The Project Gutenberg eBook of Taistelu Heikkilän talosta, by Johannes Linnankoski

Ei ulkonaisesti, sillä sen portit olivat kaikille avoinna, jokaiselle talossa kävijälle riitti ystävällinen sana ja jokainen puutteenalainen tiesi saavansa Heikkilän emännältä runsaimman annin — ja saavansa sen lämpimästä kädestä.

Mutta sisällisesti se oli niinkuin kaappikello, joka kyllä näyttää numerotaulunsa ja viisarinsa ja lyö tuntinsa jokaisen kuullen, mutta salaa tarkoin sisusrakennuksensa.

On ihmisiä, jotka eivät paljasta sisäisestä olemuksestaan edes eteisen soppea lähimäiselleen. Mutta näidenkin näköään täydellisesti sulettujen kellojen sisusrattaitten liikkeistä luiskahtaa kuitenkin aina joku ääni syrjäisten korviin.

Heikkilästä ei kuulunut vuosikausiin ainoatakaan selvää rattaan rasahdusta, vain jonkunlaista humua, joka ikäänkuin väreili koko talon ympärillä ja hiipi salaperäisenä kaikuna kaikkien sen toimien pohjalla, mutta jonka oikeasta olemuksesta ei kukaan ollut täysin selvillä.

Hän oli pitkä, lujapiirteinen nainen ja hänen koko olemuksessaan oli jotain suoran hyvää ja avonaista jokaista kohtaan. Mutta ainoastaan määrättyyn rajaan saakka — ken sen yli astui, hän sai katua.

Eräät lapsuudentoverit eivät malttaneet olla hänen avioliittonsa alkuaikoina utelematta jotain kahdenkeskistä, oliko hän onnellinen ynnä muuta siihen suuntaan. Mutta silloin tuo ennen niin lempeä ja ystävällinen Heikkilän Anni jäykistyi kuin kiveksi ja loi sanaa sanomatta kysyjään sellaisen katseen, että tämä tunsi puhuneensa sopimattomia ja ikäänkuin anteeksipyytäen käänsi jutun toisaanne.

Nauhankaupustelijat ja sen semmoiset talossakävijät koettivat niinikään onneaan — kautta rantain tietysti. Mutta he ennättivät tuskin suutaan suipistaa, kun jo näkivät emännän edessään niin kylmän läpitunkevana, etteivät tienneet millaisin kielenpyörähdyksin ovesta puikahtaisivat.

Merkillisintä oli etteivät palvelijatkaan tienneet mitään — ikäänkuin hekin olisivat Heikkilän kynnyksen yli astuessaan vannoutuneet ainaiseen vaitioloon. Kiellettiinkö heitä puhumasta? Ei — he vaan eivät muka mitään tienneet. »Isäntä nyt on sellainen kuin on, niinkuin jokainen näkee, ja emännän vertaista saa hakea seitsemästä pitäjästä — niinkuin jokainen näkee.» Siinä kaikki. Tunsivatko he samaa kuin muutkin — emännän kylmänsalaperäisen arvokkuuden äänetöntä vaateliaisuutta, joka sitoi kielenkannan? Vai mikä se oikein oli, joka kietoi kaiken tätä taloa koskevan läpitunkemattomaan hämärään?

Selvää kuitenkin oli että sen pohjalla virtasi syviä vesiä ja sen seinien sisällä kamppaili väkeviä voimia — siitä oli nähty eräitä, joskin harvoja vaahdonpirskeitä, jotka antoivat aikoinaan paljonkin puheenaihetta.

Emäntä oli sen talon ainoa tytär ja joutui aivan nuorena naimisiin. Silloin, heti häiden jälkeen, tapahtui hänessä ensimäinen kaikkien silmään pistävä muutos — hilpeä, avomielinen tyttö muuttui yhtäkkiä vakavaksi ja umpimieliseksi. Se oli sitäkin ihmeellisempää, kun hilpeys ja avomielisyys kuului aivan sukuun, niin että Heikkilän naiset olivat ikimuistoisista ajoista olleet vielä kuuden-, seitsemänkymmenen vuotisina yhtä hilpeitä kuin enimmät kuusitoistavuotiaina.

Ilma oli arveluita täynnä. Olivatko vanhemmat pakottaneet hänet vasten tahtoaan naimisiin? Siitä ei kellään ollut aavistustakaan, eikä se ollut edes käsitettävää, sillä nuori isäntä oli isoisena ja rikkaana pidetystä suvusta hänkin, vaikka hiukan toisenluontoisesta kuin heikkiläiset itse. Oliko hänellä ollut joku nuoruudenrakastettu, joka yhä kummitteli mielessä? Sekään ei ollut mahdollista, sillä sellaiset asiat eivät säily salaisuutena. Oliko nuorten väli huono? Siitä ei ollut mitään todistuksia — ainoa, mitä tiedettiin, oli että nuoressa emännässä oli tapahtunut kummallinen muutos, että kaikki oli hänessä ikäänkuin harmaaseen pilveen kietoutunut.

Kerran sentään välähti ilon pilkahduskin — lapsen syntyessä. Se oli poika ja se levitti ikäänkuin lämmintä päiväpaistetta nuoren emännän elämään. Mutta sitä kesti vain lyhyen aamurupeeman — sen jälkeen painui kaikki taasen harmaaseen.

Sitten sattui talossa pieniä muutoksia. Vanha isäntä kuoli, ja eräitä viikkoja myöhemmin hänen vaimonsakin — senkin sanottiin kuuluvan sukuun, että Heikkilän naisista ei kukaan elä kauan miehensä jälkeen.

Ja nyt nähtiin se kumma, että talon ohjaksiin tarttuneessa nuoressa isännässäkin tapahtui muutos. Mikään raataja hän ei ollut koskaankaan ollut, olihan vain pistäytynyt silloin tällöin kiireisimmissä ulkotöissä, mutta muuten kuluttanut päivänsä paraastaan nikartelussa ja sen semmoisissa sisäaskareissa. Nyt, isännäksi päästyään, hän heitti työpuuhat kokonaan miesten varaan, kehuskellen vain mitä kaikkea hän aikoi tehdä, mitä uutismaita raivata ja uusia rakennuksia rakentaa — hän aikoi kerta kaikkiaan »reilata Heikkilän uuteen uskoon.» Itse asiassa hän alkoi »reilata» läheisessä kievarissa, raivaten olutpullojen suilta tulppia ja rakennellen siihen aikaan uutukaisesta muotijuomasta, rommista, höyryäviä laseja.

Kaupunkimatkat niinikään tihenivät ja tuo ennen niin siivo, vähäpuheinen mies palasi nyt kotiin vasta iltamyöhällä, hurjaa karkua ajaen, käännekohdissa ja kyläpaikoissa kimeästi hihkaisten ja nahkasiimaista ruoskaa ilmassa heilutellen. »Ilmetty isänsä, vaikka paljoa hullumpi!» huudahtivat ihmiset päätään pudistaen, sillä virmat hevoset olivat olleet miespolvia suvun tunnuksena ja nahkaruoska oli kulkenut kuin perintövaltikkana jo kahdessa polvessa — suvun silloisen pään, hurjan markkinainkävijän muistona. Ja aivan samoin kuin nyt poika oli ukkolautamieskin aikoinaan hihkunut ja juonut viinaa kuin laho puu, vaikkei kuitenkaan koskaan jalkoja altaan eikä jonkunlaista lautamiehenryhtiä käytöksestään. Pojassa olivat kaikki suvun tunnusmerkit äkkiä versoneet — saamatta oli jäänyt vain tuo korskea ryhti, joka piti entisten edustajien selkärankaa jäykkänä.

Jotkut olivat nyt ymmärtävinään emännän aikaisemman muutoksen — hänellä lienee ollut jonkunlainen aavistuksentapainen pelko että näin tulisi käymään. Vaikkei puuttunut niitäkään, jotka arvelivat isännän ruvenneen juomaan sentähden, että emäntä oli sellainen.

Emäntä itse muuttui näinä aikoina entistäkin umpimielisemmäksi. Häneltä tuskin sai sanaa vastaukseksi ja hänen suurissa sinisissä silmissään näkyi tuskainen, hätääntynyt ilme, ikäänkuin hän olisi kysellyt koko maailmalta mitä hänen nyt piti tehdä.

Silloin sattui peräkkäin pari tapausta, joilla oli ratkaiseva vaikutus
Heikkilän vastaiseen elämään.

Isäntä saapui eräänä iltana tavallista hurjemmalla tuulella kotiin. Uusi punaisella varsinauhalla koristettu ruoska vilahteli jo kaukaa ja hän ajoi pihalle niin rajusti, että toinen portinpylväs kaatui romahtaen ja hevonen siitä peljästyneenä laukkasi muutamia kertoja pihatanhuan ympäri. Juopunut tuosta äimistyi ja suuntasi hevosen suoraan tallin seinää kohti, jota vasten se syöksyi jotta polvet ja aisat kolahtivat. Nyt alkoi rangaistus. Ruoska läjahteli ja värisevä eläin hyppi sen pakottamana korkealle seinää vasten, jotta kavioiden irrottamia sälöjä sinkoili ympäri.

»Jätä syytön eläin rauhaan!» kuului värähtävä ääni ja hän astui pihalle isäntää kohti.

Puhuteltu vilkaisi kuin salaiskun saanut olkansa yli, hyppäsi kärryiltä alas, jätti hevosen paikkaansa ja riensi huojuvin askelin emäntää kohti.

»Kyllä minä, piru vie, opetan ämmätkin tanssimaan!» karjaisi hän lähelle päästyään ja iski ruoskallaan emännän olkapäähän. Toinen sivallus sattui kasvoihin — korvan juuresta alkoi tihkua punaista.

Silloin ryntäsi piha-aidan vieritse kulkevalta kylätieltä pari miestä kiireisesti tanhualle — he olivat niityltä palaavia naapuritalon heinämiehiä, jotka olivat juuri sattuneet paikalle eivätkä voineet malttaa mieltään inhottavaa kohtausta katsellessaan.

»Antakaa olla! En tarvitse vielä vieraan apua — en kenenkään apua!» kuului emännän ääni niin kylmän pidättävänä, että miehet ehdottomasti pysähtyivät.

Raaka mies silmäili katselijoihin. »Sopii vaan tulla, kaupungintuliaisille — kyllä tästä riittää naapurillekin!» huusi hän ilkkuen. Ruoskanläjähdykset alkoivat taasen läiskyä.

Mutta emäntä seisoi kuin patsas paikallaan — hievahtamatta, kasvoja väräyttämättä. Se oli niin kummallista, ettei heinäväki voinut jatkaa matkaansa eikä vastoin kieltoa apuunkaan mennä.

»Huomenna lisää, jos tarvitaan!» sanoi ruoskija, lyöden vielä viimeisen kerran ja astellen sitten toinen käsi mahtavassa puuskassa, toisessa ilkamoiden ruoskaa kylätielle päin viuhutellen, portaille ja sivaltaen vielä ohimennessään toisesta kuistinikkunasta lasit helähtäen alas.

Mutta emäntä seisoi yhä liikahtamatta keskellä pihaa — niinkuin hän ei olisi ollut oikein selvillä mitä oli tapahtunut. Ja jäi yhä seisomaan heinäväen lähtiessä päätään pudistellen ja hiljaa puhellen tiehensä.

Kului pari päivää — Heikkilästä ei kuulunut hiiren hiiskausta, kaikki näytti tasaantuneen ennalleen.

Oli syöty murkina ja koko heinäväki lojui pihalla aamiaisleposillaan — isäntäkin oli ilmestynyt joukkoon paksuja juoponsukkeluuksiaan lasketellen. Emäntä yksin oli puuhassa, mitaten paraikaa aitassa jyviä muutaman heinäntekijän vaimolle.

Silloin aitan ovi avautuu ja emäntä astelee heinäväkeä kohti — niinkuin hänellä olisi jotain asiaa.

»Uudenaikaisia jyviä nyt Heikkilän pelloissa kasvaakin!» kuuluu vihlovanvärisevä ääni ja hän kohottaa korkealle ilmaan piilossa kantamansa suurehkon läkkileilin. »Vaan kun ei vanhan isännän tekemät laarit ole sellaisia varten, niin niitä ei säilytetä, ei nyt eikä vasta!» Ja ennenkuin kukaan on ennättänyt edes oivaltaa mistä on kysymys, on hän asettanut leilin halkovajan edessä seisovalle veistotukille ja temmannut sen vieressä olevan kirveen — kirves kohoutuu ja painuu ja punainen rommi räiskähtää pitkin pihaa.

»Perkele!» Isäntä on hypähtänyt kasvot mustana ylös ja juoksee nyrkki ojona emäntää kohti.

Kaikki ovat kuin ukkosen iskemät. Talon pieni poika, joka on juoksennellut leikkien pihalla ja juuri sattunut äitinsä läheisyyteen, pudottaa säikähdyksissään leikkitoverinsa — isän punanauhaisen ruoskan — maahan ja juoksee itkien miesten luo.

Nainen näkee tuon kaiken, tempaa äkkiä ruoskan käteensä ja asettuu uhkaavaan asentoon. »Pysy loitolla!» huutaa hän lähenevälle miehelle säkenöivin silmin.

Ruoskanläjähdys! Mies kiroo, nostaa toisen kätensä kasvojensa suojaksi ja ryntää uudelleen.

»Pysy loitolla, rommi- ja ruoskarenttu!» kuuluu taasen ja ruoska iskeytyy elämän ja kuoleman voimien vimmalla miehen hartioihin, niin että hän vetäytyy kiljahtaen takaperin. Seisoo silmänräpäyksen kuin pyörtynyt, vilkaisee jälleenkohotettuun ruoskaan, sitten hätäisesti heinäväkeen, josta osa on noussut seisoalleen, ja lähtee lopulta nolona, pää nuupallaan ja kädet hervottomina sivuilla tupaa kohti hiipimään.

Mutta emäntä astuu uudelleen veistotukin luo ja katkoo ruoskan siimoineen kirveellä pienen pieniksi palasiksi — niinkuin sen jokainoassa tuumassa eläisi onnettomuudensiemen, joka hänen täytyy tuhota.

»Ja nyt niitylle!» kuuluu luja, käskevä ääni. »Kyllä olettekin näinä vuosina ruoka-aikoja pitäneet.»

Jotkut katsovat hämmästyneinä tuohon hentoon, vielä miltei tyttömäiseen emäntään, joka seisoo nyt komentajan ryhti vartalossaan ja käskijän ilme katseessaan heidän edessään — toiset hymähtävät. Muuan puolikasvuinen päiväläispoika, joka yhä loikoo nurmella, ilmaisee käsityksensä uuden käskijän esiintymisestä siten, että vääntäytyy veltosti lyngälleen, siristää toisen silmänsä kiinni ja toisella katsoa tiirottaa hävytön virnistys pulleilla kasvoillaan.

Siunaaman tuokio — emäntä on kapsahtanut pojan eteen, temmannut hänet seisoalle ja ravistelee rintapielistä niin, että pää pyörii keränä.

»Etkö ymmärrä — niitylle!» Ja hän lennättää pojan luotaan sellaisella vimmalla, että tämä tömistää pitkin syöksyaskelin loitos pihalle.

»Ja se olen minä, joka tästä päivästä lähtien tässä talossa käsken — niin että sen nyt jokainen tietää!»

Kahteen päivään ei Heikkilästä kuulunut mitään. Isäntää ei kukaan nähnyt edes vilaukselta — hän oli sulkeutunut häpeissään ja harmissaan kamariin.

Tuvassa nukkuvat palvelijat havahtuivat siihen, että välikamarin ovi äkkiä aukeni ja tuvan läpi riensi kuin vaalea haamu kiireisesti eteiseen.

Ulkona näkyi kärryt tanhualla tallin edessä ja sen ovenpielirenkaaseen sidottuna hevonen, jonka päälle isäntä asetteli paraillaan valjaita.

»Vai niitä maita?» kuului kuistilta päin — peränurkan ikkunasta oli kuuman ilman vuoksi irrotettu toinen puolisko, niin että jokainen sana kuului tupaan. Ja he näkivät emännän rientävän alusvaatteisillaan miltei juoksujalkaa valjastajaa kohti.

Tallin luota kuului karkea kirous, mutta mies jäi hetkiseksi neuvotonna paikalleen.

Emäntä jo läheni, nopein, päättävin askelin — niinkuin näytti suoraan hevosen pääpuolta kohti, isäntään huomiotaan kiinnittämättä.

Silloin katselijat näkivät miehen hypähtävän kuin saalistaan vartioivan otuksen tulijaa vastaan. »Sinä perkeleensikiö!» — oikean jalan kärki vilahti polvea kohti.

Pihalta kuului tukehtunut huudahdus. He näkivät emännän pysähtyvän silmänräpäyksessä ja kohottavan vasenta jalkaansa varpaiden varaan, tuska kasvoillaan, käsivarsia jännittäen ja käsiä nyrkkiin puristaen.

Katselijat valtasi aavistuksensekainen pelko. He näkivät emännän tekevän tuollatavoin vielä pari kertaa, sitten jalka laskeutui kuin koetellen suoraksi maahan — nainen läksi itsepintaisesti päämaaliaan kohti.

Mutta mies, joka oli seisonut koko ajan liikkumattomana paikallaan, ikäänkuin havahtui, hiaisi kirahtaen hampaitaan ja syöksähti jälessä, tavottaen toisella kädellään menijän olkapäästä.

Silloin nainen kääntyi, uhkaava lieska silmissään — he syöksyivät kuin kaksi kipenöivää tulenkielekettä toistensa rintapieliin. Tuokio tuimaa nujerrusta molemmin puolin, sitten vaatteenrepeämisen ääni ja emännän paljastuneen olkapään välähdys kesäyön hämyssä — kädet kiertyivät vartaloiden ympäri. Kiertämistä, kaartamista ja vääntämistä, sitten molemmat kaatuivat. Sen jälkeen voi erottaa vain epäselvää myllerrystä, jalkojen ja käsien liikkeitä, valkean ihon välähtelemistä ja kamppailijain viereksimistä toistensa yli, kunnes nainen riistäytyi äkkiä ylös — yläruumiiltaan puolipaljaana, revennyt hiha sivulla riippuen. Mies heittäytyi vikkelästi nelinryömin ja kahmaisi kädellään jälestä juuri kun toinen oli pääsemäisillään, kahmaisi ja sai jalasta kiinni — nainen kaatui ponnettomasti suulleen.

Mutta hän huomasi samassa jotain edessään ruohikossa, teki epätoivoisen liikkeen ja tapasi sen käteensä.

Silmänräpäys — nainen pyörsi hurjana vastustajaansa päin ja katselijat näkivät hänen samassa tuokiossa kohoavan polvilleen miehen niskaan, toisella kädellään painavan hänen päätään ja toisella lyövän käden ympäri kierretyn sitolkkahihnan rengaspäällä minkä kerkesi.

»Ymmärrätkö — tästä pitää — tulla selvä! Sinä et potki — etkä revi — etkä renttuile — et vaikka taittuis! Ja hevosta ei liikuta — ei kukaan — ei minun luvattani — omasi olet juonut!» kuului läähättävä ääni lyöntien keskeltä.

Samassa nainen keikahti nurinniskoin nurmelle. Taas viereksimistä ja kahdenkamppailua — katselijat näkivät kuinka mies tavotti hihnaa joka käänteessä. Mutta nainen ponnisteli epätoivon vimmalla, ja hetkisen päästä he näkivät hänen jälleen miehen hartioilla ja iskevän äskeistäkin hurjemmin.

»Siitä pitää tulla — selvä! — Nyt on talosta kysymys — sanoi isä
— silloin. Niin, nyt se on — kuuletko — nyt on talosta kysymys! —
Sitä ei rommilla — eikä ruoskalla — rakennettu — eikä revitäkkään!
— Heikkilä on minun — ja minä sen pidän — ymmärrätkö?»

Mies väänteli ja ponnisteli. Turhaan! Hetkisen päästä hän alkoi vuoroin kirota, vuoroin ulista ja valittaa, ja lopulta rukoilla armoa. Mutta hän sai kauan rukoilla, ennenkuin toinen vihdoin väsyneenä ja hengästyneenä hellitti.

»Mene kamariisi ja pysy siellä — ruoka kannetaan eteesi! Ja ellei se kelpaa, niin suoriu sinne, mistä olet tullutkin!»

Ja katselijat näkivät kuinka mies laahusti sisään voihkien ja hervottomana kuin märkä rääsy, ja katosi etukamariin.

Jonkun ajan päästä tuli emäntäkin ja riensi tuvan läpi omaan kamariinsa — palvelijat olivat jo vetäytyneet vuoteilleen ja tekeytyivät nukkuviksi. Mutta emännän mentyä he alkoivat kuiskailla.

Silloin hän ilmestyi äkkiä uudelleen ja seisahtui täysissä pukeissa keskelle permantoa.

»Valehtelet!» helähti permannolta. »Minä näin päitä ikkunassa. Ja minä sanon että jos tästä asiasta kuuluu hiiskaustakaan näiden seinien ulkopuolelle, niin minä pehmitän teidät jokainoan samalla hihnalla!»

Hän seisoi vielä hetkisen paikoillaan, ankarana ja ryhdikkäänä — väestä tuntui niinkuin hän olisi sinä yönä kasvanut päätään pitemmäksi ja ikääntynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi.

Jokainen voi huomata, että Heikkilän asioissa tapahtui sinä heinäaikana kokokäänne.

Isäntä oli kuin olemattomiin häipynyt, kuin eläkevaari kamarissaan, luikkien nolona ja salakuiluisena työväen ohi, milloin sattui heitä vastaan pihalla.

Mutta emäntä oli sitä enemmän näkösällä — kaikkialla, joka paikassa. Miehet yrittivät ensi päivinä hymähtelemään, kun hän kyseli heidän töitään ja antoi määräyksiään, mutta määräysten takana oli sekä järkeä että sellaista terästä, joka sai hymähdykset hyytymään.

Uuden kurssin jälkiä alkoi näkyä kaikkialla. Hän lisäsi työväen kaksinkertaiseksi ja vaati kaksinverroin työtä entiseen nähden. Uutismaita raivattiin, kaivettiin ojia ja pantiin aitaa. Komento oli ankara, mutta ruoka oli hyvä, palkka hyvä ja koko touhussa jonkunmoista kummaa ryhtiä, niin että palkolliset ja päiväläiset pian alkoivat pitää kunnianaan kuulua Heikkilän taloon.

Eikä emännän puuhissa ollut ainoastaan ryhtiä, vaan hiukan muutakin. Kylällä kerrottiin että hän oli eräänä päivänä ilmestynyt naapurikartanon konttoriin, pyytänyt nähdä navetat, tallit ja riihet, koetellut työkaluja pellolla ja kolunnut joka kolkan. Pian sen jälkeen nähtiin Heikkilän pelloilla uudenaikaisia muokkausaseita, navetta uusittiin perinpohjin tallia korjattiin j.n.e.

Tuo kaikki antoi paljon puheenaihetta — vielä enemmän isännän ja emännän väliset suhteet. Oliko heidän välillään mitään suhteita ensinkään? Vai oliko toinen vain uusi talonhaltija, toinen eläkkeelle siirtynyt entinen? Siltä näytti — ainakin isäntä näytti vähitellen tottuvan uuteen asemaansa. Kamari tosin oli edelleenkin hänen varsinainen pesänsä, mutta nyt hän jo liikkui silloin tällöin entisissä pikkupuuhissaan ja söi miesten kanssa yhteisessä pöydässä. Mutta sisälliseltä ihmiseltään hän oli kuin kirjotukseton kivipatsas. Saattoi kulua päiviä, jolloin hän ei avannut kertaakaan suutansa; toisinaan sieltä taas tuli — kummallisia kompia ja sutkauksia, joista ei useimmiten tiennyt olivatko ne hullun vai viisaan puheita, mutta jotka saattoivat joskus olla hyvinkin myrkyllisiä. Kaiken tuon päällä lepäsi jonkunlainen kuiva salahymy, joka tuntui miltei pelottavalta, sentähden ettei kukaan tiennyt mitä sen alla piili.

Mutta millä taialla emäntä oli saanut tuon häijynsisuisen miehen tuollalailla lannistetuksi, jopa hänen juomahimonsakin hillityksi, sillä tosiasia oli ettei häntä nyt enää nähty milloinkaan humalassa tai juopotteluretkillä renttuilevan? Se oli niitä Heikkilän salaisuuksia, joita saattoi aavistaa, vaan ei selittää. Jotkut väittivät varmaksi, että isäntä toisinaan tuoksahti väkeville. Mitä se merkitsi? Itse hän ei hommannut juomatavaroita. Hankkiko niitä emäntä, joka nyt ajoi kaikki kaupunkimatkat, ja antoi määräannoksittain? Mutta kukaan ei ollut häntä nähnyt viinakaupassa tai hänen tuomistensa joukossa sellaisia tavaroita.

Miten tahansa, joka tapauksessa emännän menettely herätti kunnioitusta — että hän ei laskenut taloa häviöön ja että hän teki rentusta ainakin vaarattoman tyhjäntoimittajan — vielä enemmän sen salaperäisen ryhdin vuoksi, jolla hän tuon kaiken suoritti.

Ihmisten ajatukset askaroivat usein hänessä. He näkivät hänen aikaa myöten pyöristyvän ja vihannoituvan, mutta kasvojen lujat piirteet eivät pehminneet. Lapsiin nähden jäi poika ainoaksi — olivatko kaikki hellemmät suhteet puolisoiden välillä katkenneet? Mitä tuo voimakas, luoksepääsemätön nainen sisimmässään ajatteli ja tunsi? Kaipasiko hän jotain, kärsikinkö ehkä? Tuntuiko hänen elämänsä kaikesta menestyksestä huolimatta yksinäiseltä? Vai oliko hän ehkä hyvinkin tyytyväinen riippumattomaan valtiaan-asemaansa? Ne olivat kysymyksiä, joihin ei kukaan uskaltanut edes viitata — ei ystävyyden, ei osanoton eikä minkään muun tunteen nimessä.

Mutta vuodet vierivät ja ihmiset tottuivat asiain tilaan, heittäen lopulta kaikki hyödyttömät arvailemiset. He näkivät vain että Heikkilän peräsintä ohjasi sama voimakas käsi ja että talo vaurastui vaurastumistaan. Isäntäkin näytti osaansa tyytyväiseltä — tylsine katseineen, salahymyineen ja piikkipäisine pistopuheineen, joista ei kukaan enää loukkaantunut, koska tiedettiin ne hänen ainoaksi huvikseen.

Mutta sitte eräänä kevännä tapahtui taas jotain, joka kiinnitti ihmisten huomion hetkiseksi Heikkilään.

Poika oli sinä vuonna ennättänyt rippikouluikään — oli jo käynytkin koulunsa ja odotti vain ripillepäästöpäivää, joksi oli määrätty helluntai.

Sitä ennen oli häntä varten tehtävä muutamia pieniä ostoksia. Mutta emännälle sattui pahimmoikseen eräitä töitä, joita ei sopinut jättää muiden varaan, niin ettei hänestä ollut kaupunkiin menijäksi.

Silloin isäntä tarjoutui lähtemään pojan seuralaiseksi — hänellä oli hyvää aikaa.

Ehdotus tuntui oudolta, mutta emännällä ei ollut mitään pätevää sitä vastaankaan, sillä isäntä oli jo edellisenä talvenakin tehnyt eräitä kaupunkimatkoja. Tosin vain lankkukuorman ajajana miesten mukana, mutta hän oli käyttäytynyt niin kaikin puolin moitteettomasti, että kaikki luulivat hänen unohtaneen vanhat kujeensa ja alkaneen paikata miehuusvuosiensa mainetta. Isä ja poika lähtivät.

Joutui päivällisaika — kaupunkimiehiä ei kuulunut. Kello iski kaksi, kolme ja neljä — palvelijat huomasivat emännän poskilla punaiset pilkut, mutta näkivät hänen muuten niin tyynenä, kuin ei mitään erikoista olisi ollut kysymyksessä. Itsellään heillä alkoi tuska nousta kurkkuun.

Kello viiden aikana kuului maantieltä räikyvää rattaitten rätinää. Jo kimahti hihkaisu — suuri ja valtava kuin riemuhuuto, ja sen jatkona toinen, lapsellisen kimeä ja ikäänkuin arasteleva. Toinen kärryillä olijoista heilutti punanauhaista ruoskaa, toinen istui etukumarassa, pitäen toisella kädellään istuimenkaiteesta ja huojuen sinne tänne rattaitten heilahdusten mukaan.

Rätinä läheni. Ohjaksennykäisy ja ruoskanläjähdys — he ajoivat täyttä karkua Heikkilän ohitse ja hihkaisivat yhtaikaa juuri talon kohdalla. Piiat seisoivat sydän kurkussa pihalla — muuan joukosta juoksi hengästyneenä tupaan. »Näkikö emäntä —- isäntä ja…»

Tyttö karahti korviaan myöten punaiseksi ja vetäytyi kuin pahanteosta tavattu masentuneena takaisin.

Heikkilänmäeltä voi nähdä kuinka kaupunkimiehet kaarsivat sillan yli ja ajoivat kylän päässä olevaan kievariin. Piiat odottivat joka hetki emännän astuvan ulos ja suuntautuvan kievaria kohti. Mutta mitään ei kuulunut. Sen sijaan hän ilmestyi jonkun ajan kuluttua kuistille ja kysyi eikö talossa enää mitään työtä ole, kun he tuollalailla toljailevat. Itse hän oli aivan entisellään, puhuen tavallisella tyynellä äänellään, ei edes punaisia pilkkuja näkynyt enää poskipäillä. Mutta palvelijat puhuivat kuiskaten ja liikkuivat varpaisillaan — he eivät voineet sille mitään.

»Höm Härmästä, pojat — alamäki ja akka aisoissa!» hihkaisi isäntä portista sisäänajaessaan.

He pysähtyivät keskelle pihaa. Poika pyrki ensinnä alas, mutta horjahti ja kaatui ja jäi siihen nelinryömin makaamaan.

Isäntä rähähti nauramaan, hihkaisi uudelleen, iski ruoskalla hevosta ja ajoi vielä yhden kierroksen pihan ympäri.

Hän oli kuin entisestään kasvanut, korskean ja mahtavan näköinen, silmäillessään ylpeästi ympärilleen.

Emäntä ilmestyi kuistille ja pysähtyi sinne hetkiseksi. Palvelijat olivat kadonneet mikä minnekin, uskaltaen tuskin pielen takaa kurkistaa. Kärryistä laskeutuvan isännän suusta kuului rämähtävä ivanauru, kun hän huomasi emännän kuistilla.

»Kaikki on taas tallella, hih!» kimitti hän kuin kileällä kellolla, vilkuttaen merkitsevästi ruoskaa ilmassa. »Ja kaupanpäälliset myös!» — hän osotti nurmella makaavaa poikaa, nauraa hohottaen selkäpiitä vihlovaa pirullista naurua.

Emäntä läheni — katselijain teki mieli ummistaa silmänsä. Mutta hän kulki kuin omia aikojaan, niinkuin ei olisi nähnytkään isäntää, joka yhä seisoi korskeana ja hajasäärisenä paikallaan, ruoska puuskaan puristetussa toisessa kädessään ja kiiluva voitonriemu punaisilla kasvoillaan — niinkuin hän ei olisi mitään nähnyt eikä kuullut, vaan ainoastaan nauttinut hetken valtavasta huumauksesta.

»Sisään!» helähti samassa niin ankaran nujertavasti, että tuvassa olijatkin säpsähtivät.

Valtikkansa menettänyt mies tuijotti tajutonna käsittämättä heti mitä oli tapahtunut.

»Kamariisi!» kuului uudelleen — äänessä värisi tuska ja kiehahti vihan poreet.

Ja katselijat näkivät kuinka tuo äsken niin korskea mies kutistui kuin heinäruko rankkasateessa ja läksi niska lyyhyssä, ikäänkuin iskua peläten, sanaa sanomatta tupaa kohti painumaan.

Emäntä seurasi kintereillä — molemmat katosivat etukamariin. Sieltä alkoi kuulua vinkunaa ja läiskinää, ulinaa ja voivotusta ja yhä vain herkeämätöntä läiskinää, niin että tuvassaolijain pintaa karmi.

»Riisukaa hevonen ja käykää uittamassa!» sanoi hän tuimasti, työntäen kädessään olevan ruoskan padan alla palavaan tuleen.

Itse hän läksi uudelleen ulos — otti nurmella makaavan pojan syliinsä ja kantoi hänet kuin pienen lapsen omaan kamariinsa.

Seuraavana aamuna ilmautui sekä äiti että poika pyhävaatteissaan tupaan. Väki näki heidän astuvan piennarpolkua alas rantaan ja soutavan ruuhella joen poikki — vähää alempana, joen polvekkeessa, häämötti pappila koivujen keskellä.

Ketään ei ihmetyttänyt, että isäntä taasen pysytteli pitkät ajat kamarissaan, eikä liioin sekään, että hän nyt näytti entistä raihnaisemmalta, jopa unohti miltei kokonaan kokkapuheensakin.

Pojasta tiedettiin kesällä kertoa, että hän oli käynyt vakavaksi kuin vanha mies. Ja syyskesällä hän katosi kokonaan talosta. Emäntä itse oli kyydissä ja viipyi sillä matkalla kolme päivää.

»Jo hän ennätti nähdä, mitä kotona nähtävää olikin», kuului lyhyt selitys.

Vielä kerran antoi Heikkilä itsestään puheenaihetta — yllätyksenä tällä kertaa, niinkuin usein ennenkin.

Joulu oli juhlittu ja Heikkilän lähimmässä naapurissa, kylän sepällä, oli paraikaa puutalkoot. Sen jatkoksi olivat nuoret hommanneet jonkunlaiset »Jussinpäivä-tanssit», joihin Heikkilänkin palvelijat olivat viimeistä myöten vetäytyneet.

Silloin, polkan paraillaan pauhatessa, riuhtaistaan tanssituvan ovi äkkiä auki ja ovensuuhun ilmestyy Heikkilän isäntä — puolipukeissa, silmät pyöreinä, kauhu kasvoillaan.

»Jos Heikkilän väki tulisi heti kotiin!» Muuta hän ei saanut sanotuksi, vaan katosi saman tien.

Kaikki ymmärsivät että jotain erikoista oli tapahtunut tai tapahtumaisillaan — tanssijat alkoivat painautua joukolla Heikkilään.

Siellä makasi talon valtiatar yöpukeissa vuoteellaan — kyljellään, kasvot huoneeseen päin käännettyinä, mutta kalpeana ja molemmat kädet rinnan alla, ikäänkuin sydänalaansa painaen. Nyt kertoi isäntä — ääni täristen ja silmät kauhusta pyöreinä — kuinka hän oli kamarissaan herännyt äänekkääseen valitukseen ja voihkinaan, luullut sen ensin kuuluvan ulkoa ja arvellut talkoomiehiä olevan liikkeellä, mutta vihdoin hoksannut että se tulikin emännän kamarista, rientänyt tuvan kautta sisään, nähnyt hänen vielä likistävän sydänalaansa, ja äännähtävän — sitte painuvan sanattomaksi. Hän, isäntä, pelästyi niin, ettei uskaltanut edes sormellaan kajota, vaan riensi suoraapäätä tanssipaikkaan.

Pelästynyt hän todella olikin, vavisten joka luusolmustaan. Sama kaamea tunne valtasi katsojatkin. Jokainen ymmärsi että emäntä oli saanut äkillisen »kohtauksen» — sellaisia tapauksia oli ennenkin nähty — ja että se oli tapahtunut tuokio takaperin, sillä ruumis oli vielä lämmin.

Syrjäiset poistuivat syvä apea mielessään ja talon omat naiset ryhtyivät ruumista pesemään. Isäntä oli koko ajan mukana, nostellen ja autellen, kannattaen päätä kun hiuksia kammattiin j.n.e. — yhä kalpeana ja värisevänä, mutta auliina ja huomaavaisena. Palvelijat suorastaan ihmettelivät kuinka hänkin osasi kerran olla ihmisiksi.

Tuskin milloinkaan on vainajan luona käynyt niin paljon katsojia kuin nyt Heikkilässä — aina kirkkoherrasta ja nimismiehestä alkaen. Kuolonsanoma oli yllättänyt niin äkkiä ja Heikkilän emäntä oli ollut tavallista merkillisempi ilmiö — salaperäinen ja kummallinen, mutta kaikkien kunnioittama. He olivat seisoneet kuin varjokuvien edessä, nähneet hämäriä, ohikiitäviä katkelmia, aavistaneet kokonaisuuden piirteitä ja niiden takana syvää ja selittämätöntä, joka kerran selviäisi. Mutta nyt oli kaikki lukittu tuonen murtamattomalla sinetillä. Näytti niinkuin ihmiset eivät olisi tahtoneet näkemättään uskoa, että edes kuolema voisi sellaista omanvoiman ihmistä tavallisilla keinoilla lannistaa.

Mutta lannistettu hän oli, leväten kauniina ja rauhallisena laudallaan — se pieni kulmien rutistus, kuolonkamppauksen sormenjälki, joka näkyi silmien välissä, sekin vain kohotti hänen ankaraa arvokkuuttaan.

Hautajaiset olivat suuret ja komeat, niinkuin sellaisen talon ja sellaisen vainajan arvolle sopi.

Ja nyt nähtiin se kumma, että isäntä pysyttäysi koko ajan täysin selvänä, kertoen tuon tuostakin vavahtelevalla äänellä kuinka hän heräsi valitukseen ja voihkinaan j.n.e. Ihmiset miltei unohtivat entisen vastenmielisyytensä ja tunsivat jonkinlaista säälintapaista miestä kohtaan, johon tapaus näytti tehneen niin syvän vaikutuksen. Emäntä kaikesta päättäen, arvelivat he, antoi kuolemallaan hänelle kestävämmän ojennuksen kuin koskaan elonsa päivinä.

Poikaa ei näkynyt hautajaisissa — hänen olinpaikkansa ei ollut kenenkään tietona.

Mutta maahanpaniaiset olivat tuskin ohi, kun Heikkilästä alkoi taasen kuulua kummia.

Taas heilui ruoska Heikkilän tanhualla, taas kuului hihkaisuja ja hevonen laukkasi vaahdossaan.

Isäntä oli kuin pirultariivattu — aivankuin hänen sukunsa entiset juopot, markkinankävijät ja yltiöpäät olisivat alkaneet kummitella hänen hahmossaan. Aamupäivällä hän saattoi juoda kaupungissa, puolenpäivän aikaan jossakin kievarissa, illalla toisessa ja yöllä kolmannessa. Kotona hän kävi ainoastaan silloin tällöin hevosta vaihtamassa ja palvelijoita kiusaamassa kaikenmoisilla pirullisuuksilla, joita ainoastaan juopon aivot saattavat keksiä. Tai hän karautti pihalle reki täynnä renttuja ja pani toimeen hurjat juomingit. Silloin hän saattoi komentaa haarikat pöytään ja täyttää ne reunojaan myöten rommilla. Hetkinen, ja hän sai päähänsä että heidän piti syödä. Ei muuta kuin lammas karsinasta, se sydänyönä kokonaisena muuripataan ja sellaisena pöytään, jonka ympärillä urhot sitte mässäsivät. Mutta kesken kaiken hän saattoi kiljahtaa kuin hullu, nousta silmät pyöreinä pöydästä ja läimiä ruoskalla ympärilleen, höpistä käsittämättömiä sanoja, rynnätä ulos ja ajaa karkuuttaa huutaen ja ulvoen tiehensä.

Hän ei ainoastaan juonut, vaan räiski muutenkin minkä kerkesi. Ravintoloissa hän huimi ruoskallaan ikkunoita sirpaleiksi ja laseja ja posliineja pöydiltä lattiaan. Kaikesta näkyi että hän oli päättänyt hankkia korvausta puolitoistakymmenvuotisesta paastostaan ja hävittää Heikkilän nurkkakiviään myöten.

Ihmiset katselivat tuota hävityksen kauhistusta kylmät väreet selkäpiissään. Se ei oikeastaan heitä ihmetyttänyt, päinvastoin tuntui miltei luonnolliselta että tuo juopporenttu nyt riehui tuhon ruoska kädessään — nyt kun este oli poissa.

Mutta niinkö piti Heikkilän, emäntävainajan silmäterän, hävitä? Eräiden mielestä siinä oli muutakin kuin pelkkää juopon hurjistelemista. Vanha salaperäisyyden sumu ei ollut vieläkään hälvennyt Heikkilän ympäriltä, mutta sen ydin oli heidän mielestään selvä — se oli kaikesta päättäen ollut taistelua talosta, ties Jumala kuinka ankaraa ja hellittämätöntä. Kaikki kokonaisuutena katsottuna esiintyi tuo parin vuosikymmenen taival vastakkaisten voimien kamppailuna talon ylivallasta — nykyinenkin oli vain sen jatkoa.

Oliko toinen jo kokonaan poistunut temmellyskentältä ja jättänyt toisen voittajaksi? Hävityksen voimako se tässä viimeisen sanan sanoi?

II.

Maaliskuun kuutamo asteli hohtavalla keväthangella ja kurkisti pienen, yksinäisen mökin ikkunasta sisään.

Mökin asukas ei ollut vielä makuulla, vaikka lamppu oli ollut jo aikoja sammutettu, vaan istui täysissä pukeissa ikkunanpielessä, päätään käsivarteen varaten.

»Terve, Väliportin Matti!» virkkoi kuu tuttavallisesti. »Mitäs siinä nyt noin toimessasi valvot…?»

Mutta mies ei kuullut eikä nähnyt mitään, istui vain yhä ajatuksissaan — kuun katsellessa miettiväisenä hänen päätään, joka oli jo keskeltä paljas, ja hänen laihoja, kuivettuneita kasvojaan, joilla näkyivät elämän kovat sormenkosketukset.

Hän oli istunut tuollalailla pitkän aikaa, vaikka puoliyö läheni. Oli aikonut mennä ulos, mutta jäänytkin istumaan ja miettimään, sillä hän suunnitteli semmoista, jota ei ollut koskaan ennen tehnyt, mutta joka ikäänkuin pohjautui ennenkulettuun elämäntaipaleeseen.

Sen taipaleen varrelta kulki nyt hänen editseen kirjavia kuvia, toiset selvempiä, toiset himmeämpiä, ohikiitäviä kuin pilvenhattarat, mutta jokaisessa pisara hänen oman elämänsä mehua.

Hän oli silloin kahdeksantoistavuotias ja palveli renkinä Paavolassa. Ja sinä kevännä hänelle puhkesi rakkaus niin suurena ja valtavana, että hän tuskin uskoi sitä itsekkään todeksi ja ikäänkuin vaistomaisesti aavisti, että sen täytyisi särkyä. Sillä se onni, joka hänelle hymyili, oli liian suuri ollakseen pysyväinen.

Mutta se kevät oli kirkas kuin hopea ja se kesä lämmin kuin kulta, ja molempien talojen välisellä pellonmäellä kasvava iänikuinen pihlaja kuuli sinä kesänä kuiskauksia, jotka saivat sen vanhan sydämen sykähtelemään.

Kuinka suloista onkaan rakkaus, kun se on salaista — kun sitä uskaltaa vain hiipien lähetä ja siitä vain kuiskaten puhua ja ainoana uskottuna on vanha puu, joka ei kieli.

Syksyllä se tapahtui — se, jota hän oli vaistomaisesti pelännyt ja joka oli levännyt tummana pilkkuna tytönkin katseen pohjalla, vaikkei kumpainenkaan ollut uskaltanut siitä koskaan puhua.

Tytön vanhemmat saivat asiasta vihiä ja se selvitettiin rutosti. »Heikkilänkö isännäksi renki? Olisivat he luulleet Heikkilän tyttärellä olevan sen verran oman arvon tuntoa ja kunnioitusta vanhempiaan ja sukuaan kohtaan! Eikö hän, ainoa lapsi, ymmärtänyt, että nyt oli sukutalosta kysymys?»

Tyttö itki ja rukoili ja hän itse oli kuin järjiltään. Mutta he ymmärsivät, että heidän täytyi taipua, sillä he eivät tunteneet ainoatakaan esimerkkiä, että rakkaudelle olisi annettu isännänvaltakirja tällaisissa tapauksissa. Sitäpaitsi tämä oli ainoa kerta, kun tyttö pahotti vanhempiensa mielen, ja se koski heihin kumpaiseenkin kovasti.

Kuinka elävästi hän muisti heidän viimeisen tapaamisensa vanhan pihlajan alla — muisti, ja kuitenkin kaikki sen-iltainen oli kuin epäselvää humua. Hänen kurkkuaan kuristi ajatellessa, että se olisi viimeinen kerta. Entä tytön kohtalo — hänen kuuliaisiinsa oli vain muutama päivä.

»Sitä minä en vielä tiedä — sitä minä en totisesti tiedä», vaikeroi tyttö käsiään rutistaen.

Mutta se ei ollutkaan hänelle itselleen pääkysymys — oli muuta, joka ahdisti häntä vielä ankarammin ja josta hänen täytyi saada selvä.

»Ja meidän välimme…?» sai hän vihdoin esiinpuristetuksi. »Täytyykö kaiken loppua tähän? Minä…»

Hän ei saanut enempää sanotuksi, vaan jäi kalpeana ja henkeään pidättäen katsomaan tytön kasvoihin.

Ja hän näki kuinka tyttö värisi ja kamppaili väkevän mielenliikutuksen kanssa, toivon ja epätoivon riehuessa hänen omassa rinnassaan.

»Täytyy», sanoi tyttö lopulta vavahtelevin huulin. »Kaiken täytyy loppua tähän, niinkuin ei koskaan olisi mitään ollutkaan — sillä minä en tahdo tehdä mitään sopimatonta, en ajatuksissa, enkä sanoissa, enkä töissä… Etkä sinä saa koskaan minua muistuttaa siitä, mitä on ollut…»

Hän tunsi kaiken mustenevan silmissään. Hän oli toivonut jotain, ei tiennyt itsekkään mitä, mutta kuitenkin jotain muuta kuin mitä tyttö sanoi.

He olivat nousseet — niinkuin kumpaisellakaan ei olisi enää mitään sanottavaa.

»Sen täytyy olla niin», sanoi hän värähtävällä äänellä. »Mutta jos minä vielä joskus olisin vapaa tekemään oman tahtoni jälkeen, niin sinä tiedät minun ajatukseni… Ei, nyt minun täytyy lähteä!» lisäsi hän hätääntyneenä, puristi hänen käsiään ja vetäytyi taaksepäin.

Mutta hän kääntyi vielä ja puhui kuin huumeissaan: »Ja jos kerran tulisi se päivä, etten minä jaksaisi yksin, vaan tarvitsisin apua, niin sinä tiedät ettei minulla ole ollut ketään muuta ystävää, eikä tule — ja jos sinä tarvitsisit…» tyttö purskahti itkuun puristaen hänet kiihkeästi itseään vasten.

Silmänräpäys — täysikuun pilkahdus pilven alta ja sen kalpean valon äkkitulvahdus kedolle, tuulen hohahdus pihlajan kuivuneissa lehdissä ja kyyneleisten silmien värähdys — tyttö oli riistäytynyt irti ja juoksi pois.

Hän seisoi pitkän aikaa huumautuneena, voimatta paikaltaan liikahtaa. Tuossa kaikessa oli jotain salaperäisen juhlallista — niinkuin kaikki olisi nyt heidän välillään katkennut, leikattu kuun kalpeilla säteillä, mutta kuitenkin jäänyt joku säije, jota ei voinut sanoin selittää.

Häät — hän oli vähällä tulla hulluksi. Talojen väliä oli tuskin puolta virstaa. Hän kuuli pitojen hälinän, pelin pauhun ja ihmisäänten helinän. Hän hiipi vanhan pihlajan luo ja odotti tuntikausia. Ketä? Hän olisi tahtonut nähdä valkean hunnun häämötyksen pimeässä ja kuulla kuiskauksia…

Kuinka kummallinen kappale onkaan ihmissielu! Niinkuin kaikki painava ja ahdistava olisi äkkiä poispyyhkäisty, nyt kun kaikki oli peruuttamatonta. Hän oli vapaa — niinkuin ei koskaan olisi mitään ollutkaan.

Hän muisti kuin eilisen päivän tuon ajan, jolloin hänet tempasi selittämätön elämis- ja raatamisinto. Hänkö renkinä — hävetkööt! Oma pieni maatilkku — se oli helposti hankittu. Oma mökki — se kohosi kuin loihtien.

Mitä varten? Hän ei tiennyt sitä itsekkään, mutta hän ei voinut olla pitämättä silmällä erästä miestä. Hän tarkasteli vastaantullessaan hänen hyvännahkaista naamaansa, hänen honteloa vartaloaan ja velttoa ryhtiään — ja tunsi samana hetkenä oman vartalonsa ikäänkuin suoristuvan ja pitenevän ja selittämättömän voiman jänteitään pingottavan. Hän tarkasteli hänen puuhiaan ja toimiaan, ja kun hän ei huomannut mitään puuhia lainkaan, niin hän ei voinut olla voitonriemuisesti hymyilemättä ja ponnistamatta vieläkin ankarammin — niinkuin hän olisi ollut salaisesti kilpasilla tuon miehen kanssa.

Vuosien kuluttua hän ei enää voinut itseltään kieltää, että heidän välillään oli selvä suhde olemassa. Jos tuo mies olisi kiivennyt kirkonharjalle, niin hän itse olisi kavunnut kellotapulin huippuun. Sinulla on talo, minulla on mökki — näyttäköön nyt kumpikin isännänkuntoaan.

Kylällä alkoi kulkea outoja kuiskeita — outoja, mutta kuitenkin kuin tuttuja ja odotettuja hänelle. Ja kun hän sitte kerran omin silmin näki, että huhu oli tosi, niin hän tunsi äkkinäisen mielenliikutuksen kuohuntaa rinnassaan, ja kun Heikkilän nuori isäntä oli ajaa karkuuttanut kiljuen hänen ohitsensa, niin hän kääntyi ympäri ja alkoi keskellä tietä heiluttaa vimmatusti hattuaan. Samassa hän häpesi ja painoi hatun päähänsä, mutta tunsi niinkuin heidän kohtalonsa nyt olisivat liitetyt toisiinsa katkeamattomilla siteillä.

Se tapahtui seuraavana kesänä — eräänä kauniina heinäpäivänä, väen palatessa niityltä.

Mies oli juovuksissa ja raivosi kuin hurja, lyöden vaimoaan kerta kerran perään.

Sitä nähdessään hän vasta tunsi mikä hänen oikea suhteensa tuohon mieheen oli — syvä, sammumaton viha! Ja hän tunsi selvää riemun huumausta saadessaan kerrankin syöksyä häneen käsiksi, lyödä ja nujertaa häntä mielin määrin.

»En tarvitse vielä vieraan apua» — ja erikoisesti häneen katseensa kiinnittäen: »en kenenkään apua!»

Hän huojui takaperin niinkuin pyörryttävän iskun saanut. Ja sinä hetkenä hän tunsi, ettei hänellä itse asiassa ollutkaan mitään tekemistä tuon miehen kanssa, vaan ainoastaan naisen.

Mutta nainen työnsi hänet kylmästi takaisin niinkuin vieraan tunkeilijan. Oliko hän »vieras», vai joku muu — joka tapauksessa miehen ruoskaniskut olivat mieluisemmat kuin hänen apunsa. Vai oliko nainen sanonut niin ainoastaan syrjäisten tähden?

Silloin kerrottiin kuinka nainen lannisti tuon juopon ruoskalla, kuinka hän sulki hänet kamariin ja esti kaikki renttuilemiset — jopa kuiskailtiin että hän itse hankki hänelle salaa väkeviä, koskei mies voinut aivan ilmankaan aikaan tulla.

Hänet valtasi kamala tunne — siis lopultakin »vieras», niinkuin ei mitään olisi koskaan ollutkaan! Jos tuo nainen olisi ollut »oikea», niin hän olisi antanut tuon rentun juoda itsensä kuoliaaksi, sen parempi mitä pikemmin — itse hän olisi saattanut vaikkapa sekottaa myrkkyä hänen viinoihinsa. Mutta nainen esti ja vaali kuin pientä lasta — tottakai tuo mies oli hänelle rakas!

Mitä varten hän oli nämä vuodet raatanut ja reutonut? Ja kuka oli viitannut johonkin mahdollisuuteen tulevaisuudessa, mutta nyt iski vastaan tapausten luonnollistakin kulkua, jotka näyttivät ikäänkuin rientävän tapahtunutta vääryyttä korjaamaan? Hänessä leimahti kiihkeä katkeruuden ja koston liekki — hän tahtoo näyttää koko maailmalle, että jotain on tapahtunut, ja tuolle ainoalle, joka voi sen ymmärtää, ettei hän ollut unohtanut vanhaa pihlajaa pellonmäellä eikä erästä silmänräpäystä kuun kalpeassa valossa.

Mitä tuo nainen silloin ajatteli, kun kuuli hänen jättäneen mökkinsä ja kukoistavan viljelyksensä ja kadonneen jäljettömiin? Hän tiesi että siitä puhuttiin ja syytä arvailtiin. Kukaan ei tiennyt — tuo nainen yksin ymmärsi. Mitä hän silloin ajatteli — tunsiko hän pistosta rinnassaan? Kuuliko hän mitä sen jälkeen tapahtui? Kerrottiinko hänelle »Markkina-Matista», kuuluisasta hevosmiehestä, joka kulki kaupungista kaupunkiin, möi, osti ja vaihtoi? Kuuliko hän että hänellä oli hirtehisen onni, että hän ansaitsi satoja, juuri sen vuoksi että hän pani kaikki yhdelle kortille ja että oli aivan samantekevää voittiko hän vai tappasi? Mitä hän silloin ajatteli?

Kerta vuodessa hän kulki itse kuin elävä kysymys hänen ohitseen. Ajoi markkina-aattona heläjävin kelloin kylän läpi — kolme virmaa hevosta kärryjen edessä, kaksi takana juosten, itse kuin ruhtinas keskellä, herroiksi puettuna, ylpeänä ja itsetietoisena. Ja hän pysäytti tahallaan aivan Heikkilän kohdalle maantielle, komensi sen vieressä olevasta mökistä kahvit kärryille ja maksoi setelillä, josta ei takaisin huolinut. Hän ei vilkaissut kertaakaan Heikkilään päin, mutta tunsi kyljessään tuon naisen katseet ikkunasta maantielle. — Mitä hän silloin ajatteli? Tuliko hänelle kiire kamariin, vai aikoiko hän räiskiä piioille että töllistelevät kaikkia maantienkulkijoita?

Markkinaväen kera hän jo taas lähetti terveisiä ja kysymyksiä — varmaan ne perille joutuivat, sillä ne kulkivat kaskuina suusta suuhun. Kuinka hän ajatutti karusellissa kaikkia, jotka lähelle sattuivat. Kuinka hän kutsui kokonaisen torinkolkallisen väkeä ravintolaan, varsinkin kaikki kotipuolen ihmiset, juotti ja syötti mitä millekin maistui. Ja varmaan tuo nainen kuuli senkin, kuinka hän itse ajaa hurautti seurahuoneen pääovesta sisään hevosineen ja kärryineen, jotta pyöräraudat iskivät tulta kivisissä porrasaskelmissa — ajoi suoraan juhlasaliin ja maksoi siitä lystistä satoja markkoja? Mitä hän siitä arveli?

Ja kuuliko tuo nainen että hän ei juonut pisaraakaan? Aivan varmaan hän sen kuuli! Mitä hän siitä ajatteli? Hurja markkinamies, eikä kuitenkaan juo, vaikka kaikenmoiset kuivanmaan kapakalatkin juovat — oliko hänellä siinä suhteessa mitään ajattelemista…?

Ja kuuliko hän korttien läiskettä? Hevosista, kelloista, takeista ja lakeista, kuinka vaan kutakin halutti — vaikka kerjäläisen kanssa maantienojassa. Ymmärsikö hän etteivät ihmiset sillälailla läiski huvikseen, ja ymmärsikö hän mistä hän oikein pelasi?

Mitäpä jos hän rupeisi säästäväiseksi, keräisi rahaa ja ostaisi talon — Heikkilän naapuritalon, sen jossa hän ennen renkinä palveli? Mitä hän silloin sanoisi?

Ihminen on narri! Mitä ihmettä hänellä oli tekemistä Heikkilän emännän kanssa? Mikä ihmelintu hän oli olevinaan? Nainen, jolla aikoinaan oli letti niinkuin kaikilla tytöillä, ja hame niinkuin kaikilla muillakin, ja istui eräänä keväänä puun alla ja haaveili rakkaudesta, niinkuin kaikki muutkin. Joutui sitten naimisiin juopon miehen kanssa, jota ruokki nyt ryypyillä ja ruoskalla.

Ja tuollaisen letin ja hameen vuoksi hän oli rehkinyt ja räiskinyt — kaikilla on nuoruudenhullutuksensa!

Hän kuulee taasen hevosten hirnuntaa ja rattaitten ratinaa, sateen rapinaa ja tuulen ulvontaa pimeässä syysyössä — ne vievät häntä eteenpäin, yhä eteenpäin, markkinoilta markkinoille, kaupungista kaupunkiin, vuodesta vuoteen…

Eikö häntä hävettänyt — kun hän vihdoin palasi kotikyläänsä, ennen aikojaan vanhentuneena ja kuihtuneena, ankara kolotus käsissä ja jaloissa?

Miksi? Siksikö, ettei hän tullut hevosella ja heläjävillä kelloilla — oliko hän hevosella lähtenyt? Siksikö, että hän oli heikko ja kivuloinen — moni muu olisi hänen matkojensa jälkeen maannut mullat silmillään!

Eikö Heikkilän emäntääkään hävettänyt? Heikkilän emäntä — kuka se oli?
Oh, nyt hän jo muisti — olihan hän kerran tuntenut sellaisenkin tytön!
Vaan mitäpäs häpeämistä siinä oli, ei hän ollut tullut siitä
tuttavuudesta eläkettä pyytämään.

Hän oli kuollut maailmalle ja maailma hänelle — kun hän saisi Väliportin nurmettuneet peltosarat jälleen kasvukuntoon, niin hän olisi eloonsa tyytyväinen.

Hän ei ollut vuosikausiin edes muistanut Heikkilää, mutta nyt, kotiin palattua, alkoivat Heikkilän tytär ja vanha pihlaja jälleen häämöttää hänen elämänsä taustalla niinkuin korkeat puut iltaruskoa vasten.

Oliko se vanha rakkaus, joka alkoi taasen hänen rintaansa raastaa? Ei, hänestä oli yhdentekevää kenellä tuo nainen oli. Mutta tuo nainen piinasi häntä pelkällä olemassaolollaan. Jos hän olisi luisunut taloineen samaa alamäkeä kuin hän itse, saanut kärsiä köyhyyttä ja puutetta, niin kaikki olisi ollut tasassa. Mutta nainen liikkui kukoistavana yhä vaurastuvan talonsa tanhuvilla — niinkuin hän olisi koko hänen poissaolonsa ajan ollut salaisesti kilpasilla hänen kanssaan ja nyt ilkkunut hänen lopulliselle kukistumiselleen. Toisinaan hänestä tuntui niinkuin heidän välillään kuitenkin olisi ollut jotain — koko ajan, kaikesta huolimatta. Niinkuin Heikkilässä lopultakin olisi ollut kaikki, mitä hänellä oli elämässä ollut. Hän oli kerran ollut sinne puolimatkassa ja oli ollut onnellinen — sen jälkeen oli kaikki luisunut alamäkeä.

Mutta kenen oli syy? Tuo nainen ajoi kaikessa tahtonsa perille — miksei hän silloin ajanut? Ja oliko hän itse onnellinen? Ei, ja vähintään kaksi miestä hän oli tehnyt onnettomaksi. Nyt hän ymmärsi tuon toisenkin kohtalon — tuo nainen piinasi heitä molempia, toista näkyvällä, toista näkymättömällä ruoskalla. Hän ei rakastanut ketään ja hän oli kietonut sekä itsensä että koko talon sellaiseen salaperäisyyteen, että siitä saattoi ajatella vaikka mitä.

Aikaa myöten nuo ajatukset sakeutuivat ja myrtyivät. Hän ei tahtonut enää kauemmin kestää tuon naisen salaisia ruoskaniskuja. Hänen tarvitsi vain mennä hänen luokseen ja sanoa tuo koko-totuus — silloin hän oli ainaiseksi vapaa.

Sanat olivat valmiina, käret terotetut ja kantoihin myrkkyä valettuna.
Nyt sen täytyi tapahtua!

Mutta hän ei päässyt puolitiehenkään, kun jo kääntyi takaisin — häpeissään ja neuvotonna.

Mitä hän oikein aikoi? Mitä ihmettä hänellä olisi tuolle naiselle sanomista!

Hän oli humalassa ja asteli terhakkana Heikkilää kohti. Ei enää hävettänyt eikä uupunut sanoja, päinvastoin hänellä oli yksi syy lisäksi — kenenkä tähden hän oikeastaan oli kieltäytynyt siitä, mikä nyt kulki lämpöisenä tulena hänen suonissaan? Nyt hän ymmärsi miksi Heikkilän isäntä tahtoi juoda, miksi kaikki ihmiset joivat — ja niin tekee hänkin tästäpuoleen, juo niin että nyrkit savessa!

Se oli yllätys. Mutta »hyvä», ajatteli hän, »kahdenkeskistä minulla sinulle olikin!»

He lähenivät — hän tunsi selvästi horjuvansa. Koetti karskistaa itsensä, mutta kurkkua kuristi niin, että hän ei varmaan saisi sanaakaan suustaan. Ja kun hän nyt vuosikausien päästä näki tuon naisen niin kauniina ja arvokkaana, niin hän veti äkkiä hatun syvempään silmilleen ja aikoi painautua kuin mitään huomaamatta ohitse.

Mutta nainen pysähtyi — hänen omat jalkansa naulautuivat kuin näkymättömän voiman pidättäminä maantiehen.

»Matti»! kuului liikutuksesta värähtävä ääni. Ja tuossa yhdessä ainoassa sanassa värjyi kaikki, mikä hänellä oli ollut rakasta ja kaunista: kevät, auringonpaiste ja pihlaja, kesäyön hämy ja kuun kummallinen valo. Hän olisi tahtonut heittäytyä maantielle hänen eteensä ja rukoilla vielä kerran kuullakseen tuon ainoan sanan.

Mitä merkillistä tuossa naisessa oli? Ja mitä hän oikein ajatteli? Miksi hän sanoi tuon yhden sanan niin, että siinä värähti koko entisyys, mutta lopun niinkuin hän ei olisi koskaan häntä tuntenutkaan? Hän ymmärsi, että nyt se oli sanottu tuo viimeinen sana, mutta että sanoja ei ollutkaan hän, vaan nainen.

Ja miksi hän tunsi niin ääretöntä nöyryytystä että tuo nainen oli nähnyt hänet humalassa ja vielä viiltävämpää pistosta että häntä oli verrattu »muihin» — niinkuin hän todella olisi ollut muita parempi, hän joka oli katunut ettei hän ollut heidänlaisensa? Hän olisi tahtonut juoda, kiusallakin, mutta se oli aivan mahdotonta tuon kohtauksen jälkeen. Hän ei voinut sitä selittää, mutta tunsi vihaavansa tuota naista — juuri tuon selittämättömän pakon vuoksi, jota hän kaikkia muita kohtaan harjotti.

Hän seisoi juuri perunapeltonsa saralla, kun maantieltä kuului kiivasta kärryjen rätinää. Kuka se? Hän tunsi samaa kiihkeätä odotuksen levottomuutta kuin kerran ennenkin.

Jo vilahti ruoska ja kuului hihkaisu. Se oli siis hän — ja poika mukana. Poikakin mukana!

Hänet valtasi niin äkillinen kostonriemu, että polvet rupesivat vapisemaan. Heikkilän isännässä oli siis lopultakin miestä — hän kosti heidän molempain puolesta!

Hän tiesi että se loppuisi lyhyeen, että ruoska taasen tanssisi isännän selässä. Mutta se oli joka tapauksessa uhmaava vastalause tuota salaperäistä pakkovaltaa vastaan.

Emännän kuolema! Se oli yllätys hänelle niinkuin muillekin, sillä se tuli niin odottamatta ja leikkasi valmistumatonta viljaa. Olisiko hän tahtonut sitä estää? Ei. Hänen ajatuksensa tuosta tapahtumasta olivat kummallisen sekavat, mutta hän ei voinut olla ensi hetkenä tuntematta liikutuksen väristystä ajatellessaan että heidän välillään oli ollut jotakin — kosketuksia ja suhteita, rakkautta ja vihaa, ja että tuo kaikki oli nyt vain muisto.

Mutta mitä se sekään oli lopullisesti ollut? Mitä hän itse asiassa tiesi tuosta naisesta, silloista kevättä ja kesää lukuunottamatta — ei mitään! Mitä tuo nainen sisimmässään ajatteli ja tunsi, eli ja kärsi, toivoi ja pettyi — se kaikki oli hänelle lopullisesti kuin sulettu kirja. Ja tiesikö tuo nainen hänestä sen enempää — siitä kaikesta, joka oli kulkenut kuin punaisena lankana hänen elämänsä läpi — oliko edes kertaakaan häntä todenteolla ajatellut? Oliko heidän välillään itse asiassa ollut muuta kuin pieni viaton nuoruudenmuisto, jonka toinen oli heti unohtanut, toinen kauemmin säilyttänyt, jopa senvuoksi tuskiakin kärsinyt? Kuinka kummallista onkaan elämä! Eivätkö ihmiset kule kuin sumussa, riehuen, taistellen ja toisistaan riippuen, mutta kuitenkaan tietämättä toistensa sisimmästä ihmisestä mitään, edes nekään, jotka luulevat olevansa kaikkein läheisimpiä?

Kun hautajaiskellojen ääni kumahti hänen mökkiinsä, niin hänestä tuntui niinkuin se olisi kertonut jostakin hyvin kaukaisesta — lapsena kuulemastaan sadusta, joka oli aikoinaan tehnyt häneen syvän vaikutuksen, mutta nyt vaipunut ainiaaksi unhotuksen sumuun.

Tuo nainen oli lopultakin ollut tuhon naula hänen elämänsä veneessä! Miksi hän taipui vanhempiensa pakotukseen — ja oliko tuo pakko edes ollut niin painava? Miksi hän muuttui sen jälkeen kovaksi, ylpeäksi ja käsittämättömäksi? Eikö hän ollut sinä hetkenä kuunvalossa puhunut, melkein vannonut jotain? Eikö jotain siitäkin, että »jos sinä joskus tarvitsisit…?» Oliko hän tarvinnut — sen kait Heikkilän emäntä paraiten tiesi. Ja apu? Nenäkäs kysymys maantiellä rentunnimineen!

Hänestä tuntui nyt kuin sallimuksen lahjomattomalta tuomiolta, että tuo nainen temmattiin niin äkkiä epäjumaliensa: rikkautensa ja menestyksensä keskeltä. Ja Heikkilän isäntä oli kuin koston ase ikuisen oikeuden kädessä, joka tahtoi tuokiossa hävittää mitä kovuus ja sydämettömyys oli vuosikausien kuluessa koonnut.

Tuo ajatus oli muutenkin, eräästä erikoisesta syystä, kuin käärmeenmyrkkyä hänen veltostuneelle verelleen. Nykyinen talvi oli hänelle joka suhteessa muita ankarampi. Hän kasvatti tavallisesti pellossaan perunoita, joita sitten möi pitkin talvea, ja teki sen lisäksi juurikopsia. Mutta nyt olivat perunat jo keskitalveen mennessä myydyt, valmiita kopsa-aineksia oli kyllin, mutta hänellä ei ollut mitään halua tarttua niihin käsiksi — köyhyys tunkeutui ovista ja ikkunoista sisään.

Silloin Heikkilän isännän hurjistelu ikäänkuin kirkasti hänessä sen ajatuksen, että hän kärsi vääryyttä ja että elämä oikeastaan oli järjetöntä hyörimistä ja häärimistä, kokoomista ja hävittämistä. Miksi rikkaat elivät yltäkylläisyydessä, miksi hänen piti nälkään nääntyä? Eikö hänellä ollut yhtä suuri elämisen oikeus kuin heillä? Heikkilän isäntäkö se yksin oli tasajakoon oikeutettu? Jo monesti olivat hänen ajatuksensa tehneet retken Heikkilän ja Paavolan väliselle pellonmäkikunnaalle. Siellä oli pieni palsta kylän yhteismaata jossa kullakin talolla oli humalistosarkansa ja kunnaan rinteessä perunakuoppansa. Miksei hän mennyt sinne ja ottanut säkkiä tai paria perunoita kustakin kuopasta — sellaista erää ei kukaan edes huomaisi. Veisi ne ensin kotiinsa ja sieltä vähitellen kaupunkiin, niinkuin muina kevättalvina omiaan, ilman että kellään olisi kaukaisinta aavistustakaan…

Tänä iltana hän oli vihdoinkin päättänyt mennä, sillä oli oivallinen hankiainen ja kuu tietä valaisemassa. Oli jo varannut säkitkin valmiiksi ja kelkka odotti oven edessä.

Mutta tulen sammutettuaan hänestä tuntui niin kummalliselta, niinkuin vielä kerran pitäisi miettiä lähteäkkö vai ei, sillä hän ei ollut milloinkaan kajonnut toisen omaisuuteen eikä edes hevoskaupoissa koskaan alentunut suoranaiseen puijaukseen. Ja niin hän istahti penkille ikkunapieleen ja alkoi ikäänkuin tehdä tiliä menneen elämänsä kanssa.

Hän oli nyt päässyt tilinsä loppunumeroihin — kiihottunein mielin, voimattomuuden ja katkeruuden tunne rinnassaan. Asia oli selvä, mutta hän istui yhä edelleen kuin selittämättömän saamattomuuden lamaamana.

Silloin kuuluu kaukaa maantieltä kovaäänistä aisojen solinaa ja hihkuvia ääniä — hän tietää näkemättä kuka se on.

Solina jo kajahtelee hänen mökkinsä nurkissa, keskellä tietä laukkaa hevonen ja tienohessa sen suuri, aavemainen varjo. »Kiirut — Kiirut — hei perkele, Kiirut!» matkue kiitää kuin tuulispää hänen ikkunansa editse.

Hänen sydämensä alkaa jyskyttää, tuo kaikki tuntuu niin omituiselta. Hän tietää että »Kiirut» on Heikkilän isännän oriin nimi, mutta nyt hän ei sitä muista — niinkuin tuo mies ajaisi varta vasten hänen mökkinsä ohi ja huutaisi: »mitä vielä mietit, etkö näe kuinka minä teen, — kiirut, kiirut, kiirut!»

Ensin jonkun matkaa maantietä, sitten aidan yli peltoon — hän alkaa nousta pitkää, loivaa rinnettä kuoppakunnasta kohti.

Kuu paistaa heleään ja kuvajainen kulkee melkein hänen edellään. Olivatko ne hänen polvensa, nuo jotka näyttivät niin koukkuisilta ja kuihtuneilta? Ja oliko se hänen vartalonsa, tuo kumarainen ja käpertynyt? Hoh-hoi-jaa!

Hän ei jaksa nousta koko rinnettä yhteen palaan, vaan pysähtyy huohottaen puhaltamaan. Niinkö heikko hän jo oli? Ja hänkö vielä mietti ja tuumi olisiko oikein ottaa muutamia perunasäkkejä henkensä pitimiksi! Veri syöksähtää hänen päähänsä — tulkoot nyt vaikka koko kylän isännät häntä vastaan ja kysykööt minne matka, niin hän vastaa suoraan: teidän perunakuopillenne — vastaa ja täyttää säkkinsä, vaikka toiset seisoisivat vieressä!

Hän saapuu rinteen laelle ja suuntautuu kuoppia kohti, jotka häämöttävät kuin suunnattoman suuret valkeat muurahaiskeot kummun rinteellä.

Silloin joku lyödä hipaisee häntä äkkiä päähän, niin että lakki vierähtää hangelle. Hän säpsähtää ja kohottaa katseensa — hänen edessään seisoo vanha pihlaja, suurena ja mahtavana, muuan alaspainunut oksa vielä hiljalleen hänen päänsä kohdalla keinuen.

Hän seisoo hetkisen kuin lamautuneena, ja hänen mielensä läpi kiitää elosalamoina kevät, auringonpaiste ja vienot kuiskaukset. Mutta sitten hänen rinnassaan riehahtaa sellainen katkeruus, että hän kiroo pihlajan, erään naisen ja oman itsensä.

Mitä nyt? Niinkuin hänen oman kuvajaisensa rinnalle ilmestyisi toinen. Hän luulee sitä ensin säkin varjoksi, mutta huomaa pian että se liikkuu erikseen ja pitenee ja että sillä on ihmisen piirteet — ikäänkuin joku kulkisi kiireesti hänen jälessään, askeleita vain ei kuulu. Hän kääntyy hätäisesti ympäri.

Aivan hänen kelkkansa takana seisoo nainen, tyttö, jonka hän tuntisi tuhansien joukosta. Hän on aivan samanlainen kuin sinä silloisena syysiltana ja yhtä vakavan kalpea kuin sinä silmänräpäyksenä kuunvalossa — seisoo liikkumattomana, kädet sivuilla riippuen ja katsoo häntä kiinteästi silmiin.

Äänessä värähtää tuska ja hätä. Silmänräpäys — nainen on kääntynyt selin ja astelee poispäin. Mutta hänen hartioillaan ei riipukkaan palmikko, vaan hiukset ovat sykeröllä ja sykerön alta välähtää kuun valossa tumma, kiiltävä nuppi — niinkuin suuren hiusneulan nuppi. Vielä silmänräpäys — nainen on kadonnut.

Hän seisoo tuokion kuin paikkaansa naulattuna, rinnan kiivaasti jyskyttäessä. Mitä se oikein oli, onko hän valveilla vai unissaan?

Hän tarkastelee ympärilleen, kaikki on ennallaan. Kuopat häämöttävät kummullaan ja kuu helottaa hangella, ei edes varjon häivettä missään — ainoastaan vanha pihlaja seisoo hänen takanaan suurena ja mahtavana ja ikäänkuin oksiaan ojennellen.

Silloin hän ymmärtää että se oli tuo hänen vanha kiusanhenkensä, joka oli taasen asettunut hänen tielleen. »Senkin rietta!» Hänen tekisi mieli repiä se juurineen ylös. »Mitä p——lettä Heikkilän asiat minua liikuttavat — hävitettäköön, se on oikein, minulla on asiaa kuopille!» Ja hän lähtee uhman terästämänä päämääräänsä kohti…

Hän pysähtyy ja katselee ympärilleen — ja huomaa seisovansa aivan rinteen reunalla, samalla kohdalla mistä oli äsken ylös kohonnut.

Jalat alkavat vavista ja rinta taasen jyskyttää — ei, nyt ei ole kaikki niinkuin olla pitää! Hän istahtaa voimattomana kelkkaansa ja laskee rinnettä alas maantielle.

Oliko sen takana jotakin, vai oliko se pelkkää mielen harhausta? Jos siinä jotain oli, niin tänä yönä hän kyllä saa siitä selvän, sillä kuolleet eivät jätä asioitaan keskeneräisiksi — se on tunnettua.

Toisinaan tuntui miltei luonnolliselta, että hän oli ollut sellaista näkevinään. Hänen oman mielensä jännitys, isännän hurja ajo kuunvalossa kummallisine huutoineen ja tuo vanha puu kaikkineen mitä siihen liittyi.

Mutta oli outoa ja asiaan kuulumatontakin — sykerö ja hiusneula. Hän ei ollut koskaan nähnyt hänen hiuksiaan muulla tavoin kuin palmikolla, ja muisti aivan varmaan, että ne sinäkin syksyisenä kuuvaloyönä olivat letillä.

Yö kului. Mitään ei näkynyt eikä kuulunut, ei valveilla eikä unissa. Hän raivostui, ajatellessaan millainen raukka hän oli ollut ja että pihlaja ja Heikkilän tytär yhä seisoivat hänen tiellään — toinen vielä vainajanakin. Kaksi oivallista yötä oli mennyt hukkaan, jolloin hän olisi ennättänyt käväistä ainakin kolmessa neljässä kuopassa. Luullaanko häntä semmoisilla tempuilla pelotettavan? Ei, jumaliste, pelotetakkaan!

Mutta tällä kertaa hän kulkee hiukan toista suuntaa ja väistää pihlajan. Hän kulkee hitaasti, katsahtaen tuon tuostakin taakseen — mitään ei näy eikä kuulu. Nyt hän ymmärtää mikä osuus vanhalla pihlajalla oli ollut ensimäisen yön harhanäyssä.

Hän saapuu jo kuoppakunnaalle ja alkaa irrottaa rivakasti reunimaisen kuopan katelautoja. Kukaan ei häiritse, ei elävät eikä kuolleet. Jo tulevat oljet näkyviin ja hän kuuristautuu niitä irrottamaan — vilkaistuaan vielä kerran joka taholle ympärilleen.

Silloin hänen oman kuvajaisensa rinnalle ilmestyy taas toinen. Hän tuntee sen heti ja kääntyy kavahtaen ympäri.

Muutaman askeleen päässä seisoi nainen — samanlaisena kuin ensi kerrallakin, kasvot vain vieläkin kalpeampina ja katse entistä läpitunkevampana.

Se värähtää kuin maan alta, rukoilevasti, mutta samalla uhkaavasti. Yksi läpitunkeva silmäys vielä, ja nainen astuu jo poispäin. Taas tukka sykeröllä ja sama suurinuppinen neula sykerössä. Mutta kun hän astuu, niin neula kohoutuu tuuman verran hiusten sisästä ja painuu taasen. Kun se tapahtuu toisen kerran, niin hänen mielensä läpi kiitää kuin häikäisevä välähdys — niinkuin ei se olisikaan neula, vaan joku suurempi ja vankempi. Hän jännittää tyrmistyneenä katsettaan, esine painuu kokonaan hiusten sisään — näky on kadonnut.

Mies lysähtää hervotonna kuopansuun reunalle ja vapisee kauttaaltaan. Kestää kauan ennenkuin voimat palautuvat sen verran, että hän jaksaa asettaa laudat paikoilleen ja lähteä kotiinpäin hilautumaan.

Varhain seuraavana aamuna ilmestyi kirkkoherran keittiöön kummallisen näköinen, mielenliikutuksen valtaama mies. Hän sanoi itsellään olevan kiireellistä asiaa ja pyysi päästä heti kirkkoherran puheille. Piikojen olisi tehnyt mieli kysyä asian laatua, mutta mies näytti niin omituiselta, että he vain kävivät ilmottamassa kyökissä olevan sellaisen ja sellaisen puheillepyrkijän.

Kirkkoherra ei ollut vielä pukeutunutkaan, mutta käski kuitenkin päästää miehen kansliaan.

Siellä mies alkoi kertoa — hätäisesti, kasvot nytkähdellen ja ääni vavisten — kuinka hän oli kahtena yönä nähnyt haamun, Heikkilän emäntävainajan haamun. Hän oli kulkenut kuunvalossa ulkona, siellä se oli hänet tavottanut ja sanonut niin ja niin. Ja se tapahtui kahtena yönä…

Kirkkoherra katseli pitkään miehen omituista kasvonilmettä ja repaleista pukua. Hän tunsi hänet — oli kuullut yhtä ja toista hänen matkoistaan ja retkistään. Kertomuskin tuntui kovin hataralta. — Mitenkä hän sellaiseen aikaan ulkona liikkui, ja missä se oikein tapahtui?

Silloin mies alkoi hätäillä ja sotkea kertomustaan yhä enemmän. Hän vain liikkui — asioilla, ja silloin hän sen näki, ja tapaus on tosi.

»Hm … meitä ihmisiä on niin monta lajia — on, tuotanoin, sellaisia, joilla on erinäinen taipumus nähdä kummallisia unia ja sen semmoista. Täälläkin on käyty kertomassa yhtä ja toista, eikä niistä ole kuitenkaan mitään ollut.»

Ei sitäkään. Hän ei ole kuin yhden ainoan kerran koko elämässään ollut humalassa, ja siitäkin on jo pitkä aika.

»Ettäkö…? Jaa, jaa, paljon mahdollista… Mutta oliko, tuotanoin, emäntävainaja teille tuttava, ja oletteko mahdollisesti näinä viimeisinä aikoina noin niinkuin erikseen ajatellut Heikkilän asioita?»

Kyllä, aivan lapsuudentuttu, ja kyllä hän on Heikkilän asioita paljokin ajatellut.

»Kas niin, siinä se nyt oli!» Kirkkoherra kopisti nuuskarasiansa laitaa, otti hyppysellisen ja alkoi kertoa erästä tapausta. Se oli sattunut hänelle itselleen ja koski erästä hänen koulutoveriaan joka oli vähää ennen kuollut — sekin oli hyvin kummallinen juttu.

»Mutta tämä ei ole senlaatuinen», penäsi mies. »Se sykerö ja hiusneula — hän ei käyttänyt tyttönä sellaisia.»

»Mutta ettehän te, hyvä ystävä, ole itsekkään selvillä oliko se neula vai mikä — se kohta teidän kertomuksessanne juuri on kaikkein epäselvin.»

»Ei, ei se epäselvä ole, kyllä minä sen tiedän … mutta minä en uskalla sitä itsekkään uskoa.» Miehen huulet kävivät aivan kalpeiksi ja ääni värisi kuin vilun puistatuksissa. »Se oli — niin, kyllä se oli … rautanaula.»

»Mutta mitä te sillä oikein…? Ajatteletteko te että, tuotanoin…?»
Kirkkoherra keskeytti epäillen lauseensa.

»Siitä juuri minä tahdoin kysyä kirkkoherran ajatusta — että jos … jos siinä on ollut jotain kamalaa?»

»Hm, jaa jaa — totisesti ovat Heikkilän asiat olleet jotensakin kummalliset», sanoi hän vihdoin. »Niistä on tiedetty hyvin vähän ja emännän kuolema sattui niin äkkinäisesti. Ja jos nyt sanon oikein sydämeni puhtaaksi, niin, tuotanoin, oli minullakin siihen aikaan samankaltaisia epäluuloja. Mutta minä kävin juuri senvuoksi itse vainajaa katsomassa — ja katso, hän lepäsi tyynenä ja rauhallisena eikä missään kohti näkynyt mitään väkivaltaisen kuoleman merkkiä. Ja nyt minä luulen, ystäväni, että kun te olitte vainajan lapsuudenystävä ja teitä ovat kalvaneet samat salaiset ajatukset vielä väkevämmästi, niin, tuotanoin, ne ovat kuvanneet teidän silmiinne senmukaisia näkyjäkin. Niin minä totisesti luulen, ja menkää te nyt rauhassa kotiin ja uskokaa mitä minä olen omin silmin nähnyt.» — Kirkkoherra nousi keinutuolistaan.

Mutta mies seisoi kuin kivettynyt yhä paikallaan. Hänen kasvoillaan kuvastui suuri hätä ja otsalla helmeili tuskanhiki.

Kirkkoherra aikoi ojentaa kätensä hyvästiksi, mutta jäi ihmettelemään miehen sisällistä ahdistusta.

»En minä voi näin mennä», puhui mies hätäisellä, rukoilevalla äänellä. »Jos se jääpi tähän, niin en minä saa missään rauhaa. Enkä minä ole mitään epäillyt, en yhtään mitään, mutta minä en ole puhunut kaikkea, mitä tähän asiaan kuuluu.»

Ja hän alkoi kertoa uudestaan, alusta alkaen. Pihlajasta pellonmäellä ja mitä sen alla tapahtui. Kohtauksesta Heikkilän pihalla, kun hän aikoi rientää apuun. Mitä kaikkea hänen sydämessään oli näinä kahtenakymmenenä vuotena liikkunut ja riehunut. Kuinka hän nyt viimeksi oli tuntenut selvää iloa että Heikkilä hävitetään, melkein toivonut, että hänellä itsellään olisi osuus tuossa hävitystyössä. Kuinka tuo nainen kerran oli pelastanut hänet juopoksi tulemasta — niin hän nyt ymmärsi tuon asian sen jälkeen, mitä viime yönä oli tapahtunut. Kuinka hän oli lähtenyt yölliselle retkelleen, ja kuinka tuo nainen taas oli seisonut hänen tiellään ja estänyt hänen lankeemasta varkaaksi ja heittiöksi. »Nyt minä olen antanut itseni ilmi», päätti hän tyyntyneenä. »Ja lähtekää nyt, herra kirkkoherra, nimismiehen luo, että minä saisin tekoni jälkeen. Mutta älkää Jumalan tähden jättäkö sitä toistakaan asiaa sikseen, sillä niin totta kuin minä itse olen tarvinnut ja saanut hänen apuaan, niin minä uskon että hänen oma avunhuutonsakin on totinen tosi.»

»Nyt minä näen Kaikkivaltiaan sormen!» sanoi hän väräjävällä äänellä. »Menkää, paljon kokenut mies, renkitupaan ja käskekää valjastaa hevonen — me lähdemme nimismiehen luo.»

Hauta avattiin vielä samana päivänä. Vainajan takaraivosta, hiussykerön alta, löytyi vankka kuusituumainen rautanaula.

Se oli isketty suoraan aivoihin ja niin syvälle takaraivokuoppaan, että sen kanta vain vaivoin keksittiin.

Käräjätalon eteissuojat kihisivät väkeä täynnä — kaikki eivät edes mahtuneet sisälle, vaan osa odotteli pihalla. Tuomio kyllä tiedettiin edeltäkäsin, mutta Heikkilän talon kohtalo oli jokaiselle niin läheinen, että tuntui kuin he olisivat kokoontuneet oman asiansa päätöstä kuulemaan.

Liikutuksen väristys kulki joukon läpi, kun Heikkilän isäntä astui rautoihin puettuna kuistille. Koukkuinen, riutunut ruumis vapisi, pää oli kuin olkapäiden väliin painunut, tuhkanharmailla kasvoilla näkyi pitkä, ajamaton parransänki, tylsät silmät tuijottivat verestävinä.

Hän ei sanonut sanaakaan eikä näyttänyt edes huomaavan kansaa ympärillään — katselijat seisoivat yhtä äänettöminä, saamatta kuiskaustakaan esiin.

Vanki nousi jo kärryille. Silloin syöksähti joukosta esiin vanhanpuoleinen nainen ja riensi kärryjen luo. Hän tarttui vangin molempiin käsiin, leuka nytkähteli ja huulet liikkuivat, mutta hän ei saanut mitään sanotuksi, vaan purskahti äänekkääseen itkuun. Vangitun silmissä näkyi välähdys, niinkuin hän olisi hänet tuntenut, mutta sitten hän käänsi päänsä toisaanne — kärryt lähtivät vierimään.

Ihmiset keräytyivät itkevän naisen ympärille, äänetön osanotto kasvoillaan — hän oli vangitun sisar, ainoa mitä siitä suvusta enää oli jälellä.

Todistajainkamarin ovi taasen avautui ja kuistille astui toinen mies. Hänkään ei puhunut mitään, mutta hän katseli avoimesti väkijoukkoon ja hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui tyyni, miltei riemuinen rauha — niinkuin ihmisellä, joka kauan harhailtuaan ja kaiken toivon menetettyään tuntee itsensä äkkiä, odottamattomalla tavalla jälleen liitetyksi elämänsä syviin sydänjuuriin.

Mutta mies yhä hymyili tyyntä hymyään, katsellen kuin kaukaiseen avaruuteen, kärryjen vieriessä hiljalleen poispäin.

Sisältätulijat tiesivät kertoa mitä tuomiosalissa oli tapahtunut. Mies oli pyytänyt itsepintaisesti rangaistusta varkausyrityksestä — joka oli aivan samaa kuin varkaus, niinkuin hän selitti, koskei sen keskeytyminen riippunut hänen omasta tahdostaan. Juttu oli käsiteltävä, koska se tuli itse pääasian yhteydessä esiin, ja nimismiehen täytyi täyttää syyttäjävelvollisuutensa. Sen tehdessään hän samalla jätti kirkkoherran puolesta oikeuteen kirjeen, jossa tämä yhtyi Väliportin Matin pyyntöön, vakuuttaen sielunpaimenena, että se oli hänen sisälliselle ihmiselleen tarpeen. — Oikeus määräsi hänelle kaksi viikkoa.

Ihmiset pudistelivat päitään. He kyllä ymmärsivät että tapauksen oli täytynyt vaikuttaa häneen syvästi ja synnyttää toiselta puolelta tyydytyksen tunnetta siihen osuuteen nähden, mikä hänellä oli tämän salaperäisen asian selvillesaamisessa. Mutta rangaistuksen pyytäminen ja ilmeinen ilo sitä suorittamaan lähtiessä jäi heille lopullisesti arvoitukseksi.

Väkijoukko hajautui surunvoittoisin, mutta keventynein mielin. Niinkuin olisi vapauduttu pahasta painajaisesta ja niinkuin Heikkilän talo, joka kahden vuosikymmenen ajan oli ollut salaperäisiin ukkospilviin kiedottuna, taas olisi seisonut kirkkaassa päivänvalossa.

Kun Heikkilän lehmät sinä kevännä laskettiin laitumelle, asteli Väliportin Matti — eli »Vanha-Matti», niinkuin häntä nyt sanottiin — eväskontti olalla niiden jälessä.

Hän oli heti vankilasta palattuaan käynyt nuoren isännän puheilla, joka vihdoinkin oli saanut kotoisista tapahtumista tiedon, koteutunut ja tarttunut talon ohjaksiin käsiksi. Tämä oli ottanut hänet loppuiäkseen talon vakinaiseksi karja- ja navettaukoksi.

Ja kun hän nyt asteli leikkisiä komentosanoja huudellen ja reippaasti piiskaansa viuhutellen karjan jälessä, niin hän ei voinut olla iloisesti säpsähtäen vilkaisematta pihatanhualle. Siellä isäntä seisoi kädet taskuissa ja nauroi nuorta raikasta naurua, katsellessaan kuinka hiehot kirmailivat jotta sora sinkoili ja tomu pölähteli ilmaan kapealla karjakujalla.

Hän tunsi nuo molemmat: sinisen silmänloisteen ja naurunhelinän! Hän oli nähnyt ja kuullut, melkein omistanut ne kerran, ja hänestä tuntui niinkuin hän olisi nyt äkkiä ne jälleen löytänyt — nuo, jotka olivat olleet kadoksissa aina niistä ajoista, jolloin hän itse asteli isännän ikäisenä.

Kun hän pääsi kujan suuhun ja kääntyi maantielle, niin hänen piti taasen vilkaista pihalle, vakuuttautuakseen että nuo molemmat olivat yhä siellä tallella. Mutta isäntä asteli jo poispäin. Ja hän näki ripeät, tarmokkaat askeleet, näki nuorekkaan vartalon, joka uhkui toiminnanhalua, mutta jossa kaikki oli samalla varmaa, käskevää ja hallittua. Silloin hänelle selvisi yhdellä välähdyksellä, että takaisin oli palannut kolmaskin kadoksissa ollut — tuo, joka oli Heikkilän luonut ja kohottanut. Hän ymmärsi että noilla pihoilla taas liikkui sama voimakas henki ja että talon tulevaisuus oli turvattu.

»Hei, he-hei!» huusi hän karjalleen, riemuisesti piiskaansa heilauttaen — niinkuin hän itse olisi nyt päässyt sen taipaleen päähän, joka kerran nuoruuden päivinä oli puolitiehen katkennut.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAISTELU HEIKKILÄN TALOSTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Taistelu Heikkilän talosta

TAISTELU HEIKKILÄN TALOSTA

I.

II.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE