The Project Gutenberg eBook of Venäjän historia 1878-1918, by Alfred von Hedenström

_Venäjän viime vuosikymmenien historia on ennen kaikkea suuren kansan tuloksetonta taistelua voittaakseen itsellensä valtiollisen vapauden ja sen avulla itse valmistaakseen itsellensä suotuisammat taloudelliset ja sivistykselliset olot ja yleensä järjestääkseen elämänolonsa omien tarpeidensa mukaisiksi. Aleksanteri II, vapauttaja-tsaari, valtakunnan uudistaja, aikoi, uudistustensa täydennyksenä, lahjoittaa kansallensa myöskin valtiosäännön, jonka valmistuksena oli oleva hänen perustamansa kunnallinen ja maakunnallinen itsehallinto, semstvo-laitos, kansan kypsyttäjä valtiolliseen vapauteen. Keisarin murhan johdosta tämä laajakantainen aloite ylhäältä päin raukesi, ja asia sai tämän jälkeen sieltä käsin osakseen vain vastustusta, halveksimista ja, liian myöhään, väkinäisiä, puolinaisia myönnytyksiä. Vain pintapuolinen käsitystapa voi tuossa itsevaltiuden ja virkavallanvastannnassa nähdä pelkästään itsekkyyttä ja umpisokeata vanhoillisuutta: vanhan Venäjän kehittäminen länsimaiseksi, perustuslaillis-parlamentilliseksi oikeusvaltioksi kohtasi todellakin mitä suurimpia vaikeuksia: valtakunnan laajuus, sen kansallisuuksien kirjavuus, hallitsevan kansan, isovenäläisten, alhainen sivistyskanta ja puuttuva valtiota-muodostava kyky, sekä toiselta puolelta todella länsimaisen valtiokäsityksen heikko kannatus kansassa ja sen naiivi, pintapuolinen optimismi — kuviteltiinhan vielä maailmansodan aikana, romahduksen jo ollessa ovella, että parlamentillisen ministeristön asettaminen kääntäisi kaikki, sekä sodan kulun että uhkaavan sisäisen tilanteen, hyvään päin! — nämä olivat todella varteenotettavia esteitä. Mutta sittenkin! Venäjän vanha, sairas valtioelimistö kaipasi pelastuaksensa vielä suuremmista vaaroista rohkeata leikkausta — juuri sitä, mihin länsimaisen valtioihanteen kannattajat tähtäsivät. Ettei sitä leikkausta tehty, ilmenee varsinkin nyt perästäpäin valtakunnan ja kansan onnettomuutena, ja pääsyyllisenä siihen, ettei ajoissa ja ratkaisevasti astuttu valtiollisen uudistuksen tielle, astuu menneiden vaiheiden esityksestä Pobedonostsev, kahden keisarin neuvonantaja, Venäjän todellinen valtias lähes neljännesvuosisadan ajan. "Suuren, pyhän Venäjän hän oli tahtonut luoda, ja hänestä tuli valtion hävittäjä." Hänen politiikkansa oli sitä politiikkaa, jonka koko tarkoitus näyttää olevan vastustaa vallankumousta ja joka juuri siksi johtaa vallankumoukseen. Tämän teoksen nimenä voisi olla Pobedonostsevista Leniniin, sillä he seurasivat toisiaan, ei vain niin, että toinen kävi toisen edellä, vaan ennen kaikkea niin, että edellinen johti jälkimmäiseen.

Meille suomalaisille, joiden omiin kohtaloihin Venäjällä tapahtuva suuntataistelu niin määräävästi vaikutti, ja jotka yhä vielä, Suomen päästyä itsenäiseksi, elämme kuin uhkaavan tulivuoren juurella, tämä teos tarjoaa erittäin mielenkiintoista lukemista. Saamme siitä yhtenäisen, seikkaperäisen esityksen siitä, mitä sanomalehtemme vuosikymmenien kuluessa ovat sirpaleittain sisältäneet — riveissä ja rivien välissä. Tätä esitystä kannattaa syvä inhimillisen myötätunnon pohjavirta, samalla kuin tekijällä on avoin silmä huomaamaan niitä naurettavia puolia, esiintyjien turhamaisuutta, kunnianhimoa, typeryyttä ja itserakkautta, mitkä jokainen suuri historiallinen näytelmä traagillisen perussävynsä ohessa älykkäälle ja tasapuoliselle tarkastajalle sisältää.

SISÄLLYS.

Itä- ja Länsi-Europan välinen vastakohta. — Aasiassa olevat siirtomaat. — Valtakunnan alueen kasvaminen. — Väestö.

  I. Valtakunnan sisällinen tila: Hallitusjärjestelmä. —
  Valtakunnan virastot. — Paikallishallinto. — Aleksanteri II:n
  uudistukset. — Slavofiilit ja sapadnikit.

  II. Venäläis-turkkilaisen sodan loppu: San Stefanon esirauha. —
  Englannin sekautuminen. — Berliinin kongressi. — Sen arvostelu
  Venäjällä.

Nihilismi. — Bakunin. — Vera Sasulitsh. — Terrori ja diktatuuri. — Loris-Melikov ja hänen valtiosääntöhankkeensa. — Sosialivallankumouksellinen puolue. — Aleksanteri II:n murha. — Aleksanteri III. — Pobedonostsev.

Slavofiilinen talouspolitiikka. — Bunge. — Maataloudellisia pulmia. — Talonpoikais- ja aatelispankki. — Vyshnegradski. — Tullisota. — Nälänhätä. — Witte. — Kauppasopimuksia. — Kultakannan toimeenpano. — Suurteollisuus. — Työväenoloja ja työväen suojeluslainsäädäntö. — Pääomien maahantuonti. — Verot, monopolit ja säästökassat. — Valtakunnan tulo- ja menoarvio. — Koululaitos. — Nälänhätä. — Teollisuuspula. — Kotiteollisuus. — Maatalouden hätä.

  Ignatiev. — Epärehellisyys. — Lain polkeminen. — Lisätty ja
  ylimääräinen suojelustila. — Poliisiosasto. — Juutalaisvainoja.
  — Semski Soborin suunnitelma. — D. Tolstoi. — Semstvo. —
  Sanomalehdistö ja kansanvalistus. — Pobedonostsevin luonne.
  — Maapäälliköt. — I. Durnovo. — Itsehallinnon uudistus.
  — Kansanoikeuden puolue. — Aleksanteri III:n kuolema. —
  Nikolai II. — Varoitus mielettömistä haaveista.

Sosiaalivallankumouksellisen puolueen häviö. — Poliisiosasto. — Pyhä liiga ja vapaaehtoinen turva. — Aleksanteri Uljanov. — Borki. — Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen perustaminen. — Sosiaalivallankumouksellisen puolueen uudistus. — Vallankumouksellisia puolueita rajamaissa. — Virkavallan vallankumoukseen kiihoittava toiminta. — Witten mietintö vuodelta 1899. — Ylioppilaslevottomuuksia. — Koulunuudistushankkeita. — Plehwe. — Semstvojen vastustus. — Komiteoja maatalouden hätätilan selvittämiseksi. — Manifesti 11 p:ltä maalisk. 1903. — "Vapautusliiton" perustaminen. — Menshevismi ja bolshevismi. — Plehwen taistelu vapautusliittoa ja sosiaalidemokratiaa vastaan. — Ihmeidentekijä Serafina. — Witten kukistuminen.

  I. Läheinen Itä: Sotapäälliköitä. — Vannovskin armeijauudistus.
  — Giers. — Kolmenkeisarinliitto. — Bulgarian selkkaukset.
  — Vuoden 1887 kriisi. — Venäjän vaikutusvalta Serbiassa,
  Romaniassa ja Montenegrossa.

  II. Liitto Ranskan kanssa: Aleksanteri III:n vastahakoisuus.
  — Saksan ulkopolitiikan käänne. — Liitonteko Ranskan kanssa.
  — Sodan lykkäytyminen.

  III. Länsi-Aasia: Afganistan. — Kaspianmeren takaisen alueen
  valloitus. — Marssi Heratia kohti. — Rajasopimus Englannin
  kanssa. — Pamir.

  IV. Itä-Aasia: Siperian rautatie. — Japanin torjuminen. — Ruhtinas
  Lobanov-Rostovski ja ruhtinas Hohenlohe. — Li-Hung-Tshang. —
  Port Arthurin hankkiminen. — Taistelu Koreasta. — Besobrasovin
  Jalu-yritys. — Ehdotus yleiseksi aseista-riisumiseksi. —
  Sotavarustuksia. — Tsaarin suojelusherruus Tibetissä. —
  Mandshurian valtaus. — Iton lähetys. — Englantilais-japanilainen
  liitto. — Paroni Rosen, Aleksejev, Besobrasov ja Kuropatkin. —
  Sota päätetty Tokiossa.

I. Valtiokirkko: Sen järjestys. — Musta ja valkoinen papisto.
— Pyhiä vanhuksia. — Jumalanpalvelus.

V. Katolisen kirkon asema: Unionihankkeita. — Vainoja. —
Mariaviitit. — Pobedonostsevin kanta.

VI. Protestanttisen kirkon asema: Vainoja Itämerenmaakunnissa
aina vuoteen 1905. — Yleinen vaino 1914-1917.

VIII. Oikeauskoinen lähetys muhamettilaisten ja pakanain keskuudessa: Kirgiisien lapsivero. — Shamaaniuskonto Volgan varsilla. — Baikalin lähetyssaarnaajien alttius lahjoille. — Muuan ristiretki pakanoita vastaan vuonna 1914.

IX. Kysymys omantunnonvapaudesta: Venäläinen käsitys. — Stahovitsh. — Valtakunnanneuvosto ja bolshevismi vastustavat omantunnonvapautta.

  I. Sen syyt: Natsionalismi. — Virkavallan yhdenmukaisuuden-tarve.
  — Sotilaalliset näkökohdat. — Suomalaisten taistelu
  oikeudenloukkauksia ja venäläistyttämistä vastaan.

  II. Sen menetelmä: Katkov panettelun opetusmestarina. —
  Koulupolitiikka. — Käännytys oikeauskoisuuteen. — Kansallisvihan
  ja luokkataistelun lietsominen.

III. Sen seuraukset: Sivistyksen taantuminen. — Katkeroituminen ja viha. — Valtiovallan arvon horjuttaminen. — Epärehellisen virkamiehistön kasvattaminen. — Separatismin luominen. — Pienten kansanheimojen venäläistyttämisen estäminen. — Valtakunnan häviön aikaansaaminen.

Sodan merkitys Venäjälle ja Japanille. — Kuropatkinin sotataito. — Kansan mieliala Venäjällä. — Plehwen murha. — Perintöruhtinaan syntymä. — Ruhtinas Svjatopolk-Mirski. — Vallankumouskongressi Pariisissa. — Sosiaalidemokratian kanta. — Shahon taistelu. — Pietarin semstvokongressi. — Pobedonostsevin viimeinen voitto. — Port Arthurin antautuminen. — Vallankumouksen puhkeaminen. — Suuriruhtinas Sergei politiikan johtajana. — Hänen murhansa. — Mukdenin taistelu. — Kolme manifestia 3 p:ltä maaliskuuta 1905. — Itämeren-laivaston lähtö. — Vallankumouksen järjestely. — Suvaitsevaisuusedikti. — Tsushiman taistelu. — Moskovan semstvokongressi. — Lähetystö ja vastalähetystö. — Vallankumouksen jatkuminen. — Portsmouthin rauha. — Bulyginin vaalilaki. — Pietarhovin konferenssi. — Moskovan semstvo- ja kaupunkikongressi. — Yleinen lakko. — Vapausmanifesti 30 p:ltä lokakuuta. — Sen vaikutus. — Puolueiden synty. — Witten kabinetti. — Pietarin työväenedustajien neuvosto. — Moskovan semstvo- ja kaupunkikongressi. — Vallankumouksen kohopiste. — Lenin ja Durnovo tarttuvat asioihin. — Moskovan kapinan kukistaminen. — Rankaisuretkikuntia. — Vaalioikeuden laajennus. — Vallankumouksen epäonnistumisen syy.

  Raha-asiain tila. — Suuri laina ja sen ehdot. — Uusien
  valtakunnan perustuslakien valmistaminen. — Duumavaalit.
  — Puolueiden kanta. — Witten ero. — Aateliskongressi.
  — Goremykin. — I duuma. — Viipurin julistus. — Stolypin.
  — Dubrovinin kosto. — Murhayrityksiä ja kenttäsotaoikeuksia.
  — Kadettien vainoaminen. — Stolypinin agraariuudistus. —
  Vallankumouksellisen liikkeen jatkuminen. — II duuma. —
  Pobedonostsevin kuolema. — Hallituksen taistelu terrorin
  kanssa. — Aateliskongressin päätökset. — Ukrainan kysymys.
  — Duuman hajoittaminen ja vallankaappaus. — Uusi vaalilaki.

  III duuma. — Valtakunnanneuvosto ja aateliskongressi. —
  Taantumuksellisia virtauksia. — Stolypinin vallankaappaus.
  — Hänen murhansa. — Kokovtsov. — Senaattoritarkastukset.
  — Kansanvalistus. — Valistusministeri Kasso. — IV duuma.

Ilmastovaihteluja ja satotuloksia. — Agraariuudistuksen hyviä tuloksia. — Talonpoikien maannälän tyydyttäminen. — Osuustoiminta. — Suurteollisuuden uusi kukoistus. Syndikaatit. — Rautatielaitos. — Kauppatasaus. — Kauppasopimus Saksan kanssa. — Pankkilaitos. — Työväestö ja lakkojen vastustaminen. — Bodaibon lakko. — Sisäministeri N. Maklakov. — Valtakunnan raha-asiain loistava tila. — Sotapuolue kukistaa Kokovtsovin.

I. Kaukainen Itä: Suhde Japaniin. — Urjanhain hankkiminen. —
Luoteis-Mongolian suojelusherruus. — Ystävyys Japanin kanssa.

II. Sopimus Englannin kanssa: Wallacen toiminta venäläis-englantilaisen liiton hyväksi. — Pietarin sopimus 31 p:ltä elok. 1907. — Sen merkitys.

III. Persia: Maan jakaminen venäläiseen ja brittiläiseen etupiiriin. — Pohjois-Persian sotilaallinen miehitys.

IV. Läheinen Itä: Balkanin-valtioiden suurvaltatuumia. — Uusslaavilaisuus. — Balkanin kysymys astuu etualaan Turkin vallankumouksen johdosta 1908. — Venäjän diplomaattinen tappio 1909. — Mieltenkuohua Saksaa vastaan. — Venäjän politiikka vuosien 1912-1913 Balkanin-sodassa.

  V. Venäjä ja Länsi-Europpa: Suhde Saksaan. — Berliinin
  ulkoasiainviraston kabinettipolitiikka. — Nikolai II ja
  Vilhelm II. — Bethmann Hollweg ja Poincaré 1912 Venäjällä.
  — Venäjän pyrkimys Länsivuonoon.

  VI. Sotalaitos: Venäjän armeijan väärä arvioiminen
  Länsi-Europassa. — Gutshkov ja vuosien 1909-1912
  armeijauudistus. — Sotalaivastojen vahvistaminen.

Isänmaallinen mieliala sodan nopean ja voitokkaan loppumisen toivossa. — Puolalaisen yhteiskunnan odotteleva puolueettomuus. — Sotamiesten kiihoittaminen julmiksi ja raaoiksi. — Syytöksiä sotaministeri Suhomlinovia vastaan. — Duuman arvostelua tammikuussa 1915. — Maan riistäminen. — Galitsian venäläistyttäminen. — Galitsian, Puolan, Liettuan ja Kuurinmaan tyhjentäminen. — Sotateollisuuskomiteojen ja "semgoran" muodostaminen — Saksalais-pogromi Moskovassa. — Pysyväistä saksalaisvainoa Itämeren-maakunnissa. — Ministerien eroja. — Isänmaallisia sotasaalistajia. — Duuma elokuussa 1915 ja edistysmielisen blokin muodostaminen. — Tsaari ottaa ylipäällikkyyden. — Duuman toistaiseksi-lykkääminen. — Sisäministeri Hvostovin ohjelma. — Erään uuden pyhimyksen laiton pyhäksi-julistaminen. — Pakolaissurkeus. —Kansallisia apukomiteoja. — Pohjoisapu. — Duuman toistaiseksi-lykkääminen. — Goremykinin eronpyyntö (2 p. helmik. 1916). — Pääministeri Stürmer. — Tsaari duumassa. — Hvostovin ero. — Kanne Suhomlinovia vastaan. — Duuma vastustaa kansallisten ja uskonnollisten rajoitusten kumoamista. — Brusilovin hyökkäys 1916. — Saksalaisten puolustusvoitto Kovelin luona. — Taloudellinen pula. — Kuljetuslaitoksen rappio. — Muuan duumalähetystö ulkomailla. — Barkin lähetys Lontooseen ja Pariisiin. — Venäläis-japanilainen ystävyys. — Stürmer ulko- ja Protopopov sisäministerinä. — Stürmerin kukistuminen. — Duuma, valtakunnanneuvosto ja aateliskongressi varoittavat hallitusta. — Tsaari ja hänen puolisonsa. — Rasputinin murha. — Galitsinin taantumuksellinen kabinetti. — Vanhoillisten valtakunnanneuvoston-jäsenten sijaan nimitetään jyrkkiä taantumusmiehiä. — Hurjisteluja uudenvuodenaattona 1916.

Protopopovin politiikka. — Lordi Milnerin lähetys. — Muonitusvaikeuksia Pietarissa. — Duuma kokoutuu uudestaan. — Kerenski vaatii rauhantekoa. — Maaliskuunvallankumous ja Nikolai II:n luopuminen. — Väliaikaisen hallituksen ja neuvostohallituksen muodostaminen. — Kansan ja sotajoukon mieliala. — Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin esiytyminen. — Ent. tsaarin vangitseminen. — Tsaarillisen perheen vangitseminen, sen karkoittaminen Siperiaan ja sen murhaaminen Jekaterinburgissa. — Hallinto- ja oikeusuudistuksia. — Taloudellinen romahdus. — Sotajoukon rappeutuminen. — Vierasten kansojen vaatimukset. — Agraarilevottomuuksia. — Kadettien kongressi. — Neuvostohallituksen järjestyminen ja sen suhde väliaikaiseen hallitukseen. — Leninin ja Trotskin paluu. — Bolshevistinen kiihoitus. — Molempien hallitusten ulkopolitiikka. — Miljukovin kukistuminen. — Kadettilais-sosialistisen kabinetin muodostaminen. — Talonpoikaiskomiteat vallassa maaseuduilla. — Kerenskin sotasaarna. — Heinäkuun hyökkäyksen raukeaminen. — Bolshevistinen kipinä Pietarissa. — Leninin tappio ja pako. — Ukrainan itsehallinto. — Kerenskin toimenpiteet Suomen itsenäisyyttä vastaan. — Moskovan valtiollinen neuvottelu. — Huudetaan voimakasta miestä valtakunnan pelastajaksi. — Kornilovin välikohtaus. — Oikeudenkäynti Suhomlinovia vastaan. — Kansanvaltainen konferenssi Pietarissa. — Bolshevikkien kiihoitusta. — Esiparlamentti Pietarissa ja porvarillisten puolueiden konferenssi Moskovassa. — Bolshevikkien kapina 6 p. marrask. 1917. — Hallituksen puolustautuminen Talvipalatsissa. — Leninin voitto. — Moskovan valloitus.

1. LUKU.

Iso-Venäjä sijaitsee maanpinnan liikkumattomalla kohdalla, joka pitkien geologisten aikakausien kuluessa on milloin hieman laskeutunut, milloin taas huomaamattomasti kohonnut, laajalla, suurella tasankomaalla, missä ei mikään poimuttuminen tai murto ole häirinnyt maakerrostumien vaakasuoraa asemaa. Määrättyjä rajoja maantieteellisessä mielessä puuttuu lännessä. Valtiomiehen ja maantieteilijän asiaksi jäi keksiä ne Oderin tai Narovan rannoilta ja tehdä siitä johtopäätöksiä, esittäen laajakantoisia valtiollisia vaatimuksia. Pohjoisessa ja etelässä meret muodostavat luonnolliset rajat, idässä Ural-vuoret. Mutta niiden eteläisten haarautumien ja Kaspianmeren pohjoisrannikon välillä ammotti 560 kilometrin levyinen aukko, jonka esihistoriallisena aikana oli aiheuttanut tuon eristetyn sisämeren vedenpinnan laskeutuminen. Huomaamatta Europpa tässä yhtyy Aasiaan, ja tällä asianlaidalla on Venäjän kohtaloille määräävä vaikutus tänään niinkuin tuhat vuotta takaperin.

Venäjän yksitoikkoiselta tasangolta alavine rämeisine vedenjakajineen puuttuu Länsi-Europan maiden vaihtelevia pintasuhteita, ikäänkuin itse luonto olisi määrännyt tämän laajan lakeuden suuren yhtenäisen valtakunnan muodostamiseen. Yhtä jyrkkä on Länsi- ja Itä-Europan välinen ero ilmastollisessa suhteessa. Talvien kylmyydessä ja kesien kuumuudessa sekä sateenmäärän vähenemisessä itään päin ilmenee Venäjän selvä mannerilmasto. Vain uloinna luoteessa, missä lämmittävä Golf-virta huuhtoo Muurmannin-rannikkoa, jonne v. 1899 perustettiin Aleksandrovskin kaupunki 69° 20' kohdalle pohjoista leveyttä, ei meri tammikuussakaan jäädy, kun taas 2,535 kilometriä siitä etelään päin 46° 30' kohdalla sijaitsevat Nikolajevin ja Hersonin satamat joka talvi jääesteiden johdosta ovat laivakululta suljetut. Venäjän pakkasia kiihdyttävät koillisessa sijaitsevan Kaarianmeren valtavat jääröykkiöt, jotka vasta elokuussa — ei kuitenkaan joka vuonna — tuulen kääntyessä ajautuvat pohjoiseen päin. Itämereen asti tunkeutuu tuon kaarialaisen jääkellarin kylmäaalto, sulkien Pietarin sataman 4-5 kuukaudeksi vuodessa kokonaan merikaupalta, jota Tallinnassakin ja Riiassa voidaan pitää käynnissä vain jäänmurtajien avulla. Samaa tietä myöten, jota vuosisatojen kuluessa Europpaan hyökänneet aasialaiset paimentolaisheimot ovat tulleet, tekee kesän polttava kuivuus vuonna vuotuisnaan tulonsa Venäjälle. Ja Volgan varsilla, missä kerran sotaiset paimentolaiskansat kauan ja sitkeästi ovat taistelleet maataviljelevien talonpoikien kanssa, taistelee nykyään tuosta ilmastoportista tunkeutuva kuiva erämaantuuli Atlantin valtamereltä tulevan kostean ilmavirtauksen kanssa. Niinkuin kansojen välisessä sodassa vaihtelevat tässäkin voitto ja tappio. Jos länsituuli voittaa, niin Volgan alueen hedelmällinen maaperä huonostikin hoidettuna antaa viljaa yllin kyllin ja tekee ihmiset tyytyväisiksi. Jos taas itätuuli voittaa, niin nälkää-näkevä väestö syyttää Jumalaa tai hallitusta ja tarttuu aseisiin tai, jos se on sallittu, vastustusmieliseen äänestyslippuun. Vuodesta 1891 alkaen aasialainen ilmasto on päässyt voitolle, ja aika ajoin sattuneet katovuodet ovat aiheuttaneet Pietarin vallassa-olijoille odottamattomia vaikeuksia ja saattaneet monen valtiollisen laskelman häpeään.

Ison-Venäjän taloudellinen elämä, sen omituisuus ja takapajulla-olo johtuvat ilmastosta. Talven pituus on luonut Ison-Venäjän talonpojan kotiteollisuuden, kova kylmyys kallistuttaa hänen elämänsä tekemällä välttämättömäksi turkisvaatetuksen ja pakottaa hänet kokoamaan valtavia varastoja polttopuita asuntonsa lämmittämiseksi ja rehua karjansa ruoaksi. Laivaliike sekä talon- ja teidenrakennustyöt ovat kuukausmääriä seisahduksissa; elinkeinoelämän täytyy mukautua ilmaston mukaan. Työnteko ulkosalla paukkuvassa pakkasessa vaatii vahvistuskeinon, jonka kansa on saanut paloviinasta, vaatii ihonsuojelusta, jonka huokeimmalla antaa luonnollinen kerros rasvaista lihaa. Tuvan ilmanpitävä umpinaisuus, sen asukasten ahdas yhteensulloutuminen yön- ja päiväs-aikaan, kaikki nämä suojelustoimenpiteet ulkona vallitsevaa peloittavaa pakkasta vastaan synnyttävät tukahduttavan ilman sisällä sekä heikontavat häveliäisyyden ja siveydentunnetta. Sukupolvesta toiseen Ison-Venäjän kansa on käynyt kovaa taistelua maansa luonnon kanssa. Se on synnyttänyt kyvyn kärsiä, jota länsieuroppalainen ihmettelee, tylsän alistumisen raskaaseen kohtaloon, kehittänyt passiivista rohkeutta, mutta myöskin säälimätöntä kovuutta, joka usein saa synnynnäisen hyväsydämisyyden muuttumaan vastakohdakseen. Niinkuin Pohjois-Amerikassa, johon venäläiset valtiomiehet usein ovat verranneet maatansa, kasvisto huomaamatta muuttuu tuolla laajalla alueella Jäämeren rantamilta Meksikon lahden rannoilla kasvaviin palmumetsiin, niin myöskin Venäjällä. Länsimaalaisen mielestä, joka on tottunut ahtaaseen valtioalueeseen, on äärettömän pitkä matka Arkangelin kuvernementin sammal- ja jäkälätundroilta läpi havu- ja lehtipuuvyöhykkeen, yli aron ruohikkokenttien aina Etelä-Krimin venäläisen rivieran myrtti- ja öljypuulehtoihin. Jos venäläinen astuu Uralin loivasti kohoavan selänteen yli, joka muodostaa rajan yhtä vähän kasvistolle ja eläimistölle kuin ilmastollekaan, niin hän idässä kohtaa kotimaansa tutunomaisen kuvan: mittaamattoman tasangon, tundrien, metsien, soiden ja arojen peittämän, valtavien sisämaanjokien halkoman, jotka melkein puoli vuotta paksun jääkuoren kahlehtimina hitaasti virtaavat pohjoista kohti. Luonto määräsi hänelle täällä valloittavan sivistyksenlevittäjän tehtävän, jonka hän jo aikaisemmin oli hyvällä menestyksellä suorittanut Okan ja Uralin välisellä laajalla alueella. Asutushistoria on venäläisen historiallisen käsityksen mukaan ollut isovenäläisen kehityksen pääsisällyksenä. Vallan toisenlainen näky kohtaa venäläistä, kun hän muhkeata, venäläisen valloituksen turvaksi vuosisadan puolivälissä rakennettua grusialaista sotilastietä myöten nousee korkealle-kohoavan, ikuisella lumella peittyneen Kaukasuksen muurin yli. Sieltä aukeaa hänen eteensä maa, rikas metsistä, metalleista ja vuoriöljystä, rehevine alppiniittyineen korkealla vuorilla ja laakerilehtoineen laaksoissa, aroineen idässä, jossa keinotekoinen kastelu nostaa maasta runsain määrin puuvillaa, riisiä, tupakkaa ja viiniä, läpitunkemattomine metsineen lännessä, missä kuumankostea ilmasto kasvattaa arvokkaita bambu-lajeja, magnolioita, korkkitammia ja pähkinäpuita, joita köynnöskasvit kiertävät, missä tee- ja kahvi-istutukset, manteli-, sitruuna- ja appelsiinipuut kaunistavat lounaisia vuorten haarautumia Batumin luona. Tämän ihmeen rikkaan maan venäläinen kyllä on osannut valloittaa, mutta ei sitä asuttaa eikä vallita. Ja vieraaksi, niinkuin Etelä-Kaukasia, jäi venäläiselle sielulle myöskin valloitettu Turkestan hedelmiä-uhkuvine kosteikkoineen keskellä laajoja hieta-aavikoita.

Venäjän tyhjentymättömät rikkaudet, jotka sen omien valtiomiesten sekä ulkomaisten suur-rahamiesten mielipiteen mukaan ainiaaksi muodostavat sen valtiollisen vallan taloudellisen selkärangan, jotka muodostavat pääoman, minkä korot sivistyksen kohotessa muka voivat kasvaa määrättömiin, ovat ensi sijassa tavattavissa Transkaukasiassa, edelleen metalleista rikkaan Uralin itärinteillä, ne odottavat käytäntöön-ottamista Altai- ja Sajan-vuoriston pohjoisilla haarautumilla Länsi-Siperiassa, ne piileskelevät kuparista ja naftasta rikkaan Turkestanin puuvillaistutuksissa ja hedelmätarhoissa, niitä on vihdoin myöskin Europan Venäjällä etelässä. Pohjois- ja keskiosat ovat köyhät, köyhät hiilestä ja metalleista geologisten kerrostumain häiritsemättömän aseman tähden; ja vain laihan ruokamullan antavat jääkauden sorakerrostumat. Uhkuvan hedelmällistä on sen sijaan mustanmullan alue, joka leveänä vyöhykkeenä ulottuu läpi Etelä-Venäjän aina Luoteis-Kaukasiaan ja Länsi-Siperiaan asti. Täällä etelässä, Jekaterinoslavin, Harkovin ja Taurian kuvernementeissa sekä Donin kasakkain maassa, maaperässä piilee aroruohon alla hiiltä sekä tuottoisia kerroksia mangaani-, rauta-, hopea- ja lyijymalmeja, fosfaatteja, elohopeata ja posliinisavea, jotka viime vuosisadan 60-luvulla englantilaiset keksivät ja joita he alkoivat käyttää hyödykseen.

Mutta ei isovenäläinen valtio ole saanut alkuansa rikkaassa etelässä, vaan köyhässä keskuksessa, siellä on Venäjän keisarikunta kehittynyt Moskovan suuriruhtinaskunnasta ja laskenut yhä uusia maita valtikkansa alle. Seuraava numerosarja osoittaa Venäjän valtioalueen nopean laajenemisen:

V. 1500 Venäjän valtakunta käsitti 2 milj. neliökm. " 1600 " " " 8,5 " " " 1700 " " " 14,5 " " " 1800 " " " 18,2 " " " 1900 " " " 22,2 " "

Vuosina 1812-1815 Venäjän valtakunta saavutti valtiollisen ja alueellisen kehityksensä kohopisteen. Se ulottui silloin Preussin rajalla olevasta Kalishista halki Itä-Europan, Pohjois-Aasian ja Luoteis-Amerikan aina San Fransiskon lahteen, jonka rannalle kasakat v. 1812 perustivat stanitsan, kylän, ja pystyttivät rajapaalun, jonka oli määrä erottaa toisistaan Venäjän ja Espanjan maa-alueet. Siihen aikaan Venäjällä oli maailman toiseksi-vahvin laivasto ja suurin sotajoukko, jonka sotilaita Saksassa tervehdittiin urhoollisina vapauttajina ja Ranskassa pelättiin voittamattomina vastustajina. Ja tämän jättiläisvaltakunnan ja tämän vallantäydellisyyden valtiasta ihailtiin ja juhlittiin Europan pelastajana. Siitä vallanhurmiosta, minkä Venäjä siihen aikaan herätti maailman yleisessä mielipiteessä, Venäjän armeijan voittamattomuuden maineesta on venäläinen diplomatia sitten vaivattomasti ja vaativaisesti elänyt vuosisadan ajan, niinkuin loppumattoman pääoman koroista.

Vuonna 1816 alkoi valtakunnan taantuminen, ulkomaisten valtiomiesten sitä huomaamatta ja venäläisten tahtomatta sitä uskoa. Huolimatta Alaskan (1,5 miljoonaa neliökilometriä) myynnistä Pohjois-Amerikan Yhdysvalloille v. 1867 suurensivat uudet valloitukset valtakunnan aluetta niin, että se lopulta oli kuudes osa taivaankappaleemme maanpintaa. Keskimäärin vallattiin vuodesta 1700 vuoteen 1900 päivittäin 104 neliökilometriä sodalla tai sodanuhalla ja tehtiin päivittäin 300 vierasta alamaista venäläisiksi. Ei Krimin sodan (1853-1856) onneton loppu eikä Japanin sodassa (1904-1905) kärsitty tappio ole pysähdyttänyt valtakunnan alueen jatkuvaa kasvamista, joka isovenäläisen mielestä on luonnollinen ja välttämätön ilmiö, "luonnollisten rajojen takaa-ajoa". Vielä vuonna 1913 laskettiin Luoteis-Mongoliassa ylisen Jenisein ja Selengan jokialueet Venäjän vallan alle.

Niinkuin Venäjän asema, ilmasto ja kasvikunta, niin myöskin sen kirjava kansainsekoitus osoittaa siirtymistä Europasta Aasiaan. Turhaan kuitenkin talouspoliitikko, maantieteilijä ja historiantutkija etsii tarkkoja tietoja yksityisistä kansoista, niiden lukumäärästä, elinkeinoista ja sivistyksestä venäläisistä tai länsieuroppalaisista vuosikirjoista. Yleinen väenlaskenta on Venäjällä kahdesti pantu toimeen. Edellisen toimittivat 13. vuosisadan puolivälissä tatarilaiset virkamiehet verotusnäkökohtia silmälläpitäen, jälkimmäisen 9 p. helmik. 1897 hallitus länsimaisten periaatteiden mukaan. Edellisen tuloksesta emme tiedä mitään; se oli aikanaan Sarain kultaisen lauman raha-asiain hallinnon tärkeä valtiosalaisuus. Mutta jälkimmäisenkin laskennan tulokset hallitus kauan aikaa valtiollisista syistä piti salassa ja julkaisi vasta kun sen tiedot jo olivat vanhentuneet. Asukaslukua koskevaan kysymykseen voidaan vuoden 1897 numeroiden mukaan vastata niin, että 19. vuosisadan lopussa:

Europan Venäjällä asui 105,5 milj. ihmistä 5.4 milj. neliökilometrin alalla;

Keski-Aasiassa ynnä Kiivassa ja Bukaarassa asui 9,7 milj. ihmistä
3,8 milj. neliökilometrin alalla.

Koko valtakunnassa asui 130,2 milj. ihmistä 22,2 milj.
neliökilometrin alalla.

Kuinka suuri valtakunnan asukasluku maailmansodan alkaessa oli, ja miten se jakautui emämaan, Europassa olevien reunamaiden sekä aasialaisten siirtomaiden osalle, on aina pysyvä salaisuutena, jonka verhoa eivät sisäasiainministeriön julkaisemien vuosikirjojen numerotiedot (174 miljoonaa) eivätkä Hübnerin maantieteellis-tilastolliset taulut (169,4 miljoonaa) voi nostaa. Sota ja vallankumous, joukkosiirtyminen Iso-Venäjästä ja Ukrainasta Siperiaan sekä kasvanut siirtolaisuus läntisistä maakunnista Amerikkaan ovat 17 vuodessa enemmän muuttaneet vuoden 1897 tulosta, kuin syntyneisyyden suuremmuudesta johtuva luonnollinen väestön lisäännys on voinut sen tehdä.

Tämän kirjan tekijän arvion mukaan, joka poikkeaa tavallisista tiedoista eikä väitä olevansa oikea, oli v. 1914

  Europan Venäjän väestö ……………….. 124 miljonaa
  Kaukasian " …………………. 12 "
  Siperian " …………………. 12 "
  Keski-Aasian ynnä
  Kiivan ja Bukaaran " …………………. 12 "

Vuoden 1897 laskennan tuloksien mukaan muodosti vuosisadan lopussa Puolan kuningaskunta läntisen asemansa, sivistyksensä ja maaperänsä rikkauksien tähden Europan Venäjän tiheimmin asutun osan; siinä oli näet 74 asukasta neliökilometriä kohti.[1] Sitten seurasi Ukraina ja sen maakunnat Podolia, Kiova, Poltava, Harkova, Tshernigov, Volhynia, Herson ja Jekaterinoslav, joissa oli 50 asukasta neliökilometriä kohti. Isovenäläinen teollisuusalue, jossa kuvernementit Moskova, Tula, Kaluga, Vladimir, Nisni Novgorod ja Jaroslav, tuli 40 asukkaineen neliökilometriä kohti väentiheydessä lähelle noita lounaisia mustanmullanseutuja. Jota kauemmaksi pohjoista ja itää kohti kulkee, sitä harvemmaksi asutus käy. Se teki Permin ja Orenburgin kuvernementeissa 9, Astrakanissa 4, Vologdassa 3 ja laski Arkangelin metsissä ja tundroilla 0,4 henkeen neliökilometriä kohti. Yhtä suuri oli 1897 Siperian väentiheys. Kaukasiassa oli huolimatta luonnollisista rikkauksistaan ja lauhkeammasta ilmastostaan vain 20 asukasta neliökilometriä kohti.

Jos vuoden 1897 väenlaskenta, mitä tulee valtakunnan ja sen osien asukaslukuun, antoi tulokseksi likimääräisarvoja, joita ei hallituskaan epäillyt julkaista, niin sen sijaan vasta 1905 julkaistut tiedot kansallisuudesta ja uskontunnustuksesta eivät voi vaatia osakseen mitään luottamusta. Väestö ei käsittänyt kyselykaavakkeita, pelkäsi uusia uskon- ja kielivainoja ja osoitti oikeutettua epäluuloisuutta ja uskonnollisia epäilyjä, laskijat taas sivistyksen puutetta ja kansalliskiihkoa, ja näin saatiin uskoa ja kieltä koskeva tilastollinen alkuaineisto, jonka arvo yhä väheni, kun sitä vuosikausia käsiteltiin Pietarin virastoissa. Hallitus antoi hylkäävän päätöksen yksityisten kaupunkien, esim. Riian, anomuksiin saada omalla kustannuksellaan käsitellä ja julkaista paikkakunnalla koottua numeroainesta. Merkilliset tiedot eräiden alueiden väestöstä ja siellä vallitsevasta uskonnosta, tiedot, joissa oli liian selvä epätotuuden leima, saivat Venäjän vapaamieliset lehdet ankarasti arvostelemaan valtakunnallista tilastoa ja sen kiihkokansallista suuntaa.

Seuraava yleiskatsaus Venäjän valtakunnan kansoihin perustuu vuoden 1897 väenlaskennan virallisiin tietoihin, kun parempia ei ole käytettävissä.

Luvut lienevät ennen liian suuret kuin liian pienet. Sulattamalla itseensä nykyisen Moskovan maan suomensukuisen alkuväestön, valloittavalla uutisasutuksella ja itsevaltiaalla valtapolitiikalla isovenäläiset ovat tulleet suurimmaksi ja vallitsevaksi itäslaavilaiseksi kansaksi.

Todellisuudessa Europan Venäjällä v. 1897 asuneiden ukrainalaisten luku lienee ollut suurempi. Kerran he olivat "venäläisen maan herroina" ja heidän pääkaupunkinsa Kiova valtakunnan keskipiste. Tatarien sivistystä-hävittävä hyökkäys 13. vuosisadalla on pitkäksi ajaksi tuominnut ukrainalaiset valtiolliseen voimattomuuteen ja tehnyt heidän maansa Moskovan ja Puolan välisen taistelun temmellyskentäksi. Heidän kielensä voittaja julisti milloin puolan, milloin venäjän kielimurteeksi.

He elävät tiheässä asuen Veikselin alueella ja sivistyksellisenä yliluokkana kaikissa läntisissä kuvernementeissa, jotka kerran ovat olleet Puolan valtakunnan maakuntia.

He muodostavat talonpoikaisen väestön enemmistön Vilnan, Vitebskin, Grodnon, Minskin, Mohilevin ja Smolenskin kuvernementeissa. He ovat puhtaimpana säilyttäneet alkuperäisen itäslaavilaisen tyypin. Heidän kielensä ei vuoteen 1915 saakka ollut kohonnut talonpoikaismurteen alhaista asemaa korkeammalle.

He polveutuvat kaikkein suurimmaksi osaksi juutalaisista, jotka 14. ja 15. vuosisadalla ovat vaeltaneet maahan Saksasta ja Puolasta ja suurimmaksi osaksi tähän päivään asti, samoin kuin heidän Espanjasta Turkkiin karkoitetut uskonveljensä, säilyttäneet vieraalla maalla kotimaansa kielen. Heidän murteensa eli juutalaiskieli on keskiaikaista yläsaksankieltä heprealaisine ja slaavilaisine lainasanoineen, jonka kirjallisuudella vasta vuoden 1905 jälkeen oli lupa kehittyä myöskin julkisesti. Venäjän hallitus riisti heiltä muiden ihmisoikeuksien mukana myöskin liikuntavapauden, niin että he vuoteen 1915 asti saivat elää vain läntisten kuvernementtien niinsanotussa juutalaisessa asutusalueessa ja siellä harjoittaa yksinomaan kauppaa ja käsityötä.

Suomessa ja siihen rajoittuvissa Pietarin ja Aunuksen kuvernementeissa. Kun Ruotsi aikanaan piti vallassaan Suomea, niin tämän, luonnon karsaasti kohteleman maan asukkaat 12. vuosisadalta alkaen ovat joutuneet germaanisen sivistyksen vaikutuksen alaisiksi, josta Venäjän hallitus aina vuodesta 1899 turhaan koetti heitä "vapauttaa".

Venäjän muinaisten valloittajien ja hallitsijain suuri enemmistö on muuttunut vakinaiseksi talonpoikaiskansaksi keskisen ja alisen Volgan varsilla, missä Kasan ja Astrakan muinoin ovat olleet heidän kaanikuntiensa pääkaupunkeina. Vain kaspialaisen tasangon suola-aroilla vanha paimentolaisuus on säilynyt. Syntyperäisen taipumuksen siihen osoittaa tatarilaisten kulkukauppiasten suuri lukumäärä, joita tapaa kaikissa Iso-Venäjän kaupungeissa. Vielä heitä asuu Rjasanin kuvernementissa, Krimillä ja sen rajalla olevalla arolla, jossa heidän lukumääränsä Turkkiin siirtymisen johdosta viime aikoina on suuresti vähentynyt.

He asuvat 13. vuosisadasta alkaen Saksan valtakunnan vanhimmassa merentakaisessa siirtokunnassa, Itämerenmaakunnissa, missä he, senkin jälkeen kuin ovat lakanneet kuulumasta Saksan valtioyhteyteen, Puolan, Ruotsin, Tanskan ja Venäjän herruuden alla, ovat edelleen kehittäneet maakunnan sivistystä ja osanneet säilyttää kansallisuutensa huolimatta valtakunnan hallituksen vainoista ja talonpoikaisen väestön puutteesta. Sen sijaan on lukuisia saksalaisia talonpoikaisasutuksia 18. vuosisadan jälkipuoliskolta alkaen perustettu valtakunnan etelä- ja itäosiin Volhynian, Podolian, Jekaterinoslavin, Hersonin, Bessarabian, Taurian, Saratovin ja Samaran kuvernementteihin. Tsaarihallitus houkutteli shvabilaisia uutisasukkaita asuttamaan Venäjän viljelemättömiä maita suurilla lupauksilla, jotka myöhemmin rikottiin. Puolan vanhat saksalaiset talonpoikaisasutukset ovat suurimmaksi osaksi kadonneet, osaksi koska siirtolaiset ovat muuttaneet Volhyniaan, osaksi koska he ovat siirtyneet kaupunkeihin, missä he ovat olleet mukana Puolan teollisuuden luomisessa ja kovassa kilpailussa nousevan puolalaisen porvariston kanssa ovat sitä edelleen kehittäneet.

Kovnon, Suvalkin ja Vilnan kuvernementeissa vakinaisena talonpoikaisväestönä, jota puolalainen sivistys vain vaillinaisesti on kohottanut ja Venäjän hallitus kovasti sortanut.

Asuvat Kuurinmaalla ja eteläisellä Liivinmaalla ja eroavat liettualaisesta veljeskansastaan kielensä, sivistyksensä, uskontonsa ja rotunsa puolesta, koska ovat sulattaneet itseensä suomensukuiset kuurilaiset ja liiviläiset sekä olleet saksalaisen herruuden ja vaikutusvallan alaisina. Ainoastaan Lettgalliassa, Vitebskin kuvernementin länsiosassa, asuvat lättiläiset, jotka vuonna 1629 valtiollisesti erotettiin Ruotsin Liivinmaasta, ovat uskontonsa ja sivistyksensä puolesta liettualaisia lähempänä.

Ufan, Orenburgin, Permin ja Samaran kuvernementeissa. Tatarilaisten vallan alaisena tämä alkuansa kai suomalais-ugrilainen (? turkkilais-tatarilainen) kansa on muuttanut kieltä ja kääntynyt islamin oppiin. 19. vuosisadalla se taloudellisten olojen painostuksesta ja Venäjän hallituksen vaikutuksesta siirtyi paimentolaisuudesta maanviljelykseen.

He muodostavat Bessarabian väestön enemmistön, joka maakunta aina vuoteen 1812 yhdessä nykyisen Romanian kanssa valtiollisesti kuului Turkin vallan alle.

Pohjoisella Liivinmaalla ja Vironmaalla; niinkuin lättiläiset olleet germaanisen sivistyksen vaikutuksen alaisina.

Paitsi mainittuja kolmeatoista kansaa luettelee vuoden 1897 laskenta vielä kaksikymmentä muuta Europan Venäjällä asuvaa kansaa, joista ei mikään silloin ollut miljoonan suuruinen. Nämä ovat:

Pohjoisessa: ruotsalaisia Ahvenan saarilla sekä Pohjanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan rannikolla; lisäksi joku määrä Viron saaristossa; suomalaisten läheiset sukulaiset karjalaiset Aunuksen ja Arkangelin kuvernementeissa; paimentolaisina elävät lappalaiset Pohjois-Suomessa ja Muurmannin alueella ja samoin porolaumoineen tundroilla vaeltavat samojedit Europan koillisimmassa osassa metsävyöhykkeen ja Jäämeren välillä.

Lännessä: liiviläiset Kuurinmaan pohjoispäässä, joista suuri osa vuonna 1915 sai surmansa merellä tai kotimaansa ulkopuolella, paetessaan Venäjän hallituksen käskystä maahan marssivia saksalaisia sotajoukkoja.

Etelässä: bulgarialaisia ja turkkilaisia Bessarabiassa, tshekkiläisiä Volhyniassa, kreikkalaisia ja armenialaisia varsinkin kaupungeissa, mustalaisia, jotka vaeltavat kauas pohjoiseen päin.

Idässä. Volgan suomalaiset: mordvalaiset, noin miljoonan verran, Okan alajuoksun ja Volgan välillä, sekä tsheremissit, Kaman suomalaiset: votjakit, permalaiset, syrjänit ja vogulit. Nämä sivistyksellisesti sangen alhaisella kannalla olevat suomalais-ugrilaiset kansat alkoivat jo sulautua isovenäläiseen väestöön, mutta tämän luonnollisen kehityksen ehkäisi hallituksen venäläistyttämispolitiikka. Kansallisen sorron johdosta herännyt kansallistunne ilmeni vuosina 1905-1907 vapausliikkeen aikana siinä vaatimuksessa, että valtion puolesta olisi pidettävä huolta näiden kansojen talonpoikaismurteista, ja tsheremisseissä ja votjakeissa vielä luopumisessa oikeauskoisesta kristinuskosta kansalliseen pakanuuteen.

Rotunsa puolesta kuuluvat Volgan suomalaisiin myöskin Simbirskin, Samaran ja Ufan kuvernementeissa asuvat tshuvassit (? turkkilaista kansaa), jotka kuitenkin kielensä ja uskontonsa puolesta jo ovat tatarilaistuneet. Volgan ja Donin välillä elävät karjaa-hoitavat kalmukit, jotka kielessään ja vielä selvemmin ulkomuodossaan ilmaisevat väärentämättömän mongolisuutensa. He tunnustavat yksinään Europan kansojen joukossa buddhalaisuutta. Länsi-Mongoliasta käsin he 1640 kansainportin kautta olivat taistellen vaeltaneet Europpaan, ja Venäjän hallitus oli ystävällisesti vastaanottanut heidät liittolaisinaan tatareja ja bashkiireja vastaan. Myöhemmin heitä kuitenkin siinä määrin sorrettiin, että he päättivät vaeltaa takaisin Kiinaan. Talvella 1771 he 300,000 hengen suuruisena joukkona karjalaumoineen menivät jäätyneen Volgan yli. Äkkiä syntyneen suojailman johdosta osa erotettiin muista oikealle jokirannalle ja jäi tämän sattuman takia Europpaan.

Kansainportissa elävät kirgiisit, paimentolaiskansa niinkuin heidän heimoveljensä kahden maanosan välisen rajan toisella puolella. Kansoihinkin nähden Europpa täällä huomaamatta muuttuu Aasiaksi. Kielensä puolesta kirgiisit ovat sukua tatareille, mutta eroavat heistä huomattavasti mongolisten rakosilmiensä, leveiden poskipäidensä, litteän nenänsä ja keltaisenruskean ihonvärinsä puolesta. Erään Pietarin virkamiesten väärinkäsityksen johdosta, jotka kirgiisien jouduttua Venäjän vallan alle 18. vuosisadan jälkipuoliskolla tahtoivat onnellistuttaa heidät uskonnon- ja maanviljelysopetuksella, heidät valtion kustannuksella käännettiin loitsu-uskonnosta muhamettilaisuuteen. Sataa vuotta myöhemmin hallitus koetti käännyttää heidät takaisin muhamettilaisuudesta, mutta siinä onnistumatta.

Täällä asuu verraten ahtaalla alueella vanhastaan 24 kansaa ja heimoa toistensa vieressä ja seassa, usein toisiansa kovasti sysien ja Venäjän hallituksen eri määrin sortamina. Kun lisäksi maahan on muuttanut iso-, vähä- ja valkovenäläisiä, saksalaisia, lättiläisiä, virolaisia, kalmukkeja ja turkmeneja pohjoisesta ja idästä, sekä turkkilaisia, persialaisia, kreikkalaisia ja juutalaisia etelästä ja lännestä, on kielten sekamelska vielä kasvanut, kansallisuuksien välinen taistelu vielä kiihtynyt. Lukumäärältään ovat seuraavat viisi kansaa voitolla:

Isovenäläiset, 1,7 miljoonaa, etenkin Terekin alueella, minne heitä 18. vuosisadalla asutettiin rajan suojaamiseksi kasakkoina. Etelä-Kaukasiassa venäläinen aines supistuu virkamiehiin ja karkoitettuihin lahkolaisiin.

Tatarit, i,6 miljoonaa, hajallaan tämän rikkaan maan melkein kaikissa maakunnissa. Heidän puhumansa tatarin kielen aserbeidshanin murre muodostaa venäjän kielen ohessa eri kansojen keskusvälineen, heidän muhamettilainen uskonsa taas sen yhdistyssiteen, joka valtiollisesti liittää heidät useimpiin vuoristokansoihin sekä kurdilaisiin, persialaisiin ja turkkilaisiin.

Georgialaiset (grusialaiset, imeretinit, mingrelit, svaneetit, gurit, lasit), 1,4 miljoonaa, Etelä-Kaukasian rikkaimmassa seudussa Rionin ja ylisen Kuran laaksossa, Tiflis väestökeskuksena. Heidän kreikkalais-katolinen uskontonsa ei ole voinut estää sitä, että Venäjän valta, johon heidän valtakuntansa v. 1801 rauhallisesti oli liittynyt, on sortanut heidän kirkkoansa samassa kuin heidän kieltänsä.

Vähävenäläiset, 1,3 miljoonaa, Kubanin alueen mustanmullanseudussa. He ovat saporogien jälkeläisiä, joiden Dnjeprin rannoilla sijaitsevan vapaan kasakkatasavallan Venäjän hallitus v. 1775 oli hävittänyt.

Armenialaiset, 1 miljoona lounaisessa Transkaukasiassa, kirkollisvaltiollisena keskuksenaan Etshmiadsin Araratin juurella. Armenialaiset ovat vuosisatoja saaneet kärsiä vihamielisen esivallan sortoa: ulkomailla heitä vihataan ovelina kauppiaina ja rahamiehinä, kotimaassa sekä Turkin että Venäjän hallitus uskonsa ja kielensä tähden sortaa sikäläisiä talonpoikia ja paimenia.

16. vuosisadan lopulla alkanut Siperian asutus on kovin myllertänyt maan alkuasukkaita. Hedelmällisestä keskivyöhykkeestä, jonka nyt halkaisee rautatie, heidät on karkoitettu etelän kuiville aroille tai pohjolan rämeisiin ikimetsiin. Paloviina, kuppatauti, rokko ja lavantauti, jotka valloittaja toi tullessaan, edistivät hävitystyötä. Niinkuin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen intiaaneille on myöskin Pohjois-Aasian metsästäjä- ja kalastajakansoille europpalaisen sivistyksen kosketus näyttäytynyt kohtalokkaaksi. Kokonaiset heimot, niinkuin omokit ja armit, ovat jo kuolleet kansojen kuoleman. Se uhkaa edelleen ostjakkeja ja sojoteja lännessä, tunguuseja, tshuktseja, korjakkeja, jukagiireja, giljakkeja ja kamtshadaaleja idässä. Tässä taistelussa olemassaolosta ovat vain tatarit (152,000) Länsi- ja burjatit (289,000) ja jakuutit (221,000) Itä-Siperiassa osoittaneet kansallista vastustuskykyä. Heidän lukumääränsä on tuntematon, mutta joka tapauksessa paljoa suurempi kuin miksi vuoden 1897 virallinen tilasto sen ilmoittaa. Katsomattakaan niitä teknillisiä vaikeuksia, jotka kohtaavat harvaan asutun maan väestön luvun määräämistä, joka maa on noin 25 kertaa niin laaja kuin Suomi, on tässä otettava huomioon siperialaisen syvälle juurtunut epäluulo hallituksen kaikkia toimenpiteitä vastaan. Hänen mielestään väenlaskennan tarkoituksena oli uusi verojen koroitus, jollei jokin vielä pahempi onnettomuus. Turvakeinoina sitä vastaan pidettiin pakoa, vääriä ilmoituksia sekä poliisin lahjomista.

Baikal-järven ympärillä asuvat burjatit, jotka ovat rodultaan mongoleja ja uskonnoltaan buddhalaisia, ovat siirtymässä paimentolaisuudesta maanviljelyskannalle. Kaikille paimentolaisille ominaiseen ruumiilliseen vastustuskykyisyyteen liittyy heissä mukautuvaisuus sivistykseen, joka yleensä puuttuu paimentolaiskansoilta. Heidän joukossaan on useita, jotka ovat hankkineet itselleen venäläisen yliopistosivistyksen. Venäjän sotajoukon parhaat ampujat olivat burjateja.

Jakuuteilla on käytettävissään 4 miljoonan neliökilometrin laajuinen ala metsästystä, kalastusta ja maanviljelystä varten; itse kansa oli vuoden 1897 virallisen tilaston mukaan vain 221,000 hengen suuruinen. Kieleensä katsoen he kuuluvat turkkilais-tatarilaiseen kansanheimoon ja pitävät kruunun lähetyssaarnaajien kaikista käännytysyrityksistä huolimatta sitkeästi kiinni kansallisesta loitsu-uskonnostaan. Heidän maansa laajuus ja kylmyys, johon he itse ovat tottuneet, suojelee heitä venäläistyttämiseltä. Maahan tunkeutuneita siirtolaisia on jakutien erämaassa kohdannut Venäjän sanomalehdistön haikeasti valittama kohtalo: he ovat toisessa polvessa jakuuttilaistuneet. Jakutsk onkin Siperian ainoa kaupunki, jossa, huolimatta siitä, että venäläiset kasakat jo 17. vuosisadalla sen perustivat, paikalliskielenä ei ole venäjän vaan jakuutin kieli. Muuten ovat kaikkialla kasakkoina, talonpoikina, kauppiaina tai rangaistusvankeina maahan muuttaneet isovenäläiset kansana voittaneet. He ovat kuitenkin siirtomaassa muuttuneet toisiksi kuin he kotimaassaan olivat. Niinkuin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa 17. vuosisadan köyhä ja rasitettu englantilainen talonpoika kohosi itsetietoiseksi ja riippumattomaksi farmariksi, niin myöskin isovenäläinen siirtolainen, päästyään pakoon Itä-Europan maaorjuutta ja taloudellista kurjuutta, Aasiassa nousi pystypäiseksi ja varakkaaksi mieheksi, joka ei enää kotimaansa puisella kuokalla, vaan amerikkalaisella syväauralla kyntää uuden kotimaansa neitsyellistä maaperää. Virallisten tietojen mukaan oli Siperian isovenäläinen väestö v. 1897 4,5 miljoonaa. Siitä lukien on vuoteen 1914 vähintään 4 miljoonaa uutta siirtolaista kulkenut Uralin poikki. Parhaat sotilaat sai Venäjän armeija maailmansodassa Siperian metsistä ja aroilta.

Suuri Siperian rata, joka yhdistää Itämeren Japaninmereen ja salli Siperian isovenäläisen asutuksen tapahtua amerikkalaisella nopeudella, toi idästä erään toisen rauhallisen asuttajan, jonka taloudelliselle voimalle ei mikään kansa maan päällä vedä vertoja, nimittäin kiinalaisen. Talonpoikana, kauppiaana, työmiehenä hän muutamassa vuodessa tunkeutui aina Uraliin asti. Kauemmaksi Venäjän hallitus ei häntä päästänyt. Maailmansodan puhkeaminen ja siitä aiheutunut työvoimien puute Iso-Venäjällä antoi heille siihen saakka kielletyn pääsyn Europpaan.

Meren takaa on 19. vuosisadan lopulta alkaen tullut toinen, venäläiselle yhtä vaarallinen kilpailija, japanilainen, kalastaja, kauppias ja — sotilas.

Tämä yhteisnimitys, jota maantieteelliseltä kannalta ei saata puolustaa, merkitsee sitä 3,8 miljoonan neliökilometrin suuruista aluetta, joka on Kaspianmeren ja Kiinan valtakunnan länsirajan sekä pohjoisessa ja etelässä Länsi-Siperian ja Persian ynnä Afganistanin välillä. Sen pohjoisosan muodostaa kirgiisien aro, eteläosan Turkestan, Turkmenia sekä Kiivan ja Bukaaran vasallivaltiot. Kaikista aasialaisista siirtomaista tämä väestönsä puolesta heikoimmin liittyy Venäjään. Isovenäläinen aines oli 1897 vain 600,000 hengen suuruinen, siihen luettuna melkoinen sotavoima. Senjälkeen hallitus on yrittänyt johtaa siirtolaisvirran tähänkin puhtaasti itämaiseen maahan, jonka koko leima ja maataloudellinen viljelys aina tulee pysymään vieraana venäläiselle talonpojalle. Arojen ja puolierämaiden pääväestön muodostavat kirgiisit (5 miljoonaa) ja turkmeenit, kosteikoissa taas asuvat usbekit (2 miljoonaa) ja sartit, kaksi turkkilais-tatarilais-iranilaista sekakansaa. Turkestanin alkuväestö, iranilaiset tadshikit, kulkee sulautumalla mongoliseen rotuun vähitellen häviötänsä kohti. Moniheimoisen väestön yhdistävänä siteenä on muhametin usko, jota, paitsi mainittuja kansoja, maan muut asukkaat tunnustavat: kiinalaiset, persialaiset, tatarit, afganit, intialaiset ja arabialaiset.

Isovenäläisten kokonaisluku koko valtakunnassa siirtomaat siihen luettuina oli vuonna 1897 virallisen tilaston mukaan 55,667,469 = 42,7 % koko väestöstä. Muut 57,3 % ovat pirstautuneina yli sataan kansaan ja heimoon, jotka monin paikoin vihaavat toisiaan, jota kansallisvihaa historialliset perinnäismuistot, taloudellinen taistelu ja hallituksen kavala politiikka vielä on kiihdyttänyt. Isovenäläinen imperialismi näki niissä yksinomaan väestöllisen raaka-aineen, "kansatieteellisiä aineksia", jotka olivat määrätyt päämäärästään tietoisen ja häikäilemättömän venäläistyttämismenetelmän avulla jälkeä jättämättä sulautumaan vallitsevaan kansaan.

Hahmoteltiin suuren tulevaisuuden kuvaa: syntyväisyysluvun ollessa 47,6 tuhatta kohti, joka on paljoa suurempi kuin vastaava länsieuroppalainen, olisi Venäjän valtakunnalla vuonna 1950, uusia maitakaan valloittamatta, 250 miljoonan suuruinen kansallisesti yhtenäinen väestö, joka 20. vuosisadan loppuun voisi kasvaa 400 miljoonan suuruiseksi. Se merkitsisi Länsi-Europpaa ja Japania vastaan kansanvoimaa, joka ikiajoiksi turvaisi Venäjän vallan Europassa ja Aasiassa.

2. LUKU.

Se itsevaltais-virkavaltainen hallitusjärjestelmä, jonka Moskovan suuriruhtinaat tatarilaisen esikuvan mukaan 14. vuosisadalla olivat perustaneet, oli perusolemukseltaan muuttumattomana ja vain ulkonaisesti Pietari suuren ja hänen seuraajiensa uudistuksien koskettamana jatkunut keskiajasta 19. vuosisadalle.

"Kaikkien venäläisten keisari ja itsevaltias, Puolan tsaari, Suomen suuriruhtinas" j.n.e. j.n.e.[2] omisti rajattoman vallan hallinnon ja lainsäädännön alalla. Vain hänen nimessään käyttivät hänen nimittämänsä tuomarit oikeutta, ja hän itse oli tsaariperheen jäsenten tuomari. Apostoli Paavalin kirjeessään roomalaisille (XIII, 5) lausuma kehoitus olla alamaiset keisarille "ei ainoastaan rangaistuksen tähden, vaan myöskin omantunnon tähden" oli "Jumalan käskynä" julistettu vuonaa 1832 julkaistujen valtakunnan perustuslakien 1. artiklassa ja on vuonna 1906 siirtynyt uudistettuihin "valtakunnan perustuslakeihin". Taivaaseen asti tsaarin vallantäydellisyys ulottui, sillä hänen käskystään vainajat julistettiin pyhimyksiksi.

Korkeimmat hallitusvirastot, joiden jäsenet kaikki hallitsija nimitti, olivat seuraavat:

Senaatti. Pietari suuri oli sen 1711 perustanut "hallitsevaksi" kollegiseksi keskusvirastoksi, ja siitä se aikojen kuluessa oli muuttunut ylimmäksi kassatsionioikeudeksi, jolla oli valvontaoikeus hallintoon nähden.

Pyhä synodi. Pietari I oli 1721 perustanut sen lakkauttamansa patriarkanviran sijaan, ja se hoiti ja johti valtiokirkkoa, "taisteli kerettiläisyyttä, taikauskoa ja jumalattomuutta vastaan", toimi korkeimpana hengellisenä tuomioistuimena ja "piti huolta kansan hengellisestä valistamisesta". Tällä kirkollisista arvohenkilöistä kokoonpannulla virastolla, jonka puheenjohtajana toimi Pietarin metropoliitta, oli kuitenkin vain neuvoa-antava valta. Ratkaisu oli aina tsaarilla tahi "pyhän synodin yliprokuraattorilla", joka hallitsijan luottamusmiehenä valvoi asiain käsittelyä ja jolla oli rajaton veto-oikeus synodin kaikkiin päätöksiin nähden. Milloin kenraalit, milloin lainoppineet ovat olleet tässä tärkeässä virassa.

Valtakunnanneuvosto. Sen oli perustanut Aleksanteri I antamaan lausuntonsa lainehdotuksista ja tärkeistä valtiollisista kysymyksistä sekä tarkastamaan valtiotaloutta, ja sillä oli vain neuvotteleva ääni eikä aloiteoikeutta lainsäädäntöön nähden. Nikolai I:n aikana (1825-1855) siihen oli alettu nimittää loppuun-kuluneita byrokraatteja ja ikäloppuja kenraaleja, niin että siitä oli tullut pelkkä ylempien virkamiesten eläkelaitos. Monet luonnokset ovat sivuuttamalla valtakunnanneuvoston tulleet laeiksi ja tärkeitä valtioasioita on aina pohdittu ja ratkaistu vartavasten asetetuissa salaisissa komiteoissa.

Ministeriöt. Ne perustettiin Ranskan mallin mukaan 1801 ja johtivat 1878 seuraavia hallintohaaroja: hovia, ulkoasioita, sisäasioita, raha-asioita, lainkäyttöä, kansanvalistusta, valtion tiluksia, sotalaitosta ja sotalaivastoa. Laajimmat olivat sisäasiainministeriön tehtävät, joka luonteeltaan oli keskuspoliisivirasto ja semmoisena huolehti sisäisen järjestyksen voimassa-pitämisestä koko valtakunnassa. Sitäpaitsi se johti valtion koko posti-, terveydenhoito-, muonitus-, paino- ja vankilalaitosta, järjesti evankelis-luterilaisen, roomalais-katolisen ja armenialais-gregoriolaisen kirkon asioita sekä juutalaisten, muhamettilaisten, buddhalaisten, vanhauskoisten ynnä muiden lahkolaisten oloja ja valvoi itsehallintoa kaupungeissa ja maalla.

Valtakunnan kontrolli. Ylin laskukamari, jonka johtajalla oli ministerin arvo.

Keisarillisen kanslian III osasto. Nikolai I oli 1826 perustanut sen ylimmäiseksi poliisiministeriöksi tarmokkaasti taistelemaan valtiolle vaarallisia pyrkimyksiä ja valtiollisia rikoksentekijöitä vastaan sekä salaisesti valvomaan kaikkia virastoja ja niiden virkamiehiä. Pian uudesta virastosta, johon koko valtakunnan salaisen poliisin langat yhtyivät, oli tullut hallituksen keskus ja sen johtajasta valtakunnan korkein virkamies, jonka virka-asema valtiolliseen merkitykseensä nähden vastasi jonkin länsieuroppalaisen valtion ministeristön johtajaa.

Paikallishallinnon tehtäviä varten valtakunta oli jaettuna 77 kuvernementtiin ja 18 alueeseen (1878). Jokaisen etupäässä oli valtiovallan edustajana ja poliisin johtajana kuvernööri. Hänen tuli huolehtia rauhasta ja turvallisuudesta, edistää hyvinvointia ja sivistystä, valvoa kunnallishallinnon elimiä ja olla puheenjohtajana lukuisissa komissioneissa. Vuosittain hän matkusti hallintoalueellaan ja antoi sen tilasta kertomuksen tsaarille, jolle samaan aikaan III osasto antoi salaisen kertomuksen asianomaisen kuvernöörin toiminnasta, hänen vioistaan ja ansioistaan. Nikolai I oli mielellään uskonut maakuntien hallinnon vanhoille kenraaleille, jotka pitivät tointansa hyvin-ansaittuna laiskanvirkana, tarkasti välttivät kaikkea todellista työtä ja yksinomaan koettivat valtiolle vaarallisena ehkäistä kaikki yhteiskunnan puolelta tapahtuneet aloitteet ja siten turvata kykenemättömän ja epärehellisen virkamiehistön kaikkivaltaa ja arvoa.

Aleksanteri II (1855-1881) oli kruununperillisenä hänkin kuulunut isänsä keskitetysti virkavaltaisen järjestelmän ihailijoihin. Niinkuin monen muun, oli Krimin-sodan loppu avannut hänenkin silmänsä ja kypsyttänyt hänen päätöksensä astua uudistuksien tielle. Hänen ensimmäinen suuri työnsä oli ollut maaorjuuden lakkauttaminen (1861), jota sitten oli seurannut kokonainen sarja syvälle venäläiseen elämään koskevia uudistuksia. Uusi yliopisto-ohjesääntö vuodelta 1863 myönsi yliopistoille rajoitetun itsehallinnon saksalaisen mallin mukaan. Kaikkien pilkaksi ja häpeäksi muuttunut oikeuslaitos muodostettiin 1864 uudestaan ranskalaismallisella tuomioistuinuudistuksella, joka parhaiten kaikista uudistuksista on kestänyt koetuksen. Samana vuonna perustettiin "semstvo"-laitoksia aatelisen ja porvarillisen suurmaanomistuksen sekä talonpoikaisen yhteisomistuksen edustajista ja luotiin siten piiri- ja kuvernementtimaapäiviä, joille uskottiin paikallinen itsehallinto. Uusi painolaki vuodelta 1865 lakkautti pääkaupunkien sanomalehtien ennakkosensuurin ja korvasi sen ranskalaisella järjestelmällä kolmenkertaisine varoituksineen, jota silloin pidettiin edistyksenä. 1870 kaupungitkin Preussin mallin mukaan valmistetulla kaupunkijärjestyksellä saivat taloudellisen itsehallinnon. Sotalaitos uudistettiin ensin ranskalaisen armeijajärjestelmän mukaan, sitten saksalais-ranskalaisen sodan vaikutuksesta Preussin mallin mukaan, mikä teki välttämättömäksi yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamisen 1874. Rahalaitos järjestettiin uudestaan, tulleja alennettiin, uudenaikaisia kulutusveroja otettiin käytäntöön, häpäiseviä ruumiinrangaistuksia poistettiin. Kaikkien näiden 1860-luvun uudistuksien seurauksena oli valtakunnan taloudellisen elämän vilkastuminen. Tähän asti kokonaan laiminlyödyn rautatielaitoksen kehitys ulkomaisen pääoman avulla kohotti kauppaa ja teollisuutta, avasi viljasta rikkaille maakunnille pääsyn maailmanmarkkinoille ja edisti maataloudellista viljelystä. Lukuisia osakeyhtiöitä syntyi maan luonnollisten rikkauksien käyttämiseksi.

Uudistuksien valmistamisen ja toteuttamisen aikana taisteli toisiansa vastaan kaksi puoluetta, jotka 1840-luvulla olivat lähteneet kirjallisista piireistä ja nyt saattoivat harrastuksineen esiytyä julkisuudessa: slavofiilit ja sapadnikit (lännen ihailijat). Liittyen saksalaiseen romantiikkaan ja Hegelin oppiin jokaisen kansan historiallisesta tehtävästä teologi Homjakov, filosofi Kirejevski ja historioitsija Konstantin Aksakov olivat kehittäneet historiallis-filosofisen teorian, joka 1860-luvulla kiteytyi valtiolliseksi ja taloudelliseksi ohjelmaksi, mikä sai kaunopuheisimman ilmaisunsa 1871 Danilevskin teoksessa "Venäjä ja Europpa". Slavofiilien opin mukaan europpalainen maailma jakautui kreikkalais-slaavilaiseen puoliskoon idässä ja romaanis-germaanilaiseen lännessä. Molempien osien sivistyksen alkuperäisenä perustuksena on kristinusko, joka kuitenkin lännessä muka on poikennut oikealta tieltä ja väärentänyt Jeesuksen opin hengen. Rooman virheet ja rikokset synnyttivät protestanttisuuden, joka muka hylkäämällä perintätiedon ja kieltämällä arvovallan vie kirkolliseen anarkiaan. Venäjä sitävastoin ei ole saanut kristinuskoa Roomasta eikä Wittenbergistä, vaan Konstantinopolista alkuperäisessä puhtaudessaan ja totuudessaan ja on myöskin osannut sen siinä pysyttää. Siitä syystä se on säilynyt paavilliselta tyranniudelta ja protestanttiselta vapaa-ajattelulta. Mutta Venäjällä eivät elä ainoastaan kristinuskon vanhat dogmit, vaan myöskin sen vanha henki, hurskaan nöyryyden, kärsivällisyyden ja veljellisen rakkauden henki, jota Kristus sanallaan ja esimerkillään opetti. Tämä idän ja lännen välinen pääeroavaisuus muka selittää noiden Europan molempien osien kokonaan erilaisen valtiollisen, yhteiskunnallisen ja sivistyskehityksen.

Länsi-Europan historia näyttää ryöstö- ja kansalaissotien surullisen kuvan. Väkivalta, orjuus ja viha muodostavat sen valtiojärjestyksen perustuksen. Sen ulkonaisesti häikäisevä valekulttuuri perustuu muka yksilölliseen kapitalismiin ja on sen mukana häviävä yleiseen anarkiaan.

Vallan toisen kuvan, rauhallisen sopusointuisen, näyttää muka Venäjän valtiollinen ja yhteiskunnallinen kehitys. Valtakunta ei ollut syntynyt valloituksen kautta, vaan kutsumalla vapaaehtoisesti maahan varjagi-ruhtinaat. Siinä ei muka ollut mitään riistäjien ja riistettyjen välisiä luokkataisteluja, ei mitään valtion ja kirkon välisiä riitoja, ei vallankumouksia eikä uskonsotia, ei sortoa eikä kurittomuutta! Täällä vallitsi rauha ja vapaus! Valtion etupäässä oli itsevaltias tsaari rajattomine valtoineen, vapaasti määräävänä, mutta kuitenkin kansan ääntä kuullen, joka ensin tuli ilmoille kaupunkien kansalaiskokouksissa, sitten maapäivillä, Semski Sobor'issa. Onni ja tyytyväisyys vallitsi kansassa, kiitos olkoon talonpoikaisen yhteisomistuksen, jossa ilmeni venäläisen talonpojan siveellinen korkeus, idän auttava veljesrakkaus vastoin lännen säälimätöntä kilpataistelua. Mutta tässä suuressa sopusointuisessa kuvassa oli eräs ruma musta pilkku: tsaari Pietari, jota väärin sanotaan suureksi, ja hänen niinsanotut uudistuksensa. Valesivistyksen ulkonaisen loiston häikäisemänä hän Nevan rannoilla avasi ikkunan Europpaan päin, josta lahoavan lännen taudinsiemenet tunkivat maahan ja myrkyttivät venäläisen yhteiskunnan ylemmät kerrokset. Venäläinen talonpoika, kansa, ei kuitenkaan ollut sille altis. Läpi vaihtelevien kohtaloiden hän uskollisesti ja lujasti sydämessään säilytti "menneisyyden elävän perinnön", Venäjän kansan olemuksen, "kirkkaan lähteen, joka pursui elämän vettä, salaisen, tuntemattoman, mutta valtavan".[3] Nykyajan tehtävä muka oli taas tehdä kirkossa, valtiossa ja sivistyksessä eläväksi ja vaikuttavaksi tämä menneisyyden perintö ja siten korjata se onnettomuus, minkä Pietarin uudistukset olivat Venäjälle tuottaneet. Vain siten Venäjä on saava maailmanhistoriallisen merkityksen, on voiva ihmiskunnalle julistaa uuden totuuden.

Tämän ohjelman toteuttamisen tietopuolinen kaavake oli: "oikeauskoisuus, itsevaltius, kansallisuus". Yksi edellytti toisen. Elimellisessä yhteydessään nämä kolme periaatetta kykenivät luomaan, ei vain Venäjän ja muiden slaavilaiskansojen onnen, jotka kansat tämän maan tuli vapauttaa, vaan koko maailman onnen. Niinkuin kerran sivistyneen roomalaisen syvästi halveksiman, ulkonaisesti köyhän ja sivistymättömän kristinuskon totuus on voittanut vanhan ajan pakanallisen maailman ja sen valtiolliset voimakeinot, niin myöskin slavofiilien opin sisäinen totuus on murtava länsimaisen itserakkaan ylpeyden, sillä sen kulttuuri oli kuilun partaalla. Jos Länsi-Europpa yleensä vielä voi pelastua lähenevältä anarkialta, niin se on mahdollista vain hyväksymällä slavofiilien ohjelma. Tämän totuuden tunnustamista eivät Länsi-Europan johtavat henget ajanpitkään voi torjua luotaan.

Tätä mystillistä puolueohjelmaa vastaan, joka romantiikan harsolla peitti kaiken, mitä Venäjän menneisyydessä oli surullista ja rumaa, sapadnikit eli venäläiset vapaamieliset edustivat sitä vallan vastakkaista kantaa, että Länsi-Europan kulttuuri oli maailmankulttuuri, ja että sen levittäminen Venäjälle vain saattoi koitua kansalle ja valtiolle onneksi. Aluksi sapadnikit määräsivät suunnan seurapiireissä ja hallituksessa, toivoen voivansa kruunata uudistustyön valtiosäännöllä, ja tämän ajatuksen puolelle he saivat myöskin hallitsijan, joka semstvoissa näki vastaisten kansanedustajien koulun. Vuonna 1863 tapahtui muutos, sen käänteen johdosta, minkä Puolan kysymys, huolimatta hallituksen vapaamielisestä ohjelmasta, sai. Puolalaisten kapina ja se seikka, että he toivoivat ulkomaiden aseellista apua, kuohutti venäläisten kansallistunnetta ja sai ilmi leimahtamaan isänmaallisen innostuksen, jota taantumuspuolue käytti tarkoituksiinsa. Laajat piirit kääntyivät silloin slavofiilien puolelle, joilla oli melkoinen kokoava voima johtavan lehtensä Moskovskija Vjedomostin päätoimittajassa, professori Katkovissa. Hänen vaikutuksensa ulottui pian korkeimpiin hallituspiireihin ja tsaarin ympäristöön. Aleksanteri II oli pehmeä luonne, mieleltään hyväntahtoinen ja ihmisystävällinen, mutta päätöksissään horjuva. Luottamatta paljoakaan omaan arvosteluunsa hän kallisti korvansa vastuuttomille neuvonantajille, sekä miehille että naisille. Hänen puolisonsa, joka oli sairas ja katkeroitunut ja protestanttisesta kasvatuksestaan huolimatta haki lohdutusta pyhimystenkuvilta, oli tullut pappisvaltais-taantumuksellisen hovipuolueen keskukseksi, johon kuului ovelia hengenmiehiä, tekohurskaita hovinaisia sekä räikeän yksipuolinen perintöruhtinas. Tämän pienen, mutta vaikutusvaltaisen piirin avulla Katkov kukisti vapaamielisen kansanvalistusministerin Golovninin (1866) ja sisäasiainministerin Valujevin (1868) ja asetti heidän sijaansa luottamusmiehiään. Vapaamielisiä uudistusehdotuksia typistettiin taantumukselliseen suuntaan. Voitetussa Puolassa slavofiiliset virkamiehet uutterasti tekivät työtä länsimaisen sivistyksen tuhoamiseksi.

Sisäpolitiikasta slavofiilipuolue kääntyi ulkopolitiikkaan. Tässä Danilevskin 1871 ilmestynyt teos, josta tuli slavofiilien opin katkismus, näytti tien: Jumalan kaitselmus oli muka antanut turkkilaisten tunkeutua Aasiasta Europpaan, varjellakseen eteläslaavilaiset kansat länsieuroppalaiselta tartunnalta aikana, jolloin Venäjä vielä oli heikko. Turkin herruus oli hyödyllinen niin kauan kuin se oli vahva. Nyt, kun Osmanien valtakunta oli tullut "sairaaksi mieheksi", Europan suurvaltojen kiistakapulaksi, uhkaa serbialaisia ja bulgarialaisia europpalaistumisen vaara. Hetki on tullut vapauttaa heimoveljet Turkin ikeestä!

Samana vuonna alkoi salainen kiihoitustyö Balkanin niemimaalla. Tässä tarkoituksessa slavofiilinen Moskovassa oleva puoluejärjestö, joka käytti viatonta nimitystä "slaavilainen hyväntekeväisyysyhdistys", oli perustanut Pietariin salaisen "keskuskomitean", jonka puheenjohtajana toimi perintöruhtinas ja joka oli läheisimmässä yhteydessä Venäjän Konstantinopolissa olevan lähettilään, kenraali Ignatievin kanssa. Tämä totuutta-karttava diplomaatti, jolle turkkilaiset olivat antaneet kuvaavan nimen "valheen isä", johti lukuisain venäläisten konsulien avulla vallankumouksellista kiihoitusta sulttaanin serbialaisten ja bulgarialaisten alamaisten keskuudessa, salaisten asevarastojen perustamista oikeauskoisiin luostareihin, sanomalehtien ja ihmisten ostamista. Hän antoi merkin serbialaisten kapinaan Bosniassa ja Herzegovinassa vuonna 1875, bulgarialaisten nousuun seuraavana vuonna, Serbian ja Montenegron sodanjulistukseen Portille. Sillä oli tulipalo Balkanilla sytytetty. Yleisen mielipiteen paino, jota slavofiilit olivat johtaneet ja joka oli leimahtanut isänmaallis-sotaiseksi innostukseksi, pakotti epäröivän hallituksen 24 p. huhtik. 1877 julistamaan sodan Turkille.

"Konstantinopoli on ollut Venäjän kansan kaikkien pyrkimysten päämääränä sen valtiomuodostuksen aamukoitosta alkaen."

Slavofiilien sodassa asettama päämäärä, Konstantinopoli, oli vihdoinkin kymmenkuukautisten taistelujen ja vaivojen jälkeen saavutettu. Loistavien alkumenestyksien ja Plevnan luona tapahtuneen äkillisen takaiskun jälkeen, josta Romanian aseellisella avustuksella oli suoriuduttu, rohkeiden talvimarssien perästä lumisten Balkan-solien läpi seisoi suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin johtama kenttäarmeija 24 p. helmik. 1878 San Stefanossa Marmara-meren rannalla 10 kilometrin päässä Turkin pääkaupungin porteista. Käden ulottuvilla venäläinen sotamies näki pyhän Sofiankirkon kultaisen kupukaton ja sen yllä puolikuun sekä miljoonakaupungin maalaukselliset tornit ja palatsit edessään. Vielä viimeinen ponnistus, vielä yksi isku — turkkilaiset eivät olisi voineet häntä vastustaa —, ja Venäjän joukot olisivat voittajina ja "vapauttajina" marssineet Zargradiin (keisarikaupunkiin). Päiväkauden Pietarissa punnittiin sellaista suunnitelmaa, että oli miehitettävä Konstantinopoli huolimatta Adrianopolissa tehdystä aselevosta, ilmoitettava Europan suurvalloille Turkin vallan Balkanilla loppuneen ja kutsuttava niiden edustajat kongressiin ratkaisemaan itämainen kysymys, mutta sillä aikaa pidettävä käsipanttina hallussaan valloitettua kaupunkia. Mutta Englannin uhkaavan esiytymisen pelko, jonka panssarilaivat taisteluun valmiina olivat ankkurissa Marmara-meressä Prinssi-saarten luona, sekä aikaisempien virallisten selitysten huomioon-ottaminen, että keisarillisen hallituksen aikomus ei ollut miehittää Konstantinopolia, kehoittivat tekemään rauhan luopumalla siitä sotilaallisesta ja valtiollisesta riemuvoitosta, mitä marssiminen vihollisen pääkaupunkiin tiesi. Ivahymy huulillaan ja voittajan ylpein elein kenraali Ignatiev San Stefanossa astui Turkin valtuutettuja vastaan ja saneli 3 p. maaliskuuta rauhanehdot: Serbian ja Montenegron riippumattomuuden tunnustaminen ja näiden valtioiden alueiden laajennus, Bosnian ja Herzegovinan itsehallinto kristityn kuvernöörin alaisina, vielä Bessarabian takaisin antaminen Romanialle annettavaa, Venäjän määrättävää korvausta vastaan, Suur-Bulgarian valtakunnan perustaminen, joka Venäjän yliherruuden alaisena ulottuisi Mustasta merestä Egean mereen, Turkin Armeniassa olevien Karsin, Batumin, Ardahanin ja Bajazetin piirien luovuttaminen sekä sotakorvaus. Tahallaan Ignatiev ei maininnut mitään eräästä 15 p. tammik. 1877 tehdystä salaisesta liitosta, jossa Itävalta-Unkari oli vakuuttanut ystävällisen puolueettomuutensa tiedossa-olevassa sodassa vastineeksi siitä, että Venäjä salli sen miehittää Bosnian ja Herzegovinan. Tämä painava virhe, jota Ignatiev sitten koetti puolustella sillä, ettei hän muka tiennyt tuosta Pietarin ja Wienin välisestä salaisesta sopimuksesta, saattoi heti Itävalta-Unkarin Englannin puolelle. Molempien maiden hallitukset panivat vastalauseensa vuoden 1856 Pariisin kongressin määräysten yksipuolista kumoamista vastaan ja antoivat sille painavaa pontta sotavarustuksilla sekä kuljettamalla väkeä Intiasta Europpaan. Romaniassa yleinen mielipide joutui kuohuksiin siitä, että vaadittiin sitä luovuttamaan Etelä-Bessarabia kiitokseksi siitä, että tämä maa oli pulmallisena aikana Venäjän pyynnöstä antanut sille aseellista apua. Uusi sota uhkasi puhjeta. Venäjä ei sotilaallisesti eikä rahallisesti kyennyt sitä käymään. Kenttäarmeija ynnä kaarti oli Etelä-Bulgariassa ja Trakiassa, vailla rautatie- ja meriyhteyttä kotimaan kanssa, pohjoisessa Itävalta-Unkarin ja Romanian, etelässä englantilaisten ja intialaisten sotavoimien uhkaamana, jotka brittiläisen laivaston turvissa oli määrä viedä maihin Dedeagatshissa ja Gallipolissa. Kauhea lavantautiepidemia harvensi urhokasten venäläisten joukkojen rivejä, tuhannet saivat hengellään maksaa surullisen veron niille häpeämättömille sotasaalistajille, jotka lahjomalla suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin olivat saaneet armeijan muonittamisen ja varustamisen tehtäväkseen ja antaneet sotamiesten, paperianturat saappaissa, nälkäisinä ja viluisina talvella marssia Balkan-vuorten poikki. Ja niinkuin Venäjän armeijan sotakuntoisuus taistelukentillä, niin aleni Europan pörsseissä viikko viikolta Venäjän ruplan kurssi. Sekä sotaministeri Miljutin että myöskin rahaministeri v. Reutern selitti tsaarille kruununeuvostossa, että toinen sota johtaisi tappioon — ja vallankumoukseen. Se ratkaisi. Kreivi Pietari Shuvalov, ennen III osaston johtaja, vuodesta 1874 lähettiläänä Lontoossa, sai keisarillisen käskyn koettaa saada aikaan sopimuksen Englannin kanssa.

Englannin pääministeri lordi Beaconsfield piti kiinni siitä brittiläisestä itämaan-politiikasta, joka 1830-luvulta asti Urquhartin[4] paljastuksien johdosta Venäjän valloitusaikeista oli syvästi juurtunut Englannin kansaan ja valtiomiehiin. Turkin europpalaiset alueet olivat sille säilytettävät ja sitä oli autettava Venäjän hyökkäystä vastaan. Lontoossa Shuvaloville 30 p. toukok. 1878 annettiin ne ehdot, joilla Englanti tahtoi luopua sodasta Venäjää vastaan: turkkilaisen vasallivaltion Bulgarian supistaminen kolmanteen osaan sille San Stefanossa määrätystä koosta, sekä Venäjälle, Serbialle ja Montenegrolle luovutettavien alueiden vähentäminen. Viittä päivää myöhemmin, kesäkuun 4 p:nä, Turkki maksoi brittiläisen avun luovuttamalla 9,300 neliökilometrin suuruisen Kypros-saaren, jolla tavoin Englanti sai kaipaamansa laivastotukikohdan Välimeren itäosassa.

Kun lordi Salisbury ja kreivi Shuvalov olivat allekirjoittaneet Lontoon "memorandumin", niin Europpa taaskin kerran sai nähdä suurvalta-kongressin, jossa muka oli ratkaistava mitä tärkeimpiä kysymyksiä, jotka kaikissa pääkohdissa kuitenkin jo olivat ratkaistut. Ranskan hallitus viisaasti kyllä ei halunnut kokouspaikaksi Pariisia, ja ruhtinas Bismarck päätti raskaalla mielellä olla Venäjän hallitukselle mieliksi ja suostua johtamaan puhetta kongressissa, joka pidettiin Berliinissä. Aavistiko tuo silloin taudin vaivaama valtiomies, että ystävyydenpalvelus, jonka hän "rehellisenä välittäjänä" tahtoi tehdä tsaari Aleksanteri II:lle ja Venäjän valtakunnalle, oli saattava hänet mitä ilkeimpien epäluulojen alaiseksi ja pakottava Saksan hakemaan uutta valtiollista orienteerausta? Kongressissa Saksan valtiokansleri vilpittömimmällä tavalla kannatti kaikkia venäläisiä vaatimuksia, jotka kreivi Shuvalov sen ensimmäisenä ja hänen esimiehensä, ulkoasiainministeri, valtiokansleri ruhtinas Gortshakov sen toisena valtuutettuna esitti. Ne olivat vaatimattomat, koska ne eivät voineet ylittää Englannin kanssa tehtyä salaista sopimusta. Kokonaisen kuukauden, kesäkuun 13 p:stä heinäkuun 13 p:ään, kestivät diplomaattien keskustelut, koska lordi Beaconsfield ja ruhtinas Gortshakov riitelivät Lontoon "memorandumin" yksityiskohdista ja Balkanin-valtioiden lähettiläillä oli suurvaltojen edustajille esitettävänä tavaton määrä valituksia ja anomuksia.

Kiukusta kiehuen Venäjän yleinen mielipide seurasi Berliinissä tapahtuvia keskusteluja ja kuuli Habsburgien monarkian kanssa 15 p. tammik. 1877 tehdystä sopimuksesta, jonka mukaisesti kongressi yksimielisesti Itävalta-Unkarille lupasi slaavilaiset maat Bosnian ja Herzegovinan sekä Novi-basarin sandshakin miehitysoikeuden, joka alue niinkuin kiila erotti toisistaan Serbian ja Montenegron. Se kiihtyi Venäjän ja Turkin välisen rajan määräämisestä Aasiassa, joka ruhtinas Gortshakovin hämmästyttävän maantieteellisen tietämättömyyden tähden vedettiin Englannin tahdon mukaisesti ja antoi Turkille takaisin Bajazetin alueen. Mitä suurinta suuttumusta synnytti lopputulos, venäläisen Suur-Bulgarian muuttuminen turkkilaiseksi Pien-Bulgariaksi. Kaksisataa tuhatta ihmishenkeä ja kaksi miljaardia ruplaa, niin valitettiin, Venäjä tässä sodassa oli uhrannut, jotta siltä europpalaisessa kongressissa riistettäisiin ne niukat voitonhedelmät, jotka San Stefanon rauha sille oli tuottanut. Venäjän sanomalehdistö etsi syyllistä ja löysi hänet pian valtiosensuurin avulla: Bismarck, joka Venäjän avulla oli perustanut Saksan valtakunnan, ei Berliinin kongressissa ollut ollut "rehellinen välittäjä", vaan kiittämätön kavaltaja. Jota suuremmaksi salainen raivo oman hallituksen sisä- ja ulkopolitiikkaa vastaan kasvoi, sitä enemmän yltyi julkinen kiihoitus puheessa ja kirjoituksessa Saksaa ja sen kansleria vastaan, joka oli Venäjältä sulkenut kohtalon sille määräämän tien Konstantinopoliin. Venäjän sanomalehdistön Saksaa vastaan käymän sodan valtiolliset seuraukset olivat sangen huomattavat, jopa kohtalokkaat. Perinnäinen saksalais-venäläinen ystävyys lakkasi, kolmenkeisarin-liitto vuodelta 1872 raukesi, ja sen sijaan astui Saksan ja Itävalta-Unkarin välinen liitto Venäjää vastaan. Vain vastahakoisesti kanslerinsa kehoituksiin mukautuen keisari Vilhelm I 7 p. lokakuuta 1879 allekirjoitti sen asiakirjan, joka ikiajoiksi repi rikki Venäjän kanssa solmitut langat. Myöhemmin ei ole puuttunut yrityksiä sekä puolelta että toiselta solmia ne uudestaan.

Kun 1904 sota Japanin kanssa alkoi, selitti yht'äkkiä koko Venäjän sanomalehdistö — ylhäältä saamansa viittauksen johdosta —, että Bismarckin loukkaus vuonna 1878 johtui väärinkäsityksestä: ei Saksa vaan Englanti oli silloin saanut aikaan nuo Venäjälle niin nöyryyttävät Berliinin kongressin määräykset. Sodan päättymisen jälkeen hallitus piti hyödyllisenä uudestaan aloittaa tuon vanhan tarinan Saksan ja Bismarckin kurjasta kiittämättömyydestä. Rehevästi versoi satu edelleen herkkäuskoisessa Venäjän kansassa ja antoi sille "siveellisen oikeuden" saksalaisvihaan, joka 1914 antoi hallitukselle lujuutta ja arvoa, mutta teki venäläisten sodankäynnin vihollismaassa siinä määrin villin halpamaiseksi, ettei Venäjän armeija koskaan ennen taistellessaan ranskalaisia, englantilaisia, italialaisia, turkkilaisia ja japanilaisia vastaan ollut moista osoittanut.

3. LUKU.

Kaikissa Venäjän vallankumousliikkeissä aina 17. vuosisadan alusta alkaen on traagillista ja kohtalokasta etenkin se, että jokainen niistä lopputuloksenaan aina lujitti taantumusta. Venäjän uudemman historian köyhät uudistuksen ajat eivät ole aiheutuneet kansannousuista, vaan Venäjän armeijan tappioista, ja lyhyen kukoistuksen jälkeen ne taas on tukahduttanut joko sisäinen kapina tahi voittoisa valloitussota.

Ei mikään Venäjän hallitsija ole saanut niin paljon kärsiä murhayrityksistä kuin Aleksanteri II, joka enemmän kuin mikään muu tsaari oli talonpoikien vapauttamisella ansainnut kansansa kiitollisuuden. Ensimmäinen hanke hänen henkeään vastaan lähti 1866 eräästä Moskovan anarkistiryhmästä, joka oli ottanut kuvaavan nimen "Add" (Hades, helvetti). Muuan aatelinen ylioppilas ampui hallitsijaa ja muuan talonpoika pelasti hänet. Katkov käytti rikosta taitavasti omiin tarkoituksiinsa, saattaen epäluulonalaiseksi kansanvalistusministeri Golovninin ja hänen lehtensä kanssa kilpailevan vapaamielisen sanomalehdistön murhayrityksen aatteellisesta aiheuttamisesta, ja vaati koululaitoksen perinpohjaista uudistamista. Kreivi Dimitri Tolstoi, joka erään katolisuutta vastaan tähdätyn kiistakirjoituksen johdosta vuoden oli ollut pyhän synodin yliprokuraattorina, nimitettiin Katkovin suosituksesta, säilyttämällä edellisen virkansa, kukistetun Golovninin seuraajaksi ja sai suosijaltaan valmiin suunnitelman opiskelevan nuorison vallankumouksellisen mielialan hävittämiseksi.

Tunnettu kirjailija Turgenjev oli 1862 romaanissaan "Isät ja pojat" kuvannut venäläisen ylioppilaan tyypin: hän on pitkätukkainen ja puettu mukailtuun talonpojan pukuun eikä tunnusta mitään arvovaltaa ulkopuolella luonnontieteen lakeja ja tahtoo hävittämällä vallitsevan järjestyksen luoda tyhjyyden (nihil) ja sitten tästä tyhjästä rakentaa uuden maailman. Parannuskeinon tätä nihilismiä vastaan, joka oli saanut yllykettä luonnontieteellisten oppiaineiden yksipuolisesta suosimisesta Venäjän kymnaaseissa, Katkov näki humanistisen sivistyksen valtaan-saattamisessa saksalaisen esikuvan mukaan. Kuolleiden kielten ja muinaisajan kirjailijain lukemisen oli määrä nuorisossa synnyttää valtiolle uskollinen aatteellinen mieliala. Koko venäläinen yhteiskunta vastusti tätä koulu-uudistusta, joka pantiin toimeen tshekkiläisten opettajien avulla. Se ei venäläisistä tehnyt mitään kreikkalaisia tai roomalaisia, ja sen sijaan astui, koska se "suosi tasavaltaisia mielipiteitä", yhden miespolven jälkeen uusi järjestelmä, joka taas antoi etusijan luonnontieteille ja alensi isänmaan historian ja maantiedon kiihkokansallisen isänmaanrakkauden kasvatuskeinoksi.

Paitsi klassillisuutta Tolstoi käytti taisteluvälineenä nuorison vallankumouksellista mielenlaatua vastaan yliopistojen ankaraa poliisivalvontaa sekä kaikkien epäiltävien ainesten häikäilemätöntä poistamista. Monta sataa venäläistä ylioppilasta, jotka oli karkoitettu kotimaan korkeakouluista, sai mahdollisuuden jatkaa opintojaan Zürichin vapaassa sveitsiläisessä yliopistossa. Täällä he kohtasivat miehen, jolla tuli olemaan ratkaiseva vaikutus heidän myöhempiin kohtaloihinsa sekä Venäjän vallankumousliikkeen kehitykseen. Tämä mies oli Mihail Bakunin (1814-1876), joka polveutui vanhasta aatelisesta suvusta Tveristä. Hegelin filosofia oli 1838 saanut nuoren kaartinupseerin riisumaan yltänsä kirjavan sotilastakkinsa ja viettämään vapaana ylioppilaana, kirjailijana ja kiihoittajana kulkurielämää ulkomailla. Hänen hartain toivonsa oli olla mukana Europan monarkkisen valtiojärjestyksen hävittämisessä. Ensin salanimellä J. Elisard Rugen aikakauskirjassa "Deutsche Jahrbücher", sitten julkisesti eräässä puolalaisjuhlassa Pariisissa 1847 hän kehoitti taisteluun tsaarilaisuutta vastaan. Sen hävittäminen olisi Puolalle antanut vapautuksen ja Venäjälle mahdollisuuden hämmästyneelle Europalle ilmaista "henkensä tyhjentymättömät aarteet" ja liitossa muiden slaavilaiskansojen kanssa aloittaa uuden historiallisen aikakauden. Suuttunut Pietarin hallitus rankaisi häntä takavarikoimalla hänen Venäjällä olevat tiluksensa. Kesäkuussa 1848 hän Pragin slaavilaiskongressissa innostutti tshekkiläiset vallankumouksellisen panslavismin aatteeseen, pakeni sitten Itävallan pistimiä Dresdeniin, missä hän seuraavan vuoden toukokuussa oli yhtenä kapinan johtajana. Preussin joukkojen kukistettua Saksin kapinan hän tuomittiin kuolemaan, mutta kuningas lievensi tuomion elinkautiseksi vankeudeksi ja jätti hänet seuraavana vuonna Itävallan haltuun. Täälläkin häntä ensin kohtasi kuolemantuomio, sitten rangaistuksen lieventäminen vankeudeksi ja luovuttaminen Venäjälle. Seitsemän vuotta hän kitui Pietari-Paavalin linnoituksen ja Schlüsselburgin vankilaholveissa, kunnes Aleksanteri II armahti hänet ja salli hänen asettua Itä-Siperian vankiensiirtolaan. Täältä hänen onnistui paeta. Japanin ja Amerikan kautta hän palasi Europpaan. 1863 hän Tukholmasta käsin koetti auttaa Puolan kapinaa, kiihoittamalla Liivin- ja Kuurinmaan lättiläisiä talonpoikia. Yritys raukesi surkeasti saksalaisen maakuntahallinnon toimesta. Hänen saksalaisvihansa sai uutta yllykettä Lontoossa, missä Karl Marx johti saksalaista työväenliittoa ja jyrkästi hylkäsi Bakuninin terroristisen taktiikan. Turhaan hän koetti toteuttaa aatteitaan Sveitsissä, missä hän 1869 perusti "Sosiaalidemokratian kansainvälisen liiton", joka vain Espanjassa sai joitakin kannattajia. Silloin tulivat venäläiset ylioppilaat kotimaasta, ja heistä hän sai kiitollisen kuulijakunnan. Hän saarnasi heille eräänlaista sosialismin ja anarkismin yhdistelmää sekä vallankumouksen välttämättömyyttä, joka hänen mielestään Venäjällä jo oli alkanut. Talonpoika oli muka menettänyt uskonsa Jumalaan ja tsaariin, hän vain odotti kapinan merkkiä. "Menkäämme kansan joukkoon", valistakaamme sitä ja ravistakaamme se liikkeelle tsaarivallan kukistamiseksi! Turhaan muuan toinen valtiollinen siirtolainen kohotti varoittavan äänensä, Pietari Lavrov, ennen eversti ja Pietarin pääesikunta-akatemian professori, sitten maasta karkoitettu pakolainen ja Pariisin kommunardi. Hänellä ei ollut Bakuninin uskoa Venäjän maailmanhistorialliseen tehtävään ja hän hylkäsi Venäjän talonpojan mystillisen ihannoimisen "kaiken totuuden ja voiman lähteenä". Hänestä tsaarivallan kukistuminen vielä oli kaukana ja saavutettavissa vain siten, että kaupunkien tehdastyöväestö teki liiton vapaamielisen porvariston kanssa. Nuorison enemmistö seurasi Bakuninia, ja hänen sytyttävä huutonsa: "Menkää kansan joukkoon!" tuli olemaan Venäjän vallankumouksen tunnuslause.

Venäjän hallitus oli pian saanut tiedon Bakuninin kiihoituksesta Züricbissä oleskelevien venäläisten ylioppilaiden keskuudessa ja luuli voivansa estää pahat seuraukset käskemällä heidän heti palata kotiin. Enemmistö palasi 1873 takaisin ja — meni kansan joukkoon. Väärällä passilla ja nimellä he kansakoulunopettajina, kunnankirjureina, haavureina tai tehtaantyömiehinä sekautuivat maaseudun harmaaseen talonpoikaisväestöön ja kaupunkien mustaan tehtaantyömiesten joukkoon eivätkä kammoneet mitään nöyryytyksiä, hätää ja vaaraa julistaessaan "kansalle" anarkistisen sosialismin iloista sanomaa. Jos heidät vangittiin, niin he vankilassa jatkoivat kiihoitustaan rikoksentekijäin joukossa, jos heidät haastettiin oikeuteen, niin he puolustuksestaan tekivät kapinanyllytyspuheen. Turgenjev romaanissaan "Uutismaata" ja ruhtinas Krapotkin teoksessaan "Vallankumouksellisen muistelmia" ovat liikuttavasti kuvanneet näiden vallankumouksen apostolien pettymyksiä. Talonpoikien syvä epäluulo "herroja" vastaan, joilla oli niin "valkoiset kätöset", ja jotka muka vallan turhaan tahtoivat heidän parastaan, heidän abstraktisten teoriainsa täydellinen käsittämättömyys sekä — mikä oli ratkaisevaa — usko tsaarin kaikkivaltaan, joka voi tehdä ihmeitä, mutta myöskin poliisiensa ja sotamiestensä kautta peloittavasti rangaista, sai koko liikkeen kokonaan raukeamaan tyhjiin. Ne, jotka eivät, talonpoikien piekseminä, joutuneet poliisin käsiin, pakenivat maalta kaupunkeihin. Täällä hengissä päässeet, keskenään toraillen, riidellen ja omaa menettelyään arvostellen, suunnittelivat uuden ohjelman: teon propagandan panemalla toimeen murhapolttoja, ryöstöjä, kapinoita ja murhia.

Sen ajan pelätyimpiä, mutta myöskin enimmin halveksittuja arvohenkilöitä oli pääkaupungin ylipoliisimestari, kenraali Trepov, lahjoille altis, raaka, halpamielinen mies. Tarkastaessaan erästä vankilaa hän huomasi, että muuan siellä istuva vanki ei hänen edessään ottanut lakkia päästään. Syyllinen, eräs valtiollisesti epäluulonalainen ylioppilas, piestiin hänen käskystään verille. Muuan nuori tyttö, Vera Sasulitsh, rupesi kostajaksi ja ampui 5 p. helmik. 1878 Trepovia, joka haavoittui. Kauan epäröityään hallitus asetti hänet valaoikeuden eteen, joka yleisön riemuksi ja todistajana läsnäolevan, sillävälin parantuneen Trepovin harmiksi yksimielisesti vapautti syyllisen. Joskin julmaa poliisipäällikköä vastaan vallitseva yleinen viha sekä syytetyn kauneus, jota sanomalehdistö ylisti venäläiseksi Charlotte Cordayksi, selittivät vapauttamisen, niin se kuitenkin oli ajan merkki, ja sellaiseksi sen hallitus syvällä surulla ja vallankumoukselliset äänekkäällä ilolla käsittivät. Se oli vettä heidän myllyynsä: terroristiset teot päättyivät murhayrityksen-tekijän vapauttamiseen ja hänen tekonsa ylistämiseen! Oikeusministeri kreivi Pahlen, joka oli mennyt takuuseen siitä, että valamiehet antaisivat langettavan päätöksen, sai eronsa, ja hallitus päätti vast'edes tuomituttaa nihilistit vain sotaoikeuksissa. Murha seurasi murhaa. Avoimella kadulla III osaston johtaja kenraali Mesentsev pistettiin tikarilla kuoliaaksi, Harkovin kuvernööri ruhtinas Krapotkin ammuttiin j.n.e. Vangittujen vallankumouksellisten julma kohtelu vankiloissa, kuolema hirsipuussa sotaoikeuksien tuomion nojassa kiihoitti nihilistien kostontunteita. Muuan karkoitettu ylioppilas Solovjov vaaniskeli 15 p. huhtik. 1879 Aleksanteri II:ta Talvipalatsin edustalla olevissa istutuksissa ja laukaisi revolveristaan tsaaria vastaan viisi laukausta, jotka eivät kuitenkaan sattuneet. Se oli yksityisen teko. Hirmumiesten salainen toimeenpaneva komitea ei ollut murhayritystä järjestänyt. Monet vallankumoukselliset vastustivat tätä hyökkäävää terrorismia, joka muka ei johtanut mihinkään kouraantuntuviin tuloksiin. Eräässä Pietarissa elokuulla 1879 pidetyssä salaisessa kongressissa syntyi hajaannus vallankumouksellisen puolueen keskuudessa. Maltilliset erosivat jyrkistä ja katosivat lähiaikoina julkisuudesta, koska toistaiseksi ei kuultu mitään heidän hiljaisesta, sitkeästä kiihoituksestaan talonpoikaispirteissä ja kasarmihuoneissa. Seljabovin, erään maaorjatalonpojan pojan, johtamat terroristit päättivät murhata tsaarin siinä toivossa, että he siten saattaisivat hallituksen sellaisen hirmun valtaan, että se täyttäisi salaliittolaisten vaatimuksen ja kutsuisi kokoon perustuslakia-säätävän kokouksen yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella.

Hallitus vastasi murhayritykseen sillä, että se alisti suurimman osan Europan Venäjää kuuden kenraalikuvernöörin vallan alle. Varustettuina rajattomilla valtuuksilla heidän oli määrä tarttua kiinni salassa hiipivään vallankumouksen hirviöön ja ottaa se hengiltä. Tarmoa ei noilta kuudelta kenraalilta puuttunut, mutta he käyttivät sitä väärässä kohdassa. Sanomalehdistölle pantiin kapula suuhun, itsehallintoa sorrettiin, vankilat täyttyivät miehistä, joilla ei ollut mitään tekemistä vallankumouksen kanssa, mutta joita vapaamielisten mielipiteidensä tähden pidettiin salaliittolaisina ja hallinnollista tietä lähetettiin Siperiaan, kun ei heissä voitu löytää mitään rikoksellista. Se mieletön tapa, millä nuo kuusi satraappia näin raivosivat Venäjän yhteiskunnan edistysmielistä osaa vastaan, lisäsi tyytymättömyyttä hallitusta vastaan ja edisti samalla hirmumiesten asiaa, jotka, tuon valtavan, heitä vastaan liikkeellepannun poliisikoneiston pääsemättä heihin käsiksi, kaikessa rauhassa valmistivat murhayritystä tsaaria vastaan. Tuuma murhata keisari hänen palatessaan Krimiltä räjähdyttämällä hajalle hovijuna ei onnistunut. "Väärä" juna, jossa oli osa seuruetta, mutta ei itse hallitsijaa, työnnettiin 1 p. jouluk. 1879 miinalla Moskovan lähellä raiteilta korkealla rautatiepenkereellä. Yleinen oli silloin se käsitys, että hirmumiehillä oli määrätön joukko kannattajia. Tänään tiedämme, että heitä oli vain kourallinen miehiä, jotka olivat tehneet liiton kuoleman kanssa ja vuosikausia pitivät maailman suurimman valtakunnan hallitusta pelon vallassa. Lujalla keskityksellä sekä sillä salaperäisyydellä, mikä verhosi toimeenpanovaliokuntaa, jonka 30 jäsentä olivat tunnetut vain harvoille luottamusmiehille, saatiin sekä yhteiskunnassa ja hallituspiireissä että itse vallankumouksellisten keskuudessa syntymään sellainen harhaluulo, että puolue oli valtavan voimakas, mikä ei ensinkään ollut asian laita.

Hallituksensa alussa Aleksanteri II oli antanut toiveita siitä, että hän uudistustyönsä päätteeksi kutsuisi kokoon kansaneduskunnan. Siitä oli vuosia kulunut, ja taantumus ja sen mukana vallankumous oli taas tehnyt tulonsa Venäjälle. Entinen sisäasiainministeri Valujev, jolla kukistuttuaankin oli hallitsijan luottamus, joka kallisti korvansa hänen esityksilleen, sekä tsaarin oma veli, suuriruhtinas Konstantin, esittivät hänelle tammikuussa 1880 valtiosääntöehdotuksen. Hänen tuli tyydyttää yhteiskunnan intohimoiset uudistusvaatimukset vähentämättä hallitsijan itsevaltiutta. Semstvojen ja suurten kaupunkien edustajista muodostettavalla kansaneduskunnalla tuli olla vain neuvoa-antava valta; sillä ei olisi lainsäädäntöaloitetta eikä oikeutta tehdä välikysymyksiä. Aleksanteri II antoi ehdotuksen erään "erityisen komitean" tutkittavaksi, johon paitsi molempia aloitteentekijöitä kuuluivat perintöruhtinas, sisäasiainministeri Makov, III osaston johtaja Drenteln ja ruhtinas Urusov. Perintöruhtinas vastusti vallan slavofiilien ajatustavan mukaisesti parlamentin kokoonkutsumista. Se olisi ristiriidassa Venäjän valtioaatteen kanssa ja olisi omansa yhteiskunnassa vallitsevaa kiihtymystä vain yllyttämään eikä suinkaan tyynnyttämään. Aleksanteri II oli vanha; kolme viimeksimainittua arvohenkilöä yhtyi perintöruhtinaaseen. Tsaari päätti jättää valtiosääntötuuman siksensä.

Muutamia päiviä myöhemmin, 17 p. tammik. 1880 illalla, tärisytti kauhea räjähdys Talvipalatsia, ja tulipatsas nousi ilmaan. Haavoittuneita ja kuolleita sotamiehiä kannettiin linnasta. Keisarillinen perhe ei, illalliselle kutsutun Bulgarian ruhtinaan satunnaisen myöhästymisen johdosta, vielä ollut astunut ruokailusaliin, kun sen alle kellariin asetettu miina räjähti. Se oli erään talonpojan (Halturinin) työtä, joka taitavana kirvesmiehenä oli saanut toimen linnan palveluskunnan joukossa ja nyt katosi näkymättömiin. Seuraavana aamuna poliisi repi seiniltä katuilmoituksia, joissa "sosiaalivallankumouksellisten toimeenpaneva komitea" julisti, että murhayritys oli sen työtä ja että taistelua itsevaltiutta vastaan oli niin kauan jatkettava, kunnes vapaasti valittu perustuslakia-säätävä parlamentti kokoutuisi.

Aleksanteri II päätti astua uudistuksen tielle. Tämän tehtävän hän uskoi kenraali Loris-Melikoville, joka oli synnyltään armenialainen ja Turkin sodassa oli hankkinut itselleen mainetta Karsin valloituksella. Rajattomilla valtuuksilla varustettuna sotilaallisena diktaattorina hänen oli määrä lepyttää yleistä mielipidettä vapaamielisellä hallituspolitiikalla ja samaan aikaan hävittää salassa hiipivä, taisteleva nihilismi. Hänen allensa alistettiin välittömästi sisäasiain ministeriön III osasto ja nuo kuusi kenraalikuvernööriä, joista tähän asti kukin oman harkintansa mukaan oli menestymättä vastustanut vallankumousta.

Diktaattorin ensimmäiset toimenpiteet olivat vihatun III osaston lakkauttaminen sekä yhtä vihatun taantumuspuolueen johtajan, pyhän synodin yliprokuraattorin ja kansanvalistusministerin, kreivi Dimitri Tolstoin poistaminen paikaltaan. Mutta hänen seuraajakseen tuon korkeimman kirkollisen viraston johtajana tuli valtakunnanneuvoston jäsen Konstantin Pobedonostsev, jonka kiihkoisan slavofiiliset mielipiteet kuitenkin olivat Loris-Melikoville tuntemattomat. Sitten hallitseva kenraali koetti — ja asiassa jossain määrin menestyenkin — puhdistaa hallinnon, varsinkin poliisilaitoksen, huonoista aineksista sekä lähettämällä tarkastavia senaattoreja etäisiin maakuntiin hillitä paikallisten mahtimiesten mielivaltaista hallitusta. Karkoitettuja palasi Siperiasta. Tähänastisen itsehallintoa vastaan noudatetun neulanpistopolitiikan sijaan tuli rakastettava, myötämielinen suhtautuminen ennen niin tylyjen ja käskevien kuvernöörien puolelta. Alettiin rauhoittua. Semstvokokouksissa ja sanomalehdistössä, sähkösanomissa ja adresseissa lausuttiin "sydämen diktatuurille" yhteiskunnan luottamus.

Vuoden ajan menestyen virkaansa hoidettuaan Loris-Melikov katsoi ajan tulleen neuvoa tsaaria kutsumaan kokoon kansaneduskunnan ja sai siihen hänen suostumuksensa. Hänen valtiosääntöehdotuksensa 10 p:ltä helmik. 1881 ei mennyt pitemmälle kuin Valujevin ehdotus ja myönsi siis semstvo- ja kaupunkiedustajista valittavalle tulevalle "Yleiselle komissionille", niinkuin valtakunnanneuvostollakin oli, vain neuvoa-antavan vallan kaikkiin hallituksen esityksiin nähden. Sunnuntaina 13 p. maalisk. klo 1/2 1 ip. Aleksanteri II allekirjoitti erään Loris-Melikovin sepittämän julistuksen, joka ilmoitti kansalle, että pian kutsuttaisiin kokoon parlamentti, ja käski heti julkaista sen.

Vallan salaa venäläisten hallitusmenetelmien mukaan oli valtiosääntöä suunniteltu, ja syvimmässä salaisuudessa salaliittolaisten tapaan sosiaalivallankumoukselliset samaan aikaan tekivät viimeiset valmistuksensa uudeksi murhayritykseksi tsaaria vastaan. Kohtalokkaimmalla tavalla hallituksen teko kävi ristiin sen vihollisten hankkeen kanssa. Tosin oli vallankumouksellisten toimeenpanevan valiokunnan esimies Seljabov 10 p. maaliskuuta joutunut poliisin käsiin, mutta muuan nuori tyttö, Sofia Perovskaja, erään senaattorin tytär, oli hänen sijastaan ottanut johdon ja tarmollaan pitänyt pystyssä salaliittolaisten rohkeuden.

Talvikuukausina Aleksanteri II tavallisesti sunnuntaisin vastaanotti paraadin Mikaelintorin ratsastuskoulussa. Eräs sieltä Talvipalatsiin johtava katu oli miinoitettu, kahdella muulla kysymykseen tulevalla kadulla oli käsigranaatinheittäjiä. Tsaari valitsi palatakseen palatsiin Katariinankanavaa pitkin johtavan kadun, missä Sofia Perovskaja nenäliinallaan antoi lähimmälle toimimiehelle, eräälle Rysakov nimiselle ylioppilaalle, sovitun merkin. Hän heitti pomminsa, joka särki palasiksi ajoneuvot ja tappoi monta henkivartioon kuuluvaa kasakkaa. Keisari nousi haavoittumattomana pirstatuista vaunuista ja aikoi jalan palata palatsiin. Mutta kaksi salaliittolaista seisoi vielä vaanimassa samalla kadulla. Lähin oli nuori puolalainen ylioppilas, Grinevitski, Puolan slavofiilisen venäläistyttämispolitiikan tuote. Kansallisuutensa hän oli hylännyt ja liittynyt venäläiseen "vapausliikkeeseen". Kolmannen asteen asiamiehenä, joka semmoisena ei edes tuntenut salakomitean johtajia, mutta oli tullut heidän sokeaksi välikappaleekseen, hän seisoi Katariinankanavan luona, valmiina murhaan. Hän oli nyt vuorossa. Kalpea poikanen astui hallitsijaa vastaan, otti viittansa taskusta vasuun verhotun räjähdyspommin ja heitti sen katukivitykseen. Räjähdys repi hänet kappaleiksi ja haavoitti kuolettavasti keisaria. Vähissä hengin Aleksanteri II vietiin Talvipalatsiin, missä hän samana iltana kuoli.

Aleksanteri III nousi valtaistuimelle. Kun hän, nuorempana poikana, alkuaan ei ollut määrätty hallitsijaksi, niin hän onnettomuudekseen oli saanut puhtaasti sotilaallisen kasvatuksen niinkuin isänsä isä Nikolai I, jota hän monessa suhteessa muistutti. Vanhemman veljensä Nikolain, paljon lupaavan lahjakkaan miehen, kuoleman johdosta Aleksanteri 1865 sai perintöoikeuden kruunuun ja otti puolisokseen tanskalaisen prinsessaan Dagmarin, velivainajansa morsiamen. Isä riensi korjaamaan, mitä pojan kasvatuksessa oli laiminlyöty, ja tutustuttamaan tulevaa hallitsijaa valtio-oikeudellisiin kysymyksiin. Tämä tehtävä uskottiin Moskovan yliopiston siviilioikeuden professorille, Konstantin Pobedonostseville. Tämä papiston piiristä peräisin oleva oppinut oli kiihkoisa slavofiili, joka osasi juurruttaa mielipiteensä oppilaaseensa ja voittaa hänen täyden luottamuksensa. Hengenvoimaa luonto oli kieltänyt Aleksanteri III:lta, mutta suoruus, velvollisuudentunto, rehellinen tahto tehdä Venäjän hyväksi parhaansa Jumalan hänelle määräämällä paikalla olivat uuden hallitsijan tunnusmerkkejä. Siihen tuli tosin, niinkuin usein henkisesti vähäpätöisillä ihmisillä, tuskallinen epäluulo eteviä miehiä kohtaan sekä itsepintainen kiinnipitäminen kerran omistetusta mielipiteestä ja päähän päntätystä teoriasta.

Aleksanteri III aikoi aluksi täyttää isänsä valtiollisen testamentin. Sen johdosta oli 20 p. maaliskuuta ministerineuvoston kokous, jossa tsaari johti puhetta ja jossa olivat läsnä myöskin suuriruhtinaat Konstantin ja Vladimir. Suuri enemmistö, siinä myöskin molemmat suuriruhtinaat, kannatti Loris-Melikovin esittämää ohjelmaa. Ainoastaan pyhän synodin uusi yliprokuraattori, Pobedonostsev, hylkäsi jyrkimmällä tavalla ja kiihkoiselle kamariviisaalle ominaisella innolla aiotun kansaneduskunnan kokoonkutsumisen, uuden "jaaritteluklubin", niinkuin hän sanoi, joka vain oli tuottava Venäjälle hirvittävää onnettomuutta, niinkuin muka Länsi-Europan esimerkki osoitti. Entisen opettajan intohimoiset esitykset tekivät tsaariin tarkoitetun vaikutuksen. Hän alkoi horjua ja jätti asian edelleen harkittavaksi eräälle "erityiselle komitealle", jonka esimiehenä toimi Loris-Melikov. Ratkaisu oli siis lykätty. Silloin sosiaalivallankumouksellinen puolue jälleen karkein käsin tarttui Venäjän kohtaloihin. Peläten kansan kiihoittunutta mielialaa pysyivät sen jäsenet viisaasti piilossa loukoissaan ja tyytyivät vastaiseen valtiolliseen toimintaansa nähden keisarinmurhan jälkeen sepittämään niinsanotun "toimeenpanevan komitean avoimen kirjeen Aleksanteri III:lle". Maalisk. 23 p. se toimitettiin tsaarin tietoon. Tämä Leo Tihomirovin sepittämä, sangen opettavaan äänilajiin laadittu asiakirja, joka oli rikas analogiatodistuksista sekä terästetty valheilla ja uhkauksilla, teki hallitsijaan sen vaikutuksen, ikäänkuin kansaneduskunnan kokoonkutsuminen merkitsisi antautumista sen puolueen tahtoon, joka oli murhannut hänen isänsä.

Sillävälin kuin Aleksanteri III päättämättömänä horjui sinne tänne, alkoi kulissien takana ja julkisuudessa innokas taistelu valtiosäännön puolesta ja sitä vastaan. Vapaamieliset aatelis- ja semstvokokoukset anoivat "valtiosäännön antamista vallankumouksen vastustamiseksi", slavofiilit taas pyysivät — Aksakov eräässä 9 p. huhtik. slaavilaisessa hyväntekeväisyysyhdistyksessä pitämässään puheessa ja Katkov Moskovskija Vjedomostissaan — "itsevaltiuden vahvistamista". Sillävälin "erityinen komitea" tuloksiin pääsemättä piti kokouksiaan; sen viimeinen istunto oli 10 p. toukokuuta Pietarissa. Samana päivänä tapahtui ratkaisu Gatshinassa tsaarin kabinetissa. Pobedonostsev esitti hänelle luonnoksen julistukseksi, jonka hän keisarin pyynnöstä muiden ministerien tietämättä oli sepittänyt. Se sai Aleksanteri III:n täyden hyväksymisen, joka yliprokuraattorin innokkaan vetoamisen johdosta kirjoitti sen alle ja käski heti julkaista sen edeltäkäsin asiasta ministerineuvostossa neuvottelematta. Tässä manifestissa hallitsija julisti raskaana hetkenä ottaneensa vastaan hallituksen "uskoen itsevaltiuden voimaan ja totuuteen, jonka hän lujasti oli päättänyt säilyttää ja kaikkia hyökkäyksiä vastaan puolustaa". Aleksanteri III ei ollut tietoinen siitä, että tämä selitys teki mahdottomaksi kansaneduskunnan kokoonkutsumisen.

Niinkuin salama lensi tieto julistuskirjasta "erityisen komitean" istuntoon saman päivän iltana. Kuka sen oli sepittänyt? Ivallisesti hymyillen Pobedonostsev tunnusti sen tehneensä ja otti rauhallisena vastaan virkaveljiensä vihaa-uhkuvat silmäykset ja sanan "konna", jonka Loris-Melikov kiihdyksissään heitti hänen silmilleen.

Seuraavana päivänä sähkölennätin tiedotti koko Venäjälle, että hallituksen suunta pysyisi ennallaan, itsevaltaisena. Loris-Melikov jätti erohakemuksensa, josta Aleksanteri III kovin hämmästyi.

4. LUKU.

Toisiaan vastaan taistelevien sapadnikien ja slavofiilien valtiolliset ja yhteiskunnalliset mielipiteet saivat ilmaisunsa myöskin valtion elinkeinoelämässä. 1860-luvulla, jolloin edellinen puolue oli vallassa, loi venäläisen katsomuskannan mukaan vapaamielinen tullipolitiikka edulliset edellytykset valtakunnan taloudellisten voimien kehitykselle Länsi-Europan mallin mukaan ja sen pääomia hyväkseen käyttäen. Teollisuus ja kauppa alkoivat kukoistaa, ja maatalouden tuotto kasvoi, jolle uudet rautatiet avasivat kannattavia markkinapaikkoja. 1870-luvun vallankumousliike valmisti vähitellen tapahtuvaa siirtymistä valtiolliseen taantumukseen, joka hyödyttömästi sitoi paljon voimia. Turkin sodan kustannukset pakottivat hallituksen koroittamaan kaikkia tullimääriä. Loris-Melikovin lyhyellä uudistuskaudella ei ollut mitään merkitystä talouspolitiikalle. Aleksanteri III:n noustessa valtaistuimelle sisäpolitiikan suunnan horjuminen lakkasi. Tällöin valtaan päässyt taantumuspuolue muunsi slavofiilien romantiikan liikemäisen-käytännölliseksi talouspolitiikaksi ja vaati yhä korkeampia suojelustulleja Länsi-Europasta tapahtuvaa "turmiollista" tavaraintuontia vastaan. Kansallisen oppineiston ylpeys, kemiantutkija Mendelejev, kehitti sitä ajatusta, että Venäjä tyhjentymättömien rikkauksiensa tähden voisi ja että sen tulisi kokonaan luopua ulkomaantavarain tuonnista. Moskovan kauppa- ja teollisuuskongressissa vuonna 1882 slavofiilisten kapitalistipiirien johtaja, Krestovnikov, Moskovan pörssikomitean (kauppa- ja teollisuuskamarin) monivuotinen esimies, selitti, että isänmaallisen elinkeinoelämän valtavaksi kehittämiseksi ei mikään tullimuuri voinut olla kyllin korkea. Puuttuvia raaka-aineita ja ylellisyystuotteita venäläinen Aasia riittävässä määrässä tuottaisi. Tätä ajatusta kehittäessään slavofiiliset poliitikot, sellaiset kuin ruhtinas Uhtomski, hahmottelivat tulevan venäläisen maailmanvallan ihannekuvan, joka olisi vailla vertaistaan suuruudessa. Harkovin professori Migulin, jolla oli suuri arvovalta raha-asioissa, piti niitä korkeita vuoria, jotka erottavat varsinaisen Kiinan sen vasallivaltioista, Altyn-tagia, Kuen-lunia, Karakorumia sekä "suuren muurin" viereistä linjaa Venäjän "luonnollisena" kaakkoisrajana. Siten sisäinen talouspolitiikka mitä läheisimmin liitettiin äärettömyyksiä tavoittelevaan laajennuspolitiikkaan, jonka toteuttamisen vain itsevaltias hallitusmuoto voi taata.

Aleksanteri III:n ensimmäinen raha-asiain ministeri oli professori Nikolai Bunge (1881-1887). Loris-Melikov oli 1880 kutsunut hänet raha-asiain ministerin apulaiseksi, hänen hoidettuaan 30 vuotta menestyksellä opettajatointa Kiovan yliopistossa, ja ministerin erottua hän oli tullut hänen seuraajakseen. Hän oli kaiken valloituspolitiikan jyrkkä vastustaja. Slavofiilisten yrittäjäin vaatimuksiin hän vain epäröiden mukautui koroittamalla tuontitulleja "turvataksensa teollisuuden säännönmukaisen kasvun riittävällä suojeluksella". Päätehtävänään Bunge piti maatalouden edistämistä, talonpoikaissäädyn taloudellista ja yhteiskunnallista kohottamista. Vuoteen 1894 saakka ei Europan etevimmässä maanviljelysvaltiossa ollut mitään maatalousministeriötä, niin että huolenpito siitä, samoin kuin kaupasta ja teollisuudesta, virallisesti kuului raha-asiain ministerin tehtäviin. Aina vuodesta 1861 agraarilainsäädäntö oli ollut kokonaan pysähdyksissä, ja vasta Bunge alkoi sitä edelleen kehittää. Hän uudisti maaveron, lakkautti henkiveron ja helpotti vapaaksilunastusmaksuja, jotka 1881 tulivat pakollisiksi. Hänen yrityksensä lakkauttaa tatarilaisajalta johtuva talonpoikien yhteisvastuu verorästeistä raukesi valtakunnanneuvoston vastustukseen, joka 1885 hylkäsi hänen ehdotuksensa. Vaikeinta oli täyttää isovenäläisten talonpoikien toivomus saada maanomistuksensa laajennetuksi.

Luonnollisen väestönlisäännyksen johdosta oli vuodesta 1861 talonpoikaisen peltoalan paloittelu tullut yhä suuremmaksi, sarat yhä kapeammiksi, jopa 3 1/2 jalan levyisiksi, ja yksityisten talonpoikaisisäntien maaosuudet yhä pienemmiksi. Niityt ja laitumet oli kynnetty pelloksi, mikä puolestaan vaikutti haitallisesti karjanpitoon ja siten maaperän tuottokykyyn. Se tuotti keskimäärin vain 3-4 jyvää. Agraarikysymyksen ainoa järkiperäinen ratkaisu olisi ollut se, minkä Ivan IV:n itsevaltius jo 16. vuosisadalla oli löytänyt: siirtyminen laajaperäisestä voimaperäiseen viljelystapaan, silloin kaskien viljelyksestä kolmivuorojärjestelmään, nyt tästä vanhettuneesta järjestelmästä vuorottaiseen vilja- ja apilaviljelykseen. Niin yksinkertaiselta kuin tämä sääntö paperilla näytti, niin vaikea oli kuitenkin sen toteuttaminen Venäjän silloisissa oloissa. Voittamattomana esteenä oli "mir", isovenäläisen talonpoikaiskunnan yhteisomistus maahan nähden. Saksalainen tutkimusmatkailija, vapaaherra von Haxthausen, oli sen 1843 "keksinyt", ja senjälkeen mir oli koroitettu kansalliseksi epäjumalaksi, jota slavofiilit ihailivat yhtä paljon kuin sosialistit. Odottaessaan pian tapahtuvaa, yleistä siirtymistä yksinomistuksesta valtion kaikkiomistukseen nämä mirissä näkivät Venäjän valtavan etevämmyyden Länsi-Europan edellä. Vuoden 1861 agraariuudistuksessa ei olisi ollut vaikeata määrätä kullekin yksityiselle talonpoikaisisännälle pyöristetty maakappale omaisuudeksi. Mutta se hallituskomissioni, joka suoritti vapauttamistyön, oli asettunut kannattamaan mir-laitoksen säilyttämistä verotus- ja ennen kaikkea valtiollisista syistä. Se oli vakautunut siitä, että kaupunkiin siirtyvä talonpoika tehtaantyömiehenäkin olisi ikäänkuin taiottu sosiaalidemokraattista viettelystä vastaan, jos hänelle jäisi hänen teoreettinen omistusoikeutensa kappaleeseen peltomaata kotikylässä. Tämä mielipide, jota Bismarck'kin 9 p. toukok. 1884 Saksan valtiopäivillä pitämässään puheessa edusti, näyttäytyi myöhemmin yhdeksi niistä monista harhaluuloista, joilla venäläiset valtiomiehet ovat itseänsä ja Länsi-Europan yleistä mielipidettä pettäneet. Jos kohta yksityinen talonpoikaisisäntä oli halukas maaosuudellaan ottamaan käytäntöön uudenaikaisen viljelystavan, niin osuuksien sijaitseminen sekaisin ja siitä johtuva pakollinen yhteisviljelys tekivät sen hänelle teknillisesti mahdottomaksi. Ainoastaan mir kokonaisuutena saattoi sellaista päättää, mutta ei tehnyt sitä koskaan. Vain yksityistapauksissa on Iso-Venäjällä 19. vuosisadan lopulla kolmivuoroviljelyksen sijaan tullut nelivuoroviljelys, viljelemällä juurikasveja ja apilaa osassa kesantoa, joka oli kolmas osa peltomaata. Muuten isovenäläisellä talonpojalla kaikkialla oli sama vastaus valmiina kaikkiin parannettua peltotaloutta tarkoittaviin ehdotuksiin: ei meille sovi saksalainen tapa. Me tahdomme hoitaa maatamme isien tapaan. Mutta kun sen antama sato ei riitä jokapäiväiseen leipään eikä moninaisten verojen maksuun, niin antakoon tsaari omista tiluksistaan sekä rikasten maanomistajain metsistä, pelloista ja niityistä meille niin paljon maata kuin me elääksemme tarvitsemme.

Talonpoikien maannälän tyydyttämiseksi Bunge 1882 perusti Talonpoikais-maapankin maata myyvän suurtilallisen ja maata ostavan talonpoikais-kunnan välittäjäksi. Korot kuoletusmaksuineen olivat 7 1/2:sta 8 1/2:een %:iin ostosummasta, ja talonpoika piti sitä uutena verona. Kuoletus ja hypoteekkivelka olivat hänelle käsittämättömiä sanoja. Hän toivoi yhä edelleen uutta maanjakoa. Aleksanteri III piti sentähden tarpeellisena haihduttaa nämä toiveet. Kesäkuussa 1883 hän Moskovassa vietetyissä kruunausjuhlallisuuksissa piti puheen kokoutuneille talonpoikaisedustajille, jotka kuvernementinhallitukset olivat valinneet: "seuratkaa aatelismarsalkkain määräyksiä älkääkä uskoko mieletöntä huhua limaisesta maanjaosta, jota Venäjän viholliset levittävät". Sitten hän viittasi maapankin edullisiin ostoehtoihin; pankki muka tyydyttäisi kaikki maaosuuksien suurentamista tarkoittavat toiveet.

Tarjouksia uusi pankki sai odottamattoman runsaassa määrin. Vuoden 1861 suuri uudistus oli tehnyt äkillisen lopun maalaisaateliston leveän-venäläisestä, huolettomasta herraselämästä. Suuri enemmistö huomasi, että vanha hyvä aika ja sen mukava laiskoittelu ja remuavat juhlat oli ainiaaksi mennyt. Piti siis mukautua uuteen taloudelliseen asemaansa. Tarpeellisen viljelysten parannuspääoman antoivat 5 %:n valtio-obligatsionit, joilla valtio maksoi talonpoikaismaan pakkoluovutuksen. 10-15 %:n kurssitappiolla voi helposti muuttaa ne rahaksi. Sillä varustettuna lähdettiin toiminnanhaluisina Länsi-Europpaan. Täällä osa jäi vetelehtimään Pariisiin ja tuhlasi lyhyessä ajassa iloisessa humussa loppuun mukaan otetut sadattuhannet. Kun taskut tyhjinä oli palattu takaisin, niin pantattiin maatila "mirille" tai rikastuneelle kyläkoronkiskurille, kulakille, tai otettiin rehelliseltä näyttävä talonpoika tilanhoitajaksi ja maksettiin hänelle 30 ruplaa vuodessa, mikä merkitsi samaa kuin 300 ruplaa. Talonpoikaisen käsityksen mukaan rehellisen taloudenhoitajan tuli tiluksen tuotosta pistää omaan taskuunsa palkkansa kymmenkertainen määrä. Mikä sen ylitti, oli syntiä. Tiluksen pellot, joilla aikaisemmin jo oli ollut vähän apilan- ja perunanviljelystä, jaettiin talonpoikaiseen tapaan talvivilja-, kesävilja- ja kesantomaahan, tiluksen metsää hakattiin ahkerasti ja laitumet jätettiin rämettymään, kun kohovesi keväällä oli vienyt mukanaan tulvaa vastaan rakennetun suoja-aidan. Omistaja itse muutti kaupunkiin, missä hän aatelismiehenä suhteillaan helposti sai tulokkaan valtioviran. Kesäloman aikana, jollei raha riittänyt ulkomaanmatkaan, hän perheineen lähti maatilalleen takaisin ja haaveili ränsistyneessä herraskartanossaan vanhasta hyvästä ajasta, kunnes "palvelus" taas kutsui hänet kaupunkiin. Toinen osa noita entisiä maaorjanomistajia oli siveellisistä ja isänmaallisista syistä välttänyt tuota Seine-virran synnillistä Baabelia ja matkustanut Lontooseen siellä jotakin oppiakseen. Jonkun ajan perästä he palasivat laajalle Venäjän tasankomaalle täyteen-ahdettuina englantilaista maataloudellista viisautta ja mukanaan tavaton määrä englantilaisia maataloudellisia koneita, vaikka täällä oli yhtä vähän Englannin ilmastoa kuin brittiläistä yritteliäisyyttäkään. Mukaan-otetut työkalut, jotka siihen aikaan vielä olivat jokseenkin monimutkaisesti rakennetut, särkyivät pian. Kylän seppä ei saanut korjatuksi noita "saksalaisia vehkeitä", jotka arvottomana romuna vietiin vajaan. Englantilaiset maanviljelysmenetelmät taas eivät soveltuneet Venäjän pitkään talveen ja lyhyeen kuivaan kesään; Lontoosta tuotu tilanhoitaja näyttäytyi maalaiskapakoitsijaksi. Ja vihdoin tuo vilpittömällä mielellä aloitettu uudistustyö päättyi muuttamalla kaupunkiin valtion palvelukseen, jonne ei viety mukaan edes mitään kauniita muistoja Pariisin iloista, mutta kyllä paljon harmia brittiläisestä "tyhmyydestä". Tässä luonnosteltu kuva oli tyypillinen maalaisaatelin enemmistölle, joka ei niinkuin länsieuroppalainen pysynyt isiltä perityssä turpeessa, vaan piti sitä vain korkoa-tuottavana arvoesineenä, jonka kevyellä mielellä luovutti, jos vain hyvin tarjottiin. Näin ei tuhansissa kylissä ollut esikuvaksi sopivaa mallitilaa, jommoisen luominen yksin antaa olemisen oikeutusta suuromistukselle. Talonpoikaista maataloudellista viljelystä on Länsi-Venäjällä, nimenomaan Itämerenmaakunnissa, vallan toisella tavoin kohottanut se seikka, että tilanomistaja varakkaana miehenä saattoi uskaltaa uhrata jotakin uudistuksiinkin ja näin teknillisenä uranuurtajana käydä vanhoillisten talonpoikien edellä. Tietysti ei puuttunut poikkeuksia säännöstä. Mutta pikainenkin katsahdus osoittaa jokaiselle matkustajalle, mikä ammottava vastakohta vallitsee Venäjän maanviljelyksen alhaisen kannan ja Länsi-Europpaan rajoittuvien reunavaltioiden suhteellisesti korkean kehitysasteen välillä.

Keski-Venäjän maata-omistava aatelisto köyhtyi, sen maanpako yltyi. Tilus toisensa jälkeen joutui talonpoikais-maapankin välityksellä mirin yhteisomistuksen tahi kyläkoronkiskurien, kauppiasten tai tehtailijain käsiin. Iskusanat: takaisin maaseudulle, parannuksia, esikuvaksi ja malliksi talonpojille kaikuivat pääoman puutteessa kuuroille korville.

Silloin sisäasiainministeri, kreivi Dimitri Tolstoi, tarttui asiaan pelastaakseen vanhoillisen valtiojärjestyksen perusaineksen, maata-omistavan aateliston, vähitellen tapahtuvasta häviöstä. Kilpailevaksi yritykseksi valtion talonpoikaispankkia vastaan hallitus 1885 perusti aatelis-maapankin. Sen avulla aatelisto maksaisi velkansa yksityisille hypoteekkipankeille ja saisi samaan aikaan tarvittavan pääoman tiluksillaan toimeenpantaviin maataloudellisiin uudistuksiin. Ei toista eikä toista tarkoitusta saavutettu. Syynä siihen oli osaksi valtakunnanneuvostokin. Bunge oli saanut lakiehdotukseen otetuksi sen määräyksen, että lainoja oli myönnettävä vain sellaisille tilanomistajille, jotka itse hoitivat maatilaansa. Valtakunnanneuvosto poisti tämän rajoituksen. Tietysti käytettiin heti runsain määrin hyväkseen valtiorahaston hyväntekeväisyyttä veronmaksajien kustannuksella. Jo toimintansa ensimmäisenä vuotena aatelispankki myönsi yhteensä 68 3/4 miljoonaa ruplaa, jonka panttina oli 2,135 maatilaa, ja myöhemmin monet sadat miljoonat seurasivat. 20 vuodessa 210,000 neliökilometriä kartanomaata myytiin, lainaehdot olivat tavattoman edulliset: ensin 5 %, sitten 4 1/2 %. Ja vuodesta 1897 alkaen vain 4 % korkoa puhtaasta rahasta. Eipä ihme, että niin moni rikas aatelismies käytti tilaisuutta tehdäksensä siirtokaupan: panttaamalla maatilansa hän sai aatelispankilta miljoonan ruplaa 4 %:lla ja lainasi summan sitten jollekin pankille 7 %:n vuotuista korkoa vastaan. Niinkuin Gogolin kuuluisan kertomuksen mukaan maaorjuuden aikana ostettiin "kuolleita sieluja" ja sitten voitolla pantattiin ne johonkin pankkiin, niin 19. vuosisadan lopussa ostettiin "kuollutta maata", s.o. arvotonta suomaata, ja petkutettiin se sitten lahjotun arviomiehen välityksellä aatelispankille hypoteekkivakuudeksi siltä saadusta lainasta. Toinen uuden pankin etu oli sen sangen pitkälle menevä kärsivällisyys velallista kohtaan. Bungen erottua talonpoikaispankki säälimättömästi poliisin ruoskalla peri talonpoikien maksamatta jääneet korot, mutta aatelispankki myönsi maksuajan pidennystä, lisäsi maksamatta jääneet korot velkasummaan tahi antoi ne anteeksi. Kahdesti vuodessa Novoje Vremja julkaisi monella sivulla pitkän luettelon maatiloja, jotka, niinkuin laki vaati, oli määrätty myytäväksi huutokaupalla, koska korot ja lainat oli jätetty maksamatta. Tuhansine aatelisnimineen tämä luettelo oli eräänlainen venäläinen "Gothan almanakka". Maksunsa laiminlyöneet velalliset tiesivät, että hallitus valtiollisista syistä ei kuitenkaan menettelisi lain ankaruuden mukaan, vaan kiitollisena tyytyisi siihen, että maksettaisiin jokin pieni osa velasta. Jos oli tulossa hallitsijanvaihdos, iloinen perhetapaus keisarihuoneessa tai suuri sotavoitto, niin yksinkertaisesti ei maksettu mitään odotellessa armomanifestia, joka rikoksentekijälle antoi anteeksi osan vielä kärsittävästä rangaistuksesta, mutta maata-omistavalle aatelistolle maksurästit. Huomattavan paksu oli "Gothan almanakka" heinäkuussa 1904, kun odotettiin voittoa Japanista ja kruununperillisen syntymää. Eipä puuttunut sotapäällikön, Kuropatkininkaan, nimeä niiden henkilöiden luettelosta, jotka olivat lakkauttaneet velkojensa kuoletuksen odotellessaan tulevaa armomanifestia.

Bunge ei Venäjän talonpoikaissäädyn taloudellista kohottamista tarkoittavassa politiikassaan odottanut silmänräpäysmenestyksiä. Vasta tulevaisuudessa hänen järjestelmänsä hedelmät näyttäytyisivät, jollei sota tekisi tyhjäksi niiden hiljaista kypsymistä. Hän käytti koko vaikutusvaltansa saadakseen aikaan sotilaallisten menojen vähenemisen. Tämä pyrintö johti lopulta hänen kukistumiseensa. Pysyväiset budjettivajaukset, jotka olivat aiheutuneet talonpoikien verosuoritusten vähenemisestä, passiivinen kauppatasaus, joka oli syntynyt kansanjoukkojen kohonneesta elämänkannasta, ruplan kurssin huononeminen, joka johtui Venäjän sotajoukkojen kokoamisesta länsirajalle, hänen saksalainen syntyperänsä, johon hänen vanhempansa olivat vikapäät, kaikki tämä luettiin hänen syyksensä. Ilomielin slavofiililehdistö v. 1887 tervehti tuon "oppineen kamariviisaan" eroa, jonka seitsenvuotisesta toiminnasta myöhemmin venäläiset arvostelijat, niinkuin Kovalevski, ovat lausuneet sangen suopean arvostelun.

Bungen seuraajaksi tuli J. Vyshnegradski (1887-92). Katkov oli suosinut tätä kauppataitoista miestä, joka ennen oli näytellyt johtavaa osaa Pietarin kunnallishallinnossa, ja 1886 saanut aikaan hänen nimityksensä valtakunnanneuvostoon. Pobedonostsev suostui hänen nimitykseensä raha-asiainministeriksi, koska hänen papillinen syntyperänsä ja se seikka, että hän oli käynyt läpi pappisseminaarin, häntä suosittivat. Vyshnegradski oli taitava matemaatikko, mutta ei mikään valtiomies. Tehtäväänsä Venäjän kansantalouden johtajana hän katsoi suuren osakeyhtiön liikkeenjohtajan näkökannalta, jonka asiana ensi sijassa on huolehtia runsaasta osinkojen jakamisesta. Jälkimmäisten tuli olla raha-asiallisena valmistuksena hyökkäyssotaan, jota sotilaalliset piirit vaativat. Päämäärä, joka uuden ministerin mielessä väikkyi, oli valuuttauudistus; sen edellytyksenä valtiopankin melkein tyhjän rahaston täyttäminen kullalla. Mendelejevin mielipiteiden mukaisesti hän yhä edelleen koroitti tullisuojelusmuuria ja ehkäisi tuontia. Häikäilemättömästi perien talonpoikien verorästejä, jota Bunge tunnollisesti oli välttänyt, sekä huojistamalla viljan rahtimaksuja vientisatamiin hän kasvatti vientikiihkon, joka raha-asiallisessa suhteessa kypsytti loistavia tuloksia. Kauppatasaus osoitti, vuosien 1887-1889 hyvien satojen johdosta, viennin arvon melkein 1/2 miljaardia ruplaa tuonnin arvoa suuremmaksi; valtiotalous näytti toisen vuoden lopussa melkoista ylijäämää, jonka uudet verot olivat vaikuttaneet; ruplan kurssi kohosi, ja valtiopankin kultavarasto saavutti 782 miljoonan määrän. Preussin mallin mukaan Vyshnegradski alkoi valtiollistuttaa yksityisratoja, josta hän odotti valtiotulojen yhä edelleen kohoavan. Näin ei sitten käynytkään, koska valtion hallinto rautateillä näyttäytyi kalliimmaksi kuin yksityisten. Käyttämällä hyväkseen maailmanmarkkinain silloista raharunsautta hän 1888 konverttaamalla 5 %:n valtiolainat vähensi Venäjän "ulkomaanveroa". Ranska antoi rahat tähän kauppaan, mikä oli valtiollisesti tärkeätä ja tulevaisuudessa oli johtava venäläis-ranskalaiseen liittoon. Slavofiililehdistön osoittaessa meluavasti suosiotaan hän 1892 aloitti reippaan tullisodan Saksaa vastaan, joka Venäjän 50 %:n tullinlisäykseen saksalaisille tavaroille vastasi panemalla erikoistullit Venäjän viljalle. Se kiiltävä kulta, minkä ministeri ahkerasti ostamalla Venäjän viljakauppiasten hallussa olevia Lontoon vekseleitä oli kasannut valtakunnanpankin holveihin, oli Venäjän talonpojan otsansa hiessä ja — nälkää näkemällä maksamaa. Vielä sanomalehdet johtavissa artikkeleissaan ylistivät nerokasta ja kansallista ministeriä, mutta maaseutu-uutisissaan niillä oli ikäviä tietoja: Iso-Venäjä, valtakunnan viljamaa, oli joutumassa kovaan agraaripulaan, joukkoköyhtyminen levisi, taloudellinen elimistö oli viljanviennin liika jännityksestä luhistumaisillaan kokoon. Pieni ilmastoheilahdus saattoi hätätilan huippuunsa. Aasian kuiva erämaantuuli puhalsi kansojen portista sisään ja synnytti vuosien 1891 ja 1892 kauhean nälänhädän. Vyshnegradski ei menettänyt malttiaan. Ylpeästi hän julisti: itse me kyllä emme tule syömään, mutta me tulemme viemään viljaa maasta. Mutta olosuhteet olivat voimakkaammat kuin tuon raha-asiain mahtimiehen valoisakatseisuus siellä virastomaailman korkeuksissa, minne talonpoikien suru ja surkeus ei ulottunut. Mitä kolmena lihavana satovuotena oli luotu, se luhistui molempien hätävuosien nälkäsurkeudessa kokoon. Budjettiylijäämät olivat käytettävät nälänhädän lieventämiseksi. Vienti väheni, kauppatasaus huononi ja ruplan kurssi aleni jälleen. Vyshnegradskin vastustajat tahtoivat yleiselle mielipiteelle selvitellä ministerin turmiollista politiikkaa. Mutta kaikki sanomalehdistössä tai julkisissa kokouksissa lausuttu arvostelu oli ankarasti kielletty. Niinkuin muinoin Byzantionissa oli vain sirkus käytettävissä. 80,000 ruplalla saatiin kuuluisa klovni Durov — muuten sivistynyt venäläinen aatelismies — tekemään vastustusmielinen hyökkäys. Sirkuksen näyttämölle hän ilmestyi opetetun sikansa kanssa, joka nostaa maasta kaikenlaatuisia esineitä; vain paperiruplan se herransa hartaista pyynnöistä huolimatta jättää nostamatta. Se ei ole mikään ihme, selittää Durov tarkasti kuuntelevalle yleisölle, sillä Vyshnegradski ei myöskään jaksa nostaa ruplaa. Kaikuva nauru ja remuavat suosiohuudot tärisyttävät sirkusrakennusta. Politikoiva klovni karkoitetaan rangaistukseksi Pietarista, raha-asiain ministeri saa "sairauden tähden" eron virastaan. Sirkuksen ivanauru on hänet kukistanut.

Vyshnegradskin paikalle astui mies, joka on näytellyt huomattavaa ja vastustajiensa arvostelun mukaan myöskin kohtalokasta osaa Venäjän taloudellisessa ja valtiollisessa elämässä — Sergei Witte 1892-1903. Hän oli syntyperältään saksalainen, opinnoiltaan matemaatikko, virka-alaltaan rautatiemies, ja oli ensin Turkin sodassa, sitten lounaisratojen johtajana osoittanut suurta järjestelykykyään ja työtarmoaan sekä kirjallisella toiminnallaan vielä lisännyt mainettaan. Valtionrautateiden palvelukseen hän astui v. 1886 ja kohosi 34 vuoden ikäisenä helmikuussa 1892 kulkulaitosministeriksi. Saman vuoden syksyllä hänet nimitettiin raha-asiain sekä kauppa- ja teollisuusministeriksi. Kaikille venäläisille yhteisellä uskolla kansansa ja valtakuntansa loistavaan tulevaisuuteen, rohkealla itseensäluottamuksella, jota hänen nopea kohoamisensa vähäpätöisestä asemapäälliköstä ministeriksi oli lujittanut, tuo taitava, lujatahtoinen mies tarttui tehtäväänsä.

Witte oli Venäjän ensimmäinen valtiomies, joka ymmärsi nopeasti ja menestyksellisesti käyttää maailmanmarkkinain ja maailmanpolitiikan vaihtelevia tilanteita hyväkseen suunnitelmiensa toteuttamiseksi, jotka menivät aivan ylettömiin. Venäjän keisarikunnan ei pitänyt ainoastaan tulla riippumattomaksi Länsi-Europasta, vaan kohota sen vallitsevaksi taloudelliseksi tekijäksi. Mendelejevin unelma oli toteutettava: koko Europpa oli valaistava venäläisellä vuoriöljyllä ja lämmitettävä venäläisillä hiilillä. Ensinnä Witte päätti edelläkävijänsä hänelle jättämän tullisodan Saksan kanssa. Venäjä tarvitsi rauhaa sitä kipeämmin kuin v. 1893 Ranskan kanssa tehty kauppasopimus huolimatta tullien helpottamisesta molemmilta puolin ei täyttänyt sitä toivoa, että liittoutuneiden valtojen välinen tavarainvaihto vilkastuisi. Helmikuun 10 p. 1894 tehtiin kymmeneksi vuodeksi kauppasopimus Saksan kanssa. Sillä kumottiin Bismarckin 1887 antama kielto lainata venäläisten arvopaperien vakuutta vastaan sekä alennettiin Venäjän tuontitulleja Saksan teollisuustuotteille samoinkuin Saksan venäläiselle viljalle. Samat lehdet, jotka aikanaan ilomielin olivat tervehtineet tullisotaa Saksan kanssa, ylistivät rauhaa "pelastavana tekona" ja kiittivät Witten diplomaattista taitoa, kun taas Saksan agraarilehdistö yltyi katkeriin soimauksiin "uuden suunnan" talouspolitiikkaa vastaan. Tosin nyt vasta näyttäytyivät Vyshnegradskin niin kevytmielisesti aloittaman tullisodan seuraukset, nimittäin asiakaspiirin menettäminen. Amerikan kilpailu oli oivallisesti käyttänyt hyväkseen sota-aikaa. Sen syrjäyttämiseksi oli tarjottava halvemmalla. Witten ensimmäinen loistavasti toimeenpantu uudistus oli kultakannan käytäntöön-ottaminen 1893-1896, jolle jo hänen edelläkävijänsä innokkaasti kokoamalla metallia oli laskenut perustuksen. Mutta mikä jälkimmäiselle huolimatta epätoivoisista ponnistuksista ei ollut onnistunut, sen Witte nopeasti sai kuntoon, nimittäin ruplan kurssin vakauttamisen 2,66 Suomen markkaan (2,16 Saksan markkaan). Venäjän sateenkaarenvärinen sadan ruplan seteli oli tähän asti ollut Berliinin ammattimaisten pörssihuijarien suosituin keinottelupaperi, kunnes Witte asiamiestensä välityksellä sekä Mendelssohnin pankkihuoneen kanssa tehdyn salaisen sopimuksen avulla vuoden 1894 lokakuun 31 päivän ultimosuorituksessa antoi niille tuntuvan iskun. Valuutan puutteessa — sadanruplansetelit olivat äkkiä kadonneet kaupasta — baisse-keinottelijat eivät voineet täyttää moneen miljoonaan ruplaan nousevia sitoumuksiaan, kun hausse-keinottelijat, Witten asiamiehet, odotetun kurssierosuorituksen sijaan vaativat tavaran luovutusta. Paperiruplalle määrätyn kurssin perustuksella vanhalle kultaimperiaalille, jonka nimellisarvo oli 10 ruplaa (= 32 Saksan markkaa tahi 40 frangia tai Suomen markkaa) annettiin 15 ruplan arvo, ja tämän suhteen perustuksella lyötiin uusia, pienempiä 10 ruplan kultarahoja (= 21,6 Saksan markkaa tahi 26,6 frangia tai Suomen markkaa) ja 5-ruplasia. Witten vastustajat, jotka hopeakannan käytäntöön ottamisesta olivat toivoneet viljan hintojen kiristymistä maailmanmarkkinoilla, sanoivat hänen uudistustaan peitetyksi valtiovararikoksi, hänen ihailijansa devalvatsioniksi. Miljoonina kappaleina tulvivat 1897 kiiltävät kultakolikot kansan sekaan, joka tähän saakka oli nähnyt vain rypistettyjä likaisia paperirahoja. Nyt saatiin kultaa ja tunnettiin Venäjän mahtavuus!

Toinen Witten suuri tai — niinkuin hänen vastustajansa arvelivat — kohtalokas teko oli Venäjän suurteollisuuden luominen ulkomaisen pääoman avulla. Maaorjuuden lakkauttamisesta alkaen teollisuus suojelustullien turvissa oli kehittynyt yleensä suotuisasti. Rautatierakennukset olivat hankkineet sille uusia myyntipaikkoja ja englantilaisten keksimät suuret rauta- ja hiilikerrokset etelässä uusia raaka-aineita. Mitä tulee teknilliseen liiketulokseen ja tuotteiden laatuun, erosivat toisistaan melkoisesti Moskovan, Pietarin, Riian, Varsovan, Uralin ja Donetsin seudun teollisuusalueet. Jota kauempana idässä päin, sitä vähemmin vastasi järjestely, tekniikka ja työtulos länsimaista mittapuuta. Teknillisesti korkeimmalla tasolla olevaa Puolan teollisuutta vastaan Moskovan tehtailijat "isänmaallisista" syistä olivat anoneet tullisuojelusmuuria, jommoisen Vyshnegradski oli myöntänyt heille ylettömien rautatietariffien muodossa kaikille Varsovasta itään päin meneville teollisuustavaroille.

Kova hätä ja toiveikas vaeltajamieli ajoi joka kevät 5-6 miljoonaa isovenäläistä talonpoikaa kulkusalle. Hitaasti virran viemällä lautalla, jalan ratapengertä pitkin, harvoin jokihöyryn lastiruumaan tai rautatien rahtivaunuun ahdettuina he muuttolintujen tapaan pyrkivät etelää kohti, missä kysyttiin maatyöläisiä, tai tulvivat niinkuin heinäsirkkaparvet kaupunkeihin, missä ennen kaikkea tehdas tarjosi toimeentulomahdollisuuksia. Ja pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluttua kävi kulku taas takaisin kotikylään, mukana jokin säästetty rupla taikkapa taskut tyhjinä, aina sen mukaan, millaista luonteenlujuutta oli kyetty osoittamaan iloa ja unohdusta antavan viinan nauttimisessa. Niin oli Iso-Venäjän vaeltava tehtaantyömies puolittain talonpoika, puolittain ammattilainen, molemmilla aloilla heikko taidoltaan ja aikaansaannoksiltaan. Pieni oli 50 markan kuukausipalkka, mutta sen sijaan oli 98 pyhäpäivää vuodessa, väsyttävä oli pitkä, 13-tuntinen työpäivä, mutta sitä huojensi tyhjäntoimittaminen, niin että tuotto oli vähäpätöinen länsimaisen mittapuun mukaan. Lakko oli rangaistava rikos, jota oikeudellisesti kohtasi vankeus tai hallinnollisesti karkoitus Siperiaan. Valtion työväensuojeluslainsäädäntö oli vielä kapalossaan. Bunge oli 1882 tahtonut panna sen toimeen, mutta oli kohdannut vaikeasti voitettavaa vastarintaa. Kun Itämerenmaakuntien ja Pietarin tehtailijat kannattivat valtion toimesta tapahtuvaa yhteiskunnallista huoltoa, niin Moskovan kapitalistit niiden hallitukselle tehdyissä anomuksissa näkivät vain kilpailijain juonia. Mitä edelliset vapaaehtoisesti olivat tehneet työläistensä hyväksi, sen he muka nyt lain voimalla tahtoivat tyrkyttää isovenäläisille tehtailijoille, jotka patriarkallisella hyvänsävyisyydellä ja yksinkertaisuudella tähän asti olivat hoitaneet liikettänsä ja pitäneet säännöllisenä 30-40 %:n voitto-osinkoa. Myöskin slavofiilien oppi oli otettava avuksi työväensuojeluslainsäädännön vastustamisessa: se vaati muka patriarkallista suhdetta työnantajan, "isän", ja työntekijäin, "lasten", välillä, joiden tulee osoittaa hänelle ehdotonta kuuliaisuutta, mistä palkaksi hän heitä — tavarapalkkajärjestelmän muodossa — ruokkii ja vaatettaa. Vasta 1885 hallitus vähitellen lahjottavien ammattientarkastajien avulla alkoi panna toimeen lastentyön sekä naisten yötyön kieltoa. Vuoden 1886 laki palkanmaksusta tarkoitti työnantajien mielivallan ja tähän asti rajattomasti käytetyn sakkorahojen muodossa tapahtuvan palkanvähennyksen ehkäisemistä. Huolimatta Moskovan tehtailijain huudosta säädettiin 1897 erään Pietarin työmiesten joukkolakon synnyttämän painostuksen alaisena pisin työpäivä 11-tuntiseksi. Ammattientarkastus uudistettiin 1894. Se alistettiin paitsi raha-asiainministeriön, myöskin sisäasiainministeriön alaiseksi, joka sille pääasiaksi määräsi työmiesten mielialan nuuskimisen ja heidän valtiollisen valvontansa. Siten tämä yhteiskunnallinen laitos muodostui vaivaksi sekä työntekijöille että työnantajille.

Venäjän teollistamiseen tarvittavan pääoman Witte nopeasti ja taitavasti hankki. Hän käytti mestarillisesti hyväkseen venäläis-ranskalaista liittoa, jonka lujentamiseksi isänmaallinen ranskalainen koroillaan-eläjä mielellään antoi osan säästöroposiaan, europpalaisten markkinain raharunsautta, jotka halukkaasti tähystelivät uusia edullisia rahansijoitustilaisuuksia, sekä satua Venäjän valtakunnan, tuon rajattomien mahdollisuuksien maan, tyhjentymättömistä rikkauksista houkutellakseen miljaardeja Länsi-Europasta Itään. Vuosina 1894-1899 perustettiin 927 osakeyhtiötä, joiden nimellispääoma oli yhteensä 1,420,000,000 ruplaa. Samaan aikaan jo olemassa-olevat laitokset koroittivat liikepääomansa antamalla uusia osakkeita ja obligatsioneja. Kaikenlaiset arvohenkilöt ottivat mielellään hyvin palkattuina hallintoneuvoksina uusien teollisuusyritysten hoidon ja kruununhankinnat huolekseen. Tässä tanssissa kultaisen vasikan ympärillä, mikä Venäjällä nyt alkoi, olivat mukana kaikkien Europan maiden säästäjät, enimmin ranskalaiset ja belgialaiset. Etelä-Venäjän laajan aron poikki, missä kerran tatarit ja kasakat olivat keskenään taistelleet, missä sitten rauhallinen kuormankuljettaja härkävaljakossaan uneliaana oli kulkenut tietään lainehtivien viljapeltojen ja laitumella käyvien lammaslaumojen keskellä, siellä risteilivät nyt rautatiet. Niinkuin sienet kasvoivat tehtaat ja työläisparakit maasta. Jättiläiskokoiset sulatot valaisivat yön aikaan leimahtavilla liekeillään maisemaa, jonka uudenaikainen kapitalismi tuhatvuotisesta unesta oli herättänyt vallan uuteen elämään. Suuria kaupunkeja syntyi, niinkuin Bahmut ja Lugansk. Viheliäiset pikkukaupungit muutamine tuhansine asukkaineen kasvoivat nopeasti päälle 100,000 asukkaan suuruisiksi suurkaupungeiksi. Vilnan, Kiovan, Odessan, Riian, Tallinnan, Varsovan, Lodzin, Bjalostokin, Permin, Slatoustin y.m. väkiluku kohosi kolmin-, jopa kymmenkertaiseksi. Uusia esikaupunkeja syntyi korkeine tehtaanpiippuineen sekä työläisväestöineen, joka vaistomaisesti alkoi aavistaa luokkaetujaan, ennenkuin vielä mikään sosiaalidemokraattinen kiihoittaja oli koettanut herättää heidät tylsästä välinpitämättömyydestään.

Kaikki teollisuudenhaarat lisäsivät tuotantoaan, enimmin metalliteollisuus. Ne runsaat osingot, jotka rautatietarveaineiden hankintojen kautta tulivat sen osakkaille, lähtivät tosin venäläisten veronmaksajien taskuista. Erään professori K. Balodiksen laskelman mukaan hallitus yksin kiskoista maksoi 250 miljoonaa markkaa enemmän kuin ne olisivat maksaneet, jos ne olisi ostettu ulkomailta. Venäläiset kansantalousmiehet kysyivät silloin syystä kylläkin, eikö tietön Venäjä siihen aikaan kipeämmin tarvinnut viertoteitä kuin rautateitä. Mutta niinkuin Witte Venäjän teollistamisessa tahtoi lyhyessä ajassa kulkea kehitystaipaleen, jonka taivaltamiseen muut valtiot olivat tarvinneet vuosisadan tai enemmän, niin hän teiden rakentamisessakin luuli voivansa rankaisematta hypätä yli yhden luonnollisen kehitysasteen. Kun Venäjän talonpoikaisväestö köyhtyi, niin nuo monet uudet laitokset eivät voineet laskea saavansa joukkomenekkiä tuotteilleen, jollei tilaajana ollut hallitus. Ulkomaat siis vain voivat olla tarjona, ja kun Venäjällä oli korkeat suojelustullit ja sen teollisuus oli teknillisessä suhteessa takapajulla, niin ulkomaana saattoi olla vain Aasia. Siten tuo teollisuuskiihko lopulta päätyi vanha-venäläiseen valloituspolitiikkaan.

Valtion tulojen suurentamiseksi Witte ei ainoastaan käyttänyt tuota vanhaa keinoa, välillisten verojen aika ajoin tapahtuvaa koroittamista, vaan hän otti myöskin käytäntöön erään välittömän veron, valtion asuntoveron, jonka hän ajatteli länsimaisen tuloveron vastineeksi. Edelleen hän pani kuntoon kaksi suurta imupumppua, joista toisen oli määrä koko laajasta valtakunnasta johtaa Pietariin huolettoman juomarin rahat, toisen taas raittiin säästäjän pääomat. Ensimmäinen suuri imulaitos oli paloviinamonopoli, toinen laajalle haarautuva verkko valtion säästökassoja, joille annettiin etuoikeutettu asema kunnallisten edellä. Vuonna 1895 toimeenpantu valtion yksinomainen anniskeluoikeus, jonka kautta kaikki yksityiset väkiviinatehtaat armotta annettiin alttiiksi viralliselle hintasäännöstelylle, kaunistettiin niin taitavasti ihmisystävällisillä korupuheilla kansanterveydestä ja kansanraittiudesta, että monet ihailijat eivät huomanneet raha-asiallista pukinsorkkaa, joka piili noiden valtakunnallisten kuvernementti- ja piiriraittiuskomiteain takana ehdottomasti raittiine lautamiehineen. Alkoholin väärinkäyttäminen paheni entisestään.

Aina raikkaasti pursuava kultalähde oli Ranska, jonka rahamarkkinat hämmästyttävän kärsivällisesti nielivät yhden venäläisen lainan toisensa perästä. Vuosina 1888-1896 sijoitettiin A. Tardieun mukaan Pariisin rahamarkkinoilla 13 lainaa, määrältään yhteensä 5,519 miljoonaa frangia. Tai toisin sanoen: Ranska suoritti liittolaiselleen joka päivä 1,890,000 frangia kultaa. Vuoden 1896 jälkeen Ranskan pääoma kävi pidättyvämmäksi, mutta tarjoutui sitten taas Venäjälle, joka 1901-1906 Pariisista sai 2,424 miljoonaa frangia. Isänmaallinen pikkusäästäjä ei ainoastaan kostoajatuksen hyväksi ostanut venäläistä 4 %:n valtiokorkoa, vaan myöskin sen ehdottomaan varmuuteen luottaen. Ranskalaiset pankit, eivätkä vähemmin ranskalaiset sanomalehdet pienimpään maaseudun nurkkalehteen asti, ansaitsivat jokaisesta venäläisestä lainasta suuria asiamies- ja lahjusrahoja, jommoisilla Witte ei surkeillut. Mutta myöskin Berliinissä, Lontoossa ynnä muissa Europan pörssikeskuksissa "venäläiset" usein olivat sangen haluttuja. Ulkomaalta saatu kulta käytettiin valtiotalouden saamatta-jääneiden tulojen peittämiseksi, minkä Witte, joka oli mestari lukuja ryhmittämään, budjettikertomuksissaan taitavasti peitti. Virallisten ilmoitusten mukaan valtion tulot niinä 11 vuotena, jolloin Witte hoiti asioita, eli vuosina 1892-1903, olivat kohonneet 114 % ja hänen erotessaan nousseet yli 2 miljaardin kultaruplan. Tahallaan arvioimalla tulot alhaisiksi saatiin joka vuosi melkoisia ylijäämiä, jotka "valtiopankin vapaina käyttövaroina" olivat käytettävissä edeltä-arvaamattomiin tarpeisiin. Tämä kultareservi häikäisi useita, ja sitä pidettiin Venäjän kansan kasvavan veronmaksukyvyn todistuksena. Kauppatasaus oli suotuisampi kuin koskaan ennen. Eräällä vallan toisellakin alalla Witten luomiskyky näyttäytyi. Vaikka hän oli valtion kaikkivallan ja virkavaltaisen holhousjärjestelmän ehdoton kannattaja, ei hän voinut sulkea silmiään siltä huomiolta, että kansanvalistusministeriön tyhmistyttämisjärjestelmä merkitsi vaaraa Venäjän taloudelliselle elämälle, joka kipeästi tarvitsi henkisiä voimia kehittyäkseen. Hän kääntyi siis kauppiassäädyn puoleen, kehoittaen sitä omalla kustannuksellaan perustamaan kauppa- ja teknillisiä kouluja, jotka olivat alistettavat yksinomaan raha-asiain ministeriön alle. Ja niinkuin sienet sateen jälkeen niitä kohosi ilmoille, koska niiden perustajia ei ainoastaan velvoitettu niitä kannattamaan, niinkuin oli laita kansanvalistusministeriön koulujen, vaan heille sen lisäksi myönnettiin oikeus niitä johtaa, ministeriön hyväntahtoisen tarkastuksen alaisina.

Raha-asiain ministerin itsenäinen koulupolitiikka oli vapaamielinen teko, jota yhteiskunta ilomielin tervehti. Witten koko toiminta kuohui länsimaista henkeä. Sentähden vapaamielinen sivistyneistö piti häntä omana miehenään. Se ei hänessä nähnyt ainoastaan suurta finanssitaituria, vaan myöskin vastaisen suuren valtiomiehen, joka kerran oli kansan menestykseksi hankkiva sille sen kiihkeästi ikävöimän valtiosäännön. Vuonna 1899 Witte oli kunniansa kukkuloilla. Hänen kuvansa kaunisti kaikkien pörssikomiteain juhlasaleja. Hänen ihailijansa koti- ja ulkomailla vertasivat häntä Colbertiin tai Turgot'hon taikkapa molempiin samassa persoonassa. Ei mikään hallitus maailmassa vetänyt silloin taloudellisessa vallantäydellisyydessä vertoja Venäjän hallitukselle. Valtio omisti kaksi kolmannesta kaikista rautateistä, kaksi kolmannesta kaikista metsistä. Sillä oli satoja metallikerrostumia, vuorikaivoksia ja tehtaita. Venäjän valtio oli koko maailman suurin maanomistaja, rautatienrakentaja ja yrittäjä. Tämän jättiläisliikkeen johdossa, jommoista historia tähän asti ei ollut nähnyt, seisoi yksi mies, jonka valtaa ei rajoittanut mikään tarkastava neuvosto. Silloin alkoi Venäjän talouselämän rakenne korvin kuultavasti natista liitoksissaan. Venäjän maan ravitsija, talonpoika, itse riittämättömästi ravittu, sortui maahan verorasitustensa painon alla. Keski- ja Itä-Venäjän 16 kuvernementissa riehui vuoden 1899 keväällä kauhea nälänhätä edellisen vuoden kadon johdosta, ja syksyllä puhkesi teollisuuspula, joka syöksi nurin niskoin monta uutisluomaa.

Jo 1897 kaikki teollisuusarvot hurjan pörssipelin johdosta, johon intohimoisesti oli ottanut osaa jokainen pietarilainen, joka luuli ymmärtävänsä jotakin kurssilistasta, olivat siinä määrin kohonneet, että vastavaikutus oli välttämätön. Espanjan ja Amerikan välisen sodan, Fasoda-kysymyksen ja buurisodan uhkaavan puhkeamisen johdosta Europan rahamarkkinat olivat kiristyneet, mikä 1899 pakotti kaikki pankit koroittamaan diskonttomääriään. Yleinen rahanniukkuus tuntui pian Venäjälläkin. Syyskuussa 1899 julkaisemallaan virallisella tiedonannolla Witte koetti rauhoittaa kiihtymystä. Sato oli muka hyvä — todellisuudessa se etelässä oli huono —, teollisuus muka yhä kasvavan kysynnän ja korkeiden tullirajojen johdosta turvattu. Heti sen jälkeen Pietarin arvopaperipörssillä oli musta päivänsä. Syyskuun 23 p. 1899 se kaikille Venäjän pörsseille antoi merkin kaikkien kysyttyjen teollisuuspaperien hirvittävään hinnanlaskuun. Turhaan Witte koetti pulaa lieventää: ostamalla laskevia osakkeita, nimittämällä osakeyhtiöiden tarkastusneuvoksiksi virkamiehiä, jotka tekivät vain haittaa, kun eivät tunteneet liikeasioita. Pula paheni seuraavana vuonna. Tehtaita pantiin seisomaan, koska niillä ei ollut menekkiä eikä liikepääomaa. Pankit, jotka olivat rahoittaneet mielikuvituksellisia yrityksiä, romahtivat auttamattomasti. Seuraavana vuonna hallitus otti uuden ulkomaisen lainan rautatierakennuksia varten voidakseen antaa tilauksia kituvalle teollisuudelle. Vasta 1903 tapahtui hyvän sadon johdosta käänne parempaan.

Witten arvovaltaista asemaa pidettiin siitä lähtien järkytettynä. Monet, jotka tuossa hurjassa tanssissa kultaisen vasikan ympärillä olivat menettäneet, muuttuivat hänen kerran niin ihaillun järjestelmänsä ankariksi arvostelijoiksi. Isänmaalliset kansantalousmiehet alkoivat lyödä hätärumpua sen johdosta, että Witte oli suosinut saksalaistuttavan teollisuuden tunkeutumista Puolan tsaarikuntaan. Monet saksalaiset teollisuuslaitokset olivat näet perustamalla haaraliikkeitä Venäjän alueelle aivan Saksan rajalle astuneet tullisuojamuurin yli. Saksalaisella pääomalla, saksalaisilla työmiehillä, saksalaisella järjestelykyvyllä ja yritteliäisyydellä he Venäjällä valmistivat tavaroita venäläisille markkinoille. Näissä haarayhtiöissä, joiden puhdas voitto semmoisenaan meni Saksaan, kansalliskiihkoiset kirjailijat eivät ainoastaan nähneet kansallisen tullilainsäädännön salakähmäistä tyhjäksi-tekemistä, vaan vainusivat niissä myöskin Preussin sotaministeriön "salaisia linnarakennuksia".

Painavampia olivat ne moitteet, joita vaikutusvaltaisen maalaisaateliston piireistä tehtiin Witteä vastaan. Keinotekoisesti luotu suurteollisuus oli muka kehittynyt maanviljelyksen kustannuksella ja kotiteollisuuden vahingoksi. Maanviljelijän hätä antoi tehtaalle leivän. Witten aate, että teollisuuden edistämisellä oli maaseudun liikaväestölle luotava luonnollinen ja rauhallinen viemäri, oli johtanut valtiollisesti sangen vaarallisen köyhälistön syntymiseen, joka kaupungin ja kylän välisen läheisen yhteyden tähden jo oli järkyttänyt hallituksen arvovaltaa talonpoikien keskuudessa. Bunge oli muka ollut talonpoikien isä, mutta Wittestä oli tullut "sosiaalidemokratian isä".

Venäjä oli Wittestä huolimatta pysynyt maanviljelysvaltiona. Vuoden 1897 väenlaskenta antoi tulokseksi, että 88 % kokonaisväestöstä asui maalla ja vain 12 % kaupungeissa. Bungen erottua hallituksen huolenpito lukuisasta talonpoikaisväestöstä oli kokonaan lakannut. Slavofiilien periaatteen mukaisesti oli lainsäädäntö vain koettanut edelleen lujittaa yhteisomistusta ja väkivaltaisesti panna sen toimeen siellä, missä tämä kaikkea maataloudellista edistystä ehkäisevä järjestelmä ei vielä ollut voimassa. Muuan laki vuodelta 1893 kumosi vuoden 1861 vapautusjulistuksen määräyksen, jonka mukaan mir kahdenkolmanneksen enemmistöllä saattoi päättää siirtyä yhteisomistuksesta yksityisomistukseen. Mutta virkavaltaisilla laeilla ei voitu estää kapitalistisen talouden tunkeutumista talonpoikaiseen maalais-sosialismiin. Isovenäläisen talonpoikaisväestön jakautuminen maattomiin ja maanomistajiin tapahtui kiertoteitse. Köyhtynyt talonpoika, jolla ei ollut edes ajojuhtaa, vuokrasi osuutensa kylän koronkiskurille ja viljeli sitä hänen renkinään. Siten muodostui kyläporvaristo, jolla ei ollut mitään inhimillisesti rakastettavia piirteitä, ja jolle talonpoika on antanut kaksi kuvaavaa nimitystä: kulak ja mirojed, s.o. nyrkki ja mirinsyöjä. Turmiolliseksi Witten politiikka koitui talonpoikaiselle kotiteollisuudelle, joka 6-8 miljoonalle oli tulolähde pitkän talven aikana, monelle jo päätoimena. Talonpoikaissäädystä itsestään lähtenyt pikkukapitalistinen yrittäjäluokka riisti sitä säälimättömästi, kun taas teknillisesti etevämpi suurteollisuus vei siltä menekin ja houkutteli siltä sen parhaat työntekijät. Epäluuloisesti hallitus vastusti sitä niukkaa apua, minkä semstvo koetti antaa kotiteollisuudelle tuotanto-osuuskuntien, lamakassojen, mallivarastojen, myyntipaikkojen ja teknillisten koulujen muodossa.

Suurempi kuin Länsi-Europassa, jossa yhtäläinen epätoivoinen taistelu on suoritettu noiden molempien teollisuusmuotojen välillä, oli Venäjän kotiteollisuuden elinvoima, koska se saattoi nojautua maatalouteen. Hitaasti venäläinen talonpoika kurjistui. Nähden jatkuvasti puolittain nälkää, hän määräajalla saattoi suorittaa vapaaksilunastusmaksut sekä välittömät valtion- ja kunnallisverot. Kieltäytymällä jokaisesta, pienimmästäkin mukavuudesta sekä kaikista nautintoaineista paitsi teestä ja viinaryypystä hän koetti torjua luotansa välillisiä veroja. Hän eli melkein täydellisessä luontaistaloudessa ja seisoi avuttomana sellaista hallitusta vastassa, joka häneen sovellutti uudenaikaisen rahatalouden tekniikkaa ja oppeja. Säälimättömällä, vuosisatoja jatkuneella ryöstötaloudella maan tuottokyky mustanmullan-seudullakin väheni, samaan aikaan kuin viljanhinnat maailmanmarkkinoilla Argentinan ja Länsi-Kanadan asutuksen sekä merirahtien huojistumisen johdosta alenivat. Myöskin venäläisten viljakauppiasten vanhanaikainen epärehellisyys, jotka kuljettivat viljansa ulkomaille hiekalla ja soralla sekoitettuna ja siitä saivat rangaistuksekseen hinnanalennuksen, oli loppuseurauksiltaan talonpoika-raukan kärsittävä. Siihen tulivat lisäksi ainaiset katovuodet, jotka aiheutuivat aasialaisesta arotuulesta, metsänraiskauksesta ja jokavuotisen sateenmäärän asteittaisesta vähenemisestä.

Volgan alueella oli vuoden 1901 katovuoden jälkeen kokonaisia kyliä, joissa kansa liikkumattomana makasi pirteissään, alentaaksensa eräänlaisella talviunella ruumiinsa aineenvaihdosta ja siten totuttaakseen itsensä olemaan syömättä, kyliä, joissa ravinnonpuutteesta ei ollut yhtään hiirtä, ei yhtään koiraa eikä kissaa, ei lehmää lypsettäväksi, ei hevosta auraa vetämään.

Liian myöhään Witte huomasi järjestelmänsä virheet. Hän tahtoi auttaa nopeasti ja hyvin. Hänen niin kauan lapsipuolena kohtelemansa kotiteollisuus oli hänen välityksellään saava joukkotilauksia armeijan tarpeisiin. Viljakaupan hän tahtoi uudistaa perustamalla amerikkalaiseen malliin valtion elevaattoreja ynnä viljan laadun todistuslaitoksia. Rautateiden liikkuvaa kalustoa oli heti lisättävä, jotta asemille kasautuneen viljan ei kuukausmääriä tarvitsisi, odottaessaan edelleen-kuljetusta, virua taivasalla. Valtakunnanneuvostossa hän antoi selityksen, että välittömät ja välilliset verot olivat saavuttaneet äärimmäisen rajansa, ja että hän katsoi tehtäväksensä keksiä jonkin keinon verotaakan keventämiseksi. Hänen ehdotuksestaan kutsuttiin 1902 erityisiä kuvernementin- ja piirikomiteoja "maatalouden hätätilan selvittämiseksi" ja niiden jäsenille luvattiin täysi puhevapaus.

Se oli liian myöhäistä. Talonpoika alkoi itse auttaa itseään sillä tavalla kuin hänen esi-isänsä aina kovassa hädässä olivat tehneet: he ryöstivät tilanomistajalta hänen maansa, viljansa ja karjansa ja polttivat hänen kartanonsa poroksi. Vuonna 1902 puhkesi 11 kuvernementissa talonpoikaiskapinoita. Samaan aikaan todisti järjestettyjen lakkojen lisäytyminen sekä milloin siellä milloin täällä puhkeavat työväenlevottomuudet tehdaskaupungeissa, että teollisuuden mukana Venäjän maanviljelysvaltioon oli astunut uusi voima, joka tahtoi väkivaltaisesti muuttaa valtiollisen järjestyksen perustukset — sosiaalidemokratia.

5. LUKU.

Pobedonostsevin koko hallitusajan virkavalta ja itsehallinto seisoivat leppymättöminä vihollisina vastakkain. Ensimmäisessä leirissä olivat paitsi lukemattomia opportunistisia kiipijöitä kaikki isänmaanystävät, jotka itsevaltaisen valtiomuodon säilyttämisessä näkivät isänmaansa onnen. Vuonna 1864 luoduissa maaseudun ja kaupunkien itsehallintoelimissä olivat tulevan valtiosäännön alkuidut. Aleksanteri II itse oli sanonut semstvokokouksia vastaisten venäläisten kansanedustajien kouluiksi. Loris-Melikovin valtiosääntöehdotuksen rauettua Pobedonostsev valitsi erään vakaumuksellisen slavofiilin sisäasiainministeriksi, nimittäin kreivi Nikolai Ignatievin, entisen Konstantinopolin-lähettilään. Luja tulee ennen kaikkea hallituksen olla, vaati Katkov, slavofiilisen puolueen äänenkannattaja, lehdessään Moskovskija Vjedomostissa, mutta myöskin rehellinen, lisäsi siihen Aleksanteri III. Ja Ignatiev lupasi tsaarille mitä ankarimmin rangaista jokaista virkavallan väärinkäyttämistä sekä puhdistaa virkamiehistön kaikista huonoista aineksista muuttamatta itse virkavaltaista järjestelmää. Tämä järjestelmä oli kehittynyt Moskovassa 14. ja 15. vuosisadalla tatarilaisen despotismin ja byzantilaisen muodollisuuden yhteisvaikutuksesta. Pietari I:n uudistukset olivat kyllä siihen liittäneet moninaisia ulkonaisia koristuksia, mutta eivät olleet muuttaneet sen perustuksia. Näin se oli omansa siveellisesti turmelemaan sekä "tshinovnikin" itsensä että alamaisen, lujentamaan sen tietoisuuden, että valta ja raha Venäjällä taivuttavat tieltään kaiken oikeuden. Vain esimiestensä esityksestä virkamies voitiin haastaa oikeuteen, ja jokainen virkakunta näki jonkin jäsenensä tuomitsemisessa loukkauksen, joka virkatoveruuden kannalta mitä tarmokkaimmin oli torjuttava. Vuohet lammasten joukossa, jotka olivat asiansa liian huonosti tai liian avoimesti hoitaneet, joko siirrettiin "palveluksen etujen" tähden kauas pois heidän siihenastisen rikoksellisen toimintansa näyttämöltä tai asetettiin "sairauden tähden" ennen aikojaan eläkkeelle ja oikeutettiin samalla käyttämään virkapukua, jonka he olivat epärehellisyydellään tahrineet. Lopullisesti jonkin virkamiehen oikeudellinen tuomitseminen ei vielä merkinnyt hänen rankaisemistaan. Tyypillisen esimerkin alemman virkamiehistön menettelystä antoi vuosisatain vaihteessa Saarenmaan piiripäällikön (maaneuvoksen) Josef Kasatskin tapaus. Hän oli erään kansliakirjurin ja erään aikaisemmin maaorjana olleen talonpoikaisnaisen poika, ja äiti oli miehensä ennenaikaisen kuoleman jälkeen ottanut keittäjättären paikan ja puolisonsa virka-arvon perustuksella koroitettu aatelissäätyyn. Nuori aatelismies, joka varkaudesta oli erotettu Kovnon kymnaasin kuudennelta luokalta, rupesi aluksi ajomieheksi ja talonpoikain petkuttajaksi, tuli sitten väärennettyjen paperien perustuksella rajanmittaajaksi, tuomariksi, insinööriksi, aksiisivirkamieheksi Kuurinmaalle, talonpoikaiskomissaariksi Liivinmaalle ja 1896 piiripäälliköksi Saarenmaahan. Eräs talonpoikaismellakka, joka 1897 syntyi saaressa ankaran voudin rahankiskomisten ja raipparangaistusten johdosta, ei aluksi vahingoittanut hänen virkauraansa. Vasta Saarenmaan tilanomistajien huomautusten johdosta, jotka ottivat talonpoikien asian omakseen, kuvernööri puolipakosta pani toimeen tutkimuksen. Tämän toimekseen saanutta virkamiestä hämmästytti Kasatskin sivistymättömyys; hän teki tutkimuksia ja huomasi, että hän oli puijannut itselleen kaikki virkansa asiakirjoja väärentämällä. Lokakuussa 1901 hänen tuli puolustautua erään Pietarin oikeushovin osaston edessä. Valtionasianajaja huomautti syytetyn ansioita Saarenmaan venäläistymiseen nähden hänen tarmokkaan viranhoitonsa johdosta. Puolustusasianajaja esitti rahankiskomisten lieventävänä asianhaarana ja samalla todistuksena Kasatskin lujaluonteisesta mielenlaadusta, että hän eli kaksoisaviossa ja liikuttavalla tavalla oli pitänyt huolta sekä laillisen että laittoman puolisonsa ja kummastakin syntyneiden lastensa menestyksestä. Oikeus tuomitsi hänet asiakirjain väärennyksestä, rahankiskomisesta ja virkavaltuuksiensa ylittämisestä lievimpään laissa edellytettyyn rangaistukseen: oikeuksiensa menettämiseen sekä puolentoista vuoden kuritushuoneeseen. Todistajina kuulusteltujen talonpoikien kauhuksi rikoksentekijä kuitenkin laskettiin vapaalle jalalle 3,800 ruplan takuuta vastaan, joka oli vain pieni osa väärin hankituista rahoista. Senaatti hylkäsi hänen vetoamisensa. Oikeusministeri Muravjevin ja sisäasiainministeri Plehwen esityksestä Nikolai II 28 p. toukok. 1902 armahti Kasatskin ja asetti hänet uudestaan valtion palvelukseen.

Virkavallan kunnianarvoinen perimäpahe, lahjainotto, oli muuttunut hyväksi-teoksi uusien lakien keskeytymättömän säätämisen johdosta, joiden epäselvä sanamuoto aiheutti kokonaisen ryöpyn selityksiä ja toistensa kanssa ristiriitaisia virallisia järjestelyjä. Tätä mieltä oli myöskin Pobedonostsev, joka siinä näki yhden Venäjän monia etuja Länsi-Europan edellä. Lahjomaton virkamies, joka tarkasti pysyi esimiehensä tai ehkäpä itse lain määräyksen sanamuodossa, oli vihattu, sillä hänen menettelynsä muistutti italialaista lakkoa, joka tekee mahdottomaksi kaiken säännöllisen elintoiminnan. Sentähden saksalaissyntyiset virkamiehet, joiden oikeudentuntoa loukkasi lahjusten otto, yleensä eivät olleet suositut. Säälivästi ja halveksivasti hymyillen liikemies katseli sellaisia lystikkäitä hölmöjä ja antoi oikeuden polkemiseen määrätyn summan korkeammalle virastolle, joka sitten järjesti asian kaikinpuoliseksi tyytyväisyydeksi. Lahjainoton muotoon nähden oli kehittynyt kirjoittamaton tapaoikeus, jonka huolellisesta noudattamisesta virkamiehet tarkasti pitivät kiinni. Jota korkeampi oli virkamiehen arvo, sitä korkeampi oli taksa ja sitä hienompi lahjomisen muoto. Hyvin korkeat herrat ostivat sangen halvalla arvokkaita osakkeita tai möivät sangen kalliilla innokkaasta pyynnöstä jollekin "taidetta harrastavalle" anojalle arvottoman öljymaalauksen, joka tässä tarkoituksessa koristi "ottavan" arvohenkilön kabinettia. Samoin he armollisesti suostuivat vastaanottamaan huomattavan summan johonkin isänmaalliseen tai hyväntekeväisyyslaitokseen ja kirjoittivat sitä varten vastaanottokuitin, jonka hajamielinen vieras sitten unohti ottaa mukaansa. Vain yksi virkakunta oli lahjomattoman huudossa, nimittäin oikeuslaitos. Oikeushovien presidentit ja jäsenet eivät ottaneet rahaa oikeutta-hakevilta asianosaisilta, niinkuin ennen vuoden 1864 oikeuslaitoksen uudistusta yleisesti oli ollut tapana. Vasta 20. vuosisadalla oikeusministeri Shtsheglovitovin monen ponnistuksen perästä onnistui hävittää tämä lainkäyttövirkamiesten ylväs erikoisasema, tehdä monet halukkaiksi lainsyrjäyttämiseen virkaylennyksen muodossa saatavaa palkkiota vastaan. Rajamaakunnissa sitävastoin oli lainpolkeminen lahjomisen kautta sääntönä sekä rikos- että riita-asioissa. Joskaan useimmissa tapauksissa yksinäiset tuomarit eivät antaneet lahjoa itseään, niin sen sijaan heidän huonosti palkatut ja sivistymättömät tulkkinsa, joiden kääntämistaidosta kielen- ja monesti myöskin oikeuden-taitamattomat tuomarit suorastaan lapsellisella tavalla olivat riippuvaiset. Mutta piirioikeuksissakin on usein tuomarikunta syytettyjen ja todistajien lausuntojen väärän käännöksen johdosta tehnyt hullunkurisia päätöksiä, jotka ovat vahingoittaneet oikeuslaitoksen arvoa. Murtaakseen tuomarien riippumattomuuden, jotka lain mukaan olivat erottamattomat ja joita vastoin heidän tahtoaan ei saanut siirtää toiselle paikkakunnalle, hallitus Pobedonostsevin aikana tarttui siihen keinoon, että uskoi tutkintotuomareille vain virkansa sijaisuuden. Tammikuussa 1904 oli 1,500 virassa olevasta tutkintotuomarista vain 10 todellista, s.o. erottamatonta, kaikki muut "virkaatoimittavia", jotka milloin hyvänsä voitiin erottaa virasta.

Aleksanteri III:lle antamaansa lupausta luoda rehellisen virkamieskunnan Ignatiev ei täyttänyt, eikä hän suurimmallakaan tarmolla olisi kyennytkään sitä täyttämään. Hän lisäsi lähinnä virkavallan oikeudellisia valtuuksia, kun hän sai aikaan lain 28 p:ltä elok. 1881 "lisätystä ja ylimääräisestä suojelustilasta", jonka sisäministeri tarpeen mukaan voi määrätä joka alueella. "Lisätty suojelustila" (pienempi piiritystila) vapautti santarmiston ja poliisin hankalista muodollisuuksista pannessaan toimeen kotitarkastuksia ja vangitsemisia. "Ylimääräinen suojelustila" (suurempi piiritystila) antoi kuvernööreille ylipäällikön valtuudet vihollismaassa. He voivat harkintansa mukaan antaa paikallisia lakeja, rangaista niiden rikkomisesta hallinnollista tietä, syytä ilmoittamatta vangita asukkaita sekä erottaa virkamiehiä. Vaikka vuoden 1881 poikkeuslaki oli oleva vain "väliaikainen", pysyi se maaliskuuhun 1917 jatkuvasti käytännössä. Loris-Melikovin lakkauttaman III osaston sijaan hän perusti sisäasiain ministeriön poliisiosaston, jonka tuhoisa toiminta niinikään kesti aina tsaarivallan kukistumiseen asti, ja joka sitten, nimeltänsä "ylimääräinen komissioni vastavallankumouksen ja keinottelun ehkäisemiseksi" — lyhennettynä "tsheka" — bolshevismin aikana syntyi uudestaan. Kansanjoukkojen tyytymättömyyden johtamiseksi toiseen suuntaan Ignatiev suositti hyökkäävän Itämaan-politiikan uudistamista liitossa Ranskan kanssa Berliinin kautta. Mutta kun tsaari silloin vielä vastusti liittoa tasavaltaisen Ranskan kanssa, niin ministeri koetti kääntää kansan vihan juutalaisiin. Useimmat juutalaispogromit ryöstöineen ja murhineen, poliisin järjestämät ja johtamat, tapahtuivat lounaisissa kuvernementeissa. Sitten Ignatiev sai aikaan "väliaikaiset määräykset juutalaisista", jotka, lakkauttamalla vapaan oleskeluoikeuden, karkoitettiin läntisiin maakuntiin, joita yhä vielä pidettiin "asutusalueena". Maan hankinta ja vuokraaminen kiellettiin heiltä sielläkin ja heidän asuinoikeutensa rajoitettiin kaupunkeihin ja kauppaloihin. Nämä väliaikaiset, mutta miespolven ajan oikeudellisesti voimassa-olevat "määräykset" muodostivat runsaan tulolähteen virkavallalle, kun juutalaiset liikemiehet ostivat itsensä vapaiksi niiden sovelluttamisesta vuotuisilla, myöhemmin yhä kohoavilla lahjuksilla.

Vaikka slavofiilinen oppi hylkäsi perustuslaillisen hallitusmuodon lahoavan Länsi-Europan tuotteena, niin ei se kuitenkaan torjunut luotaan ajatusta kansan osanotosta lainsäädäntöön "semski soborin", 16. ja 17. vuosisadan neuvoa-antavan säätyparlamentin muodossa. Tammikuussa 1882 Aksakov, Moskovan "slaavilaisen hyväntekeväisyysseuran" esimies, vaati sellaisen "semski soborin" kokoonkutsumista ja aiheutti siten hajaannuksen puolueessa. Pobedonostsev selitti äänenkannattajassaan, Katkovin "Moskovskija Vjedomostissa" sellaisen laitoksen "epäajanmukaiseksi". Siitä huolimatta Ignatiev otti vaikutusta hovipiirien mielialasta, joka oli Aksakovin suunnitelmaa kohtaan suosiollinen, ja esitti maaliskuussa 1882 valmiin ehdotuksen. Sen mukaan tuo varjoparlamentti oli kokoutuva Moskovaan ja koottava 1,200 nimitetystä ja valitusta virkakuntien ja säätyjen edustajasta. Vain yksi kysymys oli sille lausunnon antamista varten esitettävä: "mitkä ovat parhaat keinot juomahimon vastustamiseksi Venäjällä?" Tsaarin nimitettävän puhemiehen tuli tarkasti valvoa, ettei mikään puhuja poikennut tästä asiasta. Mielipiteensä lausuttuaan kokous oli lykättävä toistaiseksi, kunnes hallitus toista istuntoa varten oli keksinyt yhtä tärkeän kysymyksen. Pobedonostsev piti tällaista raittiusparlamenttia yhtä naurettavana kuin vaarallisena ja sai, niinkuin aina, tsaarin hyväksymään mielipiteensä. Kreivi Ignatiev sai eronsa ja vetäytyi syvästi loukkautuneena yksityiselämään. Aksakovin kuoleman jälkeen hän 1886 "slaavilaisen hyväntekeväisyysseuran" esimiehenä sai tilaisuuden valtiolliseen toimintaan sota-ajatuksen lietsomisen merkeissä. Kun hänet murhattiin v. 1908, niin hänen leskensä ryhtyi toteuttamaan hänen valtiollista testamenttiaan. Aina vuoden 1917 maaliskuuhun kreivitär Ignatievin salongilla oli vaikuttava asema kiihkokansallisen ja kirkollisen taantumuksen hyväksi.

Pobedonostsev valitsi sisäministeriksi Katkovin hänelle suosittaman kreivi Dimitri Tolstoin, entisen, Loris-Melikovin kukistaman pyhän synodin yliprokuraattorin ja kansanvalistusministerin. Hänestä hän sai häikäilemättömän ja taitavan apulaisen pitäessään yhä edelleen kurissa itsehallintolaitoksia.

Vapaamielisten yhteiskuntapiirien kaikki toiveet liittyivät mitä läheisimmin semstvon edelleen kehittymiseen, jossa he näkivät valtiosäännön luonnolliset alkuidut. Kuinka vaatimattomat silloin vapaamielisen vastustuksen toiveet olivat, sen osoitti "venäläisten perustuslaillisten julistus" vuodelta 1883, joka heidän valtiollisten vaatimustensa suurimpana määränä sisälsi kansaneduskunnan kokoonkutsumisen, jolla olisi vain neuvotteleva valta. Eräs "semski sojus", kuvernementinsemstvojen edustajista muodostettu valiokunta, piti yksityisiä kokouksia ja hoiti professori Dragomanovin ulkomailla julkaiseman "Volnoje Slovon" (Vapaan sanan) raha-asioita. Kun kuitenkin tämän aikakauskirjan salakuljetus Venäjälle tuotti liian suuria vaikeuksia, niin se 1883 lakkasi. Samana vuonna myöskin "semski sojus" poliisin väliintulon pelosta lakkautti puolittain julkisen toimintansa. Semstvon ansioita Venäjän sivistyskehitykseen nähden on aina arvostelijan valtiollisen kannan mukaan milloin suuresti ylistetty, milloin katkerasti pilkattu. Se on tällä alalla, huolimatta virkavallan järjestelmällisestä vastustuksesta, suorittanut paljon hyödyllistä. Semstvo on hankkinut talonpojille lääkärinapua; rakentanut heille sairaaloita ja mielenvikaisten hoitoloita; hankkinut monelle luku- ja kirjoitustaidon perustamissaan ja kannattamissaan kouluissa; se on pakollisella palovakuutuksella ja palosuojelustoimenpiteillä vähentänyt tuhoisat kylätulipalot sekä voimakkaasti tukenut talonpoikaista kotiteollisuutta sen vaikeassa taistelussa kaupunkilaista suurteollisuutta vastaan; se on kohottanut talonpoikaista maataloutta palkkaamalla maanviljelysneuvojia, halpaan hintaan hankkimalla peltokalustoa ja siemenviljaa sekä parantamalla karjan- ja hevoshoitoa. Vain teiden ja siltojen rakentamiseen nähden tiettömässä Venäjänmaassa semstvon kunnianhimo on pysytellyt hyvin vaatimattomissa rajoissa, jättäen luonnon tehtäväksi, talvella pakkasten, kesällä poudan muodossa, laittaa jääpeitteet ja kahluupaikat puuttuvien siltojen sijaan. Mutta vikojakaan siltä ei puuttunut. Pikkumaisuus ja joutava muodollisuus rehoitti semstvoissa yhtä hyvin kuin valtion virastoissa. Täällä niinkuin siellä kasattiin, kuluttamalla työtä ja varoja, valtava tilastollinen aineisto, joka useimmissa tapauksissa jäi käyttämättä ja enintään hyödytti historioitsijaa. Mutta moitteita laiminlyönneistä semstvojohtajat kyllä voivat torjua: meillä ei ollut siihen varoja, ja raha-asiain ministeri kielsi meiltä hakemamme lainan; sen me kyllä olimme suunnitelleet, mutta kuvernööri kielsi meitä sitä toimeenpanemasta. Kykeneville miehille oli isänmaallinen teko uhrata voimansa semstvolle, vaikka heillä olisi ollut tarjona paljoa suurempi palkka ja loistava ura valtion palveluksessa tai kauppa- ja teollisuusyrityksissä. Semstvopalvelus tuotti vain huonon palkan, harvoin eläkettä, ei koskaan kimaltelevaa ritarimerkkiä tai kunnioitusta-herättävää arvonimeä, jommoisiin Venäjällä pantiin niin suurta arvoa. Semstvo oli toimeenpantuna 35 Sisä-Venäjän kuvernementissa 400 piireineen. Sitävastoin tämä vapaamielisenä pidetty laitos puuttui kaikista rajamaista. Donin alueesta semstvo jälleen poistettiin kasakkaesivallan pyynnöstä, koska se muka vain aiheutti hyödyttömiä veroja ja vähensi karjakantaa.

Virkavallan mahtimiehet päättivät riistää kaupunkien ja maaseudun itsehallinnolta sen oikeudet. Mutta ennenkuin Pobedonostsev ja Tolstoi ryhtyivät antamaan musertavaa iskua semstvolle, he panivat toimeen sarjan taantumuksellisia uudistuksia. "Väliaikainen painolaki" vuodelta 1882 antoi pyhän synodin yliprokuraattorille yhdessä sisäasiain-, oikeus- ja kansanvalistusministerin kanssa oikeuden ilman edellä käynyttä varoitusta lakkauttaa jokaisen lehden. Maakuntalehdistö vaiennettiin. Paikallisen sensuuriviranomaisen harkinnan mukaan siltä kiellettiin pääkaupunkilehtien ja sensuroitujen kirjoitusten painattaminen, samoin mitä ankarimmin jokainen esitys paikallisista tapahtumista, joka paljastamalla epäkohtia saattoi vahingoittaa virkavaltaa. Ei siis ollut mikään ihme, että tämän järjestelmän johdosta korkeilla virkamiehillä oli sangen puutteelliset tiedot siitä, mitä valtakunnan sisäosissa tapahtui, taikka että he siitä, ettei mitään kuulunut, tekivät sen johtopäätöksen, että kaikki oli "hyvässä järjestyksessä". Kuvernementin pääkaupungeissa, joissa oli 50,000 asukasta, kuten Kalugassa, ei ollut, paitsi virallisia "Kuvernementinuutisia" ja konsistorin julkaisemia "Hiippakunnansanomia", ainoatakaan paikallislehteä. Painoasiain ylihallituksen totuudenkammosta kärsi myöskin Keisarillinen Tiedeakatemia, joka päätti julkaista "Valtiotieteiden käsikirjan" tri J. Conradin y.m. saksalaisen teoksen mallin mukaan. Yrityksen johtajat K. Veselovski, Venäjän kansantaloustieteen nestor, ja N. Bunge, entinen raha-asiain ministeri, ennättivät vain B-kirjaimeen, kun sensuuriviraston vastustus 1895 pakotti heidät jättämään sikseen työnsä.

Kansanvalistusministeriksi Pobedonostsev valitsi erään venäläistyneen armenialaisen, Ivan Deljanovin, joka oli lakimies opinnoiltaan, mutta koulumies ammatiltaan. Hänen tehtävänään oli estää kansan valistaminen, josta palkaksi hänet 1888 koroitettiin kreivilliseen säätyyn. Kun hän 16-vuotisen viranhoidon jälkeen (1882-1898) kuoli, oli kansakoulujen ja kyläkapakkain välinen suhde kuin yksi kolmeen; 41 % miehistä ja 87 % naisista ei osannut lukea eikä kirjoittaa ja 17,800,000 lasta 7-14 vuoden iässä kasvoi opetusta saamatta. Kaiken tämän ohessa vallitsi venäläisessä kylässä sivistysnälkä, jota semstvo kaikin voimin koetti tyydyttää. Pobedonostsev näki siinä vaaran valtiolliselle järjestykselle. Kun valtion kansakouluntarkastajat eivät rettelöimisillään saaneet hävitetyiksi semstvokouluja, niin Pobedonostsev 1884 alkoi perustaa kilpailevia laitoksia, niinsanottuja kirkkoseurakuntakouluja. Ne olivat pyhän synodin hallinnon alaisia, ja niiden opetussuunnitelmassa pantiin pääpaino rukousten ulkoa-oppimiseen, kirkkoslavoniseen kieleen ja kirkkolauluun. Monta kertaa palveluksenhaluiset kuvernöörit pakottivat semstvon keskeyttämään koululaitoksensa kehittämisen ja antamaan siihen määrätyt verosummat pyhän synodin käytettäviksi kirkkokoulujen perustamiseksi. Monet näistä olivat vain näennäisesti olemassa budjettiehdotuksissa ja pappien korupuheisissa kertomuksissa olemattomista laitoksista. Edelleen Pobedonostsevin toimesta kaikki kansankirjastot ja lukusalit alistettiin erityisen sensuurin alaisiksi, joka paraiten luuli tyydyttävänsä taajojen rivien sivistystarpeet sillä, että sopimattomina poisti enimmät venäläiset klassikot ja niiden sijaan hankki uskonnollisia ja isänmaallisia kirjasia. Keskikoulussa Pobedonostsev antoi vanhojen kielten säilyttää sen yksipuolisen etusijan, minkä D. Tolstoi kansanvalistusministerinä oli niille hankkinut. Koulunjohtajilta hän vaati abiturienteista salaista luonteenkuvausta, helpottaakseen poliisille opiskelevan nuorison valvontaa. Tämä poliisivalvonta näytti Pobedonostsevista siitä syystä tarpeelliselta, että korkeampien virkamiesten ja rikasten pojat astuivat vain etuoikeutettuihin korkeakouluihin, molempiin lyseoihin, Pietarin sotakirurgiseen akatemiaan ja oikeusopistoon, kun taas muu nuoriso, siinä myöskin Aleksanteri III:n sananparren mukaan "keittäjättärenpoika", kirjoittautuivat varsinaisiin valtionyliopistoihin. Monin paikoin vallitsi joukkokurjuus ylioppilasten suuressa enemmistössä, jota houkutteli vähemmin tiede, kuin diploomin saavuttaminen, joka avasi heille virkamiesuran. Kurjasti he elättivät itseänsä teellä ja leivällä, huonosti maksetuilla yksityistunneilla ja rikasten tieteensuosijain antamilla apurahoilla, joita ei koskaan maksettu takaisin ja joilla nämä luulivat edistävänsä Venäjän sivistyskehitystä. Lukemalla ulkoa hektografeerattuja luentojen jäljennöksiä ylioppilaat valmistautuivat vuotuisiin "kurssitutkintoihin". Se oli mieleen monelle professorille, joka pani suuremman arvon "luentojensa" tarkkaan osaamiseen kuin itsenäiseen tutkimukseen. Ylioppilaiden tavanmukainen ympäristö oli sellainen maaperä, jossa rehevään kasvuun versoi valtiolle vihamielinen mieliala, mihin myöskin venäläisen nuorison ajatustapa ja valtiolliset olot olivat omansa viemään. Ylioppilasvuosien aatteellisuus, joka loi monta valtiollista marttyyria, päättyi kuitenkin tavallisesti valtionvirkaan viimeisen kurssin päättämisen jälkeen, antaen sijaa luonteettomalle loistavan virkauran tavoittelulle tai ahdasmieliselle kiihkolle, jotka molemmat ovat käyneet yhtä turmiollisiksi Venäjän kehitykselle.

Pobedonostsev piti valtiollisista syistä vuoden 1864 korkeakouluasetuksen "uudistamista" välttämättömän tarpeellisena. Hänen viittaustensa mukaan Deljanov 1884 valmisti uuden yliopistoasetuksen. Hän lakkautti kokonaan korkeakoulujen siihenastisen rajoitetun itsehallinnon, supisti opetus- ja oppivapautta, kielsi siihen saakka suvaitut osakunnat sekä ylioppilasten keskenäiset avustusrahastot, niinkuin yleensä kaikki heidän yhdistyksensä, mitä ankarimmin ja alisti "kuuntelijat" yliopistotarkastajien valvonnan alaisiksi, jotka olivat poliisihenkilöitä, syyttäjiä ja tuomareita samalla kertaa. Ennenkuin tsaari vahvisti tämän uuden suukapulalain, tapahtui ilvenäytelmä, jota varten osat oli jaettu ministerien kesken. Muuan Pobedonostsevin vastustaja oli tsaarin käsiin toimittanut erään "Le Figaron" artikkelin, jossa pyhän synodin yliprokuraattori kuvattiin Venäjän varsinaiseksi hallitsijaksi ja Aleksanteri III tämän sokeaksi välikappaleeksi. Tämän paljastuksen vastustamiseksi, joka ei ollut jäänyt vaille vaikutusta tsaariin, lausuivat ministerineuvoston kaikki jäsenet mielipiteenään, että asetus oli vahvistettava. Vain yksi vastusti — Konstantin Pobedonostsev. Lämpimästi hän puolusti professorinvaaleja, oppi- ja opetusvapautta, osakunnallista ylioppilaselämää. Tsaari hämmästyi. Kauan aikaa mietittyään hän sanoi: "Konstantin Petrovitsh, te näette, enemmistö on teitä vastaan, minun täytyy vahvistaa uusi asetus." Aleksanteri III oli päässyt siitä painostavasta tunteesta, että muka hän ja kaikki ministerit tanssivat pyhän synodin yliprokuraattorin pillin mukaan, ja Pobedonostsev oli täydelleen saavuttanut kaksinaisen tarkoituksensa. Tämän jälkeen hän nautti tsaarin järkähtämätöntä luottamusta, johon hänen entisen opettajansa ja nykyisen neuvonantajansa syvästi uskonnollinen tunne vaikutti vielä enemmän kuin hänen "valtioviisautensa". 19. vuosisadan Torquemada, joksi Pietarissa asuvat englantilaiset häntä sanoivat, vetäytyi joka vuosi muutamaksi ajaksi erilleen johonkin luostariin ja eli siellä munkkina munkkien joukossa lihankidutuksessa ja hartaudenharjoituksissa. Vallan ulkoloisto, joka hänellä oli tarjona, ei ollut hänelle minkään arvoinen. Hovijuhlissa pisti keskellä herrojen kullalla ommeltuja univormuja ja naisten jalokivillä koristettuja komeita pukuja silmään muuan pitkä, laiha, huonosti sopivaan, yksinkertaiseen univormufrakkiin puettu mies, joka suuret sarvipuitteiset silmälasit nenällään, kasvot sileiksi ajeltuina, äreän ylpeä hymy huulillaan katseli hoviseuran loistavaa menoa. Hän keskusteli mielellään samanmielisten pienessä piirissä. Täällä hän kehitteli ajatuksiaan ja tuumiaan, kuunteli sävyisästi vastaväitteitä ja kumosi ne ihmistuntemuksellaan ja ihmishalveksunnallaan. Hänellä oli hyvin voimakas, lujasti slavofiiliseen oppiin perustuva usko järjestelmänsä oikeuteen, jota eivät voineet järkyttää mitkään, vaikka kuinkakin totuudenmukaiset kertomukset kirkossa ja valtiossa vallitsevista kurjista oloista.

Kun maaorjuus poistettiin, niin talonpojille myönnettiin jokseenkin laaja itsehallinto. Jo 1870-luvulla sitä hallinnon mielivaltaisen sekautumisen johdosta oli suuresti supistettu, ja 1889 se, luomalla Semskie natshalnikien (maapäällikköjen) virat, tehtiin itsehallinnon irvikuvaksi. Voitaneen nykyään pitää varmana, ettei mikään muu Aleksanteri III:n "uudistus" ole vaikuttanut kansanjoukkoihin niin kiihoittavasti kuin tuomiovallan ja hallinnon uskominen kaikissa talonpoikia koskevissa asioissa sisäasiainministerin nimittämille aatelisille tilanomistajille ja palvelukseen kelpaamattomille upseereille. Tämän järjestelmän luojat, Pobedonostsev ja Tolstoi, ovat epäilemättä sillä tarkoittaneet vanhan maaorjuuden palauttamista uudenaikaisessa, virkavaltaisessa muodossa. Senpätähden valtakunnanneuvoston enemmistö olikin lakiehdotuksen hylännyt. Mutta tsaari oli, niinkuin tavallisesti, yhtynyt tuon ylhäisen kokouksen "vähemmistön mielipiteeseen" ja vahvistanut sen. Näissä toimihenkilöissä, jotka olivat yht'aikaa tuomareita ja maaneuvoksia, ja jotka seuraavina aikoina vallitsivat kuin satraapit, oli myöskin kunniakkaita poikkeuksia, jotka koettivat talonpoikien hyväksi käyttää heille uskottua, melkeinpä rajatonta valtaa. Mutta he eivät jääneet pitkäikäisiksi, koska he viranhoitonsa tähden joutuivat pahaan maineeseen vapaamielisestä ajatustavasta. Kun slavofiilinen mieliala ja aatelinen syntyperä kävivät riittävästä pätevyystodistuksesta tuohon kahtalaiseen virkatoimintaan, ovat monet tietämättömyydestä ja laiskuudesta, pahaa tarkoittamatta, raskaasti rikkoneet kansaa vastaan. He antoivat kirjuriensa opettaa itselleen lain sanamuotoa ja sen selitystä sekä valitusasiain sisällystä, ja näiden enimmäkseen sivistymättömien ja aina huonosti palkattujen alivirkamiesten alttius lahjoille oli tunnettu jokaiselle maalaispojalle.

Kreivi Dimitri Tolstoi oli juuri saanut valmiiksi taantumuksellisen lakiehdotuksen semstvon "uudistamiseksi", kun 7 p. toukokuuta kuolema hänet kohtasi. Hänen seuraajaksensa tuli hänen siihenastinen apulaisensa Ivan Durnovo (1889-1895), aina ilomielinen, rakastettava mies, jolla oli pitkä poskiparta viekkaissa mongolikasvoissaan. Ulkonaisesti uusi sisäministeri jyrkästi erosi synkästä, aina äreästä vanhasta kreivistä, jonka politiikkaa hän Pobedonostsevin valvonnan alaisena jatkoi. Vuoden 1890 laki, joka antoi semstvolle sen muodon, missä se pysyi aina vuoteen 1917, nojautui säätylaitokseen perustuvaan vaalijärjestykseen ja takasi enemmistön aateliselle valitsijakunnalle. Talonpojilta otettiin heidän edustajiensa vapaa valintaoikeus. Kaikki semstvokokousten päätökset oli siitä pitäen kuvernöörin vahvistettava. Tämä muodostui käytännössä usein hallintopäällikön ratkaisu- ja nimitysoikeudeksi, jos jälkimmäinen rettelöimällä itsehallinnon kanssa tahtoi ylhäälle päin suosittaa itseänsä "tarmokkaana ja lujaluontoisena valtiomiehenä". Johdonmukaisesti tämä maaseudun itsehallinnon typistäminen kahta vuotta myöhemmin, 1892, ulotettiin kaupunkeihin. Vuoden 1870 kaupunkijärjestys oli voimassa valtakunnan kaikissa maakunnissa paitsi Puolassa, jossa hallinto oli uskottu maalle vieraille venäläisille virkamiehille. Senaikuisten käsitysten mukaan vapaamielisellä lailla oli se vika, että se pani toimeen saman järjestyksen kaikissa kaupungeissa. Mutta kuinka "kaupungit", joilla oli 300 ruplan vuositulot, voivat palkata kaupunginpäänsä, kaupunkineuvoksensa ja virkamiehensä ja lisäksi suorittaa menot kaikista menestyslaitoksista? Mutta suuremmissakin kaupungeissa rahakysymys usein tuotti melkoisia vaikeuksia, koska hallitus oli lykännyt kunnan niskoille erinäisten valtiolaitosten kannatuksen, ja kaupunkien talouden oli pakko turvautua vain kiinteimen omaisuuden sekä kaupan ja käsityön verottamiseen, joiden samaan aikaan täytyi suorittaa maksunsa myöskin kruunulle. Enimpien kuntien ensimmäisenä huolena oli ollut suurten ja kalliiden kaupungintalojen rakennuttaminen, jolla ne tietysti eivät olleet päässeet velkautumisesta. Vain harvoilla kaupungeilla oli suurehko maaomaisuus, joka, taloudellisen kehityksen ollessa suotuisa, voi antaa runsaita tuloja. Isovenäläisen talonpoikaisväestön köyhtyminen vaikutti epäedullisesti moniin pieniin maakaupunkeihin, joissa elettiin, ajateltiin ja tunnettiin niinkuin pyhän Vladimirin aikaan, joissa ei ollut mitään käsityötä eikä suurkauppaa, jotka itse mitään tuottamatta viettivät viheliäistä elämäänsä vain virkamiesten asemapaikkoina ja piirikunnan aateliston kokouspaikkoina ja hädin tuskin jaksoivat maksaa muutamien poliisien palkan ja katulyhdyn, mutta muuten eivät kyenneet tekemään mitään menestyksensä hyväksi.[5] Pahinta Sisä-Venäjän kaupunkilaitoksen kehitykselle oli kuitenkin se, että puuttui yhteishenkeä. Määrääviä kauppiaita eivät haluttaneet palkattomat kunniavirat eivätkä yhteiset neuvottelut kunnan eikä oman kukkaron hyväksi. Saadakseen toimeen päätösvaltaisia istuntoja oli Pietarissa ja muissa kaupungeissa vihdoin pakko palkata valiokuntien jäseniksi valittuja kaupunginvaltuutettuja. Tätä käytettiin sittemmin väärin. Jokaista uutta kysymystä varten asetettiin uusi valiokunta ja sillä lykättiin puheena-olevan asian ratkaisu toistaiseksi. Monet kaupunginisät osasivat kunniatoimestaan tehdä tuottavan tulolähteen, valituttaa itsensä erilaisiin toimikuntiin ja luottamustoimessaan hankkia itselleen etuja kaupungin hankintoja myönnettäessä. Kaupunkien itsehallinto antoi sentähden taantumuksellisen hallituspuolueen sanomalehdille paljoa enemmän aihetta oikeutettuihin muistutuksiin kuin semstvo, jossa politiikan harrastus varsinaisten itsehallintotehtävien sivussa oli hyvänä yllykkeenä, joka herätti ja piti voimassa uudenaikaista yleisten asiain ymmärtämistä.

Vuoden 1892 "uudistus" asetti kaupunkien itsehallinnon kuvernöörin ankaran holhouksen alaiseksi; hänen tuli kieltää suostumuksensa jokaiselta kaupunki-edustajien päätökseltä, joka "oli yleisten valtioetujen vastainen tai ilmeisesti vahingoitti paikallisen väestön etuja". Semstvossa talonpoikien määräysvaltaa oli supistettu, kaupungeissa vapaiden ammattien harjoittajilta, joille annettiin yhteinen nimi "intelligenssi", sivistyneistö, riistettiin vaalioikeus. Tämä oli oleva vain talonomistajilla, kauppiailla ja käsityöläisliikkeen harjoittajilla, siis juuri sillä yhteiskuntakerroksella, joka kaikenlaisella keinottelulla oli saattanut kaupunkien itsehallinnon huonoon valoon hallituksen silmissä. Kansantaloustieteen professori, yhteiskuntapoliittinen kirjailija, lääkäri voi saada aktiivisen ja passiivisen kunnallisen vaalioikeuden, josta hänen ammattinsa sulki hänet pois, vain ostamalla talon. Edelleen kaikki Mooseksen uskoa olevat asukkaat menettivät vaalioikeutensa, myöskin juutalaisen asutuspiirin kaupungeissa, missä heidän lukumääränsä usein oli 75 % koko väestöstä. Täällä kuvernööri nimitti muutamia juutalaisia kaupunginvaltuutettuja, tavallisesti sellaisia, jotka eivät nauttineet uskonveljiensä luottamusta. "Uudistuksen" ainoa järkevä kohta oli yksinkertaistutetun kunnallishallinnon toimeenpano pikkukaupungeissa, "kaupunginvanhin" johdossa. Tosi virkavaltainen oli uusi määräys, että jokainen "kaupunginpää" (pormestari) oli katsottava valtion virassa olevaksi ja sen mukaan sai oikeuden virka-arvoon ja univormuun, kolmikolkkahattuun ja miekkaan ja sen kanssa myöskin velvoituksen virkamiehenomaiseen kuuliaisuuteen kuvernööriä kohtaan.

Taantumuksellisten lakien valmistelu virkavallan toimesta tapahtui suhteellisen nopeasti, usein yllättävän ripeästi, kiertämällä valtakunnanneuvoston, jos kysymyksessä-olevalla ministeriöllä oli kaikkea syytä pelätä tämän arvostelua. Vallan toisin oli laita edistysmielisten uudistusten valmistamisen ja niiden toteuttamisen venäläisessä elämässä. Kuvaavaa virkavaltaisen työn hitaudelle sellaisissa tapauksissa on "uuden venäläisen rikosoikeuden" historia. Jo 1860-luvulla oli huomautettu, että oli välttämätöntä uudistaa vuoden 1845 vanhentunut rikoslakikirja, mutta vasta 4 p. toukok. 1881 asetettiin hallituskomissioni valmistamaan uutta rikoslakia uudenaikaisten periaatteiden mukaan. 14 vuotta työskenneltyään se toukokuussa 1895 oli valmistanut luonnoksen ja lähetti sen kaikille ministeriöille tiedoksi, jota selon-ottoa kesti kolme vuotta. Sitten eräs "erityinen komitea" taas kolmen vuoden ajan tutki sitä, jonka jälkeen valtakunnanneuvosto hautoi sitä kaksi vuotta. Vihdoin 4 p. hubtik. 1903 Nikolai II allekirjoitti valmiin ehdotuksen ja koroitti sen sillä laiksi. Se julkaistiin, mutta sen toimeenpano lykättiin senaatille osoitetulla kaikkeinkorkeimmalla käskykirjeellä määräämättömään aikaan. Vasta syyskuussa 1915 uutta venäläistä rikoslakikirjaa ensi kerran oikeushoveissa käytettiin, mutta ei Venäjällä, vaan Puolassa, Liettuassa ja Kuurinmaalla saksalaisen miehityshallituksen toimesta.

Vapaamielistä semstvopuoluetta on sekä virkavallan että vallankumouksellistenkin taholta moitittu siitä, että se muka edusti vain mitätöntä vähemmistöä, että sen muodostivat vain muutamat huutajat, joiden vapausharrastuksia talonpoikaisen väestön suuri enemmistö ei ensinkään käsittänyt. Tämä puolue oli kuin joukko päälliköitä ilman sotamiehiä, sen muodostivat vain harvat käytännölliseen valtiotaitoon vallan perehtymättömät miehet, eikä sitä siis tarvinnut ottaa vakavalta kannalta. Vuoden 1890 semstvo-uudistus ei ainoastaan tahtonut muuttaa sitä kuuliaiseksi virkavaltaiseksi laitokseksi, vaan samaan aikaan sen säätyyn perustuvan vaalijärjestyksen kautta ajaa uuden kiilan siihen salassa piilevään yhteiskunnalliseen vastakohtaan, mikä vallitsi vapaamielisen aateliston ja talonpoikien välillä. Tämä isku oh torjuttava! Mutta miten? Siten, että otettiin ohjelmaksi sen vastakohta, mitä hallitus teki! Sentähden semstvopuolue asetti ensimmäiseksi vaatimuksekseen kansaneduskunnan kokoonkutsumisen yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen vaalioikeuden perustuksella. Siihen asti kaikki vapaamieliset semstvomiehet olivat sitä vastustaneet, koska he talonpoikaisväestön sivistymättömyyden tähden pelkäsivät, että sellaisella perustuksella valittu parlamentti agraarikysymyksessä olisi hyvin jyrkkä, mutta kaikissa muissa kysymyksissä niin vanhoillinen, että se voisi olla sangen vaarallinen, jopa kohtalokas Venäjän sivistyskehitykselle. Tahdottiin kuitenkin, maksoi mitä maksoi, voittaa taajat kansanjoukot puolelleen ja uskottiin, jyrkästä vaalioikeudesta huolimatta, voitavan niitä johtaakin, koska siihen aikaan ei ollut mitään muutakaan järjestettyä kansanpuoluetta. Edelleen semstvopuolue, jyrkässä ristiriidassa hallituksen venäläistyttämispölitiikan kanssa, otti ohjelmaansa vaatimuksen, että kaikille rajamaille oli myönnettävä mitä laajin itsehallinto ja vapaus kehittää kansallista sivistystään. Sillä se tahtoi hankkia tukea pyrinnöilleen jättiläisvaltakunnan sadankahdenkymmenen "vieraan heimon" puolelta. Näihin kahteen uuteen päävaatimukseen tuli sitten vielä lisäksi jo ennen lausuttu vaatimus, että oli myönnettävä länsimaiset vapaudet kirkollisessa, valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa suhteessa. Tämän ohjelman perustuksella kansanoikeuden puolue, joksi se itseään nimitti, valmisti valtiosääntöehdotuksen, jota 1894 monena kappaleena levitettiin kaikkialla Venäjällä. Jotta sille saataisiin hallitsevan virkavallan kannatus, ei ainoakaan virasto, yksin sensuuria lukuunottamatta, ollut lakkautettava. Valtakunnanneuvosto oli entisessä kokoonpanossaan muodostava ylihuoneen, alihuone oli kokoonpantava välittömästi valituista kansanedustajista. Sen ohessa maakuntapäivät hoitaisivat paikallisen lainsäädännön, mikä oli edellytettynä jo siinä valtiosääntöehdotuksessa, jonka Novosiltsev 1819 Aleksanteri I:n toimesta oli valmistanut. Tsaarille oli myönnetty vain väliaikainen veto-oikeus. Koko ehdotus oli sangen keinotekoinen, koska se tahtoi sovittaa kaikki vallitsevat vastakohdat: rajattoman virkavallan ja sen toimintaa tarkastavan parlamentin, keskitysjärjestelmän ja rajamaakuntien venäläistyttämisen johdosta syntyneet liittovaltiopyrkimykset ja vihdoin itsevaltaisen ja kansanvaltaisen aatteen.

Valtiolliseksi keskuselimekseen semstvo vastustus teki Katariina II:n perustaman "keisarillisen vapaan taloudellisen seuran" Pietarissa, jonka esimiehenä vuodesta 1895 oli kreivi Pietari Heyden, Pinkovan aatelismarsalkka. Muuan toinen vastustusmielinen tieteellinen seura, professori I. Muromtsevin johtama "juridinen yhdistys" Moskovassa lakkautettiin 1899 kansanvalistusministeri Bogoljepovin toimesta. Maataloudelliset ja tieteelliset kongressit, nautakarjanäyttelyt, osakkaiden kokoukset osinkojen jakamiseksi ja muut sellaiset tilanomistajien, oppineiden, tehtailijain ja vapaamielisen intelligenssin tapaamistilaisuudet tarjosivat toivotun keinon perästä päin keskustella politiikasta ahtaammassa piirissä.

Tämän puolueen toivomukset liittyivät hallitsijavaihdokseen, jonka tapahtuminen ennemmin tai myöhemmin kuitenkin jätettiin ajan ja vallankumouksellisen puolueen asiaksi. Borkin onnettomuuden jälkeen, jossa v. 1888 keisarillinen juna dynamiitilla suistettiin kiskoilta, murhayritysten aiheuttama kauhu Aleksanteri III:ssa yltyi sairaalloiseksi ihmiskammoksi. "Hatsinan vanki" vavahti joka risahdusta ja rukoili joka kerta kun lähti ulos hartaasti pyhimystenkuvien edessä pelastusta kuolemanvaarasta. Tuon jättiläisen vahvuisen miehen terveys oli Borkissa kumoon-syöksyvän salonkivaunun antamasta iskusta järkkynyt. Hän sai tuskallisen munuaistaudin, johon hän 1 p. marrask. 1894 Livadiassa sortui. Ne kiitosvirret, jotka hallitusmielinen sanomalehdistö "suuren keisarin" ruumisarkun ääressä viritti, saivat vastakaikua ulkomaisissa muistosanoissa "rauhantsaarista". Sekä mies että hänen työnsä arvioitiin silloin melkoisesti yli arvonsa, varsinkin hänen työnsä, jonka hän oli suorittanut Pobedonostsevin johdossa.

Uusi tsaari Nikolai II (synt. 18 p. toukok. 1868, kuoli 17 p. heinäk. 1918) oli perintöruhtinaana rakastettava upseeri, jonka esiytyminen oli korutonta, mutta jolta puuttui velvollisuudentuntoa ja tahdonvoimaa sekä harrastusta sotilaallisiin ja valtiollisiin asioihin. Niinkuin kaikki arvohenkilöt hän pelkäsi tsaaria ja isänsä raskasta kättä; hän käytti hänestä aina nimitystä "gasudarj" (hallitsija), ja isä otti häneltä kuolinvuoteellaan lupauksen pitää kiinni itsevaltiudesta. Tämä täydellinen riippuvaisuus isän tahdosta jäi siis vallitsemaan tämän kuolemankin jälkeen, ja Pobedonostsev otti tehtäväkseen kaikkina ratkaisevina hetkinä vaikuttavasti ja mahtipontisesti julistaa hänelle tsaarivainajan tahdon. Ei henkinen ahtaus, minkä hän niinkuin luultiin oli perinyt isältään, vaan tahdonheikkous ja kylläkin hämmästyttävä välinpitämättömyys kaikista valtiollisista kysymyksistä sekä siitä johtuva tietämättömyys piti hänet täydellisessä riippuvaisuudessa "suuren isänsä suuresta neuvonantajasta". Tässä mielessä vaikutti häneen myöskin hänen äitinsä, joka yksin kunnioituksesta hänen muistoansa kohtaan kammoi jokaista poikkeusta puoliso-vainajansa "koetellusta hallitusjärjestelmästä" ja pyhän synodin yliprokuraattorissa näki elävän ja varman takeen sen jatkumisesta. Vasta myöhemmin ilmaisi mieheksi kypsynyt tsaari muitakin ominaisuuksia: taipumusta mystillisyyteen, salattua viekkautta, hiljaista ja jäykkää itsepintaisuutta, epäluuloisuutta, tekopyhyyttä ja ennen kaikkea rajatonta itsekkyyttä. Tästä itserakkaudesta oli lähtöisin hänen valtio-oikeudellinen käsityksensä, että Venäjän maailmanvalta oli Romanovin perheen perinnöllinen omaisuus, sen sukukartano, ja että hänellä, Jumalan voitelemalla kartanonherralla, oli rajaton valta, joka hänen supistamattomana tuli jättää perilliselleen. Nikolai I oli, toistaen Fredrik suuren tunnetun lauseen, ylpeästi sanonut olevansa valtakunnan ensimmäinen virkamies, mutta hänen poikansa pojanpoika käänsi koko hallitustavassaan Ludvig XIV:n mielilauseen "L'état c'est moi" venäjäksi "Rossija moja votshina" — Venäjä on perintötilani!

Uuden hallitsijan ensimmäiset toimet näyttivät vahvistavan vapaamielisten toiveita, että järjestelmänmuutos oli tulossa. Muutamat korkeassa asemassa olevat vihatut virkavaltiaat saivat huomautuksia; eräässä Varsovan kenraalikuvernöörin Gurkon ja puolalaisen yhteiskunnan välisessä riidassa tsaari asettui jälkimmäisen puolelle. Suomen perustuslait vahvistettiin erityisellä manifestilla, mikä slavofiilisen puolueen pää-äänenkannattajassa Moskovskija Vjedomostissa aiheutti raivokkaan kirjoituksen, joka kääntyi suoraan hallitsijan persoonaa vastaan. Vaikka hovipiireistä lähtevät huhut kertoivat, ettei ollut luottamista järjestelmänmuutokseen perustuslailliseen suuntaan, niin vapaamieliset yksityisten semstvojen keskuudessa aloittivat vilkkaan toiminnan, jolla osaksi oli menestystä. Yhdeksän kuvernementin semstvokokousta, nimittäin Tverin, Tulan, Ufan, Poltavan, Saratovin, Tambovin, Kurskin, Orjolin ja Tshernigovin, lähettivät sangen kunnioittavasti ja varovaisesti laadittuja adresseja tsaarille. Loukkaava sana valtiosääntö oli vältetty Tverinkin semstvon adressissa, jonka valtiollinen toiminta Petrunkevitshin ja Roditshevin johdossa vanhastaan oli ollut virkavallalle vihattu, ja jonka sisäministeri Durnovo sentähden käytännöllisistä syistä valitsi ainoaksi syntipukiksi noista "sopimattomista hyökkäyksistä". Ministerin esitettyä Tverin adressin sisällyksen tsaari lausui epäsuopean päätöksen, jonka julkaiseminen riitti, jotta Pihkovan, Novgorodin ja Smolenskin semstvokokoukset peruuttivat jo tekemänsä päätökset vapaamielisten adressien lähettämisestä.

Marraskuun 26 p. 1894 Nikolai II vietti häänsä Hessenin prinsessan Alicen kanssa, ja tämä antoi aiheen aatelistolle, semstvoille, pääkaupungeille, yliopistoille ynnä muille yhdyskunnille isänmaallisten onnentoivotuslähetystöjen lähettämiseen. Vastaanotto-ohjelman luonnosti Durnovo. Hän kielsi Venäjänmaan edustajia antamasta minkäänlaisia uskollisuusadresseja ja määräsi heille, että heidän venäläiseen tapaan tuli ilmaista isänmaalliset tunteensa antamalla ääneti suolaa ja leipää. Vastaanotto tapahtui 29 p. tammik. 1895 Talvipalatsissa. Taajaan sullottuina seisoi toista tuhatta laajan valtakunnan eri seutujen edustajaa suuressa linnansalissa, pitäen kädessään hopeisia tai puisia maljoja, joissa oli suolaa ja leipäviipaleita. Näiden enemmän tai vähemmin aistikkaasti valmistettujen maljojen joukossa, jotka myöhemmin käytettiin tuon jättiläissalin seinien koristamiseksi, herätti Tverin semstvon antama arveluttavaa huomiota. Se esitti kuvan Moskovan säätyparlamentista vuodelta 1613. Kärsivällisesti kokous odotti tsaarin ilmestymistä, joka kohtuuttoman kauan viipyi. Viereisessä huoneessa Pobedonostsev vielä kerran teroitti hänen mieleensä hänen puhettaan ja esiytymistään. Vihdoin Nikolai II ilmestyi kalpeana ja kiihtyneenä. Nopeasti hän syöksi suustansa opettajansa sepittämän tervehdyksen hämmästyneille edustajille: "Minulle on tunnettua, että äskettäin eräissä semstvokokouksissa henkilöt, jotka ovat antaneet mielettömien haaveiden vallata itsensä, ovat lausuneet julki ääniä semstvoedustajien osanotosta sisäiseen valtionhallintaan. Tietäkööt sen kaikki, että aion omistaa kaikki voimani kansan menestykselle, mutta että myöskin tulen säilyttämään itsevaltiuden periaatteet yhtä lujina ja järkähtämättöminä kuin unohtumaton isäni."

Pitkä painostava äänettömyys oli ällistyneen kokouksen vastaus. Ei kukaan saanut rohkeutta eikä sanaa suustaan vastatakseen. Vihdoin, hovimarsalkan annettua rohkaisevan merkin, karjahtivat viimeisessä rivissä seisovat kasakkaedustajat "uraa!", minkä jälkeen maljojen antaminen tapahtui säädetyssä järjestyksessä.

Nikolai II:n merkillinen puhe antoi selvän ja suoran vastauksen Venäjän yhteiskunnan toivomuksiin, jotka olivat saaneet laillisen ilmaisunsa noiden yhdeksän maakuntakokouksen alamaisuusadresseissa. Valtiolaivan suunta pysyi vanhoillaan.

Semstvopuolueen ja vapaamielisen sivistyneistön taistelu kuristavaa virkavaltaa vastaan ei enää tapahtunut jyrkästi erotettuna kapinallisista hankkeista, vaan suureksi osaksi kosketuksessa tai liitossa vallankumouksellisen liikkeen kanssa.

6. LUKU.

"Todellisen edistyksen pääesteenä Venäjällä ei nykyään esiydy valtiomuoto, vaan ajatuksen villiytyminen ja julkisen siveyden aleneminen. Sentähden lähin tulevaisuus tulee Venäjälle tuottamaan sellaisia koettelemuksia, jommoisia historia ei tähän asti ole tuntenut."

Tsaarin murhassa sosiaalivallankumouksellinen puolue 13 p. maalisk. 1881 oli saavuttanut terroristisen taktiikkansa kohopisteen, mutta toivotun vapauden sijaan saanut aikaan mitä jyrkimmän taantumuksen, ja julkinen mielipide tuomitsi vääriksi vallankumoukselliset pyrinnöt. Pettymys ja epätoivo heidän tekonsa seurauksista, kina ja riita menettelytavasta ja ohjelmasta hajoittivat pian sen pienen parven nihilistejä, joka oli päässyt pakoon santarmiston toimeenpanemassa ajojahdissa. Muutamat käänsivät politiikalle kokonaan selkänsä, toiset tarjosivat palveluksiaan hallitukselle, osaksi halpamielisyydestä, osaksi, niinkuin Lev Tihomirov, vakaumuksesta. Tämä, joka on sepittänyt "Kirjeen Aleksanteri III:lle", teki julkisesti eräässä lentokirjasessa "Miksi lakkasin olemasta vallankumouksellinen" katumusta erehdyksistään, kääntyi slavofiiliseen oppiin ja sai toimen valtion palveluksessa. Painohallituksen jäsenenä, sitten vuodesta 1909 Moskovskija Vjedomostin päätoimittajana, hän kiihkoisasti vastustamalla kaikkia edistyspyrintöjä koetti "sovittaa" nuoruutensa erehdyksiä. Hän kuoli 1913 Pietarissa painoylihallituksen johtajana, keisarillis-venäläisenä ylhäisyytenä ja korkeiden ritarikuntien jäsenenä.

Vain pieni joukko pysyi uskollisena vallankumouksen lipulle ja koetti, riideltyään loppumattomiin "oikeasta menettelytavasta ja järjestelystä", jotakin yrittää. Toistaiseksi jätettiin sikseen kaikki uudet murhayritykset ja sen sijaan aloitettiin salainen kiihoitustyö laivaston ja armeijan upseerien keskuudessa. Mutta sotilaskapinan toivo raukesi surkeasti petoksen johdosta. Kolmatta sataa upseeria, paroni Strömberg etupäässä, vangittiin 1883. Seuraavana vuonna muuan Marxin ystävä, Lopatin, otti johtaakseen Pariisissa olevaa järjestelykomiteaa. Vuoden 1884 lopussa hän lähti Venäjälle, mutta joutui 500 toverinsa kanssa santarmien käsiin. Tämä isku teki sosiaalivallankumouksellisesta puolueesta kerrassaan lopun. Pariisiin jäänyt järjestelykomitean jäännös hajautui.

Vallankumouksellisia vastaan käytyä taistelua johti Ignatievin perustama poliisiosasto, jonka johtajana 1881-1884 oli Vjatsheslav Plehwe ja senjälkeen vuoteen 1893 Pietari Durnovo. Molemmat olivat huomattavat teknillisestä taitavuudesta ja häikäilemättömästä julmuudesta. Durnovo käytti vaikutusvaltaista asemaansa rahankiskomiseenkin. Kun asiasta ilmoitettiin Aleksanteri III:lle, niin tämä epärehellisyyden katkera vihaaja kuohahti rajuun vihanpurkaukseen ja sanoi: "toimittakaa se roisto tiehensä". Epärehellinen poliisipäällikkö alennettiin senaattoriksi. Vasta Aleksanteri III:n kuoleman jälkeen hän suosijansa Plehwen toimesta sai tuottavan virkansa takaisin ja tuli 1905 sisäasiainministeriksi.

Tsaarinmurhan vaikutuksen vielä ollessa voimakkaana heräsi yhteiskunnassa halu voida kunniatoimen-tapaisesti olla mukana nihilismin vastustamisessa. Ylimystön ja hovipiirien jäsenistä muodostui salainen liitto, "pyhä liiga", jonka hallitus hajoitti 1883, sittenkuin se itse oli aiheuttanut joukon väärinkäsityksiä ja hulluja kepposia. Muuan toinen liitto, "vapaaehtoinen turva", oli muodostettu nuhteettomista ihmisistä, jotka kuuluivat eri säätyihin ja tsaarin esiytyessä julkisuudessa "kansana" marssivat esiin, huusivat hurraata ja pitivät silmällä, ettei kukaan tuntematon päässyt murtautumaan heidän suljettujen riviensä läpi.

Pietarin ylioppilasten joukossa muodostui 1886 muuan terroristinen ryhmä Aleksanteri Uljanovin johdossa. Maaliskuun 13 p. 1887 vaaniskeli viisi ylioppilasta Nevski-Prospektilla tsaaria, kädessään luentovihkot, joihin oli kätketty räjähdyspommeja. He tiesivät, että hän vuosittain isänsä kuolinpäivänä lähti Hatsinasta rukoillakseen Pietari-Paavalin linnoituksessa murhatun arkun ääressä. Poliisi vangitsi epäluuloa herättävät ylioppilaat ja paljasti salaliiton. Neljän toverinsa kanssa Aleksanteri Uljanov 20 p. toukok. 1887 kuoli hirsipuussa. Hänen veljensä Vladimir, joka silloin oli Simbirskin kymnaasin seitsemännellä luokalla, vannoi kostavansa. Hän on sen tehnyt ja hallitsee nykyään Venäjää Lenin nimisenä.

Vuonna 1888 koko Venäjä vietti keisarillisen perheen ihmeellistä pelastumista Borkin rautatieonnettomuudesta rakentamalla toista sataa kappelia ja kirkkoa. Vuonna 1889 lensi Zürichissä muuan pommitehdas ilmaan. Venäläiset ylioppilaat olivat sen perustaneet. Muuten varsin hyvänsävyinen Sveitsin poliisi sekautui matkailijaliikkeen vähenemisen pelosta sangen tarmokkaasti asiaan ja pakotti venäläiset vallankumoukselliset siirtämään kemiallisen laboratorionsa Pariisiin. Häiritsemättä he siellä valmistivat muutamia pommeja ja uskoivat 1890 erään naisen tehtäväksi salaa kuljettaa nuo vaaralliset esineet pukunsa alla Venäjälle. Mutta Ranskan tasavalta eli silloin Venäjän kanssa tehtävän liiton merkeissä, ja tämä seikka vaikutti myöskin Pariisin poliisiin, joka salaa oli pitänyt silmällä tuota pommitehdasta. Wirballenin (Venäjän ja Saksan välisen raja-aseman) santarmistolle annettiin tieto asiasta, ja se vangitsi tuon vaarallisen salakuljettajattaren hänen pyrkiessään rajan poikki. Samaan aikaan Ranskan poliisi vangitsi nuo venäläiset kemistit Pariisissa ja asetti heidät "isänmaallisen" valamiesoikeuden eteen, joka anarkistisesta toiminnasta tuomitsi heidät monivuotisiin vankeusrangaistuksiin. Aleksanteri III:n kuollessa Venäjällä kyllä oli vallankumousmielisiä, mutta ei enää mitään terroristista järjestöä. Nihilismi oli kuollut, sen sijaan astui sosiaalidemokratia. Marx ryhtyi jatkamaan Bakuninin työtä.

Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen perustaja Venäjällä on Georgij Plehanov, erään Tambovin aatelismiehen poika. 19-vuotiaana ylioppilaana hän liittyi sosiaalivallan kumoukselliseen puolueeseen, pakeni 1880 ulkomaille, missä hän tutki Marxin "Kapitaalia" ja tuli tämän innostuneeksi kannattajaksi. Monissa entistä puoluettansa vastaan julkaisemissaan riitakirjoituksissa hän kehitteli sitä mielipidettä, että siihen asti nihilistien ihailema venäläinen talonpoika, hän kun uskoi Jumalaan ja tsaariin, ei voinut olla tietoisen luokkataistelun kannattaja, mutta sen sijaan kyllä tehtaantyömies. Vallankumouksellisen puolueen tehtävänä oli sen mukaan harjoittaa kiihoitusta kaupunkilais-köyhälistön keskuudessa ja koota se mahtavaksi, määrätietoiseksi puolueeksi. Vasta 1890 alkoi pieni joukko hänen kannattajiaan, joka sanoi itseään "työn vapauttamisen ryhmäksi", hitaasti ja epäröiden levittää vallankumouksellisia aatteita Pietarin tehdaskortteleissa. Vasta kuusivuotisen hiljaisen työn jälkeen se uskalsi ryhtyä ensimmäiseen julkiseen voimannäytteeseensä: toukokuussa 1896 Moskovassa vietettyjen kruunausjuhlallisuuksien aikana Nevan varrella olevassa pääkaupungissa 42,000 työmiestä teki vastalauselakon. Säikähtynyt hallitus lupasi täyttää työväen päävaatimuksen, lyhentää työajan 12:sta 10:een tuntiin, jonka jälkeen liike lakkasi. Muuan hallituskomissioni kokoutui ja totesi, että erään Katariina II:n antaman ja vielä voimassa olevan lain mukaan pisin sallittu työaika Venäjällä oli 10 tuntia. Kuitenkin se ehdotti 11 1/2 -tuntisen pisimmän työajan määräämistä, mikä sitten 1897 vahvistettiin laiksi.

Vuonna 1898 "työn vapautuksen ryhmä" piti ensimmäisen kongressinsa Minskissä, jossa se otti nimen Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue. Mutta Plehanovin toivo voida Genevestä käsin, minne hän asettui asumaan, "Venäjän Bebelinä" yhtenäisesti ja määrätietoisesti johtaa koko Itä-Europan vallankumousliikettä marxilaisuuden hengessä häiriytyi pian. Hänen kuolleeksi julistamansa sosiaalivallankumouksellinen puolue oli herännyt uuteen eloon sen tervehdyksen johdosta, minkä uusi tsaari oli lausunut mykille onnentoivottajilleen Talvipalatsissa. Sen perustajat olivat Gershuni ja Tshernov, muuan heidän kelvollisimpia johtajiaan oli insinööri Jevgeni Asev, joka samalla oli poliisiosaston palveluksessa, mikä vasta 1908 tuli tunnetuksi. Uusi vallankumouksellinen puolue harjoitti kiihoitusta kylissä ja kaupungeissa, talonpoikaisköyhälistön keskuudessa niinkuin kaikissa porvariston piireissä, ja suositti terroria valtiollisen vapauden parhaana aseena. Päinvastoin kuin heidän taktiikkansa heidän ohjelmansa oli suhteellisen maltillinen, ja he saivat sentähden paljon kannattajia sivistyneistön ja sotaväen keskuudessa.

Juutalaisten jatkuva sortaminen oli vihdoin juutalaisen köyhälistön kurjistuneessa joukossa kypsyttänyt ajatuksen, että vallankumouksellisella menettelyllä oli hankittava ihmisarvoisia elämänehtoja tälle vainotulle väestölle. "Asutusalueessa" perustettiin 1897 eräs vallankumouksellinen yhtymä, "Bund". Edelleen syntyi vuosisadan lopussa kaikissa rajamaissa, missä venäläistyttämispolitiikka perusteellisesti oli muokannut maaperän vallankumouksen siemenelle, sosiaalidemokraattisia tai sosiaalivallankumouksellisia puolueita, jotka kaikki käyttivät terroria, tuota tavallista venäläistä taistelukeinoa.

Kansanjoukkojen vallankumouksellistuttamisessa virkavalta voimakkaasti auttoi hallitukselle vihamielisiä puolueita. Mielivaltaisuudellaan, määrättömällä muodollisuudellaan ja lukemattomien asetustensa räikeällä mielettömyydellä se vihdoin ravisti isovenäläisen talonpojankin hereille kärsivällisestä hitaudestaan. Kaikille elämänaloille se pikkumaisen kovana tunki, säännöstellen kasvatusta ja hyväntekeväisyyttä yhtä hyvin kuin taidetta, tiedettä ja urheilua. Vuoden 1897 väenlaskenta, ensimmäinen ja viimeinen Venäjällä tsaarihallituksen aikana, totesi, että valtakuntaa hallitsi 435,818 virkamiestä. Myöhempinä aikoina tämä luku uusien "reformien" johdosta vielä suuresti kasvoi. Myöskin rajamaiden jatkuva venäläistyttäminen loi uusia laidunmaita kuljeskeleville virkamiesjoukoille, jotka pyydystelivät siihen saakka tyytyväisiä ihmisiä ja, missä vielä tapasivat jonkin jäännöksen hallitukselle uskollista mielialaa, karkealla kädellä hävittivät sen. Sota vallitsi myöskin virkavallan omassa keskuudessa: kaksi ministeriötä teki keskenään liiton kolmatta vastaan; jokainen osasto tervehti toisen tyhmyyksiä häijyllä vahingonilolla; arvohenkilöt taistelivat toisiaan vastaan viekkaudella ja petoksella vallasta ja rahasta. Sisäministeri Ivan Durnovo sai 27 p. lokak. 1895 eron, kun hänen vastustajiensa oli onnistunut todistaa hänen olleen osallisena entisen kulkulaitosministerin Krivosheinin varkauksissa. Seuraajaksi Pobedonostsev valitsi erään suurmaanomistuksen edustajan, Ivan Goremykinin, jonka ilmeinen juutalaisvihollisuus ja taantumukselliset vakaumukset suosittivat häntä sisäpolitiikan johtoon. Muuan hovi- ja sisäministerien välinen osastotaistelu Moskovan kruunausjuhlien aikana aiheutti 30 p. toukok. 1890 2,800 (virallisesti 1,597) miehen, naisen ja lapsen joukkosurman, jotka, hyökätessään lahjanjako-templiä kohti, litistettiin kuoliaaksi. Virkavalta piti onnettomuuden ensin salassa tsaarilta, joka mitään aavistamatta saman päivän iltana tanssi Ranskan lähetystön juhlatanssiaisissa, sillä aikaa kuin kansan tähän asti innostunut mieliala muuttui vastakohdakseen. Hodinin kentän onnettomuutta tsaarin hämmästyneet vieraat pitivät venäläisen virkavallan kykenemättömyyden todistuksena, kansa taas selitti sen vallankumouksen profeetalliseksi ennustähdeksi. Se oli tulossa, ja vain hallitusjärjestelmän jyrkkä muuttaminen olisi voinut sen torjua. Mutta virkavalta vaati lisäturvaa "valtion ylivallanoikeuksien suojaksi itsehallinnon vallananastuksia vastaan". Ja tähän vaatimukseen yhtyi myöskin Witte.

Raha-asiain ministerin vastustajat tekivät hänet epäluulonalaiseksi vapaamielisyydestä, koska hänen uudistuksiansa edistysmielisessä sanomalehdistössä yleensä tervehdittiin suosiollisesti. Hänen vaarallisin vastustajansa oli Goremykin, joka piti Witten järjestelmää valtiollisesti ja taloudellisesti vääränä ja vaarallisena. Kukistaaksensa sisäministerin hän 1899 sepitti salaisen mietinnön "itsevaltiudesta ja semstvosta", jonka hänen kauhukseen Pietari Struve kahta vuotta myöhemmin Stuttgartissa julkaisi. Pääasiassa tämä teos sisältää jokseenkin seikkaperäisen, viralliseen aineistoon perustuvan esityksen perustuslaillisen liikkeen kehityksestä Venäjällä. Witte tekee tässä täyttä oikeutta semstvon isänmaalliselle innolle ja sivistyksellisille ansioille. Mutta se ei hänelle hänen loppupäätelmässään ole tärkeintä, vaan ainoastaan se, että maalaisitsehallinto toiminnallaan muka loihti esiin valtiosäännön hirviön, josta ministeri, maksoi mitä maksoi, tahtoi valtakunnan pelastaa. Käyttämällä laajaa tieteellistä aineistoa hän sitten juurta jaksain todistaa, ettei Venäjää muulla keinoin voida hallita kuin keskitetyn virkavallan avulla, ja että itsehallinto sentähden on mahdottomuus: Voimattomuutensa ja oikeudettomuutensa tähden semstvo itsevaltiuden aikana ei ollut vaarallinen, mutta saattoi tsaarillisen autokratian periaatteellisena vastustajana tulevaisuudessa siksi tulla. Varsinaista, sitä perustettaessa sille määrättyä tehtäväänsä, edistää Venäjän taloutta ja sivistystä, se ei muka kyennyt täyttämään, koska virkavalta sitä siitä esti, ja pakostakin esti. Sentähden oli parasta lopullisesti saattaa semstvo hautaansa. Vallan päinvastaista Goremykin mietinnössään oli suosittanut, jopa kannattanut semstvon toimeenpanemista läntisissä maakunnissa —- tietysti virkavallan ankaran valvonnan alaisena. Sisäministeri oli itse monta vuotta ollut piirisemstvovaltuutettuna kotiseudullaan Borovitshissa Novgorodin kuvernementissa ja antoi käytännöllisenä maanviljelijänä arvoa semstvon sivistyksellisille ansioille. Nyt Witte oli vastakirjoituksellaan pyhässä synodissa ja hovissa todistanut olevansa vanhoillisempi kuin hänen vastustajansa. Pobedonostsev, joka mielihyväkseen oli Witten vastakirjoituksesta löytänyt muutamia kauniimpia slavofiilisia iskusanojaan, antoi Goremykinin kukistua ja asetti hänen sijaansa Dimitri Sipjaginin, joka ennen lyhyen ajan oli ollut sisäministeri Durnovon apulaisena.

Jo pitkiä aikoja ylioppilaiden käyttäytyminen oli ollut Venäjän valtiollisena ilmapuntarina, joka aina oikein ennusti kaunista ilmaa tai myrskyä. Vuodesta 1899 tämä ilmapuntari yhä osoitti myrskyä. Pietarin yliopiston juhlatilaisuudessa 20 p. helmik. 1899 ylioppilaat vihelsivät rehtorinsa ulos ja kulkivat sitten, iloiten teostaan ja laulaen "Gaudeamus igitur", pitkin katuja. Täällä he joutuivat ratsastavien santarmien käsiin, jotka ruoskitsivat heitä nagaikoilla. Vastaus siihen oli 20 korkeakoulussa tehty vastalauselakko, jota johti kiellettyjen osakuntien edustajista muodostettu salainen komitea. Vastustavat ylioppilaat ja professorit ajettiin melulla ja hajupommeilla luentosaleista ja laboratorioista. Hallitus pani toimeen tutkimuksen, jonka johto uskottiin vanhuuden-heikkouden tähden eronsa saaneelle sotaministeri Vannovskille. Hänen hyväntahtoisen suhtautumisensa ylioppilaiden valituksiin ja vaatimuksiin teki kuitenkin tyhjäksi uusi kansanvalistusministeri, Nikolai Bogoljepov, muuan Pobedonostsevin kätyri. Kesäloman aikana hän antoi "väliaikaiset säännöt", jotka lakkoileville ylioppilaille uhkasivat erästä Nikolai I:n aikana säädettyä rangaistusta, nimittäin karkoittamista armeijaan tavallisiksi sotamiehiksi. Tämä johti lukukauden alkaessa uusiin mielenosoituksiin ja osanottajien ruoskitsemiseen, uusiin lakkoihin ja opinhaluttomien lähettämiseen jalkaväenkasarmeihin, tavanomaisiin leimuaviin vastalauseisiin eri yhdistyksissä ja vihdoin 27 p. helmik. 1901 vihatun ministeri Bogoljepovin murhaan, jonka ampui muuan karkoitettu ylioppilas Karpovitsh. "Hyväntahtoisesta" Vannovskista tehtiin valistusministeri. Hän lupasi uutta "sydämellisen huolenpidon politiikkaa" nuorisosta. Apulaisekseen hän kuitenkin sai aikaisemman vankeinhoitohallituksen päällikön Meshtshaninovin, mikä seikka ylioppilasten joukossa herätti oikeutettua levottomuutta.

Vannovski käsitti korkeakoulu-uudistuksen sotilaalliselta kannalta. Jokaiseen yliopistoon perustettiin "ylioppilaskoti", eräänlainen kasarmi, missä köyhien ylioppilasten, joista levottomuuksien toimeenpanijat pääasiallisesti olivat peräisin, oli määrä elää halvalla ja opiskella ahkerasti inspehtorien valvonnan alaisina. Toinen uudistus, jonka oli miettinyt tuo vanha kenraali, joka nuoruudessaan oli perinpohjin kammonut latinaa ja kreikkaa, oli se, että "nuoriso vapautettaisiin vanhojen kielten painolastista". Tämä merkitsi Tolstoin järjestelmän vararikkoa, joka 1870-luvulla oli toimeenpantu nimenomaan nuorison valtiollisen terveyden turvaamiseksi. Huolimatta kaikesta "sydämellisestä huolenpidosta" levottomuudet korkeakouluissa jatkuivat ja saivat, sotahuutona "akateemisen vapauden saavuttaminen", selvästi poliittisen luonteen, tarkoittaen voimassa-olevan valtiollisen järjestyksen kumoamista. 80-vuotias Vannovski sai 24 p. huhtik. eronsa, ja hänen sijaansa astui muuan nuori muinaisklassillinen filologi, Gregor Sänger, muinaisroomalaisen kirjallisuuden tohtori sekä Kaukasian opetuspiirin kuraattori (ylikouluneuvos). Uusi ministeri, joka oli saanut koulutuksensa Berliinissä, luuli, saksalaisen mallin mukaan ottamalla käytäntöön professoreista muodostetun kurinpito-oikeuden, voivansa palauttaa järjestyksen korkeakouluihin, mikä, katsoen liikkeen puhtaasti valtiolliseen luonteeseen, näyttäytyi mahdottomaksi. Nuorison "uskonnollis-siveellinen kasvatus" huonosti hoidetuissa keskikouluissa, jotka tähän asti — niinkuin eräässä tsaarin reskriptissä 24 p:ltä kesäk. 1902 sanottiin — "olivat kasvattaneet turmiollista omavaltaisuutta ja ylpeyttä", oli parannettava perustamalla kasvatuspensionaatteja sekä pitämällä huolta urheilusta, soitannosta ja isänmaallisesta mielialasta. Sängerin koulu-uudistus ei kuitenkaan päässyt pitemmälle kauniita suunnitelmia ja laajasanaisia pohtimisia eräässä opettajakokouksessa Pietarissa. Pobedonostsev sekautui asiaan ja vaati kaikkien alkeiskoulujen alistamista pyhän synodin alle, koska yksin oikeauskoinen kirkko kykeni kasvattamaan nuorison totiseen uskoon ja siveellisyyteen. Sänger kieltäytyi luovuttamasta ministeriönsä kouluja toisen viraston valtapiiriin ja sai 6 p. helmik. 1904 eronsa. Hänen seuraajansa, kenraaliluutnantti Glasovin, joka oli hyvä tykistölaitoksen tuntija, "tervehdyttämistoimenpiteet" vallankumouksen hyökyaallot peittivät allensa, samoin kuin ne syöksivät suunniltaan kaikki oppilaitokset, korkeakoulut, keskikoulut ja alkukoulut.

Uusi terroristinen puolue, sosiaalivallankumoukselliset, oli sillävälin järjestynyt ja valmistautui antamaan ensimmäisen iskunsa. Huhtikuun 15 p. 1902 ampui sen toimesta virkamies Balmashov sisäministeri Sipjaginin. Pobedonostsev, jota vastaan myöskin oli tehty onnistumaton murhayritys, piti asemaa arveluttavana. Hän luuli, että itsevaltius oli vaarassa, ja näki pelastuksen vain häikäilemättömästi rynnistävässä poliisivallassa. Siihen sopivana miehenä hän valitsi Vjatsheslav Plehwen sisäasiainministeriksi. Ensimmäisen portaan valtion palveluksessa uusi mahtimies nuorena miehenä 1863 oli kiivennyt antamalla ilmi hyväntekijänsä, erään puolalaisen kreivin. Länsialueen käskynhaltija, Muravjov, kuuluisa "Vilnan pyöveli", hirtätti puolalaisen ja otti ilmiantajan kansliaansa. Kauan aikaa Plehwe sitten palveli pahamaineisessa III:ssa osastossa. Niitä kokemuksia, mitä hän täällä oli koonnut, hän virallisena syyttäjänä käytti hyväkseen tutkiessaan Aleksanteri II:n murhaajia. Sen jälkeen hän nopeasti kohosi. Hänestä tuli poliisiosaston johtaja, Pobedonostsevin läheisen piirin jäsen, 1884 sisäministerin apulainen, senaattori, todellinen salaneuvos, Suomen ministerivaltiosihteeri. Hän sepitti keisarillisen manifestin 15 p:ltä helmik. 1899 (helmikuunmanifestin), joka kumosi Suomen valtiosäännön ja tuossa mallikelpoisen uskollisessa rajamaassa, sen anottua turhaan oikeuksiensa palauttamista, synnytti vallankumouksellisen liikkeen, joka sittemmin johti suuriruhtinaskunnan lopulliseen irtautumiseen Venäjän valtakunnasta. Plehwe oli työkykyinen kansliamies, jolla oli suuri äly, mutta vähäiset tiedot Venäjästä, erityisesti sen maantiedosta. Hän tunsi valtakunnan vain virallisista kertomuksista, mikä selittää monta hänen erehdystään. Hän piti ihmisiä vähässä arvossa ja kohteli heitä torjuvalla kylmyydellä ja kuivalla epäkohteliaisuudella, jolleivät he olleet hänen esimiehiään tai hoviherroja.

Uuden ministerin ensimmäisenä tekona oli talonpoikaislevottomuuksien kukistaminen, jotka maaliskuussa 1902 olivat alkaneet Poltavan ja Harkovin kuvernementeissa. Kadon sekä virkavallan väärinkäytösten johdosta epätoivoon joutuneina, sosiaalivallankumouksellisten, ukrainankielisten lentolehtisten kiihoittamina, vähävenäläiset talonpojat olivat nousseet kapinaan ja polttaneet 82 herraskartanoa. Poltavan kuvernementissa oli liikkeelle-pantu sotaväki ampuma-asein kukistanut mellakat, josta kuvernööri, A. Bellegarde, pantiin viralta. Hänen harkovilainen virkaveljensä, ruhtinas Obolenski (sittemmin Suomen kenraalikuvernööri), oli vanhan tavan mukaan sotamiehillään kylittäin pieksättänyt kapinallisia talonpoikia, joka tuotti hänelle korkean ritarimerkin hallituksen puolelta ja murhayrityksen sosiaalivallankumouksellisten puolelta. Mutta huuto "maata ja vapautta" tunki Dniepriltä Doniin ja Volgaan asti. Yhdeksässä muussa kuvernementissa vallitsi talonpoikien kesken mieltenkuohua; täälläkin oli jo kartanoita poltettu ja niiden omistajia karkoitettu. Niinkuin kerran suuriruhtinas Dimitri Donskoi, lähtiessään taisteluun tatareja vastaan, oli rukoillut pyhän Sergiuksen siunausta Moskovan lähellä, niin Plehwekin lähti samaan Troitsko-Sergievin luostariin, missä pyhimyksen luita säilytettiin, tämän siunauksella varustettuna mennäksensä sotaretkellensä Venäjän talonpoikia vastaan. Tuloksena oli maapoliisin tuntuva lisääminen 46 kuvernementissa ja sotaveron kiristäminen kapinallisista kylistä vahinkoa kärsineiden tilanomistajien hyväksi.

Witten mietintö "itsevaltiudesta ja semstvosta" kypsytti 1901 uuden kuristuslain, joka supisti semstvon itsensäverotusoikeutta ja laajensi hallituksen sekautumisvaltaa. Siitä huolimatta semstvo ei, niinkuin odotettu oli, antautunut virkavallan kuuliaiseksi välikappaleeksi. Toukokuussa 1902 pidettiin Moskovassa 25 semstvokokouksen edustajien salainen kongressi I. Shipovin talossa. Siinä arvosteltiin hallitusjärjestelmää ankarasti ja vaadittiin eräässä päätöslauselmassa uudenaikaista valtiosääntöä. Tärkeämpi kuin tämä paperipäätös oli se, että Moskovaan päätettiin perustaa pysyväinen valiokunta kaikkia semstvoasioita varten ja ulkomailla julkaista aikakauskirja Venäjää varten samaan tapaan kuin Herzenin "Kolokol" Krimin sodan jälkeen. Plehwe koetti ensin keskustella tämän hänestä vaaralliselta näyttävän vastustuksen kanssa. Hän kutsui kaksi maltillista semstvojohtajaa luokseen ja antoi heille ensin tsaarin puolesta nuhteet osanotosta salaiseen kokoukseen, mutta ehdotti senjälkeen rauhantekoa hallituksen ja semstvon kesken. Shipov ja Stahovitsh olivat omasta puolestaan siihen mielellään valmiit. Mutta keskustelut raukesivat, kun muut johtajat täydellä syyllä epäilivät Plehwen vilpittömyyttä. Silloin ministeri kuohahti. Hän sai toimeen tsaarin käskyn 18 p:ltä kesäkuuta, joka määräsi semstvotilaston 12 kuvernementissa heti lopetettavaksi ja jätti asian muissa kuvernementeissa kuvernöörien harkinnan varaan. Plehwe tahtoi sillä suunnata iskun niinsanottua kolmatta ainesta vastaan, s.o. niitä tuhansia semstvovirkailijoita vastaan, jotka tilastollisissa toimistoissa olivat saaneet piilopaikan ja enemmän harrastivat valtiollista kiihoitusta kylissä kuin talonpoikien karjakannan laskemista. Samaan aikaan Moskovskija Vjedomosti, Plehwen äänenkannattaja, voitonriemuisena julisti, että semstvon ja kaikkien sen laitosten täydellinen lakkauttaminen oli pian odotettavissa. Samaan aikaan ilmestyi 1 p. heinäk. 1902 ensimmäinen numero "Osvoboshdenie" (Vapautus) lehteä Stuttgartissa Peter Struven toimittamana. Tämä semstvopuolueen kannattama aikakauskirja tahtoi vastustaa Venäjän salaista vallankumouksellista sanomalehdistöä ja samoin Plehanovin vuodesta 1900 Genevessä julkaisemaa "Iskraa" (Kipinä) sekä vapaamieliseen suuntaan vaikuttaa Venäjän yleiseen mielipiteeseen. Se sisälsi paitsi jyrkkää arvostelua myöskin runsaan aineiston tosiasioita, hallituksen salaisia päätöksiä, ja sai pian — aivan niinkuin aikanaan "Kolokol" — tuhansia lukijoita Venäjällä, joille lehti kaikenlaisissa viattomissa kääreissä säännöllisesti tuli valtion postilaitoksen välityksellä.[6] Valtiosensuurin ankaruus oli silloin ylimmillään. Painoasiain ylihallitus käytti tynnyrittäin painomustetta tuhriakseen ulkomaisia lehtiä, jotka siten mielenkiintoisen sisällyksensä menettäneinä joutuivat lukijainsa käsiin. Lailliset venäläiset lehdet kävivät valtiollisten tietojensa puolesta yhä tyhjemmiksi, sillä 1896 (sanoo: tuhannen kahdeksansadan yhdeksänkymmenenkuuden) asian käsittely oli niiltä kielletty.

Vuoden 1902 lopussa kokoutuivat Witten keksimät "paikalliset komiteat maatalouden ahdingon selvittämiseksi". Niihin kuului virkavallan, aateliston ja maatalousseurojen edustajia sekä muutamia kuvernöörien valitsemia talonpoikaisia kylänvanhimpia. Mutta vaikka kuvernementin- ja piirikomiteat olivat näin siivilöiden kokoonpannut, tehtiin jälkimmäisissä, missä ei kuvernööri, vaan paikallinen piiriaatelismarsalkka johti puhetta, kiivaita syytöksiä hallitusjärjestelmää vastaan, joka ei ainoastaan saattanut häviöön maataloutta, vaan syöksi perikatoon myöskin valtakunnan ja kansan. Plehwe antoi monen puhujan tuntea suuttumuksensa tästä moitteesta, lähettämällä heidät hallinnollista tietä Siperiaan. Noiden monen sadan komitean esittämät asiatiedot ja mietinnöt maatalouden ahdinkotilasta koottiin, lajiteltiin, käsiteltiin ja painettiin eräässä Witten johtamassa ylikomiteassa. Joulukuun 22 p. 1903 tämä valmistava työ oli suoritettu. Tuloksena oli 58 paksua nidosta aineistoa ja 18 nidosta järjestelmällistä yhdistelmää maatalouden ahdinkotilasta. Nuo 76 nidosta lähetettiin sitten kaikille ministereille, kenraalikuvernööreille, kuvernööreille ja aatelismarsalkoille — yhteensä 11,000 hengelle — tutkittavaksi ja lausunnon antamista varten, jotta sitten, heidän vastaustensa palattua, vertailun ja järjestelyn kautta maatalouden ahdinkotila olisi voitu selvittää.

Maaliskuun 11 p. 1909 tsaari kääntyi levottoman kansansa puoleen juhlallisella manifestilla, jonka vanhanaikuinen, kirkkoslavoniaa muistuttava kieli ja juridinen sekavuus ilmaisivat Pobedonostsevin ja Plehwen sen tekijöiksi. Jumalan ja omantuntonsa edessä hän oli kuolevalle isälleen luvannut "pyhinä säilyttää Venäjän valtakunnan vuosisatojen ikäiset perustukset". Työssään isänmaan hyväksi "Aleksanteri III:n iäti muistettavien tekojen hengessä" häntä esti kansassa vallitseva mieltenkuohu, joka halusi uudistuksia. Sentähden hän ilmoitti, että tullaan valmistamaan lakeja, jotka laajentavat uskonsuvaitsevaisuutta, kuitenkin säilyttäen kaikki valtiokirkon etuoikeudet; jotka parantavat talonpoikien asemaa, mutta säilyttämällä vanhavenäläisen ja siis koskemattoman maan yhteisomistuksen periaatteen, jotka tulevat uudistamaan maakuntahallinnon, mutta säilyttämällä kuvernöörien virkavaltuudet; jotka juurruttavat siveellisiä periaatteita kodissa, koulussa ja yhteiskunnassa, ynnä muuta.

Jo seuraavana päivänä alkoi 111 virkamiehestä kokoonpantu komissioni Plehwen johdossa uudistaa maakuntahallintoa. Tuloksena oli päätös laajentaa kuvernöörien valtuuksia ja muuttaa heidän valvontaoikeutensa semstvohallintoon nähden määräysoikeudeksi, johon kuului valta harkintansa mukaan antaa ja kumota paikallisia lakeja.

Tämä uudistusmanifesti sai suosiollisen vastaanoton ulkomaiden sanomalehdistössä, missä yhä vielä tietämättömyys Venäjän oloista ja usko tsaarin kaikkivaltaan oli sangen suuri. Venäjällä manifesti kypsytti vapaamielisen vastustuksen päätöksen siirtyä passiivisesta vastarinnasta aktiiviseen.

Kesällä 1903 kohtasivat toisensa sopimuksen mukaisesti Schaffhausenissa eri leirien vapaamieliset ja radikaaliset poliitikot ja perustivat, puheenjohtajanaan Petrunkevitsh, perustuslaillisten semstvoharrastusten veteraani, "vapautusliiton". Tämän liiton huomattavimpia jäseniä olivat ruhtinaat Pietari ja Paavali Dolgorukov, N. Lvov, D. Stahovskoi, professorit S. Muromtsev, P. Miljukov, M. Kovalevski, sosiaalivallankumouksellinen kirjailija Korolenko ja hänen puoluetoverinsa, semstvotilastomies Annenski. Liitto järjestettiin salaliiton tapaisesti; niinpä ei edes puoluetoverien pitänyt saada tietää kymmenen johtavan jäsenen nimiä. Liiton äänenkannattajaksi tuli P. Struven Stuttgartissa julkaisema aikakauskirja "Osvoboshdenie". Päätehtävä, minkä vapautusliitto itselleen asetti, oli koettaa vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen sekä koti- ja ulkomaan määrääviin valtiollisiin ja rahamiespiireihin siihen suuntaan, että vallankumous Venäjällä oli välttämätön. Vastaisen valtiosäännön ehdotus valmistettiin 1904 ja julkaistiin ulkomaiden lehdissä. Se mukaili Belgian valtiosääntöä ja oli paljoa jyrkempi kuin "kansanoikeuden puolueen" kymmentä vuotta aikaisemmin suunnittelema. Ei vain ali-, vaan myöskin ylihuoneen jäsenet olivat valittavat yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella. Useampia sanomalehtiä perustettiin ja niiden palvelukseen hankittiin parhaat kyvyt; niiden tuli ensin sensuurin painostuksen alaisina peitetyssä muodossa, sitten suotuisan tilaisuuden sattuessa julkisesti vaikuttaa venäläiseen yhteiskuntaan vapautusliiton hengessä. Edelleen haettiin ja löydettiinkin valtiollista ja taloudellista kosketusta enimmin levinneiden ulkomaan lehtien kanssa. Etupäässä tässä tuli huomioon Pariisin sanomalehdistö, koska se oli enimmin lahjuksille altis ja valtavan vaikutuksensa johdosta maaseudun pikkusäästäjiin helpoimmin voi estää uusien venäläisten valtiolainojen sijoittamista Ranskassa. Tämän vapautusliiton jokseenkin kalliiksi käyvän yrityksen hoitivat erityisesti Petrunkevitsh, suurtehtailijan ja miljoonamiehen Maltsevin vävy, sekä suurtilalliset, ruhtinaat P. Dolgorukov ja N. Lvov.

Venäläinen sosiaalidemokratia ei osoittanut ymmärtämystä eikä halua yhteistoimintaan hallitusta-vastustavan venäläisen porvariston kanssa. Sitä askarruttivat silloin yksinomaan teoreettiset riitaisuudet omassa leirissä. Plehanovin ankarasti marxilainen ohjelma ja hänen venäläisen käsityksen mukaan liian maltilliset taistelumenetelmänsä olivat herättäneet vastustusta hänen puoluetoveriensa joukossa. Vastustuksen johtaja oli tatarilainen Vladimir Uljanov, joka sanoi itseään Leniniksi. Hän oli syntynyt 10 p. huhtik. 1870 Simbirskissa erään kansakouluntarkastajan poikana ja jo ylioppilaana Kasanissa ottanut osaa vallankumousliikkeeseen sekä sitten Plehanovin asiamiehenä toiminut kiihoittajana Pietarin työväestön keskuudessa. Tätä tehdessään hän joutui poliisin käsiin ja lähetettiin Siperiaan. Sieltä hän 1901 pakeni Geneveen ja astui Plehanovin julkaiseman "Iskran" toimitukseen. Lontoossa kesällä 1903 pidetyssä Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toisessa kongressissa molemmat suunnat törmäsivät yhteen. Lenin vaati, että heti kirves oli pantava kaiken pahan, kapitalismin, juurelle. Plehanov opetti häntä Marxin oikean opin korkealta jalustalta, että kapitalismi tosin itsessään oli paha, mutta että se kuitenkin samaan aikaan merkitsi yhteiskunnallisen ja taloudellisen edistyksen välttämätöntä porrasta, että sosialismi vain pitkää matkaa kulkien oli saavutettavissa, jolloin lepopaikkana oli otettava lukuun parlamentillinen porvarihallitus. Lenin uskoi Venäjällä tultavan toimeen ilman sellaista väliastetta. Plehanov panee toivonsa tulevaan parlamenttiin, jossa sosialistit vuosikausia kestäneen kiihoituksen jälkeen saisivat enemmistön ja siten valtiovallan käsiinsä ja sitten hitaasti ja vähitellen panisivat toimeen talouselämän yhteiskunnallistuttamisen. Lenin selitti, kannattajiensa osoittaessa äänekkäästi suosiotaan, että tämä lopputulos toista tietä oli paljoa nopeammin, helpommin ja perusteellisemmin saavutettavissa. Ei yhdeltä paikalta, ei mistään Moskovan parlamentista, vaan tuhansista paikoista oli yht'aikaa vallankumous sytytettävä ja kaikkien olojen uudestaan-järjestäminen pantava alulle. Vasta perustettavissa työväen tehdasneuvostoissa ja niiden liittämisessä yleisvenäläiseksi työneuvostoksi johtavine valiokuntineen hän näki tulevan "köyhälistön diktatuurin". Ei rauhallisella kiihoituksella, vaan kansankapinoilla ja sotilasmellakoilla, pommeilla ja dynamiitilla oli tsaarivalta säälimättömästi hävitettävä. "Te edustatte edistysmielistä marxilaisuutta, me vallankumouksellista", Lenin lopuksi sanoi, "teillä on pienempi (menshaja) ohjelma, meillä suurempi (bolshaja)". Saksalaisen sosialismin johtaja, August Bebel, tahtoi välittää taistelevien vastustajien kesken. Lenin kuitenkin torjui tarjouksen, että ulkomaalainen opettaisi hänelle Venäjällä noudatettavaa politiikkaa. Plehanovin kannattajien, menshevikkien (vähemmän vaativien) ja Leninin kannattajien, bolshevikkien (enemmän vaativien) välillä syntyi ero. Intohimoisesti ja vihamielisesti senjälkeen molemmat suunnat taistelivat toisiansa vastaan, mikä Plehwelle tuotti vilpitöntä iloa.

Ei Plehanovin ja Leninin vallankumouksellisissa pyrkimyksissä, joiden kynäsotaa santarmisto hyväntahtoisesti katseli, vaan vapaamielisen porvariston "vapautusliitossa" Plehwe näki sen suuren vaaran, mikä Venäjän valtakuntaa uhkasi. Heti palattuansa ulkomailta kotiin liiton perustajat järjestivät Venäjällä määrätietoisen kiihoituksen, joka valtavasti vaikutti mieliin. Harkovissa syyskuussa 1903 pidetty yleisvenäläinen karjanäyttely muodostui yleisvenäläiseksi semstvokongressiksi. Siinä keskusteltiin julkisesti vapautusliiton ohjelmasta ja tehtiin mitä kiivaimpia valituksia sanomalehdistön vainoamisesta ja hallinnollisesta mielivallasta, jotka "estivät puhdasrotuisen venäläisen raavaskarjan kasvattamista", niinkuin kongressin päätöslauselmassa sanottiin. Hallituksen sallima teknillisten aineiden opettajien kokous Pietarissa pedagogisten kysymysten pohtimista varten muuttui jättiläisneuvotteluksi valtiosäännöstä ja länsimaisista vapauksista.

Plehwe ryhtyi mitä tarmokkaimmalla tavalla taisteluun vapautusliittoa vastaan. Vaikka hän useinkin oli sanonut, ettei Venäjän hallitus ensinkään välittänyt siitä, mitä mieltä ulkomaiset sanomalehtikynäilijät siitä olivat, niin hän vahvisti hallituksen valtiollis-rahallista vaikutusta useihin Länsi-Europan sanomalehtiin, niin että siihen aikaan paljon venäläistä rahaa virtasi ulkomaisten journalistien taskuihin. Ja lopultakin oli sisäministeriön matelijarahasto vahvempi kuin Maltsevin miljoonat. Myöskin Württembergin hallitus vedettiin mukaan "vapautusliittoa" vastaan käytyyn taisteluun. Stuttgartissa olevan Venäjän lähettilään toimesta saksalaiset poliisit "Osvoboshdenien" toimistossa panivat toimeen kotitarkastuksen aikakauskirjan venäläisten avustajien nimien toteamiseksi. Struve siirsi sen johdosta lehtensä julkaisemisen Pariisiin ja kosti sittemmin tuosta yöllisestä häiriöstä herkeämättömällä sanomalehtikiihoituksella Saksaa vastaan, joka kohosi korkeimmilleen maailmansodan aikana, hänen ollessaan suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin kirjallisena neuvonantajana Venäjän päämajassa.

"Vapautusliiton" Venäjän rajojen sisäpuolella tekemää sanomalehtityötä vastaan Plehwe ajoi esiin raskaimman tykistön, mitä poliisi, sensuuri ja oikeuslaitos ikinä voivat antaa hänen käytettäväkseen. Mutta jota tyhjemmiksi ja ikävämmiksi Venäjän lehdet tulivat, sitä suuremmaksi tuli laittoman kirjallisuuden kysyntä ja siis leviäminenkin, niin että ministeri ryhtyi siihen epätoivoiseen keinoon, että itse loi laittoman kirjallisuuden, joka kiihoittamalla juutalaisia ja kapitalismia vastaan koetti kääntää joukkojen suuttumuksen pois hallituksesta. Samaan tapaan hän erään entisen vallankumouksellisen ja sittemmin Moskovan salapoliisin päällikön S. Subalovin neuvosta taisteli sosiaalidemokraattista kiihoitusta vastaan perustamalla työväenyhdistyksiä, joissa salapoliisin asiamiehet palopuheilla "juutalaisia, tehtaanjohtajia ja muita puutteessa-elävän kansan riistäjiä" vastaan koettivat hankkia itselleen johtavaa vaikutusta. Äärimmäisessä tapauksessa Plehwe antoi paikallisen tyytymättömyyden purkautua poliisin järjestämään "juutalaispogromiin", minkä jälkeen joka kerta tuhannet epätoivoiset ihmiset, jotka siihen asti arasti olivat pysytelleet erillään kaikesta vallankumousliikkeestä, liittymällä juutalaiseen "bundiin" koettivat löytää pelastusta omalleen ja lastensa hengelle. Kishinevissä ryöstettiin pääsiäisenä 1903 1,400 juutalaisten taloa ja niiden omistajat joko ruoskittiin pahanpäiväisesti tahi petomaisesti murhattiin.

Plehwen järjestelmä sai hänen hallitustoveriensa joukosta vain yhden päättäväisen vastustajan. Tämä oli Witte. Valtiomiehensilmällään hän näki, että Pobedonostsevin ja Plehwen johtama sisäpolitiikka oli vievä valtakunnan vallankumoukseen, ulkopolitiikka taas syöksevä sen sotaan Japanin kanssa, jonka loppu ja seuraukset olivat ennalta laskemattomat. Raha-asiain ministeri oli vallanhimollaan ja itsetietoisella, usein malttamattomalla esiytymisellään, joka ei kärsinyt mitään vastaväitteitä, saanut monta vihollista hovipiireissäkin, missä voimakkaat persoonallisuudet eivät olleet rakastettuja. Hänen vastustajansa päättivät kukistaa hänet. Tsaarin suostumus saatiin helposti. Nikolai II ei välittänyt kansassa vallitsevasta kiihtymyksestä; ne valtiolliset kysymykset, jotka kuohuttivat koko Venäjää, eivät hänen mieltänsä kiinnittäneet. Hänen ajatuksensa ja halunsa suuntautui odottamaansa taivaan lahjaan, kruununperilliseen. Kirkko näytti hänelle tien sen saamiseen. Heinäkuussa 1903 hän suurilukuisen seurueen kanssa, johon kuului suuriruhtinaita, hovinaisia, kamariherroja, nunnia, ministerejä, ylhäisyyksiä ja kaikenlaatuisia hurskaita kiipijöitä, teki pyhiinvaellusretken Sarovoon, Tambovin kuvernementtiin, ihmeitä tekevän Serafimin luiden luokse. Hän oli vahvistanut hänen pyhimykseksi-julistamisensa, jota pyhä synodi oli ehdottanut, ja odotti mystillisessä mielessään uuden pyhimyksen kiitollisuutta, joka hänen toimestaan oli kutsuttu "Kristuksen maailmanherruuden osallisuuteen". 300,000 pyhiinvaeltajan läsnäollessa, joita valtava, sitä varten liikkeelle pantu poliisijoukko piti sopivasti aisoissa, tapahtui suurella komeudella pyhimykseksi-julistamisen kirkollinen juhla. Tsaari, kolme suuriruhtinasta ja kaksitoista luostarin päämiestä kantoi hopeisen arkun, joka sisälsi pyhimyksen jäännökset, Sarovon tuomiokirkon ympäri. Hallituksen sanomalehdistö sanoi juhlaa "tärkeimmäksi tapaukseksi, minkä 20. vuosisadan Venäjä henkisessä ja hengellisessä suhteessa siihen saakka oli kokenut", kertoi ihmeellisistä parantumisista ja liitti niihin kehoituksen vast'edes olla käymättä ulkomaisissa parannuslaitoksissa. Palattuaan tuosta ylentävästä juhlasta Nikolai II Pobedonostsevilta ja Plehweltä sai kuulla, ettei Witten politiikka enää vastannut hallitsijan suuntaviivoja. Eräs suuriruhtinas kertoi hänelle muutamia epäkunnioittavia sanoja, jotka Witte eräässä uskotussa seurassa oli lausunut tsaarista. Se oli pisara, joka sai maljan vuotamaan yli laitojensa. Elokuun 29 p. 1903 Witte sai eronsa epäsuosiollisessa muodossa. Hänet nimitettiin ministerikomitean puheenjohtajaksi, minkä ulkomaiden sanomalehdistö erehdyksestä piti erityisenä armonosoituksena, jopa vallanlisäyksenä. Todellisuudessa se oli arvonalennus, jommoisella 1895 myöskin epärehellisyyden tähden virastaan erotettu sisäministeri Durnovo oli rangaistu.

Venäläisen lääkärimaailman Pietariin kokoutunut "Pirogovin-kongressi" julisti tammikuussa 1904, että taistelu lastenkuolevaisuutta, juomahimoa, tuberkuloosia, kuppatautia ynnä muita kansantauteja vastaan oli mahdollinen vain täyden puhe-, paino- ja kokoutumisvapauden vallitessa. Tätä lääkärien päätöslauselmaa eivät ainoastaan he itse ottaneet vakavalta kannalta, vaan sen teki myöskin hallitus. Oli aika avata venttiili idässä ja johtaa kansan kokoutunut raivo tsaarista mikadoon.

7. LUKU.

"Itsekkäät aikomukset ovat keisarillisen hallituksen
politiikalle vallan vieraat."

Venäjän hallituksen kiertokirje ulkomaisille
edustajilleen 25 p:ltä elok. 1900.

Venäjän diplomaattinen tappio Berliinin kongressissa ja sitä seuraava Saksan liitto Itävalta-Unkarin kanssa synnytti intohimoisen vihan panslavistisissa piireissä. Aikaisemmin slavofiilinen puolue oli ollut valmis sopimaan Saksan kanssa Habsburgien monarkian kustannuksella — niillä ehdoilla, että Posen luovutettaisiin Venäjälle ja Itävallan läntiset maakunnat Saksalle —, nyt se, vuodesta 1879 alkaen, Saksassa näki Venäjän vaarallisimman vihollisen ja venäläis-ranskalaisessa liitossa sopivan keinon sen kukistamiseksi. Nämä ajatukset lausui Turkin sodan juhlittu sankari, kenraali Mihail Skobelev, monessa puheessa julki. Pariisissa hän 16 p. helmik. 1882 eräässä serbialaisille ylioppilaille pitämässään puheessa kehoitti kaikkien slaavilaisten liittoon Ranskan kanssa Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Tosin tsaari eräässä mieskohtaisessa puhuttelussa 7 p. huhtikuuta moitti häntä valtiollisten puheiden pitämisestä, mutta kansallissankarin lentävä sana: "Tie Konstantinopoliin käy Brandenburger Torin kautta" teki kierroksensa kautta koko Venäjän. Skobelev oli yhtä lahjakas kuin kunnianhimoinen mies, yksinkertaisen sotamiehen suuresti suosima, venäläisen yhteiskunnan juhlima, joka hänessä näki voitokkaan tulevaisuudensodan Suvorovin. Hän oli aito slaavilainen luonne, joka tahtoi nauttia elämästä täysin siemauksin ja sillä aikaisin turmeli terveytensä ja hermovoimansa. Hänen äkillistä kuolemaansa 7 p. heinäk. 1882 eräässä Moskovan ilopaikassa valitettiin kansallisonnettomuutena ja pidettiin Bismarckin palkkaamien naikkosten tekosena.

Skobelevin paikalle astuivat todennäköisinä sotapäällikköinä kenraalit Gurko Varsovassa ja Dragomirov Kiovassa. Jälkimmäinen koetti omaperäisillä päiväkäskyillä ja lausunnoilla hankkia itselleen uuden Suvorovin kunniakehän. Sotaministerikseen Aleksanteri III nimitti esikuntapäällikkönsä Turkin sodassa, Vannovskin, jonka johdossa hän maineettomasti oli komentanut Venäjän itäarmeijaa Bulgariassa. Uusi sotaministeri oli synkkä, henkisesti ahdas mies talonpoikaista alkujuurta, joka vaivalloisesti oli kohonnut arvoissa ja aina täynnä kateutta katsellut ylimyksellisiä kaartinupseereja. Itsepintaisella ahkeruudella ja kansallisella innolla hän hankki itselleen tsaarin täydellisen luottamuksen, joka kaikissa sotilaallisissa kysymyksissä antoi arvoa vain Vannovskin auktoriteetille ja jätti hänelle täyden vapauden sotalaitoksen uudistuksessaan. Tämä oli etupäässä siinä, että sotamiehet puettiin tumman-viheriäisiin talonpoikaistakkeihin ja ranskalaisten lakkien sijaan saivat venäläiset lipattomat lammasnahkalakit sekä vähän enemmän patroonia ja vallitusneuvoja. Tämä armeijan talonpoikaistuttaminen, joka Vannovskin mielestä oli voiton kansallisena vakuutena, ei saanut upseerien eikä sotamiesten suosiota osakseen. Talonpoikaisten sotamiesten entinen, univormuunsa ja rykmenttiinsä kohdistunut ylpeys antoi sijaa täydelliselle välinpitämättömyydelle. Yhdenmuotoinen sotamiesjoukko lisättiin Vannovskin 17-vuotisen virka-ajan kuluessa (1881-1898) uusien joukko-osastojen asettamisella suuresti ja saatettiin kolmen miljoonan vahvuiseksi sodan aikana, lukuunottamatta nostoväkeä. Linnoja ja strategisia ratoja rakennettiin Vilnan, Varsovan ja Kiovan sotilaspiireissä, suuria sotilasleirejä kenttävarustuksineen pystytettiin Itävallan rajalle, ja muihin toimenpiteisiin hyökkäyssodan varalle ryhdyttiin. Kriminsodassa hävitetty Mustanmeren-laivasto uhkasi nyt uudistettuna Konstantinopolia, jonka tuleva valloitus Venäjän pääesikunnan suunnitelmien mukaan ei enää ollut tapahtuva pitkällä ja vaivalloisella marssilla läpi Romanian ja Bulgarian, vaan suuremmitta uhreitta äkillisellä laivastoyllätyksellä Bosporoon linnoituksia vastaan ja samanaikaisella armeijan maihin-laskemisella.

Pitkäaikainen ulkoasiainministeri ruhtinas Aleksanteri Gortshakov, 1856-1882, jonka turhamaisuutta ja puheliaisuutta ikä arveluttavalla tavalla oli lisännyt, sai 84-vuotiaana 3 p. huhtik. 1882 kunniakkaan eronsa. Aleksanteri III otti ulkopolitiikan johdon omaan käteensä. Osoitustensa toimeenpanijaksi hän valitsi Gortshakovin apulaisen, Nikolai v. Giersin, joka nimitettiin ulkoministeriksi ja kuolemaansa saakka, vuoteen 1895, pysyi tässä virassa. Giers, joka syntyperältään oli Suomen(?) ruotsalaisia, oli diplomaattisen tekniikan kätevä tuntija, joka ei tahtonut ajaa omaa ulkopolitiikkaansa. Katsoen senaikuiseen hyökkäävään esiytymiseen Turkestanissa, joka saattoi johtaa yhteentörmäykseen Englannin kanssa, Aleksanteri III kieltäytyi suostumasta slavofiilisen puolueen vaatimaan hyökkäyssotaan Itävalta-Unkaria vastaan, jonka salainen liitto Saksan kanssa oli hänelle tunnettu. Hänen toimestaan Giers kahdella matkallaan Varziniin ja Wieniin valmisteli vanhan kolmenkeisarinliiton uudistamista. Syyskuun 15 p. 1884 se, tsaarin kohdatessa keisari Vilhelm I:n ja keisari Frans Josefin Skiernievicessä Varsovan länsipuolella, uudistettiin. Nuo kolme hallitsijaa lupasivat kolme vuotta säilyttää rauhan ja ystävällisesti sopia keskenään, jos riitoja sattuisi. Jo seuraavana vuonna syntyi Pietarin ja Wienin kabinettien kesken jännitystä, jonka Bulgarian sekasorto oli aiheuttanut.

Venäjän aseiden vapauttama ja venäläisten virkamiesten valtiollisesti järjestämä Bulgaria oli mitä pahimmalla tavalla tehnyt tyhjäksi slavofiilisen puolueen toiveet. Venäläisen käsityksen mukaan uusi valtio ei todellisuudessa ollut merkitsevä muuta kuin venäläistä kenraalikomennusta, sen sotajoukko, venäläisten esikuntaupseerien komentamana, oli oleva osa Venäjän armeijaa, sen hallitsija, Venäjän ehdotuksesta 1879 valittu ruhtinas Alexander von Battenberg, tsaarin kuuliainen palvelija. Aleksanteri II:n maalle antama valtiosääntö kumottiin kaksi vuotta voimassa oltuaan 1881 Pietarista annetun käskyn johdosta. Sotaministeri, kenraali Aleksanteri Kaulbars, hallitsi Bulgariaa venäläiseen tapaan, apunaan suuri joukko venäläisiä, slavofiilisen puolueen lähettämiä virkamiehiä, välittämättä kansan oikeuksista ja toivomuksista tai ruhtinaan vastaväitteistä. Bulgarian talonpoikaissäädystä oli aikojen kuluessa muodostunut pieni johtava yliluokka. Siihen kuului upseereja, lääkäreitä, opettajia ja pappeja, jotka olivat saaneet koulutuksensa Venäjällä, mikä ei estänyt useita heistä halveksimasta Venäjää ja kaikkea venäläistä. Heidän kansallinen ohjelmansa oli: Bulgaria bulgarialaisille, tiehensä venäläiset! Vapautetut kansat eivät, Bismarckin sanan mukaan, ole kiitollisia, vaan vaativaisia. Kansallisen puolueen johtaja oli Stefan Stambulov, erään ravintoloitsijan poika. Kasvatuksensa hän oli saanut Odessan seminaarissa ja oli, niinkuin monet venäläiset pappiskoulun kasvatit, kehittynyt papinkutsumuksen halveksijaksi ja venäläisen hallitusjärjestelmän intohimoiseksi vihaajaksi. Syntyi ristiriita. Ruhtinas Aleksanteri, kyllästyneenä orjuuteen ja varmana Englannin suojeluksesta, saattoi 1883 valtiosäännön uudestaan voimaan ja kutsui kokoon parlamentin, sobranjen, jonka puhemieheksi Stambulov tuli. Raivoissaan tästä omavaltaisuudesta Kaulbars ja kaikki venäläiset virkamiehet luopuivat viroistaan, mihin kiittäen suostuttiin. Syyskuussa 1885 toimeenpannulla verettömällä vallankumouksella Itä-Rumelian bulgarialaiset karkoittivat turkkilaisen kenraalikuvernöörinsä ja liittyivät emämaahan. Tämä merkitsi niiden määräysten osittaista palauttamista, jotka venäläinen diplomatia oli saavuttanut San Stefanon sopimuksessa ja sitten taas menettänyt Berliinin kongressissa. Siitä huolimatta Aleksanteri III käski Venäjän Konstantinopolissa olevan lähettilään kehoittaa Porttia ryhtymään aseellisiin toimenpiteisiin Bulgariaa vastaan. Riistääkseen Bulgarian armeijalta tulossa-olevassa sodassa Turkkia vastaan johtajat, tsaari antamallaan käskyllä kutsui kaikki Bulgarian palveluksessa olevat venäläiset upseerit takaisin kotiin. Mutta sulttaani kieltäytyi, Englannin painostuksen alaisena ollen, suostumasta Venäjän toivomuksiin ja antoi ruhtinas Aleksanterille Itä-Rumelian kenraalikuvernöörin valtakirjan, joten personaaliunionin muodossa Pohjois- ja Etelä-Bulgarian yhteys pantiin toimeen. Tämä Bulgarian vallanlisäys antoi Serbialle aiheen odottamattomaan hyökkäykseen naapurivaltion kimppuun. Mutta Bulgarian armeija torjui ruhtinaansa ja nuorten luutnanttien johdossa, jotka poiskutsuttujen venäläisten sijaan olivat kohonneet esikuntaupseereiksi, Serbian hyökkäyksen marraskuussa. Pietarissa vallitsi mitä suurin suuttumus tuon kerran Venäjän vasallivaltiona olleen pikkuvaltion omavaltaisten valtiollisten ja sotaisten menestysten ja Englannin sille siinä antaman kannatuksen johdosta. Sanomalehdet todistivat uskovaisille lukijoilleen, että sen kaiken takana muka olivat Bismarckin juonet. Aleksanteri III näki "vasallinsa" itsenäisessä politiikassa halpamielisen sopimuksen-rikkomisen, koska hän Kaulbarsin esityksestä oli Venäjän valtiorahastosta määrännyt hänelle miljoonan ruplaa vuodessa siviililistansa suurentamiseksi. Tosin tsaari ei tietänyt mitään siitä, että nuo miljoonat eivät koskaan olleet joutuneet Bulgarian ruhtinaan käsiin, koska Kaulbars oli käyttänyt ne kiihoitukseen Battenbergilaista vastaan. Aleksanteri III järjesti ruhtinas Aleksanterin erottamisen. Elokuun 21 p. 1886 venäläisellä rahalla ostetut bulgarialaiset upseerit puolenyön aikaan tunkivat ruhtinaansa taloon ja pakottivat hänet revolverit ojossa allekirjoittamaan luopumuskirjan. Salaliittolaisten johtaja oli kapteeni Radko-Dimitriev, sittemmin venäläisen armeijan johtajia maailmansodassa. Vangittu ruhtinas vietiin umpivaunuissa Venäjän alueelle Reniin ja laskettiin kahden päivän perästä vapaaksi. Tosin asiasta kiihtynyt Bulgarian kansa yksimielisesti kutsui ruhtinaansa takaisin, mutta hän luuli vain myöntyväisyydellä voivansa suojata maansa Venäjän hyökkäykseltä. Hän pyysi tsaarilta saada palata, mutta se kiellettiin häneltä jyrkässä muodossa. Syyskuun 8 p. 1886 hän luopui valtaistuimesta ja lähti ainiaaksi Bulgariasta.

Tämän, Venäjän politiikan saavuttaman menestyksen jälkeen ilmestyi kenraali Nikolai Kaulbars, entisen sotaministerin veli, tsaarin lähettiläänä Sofiaan ja vaati vangittujen salaliittolaisten vapauttamista ja valtiosäännön kumoamista. Bulgarian halki tekemällään kiihoitusmatkalla hän sirotteli ruplanseteleitä ympärilleen ja vaati kokouksissa kansaa nousemaan kapinaan "laitonta" hallitustaan vastaan. Stambulov vetosi kansallistunteeseen ja voitti. Huolimatta Kaulbarsin vastalauseesta sobranje kokoutui ja valitsi Stambulovin ministeristön puheenjohtajaksi. Julmistuneena ja hätäytyneenä suuren viheltävän kansanjoukon Venäjän lähetystötalon edustalla pitämästä melusta Kaulbars 20 p. marrask. 1886 lähti Bulgariasta, missä hänen vallankumouksellinen toimintansa vain oli kylvänyt vihaa Venäjää vastaan.

Aleksanteri III järjesti Stambulovin kukistamisen. Kuitenkin toinen, Venäjän asiamiesten yllyttämä sotilassalaliitto meni myttyyn helmikuussa 1887. Eräs bulgarialainen sotaoikeus tuomitsi yhdeksän maata-kavaltanutta upseeria kuolemaan. Heidät oli pelastettava, tai muuten Venäjä olisi menettänyt kaiken arvonsa Balkanilla. Mutta Kaulbarsin hätiköidyn matkan tähden Pietarin ja Sofian väliset diplomaattiset suhteet olivat katkenneet. Tsaari kääntyi sentähden Saksan hallituksen puoleen, pyytäen että se viipymättä saisi aikaan kuolemaan-tuomittujen Venäjän kannattajien armahtamisen Sofiassa. Bismarck kieltäytyi kuitenkin sekautumasta toisen valtion oikeudenkäyntijärjestykseen. Maaliskuun 6 p. 1887 nuo yhdeksän salaliittolaista Rustshukin linnoituskaivannoissa ammuttiin.

Aleksanteri III järjesti Mustanmeren-laivaston merellelähdön, ja ennen pitkää ilmestyi Varnan ja Burgasin edustalle sotalaivoja, jotka laskivat merimiesosaston maihin. Englannin laivasto lähestyi Dardanelleja. Itävallan hallitus ryhtyi sotilaallisiin toimenpiteisiin Galiziassa, jonka rajoille venäläiset sotajoukonosastot uhkaavasti kokoutuivat. Schnäbele-välikohtaus Saksan-Ranskan rajalla 20 p. huhtik. 1887 nosti sotaministeri Boulanger'n Ranskassa herättämän sotaisen mielialan kiehumapisteeseen asti. Kuumeentapaisella kiireellä otettiin Saksan armeijassa käytäntöön uusi, monipanoksinen ampuma-ase ja sen sotaista voimaa lisättiin asettamalla jalkeille kaksi uutta armeijaosastoa. Venäjän onnettoman Bulgarian-politiikan seurauksena uhkasi puhjeta maailmansota. Jännitys kasvoi Bulgarian valtaistuinkysymyksen ratkaisun johdosta. Sobranje ei valinnut hallitsijaksi Venäjän ehdokasta, ruhtinas Mingrelskia, erästä velkautunutta Pietarin kaartinupseeria, vaan unkarilaisen husaariupseerin, Stambulovin ehdottaman prinssi Ferdinand von Koburg-Koharyn. Elokuun 22 p. 1887 26-vuotias ruhtinas 32-vuotiaan ministeripresidenttinsä seurassa juhlallisesti saapui Sofiaan.

Aleksanteri III järjesti Stambulovin syrjäyttämisen. Kolmas Venäjän asiamiesten toimeenpanema sotilassalaliitto ja Stambulovia vastaan tehty murhayritys meni kuitenkin myttyyn. Giers oli väsymätön. Vannovski epäili yht'aikaa Itävalta-Unkaria ja Saksaa vastaan käytävän sodan voitollista päättymistä. Tsaari oli hylännyt Bismarckin ehdottaman kolmenkeisarinliiton uudistamisen, jotta hänellä olisi vapaat kädet Bulgariassa. Kesäkuun 18 p. 1887 Berliinissä tehdyssä "jälleenvakuutussopimuksessa" Pietarin ja Berliinin kabinetit kyllä olivat vakuuttaneet toisilleen molemminpuolista hyväntahtoista puolueettomuutta europpalaisen sodan varalta. Mutta sen johdosta ei ollut kumoutunut Saksan 1879 ottama velvoitus liittoutuneelle habsburgilaiselle monarkialle antaa sota-apua siinä tapauksessa, että Venäjä hyökkäisi Itävalta-Unkarin kimppuun. Silloin Aleksanteri III päätti myöntyä ja matkusti Berliiniin. Marraskuun 28 p. 1887 hänellä oli keskustelu valtiokanslerin kanssa. Bismarck todisti tsaarille, että hänen vakaumuksensa Saksan politiikan kavaluudesta perustui väärennettyihin kirjeisiin, jotka ovelasti oli Kööpenhaminasta hänen käsiinsä toimitettu. Päästiin sovintoon, joka siksi kerraksi haihdutti europpalaisen sodanvaaran. Ainoa, mitä Aleksanteri III epäonnistuneessa Bulgarian-politiikassaan Saksan diplomaattisella kannatuksella saavutti, oli se, ettei mikään europpalainen suurvalta tunnustanut Sofian uutta ruhtinasta. Venäjän holhouksesta vapautettu Bulgaria kehittyi uuden hallitsijansa tarmokkaassa johdossa odottamattoman nopeasti taloudellisesti ja sivistyksellisesti. Aleksanteri III:n kuolemaan asti Venäjän hallitus ei pitänyt mitään diplomaattista edustajaa Sofiassa, ainoastaan salaisia asiamiehiä, joiden virittämien murhayritysten uhriksi rahaministeri Beltshev 1890 joutui. Stambulov sitävastoin pelastui henkivartijainsa valppauden tähden. Vasta hänen kukistumisensa jälkeen (joka tapahtui 30 p. maalisk. 1894) Venäjän asiamiehet häneen nähden panivat toimeen "rangaistustuomion", kun hänet 15 p. heinäk. 1895 keskellä katua ammuttiin kuoliaaksi.

Niinkuin Bulgarian olemassaolostaan, niin Serbian riippumattomuudestaan tulee kiittää Venäjän aseita. Mutta maantieteellinen asema ja taloudelliset edut ajoivat tämän pikkuvaltion Habsburgin monarkian suojelevaan syliin. Vapaamielisten saatua vaalivoiton venäläismielisistä radikaaleista tehtiin 1881 salainen liitto ynnä kauppasopimus Itävalta-Unkarin kanssa. Vasta kuningas Milanin luovuttua kruunusta 1889 onnistui Venäjän hallituksen vaivalloisen ja usein likaisen myyräntyön jälkeen osaksi voittaa takaisin menettämänsä vaikutusvalta.

Kokonaan hukkaan meni Venäjän vaikutus Romaniassa, missä suuttumus Etelä-Bessarabian luovuttamisesta Venäjälle ja venäläisten joukkojen kokoaminen rajajoen Prutin varsille 1883 aiheutti kuningaskunnan yhtymisen kolmiliittoon. Kreikan asema meren rannalla ja sen taloudelliset edut saattoivat sen Englannin vaikutusvallan alaiseksi, jonka laivasto vallitsi Välimeren itäosassa.

Näin Venäjä, erään Aleksanteri III:n lausunnon mukaan, saattoi luottaa "vain yhteen uskolliseen ystävään" Balkanilla. Tämä oli pieni Montenegro, joka edullisesti maksatti järkähtämättömän kiintymyksensä Venäjään vuotuisilla raha-, vilja- ja asesuorituksilla.

Tällaisen valtiollisen aseman täytyi johtaa slavofiilinen puolue
hittoon Ranskan kanssa, joka oli oleva keinona ja tarkoitusperänä
Venäjän vanhan Itämaan-politiikan päämäärän saavuttamiseksi,
Konstantinopolin valloittamiseksi.

Ensimmäinen valtiomies, joka lausui julki ajatuksen aseliitosta Ranskan tasavallan ja Venäjän monarkian välillä Saksaa vastaan, oli Gambetta. Tämän v. 1882 sattuneen kuoleman jälkeen patrioottiliigan perustaja ja johtaja Paul Déroulède innokkaasti sekä puhui että kirjoitti tehdäkseen tämän ajatuksen kansanomaiseksi molemmissa maissa. Hän sai tässä kannatusta Venäjän Pariisin-lähettiläältä, parooni Arthur Mohrenheimilta, ja tämän suosituksesta slavofiilisen puolueen johtajalta, Mihail Katkovilta Moskovassa, joka 1886 aloitti menestyksellisen sanomalehtisodan seuraavana vuonna päättyvän kolmenkeisarinliiton uudistamista vastaan. Tämän tsaarin neuvonantajan kuolema 1 p. elok. 1887 antoi Déroulédelle toivotun tilaisuuden toiseen Moskovan-matkaansa, missä hän pitäen mahtipontisen puheen laski seppeleen "suuren venäläis-ranskalaisen liiton esitaistelijan" haudalle. Toisen lähenemisen aiheen, nimittäin raha-asiain alalla, antoi Venäjän luotontarve, joka 1888 päätti ensimmäisen lainansa Pariisin rahamarkkinoilla. Aleksanteri III sulki kuitenkin itsepintaisesti korvansa kaikilta Ranskan raha- ja valtiomiesten kosintayrityksiltä. Hän näki liitossa kansanvaltaisen tasavallan kanssa vaaran Venäjän itsevaltiudelle. Tähän loukkauskiveen kaikki ranskalaisten poliitikkojen ponnistukset raukesivat. Mitä he eivät voineet, sen vaikutti Saksan ulkopolitiikan äkillinen muutos Bismarckin kukistumisen jälkeen. Uusi valtiokansleri, kenraali Caprivi, kieltäytyi suostumasta Venäjän tarjoamaan vuoden 1887 jälleenvakuutussopimuksen uudistamiseen. Muuan keisari Wilhelm II:n puhe saksalais-englantilaisesta aseveljeydestä sai valtiollisen vastineensa Sansibar-sopimuksessa 1 p:ltä heinäk. 1890. Venäjän diplomatia vainusi tämän saksalais-brittiläisen sopimuksen salapykälissä, joka oli tehty molempien maiden etupiirien rajoittamiseksi Afrikassa, myöskin salaisia sotilaallisia päätöksiä Venäjää vastaan aloitettavasta hyökkäyssodasta. Jottei ilman liittolaisia kohtaisi sellaista vaaraa, tsaari raskain mielin päätti tehdä liiton Ranskan tasavallan kanssa. Viralliset keskustelut siitä alkoivat keväällä 1891 yht'aikaa Pariisissa ja Pietarissa. Kun heinäkuussa Giersin ja Ranskan ulkoministerin Freycinet'n kesken oli päästy yksimielisyyteen, niin muuan ranskalainen laivasto-osasto lähti juhlalliselle vieraskäynnille Kronstadtiin. Seisoalta tsaari juhla-aterialla, joka pidettiin ranskalaisessa amiraalilaivassa, kuunteli marseljeesia, tuota vallankumouksen intomielistä taistelulaulua yksinvaltaista tyranniutta vastaan, jonka soittamista siihen asti Venäjällä oli rangaistu karkoituksella Siperiaan. Aleksanteri III:n viimeiset epäilykset parooni Mohrenheim voitti pitkässä audienssissa 18 p. elok. 1891 Hatsinassa. Senjälkeen hän riensi takaisin Pariisiin, missä 22 p. elokuuta Venäjän lähettiläs ja Ranskan ministeristön esimies Ribot allekirjoittivat sopimuksen, jonka mukaan Venäjä ja Ranska sitoutuivat kaikin keinoin auttamaan toisiaan, jos jommankumman maan kimppuun hyökättäisiin.

Tsaari teki tämän salaisen puolustusliiton saadakseen liittolaisen Englantia vastaan. Sentähden Ranskan valtiomiehet ponnistelivat kehittääkseen liittoa vastaisuudessa siten, että he saavuttaisivat lopputarkoituksensa, Venäjän aseellisen avun kostosotaan Saksaa vastaan. Tässä mielessä Ranskan pääesikunnan päällikkö, kenraali Boisdeffre, seuraavana vuonna Pietarissa neuvotteli Venäjän pääesikunnan päällikön, kenraali Obrutshevin kanssa sotilassopimuksesta. Aleksanteri III antoi siihen kyllä periaatteellisen suostumuksensa, mutta selitti ranskalaiselle kenraalille 17 p. elok. 1892 Hatsinassa, että Venäjä vielä tarvitsi vähintään kaksi rauhanvuotta päättääksensä armeijansa uuden aseistuksen ja rakentaaksensa valmiiksi strategiset rautatiensä sekä toipuaksensa nälänhädästä ja kolerasta.

Tsaarin nimenomaisesta pyynnöstä liittosopimusta ei julkaistu eikä virallisissa puheissa saanut mainita muusta kuin molempien valtakuntien ja kansojen välisestä ystävyydestä. Kuitenkaan ei Venäjän ja Ranskan välisen aseellisen liiton olemassaolosta saattanut olla mitään epäilyksiä, kun muuan venäläinen laivasto lokakuussa 1893 oli käynyt vastavierailulla Toulonissa ja kostonkiihkoinen Pariisi oli venäläisille laivasto-upseereille ja -miehistölle valmistanut huumaavia vastaanottojuhlallisuuksia. Uuden liittosopimuksen ranskalaisten toivomusten mukaan laajennettuine määräyksineen allekirjoittivat keväällä 1894 Giers ja Casimir Périer. Sotilaspiireissä odotettiin sodan puhkeavan elokuussa samana vuonna. Silloin Japani 1 p. elok. 1894 julisti Kiinalle sodan. Itä-Aasiassa puhjennut taistelu heitti Venäjän politiikan painopisteen sille taholle, missä venäläinen valloitushalu hiljaisuudessa jo aikoja sitten oli ryhtynyt valmisteluihin uuden suuren alueen anastamiseksi. Europassa ratkaiseva taistelu lykkäytyi toistaiseksi.

Jumala oli Venäjän kansalle, niin slavofiilinen oppi julisti, Aasiassa määrännyt vapauttajan ja sivistyksen-levittäjän tehtävän. Tämän maailmantehtävän täyttämiseksi Venäjän valtio aina vuodesta 1582, jolloin venäläiset kasakat, yhdessä saksalais-balttilaisten sotavankien kanssa, olivat menneet rajavuoren Uralin poikki, oli miekalla laskenut valtansa alle koko Pohjois-Aasian sekä laajoja maa-alueita Länsi-Aasiasta. Rientokulku luonnollisen rajan saavuttamiseksi on vienyt venäläiset yhä kauemmaksi. Jos siihen jollakin kohdalla oli päästy, niin sen turvaaminen — niinkuin sotaministeri Kuropatkin eräässä tsaarille antamassaan mietinnössä 1900 selitti — vaati lähialueen valloitusta. Ja näin hillitsemättömästi valloittajana eteenpäin tunkeutuessaan Venäjällä aina vuoteen 1904 oli vain yksi vakavalta kannalta otettava vastustaja, joka esti sitä "täyttämästä jumalallista tehtäväänsä" — brittiläinen maailmanvalta. Samana vuonna, jolloin Englannin valtiotaito Berliinin kongressissa sai diplomaattisen voiton tsaarivaltakunnasta, muuan englantilainen sotajoukko kenraali Robertsin johdossa marssi Venäjän vasallivaltioon Afganistaniin ja valloitti sen eteläosan. Emiiri Shir-Ali pakeni Venäjälle, joka jätti suojattinsa auttamatta. Lordi Roberts asetti valtaistuimelle erään Englannille uskollisen ruhtinaan, joka vuotuista maksua vastaan lupasi vahvistaa sotavoimaansa — Venäjää vastaan. Mutta Venäjän vallan järjestelmällisen tunkeutumisen Intian suuntaan tämä vastoinkäyminen vain kahdeksi vuodeksi pysähdytti. Mihailovskista Kaspianmeren kaakkoisrannalta Turkin sodan juhlittu kansallissankari, kenraali Skobelev, 1880 aloitti marssinsa Tekke-turkmeeneja vastaan. Erämaan kuljetusvaikeudet, joiden johdosta ennen tehdyt sotaretket olivat surkeasti epäonnistuneet, hän voitti rakentamalla rautatien. Tammikuun 13 p. 1881 rosvoilevien paimentolaisten päälinnoitus Geok-Tepe valloitettiin, minkä jälkeen he alistuivat. Heidän maansa liitettiin Transkaspian (Kaspianmeren takaisena) alueena Venäjään ja kuvernööriksi määrättiin kenraali Komarov. Vuonna 1884 läheiset Merv-turkmeenit vapaaehtoisesti alistuivat Venäjän valtaan, kun heille luvattiin itsehallinto. Sittenkuin Merv oli sotilaallisesti miehitetty, jolloin vastoin sopimusta tehtiin hieman vastarintaa, Komarov tunkeutui Afganistaniin ja hajoitti 30 p. maalisk. 1885 Kushkin luona erään afganilaisen sotajoukonosaston. Englannin Pietarissa oleva lähettiläs kutsutti heti Venäjän ulkoministerin luoksensa ja vaati "syyllisen" kenraalin paikalla kutsuttavaksi takaisin. Englantilaisen uhkaavasta puhetavasta säikähtyneenä Giers riensi tsaarin luokse ja ilmoitti: "Komarov on heti kutsuttava takaisin, se on Englannin muodollinen vaatimus." Mutta silloin Aleksanteri III kuohahti vihasta ja iskien mahtavan nyrkkinsä erääseen pöytään, joka meni kappaleiksi, jyrähti ministerilleen: "Ketä te palvelette, minua vaiko Englantia? Ilmoittakaa lähettiläälle, että tulen antamaan Komaroville kunnianosoituksen!" Ja niin kävikin. Rauhaa-rakastavan Gladstonen johtama brittiläinen kabinetti tyytyi venäläis-englantilaisen komissionin asettamiseen, joka pitkien keskustelujen jälkeen 1887 määräsi Afganistanin pohjoisrajan Venäjän vaatimusten mukaiseksi.

Siellä, missä Venäjän, Afganistanin, Kiinan ja Intian rajat sattuivat yhteen, kohosi Baijerin-kokoinen vuorimaa korkealle pilviin — Pamir. Huolimatta maan köyhyydestä, jonka ylätasangoilla kesäisin ja laaksonnotkelmissa talvisin vaeltavat paimenet viettävät hurjaa elämäänsä, sillä oli Venäjän hallitukseen suuri vetovoima. Muuan "tieteellinen retkikunta" kiipesi elokuussa 1891 tuohon vuorimaahan, voitti erään tielle asettuneen afganilaisen sotajoukonosaston, kulki Hindukushin muodostaman "luonnollisen rajan" poikki ja katseli tältä "maailman katolta" tiedonhaluisesti jalkojensa juuressa olevaa Kabulia ja taivaanrannalla nähtävää laajaa Intian tasankoa. Afganistanin emiiri, joka piti omanansa sitä maata, johon venäläiset olivat tunkeneet, kääntyi apua pyytäen, Englannin puoleen. Mutta rauhaa-rakastava brittiläinen pääministeri Gladstone kannatti taas myöntyväisyyttä. Kauan aikaa keskusteltua Lontoon kabinetti 1895 jätti riidanalaisen alueen Venäjälle. Siihen loppui sillä kertaa Venäjän tunkeutuminen Intiaa kohti, sillä samaan aikaan kiinalais-japanilainen sota läheni loppuaan, ja ulkoministeriön Aasian-osasto käänsi huomionsa Itä-Aasian kysymykseen.

"Hallitse Itää", sitä merkitsee suomeksi käännettynä vuonna 1860 Japanin meren rannalle perustetun merilinnoituksen Vladivostokin nimi. Täällä 31 p. toukok. 1891 silloinen perintöruhtinas ja myöhempi tsaari Nikolai II loi ensimmäisen lapiollisen maata ryhdyttäessä maailman suurimpaan rautatierakennukseen. 7,581 kilometrin pituisena se johdettiin metsien ja arojen poikki, ja Tsheljabinskin luona, Ural-vuoriston itärinteellä, sen oli määrä yhdistää Kaukainen Itä Europan rautatieverkkoon ja turvata valloituspolitiikalle rajattomat sotaväenkuljetus-mahdollisuudet. Mutta aikaisemmin kuin venäläinen diplomatia luulikaan, kun vielä valmistettiin siltaa Jenisein poikki, pakotti kiinalais-japanilaisen sodan päätös käymään käsiksi Itä-Aasian asioihin, jolloin lähinnä Tyynen valtameren laivasto näytteli ratkaisevaa osaa.

Huhtikuun 17 p. 1895 voitettu Kiina Simonosekin rauhassa Japanille luovutti Formosan saaren, Liautungin niemimaan ynnä Port Arthurin merilinnoituksen sekä Niutshvangin sataman Etelä-Mandshuriassa ja tunnusti siihenastisen suojelusvaltionsa Korean riippumattomuuden. Kuutta päivää myöhemmin Venäjä, Saksa ja Ranska panivat sitä vastaan vastalauseensa. Noiden kolmen suurvallan sotalaivastojen uhkaavasti kokouduttua Tshili-lahteen Japanin hallitus myöntyi, käski kiihtyneen kansan vaieta ja määräsi vapaaehtoisen verotuksen tulevan kostosodan varustuksia varten. Port Arthur ja Niutshvang annettiin takaisin Kiinalle, joka lisäsi sotakorvaustansa, minkä Venäjä antoi Pekingin hallitukselle etukäteen ja minkä Japani käytti sotavoimansa vahvistamiseen.

Ulkoasiain johtajaksi oli Giersin kuoleman jälkeen 26 p. tammik. 1895 tullut monivuotinen Wienin-lähettiläs, ruhtinas Aleksei Lobanov-Rostovski, joka toistaiseksi asetti Balkanin kysymyksen "lasikuvun alle", saadakseen vapaat kädet Kaukaisessa Idässä. Saksan liittyminen Venäjän Itä-Aasian politiikkaan sai selityksensä uuden valtiokanslerin, ruhtinas Hohenlohen toivomuksesta taas solmia umpeen Berliinin ja Pietarin välisen langan, jonka Caprivi oli leikannut poikki. Kun Berliinin ulkoasiainvirasto ei tuntenut Japanin maantiedettä ja historiaa, niin se yhtä vähän kuin Lobanov saattoi huomata, mitä kohtalokkaita seurauksia oli oleva diplomaattisesta hyökkäyspolitiikasta Idän tulevaa suurvaltaa vastaan.

Toukokuussa 1896 vietettyyn Moskovan kruunausjuhlallisuuteen saapui kiinalainen valtiomies Li-Hung-Tshang. Hän vihasi Japania ja pelkäsi samalla sen miekkaa. Lobanov ja Witte vaativat vastineeksi siitä, että Venäjä suojelisi Kiinan alueen loukkaamattomuutta, lupaa Siperian radan jatkamiseen Pohjois-Mandshurian kautta ja sen suojelemiseen venäläisillä joukoilla. Tuo kokenut valtiomies huomasi kyllä, että tässä tarjouksessa piili Kiinalle kuuluvan maan anastus, mutta suostui siihen kuitenkin toukokuun 22 p., monien neuvottelujen, uhkausten ja herkullisten ateriain taivuttamana. "Ulkonäön säilyttämiseksi" hän kuitenkin vaati, ettei Venäjän hallitus, vaan siitä kokonaan riippuva "venäläis-kiinalainen pankki" rakentaisi ja hallitsisi Mandshurian rataosaa nimellä "Itä-Kiinan rata".

Jo seuraavana vuonna Saksan laivaston toimeenpanema Kiautshoun valtaaminen pani koetteelle Venäjän uskollisuuden sitoumustensa täyttämisessä. Pietarin diplomatia selitti kuitenkin Moskovan salasopimuksen niin, että se antoi Kiinalle turvaa vain Japanin maannälkää vastaan, mutta ei Saksan tai Ranskan sekautumista vastaan Taivaan valtakunnan ylivallanoikeuksiin. Heti senjälkeen, 18 p. jouluk. 1897, Venäjän laivasto purjehti Port Arthurin satamaan ja anasti tämän merilinnoituksen. Ja Ranska esitti laskunsa siitä, että se 1895 oli auttanut Kiinaa Japanin liioiteltuja rauhanehtoja vastaan, ottamalla 22 p. huhtik. 1898 haltuunsa eteläkiinalaisen sataman Kuangtshoun. Europan valtojen häiriytyneen tasapainon palauttamiseksi Kiinassa nostettiin sitten 24 p. toukok. 1898 Veihaiveissa, vastapäätä Port Arthuria, Englannin lippu. Voimaton Pekingin hallitus suostui muukalaisten anastamien alueiden muodolliseen luovuttamiseen, "ulkonäön säilyttämiseksi" vuokrasopimusten muodossa. Venäjä hankki itselleen sen ohessa vielä 7 p. toukok. 1898 oikeuden rakentaa haararadan Itä-Kiinan radalta Harbinista Mukdenin kautta Port Arthuriin ja turvata sitä "suojelusjoukoilla".

Ulkopolitiikan johtajaksi Lobanovin 31 p. elok. 1896 sattuneen kuoleman jälkeen oli tullut Mihail Muravjov, "Vilnan diktaattorin" pojanpoika, jonka luonteenpiirteet hänellä olikin. Sen lasikuvun, minkä hänen edelläkävijänsä oli asettanut Balkanin kysymyksen päälle, hän painoi vielä lujemmin siihen kiinni sillä sopimuksella, minkä Pietarin hallitus 28 p. huhtik. 1897 teki Wienin kabinetin kanssa. Siinä nuo molemmat suurvallat sitoutuivat olemaan sekautumatta turkkilaisen maakunnan Makedonian sekasortoisiin oloihin, missä oli puhjennut verinen partiosota, sekä status qvon säilyttämiseen Balkanilla. Venäjän voimat olivat käytettävissä uuteen valloituspolitiikkaan Itä-Aasiassa, jonka päämääränä kunnianhimoisen ulkoministerin silmissä häämötti Korean valtaaminen.

Tässä entisessä suojelusvaltiossa oli, heti kun se oli julistettu riippumattomaksi, alkanut kiivas pikkusota venäläisen ja japanilaisen vaikutuksen välillä. Venäjän edustajana oli konsuli Weber Soulissa, jonka liian säännönmukaista ja sentähden menestymätöntä asiainhoitoa vastaan Pietarissa nousi tyytymättömyyttä. Silloin hänen puolisonsa tammikuussa 1896 pelasti hänen asemansa. Käydessään kerran hallitsijan palatsissa hän, japanilaisen vartion huomaamatta, kantotuolissaan vei hänen jalkoihinsa kyyristyneen Korean kuninkaan konsulitaloon, jota venäläiset merisotilaat suojelivat. Japanin juonista pelastettu hallitsija, Li Hui, allekirjoitti auliisti Weberin sepittämät hallituksen määräykset Japanin asettamien arvohenkilöiden mestaamisesta, uusien ministerien sekä venäläisten raha- ja sotaneuvosten nimittämisestä, satamien luovuttamisesta Venäjälle j.n.e. Vasta vuoden perästä hän tuli takaisin palatsiinsa, joka nyt oli venäläisten upseerien komentaman henkivartijajoukon suojelema, ja otti Weberin ehdotuksesta "riippumattomuutensa" merkiksi keisarinnimen. Venäjän suojelusherruus Koreassa näytti olevan saavutettu.

Japanin kansassa oli herättänyt suunnatonta suuttumusta, että Venäjä oli ottanut haltuunsa Japanin 1894 valloittaman Port Arthurin merilinnoituksen. Siihen tuli lisäksi Japanin vaikutuksen syrjäyttäminen Koreassa, jota pidettiin Niponin hyvin-ansaittuna ja luonnollisena siirtomaana. Ulkoministeriössä ei enää voinut olla mitään epäilystä aseman vakavuudesta ja Japanin sotavarustusten laajuudesta, sittenkuin Venäjä lähettiläästänsä, parooni Rosenista (16 p:stä elok. 1897) oli saanut yhtä kykenevän havainnontekijän kuin hyvän Itä-Aasian tuntijan. Siperian-radan rakennus ulottui vasta 1899 Baikal-jarvelle, ja sieltä Jablonoi- ja Hingan-vuoriston poikki Sungarin rannalla olevaan Harbiniin ammotti yli 2,000 kilometrin pituinen raiteeton taival. Japanin hallitus ehdotti Pietarin kabinetille maaliskuussa 1898 heidän etupiiriensä tarkkaa erottamista Jalu-joen muodostamaa linjaa myöten. Parooni Rosen puolsi innokkaasti Japanin tarjouksen hyväksymistä, joka Venäjälle Korean luovuttamisen vastineeksi jätti koko Mandshurian. Siihen kunnianhimoinen Muravjov ei voinut mukautua, vaikka hänen täytyi myöntyä. Huhtikuun 25 p. 1898 molempien valtojen kesken tehty Korean sopimus merkitsi Venäjän politiikan peräytymistä, koska sen mukaan venäläiset raha- ja sotaneuvokset oli kutsuttava takaisin ja keisari Li Huin lahjoittamat satamat luovutettava, mutta epäselvän sanamuotonsa tähden se jätti takaportin tulevaisuuden varalle. Ja erään toisen takaportin myöhempää maanvaltausta varten varasi samaan aikaan muuan valtiollinen seikkailija nimeltä Besobrasov. Tämä entinen kaartinupseeri ja "pyhän liigan" johtaja vuodelta 1882 oli isänmaallismielisillä mietinnöillä lähennellyt Nikolai II:ta ja saavuttanut hänen luottamuksensa. Muuan Vladivostokin kauppias oli 1896 Korean hallitukselta hankkinut luvan Jalu-joen metsien käyttämiseen. Besobrasov osti häneltä tämän myönnytyksen 80,000 ruplasta ja perusti joen vasemmalle, Japanin-puoliselle rannalle sahamyllyn. Witte kieltäytyi päättäväisesti kannattamasta tätä valtiollis-kaupallista yritystä. Mutta hovipiireissä heräsi sitä kohtaan mielenkiintoa, ja hankittiin isänmaallisista syistä ja voiton toivossa osakkeita tuossa "itäaasialaisessa teollisuusyhtiössä", miksi Besobrasov risti huijausyrityksensä, jolle hän Nikolai II:lta sai puijatuksi kahden miljoonan ruplan valtionkannatuksen.

Muravjov oli vain lykännyt toistaiseksi aasialaiset valloitusaikeensa. Saadakseen aikaa niiden kypsyttämiseksi ja Siperian radan valmistamiseksi, hän tsaarin nimessä 24 p. elok. 1898 kääntyi kaikkien hallitusten puoleen, ehdottaen kansainvälistä konferenssia "liiallisten, kaikkia valtakuntia rasittavien varustusten vähentämiseksi". Sillä aikaa kuin Europan sanomalehdistö kantoi asianmukaisen kunnioituksen "jalomielisen tsaarin ihmisystävälliselle mielenlaadulle", puuhasi uusi sotaministeri Aleksei Kuropatkin (tammikuusta 1898) kaikessa hiljaisuudessa innokkaasti sangen huomattavaa armeijanlisäystä. Hän muodosti 33 uutta tykistödivisioonaa, kaksi uutta armeijakuntaa Aasiassa, kaksi uutta jääkäribrigadia Siperiassa ja aloitti kenttätykistön uudesti-aseistamisen uudenaikaisilla pikatulitykeillä. Samaan aikaan Itämeren ja Itä-Aasian sotalaivastoa suurten taistelulaivojen rakentamisella melkoisesti vahvistettiin, jota varten eräs tsaarin ukaasi 10 p:ltä maalisk. 1898 yli vahvistetun laivastomenoarvion vielä oli määrännyt 90 miljoonaa ruplaa. Pääsotasatamaksi Tyynessä valtameressä valittiin Port Arthurin jäätön lahti, jonka ympäri rakennettiin sikermä linnoituksia. Sotasataman viereen Witte tahtoi perustaa kauppasataman, mikä maatuneen, mutta tilavan merenlahden ruoppaamisella helposti oli aikaansaatavissa. Aito venäläinen virastojenvälinen kateus sai tuuman raukeamaan. Silloin rahaministeri 1899 perusti 30 kilometrin päässä koilliseen Port Arthurista olevan Talienvanin lahden rannalle kaupungin, jolle hän antoi nimen Daljni = etäinen. Äärettömiä summia heitettiin hukkaan talojen, kirkkojen, varastohuoneiden ja koulujen rakentamiseen sekä rantakatujen perustamiseen, jotka sitten tekivät japanilaisille mahdolliseksi suurten piiritystykkiensä laivaamisen lähtiessään Port Arthuria pommittamaan. Siperian sanomalehdistö ennusti jo 1900, että sodan sattuessa Daljni oli oleva tukikohtana läheistä merilinnoitusta vastaan toimivalle piiritysarmeijalle, ja antoi sille pilkkanimen "Lishni" = tarpeeton.

Muravjovin viimeinen menestys — hän kuoli 21 p. kesäk. 1900 — oli kirkkovaltion Tibetin saattaminen Venäjän suojelusherruuden alaiseksi. Vuodesta 1720 asti oli Pekingin ja Lhassan hallitusten kesken konkordaatti olemassa, jonka mukaan Kiina sitoutui suojelemaan Tibetin riippumattomuutta, jotavastoin Dalai Lama, kirkkovaltion päämies ja kaikkien buddhalaisten paavi, lupasi käyttää hengellistä vaikutusvaltaansa Kiinan mandshudynastian hyväksi. Vuonna 1899 englantilaiset sotajoukot miehittivät Tibetin maakunnan Sikkimin, eikä Kiina sitä estänyt. Seuraavana vuonna perintöruhtinas Nikolai, sittemmin tsaari, Aasian-matkallaan astui Intian maaperälle. Hänen seuraajansa ja neuvonantajansa oli ruhtinas E. Uhtomski, joka myöhemmin runsaasti kaunistetussa koruteoksessa kertoi matkasta ja samalla saattoi julkisuuteen haaveelliset tuumansa Aasian tulevaisuudesta. Uhtomskin mystillisen käsityksen mukaan "Aasia tämän sanan täydessä merkityksessä ja koko laajuudessaan ei ollut mitään muuta kuin kappale Venäjää, joka puolestaan pyrki veljellisessä syleilyssä yhtymään Aasiaan". Sitävastoin "Länsi-Europan suhdetta Itään kuvasi tykkiin sidottu kapinallinen sipoy (intialainen brittiläisessä sotapalveluksessa)". Uhtomski koetti siihen aikaan saada aikaan kohtauksen Dalai Laman ja tulevan tsaarin kesken Darjilingissa Himalaja-vuoriston etelärinteellä, mutta Englannin hallitus esti sen. Perintöruhtinaan palatessa Siperian kautta Uhtomski aloitti suhteita Baikalin-takaisella alueella hallitsevan sikäläisten burjatien Suur-Laman kanssa ja sai aikaan, että Tibetin paavi sanoi irti vuoden 1720 konkordaatin ja alkoi etsiä uutta suojelijaa. Pietarin ja kaukaisen Lhassan väliset neuvottelut hoiti burjati Dordshiev, joka käytyänsä Irkutskin kymnaasin oli ruvennut munkiksi. Uhtomskin suosituksesta hän 1897 tuli Dalai Laman neuvonantajaksi ja ilmestyi tämän lähettiläänä syyskuussa 1900 tsaarin luokse Livadiaan, mukanaan valmis sopimusehdotus. Tsaari puolestaan lähetti edustajanaan toisen venäläistyneen burjatin nimeltä Tsibikovin Lhassaan, missä marraskuussa 1900 tsaarin ja buddhalaisen paavin välinen sopimus lopullisesti päätettiin. Nikolai II otti sen mukaan suojellakseen kirkkovaltiota, jonka vastineeksi Dalai Lama lupasi kaikissa buddhanuskoisissa maissa edistää Venäjän etuja. Heinäkuun 6 p. 1901 Nikolai II Pietarhovissa juhlallisesti vastaanotti tibetiläisen lähetystön, jota johti Dordshiev, joka toi hänelle Dalai Lamalta lahjoja ja käsikirjeen. Siinä buddhalainen paavi koroitti tsaarin "uskon lahjojen mestariksi ja hoitajaksi".

Uhtomski näki haaveellisen aatteensa, että "Aasian olemukseltaan venäläisille läheiset kansat vapaaehtoisesti alistuisivat valkoisen tsaarin valtikan alle", olevan toteutumaisillaan. Venäjän sanomalehdistö tervehti innostuneesti "molempien maiden läheistä yhteyttä". Kun Englannin lähettiläs kysyi, mitä tibetiläinen lähetystö tarkoitti, niin hänelle syötettiin juttuja. Kun Venäjän Tibetissä saaman suojelusherruuden seurauksena oli, että Kiinan hallitus osoitti usein selittämätöntä myöntyväisyyttä Venäjän vaatimuksiin nähden, niin Englantikin marraskuussa 1903 lähetti Dalai Laman luo lähetystön, joka vei hänelle lahjoja ja mukanaan — konekiväärejä. Venäjän Lontoossa oleva lähettiläs kyllä teki sitä vastaan vakavia huomautuksia. Mutta lordi Lansdowne torjui ne 17 p. marrask. 1903 jyrkässä muodossa: "hänestä näytti ylenmäärin kummalliselta, että nämä vastaväitteet tekee valta, joka ei missään maailmassa koskaan epäröi koskea naapurien oikeuksiin, kun olosuhteet näyttävät sitä vaativan". Sillävälin lähetystö kulki Himalajan lumipeitteisten solien läpi, ajoi hajalle tibetiläisen, venäläisten upseerien johtaman nostoväen ja saapui 3 p. elok. 1904 pyhään kaupunkiin Lhassaan. Venäläisen suojelusherruuden sijaan astui brittiläinen.

Europan suurvaltojen maidenryöstö Kiinassa sekä kristillisten lähetyssaarnaajien sekautuminen Taivaan valtakunnan lainkäyttöön ja hallintoon synnytti 1900 isänmaallisen muukalaisvihamielisen liikkeen, joka Englannissa sai nimen boksarikapina. Se antoi Venäjälle toivotun tilaisuuden koko Mandshurian sekä Pohjois-Mongolian sotilaalliseen miehittämiseen. Vaikk'ei rauhallinen kiinalainen väestö tällöin tehnyt mitään vastarintaa, niin Amur-maakunnan kuvernööri, kenraalimajuri Gribski, "turvallisuuden tähden" ryhtyi raakamaiseen tekoon. Venäläisen rajakaupungin Blagoveshtshenskin koko kiinalainen väestö, noin 10,000 miestä, naista ja lasta, ajettiin 2 p. heinäk. 1900 poliisi- ja sotilasvoimalla Amur-jokeen. Tunnettu maalari Vereshtshagin, joka neljää viikkoa myöhemmin kulki jokea alaspäin, kertoi 1903 "Vjestnik Jevropyssa", kuinka hukutettujen kiinalaisten turpuneet ruumiit estivät hänen höyrylaivansa kulkua, hiljaa ajautuen merta kohti, ilmaa saastuttaen ja tsaarillista hallitusta syyttäen. Venäjän lehdet eivät silloin saaneet mitään siitä kertoa. Sen sijaan ruhtinas Uhtomski "Kiinan kirjeissään" kuvasi saksalaisten, brittiläisten ynnä muiden länsieuroppalaisten sotajoukkojen "barbaarista sodankäyntiä ja raakaa ryöstämisraivoa" Kiinan sotaretkellä ja asetti sen vastineeksi venäläisten sotamiesten "inhimillisen käyttäytymisen", jotka tarkasti pysyttäytyivät erillään rosvouksista ja murhista. Kun europpalaiset lähetystöt Pekingissä oli vapautettu, niin Venäjän hallitus Uhtomskin toimesta kieltäytyi enemmästä osanotosta Kiinan-retkeen ja tyytyi Mandshurian valloitukseen, jonka tähän asti kaupalle "avoin ovi" nyt pantiin lukkoon venäläisellä tullimuurilla. Suunnitelmista Korean valtaamiseksi ei luovuttu, mutta niiden toteuttaminen tehtiin riippuvaksi Siperian-radan valmistumisesta, jota kuumeentapaisella kiireellä joudutettiin. Besobrasovin itäaasialainen teollisuusyhtiö nousi suureen kukoistukseen. Monet suuriruhtinaat ja tsaari itse tulivat tuon Jalun vasemmalla rannalla sijaitsevan valtiollisen puunsahauslaitoksen osakkaiksi, jonka suojelemiseksi muodostettiin "metsävartiosto" venäläisistä sotajoukoista.

Kreivi Ito, uudenaikaisen Japanin luoja, huolestuneena isänmaansa tulevaisuudesta, jos se joutuisi sotaan Venäjän ja Ranskan kanssa, päätti henkilökohtaisesti puhuttelemalla Pariisin ja Pietarin johtavia valtiomiehiä päättää ratkaistavana olevan riidan rauhallisella sopimuksella Kiinan kustannuksella. Pariisissa hän ei saanut osakseen ymmärtämystä eikä kannatusta Pietarissa toimitettavaa diplomaattista tehtäväänsä varten. Marraskuun 30 p. 1901 hän Muravjovin seuraajalle, kreivi Lamsdorffille, teki saman ehdotuksen, jota Tokion kabinetti jo maaliskuussa 1898 oli tarjonnut: Venäjän ja Japanin etupiirit Itä-Aasiassa olivat tarkasti ja lopullisesti erotettavat Jalu-virran muodostamalla linjalla. Selvänäköisenä valtiomiehenä Venäjän ulkoministeri oli siihen valmis, hienovaistoisena hovimiehenä hänen täytyi tässä määrätyssä muodossa hylätä tehty tarjous, sillä Besobrasovin sahamylly oli Jalun vasemmalla rannalla ja tsaari oli osakkaana Korean metsien hakkuuliikkeessä. Lamsdorffin vastaehdotus Pohjois-Korean luovuttamisesta raukesi Iton salaiseen valtakirjaan. Venäjän hovipiireissä ja määräävissä sotilaspiireissä ei otettu tuota "pientä keltaista japanilaista" vakavalta kannalta. Olihan Kuropatkin tsaarille 27 p. maalisk. 1900 antamassaan kertomuksessa suosittanut, "että Japanilta, veristen selkkausten estämiseksi Kaukaisessa Idässä, oli riistettävä oikeus pitää sotalaivastoa". Pettyneenä Ito lähti Lontooseen. Täällä hän kohtasi asiantuntemusta ja ymmärtämystä. Tammikuun 30 p. 1902 Suurbritannia ja Japani tekivät liiton viideksi vuodeksi. Sen julkaiseminen 12 p. helmik. osoitti, että venäläis-japanilaisen sodan syttyessä Englanti lähinnä oli velvollinen antamaan vain diplomaattista ja rahallista kannatusta, mutta aseellista apua vasta silloin, jos jokin kolmas valta — Ranska — sekautuisi taisteluun Venäjän puolella. Muuan sopimuksen salainen pykälä vakuutti sen tapauksen varalle, että Japanin sotajoukko kärsisi tappion Koreassa, että Englannin laivasto estäisi mannermaasodan siirtämistä saarivaltakuntaan.

Sodanuhka, mikä sisältyi liittosopimuksen julkaisemiseen, pakotti hallituksen myöntyväisyyteen. Se sitoutui eräässä 8 p. huhtik. 1902 Kiinan hallituksen kanssa tehdyssä sopimuksessa miehittämänsä Mandshurian asteittaiseen tyhjentämiseen puolentoista vuoden kuluessa, s.o. ennen 8 p. lokak. 1903.

Tsaarin ministerien ja neuvonantajien joukossa Wittellä yksin oli selvä käsitys Kaukaisessa Idässä nousevasta vaarasta. Oppiakseen henkilökohtaisesti tuntemaan Mandshurian oloja hän 26 p. syysk. 1902 lähti sinne. Tsaarille antamassaan kertomuksessa hän kuvasi venäläisen sotilasvallan raakaa menettelyä Mandshurian rauhallista kiinalaista väestöä ja kiinalaisia hallitusvirastoja kohtaan. Hän suositti Korean luovuttamista ja Mandshuriassa vallitsevan sapelivallan lopettamista; sen sijaan tämä maa voitaisiin valloittaa rauhallisella tavalla. Tämän Witten kuvauksen tarkistamiseksi tsaari tammikuussa 1903 lähetti suosikkinsa Besobrasovin Itä-Aasiaan. Tämä seikkailija, oikea vastuuttoman neuvonantajan perikuva, näytteli kahden kuukauden ajan Mandshuriassa hallitsijan osaa, sekautuen kaikkiin ylipäällikön, amiraali Aleksejevin. (erään Aleksanteri II:n äpäräpojan) toimenpiteisiin, jakeli anteliaasti rahaa oikeauskoisten kirkkojen ja venäläisten sanomalehtien perustamiseksi, osti hiilikerrostumia ja hankki kauppalupia. Niin suuttunut kuin Aleksejev alussa olikin tsaarillisen suosikin röyhkeästä käyttäytymisestä, niin hän kuitenkin omien tuumiensa edistämiseksi teki hänen kanssaan läheisen liiton. Sen teki Plehwekin, kun tuo onnenonkija hyvin menestyneeltä liikematkaltaan oli palannut Pietariin. Itä-Aasiassa noudatettavaan politiikkaan nähden syntyi toiselta puolen Plehwen, Besobrasovin ja Aleksejevin, toiselta puolen Witten ja Lamsdorffin kesken katkera taistelu, johon vedettiin myöskin vastakkaiset käsitykset valtakunnan sisällisestä tilasta. Pobedonostsev kannatti Plehweä. Kuropatkin horjui, luonteensa mukaisesti, päättämättömänä sinne tänne. Hänen mieskohtaisen kunnianhimonsa määränä ei ollut voitollinen sota Japania vastaan, vaan Saksan sotilaallinen musertaminen. Kesällä 1903 Kuropatkin teki tiedusteluretken Port Arthuriin ja edelleen Japaniin, tutkiakseen sotilaallista ja valtiollista asemaa itse paikalla. Tokiossa hän kuuli parooni Rosenilta, että sota oli välttämätön, jollei lopetettaisi Besobrasovin Jalu-yritystä; että Japanin sotajoukkoa ja laivastoa ja sen kansan sotaista henkeä ei ollut tuomittava niin halveksivasti, kuin Venäjän sotilasasiamies, eversti Vannovski Kuropatkinille lähettämissään kertomuksissa oli tehnyt.[7] Siitä huolimatta hän Pietariin palattuaan lyöttäytyi Plehwen puolelle, joka piti voitollista sotaa Japania vastaan välttämättömänä kansan vallankumouksellisen mielialan kääntämiseksi pois hallituksen väärinkäytöksistä. Tai, niinkuin hänen äänenkannattajansa Novoje Vremja sanoi: sota oli ainoa keino tehdä villit Gorki-ainekset isänmaallisiksi. Kuropatkin liittyi sotapuolueeseen pysyäkseen ministerinä. Valtiosihteriksi koroitetun tsaarillisen suosikin vaikutusvalta oli suurempi kuin koskaan. Hänen ystävyytensä aiheutti arvonkoroitusta, hänen vihamielisyytensä virkaeron.

Heinäkuun 30 p. 1903 Japanin lähettiläs antoi nootin, joka toisti jo 1898 ja 1901 tehdyn ehdotuksen: koko Mandshuria Venäjälle, koko Korea Japanille. Kreivi Lamsdorff, jota Rosen ja Witte ahdistelivat, oli nyt siihen valmis. Ratkaisu tapahtui elokuussa, tsaarin palattua pyhiinvaellusretkeltään pyhän Serafimin luiden luokse: kreivi Lamsdorff jäi virkaansa, mutta vapautettiin venäläis-japanilaisten keskustelujen johtamisesta ja sai toimekseen Makedonian kysymyksen selvittelyn. Witte sai eronsa raha-asiain ministerinä ja syrjäytettiin nimittämällä hänet ministerikomitean puheenjohtajaksi. Itä-Aasian ulkopolitiikan johto uskottiin Pietarissa valtiosihteeri Besobrasoville, joka tuli erään vastaperustetun "Kaukaisen Idän komitean" johtajaksi, sekä samaan aikaan Port Arthurissa amiraali Aleksejeville, joka koroitettiin "Kaukaisen Idän käskynhaltijaksi" Baikal-järvestä aina Jalu-jokeen saakka.

Sillä sota oli ratkaistu, jota Plehwe tahtoi sisäpoliittisista syistä ja jota Kuropatkin kertomuksessaan tsaarille 6 p:ltä jouluk. 1903 piti välttämättömänä, jotta Japanilta olisi riistetty oikeus pitää sotalaivastoa ja siten tehty sille mahdottomaksi Venäjän tulevassa taistelussa Saksaa vastaan auttaa tätä valtakuntaa hyökkäämällä Vladivostokia tai Port Arthuria vastaan. Besobrasov ja Aleksejev olivat aivan varmat siitä, että pieni Japani, nähdessään venäläisen jättiläisen voimakeinot, ei sotaan ryhtymällä tekisi itsemurhaa, harakiriä, vaan taistelutta luopuisi Koreasta. Molemmat mahtimiehet tekivät jo suurenmoisia suunnitelmia Itä-Aasian alueiden taloudelliseksi käyttämiseksi ja omien taskujensa täyttämiseksi.

Lokakuun 8 päivä menee, eikä Mandshuriaa ole tyhjennetty, niinkuin on luvattu. Yhä vielä Japanin hallitus tarjoo kättänsä rauhalliseen sovinnontekoon, mutta Pietarin kabinetti kehoittaa sitä kääntymään käskynhaltija Aleksejevin puoleen Port Arthurissa, niinkuin kerran 16. vuosisadalla Moskovan suuriruhtinaat ylpeästi olivat lähettäneet pikkuvaltioiden, niinkuin Ruotsin ja Liivinmaan, hallitukset asioineen Novgorodissa olevan käskynhaltijansa puheille. Aleksejev vaatii Pohjois-Korean sekä kahden maan eteläosassa olevan, vastapäätä Japanille kuuluvaa Tsushiman saarta sijaitsevan sataman luovuttamista. Nämä ehdot Japani hylkää. Tsaari tekee Lamsdorffin kanssa diplomaattisen matkan ulkomaille. Kohdatessaan keisari Frans Josefin Mürzstegissä 2 p. lokakuuta ja keisari Wilhelm II:n Wiesbadenissa 4 p. marraskuuta hän hankkii itselleen Itävalta-Unkarin ja Saksan puolueettomuuslupauksen tulossa-olevassa sodassa. Lamsdorff yrittää 28 p. lokakuuta Pariisissa saada sotilaallista kannatusta, mutta turhaan.[8] Japani on valmis taisteluun, sotalaina jo toukokuussa Lontoossa päätetty; ranskalaistakin pääomaa oli siinä mukana. Kansan mieli on kiihtynyt ja sotainen, ja tämä mieliala saa vastakaikunsa parlamentin myrskyisissä keskusteluissa 11 p. joulukuuta. Valmistuneella Siperian radalla pyörii herkeämättä sotilasjunia lännestä itään, uusia taistelulaivoja lähtee puhkuen Kronstadtista Port Arthuria kohti Venäjän Tyynenmeren laivaston vahvistamiseksi. Joulukuun 24 p. 1903 Japani tekee uusia ehdotuksia ja pyytää niihin vastausta ennen 7 p. tammik. 1904, mutta sitä saamatta. Tokiossa pääsee se vakaumus valtaan, että Venäjä pitkittää keskusteluja vain täydentääksensä varustuksiansa maalla ja merellä. Viimeisen askelen saattaakseen Japanin hallituksen kärsivällisyyden loppumaan astuu Pobedonostsev. Hänen toimestaan määrätään 200,000 ruplaa valtiorahastosta oikeauskoisen tuomiokirkon rakentamiseksi Soulin, Korean pääkaupungin pääpaikalle. Tokiossa kokoutuu, mikadon johtaessa puhetta, "vanhojen neuvosto", kokeneiden valtiomiesten kokous, ja päättää, että sotaan on ryhdyttävä. Helmikuun 5 p. 1904 Japani keskeyttää diplomaattiset keskustelut ja aloittaa kolmea päivää myöhemmin vihollisuudet yöllisellä torpedolaivahyökkäyksellä Venäjän sotalaivaston kimppuun Port Arthurin edustalla. Meluava sotainnostus Pietarissa on vastauksena "salakavalan" vihollisen odottamattomaan ja menestykselliseen hyökkäykseen. Hovissa vallitsee välinpitämätön mieliala. Ollaan varmoja sodan voitokkaasta päättymisestä ja nähdään ensimmäisessä sotilaallisessa häviössä vain "kirpunpurema".

8. LUKU.

"Joka tekee itsensä syypääksi kerettiläisyyden tai harhaoppien levittämiseen, joita jo on vallalla oikeauskoisen kirkon luopioissa, taikka uusien, uskolle vaarallisten lahkojen perustamiseen, rangaistaan kaikkien säätyoikeuksien menettämisellä sekä karkoituksella Europan Venäjältä Transkaukasiaan uutisasukkaaksi, Transkaukasiasta Siperiaan, mutta itse Siperiassa tämän maan kaukaisimmille paikoille."

"Pyhän, katolisen, apostolisen, oikeauskoisen kirkon" etupäässä oli tsaari sen rajattomalla vallalla varustettuna suojelijana ja ylimmäisenä pappina. Vain uskonkysymysten ratkaisu oli teoriassa pidätetty yleiselle kirkolliskokoukselle. Mutta kun sellaista ei sitten vuoden 1787 enää oltu pidetty, niin ylin kirkollinen hallintovirasto, "pyhä synodi", käytännössä järjesti myöskin uskonopilliset riitakysymykset. Moskovan, Kiovan ja Pietarin kolme metropoliittaa, Itä-Europan, Pohjois-Aasian ja Luoteis-Amerikan (Alaskan) 63 hiippakuntapiispaa, samoin kuin Tokion, Pekingin ja Urmian, saivat olla vain pyhän synodin osoitusten kuuliaisia toimeenpanijoita ja olivat toimeenpanossa konsistorien sihteerin valvonnan alaisia, joiden siitä tuli kertoa pyhän synodin yliprokuraattorille. Huolimatta piispanviran puhtaasta virkamiesluonteesta se oli kovin haluttu, sillä siihen kuului suuri valta alempiarvoisiin pappeihin nähden ja runsaat tulot. Mutta vain munkit voivat saada jalokivillä koristetun piispan sauvan. Tämä kehoitti kyvykkäitä ja kunnianhimoisia seminaarikasvatteja, uusimpana aikana myöskin hurskastelevia kaartinupseereja, tekemään munkkilupauksen. Sillä he astuivat niinsanotun "mustan" papiston riveihin, joka etuoikeutettujen ylpeydellä katseli "valkoisen" maallikkopapiston suurta laumaa. Luostarien luku ei Venäjän valtakunnan tuhatvuotisen historian minään aikakautena ole niin kasvanut kuin Aleksanteri III:n ja Nikolai II:n hallituskautena. Virallisten tietojen mukaan oli vuonna 1915 kaikkien luostarien luku 942 ja niissä 80,388 asukasta. Suurinta kunnioitusta kansan keskuudessa nauttivat Kiovan, Moskovan lähellä olevan Sergievin, Pietarin Aleksanteri Nevskin, Volhynian Potshajevin ja Vienanmeren saaressa kaukana pohjoisessa oleva Solovetsin luostari. Monet tuhannet pyhiinvaeltajat kulkivat vuosittain näihin pyhiin paikkoihin, lisäten niiden ilmankin jo sangen suuria tuloja. Moskovan rikkain talonomistaja oli 60 virstan päässä kaupungista sijaitseva pyhän Sergiuksen luostari. Hautapaikka luostarin hautuumaalla takasi pääsyn taivaan valtakuntaan, ja siitä maksettiin sen mukainen hinta. Melkeinpä tuskallisella säästäväisyydellä munkit hoitivat yhä kasvavaa omaisuuttaan eivätkä olleet mitään iloisia lahjoittajia sota- ja nälkäaikoina. Yhteiskunnallinen huolto oli heille vallan vierasta; ani harvoissa luostareissa oli sairaalat. Joka ei pukenut mustaa kaapua ylleen kunnianhimosta ja munkkikammiossa nähnyt hierarkkisen arvoasteikon ensimmäistä astuinta, hän meni luostariin, ei luopuakseen maailmasta ja sen iloista, vaan päästäkseen sen työstä ja taisteluista. Monesta miesluostarista liikkui pahoja huhuja, joita uskottiin. Lukuisat nunnaluostarit olivat vajonneet naimatta-jääneiden tyttöjen huoltolaitoksiksi. Pääsymaksu vastasi elinkoron ostohintaa. Köyhiä talonpoikaistyttöjäkin otettiin; mutta heidän täytyi silloin piikatyttöinä palvella muita nunnia tai maailmaa kiertäen Kristuksen tähden kerjätä armeliaiden ihmisten lahjoja luostarille.

Valkoisen papiston sääty, johon kuului noin 70,000 pappia, ei yleensä nauttinut mitään erityistä kunnioitusta enempää sivistyneen yhteiskunnan kuin yksinkertaisen kansankaan puolelta. Heidän ammattinsa oli aina vuoteen 1864 ollut perittävä, pojan oli ollut pakko ryhtyä isänsä virkaan. Silloin oli heillekin, niinkuin maaorjatalonpojille, vapautuksen hetki tullut. Monet papinpojat pyrkivät virkamiehiksi tai vapaisiin ammatteihin, antautuivatpa politiikkaankin, missä he pian tulivat hyvin huomattaviksi äärimmäisellä jyrkkyydellään joko taantumukselliseen tai vallankumoukselliseen suuntaan. Tämä liike yltyi vuosisadan lopulla, kun rajamaiden venäläistyttämisen edistämiseksi Tarton ja Varsovan yliopistojen täytyi avata porttinsa pappisseminaarien kasvateille. Heidän sivistystasonsa tähden heiltä kuitenkin edelleen oli kielletty pääsy varsinaisiin venäläisiin korkeakouluihin. Teologian opiskelua varten oli neljä piispojen johtamaa "hengellistä akatemiaa" Kiovassa, Pietarissa, Kasanissa ja Moskovan-läheisessä Sergiuksen luostarissa. Mutta näidenkin jumaluusopillisten ammattikoulujen läpikäyneet valitsivat enimmäkseen maallisen virkamiesuran ja voivat toivoa sillä menestyvänsä, koska Pobedonostsev periaatteesta heitä suosi. Niin eivät vuosisadan lopusta alkaen vaienneet valitukset pappienpuutteesta maaseuduilla sekä pappien sivistyskannan taantumisesta, koska monet heistä olivat ottaneet vihkimyksen, suorittamatta loppututkintoa seminaarissa. Vain rajamaissa, joiden väestö oli etupäässä katolista tai protestanttista, oli oikeauskoisten pappien luku tarpeettoman suuri ja heidän aineellinen asemansakin paljoa edullisempi kuin Venäjällä. Yleensä ei papilta paljoa vaadittu; ei häneltä kysytty siveellistä puhtautta, vaan, niinkuin muinais-Roomassa, jumalanpalvelusmenojen tarkkaa tuntemista ja tuskallisen pikkumaista noudattamista, sillä niissä oli salaperäinen voima. Tätä kantaa edusti johdonmukaisesti myöskin Pobedonostsev. Kun ystävät tai kirkolliset intoilijat huomauttivat hänelle hengellisten elämässä vallitsevista huutavista epäkohdista, niin hän runsaasta tietovarastostaan kirkollisesta elämästä kertoi heille vielä paljoa pöyristyttävämpiä asioita, joiden hän antoi rauhassa tapahtua.

Jos jossakin oli munkki tai pappi, joka samalla kertaa oli hurskas ja puhdastapainen ja hyvin hoiti kristillisen sielunhoidon tehtäviä, ja kansa tunnusti ja antoi arvoa hänen siunausta-tuottavalle toiminnalleen, niin hänen ihailijansa koroittivat hänet "staretsiksi", pyhäksi vanhukseksi. Vuosisadan lopussa nämä kunnianarvoisat sielunhoitajat varsinkin tulivat muotiin; ylhäiset salongit avautuivat heille ja niissä kerrottiin legendoja heidän rukoustensa ihmeellisistä vaikutuksista. Heille tarjottiin rahaa hyväntekeväisyystarkoituksiin ja pyydettiin heidän esirukoustaan Jumalan, hovinaisten ja ministerien luona. Suurta ja hyvää osaa näytteli staretsina 1890-luvulla Kronstadtin kunnian arvoinen pappi Ioan. Laajan valtakunnan kaikilta ääriltä hän sähköteitse sai rahalähetyksiä ynnä pyyntöjä, että hän rukoilisi jonkun kuolemansairaan puolesta. Aleksanteri III:nkin kuolinvuoteelle hänet kutsuttiin. Pian tuon ihmeidentekijän piiritti joukko kiihkoisia naisia ja miehiä, jotka hänen nimessään tekivät kaikenlaista vallattomuutta. Alkoi epäpuhdas kilpailu. Teeskentelijät ja huijarit, vanhat ja nuoret, rupesivat suuremmalla tai vähemmällä onnella staretsin tuottavaan toimeen. Muuan pahimmista, entinen hevosvaras Rasputin, pääsi suureen valtaan ja korkeaan arvoon, tullen Nikolai II:n neuvonantajaksi ja tsaarillisen perheen ystäväksi.

Niinkuin luostarien, niin vuosisatain vaihteessa myöskin kirkkojen ja kappelien luku kasvoi. Niissä maakunnissa, joissa oli "toisuskoinen" väestö, valtio rakensi ne kaikkien veronmaksajien kustannuksella, harjoittaen sen ohessa lempeätä pakkoa paikallisia yhdyskuntia sekä katolisia, evankelisia, juutalaisia ja muhamettilaisia pankin- ja tehtaanjohtajia kohtaan, jotta hekin olisivat antaneet roponsa oikeauskoisen kirkon rakentamiseen.

Komea ja juhlallinen on valtiokirkon jumalanpalvelus, mahtavasti se vaikuttaa ihmisten aisteihin ja antaa mielelle mystillisiä symboleja. Syvälle maahan asti miehet ja naiset kumartuvat kultaisten pyhimyskuvien edessä ja tekevät palavalla innolla ristinmerkkejä. Hartaus täyttää mielen, mutta myöskin se muinais-Rooman käsitys, että Jumala ja pyhimykset eivät tee mitään ilmaiseksi. Rukouksen kuuleminen tulee vain sen osaksi, joka uhraa tuohuksensa pyhimyksen kuvan edessä, joka kumartuu, kunnes selkä katkee.

Niinkuin luostarien ja kirkkojen, niin kasvoi Aleksanteri III:n ja hänen poikansa aikana myöskin uusien pyhimysten ja uusien pyhäpäivien luku yhä. Elävää kirkollista mieltä ei sillä herätetty, vaan edistettiin kyllä laiskuutta ja ehkäistiin Venäjän kansan taloudellisten voimien kehitystä pyhäpäivien paljoudella.

Niinkuin keisarillisessa Roomassa, niin myöskin Venäjän viimeisten keisarien aikana valtiouskontoon kuuluminen, sen määräysten ulkonainen täyttäminen oli oikean valtiollisen mielenlaadun todistuksena. Maalliset arvobenkilöt, jotka palatseihinsa perustivat kotikirkkoja ja vähän väliä panivat niissä toimeen komeita jumalanpalveluksia, saivat iloita pyhän synodin kaikkivaltiaan yliprokuraattorin erityisestä hyväntahtoisuudesta. Ehtoollisella-käynnistä pidettiin kirjaa; virkamiesten tuli vuosittain esimiehilleen antaa todistus saamastaan kirkollisesta synninpäästöstä. Kun tsaarillinen perhe kävi Herran pöydälle, niin se hoviministeriön ja Pietarin sähkösanomatoimiston välityksellä virallisesti ilmoitettiin kaikille alamaisille.

Niinkuin roomalaisen virkavallan täydentäjä, keisari Diocletianus, julkisessa luopumuksessa valtionuskonnosta näki rikoksen valtiota vastaan ja ankarasti rankaisi sen, niin myöskin keisarillinen Venäjän hallitus menetteli luopuneita vastaan. Ja niiden luku oli suuri, vaikk'ei siitä tilaston avulla saanut selkoa.

Monivuotinen teologinen riita Vapahtajan nimen oikeasta ääntämisestä — Isus vaiko Jisus? — oikeasta ristinmerkin tekemisen tavasta — kahdellako vai kolmella sormella? — oli vaikuttanut sen, että suuri osa Venäjän kansasta 17. vuosisadalla oli luopunut valtiokirkosta. Vanhauskolaisiksi he itse itseänsä sanoivat, sillä heidän mielestään jumalanpalvelusmenoilla oli salaperäinen voima ja he sekoittivat ne uskoon, luopuneiksi (raskolniki) taas nimitti heitä hallitseva ja heitä vainoava valtiokirkko. Tämä virallinen haukkumasana vaihdettiin suvaitsevaisuusediktissä 30 p:ltä huhtik. 1905 nimitykseen "vanhoja kirkonmenoja noudattavat", joka täydellisesti vastasi asian laatua. Siitä huolimatta synodi seitsemää vuotta myöhemmin antoi heistä lausunnon, ettei heitä sopinut pitää kristittyinä. Vasta senaatin ukaasi 12 p:ltä huhtik. 1916 tunnusti heidän kristillisyytensä. Vanhauskoinen kirkko pitää jäykästi kiinni vanhan, pietarintakaisen Venäjän kirkollisista, valtiollisista ja yhteiskunnallisista ihanteista ja tavoista ja on sen johdosta saanut sanomattoman paljon kärsiä. Aleksanteri III antoi arvoa vanhauskoisten taantumuksellisille mielipiteille ja halusi valtiollisista syistä sovintoa heidän kanssaan. 17. vuosisadan mielipiteeneroavaisuudet eivät enää saaneet olla minään esteenä. Jo 18. vuosisadan lopussa molempien leirien valistuneet teologit olivat tunnustaneet, että Jeesuksen nimen ääntäminen ja ristinmerkin tekemisen muoto eivät sisältäneet mitään kristillisen uskonopin aineksia ja että molemmilla vastakkaisilla käsityksillä siitä oli historiallinen oikeutuksensa. Mutta Pobedonostsevin uskonkiihko ymmärsi sovinnolla ehdotonta alistumista pyhän synodin alle. Siihen eivät vanhauskolaiset, jo monien pyhinä kunnioitettujen marttyyriensa tähden, voineet suostua. Vainon pitkinä vuosina he olivat muodostaneet oman kirkkonsa kansanvaltaisella perustuksella, joka oli jyrkässä ristiriidassa valtiokirkon virkavaltaisen rakenteen kanssa. He ymmärsivät sovinnolla vanhauskoisen, itsenäisen kirkon sekä kaikkien sen arkkipiispojen, piispojen ja pappien tunnustamista valtiovallan puolelta. Sovintoa ei syntynyt, ja uudestaan alkoi vaino Nikolai II:n aikana, joka tässä antoi Pobedonostseville vallan vapaat kädet. Jälleen täyttyivät Susdalin luostarivankilan kammiot vanhauskoisen kirkon vangituista piispoista. Kaukasiassa poliisi kaivautti haudoistaan ja poltatti roviolla kahden pyhänä kunnioitetun piispan luut. Mitä lähimmässä yhteydessä santarmien ja virallisten syyttäjien kanssa hallituksen lähettämät lähetyssaarnaajat taistelivat harhaoppia vastaan. Tälläkään alalla Pobedonostsev ei säästynyt pettymyksiltä. "Kerettiläiset" käännyttivät uskonintoisia lähetyssaarnaajia, niin että nämä liittyivät vanhauskoiseen kirkkoon. Tosin vallitsi "vanhan uskon" tunnustajien keskuudessa riitaa ja toraakin. Oli ryhmä nimeltä "bespopovtsy" (papittomat), jotka vetoamalla muinaiskristillisen kirkon tilaan Diocletianuksen-aikuisen vainon aikana hylkäsivät pappissäädyn; toinen nimeltä "stranniki" (vaeltajat), jotka kuljeksivassa kerjäläiselämässä koettivat noudattaa Kristuksen vaellusta maan päällä, ynnä muita lahkoja, jotka taistelivat toisiaan vastaan sillä vastenmielisellä intohimoisuudella, minkä uskonnollinen tai valtiollinen kiihko kaikkialla ihmiselle antaa.

Syvä uskonnollisuus, yksityisten raamatunkohtien lapsellinen tai hiusta-halkova selittäminen, elämäntaistelun ankaruus, mystillinen paremman olemassaolon kaipuu, sellaisen Jumalan ikävöiminen ja etsiminen, joka ei ole "pappien ja santarmien Jumala", on synnyttänyt molokanien, hlystien, valkokyyhkysten, duhobortsien, tolstoilaisten ynnä muiden mystikkojen uskonyhteydet. Lahkoista muodostui uusia lahkoja, ne kasvoivat rehevästi kuin aroruoho, katosivat ja versoivat uudestaan, ilkkuen venäläisen valtioinkvisitsionin raivolle. Jos karkoitettiin uusien oppien tunnustajat Kaukasian vuoristoon tai Siperian metsiin uutisasukkaiksi, niin he siellä levittivät uskoansa. Muinaiskristillisten marttyyrien urhoudella ja itsensäkieltämyksellä he kärsivät Venäjän vankilain raippa-, nälkä- ja lihakidutusta.

Maailman lunastaja, julistivat hlystit, vaeltaa ruumiillisessa muodossa Venäjän maiden halki ja hänen mukanaan jumalanäiti Maria. Kaikissa arvokkaissa talonpojissa ja nuorissa naisissa sana jälleen tulee lihaksi, antaa uskovaisille armoa ja rauhaa, hekumallista hurmiota tanssin pyörteissä ja "Kristuksen rakkaudessa", tekee ihmeitä ja lausuu ennustuksia. Älkää olko tämän maailman ja tämän valtakunnan lapsia, sillä he ovat Jumalaa ja hänen pyhää sanaansa vastaan, saarnasivat duhobortsit. Ihmisten rintaan Jumala on pyhäkkönsä pystyttänyt eikä mitään papistoa tarvita välittäjäksi. Jumala on vuorisaarnassa, opetti kreivi Leo Tolstoi, antanut ihmiskunnalle ainoan ja oikean lakinsa. "Paha" maan päällä oli muka uudenaikainen valtio pakkokeinoineen, santarmeineen ja pikatulitykkeineen; oli myöskin oikeauskoinen kirkko "pakanallisine loitsuineen" ja omantunnonpakkoineen. Vain evankelinen veljenrakkaus, joka kaikki kesti, kaikki kärsi ja kaikki voitti, on passiivisella vastarinnalla voittava myöskin uudenaikaisen valtion luonnonvastaisine epäjumalineen ja tässä elämässä perustava Jumalan valtakunnan, jossa vallitsee rauha maan päällä ihmisten onneksi.

Jasnaja Poljanan filosofi ei joutunut vankilaan, joka oli "ainoa kelpo miehen osaksi tsaarillisella Venäjänmaalla tuleva asunto", niinkuin hän terävällä kielellänsä sanoi, mutta kyllä tuhannet hänen kannattajansa. Hänet itsensä pyhä synodi Pobedonostsevin pyynnöstä 8 p. maalisk. 1901 juhlallisesti pani kirkonkiroukseen, mikä antoi hänelle aihetta leimuavassa vastauksessa ylimmälle kirkollisvirastolle vielä kerran julistaa kuuntelevalle joukolle kristillistä anarkismiansa.

Suoraan liittyen protestanttisuuteen syntyivät stundistien lahko valtakunnan etelä- ja fiaskovistien sen pohjoisosassa. Saksalaisten evankelis-luterilaisten siirtolaisten hartaushetket (stunden), joissa vähävenäläiset talonpojat ensi kerran vuonna 1860 Rohrbacbin kylässä lähellä Odessaa kävivät, antoivat stundismille nimensä ja määräsivät sen kehityksen. Sen yksin raamattuun perustuvaa oppia levitettiin vähävenäjän kielellä, millä seikalla oli sitä suurempi menestys, kun tätä kieltäkin vainottiin. Intohimoisella vihalla Pobedonostsev on juuri tätä lahkoa vainonnut, koska se hylkäsi pyhimysten ja heidän kuviensa kunnioituksen. Hänen toimestaan pyhä synodi 1894 julisti stundismin "mitä vaarallisimmaksi ja vahingollisimmaksi lahkoksi". Tämä virallinen leimaaminen antoi oikeudellisen perustuksen poliisin toimeenpanemille hyökkäyksille venäläisten talonpoikien hartaushetkiä vastaan, jolloin avoinna-oleva raamattu oli "todistuksena tehdystä rikoksesta", jota tuomioistuin rankaisi vankeudella. Edelleen poliisi Pobedonostsevin aloitteesta niiden välillä pani toimeen stundistipogromeja kiihoittamalla oikeauskoisia talonpoikia "neitsyt Maarian ja pyhimysten jumalaa-pilkkaavia halveksijoita" vastaan, jotka ryöstettiin puti-puhtaiksi, ruoskittiin ja sitten kunnan enemmistön päätöksellä lähetettiin Siperiaan. Sivistyneeseen, mutta herkkäuskoiseen venäläiseen yhteiskuntaluokkaan Pobedonostsev hänelle uskollisen sanomalehdistön välityksellä sekä valtiollisilla lentokirjasilla järjestelmällisesti levitti satua venäläisen stundismin ja Preussin sotaministeriön hautomien kauheiden valloitustuumien välisestä yhteydestä.

1870-luvun lopulla saarnasi Pietarin salongeissa muuan lordi Radstock ranskan kielellä evankeliumia protestanttis-metodistisesti väritettynä. Hänelle, joka ennen oli ollut brittiläisen armeijan upseeri, oli lähetystoimi tullut sydämenasiaksi ja vapaaehtoiseksi kutsumukseksi. Esivalta näki aluksi siinä vain viattoman vastineen spiritismille, jolle yhteiskunnan "ylimmät kymmenentuhatta" siihen aikaan innolla ja uskolla antautuivat. Innostuneen kannattajan sai "lordi-apostoli", joksi ruhtinas Meshtsherski häntä eräässä ivallisessa romaanissaan sanoi, muutamasta hienosta, rikkaasta kaartinupseerista, kreivi Pashkovista, jolla oli pääkaupungin ensimmäisen valssintanssijan maine. Siihen asti hänelle tuntematon evankeliumi oli hänelle kuin ilmestys, ja uuden totuuden löytäjän ihanteellisuudella hän ryhtyi levittämään sitä yksinkertaisen kansan keskuuteen. Kun tämä "salonkistundismi" levisi Moskovaankin, niin Pobedonostsev alkoi huolestua. Pashkov lähetettiin ulkomaille, missä hän 1902 Pariisissa kuoli, hänen laitoksensa suljettiin 1884 ja hänen perustamansa "Evankelinen Sunnuntailehti" lakkautettiin. Kaihomielin Pobedonostsev valitti vuosikertomuksessaan: "korkeimmassakin yhteiskuntaluokassa oli mielettömiä, jotka luopuivat isiensä uskosta ja omistivat uuden kiertävien lahkolaisten levittämän opin". Hieno maailma ei kauan pitänyt puoliaan kaikkeinkorkeinta epäsuosiota vastaan ja palasi katuvaisena pöytien tanssittamiseen ja henkien manaamiseen. Mutta yksinkertaisessa kansassa evankelinen oppi edelleenkin versoi ja pääsi pian kosketuksiin etelässä syntyneen, olemukseltaan yhtäläisen stundismin kanssa.

Vuosisadan lopussa pelastusarmeija Suomen kautta pyrki Venäjälle. Pobedonostsev kielsi siltä pääsyn. Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen perustettiin muutamia pelastusarmeijan-sukuisia yhteiskunnallis-uskonnollisia yhdistyksiä hallituksen luvalla, joka katulähetyksessä ja herätyskokouksissa näki viattoman johdattimen pois katukiihoituksesta ja vallankumouksellisista joukkokokouksista.

Vuoden 1863 Puolan kapina oli seurauksiltaan johtanut Pietarin ja Vatikaanin virallisten suhteiden keskeytykseen. Paavi Leo XIII koetti solmia ne uudestaan ja kohtasi siinä myötämielisyyttä Aleksanteri III:ssa, joka Pyhässä istuimessa näki vanhoillisten periaatteiden tuen. Vuonna 1882 tehtiin kirkollinen sopimus, jonka määräykset olivat Venäjän hallitukselle sangen edulliset, mistä huolimatta virkavalta niitä edelleen rikkoi. Ranskalainen jesuiitta Pierling, muuan kielitaitoinen, kyvykäs mies, oli persoonallisena välittäjänä paavin ja tsaarin kesken ja koetti ylhäisaateliston piirissä levittää aatetta "molempien kirkkojen välisestä henkisestä yhteydestä". Monet vanhojen bojaarisukujen jäsenet kääntyivät salaa katolisuuteen. 1880-luvun lopussa oli molempien kirkkojen läheneminen kuin ilmassa, jopa niiden unioni, tunnustamalla paavin kanoninen auktoriteetti, niinkuin jesuiittakunta toivoi. Pobedonostsev on sen estänyt. Aleksanteri III:n kuoleman kautta pyhän synodin yliprokuraattori sai vapaat kädet katolisen kirkon järjestelmälliseen sortamiseen, joka oikeudelliseen asemaansa nähden painettiin pelkäksi suvaituksi lahkoksi Venäjällä. Vuonna 1895 käytäntöön otettu valtion valvoma tutkintojärjestys vaikeutti papinarvon saantia ja saavuttikin tarkoituksensa: monet katoliset seurakunnat olivat sielunpaimenta vailla. Ei ainoastaan uusien kirkkojen perustaminen ollut kielletty, vaan myöskin vanhojen korjaaminen. Jos ne uhkasivat luhistua, niin virkavallalla oli mukava tekosyy rakennuspoliisin toimenpiteellä sulkea katolisia kirkkoja, mikä joka kerta mitä syvimmin kuohutti seurakuntien mieltä. Kolmetoista vielä Puolassa olevaa luostaria asetettiin lakkautuskannalle. Laillista katolisen kirkon levittämistyötä rangaistiin rikoslakikirjan 187 artiklan mukaan "viettelemisenä luopumaan oikeauskoisuudesta" karkoituksella Siperiaan uutisasukkaaksi taikka vain kuritushuoneella. Vuonna 1903 muodostui Puolassa mariavitien kansallisdemokraattinen lahkokunta, joka hylkäsi paavin ja piispojen arvovallan, häiritsi jumalanpalveluksia ja teki muutakin vallattomuutta. Kaikki tämän lahkon pyrinnöt saivat iloita mitä suopeimmasta kannatuksesta valtiovallan puolelta, joka siten toivoi voivansa ajaa kiilan katolisen kirkon lujaan elimistöön.

Pobedonostsevin jäykän, leppymättömän kannan Länsi-Europan kristittyihin kirkkoihin nähden osoitti selvimmin pyhän synodin vastaus maaliskuun 10 p:ltä 1903 Konstantinopolin patriarkan lähetyskirjeeseen, jossa hän oli ehdottanut sovinnollista selvittelyä toisten kristillisten kirkkojen kanssa, kalenterin parannusta ja yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsumista. Katolisen ja protestanttisen kirkon tuli ensin "osoittaa katumusta", ennenkuin ne voitiin ottaa pyhän oikeauskoisen kirkon helmaan. Mutta siihen aikaan oli "uskonnollinen eristyneisyys ja uskonkiihkoinen ylpeys katolilaisten ja vielä enemmän protestanttien tunnusmerkkinä". Venäjän kirkon täytyi muka yhäti suojella lampaitansa näiden toisuskoisten viettely-yrityksiltä. Oikeauskoisten teologien tehtävänä oli saattaa Länsi-Europan tietoisuuteen "ortodoksisen opin todellinen suuruus ja väärentämätön kristillinen puhtaus". Yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsuminen julistettiin valtiollisista syistä mahdottomaksi hyväksyä ja samoin hylättiin juliaanisen kalenterin uudistus, koska se "epäilemättä synnyttäisi järkytyksiä kirkon elämässä".

Jo aikaisemmin, vuonna 1897, oli Pietarin tiedeakatemian aikomus uuden vuosisadan alusta ottaa Venäjällä käytäntöön gregoriaaninen kalenteri rauennut Pobedonostsevin vastustukseen.

Niinkuin katolinen, niin myöskin evankelinen kirkko halveksimalla lakeja ja kansainoikeudellisesti vakuutettuja sopimuksia alennettiin pelkäksi suvaituksi lahkokunnaksi. Sen mukaisesti virkavalta usein 20. vuosisadalla kirjoitelmissaan evankelisen kirkon virkahenkilöille kielsi siltä laillisen nimityksen "tserkov" (kirkko) ja käytti sen sijaan halveksivaa kansankielen sanaa "kirka". Valtakunnan sisäosissa hallitus jätti monet pikku seurakunnat rauhaan, koska niissä oli vain vähän jäseniä ja niiden papit periaatteellisesti välttivät käännytystyötä. Sen sijaan Pobedonostsev 1883, kumoamalla hänen tiellään olevia Aleksanteri II:n aikuisia määräyksiä, aloitti likaisin keinoin käydyn sodan Itämeren-maakuntien evankelis-luterilaista kirkkoa vastaan. Hän sai tässä kannatusta myöskin Venäjän sivistyneistöltä, joka kansallisista syistä halusi näiden maiden, nykyisten Viron ja Latvian tasavaltojen, venäläistyttämistä ja väestön pakollisessa kääntämisessä oikeauskoisuuteen luuli näkevänsä sopivan apukeinon siihen. Oikeuden päätöksillä tuomittiin sadat luterilaiset papit ajaksi tai kokonaan virkansa menettäneiksi taikka rangaistiin vankeudella tai karkoituksella, koska he olivat palvelleet seurakuntiensa jäseniä virkatoimituksilla, joita oikeauskoinen kirkko vaati suoritettavikseen, koska heidän esi-isänsä 1840-luvulla, siinä turhassa toivossa, että saisivat maata ilmaiseksi, olivat "kirjoittautuneet" oikeauskoiseen kirkkoon. Oikeuden päätöksillä vanhemmat, jotka eivät tahtoneet luopua uskontunnustuksestaan, heitettiin vankeuteen ja heiltä riistettiin heidän lapsensa, annettaviksi vieraille kasvatettaviksi oikeauskoiseen oppiin. Nämä keskiajan inkvisitsionia muistuttavat tuomiot langettivat sivistyneet venäläiset juristit, jotka enimmäkseen olivat vapaa-ajattelijoita. "Venäläisen sivistyksen esitaistelijoina toisheimoisessa rajamaassa" he kantoivat oikeus- ja omantunnonvakaumuksensa uhriksi natsionalismin epäjumalalle, tai sitten he tekivät sen virkaylennystä saadakseen. Sellaisten tuomioiden käytännöllinen seuraus, jotka eivät olleet venäläisen rangaistuslakikirjan, mutta kyllä venäläisen kirkko-oikeuden vastaisia, oli: seurakunnat vailla sielunhoitajaa, protestanttisen ehtoollissakramentin kähveltäminen "oikeauskoisille", villit avioliitot, oikeusepävarmuus ja laillistettu kaksiavioisuus.

Elokuussa 1887 evankelisen allianssin edustajat Kööpenhaminassa oleskelevalle tsaarille antoivat anomuksen, että Itämeren-maakuntien luterilaisille myönnettäisiin uskonvapaus. Aleksanteri III jätti vastauksen antamisen pyhän synodin yliprokuraattorille, joka ylpeästi julisti, että uskonvapauden periaate Venäjällä jo vallitsi, mutta että balttilais-luterilaisen papiston vihamielistä propagandaa ei voitu suvaita.

Vuoden 1905 huhtikuun 30 päivän suvaitsevaisuusedikti teki vainosta lopun. Sota sai sen uudestaan alkamaan. Monella paikkakunnalla sotilasviranomaiset kielsivät saksankielisen jumalanpalveluksen ja karkoittivat luterilaisia pappeja heidän "saksalais-ystävällisten mielipiteidensä" tähden Siperiaan.

Eräs valtakunnanneuvoston jäsenen ja arkkipiispan Nikonin lähetyskirje 15 p:ltä elok. 1915 julisti, että luterilaiset eivät olleet kristityitä vaan talmudilaisia.

Vuonna 302 perustetulla armenialaisella kirkolla, joka uskonopissaan on lähellä oikeauskoista, on keskipisteensä Etshmiadsinin luostarikaupungissa, Erivanista länteen, missä patriarkka (Katolikos) hallitsee. Yhteydessä kenraalikuvernöörin, ruhtinas Galitsinin venäläistyttävän sortopolitiikan kanssa takavarikoitiin 1903 kirkon koko omaisuus Pobedonostsevin toimesta. Sitä oli siihen asti etupäässä käytetty armenialaisten kirkkokoulujen kannattamiseksi, jotka Galitsin oli sulkenut, koska ne muka olivat ajaneet vallankumouksellisia tarkoitusperiä. Omaisuus annettiin Pietarissa sijaitsevan pyhän synodin hallittavaksi. Patriarkka pani vastalauseensa tätä päätöstä vastaan, joka loukkasi 1836 laillisesti säädettyä kirkon itsehallintoa. Hänet erotettiin virastaan ja asevoimin kirkko pakotettiin luovuttamaan omaisuutensa viranomaisille. Armenian kansa, jolle kirkko ja kansakunta merkitsi samaa, joutui kauhean suuttumuksen valtaan, joka ilmeni siinä, että useat virkamiehet murhattiin. Galitsiniakin vastaan tehtiin murhayritys, jonka johdosta hän haavoittui. Uusia murhahankkeita peläten hän 1904 jätti paikkansa. Hänen seuraajansa, kreivi Vorontsov-Dashkov, aloitti sovinnollisen politiikan ja sai Pobedonostsevin kukistumisen jälkeen aikaan, että armenialaisen kirkon omaisuus annettiin sille takaisin.

Valtiokirkon lähetystoiminta muhamettilaisten keskuudessa ei menestynyt, huolimatta kaikista keskiaikaisen ajatustavan mukaan laadituista Kasanin ja Kiovan lähetyskongressien päätöksistä sekä rahallisesta kannatuksesta. Tatarit rankaisivat jokaista luopiota syvällä ylenkatseella ja taloudellisella boikottauksella. Kirgiisit, jotka 18. vuosisadan lopussa vahingossa oli valtion kustannuksella käännetty islamin uskoon, oli sataa vuotta myöhemmin valtion kustannuksella käännettävä siitä kristinuskoon. Käytännössä lähetyssaarnaajien toiminta kirgiisiarolla kohdistui lapsiveroon, jonka poliisi jakoi tasan eri heimojen osalle. Luovutetut pienet pojat ja tytöt kasvatettiin oikeauskoiseen oppiin ja esiytyivät sitten pyhän synodin tilastossa käännytettyinä muhamettilaisina. Kirgiisit säästyivät näin uskonsorrosta, vanhemmat saivat joka lapsesta lampaan korvaukseksi, lähetyssaarnaajien ei tarvinnut vaivautua tuloksettomilla saarnoilla heille vieraalla, vaikeasti opittavalla kielellä, ja hurskaat sielut Pietarissa ja Moskovassa voivat täydestä sydämestä iloita "oikeauskoisuuden valtavasta leviämisestä muhamettilaisissa maissa".

Europpalaisessa pakanalähetyksessäkin valtiokirkko saavutti sangen vähiä tuloksia. Vain muutama tuhat buddhalaista ja kalmukkia "kirjoittautui" oikeauskoiseen kirkkoon, mikä ei estänyt heitä kotona jurtassaan edelleen pyörittämästä tibetiläistä rukousmyllyään. Tsheremissit ja votjakit oli poliisi jo 18. vuosisadalla "käännyttänyt" ja sitten jättänyt paikallisten venäläisten pappien sielunhoidollisen toiminnan varaan. Mutta kun nämä eivät osanneet alkuasukasten kieltä, eivät he voineet huolehtia seurakuntalaistensa uskonnollisten tarpeiden tyydyttämisestä, vaan tyytyivät kirkkokymmenysten perimiseen. Näin jatkui aina 20. vuosisadalle saakka keskisen Volgan ja sen sivujokien Vetljugan, Vjatkan ja Kaman varsilla vanha shamaaniuskonto loitsuineen ja eläinuhreineen salaa edelleen. Hämäriä tietoja siitä toivat tilapäiset kertomukset erään kerettiläisjutun käsittelystä Vjatkan piirioikeudessa, kunnes vuonna 1906 vuoden 1905 huhtikuun 30 päivän suvaitsevaisuusediktin perustuksella tapahtui noin puolen miljoonan "oikeauskoisen kristityn" joukkokääntymys takaisin kansalliseen pakanuuteen.

Vielä huonommin oli laita "oikeauskoisen kirkon valistustoiminnan" Siperian laajoissa metsissä ja aroilla. Venäläinen kirjailija Ptitsyn kuvaa erästä kohtausta, jonka hän 1891 oli nähnyt Baikal-järven luona. Joukko poliisin toimesta kastettuja burjateja oli pyytänyt erästä lamaa (buddhalaista munkkia) muutamalla etäisellä paikalla kaikessa hiljaisuudessa pitämään hartaushetken. Silloin ilmestyi ratsain rukoilevien keskelle paikallinen kruunun-lähetyssaarnaaja, jolle muuan urkkija oli asian ilmiantanut. Kauhu valtasi burjatit. Hitaasti lähetyssaarnaaja astuu alas ratsunsa selästä, sitoo sen puuhun ja lyö vaikuttavin ilmein taskuansa. Merkkikieli ymmärretään. Seurakunta panee toimeen rahankeräyksen, jonka tuloksen vanhin syvään kumartaen antaa valtiovallan edustajalle. Tämä lukee hyvänsävyisesti rahat, nyökäyttää armollisen suostumuksensa ja ratsastaa pois.

Venäläis-japanilaisen sodan aikana piispa Makari Tomskin kuvernöörin Asantshevskin kehoituksesta pani toimeen ristiretken Altain pohjoisilla rinteillä asuvia pakanallisia kalmukkeja vastaan. Ust-Kanskiin, erääseen Tomskin kuvernementin pikkukaupunkiin, kokoutui ristijoukko, johon kuului 2,000 pyssyillä, kirveillä ja ryhmysauvoilla varustettua talonpoikaa ja 100 poliisia. Sittenkuin piispa Makari oli siunannut sen ja vihmonut sitä vihkivedellä, se kirkonkellojen soidessa aamulla 4 p. heinäk. 1904 kahden poliisivirkamiehen johdossa lähti taisteluun pakanoita vastaan. Viisi tuntia marssittuaan kristityt saapuivat pakanain leirille. Vaikka hämmästyneet kalmukit, luvultaan 400, polvillaan pyysivät armoa, niin ristiretkeläiset ensin piilukkopyssyistään aloittivat tulen ja pieksivät sitten vihollisen perin pohjin. Runsaalla saaliilla varustettuna ja 30 vangittua pakanaa edellään ajaen, voitollinen ristijoukko palasi kotiin.

Venäjän kansa ei tunne omantunnonvapauden käsitettä, ja sentähden ei venäjän kielessäkään ole sille sanaa. Saksasta käännettynä on kyllä kirjallisuudessa sana "svaboda sovjesti" = omantunnonvapaus, joka tavallisesti sekoitetaan uskonvapauteen. Että sellainen laajassa, jopa suuremmassa määrässä kuin Länsi-Europassa Venäjällä vallitsi, oli sivistyneen venäläisen yhteiskunnan yleisenä luulona. Sillä yleensä ei ollut mitään ymmärtämystä niitä uskonnollisia aatteita kohtaan, jotka pohjaa myöten liikuttivat Venäjän kansaa, ja se osoitti tässä suhteessa niinkuin muillakin aloilla usein hämmästyttävää oman kansan tuntemattomuutta, mikä myöhemmin katkerasti oli kostautuva.

Kovimman taantumuksen aikana eräs rohkea mies uskalsi koroittaa äänensä omantunnonvapauden puolesta. Se oli Orelin aatelismarsalkka, Mihail Stahovitsh (sittemmin Suomen kenraalikuvernööri Venäjän vallankumouksen jälkeen). Paikallisen lähetyskongressin osanottajana hän 15 p. lokak. 1901 kokoutuneiden pappien ja munkkien määrättömäksi hämmästykseksi esitti, että kongressi pyytäisi hallitusta antamaan lain omantunnonvapaudesta, koska valtiouskonnon pakollinen levittäminen soti kristinuskoa vastaan.

Tsaarin julistuskirja 17 p:ltä lokak. 1905 lupasi kyllä omantunnonvapauden; mutta vasta viittä vuotta myöhemmin duuma hyväksyi lakiehdotuksen omantunnonvapauden toimeenpanosta. Vaikka se sisälsi monta rajoitusta, niin valtakunnanneuvosto pyhän synodin vaikutuksesta hylkäsi sen. Bolshevistinen hallitus julisti kyllä kirkon ja valtion eron, mutta erotti kirkon vain sen omaisuudesta eikä valtiovallasta, joka vastavallankumouksellisena ilmiönä vainoaa uskonnollisen vakaumuksen julistamista. Näin ei Venäjällä vieläkään ole omantunnonvapautta.

9. LUKU.

Ne rajamaat, jotka lännestä, etelästä ja idästä ympäröivät Sisä-Venäjää, ovat osaksi sopimuksenmukaisen rauhallisen alistumisen johdosta, osaksi sodanuhkalla, mutta enimmäkseen valloituksella liitetyt Venäjän valtakuntaan. Jokaisen valloituksenkin jälkeen on hallitsijavalta kuitenkin antanut selityksiä, että tsaarin uusien alamaisten oikeuksia ja kansallista kulttuuria ei tulla hätyyttämään. Mutta kaikki lupaukset ja sopimukset keisarillinen Venäjän hallitus ennemmin tai myöhemmin on rikkonut.

Pääsyy hallitsijavallan 19. ja 20. vuosisadalla tekemiin oikeudenloukkauksiin perustui kansallisuusaatteeseen, joka Napoleon I:n maailmansotien jälkeen valtavana aaltona kävi kautta Europan. Venäjällä se sai sattuvan ilmaisunsa slavofiilien opissa, joka antoi Pobedonostseville hänen venäläistyttämispolitiikkansa siveellisen oikeutuksen. Stolypin aloitti uudestaan tämän vallankumouksen kautta keskeytyneen politiikan, ei uskovaisen kiintymyksestä oppiin, vaan valtiollisista syistä. Hän piti kiihkokansallista sisäpolitiikkaa parhaana keinona johtaa huomion pois kadettien ja vallankumouksellisten pyrinnöistä ja tehdä ne tyhjiksi. Natsionalismin aate perustuu ylpeyteen, kateuteen ja vihaan. Venäläinen ylpeys tunsi itsensä loukatuksi siitä, että kaikki vierasheimoiset[9] vastustivat venäjän kielen ja venäläisen sivistyksen käytäntöön ottamista, sen sijaan että olisivat ilomielin sulautuneet siihen kansaan, joka Jumalan päätöksen mukaan oli näyttelevä johtavaa osaa tulevassa maailmanhistoriassa. Kateutta herätti se, että läntisten rajamaiden asukkaat olivat korkeammalla aineellisen kulttuurin asteella kuin hallitseva kansa valtakunnan keskustassa. Vihaa oli vanhastaan puolalaisten ja venäläisten kesken, ja se vain kiihtyi raa'asta sortopolitiikasta. Vihaa saksalaisia ja suomalaisia vastaan lietsoi keinotekoisesti Venäjän kansassa slavofiilinen sanomalehdistö.

Toisena syynä oli virkavallan yhdenmukaisuudentarve. Rajamaahan siirretylle virkamiehelle oli kovin epämukavaa, että hänen täytyi tutkia tuntemattomia hallinto- ja oikeusoloja. Korkeammatkin virkamiehet olivat usein alempien kanssa yhtä mieltä siitä, että venäläisestä poikkeava järjestys oli pelkkää epäjärjestystä. Niinpä Suomen kenraalikuvernööri, kenraali Bobrikov, erään Tukholman sanomalehtimiehen kysymykseen, mitä hänen Suomen-politiikkansa tarkoitti, antoi kuvaavan vastauksen: "järjestyksen voimaansaattamista, ei muuta mitään". Länsimainen käsitys oikeudesta oli tuntematon venäläiselle virkavallalle, joka sekoitti oikeuden lakiin tai jonkin esimiehen viimeiseen määräykseen.

Kolmanneksi perustelivat sotilaalliset näkökohdat välttämättömyyttä "liittää" joku rajamaa "venäläiseen valtakunta-ajatukseen", niinkuin Kuropatkin salaisessa mietinnössään vuodelta 1900 määritteli venäläistyttämispolitiikan. Pelättiin, että sorretut vierasheimoiset sodan sattuessa voivat auttaa maahan hyökkäävää vihollista. Vuosisadan lopussa kuljetettiin suurilla kustannuksilla venäläisiä talonpoikia pitkää meritietä Odessasta Vladivostokiin muuttamaan ihmisistä köyhää Ussuri-aluetta venäläiseksi maaksi. Mutta kävikin vallan toisin. Muuten venäläinen talonpoika kaikkialla Aasiassa on näyttäytynyt kelpo uudisasukkaaksi, jos hänelle vain on suotu liikuntavapautta, mutta Tyynenmeren siirtolaiset pitivät mukavampana palstoittaa heille määrätyt maat ja vuokrata ne ahkerille kiinalaisille ja korealaisille. Itse he sen sijaan näyttelivät joutilaan tilanomistajan osaa, joka vietti aikansa metsästyksellä, juomingeissa ja kokoamalla maaveronsa keltaisilta, joita joukoittain tulvi maahan. Venäläis-japanilaisen sodan jälkeen hallitus lähetti retkikunnan tutkimaan Amur-virran suusta pohjoiseen olevaa rannikkoa. Tällöin tehtiin iloinen löytö. Keksittiin Ulban-, Tugur- ja Uda-lahtien rannoilla joukko venäläisiä talonpoikais-siirtoloita, joiden olemassaolosta siihen asti ei ollut ollut aavistustakaan. Ne olivat venäläisiä lahkolaisia, jotka hallituksen avutta olivat itse löytäneet tien aina Ohotan-meren rannalle saakka.

Kun tulossa-oleva maailmansota alkoi luoda varjojaan, niin hallitus 1910 esitti lakiehdotuksen Volhynian, Podolian ja Kiovan kuvernementtien saksalaisia siirtolaisia vastaan, luuloteltiin, että he Preussin sotaministeriön suunnitelmien mukaisesti olivat asettuneet linnoitusten läheisyyteen, jotka kuitenkin oli rakennettu kauan aikaa sen jälkeen kuin he olivat tulleet maahan Puolasta. Niinkuin Stolypin 8 p. marrask. 1910 duumassa esitti, oli nämä saksalaista kansallisuutta olevat Venäjän alamaiset karkoitettava ja heidän viljelykselle raivaamansa maa annettava tshekkiläistä tai ukrainalaista kansallisuutta oleville Itävalta-Unkarin kansalaisille. Samanlainen suunnitelma oli hallituksella samaan aikaan mielessä Kuurinmaan lättiläiseen talonpoikaisväestöön nähden. Talonpoikaismaapankin oli määrä ostaa saksalaisten käsissä oleva kartanomaa, sanoa irti lättiläiset vuokramiehet ja asuttaa näin vapaaksi-tullut maa venäläisillä talonpojilla. Grusiassa, missä talonpojat vanhastaan valittivat maan puutetta, hallitus samaan aikaan palstoitti valtion tiluksia ja jakoi niitä venäläisille siirtolaisille. Kun venäläiset 1916 olivat valloittaneet Turkin Armenian, oli tarkoitus, että venäläiset kasakkasiirtolain muodossa asuttaisivat tuon sodan ja turkkilaisten hirmutekojen autioittaman maan.

Sotilaalliset syyt ne aiheuttivat myöskin Suomea vastaan toimeenpannun, maan venäläistyttämistä tarkoittavan sotaretken. Katkov oli jo 1885 julistanut sodan suuriruhtinaskunnan separatismia vastaan, mutta saanut osakseen vain vähäistä myötämielisyyttä hallituksen puolelta. Vain postilaitos oli venäläistytetty, kun Suomen postivirasto lain nojassa oli kieltäytynyt kuljettamasta erästä Oldenburgin prinssin Aleksanterin, tsaarin serkun, venäläisellä postimerkillä varustettua kirjettä. Silloin tuli toiselta taholta virkavallalle apua. Ranska vaati liittolaiseltaan sen koko sotavoiman yhdenmukaistuttamista. Suomella oli oma pieni armeijansa, jonka virkakieli oli ruotsi tai suomi, mutta komennuskieli venäjä. Kun tämä itsehallintoa nauttivan suuriruhtinaskunnan sotilaallinen erikoisoikeus perustui sen valtiosääntöön, niin Nikolai II Ranskan pääesikunnan vaatimuksesta 15 p. helmik. 1899 kumosi valtiosäännön, jonka hän 6 p. marrask. 1894 heti valtaistuimelle noustuaan erityisellä manifestilla oli vahvistanut.[10] Maan uskollinen väestö kokosi 522,931 allekirjoitusta erään anomuskirjan alle, että valtiosääntö palautettaisiin voimaansa. Lähetyskuntaa, jonka oli määrä antaa se tsaarille, ei otettu vastaan. Samaa tarkoittaviin senaatin, Suomen korkeimman hallitusviraston, sekä valtiopäivien anomuksiin vastattiin sillä, että venäjä määrättiin virkakieleksi kaikkiin virastoihin. Suomen virkamiehet ryhtyivät epätoivoisesti oppimaan kolmatta virkakieltä.[11] Suomen sotajoukko hajoitettiin. Mutta Kuropatkinin valmistaman uuden asevelvollisuuslain toimeenpano näyttäytyi mahdottomaksi kansan yksimielisen passiivisen vastarinnan tähden. Kutsuntoihin ei saavuttu, huolimatta kenraalikuvernööri Bobrikovin kaikista laillisista ja laittomista toimenpiteistä. Kesäkuun 16 p. 1904 hänet murhasi senaatinvirkamies Eugen Schauman, muuan ruotsinkielinen suomalainen, ja kerran niin uskollinen kansa ylisti hänen tekoansa kuin Pohjolan Wilhelm Tellin. Kolmea kuukautta myöhemmin suomalainen aktiivisen vastarinnan puolue kokosi Venäjän hallitusvastaisten puolueiden kongressin Pariisiin, jossa päätettiin, että vallankumous oli Venäjällä toimeenpantava. Sen puhkeaminen pakotti tsaarin manifestillaan 4 p:ltä marrask. 1905 palauttamaan voimaansa rikkomansa perustuslain ja julistamaan laittomiksi ja kumotuiksi kaikki Venäjän hallituksen vuoden 1899 jälkeen antamat määräykset. Venäjän vallankumouksen kukistamisen jälkeen alkoi Stolypinin aikana uusi, paljoa ankarampi hyökkäys sisällisesti itsenäistä Suomen suuriruhtinaskuntaa vastaan, joka Venäjän natsionalistien tahdon mukaan oli muutettava venäläiseksi maakunnaksi nimeltä "Pohjanlahden alue". Vuonna 1910 Suomen valtiosääntö toisen kerran kumottiin valtakunnanduuman, valtakunnanneuvoston ja tsaarin yhteistoiminnalla. Suomalaiset pyysivät ulkomailta oikeustaistelunsa siveellistä kannattamista. Saksalaiset professorit panivat tapahtuneen oikeudenloukkauksen johdosta vastalauseensa duumaa ja valtakunnanneuvostoa vastaan. Saman teki 120 Ranskan senaattoria ja 239 edustajakamarin jäsentä, mutta sikäläinen sanomalehdistö tappoi osaksi tämän asian äänettömyydellä. Venäjän lehdet eivät saaneet siitä mitään mainita. Suurimmalla osalla Venäjän sivistynyttä yleisöä, joka Suomesta oli lukenut vain lainopillis-valtiollisia lentokirjasia tai Novoje Vremjan tarkoitusperäisiä juttuja, ei ollut mitään selvää käsitystä oikeuskysymyksestä eikä aavistustakaan siitä hirvittävästä suuttumuksesta kaikkea venäläistä vastaan, jonka jo toistamiseen tapahtunut oikeudenloukkaus koko Suomessa oli synnyttänyt. Hallituksella oli urkkijainsa kautta siitä tieto, ja se katsoi 1914 välttämättömäksi lähettää useita sotajoukonosastoja kerran niin uskolliseen Suomeen, sen sijaan että ne olisi lähetetty Saksan rajalle. Venäläiset vartiojoukot eivät voineet estää useita asekykyisiä suomalaisia 1915 meren jään poikki pujahtamasta Ruotsiin ja sitten vapaaehtoisina Saksan armeijassa Riian rintamalla taistelemasta venäläisiä vastaan. Nikolai II:n ja hänen veljensä valtaistuimesta-luopuminen katkaisi 1917 Suomen ja valtakunnan välisen valtiositeen, ja kaikki puolueet vaativat yksimielisesti maansa erottamista Venäjän valtakunnasta.[12] Pietarin uudet valtiomiehet olivat siitä kovin kummissaan ja puhuivat suomalaisten kurjasta kiittämättömyydestä. He olivat vielä liiaksi Venäjän menneisyyden lumoissa, voidaksensa ymmärtää mitä tunteita monenkertainen oikeudenloukkaus synnyttää maassa, jossa vallitsee länsimainen sivistys. Keväällä 1918 Suomi saavutti lopullisen vapautuksensa Venäjän herruudesta, osaksi Saksan sotilaallisella avulla.

"Vierasheimoisten kiitollisuus on Venäjälle yhdentekevä. Me emme ole vierasheimoisia valtamme alle laskeneet tuottaaksemme heille mielihyvää, vaan siksi, että heitä tarvitsemme, ja me tulemme antamaan heille sellaisen aseman, joka vastaa isänmaamme etuja."

Yleisen mielipiteen yllyttäjänä rajamaita vastaan oli Moskovan filosofian professori Mihail Katkov (1818-1887). Valtiollisen ja sanomalehtimiestoimintansa hän vuosisadan puolivälissä aloitti vapaamielisten aatteiden julistajana englantilaisystävälliseen suuntaan, mutta muutti täydellisesti mielipiteensä Puolan kapinan puhjetessa. Slavofiilisen puolueen äänenkannattajana hän vuodesta 1863 vaati kaikkien rajamaiden venäläistyttämistä valtakunnan etujen nimessä. Hänen hengenheimolaisensa Ivan Aksakov (1823-86) saarnasi kristillisen lähetystyön nimessä kaikkien maiden oikeauskoistuttamista ja venäläistyttämistä Suomen kylmiltä kallioilta Kolkiin kuumalle rannalle asti, Jumalan kunniaksi ja Venäjän onneksi. Katkovin taistelutapa perustui etupäässä panetteluun. Sodassa hänestä jokainen keino oli oikea, myöskin valhe. Se oli erityisen tehokas, jos syytetyltä sensuurin toimesta riistettiin oikeus puolustaa itseään. Syytetyn äänettömyydestä ilmeni tunnustus, että hän oli Venäjän valtiota vastaan syntiä tehnyt. Katkov ei nähnyt mitään epäsiveellistä menettelyssään, koska se palveli hyvää tarkoitusta. Se sai paljon jäljittelijöitä, sillä totuutta ei Venäjällä suuresti kunnioitettu. Kirjailija ja kustannuskirjakauppias Suvorin, joka 1876 perusti Novoje Vremjan ja teki sen Venäjän enimmin levinneeksi lehdeksi, ja hänen poikansa, mutta myöskin vallankumoukselliset, niinkuin Lenin, voittivat oppimestarinsa panettelutaidossa, joka maailmansodassa kohosi huippuunsa.

Katkovin menettely sai suuresta menestyksestään kiittää myöskin sivistyneen venäläisen yhteiskunnan herkkäuskoisuutta ja usein hämmästyttävää tietämättömyyttä Venäjän valtakunnan maantiedosta. "Finljandija" ja "Liffljandija" sekoitettiin usein toisiinsa eikä niiden asukasten kansallisuudesta tiedetty mitään varmaa. Venäläiset kesävieraat toivat Itämeren-maakuntien kylpypaikoista kotiin sen tiedon, että siellä paitsi saksalaisia asui vielä muuan lättiläis-virolainen kansa, mikä muuten oli luettavana myöskin valtiollisissa tutkielmissa balttilaisesta rajamaasta. Toiset kylpyvieraat Sisä-Venäjältä olivat pitäneet kuulemaansa lätin kieltä saksan kielenä. Korkeimmissakin valtion virkamiehissä vallitsi usein mitä merkillisimpiä käsityksiä rajamaiden oloista. Itämeren-maakuntien venäläistyttämisen alkaessa raha-asiain ministeri Bunge katsoi asiakseen eräässä kirjoituksessa esittää kantansa. Hän teki sen perin hyväntahtoisella tavalla: hän oli väkivaltaisen venäläistyttämisen vastustaja, mutta vastusti myöskin lättiläisten ja virolaisten saksalaistuttamista, mikä muka tapahtui siten, että evankelis-luterilaisessa jumalanpalveluksessa käytettiin vain saksan kieltä. Järjestäköön siis hallitus asian niin, että lättiläisille ja virolaisille saarnataan heidän omalla kielellään. Niin oli laita jo 16. vuosisadalta alkaen. Yhtä tuntematon oli ministerille se tosiasia, että kansakoulujen opetuskielenä aina koululaisten kansallisuuden mukaan oli lätin, viron, saksan, venäjän tai ruotsin kieli. Ulkoministeri, ruhtinas Lobanov-Rostovski, sai virkaveljeltään, Saksan valtiokanslerilta, ruhtinas Hohenlohelta, sen opetuksen, että talonpoikien yhteisomistus oli voimassa vain Iso-Venäjällä, mutta ei valtakunnan läntisissä maakunnissa, niinkuin tuo venäläinen valtiomies oli luullut.

Venäläistyttämisen vaikuttavin keino oli hallituksen koulupolitiikka. Venäjän kieli määrättiin opetuskieleksi, ei vain valtion opetuslaitoksissa, vaan myöskin kaikissa kunnallisissa ja yksityiskouluissa. Kansankieliä opetettiin osaksi vieraina kielinä, osaksi ei ensinkään. Innokkaasti poliisi urkki salaisia kouluja, joissa lapsille opetettiin tiedon alkeita heidän äidinkielellään. Vain juutalaisia ei ollut tarkoitus venäläistyttää, vaan sen sijaan niin sortaa, että he lähtisivät Venäjältä pois. Toista miljoonaa heitä todella lähtikin ja teki New-Yorkin maailman ensimmäiseksi juutalaiskaupungiksi. Mutta juuri ne juutalaiset, joita ei ollut määrä venäläistyttää, tahtoivat itse venäläistyä. Sitä halusivat kaikki eteenpäin-pyrkivät heidän joukossaan, paitsi sionistit. Venäjän juutalaisten suuri enemmistö puhui erästä erikoiskieltä, jota kirjoitetaan heprealaisilla kirjaimilla oikealta vasemmalle. Se on keskiajan saksaa, joka vuosisatojen kuluessa on itsenäisesti kehittynyt, Lessingin, Goethen ja Schillerin siihen vaikuttamatta, ja jakautuu kolmeen murteeseen, jotka eroavat ääntämiseltään ja lainasanoiltaan, joita on otettu heprean, puolan, liettuan, venäjän, ukrainan ja romanian kielistä. Sangen monissa sivistyneissä juutalaisissa perheissä venäjän kieli työnsi syrjään tuon erikoiskielen. Rajamaakunnissa juutalaiset tulivat venäläisen sivistyksen kannattajiksi. Venäläisissä teattereissa he olivat yleisön ja myöskin esittävien taiteilijain enemmistönä. Vuonna 1881 valtakunnan sisäosista karkoitetut juutalaiset saattoivat venäjän kielen Puolan kauppa- ja teollisuuspiireihin, mikä suuresti kiihdytti sikäläistä juutalaisvastaista liikettä. Tehostaakseen Puolan venäläistyttämistä juutalaisten avulla, hallitus käski saattaa venäjän kielen opetuksen heidän kouluihinsa, joissa siihen saakka vain heprean kielen alkeita oli saanut opettaa juutalaisten lapsille. Puolan ulkopuolella venäjän kielen oppimisen kielto jäi voimaansa näihin kouluihin nähden.

Kaukasiassa suljettiin 1901 kaikki armenialaiset kirkkokoulut, jotka olivat olleet olemassa aina 4. vuosisadalta ja olivat Armenian kansan ylpeytenä. Sen sijaan hallitus ei uskaltanut ahdistaa muhamettilaisia medreseja. Vallan ulkopuolelle hävittävän koulupolitiikan jäi vain Turkestan. Täällä hallitus Algerian ranskalaisten alkuasukaskoulujen mallin mukaan perusti venäläisiä oppilaitoksia. Kun niissä opetus oli kaksikielistä, eikä ollut mitään koulupakkoa, niin usbekit ja sartit mielellään lähettivät lapsensa näihin venäläisiin valtionkouluihin.

Pobedonostsevin tahdon mukaan oli käsi kädessä vierasheimoisten venäläistyttämisen kanssa käyvä myöskin heidän käännyttämisensä oikeauskoiseen kirkkoon. Tämä merkitsi käytännössä uskonvainoa ja käännytyspakkoa. Kun joku yksityisrata joutui valtion omaksi, niin virkailijat saivat valita, tahtoivatko kääntyä oikeauskoisuuteen vaiko erota virastaan. Hallituksen virkamiehet saivat hyväntahtoisilta esimiehiltä huomautuksia, että heidän ylenemisensä riippui heidän oikeauskoisuudestaan, ja moni suostui luopumaan uskostaan. Vain juutalaisten vastaanottamisessa oikeauskoinen kirkko teki vaikeuksia. Kiipijät, jotka pitivät halpana isiensä uskoa, keksivät pian keinon. He kastattivat itsensä jollakin protestanttisella papilla ja ilmoittautuivat sitten voideltaviksi jollekin papille. Virkavallan käsityksen mukaan jokaista uskontunnustusta vastasi jokin kansallisuus. Protestantti oli saksalainen, lättiläinen, virolainen, ruotsalainen tai suomalainen, katolilainen oli puolalainen tai liettualainen, muhamettilainen oli tatarilainen tahi kirgiisi. Vastaanottamalla oikeauskoisen opin vierasheimoinen ei vaihtanut vain uskoa, vaan myöskin kansallisuutta. Vasta tsaarivallan kukistuttua tämä venäläisen virkavallan hurskas harhakäsitys hälveni. Vieläpä ei-venäläiset papit, jotka hallituksen kustannuksella olivat saaneet kasvatuksensa jossakin oikeauskoisessa pappisseminaarissa, ja joilta siis voitiin odottaa erityistä rakkautta venäläiseen valtioaatteeseen, näyttäytyivät karkeiksi natsionalisteiksi, jotka olivat venäläisyydelle kerrassaan ynseät.

Muuan venäläistyttämisen apukeino oli kansallisuusvihan ja luokkavastakohtien lietsominen. Toista kansaa sorrettiin enemmän, toista vähemmin, ja aina sitä, joka oli alemmalla sivistysasteella. Tästä syystä hallitus Kaukasiassa suosi tatareja ja käytti heitä 1905 Bakun armenialaismurhiin. Mutta kun 1915 syttyi sota Turkkia vastaan, niin lehti kääntyi. Nyt pidettiin muhamettilaisia tatareja valtiolle vaarallisina separatisteina ja uskollisten kristittyjen armenialaisten sallittiin kostaa kärsimistään vääryyksistä. Suomessa kenraalikuvernööri Bobrikov käytti venäjän-karjalaisia kulkukauppiaita levittääkseen maaseudun irtaimen väestön keskuuteen huhuja Venäjän hallituksen toimesta pian tapahtuvasta maanjaosta ja siten kiihoittaakseen sitä maata-omistavaa talollissäätyä ja maassa vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan. Myöskin sosialisteja yritettiin liehakoida.

"Politiikan täydellinen erottaminen siveysopista on meidän aikamme suuri synti."

Virallinen tilasto osoittaa, että Aleksanteri III:n valtaistuimelle noustua lukutaidottomien ja rikoksentekijäin lukumäärä läntisissä rajamaissa kasvoi, ja että pakollinen koulunkäynti siellä, missä se oli käytännössä, vähitellen lakkasi. Tämän sivistyksen taantumuksen vaikutti kansakoulun venäläistyttäminen. Erityisen raskaasti kärsivät siitä ukrainalaiset. Heidän kielessään, jota virallisesti ei ollut olemassa, eikä saanut olla, oli joukko sanoja, jotka olivat yhtäläiset kuin venäläiset, mutta merkitsivät eri asioita.[13] Niinpä esim. lause "eta babotska lutse" venäjän kielessä merkitsee "tämä perhonen on parempi", mutta ukrainan kielessä "tällä mummolla on säteitä". Siten venäläisen aapisen tutkiminen koululapsille muodostui arvoitusten ratkaisemiseksi. Paitsi ensimmäistä käsittämätöntä kieltä täytyi heidän oikeauskoisina oppia vielä toista, nimittäin kirkkoslavonian kieltä. Tosin opettaja käänsi heille kirkkoslavonialaiset rukoukset, psalmit ja kirkkolaulut, mutta vain tuohon ensimmäiseen käsittämättömään kieleen. Sellainen kaikkea opetusoppia pilkkaava menetelmä pakostakin vaikutti tyhmistyttävästi. Samanlainen oli venäjänkielisen kansakoulun tulos Itämeren-maakunnissa virolaisten keskuudessa, joilla, päinvastoin kuin lättiläisillä, ei ole taipumusta kieliin. Luterilaiset papit, joiden oli sallittu kerrata uskonnonopetus, ovat monesti oppilaille tehneet yksinkertaisia kysymyksiä viron kielellä, niinkuin: missä maassa me elämme? Kuka on meidän keisarimme? Kuinka paljon on 7 x 8? mutta oppilaat eivät ole osanneet oikein vastata ainoaankaan näistä kysymyksistä. Venäläinen opettaja oli paukuttanut heidän päähänsä vain käsittämättömiä lauseita, jotka he, saatuansa päästä kiinni, osasivat ladella ulkoa.

Kun vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen vierasheimoisille myönnettiin kansakoulun uudistus ja sen mukana myöskin opetusta äidinkielessä — virkavalta peruutti myöhemmin hallinnollista tietä tämän uudistuksen — niin tehtiin poikkeus ukrainalaisiin nähden, vaikka Stolypin luki heidät vierasheimoisiin. Näin jäi se kova tuomio yhä vielä voimaansa, minkä Venäjän paras tuntija ja kuvaaja viime vuosisadan lopussa, historioitsija A. Leroy-Beaulieu, 1881 teoksessaan "L'Empire des tsars et les Russes" ukrainalaisten kohtelemisesta oli langettanut: "Pietarin virkavalta riistää sangen huomattavalta osalta Venäjän kansaa, juuri siltä, jolla on suurimmat taipumukset taiteeseen ja runouteen, kaikki ilmaisukeinot, se tuomitsee kielikiellollaan miljoonat tietämättömyyden yöhön."

Kaikkialla venäläinen koulu vaikutti katkeroittavasti lapsen mieleen. Kuvaavan tuomion siitä langetti Puolan kenraalikuvernööri Gurko 1890 tsaarille antamassaan kertomuksessa: "Valtion kouluissa puolalaisia lapsia kohdellaan suorastaan vihamielisesti. Heitä moititaan syntyperästään, heidän kansallistunnettaan loukataan, heidän uskontoaan ja kieltään pilkataan. Sellainen sydämetön suhtautuminen lapsiin ei heissä voi herättää mitään rakkautta Venäjään, vaan ainoastaan vihaa kaikkea venäläistä vastaan." Gurkon toinen seuraaja, ruhtinas Imeretinski, mainitsi 1898 tsaarille antamassaan kertomuksessa koko Puolan venäläistyttämissuunnitelman hukkaan menneeksi. Hän ehdotti, että sallittaisiin puolan kielen käyttäminen ainakin talonpoikaisessa kunnallishallinnossa sekä yksityiskouluissa ja että väkivaltaisesti oikeauskoisuuteen käännytetyille unieeratuille annettaisiin vapaus liittyä katoliseen kirkkoon. Nikolai II huomautti asian johdosta kertomuksen reunaan: "Tätä mieltä en ole minä." Vallankumouksen alkaessa vuonna 1905 syntyi Puolassa yleinen koululakko. Nuoriso vaati äidinkielistä opetusta. Mukdenin taistelun vaikutuksesta saadun suvaitsevaisuusediktin suojassa kääntyivät kaikki entiset unieeratut katoliseen uskoon. Hallituksen täytyi myöntyä lastenlakon johdosta. Tsaarin määräyksen mukaan 16 p:ltä toukok. 1905 yksityiskoulujen sallittiin muutamin rajoituksin siirtyä venäjänkielisestä opetuksesta puolankieliseen. Kansallisdemokraattinen puolue perusti puolalaisen kouluyhdistyksen, johon kaksivuotisen toiminnan jälkeen kuului 781 paikallisryhmää, jotka olivat avanneet yhteensä 681 koulua ja 505 kansankirjastoa. Joulukuun 14 p. 1907 Stolypin hajoitti yhdistyksen kaikkine haaraosastoineen sillä perustuksella, että sillä oli "rikoksellisena aikomuksena kansassa herättää ahtaan, natsionalistisen separatismin henkeä".

Edistysmielisessä venäläisessä yhteiskunnassa pidettiin sopimattomana ilmoittautua virkapalvelukseen rajamaissa. Sentähden siihen tungeskelivat huonoimmat ainekset, jotka horjuttivat hallinnon ja oikeuslaitoksen arvoa ja Venäjän valtiovallan kunnioitusta, joka ennen oli ollut jokseenkin suuri paitsi Puolassa, missä sitä ei koskaan ollut ollut. Hallitus kasvatti itselleen rajamaissa lahjoille alttiin, siveettömän virkamieskunnan, joka vaati itselleen rankaisemattomuuden etuoikeutta ja vaikutti turmiollisesti myöskin valtakunnan sisäosien virkavaltaan. Oli harvinaisia poikkeuksia. Oli rehellisiä, sivistyneitä miehiä, jotka ennakkoluuloitta eläytyivät vieraisiin olosuhteisiin, jotka hienotunteisuudella ja vilpittömyydellä saavuttivat kansan suosion ja sentähden olivat omansa tuottamaan kunniaa venäläisyyden asialle. Mutta juuri näitä virkamiehiä, jotka eivät kylväneet vihaa eivätkä polkeneet oikeutta, heidän esimiehensä pitivät hieman epäluotettavina ja poistivat toimistaan siirtämällä heidät valtakunnan sisäosiin. Slavofiilien leirissä oli myöskin rehellisiä aatteen miehiä, jotka pitivät valtion palvelusta rajamaissa kutsumuksenaan, jonka tarkoituksena oli julistaa "totuus" länsimaiden sivistyksen turmelemalle, langenneelle kansalle. He tekivät vain itsensä ja venäläisen asian naurettavaksi.

Pahin seuraus oli — Puolaa ja Suomea lukuunottamatta — se, että separatismin aate, joka piti venäläistyttämisellä juurineen hävittää, juuri sen kautta syntyi.

Maailmansodan alkaessa kaikki vierasheimoiset uskollisesti pysyivät valtakunnan yhteydessä, minkä asianlaidan Venäjän sanomalehdistö ilomielin totesi ja merkitsi muistiin venäläistyttämispolitiikan menestyksenä. Mutta jokaisella vieraalla kansalla — paitsi 2 1/2 miljoonalla saksalaista kansallisuutta olevalla Venäjän alamaisella — oli siinä kohden omat salaiset odotuksensa. Eivät ainoastaan puolalaiset laskeneet saavansa itsehallintoa sodan jälkeen, johon oikeutti ylipäällikön kehoitus 14 p:ltä elok. 1914, vaan myöskin suomalaiset, ruotsalaiset, virolaiset, lättiläiset, liettualaiset, ukrainalaiset, grusialaiset, armenialaiset, tatarit, jopa Siperian talonpojat, jotka siirtomaastansa tahtoivat tehdä itsenäisen valtion, joka venäläisen kotimaan kanssa oli oleva vain liittosuhteessa. Vain saksalaiset pysyivät tsaarille ja hänen valtakunnalleen uskollisina itse uskollisuuden tähden, mikä venäläisille oli käsittämätöntä ja siis uskomatonta. Pidettiinhän Habsburgin monarkian slaavilaisten rykmenttien maanpetosta vallan luonnollisena asiana, jopa Venäjän sanomalehdistö ylisti sitä sankariteoksi. Tsaarivallan remahtaessa vieraiden kansojen salaiset pyrkimykset voivat tulla julkisiksi.

Turkestanissa, mihin venäläiset tulivat korkeamman sivistyksen kannattajina, hallitus, liittyen englantilaisiin ja ranskalaisiin asutusmenetelmiin, on noudattanut kokonaan toista rajamaapolitiikkaa, josta oli hyviä tuloksia myöskin taloudellisessa suhteessa. Alkuasukkaille myönnettiin heidän kansallisen kulttuurinsa ja heidän uskontonsa turvaksi oikeuksia, jotka riistettiin suomalaisilta, itämeren-maakuutalaisilta, puolalaisilta ja ukrainalaisilta.

Venäjän kansalla oli kieltämätön vetovoima muihin kansakuntiin nähden. Heidän venäläistyttämisensä tapahtui menneinä vuosisatoina helposti, koska valtio ei siihen pakottanut. Uutena houkuttelevana tekijänä tuli 19. vuosisadalla lisäksi Venäjän kirjallisuuden runsaus ja kauneus. Pobedonostsevin henkeen ajettu venäläistyttämispolitiikka on pysähdyttänyt pienten kansojen luonnollisen sulautumisliikkeen valtakansaan. Se vaati vanhemman ja uudemman ajan tsaarillisten lupausten moninaista rikkomista ja horjutti sillä luottamusta yksinvaltaan. Tasavaltainen valtiomuoto näytti sorretuista ja petetyistä lupaavan sekä vapautta että oikeusturvaa.

Paljoa pahempaa vielä — venäläiseltä kannalta katsoen — tämä onneton politiikka on vaikuttanut. Se on aiheuttanut suuren Venäjän valtakunnan hajautumisen kansatieteellisiin alkuosiinsa. Se on epäsuorasti nostanut kaksi vierasheimoista, Leninin ja Trotskin, tatarilaisen ja juutalaisen, Moskovan jäännösvaltion etupäähän. Se on rajamaissa kasvattanut vihaa, monessa suhteessa epäoikeutettua vihaa, kaikkea venäläistä vastaan, joka näyttää tekevän mahdottomaksi tuon luhistuneen maailman valtakunnan jälleenrakentamisen entisessä koossaan.

10. LUKU.

Japanille taistelu tsaarivaltakunnan kanssa merkitsi kansansotaa, jolla tahdottiin kostaa Port Arthurin anastuksesta ja hankkia nousevan auringon maalle suurvalta-asema Itä-Aasiassa; Venäjälle se merkitsi siirtomaasotaa, jommoisia se usein oli käynyt, tällä kertaa vain tavallista suurisuuntaisempaa. Hallituksen ja sen sanomalehdistön kaikin keinoin lietsoma isänmaallinen innostus kesti seitsemän kuukautta. Jalu-virran (1 p toukok.), Kintshoun ja Vafangkoun tappioita, Port Arthurin saartoa, vihollisen marssia Mandshuriaan, laivaston toimettomuutta pidettiin vähäpätöisinä välikohtauksina, jotka voivat hidastuttaa, mutta eivät estää sodan voitollista loppua. Tämä käsitys oli vallalla myöskin Länsi-Europan mannermaalla, jonka sanomalehdistö ei yleensä tuntenut Japania, ja jonka kabinetit antoivat ulkoministerin kopean kiertokirjeen 27 p:ltä huhtik. 1904 itseensä vaikuttaa, minkä mukaan "keisarillinen hallitus ei tulisi sallimaan minkäänlaista sekautumista minkään vallan puolelta niihin välittömiin keskusteluihin, joihin sotatoimien loputtua ryhdytään Venäjän ja Japanin kesken rauhanehtojen määräämiseksi". Maa-armeijan päälliköksi nimitetty sotaministeri Kuropatkin nautti alussa Venäjän yleisön rajatonta luottamusta. Hänen usein uudistettu kehoituksensa kärsivällisyyteen otettiin luottamuksella vastaan. Hänellä oli suuren sotapäällikön maine, joka sotilaallisena kirjailijana oli kynällään todistanut vääräksi Moltken strategisen periaatteen "getrennt marschieren, vereint schlagen", että on erillään marssittava, mutta yhdessä taisteltava. Nyt hän saattoi miekalla todistaa oppinsa oikeaksi, sillä Japanin sotapäällikkö, marski Ojama, piti kiinni tästä "vanhentuneesta ja vaarallisesta periaatteesta". Sitävastoin Kuropatkin noudatti Benedekin sodankäyntitapaa vuodelta 1866. Hän ryhmitti joukkonsa lujaan asemaan Liaujangin luo ja lähetti kolmea eri tietä hyökkääviä kolmea vihollisarmeijaa vastaan suhteellisesti heikkoja voimia, jotka voitettiin. Liaujangin luona oli yhtyneiden vihollisjoukkojen määrä murtua uudenaikaisen tekniikan kaikilla keinoilla rakennettuja linnoituksia vastaan. Senjälkeen Kuropatkin aikoi levähtää antaaksensa musertavan vastaiskun. Kuusipäiväisten ottelujen jälkeen taistelu 4 p. syyskuuta päättyi niinkuin Königgrätzin luona. Kahden japanilaisen armeijan urhokkaat eturintamahyökkäykset raukesivat, kun venäläiset sitkeästi pitivät puoliansa varustuksissaan, mutta kolmannen armeijan sivustahyökkäys Kurokin johdossa muutti taistelun, josta alussa oli näyttänyt koituvan voitto, peräytymiseksi. Se tapahtui täydessä järjestyksessä, sillä voittaja ei tarmokkaasti ajanut takaa voitettua vastustajaa, aivan kuin Königgrätzinkin luona.

Venäläisessä kylässä vallitseva mieliala oli alussa isänmaallinen ja sotaisa. Siellä sanottiin, että salakavala japanilainen tahtoi ottaa venäläiseltä talonpojalta hänen vähän maansa. Pitkällä lautatiematkalla sotanäyttämölle sotaan kutsuttu talonpoika oppi maantietoa. Himokkain silmin hän katseli kummallakin puolella rautatietä leviävää Siperian koskematonta metsä- ja heinämaata ja tarkasteli sitten ihmetellen Mandshurian silmänkantamattomia hirssipeltoja ja lukuisia kyliä, keltaisine ihmisineen, jotka puhuivat outoa kieltä. Ja yhä kauemmaksi kävi väsyttävä matka ahtaassa, likaisessa rahtivaunussa. "Me tahdomme puolustaa Venäjää, mutta emme Kiinaa! Mitä meitä koskevat japanilaiset, jotka asuvat niin etäällä kylästämme meren tuolla puolen!" Näin talonpoikaissotilaat kysyivät upseereiltansa. Nämä vastasivat hämillään, että nyt oli kysymys Venäjän kunnian, arvon ja valtiollisen valta-aseman puolustamisesta salakavalaa hyökkääjää vastaan. Mutta nämä olivat talonpojille tyhjiä sanoja. Ja niinkuin vetoomus imperialismiin petti, niin myöskin hurskas satu, että oli välttämätöntä taistella oikean uskon puolesta Japanin pakanuutta vastaan. Jokaisella kansalla on oma uskonsa, arvelivat talonpoikaissotilaat, pitäkööt keltaiset omansa, niin kuin me pidämme omamme. Kansa ei käsittänyt sodan tarkoitusta, ei sodankäyntitapaa, jonka mukaan jokainen hyökkäys ja jokainen menestyksellinen puolustus aina päättyi peräytymiskäskyyn. Isänmaallinen taisteluinnostus laimeni ja muuttui Liaujangin taistelun jälkeen vastakohdakseen.

Sodan pääaiheuttaja, Plehwe, ei tämän taistelun tapahtuessa, joka merkitsi hänen suunnitelmiensa raukeamista, enää ollut elossa. Heinäkuun 28 p. 1904 repi hänet palasiksi pommi, jonka sosiaalivallankumouksellisen puolueen toimesta eräs ylioppilas heitti häntä vastaan. Se vähäinen vaikutus, minkä neuvonantajansa murha teki tsaariin, haihtui pian kokonaan iloisen perhetapahtuman johdosta. Elokuun 25 p. hänelle syntyi toivottu perintöruhtinas, kivulloinen lapsi, joka sai nimen Aleksei. Tilaisuus yleisellä valtiollisella armahduksella antaa merkki, että hallitussuunta oli muuttuva, jäi käyttämättä. Armomanifesti 6 p:ltä syyskuuta tuli vain kruununvarkaiden ja kruunun velallisten hyväksi.

Toista kuukautta kesti puolueiden taistelu tsaarin läheisyydessä sisäministerin seuraajasta. Vasta 8 p. syyskuuta tapahtui ratkaisu vapaamieliseen suuntaan. Ruhtinas Svjatopolk-Mirski, joka Vilnan kenraalikuvernöörinä oli herättänyt huomiota lempeällä ja lainmukaisella viranhoidollaan, tuli sisäasiainministeriksi. Yhteiskunta tervehti tätä nimitystä suosiollisesti, ja suosio kasvoi, jota useammin uusi vallanpitäjä keskusteluissa sanomalehdistön edustajien kanssa ilmaisi sangen maltillisesti vapaamieliset mielipiteensä: kansaneduskunta, mutta ei mitään parlamenttia; uskonvapaus, mutta ei omantunnonvapautta; juutalaisten oikeuksien parantaminen, mutta ei mitään yhdenvertaisuutta; painovapaus, mutta hyväntahtoisen sensuurin hoitama j.n.e. "Vapautusliiton" äänenkannattajakin ylisti tuota vapaamielistä kaunopuhujaa tulevana uudistajana, ja vanha tuuliviiri Novoje Vremja, joka vast'ikään oli kehunut Plehwen "valtiomieskykyä" muistosanoissaan, toitotti samaa torvea, mikä vuorostaan vaikutti sen tuhansiin lukijoihin virkamiesten joukossa, joilla oli tapana ottaa maailmankatsomuksensa ja valtiollinen vakaumuksensa tämän kameleontin vaihtelevista pääkirjoituksista.

Hovin ja ylemmän virkamiesmaailman taantumuspuolue, jonka valta-asemaa uusi kurssi uhkasi, keräytyi Pobedonostsevin ympäri "uuden Loris-Melikovin" kukistamiseksi. Semstvopuolue kokosi voimansa saadakseen "rohkealla esiytymisellä" puheliaan ministerin vihdoinkin ryhtymään uudistustekoihin. "Suomen aktiivisen vastarinnan puolue" kääntyi Venäjän kaikkien vastustusmielisten ja vallankumouksellisten järjestöjen puoleen, ehdottaen yhtymistä yhteiseen valtiolliseen ohjelmaan ja yhteiseen toimintaan. Tällä vetoamisella oli vain osaksi menestystä, kun kahdeksastatoista puolueesta vain seitsemän sitä noudatti: vapautusliitto, Puolan kansallisliiga, Venäjän sosiaalivallankumouksellinen ja Puolan sosialistinen puolue, lättiläinen sosiaalidemokraattinen puolue sekä armenialainen ja grusialainen sosiaalivallankumouksellinen liitto. Näiden puolueiden edustajien Pariisissa syyskuussa 1904 pitämässä kongressissa valmistettiin yhteinen valtiollinen ohjelma: itsevaltiuden hävittäminen ja vapaan kansanvallan asettaminen sen sijaan, Suomen itsehallinnon palauttaminen ja kansojen itsemääräämisoikeus. Tämän ohjelman toteuttamiseksi kokous, johon myöskin urkkija Asev otti osaa, päätti seuraavan vuoden syksynä saada aikaan paikallisia kapinoita. Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue samoin kuin puolalainenkin, juutalainen "bund" ynnä muut jyrkästi marxilaiset puolueet pysyivät periaatteellisista syistä erillään tästä vallankumouksellisesta "porvarikongressista". Venäläisen sosiaalidemokratian johtavaan Pietarinkomiteaan kuului silloin etupäässä ylioppilaita ja kirjailijoita, jotka hämärissä kellarikoloissa pitivät salaisia esitelmiä kansantaloustieteestä ja niillä lopen ikävystyttivät harvoja köyhälistöön kuuluvia kuuntelijoitansa. Pääkaupungin työväestön suuri enemmistö kävi erään poliisin salaisen asiamiehen, Gapon nimisen papin esitelmissä, jolla oli loistavat puhujanlahjat, jännittävät aiheet sekä käytettävissään valoisat kokoushuoneet, jotka hallitus oli hänelle antanut. Muuten venäläinen sosiaalidemokratia tuhlasi tarmonsa menshevismin ja bolshevismin välisiin opillisiin selvittelyihin sekä puoluejärjestönsä kehittämiseen, joka kaikkine kummallisuuksineen oli tsaarillisen virkavallan uskollinen kuva.

Pobedonostsev pyysi syyskuun lopussa tsaarilta uuden sisäasiainministerin erottamista, koska hänen politiikkansa muka johti valtakunnan ja kirkon perikatoon. Svjatopolk-Mirski puolestaan vakuutti tsaarille, että yliprokuraattorin politiikan jatkaminen oli synnyttävä vallankumouksen. Nikolai II ei tiennyt mitä tekisi ja jätti Mandsurian-armeijansa ratkaistavaksi, kumpi noista molemmista arvohenkilöistä oli oikeassa. Lokakuun 2 p. muuan Kuropatkinin päiväkäsky kuulutti Venäjän — ja samalla myöskin Japanin —sotajoukoille voitokkaan hyökkäysliikkeen alkamisen Port Arthurin vapauttamiseksi. Samana päivänä kertoi Pobedonostsevin puhetorvi Moskovskija Vjedomosti, että hallitus oli esiytyvä tarvittavalla ankaruudella vapaamielisen sanomalehdistön jaarittelua vastaan uudistusten muka väittämättömyydestä. Viikkoa myöhemmin Kuropatkinin 200,000 miehen vahvuinen armeija alkoi marssia eteenpäin, kiertämällä japanilaisten oikean siiven pakottaakseen vihollisen armeijan vetäytymään Liaujangista ja avataksensa tien Port Arthuriin. Marski Ojama komensi 160,000 miehen vahvuisen sotajoukkonsa eteenpäin rohkeaan vastahyökkäykseen, jonka oli määrä painaa venäläisten oikea sivusta taaksepäin ja raivata itselleen tie Mukdeniin. Kymmenpäiväisen kiivaan ja kauhean verisen ottelun jälkeen Shahon taistelu päättyi ratkaisutta. Nikolai II oli yhtä viisas kuin ennenkin. Svjatopolk-Mirski huomasi, että taistelun päätöksen johdosta kysymys hänen jäämisestään tai eroamisestaan ei vielä ollut ratkaistu. Huolissaan asemastaan hän peruutti jo annetun luvan julkisen, yleisvenäläisen semstvokongressin pitämiseen, mutta salli jo Pietariin kokoutuneiden edustajien yksityisesti kokoutua. Tämä "esiparlamentti", joka tarkasti julkisuutta karttaen piti kokouksiaan muutamassa yksityisasunnossa, valitsi puheenjohtajakseen erään maltillisen slavofiilin, D Shipovin. Hän sai kiittää kansansuosiotaan siitä, että Plehwe ei ollut vahvistanut hänen uudestaan-valitsemistaan Moskovan semstvoviraston johtajaksi, koska hän oli pitänyt tuota vanhoillista, mutta pystypäistä miestä vaarallisena vallankumouksellisena. Shipov oli kongressissa oikeiston johtajana, joka puolusti muinaisvenäläisen "semski soborin" tapaista kansaneduskuntaa, jolla olisi vain neuvoa-antava valta. Enemmistö kannatti länsimaisen-mallista kansaneduskuntaa. Tehdyt päätökset annettiin hallitukselle mietintönä, joka sisälsi seuraavat vaatimukset: henkilöllinen koskemattomuus, omantunnon-, puhe-, paino-ja kokoutumisvapaus, itsehallinnon uudistus ja vapaasti valitun, päätäntöoikeudella varustetun kansaneduskunnan kokoonkutsuminen. Samaan aikaan pantiin, Ranskan vastustuspuolueen mallin mukaan vuodelta 1847, kaikissa Venäjän suuremmissa kaupungeissa toimeen pitoja ("reformibanketteja"), joissa enemmän tai vähemmän meluavasti lausuttiin julki uudistusvaatimukset. Yleinen mieltenkuohu valtasi myöskin palvelukseen kutsutut reserviläiset, jotka liioitelluissa mielenosoituksissa ilmaisivat tyytymättömyytensä hallitukseen ja sotaan.

Hallitus ei sano mitään. Hovissa taistelevat toisiansa vastaan yliprokuraattorin ja sisäministerin puolueet. Sotanäyttämöltä ei kuulu mitään ratkaisevaa. Talvi on tulossa ja liikuntasota on muuttunut asemataisteluksi. Kuropatkin kieltäytyy ryhtymästä uuteen hyökkäykseen, ennenkuin on saanut uusia lisäjoukkoja ja ennen kevään tuloa. Ministerineuvostossa seisovat jyrkästi vastakkain Svjatopolk-Mirskin ja Pobedonostsevin mielipiteet, joista edellinen puoltaa suostumista semstvokongressin vaatimuksiin, jälkimmäinen huomauttaa horjuvalle tsaarille hänen lupaustaan isänsä kuolinvuoteen ääressä. Ratkaisun aikaansaavat vihdoin suuriruhtinaat Sergei Aleksandrovitsh ja Nikolai Nikolajevitsh, jotka "luopumisessa koetelluista vanhavenäläisistä hallitusperiaatteista" luulevat näkevänsä vaaran hallitsijasuvulle.

Pobedonostsevin sepittämä tsaarillinen ukaasi 25 p:ltä jouluk. 1904 antoi vain sangen ylimalkaisia uudistuslupauksia, joiden toimittaminen jätettiin ministerikomitean huoleksi. Valtiosäännöstä ja kansaneduskunnasta siinä ei ollut puhe. Haihduttaakseen kaikki väärinkäsitykset tässä suhteessa hallitus samaan aikaan antoi virallisen tiedonannon, jossa se lausui paheksumisensa kiihoituksesta ja kiihtymyksestä ja varoitti semstvoja sekautumasta asioihin, joihin niiden valta ei ulottunut. Mutta nämä hallituksen selitykset eivät tyynnyttäneet kansan kiihtymystä. Päinvastoin, se yltyi, kun Venäjän jouluksi aivan odottamatta tuli tieto Port Arthurin linnoituksen antautumisesta (2 p. tammik. 1905). Se oli sotilaallisesti ennenaikainen, valtiollisesti myöhästynyt. Jos tuo surkea linnanpäällikkö Stössel olisi kahdeksaa päivää aikaisemmin luovuttanut merilinnan viholliselle, niin vapausmanifesti 30 p:ltä lokak. 1905, joka silloin tuli liian myöhään, olisi ilmestynyt jo 25 p. jouluk. 1904 ja Venäjän kansalta säästänyt paljon onnettomuutta ja kärsimyksiä.

Venäjällä vallankumoukset aina puhkeavat aikaisemmin kuin niiden toimeenpanijat ovat suunnitelleet. Pariisissa pidetty kongressi oli määrännyt vuoden 1905 syksyn siksi ajankohdaksi, jolloin isku oli annettava. Mutta jo tammikuussa 1905 alkoi vallankumous, jonka suurenmoisuudesta ja maailmaa-järkyttävästä vaikutuksesta kokonainen sukupolvi oli uneksinut ja jonka onnistumisesta se toivoi Venäjälle mitä suurinta tulevaisuutta. Ei porvariston "vapautusliitto", ei köyhälistön vallankumouksellisuus loitsinut sitä esiin, vaan Plehwen suosima Subatovin poliisisosialismi. Siirtyminen vallankumouksellisten leiristä poliisiosaston palvelukseen ja päinvastoin oli Venäjän vallankumouksellisen liikkeen tyypillinen ilmiö. Ei ryhdittömyys, niinkuin oli tavallista sellaisessa tapauksessa, vaan mieskohtainen kunnianhimo ja halu tehokkaasti auttaa työmiehiä, joiden surkean tilan hän Pietarissa oli oppinut tuntemaan, teki poliisin salaisen asiamiehen, pappi Gaponin vallankumoukselliseksi. Rahat hänen Pietariin perustamiansa työväenklubeja varten Plehwe oli antanut ja käskenyt pappia esityksissään herättämään kansallista innostusta sotaan. Mutta työväen alussa isänmaallinen mieli oli yhden sotavuoden jälkeen haihtunut ja muuttunut katkeraksi vihaksi virkavaltaa vastaan. Gapon kulki, niinkuin moni muu, ajan virran mukana ja uskoi, tuntien vaikutusvaltansa kymmeniin tuhansiin työmiehiin, jotka häntä sokeasti seurasivat, voivansa näytellä suurta historiallista osaa yleisessä kiihtymyksessä. Vasta vähää ennen kuin hänen suhteensa poliisiosastoon loppuivat, hän antautui kosketuksiin sosiaalidemokraattisen puoluejärjestön kanssa, joka ei mitään aavistanut hänen entisyydestään. Tämä oli käytännöllisesti vallan merkityksetöntä, sillä se auttoi häntä vain erään valtiollisen ohjelman valmistamisessa, jonka hän työmiesten vaatimuksena valtavan Pietarin työläiskulkueen etupäässä tahtoi antaa tsaarille. Tämä anomuskirja, joka vaati perustuslakia-säätävän kokouksen kokoonkutsumista, tehtaan tarkastuksen poistamista ja parlamentillisen hallitustavan voimaansaattamista, oli puhtaasti oppikaavanmukainen tekele. Sen sijaan 20 p. tammikuuta päätetty työväenjoukkojen kulkue Talvipalatsiin, heidän pyyntönsä tsaarille, että hän, korkeimpana maallisena ja kaikkivoivana valtana, huojentaisi heidän yhteiskunnallista hätäänsä, oli todella kansanomaisen venäläinen, eikä mikään osanottaja käsittänyt sitä vallankumoukselliseksi kapinaksi.

Sunnuntaina 22 p. tammik. 1905 työmiehet Pietarin tehdaskortteleista suljetuin rivein, ilman aseita ja punaisia lippuja, mutta sen sijaan pyhimystenkuvia kantaen ja kirkkolippujen liehuessa kulkivat Talvipalatsille, "isä" Gaponin heitä johtaessa. Nikolai II oli lähtemällä Tsarskoje Selohon välttänyt mielenosoituksen, josta hän oli saanut tiedon, ja jättänyt anojien vastaanoton sotaväen asiaksi, joka tervehti heitä yhteislaukauksilla. Kauheasti pettyneenä työväenjoukko tulvehti keisaripalatsilta takaisin, koetti muilla paikoilla kokoutua, mutta ajettiin uudestaan kivääritulella hajalle. Toista tuhatta miestä, naista ja lasta oli "punaisen sunnuntain" uhreja. Gapon itse pääsi pakoon ulkomaille, josta hän tsaaria vastaan julkaisi raivoisan "manifestin".[14]

Tammikuun 22 päivän synnyttämän kauhun seurauksena oli suunnaton suuttumus, joka Pietarista levisi muihin kaupunkeihin ja siellä aiheutti vastalausekulkueita ja verisiä yhteentörmäyksiä aseisiin-kutsutun sotaväen kanssa. Mielettömillä työmiesten vangitsemisilla ja karkoituksilla pääkaupungista tieto "punaisesta sunnuntaista" pian levisi kaukaisimpiin kyliin ja näin annettiin vallankumouksellisten käytettäväksi todella kansanomainen kiihoituskeino. Totutun kansallislaulun "Jumala varjelkoon tsaaria" sijasta kaikui työväenmarseljeesin kertosäe: "nouse, tartu aseisiin, työläiskansa!"

Suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitsh, vihattu Moskovan kenraalikuvernööri, tarttui hallitusohjiin, jotka hänen heikko veljenpoikansa oli päästämässä käsistään. Ruhtinas Svjatopolk-Mirski, joka joulukuun 25 päivän jälkeen enää vain nimeksi oli ollut sisäministerinä eikä ollut uskaltanut valtakeinoillansa estää tammikuun 22 päivän onnettomuutta, sai 1 p helmikuuta eronsa. Hänen seuraajaksensa tuli siihenastinen Moskovan kuvernööri, Aleksanteri Bulygin, venäläisiin poliisimenetelmiin hyvin perehtynyt virkavaltias, joka Moskovassa oli luonut Subatovin järjestelmän. Pietarin kenraalikuvernööriksi tuli siihenastinen Moskovan ylipoliisimestari, kenraalimajuri Dimitri Trepov, raaka sapelinkalistaja, vailla tietoja politiikasta. Tavanmukainen hallituskomissioni erään senaattorin johdossa asetettiin "Pietarin työläisten tyytymättömyyden syiden ja sen poistamiskeinojen selvittämiseksi". Poliisi pidätti 34 sille "oikein-ajatteleviksi" tunnettua työmiestä, pesetti perin pohjin nuo säikähtyneet miehet ja vei ne seuraavana aamuna "Pietarin tehdastyöväestön valittuina edustajina" rautateitse Tsarskoje Selohon. Siellä tsaari otti heidät puheilleen, antoi heille muutamien moittivien sanojen jälkeen armollisesti anteeksi heidän "rikoksensa" ja tarjosi heille hyvän aamiaisen, josta työmiehet olivat kovin tyytyväiset. Toinen hallituksen asettama komissioni tutki rahaministeri Kokovtsovin johdossa Saksan työväensuojeluslainsäädäntöä. Se ei päässyt pitemmälle kuin että ehdotti muutamia Plehwen lakkoja vastaan antamia määräyksiä nyt jo epäajanmukaisina kumottaviksi. Toiset hallituskomissionit työskentelivät yhtä tuloksettomasti 25 p. jouluk. 1904 annetun tsaarillisen ukaasin uudistuslupausten toteuttamiseksi.

Vallankumouksen järjestämisen ottivat huolekseen sosiaalivallankumouksellinen puolue ja "vapautusliitto", joita mitä tehokkaimmin kannattivat kaikkien rajamaiden sosialistiset puolueet, missä venäläistyttämispolitiikka oli ennakolta muokannut niille maaperää. Sitävastoin Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue käytännössä jäi kokonaan taka-alalle, vaikka se itse piti itseään ainoana todellisesti vallankumouksellisena puolueena ja oikeauskoisen kopeudella katseli muiden ryhmien kilpailevaa toimintaa. Sen sijaan, että olisivat yhdessä iskeneet hallitusta, niiden molemmat ryhmät, menshevikit ja bolshevikit, iskivät toisiansa. Lenin, johon oli liittynyt hänen entinen vastustajansa Bronstein-Trotski, vastusti mitä kiivaimmin kaikkea yhtymistä "vapautumisliittoon", peläten että vallankumous siinä tapauksessa saattoi päättyä parlamentillis-porvarillisen hallituksen muodostamiseen. Oikeammin arvosteli olevia oloja menshevikkien johtaja, Plehanov. Mutta bolshevikkeja vastaan käyty kiivas riita kysyi siinä määrin hänen ryhmänsä voimia, että yksin sen yritykset köyhälistön juhlapäivinä panna toimeen työväen mielenosoituksia surkeasti epäonnistuivat.

Sangen tarmokkaasti toimivat sosiaalivallankumoukselliset. Heidän ensimmäinen tekonsa oli hallituksen johtajan poistaminen. Helmikuun 17 p. eräs pommi repi kuoliaaksi suuriruhtinas Sergein Moskovan Kremlissä. Kun tieto siitä oli levinnyt, niin Moskovan ja Pietarin hienoimmissa ravintoloissa äänekkäästi tilattiin samppanjaa. Kaduilla tuttavat toivottivat toisilleen onnea "iloisen tapauksen" johdosta. Koko Venäjä ikäänkuin hengähti. Niin korkealle vallankumouskuume jo oli kohonnut.

Suuriruhtinaan murhan johdosta syntyi eräänlainen Trepovin ja Bulyginin kaksoishallitus. Edellinen piti jatkuvia levottomuuksia, lakkoja ja murhia vain taloudellisena liikkeenä, joka ei ollut autettavissa valtiollisilla myönnytyksillä, vaan yksinomaan sapelilla. Hänen nimellinen esimiehensä, niinkuin ministerien enemmistökin, huomasi selvästi vallankumouksen poliittisen puolen ja tahtoi lääkitä sairasta valtioruumista taudin mukaisella käsittelyllä, mahdollisimman vähäisillä valtiollisilla uudistuksilla, uskaltamatta leikkausveitsellä käydä käsiksi autokraattiseen elimistöön. Pobedonostsevia raastoi uskovaisen kiihkonsa ja arvostelevan järkensä ristiriita sekä se ahdistava tunne, että nouseva aalto uhkasi viedä mennessään koko hänen järjestelmänsä. Tämä oli hänet vallan murtanut, eikä hän enää luottanut muihin kuin Jumalaan ja Kuropatkiniin.

Venäjän tyhjentymättömistä ihmisvarastoista oli Mandshurian armeijalle viety niin paljon lisävoimia kuin yksiraiteinen, mutta moitteettomasti toimiva Siperian rata suinkin saattoi kuljettaa. Pietarin oppineiden pääesikuntalaisten ja vanhuudenheikkojen sotasankarien ankara arvostelu Kuropatkinin sodankäynnistä oli aiheuttanut sen, että tammikuussa oli lähetetty sotanäyttämölle eräs salonkikenraali Gripenberg, varustettuna tsaarin antamilla epäselvillä valtuuksilla. Hän tahtoi tarmokkaalla hyökkäyksellä japanilaisten aseman vasenta sivustaa vastaan tuhota vihollisten armeijan. Mutta Sandepun talvitaistelussa tammikuun 25:nnestä 28:nteen päivään hänen yrityksensä raukesi japanilaisten sitkeään vastarintaan ja vastahyökkäyksiin tai, niinkuin Gripenberg perästä päin vakuutti, Kuropatkinin kateuden tähden, joka ratkaisevana hetkenä muka oli kieltänyt häneltä pyydetyn avun. Raivoissaan Gripenberg lähti pois sotanäyttämöltä, jolla nyt molemmilta puolin ryhdyttiin valmistuksiin ratkaisevaa taistelua varten. Kuropatkinin hyökkäystuuma kävi ristiin hänen vastustajansa Ojaman suunnitelman kanssa. Helmikuun 23 p. alkoi 155 kilometrin rintamaleveydellä Mukdenin taistelu, jonka kulusta Kuropatkin ensin lähetti voitonsanomia Pietariin. Ne lakkasivat 3 p. maaliskuuta, kun japanilaiset laajasuuntaisen kiertoliikkeen jälkeen luoteiseen Mukdenista mursivat venäläisten aseman. Seuraavina päivinä Venäjän armeija ei enää taistellut muuta kuin turvatakseen itselleen järjestetyn peräytymisen, mikä kuitenkin 9 p. maaliskuuta muuttui armeijan suuremman osan kauhun vallassa tapahtuvaksi paoksi. Vain kenraali Linevitshin johtama vasen sivusta-armeija — noin kolmas osa koko armeijasta — torjui kaikki japanilaisten hyökkäykset ja pani siedettävässä järjestyksessä toimeen määrätyn peräytymisen. Maaliskuun 10 p. voittajat marssivat Mukdeniin ja ryhtyivät ajamaan takaa venäläisiä, joiden säännötön pako pysähtyi vasta 170 kilometrin päässä Mukdenista pohjoiseen päin. Kuropatkin erotettiin 17 p. maaliskuuta ja Linevitshille uskottiin armeijan johto. Hänen onnistui lyhyessä ajassa järjestää sekaisin-menneet joukko-osastot ja palauttaa niiden taistelukunto.

Kuropatkinin ennenaikaisten voitonsanomien vaikutuksen alaisena Trepov sepitti manifestin, jonka tsaari maaliskuun 3 päivän aamuna välinpitämättömänä allekirjoitti, ja jonka hän neuvonantajansa kiihkeän kehoituksen johdosta heti käski julkaista. Siinä Nikolai II julisti kansalleen, että hän "autokraattisen valtansa lipun alla oli johtava valtakunnan kaikista vaikeuksista uuteen, hävittämättömään valtaan", ja kehoitti kaikkia "tosi-venäläisiä miehiä" yksimielisyyteen ja sisäisen vihollisen vastustamiseen. Saatuaan siitä tiedon Bulygin, mukanaan kolme ministeriä ja tsaarillisen tahdon ilmaisun luonnos, riensi ylimääräisellä junalla Pietarista Tsarskoje Selohon. Hän pyysi heti saada eronsa tai sitten vastamanifestin hyväksymistä heti paikalla. Välinpitämättömästi Nikolai II allekirjoitti toisen asiakirjan. Tässä "Reskriptissä sisäasiainministerille" tsaari kansallensa kertoi, että hänellä jo kauan oli ollut aikomus kutsua kokoon neuvottelevalla vallalla varustettu kansaneduskunta ja että hän nyt katsoi ajan siihen tulleen. Neuvottelemaan tahtonsa toteuttamisesta hän oli asettava erityisen Bulyginin johdossa olevan komitean. Toinen manifesti ilmestyi iltapäivällä Pietarin kaduille, missä sen merkitystä heti kansanjoukoissa pohdittiin, uudistusesityksiä tehtiin ja niistä tuumiskeltiin. Ohjataksensa kansan intohimoisen puhekiihkon järjestetyille raiteille Bulygin piti vielä kolmannen tsaarillisen tahdonilmaisun välttämättömänä. Illalla lisälehdet levittivät "Ukaasia senaatille". Siinä Nikolai II myönsi kaikille semstvojen ja kaupunkien edustajien kokouksille, samoin yhdistyksille, oikeuden pohtia parannusehdotuksia ja lähettää niitä hallitukselle. Itsehallintoelimet kaupungeissa ja maalla ja ennen kaikkea yhdistykset käyttivät heti myönnettyä lupaa niin runsaassa määrin, että Bulygin jo huhtikuussa koetti tukkia hänen päällensä satelevien uudistusehdotusten paperitulvaa sillä, että hän poliisille annetulla sitä "selventävällä" määräyksellä kumosi senaatille annetun ukaasin.

Tieto Mukdenin tappiosta teki valtavan vaikutuksen kansaan ja edisti vallankumouksellista mielialaa. Vanhoillisissa piireissä vaadittiin sisäpoliittisista syistä viipymätöntä rauhantekoa. Maaliskuun 27 p. pidettiin Moskovan pörssisalissa isovenäläisten tehtailijain yksityisluontoinen kokous. He päättivät pyytää hallitusta heti lopettamaan sodan, vaikkapa Sahalinin ja Vladivostokin luovuttamisen hinnalla. Mutta Nikolai II, jonka synnynnäistä itsepäisyyttä lisäsi tietämättömyys todellisista olosuhteista, ei tahtonut myöntyä, ennenkuin viimeinen valtti, mikä Venäjällä vielä oli käytettävissä, Itämeren laivasto, oli lyöty pöytään. Ensimmäinen laivasto-osasto, joka oli kokoonpantu uudenaikaisista taistelulaivoista ja vanhentuneista risteilijöistä, oli vasta 15 p. lokak. 1904 lähtenyt liikkeelle Libausta. Se oli liian myöhäistä, koska Port Arthuria jo piiritettiin; se oli liian aikaista, koska jään saartama Vladivostokin satama vasta huhtikuussa 1905 oli avoinna laivastolle. Sen päällikkö oli vara-amiraali Roshdestvenski, joka oli hyvä merimies ja urhokas upseeri, mutta vailla voittoa-antavaa uskoa pitkän matkansa menestykseen. Liian hyvin hän tunsi laivastonsa monet heikkoudet, miehistön puuttuvan ampumataidon ja merikelpoisuuden, palvelukseen kutsuttujen ja useinkin väkisin laivoihin tuotujen reserviläisten vallankumouksellisen mielialan. He yrittivät karata kaikissa hiilenottopaikoissa ja rikkoivat alituisesti laivastossa vallitsevaa kovaa kuria, ja sen johdosta oli heitä vastaan ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin. Aiheeton, mutta yhä jatkuva japanilaisten torpedoveneajajien pelko johti heti retken alussa yölliseen välikohtaukseen Dogger-matalikolla, missä englantilaisia kalastajalaivoja pidettiin vihollislaivoina ja ammuttiin. Englannissa syntynyttä mieltenkuohua lievensi kyllä melkoisten rahasummien maksaminen surmansa saaneiden kalastajien omaisille, mutta Venäjän laivaston täytyi jonkin aikaa mukautua siihen nöyryytykseen, että sitä seurasi ja valvoi muuan brittiläinen laivasto-osasto. Port Arthurin antautumispäivänä laivasto meni ankkuriin S:te Marien lahteen Madagaskarin koillisrannikolla ja sai pian senjälkeen lisävoimia toisesta laivasto-osastosta. Kolmas oli vielä Libaussa varusteilla. Roshdestvenskin mielipide, jonka hän useampaan kertaan ranskalaista kaabelia myöten lähetti Pietariin, oli se, että Port Arthurin kukistumisen jälkeen Venäjän laivaston tuli jäädä Intian valtamerelle ja että sitä oli käytettävä vain uhkauskeinona rauhanneuvotteluissa. Mukdenin taistelun jälkeen hän pontevasti uudisti ehdotuksensa, mutta sai tsaarilta täsmällisen käskyn jatkaa matkaansa Itään, odottamatta kolmannen osaston saapumista, joka vasta 19 p. helmikuuta oli lähtenyt Libausta. Roshdestvenskin täytyi vastoin parempaa tietoansa totella. Maaliskuun 16 p. hän lähti Madagaskarista, ja kulki laivastoineen Tyynelle valtamerelle tuhoansa kohti.

Sillävälin kuin hallitus teki sisäpolitiikan suunnan riippuvaksi tulevan meritaistelun epävarmasta tuloksesta, sosiaalivallankumoukselliset, läheisesti liittyen "vapautusliittoon", järjestelivät vallankumousta edelleen. Pääkeinona oli ammatillisten yhdistysten perustaminen. Niinkuin taikaiskusta syntyi kaikissa kaupungeissa asianajajien, lääkärien, sanomalehtimiesten, opettajien ynnä muiden vapaiden ammattien edustajien yhdistyksiä. Niihin liittyivät sitten varsinaiset ammattikunnat, joista melkein kaikki olivat syntyneet Pietarin punaisen sunnuntain tekemästä vaikutuksesta. Muutamat liitot ajoivat myöskin ammatillisia tarkoituksia, mutta useimmat vain puhtaasti valtiollisia. Noiden monien tuhansien "ammattikuntien" yhdenmukaista johtoa varten perustettiin Pietarissa 21 p. toukokuuta "liittojen liitto". Johtavassa komiteassa oli enemmistö sosiaalivallankumouksellisilla, jotka lähettivät maakuntaan julistuksia, ohjeita ja käskyjä. Tämän vallan julkisesti jäseniä kokoavan ja vaikuttavan "liittojen liiton" tavallisin taistelukeino oli sellaisten henkilöiden ja laitosten boikottaus, jotka eivät tahtoneet yhtyä yleiseen liikkeeseen. Siinä sivussa kävi salainen kiihoitus kasarmeissa ja sotalaivojen miehistön keskuudessa sekä sodassa olevan armeijan järjestelmällinen muokkaaminen sotaa ja itsevaltiutta vastaan tähdätyillä lentokirjasilla. Vihdoin käytettiin myöskin sosiaalivallankumouksellisten vanhaa taistelukeinoa, terroria, sellaisia virkamiehiä ja yhteiskuntapiirejä vastaan, jotka uskalsivat tehdä vastarintaa vallankumouksellista liikettä vastaan. Muuan ylioppilaiden salainen komitea julisti Mukdenin taistelun jälkeen alituisen korkeakoululakon, ja tuhannet ylioppilaat syöksyivät täynnä innostusta ajan aallokkoon, vaikuttaakseen ja taistellakseen mukana "suuressa Venäjän vallankumouksessa".

Taantumuksellinen hallitus haki liittolaisia kansan joukosta. Se ei löytänyt mitään muita kuin vanhauskoiset, joita kuitenkin oli miljoonia, ja jotka olivat pysyneet uskollisina 17. vuosisadan valtiokäsitykselle. Voittaakseen heidät, joita hallitus tätä ennen oli raa'asti vainonnut, tsaari 30 p. huhtik. antoi suvaitsevaisuusediktin. Se salli eräin rajoittavin ehdoin siihen saakka rikoksena rangaistun eroamisen valtiokirkosta. Se myönsi vanhauskoisille vapaan jumalanpalveluksen ja heidän poliisin sulkemien "pyhien" hautausmaakirkkojensa avaamisen. Se otti heihin nähden käytäntöön uuden nimityksen "vanhojen kirkonmenojen noudattajat" virallisen pilkkanimen "raskolnikin" (= luopuneet) sijaan. Kun Nikolai II 1901 oli tullut "uskon lahjojen mestariksi ja hoitajaksi", niin suvaitsevaisuusedikti paransi siihen saakka tavallisen buddhalaisten nimityksen "pakana" tai "epäjumalanpalvelija" "lamalaiseksi".

Hitaasti kulkien, vähä väliä hiiliä ottaen, Roshdestvenskin laivasto japanilaisten häiritsemättä oli ennättänyt Etelä-Kiinan merelle, missä se 9 p. toukokuuta Honoré-lahdessa yhtyi kolmanteen laivastoon, joka oli vara-amiraali Nebogatovin johdossa. Viittä päivää myöhemmin yhtynyt laivasto, 30 suuren taistelulaivan vahvuisena, lähti pohjoista kohti vihollista vastaan. Korean salmessa Togo tonniluvussa heikomman, mutta sotakelpoisuudessa paljoa etevämmän laivastonsa kanssa odotti lähestyvää vastustajaa. Tsushiman saaren luona tapahtui 27 p. toukok. 1905 taistelu, josta tuli Japanin Trafalgar. Japanilaisten tykistön tarkkaan-osaava tuli murskaa Venäjän laivaston. Roshdestvenski haavoittuu ja lähtee torpedoveneessä palavasta lippulaivastaan, joka pian sen jälkeen uppoaa korkeaan aallokkoon. Hän itse joutuu Japanin vangiksi. Kolme risteilijää pelastuu pakenemalla etelään. Muu laivasto jatkaa, pahasti pilalle ammuttuna, matkaansa Vladivostokiin. Yölliset torpedovenehyökkäykset täydentävät tuhotyön. Auringon noustessa ei Itämerenlaivastossa ole enää kuin neljä linjalaivaa ja kaksi risteilijää. Sen johtaja on Nebogatov. Juuri häneltä oli Venäjällä odotettu sankaritekoja, koska Novoje Vremja oli ylistänyt häntä "Venäjän Nelsoniksi" ja jo ennakolta tuhlannut hänelle laakereita. Nebogatov oli hidasajatuksinen meribyrokraatti, jota hänen lääkärinsä oli kieltänyt kahvia juomasta, koska se oli hermostolle liian kiihoittavaa. Ymmärrettävästi hän ei siis voinut kestää meritaistelun tuottamaa kiihoitusta. Kun Togon nopeakulkuiset taistelulaivat ilmestyvät taivaanrannalle ja pian ovat saavuttaneet hitaasti puskuttavat Venäjän panssarilaivat, niin Nebogatov käskee vetää alas Andreaan-lipun. Taistelutta hän jättää Itämeren-laivaston jäännöksen viholliselle; Japani on saanut voiton, joka kohottaa sen suurvallaksi.

Kesäkuun 8 p. tsaari mielihyvällä vastaanottaa Yhdysvaltojen presidentin hänelle tarjoaman rauhanvälityksen.

Tsushiman taistelun musertavan vaikutuksen alaisena oli Moskovassa kesäkuun alussa koolla eräs semstvokongressi, johon otti osaa myöskin muutamien kaupunkien edustajia. Yksimielisesti kokous päätti lähetystöllä kääntyä tsaarin puoleen ja hänelle pontevasti ja suoraan ilmaista maan mielipiteen "hänen neuvonantajiensa rikoksellisista virheistä ja huolimattomuudesta", joka oli saattanut valtakunnan onnettomaan sotaan, sekä tehdä vaatimuksia uhkaavan kansalaissodan välttämiseksi. Mutta ei ollut helppoa päästä mieskohtaisesti hallitsijan puheille. Venäjän valtiaaksi oli tullut kesäkuun 5 p. sisäministerinapulaiseksi koroitettu kenraalimajuri Trepov, jonka vallan alaiseksi oli alistettu valtakunnan koko poliisivoima. Hänen nimellinen esimiehensä Bulygin työskenteli tsaarin käskystä yksinomaan vaalilain valmistamisessa, joka oli perustuva säätyjakoon ja takaava enemmistöltään monarkkisen ja hallitsijalle uskollisen kansaneduskunnan valitsemisen. Pitkien keskustelujen jälkeen Trepov antoi suostumuksensa siihen, että tsaari ottaisi vastaan semstvolähetystön Pietarhovissa 19 p. kesäkuuta. Sen puolesta esiytyi puhujana Moskovan filosofianprofessori Sergei Trubetskoi. Hän viittasi uhkaavaan vallankumoukseen, joka oli torjuttavissa vain kutsumalla viipymättä kokoon luvattu kansaneduskunta yleisen ja yhtäläisen, mutta ei säätyjakoon perustuvan vaalioikeuden pohjalla sekä myöntämällä heti puhe-, paino- ja kokoutumisvapaus.

Nikolai II vakuutti vastauksessaan, että oli sopimatonta epäillä kansaneduskunnan kokoonkutsumista. Hänen hallitsijatahtonsa, että kansan valittuja oli kutsuttava olemaan mukana työssä valtakunnan hyväksi, oli horjumaton; joka päivä hän työskenteli tämän tehtävän toteuttamiseksi.

Kahta viikkoa myöhemmin, 4 p. heinäkuuta, Nikolai II Pietarhovissa otti puheilleen erään vastalähetystön. Sen johtajana oli kreivi Sheremetjev, joka puheessaan huomautti, että kansaneduskunta ei ollut kansan, vaan säätyjen valittava, ja että sillä tuli olla vain neuvoa-antava valta. Hänen jälkeensä kreivi Aleksei Bobrinski, semstvon jäsen ja Pietarin kaupunginvaltuutettu, selitti, että Moskovan kongressin lähettämä lähetyskunta oli rohjennut puhua Venäjän koko semstvon nimessä, johon sillä ei ensinkään ollut ollut oikeutta. Tämän lähetystön takana ei ollut vähempi määrä semstvomiehiä kuin edellisen. Se pyysi tsaaria myöntämään säätyjakoon perustuvan vaalioikeuden. Vielä pontevammin puhui sitten eräs Orelin semstvomies, Narishkin: me emme halua mitään kansanherruutta tsaarillisen itsevaltiuden sijaan, me emme tahdo mitään parlamenttia, vaan vanhavenäläisen "semski soborin". Lopuksi puhui vielä muuan pikkuporvari "kaikkien venäläisten tehtaantyömiesten nimessä" ja muuan kylän esimies "koko talonpoikaisväestön" nimessä, vakuuttaen niiden alttiutta antamaan kaikkensa, jotta Japanista saataisiin voitto ja järjestys palautettaisiin.

Nikolai II vakuutti vastauksessaan, että oli sopimatonta epäillä vanhan valtiollisen järjestyksen säilyttämistä, sillä "vain sellainen valtakunta oli vahva ja luja, joka pyhänä säilytti menneisyyden perinnön. Hän oli siinä suhteessa syntiä tehnyt, ja siitä todennäköisesti Jumala valtakuntaa rankaisi."

Vastalähetystön ja sille annetun vastauksen synnyttämä mieltenkuohu sai äänekkään vastakaiun uudessa semstvokongressissa, joka pidettiin Moskovassa heinäkuun 19:nnestä 22 päivään ja johon myöskin kaikki suuremmat kaupungit olivat lähettäneet edustajansa. Täällä kaikuivat kuuroille korville kaikki maltillisten äänet — myöhemmin lokakuulaisten, niinkuin kreivi Heydenin, Gutshkovin, Shipovin, Orelista kotoisin olevan Stabovitshin. Suuri enemmistö, jota johtivat vapautusliiton jäsenet — Petrunkevitsh, Muromtsev, Miljukov — vaati jyrkästi parlamentillista hallitusmuotoa, jonka kuitenkin tuli kansanvaltaisuudessa voittaa Englannin esikuva. Muuan nuori intoilija vaati, kokouksen osoittaessa myrskyistä suosiota, yleistä, yhtäläistä, välitöntä ja salaista äänioikeutta myöskin venäläiselle naiselle, jota hän syvästi kunnioitti, "koska hän hengensuuruudessa ja valtiollisessa älyssä oli paljoa etevämpi kaikkien muiden kansojen naisia". Johtava kongressikomitea tiesi kyllä varsin hyvin, että toistaiseksi oli mahdotonta toteuttaa sellaisia vaatimuksia, eikä uskonut Venäjän talonpoikaisnaisten valtiolliseen älyyn, joista 90 % ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Mutta se antoi sen taktillisen näkökohdan määrätä kantansa, että jota enemmän vaadittiin, sitä suurempi oli oleva hallituksen valtiollisten myönnytysten vähin määrä. Trepovista kuitenkin tämä jo meni liian pitkälle. Uhkaamalla poliisin sekautumista hän ennen aikojaan ajoi kongressin hajalle.

Sillävälin vallankumouksen hyökyaalto kulki tietänsä edelleen. Laajan valtakunnan eri osissa, Volgan kuvernementeissa niinkuin Itämeren-maakunnissa ja hedelmällisessä mustan mullan seudussa, talonpojat sadon korjattuaan ajoivat tilanomistajat kodeista ja konnulta, joko käyttäen ryhmysauvaa tai ilman, ja jakoivat maan ja maanviljelyskaluston keskenään. Monin paikoin he tekivät sen hyvässä uskossa oikeuteensa, kuultuansa erään "tsaarillisen manifestin", jonka heille luki jokin maata-kiertävä vallankumouksellinen ylioppilas suuresta, leveällä kultareunalla varustetusta paperista. Pahempi oli, sen ulkomailla tekemän vaikutuksen johdosta, sosiaalivallankumouksellisten lietsoma Mustanmeren-laivaston kapina. Suurin taistelulaiva "Ruhtinas Potemkin" nosti 28 p. kesäkuuta punaisen lipun ja ilmestyi tykkejänsä jyrisyttäen Odessan edustalle. Hallituksen onneksi kapinaannousseet merimiehet, heitettyänsä upseerinsa yli laidan, tyytyivät rannalla olevien tavaramakasiinien ryöstämiseen, jossa sataman roskaväki oli heillä apuna, sekä kansankokousten pitämiseen, joiden rajua puhevapautta suojelivat panssarilaivan tykit. Upseereilla miehitettyjä torpedoveneitä lähti Feodosiasta merelle, ampuakseen upoksiin tuon "uivan punaisen tasavallan". He löysivät sen kauan etsittyään Konstanzasta, missä kapinoitsijat, kymmenen päivää harhailtuaan, olivat antaneet laivansa Romanian virastojen haltuun ja sitten, jaettuaan keskenään laivakassan, hajautuneet pitkin maailmaa. Menettämättä sotalaivaa maajoukot kukistivat Libaun (29 p. kesäk.) ja Kronstadtin (30 p. kesäk.) merimieskapinat. Kesällä puhkesi julkinen vallankumous Kaukasiassa, Puolassa ja Itämeren-maakunnissa, ja siihen hallitus vastasi julistamalla sotatilan Varsovassa, Lodsissa, Kaukasiassa ja Kuurinmaalla. Mutta tämä sotatila jäi monin paikoin sotaväen puutteessa vain paperille, ja vallankumousliike rajamaissa vain kiihtyi, ollen kokoomukseltaan erottamaton yhdistelmä kapinaa tsaarivaltaa vastaan sekä luokka- ja kansallisuustaistelua.

Japanin kanssa aloitettavia rauhankeskusteluja johtamaan tsaari 14 p. heinäkunta nimitti sopivimman miehen, mitä hänellä siihen oli käytettävissään, entisen rahaministerin Witten, sekä toiseksi valtuutetukseen Itä-Aasian parhaan tuntijan, entisen Tokion-lähettilään, parooni Rosenin, jonka varoittajanääni aikaisemmin oli halveksien jäänyt kuulematta. Elokuun 8 p. neuvottelut alkoivat Portsmouthin pienessä merikaupungissa New Hampshiressa, ja sillävälin sota yhä jatkui. Japanilaiset valloittivat Sahalinin, sillävälin kuin Linevitsh turhaan paraadeilla, puheilla ja pienillä, aina huonosti menestyvillä hyökkäyksillä koetti täyttää armeijansa taisteluinnolla. Epätoivoisesti hän sähkötti Wittelle, että hänen mistä hinnasta hyvänsä tuli tehdä rauha, sillä huolimatta yhä uusista Venäjältä lähetetyistä apujoukoista ei ollut luottamista Mandshurian sotajoukkoon. Se oli väsynyt sotaan ja oli tullut vallankumousmieliseksi, valmiiksi käymään pistimet ojossa upseeriensa kimppuun. Kun Englanti niinkuin Amerikkakin kielsi Japanilta rahaa sodan jatkamiseksi, niin 5 p. syyskuuta tehtiin rauha niillä ehdoilla, jotka Witte oli ilmoittanut viimeiseksi myönnytykseksi: luovutettiin Liautung-niemimaa ja siinä Port Arthurin ja Daljnin satamat, Itä-Kiinan radan eteläosa sekä puolet Sahalinin saaresta; tunnustettiin Japanin yliherruus Koreassa, myönnettiin Japanin alamaisille kalastusoikeuksia pitkin Ussurin-rannikkoa sekä sotakorvausta nimellä: Japanissa olevien venäläisten sotavankien elatuskustannusten korvaus. Eräässä salaisessa pykälässä Venäjä sitoutui supistamaan Vladivostokissa olevan laivastonsa muutamiin keveihin risteilijöihin ja torpedoveneisiin.

Siihen päättyi tämä Venäjältä niin onnettomasti käynyt siirtomaasota, joka paitsi siihenastisen Itä-Aasian päävallanaseman menettämistä maksoi valtakunnalle virallisten tietojen mukaan 2 1/2 miljaardia ruplaa ja kolmattasataa tuhatta ihmishenkeä.

Sillävälin sisäministeri Bulygin oli saanut valmiiksi lakiehdotuksen kokoonkutsuttavaa kansaneduskuntaa varten. Jaettuina kolmeen kuuriaan oli talonpoikien, kaupunkiporvarien ja suurtilanomistajien määrä valita valitsijoita, jotka sitten keskuudestaan lähettäisivät edustajia valtakunnanduumaan, joka toisena neuvottelevana kamarina astuisi valtakunnanneuvoston rinnalle. Ei asukasluku, vaan asukasten kieli määräsi edustajien lukumäärän eri kuvernementeissa, "vierasheimoisten" vaikutusvallan heikontamiseksi duumassa. Tärkeän kysymyksen, mikä noista kolmesta säädystä oli saava enemmistön parlamentissa, Bulygin oli ratkaissut talonpoikien eduksi. Heidän osakseen tuli 43 % kaikista valitsijamiehistä, 34 % suurmaanomistukselle ja 23 % kaupunkien porvaristolle.

Elokuun alussa eräs "erityinen komitea", joka oli kokoonpantu suuriruhtinaista, oppineista, ministereistä ynnä muista arvohenkilöistä tsaarin itsensä ollessa esimiehenä, Pietarhovissa tutki Bulyginin luonnosta. Nikolai II ilmoitti, että valtakunnanduuma ei saanut rajoittaa hänen rajatonta hallitsijavaltaansa. Neuvonantajat vakuuttivat, että se pysyisi supistamattomana, koska duumallakin samoin kuin valtakunnanneuvostolla oli oleva vain oikeus antaa lausuntonsa lakiehdotuksista. Vain yksi vastusti, kenraali Trepov. Hän oli tullut huomaamaan olleensa väärässä arvioidessaan vallankumouksellisen liikkeen merkitystä eikä enää tahtonut rauhoittaa sitä sapelilla vaan uudistuksilla. Duuma, niin hän sanoi, tulisi huolimatta kaikesta sen oikeuksien supistamisesta rajoittamaan tsaarin yksinvaltaa. Asiain ollessa nykyisellä kannalla tämä onnettomuus ei kuitenkaan ollut vältettävissä. Tsaari hätkähti. Pitikö hänen koroittaa valtakunnanlaiksi mitä hän julkisesti oli tuominnut "mielettömiksi haaveiksi". Maanviljelysministeri Schwanebach keksi vakuuttavan vastaväitteen: Jumala rajoitti kuitenkin hänkin valtaansa antamillaan luonnonlaeilla ja pysyi siitä huolimatta taivaan ja maan kaikkivaltiaana hallitsijana. Sen johdosta tsaari suostui valtakunnanduuman kokoonkutsumiseen sillä ehdolla, että hän edelleen käyttäisi kaikkivaltansa ulkonaista merkkiä, arvonimeä "samodershets". Tämä antoi sitten aihetta paljoon riitaan. Venäläinen sana "samodershets" (itsevaltias) on sananmukainen käännös kreikankielen sanasta autokrator ja sen oli tähän asti ymmärretty merkitsevän rajatonta hallitsijavaltaa. Toiselta puolen venäläiset historioitsijat, niinpä myöskin Pietarhovin neuvotteluihin osaaottava historianprofessori Kljutshevski, olivat todistaneet, että Moskovan suuriruhtinas Ivan III, joka ensimmäisenä Venäjän hallitsijana, kun tatarien ies oli murrettu, v. 1480 oli ottanut käytäntöön tämän arvonimen, sillä vain oli tahtonut ilmaista "suvereniteetin" käsitteen. Eräästä mieskohtaisestakin syystä vanhan arvonimen säilyttäminen oli Nikolai II:lle mielenkiintoinen. Hänen oli 1894 täytynyt kuolevalle isälleen luvata elinikänsä pitää kiinni "samodershaviesta" (itsevaltiudesta).

Toinen pääkysymys, oliko talonpojille vaiko maata-omistavalle aatelistolle annettava useimmat sijat valtakunnanduumassa, hajoitti komitean kahteen leiriin. Suuriruhtinaat Vladimir Aleksandrovitsh ja Nikolai Nikolajevitsh lausuivat julki syvän suuttumuksensa hallitusta-vastustavasta aatelisjoukkueesta, ruhtinasten Trubetskoin, Galitsinin, Dolgorukovin, Shahovskoin ynnä muiden "röyhkeistä" puheista viimeisessä Moskovan semstvokongressissa, jossa he muiden aatelisten suurtilanomistajien kanssa olivat Venäjälle vaatineet kansanvaltaista valtiosääntöä. Vain isovenäläisillä talonpojilla oli muka vielä tallella valtiota-säilyttävä mielensä; heidän edustajilleen oli sentähden annettava ratkaiseva sana valtakunnanduumassa.

Talonpojat yksin, lisäsi Pobedonostsev, eivät tänä sekasorron aikana ole naamaansa muuttaneet.

Taantumukselliset aateliston edustajat, kreivi A. Bobrinski ja Strukov, vastustivat; ministereistä vain Kokovtsov; hän viittasi talonpoikien tietämättömyyteen ja valtiolliseen kehittymättömyyteen, joka teki heidät "vahaksi yllyttäjien käsissä".

Muut virkavaltiaat sekä historiantutkija Kljutshevski yhtyivät suuriruhtinaihin. Senaattori Narishkin meni niin pitkälle, että väitti, että luku- ja kirjoitustaidottomilla, mutta vanhoillisilla talonpojilla oli laajempi maailmankatsomus kuin sivistyneillä ja "eepillisen puheen lahja".

Ratkaisevaa Nikolai II:lle oli slavofiilisen historioitsijan Pavlovin todistelu: oikeauskoisen kirkon pyhimysten joukossa oli myöskin yksi lukutaidoton. Jos sellainen mies kelpasi taivaaseen, niin hän oli kyllin hyvä myöskin duumaan.

Bulyginin ehdotus julkaistiin 19 p. elokuuta valtakunnanlakina ja määrättiin, että vaalit valtakunnanduumaan oli toimitettava viimeistään tammikuussa 1906.

Uusi Moskovassa syyskuun 23:nnesta 28:nteen päivään pidetty semstvo- ja kaupunkikongressi hylkäsi yksimielisesti Bulyginin vaalilain "taantumuksellisena epäsikiönä" ja vaati vielä kerran kiivaasti päättävällä oikeudella varustettua sekä yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen vaalin perustuksella valittua kansaneduskuntaa. Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toimeenpanovaliokunta päätti suorastaan lapsellisella viattomuudella panna pontevan vastalauseen vaalilakia vastaan — boikottaamalla duumavaaleja! Suurempaa mielihyvää he eivät olisi voineet hallitukselle tuottaa, sillä kansa, tuo talonpoikien harmaa joukko, ikävöi kiihkeästi "suurta sanaa suuressa kokouksessa", ääneensä valittaakseen virkamiesten sorrosta ja uhkaavasti vaatiakseen "maata ja vapautta".

Moskovan kongressin yksimielisyys loppui, kun siinä tuli puheeksi toinen kysymys, jonka merkitystä monet edustajat nyt ensi kerran alkoivat ymmärtää, seurauksena siitä, että valistusministeriö aivan kuin tahallaan oli pitänyt kansaa tietämättömänä valtakunnan maantiedosta ja historiasta. Tämä kysymys koski tulevan vapaan Iso-Venäjän suhdetta rajamaihin. Siinä mielipiteet kävivät jyrkästi ja selvästi erilleen. Toiset, myöhemmät kadetit, tahtoivat sopivaisuussyistä palauttaa Suomen ja Puolan itsehallinnon sekä muille rajamaille myöntää mitä laajimman sivistyksellisen itsehallinnon. Sitä mieltä eivät olleet toiset, myöhemmät lokakuulaiset. Vapaan, kansanvaltaisen venäläisen itsehallinnon siunausten, sanoi Gutshkov, on tultava tähän asti orjuutettujen vierasheimoisten osaksi, mutta ei muuta, sillä sivistyksellinen itsensämäärääminen ja itsehallinto ovat ristiriidassa "yhden, jakamattoman Venäjän" aatteen kanssa.

Hallituksen toimenpiteistä ja kongressipäätöksistä välittämättä vallankumous huolettomasti kävi tietänsä, ikäänkuin luonnonilmiö, joka suuntaa kulkunsa sisäisten lakiensa mukaan, ihmisviisautta pilkaten. Todellista johtoa ei vallankumouksellisella liikkeellä kaikista sitä tarkoittavista yrityksistä huolimatta ole ollut eikä ole voinutkaan olla, sillä siksi erilaiset olivat tuon suuren valtakunnan maat ja kansat, joka ulottui Kalishista Beringin salmeen, Jäämerestä aina Mustaan- ja Kaspianmereen, aina Persiaan, Afganistaniin ja Kiinan vuorenharjanteisiin saakka. Näiden laajojen rajojen sisäpuolella vallitsi kaikkialla hillitön mieltenkuohu tai sota. Kaikuivat huudot: Alas itsevaltius, eläköön kansanvalta! Alas kansanvalta, eläköön köyhälistön diktatuuri! Alas aatelisto, eläköön vapaa kansalainen! Alas porvaristo, eläköön köyhälistö! Alas Venäjä, eläköön Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Ukraina, Grusia, Armenia, Aserbeidsan, kurdien maa, tatarien maa, kalmukkien maa, tsheremissien maa, bashkiirien maa, kirgiisien maa j.n.e. Siinä ei ollut minkään puolueen mahdollista yhdistää toisiansa vastaan taistelevia vallankumouksellisia aineksia yhden tunnussanan ympäri.

Kansankokousten karjunnan ja kongressipäätösten paperisateen edessä hallitus ei väistynyt. Virastojen pilkallisen boikottauksen, työväen- ja ylioppilaslakot, katumellakat, maatilain hävittämiset, valtion viinamyymäläin ja rahastojen ryöstöt, virkamiestensä murhat se tunsi tuskallisina neulanpistoina, mutta ei miekaniskuina. Silloin hallitusta lokakuun puolivälissä kohtasi taloudellinen isku, jonka johdosta sen vihdoin täytyi antautua. Vallan viattomasti asia Pietarissa alkoi eräässä rautatieläisten edustajien kongressissa, jonka oli määrä tarkastaa eläkeasetusta. Hallitus oli antanut luvan kokouksen-pitoon ja määrännyt sille puheenjohtajan. Pietarin vallankumouksellisen ilmakehän sähköistäminä rautatieläiset valitsivat toisen puheenjohtajan ja päättivät — mitä sata kongressia jo ennen heitä oli tehnyt —, että valtiosääntö oli tarkistettava. "Liittojen liiton" komitea antoi heille sitä varten kaavan ja osoitti heille toteuttamiskeinon — työlakon. Lokakuun 10 p. alkoi rautatielakko, ensin Moskovan rautatiesolmussa, sen väärän huhun johdosta, että toverit Pietarissa olisi vangittu. 12 päivänä veturit seisoivat paikallaan Pietarissa, 14 päivänä Riiassa, Harkovissa, Irkutskissa. Lumivyöryn tapaisesti lakkoaalto vyöryi edelleen, valtasi posti- ja lennätinvirkamiehet, tehtaat, konttorit, kaupat, työpajat, koulut. Se oli innostuksen tartuttamaa joukkohurmiota, joka veti pyörteisiinsä lapsetkin ja Odessassa aiheutti naurettavan koululaiskokouksen yliopiston juhlasalissa, missä 14-vuotiaat poikaset kehoittivat "kansaa" kukistamaan hallituksen. Tämä oli neuvoton. Sähkölennätinlaitos oli lakkokomitean vallassa, Tsarskoje Selon, tsaarin asuinpaikan, ja pääkaupungin välillä ei ollut enää junayhteyttä, keskuksen virkavalta oli erotettuna kaikista maakunnan virastoista sekä ulkomaista. Turhaan vannotti harmaapäinen kulkulaitosministeri, ruhtinas Hilkov — joka kerran oli ollut reipas kaartinupseeri, sitten veturinkuljettajana Amerikassa, lukkoseppänä Englannissa, ministerinä Bulgariassa — "tovereita", turhaan "entinen rautatieläinen" Witte lupasi lakkokomitealle sen taloudellisten vaatimusten tinkimätöntä täyttämistä. Komitea, jonka takana 750,000 yhdeksi liitoksi järjestynyttä valtion- ja yksityisratojen työläistä ja virkamiestä seisoi, vaati voimansa tunnossa palkankoroituksen sijasta — valtiosääntöä. Witte, joka 8 p. lokakuuta tunnustukseksi Portsmouthissa saavuttamastaan diplomaattisesta menestyksestä oli koroitettu kreivilliseen säätyyn, otti suorittaakseen raskaan tehtävän, nimittäin vakuuttaakseen tsaarille, että oli välttämätöntä antaa perustuslaki. Torpedoveneillä Pietarista Pietarhoviin asti, sieltä viertotietä myöten voimavaunuissa kiitävät arvohenkilöt edestakaisin. Trepov vetoaa vielä kerran sapeliin. Hän miehittää sotilailla kaikki korkeakoulurakennukset, joista oli tullut suosituimmat kansankokouspaikat, ja ilmoittaa talojen seinille naulatuissa tiedonannoissa 27 p. lokakuuta, että sotajoukoilla on käsky heti ampua jokaista kansanjoukkoa ja "olla patruunia säästämättä". Kuitenkin hän seuraavana päivänä itse kehoittaa tsaaria myöntymään. Se ratkaisee asian. 28 päivän iltana Nikolai II Tsarskoje Selossa allekirjoittaa manifestin kansalleen, jossa hän ilmoittaa luopuvansa kruunusta veljensä Mihailin hyväksi. Kello kahdeksan illalla seuraavana päivänä muuan kenttäjääkäri Pietarissa, hoviministerin, parooni Freedericksin valtuuttamana, antaa senaatinkirjapainon johtajalle, hovimestari A. Kedrinskille, manifestin tekstin pantavaksi heti painoon. Kolmen tunnin kuluttua tulee Tsarskoje Selosta käsky keskeyttää painatus ja lähettää jo painetut arkit senaatinarkistoon.[15] Witte on sepittänyt vastamanifestin, jonka Nikolai II 30 p. lokakuuta (17 p. vanhan luvun mukaan) allekirjoittaa. Siinä tsaari lupaa "kansalaisvapauden voimaansaattamista todellisen henkilöllisen koskemattomuuden sekä omantunnon-, sanan-, kokous- ja yhdistymisvapauden periaatteiden mukaan, lupaa edelleen vaalioikeuden laajentamista ja vahvistaa järkähtämättömäksi säännöksi, ettei mikään laki valtakunnanduuman suostumuksetta voi astua voimaan".

Tämä merkitsi asiallisesti valtiosääntöä. Mutta hovissa vihattua sanaa "konstitutsija" ei ollut manifestissa, sen sijaan kyllä tsaarin vanha arvonimi "samodershets". Oli varattu takaportti myöhemmälle taantumukselle.

Lokakuun 30 päivän iltana kreivi Witte saapuu Pietariin, tuoden mukanaan manifestin, jonka hän heti käskee julkaista. Lakko loppuu, sähkölennätin on jälleen hallituksen käytettävissä ja lähettää jo yöllä vapauttavan sanan laajan valtakunnan kaikkiin kaupunkeihin.

Vapausmanifesti 17/30 p:ltä lokakuuta 1905 synnytti valtavan riemun koko Venäjällä. Vastustuspuolue näki siinä saavuttaneensa niin kauan tavoittelemansa päämäärän, vallankumouspuolue pitkän askelen eteenpäin tiellä monarkian hävittämistä kohti. Venäjällä tuskin oli yhtään kaupunkia, joka silloin ei nähnyt kulkueitansa, jotka punaisia lippuja liehuttaen lauloivat työväenmarseljeesia ja joiden edessä santarmit, mikä tyhmästi töllistellen, mikä peläten ympärillä tunkeilevaa joukkoa, seisoivat jäykkinä ja tekivät kunniaa. Mutta jo lähipäivinä alkoi yli sadassa kaupungissa taantumuksellinen vastavirtaus, jota poliisiosasto järjesti ja joka purkautui etupäässä juutalaispogromeihin.[16] Roskaväki, joka päivää ennen oli karjunut työväen vapauslaulua, lauloi taas tsaarihymniä, liehutti punaisen lipun asemesta puna-sini-valkoista, ruoskitsi, ryösti, murhasi, ja tätä kaikkea poliisi katseli sivulta tai oli ilkitöissä mukana. Julmin oli Odessan juutalaispogromi, jossa virallisen kertomuksen mukaan 500 miestä, naista ja lasta murhattiin ja 1,632 asuntoa ryöstettiin puhtaaksi. Vastapuolella kaatui kaksi sotamiestä ja yksi santarmi. Ryöstävä ja murhaava satamarahvas tervehti riemuiten kaupunginpäällikkö Neidthardtia, joka eräälle juutalaiselle lähetystölle, sen pyytäessä väestön suojelemista, pilkallisesti vastasi: "Tehän pyysitte vapautta, siinä saitte juutalaisvapauden!"

Suuri lokakuunlakko oli saanut sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toistaiseksi lopettamaan menshevikkien ja bolshevikkien välisen sisällisen taistelun, ottaakseen ilman sen myötävaikutusta puhjenneen vallankumouksen johdon omiin käsiinsä. Tässä tarkoituksessa perustettiin Pietariin 26 p. lokakuuta työväenedustajien neuvosto. Tosin puolueen keskeiset sisälliset vastakohdat ilmenivät tämän vastahallituksenkin johdossa, jonka ensimmäinen puheenjohtaja oli muuan Plehanovin kannattaja, Hrustalev-Nossar, eräs akateemisesti sivistynyt latoja, toinen taas Leninin hengenheimolainen Trotski.

Lokakuun 28 p. "vapautusliitto" perusti perustuslaillis-kansanvaltaisen puolueen, sekin siinä tarkoituksessa, että johtaisi valtakunnan koko valtiollista elämää. Sitä tarkoitusta vastasi sen ohjelma, joka hämärällä sanamuodollaan sekä peittämällä aukkoja tyhjillä puheenparsilla tahtoi sovittaa toisiinsa maalaisaateliston ja talonpojat, porvariston ja köyhälistön, suurteollisuuden ja kotiteollisuuden, valtiovararikon ja velkojenkuoletuksen, keskityksen ja liittovaltiojärjestelmän, venäläiset ja vierasheimoiset. Puoluenimitys ei ollut onnellisesti valittu ja lyhennettiin alkukirjainten mukaan kadeteiksi, mikä ulkomailla herätti kummastusta ja synnytti merkillisiä selityksiä, jotka löysivät tiensä Venäjän historiaa esittäviin teoksiin. Vielä pahemmin tuon pahanimisen puolueen kävi omassa maassa. Talonpojat väänsivät nuo heille käsittämättömät vieraskieliset sanat "konstitutsionnie demokrati" sanaksi "konokradi", mikä merkitsee hevosvarasta. Tästä syystä kadetit myöhemmin lisäsivät nimitykseensä "kansanvapauden puolue". Mutta tämäkin nimitys "partija narodnoi svabodi" oli talonpojalle käsittämätön, koska sana "volja" hänelle merkitsi vapautta. Puolueen johtavassa keskuskomiteassa istuivat "vapautusliiton" perustajat, professorit Miljukov, Muromtsev, semstvojohtajat ruhtinaat Paavali ja Pietari Dolgorukov, Petrunkevitsh, Roditshev, Lvov ynnä muita kyvykkäitä miehiä, joiden nimillä oli hyvä kaiku venäläisessä yhteiskunnassa.

Heti manifestin julkaisemisen jälkeen syntyi Moskovassa lokakuun 17 [30] -päivän liitto. Lokakuulaiset, joksi heitä lyhyemmin sanottiin, asettivat tehtäväkseen vapausmanifestin toteuttamisen, mutta torjuivat päättäväisesti pitemmälle-menevät myönnytykset, niinkuin parlamentillisuuden ja rajamaiden itsehallinnon. Tämän kansallis-vapaamielisen puolueen perustaja ja johtaja oli moskovalainen kauppiaanpoika Aleksanteri Gutshkov. Historian opiskelijana, sitten matkailijana hän oli oppinut tuntemaan Länsi-Europpaa, ratsusotilaana hän Etelä-Afrikassa oli taistellut buurien vapauden puolesta, panslavistina matkustellut Makedoniassa, punaisen ristin valtuutettuna ollut mukana Mandshurian sodassa sekä sitten istunut Japanin sotavankeudessa. Moskovalaisena pankinjohtajana, erinäisten osakeyhtiöiden hallintoneuvoston jäsenenä sekä vaikutusvaltaisena kaupunginvaltuutettuna hän nyt koetti tehdä kansanomaiseksi sitä ajatusta, että Venäjän kehityksen edistämiseksi maa-aateliston siihenastisen herruuden sijaan oli astuva kauppa- ja teollisuusylimysten herruus.

Marraskuun 4 p. tohtori Aleksanteri Dubrovin, ruhtinas Gagarin ja Purishkevitsh, muuan papinsäädystä lähtenyt bessarabialainen suurtilanomistaja, perustivat Venäjän kansan liiton. Sen ohjelma oli ote slavofiilien opista, ja se kannatti sentähden ehdotonta taantumusta ja rajamaiden venäläistyttämispolitiikan tarmokasta jatkamista. Jo huhtikuussa 1905 ruhtinas A. Shtsherbatov, kreivi Sheremetjev ynnä muut suuraateliston jäsenet olivat Moskovassa perustaneet salaisen "venäläisten miesten liiton" taistellakseen tsaarin manifestissaan 3 p:ltä maaliskuuta lausuman kehoituksen johdosta "sisällistä vihollista" vastaan. Tämä Moskovan-järjestö yhtyi samanmieliseen Pietarinliittoon. Tämän taantumuksellisen puolueen valtiollinen merkitys johtui sen hyvistä suhteista hovipiireihin ja poliisiosastoon. Vallankumouksen kukistamisen jälkeen se 1906, hallituksen tukemana rahoilla ja poliiseilla, aloitti suurisuuntaisen kiihoitustoiminnan kansan s.o. roskaväen keskuudessa juutalaisia, kadetteja ja vierasheimoisia vastaan.

Marraskuun 1 p. Pobedonostsev otti eronsa, hallittuansa 24 vuotta Venäjää. Hänen sijaansa astui rahaministeri, kreivi Witte, länsimaisen mallin mukaan 6 p. marraskuuta perustetun ministerineuvoston puheenjohtaja, jonka valtapiiristä kuitenkin poistettiin hovi, sotajoukko, merisotalaitos ja ulkopolitiikka. Pietarin sotavoimien ylipäälliköksi tuli suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh. Kenraali Trepov uhrattiin sen suuttumuksen johdosta, minkä hänen patruunamääräyksensä 27 p:ltä lokakuuta oli herättänyt. Nikolai II:n luottamuksen hän kuitenkin säilytti; tämä teki hänet palatsipäällikökseen, jonka tuli huolehtia keisarillisen perheen henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Witte muodosti kabinettinsa vapaamielisistä virkavaltiaista, mutta niiden joukossa oli myöskin eräs kuuluisa taantumusmies sisäministerinä, nimittäin Pjotr Durnovo, entinen poliisiosaston johtaja ja Plehwen hengenheimolainen. Sen johdosta laajat piirit kielsivät Witteltä luottamuksensa. Ei myöskään oltu unohdettu, että Venäjän ensimmäinen perustuslaillisen ministeristön puheenjohtaja seitsemää vuotta ennen mietinnössään semstvon hävittämisen välttämättömyydestä oli omanakin vakaumuksenaan esittänyt Pobedonostsevin lausunnon, että "valtiosääntö on meidän aikamme suuri valhe". Siitä huolimatta semstvokongressien toimisto 2 p. marraskuuta kääntyi Witten puoleen ja lupasi hänelle kannatusta seuraavilla ehdoilla: perustuslakia-säätävän kansalliskokouksen kokoonkutsuminen yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella, luvattujen vapauksien pikainen toteuttaminen ja kaikkien valtiollisten rikoksentekijäin armahtaminen. Witte hylkäsi ne, ja siten syntyi tilanne, jota "Työväenedustajien Pietarin neuvoston Tiedonannot" kuvasi seuraavaan tapaan: "Annettu on kokoutumisvapaus, mutta sotajoukot ympäröivät kansankokouksia. Annettu on puhevapaus mutta sensuuri on jäänyt voimaan. Annettu on tieteen vapaus, mutta korkeakoulut ovat sotamiesten miehittämät. Annettu on henkilökohtainen koskemattomuus, mutta vankilat ovat täpötäynnä vangittuja. Annettu on Witte, mutta Trepov on jäänyt. Annettu on valtiosääntö, mutta itsevaltius on jäänyt. Kaikki on annettu, eikä mitään ole annettu." Sille politiikalle, jonka Witte aloitti ja jota hänen seuraajansa ministeripresidentin virassa aina vuoteen 1907 jatkoivat, antoi jo silloin professori Max Weber Heidelbergissa sattuvan ja Venäjällä usein toistetun nimityksen "valeperustuslaillisuus".

Tieto vapausmanifestista tunki suhteellisen nopeasti venäläiseen kylään, ja talonpojat käsittivät sen tsaarin antamaksi luvaksi maatilojen ryöstämiseen. Marraskuun kuluessa poltettiin valtakunnan sisäosissa kolmatta tuhatta herraskartanoa, maa julistettiin talonpoikien omaksi ja omistajat karkoitettiin kaupunkeihin. Witte ei pyytänyt sotaministeriöltä apua kapinallisia kyliä vastaan, pelosta että "sotamiehenpukuun puetut talonpojat" kieltäytyisivät ampumasta "talonpoikia, joilla ei ollut yllään sotamiehenpukua". Mutta agraarilevottomuudet tuottivat hänelle raskasta surua, ei valtiollisista syistä — ne ajoivat vastustusmielisen aateliston hallituksen helmaan —, vaan kansantaloudellisista. Hän valmistutti entisellä apulaisellaan N. Kutlerilla, jonka hän oli tehnyt maatalousministeriksi, erään lakiehdotuksen, joka edellytti maanluovutusta talonpoikien hyväksi kaikkien veronmaksajien kustannuksella. Talonpoikien pikaiseksi tyydyttämiseksi hän sai aikaan uuden manifestin 16 p:ltä marraskuuta, joka antoi anteeksi puolet kaikista verorästeistä ja lunastusmaksuista 1 p:stä tammik. 1906 lukien ja vuoden 1907 alusta kokonaan vapautti Venäjän talonpojat maksamasta takaisin velkaansa valtiolle vuonna 1861 saamastaan maasta.

Vapausmanifestin vaikutus sotajoukkoon ja laivastoon, jossa jo kauan oli vallinnut mieltenkuohua, ilmeni lukuisissa sotilaskapinoissa Kronstadtissa, Kiovassa, Sevastopolissa ja Vladivostokissa ynnä muissa Siperian kaupungeissa. Siellä ei puuttunut valtiollisia karkoitettuja, jotka osasivat innostuttaa Mandshurian onnettomista taisteluista palaavia sotilasjunia tsaarillisen hallituksen kukistamiseen. Hallitus, s.o. tässä tapauksessa suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, tarttui Europan Venäjällä tarmokkaasti asiaan, kukistaen sotilas- ja merimieskapinat, joista sosiaalivallankumoukselliset olivat paljon toivoneet.

Pietarin työväenedustajien neuvosto, joka oli kasvanut 562 jäsenen suuruiseksi, alkoi tuntea olevansa kuin hallitus. Se antoi lakeja työajasta ja työpalkasta, asetti työmiehistä kokoonpannun sovitteluviraston ja tehtaantarkastuksen, otti veroja työnantajilta, perusti työväenklubeja sekä lähetteli virkamiehensä toisiin teollisuuskaupunkeihin perustamaan Pietarin mallin mukaan työväenneuvostoja. Eräs sosiaalivallankumouksellisten järjestämä talonpoikaisliitto ja rautatieläisliiton Pietarin keskuskomitea astuivat läheiseen yhteyteen tuon "vastahallituksen" kanssa. Marraskuun 15 p. käski korkea neuvosto tehdä uuden yleislakon vastalauseena sen johdosta, että Kronstadtin kapinoitsijat oli annettu sotaoikeuden tuomittaviksi, sekä sen johdosta, että koko Puola oli julistettu sotatilaan. Yleislakko ei onnistunut. Vain Pietarissa ja Itämeren-maakunnissa noudatettiin uuden esivallan käskyä, muualla Venäjällä käskykirjeellä ei ollut mitään vaikutusta, niin että neuvosto itse 20 p. marraskuuta peruutti sen.

Samaan aikaan, marraskuun 19:nnestä 26:nteen päivään, piti Moskovassa kokouksiaan uusi semstvo- ja kaupunkikongressi, jonka odotettiin julistautuvan perustuslakia-säätäväksi kokoukseksi. Enemmistö ei kuitenkaan uskaltanut astua tätä askelta. Kongressia säikähdyttivät maaseuduilla tapahtuvat maatilapogromit sekä se seikka, että samaan aikaan istuva talonpoikaiskongressi päätöslauselmissaan hyväksyi ne, sitä huolestutti edelleen köyhälistön diktatuurin uhkaava aave, jota kaupunkien työväenneuvostot edustivat, ja se päätti sentähden kannattaa Witten kabinettia samoilla ehdoilla, jotka kongressin toimisto jo 2 p. marraskuuta oli asettanut. Maassa vallinnut taistelunhaluinen mieliala kutistui intohimoiseksi kinasteluksi siitä, oliko tämä kongressin päätös ilmoitettava ministeripresidentille lähetystöllä vaiko vain kirjeellä. Lopulta enemmistö päätti, että oli käytettävä lähetystön muotoa, vaikka Miljukov piti sitä alentavana. Se ei ollut alentavaa kongressin arvolle, mutta kyllä Witten menettely, joka antoi lähetystön kolmatta viikkoa odottaa vastausta. Ministeripresidentti keskusteli juuri silloin lokakuulaisten johtajien, Gutshkovin, kreivi Heydenin ja Shipovin kanssa heidän astumisestaan kabinettiin. He asettivat ehdoksi epärehellisen Pjotr Durnovon poistumisen, mihin Witte ei suostunut.

Vallankumous saavutti kohopisteensä joulukuun alussa. Kiovassa, Moskovassa, Harkovissa ynnä muissa teollisuuskaupungeissa vallitsivat Pietarin mallin mukaiset työväenneuvostot. Riiassa eräs hallitsevan "liittovaltiokomitean" kokoonkutsuma Kuurinmaan ja eteläisen Liivinmaan talonpoikaisista kunnanedustajista kokoonpantu kongressi mielipiteenään lausui, että Latvia oli irroitettava Venäjän valtakunnasta. Sen johdosta alettiin maaseuduilla perustaa itsenäisiä paikallistasavaltoja, joiden oli määrä yhtyä liitoksi Sveitsin mallin mukaan. Saksalainen asujamisto karkoitettiin murhalla ja palolla — 118 kartanoa paloi siinä poroksi — maalta ja pienistä kaupungeista. Sen mukana pakenivat ne harvat venäläiset virkamiehet, jotka uskalsivat kieltäytyä tunnustamasta uutta hallitusvaltaa. Joulukuun 5 p. julistettiin sotatila Liivinmaalla, niinkuin jo aikaisemmin Kuurinmaalla. Se oli puhdas paperitoimenpide, sillä sotaväki peräytyi samaan aikaan "patruunain puutteesta", osittain taistelutta, osittain kahakoiden paikallisen miliisin kanssa, Riikaan, Mitauhun ja Libauhun, missä vielä vallankumouksellisten kansanvirastojen ohessa muutamat venäläiset virkakunnat kansanliikkeen painostuksen alaisina toimiskelivat. Tämän menestyksen vaikutuksesta vallankumousliike levisi virolaisten asumaan pohjoiseen Liivinmaahan sekä Viron kuvernementtiin ja johti täälläkin hurjiin maatilainhävityksiin.

Puolassa niinkuin Kaukasiassakin vallitsi valtiollinen ja yhteiskunnallinen sekasorto, hallituksen taistelu alamaistensa kanssa sekä eri kansallisuuksien ja yhteiskuntaluokkien taistelu keskenään, jota seurasi talojen, tehtaiden, koneiden ja tavarain hävitys. Tähän kansalaissodan pyörteeseen vedettiin myöskin ulkomaalaiset. Heidän omistusoikeuttansa loukattiin, heidän mieskohtaista turvallisuuttansa uhattiin. Mutta vain kaksi ulkovaltaa sekautui Venäjän sekasortoon: Turkki ja Ruotsi. Molemmat lähettivät sotalaivoja uhattujen alamaistensa suojaksi Batumiin ja Riikaan. Muut Europan vallat tyytyivät tuloksettomaan noottienvaihtoon. Liittotarjouksen muodossa Saksa lupasi Venäjän hallitukselle apua vallankumousta vastaan läntisissä rajamaissa. Tarjous torjuttiin, mutta myöhemmin Venäjän diplomatia sangen taitavasti käytti sitä Saksaa vastaan venäläis-englantilaisissa neuvotteluissa.

Suomessa, missä muuan tsaarin manifesti 4 p:ltä marraskuuta oli palauttanut voimaansa vanhan valtiosäännön ja kumonnut kaikki Bobrikovin laittomat asetukset, vallitsi kyllä ulkonainen rauha. Mutta kun venäläinen kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenski, suomalaisten pyytämänä ja kapinallisten venäläisten sotamiesten pakottamana oli poistunut Helsingistä, näytti Venäjän valta tässä rajamaassa olevan lopussa.[17]

Venäjän yhteys Itä-Siperian ja Mandshurian kanssa oli Krasnojarskin ja Tshitan neuvostotasavaltojen kautta katkaistu. Jo taivuttivat hallinto- ja lainkäyttövirkamiehet, sotajoukon ja laivaston upseerit sekä papit alttarin edessä päätänsä uuden valtiaan, voitokkaan vallankumouksen edessä.

Silloin tuli hallitukselle viimeisessä hetkessä apua, kun Lenin tarttui tapausten kulkuun. Genevestä hän oli rientänyt Pietariin, painaakseen voittavaan vallankumoukseen henkensä leiman. Varmana siitä, että tsaarivalta jo oli kuoleman kielissä, hän kutsui kannattajansa säälimättömään taisteluun "paljoa vaarallisempaa vihollista", vapaamielistä porvaristoa vastaan. "Jota enemmän kansan kannattama se nyt on, sitä vaarallisempi se meille tulevaisuudessa on oleva", hän julisti ja suositti tehokkaimpana aseena sitä vastaan panettelua. Hän moitti sanomalehdessä "Novaja Sisnj" (Uusi elämä) kadettipuoluetta siitä, että se oli kavaltanut kansan asian ja myynyt itsensä Wittelle, virkavallalle ja aatelistolle. Ja työväenedustajien Pietarin neuvostossa sen varapuheenjohtaja, Bronstein-Trotski, Leninin valtuuttamana itämaisella intohimolla ja huitovalla kaunopuheisuudella saarnasi oppia "vallankumouksen keskeytymättömyydestä", kunnes olisi saavutettu lopullinen tarkoitus — köyhälistön diktatuuri.

Kun oli käynyt ilmeiseksi, että Witten kaikki rauhoittamistoimenpiteet eivät olleet voineet padota yhä korkeammalle kohoavaa vallankumouksen aaltoa, niin Durnovo otti johdon kabinetissa. Hän "ei tahtonut ainoastaan voittaa vallankumousta, vaan musertaa sen tomuksi". Sopusoinnussa uuden politiikan kanssa Witte torjui luotansa vapaamielisen porvariston tarjoaman kannatuksen. Joulukuun 14 p. hän kongressilähetystölle kirjallisesti ilmoitti, ettei voinut suostua asetettuihin ehtoihin. Siitä huolimatta hän semstvojen ja kaupunkien edustajilta odotti, että he silloisessa kriitillisessä tilanteessa asettuisivat hallituksen puolelle isänmaanrakkaudesta ja itsensäsäilytysvaistosta.

Pietarin työväenneuvosto, s.o. sen johtava toimeenpanoneuvosto, hallitsi edelleen omalla tavallaan, antaen määräyksiä, joita, niinkuin Wittenkin antamia, milloin noudatettiin, milloin halveksien heitettiin syrjään. Muuan asetus 5 p:ltä joulukuuta käski "kaikkia työmiehiä ja muita ihmisiä" vaatimaan panoksiansa säästökassoista kovassa rahassa, koska muka valtiovararikko oli edessä. Joulukuun 15 p. työväenneuvoston ynnä yleisvenäläisen talonpoikaisliiton pääkomitean antama raha-asiain manifesti määräsi yleisen veronmaksukiellon sekä julisti paperirahan arvottomaksi ja "kansan nimessä" kaikki ulkomailta otetut lainat laittomiksi.

Samana päivänä hallitus sähköteitse lähetti kaikille kuvernööreille käskyn vangita kaikki vallankumoukselliset johtajat ja kiihoittajat. Tämä määräys olosuhteiden mukaan joko pantiin toimeen tai ei.

Joulukuun 16 p. sotaväki piiritti Pietarin työväenneuvoston istuntohuoneiston ja vangitsi kaikki osanottajat, niiden joukossa myöskin Hrustalev-Nossarin. Ne työväenedustajat, jotka eivät olleet läsnä, niiden joukossa Trotski, perustivat salaisen toimeenpanokomitean, joka kääntyi "koko Venäjän kansan" puoleen, kehoittaen uuteen yleislakkoon ja aseelliseen kapinaan. Laajaperäiset sotilaalliset toimenpiteet, joihin suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh ryhtyi, estivät kaikki levottomuudet Pietarissa, jossa työväestö oli väsynyt lakkoihin. Vangitsemalla oikeaan aikaan yleisvenäläisen rautatieläisliiton keskuskomitea ehkäistiin suunniteltu rautatieliikkeen keskeyttäminen.

Moskovassa päinvastoin Durnovo tahallaan edisti vallankumouksellista mielialaa. Hän tahtoi täällä saada kapinan puhkeamaan kukistaakseen sen veriseksi opetukseksi. Poliisi sai määräyksen olla millään lailla häiritsemättä noita lakkaamatta toisiaan seuraavia katukokouksia — jotka olivat vuoden 1905 suosituin kansanhuvi. Moskovan työväenneuvosto noudatti täsmällisesti Pietarista lähtenyttä kehoitusta yleislakkoon ja kapinaan. Joulukuun 20 p. kaikki liike lakkaa: tehtaat, kaupat, koulut suljetaan. 22 p. ilmestyvät kadulle ensimmäiset aseistetut vallankumoukselliset, "drushiniki" (saattojoukot), joksi he itseään sanovat, ajavat poliisin tiehensä ja alkavat vallan järjestelmällisesti rakentaa katusulkuja, sen sijaan että anastaisivat haltuunsa rautatieasemat, hallituksen rakennukset, sähkölennätin- ja puhelinkeskukset. Kapinan johtajat ovat valmistautuneet siihen tutkimalla voitollista heinäkuun-vallankumousta vuodelta 1830 ja vielä mainehikkaampaa helmikuun-vallankumousta vuodelta 1848 ja siitä ammentaneet uskovaista luottamusta katusulun kaikkivaltaan. Äreän näköisinä ratsastaa pääbulevardilla rakuunoita. He ovat kyllä kenraalikuvernööriltä, amiraali Dubasovilta, saaneet täsmälliset käskyt, mutta eivät ole halukkaat niitä täyttämään. Talorivien taakse piiloutuneina "drushinikit" ampuvat heitä. Ratsumiehet ratsuineen kaatuvat. Jalkaväen Dubasov on pidättänyt kasarmeissa, koska se näköjään on valmis yhtymään kansaan. Tuskin se saa tiedon, että sen tovereita ammutaan, niin se vaatii, että se viedään kasarmeista kostamaan. 23 p. taistellaan monella kadulla ja kaupungin keskustassa ajetaan esiin tykistöä, joka ampuu hajalle katusulut. Uusia rakennetaan, jossa työssä kansa innokkaasti auttaa. Taistelujen väliaikoina pidetään innostuttavia kansankokouksia. Kansan suuri enemmistö ei kuitenkaan tahdo ottaa osaa taisteluun, vaan kyllä mielellään sitä katsella. 26 p. saapuu Nikolainradalla kaartinjoukkoja Pietarista, jotka kukistavat kapinan. 28 p. "drushinikit" taas muuttuvat rauhallisiksi kansalaisiksi. Niiden sijaan ilmestyy kaduille Venäjän kansan liiton aseellisia joukkoja upseerien johtamina. Kaupat avataan taas, ja Moskova tarjoaa jo tavallisen, vilkkaan katukuvansa. Vain Presnjan tehdaskorttelissa pitää vielä muuan työväenneuvoston piirikomitea 2,000 aseistetun kannattajan kanssa puoliaan. Tätä kaupunginosaa ammutaan järjestelmällisesti tykeillä ja konekivääreillä 30 ja 31 p., ja siihen päättyy Moskovan kapinan kukistaminen, jonka uhriksi on joutunut toista tuhatta henkeä.

Pietarin työväenneuvoston salaisen komitean kehoitusta olivat paitsi Moskovaa vain harvat Etelä-Venäjän kaupungit noudattaneet. Novorossisk, Nikolajev, Pjatigorsk, Donin Rostov, Harkov ja Batum. Toisissa kaupungeissa oli vain lakkoiltu, mutta ilman suurtakaan innostusta, vain järjestyksen vuoksi. Tieto Moskovan kapinan kukistamisesta sekä liioitellut kertomukset monipäiväisen pommituksen kauhuista vaikuttivat kaikkialla niinkuin kylmä vesisuihku. Työväkeä vastaan lähetetyt sotamiehet eivät olleet kinastelleet, niinkuin Lenin varmasti oli uskonut heidän köyhälistön luokkaetujen tähden tekevän. Upseerit olivat, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, pysyneet uskollisina lippuvalalleen tai bolshevikkien käsityksen mukaan porvarillisille luokkaeduilleen. Jo kuolleeksi luultu tsaarivalta oli voittanut.

Voittoa seurasivat rankaisuretkikunnat. Kenraali Minin johtamana Semjonovin kaartinrykmentti kulki pitkin Moskovan-Kasanin rautatierataa, hirttäen vallankumouksellisia asemapäälliköitä. Pitkin Kaukasiaa samosivat tuomioita langettaen Alihanovin ja Krylovin osastot. Tshitan ja Krasnojarskin tasavallat hajoitti kenraali Rennenkampff, joka tuli Mandshuriasta luotettavan osaston etupäässä, kun taas Möller-Sakomelski, sekabrigadi mukanaan, samosi Europasta päin häntä vastaan pitkin Siperian-rataa, levittäen kauhua pikaoikeuksillaan. Orlovin johtamat, kaikkiin aselajeihin kuuluvat kaartinrykmentit tunkeutuivat Itämeren-maakuntiin ja valloittivat maan takaisin.

Rankaisuoikeuksien päätettyä verisen työnsä kapina-alueilla niiden sijaan tuli poliisin urkintatyö ja noiden monien tuhansien vangittujen rikosoikeudellinen vainoaminen sotaoikeuksissa. Avoimen vallankumouksen sijaan astuivat salahankkeet ja terroristiset murhateot, joiden luetteleminen kolmen vuoden ajan muodosti osan sanomalehtien säännöllistä sisällystä.

Vapausmanifestissa luvattu vaalioikeuden laajennus myönnettiin tsaarillisella ukaasilla 24 p:ltä joulukuuta. Se lisäsi noihin kolmeen vaalikuuriaan vielä erään koristeellisen työmieskuurian, joka muutamia teollisuuskaupunkeja lukuunottamatta oli käytännöllisesti merkityksetön. Kaupungeissa annettiin pieneläjillekin, joilla ei ollut asuntoveron sensusta, vaalioikeus, joka siis siellä tuli olemaan yleinen. Oikeus valita valitsijamiehiä puuttui oikeastaan vain vapaiden ammattien edustajilta maalla, niinkuin lääkäreiltä, opettajilta, teknikoilta, jolleivät he olleet maanomistajia. Eräs sosiaalivallankumouksellisen puolueen kongressi päätti yhtyä sosiaalidemokraattisen keskuskomitean vastalauseeseen "porvarillista" vaalilakia vastaan sekä boikotata tulossa-olevia duumavaaleja. Molemmat vallankumoukselliset puolueet toivoivat sen ohessa, että vuoden 1906 keväällä puhkeava yleinen talonpoikaiskapina tekisi vaalit tyhjiksi. Venäjän talonpojat panivat kuitenkin, niinkuin porvaristokin, kaiken toivonsa valtakunnanduumaan. Maata ja vapautta se oli tuottava toiselle yhteiskuntaluokalle, parlamenttiherruutta toiselle.

Tammikuun 5 p. 1906 Nikolai II Tsarskoje Selossa otti puheilleen Dubrovinin johtaman Venäjän kansan liiton lähetyskunnan. Armollisesti hän itselleen ja pojalleen vastaanotti kaksi liiton merkkiä ja julisti, että "totuuden valo pian taas oli loistava yli Venäjänmaan".

Vuoden 1905 vallankumous, jonka tuloa Venäjän sivistyneistö kokonaisen miesiän oli toivonut ja jonka voitosta se oli haaveillut "valoisaa tulevaisuutta" isänmaallensa, jolle se epäitsekkäällä ihanteellisuudella oli kantanut monta uhria, oli mennyt pirstaleiksi Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen luokkaitsekkyyden ja kamariviisauden tähden.

11. LUKU.

"Kauhistuttava on ajatus, mitä meillä voisi tapahtua, jos kohtalo antaisi meille turmiollisena lahjana yleisvenäläisen parlamentin. Ei koskaan!"

Raskaat surut painoivat vuoden 1906 alussa ministeristön puheenjohtajaa kreivi Witteä. Hänen suurin valtiomiestekonsa, kultakanta, oli vaarassa. Kaksi sota- ja vallankumousvuotta oli lisännyt valtiovelkaa 2,100 miljoonalla ruplalla, niin että se 1 p. tammik. 1906 nousi 8,100 miljoonaan. Heti rauhanteon jälkeen Pariisissa alkaneet keskustelut uuden suuren lainan ottamisesta olivat lokakuun-lakon johdosta rauenneet. Osaksi valtionvararikkoa peläten, osaksi Pietarin työväenneuvoston käskystä monet tuhannet olivat ottaneet talletuksensa valtakunnanpankista ja sen maaseudulla olevista haaraosastoista, toiset joukoittain muuttaneet rahaksi venäläiset arvopaperinsa ulkomaan pörsseissä, mikä oli synnyttänyt kaikkien venäläisten laina- ja teollisuuspaperien suuren arvonalennuksen. Finanssiromahdus oli joulukuussa vältetty vain Mendelssohnin pankkihuoneen suopeuden kautta, joka korkeata 7 %:n välityspalkkiota vastaan oli ottanut osallensa kymmenen miljoonaa niistä 5 1/2 %:n lyhytaikaisista valtakunnanrahaston-velkakirjoista, jotka yhdessä jo aikaisemmin sodan aikana liikkeeseen-laskettujen kanssa nyt olivat takaisin maksettavat. Vuoden 1906 valtiotaloudessa oli odotettavissa 631 miljoonan vajaus.

Mikä ministeristön puheenjohtajaa peloitti, täytti iloisella toivolla kadetit, jotka tammikuun lopussa pitivät toisen puoluekokouksensa Moskovassa. Hallituksen rahalliset vaikeudet antaisivat heille aseet käteen tulossa-olevassa parlamentillisessa taistelussa. Heidän sanomalehdistönsä julisti koti- ja ulkomailla, että enempiä lainoja voitaisiin päättää vain valtakunnanduuman suostumuksella. Puoluevaliokunta lähetti ruhtinas Paul Dolgorukovin Pariisiin panemaan siellä hallitus- ja finanssipiireissä vastalauseen luoton myöntämistä vastaan tsaarihallitukselle ilman Venäjän parlamentin lupaa. Jopa Moskovassa tehtiin toivoton yritys boikotata ranskalaisia ylellisyystavaroita, mikä hanke yhtä surkeasti meni myttyyn kuin vapaamielisen ruhtinaan lähetys Pariisiin. Ranskan keskeisenä valtiollisena harrastuksena oli silloin saavuttaa Marokon herruus, mihin Englanti ja Italia jo olivat antaneet suostumuksensa, mutta ei Saksa. Ranskan ministeristön puheenjohtaja Rouvier vaati sentähden, että Venäjän edustajan Algecirasin konferenssissa (tammikuun 16:nnesta huhtikuun 7:nteen) kreivi Cassinin tuli sen vastineeksi, että Ranska suostui uuteen lainaan, äänellänsä kannattaa kaikkia tämän vallan vaatimuksia. Siihen Witte sitä mieluummin suostui, kun Marokon-kysymys ei ensinkään koskenut Venäjän etuja. Samaan aikaan joukko ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia pankkiireja Credit Lyonnais'n johtajan kabinetissa Pariisissa saneli tuon haetun suuren 5-prosenttisen 2,250,000,000 frangin = 845,750,000 kultaruplan määräisen lainan ehdot: duuman kokoonkutsuminen, jonka on lunastettava kaikki tsaarivallan rahalliset sitoumukset, 88 %:n antikurssi sekä Venäjän hallituksen lupaus vähintään kolme vuotta tulla toimeen ilman ulkomaista lainaa. Ei koskaan ennen Venäjän valtion ollut täytynyt niin kovilla ja nöyryyttävillä ehdoilla ottaa lainaa, huolimatta siitä tosiasiasta — minkä kaikki Länsi-Europan säästökirjasankarit aina kiitollisuudella olivat tunnustaneet —, että tsaarihallitus aina täysin täsmällisesti oli täyttänyt sitoumuksensa ulkomaisia velkojiansa kohtaan. Erään Kokovtsovin salaisen mietinnön mukaan 1 p:ltä lokak. 1906 tuli vielä lisää lahjusrahoja sekä painatuskustannuksia, niin että maksetun jättiläislainan käteinen arvo oli vain 677 miljoonaa ruplaa. Puolet tuosta edullisesta kaupasta otti osalleen yhtymä ranskalaisia pankkeja: toinen puoli lainaa laskettiin liikkeeseen Englannissa, Hollannissa ja Itävallassa, joka tällöin ensimmäisen ja viimeisen kerran oli mukana luottotoimenpiteessä Venäjän valtakunnan pelastamiseksi uhkaavasta valtiovararikosta ja parlamentaarisuudesta.

Tammikuun 25 p. tsaari kutsui valtakunnanduuman kokoon toukokuun 10 p:ksi. Samaan aikaan eräs Venäjän kansan liiton kongressi Moskovassa totesi, että vastoin lokakuulaisten ja kadettien käsitystä lokakuun-manifesti ei ollut antanut mitään valtiosääntöä ja että tsaarin rajaton valta duumasta huolimatta edelleen jatkui. Tämä käsitys ilmaistiin eräässä "jumaloidulle hallitsijalle" osoitetussa adressissa — tuota nimitystä käytettiin sittemmin myöskin virallisissa asiakirjoissa. Armollisesti Nikolai II 1 p. maaliskuuta Tsarskoje Selossa vastaanotti adressin tuojat ja antoi heille sen rauhoittavan vakuutuksen, että "hänen itsevaltiutensa muuttumattomana pysyisi sellaisena, jommoisena se vanhastaan oli ollut." Vaikea, länsimaisten käsitysten mukaan ratkaisematon tehtävä, saattaa sopusointuun tsaarin vanhan vallan jatkuminen niiden lupausten kanssa, jotka hän oli antanut 30 p. lokak. 1905, oli uskottu eräälle valtion komissionille, joka helmikuusta alkaen kreivi Solskin johdossa valmisti uusia valtakunnan perustuslakeja.

Maaliskuun 18 p. alkoivat duumavaalit Bulyginin keksimän, kovin kömpelön ja monimutkaisen vaalitavan mukaan. Viikkomääriä, jopa muutamin paikoin kuukausmääriäkin vaalit jatkuivat, kunnes vihdoin valitsijamiesten yhteisessä kokouksessa kutakin kuvernementtia varten valittu edustajaluku oli valittu. Talonpoikien mielenkiinto duumaan oli kaikkialla hyvin vilkas; siltä he odottivat maannälkänsä tyydyttämistä ja valitsivat tulisella innolla kaikkialla vain heidän luottamustaan nauttivia ja heidän sivistyskannallaan olevia miehiä. Turhaan virkavalta koetti vaikuttaa vaaleihin hallitusmieliseen suuntaan vangitsemalla epämukavia ehdokkaita tai nostamalla heitä vastaan oikeudenkäyntejä, taikka pyyhkimällä mielivaltaisesti heidän nimensä valitsijaluettelosta, niinkuin Miljukovin. Liian myöhään sosiaalidemokraatit Tukholmassa toukokuun alussa pitämässään puoluekokouksessa huomasivat, minkä virheen he vaaleista pidättäytymällä olivat tehneet. Monet puolueen jäsenet eivät noudattaneetkaan tuota päätöstä, joka nyt peruutettiinkin, jotta aasialaisissa alueissa, missä vaalit eivät vielä olleet päättyneet, saataisiin valituksi sosiaalidemokraattisia edustajia. Tulevaisuudessa noudatettavasta menettelystä syntyi Tukholmassa kiihkeä riita menshevikkien ja bolshevikkien kesken. Plehanov puolusti yhteistoimintaa vapaamielisen porvariston kanssa ja terrorin lopettamista, kun taas Lenin tahtoi sitä jatkaa ja porvarillisessa kansanvallassa näki köyhälistön päävihollisen. Totuttuun venäläiseen tapaan noiden molempien, melkein yhtä vahvojen ryhmien välinen vastakohta verhottiin monisanaisella ja epäselvällä päätöslauselmalla. Juutalainen "bund" ja rajamaiden sosiaalidemokraattiset liitot yhtyivät itsenäisinä ryhminä Venäjän sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, joka kamariviisaassa itserakkaudessaan oli jättänyt joukkojen valistamisen duumavaaleissa ja parlamentillisen taistelun johtamisen kadettien asiaksi. Sosiaalivallankumoukselliset, jotka nekin olivat antaneet mielettömän parollin, että oli pidättäydyttävä vaaleista, puhuivat vähän, mutta toimivat sitä enemmän. Sanomalehdistön "vallankumouskronikka" merkitsi joka päivä uusia terroristisia tekoja: virkamiesten ja "kansanvihollisten" murhia, hallituksen rahastojen ryöstöjä j.n.e. Osan näitä hankkeita kuitenkin oikeaan aikaan poliisiosastolle ilmiantoi Asev, joka oli sosiaalivallankumouksellisen puolueen toimeenpanovaliokunnan jäsen. Kadettien puoluepäivillä, jotka pidettiin Pietarissa toukokuun alussa, vallitsi toivehikas voitontunnelma, sillä duumavaalien tulos oli voittanut heidän rohkeimmatkin odotuksensa. Heidän kannattajansa olivat saaneet voiton sekä kaupunkien että myöskin aatelisen suurmaanomistuksen vaalikuurioissa. Ylpeästi heidän tunnustettu johtajansa, professori Pavel Miljukov, sanoi: sellaista hallitusta kohtaan, joka ei ole mitään oppinut eikä mitään unohtanut, jonka ministerien tulisi istua syytettyjen penkillä, ei mikään myöntyväisyys saata tulla kysymykseen. Tapahtukoon vain välien rikkoutuminen: me emme sitä säikähdä, sillä syy siihen tulee kansan silmissä lankeamaan yksinomaan hallituksen niskoille. Vanha semstvotaistelija Roditshev, joka intohimoisella puhetavallaan osasi joukkokokouksiin siirtää oman, kallionlujan uskonsa ennustustensa totuuteen, meni niin pitkälle, että rohkeni vannoa, että "duumaa ei voitaisi hajoittaa, ennenkuin se oli päättänyt työnsä".

Taantumuksellinen hovipuolue suuriruhtinasten Vladimir Aleksandrovitshin ja Nikolai Nikolajevitshin johdossa, "piirit", joksi sitä sanottiin, ja samaten kaikki slavofiilit vihasivat pääministeri Witteä, koska hän oli luonut valtiosäännön, ja pelkäsivät, että hän talonpoikien maannälän tyydyttämiseksi tulisi tekemään parlamentillisen lehmäkaupan kadettien kanssa aatelisen suurmaanomistuksen kustannuksella. Witten monivuotinen apulainen, N. Kutler, kyvykäs, mutta kokonaan ryhditön virkavaltias, joka 1899 herraansa varten oli sepittänyt ennen puheena-olleen mietinnön semstvon lakkauttamisesta ja 1905 maatalousministerinä valmistanut radikaalisen agraariehdotuksen, johon kuului myöskin suurmaanomistuksen pakkoluovutus, oli jo 17 p. helmikuuta hovipuolueen toimesta kukistettu. Tuskin oli Pariisista tullut vapauttava sähkösanoma, että tuo suuri laina oli onnellisesti saatu katon alle, niin Witte ja hänen koko kabinettinsa 5 p. toukokuuta sai eronsa. Mielihyvällä tervehti tätä tietoa "yhtyneen aatelin" kongressi, 150 edustajaa 34 kuvernementista, jotka samana päivänä kokoutuivat antaaksensa hallitukselle neuvoja noudatettavasta politiikasta ja edustaakseen maata-omistavan ylimystön etuja. Witten seuraajaksi tuli hänen vanha, juuri hänen itsensä 1899 kukistama vastustajansa Ivan Goremykin, Aleksanteri III:n aikuisen virkavaltaisen järjestelmän tyypillinen edustaja. Hänen kabinetissaan otti jälleen Kokovtsov raha-asiain johdon, siihenastinen Kööpenhaminan-lähettiläs, Aleksanteri Isvoljski, ulkopolitiikan, Plehwen entinen kätyri Stishinski maatalousministeriön. Sisäministeriksi tsaari valitsi Saratovin kuvernöörin, Pietari Stolypinin, joka oli tullut tunnetuksi jyrkistä toimenpiteistään maatilain hävittäjiä vastaan. Oikeusministeriksi tuli Ivan Shtsheglovitov, Pietarin oikeusopiston professori. Witten kabinetissa hän oli ollut oikeusministeri Akimovin apulaisena ja oli, noudattaen ajan virtausta, 1905 osoittanut "arveluttavia kadettisia taipumuksia". Seuraavina aikoina tuo yhtä vallanhimoinen kuin ryhditön mies kaikenlaisella lainpolkemisella koetti olla mieliksi taantumukselliselle hovipuolueelle ja jäi tämän johdosta kaikista vuoden 1901 ministereistä kauimmaksi aikaa valtion palvelukseen, sen onnettomuudeksi.

Kreivi Witte erosi vastoin odotustaan ainaiseksi Venäjän valtiollisesta elämästä, jossa tuo yhtä kyvykäs kuin kunnianhimoinen mies 14 vuoden ajan oli näytellyt huomattavaa ja hänen vastustajiensa mielestä kohtalokasta osaa. Hän oli suuri finanssitaiteilija ja ovela diplomaatti, mutta valtiomieheksi häneltä puuttui luonnetta ja rehellisyyttä. Vapaamielisen yleisön luottamuksen, jota hän alussa oli nauttinut, hän oli menettänyt salaisella mietinnöllään semstvoa vastaan vuodelta 1899 sekä politiikkansa kaksinaamaisuudella hänen sepittämänsä vapausmanifestin julkaisemisen jälkeen. Mutta hovin ja vanhavenäläisen ylimystön luottamusta hän ei sillä ollut saanut, sillä se näki hänessä vaarallisen nousukkaan ja vainosi häntä vielä hänen kukistuttuaan raivokkaalla vihalla ja salaisilla murhahankkeilla. Yhdeksän vuotta hänen pakollisen eronsa jälkeen näytti siltä kuin hänet kriitillisenä aikana jälleen kutsuttaisiin uhatun valtakunnan johtoon. Silloin hänet tapasi kohtalo, joka on tullut monenkin uudenaikaisen Venäjän valtiomiehen osaksi, hän kuoli äkkikuoleman 13 p. maalisk. 1915.

Toukokuun 6 p. julkaistiin uudet valtakunnan-perustuslait, jotka seuraavissa kohden poikkesivat vuoden 1832 vanhoista: keisarivaltaa ei enää sanota "rajattomaksi", mutta kyllä "itsevaltiaaksi", mitä siihen saakka oli pidetty samana asiana. Se pysyy rajattomana hallinnon alalla, mutta lainsäädännön alalla sitä rajoittavat valtakunnanneuvosto ja valtakunnanduuma. Voimassa oleva laki voidaan kumota, uusi voimaansaattaa vain valtakunnanduuman, valtakunnanneuvoston ja hallitsijavallan yhteistoiminnalla. Valtakunnanneuvosto saa myöskin uuden valtio-oikeuden mukana uuden muodon. Nimitettyjen valtakunnanneuvosten suuresta luvusta tsaari joka vuosi tammikuun 1 p. kutsuu vain osan valtakunnanneuvoston istuntoihin; heidän lukunsa ei saa ylittää valittujen jäsenten lukumäärää. Jälkimmäiset, yhteensä 102 henkeä, valitaan yhdeksäksi vuodeksi, niin että joka kolmantena vuonna kolmas osa eroaa. Tämän ylihuoneen, joka oli kokoonpantu puoleksi tsaarin luottamusmiehistä, puoleksi oikeauskoisen kirkon (6), suurmaanomistuksen (60), aateliston (18), tieteen (6), kaupan (6) ja teollisuuden (6) kypsyneistä edustajista, oli määrä muodostaa vanhoillinen vastapaino kansanedustajista kokoonpantua alihuonetta vastaan. Todellisuudessa molemmilla kamareilla lainsäädäntöön, aloiteoikeuteen, verojen myöntämiseen ja välikysymysten tekemiseen nähden oli vallan yhtäläiset oikeudet; käytännössä oli kuitenkin, niinkuin kokemus pian oli osoittava, ylihuoneella suurempi valtiollinen merkitys. Työnsä pohjana oli hallituksen komissionilla ollut Preussin, Japanin ja Itävallan valtiosäännöt: kuitenkin on Venäjän valtiosäännössä hallitsijavallan rajat vedetty paljoa laajemmiksi kansaneduskunnan kustannuksella. Itävallan valtiosäännöstä vuodelta 1867 on lainattu 14. §, joka Venäjän valtakunnan-perustuslakien 87. artiklana antaa tsaarille oikeuden duuman hajalla ollessa, jos "tavattomat asianhaarat" vaativat heti antamaan uusia lakeja, antamaan niitä hallinnollista tietä, sillä ehdolla, että molemmat kamarit myöhemmin ne hyväksyvät. Lokakuunmanifestin lupaamat vapaudet otettiin, niinkuin oli laita Preussin valtiosäännössä vuodelta 1850, julkilausumina valtakunnan-perustuslakeihin. Pienempi kuin minkään muun parlamentin oli duuman budjettioikeus. Kahta kolmattaosaa kaikista menoeristä kansaneduskunta ei voinut lakkauttaa eikä lyhentää; ne olivat "panssaroidut", niinkuin virkavalta pahanilkisesti sanoi. Rajoittamattomana duuman varojenmyöntämisoikeus koski vain kansansivistystä, valistuksen edistämistä ynnä sensukuisia aloja, joiden kehittämistä valtion kustannuksella siihen asti aina vapaamielinen sanomalehdistö oli halunnut, eikä virkavalta. Poikkeustapauksissa hallitus duuman suostumuksettakin saattoi suorittaa sellaisia menoja, jotka "eivät sietäneet lykkäystä". Että Venäjän parlamentti tulevaisuudessa tulisi olemaan tsaarivallan luonnollinen vihollinen, oli ollut johtavana näkökohtana valtakunnan perustuslakien kaikkien uusien artiklain muodostelussa. Oikeus ehdottaa niiden muuttamista oli yksin hallituksella, joka nyt, varustettuna kaikkein paksuimmalla pykäläpanssarilla, mitä maailmanhistoria tietää mainita, mutta ilman ohjelmaa, ilman valmiita uudistusehdotuksia, kohtasi kansaneduskunnan.

Toukokuun 10 p. 1906 Nikolai II Talvipalatsin Yrjöin salissa avasi Venäjän ensimmäisen parlamentin lukemalla sisällyksettömän tervehdyspuheen 448 kokoutuneelle "parhaalle miehelle", joksi vanhalla venäläisellä lauseparrella sanottiin valittuja luottamusmiehiä. Ääretön kansanjoukko odotti ulkona ja tervehti raikuvalla riemulla linnasta astuvia kansanedustajia, jotka lähtivät Taurian palatsiin. Tämän jo hieman rappeutuneen rakennuksen, jonka tilavissa saleissa kerran sen rakennuttaja, Katariina II:n kaikkivaltias suosikki, ruhtinas Potemkin Taurialainen, oli pannut toimeen remuavia juhlia, ja jota myöhemmin oli käytetty näyttelyihin, oli hallitus määrännyt kansaneduskunnan kokoutumispaikaksi. Yksimielisesti kokous valitsi I:ksi puhemiehekseen kadettien siihen toimeen katsoman professori Muromtsevin, jolta hänen valtiollisen kantansa tähden oli riistetty hänen oppituolinsa Moskovan yliopistossa. Parlamentillisen johdon otti vastustamatta perustuslaillis-kansanvaltainen puolue, johon duuman alkaessa luettiin 153 jäsentä. Kahden seuraavan kuukauden kuluessa siihen liittyi vielä 26 "puolueetonta". Kaikki, jotka mielipiteiltään olivat kadetteja jyrkemmät, niistä myöskin 15 salaista sosiaalidemokraattia, keräytyivät 107-henkiseksi ryhmäksi, joka otti nimen "trudoviki". "Miehet, jotka elättävät henkensä raskaalla työllä", olisi tämän ryhmänimityksen ajatuksenmukainen käännös, jolle Suomen sanomalehdistö keksi vähemmän onnistuneen vastineen "työryhmä". Sen sanavalmis johtaja oli Aladin, talonpoikaista alkuperää olevien monien valtiollisten marttyyrien tyypillinen edustaja. Kasanin yliopiston ylioppilaana hän valtiollisen kiihoituksen tähden oli lähetetty Arkangeliin. Sieltä ulkomaille paenneena hän tehtaantyömiehenä oppi tuntemaan Ranskan, Englannin ja Belgian. Tämä auttoi hänet, yhdessä jyrisevän äänensä ja talonpoikaisen syntyperänsä kanssa, saavuttamaan parlamentillisen johtajan aseman, joka vanhassa, virkavaltaisen kaikkivallan ilmakehässä kohonneessa Goremykinissa herätti kauhua. Kolmannen ryhmän muodosti 105 talonpoikaa, jotka olivat puolueettomat, koska he eivät tietäneet, mitä puolue oli. He pysyivät tarkasti kylästä saamissaan ohjeissa ja vastasivat aina samalla tavalla, kun heitä kehoitettiin liittymään milloin mihinkin puolueeseen: "Maa meille, kaikesta muusta päättäkää mielenne mukaan." Siitä kymmenen ruplan päivärahasta, minkä kaikki edustajat saivat, he lähettivät yhdeksän valitsijoilleen kotikylään ja koettivat kalliissa Pietarissa tulla toimeen yhdellä. Epäluuloisesti he välttivät hallituksen heille laittamaa yhteisasuntoa vapaine täyshoitoineen. He vuokrasivat ryhmittäin halvan huoneiston ja jakoivat keskenään työn siten, että yksi edustaja keitti ruoan, toinen siisti tuvan, kolmas hakkasi halot, neljäs toimitti toriostokset ja viides otti tehtäväkseen raskaimman työn: sen, että istui duumassa ja torkahtamatta kuunteli "herrojen" puheita monarkkisista prerogatiiveista ja amnestiasta, absolutismista ja konstitutsionalismista, budjetista ja interpellatsionista, agraarirevolutsionista ja latifundioiden likvidatsionista, ja mitä lienevätkään olleet nuo käsittämättömät vierasperäiset sanat. Vain silloin, kun lausuttiin sana "semlja", hän heristi korviansa, sillä se koski häntä voimakkaasti. Lokakuun 17. päivän liitto luki duumassa vain 13 edustajaa, jotka kreivi Heydenin johdossa muodostivat äärimmäisen oikeiston. Niiden ja kadettien välissä istui ukrainalaisia, puolalaisia, tatarilaisia, lättiläisiä ja virolaisia itsehallinnon vaatijoita, edistysmielisiä, kansanvaltaisia uudistusmiehiä, jotka yleensä alttiisti alistuivat kadettien johtoon, joilla siten oli enemmistö duumassa.

Se harhaluulo, joka oli vallinnut Ranskan perustuslakiasäätävässä kansalliskokouksessa 1789 ja samoin Saksan Frankfurtin parlamentissa 1848, huumasi kenties vielä suuremmassa määrässä Venäjän ensimmäistä duumaa ja sen johtavaa kadettipuoluetta. Se oli syvästi siitä vakautunut, että kansan valituilla oli valtiollinen täysivaltaisuus, jonka edessä hallituksen täytyi taipua, jollei se tahtonut hajoittamalla duuman päästää irti salassa kytevää vallankumousta sen kauheimmassa muodossa. Tämä uskonlause oli kohtalokkaalla tavalla määrännyt puolueen menettelytavan. Historian opetuksia, jotka useimmat poliitikot kopeasti jättävät huomioon-ottamatta, halveksi myöskin historioitsija Miljukov. Erään hallituksen oikeudenloukkauksen johdosta tuota suurta puhujaa ei oltu valittu edustajaksi ja siten oli häneltä riistetty kiihkeästi ikävöimänsä tilaisuus parlamentin puhujalavalta ruoskita vanhaa hallitusjärjestelmää purevalla ivalla ja intohimoisella, vainon vuosina kasautuneella vihalla. Mutta sillä aikaa kuin keskustelut jatkuivat suuressa duumasalissa, Miljukov istui kadettien ryhmähuoneen sohvalla ja johti sieltä neuvotteluja, jakaen koetelluille puhujille määräyksiään ja antaen heille ryhtiä. Illalla hänen sanansa vallitsi ryhmäkokouksessa, joka luonnosteli sotasuunnitelmaa vastaista parlamenttitaistelua varten. Salainen tarkoitus oli parlamentillisen ministeristön muodostaminen, johtajanaan ja ulkoministerinä professori Miljukov, viideksi vuodeksi, sillä tämän ajan valtakunnan-perustuslait määräsivät duuman valtakaudeksi, — jollei hallitsija sitä ennen hajoittanut.

Kansan nimessä duuma kääntyi tsaarin puoleen adressilla. Se oli kadettien sepittämä ja vaati: ehdotonta armahdusta kaikista valtiollisista rikoksista, luvattujen vapauksien pikaista toteuttamista, parlamentillisen ministeristön muodostamista, kuolemanrangaistuksen sekä valtakunnanneuvoston poistamista, uudistuksia kaikilla valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän aloilla, talonpoikien maannälän tyydyttämistä siirtämällä valtion- sekä kaikki kirkko- ja hallitsijasuvun maatilat maavarastoksi, jota oli käytettävä talonpoikien hyväksi ja tarpeen vaatiessa lisättävä yksityistilusten pakkoluovutuksella. Siinä oli laajapiirteinen ja selvä ohjelma, jossa kuitenkin oli ammottava aukko: Venäjän parlamentin suhtautuminen valtakunnan ei-venäläisiin kansoihin. Adressissa käytetty puheenparsi "Venäjän kaikkien kansallisuuksien oikeutettujen tarpeiden tyydyttämisestä" ei voinut jälkimmäisiä rauhoittaa. Erityisen kiihtynyt oli puolalainen ryhmä (kolo), joka kadettien aikaisempien lupausten mukaisesti oli odottanut Puolan itsehallinnon palauttamisen juhlallista vakuutusta. Seitsenpäiväisten keskustelujen jälkeen, joissa venäläisille ominainen, mutta niin kauan tukahdutettu puhujataito vietti voittojaan, adressi melkein yksimielisesti hyväksyttiin. Vain äärimmäinen oikeisto ja nuo 15 salaista sosiaalidemokraattia äärimmäisessä vasemmistossa eivät äänestäneet sen puolesta. Tsaari kieltäytyi vastaanottamasta duuman lähetyskuntaa, joka tahtoi juhlallisesti jättää hänelle kansaneduskunnan julkilausuman. Vasta 26 p. toukokuuta ministeripresidentti antoi hallituksen vastauksen parlamentin ohjelmakirjoitukseen. Se sisälsi selvän kiellon. Sitä eivät kadetit olleet odottaneet, ja he kävivät heti hyökkäykseen. Ylpeällä paatoksella Miljukovin tuleen lähettämä puhuja Nabokov julisti: "Toimeenpanevan vallan on alistuttava lainsäädäntövallan alle." Tämä korulause — sen enempää se ei ollut — sai kokouksen riehahtamaan suosionmyrskyyn. Yksimielisesti duuma lausui hallitukselle syvimmän epäluottamuksensa ja vaati sitä poistumaan, antaaksensa sijaa sellaiselle ministeristölle, jota "kansan luottamus kannatti".

Toukokuun 29 p. alkoivat keskustelut agraarikysymyksestä, joka oli hallituksen ja kansan välisen erimielisyyden ydinkohtana, ja kestivät yksitoikkoisina aina duuman loppuun asti. Kaksisataa puhujaa oli ilmoittautunut. Yksi talonpoikaisedustaja toisensa jälkeen nousi puhujalavalle, sanoakseen valitsijainsa käskystä sanasensa. Se oli aina sama: maa on Jumalan, se ei kuulu tsaarille, ei rikkaalle tilanomistajalle, vaan köyhälle, hätää-kärsivälle talonpojalle, joka yksin sitä muokkaa, ja jolla sentähden yksinään on siihen oikeus. Tätä alkuperäistä maanjaon kaipuuta kadettien agraariehdotus koetti tyydyttää. Sen tekijä oli Moskovan maataloudellisen opiston apulaisprofessori M. Herzenstein, joka juutalaisen syntyperänsä tähden kaksikymmentä vuotta oli saanut taistella saadakseen akateemisen oppituolin, johon hän tieteellisten teostensa tähden oli oikeutettu. Suurmaanomistus oli uhrattava talonpojille "kohtuullista korvausta vastaan", jonka Herzenstein oli laskenut 6 miljaardiksi ruplaksi. Pakkoluovutettu peltoala oli palstoitettava ja annettava paikalliselle talonpoikaisväestölle "pitkäaikaiseen ja luovuttamattomaan nautintoon" eräänlaisen perinnöllisen vuokran muodossa. Vain sen tulee maata omistaa tai "käyttää", joka sitä omin käsin muokkaa. Miljukov ja Stuve vakuuttivat, että tämän suunnitelman toteuttaminen merkitsi "suurinta uudistusta, mitä maailma tähän asti oli nähnyt". Tilastomiehet osoittivat vastaväitteitä kohtaamatta, että niin paljon maata, kuin talonpojat pyysivät, yksinkertaisesti ei Venäjän valtakunnassa ollut. Mutta se ei sen enempää huolettanut talonpoikaisedustajia. Novoje Vremja teki sen keksinnön, että "juutalainen" Herzenstein oli kopioinut kuuluisan ehdotuksensa ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, sen 47. luvusta, jossa kerrotaan, kuinka vierasheimoinen nousukas Joosef faaraoiden maan valtioministerinä oli luovuttanut kaikki yksityistilukset. Toiset lehdet vertasivat edustaja Herzensteiniä "roomalaiseen sosiaalidemokraattiin" Tiberius Gracchukseen toiselta vuosisadalta e.Kr. Mutta ei mikään arvostelija eikä Herzenstein itsekään tiennyt, että hänen ehdotuksensa jo vuosisatoja oli ollut toteutettuna Venäjän naapurivaltiossa Kiinassa.

Agraarisuunnitelmallaan kadetit olivat voittaneet kaikkien talonpoikaisedustajien silmää rävähtämättömän kannatuksen, joiden hallitus oli toivonut duumassa muodostavan vanhoillisen vastapainon jyrkkiä uudistuspyrintöjä vastaan. "He seuraavat meitä, eivätkä hallitusta", sanoi Herzenstein pilkallisesti ministeri Stishinskille, "sillä he huomaavat, että meidän ryhmämme tuoksuaa maalta". Siitä saakka oli katkera pikkusota hallituksen ja kansaneduskunnan kesken. Duuma asetti valiokunnan kiireellisesti valmistamaan lakiehdotusta kuolemanrangaistuksen poistamiseksi. Hallitus vastasi siihen mestauttamalla kahdeksan vallankumouksellista Riiassa. Duuma lausui hallitusta vastaan sen oikeutetun moitteen, ettei se vielä ollut sille esittänyt ainoatakaan uudistusehdotusta. Hallitus vastasi siihen esityksellä 40,029 ruplan 49 kopeekan myöntämisestä Tarton yliopiston sairaanhoidollista pesulaitosta sekä kasvihuonetta varten. Se oli ivaa! Duuma kuvasi 236 hallitukselle tehdyssä välikysymyksessä virkavallan mielivaltaisuutta ja oikeudenhalveksimista. Hallitus vastasi siihen panemalla toimeen juutalaispogromin Bjalostokissa 14 p. kesäkuuta. Entinen sisäministerinapulainen ja senaikuinen kadettilainen edustaja ruhtinas Urusov paljasti poliisiosaston salaisen toiminnan pogromien toimeenpanossa. Senaikuinen sisäministeri Stolypin kielsi kaiken virkamiesten osanoton Bjalostokin verilöylyyn. Duuma lähetti sinne parlamentillisen tutkijakunnan, joka vastaväitteitä kohtaamatta todisti poliisin järjestäneen ryöstöt ja murhat. Hallitus kieltäytyi luovuttamasta syyllisiä oikeuden käsiin, niinkuin oli pyydetty.

Samaan aikaan kuin duuma, piti kokouksiaan valtakunnanneuvosto, jonka toiminta hupeni muutamiin sisällyksettömiin täysistuntoihin. Sen valiokuntien työstä ei kuulunut mitään. Tsaarista sanomalehdet vain kertoivat, että hän armollisesti vastaanotti taantumuksellisia arvohenkilöitä, suuressa määrin jakeli ritarimerkkejä ja rykmenttipyhimysten kunniaksi piti sotajoukkojen paraadeja. Tämä hovi-idylli häiriytyi 24 p. kesäkuuta yht'äkkiä, kun Preobrashenskin kaartinrykmentin ensimmäinen pataljoona, jonka kunniapäällikkö oli Nikolai II itse, teki kapinan.

Sillä aikaa kuin hallituksen ja kadettien välinen taistelu julkisuudessa jatkui mitä kiivaimmalla tavalla, molemmat salaa neuvottelivat rauhanteosta.

Palatsikomendantti Trepov, jonka neuvoihin tsaari suuresti luotti, sekä ministerit Stolypin ja Isvolsjki tarjosivat hallituksen nimessä Miljukoville ynnä muille kadeteille pääsyä kokoomusministeristöön. Vastineeksi heidän puolueensa tuli luopua agraarisuunnitelmasta sekä kuolemanrangaistuksen poistamisvaatimuksesta ja julkisesti rikkoa välinsä liittolaistensa trudovikkien kanssa. Puoluejohtajat olivat tähän kauppaan valmiit, mutta vaativat kadeteille enemmistöä kabinetissa, ennen kaikkea itselleen sisäministerinpaikkaa, jota Stolypin ei kuitenkaan tahtonut antaa. Goremykin pysyttelihe taustassa ja varoitti virkatovereitansa myöntyväisyydestä. Vaikutusvaltaiset kadettipuolueen jäsenet vuorostaan varoittivat johtajiaan "liiallisista myönnytyksistä voimattomalle hallitukselle". Kaikki tai ei mitään kuului lopuksi kadettien tarjous. Asiasta ei tullut mitään. Kesäkuun lopussa hallitus päätti hajoittaa duuman ja kokosi kaiken varalta luotettavia rykmenttejä Pietariin ja Moskovaan.

Heinäkuun 3 p. hallitus julkaisi ehdotuksensa maahädän huojentamiseksi. Se hylkäsi mitä jyrkimmällä tavalla kaiken pakkoluovutuksen, mutta lupasi sensijaan perustaa maavaraston jättämällä sen haltuun valtion tilukset ja runsaskätisesti ostamalla yksityistiluksia talonpoikaispankin avulla. Valtion avustusta mitä laajimmassa määrässä oli edelleen myönnettävä talonpojille heidän siirtyessään Siperiaan sekä muuttaessa osamaata yksityisomistukseksi. Sen johdosta duuma päätti julistuksella kääntyä kansan puoleen, pyytäen sitä ratkaisemaan kumpiko agraariehdotus oli parempi. Eräs valiokunta valmisteli julistusta, jonka duuma 17 p. heinäkuuta ensi lukemisessa hyväksyi. Samana päivänä levisi huhu, että hallitus oli päättänyt hajoittaa duuman. Niin oli todella laita. Goremykinin tosin, joka kiihkeästi oli siihen kehoittanut, valtasi viime hetkessä pelko tämän toimenpiteen seurauksista. Veripunaisin värein kadettipuolueen puhujat olivat maalanneet seinälle vallankumouksen hirmukuvan, jonka duuman hajoittaminen ehdottomasti oli päästävä irralleen. Silloin Stolypin astui vaaran paikalle ja otti ministerineuvoston johdon. Hän oli kunnianhimoinen ja kyvykäs, mutta myöskin isänmaallinen ja rohkea. Hän uskoi hallituksen voimaan ja monarkian tulevaisuuteen. Urkkija Asevin salaiset kertomukset sosiaalivallankumouksellisen puolueen vähistä voimakeinoista vahvistivat häntä luottamuksessaan.

Miljukov, huolissaan tulevasta ministeri-ihanuudestaan, päätti tyynnyttää myrskyä. Heinäkuun 19 p. hän, käsiteltäessä toiseen kertaan duuman kehoitusta kansalle, esitytti siihen muutosehdotuksia hallituksen ehdotuksen suuntaan. Se oli liian myöhäistä. Trudovikit ja talonpojat, jotka eivät aavistaneet mitään siitä, että oli tekeillä lehmäkauppa ministeripaikoista, hintana oman vakaumuksensa uhraaminen, ja jotka hartaasti ja lujasti pysyivät kadettien saarnaamassa uskossaan parlamentin kaikkivaltaan, äänestivät kumoon kadettien vastaehdotukset. Lauantaina 21 p. heinäkuuta Nikolai II Pietarhovissa allekirjoitti käskykirjeen duuman hajoittamisesta. Seuraavana aamuna edustajat lukivat sen lehdistä, riensivät säikähtyneinä Taurian palatsiin ja tapasivat kaikki ovet suljettuina. Ikkunoista he näkivät välkähtäviä pistimiä ja pääsisäänkäytävissä tsaarin käskykirjeen: edustajien kykenemättömyys luovaan työhön, heidän valtuuksiensa ylittäminen ja laiton kehoitus kansalle olivat pakottaneet hänet hajoittamaan duuman. "Mutta järkähtämätön oli hänen tahtonsa pysyttää voimassaan duumaa koskeva laki." Senmukaisesti hän 5 päiväksi maaliskuuta 1907 kutsui kokoon uuden duuman, josta hän toivoi, että siinä "ilmestyisi ajatuksen ja teon sankareita".

Heinäkuun 22 päivän iltana matkusti osa duumaedustajia, kadetteja ja trudovikkeja, Viipuriin, siellä, Pietarin poliisin valtapiirin ulkopuolella, neuvotellakseen asemasta. Hotelli Belvedèressä Muromtsev avasi runkoparlamentin. Syvä suuttumus hajoituskäskyssä lausutuista moitteista, kauhea pettymys kaikkien toiveiden äkillisestä raukeamisesta vallitsi kokouksessa. Tahdottiin kääntyä kansan puoleen, puolustautua sen edessä, kehoittaa sitä vastarintaan. Aktiiviseen, ehdottivat taistelunhaluisina trudovikit, ei, vain passiiviseen, verenvuodatuksen välttämiseksi, kehoittivat varovaiset kadetit. Pitkää aikaa keskusteluun heillä ei ollut, sillä Viipurin läänin kuvernööri ilmoitti, ettei hän sallisi kokouksen kestää päivää kauempaa. Eräs valiokunta, jonka puheenjohtajana oli Miljukov, sepitti kehoituksen kansalle: älkää antako hallitukselle yhtäkään kopeekkaa älkääkä yhtäkään sotamiestä, ennenkuin kansaneduskunta kutsutaan kokoon. Edustajat hyväksyivät tämän sanamuodon ja allekirjoittivat kehoituksen. Taaskin kerran historioitsija Miljukov oli tietämätön historian opetuksista. Mitä venäläiset kansanedustajat 23 p. heinäk. 1906 Viipurissa päättivät, sen oli 58 vuotta ennen Preussin kansalliskokouksen runkoparlamentti 15 p. marrask. 1848 tehnyt, saamatta kehoituksellaan veronmaksu- ja asevelvollisuuskieltoon vastakaikua kansassa. Samaa tapahtui nyt Venäjällä. Viipurin kehoitus ei ollut taistelun alkua, vain kadettien epätoivon huuto. Se suuri kansanmyrsky, jota he olivat odottaneet, ei tullutkaan: veroja virtasi edelleen hallituksen rahastoihin, ja määräaikana syksyllä ilmestyivät täysilukuisina kaikki asevelvolliset kutsuntatoimistoihin. Muutamissa niistä istui kohtaloonsa alistuen Viipurin julistuksen allekirjoittajia, joilla ei ollut rohkeutta teolla vastata sanoistaan. Voimakkaammin duuman hajoittaminen vaikutti ulkomaiden pörsseihin venäläisen valtiokoron jyrkän arvonlaskun muodossa sekä eräässä Timesin kirjoituksessa, jossa tsaarihallitusta syytettiin luottamuksenrikkomuksesta länsieuroppalaisiin lainanantajiinsa nähden. Vastoin odotusta venäläinen kyllä otti rauhallisesti, monin paikoin välinpitämättömästi vastaan tiedon duuman hajoittamisesta. Elonkorjuutöiden tähden, Miljukov arveli, ja pani toivonsa syyskuuhun. Mutta silloinkin syntyi vain yksityisiä kapinoita tilanomistajia, mutta ei hallitusta vastaan. Ihmeitä uskovien Venäjän talonpoikien kesken alkoi pian kiertää kertomuksia, kuinka tsaari sotamiehillään oli ajattanut duuman hajalle, koska se oli tahtonut panna hänet viralta. Sellaiset jutut levisivät yhä laajemmalle, eivätkä kotiin palanneet talonpoikaisedustajat voineet niitä kumota, koska he "eivät olleet ymmärtäneet herrojen puheita Piiterissä" (Pietarissa). He jäivät toivomaan toista duumaa, joka voisi toteuttaa talonpoikaisen maaihanteen. Kun kansan suuri enemmistö oli näin tylsää, niin täytyi vallankumouksellisten puolueiden kapinahankkeiden ja valtiollisten hirmutekojen, huolimatta kiihkoisen alttiista uhrautuvaisuudesta, jäädä tuloksettomiksi. Sosiaalidemokraattisen puolueen keskuskomitea käski tekemään yleisen vastalauselakon duuman hajoitusta vastaan, mutta sellainen syntyi vain molemmissa pääkaupungeissa sekä eräissä teollisuuskeskuksissa. Se loppui lyhyeen ja laimeasti, sillä työläiset olivat väsyneet lakkoihin ja väestö suuttunut kaupan ja liikkeen yhä jatkuvasta lamaustilasta. Sosiaalivallankumouksellisten tai bolshevikkien virittämät sotilaskapinat Poltavassa, Viaporissa, Kronstadtissa ja Odessassa kukistettiin toisilla sotaväenosastoilla tai sotalaivoilla. Kronstadtissa vallankumous hukkui viinamereen, josta kapinoitsijat juopuivat ihan mielettömiksi. Lenin julkaisi lentokirjasen "Duuman hajoitus ja köyhälistön tehtävät", jossa hän lausui peittelemättömän ilonsa "kadettien harhakuvitelmien" lopusta. Hänen mielestään oli sinä väliaikana, joka oli kuluva ennen köyhälistön uutta suurta eteenpäin-rynnistystä, vallankumouksellista tulta pidettävä vireillä jatketuilla murhayrityksillä sekä sissisodalla. Kansan taistelua hallituksen joukkoja vastaan ei kuitenkaan syntynyt muualla kuin eräissä Puolan ja Kaukasian kaupungeissa sekä maaseuduilla Itämeren-maakunnissa, missä niinsanotut "metsäveljet" kävivät partiosotaa poliisia ja kasakoita vastaan.

Niinkuin Lenin, niin myöskin Venäjän kansan liiton johtaja, tri Dubrovin, oli ihastunut kadettipuolueen valtiollisesta luhistumisesta. Hän teki heinäkuussa Venäjän ympäri kiertomatkan, joka muodostui riemukuluksi. Paikalliset satraapit vastaanottivat kaikkialla tuon vaikutusvaltaisen korvaankuiskuttajan palvelushaluisella kunnioituksella. Hänen kehoituksestaan kuvernöörit ja arkkipiispat puhuen ja siunaten ottivat osaa liiton uusien yhdistys- ja teehuoneistojen vihkimistilaisuuksiin. Varoittavaksi esimerkiksi sekä kostonhimonsa tyydyttämiseksi Dubrovin kätyreillään murhautti kadettien agraariehdotuksen sepittäjän, professori Herzensteinin, 31 p. heinäkuuta Terijoen huvilayhteiskunnassa Suomessa. Viipurin poliisi kyllä otti murhaajat kiinni ja suomalainen oikeusistuin tuomitsi heidät elinkautiseen vankeuteen, mutta tsaarin antamalla armahduskirjeellä heidät heti vapautettiin. Itse murhateon aiheuttaja kieltäytyi kopeasti venäläisenä puolustautumasta vierasheimoisen tuomioistuimen edessä. Pietarin poliisi epäsi jyrkimmässä muodossa kaiken avun antamisen Suomen viranomaisille tämän murhatyön tutkimisessa.

Uusi ministeripresidentti Pjotr Stolypin katsoi näissä oloissa päätehtäväkseen raivata sellaisen keskitien vallankumouksen ja taantumuksen välillä, jota Venäjän oli mahdollista kulkea ja joka voi johtaa maan sekasorron tilasta pois. Heti nimityksensä jälkeen hän kääntyi lokakuulaisjohtajan Gutshkovin ja erään uuden keskustapuolueen, "rauhallisen uudistuksen puolueen", johtajien, kreivi Heydenin, Shipovin ja N. Lvovin puoleen, kehoittaen heitä astumaan hallitukseen. He asettivat ehdoksi, että oli laadittava uudistusohjelma lokakuunmanifestin henkeen, minkä Stolypin hylkäsi. Samaan aikaan Miljukov vannotti äskeisiä liittolaisiaan kieltäytymään yhteistyöstä ministeripresidentin kanssa, minkä he sitten tekivätkin. Kun myöskin slavofiilinen Moskovan aatelismarsalkka Samarin kieltäytyi hänelle tarjotusta pyhän synodin yliprokuraattorinvirasta, niin Stolypinin duumattomana aikana edelleen täytyi hallita valtiota virkavallan miehillä sekä 87. §:n, tuon hätäpykälän, avulla. Vain niinkuin ihmeen kautta hän 25 p. elok. 1906 vältti erään sosiaalivallankumouksellisen puolueen rohkean murhayrityksen. Kaksi valittua, jotka olivat vihkiytyneet murhaan ja kuolemaan, tunkeutui ulkomaiseen sotilasunivormuun puettuna hänen taloonsa ja heitti kaksi pommia, joiden räjähtämisestä oli mitä kauheimmat seuraukset. Murhayrityksen tekijät repeytyivät palasiksi, mutta heidän mukanaan 27 henkeä sai surmansa, ja monet muut haavoittuivat, niiden joukossa myöskin Stolypinin tytär. Hän itse jäi haavoittumattomaksi. Hän vastasi murhayritykseen panemalla toimeen kenttäsotaoikeudet 1 p. syyskuuta annetulla asetuksella. Ne olivat lyhennetyllä ja joudutetulla oikeudenkäyntimenettelyllä toimivia pikaoikeuksia vallankumouksellisten rikosten tuomitsemiseksi. Mutta vain paikallisilla kenraalikuvernööreillä oli lupa antaa vangitut näiden tuomioistuinten käsiin. Jos ne, niinkuin melkein aina oli laita, langettivat kuolemantuomion, niin se heti pantiin toimeen. Tämän, syyskuun 1 päivän asetuksen mukaan, joka pysyi laillisesti voimassa aina vuoden 1907 toukokuun 3 päivään saakka, mestattiin 683 henkeä. Paitsi näitä pikaoikeuksia työskentelivät kaikkialla myöskin säännölliset sotaoikeudet, joiden menettely antoi puolustukselle laajoja oikeuksia ja joiden kuolemantuomioita vastaan oli lupa vedota tsaarin armahdukseen.

Kadettipuolue totesi lokakuun alussa Helsingissä pitämässään kongressissa siihenastisen toimintansa tulokset. Mieliala oli kovin masentunut. Miljukov pysyi kaikista moitteista huolimatta tunnustettuna johtajana. Mutta hänen itsensä täytyi myöntää, että Viipurin kehoitus oli ollut "epätarkoituksenmukainen". Siihen loppui puolueen sankariaika: voitonvarman hyökkäyksen sijaan hallituksen lujia asemia vastaan oli kongressin päätöksen mukaan astuva suunnitelmallinen piiritys. Mutta "piiritetty" hallitus kävi pian hyökkäykseen, kielsi puolueelta pyydetyn laillistuttamisen, karkoitti sen kannattajat valtion viroista, pakotti monet valtiolliseen teeskentelyyn sekä päätti jonkin aikaa horjuttuaan jättää tuomioistuimen käsiin Viipurin kehoituksen 168 allekirjoittajaa. Sitä kolmikuukautista vankeusrangaistusta, johon kaikki tuomittiin, lievensi valtiollisen marttyyriuden pyhimyskehä. Mutta kovasti, peloittavan kovasti, kohtasi heitä lisärangaistus: aktiivisen ja passiivisen vaalioikeuden menettäminen elinkaudeksi. Hallituksen antamasta viittauksesta aateliskokoukset riensivät keskuudestaan arvottomina jäseninä sulkemaan "viipurilaiset". Ei arvokas Muromtsevkaan välttänyt tätä säätyveljiensä rangaistustuomiota. Maata-omistavan aateliston mieliala oli kaikkialla tullut hallitukselle kuuliaiseksi; entisestä vastustuksesta talonpoikaislevottomuuksien jälkeen ja kadettien uhkaavan agraariehdotuksen johdosta ei ollut enää merkkiäkään huomattavissa. Se vaikutti osaltaan syksyllä 1906 toimitettuihin semstvovaaleihin, jotka aateliston valta-asemaan katsoen kaikkialla kävivät taantumukselliseen tai vanhoilliseen suuntaan. Oli niinkuin Itävallassa ja Saksassa vuoden 1848 lopussa, jolloin monet kantoivat hautaan maaliskuun-päivien harhakuvitelmat.

Paljoa ankarammin ja raaemmin kuin kaikki entiset sisäministerit Stolypin iski vastustuspuoluetta, jota hän vihasi, ja vallankumousta, jota hän pelkäsi, mutta todellisena valtiomiehenä hän samalla teki rakentavaa työtä. Tässä hän jyrkästi erosi edelläkävijöistään ja seuraajistaan, ennen kaikkea Plehwestä, joka yksin poliisitoimenpiteillä tahtoi uudistaa Venäjän. Mitä ennen häntä jo kauan vapaamieliset oppineet ja poliitikot olivat kehoittaneet tekemään, mitä Witte 1905 oli ennustellut ja aateliskongressi toukokuussa 1906 suositellut, sen teki Stolypin. Hän päätti laskea kirveen Iso-Venäjän maataloudellisen kehittymättömyyden juurelle: hävittää mirin, joka oli yhtä pyhä taantumuksellisille kuin vallankumouksellisille. Laki 22 p:ltä marrask. 1906, joka annettiin 87. artiklan perustuksella, antoi jokaisen talonpoikaiskunnan enemmistölle vapauden ja keinot siirtyä peltomaan yhteisomistuksesta yksinomistukseen. Mutta jos kylänosakasten enemmistö tahtoi pysyä vanhoillaan; niin laki antoi yksityiselle talonpoikaisisännälle oikeuden eroa miristä ja muuttaa hänelle tulevan osan yhteisomistuksesta pyöristetyksi yksityisomaisuudeksi. Kummassakin tapauksessa valtio tarjosi teknillistä ja aineellista apuansa "maan järjestelykomissionin" välityksellä. Stolypin oli täysin tietoinen kumouksellisen agraariuudistuksensa vaikeuksista ja seurauksista. Vähintään ihmisiän hän arveli sen toteuttamisen vaativan. Hän ei myöskään kieltänyt sitä valtiollista tarkoitusta, minkä hän uusmuodostukseensa liitti. Hän tahtoi sillä ajaa kiilan suureen, harmaaseen talonpoikaisjoukkoon, joka kaikkialla oli yhtä kurja ja yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa asioissa ajatteli samalla tavalla. Se oli tällä uudistuksella halaistava kahteen osaan, tyytyväisiin talollisiin ja maattomaan köyhälistöön. Uuden vallankumouksen sattuessa ensimmäinen ryhmä taloudellisesta itsekkyydestä pysyisi hallituksen puolella, toinen voitaisiin ensimmäisen kautta poliisien ja kasakkain avulla helposti pitää ohjissa. Eivät ainoastaan sosialistit, vaan myöskin kadetit aloittivat heti laajan kiihoituksen kaupungeissa ja maalla tätä väliaikaista lakia vastaan, joka lopulliseen toteuttamiseensa tarvitsi duuman vahvistamista. Valtiolliset näkökohdat olivat tässä määräävinä eivätkä kansantaloudelliset. Herzensteiniläinen agraariehdotus oli kadeteille ainoana siltana päästäksensä valtiolliseen yhteisymmärrykseen talonpoikaisten valitsijajoukkojen kanssa. Sellainen oli myöskin lokakuunkongressin päätös, ja vain kerettiläinen saattoi sitä horjuttaa.

Yhtä kohtalokkaaksi kuin Saksalle tuli Bismarckin ja saksalaisen edistyspuolueen välinen vastakohta, oli Venäjälle Stolypinin ja kadettien välinen katkera vihamielisyys oleva, sillä näiden takana oli sivistyneen porvarissäädyn enemmistö. Ilman sen apua ei valtion todellinen uudistaminen länsimaisten periaatteiden mukaan ollut mahdollinen. Kadetit eivät löytäneet tietä yhteiseen työhön hallituksen kanssa itsepäisen ja ylpeän kamariviisautensa tähden, joka on kaikkien nuorten puolueiden vika. Stolypin ei ole ensimmäisen kieltäytymisen jälkeen enempää hakenut Venäjän tulevaisuudelle niin välttämätöntä sovintoa tuon suurimman puolueen kanssa, joka edusti sivistystä ja omistusta; siitä esti häntä viha, jonka valtiomiehen ei tule sallia itseänsä johtaa. Ja tämän Stolypinin tekemän virheen tehostivat karkeuksiin ja ilkeyksiin asti lukemattomat maakuntasatraapit aina poliisivahtimestareihin asti. Pidettiin lujaluonteisuuden todistuksena ja edullisena virkauralla kohoamiselle tehdä pilaa "Viipurin rinkelin tekijöistä" ja käydä käsiksi maassa makaavaan puolueeseen sosiaalidemokraattien ilkeäksi iloksi. Lenin oli oikeassa, kun hän 1905 sanoi puolueensa vaarallisimmaksi viholliseksi vapaamielistä porvaristoa ja suositti panettelua parhaana aseena sitä vastaan. Ja Leninin liittolainen tuossa likaisessa taistelutavassa Venäjän sivistynyttä porvaristoa vastaan oli tietämättään taantumuksellinen virkavalta monen vuoden kuluessa, kunnes tuli sen ja monarkian loppu.

Kenttäoikeuksista huolimatta vallankumouksellinen liike edelleen jatkui kautta maan. Joulukuussa sosiaalivallankumouksellisten Luzernissa pitämä puoluekongressi päätti, että korkeammat virkamiehet olivat murhattavat "lentävien taisteluosastojen" toimesta, joiden oli määrä ilman keskuskomitean tarkastusta itsenäisesti suunnitella murhahankkeita ja panna ne toimeen. Sen johdosta Asev ei enää ajoissa voinut varoittaa poliisiosastoa. Joulukuun 23 p. murhattiin kreivi Aleksanteri Ignatiev, tammikuun 3 p. 1907 Pietarin kaupunginpäällikkö von der Launitz, kuutta päivää myöhemmin kaikkien sotaoikeuksien ylin virallinen syyttäjä, kenraali Pavlov. Duumavaaleihin, jotka alkoivat 21 p. tammikuuta ja kestivät 17 päivään helmikuuta, ottivat tällä kertaa vilkkaasti ja innokkaasti osaa sosiaalivallankumoukselliset niinkuin sosiaalidemokraatitkin. Tämä vallankumouksellisten osanotto vaalitaisteluun vaikeutti kadettien harjoittamaa kiihoitusta, joille toiselta puolen hallitus asetti kaikkia ajateltavissa olevia esteitä. Heidän johtajansa Miljukovin nimi pyyhittiin toistamiseen mielivaltaisesti valitsijaluettelosta. Senaatti katsoi arvonsa mukaiseksi venyttää erinäisiä hallitukselle epämukavia vaalilain määräyksiä "selittämällä niiden oikeata tarkoitusta". Mutta mitkään oikeudenloukkaukset eivät auttaneet. Talonpojat eivät nyt enempää kuin ennenkään antautuneet hallituksen vaikutuksen alaisiksi, vaan äänestivät niitä ehdokkaita, jotka lupasivat heille enimmän maata. Mitään eroa sosialistien, "sitselistien" (karttuunimekkojen), ja kadettien, "konokradien" (hevosvarasten), välillä ei venäläinen kylä voinut huomata. Molemmat lupasivat maata mielin määrin; mitä he muuta vielä tahtoivat oli käsittämätöntä. Vallankumouksellisten kiihoituksen tähden, jonka taistelukeinoina olivat mielikuvitukselliset lupaukset, uhkaukset ja panettelu, toisen duuman vaalien tulos oli paljoa radikaalisempi kuin ensimmäisen. Vasemmiston muodosti 100 trudovikkia, 64 sosiaalidemokraattia, 34 sosiaalivallankumouksellista ja 14 kansansosialistia, yhteensä 212 edustajaa, joille parlamentissa oli pääasiana mahdollisuuden mukaan käyttää puoluetarkoituksiin hyväksensä kansanedustajien puhevapautta ja loukkaamattomuutta. Oikeiston taas muodosti 22 kansanliittolaista ja monarkistia, jotka periaatteellisesti vastustivat edistysmielisiä uudistuksia ja valtiosääntöä sekä ajoivat duuman hajoittamista. Todelliseen parlamenttityöhön valmis ja siihen myöskin pystyvä keskusta oli koottu 92 kadetista, 32 lokakuulaisesta ja 9 rauhallisesta uudistajasta, edistysmielisestä ja kansanvaltaisesta uudistajasta, yhteensä siis vain 133 edustajasta. Mutta enimmin hallitusta kauhistuttivat 210 rajamaiden edustajaa, jotka kaikki pitivät lujasti yhtä vaatiessaan kansallista itsenäisyyttä, ainakin mitä laajinta itsehallintoa sekä kansalliskieltensä tunnustamista yhdenvertaisiksi valtakunnankielen kanssa. Osaksi he, niinkuin lättiläiset, virolaiset, liettualaiset ja grusialaiset edustajat, olivat liittyneet kadetteihin tai vallankumouksellisiin, osaksi taas he muodostivat omia ryhmiä, niinkuin puolalainen "kolo" 46, "Ukrainan gromada" 40 ja "muhamettilainen ryhmä" 32 edustajineen. Venäjän saksalaisen väestön edustajat olivat liittyneet "Lokakuun 17 päivän liittoon", juutalaiset taas kadettien tai sosiaalidemokraattien puolueeseen.

Ei salkku tyhjänä ja hämmästyksestä sanattomana, niinkuin tuo kuivettunut virkavaltias Goremykin, vaan virastolaukkunsa täynnään — hänellä oli valmiina 34 uudistusehdotusta — ja valtiomiehen-arvoisella puheella Stolypin otti vastaan duuman. Maaliskuun 19 p. hän esitti sille vapaamielisen hallitusohjelman ja sanoi olevansa valmis perustavaan uudistustyöhön venäläisen elämän kaikilla aloilla käsi kädessä duuman kanssa. Kadetit olivat siihen valmiit, sillä he pelkäsivät syystä duuman pikaista hajoittamista, jollei sen enemmistö pääsisi yksimielisyyteen hallituksen kanssa. Mutta he pelkäsivät myöskin valitsijoitansa ja vastasivat sentähden ryhmäpäätöksen mukaisesti Stolypinin ohjelmapuheeseen äänettömyydellä. Sosiaalidemokraattien nimessä grusialainen Tseretelli vihamielisessä puheessa julisti sodan hallitusta vastaan. Puoluekulissien takana näytti tosin hieman toisenlaiselta kuin parlamentillisella näyttämöllä. Plehanov suositti yhteistoimintaa kadettien kanssa rauhallisen lainsäädäntötyön hyväksi, minkä Leninin ryhmäkunta julisti köyhälistönvastaiseksi ja inhoittavaksi menettelyksi. Hurja raivo ja rajaton katkeruus, joka oli kasautunut vainon vuosina ja kiihtynyt kenttäoikeuksien veriteoista, huokui sosiaalivallankumouksellisten intohimoisista lausunnoista. He puhuivat ulos ikkunasta. Sanomalehtien duumaselostuksista kansan oli määrä heitä kuulla ja heitä seurata tsaarivallan kukistamiseksi.

Taurian palatsin läheisyydessä eräs entinen valtiomies taisteli kuolinkamppailuaan, Konstantin Pobedonostsev. Kuumeisella mielenkiinnolla ja syvällä mielenkuohulla kuoleva vanhus seurasi duuman keskusteluja ja noita hurjia syytöksiä hänen entistä hallintoaan vastaan. Historian nemesis oli pitänyt hänet hengissä siksi kauan, että hän ennätti nähdä järjestelmänsä täydellisen luhistumisen. Kun sosiaalivallankumoukselliset edustajat manasivat esiin vainajien varjot, kirosivat tsaari Aleksanteri III:ta ja 200 kansanedustajan osoittaessa raikuvasti suosiotaan ylistivät isänmaan marttyyreina ja sankareina Sheljabovia ynnä muita vuoden 1881 keisarinmurhaajia, silloin kuoli se mies, joka kerran oli ollut Venäjän hallitsijana, 23 p. maaliskuuta. Suuren, pyhän Venäjän hän oli tahtonut luoda, ja hänestä oli tullut valtion hävittäjä.

Duumassa ei ollut johtavaa puoluetta; ei syntynyt mitään enemmistöblokkia, joka olisi tehnyt lopun tarkoituksettomista välikysymyksistä ja päätöslauseista sekä oikeiston ja vasemmiston välisistä häväistyskohtauksista ja kaksintaisteluista ja ryhtynyt asiallisesti käsittelemään hallituksen uudistusehdotuksia. Toivotusta maan rauhoittamisesta kansaneduskunnan olemassaolon vaikutuksesta ei ollut merkkiäkään huomattavissa. Murhayritykset, rosvohyökkäykset ja valtiolliset varkaudet eivät loppuneet. Jos tekijät välttivät sotaoikeuden pakenemalla ulkomaille, niin poliisiosaston asiamiehet siellä vainosivat heitä. Murha katsottiin tällöin luvalliseksi taistelukeinoksi, jos ulkomaan tuomioistuimet kieltäytyivät luovuttamasta valtiollisia rikoksentekijöitä. Mutta paha oli, että Stolypin 1 p. maalisk. 1907 suostui erääseen oikeusministerin puoltamaan ulkoministerin anomukseen, jonka mukaan sala-asiamiehelle ja pikkuporvarille A. Viktoroville suotiin paitsi rahapalkintoa myöskin henkilöllinen kunniaporvarinoikeus, koska hän eräässä Ruotsista Lontooseen menevässä höyrylaivassa oli myrkkylaukauksella murhannut muutaman sosiaalivallankumouksellisen pakolaisen, jolloin tämän hyttitoverit, kaksi ruotsalaista ja yksi ranskalainen, myöskin olivat saaneet surmansa.[18] Oikeistolaisetkaan eivät halveksineet valtiollisen murhan käyttämistä aseenaan. Helmikuun 12 p. tehtiin "juutalaisvaltiosäännön aikaansaajaa", kreivi Witteä vastaan murhayritys, joka epäonnistui. Maaliskuun 27 p. muuan "juutalaiskadettinen" sanomalehtimies, tri Jollos, Moskovassa takaapäin ammuttiin, josta kadettien sanomalehdistö nosti äänekkään valituksen. Tarkasti julkisuutta karttaen piti duuman ohessa kokouksiaan II yhtyneen aateliston kongressi, 29 kuvernementin edustajien valitsema. Tämän salaisen "vastaparlamentin" esimies oli äärimmäis-taantumuksellinen Strukov, joka yhdessä erään valiokunnan kanssa valmisti uuden vaalilain, joka mietinnön seuraamana annettiin Stolypinille. Siinä perusteltiin valtiollista välttämättömyyttä hajoittaa "vallankumouksellinen" duuma ja samalla muuttaa vaalilakia maata-omistavan aatelin hyväksi, joka muka oli monarkian ainoa luotettava tuki.

Vallankumouksellisten kansanedustajien kansankokouspuheet ja se vastakaiku, minkä ne maassa herättivät, eivät säikähdyttäneet poliisiministeri Stolypinia, mutta mitä suurimmassa määrin huolestutti valtiomiestä erään siihen saakka hänelle tuntemattoman 30 miljoonan suuruisen kansan keksiminen Venäjän valtakunnan rajojen sisältä. Se oli Ukrainan kansa. Sen 40 edustajaa duumassa varustautui hyökkäykseen keskitettyä hallintojärjestelmää vastaan, pontevaan selitykseen Venäjän ja Europan yleiselle mielipiteelle, että he edustivat kansaa, joka puhui omaa kieltään, joka luonnollisen ja historiallisen oikeuden perustuksella, niinkuin puolalaiset, vaati Moskovan 17. vuosisadalla antaman ja Pietarin 18. vuosisadalla riistämän itsehallintonsa palauttamista. Se oli syy, miksi Stolypin päätti kiireesti hajoittaa duuman ja julkaista uuden vaalilain, joka ainiaaksi oli ottava vierailta kansoilta oikeuden lukumääränsä painolla Venäjän parlamentissa edustaa kansallisia etujaan. Häneltä puuttui vain riittävä syy, joka yleisen mielipiteen edessä jossain määrin saattoi oikeuttaa duuman hajoittamisen sekä samaan aikaan tapahtuvan vallankaappauksen.

Vasemmiston intohimoisten hyökkäysten jälkeen hallitusta vastaan edustajien enemmistö alkoi noudattaa kadettien harrasta kehoitusta: varjelkaa duumaa! Älkää antako hallitukselle toivomaansa aihetta sen hajoittamiseen. Monet talonpoikaiset edustajat ajattelivat peloissaan valitsijoitaan, kun he, tsaarin ajamina duumasta ulos, taas tyhjin käsin palaisivat kotikyläänsä. Silloin "Venäjän kansan liiton suuri neuvosto" yhdessä poliisiosaston kanssa otti hankkiakseen riittävän aiheen: salaliiton aikaansaamisen duuman keskuudessa tsaarin murhaamiseksi. Se oli jokseenkin kömpelösti laadittu, provokatorinen ansa, johon kuitenkin sosiaalidemokraattinen ryhmä heti tarttui. Toukokuun 16 p. salaliitto "keksittiin". Erään Riiasta valitun lättiläisen sosiaalidemokraatin Ohsolin luona toimitettu kotitarkastus antoi raskauttavaa aineistoa. Toukokuun 28 p. duuman enemmistö hylkäsi oikeiston hyvittämiseksi tarkotetun esityksen terrorin ja valtiollisten rikosten tuomitsemiseksi. Kesäkuun 14 p. — uusi vaalilaki oli valmiina — hallitus vaati duumalta sen suostumusta siihen, että heti vangittaisiin 16 sosiaalidemokraattisen ryhmän enimmin syylliseksi katsottua jäsentä ja ryhdyttäisiin oikeudelliseen tutkimukseen muita vastaan. Kadetit, jotka eivät tienneet, mitä heidän piti enemmän pelätä, duuman hajoitustako vai valitsijoitansa, ehdottivat pelastuskeinona komissionin asettamista tutkimaan syyllisyyskysymystä. Oikeiston tyydyttämiseksi duuman enemmistö hyväksyi tämän esityksen ja valitsi 22-jäsenisen ryhmienvälisen komissionin, joka seuraavana päivänä myöhään yöhön asti suuren kiihtymyksen vallitessa pohti asiata pääsemättä ratkaisuun. Myöhään illalla Pjotr Struve, joka ennen oli ollut Stuttgartissa painetun Osvoboshdenien päätoimittajana, kolmen muun kadettipuolueen johtajan kanssa poistui tuosta myrskyisestä kokouksesta ja lähti Stolypinin luo keskustellakseen hänen kanssaan "duuman pelastamisesta". Se oli liian myöhäistä. Seuraavan päivän aamuna, 16 p. kesäk. 1907, julkaistiin tsaarin ukaasi, joka hajoitti duuman ja antoi uuden vaalilain.

Käskykirje luetteli kaikki toisen duuman synnit, joista suurin oli kielto luovuttaa sosiaalidemokraattiset salaliittolaiset, ja ilmaisi myöskin vallankaappauksen varsinaisen syyn, kun se seuraavalla tavalla perusteli uuden vaalilain välttämättömyyttä: "Tähänastisen vaalijärjestyksen epätäydellisyyden johdosta duumaan on kuulunut henkilöitä, jotka eivät ole olleet kansan tarpeiden ja toivomusten todellisia edustajia. Venäjän valtakunnan lujittamiseksi luodun valtakunnanduuman tulee myöskin hengeltään olla venäläinen. Valtakunnan muilla kansoilla on edelleenkin oleva tarpeidensa edustajia valtakunnanduumassa, mutta ei enää siinä määrin, että he puhtaasti venäläisissä asioissa voivat määrätä ratkaisun. Mutta missä väestö rajamaissa ei vielä ole saavuttanut riittävää valtionkansalaisen kehitystä, täytyy vaalien toistaiseksi jäädä sikseen."

Nämä ukaasin johtavat aatteet toteutettiin uudessa vaalilaissa. "Kansan tarpeiden ja toivomusten todelliseksi edustajaksi" tehtiin maata-omistava aatelisto. Sen valitsijain luku lisättiin 32 %:sta[19] 51 %:iin, niin että sillä 32 kuvernementissa oli ehdoton ääntenenemmistö, 18:ssa melkein enemmistö valitsijamiesten kokouksissa, jotka keskuudestaan valitsivat edustajat. Sen valtaa rajoitti hieman vain se määräys, että jokaista kuvernementtia tuli edustaa vähintään yhden talonpoikaisen ja yhden kaupunkilaisedustajan. Mutta missä suurmaanomistajat olivat enemmistönä, siellä he määräsivät, kuka talonpoikaisista ja kaupunkilaisvalitsijamiehistä kelpasi kansanedustajaksi.

Tuo harmaa talonpoikaisjoukko, joka niin surkeasti oli pettänyt siihen 1905 Pietarhovissa asetetut toiveet, rangaistiin siitä alentamalla sen valitsijain luku 43 %:sta 22 %:iin. Niinkuin maalla suurmaanomistus, niin kaupungeissa teollisuus ja kauppa tehtiin ratkaiseviksi tekijöiksi. Niitä varten perustettiin ensimmäinen kuuria, jossa oli 14 % valitsijamiesten kokonaisluvusta, kun taas mielipiteiltään jyrkempi pikkuporvaristo rahavaltaisella sensuksella karkoitettiin toiseen kaupunkilaisvaalikuuriaan, jossa sen prosenttiluku oli 11 %. Pientä edistystä entisestä merkitsi uusi määräys työläiskuuriasta. Kuudessa teollisuuskuvernementissa oli määrätty, että oli valittava yksi tehtaantyömies tämän kuurian valitsijamiesten pienestä lukumäärästä. Kaikissa muissa kuvernementin-vaalikokouksissa työväenkuuria oli vain yhteiskunnallisena koristuksena eikä missään niistä valittu työväenedustajia. Jotta duuma tulisi "hengeltään venäläiseksi", vähennettiin Puolan- ja Aasian Venäjän edustajien lukumäärä 110:stä 37:ään. Siitä lähtien tuli yksi kansanedustaja Puolassa 746,000 asukasta kohti, Kaukasiassa 1,180,00 kohti, mutta sen sijaan venäläisessä Arkangelin kuvernementissa yksi 132,000 kohti. Paitsi Siperian paimentolaiskansoilta kiellettiin "riittävä valtion kansalaisen kehitys" myöskin aroalueen ja Turkestanin 10 miljoonalta muhamettilaiselta ja heiltä riistettiin kokonaan vaalioikeus. Duuman keinotekoista venäläistyttämistä edisti myöskin kansallisvenäläisten kuuriain perustaminen rajamaihin sikäläistä asianomaisille maille vierasta venäläistä virkamiehistöä varten, joka keskuudestaan lähetti yhteensä kuusi "kansanedustajaa" duumaan.

Ei Venäjällä eikä ulkomailla silloin huomattu erästä erityistä, pykäläjoukkoon taitavasti peitettyä uuden vaalilain tarkoitusta: ukrainalainen talonpoikaissääty oli tehtävä holhuunalaiseksi. Keinon siihen antoi maata-omistavan aateliston suosiminen vaaleissa, joka täydellisesti näytti oikeiksi Stolypinin ovelat laskelmat. Kolmannen duuman vaaleissa valittiin Ukrainan valitsijamiesten kokouksissa talonpoikaiset edustajat vastoin talonpoikaisten valitsijamiesten itsensä kaikkia ääniä. Siten tuli vallankaappauksen kautta isovenäläinen maa-aatelisto "kansan tarpeiden ja toiveiden oikeaksi edustajaksi" ei ainoastaan yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa, vaan myöskin kansallisessa suhteessa.

Yleiseksi hämmästykseksi ja isovenäläisyyden kauhuksi oli vuoden 1905 vallankumouksen aiheuttamien valtakunnanduuman vaalien kautta siihen saakka tuntematon 30-miljoonainen talonpoikaiskansa ilmestynyt valtiolliselle näyttämölle. "Venäjän tsaarin historiallinen valta", joksi taantumuksellinen sanomalehdistö ylistäen sanoi vuoden 1907 kesäkuun 16 päivän vallankaappausta, sai Ukrainan kansan taas painumaan näkymättömiin, ja vasta maailmansodan tykkienjyskeessä uusi, vielä valtavampi vallankumousaalto uudestaan nosti sen näkyviin.

12. LUKU.

Taantumukselliset tervehtivät vuoden 1907 kesäkuun 16 päivän vallankaappausta tsaarin vanhan, rajattoman itsevaltiuden palautuksena ja Pobedonostsevin hallitusjärjestelmän uudestaan alkamisena. Monissa kaupungeissa Venäjän kansan liiton osastot kirkkolippuineen sekä tsaarin- ja pyhimyskuvineen laulaen ja huutaen pitivät kulkueitaan. He vetosivat joukkojen alhaisiin vaistoihin, roskaväen ryöstön- ja hävityshaluun, joka pian oli riehahtava uusiin juutalaispogromeihin. Heinäkuun lopussa liitto eräässä Moskovassa pitämässään kongressissa toimitti kannattajiensa sekä valtion virkamiesten katselmusta. Maakuntaedustajien ilmoitusten mukaan laadittiin pitkä lista kalkista niistä virkamiehistä, jotka puuttuvalla ymmärtämyksellä kansanliiton isänmaallisia pyrintöjä kohtaan olivat näyttäytyneet "kykenemättömiksi" valtion palvelukseen.

Syvä alakuloisuus vallitsi kadettipuolueessa, jonka Stolypin julisti laittomaksi ja jonka edustajia hän kielsi pitämästä julkista kokousta Pietarissa. Vain salassa Suomen alueella Terijoella he heinäkuun lopussa voivat pitää kokouksensa. Se päätti: ohjelma pysyy, ei oikeiston eikä vasemmiston kanssa ole tehtävä vaaliliittoa. Mutta usko ohjelman ja taktiikan arvoon oli horjahtanut. Semstvon vanhoillismielinen puolue rummutti kannattajansa kokoon Moskovassa pidettävään kongressiin, joka mielipiteenään lausui, että vuoden 1890 taantumuksellinen semstvolaki oli pysytettävä voimassa. Seuraavissa syysvaaleissa semstvokokouksiin kadettien vastustajat melkein kaikkialla voittivat, niin että hallitus nyt saattoi laskea saavansa kannatusta politiikalleen maaseudun itsehallinnon taholta. Tämä vanhoillinen virtaus kesti vuoteen 1912.

Sosiaalivallankumouksellinen puolue alkoi hajautua. Uusia murhayrityksiä suunniteltiin, mutta ne tehtiin ajoissa tyhjäksi. Vaarallisimmille paikoille asetettiin nuoria tyttöjä ja poikia, jotka keskuskomitean jäsen Asev uhrasi hirsipuulle. Sosiaalidemokraattisen puolueen keskuudessa kesti menshevikkien ja bolshevikkien välinen vanha riita. Lenin katsoi päätehtäväkseen lähinnä "perustuslaillisten harhakuvitelmien hävittämisen".

Uuden vaalilain johdosta 14 p. marrask. 1907 kokoutuva kolmas duuma oli kokonaan muuttunut. 440 edustajasta kuului 146 oikeistoon (kansanliittolaisia ja monarkisteja 50, natsionalisteja 26, maltillinen oikeisto 70), 253 keskustapuolueisiin (153 lokakuulaista, 28 rauhallista uudistajaa ja edistysmielistä, 54 kadettia) ja vain 33 vasemmistoon (13 trudovikkia ja 20 sosiaalidemokraattia). Kansallisen itsehallinnon harrastajista oli puolalainen kolo kutistunut 11, muhamettilainen ryhmä 7 jäseneen. Siihen tuli vielä lisäksi 7-henkinen liettualais-valkovenäläis-puolalainen ryhmä. Ukrainalainen gromada oli vallan hävinnyt. Muiden ei-venäläisten kansallisuuksien edustajat olivat liittyneet mikä mihinkin venäläiseen puolueeseen. Äärimmäisen oikeiston johtajista sai kaksi kiihkeätunteista kestävyyspuhujaa, Purishkevitsh ja Markov, pian venäläisen kuuluisuuden. Edellistä hänen vastustajansa hänen milloin sukkelien, milloin karkeiden hyökkäystensä tähden sanoivat duumailveilijäksi ja saksalaisystäväksi, jota kumpaakaan hän ei ollut. Insinööri Nikola Markov Kurskista, kookas mies, joka parturinsa avulla koetti tulla Pietari suuren näköiseksi, veti aina äärimmäiset johtopäätökset ohjelmastaan ja purki intohimoisen vihansa juutalaisia ja kadetteja vastaan aito venäläisiin haukkumasanoihin. Valtiosäännön halveksija ja ukrainalaisten vihaaja oli sanomalehtimies ja tilanomistaja Shulgin Ukrainasta, joka varmaankaan ei osannut uneksia, että hän, itsevaltiuden ehdoton kannattaja, kymmentä vuotta myöhemmin parlamentin nimessä oli vaativa tsaaria luopumaan kruunustaan. Ryhmän teräväpäisin mies oli kreivi Aleksei Bobrinski, hovimestari ja senaattori, muinaistutkija ja sokerikuningas. Hän välitti äärimmäisen oikeiston suhteet määrääviin hovipiireihin, ja hänellä oli siten välillisesti suuri vaikutus duuman hyväksymien lakiehdotusten myöhempään kohtaloon. Hän vihasi juutalaisia, joiden syyksi hän sanoi valtiosäännön myöntämisen, mutta oli silti ulkonaiselta ilmestykseltään vallan pitkäpartaisen rabbiinin näköinen. Hän puhui aina maltillisesti, mutta "käsillään". Oikeisto asetti duuman toisen puhemiehen, ja siksi tuli ruhtinas V. Volkonski. Hän oli täydellinen gentlemanni, jonka oikeudentunnon ja puolueettomuuden keskustelujen johtamisessa sosiaalidemokraatitkin tunnustivat.

Maltillisen oikeiston johtajana olivat kreivi Vladimir Bobrinski Tulasta, jota Plehwe oli pitänyt valtiolle vaarallisena vapaamielisenä, ja Pavel Krupenski, husaarieversti ja Bessarabian aatelismarsalkka. Heidän valtiollinen vakaumuksensa oli vaihteleva, koska he saivat sen Novoje Vremjasta. Toisinaan he kallistuivat lokakuulaisiin, toisinaan Markoviin ja natsionalisteihin. Molemmat olivat itsetietoisia miehiä ja hyviä puhujia, yht'aikaa kaikuvan mahtipontisia ja ivallisen iskuvalmiita. He eivät pitäneet vierasheimoisista ja vihasivat juutalaisia, mutta olivat onnettomuudekseen itse aivan itämaalaisen näköisiä. Arvovaltaisin mies kirkollisissa kysymyksissä oli Puolan kuningaskunnan Holmin alueen väkivaltaisesti oikeauskoisuuteen käännytettyjen ukrainalaisten sielunpaimen, arkkipiispa Eulogius, Puolan ja Ukrainan kansan myrkyllinen vihollinen.

Lokakuun 17 päivän liiton johtaja, Aleksanteri Gutshkov, oli vapaamielisen venäläisen yleisön heilahdettua oikealle päin tullut suurimman ryhmän johtajaksi, joka lisäksi nautti hallituksen hyväntahtoisuutta. Tämä enemmän kunnianhimoinen kuin kyvykäs mies antoi suotuisan ajan puolueensa maltillis-vapaamielisen ohjelman toteuttamiseksi kulua hukkaan. Mukautumispolitiikallaan hän hävitti puolueensa yhtenäisyyden ja menetti sen arvonannon, mikä hänellä alkuaan hallituspiireissä oli ollut. Pian puolue hajosi kolmeen ryhmään, joista Gololobovin johtama vanhoillinen kääntyi oikealle, vasen turhaan pyrki sopimukseen kadettien kanssa ja kolmas neuvottomana istui keskellä. Lokakuulaiset asettivat duuman ensimmäisen puhemiehen, Nikolai Homjakovin, joka oli tunnetun slavofiilin poika. Hän oli kunnioitettava mies ja Venäjän parlamentin arvokas edustaja. Kolmannen puhemiehen paikan lokakuulaiset olivat tarjonneet kadeteille. Mutta kun nämä siitä kieltäytyivät, niin siksi valittiin vasemmisto-lokakuulainen, parooni Aleksanteri Meyendorff Liivinmaalta. Enemmän kuin hänen laajat tietonsa ja hänen lakimiehentaitonsa vaikutti duumaan hänen totuudenrakkautensa. Hän nautti mitä suurinta myötätuntoa jopa äärimmäisen vasemmiston keskuudessa. Vain äärimmäiselle oikeistolle tämän miehen jalo luonne oli käsittämätön, jopa vastenmielinen.

Kadettiryhmää johti Pavel Miljukov, jonka vaalioikeutta hallitus tällä kertaa ei ollut vastustanut. Sepittämäänsä Viipurin julistusta hän ei ollut muiden mukana allekirjoittanut, koska hän silloin ei ollut edustajana. Niinkuin Gutshkov niin hänkin persoonallisesta turhamaisuudesta ja itseviisaudesta vastusti molempien vapaamielisten puolueiden yhteistoimintaa lokakuunmanifestin ohjelman yhteiseksi toteuttamiseksi. Hallitus pelkäsi hänen ankaraa arvosteluansa Venäjän sisäisten kysymysten ollessa puheena ja hänen historiallisia tietojaan ulkopolitiikkaa koskevissa keskusteluissa. Ulkoministeri Isvoljski ei sentähden pitänyt arvoansa alentavana ennen esiytymistään duumassa ensin ottaa yksityistunnin kansainvälisen politiikan probleemeissa professori Miljukovilta. Sentähden hänen puheensa aina saivat osakseen suopean vastaanoton sanomalehdistön puolelta ja lievän arvostelun opetusmestarilta, joka periaatteellisesti kannattikin vanhavenäläisen valloituspolitiikan jatkamista. Voitokkaasta sodasta hän toivoi vapaamielisyyden vahvistumista. Päinvastaista siitä odottivat taantumukselliset. Kadettisena kaunopuhujana esiytyi Roditshevin ohessa moskovalainen asianajaja Vasili Maklakov. Maklakov heikonsi tuntehikkaan kaunopuheisuutensa vaikutusta sillä, että hän asianajajana antoi etevän kykynsä korkeasta maksusta loistaa myöskin sellaisten syytettyjen puolustamisessa, jotka olivat tehneet sitä, mitä hän edustajana tulisissa puheissaan tuomitsi kerrassaan vääräksi. Edistysmieliset ja rauhalliset uudistajat Jefremovin ja Nikolai Lvovin johdossa olivat ensin halukkaat käymään käsikädessä lokakuulaisten kanssa. Mutta kun niiden myöntyväisyys hallitusta kohtaan kävi yhä suuremmaksi, niin he tekivät liiton kadettien kanssa.

Trudovikkien ja sosiaalidemokraattien liittoutuneiden ryhmien johtajat olivat vierasheimoisia, grusialaiset Tsheidse ja Gegetshkori, lättiläinen Preedkaln ja liettualainen Bulat. Puolalaisen kolon puheenjohtaja oli Varsovan edustaja, R. Dmovski, viisas ja kylmä laskija ja samalla intohimoinen juutalais- ja saksalaisvihaaja. Hän ajoi pelkästään hyötynäkökohtiin perustuvaa politiikkaa, voimatta silti torjua niitä raskaita iskuja, joita sateli puolalaisten sivistysharrastuksia vastaan.

Puoluekanta ei ollut mikään kiinteä. Duuman viisivuotisen olemassaolon aikana monet edustajat siirtyivät ryhmästä toiseen, osaksi vakaumuksensa muuttumisen, osaksi hyötynäkökohtien tähden. Krupenski hajoitti 1910 maltillisen oikeiston ryhmän kahteen osaan. Suurempi liittyi natsionalistien kanssa ja otti heidän nimensä. Rikkautensa tähden podolialainen tilanomistaja Pjotr Balashov kohosi ryhmänjohtajaksi. Pienempi osa muodosti keskustapuolueen nimellisenä eri ryhmän.

Kolmannessa duumassa, "herrainduumassa", joksi kansa sitä sanoi, on paljon ja ahkerasti työskennelty valiokunnissa, vielä enemmän täysistunnoissa intohimoisesti puhuttu, mutta vain kaksi suurehkoa uudistusta on saatu aikaan: työväen vakuutus sairautta ja tapaturmia vastaan sekä paikallisen oikeuslaitoksen muuttaminen. Tämä uudistus palautti ennalleen tuomarien vaalinalaisuuden ja syrjäytti erottamalla hallinnon ja lainkäytön maapäällikköjen turmiollisen vaikutuksen. Duuman päätöstä, että paikalliskieltä oli sallittava käyttää tuomioistuimissa asiain käsittelyssä, ei valtakunnanneuvosto hyväksynyt. Pitkien keskustelujen jälkeen parlamentillisessa sovitteluvaliokunnassa duuma myöntyi, jottei koko laki raukeisi vierasheimoisten etujen tähden. Molempien lakien toimeenpano alkoi vasta 1913, mutta keskeytettiin seuraavana vuonna sodan johdosta ja lykättiin parempiin aikoihin, jotka eivät koskaan tulleet.

Kaikki muut duuman hyväksymät uudistusehdotukset valtakunnanneuvosto hylkäsi tai typisti vallan tuntemattomiksi. Ylihuoneen taantumuksellinen enemmistö tuli kaiken lainsäädännöllisen työn esteeksi. Se diplomaattinen tappio, minkä Venäjä maaliskuussa 1909 kärsi Balkanin-kysymyksessä, vaikutti sen, että Stolypin luopui maltillis-vapaamielisestä ohjelmastaan ja sen sijaan omisti sotaisen natsionalismin. Sääntöjen vahvistuksen muodossa hallitus 20 p. toukokuuta koroitti aateliskongressin vakinaiseksi valtiolaitokseksi. Tämä suljettujen ovien takana kokouksiansa pitävä "esiparlamentti", joka oli kokoonpantu 36 kuvernementin aateliskokousten edustajista, määräsi tästä lähin sisäpolitiikan. Se tutki duuman hyväksymiä lakiehdotuksia ja osoitti valtakunnanneuvostolle, mitä parannuksia niissä oli tehtävä. Se valmisti lakiehdotuksia, jotka ministerineuvosto hallituksen esityksinä antoi duumalle ja valtakunnanneuvostolle. Niin syntyivät vuosina 1910-1912 ne lait, jotka lakkauttivat Suomen itsehallinnon, irroittivat Holmin alueen Puolasta ja riistivät lounaisen alueen saksalaisilta siirtolaisilta heidän oikeutensa. Kun osa lokakuulaisia, kansalliskiihkoisen virtauksen vetäminä, luopui puolueohjelmasta, niin ne saivat enemmistön duumassakin. Se oli Pobedonostsevin vanha järjestelmä: lohduttaa venäläisiä sisällisistä epäkohdista ja monista Länsi-Europassa tuntemattomista oikeuksien rajoituksista sillä, että tässä suhteessa vierasheimoisten oli laita vielä pahemmin kuin venäläisten. Duuman puhemies Homjakov, joka ei tahtonut olla mukana tässä kiihkokansallisessa politiikassa, luopui 17 p. maalisk. 1910 toimestaan. Hänen seuraajakseen tuli myöntyväinen Gutshkov. Niiden piirien keskuksena, jotka vastustivat kaikkia kirkollisia ja valtiollisia uudistuksia, oli kreivitär Ignatievin, murhatun slavofiilisen valtiomiehen Nikolai Ignatievin lesken, salonki. Kiipijät, jotka mielellään tahtoivat tulla kuvernööreiksi; kuvernöörit, jotka tähystivät ministerinpaikkaa; munkit, jotka halusivat arkkipiispan hiippaa; hurskaat naiset, jotka pitivät epäkristillisenä aiottua kirkolliskokouksen kokoonkutsumista oikeauskoisen kirkon uudistamiseksi sekä duuman ehdotusta omantunnonvapauden voimaan-saattamiseksi; talonpojat, jotka luulottelivat olevansa ihmeidentekijöitä; kaikki nämä tapasivat toisensa täällä ja kilvan tuomitsivat länsimaista sivistystä ja ylistivät taivaaseen asti suuren Pobedonostsevin järjestelmää. Täällä muuan entinen hevosvaras Pokrovskojen kylästä Siperiasta, Grigori Rasputin, aloitti uransa "pyhänä vanhuksena" (synt. 1872) sekä ylhäisten naisten tulisena rakastajana, jotka tasoittivat hänelle tien hoviin. Keisarillinen perhe oli varma siitä, että tämä yksinkertainen, mutta "jumalallisella armolla" varustettu talonpoika yksin kykeni parantamaan perintöruhtinaan perittyä tautia, mihin ei mikään lääkärintaito riittänyt. Tuo ovela talonpoika käytti asemaansa hovissa hyväkseen. Hän otti suosituksistaan rahaa kiipijöiltä, urakoitsijoilta ja tuomituilta, sekautui politiikkaan, kukisti ja koroitti ministereitä, ja vietti sen ohessa niin häpeällistä elämää, että duuma Gutshkovin ehdotuksesta teki hallitukselle kysymyksen, joka jäi vastausta vaille.

Natsionalistista politiikkaansa ajaessaan Stolypin tahtoi Kiovan Podolian, Volhynian, Mohilevin, Minskin ja Vitebskin kuvernementeissa panna toimeen muista poikkeavan semstvojärjestyksen. Kansallisilla vaalikuurioilla oli puolalaisten tilanomistajien vaikutus tehtävä tyhjäksi ja sen sijaan saatettava oikeauskoisten pappien sananvalta. Vaivoin hallituksen esitys kesäkuussa 1910 saatiin duumassa läpipiiskatuksi. Vallan odottamatta tuo kiihkokansallinen ehdotus kohtasi vastustusta valtakunnanneuvostossa, joka täysistunnossaan vasta maaliskuussa 1911 siitä keskusteli ja sen hylkäsi. Asian raukeamisen syynä eivät olleet entisen pääministerin Witten ja puolalaisen valtakunnanneuvostonjäsenen Shebekon valtiomiehen-arvoiset puheet, vaan muuan entisen sisäministerin Pjotr Durnovon punoma juoni Stolypinin kukistamiseksi, johon yhtyivät ylihuoneen taantumukselliset jäsenet. Valta-asemassaan uhattuna Stolypin ryhtyi toimenpiteeseen, joka mitä selvimmin todisti, että Venäjällä oli valtiosääntö vain nimeksi. Hän sai tsaarin antamaan kaksi ukaasia 25 p. maalisk. 1911. Toinen lykkäsi molempien kamarien istunnot kolmeksi päiväksi. Toinen vahvisti tuon 87. hätäpykälän perustuksella valtakunnanneuvoston hylkäämän hallituksen esityksen laiksi! Durnovo sai "virkalomaa" ja poistettiin siten valtakunnanneuvoston istuntosalista. Stolypin oli voittanut.

Maalisk. 28 p. duuma ja valtakunnanneuvosto taas saivat kokoutua. Välikysymyksen muodossa ne syyttivät ministeristön puheenjohtajaa vallankaappauksesta. Kerrassaan sopimattomalla tavalla Stolypin puolustautui tätä moitetta vastaan: ei hän vaan tsaari oli antanut puheena-olevat ukaasit. Valtakunnanneuvosto selitti 14 p. huhtikuuta hänen puolustelunsa riittämättömäksi, duuma 10 p. toukokuuta hänen menettelynsä laittomaksi. Stolypin pysyi virassa. Pannakseen vastalauseensa vallankaappausta vastaan Gutshkov luopui puhemiehentoimestaan. Se ei tehnyt mitään vaikutusta hallitukseen, vaan oli sille vain mieleen. Hänen seuraajakseen valittiin oikeistolle mieleinen suurtilallinen Rodsjanko, joka oikeisto-lokakuulaisena johti kolmatta ja sitten myöskin neljättä duumaa edelleen natsionalistisia kulkuväyliä.

Helmikuussa 1909 duuma oli pohtinut Asevin asiata, jonka kaksoispelin vallankumouksellisena ja salapoliisina entinen poliisiosaston johtaja Lopuhin oli paljastanut. Kansaneduskunta oli hallitukselta pyytänyt, että se luopuisi siitä menettelytavasta, että vangittuja vallankumouksellisia, uhkaamalla heille kuolemaa, pakotettiin pettämään puolueensa ja rupeamaan poliisin palvelukseen. Mutta Stolypin ei ollut välittänyt varoituksesta. Syyskuun 14 p. 1911 tapahtui taas murhayritys häntä vastaan, seitsemäs vuodesta 1906 lähtien. Kokoutuneen hovin edessä ja keskellä kutsuttua juhlayleisöä Kiovan kaupunginteatterissa muuan vallankumouksellinen salapoliisi Bagrov ampui useampia laukauksia ministeripresidenttiä kohti. Kuolettavasti haavoitettuna Stolypin heitti henkensä neljää päivää myöhemmin järjestelmänsä uhrina.

Ministerineuvoston puheenjohtajaksi tsaari jonkin verran horjuttuaan nimitti raha-asiain ministerin Vladimir Kokovtsovin. Hän oli kykenevä ja hyväntahtoinen virkavaltias, mutta katseli vähäksyen kuin mitäkin lapsellista menoa sitä pyrintöä, joka niin intohimoisesti vaati lokakuunmanifestissa luvattujen vapauksien laillista vakauttamista. Hänen vakaumuksensa mukaan "Venäjä ei vielä ollut kypsä suurille valtiollisille uudistuksille". Mutta kipeästi valtakunta tarvitsi hyvää ja oikeamielistä hallintoa, ja sen hän tahtoi luoda. Vallankumouksellista liikettä hän ei pitänyt uhkaavana valtakunnan olemassaololle, mutta sitävastoin kylläkin sotaista ulkopolitiikkaa. Tästä syystä hän oli rauhaa-rakastava. Kun hän oli tunnettu Stolypinin rajamaapolitiikan vastustajana ja sentähden hovissa kävi puolittain vapaamielisestä, niin hänen täytyi, kun hänet Kiovassa nimitettiin virkaansa, luvata jatkaa edelläkävijänsä natsionalistista politiikkaa. Kaiken varalta hovin suosikkijoukko hänen taantumukselliseksi vastapainokseen nimitytti uudeksi sisäministeriksi Stolypinin siihenastisen apulaisen, I. Makarovin, jonka taantumukselliset ja slavofiiliset mielipiteet olivat yläpuolella kaiken epäilyksen. Hyvän ja oikeamielisen hallinnon luominen oli ollut Stolypininkin kiihkeänä pyrintönä. Senaattoritarkastusten oli määrä hävittää hallinnossa vallitsevat epäkohdat. Kaikkialla, missä senaattorit Garin, Medem, Neidhardt y.m. vähän syvemmältä oloja penkoivat, he tapasivat oikeudenloukkauksia, virkavallan väärinkäyttöä, kavalluksia, lahjustenottoa. Moskovan poliisilaitoksessa toimeenpannusta tarkastuksesta tunnettu kertomus 16 p:ltä jouluk. 1908 osoitti, että salapoliisi vuosikausia oli ollut mitä läheisimmässä yhteydessä rikoksentekijäin kanssa, joille se myönsi täyden ryöstövapauden, kunhan sai osansa saaliista. Moskovan kaupunginpäällikkö, kenraalimajuri Rheinbodt (joka ennen oli ollut venäläistyttämispolitiikan kätyrinä Suomessa), asetettiin väärennyksestä, koronkiskomisesta, nylkemisestä ja lahjomisesta syytteeseen, tuomittiin syylliseksi, mutta otettiin elokuussa 1914 uudestaan valtion palvelukseen ja sai toimen sotaväen muonitusvirastossa. Täällä varastettiin kaikkein enimmin. Muonitusviraston uudistus uskottiin 1909 eversti Akimoville. Toukokuussa 1910 senaattori Neidhardt totesi, että tuo uudistaja oli järjestetyn joukkueen päällikkö, joka järjestelmällisesti kähvelsi itselleen hallituksen varoja. Kesäkuussa 1911 Moskovassa nostettiin oikeusjuttu 70 epärehellistä intendentuurivirkamiestä vastaan. He väittivät kaikki olevansa viattomia. He muka eivät olleet varastaneet, vaan ainoastaan ottaneet määrätyn taksan mukaan, jota he rehellisesti olivat noudattaneet. Mitä uskomattomimpia virkarikoksia toi senaattorin, kreivi Pahlenin Turkestanissa toimeenpanema tarkastus päivän valoon. Tosin tuli tällöin lieventävänä asianhaarana huomioon, että sikäläinen väestö oli tottunut aasialaiseen despotismiin ja piti jokaisen virkamiehen oikeutena ottaa veroa virkatointensa täyttämisestä ja niinikään siitä, että olivat laittomia tekoja tekemättä. Kertomukset lahjomattomista virkamiehistä olivat siellä tuhannen ja yhden yön satuja. Perinnäinen käsitys, ettei ollut mikään rikos anastaa valtion varoja, oli siksi lujassa, etteivät mitkään tarkastukset saaneet sitä juurineen poistetuksi. Tuloksena niistä oli pelkkä henkilövaihdos. Järjestelmä jäi ja sai myöhemmin maailmansodassa kammottavat mittasuhteet. Vuonna 1911 senaattoritarkastukset lopetettiin, koska aateliskongressi niitä vastusti, sillä perustuksella että ne paljastamalla epäkohtia vähensivät hallituksen arvoa väestön silmissä. Luvatun painovapauden hallitus myönsi epäsiveelliselle roskakirjallisuudelle, joka pian tulvallaan peitti koko Venäjän ja herkässä nuorisossa teki henkistä ja siveellistä hävitystyötänsä. Koulupojat ja koulutytöt, jotka 1905 olivat innostuneet vapauden aatteesta, antautuivat "vapaan rakkauden" palvelukseen. Yhtä paljon lasten sielunelämää myrkyttivät ihmeelliset kertomukset kuuluisien Sherlock Holmesin tapaisten salapoliisien seikkailuista. Pojat ja tytöt panivat omin päin tai yhdessä paikallisen poliisin kanssa toimeen ajojahteja ottaakseen kiinni valtiollisia rikoksentekijöitä, mikä aiheutti hauskoja, mutta usein myöskin surullisia väärinkäsityksiä. Lopulta hallitus käski kouluviranomaisia sotilaallisilla voimistelunäytöksillä ynnä yltiöisänmaallisuudella johtamaan nuorison oikealle tolalle. Yhä vielä vallitsi suuri taikausko maaseuduilla. Hävitettiin vahingollisia hyönteisiä ruiskuttamalla kasvien lehtiin vihkivettä,[20] manattiin tulipaloja pyhimystenkuvilla ja lyötiin "noita-akkoja" kuoliaaksi. Jos murhan tekijät joutuivat oikeuden eteen, niin valamiehet vapauttivat heidät. Vuoden 1907 kutsunta antoi tulokseksi, että melkein puolet (47 prosenttia) palvelukseen kutsutuista eivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa. Duuma oli monen kauniin puheen jälkeen valmistanut kansanvaltaisen koululain, jonka toimeenpano kuitenkin raukesi valtakunnanneuvoston vastustukseen. Kansanvalistus oli siinä ministeriössä, joka kantoi sen nimeä, tullut puolueasiaksi. Vallankumouksen aikuisten valistusministerien, aatteen miehen kreivi Tolstoin ja vapaamielisen Kaufmannin sijaan oli 1907 tullut Riian opetuspiirin kuraattori Schwartz. Tämä Moskovasta kotoisin oleva virkavaltainen koulumestari "paransi" edelläkävijänsä oppikoulujen uudistamista tarkoittavaa ehdotusta ja esitti sen duumalle. Hänen seuraajansa Kasso, kreikkalaista syntyperää oleva bessarabialainen tilanomistaja ja Moskovan yliopiston professori, peruutti sen 1910 duumasta sitä vieläkin "parantaakseen" ja antoi sen sitten jäädä lepäämään. Silloin duuma vihdoin helmikuussa 1913 teki aloitteen ja hyväksyi erään lakiehdotuksen oppikoulun uudistamiseksi. Kun siinä oli ehdotettu yhteiskunnan osanottoa koululaitoksen valvontaan "vanhempainkomiteain" muodossa, niin ministerineuvosto hylkäsi ehdotuksen ja jätti Kasson asiaksi edelleen kiertokirjeillä järjestää rappeutunutta oppikoulua.

Korkeakoulut olivat 1905 erään professori ruhtinas Eugen Trubetskoin lausunnon mukaan olleet "vallankumouksellisen kiihoituksen pesäpaikkoja". Ylioppilasten rauhoittamiseksi hallitus 8 p. syysk. 1905 oli kumonnut vuoden 1884 vihatun yliopistoasetuksen, mutta ei ollut määrännyt mitään uutta sijaan. Siten syntyneen epäselvyyden senaatti selitti siten, että kumottu asetus toistaiseksi vielä oli voimassa. Aateliskongressin kehoituksesta Kasso otti "selvittääkseen vallankumouksen vararikkopesän". Hän toimitutti opettajien ja kuuntelijain valtiollisen tarkastuksen ja karkoitti kadettimielisiä professoreja ja vallankumouksellisia ylioppilaita. Se synnytti 1911 yleisen yliopistolakon, joka lopetettiin poliisitoimenpiteillä. Erotettuja professoreja juhlittiin valtiollisina marttyyreina ansionsa mukaisesti ja he saivat toimen yksityisissä "korkeammissa kursseissa" sekä vuoden 1906 jälkeen syntyneissä vapaissa "kansankorkeakouluissa". Valtionyliopistoissa oli 150 oppituolia tyhjinä. Kasso päätti asettaa noihin avoimiin virkoihin nuoria vanhoillisia oppineita ja lähetti heitä edelleen kehittymään ulkomaille, missä hän itse kerran oli opiskellut. Mutta Kasson valitsemien Berliinin, Heidelbergin ja Pariisin korkeakoulujen sijaan oli silloin käytetty Tarton yliopistoa, joka nyt venäläistyttämisensä tähden ei tullut kysymykseen venäläisten oppineiden valmistamisessa. Ymmärrettävästi tämä yliopistojen "tervehtyminen" Venäjän professoreissa synnytti mitä suurinta suuttumusta, sillä he pitivät sitä tieteellisen kunniansa ja vapaan valtiollisen vakaumuksensa loukkauksena.

Vuonna 1912 tapahtuivat uudet duumavaalit. Sisäministeri Makarovin opastamana virkavalta käytti kaikenlaisia metkuja riistääkseen tyytymättömiltä aineksilta vaalioikeuden ja teki vaalilain selittelytempuilla sekä kuuriain mielivaltaisella jakamisella osastoihin vähemmistön enemmistöksi. Näiden vaaliväärennysten johdosta neljäs duuma oli kokoomukseltaan paljoa oikeistolaisempi kuin kolmas. Oikeisto marssi, 39 kannattajan vahvistamana, voitonvarmana neljänteen duumaan. (Äärimmäinen oikeisto 64, natsionalistit 88, keskustapuolue 33.) Lokakuulaiset palasivat 54 jäsentä entistään heikompina, ja liittoutuneet kadetit (58) ja edistysmieliset (47) olivat nyt lokakuulaisia lukuisammat. Se oli selvänä merkkinä valitsijain luopumisesta tuon aikanaan johtavan ryhmän heilahduspolitiikasta, jota oikeisto pilkkasi "menetetyn manifestin puolueeksi". 10 trudovikin joukossa sosiaalivallankumouksellisilla oli muuan johtajansa, asianajaja Aleksanteri Kerenski. Hallituksen oli onnistunut vain 14 miehen vahvuiseen sosiaalidemokraattien ryhmään saada puijatuksi muuan salapoliisi. Se oli puolalainen aatelismies Roman Malinovski. Poliisi oli vanginnut hänet hänen tehdessään murtovarkauden Plotskissa, ja hän oli astunut poliisin palvelukseen, kun hänelle luvattiin rankaisemattomuus ja hyvä palkka. Moskovan työväenkuuria valitsi hänet edustajaksi ja karkeilla hyökkäyksillään hallitusta vastaan duumassa hän nuoruudestaan huolimatta sai suuren arvon ryhmässään, joka valitsi hänet puheenjohtajansa Tsheidsen apulaiseksi. Maailmansodan puhjettua hän aivan odottamatta luopui edustajantoimestaan, koska hallitus tahtoi käyttää häntä salaisena asiamiehenä sodan aikana Saksassa. Puolalaisessa kolossa oli vain yhdeksän jäsentä, koska Varsovan puolalainen edustaja, sorvari Jagello, oli liittynyt sosiaalidemokraatteihin ja Lodsin edustaja kadetteihin. Muhamettilainen ja liettualais-valkovenäläis-puolalainen ryhmä olivat yhtä pienet kuin ennenkin.

Neljäs duuma, jota kansa sanoi pappisduumaksi, koska siinä istui 49 hengellistä, jatkoi kolmannen politiikkaa.

Marraskuussa 1913 Gutshkov lokakuulaisten kongressissa kuvasi Venäjän tilaa. Luottaen tsaarin lupauksiin lokakuulaisuus kuusi pitkää vuotta oli kärsivällisesti koettanut sovittaa toisiinsa hallitusta ja kansaa. Turhaan! Usko ja kärsivällisyys ovat nyt lopussa. Hallituksen nykyinen politiikka johtaa välttämättömään, raskaaseen onnettomuuteen, jonka seurauksena helposti voi olla pitkä sekasorron aika. Vaara, joka Venäjää uhkaa, ei ole vallankumouksellisissa puolueissa, jotka eivät koskaan ole olleet niin heikkoja ja eripuraisia kuin nyt; vaara on hallituksen menettelytavassa, joka tekee vallankumoukselliseksi venäläisen yhteiskunnan ja Venäjän kansan.

Vielä jyrkemmin kuin Gutshkov, jonka loppumaton myöntyväisyys oli tullut pilalehtien maalitauluksi, lausui ajatuksensa 29 p. marrask. 1913 valtakunnanneuvoston jäsen, N. v. Cramer: meillä on hallitus, joka ei tahdo nähdä eikä kuulla mitään, mikä voisi herättää sen itsetyytyväisyydestään. Meillä on alihuone, jossa ei ole mitään enemmistöä, ja jolla ei ole mitään arvovaltaa hallituksen silmissä. Meillä on ylihuone, joka käy vuosi vuodelta taantumuksellisemmaksi. Meillä on kansalaisyhteiskunta, jota hallitus ajaa vastustuspuolueiden riveihin. Meillä on työväestö, joka vallankumouksellisen kiihoituksen ja virkavallan älyttömyyden tähden käy yhä levottomammaksi ja yhä ymmärtämättömämmäksi vaatimuksissaan. Meillä on maannälkäinen talonpoikaissääty, joka epäilee hallitusta niinkuin tilanomistajaakin. Meillä on rammaksi lyöty itsehallinto, rappiolla oleva koulu, tyytymättömyyttä kaikkialla. Tyytyväisiä ovat vain ministerit.

Valtakunnan sisällinen tila oli 1913 samanlainen kuin 1903 ennen venäläis-japanilaisen sodan puhkeamista. Venäläinen vapaamielisyys seisoi leveänä taistelurintamana kadeteista lokakuulaisiin asti hallituksen taantumuksellista natsionalismia vastassa. Tästä jännitetystä tilasta tarjoutui taantumuksellisille vain se ulospääsy, että se voitokkaalla sodalla olisi saanut hallituksen vastustajat vaikenemaan, talonpojat tyydytetyiksi maidenryöstöllä ja yleisen mielipiteen innostutetuksi Konstantinopolin valloituksella.

13. LUKU.

"Loistava on valtion raha-asiain tila, taloudelliset voimat ovat taas heränneet. Kauppa ja teollisuus virkistyvät uudestaan. Mutta pari toistansa seuraavaa katovuotta, onneton sota, niin meidän vasta kehittymässä oleva taloudellinen elämämme, jolta vielä puuttuu voimakas ravitseva pohjansa, luhistuu kokoon."

Kansantalouden ja raha-asiain selkärangan Venäjän maanviljelysvaltiossa muodostivat satotulokset, jotka etupäässä riippuivat ilmastosta. Vuodesta 1909 valtakunnalla oli merkittävänään sarja hyviä vuosia, jotka saavuttivat huippunsa 1913, jolloin korjattiin lähes 900 miljoonaa kaksoissentneriä viljaa. Tämä tulos luettiin osaksi myöskin Stolypinin agraariuudistuksen ansioksi, joka oli alkanut 1906, ja jonka molemmat kamarit, duumassa siitä kauan riideltyä, oivat hyväksyneet 1910, minkä jälkeen se lopullisesti oli vahvistettu laiksi. Tämän uudistuksen toimeenpanon johtajaksi tuli 1908 maatalousministeri Krivoshvin, sangen kykenevä ja tarmokas mies. Saavutetut tulokset olivat huomattavat: 13 miljoonan hehtaarin alalla oli vuoteen 1914 kaksi miljoonaa talonpoikaisisäntää omaisineen eronnut mirin peltoyhteisyydestä ja tullut maanomistajaksi omalla pohjalla, jonka maanjärjestelykomissioni oli heille jakanut. Se oli paljo, jos ottaa huomioon isovenäläisten talonpoikien vanhoillisen luonteen, heidän rakkautensa miriin ja heidän, vuosisataisen kokemuksen kautta oikeutetun epäluottamuksensa valtion toimenpiteisiin tai sen puolelta tuleviin kehoituksiin. Enemmistö tosin vastusti uudistusta. Lempeätä, tai niinkuin Stolypinin vastustajat väittivät, kovaa pakkoa käyttivät maapäälliköt usein kyläkokouksissa, joiden oli määrä joko puolustaa tai vastustaa yhteisomistuksen jakoa. Paljon katkeraa vihaa kylvettiin, kun yksityiset isännät, vastoin enemmistön vanhoillaanpysymisvaistoa, pyysivät virkamiehiä muuttamaan heidän osansa yhteisestä pellosta yksinomistukseksi. Sitä anoivat kaikki ne kuntien jäsenet, jotka tehtaantyömiehinä, renkeinä, ajomiehinä j.n.e. jo olivat hävinneet kaupunkilaisköyhälistöön ja myymällä osuutensa tekivät hyvän kaupan. Mutta kylässäkin monet talonpojat kevytmielisyydestä möivät osuutensa, tuhlasivat rahat ja rupesivat rengeiksi tai maankiertäjiksi. Siitä uudistuksen vastustajat kovasti moittivat Stolypinia. He ovat sen itse tahtoneet, hän selitti, minä otan huomioon vain "vahvat" talonpojat. He kyllä luovat uuden Iso-Venäjän länsieurooppalaisine agraarioloineen. Stolypinin toivo aina maata jaettaessa hajoittaa myöskin kylät yksityistaloihin ei toteutunut. Eivät suuret kustannukset sitä estäneet, sillä niitä ei valtio surkeillut, vaan se seikka, että talonpojat itsepintaisesti vastustivat yksinään-elämistä ilman naapureja oikealla ja vasemmalla sekä ilman leveätä kyläraittia, jonne päivän työn jälkeen ja monina pyhäpäivinä kokoonnuttiin tarinoimaan, juomaan ja tanssimaan. Yksinään perheineen asuminen erillään-olevassa talossa tuntui venäläisestä talonpojasta ikävältä ja vaaralliseltakin. Teknillisessä suhteessa vesikysymys tuotti vaikeuksia. Koko uudistus tapahtui maksuttomasti talonpojille. Usein annettiin heidän taloutensa järjestämiseksi uusille maanomistajille, atrubnikeille, joksi kansa uudella sanalla nimitti miristä "irtihakattuja", koroton laina 15 vuodeksi, jonka he käsittivät palkinnoksi esivallan toivomuksen noudattamisesta.

Talonpoikien järkähtämätön vaatimus saada maata lisäksi, jonka kaikki heidän edustajansa I:ssä duumassa laajasanaisesti olivat esittäneet ja jonka hallituksen vastustajat olivat luvanneet täyttää, tyydytettiin osaksi Stolypinin toimesta. Vuodesta 1906 vuoteen 1914 vaelsi enemmän kuin 2 1/2 miljoonaa maanpuutetta kärsivää talonpoikaa Uralin poikki Siperiaan, missä hallitus salli heidän asettua valtion tiluksilla oleviin metsiin ja aroille. Niihin noin 1 1/2 miljoonaan hehtaariin, jotka siten Europan Venäjällä vapautuivat, tuli lisäksi tilanomistajien maata talonpoikaispankin välityksellä 5 1/2 miljoonaa hehtaaria sekä hallitsijan ja valtion tilusten jakamisesta 6 miljoonaa hehtaaria. Yhteensä joutui siis 13 miljoonaa hehtaaria talonpoikien käsiin. Katsoen maataloudellisen tekniikan alhaiseen kantaan se oli liian vähän. Maannälkä jatkui ja oli sekin osaltaan syynä sotaan. Sen alkaessa luvattiin aseisiinkutsutuille Etelä-Venäjän ja Volgan seutujen talonpojille heidän naapuriensa, saksalaisten siirtolaisten paremmin hoidetut pellot, niityt ja puutarhat. Toisille luvattiin tiluksia valloitettavassa vihollismaassa. Sillä taantumukselliset toivoivat voivansa pitkiksi ajoiksi karkoittaa uusien agraarilevottomuuksien ja kartanonhävitysten aaveen.

Samassa suhteessa kuin talonpoikien peltotilkut suurenivat, suurmaanomistus taantui. Vuoden 1905 vallankumouksen säikähdyttäminä monet tilanomistajat myivät vaaranalaisen maaomaisuutensa valtion agraaripankkien välityksellä tai suoraan talonpojille ja sijoittivat kauppahinnan varmuuden vuoksi ulkomaisiin arvopapereihin tai rahaan, jonka tallettivat Lontoon, Pariisin tai Berliinin pankkeihin. Vasta 1909 luottamus palasi, hyvän vuodentulon johdosta maaomaisuuden arvo kohosi ja kartanomaan myynti lakkasi melkein kokonaan. Kaikkiaan maata-omistava aatelisto talonpoikaispankin perustamisesta lukien (vuodesta 1882) maailmansodan alkamiseen asti on myynyt 13 miljoonaa hehtaaria maata. Monessa Keski-Venäjän seudussa oli niin vähän aatelisia tilanomistajia, että muutamissa piirisemstvovalitsijain kokouksissa kahdeksan hengen lukuisena kokoutuneella aateliskuurialla oli ratkaistavanaan mahdoton tehtävä: valita keskuudestaan 12 henkeä piirikunnansemstvoon. Se oli samalla todistuksena siitä, että 1890 luotu semstvon vaalijärjestys jo aikoja sitten oli vanhentunut. Mutta hallitus ja määräävä esiparlamentti, aateliskongressi, eivät tahtoneet mitään tietää sellaisesta uudistuksesta, joka olisi ottanut huomioon olevat olot.

Vuodesta 1909 lukien alkoivat Iso-Venäjälläkin, niinkuin jo paljoa ennemmin läntisissä rajamaissa, maataloudelliset osuuskunnat näytellä suurta ja hyväätekevää osaa talonpoikien elämässä. Kooperatiivit, joksi Venäjällä sanottiin osuuskuntia, eivät ainoastaan varustaneet talonpoikia siemenviljalla, koneilla, siitossonneilla, keinotekoisilla lannoitusaineilla sekä siirtomaan- ynnä muilla tavaroilla, vaan ne perustivat myöskin kirjastoja ja lukutupia sekä järjestivät talonpoikaisten edustajien vaalit semstvokokouksiin ja tulivat siten kylän taloudellisen ja henkisen, yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän keskipisteiksi. Hallitus katseli kieroon tätä kehitystä ja epäili kooperatiivien johtajia, ja syystä kyllä, sillä eivät he laulaneet vallitsevan järjestelmän ylistystä.

Talonpojan kasvanut ostokyky vaikutti elähdyttävästi valtakunnan koko taloudelliseen elämään, sillä "jos talonpojalla on rahaa, niin on sitä koko maailmalla".

Vallankumous oli antanut hirvittävän iskun Witten kasvattamalle suurteollisuudelle. Hyvin kannattavien hallituksen hankintojen sijaan olivat tulleet valtiolliset työväenlakot ja niiden mukana koneiden ja tehtaanjohtajien pahoinpitely. Pahinta oli Puolassa, missä työnseisahduksia kesti aina vuoteen 1909, suureksi tyydytykseksi kilpailevalle Keski-Venäjän teollisuudelle, missä lakkoliike melkein kokonaan oli loppunut jo 1906. Etelä-Venäjän rauta- ja terästeollisuus eli muutamia raskaita vuosia. Jottei tehtaita olisi tarvinnut panna seisomaan, täytyi viedä niiden tuotteita ulkomaille, teollisuudesta köyhiin maihin, missä niillä oli kova taistelu käytävänä länsieuroppalaista kilpailua vastaan. Niin pian kuin tuli ensimmäinen hyvä sato, joka omassa maassa loi varman menekin edellytykset, alkoi 1909 uusi elpyminen. Sijoitusta etsivä ulkomainen pääoma sai taas luottamusta Venäjään ja oli, niinkuin Witten aikana, toivehikkaana mukana sen uusissa yrityksissä. Vuosina 1909-1913 syntyi 1,379 uutta osakeyhtiötä, joissa paitsi englantilaista, saksalaista ja ranskalaista oli osallisena myöskin paljon belgialaista pääomaa. Samaan aikaan Venäjällä alkoi uusi muoto menekin järjestämiseksi, toisin sanoen kuluttajien riistämiseksi, nimittäin taloudelliset liittoutumat, joita vaatimattomissa rajoissa oli ollut jo edellisen vuosisadan lopussa. Lyhyessä ajassa kaikki teollisuudenhaarat sopivat yhtäläisestä menettelystä kasvavaan kysyntään nähden. Tosin kolmannessa duumassa siitä valitettiin ja väitettiin hintasopimukset Venäjälle vieraiksi ja lainvastaisiksi, tosin hallitus lupasi ryhtyä toimenpiteisiin hiili- ja rautayhtymän liiallisuuksia vastaan; mutta sen voimat eivät siihen ensinkään riittäneet. Liittoutumat säilyttivät liikkeenhoitonsa salaisuuden ja suojelivat itseään poliisin sekautumista vastaan sillä, että pitivät edustajakokouksiansa ulkomailla, tavallisesti jossakin Berliinin hotellissa. Siten kaikki uudet yritykset tekivät hyviä kauppoja, ja Venäjä sai jälleen Länsi-Europassa sen maineen, että se oli rajattomien mahdollisuuksien luvattu maa.

Kansanvarallisuuden nousevan ja laskevan aallon parhaana mittapuuna on raudan käyttäminen. Verrattuna Länsi-Europpaan oli aikaisemmin Venäjän raudantarve ollut varsin pieni. Mutta vuonna 1910 vuorityö huolimatta kasvaneesta tuotannosta ei voinut tyydyttää raudannälkää, jota näyttäytyi koko Venäjällä. Ei myöskään lisäytynyt hiilentuonti enää kyennyt tyydyttämään suurta kysyntää. Varsin suotuisasti kehittyi kutoma- ja gummiteollisuus. Mutta myöskin sähkötekniikka, laivanrakennus, nahan- ja puunjalostus, sementtiteollisuus ynnä muut teollisuudenhaarat lisäsivät odottamattoman nopeasti tuotantoaan eivätkä kuitenkaan voineet peittää tarvetta, jonka siis täytyi turvautua tuontiin ulkomailta, mistä taas kertyi valtiorahastolle lisättyjä tullituloja.

Maan kasvaneesta ostovoimasta hyötyi myöskin talonpoikainen kotiteollisuus, joka semstvon ja maanviljelysministeri Krivosheinin tehokkaasti kannattamana sumuisten rappion vuosien jälkeen ilahduttavasti elpyi.

Vallankumous oli järkyttänyt myöskin valtion rautatielaitosta. Tavaranruuhkautumiset syksyisin ja myöhästymiset kaikkina vuodenaikoina olivat muodostuneet kroonillisiksi rautatiesairauksiksi. Niiden parantamiseksi hallitus asetti kuusi komiteaa, jotka eivät mitään saaneet aikaan. Sitten kolmas duuma ryhtyi asiaan ja valitsi tutkimuskomissionin, joka tuli rautatieläisten pilkan esineeksi. Heidän keskuudessaan oli laajalle haarautunut liitto, jonka varkaudet ja rahtikirjainväärennykset olivat pääsyynä siihen, että valtion täytyi ratojansa varten vuosittain antaa lisävaroja. Hallitus nimitti sotilaan kulkulaitosministeriksi saadakseen vihdoin aikaan järjestystä. Kenraali Ruhlov, joka ei ymmärtänyt mitään rautatielaitoksen tekniikasta, luuli näkevänsä epäkohdan perussyyn virkamiestensä valtiollisissa mielipiteissä ja harjoitti virkavaltansa nojassa tarmokasta kiihoitusta, jotta he rupeaisivat taantumuksellisen Venäjän kansan liiton jäseniksi. Silloin hyvä luonto-äiti armahti huonosti hoidettua rautatielaitosta ja antoi sille runsaan sadon johdosta kannattavaa kuljetustointa. Ja tarkastusta pitävä senaattori Garin keksi tuon varastelevan rautatieläisjärjestön, jonka jäsenillä kaikilla oli kansanliiton merkki rinnassa. Raha-asiain ministerin vaatimuksesta Ruhlov päätti ryhtyä erääseen keinoon, jota siihen saakka tarkasti oli vältetty. Hän antoi ammattimiesten purkaa nuo syksyiset rahtitavaran ruuhkautumiset — sellaisten ammattimiesten, jotka eivät kuuluneet taantumukselliseen kansanliittoon, eivätpä edes olleet oikeauskoisia eivätkä venäläistä kansallisuutta, mutta jotka ymmärsivät asiansa. Vuodesta 1909 alkaen valtion rautatielaitos antoi yhä kohoavia ylijäämiä. Vuodesta 1911 alkaen rakennustoiminta kehittyi suurenmoisesti; 75 % uusista radoista oli yksityisiä. Virallinen tilasto osoitti matkustajaliikenteen suurta kasvua vuodesta 1910, mikä oli kasvavan varallisuuden merkki. Nuo monet "jänikset", joksi Venäjällä sanottiin liputtomia matkustajia, eivät tosin joutuneet tilastoon, mutta kohottivat junankuljettajien elämänkantaa, jotka osasivat suojella itseään tarkastajien ahdistelulta. Hätätilassa heidät heitettiin liikkeellä-olevasta junasta ulos. Venäjän rautatielaitoksen heikkous, melkein kaikkien linjojen yksiraiteisuus sekä veturien ja liikkuvan kaluston puute, jäi tosin nytkin korjaamatta.

Väestön kasvava varallisuus ja maataloustuotteiden ylijäämä vilkastuttivat koti- ja ulkomaan kauppaa. Venäjästä tuli 1910 taas Europan ensimmäinen viljanvarustaja. Viimeisenä rauhanvuotena (1913) viennin arvo oli 1,420.9 miljoonaa ruplaa, tuonnin taas 1,220.5 miljoonaa ruplaa, mikä teki yli 200 miljoonan ruplan ylijäämän valtakunnan hyväksi. Tärkeimpänä kauppamaana oli edelleen Saksan valtakunta, jonka kanssa 28 p. heinäk. 1904 tehtiin uusi kauppasopimus, minkä oli määrä pysyä voimassa vuoteen 1918 saakka. Vallitseva käsitys siitä oli myöhemmin se, että Saksa 1913 oli häijyllä tavalla käyttänyt hyväkseen Venäjän ahdinkotilaa ja että tuo Venäjälle niin epäedulliseksi väitetty kauppasopimus oli yksi rengas lisää niihin kahleisiin, joilla Saksa tahtoi ehkäistä Venäjän vaurastumista. Vain voitollinen sota saattoi muka vapauttaa valtion tästä väkivallanteosta. Toisessa sijassa Englanti tuli kysymykseen ulkomaankaupassa.

Niinkuin teollisuudelle, niin satovuosi 1909 myöskin pankkilaitokselle antoi merkin uusiin yrityksiin. Suurpankkien onnistui 1912 vapautua ulkomaisesta luotosta. Osuuskuntaliikkeen kehityksen yhteydessä syntyi joukko keskinäisiä luotto-osuuskuntia kaupungeissa ja maalla. Mutta Venäjä ei myöskään säästynyt uudenaikaisen pankkilaitoksen varjopuolilta. Pörssipeli yltyi arvaamattomassa määrässä ja sai hallituksen ryhtymään toimenpiteisiin, jotka kierrettiin, ja antamaan varoituksia, joista ei mitään välitetty. Lainsäädäntö ei pysynyt kaupan ja teollisuuden nopean edistyksen tasalla. Eivät mitkään pätevien kunnallisten laitosten eivätkä kaupan ja teollisuuden edustajien kongressien tekemät ehdotukset päässeet kauppa- ja teollisuusministeriössä enemmän kuin duuman valiokunnissakaan pohtimisastetta pitemmälle. Vain vanhentunut leimaverolaki uudistettiin 1910 valtiorahaston tulojen kartuttamiseksi, mutta herätti määräystensä epäselvyydellä ja ristiriitaisuudella kauppamaailmassa enemmän pilantekoa kuin suuttumusta.

Yleisessä varallisuuden kohoamisessa työväestö oli mukana vähemmässä määrässä kuin muut säädyt. Virallisten tietojen mukaan valtakunnassa 1912 oli yhteensä 2,200,000 tehtaantyömiestä. Marxin lisäarvoteorian, jota sosiaalidemokraattiset kiihoittajat koettivat selittää venäläisille työmiehille, he ymmärsivät niin, että kaikki tehtaat oikeuden mukaan kuuluivat työntekijöille ja olivat heidän johdossaan muutettavat tuotanto-osuuskunniksi. Tätä ajatusta kehittivät erityisen innokkaasti bolshevikit, jotka kaikin keinoin koettivat lietsoa luokkavihaa. Heille käsittämättömän minimalistisen tunnussanan "evolutsia" (kehitys) sijaan he nostivat huudon "sahvat" (anastus, ryöstö). Virkavalta teki mitä voi herättääksensä työväen luokkatietoisuuden, ja taantumuksellisen kansanliiton pogromikiihoitus juutalaisia, kadetteja ynnä muita tsaarin vihollisia vastaan herätti joukkojen rosvovaistot. Sen läheisen yhteyden tähden, mikä Keski-Venäjällä vallitsi tehtaan ja kylän välillä, levisi köyhälistön vakaumus "burshuin" (bourgeois, porvari) konnuudesta myöskin talonpoikien keskuuteen. Tämä uusi, varsin venäläiseltä kaikuva sana annettiin vanhan "barin" (herra) nimityksen sijaan kaikille niille venäläisille, jotka eivät kuuluneet "kansaan", se on työmiesten ja talonpoikien luokkaan. Vanhassa nimityksessä oli kunnioitusta korkeammassa asemassa olevaa kohtaan, uusi sana sisälsi vain halveksimista. Kansanvalta merkitsi venäläisen talonpojan käsityksen mukaan talonpoikien yksinomaista herruutta maalla ja kaupungissa. Se oli bolshevistista käsitystä. Lenin ei ole sitä keksinyt, hän on sen Venäjällä jo valmiina löytänyt. Sanojen "talonpojat maalla ja kaupungissa" sijaan hän pani sanan köyhälistö, jonka diktatuuri Marxin ennustuksen mukaan oli tuottava pelastuksen maailmalle.

Tarttuessaan 1905 valtion peräsimeen Witte oli työväestön tyynnyttämiseksi perustanut uuden kauppa- ja teollisuusministeriön, jonka oli määrä ensi sijassa valvoa työväen etuja. Sitten hän eräällä väliaikaisella asetuksella oli selittänyt luvallisiksi taloudelliset lakot ja luvannut kiireesti valmistuttaa lain työväen vakuuttamiseksi sairautta ja tapaturmaa vastaan. Tämä lupaus täytettiin seitsemän vuoden kuluttua. Uusi ministeriö suunnitteli kustannusarvioita satamien ja viljamakasiinien rakentamista varten, tarkasti alaisiaan oppilaitoksia ja säännösteli kauppaa ja teollisuutta. Lakkovapautta ei voitu toteuttaa, koska poliisi piti jokaista työlakkoa valtiollisena. Se seikka, että melkein koko Venäjällä vallitsi poikkeustila antoi paikallisille kenraalikuvernööreille oikeuden kukistaa kaikki lakkoliikkeet asevoimin. Lakot siis loppuivat. Vasta 1912 alkoi uusi lakkoliike, joka sai selvästi valtiollisen luonteen. Huhtikuussa samana vuonna puhkesi kaukaisessa Bodaibossa, Itä-Siperian venäläis-englantilaisten kultakaivosten keskuksessa, työmiesten palkkalakko, joka leimattiin kapinaksi ja verisesti kukistettiin. Edustaja Kerenskin toimesta, joka paikalla oli toimittanut tutkimuksia, duuma teki hallitukselle välikysymyksen, johon sisäministeri Makarov vastasi. Hän myönsi, että 400 työmiestä oli ammuttu kuoliaaksi, koska he olivat asettuneet uhkaavalle kannalle sotaväkeä vastaan, ja päätti puheensa sanoen: "niin oli ja niin on edelleen oleva". Sille suuttumuksen myrskylle, minkä nämä sanat synnyttivät, Makarov uhrattiin. Tammikuun 8 p. 1913 Nikolai Maklakov, duumaedustajan veli, nimitettiin sisäministeriksi. Hän oli kielimies opinnoiltaan ja verotuslaitoksen virkamies ammatiltaan ja oli mielistelemällä kansanliittoa kohonnut Tshernigovin kuvernööriksi. Hänen kohoamisensa sisäpolitiikan johtajaksi tuli Pietarin virkamiespiireille vallan odottamatta. Maklakov sai siitä kiittää taantumuksellista kansanliittoa, jonka kuuliainen kätyri hän oli. Yhtä raa'asti lakia polkien kuin Plehwe kymmentä vuotta aikaisemmin hän sorti itsehallintoa maalla ja kaupungeissa ja järkytti sillä hallituksen arvoa. Erikoista mieltenkuohua synnytti Moskovan kaupunginvaalien kumoaminen, koska niissä kadetit olivat voittaneet. Vastustuspuolue koetti kukistaa hänet tekemällä hänet naurettavaksi. Yleisesti uskottiin kertomusta, että hän valtiotointen välillä hovissa antoi eräänlaisia sirkusnäytäntöjä. Tiikerinvuotaan verhottuna ministeri muka muristen ja sähisten kyykötti erään sohvan alla ja hyppäsi sitten aikamoisella ponnahduksella pöydän yli eräälle tuolille, siten hovinaisten ihastukseksi luonnon mukaan esittäen "pantterin rakkaudenloikkausta". Huolimatta kaikista juonista Maklakov pysyi virassa, tehden itsensä ja hallituksen vihatuksi.

Vuoden 1909 ilmastonvaihdos vaikutti edullisella tavalla myöskin valtion rahatalouteen. Joulukuussa 1905 valtionvararikko näytti olevan edessä. Moskovan kapinan kukistaminen ja ulkomaisten rahamiesten luottamus Venäjän maksukykyyn pelastivat sen raha-asiat luhistumisesta. Kun vuoden 1906 suuren lainan myöntämiseen oli liitetty se ehto, että kolmen vuoden kuluessa tultaisiin toimeen ilman ulkomaista lainaa, niin rahaministeri Kokovtsov suoriutui pulasta uusilla valtiovelkasitoumusten anneilla, jotka Ranskassa yhä vielä saivat halukkaita ostajia. Vajauksen peittämiseksi otettiin 1908 kotimainen laina, jonka nimellisarvo oli 200 miljoonaa. Kieltoajan kuluttua Kokovtsov otti uuden 525 miljoonan ruplan suuruisen ulkomaisen lainan ja koroitti sillä valtiovelan 9.055 miljoonan ruplan suuruiseksi. Neljäs osa valtion tuloista kului korkojen maksuun. Sitten tapahtui käänne, lihavina satovuosina kaikkia veroja karttui entistä enemmän, niin että vuosi 1911 voitiin aloittaa jopa valtiovelkaa kuolettamalla. Vuonna 1912 valtion budjetti kohosi tuohon suunnattomaan summaan, kolmeen miljaardiin ruplaan. "Ulkomaanvero", joksi korkojen maksua valtionvelkakirjojen ulkomaisille haltijoille sanottiin, väheni, kun paljon arvopapereita oli virrannut takaisin Venäjälle. Viranhoitonsa viimeisenä vuonna Kokovtsov saattoi näytellä komeita numeroita. Valtakunnanpankin vapaasti käytettävä käteinen säästö oli 2 miljoonasta vuonna 1908 noussut 600 miljoonaan ruplaan 1 p. tammik. 1914. Kultavarasto oli 1,688 miljoonaa ruplaa ja nousi liikkeessä-olevan paperirahan kokonaismäärää 23 miljoonaa suuremmaksi. Väestön luottamus hallituksen finanssipolitiikkaan näkyi siitä, että kaksi miljaardia ruplaa sijoitettiin valtion säästökassoihin.

Kokovtsov oli luonut rahalliset varusteet sotaa varten, jota hän itse ei tahtonut. Sentähden hän 12 p. helmik. 1914 loistavista saavutuksistaan huolimatta kukistettiin. Hänen seuraajakseen raha-asiain hallinnon johdossa tuli hänen apulaisensa Bark, joka tyytyi olemaan finanssimies, pyrkimättä olemaan myöskin valtiomies. Ministeristön puheenjohtajaksi ilman salkkua tuli 75-vuotias Goremykin, joka vuodesta 1895 vuoteen 1899 oli ollut sisäministerinä, kunnes Witte hänet kukisti, ja 1906 ensimmäisen duuman aikana oli näytellyt neuvottoman pääministerin osaa, kunnes Stolypin oli tullut hänen sijaansa. Sotapuolue, johdossaan suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, oli hakenut esiin tuon elähtäneen miehen, johon tsaari täydellisesti luotti, koska se hänessä näki suurisuuntaisten aikeidensa tahdottoman välikappaleen.

Helmikuun 21 p. 1914 oli Pietarissa sotapuolueen kokous nimeltä "virastojenvälinen neuvottelu". Ulkoministeri Sasonovin johtaessa puhetta ottivat siihen osaa meriministeri Grigorovitsh, sotaministeri Suhomlinovin alainen pääesikunnanpäällikkö Shilinski, Venäjän Konstantinopolissa oleva lähettiläs Giers ynnä monet sotajoukon ja laivaston korkeammat upseerit. Neuvottelu loppui siihen päätökseen, että Konstantinopoli oli yleisen europpalaisen sodan aikana äkkiylläköllä meren puolelta vallattava.

Kokouksen pöytäkirja esitettiin tsaarille vahvistettavaksi. Nikolai II kirjoitti siihen: "Minä hyväksyn neuvottelun päätöksen täydessä laajuudessaan."

14. LUKU.

"Me olemme vajoamassa siihen suureen rämeeseen takaisin, josta olemme kohonneet, samaan rämeeseen, joka on saattanut valtakunnan Mukdeniin ja Tsushimaan."

Japanin sodan surullisen lopun jälkeen ei mikään vakava valtiomies Venäjällä ajatellut kostoa Mukdenista ja Tsushimasta. Entisen halveksimisen sijaan oli astunut valtava kunnioitus ja se pelko, että Japanin yleinen mielipide, jonka mielestä sodan tulokset olivat aivan liian vähäpätöiset, pakottaisi Tokion hallituksen uuteen hyökkäyssotaan vallankumouksen johdosta heikontunutta tsaarivaltakuntaa vastaan. Portsmouthin rauhansopimuksen 11. artikla myönsi Japanille kalastusoikeuden Venäjän ranta-alueilla Japanin-, Ohotskin- ja Beringin-meren rannikoilla, mutta jätti yksityiskohtien määräämisen myöhemmän sopimuksen varaan. Siitä pidettiin 1906 ja 1907 Pietarissa neuvotteluja, jotka Japanin pitkälle-menevien vaatimusten tähden kävivät jännittyneiksi. Englannin ja Ranskan välityksen johdosta saatiin uhkaava keskustelujen katkeaminen vältetyksi ja 28 p. heinäk. 1907 tehdyksi "kalastus- ja kauppasopimus", joka taloudellisesti jätti Japanin haltuun venäläisen rantamaan Korean rajalta aina Jäämereen asti.

Portsmouthin sopimuksen määräys Venäjän armeijan poistamisesta Mandshuriasta täytettiin jo ennen määräaikaa, koska sotajoukot äänekkäästi vaativat päästäksensä kotiin. Maaliskuun 22 p. 1907 viimeiset venäläiset sotamiehet lähtivät Harbinista. Kiinan valtiollinen herruus Mandshuriassa oli palautettu. Vain pieni itäkiinalaisen rautatieyhtiön käskyn alainen ratavartiosto jäi maahan. Venäjä tarvitsi lepoa, lausui ulkoministeri Isvoljski 14 p. lokak. 1907, ja tahtoi Kaukaisessa Idässä noudattaa rauhan- eikä seikkailupolitiikkaa.

Epäluottamuksesta Japania kohtaan hallitus 1908 alkoi rakentaa kallista ja taloudellisesti arvotonta Amur-rataa, saadakseen aikaan sotilaallisesti turvatun yhteyden kaukaisen Ussuri-alueen kanssa. Vasta 3 p. lokak. 1916 rata tuli valmiiksi, kun Habarovskin luona rakennettiin silta Amurin poikki. Japanin hyökkäyksen pelko oli osaltaan syynä myöskin hallituksen myöntyväisyyteen Serbian kysymyksessä maaliskuussa 1909. Senjälkeen se innokkaasti pyrki Japanin kanssa lujaan sopimukseen saadakseen tulevaisuudessa selkänsä vapaaksi. Lokakuussa 1909 Kokovtsov matkusti Harbiniin, missä hän, niinkuin oli sovittu, tapasi markiisi Iton. Molempien valtiomiesten mieskohtaiset keskustelut katkaisi äkkiä erään korealaisen murhateko, joka surmasi Iton kostaaksensa isänmaansa puolesta. Aloitettuja neuvotteluja jatkettiin Pietarissa, ja ne johtivat venäläis-japanilaiseen sopimukseen 4 p:ltä heinäk. 1910. Tämä sopimus antoi Venäjälle toivotun selkänojan tulevassa sodassa Saksaa vastaan sekä uuden maa-alueen Itä-Aasiassa Kiinan kustannuksella.

Mukdenin taistelu oli Pekingissä haihduttanut vanhan kunnioituksen muka sotaisesti mahtavaa Venäjää kohtaan. Kiinan hallitus teki joukon vaatimuksia, jotka tarkoittivat Kiinan ylivallanoikeuksien tosiasiallista tunnustamista Mandshuriassa ja Kuldshan alueella, ja sai Venäjän hallitukselta sitovia lupauksia, jotka 27 p. huhtik. 1909 määriteltiin. Mutta tuskin Venäjän ja Japanin välinen sopimus oli allekirjoitettu, niin lehti kääntyi. Venäjä teki nyt vaatimuksia. Se vaati noin 500,000 neliökilometrin suuruisen Urjanhain maakunnan luovuttamista, joka sijaitsi ylisen Jenisein ja Selengan jokialueessa, Ylä-Altain sekä Sajan-vuoriston rajoittamana. Oikeudellisen perustuksen siihen antoi vanhan Moskovan diplomatian menetelmän mukaisesti muuan historiallinen legenda. Kasakat olivat muka noin vuonna 1620 ratsastaneet Altain poikki ja laskeneet Urjanhain paimentolaiset Moskovan tsaarin valtikan alle. Yhdistämisen taloudellinen välttämättömyys johtui siitä, että venäläiset tutkimusretkeilijät olivat siellä löytäneet kulta-, asbesti- ja kuparikerrostumia. Vuonna 1911 Kiinassa syntyneet häiriöt, Mandshu-dynastian kukistaminen ja tasavallan julistaminen helpottivat Venäjän etenemistä ja tuottivat sille sitäpaitsi vielä toisen Kiinan maakunnan herruuden. Urgassa olevan Venäjän pääkonsulin Korostovetsin toimesta julistivat näet sinne kokoutuneet pohjoisen Mongolian paimentolaisruhtinaat joulukuussa 1911 maansa vapaaksi ja riippumattomaksi ja lähettivät lähettiläitä Pietariin pyytämään Venäjän suojelusta. Se myönnettiin heti. Kjahtasta saapui Urgaan varta vasten valmiina pidetty kasakkarykmentti ratsastavine tykistöineen. Kiinalaiset viranomaiset eivät uskaltaneet tehdä vastarintaa ja poistuivat maasta. Helmikuun 19 p. 1912, mongolien uudenvuodenpäivänä, Urgan kutuhtu, yksi noista kymmenestä Dalai-Laman nimittämästä mongolien yli-apotista, huudettiin hallitsijaksi.

Eräs venäläis-japanilainen sopimus 8 p:ltä heinäk. 1912 järjesti Kiinan valtioalueen jaon: Etelä-Mandshuriaan rajoittuva Länsi-Mongolia tehtiin Japanin, Pohjois-Mongolia Venäjän yliherruuden alaiseksi, kun taas kiinalaisten talonpoikien osaksi jo asuttama Etelä-Mongolia toistaiseksi jäi Kiinalle. Venäläisen suojelusherruuden yksityiskohdat määritteli eräs 3 p. marrask. 1912 Urgan kutuhtun ja Pietarin hallituksen kesken tehty sopimus: Venäjä otti huolekseen valtion sotilaallisen suojelemisen ja sai vastineeksi kauppaoikeuksia ja yksinoikeuden rautatierakennuksiin. Seuraavana vuonna tapahtui Urjanhain anastaminen.

Se luja ystävyys, joka nyt sitoi toisiinsa nuo äskeiset vastustajat, sai ulkonaisen ilmaisunsa, kun prinssi Katsura, sittemmin pääministeri, teki vierailun Venäjälle, jossa tsaari suurin kunnianosoituksin otti hänet vastaan Pietarissa 21 p. heinäk. 1912.

Määräävinä Venäjän ja Englannin väliselle suhteelle uudempina aikoina ovat olleet kahden skotlantilaisen kirjailijan mielipiteet. Toinen oli David Urquhardt, joka viime vuosisadan 30-luvulla perusteli vihamielisyyttä Venäjää vastaan Britannian valtakunnan valtiollisena välttämättömyytenä. Toinen, joka muutti vastakohtaisuuden valtiolliseksi ystävyydeksi, oli sir Donald Mackenzie Wallace. Venäjän tuntijana, josta hän on kirjoittanut oivallisen kirjan, Nikolai II:n seuralaisena hänen Intian-matkallaan 1890 sekä Timesin ulkomaanosaston johtajana hän tunsi monen maan olot ja monen kabinetin salaisuudet. Kun vuoden 1906 alussa määräävät Pietarin hovipiirit menetetyn sodan ja vallankumouksen vaikutuksen alaisina puolustivat suostumista Saksan tarjoamaan liittoon, tarttui Wallace sangen taitavasti asiaan estääkseen venäläis-saksalaisen lähenemisen ja muuttaakseen Englannin tähänastisen vastustajan mukautuvaksi liittolaiseksi. Algeciras'in konferenssin aikaan hän eräässä salaisessa kahdenkeskisessä keskustelussa voitti Venäjän lähettilään Cassinin venäläis-englantilaisen sopimuksen aatteelle, jonka kärki oli tähdätty Saksaa vastaan. Tätä ajatusta hän sitten kehitti keskusteluissa ulkoasiainministeriön alivaltiosihteerin ja Edvard VII:n neuvonantajan, Sir Arthur Nicolsonin kanssa, joka myöhemmin Pietarin-lähettiläänä toteutti sen, mitä Algeciras'issa oli suunniteltu. Oli kaksi tosiasiaa, joilla Wallace todisteli venäläisille valtiomiehille Venäjän politiikan uudestaan-orienteerauksen välttämättömyyttä: ensimmäinen oli englantilais-japanilainen sopimus 12 p:ltä elok. 1905, joka jatkoi näiden valtojen välistä liittoa kymmeneksi vuodeksi ja sen ohessa määräsi, että sodan sattuessa Japanin joukkojen oli autettava puolustamaan Intiaa. Sillä oli hälvennetty tuo vanha kauhukuva, joka oli uhannut Englantia Paavali I:n ajoista asti — venäläisten joukkojen marssittaminen Intiaan. Toinen tosiasia oli Saksan kasvava vaikutusvalta Turkissa sekä tämän maan puolustusvoimien vahvistaminen saksalaisilla upseereilla ja Bagdadin radan rakentamisella.

Kokeneena ammattimiehenä Wallace osasi voittaa Venäjän yleisen mielipiteen sopimusajatuksen puolelle. Hän vahvisti Venäjän edistysmielisten yhteiskunta-ainesten vallitsevaa mielipidettä, että Saksa oli itsevaltiuden ja taantumuksen tyyssija, Englanti sitävastoin kansanvaltaisen vapauden, sivistyksen ja edistyksen maa. Hän antoi niiden siitä vetää sen johtopäätöksen, että läheneminen Englantiin oli johtava Venäjän sisällisen politiikan muutokseen, kun taas liitto Saksan kanssa vain oli vahvistava tsaarin itsevaltiutta ja taantumusta. Vanhoillismieliselle hovipuolueelle taas Wallace teki päivänselväksi, minkä siveellisen kannatuksen venäläinen taantumus liitolla vapaan Englannin kanssa oli voittava. Ja molemmat, vapaamieliset ja taantumukselliset, Wallace hurmasi tulevaisuudenkuvalla, joka oli kaunis kuin uni: kultakupuinen Hagia Sophia Bosporon rannalla koristettuna kahdeksanhaaraisella oikeauskoisella ristillä ja venäläinen poliisimestari käskevänä kulkemassa keisarikaupungin mäkisiä katuja.

Englantilaiset kohteliaisuudet kiehtoivat ovelasti mieliä. Kun maaliskuussa 1907 eräs venäläinen laivasto-osasto laski Portsmouthin satamaan, niin se otettiin vastaan tavattomilla kunnianosoituksilla. Toista duumaa pyydettiin lähettämään Englantiin lähetyskuntaa vaihtamaan mielipiteitä brittiläisten parlamentinjäsenten kanssa. Mutta kun duuma 16 p. kesäkuuta hajoitettiin ja Englannissa suurta suuttumusta herättäneellä vallankaappauksella annettiin taantumuksellinen vaalilaki, niin vapaamielinen kabinetti alihuoneessa ilmoitti, että brittiläinen hallitus ei halunnut sekautua Venäjän sisäisiin asioihin.

Päävaikeudet liittokeskusteluissa tuotti Persia, joka vuodesta 1828 oli ollut Venäjän vasallivaltio. Englanti pyysi maan eteläosaa itselleen. Pietarin kabinetti myöntyi siihen vihdoin ja luopui kauan suunnitellusta hankkeestaan perustaa Bender-Abbasiin Persian-lähden rannalle venäläisen sotasataman.

Elokuun 31 p. 1907 Isvoljski ja Nicolson Pietarissa allekirjoittivat venäläis-englantilaisen sopimuksen, joka tarkasti ja täsmällisesti määräsi molemminpuoliset etupiirit Aasiassa. Se jakoi Persian kolmeen osaan, joista pohjoinen, siinä pääkaupunki Teheran, jäi Venäjän yliherruuden alaiseksi, eteläinen taas joutui brittiläisen suojelusherruuden alaiseksi. Keskiosa, jossa oli pääasiallisesti erämaita, jätettiin puolueettomana vyöhykkeenä persialaisille itselleen. Edelleen sopimus velvoitti Pietarin hallituksen tulevaisuudessa suorittamaan valtiolliset neuvottelunsa Afganistanin emiirin kanssa kiertoteitse, Lontoon ulkoasiain viraston välityksellä. Siten tuo oikeudellisesti riippumaton vuorimaa tosiasiallisesti tuli brittiläiseksi vasallivaltioksi. Edelleen tsaarillinen hallitus luopui kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksistaan Tibetin kirkkovaltion hallitsemiseen nähden. Sillä ruhtinas E. Uhtomskin haaveelliset tuumat olivat häipyneet.

"Brittiläinen hallitus ei viimeisinä viitenäkymmenenä vuotena ole tehnyt tärkeämpää ja seurauksiltaan kauaskantoisampaa sopimusta." Niin arveli silloin lordi Curzon, entinen Intian varakuningas ja Edvard VII:n uskottu. Myöhempi aika on osoittanut oikeaksi tämän arvioinnin. Venäläis-englantilainen sopimus oli alkusoittona maailmansotaan, jonka varalle salaiset pykälät — niinkuin tiettyä jokaisessa sopimuksessa on sellaisia — sisälsivät historioitsijalle tähän saakka tuntemattomia välipuheita.

20. vuosisadan alussa muodostui Persiassa kansallinen uudistuspuolue, joka ottamalla käytäntöön europpalaisia hallintomenetelmiä tahtoi taloudellisesti ja valtiollisesti uudistaa despoottisen mielivaltahallituksen rappeuttaman maan ja samalla luoda sen niskoilta venäläisen yliherruuden. Viimemainittu nojautui erääseen persialaiseen kasakkabrigadiin, jota komensi venäläinen eversti Ljahov. Uudistuspuolue sai kannatusta Englannin hallitukselta, jonka toimesta "kuningasten kuningas", shahi Musaffer-Eddin vastahakoisesti 1916 antoi valtakunnallensa valtiosäännön. Lokakuun 7 p. 1906 hän avasi medshilis (oikeuden huone)-nimisen eduskunnan valtaistuinpuheella, joka sisälsi sangen paljon kauniita lupauksia. Venäjän vapaamielinen sanomalehdistö piti valtiosäännön voimaansaattamista Persiassa Venäjän vapausliikkeen seurauksena ja shahin lupauksia vakavasti tarkoitettuina. Venäläis-englantilainen sopimus 31 p:ltä elok. 1907 palautti Venäjän menetetyn vaikutusvallan Pohjois-Persiassa entiselleen ja riisti kansalliselta uudistuspuolueelta brittiläisen hallituksen siihenastisen kannatuksen. Uusi shahi Muhamed Ali oli itsevaltainen ja venäläismielinen. Medshilis pani juhlallisesti vastalauseensa venäläis-englantilaista sopimusta vastaan, joka pilkkoi maan, ja samoin eräitä hallitsijan toimenpiteitä vastaan. Yksissä neuvoin Venäjän lähettilään Hartvigin kanssa ja vedoten Koraaniin shahi antoi käskyn, että parlamentti oli hajoitettava. Hallituksen käskyn pani täytäntöön eversti Ljahov, joka 24 p. kesäk. 1908 niin kauan granaateilla ampui "oikeuden huonetta", että edustajat joko olivat kuolleet tai lähteneet pakoon. Siitä alkoi jatkuvan sekasorron aika, joka Venäjän hallitukselle antoi toivotun tilaisuuden sotilaalliseen sekautumiseen. Vuosina 1909-1912 vallattiin Etelä-Kaukasiaan ja Kaspian-meren takaiseen alueeseen rajoittuvat maakunnat ja niissä Tabrisin, Asterabadin ja Meshedin kaupungit sekä Kaspian-meren rikas rantakaistale ja siinä Enselin satama, ja ne muutettiin venäläisiksi sotilas-alueiksi. Paikalliset kapinat venäläisiä miehitysjoukkoja vastaan kukistettiin verisesti. Niin oli vähää ennen maailmansotaa uusi suuri maa liitetty Venäjän valtakuntaan.

Sen lasikuvun alla, minkä Pietarin diplomatia 1895 oli asettanut Balkanin kysymyksen päälle, kiehui ja kuohui arveluttavasti. Turkin maakunnassa Makedoniassa riehui lakkaamaton pikkusota bulgarialaisten, serbialaisten, kreikkalaisten ja valakialaisten partiojoukkojen kesken sekä näiden yhteinen taistelu Turkin hallintoa vastaan. Nuorissa Balkanin valtioissa kansalliskiihko kasvatti suurvaltasuunnitelmia, jotka pyrkivät synnyttämään sotaisia selkkauksia. Hetairian vanha haave, kreikkalaisen keisarikunnan palauttaminen Konstantinopoli pääkaupunkina, innostutti kaikkia helleeneja köyhimpään korintinviljelijään asti. Belgradissa taas vilkkaalla mielikuvituksella varustetut poliitikot hahmottelivat tulevan Suur-Serbian karttaa, joka ulottuisi Dravasta aina Adrian-mereen ja Gross-Glocknerilta aina Olympoon asti Salonikin lahden rannalle. Sofiassa taas haudottiin tuumia vanhan Bulgarian tsaarikunnan uudestaanherättämiseksi, semmoisena kuin se oli ollut Simeon suuren aikana (888-927), ja siihen oli kuuluva Makedonia, Rumelia ja Tsaargrad pääkaupunkina. Bukarestissa vihdoin hallitus ei estänyt mielipiteenmuokkaamista Suur-Romanian aatteen hyväksi, joka ulottuisi Dnjesteristä Tonavaan ja Mustasta merestä Teissiin. Ja Albanian asekuntoiset lammas- ja naisrosvot lopuksi haaveilivat oman valtion ja oman kirjakielen luomista oltuaan kolmetuhatta vuotta kaikkea kulttuuria vailla. Venäjällä oli mielenkiinto Balkanin ja Tonavan-monarkian — "tilkkuvaltion", joksi sitä pilkaten sanottiin — slaavilaisia heimoveljiä kohtaan uudestaan herännyt eloon. Taantumukselliset pitivät kiinni vanhasta, slavofiilisesta panslavismista, ja vapaamieliset omistivat itselleen uuden, kadettisen panslavismin, jonka olivat perustaneet Pogodin nuor., Miljukov, ruhtinas Eugen Trubetskoi y.m., ja jolle oli annettu nimi uus-slaavilaisuus. Molemmat suunnat pyrkivät vuodesta 1908 alkaen yleis-slaavilaisissa kongresseissa toteuttamaan aatetta kaikkien slaavilaisten kansojen valtiollisesta yhteenliittymisestä — olkoonpa sitten keskitetyssä tai liittovaltion muodossa. Nopeasti ja helposti päästiin yksimielisyyteen tshekkien kanssa. Ensimmäisessä slaavilaiskongressissa Pragissa heinäkuussa 1908 ja sitä seuraavassa Pietarissa toukokuussa 1909 tshekin kansan edustajat toivat kuuluville yhtenäisyytensä Venäjän kanssa. Tri Kramarzilla, tshekkiläisen riippumattomuuspuolueen johtajalla, oli toisen kongressin päätyttyä valtiollinen keskustelu Stolypinin kanssa, ja senjälkeen tsaari otti hänet vastaan. Mitä täällä kahdenkesken päätettiin, tuli vasta 1914 sodan aikana ilmi: tshekkiläisten pataljoonien meno suljetuin rivein venäläisten puolelle. Niinkuin menneellä vuosisadalla raukesi nytkin kaikkien slaavilaisten yhtyminen Puolan kysymykseen. Pragissa ja Pietarissa oli venäläis-puolalainen sovinto vielä ollut mahdollisuuden rajoissa, mutta seuraavat kongressit todistivat Moskovan ja Varsovan välisen sovittamattoman vastakohtaisuuden. Pääsyynä siihen, ettei sovintoa taaskaan saatu aikaan, oli Stolypinin kiihkokansallinen politiikka. Sofian slaavilaiskongressista 1910 Puolan kansan edustajat pysyivät poissa. Seuraavaan, v. 1911 Belgradissa pidettyyn he kyllä tulivat, mutta pyysivät, että Venäjän tsaarihymniä ei soitettaisi. Eikä sitä soitettukaan. Sen sijaan kajahti vapauslaulu: "Vielä ei ole Puola mennyttä!"

Englannin kanssa tehty sopimus antoi Pietarin diplomatialle mahdollisuuden ryhtyä jatkamaan vanhoja Läheisen Idän valloitustuumia. Valtiolliset suhteet olivat näköjään sangen suotuisat. Kruununprinssi Borisin käännyttyä oikeauskoiseen kirkkoon Sofiassa ja kuningasmurhan tapahduttua Belgradissa 11 p. kesäk. 1903 Serbia ja Bulgaria taas olivat tulleet Venäjän kuuliaisiksi vasallivaltioiksi. Vain Romanian kuningas Kaarle vastusti Pietarista tulevia houkutteluja ja piti kiinni kolmiliitosta. Fokshani-Galatsin linjan linnoitukset oli rakennettu Venäjää vastaan. Turkin hajautuminen sulttaani Abdul Hamidin despoottisen hallituksen aikana tapahtui huimaavan nopeasti. Siitä huolimatta Isvoljskin (1906-1910) sekä senjälkeen Sasonovin johtama Balkaninpolitiikka kärsi sarjan vastoinkäymisiä, niinkuin kerran Aleksanteri III:n politiikka.

Kesäkuun 9 p. 1908 tapahtui Tallinnan edustalla merellä Nikolai II:n ja Edvard VII:n välinen kohtaus, jolloin sovittiin yhteisestä menettelystä Makedoniassa. Sitten Isvoljski Mährin metsästyslinnassa Buchlaussa pääsi Itävalta-Unkarin ulkoministerin, vapaaherra A. v. Aerenthalin kanssa yksimielisyyteen seuraavista kohdista: Venäjä suostuu Bosnian ja Herzegovinan miehityksen muuttamiseen lopulliseksi anastukseksi, Itävalta puolestaan lupaa puoltaa sen vuoden 1856 Pariisin sopimuksen määräyksen kumoamista, joka Venäjän sotalaivoilta kielsi vapaan kulun Bosporon ja Dardanellien läpi. Silloin nuorturkkilaisen puolueen voitollinen vallankumous heinäkuussa 1908 teki tyhjäksi Venäjän aikeet ja sai samalla Balkanin kysymyksen taas astumaan etualalle. Lokakuun 5 p. 1908 ruhtinas Ferdinand Tirnovossa, joka kerran oli ollut Bulgarian tsaarikunnan pääkaupunkina, julistautui riippumattomaksi Bulgarian tsaariksi. Hän astui tämän askeleen sovittuaan siitä Aerenthalin kanssa, mutta saamatta siihen lupaa Pietarista, missä sentähden oltiin hänelle kovin vihaisia. Samana päivänä Wienin hallitus julkaisi tiedon Bosnian ja Herzegovinan anastuksesta. Näiden kansallisesti puhtaasti serbialaisten maiden, jotka muodostivat pääsyn Adrian merelle, liittäminen kaksoismonarkiaan nosti Serbiassa oikean kansallisen suuttumuksen myrskyn. Belgradin hallitus vaati vastikkeeksi "käytävän" rannikolle, mutta sai Wienissä jyrkän kiellon. Senjälkeen se asetti armeijansa liikekannalle ja kääntyi apua pyytäen Pietariin. Lokakuun 30 p. tsaari otti puheilleen Serbian pääministerin Pashitshin ja kruununprinssi Yrjön, joka sotaisilla puheillaan oli Wienissä herättänyt epämieluisaa huomiota. Venäjän sanomalehdistö alkoi puhua uhkaavaa kieltä, sanoen anastusta sietämättömäksi rikokseksi Berliinin kongressin määräyksiä vastaan, joita Venäjä muka aina oli uskollisesti noudattanut. Se seikka, että 1885 Aleksanteri III:n nimenomaisesta käskystä oli kumottu kongressin määräykset Batumin vapaasatamasta, oli Venäjän sanomalehdistölle yhtä tuntematon kuin Isvoljskille. Aerenthal virkisti hänen muistiansa, huomautti hänelle Buchlaun sopimusta ja viittasi erääseen salaiseen välipuheeseen vuodelta 1878, jossa Venäjä oli sitoutunut olemaan tekemättä minkäänlaisia vastaväitteitä Bosnian ja Herzegovinan mahdollista anastamista vastaan.

Kärsimättömästi kolmas duuma odotti Isvoljskilta suurta sanaa. Vasta 25 p. joulukuuta hän jokseenkin nolona ilmestyi Taurian palatsin puhujalavalle. Alistuvana hän sanoi, että Venäjä aikaisempien sopimusten perustuksella ei voinut tehdä vastaväitettä molempien slaavilaisten maiden anastusta vastaan. Hänen oli kuitenkin onnistunut saada Itävalta-Unkarin, Ranskan, Italian ja Saksan suostumus Venäjän sotalaivojen kulkuun Bosporin läpi. Englanti yksin ei ollut siihen suostunut.

Mieliala Venäjällä pysyi sotaisena. Innostuttiin "pienen, tilkkuvaltion ahdistaman Serbian" puolesta, joka kuumeentapaisesti varustautui hyökkäyssotaan Itävalta-Unkaria vastaan. Kun myöskin venäläisiä joukkoja keskitettiin Galitsian rajalle, niin Wienin hallitus 17 p. maalisk. 1909 kutsui kokoon reservit. Saksan hallitus antoi täsmällisen selityksen, että se tulisi tekemään liittolaisvelvollisuutensa, siinä tapauksessa että Venäjä hyökkäisi Itävalta-Unkarin kimppuun. Maaliskuun 20 p. Pietarissa oli ministerineuvoston ylimääräinen istunto. Se totesi yksimielisesti, ettei Venäjä vielä ollut sotilaallisesti siinä asemassa, että se menestyksen toivossa voisi käydä sotaa Itävalta-Unkaria ja sen kanssa liitossa olevaa Saksaa vastaan. Serbian täytyi siis, Venäjän pulaan jättämänä, täyttää kaikki Wienin hallituksen vaatimukset, niiden joukossa myöskin se, että prinssi Yrjön, joka ärsyttävillä puheillaan oli saattanut isänmaansa onnettomuuden partaalle, oli luovuttava kruunusta.

Se "veretön ja häpeällinen tappio", minkä Venäjä Gutshkovin lausunnon mukaan oli kärsinyt Balkanin-politiikassaan, synnytti valtavan vihan Saksaa vastaan, joka muka keinotekoisesti piti pystyssä luhistuvaa Tonavan-monarkiaa ja samoin Bosporon "sairasta miestä". Preussilainen kenraali v. der Goltz otti 1909 muodostaakseen uudestaan Turkin armeijan saksalaisen mallin mukaan. Vähässä-Aasiassa järjestettiin viisi uutta armeijakuntaa, joiden strategisena selkärankana oli saksalaisten insinöörien rakentama Bagdadin rata. Sotilaalliset uudistukset eivät kuitenkaan voineet estää Ottomanisen valtakunnan häviötä, jota vuodesta 1908 hallitsi nuorturkkilainen puolue. Kiihkokansallisessa sokeudessaan tämä yritti tehdä keskitetyn kansallisvaltion 14 eri kansan asumasta Turkista. Siinä nuorturkkilaiset jäljittelivät kaikkia venäläisen rajamaapolitiikan huonoja menetelmiä.

Huolimatta Balkanin-politiikkansa huonosta menestyksestä Isvoljski 23 p. syysk. 1910 nimitettiin lähettilääksi Pariisiin, mikä nautinnonhimoisen Pietarin ylhäisön mielestä merkitsi ylennystä. Ulkopolitiikan johtajaksi Stolypin teki lankonsa Sergei Sasonovin. Hänen toimestaan Bulgaria, Serbia, Montenegro ja Kreikka 13 p. maalisk. 1912 tekivät salaisen liiton Turkkia vastaan, joka silloin oli sodassa Italian kanssa. Vihollisuuksien tuli alkaa syksyllä elonkorjuun jälkeen. Sotasaaliin jaosta syntyvät ristiriitaisuudet tsaarin oli määrä ratkaista. Kun syyskuun lopussa suurvaltain kabinetit saivat tiedon Balkanin sotahankkeista, niin ne Belgradissa, Sofiassa, Cettinjessä ja Ateenassa kehoittivat säilyttämään rauhan ja status quon. Myöskin Sasonov liittyi eräässä 8 p. lokakuuta lähettämässään nootissa tähän rauhankehoitukseen. Samana päivänä Montenegro erään Venäjän Belgradinlähettilään sähköteitse antaman viittauksen johdosta julisti sodan Turkille. Muut vallat seurasivat esimerkkiä, pantuaan armeijansa liikekannalle, ja saivat lyhyessä ajassa voiton toisensa jälkeen. Bulgarian armeija tunki aina Konstantinopolin porteille asti. Venäläisiä joukkoja kokoutui vuoden 1913 alussa Karsiin, marssiakseen Turkin Armeniaan. Berliinin ulkoasiainministeriö esti Venäjän sekautumisen tekemällä Pietarissa ilmoituksen, että rajan yli meneminen saattaisi Europan rauhan vaaraan. Englannin välityksellä tehtiin 30 p. toukok. 1913 rauha sotaa-käyvien valtojen kesken. Mutta ei yhtäkään sen määräyksistä pantu toimeen, koska voittajat joutuivat toisiansa vastaan riitaan saaliinjaosta. Venäjällä oli oikeus ja valta ratkaista se sovintotuomiolla, mutta se ei sitä tehnyt. Kesäkuun 30 p. puhkesi Bulgarian sota Serbiaa, Montenegroa ja Kreikkaa vastaan. Sasonov ei ainoastaan jättänyt Sofian hallitusta diplomaattisesti pulaan, vaan sai vielä Romanian 11 p. heinäkuuta hyökkäämään ahdistetun Bulgarian selkään, mikä aiheuttikin sen sotilaallisen luhistumisen. Bukarestin rauha 10 p. elokuuta, joka päätti toisen Balkanin-sodan, merkitsi Venäjän ulkopolitiikan epäonnistumista. Slaavilaisten Balkanin-valtioiden liiton sijasta Venäjän johdossa Sasonovin onneton ja salakähmäinen politiikka oli bulgarialaisissa synnyttänyt kiihkeän suuttumuksen heimolaisiansa serbialaisia sekä Venäjää vastaan.

Vastoin Venäjän yleisen mielipiteen odotuksia Ranska ei liittoutuneelle Venäjälle antanut mitään aseellista apua sodassa Japania vastaan. Vain ankkurivapaus ja hiiltenotto-oikeus saatiin itään päin kulkevalle Roshdestvenskin laivastolle alttiisti Ranskan satamissa Madagaskarissa ja Taka-Intiassa eikä vähemmin Saksan Svakopmundissa. Samaa ystävällistä puolueettomuutta, jota puolta vuosisataa ennen Preussi oli Krimin-sodan aikana noudattanut tsaarivaltakuntaa kohtaan, osoitti sille Saksan valtakunta kenties vielä suuremmassa määrin vuosina 1904-1905. Näin oli Venäjän mahdollista lähettämällä sotajoukkoja pois ja tyhjentämällä Varsovan asevarastot sotilaallisesti heikontaa länsirajaansa, tarvitsematta pelätä sotaan valmiin naapurivaltakunnan hyökkäystä. Venäjän sivistyneen yleisön enemmistö osoitti kuitenkin Saksaa kohtaan mitä suurinta epäluuloisuutta ja piti japanilaisten ensimmäisiä voittoja yksinomaan saksalaisten juonien aiheuttamina. Sodan päätyttyä onnettomasti se Saksan selkeästi todistetussa ystävällisessä puolueettomuudessa näki mitä ilkeintä kavaluutta. Jollei Saksa, niin päätettiin, olisi hallitukselle antanut puolueettomuutensa vakuutusta, niin hallitus syyskesästä ratkaisemattoman Shahon taistelun jälkeen olisi tehnyt hyväksyttävän rauhan Japanin kanssa, ja Venäjältä olisi säästynyt Mukdenin ja Tsushiman häpeä. Mutta näin Saksa, teeskennellen vilpitöntä ystävyyttä, oli kietonut hallituksen yhä pahemmin itäaasialaiseen seikkailuun ja aiheuttanut yhä uusia turhia ihmis- ja varojen uhreja sotilaallisesti heikontaaksensa Venäjää. Sitä seikkaa, että saksalaiset Svakopmundissa antoivat hiiliä Roshdestvenskin laivastolle, venäläiset meriupseerit 1912 sanoivat "saksalaisten pirulliseksi juoneksi, houkutellakseen Venäjän laivaston Europasta pois perikatoa kohti".

Sellaisia käsityksiä, jotka edelleen leviten tiivistyivät selviöiksi, ei Berliinin ulkoasiainministeristön sanomalehtiosasto vastustanut, koska se ei katsonut Venäjän yleisen mielipiteen vaikuttavan politiikkaan. Astuen preussilaisen kabinettipolitiikan totuttuja latuja, toistaen vanhoja, Pietarissa pilkattuja ja Berliinissä uskottuja korupuheita hallitsijahuoneiden ja siis myös heidän kansojensa perinnäisestä ystävyydestä, ulkoasiain ministeriö hoiti hyviä suhteita Venäjän hoviin ja taantumuksellisiin piireihin. Preussin puolalaispolitiikan muuttamista, joka soti Preussin valtiosäännön määräyksiä vastaan kaikkien valtion kansalaisten yhdenvertaisuudesta, vältettiin Caprivi'n erottua kanslerinvirasta tarkasti, ettei olisi herätetty Venäjän hallituksen suuttumusta. Sillä etu- ja sortoyhteisyys Puolan kansaa kohtaan oli ulkoasiainministeriön mielestä yhtenä venäläis-saksalaisen ystävyyden takeena. Määräävät preussilaiset aatelispiirit kunnioittivat, niinkuin kerran Fredrik Wilhelm IV:n aikana, Venäjässä kaikkien vanhoillisten periaatteiden tyyssijaa ja kieltäytyivät itsepintaisesti ottamasta selkoa näiden periaatteiden toteuttamistavasta. Berliinin ulkoasiainministeriössä ei ollut varoja, ei tietoja ja ennen kaikkea ei ollut tahtoa vaikuttaa Venäjän yleiseen mielipiteeseen, jota Englanti teki suurenmoisella tavalla ja täysin tuntien olot ja henkilöt. Sellaista monimutkaista työtä pidettiin kokonaan tarpeettomana, koskapa Venäjän valtakunnan perustuslakien 12. artiklan mukaan ei Venäjän kansa, vaan tsaari "määrää Venäjän valtakunnan ulkopolitiikan suunnan". Nikolai II:n rauhanvakuutuksiin uskottiin lujasti ja varmasti ja jätettiin tahallaan huomioon-ottamatta tsaarin yhä uudistuneet sanansarikkomiset ja hänen horjuva politiikkansa, mihin vaikuttivat vastuuttomat neuvonantajat, suuriruhtinaat, seikkailijat, henkienmanaajat ja "pyhät vanhukset", jotka sanoivat olevansa yhteydessä yliaistillisen maailman kanssa. Vallan perusteettomia toiveita liitettiin Nikolai II:n saksalaiseen puolisoon, joka, samoin kuin kerran Preussin prinsessa Charlotte Venäjän keisarinnana, oli joutunut oikeauskoisen kirkon jumalanpalvelusmenojen niin mahtavasti mieleen vaikuttavan lumouksen alaiseksi ja samalla alttiiksi pappisvaltais-kiihkokansallisille vaikutuksille.

Wilhelm II:n ystävyydenvakuutuksiin, hänen herkkätunteisiin mielenpurkauksiinsa joka hallitsijakohtauksessa, Nikolai II vastasi kylmällä, torjuvalla kohteliaisuudella. Tallinnan redillä kesällä 1902 tapahtuneen kohtauksen jälkeen lähtevä saksalainen laivasto-osasto lähetti venäläiselle lippulauseen: Atlantin valtameren amiraali tervehtii Tyynen valtameren amiraalia. Sitä pidettiin venäläisten puolelta lapsellisena julkeutena, ja siihen vastattiin merkkilauseella "onnellista matkaa". Hallitsijain tavatessa toisensa Potsdamissa 4 ja 5 p. marrask. 1910 Wilhelm II koetti saada uudistetuksi vuoden 1887 "jälleenvakuutussopimuksen". Sasonov lupasi sen suullisesti, mutta kieltäytyi myöhemmin Pietarissa antamasta sille kirjallista muotoa, perustellen kieltäytymisensä sillä, että tsaarin sana muka riitti. Niinsanottu Potsdamin sopimus, jota Saksan puolivirallinen sanomalehdistö ylisti maailmanrauhan vakuudeksi, sisälsi kirjallisessa muodostelussaan vain Venäjän suostumuksen Bagdadinradan jatkamiseen ja Saksan luopumisen vaikutusvallastaan Persiassa. Molempien hallitsijain viimeinen kohtaus tapahtui Baltischportissa heinäkuun 4:nnestä 6:nteen p:ään 1912. Siellä vaihdettiin vain kohteliaita korupuheita. Kuutta päivää myöhemmin tsaari laski perustuskiven sotasataman rakentamiseksi Tallinnan lahteen, joka oli oleva tukikohtana Saksaa ja Ruotsia vastaan tehtävää hyökkäystä varten, koska Libaun lahti oli hylätty vaaranalaisen asemansa tähden. Vähää ennen, kesäkuun 19 p., Sasonov ja meriministeri Grigorovitish duuman maanpuolustusvaliokunnassa olivat perustelleet uuden laivastoesityksen hyväksymistä sillä, että suhteet Saksaan olivat niin kireät. Keisarikohtauksen johdosta Saksan valtiokansleri Bethmann Hollweg matkusti Pietariin ja Moskovaan ja sai siellä sen käsityksen, että Venäjän hallituksella oli rauhalliset aikeet. Samana päivänä kuin hän lähti Venäjältä, allekirjoitettiin venäläis-ranskalainen laivastosopimus Saksaa vastaan. Pian sen jälkeen, 9 p. elokuuta, saapui Ranskan ministeripresidentti Poincaré panssarilaivalla Condé Kronstadtiin vierailulle tsaarin luo ja matkusti sitten Pietariin ja Moskovaan. Vakaumuksensa Venäjän hallituksen sotaisista aikeista hän virallisessa ilmoituksessaan Ranskan sanomalehdistölle elokuun 16 p:ltä lausui julki seuraavalla tavalla: "Koskaan eivät ne siteet, jotka yhdistävät Venäjän ja Ranskan kansat, ole olleet lujemmat kuin nyt." Sotaministeri Suhomlinov suostui mukautumaan Ranskan pääesikunnan vaatimukseen ja entistä enemmän keskittämään Venäjän sotajoukot Saksan rajalle. Vastineeksi Poincaré lupasi täyttää Venäjän pääesikunnan pyynnön ja vaikuttaa kolmivuotisen sotapalvelusajan voimaan-saattamiseksi Ranskassa. Se tapahtuikin seuraavana vuonna. Syksyllä 1912 suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, jota aiottiin Venäjän armeijan ylipäälliköksi tulevassa sodassa, matkusti Nancyhin Ranskan armeijan harjoituksiin Saksan länsirajalla.

Venäjää oli, sen pyrkiessä hankkimaan itselleen vapaan pääsyn valtamerelle, Tshilin mutkassa siitä estänyt Japani ja Persian lahden rannalla Englanti: silloin hallitus käänsi katseensa Norjan Vestfjordiin (Länsivuonoon). Tänne oli perustettu Narvikin kaupunki Kirunan ja Gellivaaran runsasten malmi- ja kuparikerrostumien laivauspaikaksi. Oli rakennettu rautatie, joka yhdisti nämä kaupungit Pohjanlahden rannalla olevaan Luulajaan, ja joka Bodenissa, 110 kilometrin päässä Suomen rajalta, yhtyi Pohjois-Ruotsin rataan. Jo Kuropatkin oli mietinnössään vuodelta 1900 esittänyt, kuinka välttämätöntä oli Norjan rannikolta hankkia Venäjän laivastolle jäätön satama. Oikeusperuste siihen saatiin eräästä historiallisesta legendasta, jota Venäjän sanomalehdistö vuodesta 1908 kertoili lukijoilleen historiallisena tosiasiana: keskiajalla muka Moskovan suuriruhtinaat Ruijassa, nykyisessä Ruotsin Länsipohjan maakunnassa, sekä siitä etelään päin aina Trondhjemin takaa olivat kantaneet veroa. Venäjän pääesikunta ryhtyi kaikkiin valmistuksiin Länsipohjan valloittamiseksi. Suomen pohjoisrata ulotettiin Tornioon saakka ja tänne rajalle koottiin rautatierakennusaineita radan jatkamiseksi Ruotsin puolella. Suuripiirteinen urkkimisjärjestelmä totesi, kuinka paljon karjaa kukin talonpoika Pohjois-Ruotsissa omisti, mitkä sillat olivat kyllin kantokykyisiä tykistöä kuljettaakseen j.n.e. Ruotsin hallitus vastasi näihin sotavalmistuksiin rakentamalla Bodenin uudenaikaiseksi sulkulinnoitukseksi, johon maailmansodan puhjetessa Ruotsin puolustusvoima nopeasti koottiin. Tannenbergin taistelu teki tyhjäksi Venäjän valloitustuuman toimeenpanon.

Se suuri pääoma sotilaallista mainetta, jonka Venäjä sotajoukkojensa urhoollisuudella vuosina 1812-1815 oli itselleen hankkinut, oli maaliskuussa 1905 Mukdenin kentillä menetetty. Sen sijaan että ennen Venäjän sotavoimaa oli arvioitu yli arvonsa, ruvettiin sitä nyt Länsi-Europassa ylpeästi halveksimaan. Pääesikunta tunnusti, että oli välttämätöntä perinpohjin uudistaa armeija käyttämällä hyödyksi Japanin sodassa saatuja kokemuksia. Mutta johtavana miehenä, joka pani sen toimeen, ei ollut mikään sotilas, vaan oppinut pankkimies ja kunnianhimoinen poliitikko, Aleksanteri Gutshkov. Taistellessaan buurien sotajoukossa ja ollessaan punaisen ristin päävaltuutettuna Mandshurian sodassa hän oli koonnut sotaisia kokemuksia. Vuoden 1907 lopussa hän tuli duuman valtakunnanpuolustusvaliokunnan puheenjohtajaksi. Isänmaallista rohkeutta hän osoitti 9 p. kesäk. 1908 sotilaskulunkiarviosta pitämässään puheessa, jossa hän häikäilemättömästi paljasti venäläisen hallinnon vanhan mätähaavan, sen, että vastuuttomat henkilöt hoitivat suuren vastuun alaisia toimia. Hän mainitsi komentavien suuriruhtinasten nimiä, jotka eivät pätevyydeltään olleet virkavelvollisuuksiensa tasalla. Toistaiseksi hänen uudistussuunnitelmansa raukesivat virastojen väliseen kateuteen sekä ylhäisten sotilasten itserakkauteen, jotka eivät tahtoneet antaa siviilimiehen opettaa heille heidän ammattialansa asioita. Se diplomaattinen tappio, minkä Venäjä kärsi Serbian kysymyksessä maaliskuussa 1909, ja jonka syynä oli sen sotilaallinen valmistumattomuus, mursi viimein virastovastarinnan. Vuosina 1909-1912 pantiin vihdoin Gutshkovin aatteiden mukaisesti sotaministeri Suhomlinovin johdossa toimeen perinpohjainen armeijanuudistus. Sen pääsisällys oli seuraava: 1. Vannovskin perustamat reservibrigaadit, jotka Japanin sodassa olivat näyttäytyneet vallan kelvottomiksi, muutettiin linjarykmenteiksi, joten sotavoimaa lisättiin kuudella uudella armeijakunnalla. 2. Ranskan mallin mukaan esikuntaupseerien ikäraja määrättiin, ja upseerikunnan laatua parannettiin perustamalla erikoiskouluja sekä palkankoroituksella, jotta estyisi kykenevien sotilasten pako paremmin palkattuihin siviilitoimiin. 3. Vapaaehtoisten palvelusaika pidennettiin 1 3/4 vuodeksi, jotta saataisiin paremmin valmistautuneita reserviupseereja sodan sattuessa. 4. Koroittamalla vuotuista rekryyttienottoa aina 580,000 mieheen saatiin armeijan rauhanaikuinen miesluku 2,300,000:n suuruiseksi; pidentämällä asevelvollisuutta aina 43. ikävuoteen asti ja perustamalla nostoväkijoukkoja luotiin yli 8 miljoonan suuruinen sotavoima. 5. Venäjän armeijan perinnäinen puutteellisuus teknillisessä ja taktillisessa suhteessa supistettiin vähimpään määrään ottamalla käytäntöön uusia tykkejä, lisäämällä konekiväärejä sekä opettamalla japanilaista tapaa tykistön ja vallitusneuvojen käyttämiseksi kenttäsodassa. Useita vanhastaan piintyneitä epäkohtia sitävastoin uudistus ei kyennyt kitkemään pois, niinkuin muonituslaitoksen epärehellisyyttä, virastojen välistä kateutta ja ylempien upseerien puuttuvaa toverillisuutta. Mutta yleensä Venäjän armeija 1913 oli paljoa parempi kuin sen maine Saksassa. Höltynyt kuri oli erottamalla vallankumouksen saastuttamat ainekset palautettu. Venäläisten esikuntaupseerien mielestä Venäjän armeija uudistuksen johdosta oli tullut melkein saksalaisen veroiseksi, mutta oli itävaltalaista paljoa etevämpi.

Sotalaivastoa niinikään uudistettiin ja lisättiin, sittenkuin Gutshkovin oli onnistunut saada aikaan laivastolaitoksen siihenastisen johtajan, suuriruhtinas Aleksei Aleksandrovitshin virkaero. Hän oli, niinkuin yleisesti oli tunnettua, vuosittain käyttänyt osan laivaston varustamiseen määrättyjä varoja rakastajattariensa hyväksi. Kolmas duuma myönsi isänmaallisella innostuksella vaaditut miljoonat Itämeren-laivaston uudistamiseen, joka Tsushiman taistelussa oli tuhottu, lukuunottamatta kolmea Manilaan paennutta risteilijää ja vanhuutensa tähden Kronstadtiin jätettyjä sotalaivoja. Mustanmeren-laivastoa, joka ei ollut voinut ottaa osaa sotaan Japania vastaan, lisättiin vielä melkoisesti rakentamalla uusia laivoja Venäjän veistämöissä. Niiden oli määrä ampua hajalle Bosporon sulkulinnakkeet ja siten raivata maallenousujoukolle tie Konstantinopoliin. Merihallintoon juurtuneita epäkohtia, sotalaivojen rakentamisessa ja ostossa tapahtuvia kavalluksia ja miehistön keskuudessa vallitsevaa vallankumouksellista henkeä uusi meriasiainministeri Grigorovitsh ei saanut poistetuiksi.

Sotahallinnon täytyi mukautua siihen, että ranskalaiset esikuntaupseerit tilaisuuden sattuessa ottivat toimittaakseen venäläisten sotajoukonosastojen tarkastuksia. Kun kesäkuussa 1914 Itä-Preussin rajalla pantiin toimeen sotaharjoituksia, niin ulkomaisten vieraiden puheet venäläisessä upseerikasinossa päättyivät suosionosoituksilla vastaanotettuun huutoon: "à Berlin!"

15. LUKU.

Saksan sodanjulistus, jonka perustelua ei saanut ilmoittaa, loi innostuneen ja yksimielisen Venäjän. Voimakkaan isänmaallinen mieliala vallitsi duuman istunnossa 8 p. elok. 1914. Se lausui julki täyden luottamuksensa hallitukseen ja sotaministeri Suhomlinoviin, joka ylpeästi vakuutti, että armeija oli vallan valmis torjumaan salakavalan vihollisen hyökkäystä, joka himosi maailmanherruutta.

Sodalla oli ohjelmanmukainen menonsa. Lyhyessä ajassa Itä-Galitsia ja puolet Itä-Preussista oli miehitetty. Ennen joulua toivottiin, valloittamalla Budapest, Wien ja Berliini, saatavan sota onnellisesti lopetetuksi. Näistä odotuksista Tannenbergin taistelu teki äkillisen lopun. Virallinen sotakertomus ei puhunut tappiosta mitään. Vasta kun Saksan sotajoukot lokakuussa tunkeutuivat aina Varsovan edustalle saakka, yleisö kuuli erään "Gindenburchin" olemassaolosta, jonka kerrottiin saaneen kasvatuksensa Pietarissa ja siellä urkiskelleen. Siperian jääkärirykmenttien saapuminen oikeaan aikaan pelasti Varsovan ja herätti taas luottamusta voiton saamiseen. Puolalaistenkin mieliala muuttui nyt toisenlaiseksi, jotka tähän asti hyvinkin oikeutetulla epäluulolla olivat suhtautuneet ylipäällikön julistukseen elokuun 14 p:ltä, joka lupasi Puolan uudestaan-syntymistä tsaarin valtikan alla, vapaana uskossaan, kielessään ja itsehallinnossaan. Huhut kertoivat tulevasta itsenäisyydestä ja tiesivät jo mainita sen Petrogradin — siksi sanottiin nyt Pietaria — kultasepänliikkeen, joka valmisti Puolan kuningaskruunua suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille. Mutta kun ei kuulunut mitään uutta venäläistä sotavoittoa, vaan liikuntosota muuttui asemasodaksi ja sotasensuuri ankarasti kielsi sanan "autonomia", niin venäläisystävällinen virtaus taas antoi sijaa odottavan puolueettomuuden politiikalle, joka oli vallan selvä katsoen siihen, että puolalaisten täytyi pakosta taistella puolalaisia vastaan kolmessa eri sotajoukossa.

Sen hyvänsävyisyyden, jota venäläinen sotamies usein ryöstönhalun ohessa oli aikaisemmissa sodissa osoittanut, koetti ylin sodanjohto sanoin, kirjoituksin ja kuvin hävittää, tehdäkseen hänet "raakaa vihollista" kohtaan kovaksi ja hurjaksi.[21] Se onnistui. Venäläisten miehittämä Itä-Preussi oli hävitetty autioksi ja ryöstetty puhtaaksi. Pahimmin olivat menetelleet kasakat, jotka tosin pitivät Venäjän rajamaitakin vihollismaana. Upseeritkin, varsinkin muonavarojen hankinnassa palvelevat, ottivat osaa ryöstöihin. Toiset katselivat olkapäitään kohauttaen sotamiestensä menoa, jotka muuttivat sotasaaliinsa rahaksi ja sitten koettivat onneansa heille siihen saakka tuntemattomassa korttipelissä.

Hallituksen politiikan suosima ja sodan kautta kiehumapisteeseensä yltynyt kansallisuuskiihko vietti voittojaan. Kun Itävalta-Unkarin armeijan slaavilaiset sotamiehet joukoittain menivät vihollisen puolelle, niin oletettiin itsestäänselväksi asiaksi, että Venäjän sotajoukon saksalaista kansallisuutta olevat sotamiehet seuraisivat tätä esimerkkiä. Natsionalistinen sanomalehdistö ja taantumukselliset puolueet vaativat sentähden, että heitä oli rangaistava heidän viakseen luulotellusta taipumuksesta uskollisuutensa rikkomiseen — yhtäkään tapausta ei voitu todeta — riistämällä maat heidän omaisiltaan ja karkoittamalla ne kotipaikoiltaan. Äärimmäisen oikeiston äänenkannattaja, Markov, kuulutti Kurskin semstvokokouksessa 31 p. jouluk. 1914 vielä lisäksi erään Etelä-Venäjän saksalaisten siirtolaisten tekemän rikoksen, jonka hän vasta nyt oli paljastanut: suuren Stolypinin murhan. Itse Venäjän armeijassa ei yleensä vainottu saksalaisia upseereja ja sotamiehiä heidän kansallisuutensa tähden, koska esimiehet pitivät arvossa heidän luotettavuuttaan ja urhouttaan ja sentähden mielellään lähettivät heidät vaaranalaisimmille paikoille. Sitävastoin juutalaisia, jotka poikkeusmääräysten perustuksella asettivat Venäjän sotajoukkoon suhteellisesti suurimman miesluvun, kaikissa rykmenteissä kohdeltiin sotamiehelle arvottomalla tavalla.

Yleinen oli se luulo, että venäläinen sotamies oli paljoa sopivampi ja paremmin varustettukin talvisotaretkeen kuin saksalainen. Kun lunta oli satanut paksulta ja pakkanen oli rakentanut sillat jokien ja järvien yli, odotettiin Pietarissa malttamattomasti marssia Berliiniä vastaan. Sitä ei kuulunut. Huolestuneet poliitikot hankkivat asiasta lähempiä tietoja ja saivat kuulla, että sotaministerin laiminlyönnin tähden ampumavarojen ja saappaiden puute esti kaiken etenemisen. Moite oli epäoikeutettu. Ei mikään maailmansodan sotapäällikkö ollut ennen sen alkamista pitänyt mahdollisena sellaista tykistöammuksien joukkomenekkiä kuin minkä uudenaikainen kenttätaistelu toi mukanaan. Oikeutettu sitävastoin oli toinen syytös, joka tehtiin Suhomlinovia vastaan, se, että hän oli lähettänyt rintamalle enemmän sotamiehiä kuin oli kiväärejä. Asia meni niin pitkälle, että pataljoonia aseettomina komennettiin taistelukentälle, jossa ne vasta niiltä joukko-osastoilta, joiden sijaan ne astuivat, taikka kaatuneilta saivat kiväärejä. Hätäytyneet isänmaanystävät puhuivat jo sotaministerin "petoksesta" ja viittasivat hänen loistaviin rauhanaikaisiin tuloihinsa, joista hän tai hänen rouvansa sai kiittää salaisia keskusteluja kruunun tavaranhankkijain kanssa.

Huolestunut mieliala sai ilmaisunsa duuman salaisessa istunnossa, joka 6 p. helmik. 1915 oli uudestaan kutsuttu kokoon. Suhomlinov antoi rauhoittavia tietoja, jotka myöhemmin näyttäytyivät vääriksi. Edustajat lausuivat hänelle vielä kerran luottamuksensa. Myöskin erinäiset väärinkäytökset, joihin hallitusvirastot tai muonituskenraalit olivat "lisätyn suojelustilan" tai sotatilan turvissa tekeytyneet syypäiksi — oikeudenloukkaukset, ryöstöt, kieli- ja uskonsorto —, otettiin muutamien edustajien aloitteesta puheeksi. Salaisessa istunnossa ilmennyt lievä sodankäynnin arvostelu vaihtui julkisessa istunnossa suuriääniseen yltiöisänmaallisuuteen. Puhemies Rodsjanko laski avajaispuheensa perustukseksi profeetta Jesaian sanat: "Jumala on kanssamme, kuulkaa se, te pakanat, ja laskekaa aseenne." Jo Nikolai I oli 14 p. maalisk. 1848 lausunut tämän varoitussanan Länsi-Europalle ja siellä herättänyt kummastusta. Kaikki myöhemmät puheet henkivät voimakasta voitontahtoa. Edistysmielinen Karaulov lausui kasakkain nimessä, että "rauha oli tehtävä vain Berliinin raunioilla ja Wilhelm II:n haudalla". Helmikuun 11 p. duuman istunnot lykättiin marraskuun 15 p:ään. Kaikki luulivat varmasti, että sota silloin olisi voitokkaasti päättynyt.

Helmikuun 11 p. Hindenburg aloitti Masurin talvitaistelun, joka suurin tappioin ajoi kymmenennen armeijan ulos Itä-Preussista.

Hallituksen vastaus tähän tappioon oli laki 15 p:ltä helmikuuta saksalaista kansallisuutta olevien vihollismaan ja Venäjän alamaisten maaomaisuuden pakkoluovuvutuksesta. Koska se oli laadittu kiireessä ja oli epäselvä ja lainopillisesti kestämätön, niin annettiin sittemmin joukko täydennyslakeja, aina duuman ollessa hajalla 87. hätäpykälän nojassa. Ne kovensivat vain ensimmäisiä määräyksiä. Niinpä täydennyslaki 28 p:ltä heinäk. 1916 kumosi alkuperäisen lain poikkeusmääräyksen sotaan osaa ottavien vanhempien hyväksi. Hallinnollista tietä tämä jo ennen oli tapahtunut. Rintamalla taistelevat saksalaista kansallisuutta olevat sotamiehet eivät, huolimatta kaikista rukouksista, rykmentinkomentajalta saaneet siitä mitään todistusta, eikä heitä siis pidetty sotaan osaa ottajina. Kiihkokansallinen sanomalehdistö vaati saksalaista kansallisuutta olevien valtionkansalaisten lähettämistä Volgan takaiselle alueelle ja Siperiaan, ja tätä alettiin 22 p. tammik. 1915 tehdä Puolassa ja sitä jatkettiin sitten säälimättömällä kovuudella Volhyniassa ja Podoliassa. Tuloksena oli seuraava asiaintila: saksalaista kansallisuutta olevat venäläiset sotamiehet, jotka taistelussa vihollista vastaan uskollisesti täyttivät velvollisuutensa tsaaria ja valtakuntaa kohtaan, olivat virallisesti kavaltajain kirjoissa. Rangaistukseksi siitä heiltä riistettiin heidän maaomaisuutensa ja heidän omaisensa karkoitettiin. Sodan päätyttyä heidän tuli seurata omaisiansa maanpakoon. Heidän omaisuutensa luvattiin venäläisille talonpojille ja lain mukaan myöskin niille vihollisvaltojen alamaisille, jotka olivat rikkoneet uskollisuudenvalansa. Sillä asetettiin tähänastiset kunnia- ja oikeuskäsitteet päälaelleen. Tätä hallituksen politiikkaa kiihkokansallinen sanomalehdistö tervehti viisaana ja oikeana sekä taantumukselliset puolueet valtiota säilyttävänä tekona, joka oli tyydyttävä venäläisen talonpojan vaarallista maannälkää. Niin ei käynyt. Arvohenkilöt, duumaedustajat, keinottelijat, joilla oli hyvät suhteet, saivat pilkkahinnasta osan saksalaisten siirtolaisten maasta, jonka he sitten voitolla myivät toisille.

Samanlaatuisia siirtokauppoja tehtiin valloitetussa Galitsiassa. Käskynhaltijan, kreivi Bobrinskin ystävät ja hengenheimolaiset hankkivat itselleen Itävallan kruununtiloja, myydäkseen ne sitten sodan jälkeen muutaman tuhannen prosentin voitolla. Tämä keinottelu näytti olevan vallan vaaraton. Huhtikuun 22 p. 1915 Nikolai II Lembergissä juhlallisella puheella toimitti "vapautetun Puna-Venäjän liittämisen yksimieliseen mahtavaan ja jakamattomaan Suur-Venäjään". Ne olivat suurimman voitonriemun päiviä. Venäjän joukot olivat menneet Karpaattien yli ja uhkasivat Budapestia. Joka hetki odotettiin tietoa siitä, että liittolaislaivasto oli tunkeutunut Dardanellien läpi. Maihinnousujoukkoa koottiin Odessaan Konstantinopolin miehittämiseksi. Mitä tarmokkaimmin tehtiin työtä Itä-Galitsian venäläistyttämiseksi ja käännyttämiseksi oikeauskoiseen oppiin. Vuoret ja virrat, kaupungit ja kylät saivat venäläiset nimet. Oikeuslaitos, hallinto ja koulu venäläistytettiin; kaikki ukrainalaiset kirjakaupat, sanomalehdet, sivistysyhdistykset ja kansankirjastot lakkautettiin; vastustelevat ukrainalaiset vietiin venäläisiin vankiloihin, niiden joukossa myöskin ukrainalaisen kirjakielen luoja, Lembergin professori Hrushevski. Pahemmin vielä kuin Puolan tsaarikunnassa venäläinen virkavalta mellasteli uudessa rajamaassa.[22]

Käskynhaltija Bobrinskin kutsusta oli hänen hengenheimolaisensa Eulogius, Venäjän kansan liiton jäsen ja Volhynian arkkipiispa, pappeineen ja santarmeineen samonnut valloitettuun maahan parantaakseen sen uskontoa. Kreikkalaisunieeratuille[23] papeille annettiin valittavaksi joko kirkostaan luopuminen tahi lähtö Siperiaan. Maasta raahattujen sielunhoitajien sijaan tuli sitten oikeauskoisia pappeja orvoksi jääneisiin seurakuntiin juurta jaksain hävittämään unionin[22] kerettiläisyyttä. Kreikkalais-unieeratun kirkon metropoliitta, kreivi Andreas Szeptycki, vietiin ensin vangittuna Kurskiin ja suljettiin sitten "jatkuvan uppiniskaisuuden tähden" pyhän synodin käskykirjeellä 21 p:ltä syysk. 1916 Susdalin kerettiläisvankilaan. Vasta tsaarivallan kukistuessa hän ja muut vangit saivat vapautensa takaisin.

Huonoimmin kävi Galitsian lukuisalle juutalaisväestölle. Pilkallisesti nauraen virkamiehet ilmoittivat heidän esimiehilleen, että Galitsian juutalaiset "heidän kotimaansa vapauttamisen kautta Itävallan ikeestä" olivat saavuttaneet yhdenvertaisuuden Venäjän juutalaisten kanssa. He eivät saaneet enää omistaa eivätkä vuokrata maata, eivät vapaasti liikkua eivätkä edes kokoutua, he eivät saaneet enää pitää sabbatia pyhänä eivätkä edes viettää jumalanpalvelusta synagogassa ilman poliisin lupaa, he saivat vain olla kiitollisia, että yleensä säästettiin heidän henkensä.

Venäjän sotajoukot, upseerit yhtä vähän kuin sotamiehet, eivät olleet osallisina ukrainalaisen väestön sortamiseen. Talonpojat ottivat alussa maahan hyökkäävän vihollisen varsin ystävällisesti vastaan, sillä he uskoivat venäläisten tulevan pelastajina puolalaisten herruudesta. Miehitysviranomaisten toimenpiteet selvittivät heille pian heidän erehdyksensä. Juutalaisia venäläiset sotajoukotkin kaikkialla ryöstivät ja rääkkäsivät, sillä heitä pidettiin pettureina ja roistoina. Rangaistukseksi siitä tai vain ajanvietokseen kasakat hirttivät useita.

Toukokuussa 1915 alkava saksalainen hyökkäys muutti sotaisen aseman. Galitsiassa alkoi venäläisten suuri maastalähtö, joka kohosi ylimmilleen, kun Lemberg 20 p. kesäkuuta tyhjennettiin. Virkamiehet, santarmit, papit, kauppiaat ja keinottelijat riensivät pettyneinä takaisin kotimaahansa. Heidän kanssaan kulkivat ne galitsialaiset talonpojat, joille Eulogius palkaksi heidän kääntymisestään oikeauskoisuuteen oli luvannut saksalaisten kerettiläisten maat Volhyniassa. Mukanaan lähtijät kuljettivat paljon ryöstettyjä talouskaluja sekä panttivankeja ja epäluulonalaisia: maapäivien jäseniä, kaupunkineuvoksia, tuomareja, tehtailijoita, lääkärejä, opettajia, pappeja, insinöörejä ja ylioppilaita. He täyttivät myöhemmin tuhansin Kiovan vankilat, kunnes heidät päästettiin vapaiksi tai mielipiteidensä tähden lähetettiin Siperiaan.

Vielä raaemmassa muodossa tapahtui hallituksen määräämä tyhjentäminen vihollisen uhkaamissa rajamaissa, Puolassa, Liettuassa ja Kuurinmaalla. Ensimmäisinä, jo aikoja ennen vihollisten tuloa, juutalaisten täytyi päistikkaa tyhjentää uhatut alueet ja jättää omaisuutensa sikseen. Pilkaten ja häväisten heidät kokoutumispaikoissa sullottiin karjavaunuihin, vietäviksi itään päin, tietämättä minne. Ylemmät rautatievirkamiehet pitivät isänmaallisena tekona lisätä noiden pakollisten pakolaisten kärsimyksiä sulkemalla vesihanat rautatieasemilla. Ainoat, jotka voivat antaa noille Venäjän alamaisille apua heidän omaa esivaltaansa vastaan, olivat ulkomaiden konsulit. Missä sellaisia oli, siellä heitä pyytämällä pyydettiin pelkästänsä näyttäytymällä ilkitekopaikalla palauttamaan virkamiehet laillisuuden rajoihin. Pelättiin heidän kertomuksiaan ulkomaille, missä oli sangen kierot käsitykset Venäjän oloista sodan aikana. Niinkuin pilkaksi rääkätyt juutalaiset saivat kirjeitä Amerikassa olevilta sukulaisiltaan, jotka onnittelivat heitä saamastaan yhdenvertaisuudesta.

Kun sitten vihollinen todella ilmestyi, niin 18. ja 45. ikävuoden välinen miespuolinen väestö sai käskyn poistua ja lähtiessään tuhota laihot, työkalut ja tehdaslaitokset. Velvollisuus isänmaata kohtaan vaati, niin sanoi Novoje Vremja 2 p. heinäk. 1915, jättämään viholliselle vain erämaan. Puolan sanomalehdistö antoi tunnussanan: pysykää kotimaassa! Mutta se ei voinut estää sitä, että Varsovan tyhjentämisessä Lembergin kohtaukset uusiutuivat. Poislähtevät venäläiset virastot ottivat tuhansia valtiollisia vankeja mukaansa, niiden joukossa 12-vuotiaita poikia ja tyttöjä, joita epäiltiin venäläisvihollisesta mielialasta. He saivat huonon hoidon Moskovan täpötäysissä vankiloissa. Puolalaiset lehdet eivät voineet estää sitä, että sotajoukot peräytyessään polttivat kyliä, kauppaloita ja tehtaita, että kasakat piiskallansa ajoivat tuhansia talonpoikia maantielle, vaeltamaan itää kohti. Monta kertaa vihollisen odottamattoman nopea ilmestyminen pelasti väestön joutumasta kuljetetuksi vieraaseen maahan. Saksalaisten marssi Kuurinmaahan synnytti valtavan pakolaisaallon, joka vyöryi Riikaa kohti. Kun sotajohto siihen aikaan ei pitänyt kaupungin puolustamista mahdollisena, niin kenraalikuvernööri Kurlov 5 p. heinäkuuta käski viedä pois kaikki, kirkonkellot, muistomerkit, pankit, tehtaat ja metalliesineet. Viiden viikon kuluessa kuljetettiin 14,000 rautatievaunussa 400 teollisuuslaitoksen koneet ja tarveaineet ympäri koko Venäjän, missä niitä osaksi käytettiin uuteen työhön, osaksi ne ruostuivat ja hävisivät lukitsemattomissa varastohuoneissa, omistajiensa tietämättä niitä sieltä hakea. Samassa lähti noin 100,000 työmiestä ja virkailijaa Riiasta, jonka teollisuus yhdellä iskulla oli tuhottu.

Lokakuulaisten, edistysmielisten ja kadettien puoluejohtajat kokoutuivat kesäkuun alussa salaiseen neuvotteluun Pietariin. Ammattimiesten mielestä Venäjän armeijan lakkaamattoman peräytymisen pääsyynä oli tykistöammuksien puute, johon Suhomlinov oli syypää. Poliitikkojen mielestä sotaministerin velvollisuutensa-laiminlyönti oli välttämättömänä seurauksena hallitusjärjestelmästä, jonka kykenemättömyys oli aiheuttanut sotilaallisen romahduksen. Vain hallitusjärjestelmän perinpohjainen muuttaminen englantilaisen parlamentarisuuden mallin mukaiseksi voisi poistaa epäkohdat ja tuottaa voiton, jonka sotajoukon miesluvun suuremmuus takasi. He päättivät sentähden viipymättä herättää henkiin yhdyskuntia, joiden oli määrä sotajoukolle hankkia puuttuvat varat ja jotka samalla sisältäisivät uuden hallituksen idun, joka, senaikuisen hallituksen joko vapaaehtoisesti tai pakosta väistyttyä, heti voisi ottaa käsiinsä valtion johdon. Kaupan ja teollisuuden edustajien kongressin muodossa he kutsuivat kokoon eräänlaisen parlamentin, joka 8 p. kesäkuuta noin 5,000 jäsenen suuruisena kokoutui Pietarissa. Jo kolmantena päivänä poliisi hajoitti sen, sillä liian myrskyisesti se oli vaatinut duumaa heti kutsuttavaksi kokoon isänmaan pelastamiseksi "raa'asta" vihollisesta ja "kykenemättömästä" hallituksesta. Kesäkuun 15 p. Miljukov, Gutshkov, Jefremov, ruhtinas Lvov, Tshelnokov y.m. ilman hallituksen suostumusta perustivat seuraavat yhdyskunnat:

1. Ylisotateollisuuskomitean Pietariin, jonka johdossa perustettavien maakunnallisten sotateollisuuskomiteain oli määrä valmistaa kaikki sotatarpeet.

2. Semstvo- ja kaupunkiliiton, joiden molempien yhdyskuntien yhteinen valiokunta piti istuntojaan Moskovassa. Tämän "semgoran" (lyhennys sanoista "semski i gorodskoi sojus") viralliseksi tehtäväksi oli suunniteltu laajaperäinen avustustoiminta sairaiden ja haavoitettujen sotilaiden hyväksi, salaiseksi taas "yhteiskunnallisten voimien järjestäminen" vallassa olevan hallituksen kukistamiseksi.

3. "Erityinen komitea sotaministeriön yhteydessä." Sen piti välittää molempien toisten komiteain sekä hallituksen välistä yhteyttä, asettua henkilökohtaiseen ja valtiolliseen kosketukseen korkeampien sotilashenkilöiden kanssa ja koettaa voittaa näiden salainen suostumus hallitusvaihdokseen.

Novoje Vremja, joka sodan alusta alkaen oli Englannin hallituksen palkkaama, pilkkasi ensin näitä yhdyskuntia, jotka tahtoivat auttaa hallitusta, joka muka ei ensinkään heidän apuansa tarvinnut. Sitten se äkkiä muutti puhetapansa Englannin lähettilään, sir Buchananin viittauksesta, joka Venäjän tappioiden tähden oli asettunut läheiseen valtiolliseen yhteyteen Miljukovin kanssa, jota hän piti tulevaisuuden miehenä.

Moskovan kenraalikuvernööri, ruhtinas Jussupov, muuan tsaarin sukulainen, piti parhaana viihdyttää kansan tyytymättömyyttä sotatappioiden ja yhä kohoavien hintojen johdosta antamalla luvan pogromin toimeenpanemiseen. Mutta kun Moskovassa ei ollut juutalaisia, niin hän kesäkuun 10 p. päästi roskaväen irti tehtaita, kauppoja ja taloja vastaan, joita omistivat saksalaissyntyiset Venäjän alamaiset. Pogromi tapahtui, niinkuin tavallisesti, ryöstöineen ja murhapolttoineen, murhineen ja tappoineen; mutta vastoin ohjelmaa siinä suhteessa, että myöskin venäläisiä, italialaisia, ranskalaisia, englantilaisia ja belgialaisia kohtasivat samat hirmutyöt. Hävittämällä 475 konttoria, kauppaa ja tehdasta sekä ryöstämällä putipuhtaaksi 307 taloa oli tehty 500 miljoonan ruplan vahinko. Pantiin toimeen tavanmukainen senaattoritarkastus ja joulukuussa 1915 muutamia syyllisiä asetettiin oikeuden eteen. Tuomiot olivat isänmaallisiin vaikuttimiin nähden sangen lievät: varkaat jotka tunnustivat vapautettiin, murtovarkaat rangaistiin 7 päivän arestilla, murhaajat vuoden vankeudella. Niiden vastakohtina olivat tuomiot, joita sotaoikeudet samana vuonna olivat langettaneet sellaisia syytettyjä vastaan, joita ei voitu todistaa mihinkään rikokseen syypäiksi paitsi että kuuluivat sosiaalidemokraattiseen puolueeseen: kahdeksan vuoden pakkotyö ja sitä seuraava elinkautinen pakollinen siirtolaisuus Siperiassa. Sen täytyi kokonaan hämmentää kansan ilmankin heikko oikeustajunta.

Pysyväinen saksalaisvaino tapahtui Itämeren-maakunnissa. Hallinto menetteli tässä väärin ja mielivaltaisesti.[24]

Se paha vaikutus, minkä Jussupovin tapa rauhoittaa kansaa teki ulkomaihin, sai hallituksen vahvistamaan uudet yhdyskunnat ja myöntämään niille myöskin pyydetyn luoton niiden julkisia ja salaisia pyrintöjä varten. Kuitenkin se varmuuden vuoksi nimitti "sotaministeriön yhteydessä toimivan erityisen komitean" puheenjohtajaksi sotaministerin itsensä. Siihen eivät "yhteiskunnan" valitsemat komiteanjäsenet Rodsjanko ja Gutshkov voineet suostua, koska he pitivät Suhomlinovia isänmaankavaltajana. Uusien sotanäyttämöltä tulleiden onnettomuudensanomien vaikutuksen alaisena hallitus piti jatkuvaa mukautumista yleisen mielipiteen vaatimuksiin välttämättömänä. Se ei vapauttanut virastaan ainoastaan Suhomlinovia, vaan vielä kolme katkerasti vihattua ministeriä, Maklakovin, Shtsheglovitovin ja Sablerin. Sisäministeriksi tuli siihenastinen valtakunnan hevossiitoslaitoksen johtaja Shtsherbatov, hyvää tarkoittava mies ja hevoshoidon etevä tuntija. Mutta sillä olkoonkin, arveli Goremykin, myöntyväisyyden mitta täysi. Duumaa ei kutsuttaisi kokoon ennen määräaikaa, 15 päivää marraskuuta.

Kaikkien puolueiden edustajat, lukuunottamatta oikeistoa olivat sillävälin koolla Pietarissa ja odottivat malttamattomasti parlamentin avaamista. Kun Miljukov 6 p. heinäkuuta heidän puolestaan ministeristön puheenjohtajalta vaati, että duuma heti oli kutsuttava kokoon, niin hän sai kiertelevän vastauksen. Herrojen pelko on kuitenkin liioiteltua, arveli vanha Goremykin, kaikki kävisi kyllä jälleen hyvin. Mutta eipä käynytkään hyvin. Turhaan ammatillinen sotilaslehti "Venäläinen invaliidi" ponnisti voimiansa tehdäksensä joka tappiosta strategisen voiton, "joka houkutteli vihollisen pois asemastaan". "Lembergin tyhjentäminen oli ylenmäärin suotuisa ja oli niinkuin ukkosen isku kohdannut vihollista." "Jopa Varsovankin tyhjentäminen hankkisi meille valtavia strategisia etuja." Masentuneen mielialan kohottamiseksi avattiin Pietarissa 7 p. heinäkuuta voitonmerkkinäyttely, jonka suurin merkillisyys oli Insterburgin sotilasyhdistyksen lippu.

Sillävälin syntyi kaikissa suuremmissa kaupungeissa sotateollisuuskomiteoja, joita hallitus rahallisesti kannatti. Kun se tuli tiedoksi, niin sellaisetkin kaupungit, joissa ei ollut mitään teollisuutta, perustivat teollisuuskomiteoja, joiden lukumäärä vuoden lopussa oli 260. Rehellisen isänmaallisuuden rinnalla niissä oli puhdasta keinotteluhenkeä. Saaliinhimoisina niiden edustajat sekä "semgoran" lähetit heinäkuussa riensivät Riikaan, sikäläisiä teollisuuslaitoksia tyhjennettäessä sotilaallisen tilauksen varjossa anastaakseen koneita, piirustuksia, malleja, puolivalmisteita j.n.e., "ottaakseen mukaansa sivistyksen rajamaasta ja jättääkseen loput viholliselle". Nämä sanat, jotka lausui eräs Riikaan saaliinhakuun tullut teollisuusmies, ilmaisivat Keski-Venäjällä vallitsevan käsityksen, jossa sodasta ja isänmaanrakkaudesta tehtiin loistava afääri. Moskovan sotasaalistajat ottivat lukuun sen mahdollisuuden, että Puola ainaiseksi erotettaisiin valtakunnan yhteydestä ja he siten lopullisesti vapautuisivat hankalasta kilpailusta. Ei myöskään Liettuan ja Kuurinmaan luovutus heidän silmissään merkinnyt mitään erityistä onnettomuutta. Vain Väinäjoen poikki vihollinen ei saisi mennä, sillä Riika oli Moskovan luonnollinen satama. Riika oli siis, maksoi mitä maksoi, Venäjälle säilytettävä, mutta hävitetyn teollisuuden entiselleen-saattaminen olisi "sotilaallisista syistä" ainiaaksi kiellettävä tuolta vastaiselta rajalinnoitukselta. Elokuussa lähetettiin sentähden Riikaan kiireesti lisävoimia, jotka saapuivat siksi ajoissa, että Väinäjoen linja voitiin säilyttää. Vihollinen oli jättänyt käyttämättä heinäkuussa olleen suotuisan tilaisuuden.

"Ei joka vuosi Jumala lähetä sellaista sotaa", arveli hyvillään suuri sotasaalistaja ja Nisnij Novgorodin pormestari, Sirotkin. Kolmea vuosisataa ennen suuri isänmaanystävä ja Nisnij Novgorodin kaupunkineuvos, Minin, oli taivuttanut porvariston uhraamaan puolet omaisuudestaan luhistuvan Moskovan valtakunnan pelastamiseksi. Ajat olivat huonontuneet, kansalaismieli kadonnut.

Sunnuntaina, elokuun 1 p. 1915, sodan alkamisen vuosipäivänä, papit kaikissa Pietarin kirkoissa lukivat pyhän synodin laatiman kehoituksen taisteluun "jumalatonta" vihollista vastaan, joka muutaman pyhän Serafimin ennustuksen mukaan vain väliaikaisesti oli miehittävä eräitä rajamaakuntia ja jonka Venäjä sitten oli voittava. Taurian palatsissa avattiin valtakunnanduuma. Ministeristön puheenjohtaja kehoitti kaikkia puolueita yksimielisyyteen "raakaa" vihollista vastaan ja ilmoitti hallituksen päättäneen sodan voitokkaan päättämisen jälkeen myöntää Puolalle itsehallinnon sekä muille, Venäjälle uskollisille vieraille kansoille hyväntahtoisen kohtelun. Uusi sotaministeri, kenraali Polivanov, antoi tiedoksi, että Puola oli tyhjennettävä, sota oli kestävä vielä kauan ja 8 miljoonan miehen suuruinen nostoväki kokoonkutsuttava, Saksan "raa'an ja hengettömän vallan" murtamiseksi, joka 43 vuotta oli valmistautunut sotaan. Meriministeri Grigorovitsh lupasi, että Venäjän Mustanmeren-laivasto pian valloittaisi Konstantinopolin. Ulkoministeri Sasonov ilmoitti Kiinan 7 p. kesäk. 1915 tunnustaneen Venäjän herruuden Pohjois-Mongoliassa ja teki eräitä viittauksia 16 p. heinäk. 1915 Japanin kanssa tehtyyn salaiseen sopimukseen, joka edellytti venäläis-japanilaista suojelusherruutta Kiinassa. Raha-asiainministeri Bark kertoi sodan siihen saakka maksaneen 6 miljaardia ruplaa ja tulevaisuudessa tulevan maksamaan vielä paljoa enemmän, josta syystä oli pantava toimeen tulovero. Uusi sisäministeri, ruhtinas Shtsherbatov, vakuutti duumalle olevansa sangen suvaitsevainen, mutta ei voivansa sitä kärsiä, että Venäjän saksalaiset siirtolaiset halveksivat venäjän kieltä ja venäläisiä tapoja, minkä hän oli todennut Amerikassa, jossa hän oli tavannut Venäjältä tulleita saksalaisia, jotka eivät ymmärtäneet venäjän kieltä. Myöskin Venäjän stundisteja hän piti Saksan hallituksen kätyreinä, semminkin kun vuosia sitten eräs Lontoossa julaistu stundistien kuvalehti oli sisältänyt Wilhelm II:n kuvan.

Kykenemättömyyden syytös, jonka duuman enemmistö, vastatessaan hallituksen selityksiin, hallitusta vastaan teki, näytti saavan oikeutusta samanaikuisista sotatapauksista. Elokuun 1 p. vihollinen miehitti Mitaun. Hallitus kielsi julkaisemasta tietoa, ettei Pietarin väestön hätäytynyt kiihtymys vielä yltyisi. Elokuun 5 p. Varsova antautui. Elokuun 18 p. Kovno ja päivää myöhemmin Novogeorgijevsk (Modlin) valloitettiin. Näistä molemmista linnoituksista, jotka olivat teknillisesti mitä parhaiten varustettuja, oli varmasti odotettu, että ne ainakin vuoden kestäisivät. Syy häpeälliseen antautumiseen oli vastuunalaisissa miehissä. Kovnon komentaja, kenraali Grigorjev, oli, ennenkuin vihollinen ilmestyi, kansallisesta epäluulosta karkoittanut kaikki ne upseerit ja sotamiehet, joilla oli ei-venäläiset nimet. Mutta saksalaisten hyökkäyksen alkaessa hän pelkurimaisesti pakeni linnoitukseen putoavien granaattien jyrinää Vilnaan ja luovutti hänelle uskotun linnan viholliselle.

Silloin masentunut mieliala yht'äkkiä kohosi erään mielisairaan teon johdosta.

Elokuun 20 p. ilmestyi saksalaisia torpedoveneitä Pernaun edustalle; ne salpasivat pääsyn satamaan upottamalla sen suuhun neljä anastamaansa venäläistä höyrylaivaa ja lähtivät sitten pois, jolloin rannalta käsin heidän jälkeensä lennätettiin muutamia vaarattomia kiväärinlaukauksia. Kaupungissa syntyi pakokauhu, ja kaikki virastot ja osa asukkaita pakeni sisämaahan. Silloin juoppohulluutta poteva kaupungin komentaja, hovitallimestari ja eversti M. Rodsjanko, räjähdytti ilmaan kaikki tehtaat ja sähkötti veljelleen, duuman puhemiehelle, torjuneensa eräällä nostoväkipataljoonalla saksalaisen laivaston hyökkäyksen ja ottaneensa vangiksi neljä vihollisen laivaa.[25] Tämä voitonsanoma ilmoitettiin saman päivän iltana Taurian palatsiin kokoutuneille kansanedustajille, jotka alkoivat ilosta itkeä ja toisiansa suudella. Sähkölennätin antoi "voitosta" tiedon koko Venäjälle, joka siitä sai uutta toivoa sodan onnelliseen päättymiseen.

Moskovan kaupunginduuma etupäässä ja sitä seuraten semstvo- ja kaupunginvaltuutetut sekä sotateollisuuskomiteain, myllärien ynnä muiden ammattien edustajien kongressit vaativat yksimielisesti "kykenemättömän" hallituksen vapaaehtoista väistymistä ja parlamentillisen ministeristön muodostamista. Novoje Vremjakin puhalsi samaan torveen. Sillä oli vaikutuksensa natsionalisteihin, joista osa kreivi Bobrinskin johdossa erosi muista "edistysmielisinä natsionalisteina" ja yhtyi kadetteihin, edistysmielisiin, lokakuulaisiin ja keskustaryhmään "edistysmieliseksi blokiksi". Monien neuvottelujen jälkeen se 4 p. syyskuuta astui julkisuuteen, julkaisten sangen maltillisen ohjelman. Se vaati parlamentillisen ministeristön nimittämistä, valtiollisten rikosten armahdusta, uskonto- ja kielivainojen lopettamista — paitsi saksankielisiä koskevia —, kansanvaltaisia uudistuksia sekä ehdotonta raittiutta. Natsionalistien vaatimuksesta blokki ilmoitti vastustavansa uskontunnustusta ja kansallisuutta koskevien rajoittavien lakimääräysten kumoamista sekä Suomen itsehallinnon palauttamista. Riitaa oli siitä, kuka blokin jäsenistä tulisi ministeriksi. Rodsjanko, duuman puhemiehenä, ja ruhtinas Lvov, semstvoliiton puheenjohtajana, vaativat molemmat ministeripresidentin paikkaa, kun taas natsionalistit asettivat ehdolle maatalousministeri Krivosheinin. Ylisotateollisuuskomitean puheenjohtaja Gutshkov oli kahden vaiheella, pitikö hänen ottaa osalleen sota- vaiko sisäministeriön johto. Miljukov tahtoi tulla ulkoministeriksi, minkä lokakuulaisetkin pitivät oikeana ja kohtuullisena. Senaikuisista kabinetin jäsenistä sai blokin silmissä armoa vain valistusministeri kreivi Ignatiev, joka oli tehnyt itsensä rakastetuksi vapaamielisillä toimenpiteillä, joita kuitenkin hänen alaisensa vain harvoin olivat panneet täytäntöön. — Se oli riitaa paavin parrasta.

Blokin johtajat uskoivat varmasti, että Goremykin ja hänen virkakumppaninsa "kykenemättömyytensä" tuntien vapaaehtoisesti väistyisivät paikoiltaan. Silloin tapahtui 5 p. syyskuuta odottamaton käänne. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh luopui ylipäällikkyydestä ja lähti kohtaloonsa alistuneena Kaukasiaan, poimiakseen sikäläisen armeijan johtajana taistelussa turkkilaisia vastaan niitä laakereita, jotka onnetar oli häneltä kieltänyt sodassa Saksaa vastaan. Huhu kertoi, että Rasputin oli aikaansaanut hänen kukistuksensa, että tsaari oli saanut tiedon eräästä aikeesta, joka 29 p. elokuuta oli otettu puheeksi muutamassa salaisessa kokouksessa Moskovassa edistysmielisen Konovalovin luona: oli muka pyydettävä suuriruhtinasta, että hän ylipäällikkönä omavaltaisesti kutsuisi toimeen parlamenttiin nojautuvan ministeristön. Voittajana Nikolai Nikolajevitsh olisi voinut uskaltaa vallankaappausta parlamentillisessa tai, mikä paremmin vastasi hänen luonnettaan, yksinvaltaisessa mielessä; voitettuna hän ei sitä voinut. Tsaari itse otti nyt ylipäällikkyyden ja siirsi asuinpaikkansa Tsarskoje Selosta Mohileviin. Sota-asiat veivät tästä lähin koko hänen niukan työaikansa. Sisäpolitiikan johdon hän täydellä luottamuksella uskoi Goremykinille. Tuo 76-vuotias vanhus horjui: pitikö hänen pitää kiinni nuoruutensa ja miesikänsä valtiomieskäsityksistä vaiko keskustella blokin kanssa kokoomusministeristön muodostamisesta, jota monet hänen kabinettinsa jäsenet jo salaa olivat tehneet. Silloin hän "yhdistyneen aatelin neuvoston" esimieheltä, A. Strukovilta, sai virallisen kirjeen, jossa tämä taantumusmies maa-aateliston nimessä pani vastalauseensa parlamentillisen ministeristön kutsumista vastaan. Se ratkaisi. Novoje Vremja sai viittauksen ja selitti lukijoilleen, että blokin ohjelma oli kadettinen ja siis mahdoton hyväksyä. Syyskuun 11 p. Goremykin virkatoveriensa tietämättä lähti Mohileviin ja ilmoitti tsaarille, että duuma puheillansa hermostutti maata ja olemalla koossa esti 87. pykälän nojassa tapahtuvaa lainsäädännöllistä toimintaa. Alttiisti Nikolai II allekirjoitti hänen eteensä asetetun käskykirjeen, joka keskeytti duuman istunnot aina marraskuun loppuun. Palattuaan Goremykin säikähtyneelle ministerineuvostolle ilmoitti tsaarillisen käskyn vain tiedonantona, ja jyrkästi hän torjui kauhistuneena hänen luokseen rientäneen Rodsjankon pyynnön, että hallitsijan ratkaisu peruutettaisiin.

Syyskuun 16 p. duuma ääneti kuunteli tsaarillista hajautumiskäskyä ja piti sitten suurimman kiihtymyksen vallitessa yksityisen istunnon. Oikeisto lausui pilkallisin sanoin tyytyväisyytensä tämän, "keltaisen" blokin (joksi Markov sitä sanoi) politiikan surkean lopun johdosta. Kuohuksissaan vastasi heille kadetti Shingarjov ja — alkoi itkeä. Toisetkin edustajat nyyhkyttivät. Tsheidse ja Kerenski vaativat duumaa kääntymään kansan puoleen ja kehoittamaan sitä nousemaan kapinaan hallitusta vastaan. Mutta kansaneduskunnan enemmistö vastusti vielä jyrkästi vallankumouksellista menettelyä. Se päätti kääntyä tsaarin puoleen ja selittää hänelle, joka ei mitään asiasta aavistanut, millainen oli maan asema. Rodsjanko sai sen toimekseen. Mutta hoviministeriö kielsi kansaneduskunnan puhemieheltä hänen pyytämäänsä puheille-pääsyä tsaarin luo ja surullisena Rodsjanko matkusti maatilallensa Etelä-Venäjälle. Sama kohtalo tuli myöskin erään semgoran lähetyskunnan osaksi, jonka johdossa oli ruhtinas Lvov, ja jonka semstvo- ja kaupunkiliiton myrskyiset kongressit 22 p. syyskuuta olivat valtuuttaneet taivuttamaan tsaaria politiikkansa muuttamiseen.

"Edistysmielisen blokin" politiikka oli tehnyt surkean haaksirikon juuri sinä hetkenä, jolloin saksalainen hyökkäysliike lakkasi ja välitön vaara meni ohi. Hovissa laskettiin leikkiä "lapsellisesta parlamentillisuusjaarittelusta".

Samoin raukesivat sosiaalidemokraattien ja trudovikkien ponnistukset "kansan" nostattamiseksi hallitusta vastaan. Yleinen työväen vastalauselakko estyi Pietarissa kenraalikuvernöörin uhattua, että sotatilan nojassa sotaoikeus tulisi tuomitsemaan kapinalliset elinkautiseen pakkotyöhön. Moskovassa, missä oli vain "lisätty suojelustila", vastalauselakko puhkesi. Se kävi pian kovin kiusalliseksi, ei hallitukselle vaan Moskovan asukkaille. Goremykin piti mitä ankarimpia poliisitoimenpiteitä oikeutettuina voidakseen torjua uusia "edistysmielisen blokin hyökkäyksiä hallitsijan oikeuksia vastaan". Suvaitsevainen sisäministeri ruhtinas Shtsherbatov sai 9 p. lokakuuta eronsa, ja hänen sijaansa nimitettiin A. N. Hvostov. Nisnij Novgorodin kuvernöörinä hän "tarmokkailla toimenpiteillään" oli jättänyt huonon muiston, äärimmäisen oikeiston johtajana hän elokuussa oli sanonut sisäpolitiikan ainoiksi tehtäviksi saksalaisen "pakkoherruuden" ja "juutalaisten aikaansaaman" tavarankallistumisen vastustamista. Kun hänen puheensa aina olivat herättäneet remuavia suosionosoituksia parlamentin oikeistossa, niin Goremykin uskoi tuossa suuressa, paksussa miehessä, jolla oli raa'at mongolikasvot, keksineensä ankaralle sortopolitiikalle tarmokkaan ja samalla kansanomaisen johtajan. Hvostovin toimesta tsaari 16 p. lokakuuta määräsi sotatilan Moskovassa, voidakseen jyrkillä toimenpiteillä, niinkuin Pietarissakin, tehdä lopun vastalauselakosta ja "sotilaallisista syistä" kieltää kaikki kongressit lukuunottamatta Venäjän kansan liiton pitämiä, jonka jäsen ministeri oli.

Suuri kirkollinen häväistysjuttu käänsi lokakuussa huomion sodasta ja politiikasta pois. Tobolskin arkkipiispa Siperiassa, Varnava, oli 11 p. syyskuuta omavaltaisesti koroittanut erään kuolleen edelläkävijänsä oikeauskoisen kirkon pyhimykseksi. Tästä kuulumattomasta teosta pyhä synodi tahtoi vetää hänet vastuuseen ja haastoi hänet eteensä. Varnava tuli, kohteli ylintä kirkollista virastoa talonpoikaisella uhmalla ja voitti, sillä Rasputin oli hänen ystävänsä.

Venäläisen sotajohdon sokeasti noudattama vuoden 1812 sodankäyntitapa oli hallitukselle tuottanut uuden pulman entisten lisäksi. Rahtivaunuihin tiheästi sullottuina, talonpoikaisrattailla kyyköttäen, jalan kulkien ja karjaansa edellään ajaen, vaelsi neljättä miljoonaa[26] pakolaista itään päin. Kokonaisten Puolan kaupunkien asujamisto marssi pitkin noita kahta Brest-Litovskista Kiovaan tai Moskovaan johtavaa viertotietä. Toinen pakolaisaalto vyöryi hiljaa eteenpäin Liettuasta Vitebskiin ja Smolenskiin vieviä maanteitä. Päivällä karkoitetut saivat kärsiä syyssateista, yöllä kylmyydestä. Mukana raahattu karja teurastettiin tai myytiin polkuhinnasta. Pakenevat sotajoukon-osastot vyöryttivät tavarakuormat maantieojaan, takaa-ajavat vihollisten lentäjät säikähdyttivät pakolaisia heittämällä alas pommeja. Tuhannet jäivät makaamaan tielle. Kaupungeissa tunkeilivat kaupustelijat pakolaisia vastaan, ostaen talouskaluja, useinkin viimeisen omaisuuden, sekä nuoria tyttöjä. Poliisi hyökkäsi nuorten poikien kimppuun ja tutki ankarasti miesten ikää, viedäksensä mukanaan asevelvolliset. Naisille, lapsille ja vanhuksille sillä oli vain yksi määräys: menkää eteenpäin! Kuvernöörit koettivat kaikkialla työntää nuo epäsuotuisat tunkimukset naapurin virkapiiriin. Rautateitse ensimmäiset pakolaiset 1 p. lokakuuta saapuivat Siperiaan. Monet tuhannet seurasivat heitä, niiden joukossa juutalaisiakin. Pakosta hallitus 25 p. elokuuta oli kumonnut juutalaisten asutusaluetta koskevan lain. Vain Pietariin ja Moskovaan, Donin alueelle sekä niihin kaupunkeihin, missä oli tsaarin linnoituksia, juutalaiset eivät saaneet tulla. Kaukasian uusi käskynhaltija, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, kumosi kuitenkin omaan hallintoalueeseensa nähden omavaltaisesti hallituksen määräyksen 25 p:ltä elokuuta. Siperiassakaan ei poliisi siitä välittänyt, vaan vangitsi juutalaiset pakkopakolaiset ja lähetti heidät vankivaunuissa Europpaan takaisin.

Virkavalta oli tähän kansanvaellukseen nähden voimaton. Se oli sentähden hyvillään siitä, että pakolaiset muodostivat kansallisia avustamisjärjestöjä. Niiden keskuskomiteat olivat kaikki Pietarissa ja saivat hallitukselta runsaita rahavaroja käytettäväkseen. Myöhemmin kansalliset keskuskomiteat harjoittivat toistakin, salaista toimintaa: ne järjestivät tulevan hallituksen rungon niille Venäjän valtakunnan alueille, jotka sen luhistumisen jälkeen tulisivat kansojen itsemääräämisoikeuden perustuksella eroamaan siitä.

Edustajia lähetettiin ulkomaille toimittamaan valtiollista valistustyötä, ministerejä nimitettiin tulevaisuuden varalle, valtiosääntöluonnoksia tehtiin j.n.e. Huolimatta riidoista omassa leirissä salaisuus niin hyvin säilytettiin, että Venäjän hallitus mitään aavistamatta rahavaroja antamalla tehokkaasti auttoi tulevien riippumattomien reunavaltioiden pystyynpanossa.

Muutamien Pietarin isänmaallisten keinottelijain toimesta syntyi 1915 myöskin eräs kansallis-venäläinen järjestö "pakolaisten avustamiseksi kansallisuuteen ja uskontoon katsomatta", n.s. "severopomoshtsh" (pohjoisapu). Hallitus antoi tutkimatta suuria summia tälle yritykselle, joka monine osastoineen ja jättiläismäisine virkamieskoneistoineen kehittyi mieluisaksi pakopaikaksi tyhjäntoimittajille. Kun vallankumouksen jälkeen uusi hallitus huhtikuussa 1917 pani toimeen tutkimuksen "pohjoisavun" asiainhoidosta, näyttäytyi, että se oli valtiolta saanut kaikkiaan 100 miljoonaa ruplaa ja tästä summasta käyttänyt 11.5 pakolaisten hyväksi ja 88.5 miljoonaa ruplaa hallintokustannuksiinsa.

Juutalaisille ja saksalaisille pakkopakolaisille hallitus ei myöntänyt mitään raha-avustusta eikä alussa edes sallinut niitä varten perustaa kansallisia avustuskomiteoja. Kauan pyydettyä tämä oikeus suotiin juutalaisille: kiihkokansallinen sanomalehdistö sanoi sitä suureksi, ansaitsemattomaksi armolahjaksi.

Marraskuun lopussa 1915 Rodsjanko tiedusteli ministeripresidentiltä, saiko duuma nyt kokoutua. Hän ei saanut mitään vastausta, mutta jonkin ajan kuluttua, ikäänkuin pilkaksi, ritarimerkin "etevistä ansioistaan uuden Moskovan kymnaasin kunniakuraattorina". Joulukuun 6 p. julkaistiin tsaarin käskykirje, joka lykkäsi duuman kokoutumisen seuraavan vuoden alkuun. Mihin päivään, tahtoivat Pietariin kokoutuneet, syvästi loukkautuneet edustajat tietää. Mutta Goremykin oli edelleen ääneti ja esitti tsaarille allekirjoitettavaksi läjittäin uusia lakeja, jotka oli annettu 87. artiklan mukaan. Silloin Rodsjankon kärsivällisyys loppui. Tammikuussa 1916 hän osoitti ministeristön puheenjohtajalle karkean kirjoitelman, jota sitten levitettiin jäljennöksinä ja ylistettiin kansalaisylpeyden ilmaisuna ministeri-istuinten edessä. Se vaikutti. Tuo vanha virkavaltias ilmoitti tsaarille, ettei hän enempää tahtonut hallita sellaisen uuden laitoksen kuin kansaneduskunnan kanssa, ja pyysi eronsa. Se myönnettiin hänelle mitä armollisimmassa muodossa 2 p. helmik. 1916. Hänen suosituksestaan hänen läheinen ystävänsä ja hengenheimolaisensa, hovimestari Stürmer, tuli hänen seuraajaksensa. Plehwen aikana hän sisäministeriön yleisen osaston johtajana oli tehnyt itsensä hirvittävän vihatuksi edistysmielisessä yhteiskunnassa. Hänen suosijansa murha oli keskeyttänyt tuon vallan- ja kunnianhimoisen miehen enemmän kohoamisen. Hän joutui syrjään ja nimitettiin valtakunnanneuvoston jäseneksi, mutta siellä hän liittyi äärimmäiseen oikeistoon ja tavoitteli salaa jotakin ministerinvirkaa. Hänen kunnianhimonsa päämääränä oli pyhän synodin johto, sillä hän oli hurskas ja vihasi kerettiläisiä. Nyt hän, käyttäen ahkerasti hyväkseen ystävyyttänsä Goremykinin kanssa, oli kohonnut paljoa korkeammalle.

Tehdäkseen itsensä tunnetuksi ja kansanomaiseksi uusi ministeristön puheenjohtaja teki kiertokulun kaikkien ministeriöiden läpi ja piti silloin tekopyhiä puheita. Ensin hän kävi pyhässä synodissa, jossa hän ylisti "venäläisen sotamiehen ihmisyyttä ja kulttuuria maailmansodassa" oikeauskoisen kirkon ansiona ja johti "saksalaisen sotamiehen raakalaisuuden" "preussilaisen kirkon raa'asta luonteesta". Muuan Stürmerin sangen taitava shakinveto oli se, että hän sai tsaarin käymään valtakunnanduumassa, kun se jälleen avattiin. Helmikuun 22 p. 1916 tapahtui Taurian palatsissa ennen istunnon alkamista kiitosjumalanpalvelus Erzerumin valloituksen johdosta. Odottamatta tsaari ilmestyi sinne ja otettiin vastaan myrskyisellä isänmaanrakkaudella. Edistysmielinen blokki käsitti hallitsijan käynnin merkiksi hallitussuunnan käänteestä sen hyväksi. Oikeistolaiset päinvastoin näkivät siinä kehoituksen blokille vihdoinkin luopumaan "epävenäläisestä" ohjelmastaan. Tsaarin rakastettava teko teki vaikutuksensa: niinkuin öljy se tasoitti kapinan korkealle kohonneet aallot. Hirvittävän rajumyrskyn sijaan, jommoista virkavalta oli odottanut rääkätyn kansaneduskunnan puolelta, seurasi vain hiljaista sanojen tippumista. Stürmer oli voittanut. Blokki pysyi ohjelmassaan, hallitus politiikassaan.

Maaliskuun 16 p. Stürmer otti sisäministeriönkin johdon, sillä Hvostov oli tehnyt itsensä mahdottomaksi hovissa. Ajattelemattomana niinkuin aina keinojensa valitsemisessa, hän oli suunnitellut tsaarin suosikin ja neuvonantajan Rasputinin syrjäyttämistä murhalla.

Ainoa myönnytys, mihin duuma pakotti hallituksen, oli se, että kerran niin ylistetty ja nyt kavaltajaksi leimattu entinen sotaministeri Suhomlinov asetettiin syytteeseen. Oikeistokin oli sitä vaatinut, ja hallitus siis siihen myöntyi. Toukokuun 3 p. hänet vangittiin ja vietiin Pietari-Paavalin linnoitukseen. Sosiaalidemokraatit tosin jo edeltäkäsin sanoivat, ettei syntyisi mitään oikeudenkäsittelyä, koska syytetty silloin tekisi paljastuksia, jotka saattaisivat hallituksen huonoon valoon. He olivat oikeassa. Suhomlinov päästettiin salaa vankilasta ja kaikille sanomalehdenjulkaisijoille uhattiin vankeutta, jos he uskaltaisivat siitä kertoa.

Mielenkiinto duumaa kohtaan väheni vähenemistään. Väsyneesti siellä jatkuivat keskustelut, yhä harvempien kansanedustajien ollessa läsnä. Puhuttiin siitä, että saksalaista kansallisuutta olevilta Venäjän alamaisilta oli riistettävä heidän omaisuutensa. Vain vasemmisto pani sitä vastaan vastalauseensa. Puhuttiin ehdottoman raittiuden toimeenpanosta. Sillävälin useimmat edustajat kotona ottivat ryypyn tai joivat viiniä, työväestö taas denaturoitua väkiviinaa kaikenlaisine sekoituksineen. Huolimatta siitä, että joukkoon sekoitettiin paloöljyä ja pahalta haisevia nesteitä, huolimatta siitä, että julistettiin palkinto erityisen inhoittavan sekoituksen keksimisestä, ei hallituksen onnistunut saada aikaan väkiviinaa, joka venäläiselle ei olisi ollut nautittavaa. Hän piti nenästään kiinni, painoi kielen alas ja ajoi sisäänsä juovuttavan juoman.

Kesäkuun 22 p. äänestettiin vasemmiston esityksestä, jonka se yhdessä vierasheimoisten edustajien kanssa jo elokuussa 1915 oli tehnyt ja joka silloin lokakuulaisten äänillä oli rauennut: että duuma päättäisi lakkauttaa kaikki kansalliset ja uskonnolliset rajoitukset. Tällä kertaa eivät ainoastaan lokakuulaiset vaan myöskin kadettien enemmistö äänesti hylkäämisen puolesta, sillä esitys soti edistysmielisen blokin ohjelmaa vastaan. Yksin vanha vapaustaistelija Roditshev ei enää uskaltanut antaa ääntänsä sen puolesta, minkä hyväksi hän ikänsä oli sanoin ja kirjoituksin taistellut. Häpeissään hän poistui salista. Äänestys oli valtiollinen tutkinto, jonka merkitystä tulevaisuuden varalle ei yksikään venäläisistä edustajista aavistanut.

Heinäkuun 3 p. 1916 tsaari lykkäsi duuman istunnot marraskuun 14 p:ään. Mielenkiinto kääntyi Galitsian sotatapahtumiin, missä kenraali Brusilov 4 p. kesäkuuta oli aloittanut suuren ja menestyksellisen hyökkäysliikkeen.

Itä-Europan ja Pohjois-Aasian ihmisreserveistä oli luotu uusi sotavoima, joka lukumäärältään voitti vuoden 1914 armeijat, mutta sisälliseltä kunnoltaan ei ollut sen tasalla. Palvelukseen kutsutut nostokkaat eivät olleet mitään sotamiehiä, vain aseistettuja ihmisiä. Muutamassa viikossa vänrikeiksi koulutetut ylioppilaat olivat pikemminkin valtiollisten aatteiden levittäjiä kuin upseereja.

Brusilov tahtoi käyttää itävaltalaisista joukoista saatuja voittoja koko vihollisten rintaman murtamiseen aina Riian lahdelle saakka. Sitä varten oli myöskin saksalaisten salpa-asema Kovelin luona murrettava. Mutta yksi hyökkäysaalto toisensa jälkeen vyöryi takaisin. Kaarti vuodatti verensä kuiviin raskaiden puolustustykkien tulen alla, jotka oli tuotu Saksan länsirintamalta. Samanaikuiset keski- ja pohjoisrintaman armeijain hyökkäykset, joita johtivat kenraalit Ewerth ja Kuropatkin, eivät voineet puhkaista saksalaisten verraten ohuita linjoja.

Elokuun alussa vallitsi siis painostunut mieliala päämajassa, sillä ensi kerran oli — niinkuin esikuntaupseerit väittivät — valmistettu järjestelmällinen hyökkäyssuunnitelma, jonka kaikkien ennakkolaskelmien mukaan olisi pitänyt onnistua ja joka kuitenkin oli rauennut tyhjiin, tuottaen vain hirvittäviä tappioita. Saksalaisten puolustautuminen Kovelin edustalla, jota johti vapaaherra von Linsingen, antoi Venäjän ylimmälle sodanjohdolle sen vakaumuksen, että voitto Saksan armeijasta ei ollut venäläisten joukkojen saavutettavissa.

Valtion taloudellinen romahdus alkoi toukokuussa 1915. Sen ulkonaisena tunnusmerkkinä oli ensinnä hopea- ja sitten myöskin kuparirahan äkillinen katoaminen liikkeestä. Seuraavana vuonna taloudellinen pula jo sai uhkaavat muodot. Ruokavarojen puute kasvoi kasvamistaan ja samassa suhteessa tavarain hinta luonnollisesti kallistumistaan kallistui. Kiihkokansallinen sanomalehdistö sanoi sitä juutalaisten keksinnöksi, ja monet sen uskoivatkin. Teoreettisesti viljaa vievällä Venäjällä, jolta sota oli katkaissut viennin, täytyi olla elintarpeita yllin kyllin, tosiasiallisesti se kärsi puutetta. Kylvöala väheni, puuttui viljelijöitä. Sotavankeja annettiin tilanomistajille ja talonpoikaiskunnille peltotöitä varten, jolloin jakokomiteat niillä usein kävivät oikeata orjakauppaa. Mutta ne eivät riittäneet. Maatalousministeri tilasi maaliskuussa 1916 korealaisia ja kiinalaisia, joita tuli satatuhatta. Heinäkuussa 1916 työskenteli jo Moskovan tehtaissa kiinalaisia kuleja. Kahta vuotta myöhemmin bolshevistiset vallanpitäjät muodostivat niistä erityisiä kaartinrykmenttejä turvaksi venäläisiä vastaan. Nuo miljoonat pakolaiset olivat melkein pelkästään kuluttajia eivätkä tuottajia. Maiden riistäminen saksalaisilta siirtolaisilta aiheutti etelässä niin suuren tuotannonvähennyksen, että järkevät kuvernöörit pyytämällä pyysivät hallitusta lykkäämään tuon omaisuudenryöstön sodan loppuun. Kiihkokansalliset vaikuttimet olivat kuitenkin voimakkaammat kuin taloudelliset. Niin tapahtui, että muutamin paikoin Aasiaan kuljetettujen Venäjän alamaisten sijaan Aasiasta tuodut kiinalaiset viljelivät Venäjän maata. Karjan pakkotilaukset, jotka viranomaiset järjestivät surkean huonosti, vähensivät kaikkialla karjakantaa. Niinkuin 1915 Vjatkan ja Vologdan kuvernementeissa, niin 1916 Länsi-Siperiassa kukoistavan vointuotannon hävitti pelkästään huhu tulossa-olevasta pakkotilauksesta. Talonpojat myivät lypsylehmänsä polkuhintaan teuraskarjan ostajille, sillä he tiesivät kokemuksesta, että virkamiehet pakkotilauksista eivät maksaneet tai parhaassa tapauksessa antoivat paperiseteleitä, joista piti saatanaan rahaa jollakin kaukaisella paikkakunnalla jossakin tuntemattomassa virastossa, jossa kuitenkin taas istui virkamiehiä.

Venäläisen sotamiehen tarpeet olivat sodan johdosta kasvaneet. Hän kulutti entistä enemmän ja möi entistä vähemmän. Monopolikauppojen sulkemisen johdosta hänelle jäi se raha, minkä hän ennen oli kuluttanut viinaan. Juovutusjuomansa hän nyt itse valmisti itselleen viljastaan. Rintamalta palaavat lomailijat opettivat hänelle tämän juoksuhautataidon. He toivat myöskin paljon rahaa kotiin, minkä olivat saaneet sotasaaliinsa myynnistä. Siihen tuli lisäksi se apumaksu, "pajok", minkä hallitus suoritti kaikkien sotapalvelukseen kutsuttujen omaisille. Tapahtui se kuulumaton asia, että venäläinen kylä oli tulvillaan rahaa. Se oli tosin paperirahaa. Se kaivettiin maahan, pistettynä tyhjiin viinapulloihin tai käytettiin siihen saakka tuntemattomien ylellisyystavarain ostoon. Yksimielisen todistuksen mukaan talonpojat elivät paremmin ja söivät paremmin kuin koskaan ennen. Eivät edes kyläkoirat nähneet enää nälkää.

Pahalta sitävastoin näytti kaupungeissa, missä kallistuminen nopeasti kasvoi. Muuan poliisiosaston salainen kiertokirje 22 p:ltä tammik. 1916 kaikille kuvernööreille kehoitti heitä ryhtymään tarmokkaisiin toimenpiteisiin juutalaisia vastaan, jotka muka olivat syypäät hintojen koroituksiin ja hopearahan katoamiseen ja levittivät huhua tulossa-olevasta valtiovararikosta. Sen johdosta poliisi pani toimeen ajojahteja juutalaisia vastaan, sillävälin myöskin pieniä pogromeja kansan rauhoittamiseksi. Se auttoi yhtä vähän kuin valtion ja kuntien muonituskomiteain perustaminen, koska niiden jäsenet tavallisesti itse harjoittivat hintakeinottelua. Helmikuussa 1916 toimeenpantu Moskovan pankkivarastohuoneen tarkastus osoitti, että keskusylimuonituskomissionin jäsen, valtakunnanneuvoston jäsen ja kamariherra, kreivi Musin-Pushkin, harjoitti suurisuuntaista sokerikeinottelua. Väestön muonittaminen ensin pilkatun saksalaisen mallin mukaan alkoi vuoden 1916 alussa. Se aiheutti suuren virkamieskoneiston, mutta ei mitään parannusta. Pensassa nousi elintarvekorttien jaon johdosta väestö yht'äkkiä 80,000:sta 160,000:een. Samanlaatuisia merkillisiä asioita tapahtui muissa kaupungeissa. Moskovassa kaupunginpäällikkö 23 p. toukok. 1916 kielsi kaupunginhallintoa ottamasta huostaansa väestön muonittamista, koska "se vahingoittaisi kauppiasten etuja". Vielä kummallisempi oli hänen virkatoverinsa, Pietarin kaupunginpäällikön käsky samalta päivältä: jätteiden käyttämiseksi on kaikkiin sairaaloihin, oppilaitoksiin ja leipomoihin perustettava sikalääviä.

Liikennelaitos oli kahden sotavuoden jälkeen vallan pilalla. Rautatiekonepajat olivat rikkinäisiä vetureja täynnänsä, pitkin ratapenkereitä makasi särkyneitä vaunuja, rautatiesolmuihin ruuhkautuivat purkamattomat tavarajunat, ja samaan aikaan sotapäälliköt, virastot ja kauppiaat valittivat vaunujen puutetta. Kolme valtaa taisteli rautateiden herruudesta. Ensimmäinen oli sotapäällystö, joka usein pysähdytti täydet tavarajunat, purkautti tavarat ja käytti tyhjennetyt vaunut kiireelliseen sotaväenkuljetukseen. Toinen valta oli liikenneministeri kenraali A. Trepov (9 p:stä marrask. 1915). Hänellä ei ollut mitään teknillisiä tietoja ja hän sepitti ahkerasti kiertokirjeitä, jotka vain lisäsivät sekasortoa. Kolmas valta oli sairasten ja haavoitettujen sotilasten kuljetustoimen päällikkö, joka omavaltaisilla toimenpiteillään sotki molempien toisten valtojen toimenpiteet. Vaunujen puute synnytti hurjan lahjainoton rautatieläisten keskuudessa, jotka näin kohosivat sotasaalistajien säätyyn. Itse maatalousministeriön, joka oli muuttunut avustuslaitokseksi, täytyi tavarainsa kuljettamiseksi suorittaa vaadittu yksityinen 1,000 %:n lisämaksu ja sitäkin enemmän. Talvella kuljetuslaitos palasi vanhan ajan menetelmiin. Pitkät rekijonot kuljettivat tavaroita kaupunkeihin paljoa huokeammasta ja paljoa nopeammin kuin rautatiet voivat sen tehdä.

Taloudellisen elämän ilmapuntari, Nisnij Novgorodin kesämessut, osoitti 1916 valtavaa kysyntää ja sangen vähäistä tarjontaa. Se vaikutti koko elinkantaan ja johti, huolimatta paperirahan paljoudesta, maan hitaasti takaisin luontaistalouteen. Jo 1915 päre alkoi tulla öljylampun sijaan kylissä; 1916 tämä esi-isien valaisuneuvo jo tuli käytäntöön Pietarin työläisasumuksissa. Sanomalehdistö ylisti Venäjän rikkauden kasvamista sodan johdosta ja viittasi väitteensä todistaakseen valtion säästökassojen loistavaan tilaan. Tosiasiallisesti kasvoivat joka päivä säästöönpanot — paperirahassa.

Huhtikuussa 1916 muuan duuman valtuuskunta, varapuhemies Protopopov mukanaan, matkusti ulkomaille muokatakseen mielialaa Venäjälle suosiolliseksi. Tukholmassa Miljukov 2 p. toukokuuta kummasteleville ruotsalaisille vakuutti, ettei Venäjä koskaan ollut ajatellut hyökkäyssotaa sille ystävällistä Ruotsia vastaan. Hän itse — joka kaikkialla tahtoi esiytyä Venäjän ulkopolitiikan kaikkien yksityiskohtien tuntijana — oli muka vasta vallan äskettäin kuullut erään Narvik-nimisen satamapaikan olemassa-olosta. Ei Venäjän politiikka ollut pyrkinyt sen, vaan Konstantinopolin valloittamiseen. Lontoossa, Pariisissa ja Roomassa valtuutetut levittivät sitä satua, että hallituksen ja duuman sekä Venäjän eri kansallisuuksien kesken vallitsi täysi yksimielisyys. He pitivät sen isänmaallisena velvollisuutenaan. Saman sadun kertoi 16 p. toukokuuta eräissä juhlapidoissa Pietarissa kadettijohtaja Maklakov ranskalaisille ministereille Thomas'lle ja Viviani'lle, jotka olivat tulleet Venäjälle saamaan tietoja sen oloista. He uskoivat sen ja kertoivat sen edelleen kotona. Sillä oli maaperä valmistettu raha-asiainministeri Barkille, jonka hallitus kesällä 1916 komensi ulkomaille rahaa hakemaan. Kolmisopimus kieltäytyi kuitenkin antamasta uutta lainaa. Hartaan pyynnön johdosta Ranskan hallitus otti maksaakseen korot venäläisten valtiopaperien ranskalaisille haltijoille sodan aikana ja myönsi Venäjälle luottoa sotilaallisia tilauksia varten. Mutta vakuudeksi vaadittiin, että osa Venäjän kultavarastoa oli vietävä Englannin pankin holviin ja siellä talletettava Ranskan tilille. Lontoossa huomautettiin Barkille Uralin rikkauksista. Ja 250 platina-, kulta-, kupari- ja rautamalmikaivosta siirtyi valtiolta erään englantilais-amerikkalaisen yhtymän käsiin. Paremman saaliin kuin Bark Länsi-Europasta toi suuriruhtinas Yrjö Mihailovitsh Japanista. Tammikuussa 1916 hänet lähetettiin Tokioon mikadon kruunausjuhlaan ja hän palasi nousevan auringon maasta kotiin, mukanaan 500 miljoonan jenin suuruinen laina. Vastavierailulle tuli japanilainen prinssi Kan-In syyskuun lopussa Venäjälle. Mohilevissa tsaari vakuutti hänelle syvää myötätuntoaan Japania kohtaan. Kiovassa Aleksanteri III:n siellä asuva leski lausui prinssille sydämellisiä sanoja. Pietarissa viisi suuriruhtinasta ja kaikki ministerit rautatieasemalla 27 p. syyskuuta nöyrästi vastaanottivat mikadon edustajan, ja suuri väkijoukko tervehti häntä raikuvin hurraa-huudoin. Hän toi mukanaan ne ehdot, joilla Japani myönsi uutta luottoa hankkiakseen Venäjälle aseita. Niinkuin Ranska, niin Japanikin vaati pantiksi osan Venäjän kultavarastoa.[27] Näin Venäjän kulta sodan johdosta virtasi ulkomaille. Kotimaiset lainat toivat vain setelipainon tuotteet valtiopankille takaisin, kultaa ne eivät antaneet. Jokapäiväiset sotakustannukset, jotka elokuussa 1914 olivat 8 miljoonaa ruplaa, kohosivat joulukuun lopussa 1916 45 miljoonaan ruplaan.

Ministeristön puheenjohtaja teki duuman istuntojen lykkäyksen jälkeen muutamia muutoksia kabinetissaan. Ulkoministeri Sasonov, joka puolusti vapaamielistä juutalais- ja puolalaispolitiikkaa, heitettiin yli laidan, ja Stürmer itse otti hoitaakseen ulkopolitiikan! Sisäministeriksi tuli ensin oikeusministeri Aleksei Hvostov, entisen sisäministerin setä, ja sitten yleiseksi hämmästykseksi Aleksanteri Protopopov, kaartinupseeri ja tehtailija, vasemmisto-lokakuulainen ja duuman varapuhemies. Vaikka eräs huhu tiesi kertoa, että tämä odottamaton ministeristön uudistus oli Rasputinin työtä, niin edistysmielisen blokin johtajat uskoivat, että uusi kabinetin jäsen heidän hengenheimolaisenaan oli ajava heidän politiikkaansa. Miljukov, Gutshkov, kreivi Kapnist y.m. pyysivät kohtausta hänen kanssaan, kätkivät viereiseen huoneeseen pikakirjurin ja aloittivat keskustelut. Heidän kauhukseen uusi arvohenkilö, joka tiesi kaikki edistysmielisen blokin salaisuudet, näyttäytyi mitä kurjimmaksi kiipijäksi. Kyynillisellä avomielisyydellä hän ilmoitti heille aikovansa tulla kreiviksi ja miljoonamieheksi ja siinä sivussa "pelastaa" monarkian ja isänmaan.

Marraskuun 14 p. Rodsjanko lennokkain sanoin avasi valtakunnanduuman. Hänen sanansa: "Sinä pyhä Venäjä, ei kukaan ole sinua voittava, niinkuin uhkaava kallio sinä vastustat jokaista myrskyä" saivat puhkeamaan suosionosoitusten myrskyn. Esimiehen puheen jälkeen ministeripresidentti, raskaasti sauvaan nojaten, lähti salista. Pilkkahuutoja sateli hänen jälkeensä. Hän ei tahtonut kuulla edistysmielisen blokin selitystä, sen sisällyksen hän jo tiesi. Edustaja Krupenski oli maksusta uskonut sen ystävällensä Protopopoville ja tämä ilmoittanut salaisuuden Stürmerille.[28] Vastoin luuloa tuli ensin puolalaisen kolon selitys. Se odotti liittoutuneiden valtojen puolelta Puolan tunnustamista yhtyneenä ja riippumattomana valtiona. Jäykkinä hämmästyksestä ja mieltenkuohusta muut ministerit kuin paeten poistuivat salista. Ministeriaition ollessa tyhjänä lokakuulainen Shidlovski sen jälkeen luki julki edistysmielisen blokin selityksen: täydellisesti ja kokonaan se luotti Englannin, mutta ei Venäjän hallitukseen. Sen virheet ja rikokset — jotka kaikki lueteltiin — olivat aiheuttaneet taloudellisen hätätilan ja estäneet Venäjää voittamasta Saksaa. Saman ajatuksen ilmaisi sitten Miljukov pitkässä ja sangen vaikuttavassa puheessa: niin viheliäistä ja niin halpamielistä hallitusta kuin silloinen ei Venäjällä koskaan ollut ollut. Ministerit olivat pöllöpäitä lukuunottamatta esimiestänsä. Hän oli maankavaltaja. Todistukset — joita hänellä todellisuudessa ei ensinkään ollut — hänellä muka oli takanaan, ja hän oli näyttävä ne oikeuden edessä.

Miljukovin syytöspuhe, joka teki valtavan vaikutuksen, saavutti tarkoituksensa: ministeristön puheenjohtaja kukistui. Stürmer kielsi puheen julkaisemisen; sen jäljennökset menivät seuraavana päivänä kaduilla kaupaksi kuin kuumille kiville. Stürmer päätti vangituttaa Miljukovin; etsitty oli brittiläisessä lähetystössä. Stürmer kutsui 19 p. marraskuuta luoksensa taantumukselliset valtakunnanneuvoston jäsenet; he kieltäytyivät antamasta hänelle pyydettyä kannatusta. Stürmer lähti Mohileviin tsaarin luokse, mukanaan ehdotus duuman hajoittamiseksi. Tsaari ylensi hänet 23 p. marraskuuta "tunnustaen hänen huomattavat ponnistuksensa" ylikamariherraksi, mutta nimitti kulkulaitosministeri Trepovin hänen sijaansa ministeripresidentiksi.

Joulukuun 2 p. uusi ministeripresidentti esittäytyi duumalle, jossa vasemmistolaiset ottivat hänet vastaan hirmuisella metelillä. Heidän vihellyksensä häiritsivät häntä lukiessaan julki hallituksen selitystä, jossa ilmoitettiin vanhaa kurssia jatkettavan. Blokki oli päättänyt kukistaa Protopopovin käyttämällä Miljukovin menetelmää ja lähetti kreivi Bobrinskin tuleen, pitämään leimuavaa syytöspuhetta sisäministeriä vastaan. Kunniasanansa rikkomisesta ja kaikenlaatuisesta halpamaisuudesta häntä julkisesti soimattiin. Kalpeana kuin liitu Protopopov pyysi puhevuoroa vastatakseen. Mutta Rodsjanko kielsi sen häneltä lopettamalla istunnon.

Hallitus alkaa menettää kannattajansa huoneen oikealla puolella. Talonpoikaiset edustajat eivät enää kuuntele Markovia, meluavasti he paukuttavat käsiänsä edistysmielisen blokin puhujille. Purishskevitsh, tähän asti tsaarillisen itsevaltiuden innokas esitaistelija, on mennyt vastustuspuolueen leiriin ja pitää raivoavia syytöspuheita hallitusta ja entisiä puoluelaisiansa vastaan, pahan tapansa mukaan sekoittaen totta ja valhetta. Vain Markov pysyy itselleen ja hallitukselle uskollisena. Intohimoisessa puheessa hän 5 p. joulukuuta puolustaa sitä, vanhaan tapaan syyttäen vastustajia alhaisesta mielialasta ja häpeällisistä teoista. Esimies keskeyttää hänet. Raivoisa kiihtymys saattaa Markovin suunniltaan. Hän nostaa nyrkkinsä Rodsjankoa vastaan ja jyrähtää hänelle: "sinä tomppeli, sinä lurjus!" Tästä esimiehen loukkaamisesta hänet suljetaan duumasta 15 istunnon ajaksi.

Samana päivänä vanhoillinen valtakunnanneuvosto luopuu hallituksesta. "Isänmaa on vaarassa!" Tällä epätoivon huudolla arvokas Tagantsev, ylihuoneen vanhin jäsen, päättää kiihkeän kehoituspuheensa hallitukselle, että se kääntyisi siihenastisesta politiikastaan. Jos tämä saa jatkua, sanoo ruhtinas E. Trubetskoi, niin Venäjästä tulee hullujenhuone. Vain entiset ministerit Shtsheglovitov ja Maklakov sulkeutuivat, puolustamalla niin kovasti ahdistettua hallitusta, suosiolliseen huomioon. Suurella enemmistöllä valtakunnanneuvosto 9 p. joulukuuta hyväksyy seuraavan päätöslauselman: vain pikainen luopuminen tähänastisesta politiikasta, salaisten vastuuttomien neuvonantajien poistaminen ja työkykyisen ministerikabinetin muodostaminen, jolla on maan luottamus, voi vielä estää uhkaavan onnettomuuden. Ja aateliskongressi, siihenastinen taantumuksen tyyssija, yhtyy 14 p. joulukuuta täydellisesti tähän päätöslauselmaan.

Niiden vastuuttomien neuvonantajien joukossa, joiden puheita tsaari kuunteli, oli syyskuusta 1915 alkaen hänen puolisollaan ensimmäinen sija. Ei hän sekautunut politiikkaan kunnianhimosta, ei halusta näytellä Katarina II:n osaa, niinkuin on sanottu, vaan rakkaudesta puolisoonsa, jota hän tahtoi auttaa hänen neuvottomuudessaan ja tietämättömyydessään. Tsaaritar ei tuntenut Venäjää. Hän piti todellisina noita liikuttavia, mutta kaavan mukaan sepitettyjä kiitoskirjeitä, joita hän sai haavoittuneilta sotamiehiltä hänen nimeään kantavista sairaaloista. Hän luuli Venäjän kansan liiton uskollisuusadresseissa "jumaloidulle" tsaarille kuulevansa kansan todellisen äänen. Hän oli syvästi siitä vakautunut, että Jumala vihdoinkin oli kuullut hänen palavat rukouksensa ja yksinkertaisessa siperialaisessa talonpojassa hänelle lähettänyt sen ihmeidentekijän, joka oli parantava hänen sairaan poikansa ja samalla solmiva uuden siteen hovin ja kansan kesken. Vieläpä hän mystillisessä hurskaudessaan arveli tuon "jumalanmiehen" olevan yhteydessä yliaistillisen maailman kanssa. Sentähden Rasputinin sana hänelle oli suuremman arvoinen kuin niiden ylhäisten naisten ja herrojen huomautukset, jotka koettivat avata hänen silmänsä näkemään hänen häpeällisen elämänsä, ja kaikki hänen omat monet pettymyksensä. Hallituksen vihollisia olivat hänen käsityksensä mukaan duuma, jossa pidettiin rumia puheita, ja Venäjän ylimystö, joka tahtoi omaksi edukseen rajoittaa itsevaltiutta ja "pelasi bridgeä". Yksinkertainen kansa sitävastoin pysyi uskollisesti ja lujasti tsaarivallassa. Se ei tiennyt mitään niistä ilkeistä huhuista, joita hänestä ja hänen puolisostaan oli liikkeellä upseerien ja sotilasten kesken, seurapiireissä ja työhuoneissa, ja joita siellä uskottiin: että tsaari oli joutunut auttamattomasti juoppohulluuden valtaan ja vain aamupäivin enää oli puolittain tajussaan. Tsaaritar taas oli muka Rasputinin rakastettu. Saksalaisena hän muka toivoi Venäjän tappiota ja kavalsi valtiota ja sotajoukkoa. Eivätkä yksin sivistymättömät uskoneet kertomusta Tsarskoje Selon ja Berliinin välisestä maanalaisesta puhelinjohdosta.

Hallituksen heikkous oli ilmeinen, mutta myöskin duuman voimattomuus, jos se piti kiinni siihenastisesta taktiikastaan ja täsmällisesti vältti niiden ahtaiden rajojen ylittämistä, jotka valtiosääntö sille määräsi. Edistysmieliset olivat eronneet edistysmielisestä liitosta, koska he uskoivat, että aika oli tullut duumalle voida omavaltaisesti muodostaa hallitus. Työväestön kannatukseen voitiin varmasti luottaa. Muuan Putilovin tehtaiden 10,000 työmiehen lähetystö oli jo 7 p. joulukuuta Rodsjankolle luvannut duuman aseellista auttamista. Muiden tehtaiden lähettiläät olivat sitten ilmestyneet hänen luokseen ja olivat vakuuttaneet samaa. Mutta selvästi ei ollut ennakolta nähtävissä, kummalleko puolelle Pietarin linnaväen joukot asettuisivat, jos kansaneduskunta nousisi hallitusta vastaan.

Duuman istunnossa 29 p. joulukuuta sosiaalidemokraatit kehoittivat epäröivää edistysmielistä blokkia vallankumoukselliseen toimintaan: kulkekaa meidän kanssamme ja kansan kanssa. Vielä se luottaa duumaan; mutta jollei teissä nyt ole rohkeutta tekoon, niin kansa ainiaaksi kääntää teille selkänsä. Ja Kerenski sanoi: "Jos me edelleen laillisin keinoin taistelemme tätä hallitusta vastaan, niin me olemme kuin Don Quixote, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan. Kansalaisvelvollisuus on nyt olla lakeja enempää tottelematta!" Kokouksen melussa ja Rodsjankon kellonkilinässä tämän tulevaisuuden miehen ääni kaikui kuulumattomiin.

Hallitus tarttui asiaan ja lykkäsi duuman istunnot 25 p:ään tammik. 1917. Mutta myöskin Englannin lähettiläs, sir Buchanan, tarttui tapausten kulkuun auttaakseen ilman vallankumouksettakin edistysmielistä blokkia voittoon.

Joulukuun 28 päivän iltana oli brittiläisen lähetystön talossa venäläis-englantilainen neuvottelu. Se päätti sisä- ja ulkopoliittisista syistä syrjäyttää Rasputinin. Ruhtinas Felix Jussupov ja Purishkevitsh ottivat suorittaakseen asian. Sir Buchanan vakuutti heille brittiläisen hallituksen suojeluksen tapahtuneen teon jälkeen.

Joulukuun 29 p. nuo molemmat houkuttelivat Rasputinin ruhtinas Jussupovin taloon — syöttinä oli kaksi naista —, murhasivat hänet ja heittivät ruumiin Nevaan.

Sir Buchananin mahtisanan perustuksella murhaajat pääsivät rangaistuksetta. Heitä kunnioitettiin onnentoivotussähkösanomilla, adresseilla ja puheilla ja heidän nimellään perustettiin eräs hyväntekeväisyyslaitos, mutta tarkoitustansa, hallituksen politiikan täydellistä käännettä, he eivät saavuttaneet. Veriteon seurauksena oli, että valtiolaivan horjuva peräsin käännettiin jyrkästi oikealle. Rasputinin aikaisemmin antamat neuvot pysyivät määräävinä mitä syvimmin järkytetylle tsaarittarelle vielä tuon "jumalanmiehen" kuolemankin jälkeen.

Tammikuun 9 p. 1917 Trepov, joka oli puoltanut sovinnollisuuspolitiikkaa yleistä mielipidettä kohtaan, sai eronsa. Hänen mukanaan erosivat hallituksesta oikeus-, ulko-, kansanvalistus-, raha- ja sotaministerit. Salkuttomaksi pääministeriksi nimitettiin ruhtinas Nikolai Galitsin, vanha virkavaltias Pobedonostsevin koulukuntaa sekä Stürmerin ystävä. Hänen aikaisemmasta toiminnastaan Kalugan ja Tverin kuvernöörinä oli tunnettua, että hän oli rakastettava seuramies, jolla ei ollut mielenkiintoa politiikkaan. Tästä syystä hän muka lääniensä hallinnossa aina oli koneellisesti täyttänyt Pobedonostsevin käskyt ja sortanut paikallista itsehallintoa, mutta ilman minkäänlaista pahaa aikomusta. Karttuvan ikänsä tähden 1915 nimitettynä valtakunnanneuvoston jäseneksi hän liittyi äärimmäiseen oikeistoon, mutta tekemättä koskaan millään lailla itseään huomatuksi. Hänen kutsumisensa valtakunnan politiikan johtajaksi tuli koko Venäjälle ja hänelle itselleen vallan odottamatta. Ohjelmaa ei hänellä vielä ollut, hän 11 p. tammik. 1917 uskoi Novoje Vremjan haastattelijalle, koska nimitys oli kohdannut häntä vallan valmistamatta, mutta käsityksensä hän kyllä saattoi ilmoittaa: kaikkien kabinetin jäsenten tuli olla samaa mieltä kuin niiden esimies, muuten syntyisi onneton sekasorto, niinkuin osoittaa Krylovin satu joutsenesta, hauesta ja kravusta, jotka yhdessä tahtoivat vetää vaunuja. Saksa voitettaisiin kesällä, muonituslaitos järjestettäisiin helmikuussa ja duuma avattaisiin vallan varmasti 25 p. tammikuuta. Kummallinen mies oli myöskin uusi oikeusministeri Dobrovolski, yht'aikaa juristi ja spiritisti. Hän asettui yhteyteen Rasputin-vainajan kanssa ja pani hänen ilmoitustensa nojalla toimeen kotitarkastuksia ja vangitsemisia. Muuten hän oli huomattava ällistyttävästä avomielisyydestään: "Valtion edut vaativat usein, että on ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotka asiaan perehtymättömistä näyttävät oikeudenloukkauksilta."

Vaikeampaa oli hovipiireille saada Rasputinin sijaan joku hänen arvoisensa. Niiden monilukuisten joukossa, jotka tavoittelivat "pyhän vanhuksen" paikkaa hovissa, tuli vain kaksi todenteolla kysymykseen. Toinen oli uskonnonopettaja Mardari Montenegrosta. Hän oli nuori ja kaunis, tulisine mustine silmineen, ja sai hovinaisten suosion osakseen. Toinen, erakko Koljaba Kalugasta, vanha, rampa talonpoika pitkine hiuksineen, vaikutti kaikkiin mystikkoihin käsittämättömällä jaarituksellaan, jossa voitiin nähdä jokin syvempi ajatus.

Niinkuin nyrkinisku vaikutti yleiseen mielipiteeseen Shtsheglovitovin nimitys valtakunnanneuvoston esimieheksi 14 p. tammikuuta. Tämä oli Rasputinin viimeinen teko, joka vähää ennen kuolemaansa oli keisarinnalle esittänyt entisen, kiihkeästi vihatun oikeusministerin "ensimmäiseksi mieheksi", jonka avulla "kaikki on käyvä hyvin". Käsittäen aseman kokonaan väärin keisarinna valtakunnanneuvoston päätöslauselmassa 9 p:ltä joulukuuta näki monarkiaa vastaan lausutun uhkan. Shtsheglovitov kutsuttiin sitä torjumaan. Hän sai tsaarin antamaan käskyn, jolla poistettiin kaikki ne nimitetyt valtakunnanneuvoston jäsenet, jotka olivat yhtyneet joulukuun 9 päivän isänmaalliseen kehoitukseen hallitukselle, ja niiden sijaan nimitettiin jäykkiä taantumuksellisia. Kun valittujen jäsenten joukossa niinikään oli kuusi oikeistoon lukeutuvaa, niin tällä ryhmällä nyt oli ehdoton enemmistö. Sillä oli Shtsheglovitovin mielestä monarkia suojeltu kaikelta vaaralta, mikä oli uhannut sitä — valtakunnanneuvoston taholta.

Romahdus läheni. Sen tunsivat hämärästi kaikki nekin, jotka julkisesti olivat isänmaanystäviä ja salassa sotasaalistajia. Heidät valtasi hurja huvituskiihko, joka vuoden 1917 uudenvuodenvastaanotossa sai räikeän ilmaisun. Venäläisen elämän molemmissa polttopisteissä, Pietarissa ja Moskovassa, olivat kaikki ravintolat täpötäynnä meluavia ja nauravia ihmisjoukkoja. Kukitettujen pöytien ääressä istui sotarosvoja, keinottelijoita, hohtokivillä koristettuja kokotteja, varkaita, kiristäjiä, ilmiantajia, vanhoja ja nuoria elostelijoita ystävättärineen kirjavana sekaseurana. Kirkuminen ja naurunremakka voittaa musiikin. Vanhimmatkin ravintoloitsijat, jotka jo ovat ennättäneet nähdä paljon ihmeellistä ammatissaan, joutuvat suuttuneen hämmästyksen valtaan nähdessään sen yleisön, jota heidän on palveltava. Leveään venäläiseen tapaan se tahtoo huvitella — vielä kerran. Se tunne, että vallitseva järjestelmä, jota se saa kiittää asemastaan ja rikkauksistaan, arvomerkeistään ja jalokivistään, että rahaa-ansaitsevan isänmaallisuuden huijaus kerran on loppuva, on niinkuin kummitus seurannut sitä noihin kirkkaasti valaistuihin juhlasaleihin, ja vain alkoholin huumaus voi sen karkoittaa. Kun hallitus on ankarasti kieltänyt väkijuomien myynnin, niin pyydetään ja vastustamatta maksetaan satumaisia hintoja samppanjasta ja muista viineistä.

Senlaatuista hurjaa uudenvuoden juhlaa ei Venäjä vielä koskaan ole viettänyt, sanoivat yhdestä suusta pääkaupunkien ja maakuntalehdet. Sosiaalivallankumouksellinen Denj kirjoitti:

"Kuuletteko te sitä, te, jotka juoksuhaudoissa palelette? Yhtenä yönä on Pietari, Venäjän pää, ja Moskova, Venäjän sydän, teidän terveydeksenne kaatanut kurkkuunsa muutamia miljoonia! Kuuletteko te sen, te raajarikot ja sairaat, joilta sota on ryöstänyt kädet ja jalat, terveyden ja elämänhalun? Te köyhät, väistykää syrjään; tehkää tilaa, rehellinen väki, niille konnille, jotka varastavat miljoonia!"

He ovat sen kuulleet: talonpoika, työmies, ylioppilas, kaukana lumen umpeen tuiskuttamassa juoksuhaudassa, ja yhteisesti he sitten ovat antaneet vastauksensa.

16. LUKU.

"Vapauden aurinko nousee. Se ei säteillänsä ole valaiseva yksin Venäjää, vaan koko maailmaa, joka jännittyneenä idästä odottaa vapautustansa."

Ministeripresidentti ruhtinas Nikolai Galitsin ei ikänsä ja vähäpätöisyytensä tähden kyennyt olemaan hallituksen päänä. Sisäministeri Protopopov otti siis käsiinsä valtion johdon. Ystäviensä arvostelun mukaan hän oli miellyttävä, heikkotahtoinen mies, jolta puuttui valtiollista kokemusta, vihollistensa mielestä ryhditön kiipijä. Protopopov näki vallankumouksen olevan tulossa ja tahtoi edistää sen puhkeamista, voidaksensa sen musertaa.

Tammikuun 18 p. 1917 hän sai tsaarin antamaan käskyn, jolla duuman tammikuun 25 päiväksi ilmoitettu kokoutuminen lykättiin helmikuun 27 päivään. Virallisesti sanottiin syyksi sitä, että ministeripresidentti ei vielä ollut ennättänyt kylliksi tutustua asemaan Venäjällä eikä siis vielä ollut voinut valmistaa alihuoneen avajaisissa pidettävää puhettansa. Todellinen syy oli se, että sisäministeri ensin tahtoi rajoittaa semgoran vaikutusta ja lakkauttaa marraskuussa 1915 perustetun ylisotateollisuuskomitean "työläisryhmän". Edistysmielisen blokin valiokunnan entisenä jäsenenä hän tiesi, että semstvo- ja kaupunkiliiton oli määrä muodostaa runko parlamentilliselle hallitukselle. Työläisryhmästä hän aavisti, että siinä oli ydin työläisedustajaneuvoston perustamiseksi vuoden 1905 malliin ja että sillä oli aikomuksena anastaa käsiinsä hallitusvalta. Semgoran määrärahat vähennettiin ja käskettiin sen hajoittaa sisämaassa olevat lukuisat osastonsa. Myöhemmin myöskin sen monet rintamalla olevat avustamislaitokset olivat lakkautettavat. Ruhtinas Lvov, semstvoliiton johtaja, kääntyi Englannin lähettilään puoleen ja pyysi häneltä apua Venäjän hallitusta vastaan.

Niiden liittoutuneiden valtojen 45 valtuutetun joukossa, jotka tammikuun lopussa saapuivat Pietariin pitämään sopimusvaltojen neuvottelukokousta, oli myöskin lordi Milner. Hallituksensa toimesta hän koetti saada Nikolai II:ta luopumaan siihenastisesta sisäpolitiikastaan. Hänen lähetyksellään ei ollut menestystä. Silloin sir Buchanan päätti antaa tsaarin kukistua.

Helmikuun 9 p. "ylisotateollisuuskomitean työläisryhmä" vangittiin ja 22 p. se valtiopetoksesta syytettynä jätettiin sotaoikeuden tuomittavaksi. Sen jäseniä uhkasi kuolemanrangaistus. Tieto siitä synnytti Pietarin työväestössä vastalauselakon. Samaan aikaan levottomuus valtasi muunkin väestön, kun leipurit eivät enää myyneet leipää. Syyksi sanottiin liikennelaitoksen rappeutumista tai lumimyrskyjä, jotka estivät viljantuonnin.

Helmikuun 27 p. duuma taas avattiin, oltuaan kaksi kuukautta vastoin tahtoaan hajoitettuna. Vain kolme ministeriä oli tullut tilaisuuteen saapuville, niiden joukossa myöskin Galitsin. Mutta lupaamaansa ohjelmapuhetta hän ei nytkään pitänyt. Ikävystyneenä hän jonkin aikaa kuunteli intohimoisia syytöspuheita hallitusta vastaan. Sitten hän lähti tiehensä ja jätti virkatoveriensa Rittichin ja Voinovskin[29] tehtäväksi edustaa ja puolustaa hallitusta. Maatalousministeri Rittich, muuan venäläistynyt saksalainen, pyysi isänmaalliseen sävyyn duumaa unohtamaan vihan ja rakkaudesta uhattuun isänmaahan yksimielisesti kannattamaan hallitusta, joka rehellisesti ponnisteli varustaakseen kaupungit kaikilla välttämättömillä elintarpeilla. Edistysmielinen blokki piti hänen vetoamistansa isänmaanrakkauteen sopimattomana, hänen muonitusta valaisevia numeroitaan väärinä.

Valtakunnanneuvostossa uusi esimies Shtsheglovitov ehkäisi muutamien valittujen jäsenten yrityksen ottaa puheeksi valtiollisen aseman sillä hetkellä. Osa valtiopäivien jäseniä pani vastalauseensa ja poistui istuntosalista — sellaista mielenosoitusta ei vielä milloinkaan ollut tapahtunut —, toinen osa jäi pohtimaan hallituksen esitystä "raittiuden voimaansaattamiseksi Venäjällä ikiajoiksi". Väliaikaisena toimenpiteenä oli alkoholinnautinnon kielto ollut voimassa jo elokuun 2 p:stä 1914, mutta ei tyydyttänyt kansaa semmoisenaan. Helmikuun 25 p., paaston edellisenä sunnuntaina, Pietarin poliisi korjasi huostaansa 1,024 henkeä, jotka juopuneina makasivat pitkin katuja tajuttomina. Vuotta ennen niitä oli ollut vain 729, jotka olivat viettäneet tätä juhlapäivää juomalla denaturoitua väkiviinaa ja oli viety poliisiputkiin selviämään humalastaan.

Edistysmielinen blokki oli vallan varma siitä, että tarvittiin vain parlamentillisen hallituksen asettamista, jotta yhdellä iskulla sekasorto muuttuisi järjestykseksi ja "poliisin keinotekoisesti aikaansaama kansan raakuus"[30] luonnolliseksi lempeydeksi, jotta Saksa voitettaisiin ja Konstantinopoli valloitettaisiin. Järkevän ja toden lausunnon antoi edustaja Kerenski duumassa 28 p. helmikuuta: "Venäjällä vallitsee nykyään sekasorto, jonka rinnalla tuo kauhea, 300 vuotta takaperin vallinnut sekasorron aika oli pelkkää lasten leikkiä. Imperialistisilla haaveiluilla, tyhjillä korupuheilla tulevista valloituksista, duuman porvarillinen enemmistö koettaa peittää venäläisen elämän surullisen todellisuuden. Venäjän kansa ei tahdo valloituksista mitään tietää!" — "Se ei ole totta!" hänelle huudettiin. — "Te ette tahdo totuutta kuulla. Se on teidän ja Venäjän onnettomuus! Tehkäämme järkeviä ehdotuksia, tehkäämme rauha — Saksan kanssa!" Raivoissaan Rodsjanko heilutteli kelloaan; suuttumuksen huutoja kaikui salissa. Hän ei saanut jatkaa.

Protopopov ei näyttäytynyt duumassa. Hänellä oli tärkeämpää tehtävänä. Maaliskuun alkupäivinä kaikki oli valmiina vallankumousta vastaanottamaan. Kenraali Habalov, kykenemätön ja pelkurimainen mies, oli vastaanottanut hänen määräyksensä. Kaupungin keskustassa oli kulmatalojen ullakoille järjestetty konekivääriasemia, jotka oli miehitetty luotettavilla poliiseilla. Hallitus oli varustettuna, vallankumous saattoi alkaa.

Se alkaa torstaina, maaliskuun 8 p. 1917, katumellakoiden muodossa. Leipuripuotien edustalla syntyy kansanmeteleitä. Kaikuu huutoja: leipää! vapautta! Punaisia lippuja liehutellaan ja puodit ryöstetään. Poliisit huutavat ja ampuvat. Työmiehet laukaisevat heihin revolvereitaan ja kiväärejään. Kasakat karauttavat esiin ja hyökkäävät väkijoukkoon. Duuma pohtii muonituskysymystä.

Kahtena seuraavana päivänä nämä näytelmät toistuvat. Mutta mielenosoittajat karttavat kaupungin keskustaa, missä konekiväärit vaanivat. Täällä vallitsee tavallinen vilkas liike, välittämättä esikaupungeissa tapahtuvasta ammunnasta. Noin 10,000 hengen suuruinen kansanjoukko täyttää illalla Kasanin-kirkon edustalla olevan paikan. Sotaväki ampuu sen keskelle. Kuusikymmentä kuolee, muut heittäytyvät pitkäkseen maahan. Duuma pohtii muonituskysymystä.

Hallitus tarttuu tavalliseen keinoon, joka siihen saakka aina, aseman ollessa jännittyneenä, on näyttäytynyt tehokkaaksi. Se hankkii itselleen sähköteitse tsaarin käskyn, joka lykkää duuman istunnot kaksi kuukautta eteenpäin.

Vaikka 11 päivä maaliskuuta on sunnuntai, niin duuma kokoutuu ja saa kuulla, että sen on hajottava. Mutta se ei noudata tätä käskyä. Sen valtuuttamana Rodsjanko sähköttää tsaarille, että vallankumous on alkanut, ja että vain pikainen uuden kabinetin asettaminen voi pelastaa hallitsijasuvun. Kun hän ei saa mitään vastausta, niin hän yöllä toistaa ilmoituksensa ja antaa sen sisällyksen sähköteitse tiedoksi rintaman ylimmille sotapäälliköille.

Maaliskuun 12 p. vallankumous voittaa, kun sotajoukot menevät kansan puolelle. Merkin antaa Volhynian henkivartiorykmentti, ammuttuaan komentajansa. Vain nimeksi Pietarin vanhat kaartinrykmentit olivat olemassa, todellisuudessa ne olivat nostokasten muodostamia varapataljoonia. Kello 1 päivällä volhynialaiset punaisten lippujen liehuessa ja soiton kaikuessa marssivat Taurian palatsin edustalle. Tsheidse ja Kerenski juoksevat ilosta säteillen heitä vastaan ja tervehtivät heitä. Rodsjanko ja blokin enemmistö horjuu. Uusia sotajoukonosastoja marssii esiin, kuljettaen mukanaan vangittuja ministerejä. Duuman vanhimpienneuvosto päättää muodostettavaksi väliaikaisen hallituksen Rodsjanko johtajanaan. Duuman puhemies horjuu yhä vielä. Silloin tulee tieto, että myöskin Venäjän vanhin kaartinjoukko, Preobrasenskin rykmentti, on mennyt kapinoitsijain puolelle. Se ratkaisee. "Duuman toimeenpanevan komitean" nimisenä kokoutuu väliaikainen hallitus, johtajinaan Rodsjanko, Miljukov ja Gutshkov, ja kääntyy sähköteitse rintamalla olevien sotapäällikköjen puoleen. Ei kukaan heistä kieltäydy sitä tunnustamasta. Samaan aikaan ja samassa paikassa muodostuu toinen väliaikainen hallitus, "työväen- ja sotilasvaltuutettujen neuvoston toimeenpaneva komitea", johdossaan Tsheidse ja Kerenski. Oli aivan kuin Pariisissa 24 p. helmik. 1848, jolloin Lamartine muodosti porvarillisen ja samaan aikaan Louis Blanc köyhälistöhallituksen. Ja niinkuin silloin Pariisissa, niin nytkin Pietarissa molemmat hallitukset ryhtyivät keskusteluihin toistensa kanssa omavaltaisesti anastetun valtansa jakamisesta.

Kaupungissa valloitetaan vankilat ja vapautetaan muutamia tuhansia rikoksentekijöitä. Heidän huudostaan työmiehet hyökkäävät piirioikeutta, rauhantuomarikamareita sekä poliisilaitoksia vastaan ja hävittävät ne sekä sytyttävät ne tuleen. Asiakirjat, jotka todistavat karkuun päässeiden rangaistusvankien syyllisyyden, ovat hävitettävät. Toiset panevat vapauden nimessä toimeen kotietsintöjä ja vangitsemisia, jotka antavat hyvän saaliin.

Kronstadtissa merisotamiehet kapinoivat. He murhaavat amiraali Virénin ynnä 39 upseeria ja heittävät muut päälliköt vankeuteen.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 13:ntena, on keskikaupungilla kiivaita taisteluja sotaväen ja poliisin kesken. Konekivääriasemia aletaan ampua, ne vallataan ja niiden puolustajat surmataan. Vallankumous leviää Pietarin lähistössä oleviin kaupunkeihin. Tsarskoje Selossakin linnaväki kapinoi. Tsaarin henkivartio panee linnan puolustuskuntoon. Mutta kun "toverit" kaupungista tulevat, niin se yhtyy heihin ja sallii keisarinnan ja hänen lastensa vangitsemisen. Sitten linnaväki Tsarskoje Selosta lähtee Pietariin ja marssii Taurian palatsille. Sieltä astuu juhlallisesti esiin pappi Vladimir Popov, duumaedustaja ja siihen asti äärimmäinen oikeistolainen, ja siunaa kapinoitsijat ristillä.

Mohilevin päämajassa ei Pietarin katumellakoille alussa annettu mitään merkitystä ja Rodsjankon sähkösanomaa pidettiin edistysmielisenä peloituskeinona. Vasta 13 p. päätettiin, että tsaari lähtisi Tsarskoje Selohon rauhoittamaan puolisoansa ja keskustelemaan Rodsjankon kanssa välttämättömistä myönnytyksistä. Illalla hovijuna lähti, mutta pääsi vain Inon asemalle, joka on 220 kilometriä Tsarskoje Selosta. Siitä eteenpäin rautatielinja jo oli vallankumouksellisten käsissä. Tsaari päätti kääntyä rintamajoukkojensa puoleen ja käski ajaa eteenpäin Pinkovaan, missä pohjoisrintaman päämaja oli. Ylipäällikkönä oli kenraali Russki. Raaoilla uskon- ja kielivainoilla hän oli saanut ankarasti taantumuksellisen miehen maineen. Todellisuudessa hän oli ryhditön kiipijä, josta nyt tuli kavaltaja. Kun 14 päivän illalla tsaarin hovijuna ajoi Pinkovan asemalle, pidätti hänet Russki siellä ja ilmoitti asiasta sähköteitse Rodsjankolle. Tsaarista oli tullut sen sotapäällikön vanki, jolta hän oli odottanut apua.

Pietarissa molempien toimeenpanevien komiteain väliset keskustelut 14 p. vielä jatkuivat. Mutta Tsheidse ja Kerenski anastivat itselleen jo käskijävallan armeijaan ja sanomalehdistöön nähden. He kielsivät Pietarin lehtien ilmestymisen ja julkaisivat omaa lehteään, "Pietarin työväen- ja sotamiesvaltuutettujen neuvoston sanomia". Siinä he julkaisivat "Pietarin työväen ja sotamiesvaltuutettujen neuvoston päiväkäskyn n:o 1". Se määräsi, että kaikkien sotajoukonosastojen tuli keskuudestaan valita valiokuntia, joilla siitä lähin oli oleva paikallinen käskyvalta, sekä lakkautti sotilaalliset kunnianosoitukset. Tällä asetuksella, jonka kantavuutta sen sepittäjät eivät aavistaneet, on ollut sangen onnettomat seuraukset.

Maaliskuun 15 päivän vastaisena yönä nuo molemmat toimeenpanevat komiteat sopivat seuraavasta ohjelmasta: tsaarin erottamisesta, perustuslakia-säätävän kansalliskokouksen kokoonkutsumisesta yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen vaalioikeuden perustuksella sekä kansanvaltaisten uudistusten pikaisesta toimeenpanosta "väliaikaisen hallituksen" toimesta, jonka toimintaa oli tarkastava "sovjetin", se on Pietarin työväen- ja sotilasvaltuutettujen neuvoston, toimeenpaneva komitea. Kärsimättöminä odottivat Taurian palatsin suuressa Katarinan-salissa duuman ja neuvoston jäsenet, sotamiehet, porvarit ja työmiehet kabinetin kokoonpanoa. Vihdoin kello 3 ip. (15 p maalisk.) Miljukov ilmoitti uusien ministerien nimet: ruhtinas Georgi Lvov, ministeripresidentti ja sisäasiainministeri; Miljukov, ulkoministeri; Gutshkov sota- ja meriministeri; Kerenski, neuvoston varapresidentti, oikeusministeri ja neuvoston valtuutettu kabinetin valvomiseksi; Tereshtshenko, sokerikuningas Kiovasta, rahaministeri; kadetti, professori Nekrasov kulkulaitosministeri; edistysmielinen, tehtailija Konovalov kauppa- ja teollisuusministeri; Kasson kadettisten mielipiteidensä tähden erottama Moskovan yliopiston rehtori Manuilov kansanvalistusministeri; kadetti Bingarjov, kielimies, lääkäri ja Pietarin kaupunginvaltuutettu, maatalousministeri; Vladimir Lvov, keskustapuolueen jäsen, tilanomistaja, pyhän synodin yliprokuraattori; Godnev, vasemmisto-lokakuulainen, lääkäri, valtakunnankontrollööri.

Sitten Miljukov piti puheen: vanha hallitus oli heitetty takaisin siihen lokaan, josta se oli ryöminyt esille. Maailmanhistoria ei tietänyt mainita yhtäkään vallankumousta, joka oli tapahtunut niin verettömästi kuin suuri Venäjän vallankumous. Mutta maailmanhistoria ei myöskään tiedä mainita yhtäkään hallitusta, joka on ollut niin typerä, niin kunniaton, niin pelkurimainen ja niin maata-kavaltava kuin kukistettu keisarillis-venäläinen hallitus. Nyt Venäjä on loistava vapaudessaan ja voittava Saksan.

Myöskin uusi oikeusministeri Kerenski puhui: ankaraa oikeutta tullaan käymään entisiä vallanpitäjiä vastaan heidän kansaa kohtaan tekemistään rikoksista. Hänen käskystään vietiin ruhtinas N. Galitsin, Protopopov, Shtsheglovitov, Goremykin, A. Makarov, N. Maklakov, Habalov, Kurlov, A. Hvostov, Stürmer, Markov, tri Dubrovin ynnä monet muut kukistetut arvohenkilöt Taurian palatsista, jossa heitä siihen saakka oli pidetty, Pietari-Paavalin linnaan, jonka vallinsarvien päällä punainen lippu liehui.

Samana päivänä (maaliskuun 15:ntenä) ratkesi Nikolai II:n kohtalo. Sovittuaan sir Buchananin kanssa uusi hallitus päätti, että tsaarin oli luovuttava kruunusta poikansa hyväksi ja että hänen veljensä, suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitsh, oli määrättävä hallituksen hoitajaksi. Gutshkov ja duumaedustaja Shulgin, joka kerran oli ollut "jumaloidun" tsaarin innostunut palvoja, lähetettiin Pihkovaan, pakottamaan vangittua keisaria luopumaan kruunustaan.

Liian myöhään Nikolai II oli tullut siihen päätökseen, että edistysmielisen blokin anomus 4 p:ltä syysk. 1915 oli hyväksyttävä. Maaliskuun 15 p. klo 2 yöllä hän salonkivaunussaan Pihkovan rautatieasemalla allekirjoitti manifestin, joka sisälsi parlamentillisen ministeristön kutsumisen hallitukseen. Kenraali Russki ilmoitti asian puhelimitse Rodsjankolle. Hän vastasi, että tämä myönnytys tuli liian myöhään, tsaarin täytyi luopua kruunusta. Iltapäivällä sepitettiin toinen manifesti, joka sisälsi tsaarin kruunusta-luopumisen poikansa hyväksi. Kello 3 Nikolai II allekirjoitti sen ja antoi sen Russkille. Heti senjälkeen eräs Rodsjankon lähettämä sähkösanoma ilmoitti, että nuo kaksi hallituksen lähettiä olivat tulossa. Tsaari sai uutta toivoa. Kello 10 illalla Gutshkov ja Shulgin saapuivat Pihkovan asemalle ja menivät tsaarin salonkivaunuun. Gutshkov teki selkoa valtiollisesta asemasta. Samalla välinpitämättömyydellä, jota Nikolai II oli osoittanut kaikkia valtiollisia asioita kohtaan, hän kuunteli Gutshkovin esitystä. Erityisen vaikutuksen häneen teki vain se tieto, että Tsarskoje Selon henkivartio oli liittynyt kapinallisiin ja että keisarinna oli vangittuna. Vain puolittain tarkkaavaisena hän sitten seurasi Gutshkovin kertomuksen jälkiosaa ja kysyi häneltä senjälkeen: "Mitä minun on tehtävä?" "Luovuttava", vastasi tämä sangen päättävästi. Syntyi pitkä äänettömyys. Sitten tsaari sanoi: "Minä olen eilen ja tänään koko päivän miettinyt ja olen päättänyt luopua valtaistuimesta. Luopumusasiakirjan poikani hyväksi olen tänään jo allekirjoittanut. Mutta hänellä on heikko terveys enkä tahdo hänestä erota. Sen tähden olen päättänyt luovuttaa valtaistuimen Mihailille."

Edustajat eivät tehneet mitään vastaväitettä. Viereisessä vaunussa kirjoitti sitten kenttäkanslian päällikkö, kenraali Narilkin, tämän päivän kolmannen manifestin kolmelle lehdelle kirjoituskoneella, ja Nikolai II allekirjoitti sen klo 1/2 12 yöllä lyijykynällä. Venäjän lain mukaan lyijykynällä allekirjoitetulla asiakirjalla ei ole lain voimaa. Gutshkov ja Shulgin eivät sitä tienneet. Mutta he vaativat, että hoviministeri kreivi Freedericks varmentaisi tsaarin allekirjoituksen, mikä tapahtui.

Entinen tsaari sai Russkilta takaisin persoonallisen vapautensa ja matkusti Mohileviin päämajaan takaisin. Sotajoukon ylipäällikkyyden hän siirsi suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille.

Maaliskuun 16 p. Gutshkov ja Shulgin palasivat Pietariin ja antoivat kabinetille Nikolai II:n luopumisasiakirjan. Ministerit säikähtivät lyijykynällä tehtyä allekirjoitusta ja kaatoivat läpinäkyvää lakkaa sen päälle estääkseen sitä haihtumasta. Kruunusta luopumisen Mihailin hyväksi he hyväksyivät. Mutta Kerenski teki vastaväitteitä. Äkkiä hän haihdutti porvarillisten ministerien harhakuvitelman, että he olivat oikea hallitus. Ylihallituksen, Pietarin neuvoston toimeenpanevan komitean valtuuttamana hän vaati suuriruhtinaan kruunusta-luopumista — uhaten muuten heti panna viralta koko kabinetin työmies- ja sotamiespataljoonan avulla. Kerenski ja Lvov sepittivät luopumismanifestin. Mihail Aleksandrovitsh allekirjoitti sen maaliskuun 16 päivän iltana. Venäjästä oli tullut tasavalta.

Pietarista tullut tieto vallankumouksen voitosta aiheutti kaikissa kaupungeissa kansankulkueita punaisine lippuineen; kaikkialla perustettiin paikallisia "sovjeteja", neuvostoja, ja monin paikoin myöskin vapautettiin rikoksentekijät vankiloista. Porvarillisistakin piireistä kuului hempeämielisiä ääniä, jotka sitä puolustivat: vangittujen rikoksiin oli vanha hallitus syynä. Vapauden valtakunnassa rikoksentekijät taas tulisivat hyviksi ihmisiksi.[31] Ei missään vallankumous kohdannut vastarintaa. Taantumuksellinen "Venäjän kansan liitto" maakunnassa olevine lukuisine haaraosastoineen oli yht'äkkiä kadonnut. Se oli ollut puhtaasti keinotekoinen muodostuma Venäjän kansassa. Turhaan hallitus oli käyttänyt miljoonia ruplia sen järjestämiseen sekä jäsenten kokoamiseen sille ryysyköyhälistön keskuudesta, joka nyt heitti yltänsä liittomerkit, heilutti punaista lippua ja yhdessä vapautettujen ammattirikoksellisten kanssa lähti ryöstelemään.

Rintamalla vallankumous yllätti upseerit, mutta ei sotamiehiä, joita salainen kiihoitus oli valmistanut kumoukseen. He alkoivat panna täytäntöön "päiväkäskyä n:o 1", eivät enää tervehtineet esimiehiänsä ja valitsivat sotamiesvaliokuntia. Ei auttanut, että neuvostohallitus ministerien mitä vakavimman huomautuksen johdosta vanhaan tsaarinaikuiseen tapaan selityksellä osaksi kumosi antamansa määräyksen: sotamiesvaliokuntien tuli ryhtyä vain valtiollisiin ja taloudellisiin toimenpiteisiin, mutta ei sotilaallisiin. Tätä hienoa eroa yksinkertainen sotamies ei voinut tai ei tahtonut käsittää. Kieltäydyttiin aivan yleisesti tottelemasta ja vihattuja upseereja erotettiin tai ammuttiin salaa kuoliaaksi. Niinkuin kaupungeissa monet kadettiset porvarit, niin sotajoukossa monet upseerit yht'äkkiä huomasivat olleensa sydämessään oikeastaan aina tasavaltalaisia ja riensivät ympäristöllensä ilmoittamaan tämän keksintönsä. Pietarissa teki sen kenraali Kornilov, jonka väliaikainen hallitus oli määrännyt sikäläisten joukkojen ylipäälliköksi, ja joka teki tiliä toiminnastaan sekä sille että neuvostohallitukselle. Kenraali Brusilov, etelärintaman ylin komentaja, koristi autonsa punaisilla lipuilla, jotta hänen joukkonsa jo kaukaa voivat huomata ylipäällikkönsä mielipiteet. Eräässä suuressa esikuntaupseeriensa kokouksessa hän ilmoitti heille olleensa jo kauan vakaumukseltaan tasavaltalainen. Ivallisesti kysyi häneltä senjälkeen muuan kenraali, oliko hän ollut sellainen jo heinäkuussa 1916, jolloin hän oli suudellut tsaarin kättä, kun tämä oli antanut hänelle kunniasapelin. Tahditon kysyjä erotettiin heti päällikkyydestään.

Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh Tiflisissä vakuutti uudelle hallitukselle syvää kiintymystänsä ja lykkäsi syyn sotilaallisiin tappioihin keisarinnan niskoille. Hän oli, niin kertoi virallinen "Kaukasian armeijan lehti", saksalaisen puolueen johdossa, hän tahtoi saada aikaan Venäjän tappion ja oli suhteissa Saksan pääesikunnan kanssa, jolle hän kavalsi sotasalaisuuksia. Maaliskuun 20 p. hän Tiflisistä matkusti Mohileviin päämajaan, taas ottaakseen haltuunsa ylipäällikkyyden. Sinne saavuttuaan hän tsaarin entiseltä esikuntapäälliköltä, kenraali Aleksejeviltä, sai sen tiedon, että hallitus oli nimittänyt hänet, Aleksejevin, ylipäälliköksi. Suuttuneena suuriruhtinas matkusti edelleen Pietariin. Huolestuneena ilmoitti hänelle siellä ministeripresidentti 24 p. maaliskuuta, että neuvostohallitus ei ollut hyväksynyt hänen nimitystään ja oli vapauttanut hänet myöskin Kaukasian armeijan päällikkyydestä.

Novoje Vremja ilmestyi maaliskuun lopussa uudestaan — työläis- ja sotamiesneuvoston sensuurivirasto oli saatuaan rahasumman sen sallinut —, niinkuin ennen suurikokoisena ja jatkaen vanhaa halpamielistä panettelupolitiikkaansa, mutta valtiollisilta mielipiteiltään vallan toisenlaisena. Se ylisti nyt vallankumouksen "petoksetonta" voittoa ja halveksi "petturia" Nikolai II:ta, se kiitti tasavaltaista valtiojärjestystä, koska tämä muka edisti sivistystä, ja tuomitsi vääräksi monarkkisen, koska se sai kansan vajoamaan takaisin raakuuteen.[32]

Neuvostohallituksen julkaisema tahi sitä mielistelevä sanomalehdistö vaati, että "kärpännahkaviittaan puettu jesuiitta — tai miten muuten häväistyssanat kuuluivat — oli eristettävä, jottei vapaudelle tulisi mitään vaaraa". Maaliskuun 20 p. Lvovin hallitus päätti vangita ent. tsaarin ja kuljetuttaa hänet Tsarskoje Selohon. Neljälle duumaedustajalle uskottiin asian toimeenpano. Maaliskuun 21 p. iltapäivällä Mohilevin rautatieasemalla seisoi kaksi junaa vastakkain. Toisessa istui leskikeisarinna Maria Feodorovna. Hän oli — liian myöhään — rientänyt Kiovasta Mohileviin antaakseen pojalleen neuvoja. Hän oli voinut vain katkerasti moittia ent. tsaaria. Nyt hän sai nähdä, kuinka, suuren kansanjoukon ollessa ääneti kuin hauta, Nikolai II astui ylimääräiseen junaan, joka toisen kerran vei hänet vankeuteen, mistä hän ei enää ollut palaava. Väliaikainen hallitus päätti kyllä antaa hänelle luvan lähteä Englantiin, mutta sen vakoilija Kerenski ilmoitti tämän päätöksen ylihallitukselle. Tsheidse lähetti heti asiamiehiä luotettavan miehistön ja konekiväärien kanssa Tsarskoje Selohon estämään tsaarin vapaaksi laskemista. Kahden hallituksen tarkasti vartioimana ja ankarasti kohdeltuna tsaarillinen perhe vietti neljä raskasta kuukautta Tsarskoje Selon keisarillisessa linnassa. Elokuun 13 p. se Kerenskin toimesta karkoitettiin Siperiaan Tobolskin kaupunkiin.[33]

Vapaan Venäjän lopullinen uudistaminen oli jäävä tulevan perustuslakia-säätävän kokouksen tehtäväksi. Lupauksensa mukaisesti porvarillinen "väliaikainen hallitus" Lvovin johdossa alkoi yrittää heti uudistaa valtiota panemalla toimeen kansanvaltaisia reformeja. Tässä sitä kuitenkin milloin vastaväitteillään, milloin käskyillään esti sitä "tarkastava" Tsheidsen johtama köyhälistöhallitus. Toisina häiritsevinä aineksina tulivat lisäksi rajamaissa syntyneet osaksi julkiset, osaksi salaiset hallitukset, sekä muodostumassa oleva, Leninin johtama toinen köyhälistöhallitus. Lisäksi monet väliaikaisen hallituksen toimenpiteet teki tyhjäksi alkava anarkia, joka sai "oikeudellisen" perustelunsa kansanomaisessa talonpoikaislausunnossa: "nyt vallitsee vapaus eikä enää laki, kansa tekee mitä tahtoo!"

Hallinnossa väliaikainen hallitus pakosta antoi vanhan järjestelmän toistaiseksi jatkua ja koetti vain uusilla miehillä vuodattaa uutta viiniä vanhoihin leileihin. Kaikki kuvernöörit — mikäli heitä ei jo vallankumouksessa oltu erotettu tai murhattu — saivat eronsa ja heidän sijaansa asetettiin automaattisesti kuvernementti-semstvovirastojen esimiehet. Mutta monin paikoin ei väestö tai eivät paikalliset neuvostot olleet tyytyväisiä uusiin läänien johtajiin ja vangitsivat heidät, josta tuli virasta vapauttamisen uudenaikainen muoto. Poliisi sai nimen miliisi. Vanha henkilökunta erotettiin ja uuden muodostaminen uskottiin paikallisille itsehallintoelimille. Ehdokasten valinnassa katsottiin, niinkuin tsaarivallan aikana, vähemmin kuntoa ja rehellisyyttä kuin valtiollisia mielipiteitä. Sentähden hakijoilta säännöllisesti vaadittiin todistus, että he tsaarivallan aikana olivat istuneet vankeudessa. Sellaisen voivat paitsi valtiollisia vankeja myöskin kaikki rikoksentekijät hankkia. Seuraus oli, että uudella miliisillä oli kaikki tsaarinaikuisen poliisin huonot, mutta ei sen hyviä ominaisuuksia. Murtovarkaat ja ryöstömurhaajat palvelivat teollisuuspoliisina ja olivat yksissä hankkeissa toveriensa kanssa, jotka päästyään vankeudesta taas olivat ryhtyneet varkaan toimeensa. Eräällä väliaikaisen hallituksen kovin epäselvästi laaditulla määräyksellä 3 p:ltä huhtikuuta kaikki kansalliset ja uskonnolliset rajoitukset kumottiin. Mutta monin paikoin ne jäivät edelleen voimaansa.

Neuvostohallituksen käskystä 3 p:ltä huhtikuuta itsehallintoelimet panivat toimeen uudet vaalit yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella sukupuoleen katsomatta. Niiden kautta tuli paljon sopimattomia aineksia kunnallishallintoon. Uudet kaupunginvaltuutetut ja semstvoedustajat myönsivät itselleen ja virkamiehille jättiläispalkat, perustivat uusia komissioneja ja alivirastoja sekä "uudistivat", puoluepoliittisia vaistojaan noudattaen, katujenpuhdistamisen, raitiotiet, teidenrakentamisen, vesijohdon, verolaitoksen j.n.e. ja turmelivat siten kaupunkien ja semstvojen ilmankin enimmäkseen huonot raha-asiat.

Oikeusministeri Kerenski uudisti oikeudenhoidon sillä, että hän rauhantuomareihin lisäsi kaksi lautamiestä, yhden sotamiehen ja yhden työläisen. Toukokuun lopussa väliaikainen hallitus antoi uuden lain oikeuslaitoksen uudistamiseksi, jonka kulmakiviä oli se, että kansa valitsi tuomarit ja lautamiehet. Sen ohessa paikalliset vallankumousoikeudet olivat apuna sellaisten henkilöiden tuomitsemisessa, jotka vuodesta 1905 vuoteen 1907 olivat hallitukselle antaneet vapaaehtoista apua vallankumouksen kukistamiseksi. Kylä harjoitti monin paikoin lynchausoikeutta. Kerenski lakkautti 21 p. maaliskuuta kuolemanrangaistuksen kaikista rikoksista, mikä ei estänyt talonpoikia käyttämästä mitä julmimpia mestaustapoja vangittuja murhaajia, hevosvarkaita ja kerettiläisiä vastaan. Kerenski julisti myöskin armahduksen, mutta sulki siitä pois kaikki ne, jotka sotilasesivalta syytä ilmoittamatta oli karkoittanut Siperiaan.

Taloudellisen elämän luhistuminen, joka oli alkanut toukokuussa 1915, yltyi vallankumouksen johdosta tavattoman nopeasti. Neuvostohallituksen päätöksellä 26 p:ltä maaliskuuta pantiin toimeen pakollinen kahdeksantuntinen työaika. Rintamalla palvelevat sotamiehet pitivät sen vääränä, koska heillä usein oli pitempi palvelus, työmiehet pitivät sen niinikään vääränä, koska "tieteen tuloksien mukaan" kuusituntinen työaika täydellisesti riitti. Sama päätös käski myöskin perustamaan työläiskomiteoja kaikkiin tehtaisiin, ilmoittamatta niiden pätevyyttä. Nuo uudet yhdyskunnat päättivät palkkoja koroitettavaksi, panivat tirehtöörejä viralta, kyyditsivät työnjohtajia ulos tehtaista ja panivat työaikana toimeen työväenkokouksia. Toukokuun 23 p. tuli metalliteollisuuden edustajia ministerineuvostoon, valittaen hätäänsä: työläiset eivät enää välittäneet mistään tehtaanjohdon määräyksistä ja esittivät mitä mahdottomimpia vaatimuksia. Saamallaan palkanlisäyksellä he sanoivat olevan taannehtivan voiman ja vaativat "saatavana-olevan palkkansa" maksamista. Erään kaupan ja teollisuuden kongressineuvoston laskelman mukaan olisi vaadittu "jälkimaksu" yksin Etelä-Venäjän metalliteollisuudelle tehnyt 800 miljoonaa ruplaa. Välinpitämättömyys turvallisuusjärjestelyistä oli vuorikaivoksissa jo aiheuttanut onnettomuuksia ja työhäiriöitä sattuneiden räjähdyksien johdosta. Tehtaanjohtajien erottaminen oli tullut säännölliseksi ilmiöksi. Jokainen työnsuoritusten arvostelu aiheutti uhkauksia. Monet työmiehet sanoivat tahtovansa niin kauan nylkeä tehtailijoita, kunnes he antavat tehtaansa työväen omiksi. Työministeri Skobelev arveli, että tehtailijain tulisi luopua yrittäjänvoitosta. Tehtailijain edustajat sanoivat olevansa siihen valmiit, mutta pyysivät vastineeksi turvaa tehdasanarkiaa vastaan. Jollei valtiovalta auttanut, niin tehtaat työläisten menettelyn johdosta pantaisiin seisomaan ja armeija jäisi sotatarpeita vaille. Ministerineuvosto päätti valmistaa ehdotuksen "taloudellisen aseman järjestämiseksi tehtaissa". Maaseudulla agraarilevottomuudet vähensivät kylvöalaa ja satotulosta.

Kansantalouden rappiotila vaikutti myöskin valtion raha-asioihin. Väliaikainen hallitus oli tosin tsaarihallitukselta vastaanottanut raskaan perinnön. Valtiovelat nousivat 55 miljaardiin ruplaan, liikkeessä-olevan paperirahan nimellisarvo lähes 10 miljaardiin, jokapäiväiset sotamenot 50 miljoonaan ruplaan. Kotimaiset sotalainat olivat tuottaneet paljoa vähemmän kuin virallisesti oli ilmoitettu. Uusi hallitus kehoitti huhtikuussa merkitsemään 5 1/2 prosentin "vapaudenlainaa". Porvarillinen sanomalehdistö sitä innokkaasti suositteli, mutta sosialistinen asettui siihen nähden torjuvalle kannalle, koska se kuitenkin olisi tuleva porvarillisen hallituksen hyväksi. Se tuotti odotettujen kolmen miljaardin sijasta vain vähän toista miljaardia, vaikka kattamattoman paperirahan liikkeeseen-laskemista lisätyssä määrässä oli jatkettu. Toukokuun lopussa setelipaino kieltäytyi tehtävästään, se ei kyennyt enää täyttämään kasvanutta tarvetta. Hallitus painatti 1,000 ruplan seteleitä ja laski, paperia ja väriä säästääkseen, liikkeeseen uudenlaisia setelirahoja, jotka olivat olutmerkkien näköisiä ja kansalta saivat nimensä johtavan valtiomiehen Kerenskin nimen mukaan. Neljässä kuukaudessa oli entisen lisäksi laskettu liikkeeseen neljä miljaardia ruplaa paperirahaa. Sotamiesten ja kaikkien sotateollisuuksien työläisten palkankoroitukset lisäsivät sotamenoja. Jo huhtikuussa ne olivat 55 miljoonaa ruplaa päivässä ja nousivat sitten yhä suuremmiksi. Uusien virkapaikkojen perustamisesta, erityisistä menoista, jotka vallankumous toi mukanaan, sekä virkamiesten yleisestä palkankoroituksesta valtion kukkaroon kohdistuvat vaatimukset kasvoivat rajattomiin. Huhtikuussa hallitus päätti panemalla toimeen arvonnousuveron ja monopoleja hankkia itselleen uusia tulolähteitä. Mutta siihen tarvittava valtava virkamieskoneisto nieli suureksi osaksi verouudistusten tuottamat tulot, eikä kaikkia, niinkuin viljamonopolia, saatu toteutetuksikaan. Kasvava vaillinki sai yhä vaihtuvat rahaministerit pitämään säikähdyttäviä puheita ja lausumaan kansalle isänmaallisia kehoituksia, joista ei ollut mitään seurauksia. Todellista isänmaanrakkautta, joka kantaa uhreja yhteiseksi hyväksi, ei missään tavattu.

Vallankumous saattoi edelleen kulkulaitoksen sekasortoon. Liikenneministeri Nekrasov ei voinut estää lomailijoita tai karkureita — niiden välinen ero ei ollut enää huomattavissa — omavaltaisesti tilaamasta junia lähteäkseen kotiin.

Vallankumous saattoi ennen kaikkea sekasortoon sotajoukon. Jo maaliskuussa, kun neuvostohallituksen "päiväkäsky n:o 1" alkoi tehdä tuhoisaa työtänsä, ylemmät upseerit pelkäsivät, että armeija ei voisi estää pohjoisrintaman murtoa ja saksalaista hyökkäystä Pietaria vastaan. Neuvostohallitus puolestaan epäili monenkin kenraalin valtiollisia mielipiteitä ja vaati Gutshkovilta niiden erottamista. Maaliskuun 22 p. länsirintaman päällikkö, kenraali Ewerth, vapautettiin komennostaan ja vangittiin senjälkeen, koska hän oli vitkastellut uuden hallituksen tunnustamisessa. Kenraali Letshitskistä tuli hänen seuraajansa. Maaliskuun 26 p. kenraali Ivanov, vuoden 1914 voittaja, vangittiin päämajassa, koska hän oli mielipiteiltään monarkisti. Gutshkov taas epäili saksalaista kansallisuutta olevia Venäjän alamaisia ja määräsi, että heitä "vakoilun välttämiseksi" ei ollut otettava upseerien kouluttamiseksi perustettuihin sotakouluihin. Maaliskuun 28 p. pääkaupungin lehdet sisälsivät erään kehoituksen, jossa Gutshkov pyytämällä pyysi karkulaisia palaamaan sotajoukonosastoihinsa; jos sen heti tekisivät, niin he pääsisivät rangaistuksetta. Ei kukaan tullut. Huhtikuun 3 p. tapahtui pelätty vihollisen hyökkäys, onneksi länsirintamalla koilliseen Kovelista Stohod-joella. Se oli saksalaisille sangen helppo voitto ja surkea tappio venäläisille, jotka menettivät 25,000 miestä kaatuneina ja etupäässä vankeina. Upseerit tekivät yleensä velvollisuutensa, mutta ei miehistö. Gutshkov erotti ylipäällikön Letshitskin, erään osastonkomentajan ynnä useita upseereja. Komennon länsirintamalla sai kenraali Gurko. Russki Invalid sisälsi mietteitä taistelusta: se oli ollut ensimmäinen sotilaallinen tutkinto vallankumouksen jälkeen ja vapaa Venäjä ei ollut siinä suoriutunut. Oli onnetonta, jos niin jatkui! Silloin ei ainoastaan Pietari, vaan myöskin Moskova olisi uhattuna. Onneksi saksalaiset eivät tehneet uutta hyökkäystä.

Huhtikuun 17 p. sotaministeri toisti sanomalehtikehoituksensa karkulaisille. Hän pitensi rangaistuksettoman paluuajan toukokuun 28 päivään ja lupasi sitäpaitsi, ettei mikään karkuri kiväärinsä tai muiden varusteidensa myymisestä joutuisi vastuuseen. Armeijakäskyssä 20 p:ltä huhtikuuta Gutshkov pyysi sotamiehiä olemaan vangitsematta esimiehiään ja valitsematta itselleen uusia. Heillä oli lupa hänelle ilmoittaa huonohenkiset upseerit. Hän kyllä erottaisi heidät ja rankaisisi heitä ankarasti. Huhtikuun 22 p. Gutshkov erotti 18 kenraalia epäkansanvaltaisten mielipiteidensä tähden. Ei kenraali Russkinkaan luotettavuus, vaikka hän oli pettänyt tsaarin, näyttänyt neuvostohallituksen mielestä olevan aivan taattu. Toukokuun 9 p. hänen täytyi Gutshkovin käskystä luovuttaa pohjoisrintaman armeijan ylipäällikkyys kenraali Dragomiroville.[34] Sotajoukonjohtajien valtiollisen mielialan valvomiseksi neuvostohallitus lähetti komissaareja rintamalle. Jottei ihan menettäisi arvoansa sotajoukossa, väliaikainen hallitus sitten teki saman. Kuri höltyi yhä enemmän. Sotamieskomiteat julkaisivat sanomalehdissä virallisia varoituksia upseereilleen, joissa ankarasti moitittiin heidän "sivistymätöntä käyttäytymistään julkisilla paikoilla, mikä ei vielä ollut Venäjän yhteiskunnallisen kehityksen tasalla, jota muut valtiot eivät olleet saavuttaneet". Syyllisiä upseereja uhattiin ankarilla rangaistuksilla, "semminkin kun mätäpaiseet terveestä kansanruumiista oli hehkuvalla raudalla poltettava pois".[35] Pohjois- ja länsirintamalla alettiin panna toimeen ystävällisiä kohtauksia saksalaisten sotamiesten kanssa, jolloin viinaryypyn tai olutlasin ääressä pohdittiin valtiollisia ja sotilaallisia kysymyksiä. Etelärintamalla syntyi vilkasta kaupankäyntiä, jolloin vaihdettiin venäläistä leipää Unkarin viiniin. Armeijakäskyllä 11 p:ltä toukokuuta Gutshkov kielsi kaiken rauhallisen yhtymisen vihollisen kanssa. Neuvostohallitus piti kuitenkin veljeilemistä rintamalla sangen hyödyllisenä valtiollisessa suhteessa, koska saksalaiset sotamiehet siten voitaisiin saada kannattamaan monarkian kukistamista Saksassa. Kiihoitus oli vain järjestettävä ja erityisiä paikkoja toverillista yhdessä-oloa varten laitettava.[36] Toukokuun 11 p. Pietarin sotilaspiirin ylikomentaja, kenraali Kornilov, käski suomenmaalaista varaväkipataljoonaa asettumaan rintamaan. Kolmas komppania kieltäytyi lähtemästä kasarmista, koska siihen ei ollut neuvostohallituksen käskyä. Niskoittelijat katselivat sitten kaikessa rauhassa, miten Kornilov kasarmin pihalla piti paraatia kolmen muun komppanian kanssa. Syvästi huolestuneena voimaton sotaministeri myönsi voimattomalle kenraalille hänen pyytämänsä vapautuksen korkeasta toimestaan ja lupasi hänelle erään rintamalla olevan armeijaosaston päällikkyyden. Silloin saapui rintamalta kaksi sähkösanomaa. Toisessa länsirintaman ylipäällikkö, kenraali Gurko, toisessa etelärintaman ylipäällikkö, kenraali Brusilov, pyysi vapautusta toimestaan. Molemmat sanoivat anomustensa syyksi neuvostokomissaarien sekautumista sodankäyntiä koskeviin kysymyksiin ja heidän mielipiteiden-nuuskimistaan, joka hävitti kaiken kurin. Gutshkov pyysi heitä rakkaudesta isänmaahan edelleen hoitamaan raskasta virkaansa. Mutta itse hän 12 p. toukokuuta luopui virastaan sota- ja meriministerinä. Seuraavana päivänä hän esiytyi rintamasotamiesten edustajien jättiläis-kongressissa,[37] pitäen pitkän, mahtipontisen puheen. Hän kertoi koko elämänjuoksunsa, viipyi kauan Etelä-Afrikassa, Mandshuriassa ja duumassa tekemissään urotöissä ja päätti puheensa ilmoittamalla luopumisestaan: innostuneena hän 15 p. maaliskuuta oli vastaanottanut sotaministerin toimen ja syvästi epätoivoissaan sotajoukon hajautumistilasta hän siitä luopui. Vain ihme saattoi Venäjän pelastaa anarkiasta ja hirmuvallasta. Hän uskoi puolestaan tulevaan ihmeeseen.

Vallankumous saattoi yhdellä iskulla päiväjärjestykseen kysymyksen vieraista kansoista. Puolan kysymys oli saksalaisen valloituksen kautta Venäjään nähden ratkaistu. Vihollinen oli miehittänyt maan, eikä väestö tahtonut tietääkään Venäjän herruuden palauttamisesta. Sentähden neuvostohallitus 27 p. maaliskuuta päätti, että oli perustettava riippumaton Puolan tasavalta. Väliaikainen hallitus tunnusti kahta päivää myöhemmin Puolan tulevan riippumattomuuden, käski perustuslakia-säätävän kokouksen kokoutua Varsovaan ja lahjoitti vapaalle Puolalle Galitsian ja Posenin.

Manifestilla 20 p:ltä maaliskuuta väliaikainen hallitus palautti Suomen sisällisen itsenäisyyden ja nimitti vapaamielisen M. Stahovitshin kenraalikuvernööriksi Helsinkiin ja vielä vapaamielisemmän Roditshevin Suomen ministerivaltiosihteeriksi Pietariin. Sillä se uskoi tehneensä kaikki, mitä suomalaiset kohtuudella voivat odottaa vapaalta Venäjältä. Ministerit olivat sentähden kovin kummissaan, kun suomalaiset vaativat enempää, nimittäin maansa täydellistä valtiollista riippumattomuutta. Sen lausui Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen johtaja, senaattori Tokoi, 20 p. huhtikuuta jyrkässä, Venäjää syvästi loukkaavassa muodossa julki sanoessaan: "Venäjän voitto maailmansodassa on oleva Suomen onnettomuus." Ensiksi Suomen autonominen hallitus karkealla tavalla jätti huomioon ottamatta Pietarissa olevat hallitukset, kohteliaassa muodossa taas kenraalikuvernöörin ja tämän määräykset. Mutta Suomessa olevia Venäjän sotavoimia ja Helsingin satamassa ankkuroivia venäläisiä dreadnoughteja he eivät voineet jättää huomioon-ottamatta. Onneksi suomalaisille ei sotalaivojen peräkeulassa enää liehunut pyhän Andreaksen lippu, vaan punainen lippu. Merisotamieskomiteat, jotka nyt pitivät komentoa, murhattuaan useimmat upseerinsa, eivät harrastaneet Suomen oikeuskysymystä. Ainoastaan yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin oloihin he usein vaivalloisella tavalla sekautuivat niitä muka parantaakseen. He panivat pistimillä toimeen kahdeksantuntisen työajan Helsingissä, päättivät että ilotyttöjen yhteiskunnallinen asema oli parannettava ja määräsivät torikaupustelijoille revolveri ojossa elintavarain hinnat. Venäjän Karjalan sekä Aunuksen kuvernementin suomalainen väestö halusi valtiollisesti liittyä Suomeen. Se sulki venäläiset koulut, ajoi tiehensä opettajat ja anoi, että maalle vieraat papit poistuisivat.

Väliaikainen hallitus lupasi kaikille muille valtakunnan vieraille kansoille vapaan itsehallinnon vapaassa Venäjässä. Tämä lahja näytti heistä kuitenkin liian vähäiseltä. Vain laaja autonomia omine sotajoukkoineen ja omine raha-asioineen kenties saattaisi heitä tyydyttää. Venäjän valtiovaroilla varustetut kansalliset pakolaiskomiteat Pietarissa muuttuivat yht'äkkiä kansallisneuvostoiksi, esittivät valtiollisia vaatimuksia ja antoivat niille pontta panemalla toimeen kansallisia sotamies- ja kansankulkueita. Hämmästyneinä ministerit katselivat, kuinka tuhannet miehet työläismekkoon tai venäläiseen univormuun puettuina, seurassaan naisensa ja lapsensa, sinikeltaiset, sini-mustan-valkoiset tai muut tuntemattomat liput liehumassa, järjestynein joukoin kulkivat Venäjän pääkaupungin katuja pitkin, käsittämättömällä kielellä laulaen lauluja ja kohottaen eläköön-huutoja maansa vapauden puolesta. Neuvostohallituksenkin venäläisten johtajien kansallistunnetta loukkasi, että kansojen itsemääräämisoikeus, jota he itse olivat mahtipontisesti julistaneet, ilmeni valtavina vastalauseilmaisuina venäläistä sortohallitusta vastaan Nevski-Prospektilla.

Pietarista kansallisen kokoomuksen huuto tunki eri rajamaihin, saaden siellä voimakasta vastakaikua. Riian lahdesta aina Tyyneen valtamereen asti heräsivät vierasheimoiset ja tervehtivät vapautta, niinkuin he sen ymmärsivät: irti Pietarista! Kansallisia kongresseja kutsuttiin kokoon, jotka toimittivat vaaleja maanhallituksiin. Tarton raatihuoneen harjalle kohotettiin 23 p. maaliskuuta Eestin sini-musta-valkoinen lippu; Volmarissa muodostui 25 p. maaliskuuta Latvian hallitus, joka oli oleva Venäjän valtakunnan autonominen maakunta. Mutta jo 18 p. huhtikuuta eräs lättiläisten kansakoulunopettajien kongressi Riiassa vaati Lätinmaan itsenäisyyttä. Maaliskuun 26 p. liettualainen "seim" Pietarissa julisti Liettuan autonomian, joka siihen aikaan oli Saksan sotajoukkojen miehittämä. Minskissä eräs valkovenäläinen kongressi 11 p. huhtikuuta vaati autonomista Bjelorussijaa. Kiovassa kokoutui ukrainalainen rada, palauttaakseen entiselleen vanhan itsenäisyyden, jonka Pietarin virkavalta 18. vuosisadalla oli hävittänyt. Mihin Katarina II:n muistopatsaita oli pystytettynä, siellä kansa kaatoi ne kumoon. Stolypininkin pystykuvan Kiovassa kävi samalla tavoin. Ukrainalaiset sotamieskomiteat nostivat kaikkialla, Pietarissa, Riiassa ja Väinänlinnassa, samoin kuin Kiovassa ja Odessassa, sinikeltaisen lipun ja vaativat kansallisten rykmenttien muodostamista. Heidän vaatimukseensa oli suostuttava, sillä ukrainalaisten sotamiesten lukumäärä Venäjän armeijassa oli 900,000. Romanialaiset, grusialaiset, armenialaiset ja Kaukasian vuoristokansat, bashkiirit, tsheremissit, mordvalaiset, votjakit, tshuvassit, kirgiisit, jopa burjatit, jotka 26 p. huhtikuuta Irkutskissa pitivät kansalliskongressinsa — kaikki he vaativat kansallisia maapäiviä, kansallisia sotajoukkoja, kansallista raha-asiain hallintoa.

Väliaikainen hallitus piti vain suomalaisten ja ukrainalaisten pyrintöjä valtakunnan yhteyttä uhkaavina. Sitävastoin se luki muiden vierasheimoisten kansallisen autonomian vaatimukset niihin "vapaan Venäjän luonnollisiin synnytystuskiin", jotka pian voitettaisiin.

Vallankumous synnytti suuren talonpoikaisliikkeen, joka käytti vanhaa taisteluhuutoa "maata ja vapautta". Maaliskuun lopussa hallitus sai tarkat tiedot maatilain hävittämisistä sekä maapoliisien, agronomien, tilanomistajien ja maanmittarien vangitsemisista paikallisten talonpoikaiskomiteain toimesta. Nämä tiedot sopivat niin huonosti kuvitelmaan venäläisen sivistyksen vapauden suojassa tapahtuvasta kehityksestä, että hallitus ei niistä aluksi ollut tietävinään. Sitten se päätti lopettaa agraarilevottomuudet asettamalla maakomitean. Sen oli määrä Pietarista käsin ratkaista kaikki talonpoikien ja ei-talonpoikien väliset riitaisuudet ja samalla valmistaa agraariehdotus tulevalle perustuslakia-säätävälle kokoukselle. Sillä väliaikainen hallitus lykkäsi tärkeimmän kysymyksen, maakysymyksen, ratkaisun määräämättömään aikaan.

Saman teki kadettipuolue, jonka edustajat voitonriemuisina 7 p. huhtikuuta kokoutuivat Pietarin Mihailov-teatteriin seitsemänteen puoluekongressiinsa. Kadetit ja Novoje Vremja olivat vaihtaneet osaa. Kun 1906 ensimmäisessä duumassa kadetit olivat vaatineet suurmaanomistuksen pakkoluovutusta ja tuo sanomalehti oli pilkaten ja ivaten vastustanut heidän vaatimustansa, niin nyt sama lehti sanoi maatilojen luovuttamista valtiolliseksi välttämättömyydeksi, ja kadettikongressin enemmistö vastusti sellaista polttavan agraarikysymyksen radikaalista ratkaisua. Yksimielisesti sitävastoin nuo 400 paikallisyhdistysten edustajaa päättivät, että vihollinen oli karkoitettava Venäjän rajojen sisältä, "absolutistinen imperialismi" Saksassa kukistettava ja perustuslakia-säätävä kansalliskokous Venäjälle perustava kansanvaltaisen tasavallan. Vielä maaliskuun 15 p. johtajat päättäväisesti puolsivat monarkkisen valtiomuodon säilyttämistä, nyt, kolmen viikon kuluttua, he itse esittivät, että tämä myönnytys oli tehtävä yleiselle mielipiteelle. Miljukov antoi sen neuvostohallituksen vaatiman vakuutuksen, että Venäjä, päätettyään voitokkaasti sodan, ei ollut anastava mitään vierasta maata. Sitten hän riemuitsevalle kongressille ilmoitti, että Konstantinopoli salmineen oli joutuva Venäjälle. Vielä hän innostutti kokousta väittämällä, että "ei ainoastaan Venäjä, vaan koko maailma kuunteli kadettien ääntä Pietarissa". Kolmannen harhaluulon ministeri Nekrasov koetti synnyttää, vakuuttaessaan vilpittömästi, ettei ollut olemassa mitään kaksoishallitusta ja että kabinetin valvonta Pietarin työläis- ja sotamiesedustajien neuvoston toimeenpanevan komitean puolelta oli hyödyllinen ja mieluisa. Sitä vastusti Roditshev leimuavassa puheessa. Ensin hän häpäisi Wilhelm II:ta, sitten hän laajensi Miljukovin sotatarkoitukset Armenian ja Galitsian hankkimiseen, ja lopuksi hän pauhasi Pietarin neuvostoa vastaan. Varovaisena miehenä — hän oli myöskin ministeri — hän ei maininnut sitä nimeltä. Mutta kokous ymmärsi, ketä hän tarkoitti noilla "röyhkeillä miehillä, jotka väärin esiytyivät koko suuren Venäjän kansan edustajina", ja valmisti hänelle myrskyisen suosionosoituksen, joka kesti 15 minuuttia. Sitten Orenburgin paikallisjärjestön edustaja, tatarilainen Mahsudov, kaatoi vettä päihdyttävään viiniin. Venäjän valtakunnan 30 miljoonan muhamettilaisen nimessä, ja Venäjän armeijan puolentoista miljoonan muhamettilaisen sotamiehen puolesta hän ilmoitti, että he eivät tule kärsimään, että kaliifi karkoitetaan pääkaupungistaan ja puolikuu otetaan alas Sofian-moskeijan katonharjalta Bosporon rannalla. Suuttuneina venäläiset kadetit vihelsivät ulos vierasheimoisen, joka äkkiä oli haihduttanut heidän kauneimmat unelmansa. Vallankumouksen lempiviikot olivat olleet ja menneet.

Tsheidsen ja Kerenskin 15 p. maalisk. 1917 Taurian palatsiin perustama työväen- ja sotamiesedustajien neuvosto, soviet, paisui nopeasti jättiläisparlamentiksi. Maaliskuussa siihen kuului 2,000, huhtikuussa 3,000 edustajaa, jotka kolmanneksi osaksi oli valittu pääkaupungin tehtaantyömiehistä, kahdeksi kolmannekseksi sotamiehistä — valittu tai tullut sinne valitsematta. Neuvosto tuli duuman sijaan, joka vallankumouksen voittaessa oli menettänyt julkisoikeudellisen luonteensa. Se saattoi kokoutua vain yksityisiin neuvotteluihin, milloin sen talossa "kansanparlamentti" ei sattunut pitämään istuntoa. Neuvoston toimeenpaneva komitea muodosti hallituksen. Kun kaikki Siperian vuorikaivoksista vapautetut tai ulkomailta pakopaikoistaan Pietariin rientäneet vallankumouksellisten puolueiden johtajat vaativat istunto- ja äänioikeutta tuossa hallitsevassa valiokunnassa, paisui sen jäsenten lukumäärä joka kuukausi ja oli toukokuussa jo 70. Niiden joukossa olivat voitolla Tsheidsen ja Himmerin (Suhanovin) johtamat menshevistiset sosiaalidemokraatit. Kun venäläisen sosiaalidemokratian perustaja, menshevikki Plehanov, 13 p. huhtikuuta Genevestä palasi vapautettuun isänmaahansa, niin hänet kyllä riemuiten otettiin hallitukseen, mutta hän ei siinä saanut toivomaansa esimiehen paikkaa, jota grusialainen Tsheidse ei tahtonut hänelle luovuttaa.[38] Yhteistoiminnassa menshevikkien kanssa olivat sosiaalivallankumoukselliset, joita johtivat Tshernov, muuan tämän puolueen perustaja, ja grusialainen Tseretelli, joka toisen duuman edustajana sen hajoituksen jälkeen oli vangittu ja karkoitettu Siperiaan. Vielä heikommin kuin trudovikit olivat aluksi bolshevikit edustettuina. Heidän johtajistaan oli maaliskuussa hallitusmiesten joukossa ainoastaan Nahamkes, joka sanoi itseänsä Stekloviksi, jottei epävenäläisellä nimellään herättäisi venäläisissä pahennusta. Maaliskuun 22 p. hän perusti sanomalehden Pravda, joka siihenastisen salapoliisin Tshernomasovin johdossa hyvällä menestyksellä levitti bolshevismia Pietarin työväestöön.

Nopeasti kehittyi neuvostovirkavalta, joka järjestelynsä puolesta muistutti 17. vuosisadan Moskovan prikaseja (ministeriöitä), menettelyssään taas tsaarinaikuisia tshinovnikoita. Niinpä perustettiin toimeenpanevan komitean toimisto, sotakomissariaatti, kansainvälisten suhteiden osasto, kontrollikomitea väliaikaisen hallituksen valvomiseksi ja valtionkomitea kansansivistystä varten, ja niiden ohessa oli sensuurivirastoja sanomalehdistöä ja eläviä kuvia varten, sekä osastoja muonitusta, kulkulaitosta, postia ja sähkölennätintä, kirjallisuutta, kiihoitustoimintaa, talojenhallintoa, rahalaitosta, voimavaunujen pakkoluovutusta ynnä muita pienempiä tehtäviä varten.[39] Sellainen järjestys, että yhden kaupungin linnaväen ja työläisten edustajat hallitsivat suurta valtakuntaa, oli siksi mieletön, että johtajienkin täytyi se huomata. He kutsuivat sentähden muissa kaupungeissa perustettujen neuvostojen edustajia "työläis- ja sotamiesneuvostojen edustajien yleisvenäläiseen kongressiin". Huhtikuun 11 p. kokoutui Taurian palatsiin 85 neuvoston ja valtakunnan kaikkien armeijain lähettiläitä. Pidettiin sangen paljon puheita, jotka kaikki saivat osakseen suurta suosiota. Innostusta synnytti erään armeijaedustajan lause: "Sodan päätyttyä me sotamiehet kivääri kourassa säädämme Venäjälle lakeja." Kaikki Tsheidsen esittämät päätöslauselmat hyväksyttiin. Sitten edustajat lähtivät kotiin tai rintamalle, ja Pietarin tehtaantyömiehet ja linnaväen sotilaat hallitsivat Venäjää niinkuin ennen. Niinkuin ennen he myöskin kohtelivat "valvomaansa", ruhtinas Lvovin johtamaa ministerikabinettia niinkuin alaistaan virastoa.

Juhlallisesti punaisin lipuin koristettuna oli Suomen rautatieasema Pietarissa 16 p. huhtikuuta. Hurraa-huudoilla ja vapaudenlauluilla tuhatpäinen kansanjoukko silloin otti vastaan maanpakopaikastaan Sveitsistä palanneet vallankumoukselliset Uljanovin (Leninin), Lunatsharskin, Apfelbaumin (Sinovjevin), Rosenfeldin (Kamenevin), Abramovitshin (Krylenkon), Zederbaumin (Martovin), Sobelsohnin (Radekin), Finkelsteinin (Litvinovin), Silbersteinin (Bogdanovin) y.m. Hindenburgin esikuntapäällikkö, kenraali Ludendorff, oli sallinut heidän matkansa halki Saksan lyijyleimalla suljetussa rautatievaunussa, koska hän piti heidän pyrintönsä Venäjälle turmiollisina. Venäläisten bolshevikkien hankkeet olivat myöskin Lontoon ulkoasiainvirastolle tunnetut. Sen tähden se kielsi New Yorkista Englantiin tulleen Bronsteinin (Trotskin) matkan edelleen Venäjälle. Neuvostohallituksen käskystä ruhtinas Lvovin kabinetti antoi brittiläiselle hallitukselle jyrkän vastalauseensa sen johdosta, että Venäjän kansalaiselta näin riistettiin hänen vapautensa. Siitä syystä Bronstein sai matkustusluvan ja saapui pian Leninin jälkeen Pietariin. Neuvostohallitus oli siitä kovin hyvillään ja Pietarin työväestö voitostaan innostunut.

Keskellä pääkaupungin talorykelmää oli eräs ylellisesti koristettu palatsi. Sen omisti keisarillisen teatterin primaballerina, ensimmäinen tanssijatar, Mathilda Kzeczinska, joka ensin Nikolai II:n, sitten erinäisten suuriruhtinasten rakastajattarena oli tullut miljoonainomistajattareksi. Viime aikoina hän oli ollut tykistöhallinnon päällikön, suuriruhtinas Sergei Mihailovitshin ystävätär ja oli Creusot'n tykkitehtaan edustajattarena sekä nuorten miesten vapauttajattarena sotapalveluksesta hankkinut itselleen loistavat tulot.

Vallankumouksen jälkeen hän kaikkine jalokivineen oli kadonnut Pietarista. Hänen palatsinsa Lenin valitsi päämajakseen. Omistajattaren oikeuden-edustaja ja palvelusväki heitettiin ulos ovesta ja ikkunoihin asetettiin konekiväärejä. Nämä peloittivat oikeudenpalvelijat lähestymästä, jotka turhaan pyysivät valtiovaltaa sekautumaan asiaan. Ilman tykistöammuntaa Leninin linna ei ollut valloitettavissa. Mutta ilman neuvostohallituksen lupaa väliaikainen hallitus ei voinut lähettää kasarmista yhtäkään patteria. Ja Lenin itse istui Pietarin työläis- ja sotamiesneuvoston toimeenpanevassa komiteassa, ja hänen mukanaan osa hänen tilapäisen linnoituksensa miehistöä. Valtaamastansa palatsista Lenin aloitti suurisuuntaisen kiihoitustoiminnan koko Venäjällä. Hän perusti joukon sanomalehtiä ja lähetti kaunopuheisia vaeltavia saarnaajia muihin kaupunkeihin ja rintamalle. Siellä he tarkasti kuunteleville sotamiehille julistivat iloista sanomaa maasta ja vapaudesta — ja rauhasta, jos vain bolshevikit saisivat vallan kaikissa neuvostoissa. Ensimmäiset tasavallat, jotka Leninin ohjelman mukaan muodostuivat, olivat Kronstadt ja Pähkinänlinna. Molemmissa julistettiin köyhälistön diktatuuri, joka hyvin pian muuttui hirmuvallaksi. Pähkinälinnaa hallitsi 840 kuritushuonevankia, harjoittaen siinä sivussa entistä ammattiansa. Siihenastisen vankilan he koroittivat hallituspalatsiksi ja panivat sieltä käsin palkattuna ja univormuun puettuna kansanmiliisinä sotilasautomobiileissa toimeen menestyksellisiä ryöstöretkiä ympäristöön ja öisin aina Pietariin asti. Paljoa uhkaavampi oli Kronstadtin merisotamiestasavalta, jonka hallussa oli Itämeren-laivasto järeine tykkeineen. Toukokuun kuluessa bolshevikit saivat vallan Tsaritsinin, Samaran, Hersonin ja pienten kaupunkien neuvostoissa. Kesäkuussa oli jo 37 tasavaltaa, jotka eivät välittäneet Lvovista eivätkä Tsheidsestä, vaan noudattivat vain Leninin käskyjä. Kronstadtista tulleet lähetit saivat 20 p. kesäkuuta Mustanmeren-laivaston merimiehet tekemään kapinan. Komentajalta, amiraali Koltsakilta, vaadittiin sapeli pois. Port Arthurin antautuessa japanilaiset olivat silloiselle kapteeniluutnantti Koltsakille hänen urhoollisuutensa tähden antaneet hänen sapelinsa takaisin. Nyt hän heitti sen mereen.

Kun ulkomailla niin huonosti tunnettiin Venäjän olot, niin siellä vallitsi yleinen luulo, että tsaarivallasta vapautunut Venäjä kaksinkertaisella innolla jatkaisi sotaa. Se olikin väliaikaisen hallituksen rehellinen aikomus. Mutta neuvostohallituksella oli mielessä ylpeä ajatus päättää maailmansota oikeudenmukaisella rauhalla ilman maananastuksia ja sotakulunkienkorvauksia ja siten niittää suurta kunniaa ja kiitosta kaikilta Europan kansoilta. Neuvostohallituksen käskystä kabinetti siis 9 p. huhtikuuta julisti, että vapaa ja rauhaarakastava Venäjä tulisi luopumaan kaikista valloitusaikeista. Tämä virallinen ilmoitus synnytti Lontoossa ja Pariisissa sen pelon, että väliaikainen hallitus voisi tehdä erikoisrauhan. Haihduttaakseen epäilyksen, että Venäjä ei pysyisi sopimuksissaan, Miljukov eräässä nootissa 1 p:ltä toukok. vakuutti hallituksen lujasti päättäneen jatkaa sotaa, kunnes Saksa olisi muserrettu. Sitä vastaan neuvostohallitus pani vastalauseensa ja vaati, että ulkoministeri Miljukov heti oli erotettava. Kun se kiellettiin, niin Tsheidse kutsui avuksi työläispataljoonat. Toukokuun 3 p:nä ne hyökkäsivät kaupungille, saarsivat Marian-palatsiin kokoutuneet ministerit sinne ja osoittivat huutaen, häväisten ja ampuen kaduilla mieltänsä maailmanrauhan hyväksi. Kadettimieliset porvarit vastasivat vastamielenosoituksilla sodan ja Miljukovin puolesta.

Marian-palatsiin suljettu ministerineuvosto soitti Taurian palatsissa istuvalle neuvostohallitukselle, pyytäen sitä lähettämään edustajansa, jotta yhteisesti olisi neuvoteltu asemasta ja saatu vältetyksi uhkaava kansalaissota. Grusialaiset Tsheidse ja Ramshivili ilmestyivät sinne, kuuntelivat venäläisten ministerien selityksiä ja anteeksipyyntöjä ja käskivät Miljukovia selityksen muodossa peruuttamaan noottinsa 1 p:ltä toukokuuta. Se tapahtui 4 p. toukokuuta, ja aseelliset työmiehet palasivat tehtaisiinsa. "Kansainvälisten suhteiden osasto", joksi neuvostohallituksen ulkoministeriö itseänsä nimitti, antoi 5 p. toukokuuta liittoutuneille valtioille jyrkän nootin, joka tuomitsi vääräksi kaiken anastuspolitiikan. Toukokuun 14 p. neuvosto julkaisi mahtipontisen kehoituksen maailman kaikille sosialisteille: kaikkien maiden köyhälistö, yhtykää konferenssiin, joka on Europalle antava rauhan kansojen itsemääräämisoikeuden perustuksella ilman maanryöstöjä ja sotakorvauskuluja.

Toukokuun 3 ja 4 päivän katumielenosoituksien vaikutuksen alaisina, joissa aseettomia mielenosoittajia oli surmattu, Rodsjanko ja Lvov olivat tehneet neuvostolle ehdotuksen, että oli perustettava kadettilais-sosialistinen kokoomusministeristö. Kahden viikon ajan keskustelut kestivät ja olivat raueta Miljukovin persoonaan, joka ei tahtonut päästää käsistään ulkoasiain johtoa. Hän toivoi Englannin lähettilään tarttuvan asiaan, mutta Tsheidse oli voimakkaampi. Kadetit antoivat johtajansa kukistua. Ylpeästi Miljukov hylkäsi neuvoston hänelle tarjoaman kansanvalistusministerin toimen ja erosi ministeristöstä. Hänen mukanaan myös Gutshkov, koska hän oli epätoivoinen Venäjän pelastumisesta. Muut kabinetin jäsenet jäivät toimiinsa. Kerenskistä tuli sota- ja meriministeri ja samalla väliaikaisen hallituksen varsinainen johtaja. Tereshtshenko tuli ulkoministeriksi ja jätti raskaan tehtävänsä rahalaitoksen johtajana Shingarjoville, joka luovutti siihenastiset virkatoimensa sosiaalivallankumoukselliselle Tshernoville. Saadakseen sijaa vielä kolmelle sosialistille perustettiin neljä uutta ministeriötä: muonitusta (sosiaalivallankumouksellinen Peshehonov), työväensuojelusta (sosiaalidemokraatti Skobelev), postia ja sähkölennätintä (sosiaalivallankumouksellinen Tseretelli) sekä yhteiskunnallista huoltoa varten (kadetti, ruhtinas Shahovskoi). Mutta siihenastinen neuvoston ja kabinetin välinen suhde vallitsi edelleen. Vain urkkijain luku oli kasvanut. Ruhtinas Lvov oli nimeksi jäänyt ministerineuvoston puheenjohtajaksi. Huolestuneena hän kuunteli uuden maatalousministerin Tshernovin pitkiä puheita, joka näki tulevaisuuden mitä ruusunkarvaisimmassa valossa, aikoi onnellistuttaa talonpojat tekemällä kiertomatkan maaseudulle ja tahtoi toteuttaa agraariuudistuksen alhaalta eikä ylhäältä päin. Se tapahtuikin jo.

Maalla järjestelivät omavaltaiset talonpoikaiskomiteat suurmaanomistuksen pakkoluovutusta. Tällöin usein taloja, puutarhoja, siitoskarjaa, siemenviljaa, koneita ynnä muuta kalustoa tarkoituksettomasti hävitettiin ja otettiin järkiperäisen vuoroviljelyksen sijaan uudestaan käytäntöön kolmivuoroviljelys tai nurmiheinäviljelys. Monin paikoin kaksi miriä tappeli samasta kartanomaasta, jota he yhtä hyvällä tai huonolla oikeudella vaativat itselleen. Mitä Stolypinin agraariuudistus — neuvostohallitus kumosi sen päätöksellään 5 p:ltä huhtikuuta — monivuotisella työllä oli vaivalloisesti saanut luoduksi, tehtiin melkein kaikkialla keväällä 1917 taas tyhjäksi. Mutta paitsi maata ja vapautta, jotka hän oli ottanut itselleen, talonpoika kotona ja juoksuhaudassa vaati vielä rauhaa. Sodasta hän oli saanut peräti kylläkseen, sen tarkoitusta hän ei voinut ymmärtää, ei edes useinkaan tiennyt, kuka oli vihollinen piikkilanka-aidan takana. Ainoa puolue, joka täydellisesti ja kokonaan lupasi täyttää tämän talonpoikien kolmannen vaatimuksen, joka samalla piti rintamalta "lomailijoina" kotiin tulevien sotamiesjoukkojen ryöstämistä, rosvoamista ja juopottelua vain "vallankumouksen välttämättöminä rinnakkaisilmiöinä", jopa "vallankumouksena itsenään", oli Leninin puolue.

Venäjän kansan suuren-suuri enemmistö vaati sodan lopettamista. Onnettomuudekseen eivät kadettien johtajat, ruhtinas Lvov ja Miljukov, eivätkä sosiaalivallankumoukselliset Kerenski ja Tseretelli enempää kuin marxilaiset Plehanov ja Tsheidsekään tunteneet tätä kansan alkeellista rauhantarvetta. Englannin Pietarissa oleva lähettiläs pani kaikki keinot liikkeelle — lupaukset ja uhkaukset, rahat ja vakuutukset — saadakseen sosiaalivallankumouksellisen ja sosiaalidemokraattisen puolueen johtomiehet vakautumaan siitä, että Venäjän uudestaan oli ryhdyttävä hyökkäämään. Se onnistui. Ylipäälliköksi sir Buchanan määräsi Aleksejevin sijaan vuoden 1916 voittajan, Brusilovin (3 p. kesäkuuta). Kerenski, joka edustajana 28 p. helmikuuta oli kehoittanut duumaa heti tekemään rauhan Saksan kanssa, joka vielä 19 p. huhtikuuta oikeusministerinä oli pontevasti suosittanut sopimusvaltojen sanomalehtien edustajille luopumista kaikesta valloituspolitiikasta, matkusteli nyt sotaministerinä rintamalla, saarnaten hyökkäyssotaa Saksaa vastaan. Myöskin Tsheidsen aatetoveri Suhanov, joka 1916 oli jyrkästi marxilaisessa hengessä tutkinut kysymystä "miksi käymme sotaa" ja vastannut siihen sensuuntaisesti, että porvarillisen sanomalehdistön ylistämät sotatarkoitukset eivät Venäjälle voisi tuottaa mitään etua — hänkin käänsi kelkkansa ja saarnasi nyt "säälimätöntä taistelua saksalais-itävaltalaista imperialismia vastaan, jonka kanssa ei mikään rauha eikä mikään sovinto ollut mahdollinen".

Kerenskin käskystä alkoi 1 p. heinäkuuta suuri hyökkäysliike. Monin paikoin ei yleensä marssittu eteenpäin, koska yleisen sotamieskokouksen päätös oli sen kieltänyt.[40] Siellä missä hyökkäystä saksalaisten linjoja vastaan yritettiin, miehistöt nopeasti taas liikehtivät taaksepäin. Upseerit rukoilivat sotamiehiänsä, muutamat polvistuen heidän edessään: eteenpäin vihollista vastaan! Äreästi heidän komentonsa alaiset vastasivat: mene sinä yksin eteenpäin, jos haluat kuolla. Monet upseerit sen sitten tekivätkin. Vain muutamat kuolonpataljoonat ja eräs aliupseerin vaimo Boktsharjovin johtama naispataljoona tekivät urhoollisesti velvollisuutensa. Heitä oli liian vähän saadaksensa mitään aikaan. Sitävastoin etelärintaman armeijat Galitsiassa saivat voiton toisensa jälkeen. Kerenski innostutti hyökkäysosastoja menemällä niiden kanssa yhdessä tuleen. Itävaltalaiset juoksivat kiireesti tiehensä, jättäen venäläisille saaliiksi suunnattoman määrän sotatarveaineita. Kornilov, entinen Pietarin ylipäällikkö, valloitti Stanislaun ja Kaluczin. Valitettavasti sotajoukkojen kurittomuus täällä näyttäytyi hurjassa ryöstämisessä ja murhaamisessa. Erään Gutshkovin kertomuksen mukaan venäläiset 11 p. heinäkuuta Kaluczissa mellastelivat niinkuin turkkilaiset tsherkessit ja kurdilaiset Armeniassa.[41] Upseerit eivät kyenneet estämään turvattomien asukasten murhaamista eivätkä naisia ja lapsia kohdanneita ilkitöitä. Vieläpä Vetshernoje Vremja väitti, että venäläisten menettelytapa Stanislaussa oli "yhtä häpeällinen kuin saksalaisten hirmuteot Löwenissa, Rheimsissa ja Kalisissa".[42] Heinäkuun 15 p. tuli saksalaisten joukkojen vastahyökkäys, jotka Saksan länsirintamalta pikajunilla oli kuljetettu Galitsiaan. Nyt seurasi tappio toistaan. Kuin itävaltalaiset, venäläiset juoksivat tiehensä. Kuljetushevosille asetetut saksalaiset kuormastosotamiehet ajoivat kokonaiset rykmentit edellään. Kun kauhun huuto "saksalaista ratsuväkeä!" kaikui, niin Tarnopolin luona jalkaväkisotilaat eivät heittäneet tiehensä vain aseitaan ja patruuniaan, vaan saappaansakin päästäkseen pikemmin juoksemaan.[43]

Nyt Lenin katsoi ajan tulleen aseelliseen kapinaan valtiovallan anastamiseksi. Hän saattoi luottaa Pietarin työväestön suureen enemmistöön, joka "Pietarin tehtaiden työläiskomiteasta" oli saanut neuvostosta riippumattoman järjestön. Hänen puolellaan oli nyt Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen keskuskomitea, olivat Kronstadtin merisotamiehet ja sotalaivat, Pähkinälinnan kuritushuonelaiset ja monet Pietarin linnaväen rykmentit. Toiset horjuivat Lvovin, Tsheidsen ja Leninin välillä sinne tänne; vain kasakkarykmentit olivat ehdottomasti väliaikaisen hallituksen puolella. Sen asema näytti toivottomalta, kun Lenin 17 p. heinäkuuta antoi kapinan merkin.

Ensimmäisen tanssijattaren palatsista käsin hän johti joukkojensa liikkeitä, jotka ryöstäen ja ampuen liikehtivät miljoonakaupungin keskustaa kohti, miehittävät Pietari-Paavalin linnoituksen, sanomalehtien toimistot, pankit y.m. ja vapauttavat rikoksentekijät vankiloista. Jo on kolme ministeriä, niiden joukossa Kerenski, pelkurimaisesti lähtenyt pakoon, yksi, Tshernov, on piesty, kun oikeusministeri Pereversev pelastaa aseman asiakirjanväärennyksellä. Horjuvien rykmenttien kasarmeihin hän levittää painetut "todistukset", että Lenin on Saksan hallituksen lahjoma. Linnaväkijoukot menevät hallituksen puolelle ja ryhtyvät katutaisteluun työläisiä, merisotamiehiä ja kuritushuonelaisia vastaan. Kolmantena päivänä, kun rintamalta on tullut 60,000 miestä lisäjoukkoja, murretaan viimeinen vastarinta ja vallataan Pietari-Paavalin linna sekä suuriruhtinaallisen rakastajattaren palatsi. Lenin on kuitenkin sieltä jo ajoissa päässyt pakoon ja pysyttäytyi piilossa jossakin suurkaupungin talorykelmän sopukassa. Kronstadtista tulleet sotalaivat lupaavat olla kaupunkia ampumatta ehdolla että vangituille merisotamiehille myönnetään "kunniallinen paluu", mihin hallitus mielellään suostuu. Voiton päivän, heinäkuun 19:nnen, iltana karannut Kerenski palaa ja julistaa kokoutuneen kansan ja sotamiesten edessä niinkuin jokin Vanhan testamentin ylimmäinen pappi bolshevismin kiroukseen. Hallituksen joukot kukistavat niinikään Nishnij Novgorodissa, Vladimirissa ja Krementshugissa syntyneet kapinat. Leninin puolue makaa maassa voitettuna. Pietarin Nevskillä kadetit toimittavat ajojahtia "leniniläisiä" vastaan ja vievät heidät väliaikaisen hallituksen tutkintokomissionin eteen; monissa tehtaissa työmiehet ottavat kiinni bolshevistiset toverinsa ja saattavat heidät neuvostohallituksen tutkintokomissionin eteen. Voitonriemuisena kadettilainen Rjetsh julistaa: "Bolshevismi on kuollut luonnollisen kuoleman. Se oli vain saksalaisella rahalla aikaansaatu petosyritys."

Vaikka Trotski, Lunatsharski ynnä muut johtajat istuivat vankeudessa, Lenin oli kadonnut,[44] ja hallitus oli lakkauttanut kaikki hänen Pravdansa, niin kuolleeksi sanottu bolshevismi edelleen syöpyi sotajoukkoon, kun suuren hyökkäysliikkeen luhistumisen jälkeen rauhankaipuu oli käynyt entistä voimakkaammaksi.[45]

Rajamaa- ja agraarikysymys synnytti uuden hallituspulan. Väliaikainen hallitus oli lähettänyt Tereshtshenkon ja Tseretellin Kiovaan pyrkimään sopimukseen professori Hrushevskin, ukrainalaisen radan (kansanparlamentin) ja sen hallitsevan valiokunnan "yleissihteeristön", johtajan kanssa. Heinäkuun 14 p. nuo molemmat ministerit palasivat Pietariin ja kertoivat kabinetille onnellisesti ratkaisseensa Ukrainan kysymyksen. Hallituksen nimessä, mutta ilman sen valtuutusta, he olivat myöntäneet Ukrainalle radan vaatiman autonomian omine hallituksineen; omine sotajoukkoineen, omine raha-asioineen. Kadettiministerit kauhistuivat autonomialaissa luvattuja laajoja oikeuksia ja sen epäselvää sanamuotoa. Epäselvyydessä, vastasivat Tseretelli ja Tereshtshenko, piili myönnettyjen oikeuksien myöhempi supistaminen, se antoi mahdollisuuden toisin selittää autonomian kuin ukrainalaiset sen nyt ymmärsivät. Sosialistiset ministerit ja Nekrasov yhtyivät tähän käsitykseen. Heinäkuun 16 p. Ukrainan autonomia virallisesti julistettiin. Vastalauseena sitä vastaan kadettipuolue kutsui kabinetista pois ministerit Shingarjovin, Manuilovin, Stepanovin — hän oli Konovalovin sijaan tullut kauppa- ja teollisuusministeriksi —, Shahovskoin ja Nekrasovin. Viimemainittu ei kuitenkaan noudattanut kutsua, vaan luopui puolueestaan pysyäkseen ministerinä. Ruhtinas Lvov vaati Tshernovin heittämistä yli laidan, koska hänen agraariohjelmansa siveellisesti ja aineellisesti hävittäisi Venäjän ja synnyttäisi kansalaissodan. Hän ei voinut työskennellä yhdessä sellaisen ministerin kanssa, joka itsepintaisesti kielsi talonpoikaiskapinain tosiasian, koska ne olivat ristiriidassa hänen uskonsa kanssa venäläisen talonpojan "tavattomaan valtakunnalliseen älyyn". Sosialistiset ministerit menivät Tshernovin puolelle, ja Lvov luopui toimestaan ministeripresidenttinä ja sisäministerinä 21 p. heinäkuuta. Ministerineuvoston puheenjohtajaksi tuli Kerenski, jota porvarillisetkin puolueet pitivät ainoana voimakkaana miehenä, joka kykeni pelastamaan luhistuvaa valtakuntaa. Tarmokkaasti hän ryhtyi vastustamaan Suomen irroittamista Venäjästä. Jyrkässä muodossa Helsingin senaatti oli kieltänyt Pietarin hallitukselta tämän pyytämän 350 miljoonan markan suuruisen lainan. Kenties, arveli kyynillisesti senaattori Tokoi 12 p. heinäkuuta, annettaisiin 100 miljoonaa markkaa hädässä-olevalle Venäjälle, mutta vastineeksi väliaikaisen hallituksen tuli tunnustaa Suomen itsenäisyys. Kun heti senjälkeen Lenin Pietarissa teki kapinansa, niin valtiopäivät Helsingissä hyväksyivät "valtalain", joka asiallisesti merkitsi maan täydellistä valtiollista riippumattomuutta. Pettyneinä Leninin tappion johdosta valtiopäivät 24 p. heinäkuuta lähettivät kaksi valtuutettua neuvostohallituksen puheille, pyytäen sen tunnustamista. Tsheidse tahallaan viivytteli vastausta, jonka antamisen hän jätti Kerenskille. Heinäkuun 31 p. ministeripresidentti antoi julistuksen suomalaista separatismia vastaan. Hän selitti siinä, että entisen Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaan oikeudet eivät, niinkuin suomalaiset arvelivat, olleet siirtyneet Helsingissä olevalle senaatille ja valtiopäiville, vaan Venäjän väliaikaiselle hallitukselle ja tulevalle perustuslakia-säätävälle kokoukselle. Tämän nojalla hän määräsi valtiopäivät hajoitettaviksi ja uudet vaalit toimitettaviksi 1 p. lokakuuta. Antaakseen määräyksilleen pontta hän samaan aikaan lähetti Helsinkiin kasakoita ja panssariautoja. Helsingin senaatti ei ollut tietävinään manifestista, joka sen tuli julkaista, mutta keskeytti valtiopäivien istunnot, ettei antaisi kasakoille tilaisuutta sekautua asiaan. Pysyen passiivisessa vastarinnassaan suomalaiset odottivat Venäjän valtakunnan häviötä, joka heidän laskelmiensa mukaan pian oli tapahtuva.

Uuteen Kerenskin johtamaan hallitukseen kuului kolme sosiaalivallankumouksellista, kolme sosiaalidemokraattia, yksi kansansosialisti ja seitsemän porvarillista. Valtuutustansa se ei, niinkuin molemmat ensimmäiset kabinetit, saanut Rodsjankon johtamalta duuman komitealta, vaan neuvostohallitukselta, joka sen 6 p. elokuuta "vahvisti", varoittaen sitä epäkansanvaltaisista sivuhyppäyksistä. "Yleisen mielipiteen järjestämiseksi" Kerenski kutsui "valtakunnanneuvotteluun" Moskovaan entisiä duumaedustajia, kaikkien puolueiden ja sotajoukon edustajia sekä erityisten yhdyskuntien, yhdistysten ja neuvostojen valtuutettuja. Elokuun 25:nnestä 28 p:ään tuo 2,500 hengen suuruinen kokous piti istuntojaan Moskovan Suuressa teatterissa, jonka ympärille oli asetettu sotajoukkoja. Tykkejäkin Kerenski oli ajattanut kaduille, sillä erään bolshevistisen salaisen komitean toimesta Moskovan työväestö oli tehnyt vastalauselakon valtakunnanneuvottelua vastaan. Huoli valtakunnan tulevaisuudesta oli kaikkien puheiden pohjasävelenä. Monessakin kaivattiin voimakasta miestä, sotilasdiktatuuria Venäjän pelastamiseksi ja Saksan voittamiseksi. Mutta kuka oli oleva tuo sankari ja pelastaja? Oliko se Kaluczin voittaja, kenraali Kornilov, jolle hallitus 1 p. elokuuta on uskonut kaikkien Venäjän sotajoukkojen käskyvallan, vaiko Lutskin voittaja, kenraali Kaledin, jonka hallitus hänen taantumuksellisten mielipiteidensä tähden on vapauttanut armeijansa päällikkyydestä rintamalla, mutta jonka sitten kasakat olivat valinneet hetmanikseen. Oliko se Mustanmeren-laivaston mainehikas johtaja, amiraali Koltshak, jonka äskettäin hänen oma miehistönsä oli vanginnut hänen lippulaivassaan, vai oliko se Venäjän suurin puhuja, ministeripresidentti Kerenski, joka lopettajaispuheessaan valtakunnanneuvottelussa lausui kirouksensa alaisiksi kaikki ne, "jotka vaativat sodan pikaista lopettamista". Heillä on kaikilla kannattajansa, mutta kellään heistä ei ole todellista valtaa. Sitä on vain tatarilaisella Uljanovilla, joka pysyy piilossa eräässä Suomen maakylässä, odottaen sitä hetkeä, jolloin hän voisi uudestaan astua esiin ja — anastaa vallan. Julkisuus ei tiedä hänestä mitään, vaan arvelee hänen olevan Berliinissä tai Bernissä. Se ei aavista, että kaikki nuo jokapäiväiset pikkukapinat rintamalla, joista Kornilov valtakunnanneuvottelussa niin sydäntä-liikuttavasti valitti, upseerimurhat sekä työläis- ja sotamiesneuvostojen jatkuvat mellakat valtakunnan eri osissa olivat — hänen työtänsä.

Neljä päivää sen jälkeen kuin Moskovan valtakunnanneuvottelu oli päättynyt, ryhtyi kahdeksas saksalainen armeija kenraali Hutier'n johdossa hyökkäykseen, mursi venäläisen pohjoisrintaman alisen Väinäjoen kohdalla ja valloitti 3 p. syyskuuta Riian. Tämä uusi tappio, joka sotilaallisesti ei ollut puolustettavissa, sai ennen aikojaan puhkeamaan erään suunnitellun vastavallankumouksen Pietarin neuvostohallituksen kukistamiseksi. Ylin komentaja, kenraali Kornilov, keräsi kiireesti rintamalla kokoon muutamia rykmenttejä, jotka hän piti luotettavina, ja lähti niiden kanssa 8 p. syyskuuta Pietaria vastaan. Mahtipontisessa julistuksessa hän ilmoitti tahtovansa muodostaa kansallisen puolustuksen hallituksen, joka oli oleva takeena Saksan voittamisesta ja vievä Venäjän suurta, mahtavan ja vapaan kansan arvoista tulevaisuutta kohti. Hetmani Kaledin ja kenraali Denikin, etelärintaman ylipäällikkö, ilmoittivat julkisesti olevansa Kornilovin hankkeen kannattajia, salaisesti oli samalla kannalla myöskin Kerenski. Joka tapauksessa Kornilov oli varmasti vakautunut siitä, että ministeripresidentti oli hyväksynyt hänen suunnitelmansa. Onko Kerenski tällöin ovelan nurkka-advokaatin tavoin pitänyt salakähmäistä ja halpamielistä kaksoispeliä, josta häntä myöhemmin moitittiin, ei ole varmasti todettavissa. Joka tapauksessa hän siitä pitäen menetti laajojen piirien luottamuksen, jotka siihen saakka olivat hänessä nähneet sen miehen, joka voisi Venäjän pelastaa. Säikähtynyt neuvostohallitus kääntyi apua pyytäen vastustajiensa, bolshevikkien puoleen. Joka niiden johtajista vielä istui vankeudessa, vapautettiin. Trotski innostutti Pietarin työläisiä taisteluun vastavallankumousta vastaan ja vei heidät juoksuhautoihin kaupungin ulkopuolelle. Sosiaalivallankumouksellinen Savinkov, sotaministeri Kerenskin sotilaallinen neuvonantaja ja apulainen, varusti tilapäiset linnoitukset tykeillä ja revitytti Pietariin johtavien rautatieratojen kiskot. Kaupunkia kohti ratsastava kaukasialainen "villi divisioona" otettiin vastoin odotustaan vastaan tykkitulella. Samaan aikaan meni luotettavia bolshevikkikiihoittajia vastavallankumouksen hyökkääviä joukkoja vastaan. Trotskin univormuun-puettujen lähettien onnistui lyhyessä ajassa "selittää" rintamatovereilleen valtiollinen asema: Kornilov oli muka burshui, joka tahtoi ottaa talonpojilta maan ja vapauden pois ja maanomistajaupseerien johdossa edelleen lähettää heidät veriseen ja kokonaan tarkoituksettomaan sotaan. Sotajoukot luopuivat kenraalistaan, joka pakeni päämajaan Mohileviin, missä hänet 14 p. syyskuuta vangittiin. Sama kohtalo kohtasi Denikiniä ynnä muutamia muita kenraaleja, jotka olivat menneet Kornilovin puolelle. Vain Kaledin pysyi vapaana, koska kasakat kieltäytyivät häntä luovuttamasta.

Kädenkäänteessä bolshevikit näin olivat suoriutuneet vastavallankumouksen pelätystä hirviöstä ja vaativat voittajan oikeudella itselleen valtaa. Syyskuun 15 p. he Pietarin työläis- ja sotamiesneuvostossa asettivat valtiollisen ohjelmansa äänestyksen alaiseksi, ja tuhatpäinen joukko vaiensi hyväksymismylvinällään esimiehensä Tsheidsen kiertelevän puheen. Menshevistiset ja sosiaalivallankumoukselliset vallanpitäjät näkivät vallan luistavan käsistään. He eivät tietäneet sen parempaa keinoa kuin taaskin kerran kutsua "yhteiskunnalliset voimat" Pietariin uuteen puheturnaukseen, joka "kansanvaltaisen konferenssin" nimisenä lopullisesti "oli ratkaiseva kaikki kysymykset". Kerenski taas koetti viedä bolshevikeilta tuulen purjeista sillä, että hän yht'äkkiä 16 p. syyskuuta julisti tasavallan, jota Lenin jo kauan oli vaatinut ja vanha anarkisti ruhtinas Krapotkin Moskovan valtakunnanneuvottelussa 28 p. elokuuta oli ylistänyt vapauttavaksi teoksi. Valtiojärjestyksen lopullinen määrääminen oli oikeastaan pidätetty perustuslakia-säätävälle kokoukselle, jonka 30 p:ksi syyskuuta päätetty kokoutuminen teknillisten vaalivaikeuksien tähden oli lykätty vuoden loppuun. Samaan aikaan Kerenski — matkien Gambettan menettelyä vuodelta 1870 — nimitytti itsensä kaikkien armeijain ylikomentajaksi ja muodosti uuden kabinetin, neljännen saman vuoden maaliskuun 15 päivästä lukien, jossa oli melkein yksinomaan sosiaalivallankumouksellisia ja menshevikkejä. Yleisen mielipiteen tyynnyttämiseksi, joka tahtoi syntipukkia kantamaan vastuuta kärsityistä häpeällisistä tappioista, senaatti 25 p. syyskuuta tuomitsi entisen sotaministerin Suhomlinovin maanpetoksesta elinkautiseen pakkotyöhön. Todellista petosta oikeudenkäyntikuulustelut eivät olleet voineet todeta, mutta kylläkin paljastaa, että tsaarillinen hallitus oli tahtonut ja jo kauan valmistanut hyökkäyssotaa Saksaa vastaan. Pietarin Aleksanterin-teatterissa, joka ylhäältä alas asti oli koristettu punaisin lipuin, Tsheidse 27 p. syyskuuta avasi kansanvaltaisen konferenssin. Se oli kirjava kokous, jossa oli 1,500 mitä erilaisimpien yhdyskuntien edustajia. Mitä lukemattomissa kongresseissa sitten maaliskuun 15 päivän oli kyllästyttävän usein sanottu, toistettiin vielä kerran. Mutta niinkuin Moskovan valtakunnanneuvottelussa, niin nytkin valtioviisaus purkautui vain molemminpuolisiin syytöksiin. Sotilaallinen asema näytti vielä toivottomammalta kuin kuukautta ennen. Riika ja Jakobstadt olivat kukistuneet; ahdistavia huhuja Saksan laivaston suunnittelemasta iskusta lenteli läpi teatterin. Eräs Trotskin ehdotus, että sitten ennemmin heti ryhdyttäisiin rauhankeskusteluihin, hylättiin vähäisellä enemmistöllä. Vierasten kansojen edustajat ilmoittivat jyrkästi ja selvästi suostuvansa venäläisen liittotasavallan muodostamiseen vain sillä ehdolla, että heidän maansa saisivat täydellisen itsenäisyyden kaikissa sisällisissä kysymyksissä. Kadetit, menshevikit ja sosiaalivallankumoukselliset pitivät kuitenkin lujasti kiinni keskitetystä hallitustavasta. Eräs konferenssin valitsema komissioni koetti turhaan löytää vastausta siihen kysymykseen, oliko uudestaan muodostettava ministerikabinetti oleva puhtaasti sosialistinen, vai oliko siinä — niinkuin Kerenski tahtoi — suvaittava myöskin muutamia kadetteja. Vihdoin valittiin tuosta jättiläiskokouksesta 240 hengen suuruinen "kansanvaltainen neuvosto", jonka oli määrä selvittää tämä kysymys ja samalla muodostaa runko "esiparlamentiksi", joka oli kokoutuva kolmen viikon kuluttua ja lopullisesti löytävä keinon Venäjän pelastamiseksi. Ylpeillä sanoilla: "jokainen, joka ahdistaa vapaata Venäjän tasavaltaa, on tunteva vallankumouksellisen hallituksen koko voiman" Kerenski päätti nuo kuusipäiväiset puheturnajaiset. Hän muodosti sitten viidennen kabinetin ottamalla siihen myöskin kadetteja, ja "kansanvaltainen neuvosto" vahvisti sen.

Sillävälin sotajoukon ja valtion hajautuminen yhä jatkui, huolimatta kaikista puheista, päätöksistä ja pääkaupungista tulleista käskyistä. Sotamiehet karkoittivat armeijasta toistakymmentä tuhatta upseeria, ja monet niistä tapettiin. Laajan valtakunnan joka sopukassa piti istuntojaan työläis- ja sotamiesneuvosto, joka hallitsi itsevaltiaasti, pani toimeen kotietsintöjä ja vangitsemisia, antoi lakeja, tilasi elintarpeita ja arvoesineitä, kantoi veroja ja tästä "työstänsä" hyväksytti itselleen suuret palkat. Ja millaiset miehet ne pitivät suurinta ääntä näissä neuvostoissa? Rehellisten aatteenmiesten rinnalla, miesten, jotka taistelussa isänmaansa vapauttamisen puolesta olivat saaneet kovasti kärsiä Siperian vuorikaivoksissa, istui korkeassa raadissa ryöstömurhaajia ja varkaita, joille vallankumous oli avannut kuritushuoneiden portit, ja sangen suureksi osaksi kukistetun tsaarivallan kurjimpia kätyreitä, entisiä urkkijoita, santarmeja ja kiduttajia, jotka vielä vähää ennen salapoliisin tutkintokamarissa olivat kumipampuilla kiristäneet vangituilta tunnustuksia. Melkein joka sanomalehdessä oli kesällä 1917 paljastuksia noiden lukemattomien neuvostojen toimeenpanevien komiteain sen tai tämän jäsenen hämärästä entisyydestä. Mitä se auttoi, että heidän nimeensä julkisesti lyötiin poltinmerkki? He poistuivat siihenastisen hallitustoimintansa näyttämöltä, aloittaakseen sen uudestaan jossakin toisessa kaupungissa toisella nimellä ja väärällä passilla. Ja kaikki nämä työläis- ja sotamiesneuvostojen hämärät ainekset olivat bolshevistisia.

Muuan Venäjän paras tuntija, kirjailija Maksim Gorki, kirjoitti, edeltäpäin aavistaen kaiken tämän, lehdessään Novaja Zhisnj (Uusi elämä) 1 p. toukok. 1917, jolloin koko kansa vielä oli ilonhuumauksen vallassa saavutetusta vapaudesta ja odotti tulevaisuudelta ihmeitä: vanha hallitustapa on vuosikausien työllä kirkon ja virkamiesten avulla saattanut Venäjän kansan sivistyksellisessä, henkisessä ja siveellisessä suhteessa rappiolle. Sodan alkaessa monet sanoivat Venäjän tehtäväksi "vapauttaa Europpa väärän sivistyksen kahleista todellisen kulttuurin hengen avulla". Tämä todellisen kulttuurin henki näyttäytyi kuitenkin "yleisen tietämättömyyden, vastenmielisen itsekkyyden ja huolettoman laiskuuden löyhkäksi". Tämän perinnön itsevaltius on jättänyt meille jälkeensä. Älköön vain uskottako, että vallankumous on huuhtonut pois kaiken tämän. Kuluu vuosia, ennenkuin Venäjällä on ennättänyt kehittyä todellinen kulttuuri, eikä sitä luoda sanoilla, vaan tarmokkaalla työllä.

Lokakuun 20 p. avattu esiparlamentti oli sen kauhun vaikutuksen alaisena, minkä Saarenmaan valloitus pääkaupungissa oli synnyttänyt. Sitä ainoata sanaa, mikä olisi antanut arvovaltaa ja mahtia tälle kokoukselle, joka oli tullut toimeen ilman järjestettyä kansanvaalia, ja jonka muodosti 13 eri isovenäläisen puolueen sekä useiden kansallisten ryhmien yhteensä 555 edustajaa, — sanaa rauha ei lausuttu julki. Trotskin johtamat maksimalistit poistuivat, selvästi irti sanouduttuaan, esiparlamentista, jättäen muiden asiaksi tarkoituksettoman riidan sotatarkoitusten tarkistamisesta ja agraarikysymyksen parhaasta ratkaisutavasta ja tehtaiden johdosta työläisvaliokuntien avulla. Molemminpuolisiin ankariin syytöksiin tyhjeni lopulta puhujien intohimo. Samaan aikaan piti Moskovassa istuntojaan vasta-esiparlamentti nimellä "porvarillisten puolueiden konferenssi", jonka entinen duuman puhemies Rodsjanko oli kutsunut kokoon. Täällä vallitsi yksimielisyys Kerenskin hallituksen sekä Pietarin neuvoston tuomitsemisessa, mutta samalla tietoisuus kokouksen täydellisestä voimattomuudesta. Kenraali Russki, Pihkovan kavaltaja, kuvasi intohimoisessa puheessa armeijan kerran niin ihanan ja nyt voi kuinka surkean tilan ja puhkesi sitten sydämiä liikuttavaan itkuun.

Leninin aika oli tullut. Lokakuun lopussa hän taas ilmestyi julkisuuteen, henkivartion ympäröimänä, ja julisti, että vain kapina voi pelastaa Venäjän ja vallankumouksen. Kerenski oli muka kavaltaja, joka tahtoi antaa Pietarin saksalaisille. Trotski oli tullut Pietariin työläis- ja sotamiesneuvostojen toimeenpanevan komitean bolshevistisen enemmistön johtajaksi. Miljoonakaupungin koko järjestynyt työväestö sekä useimmat linnaväen rykmentit puolustivat nyt yhtenä miehenä bolshevismia. Ryöstönhimoisina odottivat ammattirikokselliset ja joukoittain pääkaupunkiin keräytyneet sotakarkulaiset kapinan merkkiä. Eräänlaisen sotaministeriön Lenin oli itselleen luonut "sotilaskomiteasta", joka oli muodostettu Pietarin useimpien sotajoukonosastojen edustajista. Vain kahteen rykmenttiin väliaikainen hallitus enää voi varmasti luottaa, mutta siitä huolimatta Lenin antoi sen toimia mielensä mukaan. Se toivoi näköjään kapinaa, jopa provosoi sitä, antaakseen sitten luotettavilla rintamajoukoilla bolshevismille tuhoavan iskun. Se oli vaarallista peliä, samantapaista kuin Protopopov vuoden alussa oli tsaarivallan onnettomuudeksi pitänyt.

Katarina II oli aikanaan entisen Smolnan luostarin rakennuksiin Nevan luona perustanut aatelisen naisluostarin sekä korkeamman tyttökoulun aatelistyttöjä varten. Tämän aateliskodin työläis- ja sotamiesneuvostot 16 p. elok. 1917 ottivat haltuunsa ja tekivät hallituspaikakseen. Sinne Lenin nyt asettaa päämajansa ja kutsuu sinne 6 p. marraskuuta työväenpataljoonansa sekä bolshevistiset rykmentit. Viiden kilometrin päässä siitä väliaikainen hallitus pitää istuntojaan komeassa Talvipalatsissa, jonka aikanaan keisarinna Elisabet oli rakennuttanut, ja kerää sinne ne harvat sotajoukonosastot, jotka asettuvat sen käytettäväksi: 300 kasakkaa, 700 sotakoululaista sekä muutamia satoja tyttöjä, jotka ovat muodostaneet naispataljoonan. Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö, eversti Polkovnikov, komentaa tuota pientä joukkoa. Siitä huolimatta ministerit ovat rohkealla mielellä. Marssikäskyjä on sähköteitse lähetetty luotettaville rykmenteille. Kerenski pitää aamupäivällä marraskuun 6 p. viimeisen "loistavan" puheensa esiparlamentissa, luvaten polkea rikki bolshevismin lohikäärmeen pään. Palatessaan Talvipalatsiin hän tapaa ministerineuvoston kovin alla päin. Nuo 300 kasakkaa ovat kokouksen pidettyään lähteneet tiehensä, koska "he eivät tahdo ampua kansaa". Sen johdosta on Nevan rintama jäänyt puolustuksetta. Kerenski lohduttaa heitä sillä, että hän tuo apua. Silloin Mihailovskin sotilaskoulun junkkarit viisine tykkeineen lähtevät tiehensä. Koulun tirehtörin väärennetty käsky, jonka muuan bolshevikkikomissaari on tuonut, on houkutellut heidät pois. Paikalle rientävä eversti Polkovnikov pidättää sotakoululaisten jäännöksen ynnä kaksi tykkiä. Mutta lähteneet eivät enää pääse takaisin. Jo ovat väijyksissä olleet bolshevikit piirittäneet heidät, ja heitä uhataan käsigranaateilla. He antautuvat laukausta ampumatta. Kerenski näkee ikäänkuin salaman välähdyksessä aseman, astuu voimavaunuunsa ja kiitää muutamien englantilaisten upseerien turvallisessa seurassa rautatieasemalle. Masentuneena ministerineuvosto jatkaa neuvotteluaan Talvipalatsin malakiittisalissa. Sotakoululaisetkin pitävät, oppilaitosten mukaan järjestettyinä, neuvotteluja. Vain tytöt eivät pidä mitään neuvotteluja, vaan tekevät ahkerasti työtä, rakentaakseen katusulun palatsin pääportin eteen.

Hallituksen toimeton suhtautuminen asemaan rohkaisee bolshevikkeja, jotka ensin arkoina epäröivät. Marraskuun 7 päivän kuluessa he miehittävät sanomalehdentoimistoja, pankkeja, rautatieasemia, pääpostitalon, Marian-palatsin, josta esiparlamentti ajetaan hajalle, sekä Pietari-Paavalin linnoituksen ja ryöstelevät siinä sivussa yksityistaloissa. Iltapäivällä he alkavat pyssy- ja konekivääritulen Talvipalatsia vastaan. Nevan puolelta tunkeutuu meri- ja sotamiehiä sisään ja miehittää muutamia tuon laajan rakennuksen saleja. Ministerit neuvottelevat malakiittisalissa, panevat Polkovnikovin viralta ja nimittävät joka tunti uuden komentajan. Pojat ja tytöt ampuvat. Kello 8 illalla bolshevikit keskeyttävät tulen ja kehoittavat ministerejä antautumaan; muussa tapauksessa risteilijä Aurora ja Pietari-Paavalin linnoituksen patterit tulisivat pommittamaan palatsia. Myönnetään tunti ajatusaikaa. Pelästyneinä ministerit neuvottelevat ja päättävät antautua. Puolustajat ja puolustajattaret kutsutaan Pyöreään saliin. Konovalov puhuu hallituksen nimessä: "Me ministerit olemme valmiit viimeiseen veripisaraan saakka täyttämään velvollisuutemme isänmaata kohtaan. Mutta nuorisolta me emme saata vaatia tätä uhria. Me jätämme linnaväen vapaaseen valtaan antautua." Mutta yksimielisesti pojat ja tytöt huutavat: "Me emme antaudu!" Nyyhkyttäen ministerit palaavat takaisin malakiittisaliin, puolustajat ja puolustajattaret taas rientävät vaaranalaisille paikoilleen. Tasan kello 9 Aurora aloittaa tulen 15 sentimetrin tykeistään; granaatit lentävät liian korkealla, vain kaksi osuu rakennukseen, linnoituksen valleilta jyrisevät tykit ja vinkuvat shrapnelliluodit, kaupungin puolelta taas ratisevat konekiväärit, tappaen kaksi tyttöä ja haavoittaen muutamia koululaisia.[46] Nevan puolelta rakennukseen tunkeutuneet merisotamiehet miehittävät ylemmät kerrokset ja heittävät käsigranaatteja alas puolustajien päälle. Kello 2 aamulla viimeinen vastarinta raukeaa. Hallitus otetaan vangiksi ja viedään Pietari-Paavalin linnoitukseen entisten tsaarin ministerien joukkoon. Uusi bolshevikkihallitus, johdossa Lenin, Trotski, Apfelbaum ja Lunatsharski, ilmoitti kipinäsanomalla voitostaan kaikkiin suuntiin. Rintamajoukoille annetaan valittavaksi joko uusien vallanpitäjien tunnustammen tai nälkään nääntyminen keskeyttämällä elintarpeiden kuljetus. Tylsällä välinpitämättömyydellä laajan valtakunnan väestö vastaanottaa uuden esivallan sähköteitse lähetetyt käskyt. Monissa bolshevistisissa neuvostoissa vallitsee voitonriemu. Vain Moskovassa Lenin kohtaa aseellista vastarintaa. Mutta kaupunki on tulvillaan lippunsa luota karanneita sotamiehiä, jotka ovat linnaväkeen levittäneet bolshevismin henkeä. 56. jalkaväkirykmentti, joka pitää Kremliä miehitettynä, menee Leninin puolelle. Silloin eräs eversti Rjabtsev marraskuun 12 p. kokoaa upseereja ja sotakoululaisia ja valloittaa niiden kanssa tsaarien linnan. Sitten hän järjestää vastarinnan kaupungin keskustassa. Hänen taistelujoukkonsa on pieni, siihen liittyneet ylioppilaat mukaan lukien vain 4,000 miestä. Sillä on vain kaksi tykkiä ja vähän ampumavaroja. Turhaan Rjabtsev kehoittaa porvaristoa taisteluun. Se pysyttelee arkana syrjässä. Turhaan hän toivoo apua rintamalta. Sieltä ei tule väkeä. Suurena ylivoimana työläispataljoonat ja sotamiesjoukot vänrikki Sablinin johdossa hyökkäävät valkoisia vastaan. Pääkaduilla taistellaan viisi päivää, sivukaduilla ryöstetään. Lopulta täälläkin tykit ratkaisevat. Varpusvuorilta 15 tykkiä aloittaa tulensa Kremliä vastaan. Mutta bolshevikkisotamiehet eivät osaa maaliin upseereitta. He hakevat avukseen sotavankeina olevia tshekkiläisiä tähtäystykkimiehiä. Nämä murskaavat, taitavasti maaliinsa osaten, vanhan tsaarien linnan maalaukselliset tornit ja kultakupuisen kruunauskirkon, Venäjän valtakunnan menneen mahtavuuden ja suuruuden kunnianarvoiset todistajat.

HENKILÖLUETTELO

Abramovitsh (Krylenko) 371.
Aerenthal 294, 295.
Akimov 233, 267.
Aksakov, I., 178.
Aksakov, K., 36, 57, 88.
Aladin 236.
Aleksanteri I 33, 100, 116.
Aleksanteri II 35, 44, 46, 48, 51-56, 150, 166.
Aleksanteri III 56-59, 62, 87, 93-95, 101, 106, 107, 109, 119,
129, 131-134, 136, 137, 139, 155, 157-159, 163, 167, 182,
233, 252, 294, 295.
Aleksanteri Battenbergilainen 130-132.
Aleksandra (Alice), keisarinna, 103, 338, 356.
Aleksei Aleksandrovitsh 304.
Aleksei Nikolajevitsh, perintöruhtinas, 189, 356.
Aleksejev, amiraali, 150-152.
Aleksejev, kenraali, 355, 376.
Alihanov 225.
Anastasia, suuriruhtinatar, 356.
Annenski 120.
Apfelbaum (Sinovjev) 371, 379, 391.
Asantshevski, kuvernööri, 170.
Asev 110, 191, 242, 250, 259.

Bagrov 266.
Bakunin 48, 49.
Balashov 115, 263.
Balodis 74.
Bark 283, 319, 334.
Beaconsfield 43, 44.
Bebel 122.
Bellegarde 116.
Beltshev 138.
Besobrasov 144, 148-152.
Bethmann Hollweg 300.
Bismarck 44, 62, 70, 133, 134, 249.
Bobrikov 173, 176, 182, 221.
Bobrinski, kreivi, Aleksei, 205, 210, 260.
Bobrinski, kreivi, Vladimir, 260, 321, 337.
Bobrinski, kreivi, Galitsian käskynhaltija 309, 310.
Bogoljepov 101, 113, 114.
Boisdeffre 137.
Boktsharjov 376.
Boris, Bulgarian kruununprinssi, 294.
Boulanger 133.
Buchanan 314, 340, 345, 351, 376.
Bulat 262.
Bulygin 196, 197, 199, 200, 208, 210.
Bunge 60, 61, 65-67, 72, 79, 91, 179.
Brusilov 329, 354, 363, 376.

Casimir Périer 137.
Caprivi 136, 141, 299.
Cassini 288.
Cramer 271, 273, 285.
Curzon 290.

Dagmar, prinsessa, 56.
Danilevski 36, 39, 40.
Deljanov 91, 93.
Denikin 383, 384.
Déroulède 135, 136.
Dmovski 262.
Dobrovolski 341.
Dolgorukov, ruhtinas, Paavali, 120, 210, 216, 229.
Dolgorukov, ruhtinas, Pietari 120, 121, 210, 216.
Dordshijev 146, 147.
Dragomanov 89.
Dragomirov, vanh., 128.
Dragomirov, nuor., 362.
Drenteln 53.
Dubasov 224.
Dubrovin 216, 226, 245, 351.
Durnovo, Ivan, 96, 103, 110, 111, 113, 126.
Durnovo, Pjotr, 107, 178, 217, 220, 222, 223, 265.
Durov 69.

Ferdinand, Bulgarian tsaari, 133, 294.
Finkelstein (Litvinov) 371.
Frans Josef, keisari, 129, 152.
Freedericks 213, 253.
Freycinet 136.

Gagarin 216.
Galitsin, ruhtinas, käskynhaltija, 167, 168.
Galitsin, ruhtinas, ministeripresidentti, 340, 344, 345, 351, 393.
Gambetta 135, 385.
Gapon 191, 194, 195.
Garin 267, 278.
Gegetshkori 262.
Gershuni 110.
Giers, ministeri, 129, 133, 136, 137, 139, 141.
Giers, lähettiläs, 284.
Gladstone 139, 140.
Glasov 115.
Godnev 351.
Goethe 187.
Gogol 66.
Goltz 296.
Gololobov 261.
Golovnin 39, 47.
Goremykin 111-113, 233, 236, 241, 242, 251, 283, 316, 317,
321-324, 327, 351.
Gorki 387.
Gortshakov, ruhtinas, 44.
Gribski 147.
Grigorjev 319.
Grigorovitsh 284, 300, 304, 319.
Grinevitski 55.
Gripenberg 198.
Gurko, vanh., 103, 128, 184.
Gurko, nuor., 361, 363.
Gutshkov 205, 211, 216, 220, 246, 261, 264-266, 271, 296, 302-304,
314, 316, 321, 335, 348, 351-353, 361-364, 374, 377.

Habalov 347, 351.
Halturin 53.
Haxthausen 61.
Heinrichsen 390.
Herzen 117.
Herzenstein 239, 240, 245, 249.
Heyden, kreivi, 101, 205, 220, 237, 246.
Hilkov 213.
Himmer 369, 394.
Hindenburg 305, 308, 371.
Hohenlohe 141, 179.
Homjakov, A., 36.
Homjakov, N., 261, 264.
Hrustalev-Nossar 215, 223.
Hrushevski 310, 380.
Hutier 383.
Hvostov, A. N., 323, 324, 328.
Hvostov, Aleksei, 335, 351.

Ignatiev, kreivi, Nikolai, 40-43, 83, 87-89, 107, 264.
Ignatiev, kreivitär, 89, 264.
Ignatiev, kreivi, kansanvalistusministeri, 321.
Ignatiev, kreivi, Aleksanteri, 250.
Imeretinski, ruhtinas, 183.
Ioan, pappi, 157.
Isajev 324.
Isvoljski 233, 241, 262, 286, 290, 294-296.
Ito, kreivi, 148, 149, 286.
Ivanov 151, 361.

Jagello 271.
Jefremov 262, 314.
Jollos 253.
Jussupov, ruhtinas, isä, 315, 316.
Jussupov, ruhtinas, poika, 340.

Kaarle, Romanian kuningas 294.
Kaledin 382-384.
Kaljaba 341.
Kan-In, prinssi, 334.
Kapnist, kreivi, 325.
Karaulov 308.
Karpovitsh 114.
Kasatski 64, 65.
Kasso 269, 270, 351.
Katarinall 101, 109, 236, 366, 388.
Katkov 39, 46, 47, 57, 83, 88, 135, 175, 178, 179.
Kauffmann 269.
Kaulbars, Aleksanteri, 130, 131.
Kaulbars, Nikolai, 132.
Kedrinski 214.
Kerenski 270, 281, 340, 344, 346, 348, 350, 351, 353, 356, 358,
360, 364, 369, 374-389.
Kirejevski 36.
Kljutshevski 209, 210.
Kokovtsov 196, 210, 230, 233, 258, 266, 282, 283, 286.
Koltshak 372, 373, 382.
Komarov 139.
Konovalov 322, 351, 380, 390.
Konstantin Nikolajevitsh 52, 56.
Kornilov 354, 363, 377, 382-384.
Korolenko 120.
Korostovets 287.
Kovalevski 120.
Kramarz 293.
Krapotkin, ruhtinas, anarkisti, 50, 384.
Krapotkin, ruhtinas, kuvernööri, 51.
Krestovnikov 60.
Krivoshein, maatalousministeri, 273, 278, 321.
Krupenski, P., 260, 262, 336.
Krylov 225.
Kurlov 313, 315, 316, 351.
Kuroki 188.
Kuropatkin 66, 138, 145, 149, 150-152, 173, 176, 188, 191-193,
198, 199, 301, 330.
Kuttler 218, 232.
Kzeczinska, Mathilda, 371.

Lamsdorff 148-152.
Lansdowne 147.
Launitz 250.
Lavrov 49.
Lenin (Uljanov) 108, 121, 122, 178, 186, 197, 215, 222, 231, 245,
249, 250, 252, 259, 371, 372, 375, 377-379, 381, 384, 388, 391.
Leo XIII 164.
Leroy-Beaulieu 183.
Letshitski 361.
Li-Hung-Tshang 141.
Li-Hui 143, 144.
Linevitsh 199, 207.
Ljahov 291.
Lobanov-Rostovski, ruhtinas, 141, 179.
Lopatin 107.
Lopuhin 266.
Loris-Melikov 53-59, 83, 89, 190.
Ludendorff 371.
Lunatsharski 371, 379, 391.
Lvov, ruhtinas, Georgi 314, 321, 323, 345, 350. 353, 356, 357,
371, 372, 374, 375, 378, 380.
Lvov, ruhtinas, Nikolai, 120, 121, 216, 246, 262.
Lvov, ruhtinas, Vladimir, 351.

Mahsudov 368.
Makari 170.
Makarov, A., 351.
Makarov, I., 267, 270, 282.
Makov 53.
Maklakov, N., 282, 316, 338, 351.
Maklakov, V., 262, 310, 334.
Malinovski 271.
Maltsev 121, 123.
Manuilov 351, 380.
Mardari 341.
Maria, suuriruhtinatar, 356.
Maria Fedorovna, keisarinna, 334, 356.
Markov 259, 260, 307, 323, 337, 351.
Marx 48, 107, 109, 122, 280.
Medem, kreivi, 267.
Mendelejev 59, 67, 70.
Mendelssohn 228.
Meshtshaninov 114.
Meshtsherski 51, 163.
Meyendorff, paroni, 261.
Mihail Aleksandrovitsh 213, 352, 353.
Milan, Serbian kuningas, 135.
Miljukov 120, 206, 216, 220, 231, 232, 238, 241-244, 246, 247, 250,
261, 262, 293, 314, 317, 321, 333. 335-337. 348, 351, 368, 373-375.
Milner, lordi, 345.
Mirbach, kreivi, 356.
Mohrenheim, paroni, 135, 137.
Muhamed-Ali, 291.
Muravjov, M., 115.
Muravjov, ulkoministeri, 142, 144, 145, 148.
Muravjov, oikeusministeri, 85.
Muromtsev 101, 120, 206, 216, 236, 243, 247.
Musaffer-Eddin 291.
Musin-Pushkin, kreivi, 332.
Möller-Sakomelski 225.

Nahamkes (Steklov) 370.
Narishkin, semstvoedustaja, 205.
Narishkin, senaattori, 210.
Narishkin, kenraali, 351.
Nebogatov 203.
Neidtbardt 215, 267.
Nekrasov 351, 361, 368, 380.
Nicolson 288, 290.
Nikolai I 33, 34, 56, 102, 113, 308.
Nikolai II 99, 102-104, 125, 140, 144, 146, 155, 157, 160, 175,
   177, 191, I92, 195, 199, 200, 203-205, 208-210, 213, 214, 217,
   226, 230, 235, 241, 242, 284, 288, 294, 299, 300, 305, 310,
   322, 345, 351-353, 355, 356, 364, 371.
Nikolai Nikolajevitsh, isä, 41.
Nikolai Nikolajevitsh, poika, 123, 193, 210, 217, 219, 223, 283,
   301, 306, 321, 322, 325, 353, 355.
Nikon, arkkipiispa, 167.
Novitski 364.
Novosiltsev 100.

Obolenski, ruhtinas, 116, 222.
Obrutshov 137.
Ohsol 255.
Ojama 188, 192, 198.
Oldenburgin prinssi 175.
Olga, suuriruhtinatar, 356.
Orlov 225.

Pahlen, kreivi, oikeusministeri 51.
Pahlen, senaattori, 267.
Pashkov, kreivi, 163.
Pashitsh 295.
Pavlov, kenraali, 250.
Pavlov, historioitsija, 210.
Perovskaja, Sofia, 55.
Peshehonov 346, 374.
Pietari I 32, 33, 37.
Petrunkevitsh 103, 120, 206, 216.
Pierling 164.
Plehanov 109, 110, 117, 121, 122, 197, 231, 369, 375.
Plehwe 85, 107, 115-120, 122-125, 150-152, 189, 192, 194, 196,
   217, 248, 260, 327.
Pobedonostsev 54, 56-58, 67, 83, 85, 87-89, 91-96, 101, 102, 104,
   113, 115, 116, 119, 124, 125, 150, 153, 156, 157, 160, 162-168,
   172, 181, 186, 190, 191, 193, 198, 210, 217, 228, 252, 258,
   264, 340.
Pogodin 293.
Poincaré 301.
Polivanov 318.
Polkovnikov 389, 390.
Popov, VI., 349.
Preedkaln 262.
Protopopov 333, 335-337, 344, 347, 351, 388.
Ptitsyn 169.
Purishkevitsh 216, 259, 337, 340.

Radko-Dimitrijev 132.
Radstock 163.
Ramshivili 373.
Rasputin 157, 264, 321, 224, 328, 335, 338-342.
Rheinbodt 267.
Ribot 137.
Rittich 345, 346.
Rjabtsev 391.
Roberts 138.
Roditshev 103, 216, 232, 262, 329, 364, 368.
Rodsjanko, duuman puhemies, 266, 308, 316, 321-323, 326, 327, 336,
337, 339, 340, 347, 352, 374, 388.
Rodsjanko, M., 320.
Rosen, paroni, 143, 144, 150, 151, 207.
Rosenfeld (Kamenev) 371.
Roshdestvenski 200, 201, 298.
Rouvier 229.
Ruhlov 278, 279.
Russki 350, 352, 353, 362, 388.
Rysakov 55.

Sabler 316.
Sablin 391.
Samarin 246.
Sasonov 294, 29$, 297, 300, 319, 335.
Sasulitsh, Vera, 50.
Savinkov 384.
Schauman 176.
Scheuermann 316.
Schnäbele 133.
Schwanebach 209.
Schwartz 269.
Sebeko 265.
Seljabov 55, 252.
Serafim 125, 151, 318.
Sergei Aleksandrovitsh 193, 196, 197.
Sergei Mihailovitsh 371.
Shidlovski 336.
Shilinski 284.
Shingarjov 323, 351, 374, 380.
Shipov, D., 192, 205, 220, 246.
Shipov, I., 117.
Shir-Ali, 138.
Shulgin 260, 352, 353.
Shuvalov, kreivi, 42, 43.
Shahovskoi, ruhtinas, 210, 374, 380.
Sheremetjev, kreivi, 205, 217.
Shtsheglovitov 86, 233, 316, 338, 342, 346, 351.
Shtsherbatov, A., ruhtinas, 217.
Shtsherbatov, ruhtinas, sisäminist., 316, 319, 323.
Silberstein (Bogdanov) 371.
Sipjagin 113, 115.
Sirotkin 318.
Skobelev, kenraali, 127, 139.
Skobelev, työmies, 359, 374.
Smirnov 267.
Sobelsohn (Radek) 371.
Solovjov, murhayrityksen tekijä, 51.
Solovjov, filosofi, 182.
Stahovitsh 171, 206, 364.

Stahovskoi 120, 171.
Stambulov 130, 132-134.
Stishinski 233.
Stössel 193.
Stolypin 172, 174, 176, 184, 233, 241, 242, 246, 248, 249, 252-258,
263, 265, 267, 274, 275, 283, 293, 307, 366, 375.
Strömberg, paroni, 107.
Strukov 210, 253, 322.
Struve 112, 118, 120, 123, 255.
Stürmer 327, 328, 336, 337, 340, 351.
Subatov 124, 194, 198.
Suhanov 369, 376.
Suhomlinov 284, 301, 305, 307, 308, 313, 316, 328, 385.
Suvorin 178.
Sverdlov 356.
Svjatopolk-Mirski 189, 191-193.
Szeptycki, kreivi, 311.
Sänger 114, 115.

Tagantsev 338.
Tardieu 76.
Tatjana, suuriruhtinatar, 356.
Tereshtshenko 351, 374, 380.
Thomas 334.
Tihomirov 57, 100.
Togo 203.
Tokoi 365, 381.
Tolstoi, kreivi, Dimitri, 47, 54, 65, 89, 91, 92, 95, 96, 114.
Tolstoi, I., 269.
Tolstoi, Leo, 161.
Trepov, ylipoliisimestari, 50.
Trepov, D., 196, 197, 199, 204, 206, 209, 213, 217, 218, 241.
Trepov, A., 333, 337, 340, 346.
Trotski (Bronstein) 186, 197, 215, 223, 371. 379. 383-388, 391.
Trubetskoi, ruhtinas, Eugen, 210, 269, 293, 338.
Trubetskoi, ruhtinas, Sergei, 204, 210.
Tseretelli 252, 369. 374, 375, 378, 380.
Tsheidse 262, 271, 348, 350, 356, 357, 369, 370, 372-378, 381,
384, 385.
Tshelnokov 314.
Tshernomasov 370.
Tshernov 110, 369, 374, 375.
Tsibikovin 146.
Turgenjev 47, 398

Uhtomski, ruhtinas, 140, 146-148, 290.
Uljanov, Aleksanteri, 108.
Uljanov, Vladimir, ks. Lenin.
Urquhardt 43, 288.
Urosov, ruhtinas, 53, 241.

Wallace 288, 289.
Valujev 39, 54.
Vannovski, sotaministeri, 113, 114, 128, 129, 133, 303.
Vannovski, eversti, 150.
Varnava 324.
Weber 143.
Vereshtshagin 148.
Veselovski 91.
Viktorov 253.
Wilhelm I 44, 129.
Wilhelm II 136, 152, 300, 308, 319, 368.
Virén 349.
Witte 69-71, 73, 75-81, 112, 113, 117-119, 124, 125, 141, 145,
149-151, 207, 208, 213, 214, 217, 218, 220, 222, 223, 228,
232, 233, 248, 253, 265, 277, 281.
Viviani 334.
Vladimir Aleksandrovitsh 56, 210, 232.
Voinovski 345.
Volkonski, ruhtinas, 260.
Vorontsov-Dashkov 168.
Vyshnegradski 67-72.

1. A. Leroy-Beaulieu: Tsaarien valtakunta ja venäläiset. 3 nidosta. 1881-1889.

6. P. Miljukov: Luonnoksia Venäjän sivistyshistoriaan. 3 sidosta. 1896-1903.

9. v. Schulze-Gävernitz: Kansantaloudellisia tutkielmia Venäjältä. Venäläinen painos, johon Pietari Struve on kirjoittanut alkulauseen. 1901.

18. Lenin (W. Uljanov): Kadettien voitto ja työväenpuolueen tehtävät. 1906.

19. M. Zdziehovski: Venäjän tärkeimmät tehtävät. 1907. (Saksalainen painos.)

23. L. Markov ja A.: Venäjän yhteiskunnallinen liike 20. vuosisadan alussa. 3 nidosta. 1909-1912.

24. O. Hoetzsch: Venäjä. Kuvaus sen vuosien 1904 ja 1912 välisen historian perustuksella. 1913.

Vuodesta 1904 alkaen tekijä on koonnut aineksia "Venäjän uudempaan historiaan". Runsaan saaliin ovat antaneet aikakauskirjat: Russkaja Starina, Istoritsheski Vjestnik, Vjestnik Jevropy, Byloje, Osvoboshdenie. Sanomalehtiä on käytetty: Russkija Vjedomosti (vapaamielinen), Birshevija Vjedomosti (imperialistinen), Novoje Vremja (kansalliskiihkoinen), Rjetsh (kadettinen), Golos Moskvi (lokakuulainen), Iskra (menshevistinen), Pravda (bolshevistinen) ja Denj (sosiaalivallankumouksellinen). Päälähteenä molempiin viimeisiin lukuihin on ollut tekijän 1 p:stä elok. 1914 suurella huolella pitämä päiväkirja, käyttämällä samanaikaista sotakirjallisuutta, sanomalehtiä, lentokirjasia, julistuksia sekä erästä Riian salapoliisin suurta asiakirjanidosta, jonka se kaupungista poistuessaan 3 p. syysk. 1917 oli unohtanut ja joka m.m. sisälsi Pietarin poliisiosaston "erittäin salaisia" ohjeita. Edelleen merkittiin päiväkirjaan Venäjän eri seutujen tärkeiden tapahtumien silminnäkijäin persoonallisia tiedonantoja.

VIITESELITYKSET:

[1] Mainittakoon vertauksen vuoksi Saksan valtakunnan väentiheys 1 p. jouluk. 1900 toimitetun väenlaskennan mukaan: 104 henkeä neliökilometriä kohti.

[2] Koko arvonimistö luettelee 53 Venäjän tsaarin hallitsemaa maata, viimeisinä Turkestan sekä Schlesvig-Holsteinin, Stormarnin, Ditbmarschenin ja Oldenburgin herttuakunnat.

[4] Hän julkaisi 1835 Lontoossa kokoelman tärkeitä salaisia asiakirjoja, jotka eräät Pietarin ulkoasiainviraston virkailijat olivat hänelle myyneet. Myöskin Turkin hallitus oli käyttänyt hyväkseen korkeamman venäläisen virkakunnan lahjottavuutta ja hankkinut itselleen kokoelman salaisia asiakirjoja kuusikymmen- ja seitsenkymmenluvuilta, jotka se sodan puhjettua Konstantinopolissa julkaisi. Se todistaa Turkin valtionvirkamiesten olleen yhtä suuressa määrin ostettavissa ja lähettiläs Ignatievin harjoittaneen uutteraa myyräntyötä: rupla pyöri aina sulttaanin haaremiin saakka.

[6] Tämän teoksen kirjoittaja sai siihen aikaan milloin Leipzigistä milloin Berliinistä painetun kirjaluettelon, jossa oli leima "sensuurin sallima", ja johon oli kätketty "Osvoboshdenie", ohuelle silkkipaperille painettuna.

[7] Vannovskin arvostelu vuodelta 1900: "Tulee kenties kulumaan vuosisatoja ennenkuin Japanin armeija on saavuttanut ne siveelliset perustukset, joihin europpalaisen sotajoukon järjestely nojautuu, ja ennenkuin se voidaan asettaa samalle tasolle kuin jokin kaikkein heikoin europpalainen armeija." Vielä epäedullisemmin I:n siperialaisen armeijaosaston esikuntapäällikkö, kenraali Ivanov arvosteli Japanin armeijaa: "Siltä puuttuu kaikkia sotilaallisia ominaisuuksia. Esikuntaupseereilla ei ole kykyä eikä sota-asiain tuntemusta, mutta sen sijaan he ovat täynnä kopeata luulottelua, komeilua ja omalaatuista logiikkaa."

[8] Venäläis-ranskalaista selitystä 16 p:ltä maalisk. 1902, joka oli vastaus englantilais-japanilaisen liittosopimuksen julkaisemiseen, ovat poliitikot ja sitten myöskin historioitsijat epäselvän sanamuotonsa tähden käsittäneet venäläis-ranskalaisen liiton laajennukseksi Itä-Aasiaan, mitä se todellisuudessa ei ollut.

[9] Venäjän laki ymmärsi "vierasheimoisilla" (inorodtsy) vain Siperian paimentolaisheimoja sekä juutalaisia, kielenkäyttö ja virallinen puhetapa sitävastoin kaikkia valtakunnan kansoja, jotka eivät olleet isovenäläisiä.

[10] Kirjoittajan tieto Ranskan ja sen pääesikunnan osallisuudesta Suomen valtiosäännön kumoamiseen ja maamme oman sotalaitoksen hävittämiseen lienee väärä. Ainakaan täällä Suomessa ei tunneta mitään, joka sitä tukisi. Suom. muist.

[11] Niinkuin suomalainen lukija huomaa, ei kirjoittajan esitys kieliasiasta ole aivan täsmällinen. Asetus venäjän kielen käytäntöön ottamisesta annettiin vasta seuraavana vuonna, 1900, eikä koskenut kaikkia, vaan ainoastaan ylimpiä virastoja. Ei myöskään ollut Suomen virkamiehistössä huomattavissa mitään erityistä intoa "valtakunnan kielen" oppimiseen. Suom. muist.

[12] Kirjoittajan esitys tästä asiasta ei ole aivan täsmällinen. Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuun 6 p:nä 1917, mutta sitä ennen, s.o. Venäjän vallankumouksen ja tuon mainitun päivän välisenä aikana, kaikki puolueet eivät suinkaan olleet aivan yksimielisiä maan itsenäiseksi julistamisen viisaudesta tai mahdollisuudesta, missä kohden muutos tapahtui ja yksimielisyys saavutettiin vasta bolshevikkien noustua Venäjän hallitukseen saman vuoden syksyllä. Suom. muist.

[13] Todellisuudessa nämä kielet ovat toisilleen paljoa läheisemmät kuin mitä tästä voisi päättää. Suom. muist.

[14] Seuraavana vuonna Gapon palasi Pietariin ja aloitti uudestaan kaksinaamaisen pelinsä kansanystävänä ja poliisiurkkijana. Hänen kilpailijansa Asev ilmaisi tämän sosiaalivallankumoukselliselle puolueelle, joka tuomitsi kuolemaan tuon tunnottoman papin. Huhtikuun 10 p. 1906 hänet houkuteltiin erääseen asumattomaan huvilaan Suomen puolelle ja hirtettiin.

[16] Erään juutalaisen tilaston mukaan tapahtui Venäjällä yksin marraskuussa 670 juutalaispogromia.

[17] Todellisuudessa kenraalikuvernööri vain joksikin aikaa lähti erääseen venäläiseen sotalaivaan pakoon. Suom. muist.

[18] Tähän liittyvät salaiset asiakirjat julkaisi bolshevistinen lehti Isvestija 8 p. syysk. 1918.

[19] Perustamalla työväenkuuria joulukuussa 1905 oli suurmaanomistuksen prosenttimäärä alentunut 34:stä 32:een.

[20] P. Smirnovin "Lyhyt puutarhanhoidon oppikirja" sekä papiston edustajat piirikunnansemstvon kokouksissa suosittivat tätä keinoa käytännöllisimpänä ja halvimpana.

[21] Sotajoukkoon levitettäväksi tarkoitettu aikakauskirja "Sabijaka" kehoitti yhdeksännessä numerossaan 3 p:ltä jouluk. 1914 sotamiehiä surmaamaan naiset, lapset ja haavoitetut, tukehduttamaan saksalaiset sairaanhoitajattaret ja leikkaamaan Venäjän sotavankeuteen joutuneilta saksalaisilta naisilta rinnat.

[22] "Valloitettuun Galitsiaan hallitus lähetti venäläisen virkamiehistön hylkyainekset, tehdäksemme asiamme siellä europpalaiseksi häväistykseksi, jonka johdosta jälkeläisemme vielä tulevat punastumaan." Maklakov duumassa 24 p. helmik. 1916.

[23] Unieeratuiksi sanotaan Rooman kirkkoon yhtyneitä kreikkalais-katolilaisia, unioniksi heidän kirkkokuntaansa.

[24] Valheellisten ilmiantojen perustuksella sangen monet lähetettiin Siperiaan. Siitä kertoo myöskin kenraali Pavel Kurlov v. 1920 Berliinissä ilmestyneessä teoksessaan "Venäjän keisarivallan häviö". Hän oli 7 p:stä jouluk. 1914 1 p:ään syysk. 1915 Itämeren-maakuntien kenraalikuvernöörinä ja tiesi poliisiosaston entisenä johtajana joukoittain saapuvien ilmiantojen arvottomuuden ja valtiollisen tarkoitusperäisyyden. Hän koetti vastustaa epäkohtaa, mutta siinä menestymättä. Ilmiantajat, jotka Riiassa torjuttiin, kääntyivät ylimmän sotajohdon esikunnan puoleen, joka otti huomioon typerimmätkin juorut. Venäläisenä hallintomiehenä Kurlov ei nähnyt mitään väärää siinä, että otti rahaa siitä, että päästi vankeudesta viattomia.

Kuvaavat hallinnon mielivaltaisuudelle ovat riikalaisen pastorin Eugen Scheuermannin kohtalot. Marraskuussa 1905 hän huolimatta Riian "liittokomitean" kiellosta oli edelleen lukenut kirkkorukouksen tsaarin puolesta. Tästä uppiniskaisuudesta jokin salainen vallankumousoikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Tuomion toimeenpanemiseksi hänet kutsuttiin erään muka heikkona sairaana olevan seurakuntalaisensa luo ja matkalla häntä ammuttiin, niin että hän kaatui maahan. Pahasti haavoitetun Scheuermannin onnistui pelastaa henkensä. V. 1915 vallankumoukselliset ilmiantoivat hänet "tsaarihallituksen vihollisena" ja sen nojassa hän tutkimatta karkoitettiin Siperiaan, jalassaan vielä murhayrityksessä saamansa luoti. Vuoden 1917 vallankumouksen kautta hän muiden karkoitettujen kanssa vapautettiin ja palasi Riikaan. Täällä vallankumoustuomioistuin 1919 toisen kerran tuomitsi hänet kuolemaan "vastavallankumouksellisena" ja hänet mestattiin.

[25] Kurlov, "Venäjän keisarivallan loppu", s. 320: "M. W. Rodsjanko kertoi tästä teosta, niinkuin jostakin Venäjän aseiden loistavimmasta voitosta Itämeren-maakunnissa. Totuus tuli kuitenkin pian tiedoksi ja synnytti pääesikunnassa mitä suurinta tyytymättömyyttä, mutta valtakunnanduuman presidentissä kiusallista hämmästystä."

[26] Tilastomies Isajevin arvioinnin mukaan oli pakolaisten kokonaisluku kesällä ja syksyllä 1915 kaksitoista miljoonaa. "Semgora" aloitti marraskuussa pakolaisten laskennan, mutta hallitus kielsi sen.

[27] Maaliskuun 2 p. 1917 lastattiin Vladivostokissa venäläisten meriupseerien valvonnan alaisena 2,044 kultaharkoilla täytettyä kirstua kahteen japanilaiseen risteilijään. Muuan kirstu meni rikki, niin että näkyi mitä siinä oli. Se oli tsaarihallituksen viides ja viimeinen kultalähetys Vladivostokin kautta ulkomaille.

[29] Aina vuoteen 1915 hänen nimensä oli Krieger. Jottei saisi eroa virasta, hän muutti nimensä, mutta kieltäytyi kääntymästä oikeauskoisuuteen. Siitä huolimatta hän 9 p. tammik. 1917 nimitettiin kulkulaitosministeriksi, koska tarvittiin kelvollista ja rehellistä ammattimiestä saattamaan kuntoon Trepovin rappeuttamaa rautatielaitosta.

[33] Brest-Litovskin rauhan jälkeen Saksan hallitus lähettiläänsä, kreivi Mirbachin välityksellä vaati tsaarillisen perheen vapauttamista ja lupaa sen lähteä Englantiin. Neuvostohallitus suostui siihen, mutta ei pitänyt sanaansa. Huhtikuun lopussa 1918 tsaari perheineen vietiin Tobolskista Jekaterinburgiin Uraliin. Täällä punakaartilaiset 17 p. heinäk. 1918 murhasivat Nikolai II:n, hänen puolisonsa Alicen, hänen poikansa Aleksein ja hänen tyttärensä Olgan, Tatjanan, Marian ja Anastasian. Teko tapahtui yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajan Sverdlovin toimesta.

[35] Wendenin linnaväen sotamieskomitean puhemiehistön varoitus 5 p:ltä toukokuuta, painettu sanomalehteen Rishkoje Utro 13 p. toukok. 1917.

[36] Riiassa mentiin niin pitkälle, että saksalaisia sotamiehiä venäläisten toveriensa seurassa ilmestyi venäläisissä voimavaunuissa Väinäjoen rannalla olevalle torille, joka oli väkeä täynnä, tekivät siellä ostoksensa ja palasivat sitten saksalaiseen ampumahautaan. Vastineeksi saivat venäläiset sotamiehet ottaa osaa erääseen saksalaisten sotamiesten tanssitilaisuuteen Mitaussa.

[37] Tämä kongressi oli puhdasta ilveilyä. Valtuutetut olivat rintamalta tuoneet mukanaan kolmesataa, osaksi sangen merkillistä kysymystä, joihin väliaikaisen hallituksen oli vastattava. Yksi toisensa jälkeen ministerit ilmestyivät puhujalavalle ja vastasivat sotamiesten kysymyksiin, jotka koskivat sisä- ja ulkopolitiikkaa, historiaa, kansantaloutta, sotataitoa ja palkankoroitusta. Kysymykseen, miks'ei Nikolai II:ta oltu viety Pietari-Paavalin linnoitukseen, siellä kansalle rahasta näytettäväksi, Kerenski vastasi sillä, ettei linnoitus ollut mikään eläinnäyttely. Kysymykseen, miks'ei useampia kenraaleja oltu erotettu, vastasi Gutshkovin apulainen, kenraali Novitski, että niitä oli erotettu jo 115 ja että liittoutuneiden valtojen hallitukset olivat jo siitäkin valittaneet.

[38] Porvarillisissa piireissä lausuttiin se kaiketi perätön epäluulo, että grusialainen Tsheidse ei kunnian- ja vallanhimosta pitänyt kiinni johdosta, vaan eräästä toisesta, salaisesta syystä. Sen mukaan hän mielettömällä menollaan tahtoi aiheuttaa Venäjän valtakunnan perikadon, jotta hänen Kaukasiassa oleva isänmaansa voisi nauttia turvattua itsenäisyyttä.

[39] Neuvostohallituksen poliisiosaston olemassaolosta ei tekijä mitään suoranaisesti tiedä. Erinäisistä tosiasioista voi kuitenkin tehdä sen johtopäätöksen, että Tsheidse oli perustanut sellaisenkin osaston entisistä tsaarinaikuisista salapoliiseista.

[40] Riiassa eräs sotamiesten ja palvelustyttöjen kokous 3 p. heinäkuuta kielsi suunnitellun hyökkäyksen. Sitä ei tapahtunutkaan.

[42] Elokuun 3 p. 1914 eräs saksalainen pataljoona hyökkäsi Kalishiin ja otti vangiksi muutamia venäläisiä virkamiehiä. Pietarin sanomalehdistö sisälsi seikkaperäisen kuvauksen siitä, kuinka "ihmistunteensa menettäneet saksalaiset" murhasivat heidät, ja lesket ja orvot valittivat omaistensa surmaa. Vaikka vangitut virkamiehet muutamia päiviä myöhemmin terveinä ja reippaina olivat palanneet omaistensa luo ja eräät venäläiset lehdet sisälsivät siitä uutisen, niin jäi kuitenkin sivistyneen venäläisen yleisön vakaumuksessa "Kalishin raaka murhateko" kumoamattomaksi tosiasiaksi.

[43] Erään silminnäkijän, venäläisen tykistöaliupseerin, ilmoitus tekijälle.

[44] Tshernovin vastalauseen johdosta Kerenski peruutti Trotskin vangitsemiskäskyn. Heinäkuun 30 p. Trotski ilmestyi neuvoston kokoukseen ja puolusti bolshevikkeja sitä syytöstä vastaan, että he olisivat Saksan hallituksen asiamiehiä ja olisivat aiheuttaneet heinäkuun 17 päivän kapinan. Molemmat syytökset olivat väärät, sanoi Trotski, kapina oli muka syntynyt itsestään. Siitä huolimatta hän ja Lunatsharski 5 p. elokuuta vangittiin. Lenin pakeni Apfelbaumin kanssa 24 p. heinäkuuta Mustamäkeen Suomeen.

[45] Mitä yksinkertainen sotamies ymmärsi bolshevismilla, osoittaa erään upseerin kertomus tämän kirjan tekijälle. Eräässä sotamiesten kokouksessa kesällä 1917 hän kysyi miehistöltä, mikä oikeastaan oli bolshevikki, ja sai seuraavan vastauksen: "sellainen joka saa enemmän (boljshe) maata". Jos asian näin käsitti, niin vain pölkkypäinen sotamies ei ollut bolshevikki. Kuinka sotajoukossa pilkattiin Kerenskin ylistämää "sodan jatkamista kunnes voitto saataisiin", todistaa eräs sanomalehti Okopnaja Pravdassa (Juoksuhauta. — Totuudessa) 1 p. kesäkuuta julkaistu sotamieslaulu, jonka sisällys oli seuraava: Eteenpäin arvelematta, niinkuin sinua on käsketty. Vuodata valittamatta veresi, sinä vapaa — hölmö! Taistele edelleen pelottomasti! Jos kaadut kuolettavasti haavoitettuna, niin luot vapaudenvoittoja ja itse räjähdät kuin koira. Hautasi päällä pitää sitten komeita pitojaan, turvallisena omistuksessaan, kapitaalin valta.

[46] Ylioppilas Walter Heinrichsenin kuvauksen mukaan, joka Mihailovskin tykistökoulun junkkarina oli ollut mukana Talvipalatsin puolustamisessa ja siitä 1918 antoi tekijälle seikkaperäisiä tietoja.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VENÄJÄN HISTORIA 1878-1918 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.