ja kannattaakseen tuota häpäisevää syytöstä, olen valmis turnauskentällä kunniaani puollustamaan ja näyttämään että jokainen syyttäjä on kamala valehtelia".

"Montserrat'n markiisi", sanoi Tyron arkkipiispa, "on puhunut kuin viisas ja ymmärtäväinen herra, ja minun mielestäni voisi riita tähän loppua, ilman häpeättä kummallekaan puolelle".

"Minäkin arvelen, että se tällä tapaa voipi päättyä", sanoi Franskan kuningas, "jos kuningas Richard peruuttaa kanteensa, koska se on kovin heikkoihin syihin perustettu".

"Franskan Philip", vastasi Leijonasydän, "sanani eivät koskaan tule olemaan niin vastariitaiset ajatukselleni. Minä olen tätä Konradia syyttänyt varkaaksi, joka yön pimeydessä on vienyt Englannin arvollisuuden merkkikuvan paikaltansa. Vielä yhä luulen ja syytän häntä siksi; ja jos päivä määrätään taistelua varten, niin olkaa siitä vakuutetut, että, koska Konrad kieltää meitä itseämme kohtaamasta, minä kyllä löydän taistelian, joka rupeaa syytöstäni kannattamaan; sillä sinä, Wilhelm, et ilman meidän erityisettä luvatta saa vetää pitkää miekkaa tässä riidassa".

"Koska minun arvoni tekee minun tuomariksi tässä varsin ikävässä asiassa", sanoi Franskan Philip, "määrään viidennen päivän tästä lukien asian ratkaisemiseksi ritarien tavalla kaksintaistelun kautta — jolloin Richard, Englannin kuningas, saapukoon taisteliansa kautta paikalle päällekantajana, ja Konrad, Montserrat'n markiisi, itse vastaajana. Mutta minun täytyy sanoa, etten tiedä missä löydämme rauhallisen paikan taistelun suorittamiseksi; sillä se ei saa tapahtua lähellä leiriä, jossa kumpaisenki puolueen sotilaat helposti voisivat joutua kahakkaan toisiensa kanssa".

"Olisi ehkä parasta", Richard vastasi, "vetoa kuninkaallisen Saladinin jalomielisyyteen; sillä, niin pakana kuin hän on, en ole koskaan tuntenut jalompaa ritaria eli ketään, jonka rehellisyyteen paremmin voisimme turvautua. Minä sanon tätä heidän tähden, jotka pahoja pelkäävät — mitä itseeni tulee, niin missä vihamieheni tapaan, siinä tappelen".

"Käyköön niin", sanoi Philip; "me tahdomme antaa Saladinille tästä tiedon, vaikka senkautta ilmaisemme viholliselle sen eripuraisuudenhengen, jota meidän kernaammin pitäisi koettaa salata itseltämmeki, jos se olisi mahdollista. Ja sillä hajotan tämän kokouksen ja varotan teitä kaikkia kristittyinä miehinä ja jaloina ritareina, ettette salli tämän riidan aikaansaada leirissä muuta kiistaa, vaan pidätte sitä juhlallisesti laskettuna Jumalan tuomittavaksi, jolta jokainen teistä rukoilkoon voittoa sille jolla on oikeus puolellaan; ja niin hänen tahtonsa tapahtukoon!"

"Amen, amen!" vastattiin kaikilta tahoilta; jolla välin temppeliherra kuiskasi markiisille: "Konrad, etkö aio tähän liittää rukouksen, että pääsisit koiran vallasta, niinkuin psalttarissa seisoo?"

"Ole sinä vaiti —!" vastasi markiisi; "ulkona liikkuu kielevä haltia, joka muitten uutisten muassa voisi kertoa, kuinka laajasti sinä selittelet veljeskuntasi mietelausetta — Feriatur Leo".

"Sinä siis aiot otteluun lähteä?" sanoi temppeliherra.

"Älä epäile sitä", sanoi Konrad. "Tosin en kernaasti olisi kohdannut Richardin omaa rautakouraa, enkä häpeä tunnustamasta, että iloitsen kun pääsen hänen kanssa ottelemasta. Vaan hänen luonnollisesta veljestä alkaen ei hänen armeijassaan löydy ainoaakaan jota pelkäisin kohdata".

"Hyvä, että olet niin varma asiastasi", jatkoi temppeliherra; "ja siinä tapauksessa tuon koiran hampaat ovat tehneet enemmän tämän ruhtinasliiton hajottamiseksi, kuin sekä sinun paulat että charegitin puukko. Etkö näe, kuinka Philip, vaikka hän on otsaansa rypistävinään, tuskin voipi salata sitä tyytyväisyyttä, jota hän tuntee toivoessaan olevansa kohta vapaa liitosta, joka niin raskaasti häntä painaa? Huomaa, kuinka Champagnen Henrik itsekseen hymyilee, ikäänkuin säihkyvä pikari hänen omaa viiniänsä — ja katso kuinka Itävaltalainen hartaasti irvistää ajatellessaan, että hänen oma häpeänsä kohta on kostettu ilman vaaratta eli huoletta hänelle itselleen. Vaiti, hän lähenee. — Hyvin surullinen tapaus, kuninkaallisen Itävallan hallitsia, että nämät halkeamat meidän Zionin muureissa —"

"Jos tarkotat tätä ristiretkeä", vastasi herttua, "niin soisin että se olisi särkynyt kappaleiksi ja että jokainen onnellisesti olisi kotonansa. — Olkoon tämä sanottu meidän kesken."

"Mutta", sanoi Montserrat'n markiisi, "kukapa olisi voinut ajatella, että kuningas Richard olisi tämän eripuraisuuden herättänyt, hän, jonka oikkuja niin uskollisesti olemme kärsineet ja jolle olemme olleet yhtä nöyrät, kuin orja herralleen, toivoen että hän käyttäisi urhollisuuttansa vihollistamme, eikä ystäviämme vastaan!"

"Minä en puolestani voi havaita, että hän olisi niin suuresti muita urhoollisempi", sanoi arkkiherttua. "Jalo markiisi olisi luullakseni kyllä kurittanut häntä turnauskentällä; sillä vaikka saarelainen tapparalla lyöpi kovia iskuja, ei hän siltä ole erittäin taitava keihään pitämisessä. Minä itse en olisi epäillyt kohdata häntä vanhan riitamme vuoksi, jollei kristikunnan etu kieltäisi kahta hallitsevaa ruhtinasta saattamasta henkeänsä kaksintaistelossa vaaranalaiseksi. — Vaan jos niin haluat, jalo markiisi, rupean kummiksesi tässä taistelussa."

"Ja minä myös", sanoi suurimestari.

"Tulkaat sitte, jalot herrat, päivälliselle telttaani", sanoi herttua, "niin saamme keskustella tästä asiasta, juodessamme pullon puhdasta Nierensteiniä."

He kulkivat yksissä arkkiherttuan teltalle.

"Mistä patronamme ja nuo vallat juttelivat?" sanoi Jonas Schwanker toverilleen Spruch-Sprecherille, joka omin lupinsa oli tunkeunut herransa luokse, niin pian kuin neuvoskunnan kokous oli päättynyt, kun narri jäi seisomaan kunnian-arvoisemman matkan päähän,

"Hulluuden palvelia", vastasi Spruch-Sprecher, "hillitse uteliaisuuttasi! Ei minun sovi sinulle ilmaista herramme tuumia."

"Viisaudenmies, sinä erehdyt", vastasi Jonas; "me olemme kumpikin herramme alituiset seurakumppanit ja yhtä tärkeätä on meille molemmille tietää, onko sinulla vai minulla — viisaudella vai hulluudella — suurempi valta hänen luonansa."

"Hän sanoi markiisille ja suurimestarille", vastasi Spruch-Sprecher, "että hän oli kyllästynyt tähän sotaan ja mielellään olisi onnellisesti kotonaan taasen."

"Tämä on seisontaheitto, eikä lueta pelissä miksikään", sanoi narri; "tuo oli hyvin järkevästi ajateltu, vaan sen kertominen muille oli suuri tyhmyys. — Jatka!"

"Hm!" sanoi Spruch-Sprecher; "hän sanoi sitten että Richard ei ollut muita urhoollisempi, eikä liioin taitava turnausradalla."

"Puumiekkani nimessä", sanoi Schwanker, "tämä oli ääretön tyhmyys. —
Entäs vielä!"

"Olepas vaiti, olen jotenkin huonomuistinen", vastasi viisauden mies, "hän käski heidän tulla juomaan pullon Nierensteiniä."

"Tuossa on hiukka viisauden haamua", sanoi Jonas, "ja sinä voit vastaiseksi merkitä sen tulopuolellesi; vaan jos hän juopi liiaksi, joka on hyvin mahdollista, niin minä siirrän sen omalle tulopuolelleni. — Eikö mitään muuta?"

"Ei mitään, joka ansaitsee mainitsemista", vastasi puhuja, "paitsi että hän katui laiminlyöneensä tilaisuutta kohdataksensa Richardia turnauskentällä."

"Vei hänen hiisi", sanoi Jonas, "tuo nyt oli niin tyhmää kerskausta, että melkein hävettää tässä pelissä senkautta saada voiton. — Yhtäkaikki, olipa hän kuinka suuri narri tahansa, niin seurataan me häntä kuitenkin, viisain Spruch-Sprecher, saadaksemme meki osamme Nierensteinistä."

Viideskolmatta luku.

      Se käytös, josta moitit minua,
      Kiitostas pikemmin ansaita voisi,
      Sill' en mä rakastais niin sinua,
      Jos mulle kunnia rakkaamp' ei oisi.

Montrose.

Kun kuningas Richard palasi telttaansa, käski hän tuoda nubialaisen luoksensa. Tämä astui sisään tavallisella nöyrällä tervehyksellä ja koskettuaan otsalla lattiaan jäi seisomaan kuninkaan eteen herransa käskyjä vartoavan orjan asentoon. Oli onni että hänen rollinsa säilyttäminen vaati silmien kiinnittämistä lattiaan, sillä hänelle olisi ehkä muuten ollut vaikea kestää sitä terävää silmäystä, jolla Richard ääneti häntä hetken katseli.

"Sinä olet jotenki harjaantunut metsästäjä", sanoi kuningas vähän ajan takaa, "ja olet ajanut otuksesi ylös ja saattanut sen pitämään paikkaansa yhtä taitavasti kuin jos itse Tristrem olisi sinua opettanut. Mutta ei siinä ole kyllin — otus on myöskin kaadettava. Itse olisin mielelläni kohottanut jahtikeihääni sitä vastaan; vaan vissien asianhaarain vuoksi näyttää siltä, kun minun olisi siitä luopuminen. Sinä tulet nyt palaamaan sulttanin leiriin kirjeen kanssa, jossa häntä pyydetään suosiollisesti valitsemaan jonkun rauhallisen paikan tätä ritarillista toimitusta varten sekä, jos hänen tekee mieli, yhtymään meidän kanssa sitä katsomaan. Nyt on minulle juolahtanut mieleen, että sinä samassa leirissä ehkä voisit löytää jonkun ritarin, joka rakkaudesta totuuteen ja kunniansaamisen himosta, tahtoisi taistella tuon petturin Montserrat'n kanssa".

Nubialainen nosti silmänsä ja loi kuninkaaseen innollisen katseen; nosti ne sitten taivasta kohti sellaisella juhlallisella kiitollisuudella, että kyyneleet niissä kimaltelivat — sen perästä painoi alas päänsä, ikäänkuin osottaakseen myöntymystänsä kuninkaan tahtoon ja asettui jälleen tavalliseen nöyrään ja tarkkaavaiseen asentoonsa.

"Hyvä", sanoi kuningas, "minä näen että sinä tässä asiassa haluat minua palvella, ja minun täytyy myöntää että semmoinen palvelia, kuin sinä, on aivan erinomainen, joka ei voi vastustella aikeitamme eikä pyytää päätöksistämme selitystä. Englantilainen olisi sinun sijassasi jörömäisesti minua neuvonut jättämään taistelun jollekulle hyvälle keihäälle omassa hovissani, jossa kaikki, veljestäni Pitkämiekasta saakka ja sitten koko rivi alaspäin, hehkuvat halusta sotia puolestani; ja lörppämäinen franskalainen olisi tehnyt tuhansia kokeita saadakseen tietää, minkätähden minä etsin soturia uskottoman leiristä. Vaan sinä, harvapuheinen sanansaattajani, voit toimittaa asiani sitä urkkimatta tahi ymmärtämättä; sinulle on kuulla sama kuin totella".

Kumarrus ja polvien notkistus oli nubialaisen sovelias vastaus näihin arveluihin.

"Vaan nyt toiseen asiaan", sanoi kuningas äkkiä ja odottamatta. "Oletko jo nähnyt Edith Plantagenet'ä?"

Mykkä nosti päänsä, ikäänkuin jotakin sanoakseen — niin, hänen huulensa olivat alkaneet selvästi lausua kieltosanaa, vaan hänen onnistumattomasta yrityksestänsä ei tullut muuta kun mykän epäselvä soperrus.

"No, katsos vain!" sanoi kuningas. "Kuninkaallisen neitosen paljas nimi, kun hän on niin erinomaisen ihana kuin herttainen serkkumme, näkyy milt'ei voivan päästää mykkien kielen irti. Mitä ihmeitä hänen silmänsä sitte vaikuttaisivat semmoisessa! Minä tahdon tehdä kokeen, musta ystäväni. Sinä saat nähdä tämän hovimme valiovaimon ja toimittaa ruhtinallisen sulttanin asian."

Taasen iloinen silmäys — taasen polvien notkistus; mutta kun hän nousi ylös, laski kuningas kätensä raskaasti hänen olkapäälleen ja jatkoi puhettaan tuiman vakavana näin: "salli minun yhdessä suhteessa varottaa sinua, musta lähettilääni. Vaikkapa sinä havaitsisitkin, että hän, jonka pian olet näkevä, terveellisellä vaikutusmahdillaan olisi irrottamaisillaan kielesi siteet, joka nyt, kuten urhoollinen sulttani sanoo, on vangittuna palatsinsa elfenluisten muurien sisällä, niin varo harvapuheista rolliasi muuttelemasta ja sanaakaan hänen läsnäollessa lausumasta, vaikka puhelahjasi ihmeteltävällä tavalla annettaisiin sinulle takaisin. Ole vakuutettu, että minä siinä tapauksessa kiskoisin kielesi juurineen irti ja sen elfenluisen palatsin, jolla arvaten tarkotetaan hammasjataa, hävittäisin vääntämällä ulos kaikki hampaasi toinen toisensa perään. Ole siis viisas ja vieläkin mykkä."

Nubialainen, niin pian kuin kuningas oli ottanut raskaan kätensä hänen hartioilta, painoi päänsä alas ja pani kätensä huulilleen, kuuliaisuuden ja vaiti-olon merkiksi.

Vaan Richard laski taasen kätensä hänen päällensä, vaikka hiljemmin, sekä lisäsi: "Tämän määräyksen teemme sinulle, koska olet orja. Jos olisit ritari ja aatelismies, pyytäisimme kunniansanasi takaukseksi vaiti-olostas, joka on vasituinen ehto sille luottamustoimelle, jonka nyt uskomme sinulle."

Nubialainen oikaisi uljaasti vartalonsa, katsoi kuningasta suoraan silmiin, ja pani oikean kätensä sydämelle.

Richard huusi nyt kamariherraansa.

"Neville", sanoi hän, "vie tämä orja kuninkaallisen puolisomme telttaan ja sano että meidän tahtomme on, että hän laskettakoon orpanamme Edithin puheille ja aivan yksinänsä. Hänellä on asiaa hänelle. Sinä voit myöskin neuvoa hänelle tietä, jos hän tarvitsee opastustasi, vaikkapa ehkä lienet havainnut, kuinka ihmeteltävän perehtynyt hän jo näkyy olevan leirissämme. Ja sinä, ethiopialainen ystäväni", jatkoi hän, "mitä teet, tee pian ja palaa tänne puolen tunnin sisään."

"Minä olen tullut ilmi", ajatteli luultu nubialainen, kun hän silmät maahan luotuina ja kädet ristissä seurasi Nevilleä, joka pitkillä askelilla kulki kuningatar Berengarian telttaa kohti. "Kuningas Richard tuntee minun aivan epäilemättä; vaan en kuitenkaan voi huomata, että hän olisi kovin suuttunut minuun. Jos oikein ymmärsin hänen sanansa — ja mahdotonta on varmaan väärin ymmärtää niitä — antaa hän minulle jalon tilaisuuden kunniani takaisinsaamiseen tuon ylpeän ja viekkaan markiisin kukistamalla, jonka rikollisuuden selvästi havaitsin hänen säikähtäneestä silmästään ja värisevästä huulestaan, kun syytös häntä vastaan tehtiin. — Roswal, uskollisesti olet herraasi palvellut, ja kalliisti olen tuskasi kostava! — Mutta mikä tarkotus on tällä puheille-pääsylläni hänen luokse, jota en koskaan ole toivonut näkeväni jälleen? — Ja kuinka kuninkaallinen Plantagenet voipi sallia, että minä saan tavata hänen ihanaa orpanaansa — olinpahan sitten pakanallisen Saladinin lähettiläs taikkapa tuo rikollinen maanpakolainen, jonka hän äskettäin ajoi leiristänsä ja jonka rikoksen pahin puoli on sen rakkauden rohkea tunnustaminen, joka on hänen ylpeytensä? Että Richard sallii orpanansa vastaanottaa kirjeen pakanalliselta rakastavalta ja vieläpä sellaisen henkilön käden kautta, joka on niin paljo häntä alempi arvossa, molemmat nämät seikat ovat yhtä käsittämättömät kuin toistensa kanssa yhteen sopimattomat. Mutta kuin kiivas luonne ei valtaa Richardia, on hän lempeä, ylevämielinen ja todellisesti jalo ja semmoisena tahdon häntä pitää ja menetellä hänen nimenomaisten käskyjensä ja annettujen osviittojensa mukaan, yrittämättä ymmärtää enempää, kuin mitä vähitellen itsestänsä voipi ilmaantua ilman mitään tiedustelemista minun puoleltani. Hänelle, joka on antanut minulle niin oivan tilaisuuden tahratun kunniani löytämiseen, olen velkapää osottamaan alamaisuutta ja kuuliaisuutta, ja olipahan kuinka tuskallista tahansa, on velka maksettava. Ja kuitenkin", kuiskasi hänen ylpeydestä paisuva sydän, "Leijonasydämen, kuten hän kutsutaan, olisi pitänyt arvostella muiden tunteita omiensa mukaan. *Minä* tunkeutua hänen sukulaisensa puheille! *Minä*, joka en koskaan puhunut hänelle sanaakaan, vastaanottaessani kuninkaallisen palkinnon hänen kädestään, silloin kun minua ristin puollustajain joukossa ei pidetty huonoimpana ritarillisissa sankaritöissä. *Minä* lähestyä häntä, kun olen halvassa valepuvussa ja orjan vaattehissa ja, voi, kun olen todellinen orja, vaakunan sijasta kantaen häpeäpilkkua entisessä kilvessäni! *Minä* tehdä tätä? Hän tuntee minua varsin vähän. Kuitenkin kiitän häntä tästä tilaisuudesta, joka tehnee meidät kaikki paremmin tutuiksi toistemme kanssa."

Kun hän oli tullut tähän päätökseen, he seisahtuivat kuningattaren teltan sisäänkäytävän edustalle.

Vahdit arvattavasti laskivat heidät sisään ja Neville, jättäen nubialaisen pieneen etukamariin, jonka hän vallan hyvin muisteli, meni kuningattaren tavalliseen vastaan-ottohuoneeseen. Hän kertoi kuninkaansa käskyn matalalla, kunnioittavalla äänellä, ja monta kertaa hienommin kuin tyly Thomas de Vaux, jolle Richard oli kaikki kaikissa, ja koko muu hovi, itse Berengaria siihen luettuna, ei mitään. Kuunteliat purskahtivat nauruun, kun Neville oli asiansa ilmottanut.

"Minkä näköinen hän on tuo nubialainen orja, joka on sulttanin lähettiläs tällaisessa asiassa? Neekerin näköinen, Neville, eikö niin?" sanoi vaimonpuolen ääni, jonka pian tunsi Berengariaksi. "Neekerin näköinen, eikö niin, Neville, mustalla iholla, pää kähärä kun pässin, nenä litteä ja huulet paksut — vai kuin, herra Henry?"

"Teidän armonne ei saa unohtaa sääriä", sanoi toinen ääni, "jotka ovat ulospäin kaarevat, kuin saracenin miekka."

"Pikemmin kuin Cupidon jousi, koska hän tulee rakkauden asioissa", sanoi kuningatar. "Rakas Neville, sinä olet aina valmis palvelemaan meitä naisraukkoja, joilla on niin vähän huvitusta joutohetkinämme. Meidän täytyy saada nähdä tätä lemmen lähettilästä. Turkkilaisia ja maureja olen nähnyt useoita, vaan neekeriä en koskaan."

"Minä mielelläni tottelen teidän Armonne käskyjä, jos vaan tahdotte puolustella minua kuninkaani luona", vastasi myöntyväinen ritari. "Voin kuitenkin vakuuttaa, että teidän Armonne tulee näkemään jotain peräti toista kuin mitä odotatte."

"Sen parempi — vielä rumempi kuin me voimme ajatella, ja kuitenkin urhoollisen sulttanin valittu lemmen lähettiläs!"

"Rohkenenko pyytää teidän majesteettianne", sanoi neiti Kalista, "että sallisitte ritarin viedä tämän sanansaattajan suorinta tietä lady Edithin luo, jolle hänen kirjeensä ovat kirjotetut? Me olemme jo olleet vähällä tarttua kovasti kiinni samanlaisesta leikistä."

"Kovasti kiinni?" kertoi kuninkaatar ylenkatseellisesti. "Kuitenkin sinä voit olla oikeassa, Kalista, varovaisuutta neuvoessasi — ajakoon tämä nubialainen, joksi häntä kutsut, ensin asiansa orpanamme luona. Muuten hän on mykkä — eikö niin, Neville?"

"Niin on, armollinen rouva", vastasi ritari.

"Kuinka paljon huokeampi itämaan ylhäisten naisten on elää", sanoi Berengaria, "heitä kun palvelee henkilöt, joitten kuullen he voivat sanoa mitä tahansa, ilman että ne saattavat kertoa mitään; kun sitä vastoin meidän leirissämme taivaan lintuset levittävät joka-ikisen sanan, kuten pyhän Judan papilla on tapa sanoa".

"Siksi", sanoi de Neville, "kun teidän Armonne unohtaa puhuvansa liinaisten seinien sisällä".

Äänet hiljenivät tästä muistutuksesta ja vähäisen kuiskauksen perästä ritari palasi nubialaisen luo ja käski viittaamalla hänen seurata perässä. Hän totteli ja Neville vei hänen telttaan, joka oli pystytetty vähän syrjään kuningattaren teltasta, niinkuin näytti lady Edithin ja hänen palveliainsa mukavuudeksi. Toinen noista Koptilaisista tytöistä vastaanotti Nevillen sanoman ja muutaman minuutin perästä nubialainen saatettiin Edithin luokse, vaan Neville jäi teltan ulkopuolelle seisomaan. Naisorja, joka vei hänen sisään, astui emäntänsä viittauksesta ulos ja suurimmalla nöyryydellä, ei ainoastaan asennossaan, vaan myöskin sisimmässä sydämmessään, onneton ritari kummallisessa valepuvussaan laskeusi toiselle polvelleen, silmänsä luotuina maahan ja kädet rinnalla ristissä juurikuin pahantekiä, joka odottaa tuomiotansa, Edith oli puettu samalla tapaa kun silloin, kun hän vastaanotti kuningas Richardia, ja hänen pitkä, läpituultava, musta huntunsa peitti hänen vartaloansa kuni kesäisen yön hämärä ihanaa maisemaa, verhoten ja epämuotoisiksi tehden ne kauneudet, joita se ei voinut salata. Hänellä oli kädessä hopeainen lamppu, täytetty jollakin hyvänhajuisella väkiviinalla, joka paloi tavattoman kirkkaalla valolla.

Kun Edith läheni polvilleen langennutta, liikkumatonta orjaa askeleen päähän, piti hän lamppua hänen kasvojensa edessä, ikäänkuin tarkemmin katsellakseen hänen kasvojensa juonteita, peräytyi sitten hiukan ja asetti lampun niin, että ritarin poskikuvan varjo kuvastui vieressä olevalle esiripulle. Viimein hän puhui vakavalla, vaan hyvin surullisella äänellä:

"Tekö te olette? Tekö te tosiaan olette, Leopardin urhoollinen ritari, jalo sir Kenneth Skottlannista — hänkö te tosiaan olette? Orjaksi puettuna — tuhansien vaarain keskellä?"

Kun ritari näin odottamatta kuuli sydämmensä lemmityn häntä puhuttelevan äänellä, jonka sääliväisyys melkein muuttui hellyydeksi, tunkeutui samanluontoinen vastaus hänen huulilleen ja töin tuskin Richardin käskyt ja hänen oma vaiti-olo-lupauksensa saattoivat häntä estää sanomasta, että se näky, minkä hän näki, ja ne säveleet jotka hän juuri kuuli, olivat riittäväinen palkinto elinkautisesta orjuudesta ja vaaroista, jotka joka hetki uhkasivat hänen henkeänsä. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja syvä, tuskallinen huokaus oli hänen ainoa vastauksensa korkeasukuisen Edithin kysymykselle.

"Minä näen, minä tunnen, että olen arvannut oikein", jatkoi Edith. "Minä huomasin teidät heti kun tulitte lähelle alttaania, jossa seisoin kuningattaren kanssa. Minä tunsin myöskin komean koiranne. Se ei olisi oikea lady eikä ansaitsisi sellaisen ritarin palvelusta, kuin sinä olet, jolle valheellinen puku ja ihonväri voisi tehdä uskollisen palvelian tuntemattomaksi. Puhu siis pelvotta Edith Plantagenet'lle, Hän ymmärtää vastoinkäymisessä antaa arvoa urhoolliselle ritarille, joka häntä palveli ja kunnioitti sekä toimitti sankaritöitä hänen nimessään, kun onni oli hänelle suopea. Sinä olet yhä vaiti? Kahlehtiiko pelko kielesi vai häpeä? Pelon pitäisi olla sinulle tuntematon ja mitä häpeään tulee, niin olkoon se heidän osansa, jotka ovat onnettomuuteesi olleet syypäät."

Epätoivossaan siitä, että hänen täytyi olla olevinaan mykkä, vaikka häntä näin liikuttavalla tavalla puhuteltiin, saattoi ritari ilmaista tunteitansa ainoastaan uudella, syvällä huokauksella ja panemalla sormen huuliensa päälle. Edith astahti muutaman askeleen taaksepäin, ikäänkuin pahastuneena.

"Mitä!" sanoi hän, "aasialainen mykkä ei ainoastaan puvussa, vaan aivan toden totta? Tuotapa en olisi odottanut. Ehkäpä ylönkatsot minua, koska niin rohkeasti tunnustan hyvin huomanneeni kunnioituksesi minua kohtaan. Älä sentähden pidä halpoja ajatuksia Edithistä. Hän aivan hyvin tuntee, mitkä rajat kainous ja varovaisuus määräävät korkeasukuiselle neidolle sekä tuntee myöskin, milloin ja minkä verran niiden tulee antaa tilaa kiitollisuudelle ja hänen hartaalle halullensa, että hänen vallassaan olisi korvata ne palvelukset ja kostaa ne vääryydet, jotka ovat alkunsa saaneet urhoollisen ritarin rakkaudesta häntä kohtaan. — Minkätähden puristat kätesi yhteen ja vääntelet niitä niin kiivaasti? Olisko mahdollista", lisäsi hän ja peräytti säikähyksissään tästä ajatuksesta, "että heidän julmuutensa olisi riistänyt sinulta puhelahjan? Sinä puistelet päätä. Olkoonpa lumous taikka itsepintaisuus, en kysy sinulta enempää, vaan annan sinun ajaa asiasi omalla tavallasi. Minäkin voin olla mykkä."

Valepukuinen ritari teki liikenteen ikäänkuin sekä omaa tilaansa valittaaksensa että rukoillaksensa häneltä anteeksi ja jätti hänelle samassa sulttanin kirjeen, joka tavallisuuden mukaan oli kääritty kalliisen silkkiin ja kultavaatteeseen. Hän vastaanotti kirjeen ja katseli sitä huolettomasti sekä laski sen sitten pois, ja vielä kerran luoden silmänsä ritariin sanoi matalalla äänellä: "eikö sanaakaan asiasi ajamiseksi minulle?"

Ritari painoi molemmat kätensä otsaansa vasten, ikäänkuin osottaakseen, mikä tuska hänellä oli siitä ettei hän voinut häntä totella; vaan neito kääntyi vihoissaan hänestä pois.

"Pois!" sanoi hän. "Minä olen puhunut kyllin — liian paljo — sille, joka ei tahdo tuhlata sanaakaan minulle vastaukseksi. Pois! ja muista, että jos olen tehnyt vääryyttä sinulle, olen kyllä saanut kärsiä siitä; sillä jos olen ollut onneton välikappale sinun alentamiseen kunniakkaasta tilasta, olen tämän keskustelun aikana unohtanut oman arvoni, ja halventanut itseäni sekä sinun silmissäsi että omissani."

Hän peitti silmänsä kädellään ja näkyi olevan suuresti liikutettu. Sir
Kenneth tahtoi lähestyä; vaan hän viittasi hänelle peräytymään.

"Älä tule, sinä, jonka sielun taivas on sovelluttanut uuteen säätyys! Jokainen vähemmän pelkuri ja typerä kuin orjistunut mykkä olisi lausunut kiitollisuuden sanan, jospa vain sovittaakseen minua oman alennukseni kanssa. — Miksi te viivytte? Menkää!"

Valepuvussa oleva ritari loi melkein tahtomattansa silmänsä kirjeesen, siten selittääkseen miksi hän viipyi. Neitonen sieppasi kirjeen ja sanoi pistävällä, ylenkatseellisella äänellä: "minä olin unohtaa, että nöyrä orja odottaa vastausta lähetykseensä. Mitäs tämä on? — Sulttanilta!"

Hän silmäili äkkiä kirjeen läpi, joka oli kirjotettu sekä arabian että franskan kielellä ja päätettyään lukemisen vastasi katkeralla naurulla:

"No, tätä ei olisi voinut ajatella! Ei yksikään silmänkääntäjä voi näin taitavaa muutosta saada toimeen! Näppäryydellään semmoinen voipi muuttaa zekinejä ja byzantinejä duyteiksi ja maravedeiksi,[1] vaan voipiko hän koko taidollaan kääntää kristityn ritarin, joka aina luettiin pyhän ristiretken urhoollisimpien joukkoon, uskottoman sulttanin maata-suutelevaksi orjaksi, joka, unohtaen sekä uskonsa että ritarisuuden pyhät lait, tuopi pakanan hävyttömiä esityksiä kristitylle neitoselle? Vaan ristimättömän koiran tottelevaisen orjan kanssa ei kannata keskustella. Kerro herrallesi, kun hänen ruoskansa on antanut sinulle puhelahjan takaisin, mitä olet nähnyt minun tekevän." Samassa heitti hän sulttanin kirjeen lattialle ja pani jalkansa sen päälle. "Ja sano hänelle, että Edith Plantagenet ylönkatsoo kastamattoman pakanan kunnioituksen."

[1] Vanhoja rahalajeja.

Näin sanottuaan hän aikoi kiiruhtaa pois, kun ritari, joka yhä oli polvillaan hänen jalkojensa juuressa, katkerassa tuskassa rohkeni tarttua hänen vaatteisiinsa pidättääkseen häntä.

"Etkö kuullut mitä sanoin, sinä typerä orja?" sanoi hän kääntyen ritarin puoleen ja puhuen kiihkeästi: "Kerro herrallesi, pakanalliselle sulttanille, että minä yhtä paljon ylenkatson hänen kosimistansa, kuin semmoisen kurjan kumarruksia, joka on hyljännyt uskonsa ja ritarillisuuden — Jumalan ja sydämensä lemmityn!"

Näin sanoen hän riuhtoi itsensä irti, nykäisi vaatteensa hänen kynsistään ja lähti teltasta pois.

Samassa Nevillen ääni huusi häntä ulkoa. Uuvuksissaan ja murtuneena niistä tuskista, joita hän tämän keskustelun kestäessä oli kärsinyt ja joita hän ainoastaan olisi voinut välttää rikkomalla pyhää lupaustansa kuningas Richardille, pikemmin hoiperteli kuin käveli onnetoin ritari englantilaisen paronin perässä, kunnes he saapuivat kuninkaalliselle teltalle, jonka edustalla parvi ratsumiehiä juuri oli astunut hevostensa selästä. Teltassa oli valoa ja liikettä ja kun Neville valepukuisen seuralaisensa kanssa astui sisään, oli kuningas ja useat hänen hovimiehistänsä juuri tervehtimäisillään tulokkaita.

Kuudeskolmatta luku.

      "Ain' kyyneleitä vuodatan.
      Vaan ystävää kaukaista en
      Mä itke — kerran armahan
      Kenties mä tapaan sulhasen.

      Kuolleita en mä itke myös,
      He vaivoist' ovat vapahat;
      Kun oomme olleet kuolon yöss',
      Meit' yhdistääpi taivahat".

      Ei ero, kuolo neitoa
      Jalosukuista itketä,
      Pahempi hällä huolena:
      Sulhonsa sorto, häpeä.

*Balladi.*

Richardin rohkea ja väkevä ääni kuului lausuvan iloisia tervetulemia:

"Thomas de Vaux! vankka Gilslannin Tommi! Kuningas Henrikin pään kautta, sinä olet minulle yhtä tervetullut, kuin koskaan viinipullo iloiselle tuomarille. Tuskin olisin tiennyt kuinka sotarintani järjestää, jollei minulla olisi ollut sinun paksu vartalosi tunnusmerkkinä, jonka mukaan rivini sijottaisin. Jos pyhimykset ovat suosiollisin meille, Tuomas, saadaan kohta taas tapella; ja jos olisimme taistelleet sinun poissa ollessasi, olisin odottanut saavani kuulla, että sinä olisit hirttänyt itsesi lähimpään puuhun".

"Mielipahani olisin, luulen ma, kantanut enemmän kristillisellä kärsimisellä", vastasi Thomas de Vaux, "kuin että olisin kuollut uskonhylkääjän kuoleman. Mutta minä kiitän teidän majesteetiänne armollisesta tervehyksestänne, joka on sitä mieluisampi, koska se lupaa meille tappelukemuja, joissa te kuitenkin, luvalla sanoen, aina olette halukas osaksenne ottamaan suurimman palan. Vaan tässä olen muassani tuonut henkilön, jota teidän armonne varmaan on vielä hellemmästi tervehtivä".

Henkilö, joka nyt astui esiin Richardia kumartamaan, oli pieni ja hento nuori mies. Hänen pukunsa oli yhtä yksinkertainen, kuin hänen ulkonäkönsä vähäpätöinen, vaan lakissa hänellä oli kultasolki, varustettu jalokivellä, jonka kiillolle ainoastaan lakin varjossa olevain silmien kirkkaus saattoi vertoja vetää. Silmät olivat ainoa merkillinen osa hänen kasvoissaan; mutta kun ne kerran olivat kääntäneet puoleensa huomion, vaikuttivat ne aina katsojaan mahtavasti. Hänen kaulassaan riippui sinisessä silkkinauhassa wresti, niinkuin sitä silloin kutsuttiin — se on se avain, jolla harppua jännitettiin ja joka oli kokonansa kultainen.

Tämä mies tahtoi nöyrästi notkistaa polvensa Richardille, vaan kuningas nosti hänen iloisella kiireellä pystyyn, likisti häntä hellästi rintaansa vasten ja suuteli hänen molempia poskiansa.

"Blondel de Nesle!" hän riemastuneena huusi, "terve tultuasi Cyperistä, sinä ministrelien kuningas! Terve tultuasi Englannin kuninkaan tykö, jolle ei oma arvonsa ole kalliimpi kuin sinun. Minä olen ollut sairas, veikkoseni, ja luulenpa toden totta että se oli kaipauksesta sinun perään; sillä jos olisin puolitiessä taivaan porteille, voisivat säveleesi palauttaa minun takaisin. No, mitäs uutta, rakas opettajani, lyyryn maasta? Kuuluuko mitään uuden uutukaista Provencen trubadureista? Taikka mitään iloisen Normandian ministreleistä? Ennen kaikkea, oletko itse ollut ahkera? Vaan tuota ei minun tarvitse kysyä; sinä et voi olla joutilaana, vaikkapa tahtoisitkin — jalot omaisuutesi ovat kuni sisällinen tuli, joka pakottaa sinua ilmaisemaan tunteesi soitannossa ja laulussa".

"Hiukka olen oppinut ja hiukka olen tehnyt, jalo kuningas", vastasi kuuluisa Blondel nöyrällä häveliäisyydellä, jota Richard kaikella hänen taiteensa haaveksivalla ihmettelemisellään ei koskaan ollut voinut poistaa.

"Me tahdomme kuulla sinua, veikkoseni — tahdomme kuulla sinua heti paikalla", lausui kuningas, vaan lisäsi kohta hiljaa kosketellen Blondelin olkapäätä, "se on, jollet ole matkasta väsynyt; sillä mieluummin tahdon ratsastaa paraimman hevoseni kuoliaaksi, kuin turmella yhdenkään säveleen äänessäsi".

"Ääneni on nyt, kuten aina, valmis kuninkaallisen suojeliani palvelukseen", sanoi Blondel; "mutta teidän majesteetillänne", lisäsi hän nähdessään muutamia papereita, jotka olivat hajallansa pöydällä, "näkyy olevan tärkeämpiä tehtäviä ja jo alkaa olla myöhäinen".

"Ei suinkaan, ei suinkaan, rakkahin Blondeli! Olin vain tekemäisilläni sotarintasuunnitelmaa saracenilaisia vastaan — silmänräpäyksen työ, joka käypi miltei yhtä nopeasti, kuin niiden pakosalle ajaminen".

"Minusta kuitenkin", sanoi Thomas de Vaux, "ei olisi sopimatonta kuulustella, kuinka monta sotilasta teidän majesteetinne voipi asettaa. Minä tuon tietoja tämän suhteen Askalonista".

"Sinä olet muuli-aasi. Tuomas", sanoi kuningas, "oikea hidas ja itsepintainen aasi! — Kas niin, aatelismiehet, istumaan, istumaan! Asettukaa hänen ympärilleen! — Antakaa Blondelille jakkarainen! Missä hänen harpunkantajansa on? Tahi odottakaa — ojentakaa hänelle minun harppuni; ehkäpä hänen omansa on matkan perästä epäsoinnussa".

"Minä soisin, että teidän majesteetinne suvaitsee kuulla kertomukseni", sanoi Thomas de Vaux. "Minä olen ratsastanut pitkältä ja haluaisin kernaammin mennä levolle kuin saada korvani kutkutetuiksi".

"Sinun korvasi kutkutetuiksi!" sanoi kuningas; "se täytyy tapahtua metsonkynällä eikä suloisilla säveleillä. Kuules Tuomas, voivatko korvasi erottaa Blondelin laulua aasin kirkumisesta?"

"En totta maar tiedä, armollinen herra", vastasi Tuomas; "mutta Blondelia lukuun ottamatta, joka on syntyisin aatelismies ja epäilemättä suurilla lahjoilla varustettu, en, teidän majesteetinne kysymyksen johdosta, vastedes koskaan voi ministreliä katsella, aasia ajattelematta".

"Etkö kohteliaisuuden vuoksi", sanoi Richard, "myöskin olisi voinut olla minua lukuun ottamatta, joka myöskin olen syntyperäinen aatelismies, yhtä hyvin kuin Blondel, ja kuten hän, iloisen tieteen ammattilainen?"

"Teidän majesteetinne muistanee", vastasi de Vauz hymyillen, "että aasilta on turha odottaa kohteliaisuutta".

"Aivan oikein sanottu", lausui kuningas; "ja pahantapainen elukka sinä olet. — Mutta tule tänne, herra muuli, taakkaa selästäsi laskemaan, jotta voit päästä pahnoillesi, ilman että sinua vaivataan minkäänlaisella soitannolla. — Sillä välin sinä, hyvä veli Salisbury, mene meidän puolisomme telttaan ja sano hänelle että Blondel on tullut, laukku täynnä uusinta runollisuutta. Käske hänen heti tulla tänne ja tee hänelle seuraa, ja katso, että orpanamme Edith Plantagenet ei jää jälkiin".

Hänen silmänsä tässä kääntyivät hetkeksi nubialaiseen tuolla umpimielisellä katsannolla, joka tavallisesti ilmausi hänen kasvoissaan, kun hän häntä katseli.

"Haa, meidän harvapuheinen ja varovainen sanansaattaja on jo palannut? Käy esiin, orja, ja asetu de Nevillen taakse, niin saat kohta kuulla säveleitä, jotka pakottavat sinua kiittämään Jumalaa siitä kun hän on tehnyt sinun mykäksi, eikä kuuroksi".

Näillä sanoilla hän muusta seurasta kääntyi de Vaux'n puoleen ja vaipui kohta niiden sota-asiain selittämiseen, jotka mainittu paroni jätti hänen tutkinnon alaiseksi.

Melkein samassa kuin hän oli päättänyt toimensa de Vaux'n kanssa, ilmotti lähettiläs, että kuningatar seurueineen lähestyi kuninkaallista telttaa. "Potelli viiniä tänne", sanoi kuningas; "vanhan kuningas Isakin kauan säilytettyä Cyperviiniä, jota me saimme Famagustaa vallottaessamme! Täyttäkää maljanne, herrat, uljaan lord Gilslandin kunniaksi — toimeliaampaa ja uskollisempaa palveliaa ei kellään ruhtinaalla koskaan ole ollut!"

"Minua ilahuttaa", sanoi Thomas de Vaux, "että teidän majesteetinne huomaa muulia hyödylliseksi juhdaksi, vaikka sen ääni on vähemmän soinnullinen kuin jouhi tai teräslanka".

"Mitä, etkö vielä voi sulattaa tuota pistopuhetta muulista?" sanoi Richard. "Huuhdo se alas kukkurapäisellä pikarilla, muuten se kurkkuusi tarttuu. Kas niin, se oli hyvästi juotu! — Ja nyt sanon sinulle, että sinä olet sotamies niinkuin minä ja että meidän täytyy kärsiä toistemme komppasanoja hovisalissa, yhtä hyvin kuin toistemme iskuja turnauksessa, ja olla sitä paremmat ystävät kuta kovemmin lyömme. Totta totisesti, jollet sinä viime ottelussamme lyönyt minua yhtä lujasti, kuin minä sinua, niin ainakin koetit iskuun kaiken nerosi panna. Vaan sinun ja Blondelin välillä on siinä erotus, että kun sinä olet toverini, voisinpa melkein sanoa oppilaani sotataidossa, on Blondel musiikissa ja ministrelien tieteessä mestarini. Sinulle minä suvaitsen ystävän tuttavaa vapautta — hänelle minun tulee osottaa kunnioitusta, koska hän taiteessansa on minua etevämpi. Kas niin, mies, älä ole näriä, vaan jää tänne kuulemaan lauluamme".

"Kun näen teidän majesteetinne näin hyvällä tuulella", sanoi lord Gilsland, "voisin totisesti jäädä siksi kunnes Blondel on ehtinyt lopettaa tuon pitkän romansin kuningas Arthurista, joka kestää kolme päivää".

"Niin kovalle koetukselle emme tahdo kärsivällisyyttäsi panna", sanoi kuningas. "Vaan kas, tuo soihtujen loiste ulkona osottaa, että puolisomme tulee. Ulos, mies, häntä vastaan-ottamaan ja saamaan armoa kristikunnan kirkkaimpien silmien edessä! Ei, älä seisahdu panemaan levättiäsi reilaan. Kas nyt, sinä olet laskenut Nevillen tuulen ja kaleerisi purjeiden väliin".

"Hän ei koskaan ole ollut edelläni tappelutantereella", sanoi de Vaux, ei erittäin hyvillään siitä, kun oli myöhästynyt vikkelämmän kamariherran jälkeen.

"Ei hän, eikä kukaan muukaan ole siellä ennättänyt edellesi, hyvä Gilslannin Tommini", sanoi kuningas, "paitsi ehkä me itse silloin tällöin".

"Niin, armollinen herra", sanoi de Vaux, "vaan tehkäämme oikeutta onnettomalle — tuo viheliäs Leopartin ritari on myöskin joskus ollut edelläni; sillä, näette sen, hän oli keveämpi satulassa ja sentähden —"

"Vaiti!" sanoi kuningas, jyrkästi keskeyttäen häntä, "ei sanaakaan hänestä!" Sitten hän astui kuninkaallista puolisoansa vastaan häntä tervehtimään ja esitteli sen jälkeen hänelle Blondelia ministrelien kuninkaana ja opettajanansa iloisessa tieteessä. Berengaria, joka hyvin tiesi, että hänen kuninkaallinen miehensä rakasti runoutta ja soitantoa melkein yhtä innollisesti kuin sotaista mainetta ja että Blondel oli hänen erityinen lemmikkinsä, koki vastaan-ottaa häntä kaikella sillä mairittelevalla kohteliaisuudella, jota kuninkaan suosikille tuli osottaa. Vaan vaikka Blondel soveliaalla tavalla vastasi niihin kohteliaisuuden osotuksiin, joita kuninkaallinen kaunotar melkein liian ylenmäärin hänelle tuhlasi, näkyi kuitenkin selvästi, että hän syvemmällä kunnioituksella ja nöyremmällä kiitollisuudella vastaanotti Edithin teeskentelemättömän ja suloisen tervehyksen, ehkäpä siitä syystä, että hän piti Edithin sydämellistä tervetulemaa kaikessa lyhyydessä ja yksinkertaisuudessa vilpittömämpänä.

Sekä kuninkaatar että hänen kuninkaallinen miehensä huomasivat tämän erotuksen, ja Richard, joka havaitsi puolisonsa vähän pahaksi panevan orpanalle myönnettyä etevämmyyttä, josta hän ehkä itsekään ei ollut juuri mielissään, lausui jotenkin ääneen: "niinkuin voit huomata opettajamme Blondelin käytöksestä, Berengaria, osotamme me ministrelit suurempaa kunnioitusta ankaralle tuomarille, kuten sukulaisemme, kuin hyvälle puolueelliselle ystävälle, kuten sinä, joka olet taipuvainen umpimähkään antamaan meille arvoa".

Vähän loukattuna tästä pistosanasta, ei Edith epäillyt vastata, että "hän ei ollut ainoa Plantagenet'n suvusta, jota voitaisiin sanoa ankaraksi ja kovaksi tuomariksi".

Hän olisi ehkä lisännyt vielä enemmän, sillä hänelläkin oli joku määrä sen perheen sukuluonnetta, joka, vaikka se oli ottanut nimensä ja vaakunansa vähäpätöisestä ginstistä (planta genista) muka nöyryyden kuvana, kuitenkin oli ylpeimpiä sukuja, mitä koskaan on hallinnut Englannissa; vaan kun hänen vastatessa tulistuva silmänsä äkkiä kohtasi nubialaisen silmiä, vaikka tämä koki pysyä läsnäolevien aatelismiesten takana, vaipui hän alas istuimelleen ja tuli niin kalpeaksi, että kuningatar Berengaria piti velvollisuutenaan pyytää vettä ja hajuaineita, sekä suorittaa kaikki ne temput, jotka ovat tavallisia naisen tainnoksiin joutuessa. Richard, joka paremmin tunsi Edithin mielenlujuuden, kehotti Blondelia asettumaan paikalleen ja alkamaan lauluansa, selittäen, että soitanto ja laulu olivat kaikkia lääkkeitä tehollisemmat herättämään Plantagenet'ä henkiin. — "Laula meille", sanoi Richard, "tuo laulu Verisestä Nutusta, jonka sisällön kerroit minulle ennen lähtöäni Cyperistä; sinä olet kaiketi nyt oppinut sen täydellisesti, sillä muuten on jousesi särkynyt, kuten pyssymiehillämme on tapa sanoa".

Ministrelin huolestunut silmä katseli kuitenki yhä vain Edithiä, eikä hän totellut kuninkaan uudistettuja käskyjä, ennen kuin hän näki punan palaavan takaisin lady Edithin poskille. Sitten hän, säestäen ääntänsä harpulla sen verran että laulun sisällys tuli suloisemmaksi, vaan ei hävinnyt ymmärtämättömäksi, lauloi jonkunlaisessa recitativissa erään noista vanhoista ritarillisista rakkaudenjutuista, jotka muinoin aina miellyttivät yleisöä. Niin pian kuin hän alkoi säännellä soittoaan, näkyi hänen ulkomuotonsa vähäpätöisyys katoavan ja hänen kasvonsa hehkuivat irrallisuudesta ja innostuksesta. Hänen täysinäinen, miehekäs ja pehmeä ääni, jota puhtain kauneudentunne kokonaan hallitsi, lumosi jokaisen korvan ja tunkeusi kaikkien sydämiin. Richard niin iloissaan, kuin jos hän olisi saanut voiton vihollisesta, vaati äänettömyyttä tuolla tavallisella huudolla:

"Kuunnelkaa, hyvät herrat, jo!"

ja järjesteli samassa yhdellä haavaa suojelian ja oppilaan innolla ympäröivää kuunteliaparvea sekä käski heidän olla ääneti; jonka jälestä hän itse istahti alas katsannolla, joka osotti sekä harrasta odotusta että myöskin soitannontuntian vakavuutta. Hovimiehet loivat silmänsä kuninkaaseen ollakseen valmiina kertomaan niitä liikkeitä, joita havaitsisivat hänen kasvoissaan, ja Thomas de Vaux haukotteli hirveästi, ikäänkuin hänen vasten tahtoansa olisi pitänyt kärsiä joku raskas rangaistus. Blondelin laulu oli tietysti Normannin kielellä, vaan seuraavat värsyt osottavat sen sisältöä ja runomittaa.

Verinen nuttu.

Ensimäinen laulu.

      Beneventin seutua lumoavaa
      Juur' illan aurinko kirkastaa,
      Juhannuksen-aattoa viettääpi maa,
      Taisteluun ritar' itsens valmistaa. —
      Läpi leirin poikainen kiiruhtaa,
      Prinsessalta viestin hän kuljettaa;
      Puku vihreä päällään, hän tiedustaa.
      Missä Kentin Tuomasta tavata saa.

      Saa kauan kyll' etsiä poikainen,
      Ennenkuin hän ehtiipi teltallen.
      Hän köyhäks' ja halvaksi huomasi sen,
      Näk' isännän itse juur seppien
      Työt' tekevän uuraast', valmistaen
      Käsin jäntevin asunsa teräksisen.
      Jossa taistelis, tultua huomisen,
      Eest' armahan naisen ja pyhimyksen.

      "Prinsessan tahdon nyt tiettäväks' teen!"
      Poika näin — ritar laskeu polvilleen,
      "Kuin aurinko arvons on loistoineen,
      Mut sukuhun kuulut sä alhaiseen. —
      Ken moiseen pyrkiipi suuruuteen,
      Yli juovan hän juoskoon ja viimeiseen
      Hän taistelkohon, siten näyttääkseen,
      Ett' uljuudess' toisist' ei vertaisekseen".

      "Prinsessa, näin poika, nyt vaatiipi vaan," —
      Ritar notkistaapi taas polviaan —
      "Sä ettet pukeudu haarniskaan,
      Mut kannat vaan hänen yönuttuaan.
      Se ylläs, käy huomenna taistelemaan
      Ja ritarit kaada, nuo uljaimmat maan,
      Tai voittaa jos voi et, niin käy kuolemaan. —
      Mitä vastata sulta prinsessalle saan?" —

      Ei pelkoa tunne hän, vaatetta vain
      Hän suuteli suukkosin innokkain:
      "Oi, riemuinen viesti, min tänään mä sain!
      Vie prinsessalle mun kiitostain. —
      Tään vaattehen, vaikk' ois se kuolemain,
      Mä kannan riehussa taistelevain.
      Jos hengissä pääsen, lupauksen muistakoon vain." —
      Verisestä nutusta näin ens' osa päättyy laulussain!

"Sinä olet huomaamatta muuttanut runomitan viimeisessä kupletissa, rakas
Blondelini", sanoi kuningas.

"Aivan niin, teidän majesteetinne", vastasi Blondel. "Minulla on nämä värsyt eräältä vanhalta italialaiselta harpunsoittajalta Cyperin saarelta, ja koska en joutanut niitä oikein kääntää enkä oppia ulkoa, olen ollut pakotettu hetken tarpeen mukaan korjaamaan, sen verran kuin olen voinut, vaillinaisuutta musiikissa ja värsyssä, juurikuin näette talonpoikien kuivilla risukimpuilla täyttelevän viheriäisen pensas-aidan aukkoja".

"Niin, kunniani nimessä", sanoi kuningas, "minä rakastan noita rämäjäviä, vyöryviä aleksandrineja; — minusta ne helähtivät paremmin soiton mukaan, kuin lyhyempi runomitta".

"Molempia saa käyttää, kuten teidän majesteetinne hyvin tietää", vastasi
Blondel.

"Aivan niin, Blondel", sanoi Richard; "kuitenki kun on kysymys tappelusta, käypi mielestäni kertomus paraiten noissa jyrisevissä aleksandrineissa, jotka soivat niinkuin ratsuväen hyökkäys, kun lyhyempi tahti vain kuvailee naiskonkarin hölkkää".

"Tapahtukoon sitte niin kuin teidän majesteetinne käskee", vastasi
Blondel ja alkoi taasen viritellä soitintaan.

"Ei, virkistä ensin mielikuvituksesi pikarilla tulista Chiosviiniä", sanoi kuningas; "ja kuules, etkö voisi jättää pois tuon uuden-aikaisen keksintösi kunkin värsyn päättämisestä samoilla loppusoinnuilla? Ne estelevät mielikuvituksesi lentoa ja tekevät sinun kahleissa tanssivan miehen kaltaiseksi".

"Kahleet ovat ainakin helposti poisriisutut", vastasi Blondel, uudelleen sormillaan kosketellen harpun kieliä, ikäänkuin jos hän kernaammin olisi tahtonut soittaa, kuin arvostelua kuunnella.

"Vaan minkätähden sitten ne päällensä panna?" jatkoi kuningas. "Miksi neroasi käsirautoihin kahlehtia? Minä en ymmärrä, kuinka olet päässyt liikahtamaankaan. Itse en varmaan olisi pystynyt sepittämään ainoatakaan värsyä tuolla monimutkaisella runomitalla".

Blondel loi silmänsä alas ja oli harppunsa kieliä järjestävinänsä, salatakseen hymyilyä, joka vasten tahtoa luikahti hänen kasvoillensa; vaan tuo ei jäänyt Richardilta huomaamatta.

"Kunniani kautta, sinä naurat minulle, Blondel", sanoi hän; "ja totta puhuen jokainen sitä ansaitsee, joka oppilaana tahtoo olla mestari; vaan meillä kuninkailla on se ruma tapa että olemme itseviisaita. — Kas niin, jatka lauluas, rakas Blondel, jatka omalla tavallasi, joka varmaan on parempi, kuin me voimme esitellä, vaikkapa meidän välttämättä täytyy jotakin sanoa".

Blondel pitkitti lauluansa ja koska hän oli tottunut improviseeraukseen eli äkkipikaiseen runontekoon, ei hän ollut noudattamatta kuninkaan tahtoa, itseki kenties siitä hyvillään, kun sai näyttää kuinka helposti hän saattoi muutella runoelmaa toiseen kaavaan, kesken laulamistansa.

Verinen nuttu.

Toinen laulu.

      Urotyöt näki aamu juhannuksen,
      Näki kunnian nousun ja kadotuksen,
      Riens miekoin ja keihäin he kilpailemaan,
      Mikä mainehen sai, mikä haudan sai vaan.
      Ei pien' urojoukko tuo urhea lie,
      Mut voiton tok' kaikilta ritari vie,
      Jon suojana nuttu on semmoinen.
      Jota öisin käyttääpi neitoinen.

      Sai haavaa hän monta, vuos' hurmehen vuo,
      Tok' kunnian uljaalle uljahat suo:
      "Häntä tappaa", he lausui, "ei sopivan näy,
      Sill' lupaust' täyttäin hän taistohon käy".
      Ja sauvansa ruhtinas viskasi pois,
      Ett' lopuksi taistelun torvi jo sois,
      Mut tuomarit lausuivat: "voittaja on,
      Ku yönutuss' uskalsi taistelohon".

      Käy prinsessa kirkkohon rukoilemaan,
      Asekantajan kohtaa hän kulkiessaan,
      Ku takaisin antaapi nuttusen sen,
      Nyt punaiseks' tahratun, hurmehisen.
      Sitä raastanut miekka ja keihäskin on,
      Ja paikkaa ei löydy, mi tahraamaton
      Niin ois, että tilaa prinsessalle sois,
      Mihin hienoiset hyppysens' koskea vois.

      "Sir Tuomaalta nuttu on hirmuinen tää,
      Hän takaisin teille sen nyt lähettää.
      Yli juovan hän juossut jo rohkeesti on,
      Riens' tähtenne vaaraan ja taistelohon.
      Eest' teidän hän taisteli, voittikin myös,
      Nyt rakkautenne te näyttäkää työss':
      Ken ritarin viskasi taistelemaan,
      On velkapää uljuuden palkitsemaan.

      "Mun herraani nuttu tää suojannut on.
      Se vuoroonsa teitä nyt suojatkohon.
      Hän tahrasi kyllä sen hurmehellaan,
      Mut häpäistä ei voi se kantajataan." —
      Prinsessa nyt vaattehen hurmehisen,
      Punastuen, painoi jo huulillehen:
      "Sen nähdä saa linna ja temppelikin,
      Min arvon mä lahjalle suon ritarin."

      Käy seurue loistava temppelihin,
      Hovijoukkoa, vaattehin kiiltelevin,
      Esimäisenä prinsessa astelihen,
      On yllänsä nuttu tuo hurmehinen.
      Ja sitte, kun linnahan palaavat nuo,
      Hän juhlassa taatolle pikarin tuo,
      Mut pääll' yhä kullan ja purppurinkin
      Puku hänell' on tahrattu tuo verihin.

      On käytös tuo kaikista kummallinen.
      Mi kuiskutus seurassa hiljahinen!
      Mut ruhtinas silmänsä lattiaan loi
      Ja sanansa vihaiset tytölle soi:
      "Kun selväks' näin käynyt sun pahuutes on,
      Sun kätesi hurmehen palkitkohon;
      Mut' kostonsa saakohon röyhkeyskin:
      Maanpakohon tuomitsen kumpaisenkin."

      Sir Tuomas tuoss' seisoopi kalpeana,
      Vaan vastaapi lauseilla rohkeoilla:
      "Kuin pulloista viini niin runsaasti mun
      Vuos' hurmeeni taistoss' eest' tyttäres sun.
      Nyt peljätä kostoas uhkailevaa
      Hän tartse ei, luonani suojan hän saa.
      Tää kotinen korkeus haihtukoon vaan,
      Sitä kreivinna Kentin ei tarvitsekaan."

Mieltymyksen hyminä kuului kokoontuneiden joukosta, Richardin esimerkin mukaan, joka ylen määrin kiitteli lempiministreliänsä ja viimein antoi hänelle kallisarvoisen sormuksen. Kuninkatar kiiruhti kunnioittamaan suosikkia komealla rannerenkaalla ja useat läsnäolevista aatelismiehistä seurasivat kuninkaallista esimerkkiä.

"Onko orpanamme Edith", sanoi kuningas, "tullut penseäksi sen harpun äänelle, jota hän muinoin rakasti?"

"Hän kiittää Blondelia hänen laulustaan", vastasi Edith, "vaan kaksinkertaisesti sitä hellää sukulaista, joka laulua pyysi".

"Sinä olet suutuksissa, serkkuseni", sanoi kuningas "suutuksissa siitä, että olet saanut kuulla naisesta, joka oli itseäs oikullisempi. Vaan sinä et minusta pääse; minä saatan sinua vähän matkaa kotia, kuningattaren teltalle päin — meidän täytyy keskustella toistemme kanssa ennenkuin tämä yö aamuksi hälvenee".

Kuningatar ja hänen naisensa olivat nyt nousseet istuimiltaan ja muut vieraat lähtivät kuninkaallisesta teltasta. Joukko palvelioita roimuavilla tulisoitoilla ja vähäinen määrä jousimiehiä vartioina odotti teltan ulkopuolella Berengariaa, ja hän oli pian kotimatkalla. Richard käveli, niinkuin oli esittänyt, sukulaisensa rinnalla ja pakotti häntä vastaanottamaan hänen käsivartensa, niin että he muiden kuulematta saattoivat puhella keskenänsä.

"Minkä vastauksen saan jalolle sulttanille antaa?" sanoi Richard. "Kuninkaat ja ruhtinaat luopuvat minusta, Edith; tämä uusi riita on tehnyt heidät vielä enemmän nurjamielisiksi. Minä tahtoisin tehdä jotakin pyhän haudan hyväksi sovinnon, jollei voiton kautta; ja sen onnistuminen riippuu, valitettavasti, naisen oikusta. Kernaammin laskisin peitseni yksinään kymmentä parainta keihästä vastaan kristikunnassa, kuin keskustelisin itsepintaisen tytön kanssa, joka ei ymmärrä omaa etuansa. No, serkkuseni, minkä vastauksen annan sulttanille? Sen pitää olla ratkaiseva".

"Sano hänelle", sanoi Edith, "että köyhin Plantagenet kernaammin avioksensa ottaa kurjuuden kuin pakanan".

"Enkö sano *orjuuden*, Edith?" sanoi kuningas. "Se luullakseni vastaa paremmin ajatuksiisi".

"Teillä ei ole mitään syytä siihen epäluuloon, jonka niin törkeästi ilmotatte", sanoi Edith. "Ruumiin orjuus olisi voinut sääliä synnyttää, vaan sielun herättää ainoastaan ylenkatsetta. Häpeä sinulle, iloisen Englannin kuninkaalle. Sinä olet orjuuttanut sekä jäsenet että hengen ritarissa, joka muinoin oli mainioisuudessa melkein vertaisesi."

"Eikö minun pitäisi estää sukulaistani myrkkyä juomasta saastuttamalla sitä astiaa, jossa myrkky oli, kun en voinut muulla keinoin saada häntä inhoamaan tuota vaarallista juomaa?" vastasi kuningas.

"Sinähän itse tahdot houkutella minua myrkkyä juomaan", keskeytti Edith, "sen vuoksi että myrkky tarjotaan minulle kultamaljassa".

"Edith", sanoi Richard, "minä en voi sinua pakottaa, mutta varo sulkemasta sitä ovea, jonka taivas on aukaissut. Engaddin erakko, jota paavit ja kirkolliskokoukset ovat pitäneet profeetana, on tähdissä lukenut, että sinun avioliittosi on minua sovittava mahtavan vihollisen kanssa ja että miehesi on oleva kristitty, ja antaa siten meille kauniimman syyn siihen toivoon, että sulttanin kääntyminen ja Ismaelin poikien saattaminen kirkon helmoihin tulevat olemaan seurauksina avioliitostasi Saladinin kanssa. Sinun täytyy siis kernaammin tehdä uhri kuin turmella niin onnellisia tulevaisuuden toiveita".

"Ihmiset uhratkoon oinaita ja kauriita", sanoi Edith, "vaan ei kunniaansa eikä omaa tuntoaan. Minä olen kuullut että kristityn naisen häpeä ensiksi saattoi saracenit Espanjaan — toisen häväistys ei liene mikään luotettava keino heidän karkottamiseen Palestinasta".

"Pidätkö häväistyksenä keisarinnaksi tulemista?" sanoi kuningas.

"Minä pidän häväistyksenä kristillisen sakramentin saastuttamista siten että mennään avioliittoon uskomattoman kanssa, joka ei ole siitä sidottu, ja täydelliseksi kunnianpuutteeksi arvelisin sitä jos minä, kristityn ruhtinaan jälkeläinen, vapaaehtoisesti rupeaisin ensimäiseksi pakanallisten jalkavaimojen haaremissa".

"Hyvä, orpanani", sanoi kuningas, oltuansa hetken ääneti, "minun ei sovi kiistellä kanssasi, vaikka vallanalainen asemasi mielestäni olisi pitänyt tehdä sinun myöntyväisemmäksi".

"Armollinen herra", sanoi Edith, "te olette ansiosta perineet Plantagenet'n perheen kaikki rikkaudet, arvot ja valtakunnat — älkää siis köyhältä sukulaiseltanne kadehtiko pienoista osaa sen ylpeydestä".

"Kunniani nimessä, tyttö", sanoi kuningas, "tuolla ainoalla sanalla sinä olet heittänyt minun satulasta; suudelkaamme siis toisiamme ja olkaamme ystävät. Minä heti lähetän vastauksesi Saladinille. Vaan tarkoin tuumittuna, serkkuni, eiköhän olisi parasta jättää vastauksesi siksi, kunnes olet saanut häntä nähdä. Hän sanotaan olevan erinomaisen kaunis mies".

"Ei ole luultavaa, että me koskaan tapaamme toisiamme", sanoi Edith.

"On maar, pyhän Yrjön nimessä, se on melkein varmaa", sanoi kuningas; "sillä Saladin epäilemättä osottaa meille rauhallisen paikan tätä uutta lipputaisteluamme varten ja saapuu arvaten itse paikalle katsojaksi. Berengaria tahtoo kiihkeästi päästä sinne, ja minä vannon, ettei yksikään teistä halua jäädä kotiin, kaikkein vähimmin sinä, kaunis serkkuni. Mutta nyt olemme perillä teltan luona ja meidän täytyy erota — ei kuitenkaan vihamiehinä — niin, sinun täytyy, rakas Edith, kädellä ja suulla luvata se minulle — minun oikeuteni on läänitysherrana suudella kauniita vasallejani".

Hän syleili tyttöä hellästi ja kunnioittavasti ja palasi kuun valaiseman leirin kautta, hyräillen itsekseen sellaisia pätkiä Blondelin laulusta, jotka hänelle muistuivat mieleen.

Kotia tultuaan hän viipymättä kokoonpani kirjeet Saladinille ja jätti ne nubialaiselle, käskien hänen heti päivän koittaessa lähteä paluumatkalle sulttanin tykö.

Seitsemäskolmatta luku.

      Nyt kuului Tekbir — siksi kutsuvat
      Arapialaiset sotahuutoansa,
      Kun pyytävät taivaalta voittoa.

*Damaskon piiritys.*

Seuraavana aamuna Richard kutsuttiin Franskan Philipin luo keskusteluun, jolloin jälkimäinen, useaan kertaan lausuttuaan suurta kunnioitustansa veljeänsä Englannin kuningasta kohtaan, hyvin kohteliailla, vaan erehtymättömän selvillä sanoilla ilmotti hänelle, että hän valtakuntansa etujen tähden oli järkähtämättömästi päättänyt palata Europaan, koska hän, heidän vähentyneisiin sotavoimiin ja keskinäiseen eripuraisuuteen katsoen, kokonaan epäili vastaisesta menestyksestä heidän yrityksellensä. Richard teki vastaväitöksiä, mutta turhaan; ja kun keskustelu oli loppunut, hän ei kummastellut kun sai vastaanottaa tiedon-annon Itävallan arkkiherttualta sekä useoilta toisilta ruhtinailta, jossa he ilmottivat samankaltaisen päätöksen kuin Philip, ja suorastaan mainitsevat Englannin Richardin suunnatonta ylpeyttä ja mielivaltaista hallitushimoa syyksi heidän luopumiseensa ristin pyhästä asiasta. Kaikki toivo sodan jatkamisesta edes jonkulaisen lopullisen voiton mahdollisuudella oli nyt rauvennut ja Richard, joka vuodatti katkeria kyyneleitä ajatellessaan tyhjäksi menneitä toiveitansa saatavasta kunniasta, ei siitä tuntenut paljon lohduketta, että yrityksen huono menestys jossakin määrin oli luettava niiden etujen syyksi, jotka hänen oma varomaton kiivautensa oli hänen vihamiehillensä antanut.

"Ne eivät olisi tuolla tavoin rohjenneet isästäni luopua", sanoi hän de Vaux'lle mielipahansa katkeruudessa. "Kristikunta ei olisi uskonut mitään parjaamisia niin viisasta kuningasta vastaan; kun sitä vastoin minä, houkkio, en ole ainoastaan hankkinut heille tekosyyn minun jättämiseen, vaan myös antanut heille tilaisuutta jonkulaisella todennäköisyydellä vääntämään koko riidan häpeän minun onnettomain heikkoutteni syyksi".

Nämä mietteet synkistyttivät siihen määrään kuninkaan mieltä, että de Vaux oikein ilostui kun lähettilään tulo Saladinilta johti hänen ajatuksensa toiseen suuntaan.

Tämä uusi lähettiläs oli eräs emiiri, nimeltä Abdallah el Hadshi, jota sulttani suuresti kunnioitti. Hän luki sukuperänsä profeetan perheestä ja Hashemin heimokunnasta, jonka osotteeksi hän kantoi tavattoman suurta, vihreää turbania. Kolmasti hän myös oli käynyt Mekassa, josta hän oli saanut liikanimen el Hadshi eli pyhissävaeltaja. Näistä pyhyyden vaatimuksista huolimatta oli Abdallah (arapialaiseksi) iloinen seurakumppali, joka rakasti hupaisia pakinoita ja niihin määrin luopui vakavuudestansa, että reippaasti tyhjensi pullonsa, kun tiesi asian jäävän salaan eikä synnyttävän pahennusta. Sen ohessa hän oli valtiomies ja Saladin oli käyttänyt hänen taitavuuttaan useoissa sovitteluissa kristittyjen ruhtinasten ja erittäin Richardin kanssa, jolle Abdallah oli mieluinen tuttava. Hyvillään siitä autiudesta, jolla Saladinin lähettiläs tarjosi sopivan paikan tappelua varten ja jokaiselle, joka sitä halusi katsella, täyden turvallisuuden, jonka vakuudeksi hän pani oman henkensä, Richard pian näissä huvittavissa tuumissa tulevasta turnauksesta unohti pettyneet toiveensa ja kristillisen liittokunnan lähestyvän hajoamisen.

Erämaan Timantiksi kutsuttu paikka määrättiin taistelukentäksi, kun se oli melkein keskitaipaleella kristityn ja saracenilaisten leirin välissä. Päätettiin että vastaaja Montserrat'n Konrad, kummiensa Itävallan arkkiherttuan ja temppeliritarein Suurimestarin kanssa, saapuisi paikalle tappelua varten määrättynä päivänä, sata aseellista miestä seurassaan, mutta ei enemmän; että Englannin Richard ja veljensä Salisbury, joka kannatti syytöstä, toisivat yhtä lukuisan joukon taisteliansa suojelukseksi; sekä että sultaanin vartiana seuraisi viisisataa valittua miestä, joka määrä pidettiin saman arvoisena kuin kaksisataa kristittyä keihästä. Muut korkeat ylimykset, joita molemmat puolueet voisivat katselioiksi kutsua, tulisivat ilman varustuksetta eivätkä kantaisi muuta asetta kuin miekkaa. Sulttani otti turnauspaikan valmistaaksensa sekä pitääksensä huolta mukavuudesta ja virvotuksista kaikille, jotka juhlallisuuteen saapuisivat; ja hänen kirjeensä lausui hyvin sievistelevästi sitä iloa, jota hän odotti kahdenkeskisestä ja rauhallisesta kohtauksesta Melek Ricin kanssa, sekä hänen harrasta haluansa, että vastaanotto tulisi niin mieluiseksi kuin suinkin.

Kun kaikki alkumääräykset olivat tehdyt ja vastaajalle ja hänen kummilleen ilmotetut, käskettiin Abdallah el Hadshi tutumpaan seuraan, jossa hän mielihyvällä kuulteli Blondelin säveleitä; ja sitte kun hän ensin oli huolellisesti pannut vihreän turbaninsa syrjään ja sen sijaan sovittanut päähänsä kreikalaisen lakin, palkitsi hän normanilaisen ministrelin soitannon persialaisella juomalaululla ja tyhjensi pullon tulistuttavaa Cyperviiniä osottaaksensa, että hänen tekonsa vastasivat hänen perusaatteisiinsa. Päivänä jälkeen hän kumartui laattiaan asti Saladinin valta-istuimen edessä, totisena ja selvänä kuin vedenjuoja Mirglip, ja kertoi sulttanille lähetyksensä menestymisestä.

Tappelun edellisenä päivänä Konrad ja hänen ystävänsä aamuhämärässä lähtivät liikkeelle määrättyä yhtymäpaikkaa kohti, ja Richard matkusti leiristä samaan aikaan ja samassa tarkoituksessa; mutta sopimuksen mukaan hän kulki toista tietä, jota varomiskeinoa oli pidetty tarpeellisena mahdollisten riitain välttämiseksi molempain puoluetten aseellisten seuralaisten välillä.

Tuo hyvä kuningas ei olisi halunnut riidellä kenenkään kanssa. Ei mikään olisi voinut enentää sitä iloa, jolla hän odotti hurjaa ja veristä ottelua turnauskentällä, paitsi että hän itse omassa kunniallisessa persoonassaan olisi ollut yksi taistelioista; ja hänen mielensä oli taas puoleksi ystävällinen Montserrat'n Konradiaki kohtaan. Keveästi varustettuna, komeasti puettuna ja riemastuneena, kuin sulhanen hääpäivänsä aattona, Richard hypitteli ratsuansa kuninkaatar Berengarian kantotuolin sivulla, osotellen hänelle niitä erinäisiä maisemia, joita kuljettiin, sekä ilahuttaen jutuilla ja lauluilla kolkon erämaan sydäntä. Edellisellä vaellusmatkallaan Engaddiin kuninkaatar oli seurannut tietä vuoriharjanteen toisella puolen, niin että erämaan ulkonäkö oli naisille aivan outo; ja vaikka Berengaria tunsi miehensä luonteen kovin hyvin ettei hän olisi kokenut näyttää mieltyneeltä siihen mitä Richard suvaitsi lausua taikka laulaa, ei hän kuitenkaan voinut olla sijaa antamatta vähäiselle naiselliselle pelvolle, kun hän huomasi olevansa tässä hirveässä erämaassa niin vähäisellä vartiakunnalla, että se vain näytti liikkuvalta pilkulta äärettömällä tasangolla, ja samassa muisteli, etteivät he olleet etäämpänä Saladinin leiristä kuin että lukuisempi joukko hänen keveää ratsuväkeänsä silmänräpäyksessä saattaisi hyökätä heidän päälle ja siepata heidät pois, jos tuo pakana olisi kyllin epärehellinen niin houkuttelevaa tilaisuutta käyttämään. Mutta kun hän näitä epäilyksiään alkoi Richardille ilmotella, tämä mielipahalla ja ylönkatseella ne hylkäsi. "Suurinta kiittämättömyyttä", hän sanoi, "olisi epäillä jalomielisen sulttanin vilpittömyyttä".

Samat epäluulot ja arvelut palasivat kuitenkin useita kertoja, ei ainoastaan kuninkaattaren arkaan mieleen, vaan myöskin Edith Plantagenet'n väkevämmän ja kirkkaamman sielun eteen, sillä hän ei niin suuressa määrässä luottanut mahomettiläisten rehellisyyteen, että hän olisi ollut aivan huoletonna, kun hän niin täydellisesti oli heidän vallassa; ja hän olisi kauhistunut paljon enemmän kuin kummastellut, jos yhtäkkiä ympäri erämaata olisi kaikunut huuto Allah hu! ja arapialainen hevoisjoukko olisi hyökännyt heidän päälle kuin korpikotka saaliiseensa. Eivätkä nämät epäluulot vähentyneet, kun he iltapuoleen äkkäsivät yksinäisen arapialaisen hevosmiehen, joka, käärelakistaan ja pitkästä keihäästään tunnettava, väijyen kökötti pienellä kummulla, ikäänkuin ilmassa väikkyvä haukka, ja, niin pian kuin hän kuninkaallisen seurueen huomasi, riensi pois saman linnun nopeudella, kun se kiitää alaspäin tuulen myötä ja katoaa näkyvistä.

"Me olemme varmaan lähellä määräpaikkaa", sanoi Richard kuningas; "sillä tuo ratsumies oli arvaten yksi Saladinin etuvartia. — Minusta on kuin kuulisin maurilaisten torvien ja cymbaalein ääniä. Joka mies paikalleen, veikkoset, ja järjestykää naisten ympärille sotilastapaan ja tanakasti!"

Heti asettui joka ritari, asekantaja ja joutsimies oikeaan asemaansa, ja he jatkoivat marssiansa tiheästi yhteenliittyneissä riveissä, joka teki heidän lukumääränsä vieläkin pienemmän näköiseksi; ja vaikka ei oltu peljästyksissä, niin totta puhuen yhtä huolestuneina kuin uteliaina kuunneltiin maurilaisen musiikin kimeöitä säveliä, jotka yhä selvemmin ja selvemmin kaikuivat siltä suunnalta, jonne arapialllisen ratsumiehen oli nähty katoavan.

De Vaux kuiskasi kuninkaalle: "eiköhän olisi parasta, armollinen herra, lähettää hovipoika tuon hietaharjanteen huipulle? Eli suodaanko minun ratsastaa edeltä käsin? Jos ei noitten hietasärkkien takana ole enemmän kuin viisisataa miestä, niin täytyy toisen puolen Saladinin saattoväestä olla rumpujen rämistäjiä ja cymbalien soittajia, kaikesta tuosta melusta ja pärinästä päättäen. — Ratsastanko edelle?"

Paroni oli vetänyt ohjaksensa kireelle ja alkoi juuri kannustaa hevostaan, kun kuningas huudahti: "ei, ei millään muotoa! Semmoinen varovaisuus ilmottaisi vain epäluuloamme eikä estäisi päällekarkausta, jota en kumminkaan pelkää".

Kulkua siis jatkettiin tiheissä riveissä, kunnes he ennättivät matalien hiekkasärkkien yli ja saivat määrätyn paikan näkyviin, jolloin loistava, mutta samassa rauhattomuutta herättävä näytelmä kohtasi heidän silmiänsä.

Erämaan Timantti, joka vastikään oli vain ollut autio kaivo, vähäinen kosteikko, joka muutamain palmupuitten kautta erkani ympäröivästä korpimaisemasta, oli nyt keskustana leirille, jonka kirjaillut liput ja kultaiset koristukset kimaltelivat pitkän matkan päähän sekä heijastelivat tuhansilla koreilla väreillä laskevan auringon säteitä. Ne kankaat, jotka suuria telttoja päällystivät, loistivat ehtapunaisissa, keltaisissa, taivaansinisissä ja muissa heleöissä värienlaaduissa, ja telttariukujen päät olivat koristetut kultaisilla kranati-omenoilla sekä pienillä silkkiviireillä. Mutta paitsi näitä palatsinkankaisia telttoja nähtiin täällä niin suuri määrä arapialaisten tavallisia mustia telttoja, että de Vaux ei pitänyt niitä hyväämerkitsevinä, koska ne hänen laskunsa mukaan olivat kyllin tilavat, itämaalaisten tapaan, sisältämään sotaväkeä viiteentuhanteen mieheen asti. Joukko arapialaisia ja kurdilaisia, täysin vastaava tämän leirin tilavuutta, lähti äkkiä liikkeelle, kukin hevostansa suitsista taluttaen ja asettui järjestykseen hämmästyttävästi meluavaisen sotamusiikin soidessa, joka kaikkina aikoina on arapialaisten sota-intoa elähyttänyt.

Kohta he olivat suuri ja sekava joukko maahan astunutta hevosväkeä etupuolella heidän leiriänsä, kun kimeä huuto, joka selvästi kuului meluavan soiton halki, käski jokaisen ratsastajan hypätä hevosensa selkään. Se tomupilvi, joka tästä liikkeestä syntyi, peitti Richardilta ja hänen seuralaisiltaan leirin, palmupuut sekä etäisen vuoriharjanteen, vieläpä ne joukotki, joitten äkkipikainen liikahus oli nostanut tämän tomun, joka kohosi korkealle heidän päittensä päälle ja muodostui moninaisiksi, eriskummaisen näköisiksi pilareiksi, torneiksi ja minareteiksi. Uusi kimeä huuto kuului keskeltä tätä tomupilveä. Se oli merkki ratsumiehille liikkeellelähtöön, ja he syöksivät nyt esiin täyttä neliä, matkallansa erkautuen niin että yhdellä haavaa tulivat etu-, syrjä- ja takapuolelle Richardin pientä vartiakuntaa, joka näin joutui saarroksiin ja melkein tukehtui näistä paksuista, joka suunnalta nousevista pölypilvistä, joitten läpi vuorotellen näkyi ja katosi Sarcenein julmat hahmot ja hurjat kasvot. He kohottelivat ja heiluttelivat keihäitänsä, huutaen ja kirkuen hurjimmalla tavalla, ja usein hillitsivät hevostaan vasta keihäänvarren päässä kristityistä, jolla välin taaemmaiset rivit ampuivat tiheästi nuolia molempain puolueitten yli. Yksi näistä sattui kuninkaattaren kantotuoliin ja Berengaria päästi hätähuudon, joka heti ajoi vihan veret Richardin otsalle.

"Haa, pyhän Yrjön kautta", hän huudahti, "meidän täytyy kokea pitää tätä pakanalaumaa kurissa!"

Mutta Edith, jonka kantotuoli oli ihan lähellä, pisti päänsä ulos ja sanoi, pitäen yhtä nuolta kädessään: "Richard kuningas, älkää hätikö! Kas, nämä nuolet ovat terättömiä".

"Jalo, älykäs tyttö!" sanoi Richard; "taivaan kautta sinä häväiset meitä kaikkia ajatuksesi ja silmäsi tarkkuudella. — Älkää peljätkö poikaseni", hän lausui sotamiehilleen, "heidän nuolissaan ei ole terää ja heidän keihäänsä myös ovat kädettömiä. Nämät ovat vain hurjat tervetuliaiset heidän sivistymättömän tapansa mukaan, vaikka he epäilemättä kernaasti näkisivät meidän säikähtävän ja joutuvan epäjärjestykseen. Eteenpäin verkalleen ja tasaisesti!"

Tuo pieni soturijoukko kulki siis eteenpäin, joka puolella ympärillään kimeästi huutelevat arapiaiaiset, joitten joutsimiehet osottivat taitavuuttaan ampumalla niin liki kristittyjen kypärintupsuja, kuin oli mahdollista niihin osaamatta, ja keihäsmiehet niin tuimasti ahdistivat toisiaan tylsillä aseillansa, että useat putosivat alas satuloistaan ja vähällä olivat henkensä menettää tässä kovassa leikissä. Vaikka tämä kaikki vain oli tervetuliaisiksi aiottu, näytti se kuitenkin europalaisten silmissä jotenki epäiltävältä.

Kun he olivat ehtineet lähes puolitiehen leiriä, jolloin Richard kuningas seuralaisineen oli kuin sydän, jonka ympärillä tuo meluava hevosväestö huusi, hoilotti, taisteli ja ratsasti täyttä laukkaa selittämättömässä epäjärjestyksessä, kuului taaski kimeä huuto, josta kaikki nuo vallattomat ratsumiehet, jotka olivat pienen europalaisen joukon edessä ja sivuilla, kääntyivät taaksepäin ja muodostuen pitkäksi ja laajaksi kolonnaksi seurasivat jotenki hiljaisesti ja järjestyneesti Richardin joukon perässä. Ilma alkoi nyt selvetä heidän edessään, ja harvenevan pölypilven takaa heitä kohti läheni erilainen ja säännöllisemmän näköinen joukko hevosväkeä, täydellisesti varustettu hyökkäys- ja puollustusaseilla ja joka hyvin olisi sopinut henkivartiakunnaksi ylpeimmälle itämaiselle hallitsialle. Tähän komeaan joukkoon kuului viisisataa miestä, ja jok'ainoa hevonen siinä oli kreivin lunnaitten arvoinen. Ratsastajat olivat cirkassi- ja georgilaisia orjia ikänsä heiteellä; heidän kypärit ja haarniskat olivat teräsrenkaista tehdyt, ja niin kirkkaat että ne kiilsivät kuin hopea; heidän vaatteensa hohtivat heleimmistä väreistä, ja muutamain olivat kulta- eli hopeakankaasta; vyöt olivat silkillä ja kullalla kerratut, heidän kalliit käärelakkinsa varustetut höyhentupsuilla ja hohtokivillä, ja heidän damaskoteräksisten sapelein ja puukkojen kahvat ja tupet olivat koristetut kullalla ja kalliilla kivillä.

Tämä loistosa ratsujoukko kulki eteenpäin sotaisen soiton mukaan ja kristittyä joukkoa kohdatessaan, se aukaisi ruotunsa oikealle ja vasemmalle ja laski kristityt riviensä väliin. Richard asettui nyt joukkonsa etupäähän, arvaten että Saladin itse lähestyi. Eikä viipynyt kauan ennenkuin, vartiakuntansa keskellä ja seurassaan hovimiehensä sekä nuo kauheat neekerit, jotka itämaalaisen haremia vartioivat ja joitten rujukuvaisuus tuli vielä ilkeämmäksi heidän korean pukunsa kautta, Sulttani lähestyi katsannoltaan ja käytökseltään miehen näköisenä, jonka otsalle luonto on kirjottanut: tässä on kuningas! Lumivalkeassa turbanissaan, nutussaan ja itämaisissa roimahousuissansa, vyötäisillään punainen silkkivyö, ilman mitään muuta koristusta, näytti Saladin halvimmasti puetulta koko vartiakunnassansa. Mutta tarkemmin katsellessaan huomasi hänen turbanissaan sen verrattoman kalliin hohtokiven, jota runoiliat nimittävät Valomereksi; se timantti, johon hänen sinettinsä oli piirretty ja jota hän kantoi sormuksessa, oli luultavasti yhtä kallis kuin kaikki Englannin kruunun jalokivet yhteensä, ja safiiri, joka oli pontena hänen puukonpäässä, oli tuskin halvemman arvoinen. Mainittakoon lisäksi, että sulttanilla, hiekan tähden, joka Kuolleen meren partailla on kuin hienoin tuhka, eli ehkä itämaalaisesta ylpeydestä, oli turbaniinsa kiinnitetty hunnuntapainen vaate, joka osaksi esti hänen jaloja kasvojansa näkymästä. Hän ratsasti maidonvalkeaa arapialaista hevosta, joka kantoi häntä ikäänkuin tietäen ja ylpeillen jalosta kuormastansa.

Muu esitteleminen oli joutavaa. Molemmat sankarikuninkaat, sillä semmoisia he olivat kumpikin, heittäysivät samalla kertaa alas ratsuiltansa, ja joukkojen pysähtyessä sekä soiton äkkiä loppuessa, he kulkivat kohti toisiansa syvällä äänettömyydellä ja molemminpuolisen kohteliaan kumarruksen jälkeen syleilivät toisiansa veljinä ja vertaisina. Loisto ja komeus kummallaki puolella ei enään herättänyt huomiota — ei nähty muuta kuin Richardia ja Saladinia, ja heki katselivat vain toisiansa. Ne silmäykset, jotka Richard loi Saladiniin, osottivat kuitenkin hartaampaa uteliaisuutta, kuin ne jotka Saladin kiinnitti häneen ja sulttani myöski ensin rupesi puhumaan:

"Melek Ric on Saladinille yhtä tervetullut kuin vesi tälle erämaalle. Minä toivon että tämä seurueeni paljous ei herätä hänessä minkäänlaista epäluuloa. Paitsi aseellisia koti-orjiani ovat kaikki, jotka kummeksivilla ja ystävällisillä silmäyksillä teitä katselevat, etevimpiä ylimyksiä tuhansista heimokunnistani; sillä kuka, jolla oli oikeus läsnäolemaan, olisi tahtonut pysyä kotona, kun semmoinen ruhtinas kuin Richard olisi nähtävänä, jonka nimi on tullut niin peljättäväksi aina Yemenin sannikoille saakka, että äitit sillä asettavat lapsiansa ja vapaa arapialainen taltuttaa äksyä orittansa!"

"Ja ovatko nämä kaikki arapialaisia ylimyksiä?" kysyi Richard, kääntyen katselemaan noita haikeihinsa kääriytyneitä, julmia miehiä ahavoittuneilla kasvoillaan, elfenluunvalkoisilla hampailla, mustilla turbanin alta tuimasti, melkein yliluonnollisesti kiiltävillä silmillä ja ylimalkaan yksinkertaisella milteipä köyhällä puvulla.

"He vaativat itsellensä sitä arvoa", sanoi Saladin; "mutta vaikka luvultansa monta, ovat ne sopimuksen mukaan asustetut eikä varustetut muilla aseilla kun sapelilla — keihästensä teräskärjetkin he ovat jättäneet kotiin".

"Minä pelkään", mutisi de Vaux englannin kielellä, "että ne ovat jättäneet ne paikkaan, josta ne pian löytyvät. — Hyvin kukoistava ylähuone, se on myönnettävä, ja itse Westminster-Hall kävisi heille hieman ahtaaksi".

"Hiljaa, de Vaux", Richard sanoi, "älä semmoista puhu. — Jalo Saladin", hän jatkoi, "epäluulot eivät menesty samalla paikalla sinun kanssasi. Katsos", ja hän viittasi kantotuoleihin, "minäkin olen ottanut muutamia kelpo poikia myötäni, vaikka varustettuja kenties vasten sopimusta, sillä kirkkaat silmät ja kauniit kasvot ovat aseita, joita ei käy jättää kotia".

Sulttani kääntyi kantotuoleihin päin ja kumartui niin syvään, kuin jos hän olisi seisonut Mekkaa kohti, sekä suuteli hiekkaa kunnioituksensa osotteeksi.

"Ei, veljeni", Richard sanoi, "he eivät säikähdä likemmältä katselemista. Etkö tahdo ratsastaa kantotuolien luo, niin esiriput heti vedetään syrjään?"

"Allah varjelkoon!" lausui Saladin; "sillä kaikki ne arapialaiset, jotka ovat ympärillämme, pitäisivät näille jaloille naisille häpeällisenä, jos heitä nähtäisiin paljain kasvoin".

"Sinä saat nähdä heitä erikseen, veljeni", Richard vastasi.

"Mitä hyvää siitä olisi?" Saladin surullisesti vastasi, "Viimeinen kirjeesi oli toiveilleni kuin vesi tulelle; ja miksi taas uudestaan virittäisin liekin palamaan, joka kyllä voipi kuluttaa, mutta ei voi minua lämmittää? — Mutta eikö veljeni suvaitse lähteä sille teltalle, jonka nimen palveliansa on hänelle valmistanut? Etevin musta orjani on saanut käskyn prinsessojen vastaanottamisesta — hoviväkeni on pitävä huolta saattoväestänne ja itse tahdomme olla Richard kuninkaan kamariherra".

Hän osotti sitte tietä komeaan telttaan, jossa nähtiin kaikkea, mitä kuninkaallinen ylöllisyys voipi ajatella. De Vaux, joka oli seurannut myötä, riisui sen capan, eli pitkän ratsulevätin, jota Richard kantoi, ja tämä seisoi nyt Saladinin edessä ruumiinmukaisessa puvussaan, joka edullisesti näytti hänen vartalonsa voimaa ja tasamäärää samalla kuin se oli jyrkkänä vastakohtana niille väljille liehuville vaatteille, jotka peittivät itämaisen hallitsian hentoa ruumista. Richardin kahden käsin pidettävä miekka herätti varsinkin Saracenin huomiota; se oli leveä, suora säilä, jonka näennäisesti hallitsematon pituus melkein ulottui kuninkaan hartiosta kantapäähän.

"Ellen olisi", sanoi Saladin, "nähnyt tuon miekan välähtelevän tappelun eturinnassa, niin tuskin olisin uskonut, että ihmisen käsivarsi sitä voisi heilutella. Saisinko pyytää saada nähdä Melek Ricin sillä lyövän iskun nyt rauhan aikana, ja vain voimansa osotteeksi?"

"Kernaasti, jalo Saladin", Richard vastasi; ja katsoen ympärillensä jonku perään, jota vastaan voimaansa osottaisi, hän huomasi rautanuijan, jota yksi läsnä-olioista kantoi ja jonka varsi oli samaa metallia sekä noin puolentoista tuumaa poikkimitaten — sen hän asetti puupölkylle.

De Vaux, joka kävi levottomaksi herransa kunnian puolesta, kuiskasi hänelle englanniksi: "pyhän neitsyen tähden, miettikää mitä aiotte tehdä! Te ette vielä ole täydelleen saaneet voimanne takaisin — älkää antako uskottomalle syytä voiton riemuun".

"Vaiti houkka", sanoi Richard, asettuen vakavasti seisomaan ja silmäillen ylpeästi ympärillensä, "luuletko että voisin erehtyä *hänen* läsnäollessa?"

Välkkyvä miekka, johon kuningas tarttui molemmin käsin, kohosi korkealle hänen vasenta olkapäätänsä kohti, heilahti pään ympäri, putosi alas tuimasti kuin jostaki kauheasta sotakoneesta, ja rautakanki vyörähti laattialle kahtena kappaleena, ikääskuin se vain olisi ollut vesa, minkä metsänvahti puukollaan oli katkaissut.

"Profeetan pään kautta, aivan eriskummallinen isku!" sanoi sulttani, epäilevän huolellisesti tarkastaen poikkihakattua rautakankea ja miekanterää, joka oli niin hyvin karaistu, ettei siinä huomattu vähintäkään vikaantumisen merkkiä tämmöisen aimotyön jälkeen. Hän tarttui sitten kuninkaan suureen, jäntevään käteen ja nauroi pitäessään sitä omansa vieressä, joka oli niin laiha ja pieni ja niin paljon heikompi lihan ja jännetten suhteen.

"Niin, katsele sitä tarkkaan", de Vaux lausui englanniksi, "kotvan viipynee, ennenkuin sinun pitkät marakattisormesi pystyvät semmoiseen iskuun tuolla hienolla, kullatulla sirpilläsi".

"Hiljaa, de Vaux", sanoi Richard. "Pyhän neitsyen kautta, hän käsittää taikka arvaa tarkotuksesi. Älä puhu noin tylysti, velikulta".

Sulttani todellaki heti virkki: "jotaki kernaasti tahtoisin yrittää, vaikka en juuri tiedä miksi heikko näyttäisi huonouttaan väkevän läsnä ollen. — Mutta kullakin maalla on omat harjotuksensa ja tämä lienee Melek Ricille jotakin uutta". — Näin sanoen hän otti lattialta silkillä päällystetyn höyhenpolsterin ja asetti sen pystyyn. "Voisiko aseesi, veljeni, tuon polsterin halkaista?" kysyi hän kuningas Richardilta.

"Ei suinkaan", kuningas vastasi. "Ei mikään miekka mailmassa, vaikkapa olisi itse kuningas Arthurin Excalibur, voi halkaista mitään, joka ei iskulle tee vastarintaa".

"Katso sitten", sanoi Saladin; ja käärien ylös pukunsa hihan, hän paljasti käsivartensa, joka kyllä oli hoikka ja laiha, vaan alituisesta harjotuksesta niin kovettunut, että siinä vain oli luuta, lihaksia ja jäntereitä. Hän veti sitte huotrasta sapelinsa, jonka käyrä ja kaitainen terä ei välkkynyt kuin frankkilaisten miekat, vaan päinvastoin oli tummansinistä väriä, merkitty kymmentuhansilla aaltoilevilla linjoilla, jotka osottivat kuinka huolellisesti aserautio oli metallia kuonnuttanut. Kohottaen tätä asetta, joka Richardin miekkaan verrattuna näytti niin mitättömältä, luotti hän koko painollaan vasemmalle vähän eteenpäin pistetylle jalallensa, viippui muutaman kerran edestakaisin, ikäänkuin saadakseen tarkempaa silmämäärää ja astahtaen sitten äkkiä eteenpäin, vetäisi miekkansa polsterin läpi niin taitavasti ja niin vähäisellä näennäisellä voiman ponnistuksella, että tyyny pikemmin näytti itsestänsä hajoavan, kuin väkivallan kautta kahtia lohkeavan.

"Tuo oli silmänkääntäjän temppu", sanoi de Vaux, syösten esiin ja nostaen ylös poikkileikatun palasen tyynystä ikäänkuin vakuuttaakseen itseänsä asian todellisuudesta; "loihtimista siinä tapahtui".

Sulttani näkyi ymmärtävän häntä, sillä hän otti pois sen hunnuntapaisen, jota hän siihen asti oli kantanut, pani sen kaksin kerroin sapelin terälle, ojensi aseen terä ylöspäin, ja vetäen sitä äkkiä vaatteen halki, joka aivan löysästi riippui terän päällä, erotti sen kahteen osaan, jotka sitten liehuivat eri haaroille teltassa, samassa määrässä todistaen aseen erinomaista karaistusta ja terävyyttä sekä sen kantajan verratonta taitavuutta.

"No kunniani kautta, veljeni", Richard sanoi, "sinä olet ilman vertaistasi sapelin käyttämisessä, ja vaarallista kyllä olisi joutua kanssasi otteluun! Mutta kuitenkin luotan enemmän suoraan englantilaiseen iskuun, ja mitä emme saa vikkelyydellä aikaan, sen korvaamme väkevyydellä. Sinä sentään kieltämättä olet yhtä harjaunut haavojen tekemiseen kuin viisas ystäväni Hakim niitten parantamiseen. Minä saan kait tavata sitä oppinutta lääkäriä — minä olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa ja olen tuonut hänelle muutamia pieniä lahjoja".

Hänen puhuessaan Saladin vaihtoi turbaninsa tatarilaiseen lakkiin. Tuskin hän olisi sen tehnyt ennenkuin de Vaux aukaisi ammolleen leveän suunsa ja suuret pyöreät silmänsä, ja Richard katsoa tuijotti hänen päälle tuskin vähemmän kummastuksissaan, kun sulttani puhui totisella ja muutetulla äänellä: "sairas, sanoo runoilia, tuntee lääkärinsä astunnasta; mutta terveeksi tultuaan hän ei edes tunne hänen kasvojaan häntä katsellessaan".

"Ihmetyö! — ihmetyö!" huudahti Richard.

"Epäilemättä Mahoundin tekemä", de Vaux sanoi.

"Kun en tuntenut oppinutta Hakimiani", sanoi Richard, "ainoastaan sentähen että hänen lakkinsa ja pukunsa puuttui, ja kun löydän hänestä kuninkaallisen veljeni Saladinin!"

"Niin on mailman meno", vastasi sulttani. "Rikkinäinen takki ei aina tee dervishiä".

"Ja sinun välityksesi kautta", Richard sanoi, "tuo Leopartin ritari pelastui kuolemasta, ja sinun sukkelasta toimestasi hän valhepuvussa uudestaan kävi leirissäni?"

"Niin juuri," Saladin vastasi; "minä olin kyllin lääkäri nähdäkseni että hänen elonsa päivät pian olivat luetut, elleivät hänen vertavuotavan kunniansa haavat tulisi sidotuiksi. Vaikka hänen valhepukunsa tuli pikemmin ilmi, kuin olin odottanut omani onnistumisesta".

"Sattuma", sanoi kuningas Richard, arvattavasti tarkottaen sitä tilaisuutta, kun hän luultun nubialaisen haavasta imi pois myrkyn, "minulle ilmaisi, että hänen ihonsa oli taidon avulla muutettu; ja kun kerran olin tolalle päässyt, kävi ilmisaanti helposti, sillä hänen vartaloansa ja kasvojansa ei niin hevillä unhoteta. Minä varmaan odotan että hän huomena ilmestyy taistelutantereelle".

"Hän on täydessä valmistuspuuhassa ja hyvässä toivossa", sanoi sulttani. "Minä olen varustanut hänen aseilla ja hevosella, koska sen nojalla mitä erinäisissä valepuvuissa olen nähnyt, panen häneen paljon arvoa".

"Tietääkö hän nyt", Richard sanoi, "ketä hänen tulee kaikesta tästä kiittää?"

"Tietää", vastasi saraceni. "Minun täytyi ilmaista kuka olin, kun tein hänelle ehdotukseni".

"Ja tunnustiko hän teille mitään?" kuningas kysyi.

"Ei mitään nimen omaan", vastasi sulttani; "mutta paljosta mitä välillämme on tapahtunut, minä arvaan, että hänen rakkautensa on liian rohkea onnellisesti päättyäksensä".

"Ja sinä tiesit, että hänen julkea, häpeämätön rakkaudenhimonsa oli omille toiveillesi vastariitainen?" sanoi Richard.

"Minä saatoin arvata sen", sanoi Saladin; "mutta hänen rakkautensa oli vanhempi minun toiveitani ja, täytynee lisätä, näyttää jäävän eloon niitten jälkeen. Minä en kunnialla voinut kostaa huonoa menestystäni hänelle, jolla ei ollut siihen osaa. Ja jos tämä korkeasukuinen neito pitää hänestä enemmän kuin minusta, ken voipi sanoa, ettei hän tee oikeutta ritarille, joka on hänen omaa uskontoansa ja kaikin puolin täydellinen aatelismies?"

"Mutta kuitenkin aivan alhaista säätyä naimisen kautta yhdistyäkseen
Plantagenet'n sukuun", sanoi Richard kopeasti.

"Semmoiset ovat ehkä perusaatteenne Frangistanissa", sanoi Saladin; "mutta meidän itämaalaiset runoiliat sanovat, että urhoollinen kameelinajaja on kyllin arvollinen suutelemaan kauniin kuninkaattaren huulia, kun sitävastoin pelkuri ruhtinas ei ole kelvollinen hänen hameensa liepeitä lähestymään. Mutta sinun suostumuksellasi, jalo veli, minun täytyy nyt lähteä vastaanottamaan Itävallan arkkiherttuata sekä tuota toista nazarenilaista ritaria, jotka paljon vähemmän ansaitsevat vieraanvaraisuutta, mutta joita sentään tulee soveliaasti kohdella, ei heidän, vain oman kunniani tähden; sillä mitä viisas Lokman lausuu? "Älä sano, että se ruoka on mennyt hukkaan, jonka vieraalle olet antanut; sillä jos se on hänen ruumistansa ravinnut ja vahvistanut, niin se yhtä suuressa määrässä on korottanut ja enentänyt omaa hyvää nimeäsi ja mainettasi!"

Saracenilainen hallitsia lähti kuningas Richardin teltasta, ja pikemmin viittauksilla kuin sanomalla osotettuaan mihin kuninkaattaren ja hänen hovineitostensa teltta oli pystytetty, hän meni vastaanottamaan Montserrat'n markiisia ja hänen seuruettaan, joitten mukavuudesta komeutta rakastava hallitsia oli pitänyt huolta vähemmällä hyvällätahdolla, mutta yhtä suurella vieraanvaraisuudella. Ylöllisimpiä virvotuksia niin itämaisen kuin europalaisen maun-aistin mukaan asetettiin kuninkaallisen ja ruhtinaallisten vierasten eteen heidän teltoissansa; ja niin tarkasti sulttani piti muistissa heidän tapojaan ja makuaan, että kreikalaisia orjia käytettiin heille tarjoamaan viinipikaria, joka on mahomettilaisen kauhistus. Ennenkuin Richard oli atriansa lopettanut, astui sama vanha emiiri sisään, joka oli tuonut Saladinin kirjeen kristittyjen leiriin, ja esitteli hänelle huomispäivän taistelussa noudatettavien juhlamenojen kaavaa. Richard, joka tunsi vanhan tuttavansa mieliteon, kehotti häntä juomaan kanssansa lasin Shirazviiniä; mutta katuvaisen näköisenä Abdallah ilmotti, että itsensäkieltämys hänelle nykyään oli hengen asia; sillä niin suvaitsevainen kuin Saladin monessa muussa suhteessa olikin, noudatti hän sekä ylläpiti kovilla rangaistuksilla profeetan lakia.

"No, ellei hän rakasta viiniä, tuota ihmisen sydämen ilahuttajaa", sanoi Richard, "niin ei ole toivoa hänen kääntymisestään, ja Engaddin hullun papin ennustus raukeaa tyhjäksi kuin akanat tuuleen".

Kuningas ryhtyi nyt määrittelemään tappelu-ehtoja, johon meni melkoinen aika, koska oli tarpeellinen muutamissa pykälissä kuulustella niin hyvin sulttanin kuin vastapuolueitten ajatuksia.

Viimein ne lopullisesti hyväksyttiin ja vahvistettiin franskan ja arapian kivisellä pöytäkirjalla, jonka allekirjottivat Saladin sotatuomarina sekä Richard ja Leopold molempain sotureitten takausmiehinä. Kun Abdallah oli jättänyt kuningas Richardille viime kerran hyvästi sinä iltana, astui de Vaux sisään.

"Se kelpo ritari, joka huomenna on taisteleva", sanoi hän, "pyytää saada tietää, jos hänen sallitaan tänä ehtoona käydä tervehtimässä kuninkaallista kummiansa?"

"Oletko sinä nähnyt häntä, de Vaux?" sanoi kuningas hymyillen; "ja tunsitko entisen tuttavan?"

"Lanercostin neitsyeen kautta", vastasi de Vaux, "niin paljon odottamattomia seikkoja ja muutoksia tapahtuu tässä maassa, että heikkoa päätäni ihan rupeaa pyörryttämään. Tuskin olisin tuntenut Skotlannin sir Kennethiä, ellei hänen kaunis koiransa, joka vähän aikaa on huostassani ollut, olisi hyväillen juossut vastaani; ja sittekin tunsin koiran ainoastaan hänen leveästä rinnastansa, hänen pyöreästä jalastaan sekä omituisesta haukunnastansa; sillä tuo elukka raukka oli maalattu aivan kuin venetialainen portto".

"Sinun älysi pystyi paremmin eläimiin kuin ihmisiin, de Vaux", sanoi kuningas.

"En tahdo kieltää", de Vaux sanoi, "että ne minusta usein ovat tuntuneet rehellisemmiltä eläviltä. Teidän majesteetinne on myöski toisinaan suvainnut kutsua minua itseäni eläimeksi; sitäpaitsi minä palvelen leijonaa, jonka koko mailma tunnustaa eläinten kuninkaaksi".

"Pyhän Yrjön kautta, tuossa osasit keihäälläsi sangen hyvästi kypärääni", sanoi kuningas. "Minä olen aina sanonut että sinussa on vissi määrä sukkeluutta, de Vaux, vaikka saa iskeä moukarilla saadakseen kipinän esiin. Mutta asiaan takaisin! Onko tuo kelpo ritari hyvin varustettu ja asustettu?"

"Täydellisesti, armollinen herra, ja komeasti", de Vaux vastasi. "Minä hyvin tunnen asun — se on sama, jonka venetialainen komisarius tarjosi teidän majesteetillenne juuri kuin sairastuitte, viidellä sadalla byzantinillä".

"Ja jonka hän nyt on uskottomalle sulttanille myönyt arvaten muutamasta dukaatista enemmän ja paikalla tapahtuvaa maksua vastaan? Nuo venetialaiset möisivät itse pyhän haudan!"

"Asepukua ei voitaisi konsanaan kantaa jalommassa asiassa", sanoi de
Vaux.

"Kiitos olkoon saracenin jalomielisyyden, eikä venetialaisten ahneuden", kuningas sanoi.

"Jumala suokoon, että teidän majesteetinne olisi hieman varovaisempi", sanoi de Vaux levottomasti. "Täällä me nyt seisomme aivan yksinään, kun kaikki liittolaisemme sen taikka tämän loukkauksen tähden ovat meistä luopuneet; me emme enään voi toivoa menestystä maalla, ja meidän tarvitsee vain joutua riitaan tuon amfibillisen tasavallan kanssa, että kadottaisimme kaikki keinot meritse kotia pääsemisen".

"Siitä kyllä minä pidän huolta", sanoi Richard kärsimättömästi; "mutta jätä nuhteesi jo vastaiseksi. Kerro minulle kernaammin, sillä se on tärkeämpää, onko ritarilla rippi-isää?"

"On", vastasi de Vaux; "Engaddin erakko, joka ennen kerta on hänelle toimittanut samaa palvelusta kun hän valmistausi kuolemaan, ripittää häntä nytkin; huhu kaksintaistelusta on houkuttanut erakon tänne".

"Se on hyvä", sanoi Richard; "mutta palatakseni ritarin pyyntöön, niin saat hänelle sanoa, että Richard on vastaanottava häntä, kun hänen velvollisuutensa täyttäminen Erämaan Timantin luona on sovittanut rikoksen Pyhän Yrjön kukkulalla; ja kun kuljet leirin kautta, niin anna kuninkaattarelle tiedoksi, että minä tahdon käydä häntä teltassa tervehtimässä; sano myöskin Blondelille, että hän kohtaa minua siellä".

De Vaux meni, ja noin tunnin kuluttua Richard kääriytyi levättiinsä, otti kitharan käteensä ja kulki kuningattaren telttaa kohti. Monta arapialaista tuli häntä vastaan, mutta käänsivät aina päänsä pois taikka loivat silmänsä maahan, vaikka hän huomasi että he uteliaina katsoivat hänen jälkeen, niin pian kun olivat hänen sivuuttaneet. Hän tästä aivan oikein päätti, että he hänen tunsivat, vaan että joko sulttanin käsky tai heidän oma itämainen häveliäisyys kielsi heitä olemasta huomaavinaan hallitsiaa, joka halusi tuntemattomaksi jäädä.

Kun kuningas tuli kuninkaattaren teltan luo, tapasi hän sen vartioina noita onnettomia, joita itämaalaisten mustasukkaisuus asettaa heidän Zenanansa ympäri. Blondel käveli oven ulkopuolella kosketellen silloin tällöin harppunsa kieliä, tavalla, joka sai afrikalaisia näyttämään elfenluuhampaitansa ja säestämään soittoa eriskummallisilla liikunnoilla sekä kimeillä, luonnottomilla äänillä.

"Mitä sinä puuhaat tämän mustan eläinlauman kanssa, Blondel?" kuningas sanoi; "miksi et mene sisälle telttaan?"

"Siksi että taitoni ei tule päättäni eikä sormittani toimeen", vastasi Blondel, "ja nämä kunnon murjaanit uhkaavat leikata minun pala palalta kappaleiksi, jos yritän eteenpäin".

"Seuraa sitte minua", kuningas sanoi, "niin olen vartiasi".

Mustanahat laskivat tietysti heti Richard kuninkaan edessä piikkinsä ja miekkansa alas sekä loivat silmänsä maahan, ikäänkuin eivät olisi olleet mahdolliset häntä katsomaan. Teltassa he tapasivat kuninkaattaren keskustellen de Vaux'n kanssa. Sillävälin kuin Berengaria tervehti Blondelia, haasteli Richard kuningas hetken aikaa hiljaa ja erillään kauniin sukulaisensa kera.

"Olemmeko vihollisia vielä, ihana Edith?" sanoi hän viimein kuiskaten.

"Emme ole, armollinen herra," Edith vastasi kyllin matalalla äänellä, ettei se soittoa häirinnyt, "ei kukaan voi kantaa vihaa kuningas Richardia vastaan, kun hän vain suvaitsee näyttäytyä semmoisena kuin hän todella on, ylevämielisenä ja jalona, yhtähyvin kuin urhoollisena ja oikeutta rakastavana".

Näin sanoen hän ojensi kätensä kuninkaalle, joka sitä sovinnonmerkiksi suuteli ja sitten jatkoi: "te luulette, kaunis serkkuni, että vihastukseni tuonnoin oli teeskennelty; mutta te erehdytte. Rangaistus, jonka tuolle ritarille määräsin, oli oikeutettu; sillä kuinka suuri kiusaus olikin, petti hän kuitenkin hänelle osotetun luottamuksen. Mutta minä iloitsen kenties yhtä paljon kuin te siitä, että hänellä huomenna on tilaisuus saada kunniansa takaisin ja todellisen varkaan ja kavaltajan päälle heittää se häpeä, joka jonkun aikaa on hänen mainettansa himmentänyt. Ei! jälkimailma moittikoon Richardia hurjasta pikaisuudesta; mutta se tulee samalla sanomaan, että hän tuomarina oli oikea, kun hänen tuli olla, ja armollinen, kun hän saattoi olla.

"Älä itseäsi mairittele, kuninkaallinen serkkuni", Edith sanoi. "Kenties he kutsuvat oikeuttasi julmuudeksi, ja oikullisuudeksi armeliaisuuttas".

"Äläkä sinä ylpistele", sanoi kuningas, "ikäänkuin jos ritarisi jo voittajana olisi riisumaisillansa sitä asua, jota hän ei vielä ole päällensäkään pukenut — Montserrat'n Konradia pidetään hyvänä keihäsniekkana. Mitäs, jos skotlantilainen joutuisi tappiolle?"

"Se on mahdotonta!" sanoi Edith vakavasti. "Omat silmäni näkivät tuon Konradin vapisevan ja vaalenevan kuin kelvoton varas. Hän on syyllinen ja kaksintaistelu on Jumalan oikeuteen vetoaminen — minä taistelisin itse pelvotta häntä vastaan tämmöisessä asiassa."

"Messun kautta, enkä usko että sen tekisit, tyttö", kuningas sanoi, "ja vieläpä hänen voittaisit; sillä ei ole koskaan löytynyt todellisempaa Plantagenet'ä kuin sinä".

Hän vaikeni ja lisäsi hyvin totisella äänellä: "Varo, että yhä edespäin muistat, mitä olet sukuperällesi velkaa".

"Mitä tuo noin totinen neuvo tällä hetkellä merkitsee?" Edith kysyi. "Olenko minä luonnostani niin kevytmielinen, että voisin nimeni ja säätyni unhottaa?"

"Minä tahdon puhua suoraan, Edith", kuningas vastasi, "ja niinkuin ystävälle. — Mitä on tuo ritari oleva teille, jos hän voittajana selviää tästä taistelusta?"

"*Minulle?*" Edith sanoi, häpeän ja närkästyksen punastuksella. "Mitä muuta hän minulle *voipi* olla kuin kunnon ritari, ansaiten semmoista suosioa, kuin kuninkaatar Berengaria saattaisi hänelle osottaa, jos hän olisi valinnut hänen kunnioituksensa esineeksi vähempi-arvoisen sijasta? Köyhin ritari voipi pyhittää itsensä keisarinnan palvelukseen; mutta hänen kunniallinen vaalinsa", sanoi tyttö ylevästi, "täytyy olla hänen ainoa palkintonsa".

"Kumminkin hän on tehnyt ja kärsinyt paljon teidän tähtenne", kuningas sanoi.

"Minä olen palkinnut hänen palveluksensa kunnioituksen ja mielihyvän osotuksella, ja hänen kärsimisensä kyyneleillä", Edith vastasi. "Jos hän toivoi toista palkintoa, olisi hänen pitänyt rakastaa jotakuta omasta säädystään".

"Sinä et siis aio veristä yönuttua hänen tähtensä kantaa?" sanoi Richard kuningas.

"Yhtä vähän", Edith vastasi, "kuin olisin voinut vaatia häntä panemaan henkensä alttiiksi enemmän turhamaisessa kuin kiitettävässä ottelussa".

"Niin tytöt ainian puhuvat", kuningas sanoi; "mutta kun suosittu rakastaja käypi kiihkeämmäksi, sanovat he huo'aten, että tähdet toisin ovat määränneet".

"Teidän majesteetinne on nyt jo toisen kerran uhannut minua onnentähteni vaikutuksella", Edith vastasi ylevästi. "Olkaa siitä vakuutettu, armollinen herra, että, tähtien voimasta huolimatta, ei teidän köyhä sukulaisenne ole menevä pakanan eikä halpasäätyisen seikkailian omaksi. — Sallikaa minun kuunnella Blondelin soitantoa; sillä kuninkaallisten nuhdettenne säveleet ovat tuskin niin mieluiset korvalle".

Loppu illasta ei tarjonnut mitään mainittavata.

Kahdeksaskolmatta luku.

      Kuuluiko tappelun tuima ääni,
      Miekan melske, ratsun korske?

Gray.

Ilman-alan kuumuuden vuoksi oli suostuttu, että se kaksintaistelu, jota varten niin monta eri kansakuntaa nyt oli kokoontunut Erämaan Timantin luokse, tapahtuisi tiimaa jälkeen auringon nousun. Ne avarat turnausaidakkeet, jotka oli rakennettu Leopartin ritarin valvonnan alla, kulkivat kiinteähiekkaisen tantereen ympäri, joka oli satakahdeksankymmentä kyynärää pitkä ja kuusikymmentä leveä. Radan pituus oli pohjasta etelään, että kummallaki taistelulla olisi sama etu nousevasta auringosta. Saladinin kuninkaallinen istuin oli pystytetty radan vasemmalle syrjälle, aivan keskikohdalla jossa taisteliat arvaten tulisivat toisiansa kohtaamaan rynnäkössä. Sitä vastapäätä oli lehteri suljetuilla akkunoilla, niin rakennettu, että naiset, joiden mukavuudeksi se oli pystytetty, saattoivat taistelua katsella, muiden nähtäväksi itse joutumatta. Radan kummassakin päässä oli portit, joita voitiin mielen mukaan avata ja sulkea. Istuimia oli myöskin rakennettu kummeille, vaan arkkiherttua, huomaten että hänen istuimensa oli matalampi kuin Richardin, kielsi siihen istumasta; ja Leijonasydän, joka olisi suostunut vaikka mihin kernaammin, kuin antanut minkään muodonasian lykätä kaksintaistelua vastaiseksi, myönsi mielellään että kummit taistelun kestäessä olisivat ratsujen selässä. Aidakkeiden toisessa päässä seisoivat Richardin ja toisessa Konradin seuralaiset. Sulttanin istuimen ympärille oli hänen loistava georgilainen kaartinsa järjestetty ja muun osan aidakkeesta täyttivät kristityt ja mahomettiläiset katseliat.

Kotvan ennen päivänkoittoa piiritti turnauskenttää vieläki suurempi lukumäärä saracenejä, kuin Richard oli edellisenä iltana nähnyt. Kun auringon loistavan terän ensimäinen säde nousi yli erämaan, kuului tuo heleä huuto: "rukoukseen, rukoukseen!" sulttanin omasta suusta ja siihen vastasi muut, joiden arvo ja hurskaus oikeutti heitä toimittamaan muezzinin virkaa. Mieltä liikuttava oli nähdä kaikkien näiden ihmisten Mekkaan päin kääntyneillä kasvoilla heittäyvän maahan rukoilemaan. Vaan kun he nousivat ylös, näyttivät nyt kirkkaasti loistavat auringon säteet vahvistavan lord Gilslannin edellisenä iltana lausumaa arvelua; sillä ne heijastuivat monesta keihään kärjestä, joka ei eilispäivänä vielä ollut varressansa. De Vaux huomautti herraansa tästä, joka vastasi kärsimättömästi, että hän täydelleen luotti sulttanin rehellisyyteen; vaan jos de Vaux pelkäsi paksua ruumistansa, saisi hän pötkiä tiehensä.

Kohta sen jälkeen kuului vaskirumpujen pärinä, jolloin kaikki saraceniläiset ratsumiehet hyppäsivät hevostensa selästä ja heittäysivät pitkäkseen maahan, aivan kuin toista aamurukousta varten. Tämän he tekivät, antaaksensa kuningattarelle tilaisuutta Edithin sekä muitten hovinaistensa kanssa kulkemaan teltastansa heitä varten määrätylle lehterille. Viisikymmentä miestä Saladinin seraljivartiastosta saattoi heitä, aukinaiset sapelit kädessä, ja oli heille annettu käsky hakata kappaleiksi jokaisen, oli hän ruhtinas tai talonpoika, joka uskaltaisi katsella ohitse kulkevia naisia tahi rohkenisi edes kohottaa päätään, ennenkuin soiton lakkaaminen oli kaikille ilmottanut, että he olivat saapuneet lehterillensä uteliailta silmiltä suojaan.

Tämä taika-uskoinen osote itämaisesta kunnioituksesta kaunista sukupuolta kohtaan antoi kuningatar Berengarialle aihetta lausumaan muutamia moittivia muistutuksia Saladinista ja hänen maastaan, vaan koska heidän luolansa, joksi ihana kuninkaatar nimitti lehteriä, oli tarkasti suljettu ja vartioittu, täytyi hänen tällä haavaa tytyä katselemiseen ja jättää vastaiseksi tuon paljo suuremman huvin tulla katsotuksi.

Sillä välin molempain taisteliain kummit velvollisuutensa mukaan kävivät tarkastelemassa, olivatko he asianomaisesti asustetut ja valmistetut taistelua varten. Itävallan arkkiherttua ei huolinut suuresti kiirehtiä tämän tehtävän suorittamisessa, syystä että hän edellisenä iltana runsaammin kuin tavallisesti oli vääntänyt itseensä Schirazviiniä. Vaan temppeliherrain suurimestari, jolle taistelun päättyminen oli tärkeämpi, tuli varhain aamulla Konradin teltalle. Hänen suureksi kummakseen eivät markiisin palveliat laskeneet häntä sisään.

"Ettekö tunne minua, lurjukset?" sanoi suurimestari vallan närkästyneenä.

"Kyllähän me tunnemme teidät, urhoollinen ja korkeasti kunnioitettava herra", vastasi Konradin asekantaja; vaan ette *tekään* saa tällä hetkellä astua sisään. Markiisi on juuri ripillä".

"Ripillä!" huudahti temppeliherra äänellä, joka osotti levottomuutta samalla kuin kummastusta ja ylenkatsetta. "Ja kuka, jos saan luvan kysyä, häntä ripittää?"

"Herrani kielsi minun sitä sanomasta", sanoi asekantaja, jonka jälkeen suurimestari sysäsi hänen syrjään ja astui telttaan melkein väkisin.

Montserrat'n markiisi oli polvillaan Engaddin erakon edessä ja aikoi juuri alkaa synnintunnustustansa.

"Mitä tämä merkitsee, markiisi?" sanoi suurimestari; "hyi, nouse ylös — tahi jos välttämättä tahdot tunnustaa syntisi, enkö minä ole täällä?"

"Minä olen jo liian usein tunnustanut syntini teille", vastasi Konrad kalpeilla kasvoilla ja epävakaisella äänellä. "Jumalan tähden, suurimestari, mene matkoihisi ja anna minun paljastaa omantuntoni tälle pyhälle miehelle!"

"Missä suhteessa hän on minua pyhempi?" sanoi suurimestari. "Erakko, profeeta, mielipuoli — sano, jos uskallat, missä suhteessa sinä olet minua parempi?

"Rohkea ja häijy ihminen", vastasi erakko, "tiedä, että minä olen lasi-ikkunan kaltainen, jonka kautta jumalallinen valkeus tunkeupi muitten hyväksi, vaikkapa se minua poloista ei hyödytä. Sinä olet rautaristikkojen kaltainen, jotka eivät itse vastaanota valoa, eivätkä sitä jakaa kellekään muulle".

"Älä höpise, vaan laittau tästä teltasta tiehesi", sanoi suurimestari; "tänä aamuna ei markiisi tule tunnustamaan syntinsä kellekään jollei minulle, koska minä en hänestä erkane".

"Onko tämä *teidän* tahtonne?" sanoi erakko Konradille; "sillä älkää luulko että minä tuota ylpeää miestä rupean tottelemaan, jos te vain yhä haluatte apuani".

"Ah", sanoi Konrad neuvotonna, "mitä tahdotte, että minun pitää vastata?
Jääkää hyvästi hetkeksi; puhutaan asiasta vasta tarkemmin".

"Oi katala toistaiseksi lykkääminen!" sanoi erakko; "sinä olet sielunsurmaaja! Onneton mies, jää hyvästi ei hetkeksi ainoastaan, vaan kunnes tapaamme toisemme — yhdentekevä missä. Ja mitä sinuun tulee", lisäsi hän, kääntyen suurimestarin puoleen: "*vapise!*"

"Vapise!" sanoi suurimestari ylenkatseellisesti. "Vapista en voi, vaikka tahtoisinki".

Erakko ei kuullut hänen vastaustansa, sillä hän oli jo teltasta lähtenyt.

"Kas niin, tuota pikaa asiaan", sanoi suurimestari, "koska sinun välttämättä pitää suorittaa tuon narripelin. Vaan kuules — minä luulen melkein tuntevani useimmat sydämmesi heikkoudet, niin että voinemme jättää sikseen niiden luettelemisen, joka saattaisi venähtää pitkäksi, ja ryhtyä synninpäästöön heti. Mitäpä niiden likapilkkujen luetteleminen hyödyttää, jotka aiomme pestä pois käsistämme?"

"Kun itse tiedät, mitä olet", sanoi Konrad, "niin herjaat, kun puhut toiselle syntein anteeksi antamisesta".

"Tämä ei ole kanonisen lain mukaan, herra markiisi", sanoi temppeliherra; "sinä olet enemmän tunnollinen, kuin puhdasoppinen. Synninpäästö on yhtä voimallinen, antoipa sen kelvoton pappi tahi pyhimys; jos asianlaita olisi toisin, armahtakoon Jumala kurjaa ripitettävää! Kysyykö haavotettu, onko välskärillä, joka tutkii hänen haavojansa, puhtaat kädet, vai ei? No, ryhdytäänkö tuohon leikkiin?"

"Ei", sanoi Konrad, "kernaammin tahdon kuolla ilman ripitystä, kuin sakramenttia pilkata".

"Kas niin, jalo herra markiisi", sanoi temppeliherra, "ole hyvässä toivossa, äläkä puhu sillä tavoin. Tunnin sisään seisot voittajana turnauskentällä tahi tunnustat syntisi kypärässäsi, kuten urhoollinen ritari ainakin".

"Voi, suurimestari", vastasi Konrad, "kaikki ennustaa onnettomuutta tälle taistelulle. Tuo eriskummainen ilmisaatto koiran vainun kautta, tuon skotlantilaisen ritarin ylösnousemus ja hänen ilmautuminen kuni kummitus turnauskentälle — kaikesta aavistan pahaa".

"Joutavia", sanoi temppeliherra, "minä olen nähnyt sinun rohkeasti laskevan keihääsi häntä vastaan ritarileikeissä ja samanlaisella menestyksellä kummallekin; — ajattele olevasi vain leikkiturnauksessa, ja kukapa sinua voittaa turnausradalla? Hoi, asekantajat ja palveliat, herranne tahtoo varustautua taisteluun!"

Palveliat astuivat nyt sisään ja alkoivat pukea aseet markiisin päälle.

"Minkälainen ilma meillä on tänään?" sanoi Konrad.

"Taivas on pilvessä", vastasi eräs asekantajista.

"Näetsen, suurimestari", sanoi Konrad, "ei mikään ole meille suosiollista".

"Sitä viileämpi on taistella, poikaseni", vastasi temppeliherra. "Kiitä
Jumalaa, joka on lauhkeuttanut Palestinan auringon varsin sinun vuoksi".

Näin suurimestari laski leikkiä; vaan hänen pilapuheensa ei enään vaikuttanut markiisin huolestuneeseen mieleen, ja vaikkapa hän koki näyttää iloiselta, tarttui markiisin synkkämielisyys häneenki.

"Tuo raukka", ajatteli hän, "tulee joutumaan tappiolle ainoastaan heikkoutensa ja pelkurimaisuutensa vuoksi, jota hän kutsuu araksi omaksitunnoksi. Minä, joka en aaveista enkä enteistä säikähdä, joka olen aikeissani luja kuin kallio, minun olisi itseni pitänyt taistella hänen sijastaan. Suokoon Jumala, että skotlantilainen tappaisi hänen paikalla — se olisi, lähinnä hänen voittoaan, paras mitä voisi tapahtua. Mutta käyköön miten hyvänsä, hän ei saa saada toista rippi-isää kuin minua — syntimme ovat liian yhteiset ja hän voisi tunnustaa minun osani omansa kanssa".

Näin ajatellen mielessänsä hän yhä auttoi markiisia asetten päällepukemisella, vaan sanaakaan lausumatta.

Määrätty tunti tuli viimein, torvet rätisivät, ritarit ratsastivat aidakkeiden sisälle, niin varustettuina ratsukaluilla ja aseilla, kuin miesten sopi, joiden tuli tapella kuningaskunnan kunnian puolesta. Heidän kypäränsilmikkonsa olivat aukaistut ja he ratsastivat kolmasti radan ympäri näytelläkseen itseään katsojille. Molemmat olivat uljaita miehiä ja molemmilla oli jalot kasvot. Mutta skotlantilaisen otsa osotti miehuullista uskallusta, loistavaa toivoa, joka melkein oli iloisuuden kaltaista, kun sitävastoin onnettomuutta ennustava alakuloisuus kuvautui Konradin kasvoilla, vaikka hän ylpeydestä koki saada luonnollisen rohkeutensa takaisin. Hänen ratsuhevosensakin näkyi astuvan vähemmin keveästi ja virkusti torvein toitotuksesta, kuin sir Kennethin kaunis arapialainen; ja Spruch-Sprecher puisteli päätään muistuttaessaan, että kun miekkasille vaatija ratsasti radan ympäri myötäpäivään, se on oikealta vasemmalle, suoritti hänen vastapuolensa saman kiertokulun päinvastoin eli vasemmalta oikealle, jota useimmissa maissa pidetään huonona enteenä.

Väli-aikainen alttari oli rakennettu kuningattaren lehterin alapuolelle ja sen vieressä seisoi Engaddin erakko karmelitamunkkien veljeskunnan puvussa. Muita hengellisiä miehiä oli myöskin saapuvilla. Tämän alttarin luo astuivat toinen toisensa perästä kummiensa saattamina sekä miekkasille vaatija että hänen vastapuolensa. Kumpikin ritari astui hevosen selästä alttarin edessä ja vakuutti asiansa oikeaksi juhlallisella valalla evankeliumin päälle sekä rukoilemalla, että tappelun päätös osottaisi hänen valansa totuutta tahi vääryyttä. He vannoivat myöskin, että olivat tulleet taistelupaikalle ritarillisessa puvussa ja tavallisilla aseilla, ilman loihtimista, talismaneja tahi velhokeinoja voiton saamiseksi puolelleen. Päällekantaja teki valansa vakavalla, miehuullisella äänellä ja rohkealla, reippaalla katsannolla. Kun tämä temppu oli päättynyt, nosti sir Kenneth silmänsä lehteriä kohti ja notkisti päänsä alas, ikäänkuin kunnian-osotuksena niille näkymättömille kaunottarille, jotka olivat siellä, ja hyppäsi sitten, niin raskasaseisena kuin hän oli, ylös satulaan, jalustimeen koskematta, jonka perästä hän antoi ratsunsa, hiljalleen laukaten, kantaa itseänsä määräpaikalle radan pohjoiseen päähän. Konrad astui myöskin alttarin luokse jotenkin rohkeasti, vaan vannoessa hänen äänensä kuului epäselvältä, juurikuin kypärä olisi sen tukehuttanut. Hänen huulensa, joilla hän rukoili taivasta suomaan hänen oikealle asiallensa voittoa, kalpenivat jumalattomaa herjausta lausuessaan. Kun hän kääntyi noustakseen hevosensa selkään, läheni suurimestari häntä, ikäänkuin korjatakseen jotakin hänen kauluksessaan, ja kuiskasi: "pelkuri ja narri! Rohkaise mielesi ja taistele urhoollisesti; muuten, Jumal' auta, vaikka pääsisitkin häntä pakoon, et pääse *minua*!"

Se leppymätön ääni, jolla tämä uhkaus kuiskattiin, teki ehkä markiisin mielenhämmennyksen täydelliseksi, sillä hän kompastui, aikoessaan nousta hevosen selkään; ja vaikka hän kohta jälleen pääsi tasapainoon ja hyppäsi satulaan tavallisella notkeudellaan sekä näytti taitavuuttansa ratsumiehenä, kun hän laukkasi paikalleen vastustajansa vastapäätä, ei tapaus kuitenkaan jäänyt niiltä huomaamatta, jotka pitivät vaaria tappelun päätöstä ennustavista merkeistä.

Kun papit olivat juhlallisesti rukoilleet, että Jumala näyttäisi, kellä oli oikeus puolellansa, menivät he radalta pois. Miekkasille vaatijan torvet nyt kajahtivat muutaman kerran, ja julistaja huusi turnauskentän pohjoisesta päästä: "täällä seisoo hyvä ritari, sir Kenneth Skotlannista, taistelia Englannin kuninkaan Richardin puolesta, joka syyttää Konradia, Montserrat'n markiisia, ilkityöstä ja häväistyksestä mainittua kuningasta vastaan".

Kun sanat Kenneth Skotlannista ilmottivat taistelian nimen ja arvon, jotka eivät ennen olleet yleisesti tunnetuita, kuului kova ja iloinen mieltymyksenhuuto kuningas Richardin seuralaisten puolelta ja teki vastustajan vastauksen melkein kuulumattomaksi, vaikka useaan kertaan vaadittiin äänettömyyttä. Vastustaja vannoi tietysti olevansa viaton ja tarjousi puoltamaan viattomuuttaan ruumiillansa. Molempien taisteliain asekantajat astuivat nyt esiin ja antoivat heille kilven ja keihään, auttaen heitä ripustamaan edellistä kaulaansa, jotta heillä oli molemmat kädet vapaina ohjaksien ja keihään hoitamiseen.

Skotlantilaisen kilvessä näkyi hänen vanha vaakunamerkkinsä Leoparti, vaan siihen oli lisätty kaulapanta ja katkaistu kahle, jotka muistuttivat hänen äskeisestä vankeudesta. Markiisin kilvessä oli hänen arvonimensä[1] johdosta kuvattuna jyrkkä, piikkinen vuori. Ritarit nostivat ja puistelivat keihäitään ikäänkuin koetellakseen kömpelöiden aseiden painoa ja vahvuutta, jonka perästä laskivat ne alas. Kummit, julistajat ja asekantajat vetäytyivät nyt aidakkeiden luo ja molemmat taisteliat istuivat vastapäätä toisiansa, kasvot kasvoja vastaan, keihäät lasketut alas ja kypärinsilmikot kiinni sekä ruumiit niin asepuvulla verhottuina, että he pikemmin olivat valettujen rautapatsaiden kuin lihasta ja verestä luotujen olentojen näköisiä. Odotuksen äänettömyys oli nyt yleinen — katseliat hengittivät nopeasti ja heidän sielunsakin näyttivät siirtyneen silmiin; ei ainoatakaan ääntä kuulunut, paitsi tulisten sotaratsujen korskumista ja raappimista, jotka arvaten mitä oli tulemassa levottomina odottivat saada rynnätä eteenpäin. Näin he seisoivat noin kolme minutia, kun sulttanin merkistä sadan soittokoneen kimeä ääni yhtä haavaa kaikui läpi ilman ja ritarit kannustivat hevosensa, laskivat ohjakset höllälleen, täyttä laukkaa hyökkäsivät eteenpäin ja kohtasivat toisiansa radan keskellä töminällä, joka oli ukkosen jyrinän kaltainen. Voitto ei ollut epäilyksen alainen, ei silmänräpäystäkään. Konrad kyllä osotti olevansa tottunut soturi; sillä hän osasi keskelle vastustajansa kilpeä ja käytti keihästä sellaisella voimalla ja tarkkuudella, että se meni pirstaleiksi teräskärjestään aina rautahansikkaan saakka. Sir Kennethin hevonen peräytyi muutaman askeleen ja lankesi kintuilleen; vaan ratsastaja nosti sen helposti pystyyn kädellä ja ohjaksilla. Mutta Konrad oli auttamattomissa. Sir Kennethin keihäs oli lävistänyt kilven ja milanolaisen teräshaarniskan sekä tunkeunut sen secretin eli pansaripaidan läpi, joka pidettiin haarniskan alla, haavottanut häntä syvästi rintaan ja viskannut hänen satulasta, katkennut keihäänkärki haavassa. Kummit, julistajat ja itse Saladin, joka oli astunut alas istuimeltansa, riensivät haavotetun luokse; sillä välin sir Kenneth, joka oli hypännyt hevosen seljästä ja paljastanut miekkansa, koska hän ei vielä tiennyt Konradin aivan avuttomaksi, käski hänen tunnustaa rikollisuutensa. Kypäri riisuttiin kiireesti päästä, ja haavotettu, tuimasti tuijottaen taivasta kohti, vastasi: "mitä vielä tahdotte? — Jumala on tuominnut oikein — minä olen syyllinen — vaan leirissä löytyy syyllisempiä kuin minä, säälikää sieluani ja hankkikaa minulle rippi-isä."

[1] *Montserrat*, Monte Serrato, merkitsee: piikkinen vuori.

Nämät sanat lausuttuaan hän pyörtyi.

"Talismani, se voimakas lääke, kuninkaallinen veljeni", sanoi Richard
Saladinille.

"Tuo petturi", vastasi sulttani, "ansaitsisi pikemmin että häntä jaloista laahattaisiin turnauskentällä hirsipuuhun, kuin että hän tulisi osalliseksi talismanin voimasta — ja joku semmoinen kohtalo on myös kirjotettu hänen kasvoihinsa", hän lisäsi tarkasti katseltuaan haavotettua; "sillä vaikka haava ehkä voidaan parantaa, on Azraelin merkki painettu tuon katalan otsaan".

"Kaikessa tapauksessa pyydän sinua tekemään, mitä voit hänen hyväksensä", sanoi Richard, "että hän edes ennättäisi syntinsä tunnustaa — älä tapa sekä ruumista että sielua! Puoli tuntia voipi hänelle olla tuhannen kertaa suuremmasta arvosta, kuin vanhimman patriarkan elinaika".

"Kuninkaallisen veljeni tahto tapahtukoon", sanoi Saladin, "Orjat, kantakaa telttaamme tämä haavotettu mies".

"Se ei saa tapahtua", sanoi temppeliherra, joka tähän saakka oli synkällä äänettömyydellä tapausta katsellut. — "Itävallan arkkiherttua ja minä emme salli, että tämä onneton, kristitty ruhtinas jätetään saraceneille heidän loihtukeinojensa esineeksi. Me olemme hänen kummit ja vaadimme, että hän jätetään meidän hoidettavaksi".

"Se tahtoo sanoa, te kiellätte käyttämästä niitä varmoja keinoja, jotka ovat tarjona hänen tointumiseen?" sanoi Richard.

"Ei, ei suinkaan", vastasi suurimestari, malttaen mielensä. — "Jos sulttani käyttää luvallisia keinoja, niin hän hoitakoon sairasta minun teltassani".

"Veli kulta, tee se, ole hyvä", sanoi Richard Saladinille, "vaikka lupa on jotensakin epäkohteliaasti annettu. Vaan nyt hauskempiin asioihin! — Puhaltakaa torvensoittajat, hurratkaa, englantilaiset, Englannin sankarin kunniaksi!"

Vaskirummut, torvet ja cymbalit helähtivät yhtä haavaa, ja se voimakas säännöllinen hurrahuuto, jolla englantilaiset vanhuudesta ovat ilmottaneet mielisuosiotansa, kuului arabialaisten kimeäin, epäsäännöllisten kirkunain keskellä, kuten urkujen akordit myrskyn vinkuessa. Viimein oltiin ääneti.

"Leopartin urhoollinen ritari", jatkoi Richard, "sinä olet osottanut, että ethiopialainen voipi muuttaa ihonsa värin ja leoparti täplänsä, vaikka oppineet raamatun todistuksella väittävät sitä mahdottomaksi. Kuitenkin minulla on enemmän sanomista teille naisten kuullen, joiden luo minä nyt saatan teidät ja jotka paraiten voivat arvostella ja palkita ritarillisia sankaritöitä".

Leopartin ritari suostuen kumarsi.

"Ja sinä, ruhtinaallinen Saladin, tulet myöskin heitä tervehtimään", jatkoi Richard. "Minä vakuutan, että meidän kuninkaattaremme ei pidä itseänsä tervetulleena, jollei hänelle suoda tilaisuus kiittää kuninkaallista isäntäänsä aivan ruhtinaallisesta vastaanotosta".

Saladin kumarsi miellyttävällä tavalla, vaan ei suostunut kutsuun.

"Minun täytyy haavotettua hoitaa", sanoi hän. "Lääkäri yhtä vähän luopuu sairaastansa, kuin soturi taistelukentältä, vaikkapa hän kutsuttaisiin itse paratiisin saliin. Tiedä sitäpaitsi, kuningas Richard, että itämaalaisen veri ei juokse niin tyynesti kaunotarten seurassa, kuin kansalaistesi. Mitä itse raamattu sanoo? "Hänen neitsyeellinen silmänsä on kuin profetan miekanterä; kukapa rohkenee siihen katsella? Joka ei tahdo tulla poltetuksi, karttaa tulisille hiilille astumasta — ymmärtäväinen ihminen ei pidä tappuroita palavan tulisoiton edessä. — Hän, sanoo viisas, joka on menettänyt aarteen, ei ole järkevä, jos kääntää päänsä sitä katsellakseen".

Richard, niinkuin hyvin saattaa arvata, kunnioitti tätä hienotuntoisuutta, jonka perustuksena oli hänen omasta käsityksestään niin suuresti eroavat tavat, eikä sen kovemmin uudistanut pyyntöänsä.

"Päivälliseksi", sanoi sulttani poislähtiessään, "toivon, että te kaikki suvaitsette atrioida kurdilaisen päällikön mustan kamelinahka teltan suojassa".

Sama kutsumus kulki kaikille kristityille, jotka arvonsa puolesta olivat kyllin ylhäisiä päästäkseen ruhtinaallisiin kemuihin osallisiksi.

"Kuulkaa!" sanoi Richard, "rummut ilmottavat että kuninkaattaremme ja hänen naisensa lähtevät pois lehteriltänsä — ja kas, turbanit vaipuvat maahan, ikäänkuin murhan-enkeli olisi niihin koskenut! Kaikki makaavat pitkänänsä, juurikuin arapialaisen silmän katsahus voisi himmentää ladyn poskien hohdetta! — Tulkaa, lähdetään telttaan ja viedään voittajamme riemusaatossa sinne. Kuinka surkuttelen jaloa sulttania, joka tuntee rakkautta ainoastaan sellaisena kuin alhaisemmat luontokappaleet sitä tuntevat".

Blondel viritti harppunsa sotaisimpiin säveliin, kun voittaja tuotiin kuningatar Berengarian telttaan. Hän astui sisään ja molemmat hänen kumminsa Richard ja Tuomas Pitkämiekka seurasivat häntä kummallakin puolen. Voittaja laskeusi kauniisti polvilleen kuningatar Berengarian eteen, vaikka enemmän kuin toinen puoli tästä kunnianosotuksesta kaikessa hiljaisuudessa oli aiottu kuningattaren oikealla puolella istuvalle Edithille.

"Riisukaa, jalot naiset, häneltä aseet", sanoi kuningas, joka kernaasti noudatti vanhoja ritarillisia tapoja. "Kauneus kunnioittakoon ritarillisuutta! Päästä häneltä kannukset irti, Berengaria! Jos oletki kuningatar, olet kuitenkin velvollinen hänelle osottamaan kaikkea suosiota mitä suinkin voit. — Ota kypäri hänen päästään Edith! Tämän käden kautta vannon, että sinun täytyy se tehdä, vaikka olisit ylpein Plantagenet koko suvussa ja hän olisi köyhin ritari maan päällä!"

Molemmat naiset tottelivat kuninkaan käskyä; Berengaria kiirehtivällä toimeliaisuudella, ikäänkuin pelokkaasti haluten täyttää miehensä tahtoa, ja Edith välistä punastuen, välistä vaaleten, kun hän Pitkämiekan avulla verkalleen ja kömpelösti aukaisi soljet, jotka kiinnittivät kypäriä kaulukseen.

"Ja mitähän odotatte löytävänne tämän rautakuoren alta?" sanoi Richard, kun päästä otettu kypäri paljasti sir Kennethin jalot kasvot, jotka hehkuivat yhtä paljon äsken kestetyistä vaivoista kuin nykyhetken mielenliikutuksesta. "Mitä pidätte hänestä, aatelismiehet ja kaunottaret?" jatkoi Richard. "Onko hän nyt nubialaisen orjan taikka nimettömän, arvottoman seikkailian näköinen? Ei tosiaan, hyvän miekkani nimessä, tässä hänen moninaiset valepukunsa loppuvat! Hän on laskeunut polvilleen teidän eteenne, ilman että olette häntä tunteneet muuta kuin hänen miekkansa kautta — hän nousee ylös, yhtä mainittavana rikkautensa kuin syntyperänsä puolesta. Onnea etsivä ritari Kenneth nousee ylös Davidina, Huntingdonin kreivinä, Skotlannin perintöruhtinaana!"

Yleinen hämmästyksen huuto kuului tämän selityksen johdosta ja Edith pudotti kypärän, jota hän piti kädessään.

"Niin, ystäväni", sanoi kuningas, "niin on tosiaan asianlaita. Te tiedätte, kuinka Skotlannin kuningas petti meidät, kun hän lupasi lähettää tämän urhoollisen kreivin johdannon alla paraat ja jaloimmat soturinsa auttamaan meitä Palestinan vallottamisessa, vaan ei välipuhettansa täyttänyt. Tämä jalo nuorukainen, jonka johdolla skotlantilaiset ristiretkeläiset olisivat marssineet, piti häpeällisenä olla osaa ottamatta pyhään sotaan ja yhtyi meihin Siciliassa pienen ja uskollisen palveliaseurueen kanssa, johon tuli lisäksi monta hänen maanmiestänsä, jotka yhtyivät heihin tuntematta päällikkönsä arvoa. Kaikki kuninkaallisen prinssin uskotut miehet olivat joutuneet kuoleman saaliiksi, paitsi yksi ainoa asekantaja, ja hänen liian hyvästi säilytetty salaisuutensa oli saattaa minun katkaisemaan yhden Europan toivorikkaimman vesan siinä luulossa, että hän ainoastaan oli skotlantilainen seikkailia. — Miksi ette ilmottaneet arvoanne, jalo Huntingdon, kun pikaisen ja kiukkuisen tuomioni kautta jouduitte vaaraan? Oliko se sentähden, että luulitte Richardin voivan väärinkäyttää valtaansa, kruununperillisen kuoleman kautta kostaaksensa kuninkaalle, joka niin usein oli osottanut vihamielisyyttään?"

"Niin pahaa en ajatellut teistä, kuningas Richard", vastasi Huntingdonin kreivi, "vaan ylpeyteni ei myöntänyt minulle ilmaista itseäni Skotlannin prinssinä pelastaakseni henkeä, jonka olin menettänyt velvollisuudestani luopumalla. Muuten olin tehnyt lupauksen olla säätyäni ilmaisematta, kunnes ristiretki oli päättynyt, ja minä ilmaisin sen ainoastaan in articulo mortis ja ripin sinetin alla tälle pyhälle erakolle".

"Se oli sitte tieto tästä salaisuudesta, joka pakotti tuota pyhää miestä niin hartaasti rukoilemaan että minä peruuttaisin ankaran tuomioni?" sanoi Richard. "Syystä hän sanoi, että jos tämä urhoollinen ritari minun käskystäni tapettaisiin, minä vastedes soisin sen teon tekemättömäksi, vaikka se olisi maksanut jäseneni — jäsenen! Minä olisin suonut sen jääneeksi tekemättä, vaikkapa henkeni olisin menettänyt — sillä mailma olisi sanonut, että Richard oli väärinkäyttänyt sitä tilaa, johon Skotlannin kruununperillinen, luottaen hänen jalomielisyyteen, oli joutunut".

"Vaan emmekö teidän majesteetiltänne voi saada tietää minkä kummallisen ja onnellisen sattumuksen kautta tämä arvotus viimein on arvattu?" kysyi kuninkaatar Berengaria.

"Minä sain Englannista kirjeitä", sanoi kuningas, "jotka muiden ikävien uutisten joukossa myöskin kertoivat, että Skotlannin kuningas oli vanginnut kolme englantilaista aatelismiestä, jotka olivat vaellusretkellä pyhän Ninianin tykö, ja syyksi maininnut, että hänen perillisensä, jonka oli luultu taistelevan saksalaisten ritarien riveissä pakanoita vastaan Preussissa, tosiaan oleskeli leirissämme ja minun vallassani; ja sen vuoksi Wilhelm aikoi pidättää nämät aatelismiehet panttivankina. Tästä minä ensiksi aloin aavistaa Leopartin ritarin todellista säätyä ja epäluulojani vahvisti de Vaux, joka Askalonista palatessaan toi takaisin Huntingdonin kreivin ainoan palvelian, erään paksupäisen orjan, joka oli kävellyt kolmekymmentä peninkuormaa ilmottaakseen de Vaux'lle salaisuuden, jonka hän olisi voinut ilmottaa minulle".

"Vanhalle Strauchanille on annettava anteeksi", sanoi Gilslannin lordi; "sillä hän tiesi omasta kokemuksesta, että minun sydämeni on hiukan hellempi, kuin jos nimeni olisi Plantagenet".

"Sydämesi hellä, sinä vanha rautamöhkäle, sinä Cumberlannin pii!" huudahti Richard. "Juuri me, Plantagenet'n perhekunnan jäsenet, voimme kerskailla hellistä, tuntehikkaista sydämistä. Edith", sanoi hän kääntyen orpanansa puoleen silmäyksellä, joka juoksutti veret tytön poskille, "anna minulle kätesi, kaunis serkkuni, ja myöskin sinä, Skotlannin prinssi".

"Malttakaa, teidän majesteetinne", sanoi Edith, vetäytyen pois ja koettaen salata hämmennystänsä yrittämättä laskea leikkiä kuninkaallisen sukulaisensa herkkäuskoisuudesta. "Ettekö muista, että käteni piti olla merkki saracenein ja arapialaisten — Saladinin ja koko hänen turbaniin puetun sotajoukkonsa kääntymiseen kristinuskon?"

"Aivan niin, vaan ennustuksen tuuli on siirtynyt ja puhaltaa nyt toisaalta", vastasi Richard.

"Älkää laskeko leikkiä, jottei teitä sidottaisi vahvemmilla kahleilla", sanoi erakko, astuen esiin. "Taivaan sotajoukko ei kirjota muuta kuin totuutta loistaviin aikakirjoihinsa — ihmisen silmä on vain liian heikko selvästi lukemaan niiden kirjotusta. Tietäkää, että kun Saladin ja Kenneth Skotlannista nukkuivat luolassani, luin minä tähdissä, että kattoni alla lepäsi eräs prinssi, Richardin luonnollinen vihollinen, jonka sallimus oli määrännyt Edith Plantagenet'n puolisoksi. Saatoinko silloin epäillä, että tämä olisi sulttani, jonka hyvin tunsin, koska hän usein kävi kammiossani puhumassa taivaankappalten liikunnoista? Taivaslaen loistava valo sanoi vielä lisäksi, että tämä prinssi, Edith Plantagenet'n mies, olisi kristitty; ja minä heikko, tietämätön selittäjä, arvelin Saladinin kääntyväksi kristinuskoon, sitä enemmin, koska hänen suuret avunsa näkyivät tekevän hänen mahdolliseksi oikiaan oppiin. Tunto heikkoudestani on painanut minun maahan; vaan maassa olen löytänyt lohdutusta! En ole oikein lukenut muiden kohtaloita — kuka takaa, etten ole omaani väärin käsittänyt? Jumala ei tahdo, että ihminen tunkeupi hänen neuvotteluihin tahi tutkii hänen kätketyitä salaisuuksia. Meidän tulee odottaa hänen aikaansa, valvomalla, ja rukoilemalla, pelvossa ja toivossa. Minä tulin tänne ankarana ennustajana, ylpeänä profeetana, taitavana, kuten luulin, opettamaan ruhtinaita ja vieläpä varustettuna ylenluonnollisilla tiedoilla, vaan sellaisen taakan rasittamana, jota en luullut muiden hartioiden kuin omaini voivan kantaa. Vaan kahleeni ovat nyt ratkotut! Minä lähden täältä, nöyränä tietämättömyydessäni, katuvaisena vaan ei toivotonna".

Näin puhuttuaan hän erkani seurasta ja sanotaan, että siitä ajasta hulluuden kohtaukset harvemmin vaivasivat häntä, sekä että hänen katumuksenharjotukset tulivat leppeämmiksi ja että parempi toivo tulevaisuudesta seurasi niitä. Itse mielipuolisuudessakin on niin paljo itserakkautta, että vakuutus siitä, että hän niin suurella kiivaudella oli julistanut ja suosinut perätöntä ennustusta, näkyi vaikuttavan kuten suonen-isku ihmisruumiiseen ja asettavan kuumetta, joka raivosi hänen aivoissansa.

Turha on ruveta tarkemmin selvittelemään, mitä tämän perästä tapahtui kuninkaattaren teltassa, tahi tiedustamaan, oliko Kenneth Huntingdonin kreivinä yhtä mykkä Edithin läsnä ollessa, kuin ennen, koska hänen täytyi käyttää itseään tuntemattomana, halpana ritarina. Voipi varmana pitää, että hän nyt tarpeellisella voimalla ilmaisi sitä hellää liekkiä, jota hänen niin usein ennen oli ollut vaikea sanoilla selittää.

Päivällistunti lähestyi nyt ja Saladin odotteli kristittyjen ruhtinasten tuloa erääseen telttaan, joka, suuruuteen katsomatta, aivan vähän ulkonäöltään erosi köyhän kurdilaisen tahi arapialaisen tavallisesta asunnosta; vaan tuon laajan, mustan katon alla oli pidot valmistetut suurimmalla itämaisella komeudella; kallisarvoisimpia mattoja oli levitetty lattialle ja tyynyjä asetettu vierasten mukavuutta varten. Vaan me emme voi ruveta kertomaan komeoista kulta- ja hopeakankaista, uhkeoista arabeskikirjauksista, kallisarvoisista kashmirishaaleista ja indialaisista musliinivaatteista, jotka täällä olivat levitettyinä kaikessa loistossaan; vielä vähemmin kertomaan kaikista sylttiherkuista ja erivärisillä riiskryyneillä ympäröidyistä höystelihoista sekä kaikista muista itämaisen keittotaidon herkuista. Kokonaisia, paistetuita lampaita ja sekä metsä- että aljuja lintuja oli ladottu suurille kulta-, hopia- ja poslinivadeille ja näiden välissä seisoi suuria sorbetilla täytettyjä ruukkuja, jäähdytettyjä lumella ja jäällä Libanonin vuorirotkoista. Kasa komeoita päänaluksia juhlasalin yläpäässä näkyi olevan aiottu isännälle ja niille korkea-arvoisimmille henkilöille, joita hän katsoi hyväksi kutsua tälle kunnia-istuimelle; kaikkialla teltan katossa, vaan varsinkin mainitun kunnia-istuimen päällä riippui joukko lippuja ja viirejä, merkkejä voitetuista tappeluista ja kukistetuista valtakunnista. Vaan etumaisena ja ylinnä kaikkia näkyi pitkä keihäs, johon oli kiinnitetty ruumiin käärinliinat, tuolla merkillisellä kirjotuksella: "Saladinin, Kuningasten Kuninkaan — Saladinin Voitonsankarien Voittajan — Saladinin Täytyy Kuolla". Kaiken tämän loisteen keskellä seisoivat orjat, jotka olivat valmistaneet ruuan, päät kyyryssä ja kädet ristissä, vaiti ja liikkumattomina kuin kuvapatsas tahi automatit, jotka odottavat taideniekan koskettelemista joutuaksensa liikuntoon.

Sulttania, kuten useimpia hänen aikalaisiaan, vaivasi aikakauden taika-usko ja odottaessaan ruhtinaallisten vierastensa tuloa, hän tarkasteli erästä horoskopia sekä siihen kuuluvaa selitystä, jonka Engaddin erakko oli lähettänyt hänelle, ennen leiristä lähtöänsä.

"Kummallinen ja salaperäinen tiede", hän sanoi itsekseen, "joka luvaten siirtää peitettä tulevaisuuden edestä syrjään, saattaa harhateille niitä, joita se näkyy opastavan oikeaan, ja pimentää sitä näyttämöä, jota se on muka valaiseva! Kuka ei olisi väittänyt, että minä olin se erittäin vaarallinen vihollinen tälle Richardille, jonka vihollisuus tulisi lakkaamaan naimisen kautta hänen sukulaisensa kanssa? Ja kuitenkin nyt näyttää siltä, että tuon urhoollisen kreivin ja prinsessan yhdistys tulee rakentamaan ystävyyttä Richardin ja Skotlannin välillä, joka viimemainittu on hänelle paljo vaarallisempi vihollinen kuin minä, juuri kuin villikissa huoneessa on enemmän peljättävä kuin jalopeura etäisessä erämaassa. Mutta", jatkoi hän puoli-ääneen, "tähtien asema ilmotti myös, että prinsessan mies oli oleva kristitty. — Kristitty!" kertoi hän tuokion perästä — "Tämä antoi mielettömälle haaveksivalle tähtitutkialle aihetta siihen toivoon, että minä luopuisin uskostani! Vaan minua, profeetamme uskollista seuraajaa, sen olisi pitänyt huomauttaa ereyksestäni. Makaa tuossa, merkillinen paperi", hän jatkoi pistäessään sen päänalasensa alle; "kummalliset ovat ennustuksesi ja myöskin vaaralliset, koska ne, silloinkin kuin itsessään ovat tosia, kuitenkin pettävät niitä, jotka koettavat selittää niiden sisältöä. — Mitä nyt? Mitä tämä sisääntunkeminen merkitsee?"

Tämä sanottiin kääpiö Nectabanukselle, joka hirveästi säikähtäneenä syöksi telttaan; hänen rumat kasvonsa olivat kauhusta käyneet vielä rumemmiksi — silmät tuijottivat päässä, suu oli auki ja kurttuiset, rujostuneet kädet ja sormet harillansa.

"Mitä nyt?" sanoi sulttani ankarasti,

"Accipe hoc!" ähkyi kääpiö.

"Hoc! Mitä sanot?" jatkoi sulttani.

"Accipe hoc!" vastasi tuo hämmästynyt raukka, tietämättä kenties, että kertoi samat sanat kuin ennen.

"Mene tiehes!" sanoi sulttani. "Minua ei huvita kuulla hullutuksia".

"En minä ole hullu", sanoi kääpiö, "enemmän kuin tarvitaan, että hulluuteni auttaisi järkeäni ansaitsemaan minulle, kurjalle raukalle, jokapäiväisen leipäni. Kuule, kuule minua, suuri sulttani!"

"No, jos sinä valitat jostakin todellisesta vääryydestä", sanoi Saladin, "on kuningas velvollinen kuulemaan sanojasi, olitpa viisas tai hullu. — Tule tänne kanssani", jatkoi hän vieden hänen teltan sisempään osaan.

Mitä heidän puheensa lie koskenutki, keskeytti sitä pian torvien toitotus, joka ilmotti kristittyjen ruhtinasten tuloa. Saladin tervehti heitä teltassaan kuninkaallisella kohteliaisuudella, joka oli sekä hänen että heidän arvonsa mukainen, vaan erityistä kohteliaisuutta hän osotti nuorelle Huntingdonin kreiville, jolle hän jalomielisesti toivotti onnea hänen nykyisten iloisten toivettensa johdosta, vaikka ne olivatkin tehneet tyhjäksi Saladinin omat toiveet.

"Mutta älä luule, jalo nuorukainen", sanoi sulttani, "että Skotlannin prinssi on enemmän tervetullut Saladinin luokse, kuin Kenneth oli yksinäiselle Ilderimille, kun he tapasivat toisensa erämaassa, tahi kuin alakuloinen etiopialainen oli Adonebek El Hakimille. Urhoollisella ja jalolla sielulla, kuten sinun, on oma arvonsa, huolimatta säädystä ja syntyperästä, juuri kuin tämä raikas juoma, jonka tässä sinulle tarjoan, on yhtä makeaa, juotiinpa se savi-astiasta tahi kultaisesta maljasta".

Huntingdonin kreivi antoi sopivan vastauksen, kiitollisesti tunnustaen niitä monia ja suuria palveluksia, joita jalomielinen sulttani oli hänelle tehnyt; vaan juotuaan Saladinin maljan siitä sorbetipikarista, jonka tämä oli tarjonnut hänelle, ei hän voinut olla hymysuin sanomatta: "urhoollinen ratsumies Ilderim ei tiennyt, miten jää muodostui; vaan antelias sulttani jäähdyttää sorbetinsa lumella".

"Tahdotko, että arapialainen tahi kurdilainen olisi yhtä ymmärtäväinen kuin Hakim?" sanoi sulttani, "joka pukeutuu valepukuun, hänen täytyy antaa sydämensä tunteiden ja päänsä opin olla sen puvun kaltainen, jonka hän on ottanut ylleen. Minä halusin nähdä, miten urhoollinen ja rehellinen ritari Frangistanista käyttäisi itseänsä väittelyssä semmoisen henkilön kanssa, kuin minä silloin näytin olevan. Sentähden olin epäilevinäni yleisesti myönnetyn asian totuutta nähdäkseni, millä perustuksella väitteitäsi puollustaisit".

Kummastelematta kuullen, että jäähdytettyä sorbetia oli saatavissa, tarttui Itävallan arkkiherttua, joka seisoi vähän syrjässä, erinomaisella mielihyvällä ja hiukan kömpelösti suureen maljaan, juuri kun Huntingdonin kreivi oli laskemaisillaan sen luotansa.

"Hyvin virkistyttävää!" huudahti hän aika kulauksen perästä, jonka päivän helle ja kuume-oireet eilispäivän päihtymyksen vuoksi tekivät erittäin tervetulleeksi; ja huoahtaen hän kurotti maljan temppeliritarein suurimestarille. Saladin antoi merkin kääpiölle, joka astui esiin ja karkealla äänellä lausui sanat: Accipe hoc! Temppeliherra säpsähti, kuten hevonen, joka äkkää jalopeuran pensaan juuressa polun varrella; vaan hän tointui heti ja nosti maljan huulilleen, kenties näin salatakseen hämmennystään. — Vaan nämä huulet eivät koskaan koskeneet maljan laitaa. Saladinin miekka lensi tupestaan, kuten salama pilvistä iskee. Se välähti ilmassa ja suurimestarin pää vyöryi teltan toiseen päähän, vaan ruumis jäi sekunniksi seisomaan malja yhä kädessä, ja kaatui sitten, jolloin juoma sekaantui suonista purskahtavan veren kanssa yhteen.

"Petosta!" huudettiin joka taholta ja Leopold, joka seisoi lähinnä Saladinia ja hänen veristä miekkaansa, juoksi taaksepäin, ikäänkuin peljäten että nyt tulisi hänen vuoro. Richard ja muut laskivat kätensä miekkaan.

"Älä pelkää mitään. Itävallan arkkiherttua", sanoi Saladin, yhtä tyynesti, kuin jos ei mitään olisi tapahtunut, "älkääkä tekään. Englannin kuningas, liioin suuttuko siitä, mitä olette nähneet. Ei moninaisten konnantöittensä vuoksi; ei sen väijymyksen tähden, jota hän hänen oman asekantajansa tunnustuksen mukaan mietti kuningas Richardin henkeä vastaan; ei sentähden että hän erämaassa ajoi minua ja Skotlannin prinssiä takaa, niin että meidän täytyi pelastaa henkemme hevosten nopeuden kautta; ei sen vuoksi että hän juuri nyt on yllyttänyt maroniteja karkaamaan päällemme, joka hanke ainoastaan sen kautta on tyhjäksi rauennut, että minä vasten luuloa olin kutsunut kokoon liian monta arapialaista — ei kaikkein näiden rikosten tähden, vaikkapa jokainen niistä olisi ansainnut semmoisen rangaistuksen, hän makaa kuolleena tuossa, vaan sentähden että hän tuskin puolta tuntia, ennenkuin hän läsnä-olollaan saastutti seuraamme, niinkuin samumtuuli myrkyttää ilman, työnsi puukon kumppaninsa ja rikosveljensä. Konrad Montserrat'n sydämeen, jottei tämä tunnustaisi niitä ilkeöitä salahankkeita, joihin he yhteisesti olivat olleet osalliset".

"Mitä! Konrad murhattu? Ja suurimestari, hänen kumminsa ja likin ystävänsä, on hänen murhannut!" huudahti Richard. "Jalo sulttani, en tahdo epäillä sanojasi — kuitenkin tämä on todistettava — muuten —

"Tuossa seisoo todistaja", sanoi sulttani, osottaessaan peljästynyttä kääpiöä. "Allah, joka lähettää meille kiiltomadon valaisemaan yötä, voi saada salaiset rikokset halvimmilla keinoilla ilmi".

Saladin kertoi nyt kääpiön historian, joka kuului lähes näin: mielettömässä uteliaisuudessaan, tahi, kuten hän osaksi tunnusti, näpistelläksensä oli Nectabanus hiipinyt Konradin telttaan, josta hänen palveliansa olivat luopuneet, kiiruhtaen muutamat leiristä pois, ilmottamaan hänen veljelleen tappelun päätöstä, ja toiset nauttien niitä virvotuksia, joita sulttanin anteliaisuus oli heille jättänyt. Haavotettu nukkui Saladinin ihmeellisen talismanin vaikutuksesta, niin että kääpiöllä oli tilaisuus mieltä myöten nuuskia joka paikassa, kunnes raskaiden askelten kopina pelotti häntä menemään piiloon. Hän hiipi esiriipun taakse, josta hän saattoi kuulla ja nähdä kaikki, mitä suurimestari, joka tuli sisään ja huolellisesti sulki teltan oven jälkeensä, sanoi tahi teki. Hänen uhrinsa, joka äkkiä heräsi unesta, näkyi kohta aavistaneen vanhan toverinsa tarkotuksen, sillä hän oli peljästyneellä äänellä kysynyt, minkä tähden suurimestari häiritsi häntä.

"Minä tulen sinua ripittämään ja synneistäsi päästämään", vastasi suurimestari.

Pelästynyt kääpiö ei voinut paljon muistella heidän muuta keskustelua, paitsi että Konrad oli pyytänyt suurimestaria ei taittamaan särkynyttä ruokoa ja että temppeliherra oli työntänyt turkkilaisen tikarin hänen sydämeensä, sanoen: Accipe hoc! jotka sanat sitten kauan kummittelivat piilossa olevan todistajan peljästyneessä mielikuvituksessa.

"Minä hankin varman tiedon tämän kertomuksen totuudesta", sanoi Saladin, "ruumista tarkastuttamalla; ja tuon onnettoman henkilön, jonka Allah on tehnyt rikoksen ilmisaajaksi, käskin teidän läsnä ollessa kertoa murhaajan sanat; ja te itse näitte, minkä vaikutuksen hänen omaantuntoonsa ne tekivät".

Sulttani oli vaiti, ja Englannin kuningas alkoi puhua:

"Jos tämä on totta, jota en suinkaan epäile, olemme olleet todistajina suureen oikeudentekoon, vaikka se näytti toiselta. Mutta minkätähden tässä seurassa? Minkätähden omalla kädelläsi?"

"Olin aikonut toisin", sanoi Saladin; "vaan jollen olisi jouduttanut hänen tuomiotansa, olisi hän kokonaan siitä päässyt; sillä, jos olisin sallinut hänen juoda maljastani, jota hän oli tekemäisillään, kuinka minä sitten, joutumatta pahaan huutoon kesti-ystävyyden lain rikkomisesta, olisin voinut antaa hänen kärsiä sen kuolemanrangaistuksen, jonka hän niin hyvin oli ansainnut? Jos hän olisi tappanut isäni ja sen perästä syönyt leipääni ja juonut maljastani, en olisi koskenut hiuskarvaakaan hänen päässään. Mutta kyllin hänestä — hänen ruumiinsa ja muistonsa kadotkoon meistä".

Ruumis kannettiin pois ja kaikki murhan merkit poistettiin tahi salattiin niin pian ja taitavasti, että selvästi näkyi, että tapaus ei ollut niin tavaton, että se olisi saanut Saladinin palveliat ja hoviväen taidoltansa.

Mutta kristityt ruhtinaat tunsivat mielensä suuresti sortuneiksi äsköisestä tapauksesta ja vaikka he sulttanin kohteliaan pyynnön vuoksi istuivat paikoilleen kemuissa, tapahtui tämä kuitenkin epäilyksen ja hämmästyksen äänettömyydellä. Richard oli ainoa, jonka mieli ei antanut vähintäkään tilaa epäluulolle tahi hämmästykselle, vaan hänkin näytti mietiskelevän jotain ehdotusta ja itsekseen tuumailevan, kuinka hän sen paraiten esittelisi, saadakseen sen hyväksytyksi. Viimein hän tyhjensi suuren viinilasin ja kääntyi sulttaniin pyytäen saada tietää, oliko totta että hän oli kunnioittanut Huntingdonin kreiviä kahdenmiekkaisilla.

Saladin vastasi hymyillen, että oli koetellut hevostansa ja aseitansa Skotlannin perintöruhtinasta vastaan, kuten ratsumiesten oli tapa tehdä erämaassa toisiaan kohdatessaan ja lisäsi kainosti, että vaikka tappelu ei ollut aivan ratkaiseva, hänellä ei ollut erittäin syytä kehua tappelusta. Toiselta puolen ei skotlantilainen tahtonut tunnustaa hänelle näin myönnettyä etevyyttä, vaan halusi suoda sen sulttanille.

"Sinulla on kyllin kunniaa paljaista kahdenmiekkaisista", sanoi Richard, "ja minä kadehin enemmän tätä kunniaa sinulta, kuin kaikkia Edithin hymyilyjä, vaikka yksi ainoa niistä kyllä palkitsisi verisen päivätyön. — Mutta mitä arvelette, jalot ruhtinaat; onko soveliasta, että niin suuri ritariseura eroaisi, tekemättä mitään, josta tulevat aikakaudet voisivat puhua? Mitä on kavaltajan ilmisaanti ja kuolema niin kauniin kunniaseppeleen suhteen, kuin tässä on koolla ja jonka ei pitäisi erota näkemättä mitään, joka enemmän ansaitsisi sen huomiota? Mitä sanotte, ruhtinaallinen sulttani? — Jos me molemmat tämän kunnioitettavan seuran edessä ratkaisisimme tuon kauan riidanalaisen kysymyksen tästä Palestinasta ja siten yhtä haavaa lopettaisimme tämän pitkällisen sodan? Tuolla on rata valmiina, eikä pakanuus koskaan voi toivoa parempaa sankaria kuin teitä; ja jollei arvokkaampaa tarjou, olen minä laskeva hansikkani kristikunnan puolesta ja kaikella kunnioituksella ja ystävyydellä me taistelemme hengen kaupalla Jerusalemin omistamisesta".

Syvä äänettömyys seurasi nyt sulttanin vastausta odotettaessa. Hänen otsansa ja poskensa punehtuivat suuresti, ja moni läsnä-olioista luuli hänen epäilevän, josko hän suostuisi vaatimukseen. Viimein hän sanoi: "jos tappelisin pyhän kaupungin puolesta niitä vastaan, joita me pidämme epäjumalain sekä kuvien, hirsien ja kivien palvelioina, voisin luottaa siihen, että Allah vahvistaisi käsivarteni; tahi jos kuuluisin Melek Ricin miekan alle, en koskaan voisi päästä paratiisin kunniallisemmalla kuolemalla. Mutta Allah on jo antanut Jerusalemin oikeauskoisille ja se olisi profeetan Jumalan kiusaamista, jos minä, luottaen väkevyyteeni ja taitavuuteeni, panisin alttiiksi sen, jonka jo omistan sotavoimieni enemmyyden kautta".

"Jollei Jerusalemin vuoksi", sanoi Richard sellaisen henkilön äänellä, joka pyytää jotakin suosiota paraimmalta ystävältänsä, "niin karatkaamme kuitenkin rakkaudesta kunniaan terotetuilla keihäillä toisiamme vastaan".

"Tätäkään", sanoi Saladin puoleksi hymyillen Leijonasydämen kiihkeälle sotahalulle, "en tätäkään voi hyvällä omallatunnolla tehdä. Isäntä panee paimenen laumalleen, ei paimenen, vaan lammasten vuoksi. Jos minulla olisi poika, joka voisi valtikkaa pidellä siinä tapauksessa, että minä kaatuisin, olisi minulla ehkä oikeus, niinkuin minulla on tahto, uskaltaa tätä rohkeaa taistelua; vaan teidän oma Raamattunne sanoo, että lampaat hajoavat, kun paimenet ovat kaatuneet".

"Kaikki onni on tullut sinun osaksesi", sanoi Richard huo'aten Huntingdonin kreiville. "Minä olisin antanut paraimman vuoden elämässäni tuosta puolesta tunnista Erämaan Timantin luona!"

Richardin ritarillinen innostus elähytti seuran alakuloisia mieliä ja kun vihdoin noustiin ylös pois lähteäkseen, astui Saladin esiin ja tarttui Leijonasydämen käteen.

"Jalo Englannin kuningas", hän sanoi, "iäksi päiväksi me nyt eroamme. Että teidän liittonne on niin hajonnut, ettei sitä enää koskaan voida solmita yhteen, ja että te oman maanne sotavoimilla ette voi yritystä loppuun saattaa, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minä. Minä en voi teille jättää tätä Jerusalemia, jonka omistamista niin hartaasti haluatte. Se on meille, niinkuin teille, pyhä kaupunki. Vaan mitä muuta hyvänsä Richard Saladinilta pyytää, annetaan yhtä mielellään, kuin tuo lähde tuossa vettänsä antaa. Niin, ja samaa Saladin yhtä alttiisti tarjoaisi, jos Richard seisoisi erämaassa ainoastaan kaksi joutsimiestä seurassansa!"

Seuraava päivä näki Richardin palaavan omaan leiriinsä, ja vähän aikaa sen perästä nuori Huntingdonin kreivi joutui naimisiin Edith Plantagenet'n kanssa. Sulttani lähetti tähän tilaisuuteen kuuluisan *Talismanin* morsiuslahjaksi; mutta vaikka monta parannusta toimitettiin sen avulla Europassa, ei yksikään voinut menestymisen ja maineen suhteen vetää vertoja niille, jotka sulttani itse suoritti. Talismani on vielä olemassa; sillä Huntingdonin kreivi testamenttasi sen urholliselle skotlantilaiselle ritarille sir Mungo of the Lee'lle, jonka vanhassa ja korkea-arvoisessa suvussa se vielä säilytetään, ja vaikka tenhovoimalla varustetut kivet jo aikoja ovat poistetut uudemmasta farmakopeasta, käytetään talismania kuitenkin vielä verenjuoksun tyrehyttämiseen ja vesikauhun parantamiseen.

Tässä kertomuksemme loppuu, koska ne ehdot, joita vastaan Richard suostui vallotustensa luopumiseen, ovat mainittuina kaikissa tämän aikakauden historioissa.