Title: Runoja
Author: Veikko Antero Koskenniemi
Release date: December 14, 2006 [eBook #20100]
Language: Finnish
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
V. A. Koskenniemi
WSOY, Porvoo, 1906.
Prologi
Kaupungilla sataa
Ma vierahassa kaupungissa käyn
Yksin
Jo sammuu valot yöhön lähestyvään —
Keskiyön kaupunki
Öinen katu
Yli vaikenevain kattoin
Kevätvaloa
Nää, oi mun sieluni, auringon korkea nousu!
Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut —
Chrysanthemum
Laula mulle laulut nuoruuteni
Lumisade
Pan
Vanha Faun
Nuori Psyyke
Sfinksi
Troijanretkeläiset Auliissa
Komeetta
Fiat nox
Vanhoista kätköistä
Tule armaani ja kätes anna mulle!
Lähdettyäs
Kadotettu
Eerik-kuninkaan laulu
Syysaamu pikkukaupungissa
Pikakuvia kadulta
Isäin ääni
Neero laulaa
Esitaistelijat
Pohjanmaa
Kevätlaulu
Katson virran kalvohon —
Hyökyaalto
Syyssonetti
Lakeus
Epilogi
Tuolla ikkunoissa — nään sen kyllä — on jo kaikki ruusut kukkineet. Viime yönä kuuran kimalteet ensi kerran kiilsi kattoin yllä.
Lähtee onnellisemmille maille
kesä tenhovoimin, luomistöin.
Surmaa halla harmain syksyöin
kaiken, joka nuoruutta jäi vaille.
Poissa kaikki laulajat on puiston,
poissa, paennehet etelään.
Tänne yksin istuen ma jään
varaan jonkun köyhän muiston.
Lähtee korkealla kurkein kuoro yli kattoin ylhään vapauteen. Päiväin pitkäin painoon uupuneen, koska, koska lähteä on vuoro?
Vasten kivitystä kadun soipi syyttäen ja tuomiten syksysateen ääni iäinen, saman kertoin sulle tutun sadun,
jonka läpi elämäsi kuulet, sydämeni, niinkuin kuulet nyt, kun on päivä yöhön päättynyt, levolle kun laskevas jo luulet.
Vielä odotatko, sydämeni, päivän koita jälkeen pilvisään, onnen armautta elämään jälkeen kaiken, joka hukkaan meni?
Ma vierahassa kaupungissa käyn ja tuskan ahdistusta tuntien, kuin lapsi ajamana unten näyn, ma astun ohi outoin talojen. Ma vierahassa kaupungissa käyn.
Ja suihkukaivon vesi suruisasti
kuin naisen itku iltaan heläjää.
Näin astun kaupungin ma ääreen asti
ja rinnassani soi ja nyyhkyttää
kuin suihkukaivon vesi suruisasti.
Ja puiston puissa kaikki laulut nukkuu, jotk' ovat kerran mulle soinehet, ja elämäni kaikki muistot hukkuu kuin ammoin unhotetut sävelet. Ja puiston puissa kaikki laulut nukkuu.
Taivas välkkyväisin jalokivin omaa ylhäisyyttään vartioi. Loiste väsyneiden lyhtyin rivin valaista ei sieluani voi.
Syvään tunne, pohjaan asti tunne katkeruutta kovaa kohtalon, katso herkeemättä yöhön, kunne korkein totuus kätkettynä on!
Jo sammuu valot yöhön lähestyvään, mun katsoin huoneheni ikkunasta näin iltaan tähtikirkkaaseen ja syvään, ens kertaa kuin sen näkisin ma vasta.
Niin ihmeen ääneti ja yksitellen
yön taivahalla harhaa tähtein sarjat,
kuin iäisyyden unta odotellen
yön helmass' uinuu kattoin tummat harjat.
Mun orpo sieluni, oi suuri hetki:
nyt ihmiskohtaloista lyödään arvat!
Mun orpo sieluni, sun elos retki
on yksinäisyys, jonka sai vain harvat,
on yksinäisyys, jonka hiljaisuutta yö iankaikkinen jo syleileepi, on yksinäisyys, jonka ihanuutta ja tuskaa tuntosi sun vapiseepi.
On autioina kadut keskiyön. Nyt lepää aika, päivän työt ja tavat, niin oudot äänet yössä kumajavat, kun kengänkoroin katukiviin lyön.
Yö mykkä on, mun tuskin sykkii syön, mua huonerivit synkät kaamoittavat, kuin öiset aavehet ne kohoavat. Yön taivahalla tuike tähtivyön.
Mun on kuin kuolema ois käynyt mailla ja kaupunki ois asukkaita vailla ja elämä kuin kivettynyt ois,
mun on kuin jäljellä vain oisin yksin ma öisin aattehin ja epäilyksin ja kuolon kutsut rinnassani sois.
Herätäkseen arkihumuun uuteen öinen katu nukkuu syvää untaan. Kuuhut katsoo kylmään avaruuteen, suuren hiljaisuuden valtakuntaan.
Kammioihin hiipinyt on kansa,
seinäin, ovien ja salpain taaksi.
Puiston puutkin torkkuu seisaallansa,
nukkua kuin aikois ainiaaksi.
Ketään kanssani ei kuulemassa,
kuinka soipi hiljaisuuden taika:
talviyössä kuulaan korkeassa
yhtyy iankaikkisuus ja aika.
Tääll' ei elämähän sido mikään,
kuolo on kuin ystävä ja veli,
tääll' ei mitään tehdä ihmisikään,
yhtäkaikki, kuoli taikka eli.
Salaperäisenä niinkuin aave talviyössä uinuu öinen katu kuin ois elämä vain hullu haave, sairaan mielihoure, lasten satu.
Kerran, kerran yli vaikenevain kattoin vaipuu iäisyyden korkeudesta kuolon yö, viime kerran kaikki valtasuonet lyö, täyttyy heikon sukukunnan suuri kaipuu.
Kerran kylmät, tylyt tähdet nousee vuotain verta
yli kaiken katoamaan tuomitun.
Hukkuu hetken hyrskehesen, itkuhun
kaikki, joka surrut, riemuinnut on kerta.
Sortuu heikko suku alle unelmainsa omain,
nukkuu kamaralle kylmän, kovan maan.
Kuu ja tähdet jatkaa ylhää kulkuaan
halki avaruutten suurten, sanattomain.
Kerran Linnunradan tähdet yössä katsoo kammoin
takaa aavain kuolonkylmäin, autioin
kiveen hakattua unta inehmoin:
kaupunkeja, jotka kuolleet on jo ammoin.
Kerran jokahinen sielu syvään yöhön hukkuu eik' oo enää ketään kuoloon kaipaavaa, unet kiveen hakatut vain todistaa kaipuusta sen suvun, joka yössä nukkuu.
Nyt ikkunoissa säkenöi ja kauneutta ikävöi kaikk' kattoin harjat tummat ja valo maille lankeaa ja sulattaa ja sovittaa ja nostaa kaihot kummat.
Se leikkii eessä ikkunain
ja kultaan kevätunelmain
se verhoo joka talon.
Oi valon pyhää kevättä!
Niin korkea on elämä,
niin suuri valta valon.
Nyt kaikki suonet pulppuaa ja kaikki lähteet auki saa nyt jään ja roudan alta ja taimi valoon herännyt ens syksyöihin asti nyt se säästyy kuolemalta.
Nää, oi mun sieluni, auringon korkea nousu
ylitse kivisen kaupungin kattojen, katuin,
ylitse vuossatain valheen ja tuntien tuskan
koittava kirkkaus!
Nää, oi mun sieluni, katoovan elämän autuus!
Niinkuni ääretön temppeli on se sun eessäs,
alla sen holvien on ikiaikojen äänetön hartaus
mestarin hengen.
Nää, oi mun sieluni, yössäkin korkehin kirkkaus,
tuskassa tummien hetkien rauha ja riemu,
vuossatain valheessa, elämän valheessa valkein,
iäisin totuus!
Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut, siell' on siintävät seljat ja salmien suut, siell' on vihreät metsät ja mäet, siell' on vilposet illat ja varjokas koi, siell' on lintujen laulu, mi lehdossa soi, siell' on kaihoja kukkuvat käet.
Mun on mieleni nääntyä ikävään, kun tiedän, kun tiedän ma kaiken tään ja ma kaihoten kaipaan sinne ja mun sieluni silmin ma nään sen näyn, salot, vihreät metsät, jos katuja käyn, jos kuljen, jos kätkeyn minne.
Ja mun huoneeni käynyt on ahtahaks ja sen ilma niin kumman painavaks ja ma syömmessä toivon jo salaa: tulis syksy ja metsät ne vihreät veis, tulis talvi ja lumin ne peitteleis — kai silloin mun rauhani palaa!
Sano, mistä sa saitkaan loistosi noin hiekalla tomuisen turun? Minä luulen, että sun juuresi on ruokkima salaisen surun.
Kun verkkaan päivä sammuu pois
ja kun yö sen pauhinan poistaa,
mun on kuin sun äänesi kuulla vois,
ja sun silmäs niin suurena loistaa.
Minun on kuin sun kummassa katseessas
ois öisten unien syvyys,
kuin lääkitä ei vois suruas,
ei maan, ei taivaan hyvyys.
Minun on kuin kukkaissydämes
elontuskan tuntea voisi,
minun on kuin sun yöllinen kuiskehes
vain hillitty nyyhkytys oisi.
Minä luulen, sa surulta loistees sait, vaikk' kasvoitkin hiekkaan turun, minä tunnen ne elämän ankarat lait: kukat parhaat on kukkia surun.
Laula mulle laulut nuoruuteni, yö kun nousee yli kattojen, yli kaiken kalliin, mikä meni katukiviin kuiviin vuotaen.
Laula päivän valosta, mi haipuu yksinäisten lyhtyin loistohon, laula väsynehen rinnan kaipuu valoon, joka kerran ollut on!
Carduccin mukaan
Ääriltä harmajan taivaan pehmeät hiutaleet lentää.
Kaupunki ääneti on, tauonnut taisto ja työ.
Ulkoa kuulu nyt ei torisaksain kutsuvat huudot,
kaiut nyt laulujen ei kiirien katuja käy.
Tornista laskevat vain tylyt lyönnit raukeat tunnit
kaukaa kuin ääreltä yön, missä ei eloa oo.
Linnut ikkunalautaan lyö: tutut rakkahat henget
kuolleiden ystäväin nyt luoksensa kutsuvat mun.
— Kohta, te ystävät armaat, oi kohta, te lempivät rinnat,
luoksenne saapuva oon, rauhaanne varjojen luo.
Oi öistä kulkijata korpimaan, ken metsän synkkiin pimentoihin vaipuu, oi rinnassansa syttyy villi kaipuu kuin halu liekkumahan hurjimpaan!
Hän näkee metsän synkät silmät vaan ja kuinka varjot yössä nousee, haipuu ja metsän viidakossa oksat taipuu ja esiin astuu kätköstänsä Pan.
Hän huulillensa nostaa ruokopillin, hän soittaa, soittaa laulun hurjan-villin ja metsä sadoin äänin soi ja soi.
Mut öisen kulkijan on järki poissa: se harhaa metsän synkän sokkeloissa ja hurjaa onnenunta unelmoi.
Pan vaiennut on metsän pimennoissa ja tähdet suuret syttyy vihrein valoin ja Selene kuin kuumesairain paloin yön äärettömän keinun aallokoissa.
Faun vanha yksin saloin sokkeloissa käy vanhuuttansa väsynehin jaloin ja kiroo lemmetöntä yötä saloin ja kaihoo aikaa, jok' on iäks poissa.
Hän kulkee öisen lähteen reunamalle, hän katsoo kammoksuin sen aaltoin alle, kuin kuultaa sieltä tähdet kirkkahasti.
Veen pintaan vihertävät varjot heittyy.
Hän seisoo hetken, lähtee, yöhön peittyy
ja nyyhkyttääpi hiljaa aamuun asti.
Niin lauhat aamutuulet hengittävät.
Nuor Psyyke nurmikolla unelmoi,
viel' unestansa posket purppuroi
ja silmät kostein kiilloin kimmeltävät.
Niin kummat unten hurmat heräjävät.
Tuolt' takaa kunnaan Panin soitto soi.
Kuin onnenunta tuuli huminoi.
Ja Psyyken jäsenet ne väräjävät,
kun aamukaste niitä kostuttaapi.
Nyt nuori Psyyke jotain aavistaapi:
hän alastomuuttansa säikähtää,
hän tuntee oudon odotuksen pelon, hän tuntee luomisriemun uuden elon, mi salaa sisässänsä läikähtää.
Yön pimennossa uinuu erämaa kuin äärettömyys vailla rajaa, rantaa. Yön taivas tylyt tähtikuvat kantaa kuin tahtoin tuomiollaan peloittaa.
Tän' yönä erakko ei unta saa. Käy oudot aavehet nyt aron santaa, ne synninkaihon erakolle antaa, ne epäilykset korvaan kuiskuttaa.
Mut katso, yli sielunhädän syvän jo koittaa aamu päivän lähestyvän ja harmaa hiekkanummi kirkastuu.
Jo astuu erakkokin luolastansa: yl' aron sfinksi, tyhjyys katseessansa, kuin itse elämä ois, uneksuu.
Jo laivat liitoksissaan vapisee. Ne myötätuulta odottavat innoin, ja urhot oudon-riemuitsevin rinnoin kuin lemmenkisaan mennen käyskelee.
Ja meri aavistuksin aukenee ja aavat lahdet lepää tyynin pinnoin ja jyrkät vuorenharjat jylhin linnoin kuin kivettyneet unet uhkailee.
Kuin Kohtalo öin katsoo Linnunrata, kun urhot janoo koston hekkumata, ja surmasta, mi Troijan yllättää,
kun kootuin purjein uneksivat laivat. Mut meri salaa sodan vaiheet, vaivat kuin arvoitus, min taa ei silmä nää.
Sa kauan kaukomailla oltuasi taas luokse lemmittysi palasit ja riemuin aurinkoa, armastasi, taas pitkäst' ajasta sa tervehdit.
Sa kautta tähtitarhain kulkeissasi ties varman valon miekoin raivasit. Ken estää saattoikaan sun kulkuasi, kun lemmen voimalla sa taistelit?
Mut armahas sun syöksee suruhun, hän luotansa sun työntää — tähtivyöhön taas katoot kaukomaille kulkuhun.
Sa lähdet valon taistohon ja työhön, mut palaat kerta, sillä lempes sun ei sammu koskaan kylmäin aavain yöhön.
Vapaasti Leconte de Lisle'in mukaan
Niin tulkoon yö ja kuolo yli kaiken sen mi onnellist' on ollut, suruisata, ja varjot syleilköhöt maailmata, sen niinkuin meri alleen haudaten.
Kuin onkaan päivä ollut helteinen ja tuskan hetki niinkuin vuosisata! Yö, untas kylvä kylmän-raukeata ja liekit sammuta sa sydänten!
Mik' onkaan, sydän, osaas suruisempi, sun, jota syöpi viha, jäytää lempi, sun, joka kahleitasi suutelet!
Oi katso: yö ja tyhjyys lähestyvät, oi katso: aukee unhon ääret syvät ja pyhään hiljaisuuteen raukenet.
1
Sinipiika
Veit kesäisenä yönä sielun multa sa metsän sinipiika loihdullas. Sen teki kumma laulu laulamas, sun silmäis sini ja sun kutreis kulta.
Se mikä ennen sytti syömmeen tulta, se kävi kalpeaksi rinnallas. Veit paljon, paljon multa mukanas, vain kaihon kalvavan sain sijaan sulta.
Ken lumoissa on metsänneitosen, hän omaa sieluansa etsien käy muille outona kuin unissansa,
hän katsoo kaihoin illan hämärään, hän riutuu sanattomaan ikävään ja etsii, etsii omaa sieluansa.
2
Illansuussa
Nyt saapuu kaihonsairas illansuu, nyt aukee satusaaret suuret, aavat, nyt hämyn henget karkeloihin saavat ja taivas kuumehisna punertuu.
Nyt työ ja taisto yöhön unhoittuu, nyt raukee arkielon mittakaavat, nyt aukee kaikki vanhat sydänhaavat ja kaihon mereen mieli uppouu.
Ma muistan kadonnutta kevättäin ja kuinka ystävättä yksin jäin ja sanat muistan, jotka toivon surmas.
Sa tyttö tähtisilmä-katsehin,
miks koskaan tielleni sa tulitkin?
Nyt iäks sitoo sieluni sun hurmas.
Kuin meren raskaat mainingit mun aatokseni lyö, mua kaamoittaapi elämä ja kuolon pitkä yö — tule armaani ja kätes anna mulle! Tule, yksin pitkä kulkea on taival elontien, tule, unten kultalinnaan sinut kerallani vien ja puolet annan surustani sulle.
Ma isiltäni perinnöksi unten lahjan sain, ma kaksin verroin painon tunnen elon suuren lain ja onnen, jok' ei toisten osaks tulle. Tule armaani mun luokseni, niin täys on sydämein, tule, uskalla en jäädä enää yöhön yksiksein, tule armaani ja kätes anna mulle!
Lähdettyäs, armahani oi, kaikki on niin hiljaiseksi käynyt: ilta varhemmin on hämärtäynyt, myöhemmin on noussut aamun koi.
Niinkö katoatkin elostain
niinkuin kaikki muu, niin menneheksi?
Sieluni miks kauneutesi keksi,
sinut jälleen, jälleen yöhön kadottain?
Kerran, tiedän, helmaan suuren yön sammuu sydämeni, liioin lyönyt — vaan oi näinkö varhain tulee yö nyt, näinkö varhain vaikenitkin, syön?
On kuollut äänes kaiku korvissain, on hukkunut se humuun vieraan väen, ja niinkuin sytyttyään sammuu säen on olentos nyt mulle muisto vain.
Sua hain ma kesken kadun kulkijain, mut outoja vain ympärilläin näen ja ohjaamana kohtaloni käden nyt jatkan yksinäistä kulkuain.
Ja katukivet soittaa yöt ja päivät: »sun nuoruutesi hetket taakses jäivät ja aurinkoinen onnes, tou'on työt».
— Sun kiros, kadotettu, tunnen kyllä: kuin ilottomat pilvet kattoin yllä käy ohitseni päivät, vaihtuu yöt.
Yön prinssi ystäväs Eerik on, öin vainoo veriset veljet, on rintansa synkkä ja rauhaton, sitä kietoo kirot ja eljet.
Hänen poveas vasten painaltaa
suo, Kaarin, päänsä kuuma:
hänen henkensä kahleet kirpoaa
ja hullun järkensä huuma.
Sun ystäväs Eerik on lohduton,
pahat aaveet väijyy teitään,
niin monta hän surmaan syössyt on,
ei säälinyt kyyneleitään.
Nyt kytkeä tahtoo he kuninkaan,
ei valtikkaansa he siedä,
mut ethän, Kaarin, annakaan
sa untesi prinssiä viedä?
Ja aatelisherrat kapinoi,
ei kuule ne kuningastaan
ja huovit ja tallirengit, oi,
ne nousevat herraansa vastaan.
Ja Kaarinan riistäis he rinnaltaan
ja mielipuoleks sanoo
he kuulun Eerik-kuninkaan
ja vertansa kansa janoo.
Hän, Kaarin, Kaarin, sun rinnoillas kovin kaunista nähnyt on unta: nyt tyrmässä kohta on kuningas ja viety on valtakunta.
Harmaja syksyaamu talojen päätyjen päällä, teräksenvärinen taivas, sineä tuolla ja täällä.
Matalat talot ne makaa
ruumisarkkujen lailla.
Kaduilla kaikki on hiljaa,
iäinen rauha on mailla.
Kyyhkyset hereill' on yksin,
katolla tuolla ne ääntää.
Naapurin tuuliviiri
laiskasti päätänsä kääntää.
Vuossataisuntansa uinuu uniset ihmiset täällä. Harmaja syksyaamu talojen päätyjen päällä.
1
Kerjäläisäiti
Hän seisoo kadunkulmassa, on lapsi helmassansa — niin pureva on syystalven tuuli — ja kuolon kuumekukkaset ne palaa poskillansa ja veretön on vilusta huuli.
Ja osaisella rievulla hän peittelevi pientään, joka vaikeasti valittaen ääntää — ja ohitsensa turkit yllä tuhannet rientää ja turkinkaulan pystyhyn he kääntää.
2
Työtön
Hän astuu katukäytävää, on synkkyys silmissänsä.
Hän vaimoaan ja lapsiansa muistaa
ja rikkahitten Jumalan hän kiroo mielessänsä
ja takin alla nyrkkiään hän puistaa.
Niin, köyhän lapset — eilettäin jo viime palan sai ne,
hän turhaan anoi naapuriltaan lainaa.
Nyt raivonhuuto huulillensa hyrskyää kuin laine.
Hän puristain sen povehensa painaa.
3
Tehtaansavua
Päin taivaankantta nousee ylös uhrisavu pyhä ja avaruuteen jäljettömiin haipuu, ja uudet uhrit vaatii Henki tuntematon yhä ja tuhannet sen alttarille vaipuu.
Ja uhriksensa poikaa, naista, miestä sekä lasta tuo vaatii Henki, niin on aika luullut — mut tehtaan uunin ääreltä ja pyörän pauhinasta soi huokaukset, joit' ei kukaan kuullut.
4
Katulyhty
Se katselee niin kaipaavasti kalpeahan yöhön, se on kuin silmän sammunehen valo, se katsoo ulos elämään ja taisteluun ja työhön ja katseessa on kuumehinen palo,
kuin tietäis se kuin vähäisen on elämällä antaa ja kuinka paljon vaatii ihmissuku ja kuinka raskas elon taakka useille on kantaa ja kuink' on suuri sortuneiden luku.
Ken lukee heidän hikensä ja päivätyönsä vaivat? He osaksensa kylvön sai, kun lapset heelmän saivat, he ojat soihin kaivaneet on syvään, ja kussa heidän lapsensa nyt kulkee valtateitä he kirveinensä kulkenehet paljon ennen meitä on luottain lasten huomispäivään hyvään.
He ajan tullen nukkuneet on tyynesti ja hiljaa, nyt kasvaa heidän haudoillansa teräisätä viljaa ja lapsillaan on leppeämpi huomen ja valonjuovat taivahalla nousee ajan yöstä ja kauniit hengenlaihot itää isiemme työstä. Niin käypi taru nousennasta Suomen.
Mut elämä on ankara, kun lakinsa se laatii, ja polvi polven jälkeen uhrit veressä se vaatii ja polvi polven jälkehen ne maksaa. Ja nykypolven työ on työtä eestä lastenlasten, me seisomme kuin isämme nyt elämätä vasten, jok' kysyy meiltä: kärsiä ken jaksaa?
Petronius:
Neero laulaa, Neero laulaa, — kuunnelkaa, oi kuunnelkaa! kauas kurkoittavi kaulaa, hovinherrat vakuuttaa: Caesar jumalainen oi, noin ei kukaan laulaa voi. — Hymyy heille suuri Caesar.
Neero laulaa lauluansa, hovinherrat pokkuroi, kumartaapi kaikki kansa: noin ei kukaan laulaa voi. Mut käy kuiske ilkeä: joku tohtii epäillä. — Kauhistuupi suuri Caesar.
Julistaa: ken epäileepi ristinpuuhun naulitkaa. Kuiskaukset vaikeneepi, rauhan jalo Caesar saa. Oikein tehty, Caesar, se! Nyt ei maassa epäile kukaan suuruuttasi, Caesar.
Kuin muut he koskaan eivät unelmoineet, kun tyynnä levänneet on lehdot, veet, kuin muut he koskaan eivät lempineet, kuin muut, kuin muut he eivät elää voineet.
Kuin muut he koskaan eivät vaikeroineet, lie ammoin kyynelensä kuivuneet. Kuin suuren myrskytuulen säveleet on rinnoissansa sotahuudot soineet.
Ne kutsuneet on taisteluun ja työhön, ne kutsuneet on kuolemaan ja yöhön ja aikain luomisehen miehet mukaan.
He aattehelle aukaisseet on teitä.
Mut kansan sadatukset seuraa heitä,
ja kun he kuolevat, ei itke kukaan.
Ma aina muistan, kuinka väsyneenä suurkaupungin ma humuhun ja huoleen, miss' soipi elo myrskyn säveleenä, taas käännyin kotihini, Pohjan puoleen.
Ma aina muistan, kuinka verkallensa
vei tieni lakeutta laajaa kohti
ja kuinka rinta taasen vapautensa
kuin painon raskaan alta nostaa tohti.
Näin edessäni Pohjanmaata palan,
näin karun seudun pelloks kuokituksi,
näin lakeuden loputtoman alan,
jok' on kuin iäisyyden maille uksi.
Näin edessäni vuolaat virtain uomat,
joiss' syöksyy alas korven voimat ylväät
ja suuret rikkaudet, salon suomat,
ja ikimetsän temppelsalin pylväät.
Näin edessäni metsämaita, soita,
miss' ihmiskätten jälkeä ei huomaa,
miss' seutu täynnänsä on unelmoita
ja tyyntä kauneutta, luonnon luomaa.
Ja silloin tunsin kuin ois hellä käsi
mun sydäntäni hivellyt ja silloin
ma tunsin, tunsin: kunne elämäsi
se teillä maailman on käyvä milloin,
niin tääll' on olentosi juuret syvät vain täällä kertoo taru ihmeitänsä, vain täällä sydäntäsi lähestyvät sun muistos rakkaat kaikki kätköistänsä.
Ja suuren kaupungin kun pauhinassa sa turhaan etsit, etsit itseäsi, sa tunnet, että tuolla, Pohjolassa, on iäks vangittuna elämäsi.
Kevätlaulua laineet laulavat ja ulapat hopein hohtaa. Valonsäteet niinkuin vasamat valonarkoja silmiä kohtaa.
Kevät tullut on keralla selkeän sään
kuin ennen vuosien mennen,
mut nyt sen tullessa kylmäks jään
kuin milloinkaan en ennen.
Kovin kauan on kestänyt varjoa yön, kovin kauan jäätä ja lunta. Ei ymmärrä talveen tottunut syön valon suurta, suvista unta.
Katson virran kalvohon, kaikki katoo sieltä, aalto soljuu solisten uuden aallon tieltä.
Virta vierii verkalleen
kauas kohti merta.
Sinne, sinne aaltoset
katoatte kerta.
On kuin sielu sulaen yhtyis kulkuhunne, virran kera vieris pois, kysymättä kunne…
Sinä hyöky hurja ja vaahtopää, lyöt kohden sa louhikoita, et koskaan taistosta lepoon jää, sa vaikka et mitään voita.
On louhikko harmaatakiveä,
se on sun surmasi kerta,
et murtaa voi sa sen kylkeä,
se ylväänä uhmaa merta.
Sinä hyöky, mi hurjana rynnistät ja kuolet kiviä vasten, sinä ymmärrät, sinä ymmärrät elonleikkiä ihmislasten.
Nyt sumu harmaa nousee korven soissa, se seudun vaippahansa verhoaa, on kaikki kelmeätä, harmajaa ja päivä on jo kauan piillyt poissa.
Nyt sydän värjyy syksyn unelmoissa, nyt kaikki kuolemasta muistuttaa, se maille mahtiansa julistaa nyt synkän syksyn voittolauleloissa.
Nyt tunnen mit' en tuntenut ma ennen: sun oma suvesikin aikain mennen se katoo, katoo eikä palaja,
sun nuoret tuntehesi tuhkaks palaa ja varkaan askelin hän saapuu salaa yön, syksyn herra, harmaa kuolema.
1
Mun sieluni sun ylläs väräjää kuin tuulenhenki yli ketoin, niittyin ja sisässäni soinnut helähtää sun oudon yksinäiseen kuoroos liittyin.
Ma tahdon nöyrin mielin omistaa, oi lakeus, sun unes kuolonkovat, jotk' kylmään korkeutehen kohoaa, miss' suru, riemu ammoin laanneet ovat.
2
Sun rauhaas lemmin kuin en muuta mitään ja tahdon tyyneyttä otsallasi, kun kätes ojentaen länteen, itään sa tyynnä odottelet onneasi:
kun syksyöin sun kylvös kypsäks saapi ja nuori voimas kohoo tähkäin teriin ja ensi tähdet ylles kohoaapi ja kuu kuin sirppi kastettuna veriin.
3
Yön ihmeelliseen valoon peittyin pihamaa ja kaikki tutut aitat sadun hohteen saavat. Nyt tuskin vapisevat tunnon-herkät haavat, vain vanhan kaivon vintti joskus narahtaa.
On päivän tuskat, riemut loppuun soinehet
ja elämä on lepoon käynyt pitkään laihoon.
Yön suureen, sanattomaan, kirkkahasen kaihoon,
mun sieluni kuin lapsi kehtoon raukenet.
Mun sieluni, sa oma itses ootko nyt, vai onko suuri kirkkautes vain kesän laina, ja onko kahlehesi, joka nyt ei paina, yön hartauteen vain hetkiseksi hellinnyt?
4
Ikävässä kenttäin huojuvaisten syksyn täydet tähkät unelmoivat. Illan hiljaisuus ja rauha soivat rintaan rauhattomain matkalaisten,
varisparven, joka vaakkuin kiitää
metsän pimennosta laitaan niittyin,
vaan kuin hiljaisuuden kuoroon liittyin
äänetönnä yli laihon liitää.
Tuskin ykskään liikahtaapi siipi.
Kaikki vanhoja on, väsyneitä.
Niinkuin omain unelmainsa teitä
yli lakeuden ne liikehtiipi
tuonne metsän hämärtävän laitaan, vuotten kaihon mukanansa raastain, surun sanatonta kieltä haastain etsivät kuin ennen erämaitaan.
5
Nyt öin jo yli kenttäin hämärtäy, nyt elonkorjuun hetket lähestyvät, kun eroitetaan akanoista jyvät ja suuri armo oikeudesta käy.
Ja tilinteon painon tuntien nyt pellot lepää raskain henkäyksin. Öin yli kenttäin kuuhut kulkee yksin maan luomisvoimaa salaa siunaten.
6
Päivän viime säteet lankee yli tutun pihamaan. Mieleni on ahdas, ankee kuin ei ennen konsanaan.
Katon vanhan räystään alla
viime säteet viivähtää.
Maassa, puissa, kaikkialla
vaikeroi ja nyyhkyttää.
Viime säteet hellävaroin kattoja jo kultailee. Sisässäni ääni aroin itkee, heltyy, hiljenee.
7
Linnut oksillansa vaikenevat, päivä vielä hetken viipyy poissa, neitseelliset haavat vapisevat autuaissa lemmen unelmoissa.
Laaja lakeus kuin jättiläinen
uinuu jälkeen päivän arkitöiden.
Yksin tuuliviiri yksinäinen
valvoo iäisesti ikävöiden, â- ¦<
valvoo niinkuin valvot sydämeni tähystellen mennehesen aikaan: < kuinka paljon iäks unhoon meni, kuinka vähän koskaan todeks saikaan!
8
(Kesäyö kirkkomaalla.)
Omaa kirkkauttansa kummeksuin kesäyöhyt maille laskeuupi. Syviin aatoksiinsa unehtuin puiset ristit yössä uneksuupi.
Elon onni, lempi, ystävyys
tänne soi kuin kaiku laulun lauhan.
Kaartuu ikihyvä iäisyys
yli sydämeni suuren rauhan.
Täällä jossain lähelläni liet — tunnen ohitse sun kulkeneesi — sa ken kerran uneksijan viet rauhan kotiin, pyhään kirkkauteesi.
Katso, sun rintasi rauhassa menneet kevähät nukkuu,
katso, sun rakkaat riemus ja tuskas on poissa, on poissa.
Viileä onni sun ohimoillasi asuu, syysöiden onni.
Katso, on ylitse suvisten kenttäis kuolema käynyt.
Poissa on valoisat yöt ja tähkät on viikate vienyt.
Ylitse aavojen kenttäin katsovat illoin viluiset tähdet
Kuule kuin askeltes alla nyt kaikaa kumea tanner!
Syvällä, povessa maan, yön kohdussa elämä uinuu.
Uutehen onneen, uuteen suvehen nousee iäinen nuoruus.