Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.

SÄVELIÄ.

HÄMEESTÄ JA MUUALTA.

      "Päivät soisin soitettavan,
      Illat tehtävän iloa
      Näillä mailla mantereilla,
      Suomen suurilla tiloilla."

KALEVALA.

Ensimmäisen kerran julkaissut
Hj. Hagelberg 1885.

Sisältö.

—rt—
Runebergin kodissa…………………………………. 1.
Runebergin haudalla………………………………… 3.
Ilta……………………………………………… 5.
Kolkko Kesä-aamu…………………………………… 7.
Immelleni…………………………………………. 9.
Myrsky-yö………………………………………….11.
Mietteitä erään nuoren Inkerinmaalaisen immen haudalla….13.
Tammerkosken keskellä……………………………….15.
Vuoden lopulla……………………………………..17.

—r—r.
Vuoden vaiheella……………………………………18.
Impi………………………………………………20.
Toivottoman kujerrus………………………………..22.
Ken on Amor?……………………………………….24.
Jäähyväis-laulu…………………………………….26.
Runottareni ja minä…………………………………29.
Sekin? Niin, niin!………………………………….31.

Elias.
Liittoon yhtykäämme!………………………………..35.
Kuinka on laita?……………………………………35.
Yks' ompi tunne…………………………………….36.
Kerjäläistyttö……………………………………..38.
Iltalaulu………………………………………….40.
Keväällä…………………………………………..41.
Missä saanen rauhan?………………………………..42.
Laula impyen!………………………………………43.

Illakko.
Elokuun iltana……………………………………..44.
Laula!…………………………………………….46.

K. H. F.
Vast'alkava matkamies……………………………….46.
Talvella…………………………………………..49.

—r— Rauhan maa…………………………………………50.

Sampoinen.
Kirkonkellot……………………………………….52.
Näet maasi…………………………………………56.
Huuto-Mikko………………………………………..61.
Iltasella………………………………………….64.
Yksin……………………………………………..67.

RUNEBERGIN KODISSA.

18 11/7 84.

Seisahdu, matkamies, tän kodin huoneuksissa,
Pois ota lakkisi, käy hiljaa eteenpäin.
Viivähdä hetkeksi sun kansais unelmissa,
Sen muinaisuudessa — itsekseis mieti näin:

Suur' on se voima, kuin voi johtaa kansain teitä;
Aseita heikkoja se käyttää toimissaan,
Vain ihmislapsia — ja elvytellen heitä
Se valon kirkkaan luo pimeesen maailmaan.

Tää koti, kolkko nyt, oil miehen aikanansa,
Jonk' elonveri voi vain maalleen virtailla.
Silmänsä valoisa, se näki kansassansa
Vain suurta, jaloa, isänmaanrakkautta.

Itsensä uhraavan hän näki kansan täällä,
Ja kaunihiksi loi hän Pohjan maisemat.
Täht'-öissä kirkkaissa hän talvisella säällä
Ties' kansan kärsineen sen vaivat katkerat.

Ja taas kun aamukoin hän näki koittamassa,
Sulattain Pohjan jäät — sovittain kyyneleet,
Niin silloin riemun loi väessä urhoisassa,
Ja toivon ikuisen vihannat seppeleet.

Jaloksi tunsi hän tän kansan vaivoinensa,
Jaloksi silloinkin, kun myrskyt raivosi! —
Ja murtumatoin on, sen ties' hän, Suomen kansa,
Ja siitä ylpeillen, iloissaan lauleli!

Kotinsa kolkoks' jäi — hän lähti täältä poisi,
Vaan aarteet ikuiset tää koti säilyttää.
— Niin on, kuin nytkin viel' hän itse täällä oisi,
— Ja jalo henkensä se ijäks' tänne jää!

—rt—

RUNEBERGIN HAUDALLA.

18 11/7 84.

On aikaa kulunut, kun murhepuvussansa
Ja mielin kaipaavin ja silmin itkevin
Tän haudan reunalle kokoontui Suomen kansa,
Lepohon viimeiseen vei laulun sankarin.

Ei nimi unhotu sen, joka lepää tuolla,
Ikäänkuin uinahtain vaan matkan vaivoista.
Kirkkaana loistaen hän tähtitarhain puolla
Lemmellä katselee suloista maatansa.

Tän kansan vaivoja ja isäin sankartöitä
Hän selvemmin kuin muut osasi laulella,
Ja ihannella voi hän Pohjan kesäöitä
Ja silloin sointuvasti soitti kannelta.

Runottarensa nyt jok' kätki kanteleensa,
Ja ääni voimakas ei enää meille soi. —
— Täss' itki kansamme, kun ties' kadottaneensa
Jaloimman poikansa, jonk' kadottaa se voi.

Vaan laulut ikuiset ne jäivät tänne soimaan
Iloksi kansamme, valoksi maailman,
Ja uuden kanteleen ne saavat kerran voimaan,
Kalevan kansalle — myös uuden laulajan.

Ja tässä laulakoon hän kaipauslaulujansa,
Tän haudan reunalla; sun sankarmainettais
Ijät hän soittakoon, ja kunnioittain kansa,
Sun kansais, seisokoon, sun hautais kummulla.

Niin — lepää, jalo mies, povessa isänmaamme.
Sun jalo henkesi meit' ohjaa ainiaan.
— Kukilla kaunistaa sun hautakumpus saamme;
Sun nimeis, Runeberg, ei kuole milloinkaan.

—rt—

ILTA.

18 16/6 84.

Jo taukoo myrsky, laineet hiljenneena
Jo pyrkii lepohon, kun päivä laskeutuu.
Jo nukkuu luonto kaikki, nukkuneena
Se armosylihin nyt Herran sulkeutuu.

Jo vai'ennut on satakielen ääni,
Niin — hetkiseksi sekin yöllä vaikenee.
Vaan varhain aamulla mun ikävääni
Se laulaissansa soittaa — pois hajoittelee.

Ja ilta tuottaa rauhan sureville,
Ja levon väsyneille se kauniin tarjoaa.
Sentähden iloitsen, kun taivaan rantamille
Tuo kaunis aurinko noin hiljaa vaeltaa.

Se vaipuu — kenties minne vaipuneekaan
— Luo Luojan kertomaan, min täällä nähnyt on.
Mitk' vaiheet katoovaiset täällä vaihdelleekaan,
Ne näkee aurinkoinen, kirkas, varjoton.

Kun itkee ihmislapset vaivojansa,
Tai onnestansa toiset heistä iloitsee,
Niin niitä kaikkia se matkallansa,
Tuo taivaan valo suuri, hiljaa katselee.

Ja illan tullen rientää täältä poisi,
Vaan elomme se kaikki näkee ainiaan.
Oi, Herra, jospa aurinkoinen voisi,
Läp' yönkin loistaa tänne synkkään maailmaan.

—rt—

KOLKKO KESÄ-AAMU.

18 28/6 84

I.

Hiljaa öisen peitteen luopi
Kirkas aamu tieltään pois.
Uuden päivän Herra suopi;
Oi, jos lintuin laulut sois!

Tyynnä kun on järven pinta,
Aamu kirkkaudessaan,
Silloin miks'ei ihmisrinta
Riemuin laula laulujaan?

Mutta kun ei lehdikoissa
Satakielen sävel soi,
Ihmisrinta kuinka noissa
Täysin äänin laulaa voi!

Tosin aamuhetkin soisin,
Että linnut laulaisi.
Silloin ehkä miekin voisin
Laulaa — sumut poistuisi.

Muistellessain kuinka ennen
Kesä-aamuin ihastuin,
Kuullessani kyntörastaan
Lauluja, kuin riemastuin!

En voi olla kaipaamatta
Kesä-aamuin lauluja;
Nyt on linnut laulamatta.
— Kesät on niin kolkkoja.

Oisivatko muuttunehet
Suomen kesät syksyiksi,
Joiss' ei enää linnut laula,
Marjat kypsy kypsiksi?

II.

Laulaa linnut kerran vielä,
Kun on aamu isänmaan.
— Kansa kun on noussut siellä
Suomen sydänmailla vaan!

Marjat kypsyy kankahilla,
Helteiseks kun päivä käy.
Silloin Suomen sydänmailla
Syksyä ei koskaan näy.

Hengen tiellä kesän voittaa
Kansa kerran ikuisen.
— *Silloin* ihmislapsi soittaa
Iloisna kuin leivonen!

—rt—

IMMELLENI.

Sinisilmäis, armas impi,
— Oi, mi puhtaus niistä loistaa,
Päivän varjopilvet poistaa:
Sydämeni rauhoittuu.

Kirkas, niinkuin illan taivas,
Katsehesi lumoovainen!
Sellainen on jalo nainen,
Ajattelen itseksein.

Omaksein jos sinut saisin,
Kaikki, kaikki unhottaisin,
Päivän riidat, torat ne
Sais'vat jäädä toisille.

Lakkaamatta kiitteleisin
Herraa kaikkivaltiasta,
Omastaan jos maailmasta
Mulle lemmen-onnen sois.

Mutta päivä peittyy vielä
Tuonne taivaanrannan taakse,
Lemmen-aurinko ei nouse
Valaisemaan tietäni.

Hiljaa nukkuu unehensa
Kotimaani kaunis ilta.
Tyyntä rauhaa taivahilta
Herra vaaroillemme suo.

Minä yksin vaan oon tässä,
Rauhaa syömmessäin ei vielä.
— Impeni, oi miks' oot siellä
Kaukana niin luotani!

Sinisilmiäis jos kerran,
Kerran vielä, nähdä saisin,
Kaikki muut mä unhottaisin,
En sinua, en maatani!

—rt—

MYRSKY-YÖ.

Vimmatusti myrsky riehuu,
Purren reunamilla kiehuu
Aallot kylmät, vihaiset.
Pursi pieni niit' ei kestä,
Luonnotar jos tuult' ei estä,
Purren peittää lainehet.

Kohti kotirantojansa
Pursi kiitää purjeillansa;
Rannat vihannat ei näy.
Illan tullen tuuli kiihtyy,
Vaikka luonto muutoin viihtyy,
Aallot ankarammin käy.

Kullasta jos pursi oisi,
Kai se kotirannat voisi
Töin ja vaivoin saavuttaa:
Siihen tuskin vihaisimmat
Merten tuulet ankarimmat,
Uskaltaisi koskettaa! —

Tuulet vaikka kallioihin
Kultapurren löisi, noihin
Kuitenkaan ei särkyis se.
Uljaasti se tuulten kanssa
Kamppailisi matkallansa
Ijäisyyden rannoille.

Puisen purren luodoillensa
Myrskyt iskee — huviksensa! —
Kallioihin murskaks lyö.
Siitä pelastua minne?
Kun ei rannikot näy sinne,
Kun on synkkä myrsky-yö.

Niinpä usein maailmassa
Kohtaloiden pauhinassa
Ihmislapsen laita on.
Hän ei koetuksiansa
Kestä heikoll' voimallansa;
Voima määrää kohtalon.

Yks' on kuitenki, mi kestää:
Uskon voima kaikki estää
Ajan hurjan tuulispäät.
Tuulen vehkeily ei saata
Ihmislasta maahan kaataa,
Vaikk' on hurjat myrskysäät!

—rt—

MIETTEITÄ ERÄÄN NUOREN INKERINMAALAISEN IMMEN HAUDALLA.

(Hukkunut uimaretkellä Itä-mereen v. 1884).

Seutu missä ensikerran elonpäivää näkemään
Ihmislapsi syntyessään avajaapi silmiään,
Seutu se on rakkain meille armahine muistoineen,
Sinne halumme on aina, leikkipaikkaan entiseen.

Sinne, missä kukkanurmet kotilehtoin suojassa
Ijät muistuttavat meille onnellista lapsuutta,
Missä kyntörastaan laulut kauniit kesä-öinä soi,
Sinne päivän hälinästä henkemmekin halavoi!

Synnyinpaikkani on parhain, vaikka muutoin oisinkin
Onnetarten helmalapsi, eloni ois mahtavin;
Vaan en kuulis kesä-illoin kotikuusten huminaa,
Näkis' en kuin päivä kirkas synnyinpaikkaa kaunistaa.

Oi, en silloin onnestani oikein voisi iloita,
Heitetty jos oisin maille kauvas synnyinpaikasta,
Elämäni aamuhetkiin lennähtelis aatoksein,
Missä yksin voisin löytää ilon, rauhan syömmellein.

Onnettaret vaikka veisi minut ulos maailmaan
Kauvas synnyinpaikastani, eloon vaihettelevaan
Iloon, onneen runsahasen kodin pienen suojasta
Tuost' en kuitenkaan mä voisi vilpittömäst' iloita.

Min' en voisi unhoittaa, kuin lasna ollen laulelin
Kodin armaan orren alla, vilpitöinnä iloitsin.
— Kuinka illan tullen ennen äidin hellän syliin jäin
Uneksimaan kohtaloita tulevaisen elämäin.

Paikan tiedän, missä synnyin, missä kasvoin lapsena,
Paikkaa hautani en saata, ihmislapsi, arvata.
Lyhyt matkani on täällä, vaikka monivaiheinen;
Outo, tietämätöin mulle kuitenkin on loppu sen.

Salli, Herra, nuoruuteni Sinulle mun uhrata,
Elonhetket kaikki salli elää siinä uskossa,
Että kerran päivä päättyy ajan vaihettelevan,
Uuden aamun kellot soivat halki kolkon maailman.

Silloin salli luokseis tulla, syliis, Isä, lenteä
Toivon siivillä mun sieluin elon kolkon keskeltä.
Rakkauteni jääköön tänne muistoks omaisilleni,
Kiitolliset kyyneleeni Teille, ystävilleni!

Oi, ei kuolo saata meitä ikuisesti eroittaa:
Katsokaapas taivaanrantaa, elonpäivää nousevaa;
Vaiheet ajan katoovaisen hajoavat e'essä sen;
Usko, Toivo, Rakkaus pysyy, niiss' on elo ijäinen!

—rt—

TAMMERKOSKEN KESKELLÄ.

(Konsulinsaaressa).

18 7/6 84.

I.

Koski on — kuin ijankaikkisuus:
Ei se lakkaa, vaikk' on päivä uus'
Ja aamukoi jo näyttää liepeitänsä,
Koski vaan on aina ennellänsä!

Puhuuko se haltijoista vaan,
Mitk' ovat senkin tuoneet maailmaan,
Vai kertooko se Luojan ihmetöitä,
Tai kevät'iltoja ja kesä-öitä?

Tai onkohan se innoissansa nyt,
Kun milloinkaan ei viel' oo väsynyt,
Vai tanssiiko ja leikkii matkallansa,
Kun näkee synkkänä niin maailmansa?

Niin — koski on kuin ijankaikkisuus:
Ei se lakkaa vaikk' on päivä uus',
Se kertoilee vaan synnyin-sanojansa,
Ja ääni kuuluu — kolkkoon maailmaan.

II.

Niin — suuret ovat Luojan työt,
Jos sinijärvein kultavyöt,
Tai koskein kuohut komeat,
Tai kesä-illat rauhaisat
Mä näen silmilläin.

Täälläin on pikku palanen
Kalliista maasta isien,
Verellä voitetusta vaan,
Miss' soivat kosket innoissaan
Rakkautta isänmaan.

III.

Puissa lehdet puhkeaapi,
Kesä riemuin rientää jo,
Laaksojamme soinnuttaapi
Pikku-lintuin laulanto.

Järvet ovat vapaat jäistä,
Vainiotkin vihannoi:
Ihminen, oi, etkö näistä
Luojaas ajatella voi?

Laula'os sä ilomielin:
Suuret ovat Luojan työt.
Ylistäös kiitoskielin
Herraa läpi päivät, yöt!

—rt—

VUODEN LOPULLA.

18 31/12 84.

Aika rientää, vuodet vierii ijäisyyttä kohtahan.
Ihmislapset hyörivätten toimissansa — Luojahan
Näin sen sääti. Hän myös yksin tietää, mikä parhain lie,
Mihin kunkin ihmisraukan kohtalo ja onni vie.

"Eteenpäin miel' elävitten," — vuotta uutta varrotaan.
Toivon, pelvon tunteilla sen pulmia taas punnitaan.
Mutta peittoon kätkettynä meilt' on aika tuleva,
Josko vuosi riemun vaiko murheen se on oleva.

Josko rauha, hyvä tahto ihmisissä vallitsee,
Vaiko sodat, sorto meitä hirmukourin hallitsee.
Josko kultaviljat runsaat vainioilla lainehtii,
Vaiko kurjuus, katovuosi, nälkä meitä tervehtii.

Siunaa, Luoja, ihmiskuntaa, siunaa maata kallista,
Jossa meill' on kehto, koti, Suomenmaata armasta!
Edistyköön turvissasi kansain kuulut hankkehet,
Menestyköön suojassasi kaikki jalot aikehet.

—r—r.

VUODEN VAIHEELLA.

18 1/1 84.

Taas vuosikausi vaipunut
On ijäisyyden virtaan,
Ja jälkensä se painanut
On myöskin ihmiskuntaan,
Sill' aika kaikki muuttelee,
Sen varrell' olot vaihtelee.

Nyt vuosi uusi aluss' on,
Oi, armas Suomen kansa.
Se myöskin sulle suokohon
Runsaasti lahjojansa;
Sen ohell' yhä edisty
Ja vartu, kasva, miehisty!

Sua maasi kutsuu toimimaan,
Siis rohkealla miellä
Taas lähtekäämme kulkemaan
Kansallisuuden tiellä:
Jo enteet käskee toivomaan,
Jo rientää varjot poistumaan.

Oi, suokoon sulle apunsa
Taivahan Jumalamme;
Sull' uhratkoon myös voimansa
Maalliset johtajamme.
Näin onneks kaikki karttukoon,
Ja riemu maassa vallitkoon!

—r—r.

IMPI.

Ma tiedän immen ihanan, —
Ken hänt' ois armahampi!
Sen silmäin sini taivahan
Sineä kirkkahampi,
Ja poski milloin ruusuinen,
Taas milloin lumivalkoinen.

Ei suurta oo hän sukua, —
Perillä syntyi Pohjan. —
Ei loistosta myös lukua
Hän pidäkään, kosk' ohjan
Elolleen taivas antoi näin:
"Oo kaino, kasva lemmessäin!"

Hän, vaikka vuoroin kylmä on,
Vaan yhä voittaa mielet,
Ja häntä, kosk' on nuhteeton,
Ylistää kaikkein kielet. —
Mutt' impi milloin laulelee,
Riemusta syömmet sykkäilee.

On kosijoita hällä kaks:
Lapsuuden tuttu toinen,
Vaan tääkin käy jo kalseaks,
Ei sovi hälle moinen.
Taas toinen: outo, parrakas
Ja viekas, julma, juonikas.

Sa heihin ällös taivukaan:
Heill' uhkaa vain on sulle.
Ei konsanaan he johdakaan
Sua onnen valkamille.
Oi, pysy, impi, puhtaana
Ja Pohjan kaunistuksena!

—r—r.

TOIVOTTOMAN KUJERRUS.

Tyynny, syömmeni rauhatoin,
Tyynny, vaikk' olet toivotoin.
Kohtaloosi oo tyytyväinen,
Elon myrskyissä kestäväinen.
Ollos, raukka, sa pelvotoin,
Tyynny, syömmeni rauhatoin.

Mitäs tuosta jos itketkin,
Verta vainen jos vuodatkin?
Kärsimäänhän sa lienet luotu,
Ei oo riemuja sulle suotu,
Mailma sulle on armotoin:
Tyynny kuitenkin, rauhatoin.

Lämpimästi jos sykkäilet,
Lemmen tulta jos hehkuilet,
Murheet mustat sun ennättäisi,
Huolta lempikin synnyttäisi,
Ollos vainen sa tunteetoin;
Tyynny, tyynny, sa rauhatoin.

Nurmen alla jos nukkuisit,
Sykkimästä jos lakkaisit,
Parhain onni se oisi sulle,
Yksin viihtymään tuomitulle,
Siellä oisit sa huoletoin,
Sinne vaivu jo, rauhatoin!

—r—r.

KEN ON AMOR?

(Suomennos Isa Asp-vainajan ruotsinkielisestä runosta).

Ken se on, tuo paha Amor,
Koska usein moitittavan
Kuulen sekä herjattavan
Amor-parkaa pienokaista? —
Äiti mulle kerran lausui:
"Tyttöseni, valveillasi
Ollos vainen; tunteitasi
Varo viekkaalt' Amorilta."
Siksi aina huudankin:
"Amor, Amor, seuraneis,
Paha Amor, pysy pois!"
Vähät huolin Amorista,
Vilpistään ja viekkaudestaan,
Hypin, laulan, leikittelen,
Päähäni te'en seppelehen,
Tuulten tuiverrellessa.
Joskus muiskun lehtosessa
Aatolle suon, joka lempens'
Ijäks' luvannut on mulle.
Lasken sitten seppeleeni
Kutrillensa kultasille.
Enpä huoli Amorista,
Aatto omani kun on.

—r—r.

JÄÄHYVÄISLAULU.

(Suomennos Isa Asp-vainajan ruotsinkielisestä laulusta).

Hyvästi, synnyinseutunen,
Sa armas tanhua!
Oi, laula, laakson puronen,
Jäähyväislaulua!
Kun erotaan,
Suo, kuulla saan
Nyt surusoitelman:
Ah, joutuisaan
Ma kohta vaan
Jätän tään maiseman!

Hyvästi, kotilaaksonen
Ja isän' majakin!
Hyvästi, metsän lehtonen
Ja kolkko kangaskin!
Viel' humiskaa, —
Jo kiiruhtaa
Nuor' ystävänne pois.
Vieraissa vaan,
Pois kotoaan,
Häll' tulevaisuus ois.[1]

[1] Laulu on kirjoitettu vähää ennen runoilijattaren lähtöä Jyväskylän seminariin. Suoment.

Hyvästi, kallis synnyinmaa
Ja lasnaoloni!
Viimeistä kaipuun kuiskelmaa
Suokaatte kuullani.
Te, ahoset
Ja kukkaset,
Oi, vielä tuoksukaa,
Ja lintuset,
Te pienoset,
Lohtua laulakaa!

Teill', laakson paadet, kivetkin
Hyvästit huokailen.
Syömmessäin aina teitäkin
Murheella muistelen,
Viimeiseni
Nyt katseeni
Käyn teihin heittämään.
Joudunkohan
Ma milloinkaan
Taas teitä näkemään!

Vaan jos ma viivyn luotanne,
Eik' mua näykään,
Ja josp' ei lemmityisenne
Luoksenne riennäkään,
Niin lehtosen
Sa leppänen
Nimeäin kuiskaile,
Ja purokin,
Sa aaltoihin
Kuvaani piirtele!

Kun sitte saapuu tänne hän,
Lapsuutein kumppani,
Mua, nimen kuullen, nähdessään
Kuvan hän muistavi
Ja miettii näin:
"Oil syömmessäin
Hän kallis mullekin,"
Ja nimeäin
Viel' äännähtäin
Hän mua kaipaakin.

—r—r.

RUNOTTARENI JA MINÄ.

18 12/4 83.

Hän astui vitkaan luokseni,
Oil loisto silmässään,
Ja kielo, lempikukkani,
Oil hällä kädessään:
"Tän annan sulle merkiksi,
Sit' usein katsele;
Kun päiväsi käy pitkiksi,
Taas mua muistele!

Ma tottunut oon kuulemaan
Kuohuja koskien;
Oon harras ollut laulamaan
Tunteita sydämen,
Mi sykkii povess' impyen,
Ku kaitsee karjoaan
Tai salon jäykkäin poikien:
Oon halpa tyttö vaan.

Min kukkakummut kertoili,
Sen lauluks sommitin,
Ja lehdot mitä uinaili,
Sen sulle selitin.
Oon innostunut laulamaan,
Kun Suomi soittelee,
Mutt' täällä mulle kuiskataan:
"Parletz, ma chère, francais!"

En täällä viihtyä ma voi,
Tääll' outo ollenkin;
Tääll' äänet vieraat yhä soi,
Pois, pois ma riennänkin
Ja siksi luotais luopunen,
Mon pauvre adorateur;
Näin sinusta nyt erkanen,
Hyvästi ja — bonheur!"

—r—r.

SEKIN? NIIN, NIIN!

(Suomennos).

Millinen maa se lienee,
Miss' tie käy kultain nyt — sekin?
Ah, kenpähän sen tiennee,
Mun liekö pettänyt? Niin, niin!
Lintunen sen sanellet
Sa, ku ilmat viiltelet,
Viivy, voi,
Virka, oi!
Ei, sa riennät pojes vaan,
Huolistain et huolikaan.
Yksin lakkaa lauluin näin.
Eipä kukaan kuule säveltäin.

Mik' oil se liverrelmä,
Mi hänet viettel' pois — sekin?
Kuink' säihkynyt lie silmä,
Mi hänet näin lumois? Niin, niin!
Aalto kuohuu rantaan päin,
Perho istuu kädelläin.
Varrotkaa,
Vastatkaa!
Ei, väistytte kumpikin,
Ah, niin teki kultainkin!
Yksin lakkaa lauluin näin.
Eipä kukaan kuule säveltäin.

—r—r.

LIITTOON YHTYKÄÄMME!

Veikkoin, käyös taistohon
Eestä armaan maamme!
Joskin taisto kova on,
Voiton varmaan saamme.
Ällös väisty taistosta,
Joskin kohtaat vastusta:
Nero, voima, rohkeus,
Niiss' on maamme vapaus.

Pimeys se kahleillansa
Kytkee vielä maatamme,
Sitä, veikko, huoletoinna
Katsellakko saatamme?
Ristikäsin emme saata
Huoletoinna aivan maata.
Ei! vaan käymme taistohon,
Kuolloon tahi voittohon.

Joskin voima heikko oisi,
Ällös väisty sittenkään.
Ehkä moni heikko voisi
Voiton saada. Yhdytään
Liittoon. Siitä syntyy muuri,
Jok' ei hevin murru juuri,
Vaan se seisoo horjumatta,
Myrskysäässä murtumatta.

Syntyköhön liitto laaja
Kesken poikain Kalevan.
Sit' ei myrskyt rajut kaada,
Ei, vaan käymme voittohon.
Liitä sormes' sormihini,
Astu liittoon rinnalleni.
Ällös horju, käyös vaan
Eestä Suomen sotimaan!

Elias.

KUINKA ON LAITA?

Kuink' on laita sydämmen'?
Ken sen mulle sanoo, ken?
Se kun rinnassani riehuu,
Raivoo lailla myrskytuulten,
Tulivuoren lailla kiehuu,
Niinkuin Etna hirmuinen.

Syvemmälle rintaani
Kätken hurjan syömmeni,
Siellä riehukohon vainen.
Raivotkoon ja pauhatkohon,
Kyllä tyyntymähän saan sen
Konsa vaivun kuolohon.

Sillä tääll' ei rauhoa
Sydämmeni saavuta.
Vasta haudan tuolla puolla,
Siellä syömmein levon saa,
Oi, jos saisin ma jo kuolla,
Tervetullut, kuolema!

Elias.

YKS' OMPI TUNNE.

Yks' ompi tunne mun syömmessäin
Ma kertoa en sitä voi.
Ja yhä riehuu se rinnassain
Ja yhä mielessäin soi.
Ma aina jotain kaipajan.
Ja aina jotain ma odotan.

Mi ompi tunne tuo syömmessäin,
Mitä hurja ma aattelen?
Mi murhe kalvavi rinnassain?
En tiedä, mit' vuottelen.
Vaan aina jotain ma odotan.
Ja aina jotain ma kaipajan.

Ma aina jotain odotan,
Ain' syömmein kaipaavi,
En tiedä mitä haluan,
Miks' riutuu rintani.
Vaan aina jotain puuttuu multa.
Mun rintan' tuntuu murretulta.

Ma aina vuotan, odotan,
Vaan mitä? tiedä ma en.
Ja aina murhe on rinnassan',
Ain oon ma suruinen
Oi, missä kaihoni katoaa?
Milloin syömmeni levon saa?

Elias.

KERJÄLÄISTYTTÖ.

Luo rikkaan aatel' rouvan
Tul' pieni tyttönen.
Hän oven luona kauvan
Seisovi vuotellen.
Kun rouva hänet vihdoin, ylhäinen, havaitsee,
Näin lausuin tyttöselle hän heti tiuskaisee:

"Kuin, ryökäle, sä tänne,
Kuin tohdit tullakaan?
Het' ulos saat sa mennä,
Äl' palaa milloinkaan.
Jos palaat, rengilläni ma sinut pieksetän
Ja sitte vankeuteen paikalla lähetän."

Ja poijes tyttö lähti,
Hän läksi selkään yön.
Taivaalla välkkyi tähti,
Se katsoi tyttöhön.
Oi, äiti, säkö sieltä minua katsahdat?
"Oi, milloin luokses pääsen, kosk' päivän' loppuvat?"

Näin lausui tyttö raukka,
Hän vaipui lumellen,
Ja valkee lumi vaippa
Nyt peittää tyttösen.
Hän äitins' luokse pääsi ja luokse Jumalan,
Hän enkelinä piennä on iloss' taivahan.

Aamulla renki rouvan
Löytävi tyttösen.
Hän katsoi sitä kauvan,
Vuodatti kyyneleen.
Ja pöyhkeäkin rouva nyt siihen saapuvi,
Hän kauvan katsoi tyttöön, kauvan ja tarkasti.

En tiedä, syömessänsä
Mi tunne liikkuvi.
Vaan hiljaa silmistänsä
Yks' kyynel vierevi.
Hän muisti eilis illan ja tytön murheisen,
Kuin tyttö lähteissänsä loi häneen katsehen.

Jäljestä monen vuoden
Tuo rouva ylhäinen
Viel' muisti tytön katseen
Ja muodon murheisen.
Hän lausui: "aina muistan tuon pienen tyttösen,
Ain muistan tytön muodon ja katseen murheisen."

Elias.

ILTALAULU.

Impyen armas, uinuos sie,
Tähtyet taivahan valvoo,
Taivahan enkelit suojasi lie,
Ne sulle rauhaa tarjoo:
Uinahda, impyen', rauhassa vaan!
Yöhyt jo ääneti kattavi maan!

Impyen uinahda laulaissani,
Vaipuos vienohon rauhaan,
Sävel, mi kaikuvi syömmestäni,
Saattaa sun unien maahan.
Uinahda, impyen', rauhassa vaan,
Yöhyt jo ääneti kattavi maan!

Elias.

KEVÄÄLLÄ.

Jo talvi pojes pakeni
Ja jätti Suomenmaan;
Jo suvi armas läheni,
Ja hallat hyiset väheni,
Taas suvi peittää kukillaan
Jo vehreen maan.

Taas kaikuu laulu lintujen
Laaksoissa Suomenmaan,
Liverrys pienten peippojen,
Helkyntä laulurastasten,
Ja leivo ilman riemullaan
Saa kaikumaan.

Ma yksin olen iloton,
Ma riemuita en voi.
Tie pitkä, kolkko, iloton,
Ma koskaan määrään pääst' en voi,
Mua kurjaa, oi!

Elias.

MISSÄ SAANEN RAUHAN?

Nyt meiltä aurinkoinen
Kätkevi kasvojaan.
Yö vaippahansa mustaan
Jo peittävi nyt maan.
Se peittää vuoret, laaksot,
Se peittää lehvikot.
Jo vaiken' ihmislasten
Ja lintuin laulelot.

Ma yksin, yksin valvon
Mun rintain riehuupi.
Se missä rauhan saapi,
Miss' loppuu tuskani?
Niin, missä saanen rauhan?
Sen Luoja tietävi.
Saanenko sitä ennen,
Kuin jäähtyy rintani.

Elias.

LAULA, IMPYEN!

Laula armas impyen',
Laula iloks minullen,
Laulus' syömmeen levon saa,
Huolet, murheet karkoittaa.
Riemu täyttää rintani,
Lepo vaipuu syömmeeni.

Siispä laula, impyen',
Silloin kun oon murheinen.
Heti kaihon' katoaa,
Rauha rintain valloittaa.
Immyt hellä, laula vaan,
Niin mä levon, rauhan saan!

Elias.

ELOKUUN ILTANA.

Oi, kuinka, kaunis ilta,
Pysyt sä muistoissain!
Ja tuntehia vielä
Herätät rinnassain!

Kuin kaunis oli ilma
Ja järvi tyynenä;
Sen peili kirkkahana
Kuvasti saaria!

Ja venehessä poika
Nyt lauloi kullalleen,
Odottain vastausta
Sydämen tunteilleen.

Kuu hopeehohdollansa
Järvehen kajasti,
Ja tähti lempeästi
Kun äiti silmäili.

Oi, kuinka olet, ilta,
Pysyvä muistossain!
Ja tuntehia vielä
Herätät rinnassain!

Illakko.

LAULA!

Laula, kun sua surut painaa,
Ja kun rintas kaihoaa!
Laulu sulle riemun lainaa,
Laulu surusi huojentaa.

Laula, kun sa viel' oot nuori
Ja syömmes sykkii hellä!
Laulaos vielä syksylläsi
Kulta-aikaa keväimellä.

Illakko.

VAST'ALKAVA MATKAMIES.

Mä olen vasta alkanut
Mun vaellukseni.
Vähäisen onpi kohonnut
Aurinko eloni.

On sydän vilpas, innokas,
Minulla hehkuva:
Siis tulevaisuus toivokas,
Jokseenkin lupaava.

Mutt' miten taidan onneni
Todella säilyttää?
Ja miten vaellukseni
Tääll onpi päättyvä?

On Luoja luonnon lahjoja
Mullekin jakanut,
Armon ja onnen aarteita
Eteeni avannut.

Korkeaan tarkoituksehen
On Luoja ihmisen
Tänn' asettanut; sydämmen'
Tunteepi myöskin sen.

Mutt' miten tarkoitustani
Voin olla vastaava,
Kun peitetty on matkani
Synkällä sumulla?

Viel' sydämmeni valoa
On vailla vakaista, —
Oi, kenpä voipi minua
Oikeaan ohjata?

Ah, Luoja hyvä, kasvosi
Käännä mun puoleeni,
Ja taivaallinen valosi
Suo sydämmeheni!

Niin toivon tavoittavani
Oikean onneni,
Ja että päättyy matkani
Sun kunniaksesi!

K. H. F.

TALVELLA.

On talvi synkkä, sumea
Ja kolkko luonnoltaan.
Se huurteheista huntua
Käyttääpi verhonaan.

Meill' pohjatuuli alati
Kylmästi puhelee,
Ja valoansa niukasti
Aurinko jakelee.

Mutt' tähtiyömme kirkkahat
On meille mieluisat;
Ja revontulet hehkuvat
Meill' ilon tuottavat.

Siis oomme aina maahamme
Me tyytyväisiä
Ja mieluisasti poljemme
Isäimme jälkiä.

K. H. F.

RAUHAN MAA.

"Oi, missä oot sa, rauhan maa?
Kun saisin sinne vaeltaa!
Oi, pääsisinkö sinne vaan,
Miss' rauhan sielulleni saan,
      Ma onnetoin!"

"Oi, veljen', mikä sinun on,
Kun olet sa niin rusoton?
Onk' ystäväs sun pettänyt?
Sitäkö suret sinä nyt?
      Sa, vaivainen!"

"Mun ystävän' on pettän mun,
Ja kanssais lähden kulkeen sun,
Minnekkä myrsky viepi mun;
Ja sinua en hylkää, en
      Oi, veljyen'!"

Ja missä rauhanmaa on? oi!
Mitenkä sinne päästä voi?
Kanss' sinun sinne rientäisin,
Ja iloll' siellä eläisin,
      Oi, rauhan maa!

"Mä tiedän miss' on rauhan maa,
Ja sinne saan mä kulkemaan
Kes'-illan tyyntä nauttimaan:
Se luona Herran taivahan
      On rauhan maa."

—r—

KIRKONKELLOT.

Kumiseva kellon ääni kuuluu kaukainen.
Vaikenee sen kuullessansa oksall' lintunen
Ja alkaa taasen laulamaan,
Vaan vaikeneepi uudestaan
Kuin lumottuna. — Soitolla
Lie voima salainen.

Yksin töllin seinuksella istuu lapsonen,
Huonehia rakennellen hietaäyrääsen.
Hän hiljaksensa hyräilee
Ja tuumielee, laulelee
Niin huoletonna, surutta,
Kuin lintu keväimen.

Mutta soitto kumajaa, maan pyhyys vallitsee.
Lapsi töllin seinuksella — hänkin vaikenee.
Takoa kaukaa vainioin
Kohoopi juhlallisna noin
Nuo huiput Herran temppelin:
Hän sinne katselee.

Suruinenko soitto tuo — kutsuva haudallen —
Koska kyynel kieriääpi poskell' lapsosen?
Ei; murhett' ei se ilmaise,
Vaan kaipuu harras kaikuilee
Sen äänessä. Se kutsuvi
Luo Herran rukoileen.

Mutta sinne katseleepi pieni riutunen:
Siell' on "kirkko" — mikä on se kirkko soittoineen?
Tuo kellon ään' kun kaikuaa,
Se rintaan kaipauksen saa.
Ja luo jo äidin astuvi
Laps' soidess' kellojen.

"Äiti! Kello kaikuvainen kutsuu kirkollen:
Vieös lapses' pienokainen Herran huoneesen!
Jo sinne kansaa tulvailee,
Kun ääni kellon kaikuilee.
Siell' laulavatko enkelit,
Nuo armaat lapsien?"

Siitä äiti sylihinsä lapsens' ottavi.
Kirkkohon he kulkevat, ja soitto lakkavi.
He penkkihin jo istahtaa,
Äit' otsans' alas kumartaa,
Ja kohta siitä kohoten
Hän veisuun yhtyvi.

Tuolla taulu alttarin — siin' Poika Jumalan
Kutsuu: "lasten tyköni mun suokaa tulevan!"
Kuin hellästi hän katselee,
Kun pienoisia pitelee,
Kut rintaan Hänen nojaavat,
Hänehen turvaten!

Pappi nousten saarnaamaan jo sanat kertovi:
"Lasten taivaan valt' on Vapahtaja lausuvi."
Hän kertoo, kuinka Jesus on
Ystävä lasten verraton
Ja luokseen heitä tahtovi,
Kutsuupi äiditki.

Vihdoin saarna päättyvi, he kotiin lähtevät.
Vielä kellot kaikuen hyvästin jättävät.
Ja äiti kera lapsensa
Kotihin kulkee kirkosta.
Mutt' väsynyt on pienonen,
On tautiin kääntynyt. — —

Taasen kellot kaikuen kutsuvat kirkollen,
Taasen kansaa tulvaileepi Herran huoneesen.
Mut ensin kansa pysähtää
Luo haudan pienen, viivähtää,
Miss' arkku pieni lasketaan
Maan mustaan povehen.

Surumielin, kyynelissä äiti katsovi,
Kuinka pappi multaa heittäin haudan siunavi,
Mutt' lohtunaan on: lapsensa
Vei Vapahtaja luoksensa,
Ei kuule, kuinka kuiskataan:
"Laps' kuoli kuumeesen."

Sampoinen.

NÄET MAASI.

Näet maasi kuusisen,
Rikkaan, armahaisen,
Vierahille salaisen
Tunnet sä sen luontehen
Syvän, puhuvaisen.

Huviksesko kulkenet
Lepopäivän aikaan,
Taikka muuten matkannet,
Maata suurta katselet,
Näät nuo vaarat, kankaat.

Kestäväisnä, uljaana
Vuor' kun vuorta kaartaa
Ajan vanhentamana,
Sammal paikoin peittona,
Petäjiä kantaa.

Hongat huojuu humisten,
Talvein taisteluista
Mennehiä kertoillen,
Kuinka kauhun kangasten
Kaatoi pohjan miesi.

Kuinka hallan halmehen
Sorrettua ennen
Pohjan miesi, pakkasen
Kouristeissa tarjeten,
Kuori männyn kyljen.

Kukkulalle kankahan
Käythän ihaellen?
Siintää järvet Suomenmaan,
Välkkyellen laaksoistaan,
Taivast' kuvastellen.

Kukkulalta kuljetpa
Taasen tiehyelle:
Vainiot sen varrella,
Viljat päilyy laaksossa
Kauas kaarestellen.

Keskelläpä vainion
Talo vankka seisoo,
Linnana mi heiluvain
Viljamerten aaltoovain
Vartijana valvoo.

Pulskana se pohottaa
Kujan pitkän päästä,
Kuni onnen uutismaa,
Viittaellen kulkijaa
Poikkeamaan tiestä.

Vanhat koivut tuuheat
Kujan suussa seisten,
Suhaellen kertovat,
Kuinka siellä asukkaat
Tyytyväiset ain' on.

Mutta käytkö ääremmäs
Pohjanlahden rantaa:
Tuskin uskot silmiäs
Tasamaata nähdessäs,
Minne katse kantaa.

Kentät aavat taisteluin
Esi-isiemme
Kertoilevat siellä, kuin
Maan tän eestä innostuin
Riemuin kuoltiin sille.

Ja kun syömmes innostuu
Synnyinmaalle tälle,
Katsehes kun suunnittuu
Taivaall', vanno uhrautuu
Isänmaalle tälle!

* * * * *

Riennä pohjan äärehen,
Lapin tuntureille.
Siellä raitis tuulonen,
Kehdostansa kehjeten,
Huutaa vastaan sulle:
    Aina valvo, taistele,
    Ellös horjuin epäile
    Vastuksias voittaa!

Nätpää järven sinisen
Pohjasessa siellä,
Kuulet vaivaiskoivusen
Mailla hallan, pakkasen,
Kuiskailevan vielä:
    Aina valvo, taistele,
    Ellös horjuin epäile
    Uhrautua maalles!

Suur' on maasi kaunoinen:
He'elmäpuista asti
Seutuun yön ja pakkasen,
Mihin päästen päivynen
Yölläkään ei laske.
    Aina valvo, taistele,
    Ellös horjuin epäile
    Yönkään valtaa voittaa!

Kun sä näät sen talviyön
Valkeen lumipeitteen,
Kimelteisen tähtiyön,
Etkös kuule kuiskeen:
    Aina valvo, taistele,
    Horjumatta suojele
    Vapautta Suomen!

Maapa suuri, kauno tuo
Sun imetti piennä;
Tuopa sulle leivän suo; —
Ellös siirry vieraan luo,
Tää sun suojaa vielä!
    Aina valvo, taistele,
    Synnyinmaatas suojele,
    Niinkuin sun se suojaa!

Sampoinen.

HUUTO-MIKKO.

Hiljaa huuto-Mikko häärii
Pirtin karsinaisessa,
Risutukkosia käärii,
Polttaa niitä uunissa.
Ahkerana puuhailevan
Nähdään hänet aina vaan,
Usein kuullaan rukoilevan
Illoin maatapannessaan:

"Siunaa, Herra, Suomeamme,
Armast' auta kansaa sen,
Ettei kallis isänmaamme
Joutuis onnetuutehen.
Sitte myös minulle anna
Rauhallinen viime yö,
Kun on aikain maatapanna,
Päättyneenä päivätyö."

Mierolla hän syntyn' oli,
Kylän teitä tallannut;
Rengin töissä reutoeli
Siks, kun oli varttunut.
Korven raivas' asuinmaaksi —
Siitä viljan väänteli,
Siinä taimia teriksi
Kansallensa kasvatti.

Sota sorti naapureita,
Suomen eestä taisteltiin.
Mikko kylänmiesten kera
Riensi vastaan vainoojii.
Sodan maasta suistettua
Jääneet palas' kotihin.
Ryysyisenä, arpisena,
Saapui mailleen Mikkokin.

Ruoho täytti viljapellot,
Tuuli tunki seinihin. —
Tuoni tempas' toivon taimet,
Kuolo kaatoi kumppanin.
Syksyn tullen harmaa halla
Viljankin vei viimeisen. —
Mikko ijän painon alla
Siirtyi kylän suojillen. —

Valkopäinen, koukkuselkä,
Ryppykasvoin vakavin,
Voimaton jo työhön, vielä
Toimii aina kuitenkin.
Tarkastaakseen aamun koita
Aikaisin jo nousee hän.
Katsahdellen taivon rantaa
Käypi myöhään levollen.

"Siunaa, Herra, Suomeamme,
Armast' auta kansaa sen!"
Kuiskii äänin värisevin,
Sitte uupuu unehen.
Niin hän nukkuu rauhallisna
Huutolaisen vuoteellaan,
Kun ei enään huolimista
Muut' oo hällä vanhoillaan.

Sampoinen.

ILTASELLA.

Ilta hienost' himmenee,
Käypi kalseaksi,
Maa jo tuolta tummenee,
Muuttuu mustemmaksi.

Yksin kalpeana kuu
Tarpoo taivaan rantaa,
Puolla katsoo, kirkastuu,
Valon vaisun antaa.

Viitakossa viileys
Karmivaksi kasvaa,
Kursusta jo kylmetys
Uhkuttaapi usvaa.

Kohta nousee notkelmaan
Pellon päälle halla.
Huomenna jo huoataan
Huolitaakan alla,

Kuura kylmärintainen
Rauhaan saapi suolle.
Hornan henget ilkkuen
Vaanii vartiolle. —

Kuoret meidän nukkuvat
Päivän paahtehessa,
Vanhat kohta vaipuvat
Ehtoon ehtiessä.

Nuorukainen, nousepas!
Katso: kaikkialla,
Missä maas' on laihakas,
Asuu hyinen halla.

Näät: sun työtäs' tarvitsee
Isänmaasi multa.
Työhön sulle tarjoilee
Luoja voiman tulta.

Valon vainiotakin
Myöskin halla haittaa.
Vanhain vaivain viljankin
Surma tahtois taittaa.

Vanha polvi poistuvi —
Nouse, nuorukainen!
Tarmoin tartu työhösi,
Siinä vartu vainen!

Suomi-äiti kutsuvi
Luokseen lapsiansa,
Ettei surma sortaisi
Hänen armaitansa.

Ken ei kuule, uniin vaan
Tuhlaa voimiansa,
Pettäjänä isänmaan
Auttaa sortajaansa.

Hallan henkiin iske sä,
Nuorukainen, innoin!
Äitiäs' elähdytä,
Impi, lempirinnoin!

Sampoinen.

YKSIN.

Lunta lyöpi seinustaani
Tuuli talvinen,
Pimeästä akkunaani
Ruoskii ripsien.

Tuolta tulta tuikkuaapi
Kautta synkän sään,
Läpi myrskyn raivajaapi
Valo tiehyttään.

Katsahdanpa. — Hökkelissä
Kellä turvans' on?
Vaimo vanha vuotellessa
Siell' on voimaton.

Kasvoilla on kalman merkki,
Rauha, raukeus.
Väre elon niihin kulki,
Silmään kirkastus.

Käsi kääntyy, tapajaapi
Käden puolison,
Jakkaralla vieressä mi
Vuotehensa on.

"Sano:", lausuu, "Saarallemme:
Häneen turvatkoon —
Ei hän heitä, Jesuksemme, —
Mull' jo voitto on."

Niin hän lausuu: kallistuupi
Päähyt pahnahan.
Kuolon koura koskettaapi
Silmälautahan. —

Risahtaapi. — Ikkunasta
laitti pärehen
Talven tuuli. Loistamasta
Lakkas' lamppunen.

Kylmä käsi kämmenessä
Istuu vanha mies.
Liekö silmä kyynelissä —
Pimeessä ken ties?

Kuuluu: "Herra antoi, otti —
Hälle kiitos vaan!" —
Pirttiin tuulee, tuiskuu — leski
Tuot' ei huomaakaan.

Sampoinen.