Title: Lyyra ja paimenhuilu: Runosuomennoksia
Translator: Veikko Antero Koskenniemi
Release date: December 23, 2006 [eBook #20166]
Language: Finnish
Produced by Tapio Riikonen
Runosuomennoksia
V. A. Koskenniemi
WSOY, Porvoo, 1917.
Kauneus (Charles Baudelaire)
Ihminen ja meri (Charles Baudelaire)
Haamu (Charles Baudelaire)
Kissa (Charles Baudelaire)
Pöllöt (Charles Baudelaire)
Sokeat (Charles Baudelaire)
Valo (F. W. Bourdillon)
Monte Mariolla (Giosuè Carducci)
Lumisade (Giosuè Carducci)
Kysymys (Fredrik Cygnaeus)
Yhdeksänvuotinen rauha (Werner von Heidenstam)
Lapsuusystävät (Werner von Heidenstam)
Ihme (Werner von Heidenstam)
Sodanjumala (Werner von Heidenstam)
He kaksi (Hugo von Hofmannsthal)
Ruusulle (Friedrich Hölderlin)
Vuorimies (Henrik Ibsen)
Rukous (Johannes Jörgensen)
Tanssiaisten jälkeen (Detlev von Liliencron)
Siinäkö kaikki? (Detlev von Liliencron)
Lapsuuden ajoilta (Detlev von Liliencron)
Syvä kaipaus (Detlev von Liliencron)
Illan tullen (Alice Meynell)
Rolla (Alfred de Musset)
Peikon kosto (J. J. Wecksell)
Kevään valveutuminen (Émile Verhaeren)
Kaksi kuninkaanlasta (Émile Verhaeren)
Kaksinpuhelu (Paul Verlaine)
Spleen (Paul Verlaine)
Suden kuolema (Alfred de Vigny)
Loppuballaadi (Francois Villon)
Charles Baudelaire
Olen kaunis ma kuin uni kivinen vain ja mun rintaani vastaan on riutunut monta. Mut lempeä mykkää ja loppumatonta olen ruokkinut rinnassa runoilijain.
Kuin sfinksi oon ikuinen arvoitus, mull' on jääsydän, joutsenen valkeus. Vihaan liikettä, leikkiä linjojen ja koskaan ma itkenyt, nauranut en.
Ja mun muotoain ylpeää runoilijat öin päivin niin hartaina tutkivat ja mun ongelmaani he tulkita halaa.
Sillä vastaan hiljaista rakastajaa iki-ihmeitä silmäni kuvastaa, minun silmäni, joiss' ikikirkkaus palaa.
Charles Baudelaire
Meri, vapaa mies, on parahin ystäväs. Kun katsot aaltoin ikuista vyörinätä, sa katsothan kuin itseäs, elämätä ja omaa mittaamatonta syvyyttäs.
Niin mielelläs sa itsehes syvennyt
ja kuvaas käsin ja silmin tapailet sa
ja usein hurjaa huutoa kuuntelet sa,
jok' on sun poves pohjasta vyörynyt.
Niin ihmeelliset ootte te kumpikin.
Sa ihminen, sun syvyyttäs tunne emme.
Meri, turhaan rikkauttasi tapailemme.
Te salaatte omanne mielin kateisin.
Niin ootte käyneet vuodet tuhannet
te sotaa ilman sääliä, armontöitä.
Niin rakastatte kuoloa, kauhun öitä,
te veriviholliset, te veljekset!
Charles Baudelaire
Kuin enkeli kepein siivin sun vuoteellesi hiivin, yön tullen hämärän sun uness' yllätän.
Sua suutelen, armahin, hienoin ma suudelmin kuudan-vienoin ja kuin käärme kostehin ja kylmin, petollisin.
Taas koitteessa kalpean aamun näät väistyvän valkean haamun tulen illalla jällehen.
Saa toiset lemmellä koittaa sun nuoren olentos voittaa, minä valtaan kauhulla sen!
Charles Baudelaire
Lepää, kaunis kissani, rinnallain
ja käpäliis kyntesi salaa.
Suo mun katsoa, silmiis sukeltain,
missä malmi ja agaatti palaa.
Kun sormeni päätäsi sivelee
ja selkääs pehmeätä
ja kun väristen käteni koskettelee
sinun ruumistas sähköisätä,
näen hengessä naiseni. Hänelläkin
sama katse on, peto suloinen,
syvä, kylmä kuin säilä viiltävin,
ja päästä aina jalkoihin
sama tuoksu niin hieno ja vaarallinen
ylt'ympäri ruskean ruumihin.
Charles Baudelaire
Kuin kummat jumalankuvat he istuvat rinnakkain ali' oksien tuuheain tulisilmin, he uneksuvat.
He istuvat paikoillaan, kunis saapuu ilta ankee ja vinosti säteet lankee ja hämärä käy yli maan.
He viisaalle opettelee: hyvä syrjään istahtaa, miss' ei meluten hälyä kansa.
Ken varjoa tavoittelee,
hän kiinni tyhjän saa.
Paras pysyä paikoillansa.
Charles Baudelaire
Oi sieluni, sa katso, hirveät he ovat nähdä, melkein naurettavat, he käy kuin unissansa-kävijät ja silmin tyhjin ilmaan tuijottavat.
On heiltä viety valo korkeuden, mut ylös kuitenkin he katsoo aina, ei katuhun he katsettansa paina, he tähyy korkeutehen taivaiden.
He taivaltaa kuin maassa kuoleman, miss' ainainen on yö. Ja ympärillä öin päivin laulut, kirot kaikuvat
ja iloihin on kiire ihmisillä.
Mut mielin järkkynein ma huudahdan:
Mit' etsii taivahasta sokeat?
F. W. Bourdillon
On yöllä silmiä tuhansin, yksi päivällä ainoastaan. Valo maailman sammuu kuitenkin, kun on aurinko jättänyt maan.
Tuhat valoa tuntee ajatus, sydän yhden, muuta ei. Mutta koska on lähtenyt rakkaus, koko elämän valon se vei.
Giosuè Carducci
Harjalla Marion, loistossa ylhäin ilmain
kypressit hartaina seisoo, katsoen laaksoon,
miss' ohi usvaisten rantain vaieten kulkee
mahtava Tiber,
nähden allansa Rooman äänetönnä
aamua vuottain ja niinkuin laumansa suuren
keskellä jättiläispaimenen, nousevan eessään
Pietarin kirkon.
Juokaatte harjalla aurinkoisen vuoren,
ystävät, viininne, jonneka säteet aamun
kirkkaina taittuu! Hymyilkää: me kaikki
kuolemme kohta.
Antaos minulle vaan, kun lauluni lentää,
kuohuva malja, Lalage, ja hento kukka,
antaos ruusu, min hehku ja tuoksu ja loisto
tuulehen haihtuu.
Huomenna kuolemme, niinkuin eilen kuoli
joita me lemmimme, ystävistä kauas,
lemmestä kauas kalpeina varjoina käymme
kuoleman maille.
Kuolemme, mut ikiaikojen taakse kiertää
auringon ympäri Maa, yhä helmastansa
uudet elämät nostain, uudet syttäin
kipunat yöhön,
elämät uusin lemmenliekkeinensä,
elämät uusin taisteluin ja haluin, —
uutten jumalten kunniaksi kaikaa
laulunsa uudet.
Syntymättömät, te käsihin joiden
soihtu se joutuu, jonka me hukkasimme,
teidänkin vuoro on, lastenne, lastennelasten
kadota kerta.
Oi sinä Maa, minun aatosteni äiti,
haihtuvan henkeni äiti! Kuinka paljon
tuskaa ja iloa lennätätkään vielä
ympäri päivän,
kunnes paeten pakkasta ja yötä
päiväntasaajan seutuvilla kerta
yksinäinen vaimo ja mies ypöyksin
elävät enää,
näkevät keskellä kuollehitten metsäin,
kuinka sa taakse jylhäin vuortenharjain
hiljallensa painuin, ihana päivä,
iäksi sammut!
Giosuè Carducci
Ääriltä harmajan taivaan pehmeät hiutalet lentää.
Kaupunki ääneti on, tauonnut taisto ja työ.
Ulkoa kuulu nyt ei torisaksain kutsuvat huudot,
kaiut nyt laulujen ei kiirien katuja käy.
Tornista laskevat vaan tylyt lyönnit raukeat tunnit
kaukaa kuin ääriltä yön, missä ei eloa oo.
Linnut ikkunalautahan lyö: tutut rakkahat henget
kuolleiden ystäväin nyt luoksensa kutsuvat mun.
Kohta te ystävät armaat, oi kohta te lempivät syömet
luoksenne saapuva oon, rauhaanne varjojen luo.
Fredrik Cygnaeus
Sen kansan, joka ymmärtänyt oisi mun tunteheni, osan omastaan, sen kansan, joka kunnioittaa voisi ei lainaa muukalaisen milloinkaan, sen kansan, jonka laulajalle suotu ois runon lento ylväs, vapahin, sen kansan, jonka sydämehen luotu on kautta aikain aarre rikkahin, —
sen kansan sydämestä eroittaa mun se kieli, jolla laulan, kaiullaan ja ykskään kuiskauksistani saa mun ei synnyinmaani syömeen oikeaan. Ah! niinkuin huulet sen ken näkee unta vain liikkuu, sanoja ei kuule ken, niin on mun tunteheni valtakunta, mun, muukalaisen maalla isien.
Täst' eikö nousemusta horroksesta? Tää eikö lumo lakkaa konsanaan? Jo eikö koita päivä, katvehesta kun lauluni saa poveen synnyinmaan, kun tuntehesi tulkituksi näät sä, mun oma kansani, sa kallehin? Vai viimeisnäkö tiedottomaks jäät sä, siit' että itseäs ma tulkitsin?
Se hetki vihdoin koittava on milloin, kun, lauluni, sa yöstä ylenet? Ois sulla, vaikeneva kansa, silloin, mi vaietessas tuskin kuuntelet, ois kerran korvaa kuulla laulajoita, he kuinka eri äänin laulaakin. Sa ymmärtäisit, kuunnellessa noita, myös mitä sielustas ma tulkitsin.
Verner von Heidenstam
Vanha Damon jurotellen pieness' asui majassansa, peukaloaan kostutellen kehräeli villojansa. Kynnyksellä nukkui lapset, vaimo, hajallansa hapset, torkkui käsikiven luona. Antoi luonto antimensa, villan antoi lammas, vuona. Dryaditkin oksillensa nukahteli hiljallensa. Niiden hiuksista ja suista oksat, vesat versosivat. Ammoin jo ne unohtivat puistaa pähkinöitä puista. Linnut tuskin näki vaivan kohotella helttojansa. Mettiäiset koloissansa hunajassa virui aivan. Vuonat iloansa lauhaa piti kesken kesän rauhaa.
Virkkoi vaimo haukotellen, venytellen unissansa: »Damon, kuule! Karjahdellen härkäs mylvii vimmoissansa.»
Vanhus sääskiä vain hääsi, alkoi taasen askarrella. Selkään valahtamaan pääsi harmaa tukka vanhuksella: »Kaadettuina sudet makaa, mies ei aja miestä takaa, viha, kosto, sota sammui. Ikäväänsä härjät ammui. Täys on rauha maailmalla! Seppelpäin kun puiden alla nuoret kokoontuvat illoin, tarttuin jalon lyyran kieleen, mitään heill' ei tule mieleen. Nauraa taitaa vain he silloin. Tyytyväisnä suunsa matkii, kuinka toraan kieltä käyttää, kuinka sianporsas latkii. Sen he tietää, miltä näyttää: miltä kaivo vinttoinensa, kehruuäijät rukkinensa kesken maalaisarjen lauhan; nainen hän on kukan lainen, kukka hän on niinkuin nainen. Kirota ma tahdon rauhan, joka kaupin pussiin kultaa kasaa, mutta tuhkaa, multaa kylvää miesten sydämihin. Riemun unohdin ja vihan, silmä, mieli kuivui ihan. Pitkän rauhan ikävihin unohdin ma aikain mennen kuinka isä lempii lastaan, rakkaat nimet, jotka ennen kuiskin korvahasi illoin — kirkas tapparani silloin kiilsi katsettani vastaan. Halvaks arvioin ma sylin, jost' en maksa vaaran hintaa. Vasten riistäjänsä rintaa naisen rakkaus on ylin. Nähdä toisten pälyilevän naistani, mun mielein halaa, nähdä, kuinka koti palaa!»
Näin hän puhui. Kalpenevan näytti hällä poski, huuli, kuin Hymettos syksyssänsä, kun käy ensi pohjatuuli. Pudotteli käsistänsä vanhus maahan käämiänsä. Kuule! Koko tanner kaikui, torvet, huilut, käyrät raikui, kutsuin miehet aseihinsa. Miekat, kilvet välkehtivät. Vaunut raskaat akselinsa liittehissä kitisivät, kantain kuormin kukkurisin touveja ja puita laivan pedonkidoin kuparisin. Miehiä kuin metsää aivan nousi, täyttäin asehillaan koko seudun, loistehellaan. Eellä valko-hevosillaan ratsastivat urhot Hellaan.
Katsoi Damon ihmetyksin, valui viitta vyötäillensä, katsoi kotkan silmäyksin, veti vaimon vierellensä, hänen päätään sivelteli kumartuin, ja tarkasteli hiljaa hänen kasvojansa. Ja hän kuiski: »Kyyhkyläinen!» Heräsi taas muistissansa lemmennimi väikkyväinen. Sydämensä näkeväinen oli taasen, vaimoansa katsoi miehen silmin nyt hän, koskaan ennen lapsiansa niinkuin nyt ei lempinyt hän. Nurmet vuorten kaltehilla, karjalaumat laitumilla, majat pienet paimenien, kiilto meren lainehien — kaiken yli nuoruutensa päivä valoi hohtehensa. Vanhus, joka liikutella tuskin kättään jaksoi hyvin, miekkaa, peistä kiilloitella alkoi silmin kyyneltyvin.
Kaikki taasen kotoisaksi kävi hälle, armahaksi, vaimon sirppi, isän hauta, kodin vanha kynnyslauta, entistänsä rakkaammaksi. Ja hän jätti tuvan loukot, miehuus loisti katsannastaan. Pauhu kasvoi, lauloi joukot: »Hellaan miehet, Troiaa vastaan!»
Verner von Heidenstam
Oli ilta ja talossa pelattiin, oli kortteina haaltuneet albumikuvat ja makeisissa maksettiin. Kaikk' kartanon uunit kuumentuvat ne hehkui, pellit raollaan. Lumi pyörteissä lenteli ikkunaan, ja kuulunut ykskään kulkunen ei keskeltä syväin nietosten. Kolme vanhaa sisarta perinyt oli kartanon. Näin oli leikkinyt isoäidin he aikaan jo harmajaan ja naittaneet korteilla tuttaviaan. Joka kuvalta, mikä käteen tuli, he hiljaa toisiaan tuuppaeli, nimen mainitsi, hymyyn huulet suli, kädet myssynnauhoja hypisteli. Oli Platen, luutnantti, voitollisin, ruma neiti von Duben huvittavin.
Vain vanhin soi vaipua korttiensa ja kuunteli yössä hiljaksensa, miten kylmästi sisaret kertoivat ja menneitä aikoja muistelivat. Sylikoira hänen polveltaan alas hyppäs ja vainusi arastain, ja tyhjään tuoliin tuijottain se katsoi — niinhän sanotaan että eläin nähdä vainajan voi tyhjällä tuolilla istuvan.
Hän mietteihin vaipui, kalveten. Hänen mielensä liikkui muistojen mailla, hän muisti ystävän petollisen. He olivat leikkineet leivojen lailla. Oli vuotta nuorempi poikanen ja yhtä huimia kumpikin. He juoksivat ketoja käsikkäin. Mut hän huomasi pojan miettivän näin: — Kun aina noin hento sa olisitkin ja arka ja pieni, sun kantaisin yli ojien, aitojen käsilläin, pakoon käärmeitä risuissa kanervatarhain. Vuoskymmenen synnyit sa liian varhain! — Näin mietti poikanen mielessään. Ja nopeasti kuin liitetään kivi kiveen suureksi palatsiksi, tuli tunnit vuosiksi, kuukausiksi. Sai suveensa hän, poika keväimeen. Hän hoiteli kotoisen askareen, pani puuroon pavun ja kanelin hän survoi käsin toimellisin. Mut poika syrjästä katsoi vaan: — Miten ruusut puhkeaa nopeaan! Jos tyttönen pieni sa olisit vain, sinä vieläkin istuisit polvellain mit' oon lukenut, sulle ma kertoisin! — He salassa kärsivät kumpikin, ja he kulkivat rantaan kotoisen lahden ja yhdessä siellä he itkivät kahden ja sormuksensa he vaihtoivat, sillä hyvin he tiesivät molemmat, he ettei toiselle kenellekään vois antaa sormusta ikänään.
Ja poika lähti maailmaan, meni sotaan voittamaan kannuksiaan. Kun hän joukkoansa tuleen johti, hän ratsasti suorana, pystypäin, mutta öisin, kun leirivalkeat hohti, ja miehet maljoja tyhjentäin ne painoi tyttöä rintaansa kohti, hän syrjässä viipyi, allapäin, kuin miettien ja murehtien, ylös äkkiä ruohosta karaten kuin ois saanut iskun, hurjimmin joka hullua Circeä suudellen, joka rypäleestä maistaen. Miten tiimalasissa valuikin ajan hiekka, yhä kuumemmaksi kävi verensä vain, yhä nuoremmaksi, ja vielä seitsemänkymmentään hän ois vuottanut nuorena mieleltään ja uhmannut vaaraa taistelujen. Hänen päivänsä huviin ja meluun hukkui, mut sydämensä luona sen ainoan nukkui. Kapus kerran hän aikaan öisehen alas huoneesta nuoren kreivittären — sade ryöppynä katuja huuhtoeli, kun hän seutua katsoi ja ajatteli:
— Kun tytär äidille valehtelee, niin rakkauden kiitetty huomen koittaa. Kun hän vihitylleen valehtelee, jo toinen rakkaus rinnassa soittaa. Kuin tiirikalla varas julkein valat murtaa rakkaus työssään kulkein. Ei tunne se miestä kunnian. Jos roskaväen pahimman sa nähdä tahdot, sa löydät sen rivin taajoin katuja kulkemassa ja supattamassa ja parjaamassa juur siellä, missä kaks rakastavaa ne kahleitansa raahustaa. Jo pelkkä näkemys rakkauden saa eloon kaiken alhaisen. Mutta viisas hän ikkunansa sulkee ja hymyy, kun saattue katua kulkee. Naistohtorin jälkeen ja viinurin on rakastaja naurettavin. Jos olet sa viisas aviomies, veres jäähdytä, ota niskaas ies, täys vapaus rakastajalle suo. Hän salaa sinulle sarvet antaa, mutta tuskin itse huomaa tuo, että aasinkorvat hän itse kantaa, kun haltioissaan hän maljastas juo, jost' itsesi joit sa kylläiseksi. Kuka koskaan rakkaudessa keksi sitä suurta, josta runoillaan? Lyö oveen vaan, ja rakastajat ovest', ikkunoista pakenevat. Jos koko rakkaus kaikkiaan ois köyhän riimin arvoinen, Don Juan ei ollut ois ainoinen, jok' on seisonut kylmänä paikoillaan ja katsonut ivaten kostajaan. Mies juo, kun hän on janoissansa. Vale suurin on lemmenlaulajain: kun he saavat nuken laulamansa, jo toiselle helistintään he puistaa. Heitä innostanut ei rakkaus lain, he omaa himoaan rakasti vain. Hyvä rakkauden sisin olemus muistaa! Se on pieni hiipivä rottanen, joka yöllä juoksi sun tiesi poikki, joka jokaisen portin alle loikki, niin arkana, että jälkeen sen kiven heittää joka poikanen. Ei rakkaus kehdoista unta nää ja hyveille se hymähtää. Salajuomarin lailla se säikkyilee: joku käytävän ovea liikuttelee, lasi pohjahan ja nopeaan! Eläinystävä parhain ken konsanaan on onkimatoa suojellut ja kanarialintua ruokkinut, hän katsoo karsaasti haikaraan. Syvät urkuäänet tunteiden vain kuulla voit haudalla rakkauden. Ens laps, jota äiti suutelee, jo rakkauden ruumis on. Jumal'-vuorella, missä hallitsee Zeus, vanhuuttaan jo voimaton, ja Bacchus harmaa vaikenee, siell' istuu aina muuttumaton Venus tyhmänä, maalaiskoreana ja nauhalla tukkaansa koristavana. Venus-rouvalle aatoksissani ain ma annan tukan vaalean. Hän ei koskaan hehku, hän hikoo vain. Sulo kaunotarten vaaleain on niinkuin leipä suolaton. ja he sanovat tyhmyyden suurimman. Taas mustahiuksisten tukkahan miel' uskoton, kiihkeä kätketty on. Hevon jouhista myrttikruunun alla en uneksinut ole milloinkaan. Mut tukalla pehmeän-ruskealla, Correggion käden ikuistamalla, on mieheen lumous väkevin. Kuten sanottu: upeilla harteillaan Venus-rouvall' on tukka vaalehin, jot' on pihdeillä kierretty konsanaan. Hän renkiä taputtaa ja kantaa hajun tallista keisarin vuoteesen. Hän ajatuksista vähät antaa! Ota hansikas pois, ja Cyprolaista lyö lanteille, polkaise varpaalle naista — sen leikin tuo tuntee naikkonen. Mut jos häijyys hänet yllättää, hän aamorinnuolen myrkyttää. Vain lapsensielut suitsuttelee hänen kunniakseen ja kuvittelee, että lemmen tuskaiset suudelmat niin on kuin rypäleet vilpoisat. Niin ei kasva tammea kuninkaallista, jot' ei pirstota voisi rakeet sen. Kuin minun, niin suista tuhansista on soinut kirous rakkauden. Suurtyön voi suorittaa se vaan, joka lemmen ohi kylmänä kulkee. Miten ehtyen lamppu sen palaakaan! Työnriemus yksin syliinsä sulkee käsivarsin tulisin taivaan ja maan.
Näin mietti hän sateessa samoten, likomärkänä, vaatteet valuen. Mutta päästyään telttansa oljille, hän halun paeta tunsi väkevän läpi yön, läpi metsän ja viidakon. Mut niin synkkää ei metsää, niin syvää ei merta, että suojella voisi ne häntä ken kerta oman itsensä jo tuominnut on.
Kodin portaiden eessä vihdoinkin nous reestä hän kannuksin helähtävin. Täyskasvuisten sisarten keskellä hän näki seisovan lapsuusystävän. Ja hän huomasi ajan piirtäneen omat uurteensa hänen kasvoilleen. Hän katsoi synkkänä vaieten, kuten katsoo, ken aamuna lokakuun näkee ikkunaa vastaan harvenneen jo lehtiverkon syreenipuun, vaikka päivä paistaa edelleen. He tuskassa syleili toisiaan kuin laivankannella hukkuvat, sillä toisilleen oli he ainoat. Kuin kuilun partaalla seisoessaan he muinoin lapsina kuulivat maanalaisten vesien vyörynän, niin nyt tunsivat äänin uhkaavin he kohtalonsa lähenevän. Hääpäivä pyhäinen vihdoinkin nyt likeni askarein kiireisin. Jo olut kannuissa kuohueli ja kunniavahtina odotteli jo koivut edessä rappujen. Kanat lihavimmat kirvehen ja pölkyn välissä henkensä heitti, Jo lehvät permantoja peitti ja ruusunlehdet, sisaret he kirkkomatkalle pukenehet oli rattaat harsoilla, joita ennen oli käyttäneet kartanon morsiamet aina puolen vuosisadan mennen.
Mutta morsian yksinään istuen vain antoi toimia sisarten. Hän laski pitkiä tuntejaan, hääpukunsa musta polvellaan, sillä valkea kuului nuorille vain. Omaan kohtaloonsa tuijottain hän katsoi, myrsky rinnassaan: hän oli kuin syksy varhainen, kun jäljellä kaikk' on kukkaset, mutta panemina pakkasen. Vaan kun astui ovelle sulhanen, hänen kätensä otti hän kuumeiset ja kertoi kaikki, mit' yksinään vuoskaudet hän salaa kärsien kantoi. Yli kaiken kävi kuin henkäys jään. Ja morsian käsin vapisevin hän sormuksensa takaisin antoi ja niin puhui äänin hiljaisin, että ikkunalaudalla varpunenkin se rauhassa nokki siipiään:
— Mun lempeni elää, se on maailma mulle, mut vain kotiliettä se tietää sulle, joka jäähtyy, sun viluun jättäen. Jos oisinkin kukassa keväimen! Emme kahleissa käydä saa rinnakkain, emme kituen, toistamme kammottain. Minut unohda, sulta ma sylini suljen, vain rauhaa kaipaan, kuoleman yötä. Sen tiedän ma kuitenkin: kussa ma kuljen, mun lähelläni sa kuljet myötä, sillä muistot sun minuun yhdistää, kevätmuistot, jotka kimmeltää jalokivinä, kirkkaammin loistaen kuin helvetinkivi rakkauden. Jos toiselle sormusta yrität antaa, jonka kuumana riistin ma sormestain, sinä kätesi pidätät vavahtain — et voi, sitä täytyy sun itsesi kantaa. Kaks yhtyi iäisyyttä, kun me kohtasimme — nyt menetän sun? Se on harhaa vain, se on unta vain. Täss' istuu kulkuri rinnallain ja mittaa ja kiertää mietteitänsä kuin sudet kiertää häkkiänsä, ja päivänsuuruuksia itää, jotka katujen kulmissa puheita pitää, lyö uudet ystävät sydämen oveen ja vieraat portaissa tömistää — ei syövy se silmään, ei painu se poveen, vain varjojen saattueeks se jää. Yhä ihmisten kesken me kahden oomme, me olemme sidotut kohtaloomme. Se ainoa, joka yksinään sinun koko sydämes omistaa, hän on vanha, et häntä sa ikänään voi, kuin rakkaus vaatii, rakastaa. Saat kotia vailla sa vaeltaa, mut minne sun tiesi johtakoot, sinä aina kaipuun tunteva oot vain häntä, vain häntä rakastaa kuin lintuset, jotka lentäissänsä suvi-ilmaa leikkaa siivillänsä, ja sun kaipuusi sydämes riuduttaa.
Näin oli hän silloin puhunut ja pyörtyen maahan vaipunut, kun vaunut lähti. Nyt paikaltaan hän nousi ja joulu-torttujaan hän kaapista haki, ne jakaakseen talon väille, jotka ihmeekseen sisään tullen pöydällä löysivät niin monet herkut ja kynttilät. Sanat kuiskatut kuuli sisaret vaan: — On suurin muistoni vieraanani, ja maiden ja merten takaa nyt ma tunnen, että viipynyt kaks kättä on siunaten hiuksillani.
Koko kartano yössä nukkuvainen jo pimeni, yksin valvoen vain edessä ongelman ikuisen yhä istui kuihtunut, vanha nainen.
Verner von Heidenstam
Ihme ihmehistä suurin, tutkimattomin ja korkein! Suden luola ei sun kodiksesi tullut eikä meren syvyys. Synnyit ihmiskarkelossa kultaisessa kulkemahan.
Veli, sisar, joka vielä maamme tähtösellä taivallat, lyhyt elon tie on, ilta joutuu, leppeä ja kiitollinen sentään oo. Taistele, kun taisto käy, kun lepo on, niin leiki. Etsi taiten rauhas hyväin luota, huima nuorna ole, viisas vanhuudessa. ja kun pääsi kallistuupi, ylistele ihmettä, mi loi sun ihmishahmoon jumalaiseen. Ihme ihmehistä suurin!
Verner von Heidenstam
Tuli peikon tyttären tyköä Tjalve, palas loikaten kotiin ja laumaansa etsi, mutta säikkyi ja putosi polvillensa. Tor itse, hänen herransa, leveänä rinnaltaan, istui kalliolla ja vuoli paimensauvaa ja hymyili punaiseen partaansa. »Orja», sanoi hän, »älä pelkää! Unohdettu on vasarani, sillä kevättä kukkivat kankaat. Jotta kaikki kävis vihreän maan päällä kuin tulee, ja kukin sais osansa ja nuoret sydämet lyödä vastakkain, me, ankarat urhot, mielellämme joskus paimennamme vuohia.»
Hugo von Hofmannsthal
Hän, tyttö, kantoi maljaa kädessään — kuin puna viinin, hohde poskipään —, niin oli tyynen kevyt kulkeissaan: ei vuoda maljakosta pisarkaan.
Myös poika oli varma voimastansa, hän saapui orhillansa ratsastain ja kädenliikkein tyynen arvokkain hän seisomahan sai sen paikoillansa.
Mut tytön kädestä kun tavoittaa hän tahtoi maljaa, siitä juodakseen, se oli heille liian vaikeaa: niin kohta kumpikin he vapisivat, ett' turhaan kädet toistaan tapailivat ja viini vuosi hiekkaan hiljalleen.
Friedrich Hölderlin
Iki-ajat meitä kantoi luontoäiti helmassaan, kaiken elämämme antoi, kuningatar kukkamaan.
Ruusu! joskin elämämme sortuu syksyn tuulihin, iki-itu elämämme uusin kukkii keväimin.
Henrik Ibsen
Vuorenseinäin, kallioin halki tieni vasaroin. Siihen asti iskut raikuu, kunnes malmi vastaan kaikuu.
Syvyydestä kutsuvat
kaikki aarteet ihanat,
jotka yöhön vuori sulkee.
Siellä kultasuonet kulkee.
Syvyydessä loputon
ikuisuuden rauha on.
Vasarani, maaliin suureen,
salaisuuden sydänjuureen!
Poikasena miettien
istuin alla tähtien,
kuljin kevät-teitä illoin.
Lapsenmieli mulla silloin.
Auringon ma unhoitin
sydänöiden pimeihin,
unhoitin ma keväimeni
ulkopuolle kaivokseni.
Syyttömässä mielessäni
ajattelin kerran näin:
syvyyksien henget selon
antaa ongelmasta elon.
Kului vuodet vuottaen,
vastausta saanut en.
Tummat ääret ainoastaan
katsoi vuoren yöstä vastaan.
Erehdyinkö? Eikö vie
totuutehen tämä tie?
Tiedän, silmät sokaistuvat,
ylhäälle jos suuntautuvat.
Ei, mun täytyy syvyyteen,
rauhan yöhön ikuiseen!
Vasarani, maaliin suureen,
salaisuuden sydänjuureen!
Vasarani, iske, lyö, kunnes koittaa pitkä yö. Aurinko ei nouse mikään, koita toivon aamu ikään.
Johannes Jörgensen
Sun luoksesi käyn ikiäiti, mun sieluni on väsynyt, mun unteni pursi on pirstoina rannalla nyt ja haahden hylyllä mainingit leikkivät vielä. Ilon turhain juhlain ma tunnen sammunehen, sun kirkkos holvien alle ma nöyränä käyn, anoen — on urkuina tuulien kuoro ja kattona taivas on siellä.
Mun aatokseni yli aavain eksyen käy.
Ne turhaan merkkiä etsivät, mitään ei näy,
ei majakan välkettä mistään pimeytehen.
Mun laskinluotini pohjaa tapailee.
Mihin käy se? Ylt'ympäri ulapat vaikenee.
On vastaus haudattu mykkään syvyytehen.
En jaksa ma enää katsoa itseäin,
en kuulla kaipuun vuota mun sisässäin,
joka lakkaamatta mun sieluni yössä pauhaa.
Ma toivon, mun kaipuuni lähteet kuivuis pois,
ja sieluni unille kuuroksi käydä vois
ja kaiken ylle syksyn sadetta, rauhaa.
Pois tahdon ma, vapaaks tahdon kahleistain ja kuulla tummain kuusten soittoa vain, pois, kauemmas kuin väijyvät silmät kantaa, ja painaa pääni lehvien kosteuteen ja tuntea kaiken valheen rauenneen ja kesän ja talven ylläni humista antaa.
Detlev von Liliencron
Käy, atlaskenkä, luottaen
sa vaunun hämärään!
Jo vaahtoo suista hevosten —
hei, Johann, lähdetään!
Mun olkapäätäin vastahan
hän nojaa päänsä raukean
nyt pieni kreivitär.
Yö katoo korpiin, rämeihin
jo verkkaan valkenee.
Suoss' untuvistaan hyyppäkin
yön härmän puistelee.
Kuin uness' eespäin matka saa.
kun sinisilmät avajaa
taas pieni kreivitär.
Soi korviin sirpin kalkutus
ja ääntää kyyhkynen,
ja kylän koirain raksutus
jo kuuluu aamuinen.
Loi päivä kankaat kultihin,
ma Gretna Greeniin matkasin
ja pieni kreivitär.
Detlev von Liliencron
Yks kevään päivä paisteinen
ja toinen tähkäseppelen.
Kuin uni katos vuodet pois
kuin myrskyn siivin menneet ois,
kuin myrskyn siivin. Kamartuu
jo ihmishauta, unhottuu.
Kaikk', kaikki vetää verkkoonsa
tuo vanha lukki, kuolema
Detlev von Liliencron
Ma tänään kirjeitäni selaelin, kun äkkiä sain yhden käteeni, min vuosiluku säikähdytti aivan — niin kauan siitä oli, kauan jo. Siin' oli horjuvaiset kirjaimet ja suuret musteläikät pitkin matkaa: »Fritz hyvä, puut jo ovat paljaina, me emme enää leiki ryöväriä, Türck katkaissut on toisen etujalan ja Hännchen-tädillä on hammastauti ja isä lähtenyt on lintujahtiin. Ei muuta nyt. Ma hyvin voin. Sa pian kirjoita ja voios hyvin. Sun ystäväs ja serkkus Siegesmund.»
»Puut ovat paljaina» — nuo karut sanat mun saivat kirjeen kokoon taittamaan, ne antoi mulle hatun, takin, kepin ja ajoivat mun ulos nummelleni.
Detlev von Liliencron
Kevätvuokko, ensi kukka, nyt taitan sun ja pistän sun mun vanhaan hattuhun.
Kevätvuokko, ensi kukka, sun kerran taitoin, pistin sun, ah, armaan hattuhun.
Alice Meynell
Ne lentäen kotia kiiruhtaa, tulee parvin siivekkäin: kaikki päivän muistot palajaa unen kyyhkylakkaa päin.
Ken teistä, te linnut, suorimman vanan kyntää kotihin, läpi illan ruskon kirkkaimman? Sun sanasi, armahin!
Alfred de Musset
Oli kaupungissa, jok' ylitse muiden on tunnettu kaupungiks elosteluiden, missä pahe on halvin ja hedelmällisin, millä synnin tiellä on kokemus pisin, se on Pariisissa — hurjin mies oli Jacques Rolla. Joka paikan ties hän missä juotiin ja pelattiin ja lamppujen valossa valvottiin. Ei itse hän ohjannut kulkuaan, vaan himot; kuin paimen, jok' unissaan näkee veen ohi rantojen vierivän, näin näki hän päivien kierivän. Oli ruumiinsa himojen asunto vain ne hänessä raastoi, repivät kuin pedot tai miekkain mittelijät, taas joskus ne laulahti riehahtain kuin lintuset, lempeä tulvillansa. Rollan isä kasvatti aikoinansa pojan suureksi herraks ja perijäks, mut ennenkuin itse hän täältä läks, oli kuluttanut hän varansa niin, että poika sai tyytyä rippeisiin. Niin yhdeksäntoista täytettyään ja omaksi herraksi tultuansa ei tiennyt, ei tainnut hän mitäkään. Ja kaiken lisäksi, korskeuttansa ylenkatsoi hän toimia käskettävän. Niin oleili päivästä päivään hän. Hymy korskea karehti huulillaan ja hän herraks jäi kaikilta tavoiltaan.
Tiehaarassa Herkules seisoen
hän muinoin retkensä suuntaa pohti.
Pahe ojensi kätensä häntäkin kohti.
Hyveen kauniimmaks keksi ja valitsi sen.
Mut aikamme ehdi ei arkailemahan, sille kaunis ei hyve, ei pahekaan. On vuossadat valtavat kulkeissaan tiet johtanut yhteen hyvän ja pahan. Rolla teki samoin kuin isänsäkin.
Jos tulet sa suureen kaupunkihin, lokaviemärit, muurit ja hautuumaan näet ensin. Ken seuraan astunut on, hän tehdä saa saman havainnon, Siellä neitsyys kulkee hunnussaan, mutta rappio loistaa kaikkia vastaan ja synti on siellä julkinen. Mies mieheks sen arvaa ainoastaan ken puhtaan miekkansa teräksen, min sai hän jaloon taistohon, lokavirroissa ryvettänyt on.
Jacques Rolla oli henkevä, loistava, vapaa ja hän halveksi syvästi joukon tapaa, joka kaikki lyö samalla leimallaan. Oli onnekas hän tai onneton, hän ylpeyttä palveli jumalanaan.
Pani rahansa kolmeen hän kukkarohon ja kolme vuotta vaiheikasta kuin ei kukaan Aadamin perillinen kävi tietoisna tietään hän kulkien, ylenkatsoen kansaa ja kuningasta.
Niin naamiohuveissa elämän
ypöyksin ja ylväänä vaelsi hän.
Ja kuin Alkibiades mantteliaan,
niin laahasi velttoa korskeuttaan
hän linnasta katu-ojihin.
Pian tiesivät sen jo kaikkikin: oli mentyä vuoden kolmannen myös mennyt kolikko viimeinen. Ja sen jälkeen, niin kuultiin sanottavan, oli kypsä hän toiseen maailmahan.
Rolla oli vilpitön mieleltään ja hyvä kuin hymyily onnetarten. Hän ei tahtonut uskoa köyhyyttään, ei ollut hän luotu arkea varten. Ja elämänpäivänsä mitatuinkin niin lyhyeksi kuin yö kesäisin.
Aron villi juoksija janoinen se jälkeen päivien kuivuuden sadevettä vuottaa, juodakseen sitä lehviltä paahteen polttamilta. Mutta kaikki silmänkantamilta on kuihtunut, nääntynyt hiljalleen. Vain luolassansa karjahtaa joku uninen leijona. Vavahtaa aron hevonen, hiekkaan painuvat sen sieraimet verta vuotavat ja erämaan santa janoinen sen vaalenneen juo hurmehen. Se suistuu, sen silmät raukeaa, ja erämaan lapsen erämaa se hautaa hiekkaan pehmeähän. Aron villi juoksija tiennyt ei, että missä karavaanitiet ne vei, aron halki, niin niitä seuraten hän olis päässyt Bagdadin talleihin, missä heinää on kasoin tuoksuvin ja kaivoja syviä, missä ei pohjaa näkyvissä.
Jos Jumala meidät luodessaan teki kaikki samasta savesta maan: niin toisille jotain antanehet lie lisäks auringon sätehet, lie niille, joill' ainoa omistus, sana ainoa on vain: vapaus!
Tuo luntako on vai marmoria, johon säteitä sinen hohtavia yölamppu himmeä heittelee? Lumi valkeamp' on, kivi tummempaa. Se on nukkuva lapsi. Hän hymyilee, hänen rintansa hiljaa huo'ahtaa niin lempeästi kuin huokailee veden kalvo, kun leyhkäissä läntisen, se paljailla käsivarsillaan vesikukkia tuutii helmassaan ja vastaa suuteloon kukkien.
Se on nukkuva lapsi vuoteessaan, nelitoistavuotias, melkein nainen. Häness' on vielä kaikki umpussaan. Pien' enkeli, lähellä valvovainen, ei tiedä, veljekskö tytön hän luotu vai lemmityn osako hänelle suotu. Tytön pitkät hiukset on valtoinansa ja ristiä kaulanauhassansa hän puristaa kuin todistaen, hän että on nukkunut rukoillen.
Hän nukkuu. Oi nähkää! Mi puhtaus hänen otsallansa, mi kauneus! Hänen viattomuutensa alaston sekin taivahisen kainoa on. Hänen suloaan yö vain korottaa. Niin on kuin vavahtais pimeyskin, kun nukkujan ruumista koskettaa se mustan viittansa liepehin.
Niin pyhäks ei kirkon hartaus, oi neitsyt, mieltä voi virittää kuin huulies pienin huokaus. Ylt'ympäri huonetta silmäilkää: kuvaa ristiinnaulitun, kirjoja, kukkia, ja pyhätössä neitsyen te puoleen ja toiseen katsoen vain etsitte Margareetan rukkia.
Ei mitään niin puhdasta päällä maan kuin viaton lapsi on nukkuissaan. Ja rakkaus nuoren tyttösen niin on kuin hartaus taivainen. Hänen vierellänsä varmaankin voit kuulla sa siipiä seraafin.
Ken on nainen, oi tyttö, jos äitis ei hän, jonka näämme sun vierelläs viipyvän? Hän kellon kulkua seurailee. Ketä keskellä yön hän vuottelee? Jos hän äitis on, varmaan hän isälles avaa oves ja uutimet vuotehes. Mut isäs jo ammoin kuolema vei, ketä siis nuo pullot tarkoittavat ja kynttilät pöydällä palavat? Ken tuleekin, rakastajas hän ei. Se uni, jok' kulmillas värehtii kuin päivä on puhtaan hohtavainen. Mut tuo viitta vettä valuvainen kenen on se? Ah, varmaan sun, Marie. Ovat kosteat hiukses, merkkejä on sun kasvoillas tuulen polttelon. Yön myrskyssä miss, olet ollutkaan? Tuo nainen ei äitisi, varmaankaan.
Mut hiljaa! Ovea raotetaan.
Ne on naisia, hiukset hajallaan.
On toiset vain puoleks pukimissa,
he kuumina hiipivät käytävissä.
Joku kantaa lamppua — näkyy vain
oven raosta jäljet orgiain.
Joku kaatunut pullo valossa kiiltää.
Yön halki karkea nauru viiltää.
Lie harhanäky tuo hirmuinen, lie hullua petosta silmien. Kaikk' on hiljaa, on vaipunut lepohon. Tuo nainen hän sentään äitisi on, sinä neitsytvuoteessa uinailet ja tän' yönä kadulla ollut et. Mut ken siellä? Ken lyö ovehen? Kenen askeleet yöss' ovat kajahtaneet? Joku tulee kynttilää kantaen. Sinä, laiha Rolla? Mitä täällä sa teet? — — — — — — — — —
Jacques katseli tyttöä nukkuvata, joka lepäsi suuressa vuoteessaan. Jotain pelottavaa, kauheata hän tunsi vasten tahtoaan. Marie oli kallis. Maksanut oli hänestä viime kolikkonsa, sen tiesivät ystävät. Langennut jo oli arpa kohtalonsa: oli luvannut, että huominen hänt' ei näkisi joukossa elävien. Niin olivat vuotensa kierineet, oli kolme vuotta nautinnoissa. Kuin uni ne olivat vierineet, kuin lentävät linnut ne poiss' oli, pois'. Ja kuoleman-yönsä, yön viimeisen, jonka rikoksentekijä katumuksessa mykin huulin, hartaassa rukouksessa liki Jumalaansa viettää — sen Rolla oli tullut viettämään tytön luo, joka myönyt häpeään oli itsensä, ja nukkuissaan häntä vuotti kuin ruumis arkussaan.
Oi ikuinen Kaos tunnoton! Voi häntä ken lapsuuden häpäissyt on! Tuhatkerroin eikö parempaa ois kuoleman kourin kuristaa tuo valkea kaula ja kaunoiset nuo runnella kasvojen piirtehet, jotka kantaa kauneutta pinnallaan ja helvetin myrkkyä pohjassaan?
Hänet taivaan ihme luoda taisi! Tuo kukka min hedelmän kantaiskaan, jos kypsyä saisi se suvessaan! Mikä liekki taivaalle loimuaisi, tuo tuli jos puhtaana säilyä saisi!
Oi köyhyys, sull' osa on parittajan. Olet häpeähän heittänyt sinä lapsen, jonka vihkinyt ois Kreikka templihin Dianan. Oi katso häntä, hän lukenut on ennen untaan rukouksen. Sinä köyhyys, sinä kuiskannut olet äidille tämän lapsosen: »Sinun lapsesi kauneuttaan tuhlaa, sinä ansaita voit hänen viehkeydestään.» Hänet pesit sa varten synnin juhlaa kuin hautaa varten vainaja pestään. Kun synnin hän tiellä on kulkenut, hänen vierellään olet vaeltanut.
Ken tietää miks olis ollut hän luotu, jos leipää hälle ois kylliksi suotu? Tuo otsa on jalo syntymästä, tuo iho ei tiedä häpeästä. Hänen vaistonsa viel' ovat unessaan, hän on pieni kaima Neitsyen, himo kullan ei tielle kurjuuden ole häntä vietellyt, puute vaan. Rahan kaiken, min häpeä antoi, sen äidillensä hän kantoi.
Te maailmannaiset, te sääli ette tätä lasta, te leikitte, iloitsette, te näette vain oman maailmanne ja tyttäriänne vartioitte ja kätkette oman rakastajanne. Te lemmitte kauniisti, unelmoitte. Niin ainakin sanotte. Milloinkaan hätä teille ei valjuja kasvojaan ole näyttänyt, hän, joka suudelman voi vaihtaa leipäpalahan.
Oi vuossata! tottako lienee tuo, ajat entiset ettei parempia. Meren aavaa kohti vain aikojen vuo siis on kantanut ruumiita lahoavia. Ne on liukuneet syliin iäisyyden. Mut vanha maa, joka pinnallaan on nähnyt häpeän ihmisyyden on tyynnä jatkanut kulkuaan ylt'ympäri isämme, auringon, jota kiertämään se luotu on. — Siis herää jo kaunis tyttönen ja viini lasissa kuohukoon!
On aika jo väistyä uudinten! Tämän kauniin yön ma ostanut oon. Ei koskaan kärsimys Kristuksen ole ollut tään iloni vertainen. Niin eläköön liekkuma rakastavain ja polttelo kuumain suudelmain, ilon enkeli olkoon seuranamme, kun yössä me maljamme kohotamme. Me juomme viinille, liekkumalle ja elämälle ja kuolemalle, me juomme, me laulamme vapautta ja yötä ja viiniä, kauneutta!
Kun Rolla näki päivän nousevan takaa kattojen, luokse ikkunan hän astui ja katsoi miettien yli katujen aamuun herääväin. Työvankkurit kulkivat rämistäin. Mutta takana pilvien uudinten nous aamu niin hehkuvan punainen.
Ohi kulki joukko laulavia, he lauloivat vanhaa romanssia. Miten koskea laulu lapsuuden surun aikana voikaan sydämehen! Saa mielen se kummasti kaipaamaan, pään riutuen rinnalle painumaan. Sinä tyhjyyden henki, huokasitko? Sinä muiston enkeli, valititko? Oi vanha laulu, kuin nostatkaan kevätlempemme päivät haudastaan! Kukat entismuistojen tekevät terää, koko lapsuutemme sinussa herää.
Rolla loi Mariehin katsellen, oli nukahtanut jo tyttönen. Niin pakeni kumpikin kohtaloaan, unen helmaan laps, mies kuolemaan.
* * *
Te lentävät pääskyset ylhäällä tuolla, miks täytyy, ah miksi mun täytyy kuolla: Maan murheista nousisin kauas pois, jos lintujen siivet minulla ois.
Maan, taivaan mahdit, sanokaa, mitä uusi päivä tarkoittaa. Kedot vihreät, ulapat merien, mitä tunnette, aamujen nousevan kun näette aina uusien?
Oi maa, sinä auringon morsian,
mitä tuolla sun lintusi laulavat,
miks rakkaudesta ne kertovat,
ah, mulle, joll' eessä on kuolema vain!
Oi, rakkaus tuo sana kohtalokkain
Rollan tuli alati mielehen.
Mikä mahti hänelle kuiskasi sen,
kun kuolema vuotti jo vierellänsä?
Mikä kuiskas sen hälle, ken päiviänsä oli tuhlannut halvimpahan hintaan, niin hälle, ken uhmaten kunniansa oli pannut rakkauden halveksimaan, ja kuin soturi vanhoja arpiansa, oli uhalla näyttänyt sydäntään, jost' ei versonut kukkanen yksikään? Mikä kuiskas sen hälle, ken vieraan lailla oli kotia, rakastettua vailla ja kuin tuulessa kuivien lehtien soi lentää päivien, vuosien?
* * *
Oi Rolla, olet omilla raunioillasi ja verille jalkasi haavoitat ja viime hekkuman juodessasi sinä tyhjyyttä syliisi puristat. Yö mustan siipensä levittää ja peittää hehkut auringon, ja kun iäisyys sinut yllättää, on rakkaus sulle tuntematon.
* * *
Jacques katseli tyttöä nukkuvata. Jotain ihmeen tuttua, suruisata tytön piirteistä vavisten luki hän. Tuo nainen leimaama häpeän, niin oli kuin sisar läheinen samaan suruun luotu ja kuolemaan. Hän eikö huokaissut nukkuissaan saman painon alla yhteisen?
* * *
Ja aivan hiljaa vuoteeseen hän vaipui tyttösen vierehen. Niin liki he toistaan lepäsivät että hengityksensä yhtyivät. Marie avas silmänsä sävähtäin: »Miten kummallista ma unta näin! Kuin hautuumaa oli huoneheni ja kolme miestä ohitseni kuin ruumisarkkua kantaen kävi lumessa keskellä hautojen. Ja kun arkku äkkiä avautui, niin teidän ma arkusta nousevan näin, mua kohti kätenne ojentui ja te lausuitte, kääntyen minuun päin: 'Mitä teet sinä siinä, mun paikallain?' Ja ma näin että olinkin haudassain.»
»Ah», vastas Rolla, »unes, rakkahin, jos kaunis ei, tosi kuitenkin. Tämä päivä ei viel' ole laskenut, kun itseni olen ma surmannut.»
Loi tyttö katseen peilihin, Rollan näki kalpean takanaan. Lumivalkeaks kävi hän itsekin: »Mitä tänään te mielessä kannattekaan?» »Mikä on mun? Sitten eilisen minä kolikkoakaan omista en. Tulin sinulle hyvästit sanomaan ja nyt olen valmis ma kuolohon.» »Te pelannut ootte?» »En, varani vaan on lopussa.» — Niinkuin liikkumaton kivipatsas tyttö jäi makaamaan.
»Kaikk' on mennyt? Teill' eikö vanhempia ja ystäviä ja tuttavia? Miks kuolla, miks kuolla te aiottekin?» Ja suruisna vuoteen laitaa kohti hän kääntyi, ja lausua jotakin hän tahtoi ja tahtoi, mut vaivoin tohti. Pojan päähän tarttui hän suudellen: »Jotain pyytäisin sulta ma mielelläin. Minä rahaa itse omista en, sen äitini vie. Mut itselläin tämä kaulakoru on kultainen. Ota se, myö, lähde pelaamaan.»
Rolla hän vastasi hymyllä vaan.
Ja hän tyhjensi pienen pullosen.
Tytön kaulakorun hän suudelmin peitti.
Ja kun havahtui tyttö jällehen,
Rollan oli elämä jättänyt.
Pyhäss' suudelmassa hän henkensä heitti.
Oli kumpikin hetkisen lempinyt.
J. J. Wecksell
Hän vuoren kätkössä kalkuttaa.
Hän kultaharkkoja valmistaa.
Ne ahjossa hehkuu, valkenee.
Ja hän äänin vihlovin laulelee:
Suku ylpeä valosta auringon
alas vuoriin meidät syössyt on.
Vihat peikkoin se kauheat kantaa saa:
sen myrkyin me tahdomme kukistaa.
Me kätkemme kullan kallioon.
Se ihmiset vievä on turmioon!
Se kätkössä vuorten valtavain
lepää, pohjassa kuilujen kuumottain.
Sen annamme kiehtoen kimmeltää.
Sen orjaks suku inehmon jää.
Sitä tavoitellen saaliikseen,
se valosta syöksyy pimeyteen.
Lyö kalvan se kädestä sankarin
ja töitä se suosii petturin,
se valaa lempehen myrkkyään,
ja sen vuoksi alttari häväistään.
Se viattomuuden viedä voi
ja uskon, joka suuria loi,
se mielen uljaan murtaen
veret hyytää nuoren sydämen.
Siis säihky sa kiiluvin kipunoin!
Lyö vasara kaikuissa kallioin!
Käy surmaan suku inehmon
ja meidän, oi, maa taas kerran on!
Émile Verhaeren
Jo kiekuu kukko kaula ojonaan ja häärii kanatarha herääväinen, ja auringossa harhaa mettiäinen ja etsii, ennen aikaa, kukkiaan.
Pois maille Pohjan korppi hankkien
nyt huutaa jäähyväiset käheästi.
Mut Flander toukotöihin kiihkeästi,
käy kylväin alla ilmain sinisten.
Ja apila ja heinä vakoihin,
kuin kultahiekka, vierii verkallensa,
ja kiuru, toivon lintu, lauluinensa
se vastaa toukoväen toiveihin.
Ens kerran jälkeen kolkon talvisään
taas karjat laitumille samoilevat.
Kuin hullut vasikat ne kisailevat
päin kenttiä ja puita töytäissään.
On nousseet kyyhkylinnut lentohon.
Kuin ovat niiden siivet välkkyväiset!
Maan pinta, ilma elon-täyteläiset
on sateesta ja armost' auringon.
Émile Verhaeren
Oli kaksi lasta kuninkaan. Vesi eroitti heidät toisistaan, vesi syvä, ja silta ainoinen niin oli hämärän kaukainen.
He lempivät. Miksi? Siksi vaan, vesi ett' oli syvänä uomassaan ja että he sillan ainoan ties olevan äärillä maailman.
Paul Verlaine
Syyskylmässä vanhan puistikon
kaks varjoa esiin astunut on.
On kuollut ja sammunut katsehensa.
He hiljaa kuiskivat toisillensa.
Syyskylmässä tuuli suhisee,
kaks varjoa menneitä muistelee.
— Viel' lempemme vanhan muistatkos, sa?
— Mitä hyvää entisen muistelossa?
— Sinä lausuit nimeni punastuen!
Mun vieläkin unessa näätkö? — En.
— Ah aikaa ihanaa, onnellista,
kun yhtyi huulemme! — Mahdollista.
— Oli seesteinen taivas ja toivova syön.
— On toivo jo sammunut helmaan yön!
He kulkevat vanhan puiston teitä
ja yö vain on kuunnellut heitä.
Paul Verlaine
Niin hehkuen ruusut palaa
ja muratti on tumma kuin yö.
Suru vanha mun valtaa salaa
ja sydän kaivaten lyö.
Oli liian kirkasta silloin
yli maan, meren aaltoilun.
Minä peljäten odotan, milloin
olet julmasti jättävä mun.
Olen väsynyt loisteesehen
ma metsäin, merien
ja tyhjään lakeutehen
ja kaikkeen — vain sinuun, ah en!
Alfred de Vigny
Kuun palavaisen ohi hattarat kuin tulipalon sauhu kulkivat, mut metsäin ääret peittyi pimeyteen. Me samosimme yössä hiljalleen päin kankaita, jotk' kasvoi kanervaa ja nuorta kuusta kasteen-kosteaa, kun vihdoin näimme kätköss' sammalten me jäljet saarrettujen susien. Ja hengitystämmekin pidättäin me kuuntelimme, hiipein eteenpäin. Kaikk' oli hiljaa, metsät, lakeus, vain viiritangon kuului vingahdus, kun tuuli korkealla yli maan se torneihin vain koski jaloillaan. Mut laaksoss' yksin vanhat tammetkin ne tuntui kietoutuneen unihin. Kaikk' kulki sanatonna, metsämies kun joukostamme vanhin meille ties sen kertoa — hän tarkoin seurannut kun oli jälkiä ja tutkinut — ett' äsken susiparin poikineen hän siitä saattoi nähdä kulkeneen. Ja käsin puukonkahvaa tapaillen ja pyssyt liian kirkkaat kätkien me samosimme yössä eteenpäin, kun toisien jo seisahtuvan näin, ja heidän katsettansa seuraten näin yössä silmäparin tulisen ja kuutamossa kesken kanervan näin niinkuin haamujen ma tanssivan. Kuin kotiin palatessa isännän, voi nähdä vinttikoiran leikkivän, niin leikitteli pennut susien, sen hyvin leikissäänkin muistaen, ett' oli vihamiehen kylihin vain lyhyt matka. Uros seisoikin kuin vartioiden, naaras, leväten, toi suden marmorisen mielehen, jok' oli kerran Rooman kaunistus ja jota imi Remus, Romulus. Jo uros havahtui, ja pitkänään se painoi syvään hiekkaan kynsiään, ja toivottomaks paon huomaten se pihtiin rautaisien leukojen vaan kurkust' otti koiran rohkeimman ja kesken kuuliemme viuhinan ja puukon iskuin yhteen leukojaan se puristeli, koira hampaissaan, sen vasta päästäen, kun verissään se maksoi rohkeutensa hengellään ja vieri kuollehena nurmehen. Loi susi sitten meihin katsehen. Sen turkki vuosi verta kauttaaltaan, kun veitsenterät kamarahan maan sen seivästivät, pyssyt loistivat yöss' ympärillä sen kuin salamat. Se katsoi taas ja maahan painuen se puhtaaks nuoli kuonon verisen, ja silmät, kuin jos kylliks nähnyt ois, se sulki, äänetönnä kuollen pois.
Mut pääni pyssyhyni painaen jäin miettimään ma toisten jälkehen. En enää lähtenyt ma seuraamaan kuin toiset emää, joka varmaankaan ei uroksestaan luopunut ois pois jos ilman pentuja se ollut ois. Sen tehtävä ne oli pelastaa ja nälkää kärsimähän opettaa ja välttelemään teitä kylien, miss' asuu koirinensa ihminen, jok' ajaa häntä orja-eläimin ken metsäin herraks kerran luotihin.
Ah, ajattelin, kuinka häveten sun eessäs lausun nimen Ihminen. Kuin jättää elo ja sen kurjuudet, te tiedätte sen, jalot eläimet. On sille joka tuntee kohtalon, suur hiljaisuus — muu heikkoutta on. Sa villi kulkija, sun ymmärsin, jäi sieluuni sun katsees viimeisin. Se sanoi: jos sen voinet, sydämes tee kovaks voimalla sa aatokses, se ylpeyteen nosta, minne vain oon noussut minä, metsäin asujain. On halpaa itku, pyyntö, nyyhkytys, tee tehtäväs, tee mik' on täytymys, ja kärsi, kun oot luotu kärsimään ja kuole päästämättä ääntäkään.
Francois Villon
Nyt piste testamenttihin ja Villon maille manan! Te tulkaa hautajaisihin, kun tuovat kellot sanan, mut tulkaa viitoin punaisin: hän lemmen tähden kuopataan. Tää sanans' oli viimeisin, kun jätti tämän maan.
Kuin metsäriistaa, lempi niin hänt' ajoi lännest' itään. Maan rajoilt' aina Pariisiin ei viidakkoa mitään, ei pensasta, min okaisiin ei repeytynyt viitastaan ois riekaletta riipuksiin, kun jätti tämän maan.
Näin riistettiin, näin raastettiin jo loppuansa ennen. Mut vielä lemmen tutkaimiin hän kuolemaansa mennen, kuin olkahihnan neulasiin vuos verensä — ol' lopussaan hän kaiken tuskan tuttu niin, kun jätti tämän maan.
Omistus:
Sa Prinssi, maine vielä toi
tään tiedon lopustaan:
hän sakkaan saakka sarkan joi
ja jätti tämän maan.