The Project Gutenberg eBook of Pikku ihmisiä, by Teuvo Pakkala

Laura ei ollut nukeista välittänyt lainkaan. Mutta kerran ollessaan äitinsä kanssa kaupungilla kävelyllä hän yhtäkkiä pysähtyi myymälän ikkunan ääreen, jossa oli nukkeja, osotti niistä muuatta ja äitinsä hämmästykseksi sanoi:

Se oli kyllä sievä nukke, jonka saattoi asettaa istumaan tahi seisomaan, kädet erilaisissa asennoissa. Mutta äidin mielestä siellä oli paljon kauniimpia ja sellaisia, jotka puhuivatkin lausuen muutamia sanoja. Hän niitä tarjotteli, vaan Laura ei huolinut kuin siitä, jota oli osottanut.

Kun nukke tuotiin kotia, niin vanha Leena, kyökkipiika, joka sattui olemaan läsnä laatikkoa avattaessa, siunasi ja löi kahta kämmentä yhteen, sieppasi nuken ja juoksutti sen lehtorin kamariin:

Lehtori ei ollut nähnyt rouvaansa ennenkuin aikaisena neitinä, oli tutustunut häneen vasta jonkun aikaa ennen kihlaustaan. Vikkelästi hän otti silmälasinsa, jotka lukiessaan oli pannut pöydälle, ja alkoi hymysuin tarkastella nukkea. Mutta hän epäilevästi pudisti päätään. Ei hän keksinyt mitään yhdennäköisyyttä nukessa. Hän päätteli itsekseen, että aina liioittelevan Leenan koko touhu johtui siitä, että Leena nähtävästi piti nuken taivaansinisiä silmiä ylen kauniina. Mutta ettei Leena mitenkään tulisi nolatuksi innostuksessaan, lehtori hänelle ominaisen hienon kohteliaisuuden lisäksi sanoi mahdollisimman ystävällisellä äänellä:

»Kyllä minä kuvittelisin rouvan pikku tyttönä hieman toisen näköiseksi.»

Leena oli hämmästyksissään aivan kuin olisi yhtäkkiä unesta herännyt siihen lehtorin eteen seisomaan. Ei nukke nyt hänestäkään ollut rouvan näköinen yhtään. Ja häpeissään hän itsekseen jupisi:

Mutta miten ollakaan, nukke lehtorin käsissä sattui makaavaan asentoon, jolloin se sulki silmänsä. Silloin lehtori hämmästyneenä lausui:

Hymy nuken kasvoilta oli kokonaan kadonnut ja suun ympärillä oli hempeän vakava, hieman surumielinen ilme.

Hän riemastui kuultuaan, että vihdoinkin oli löytynyt nukke, joka miellytti Lauraa, hänen ainokaistaan. Hän ryhtyi heti puuhaan saadakseen nukelle oman varsinaisen asunnon. Teetti kerrassaan pienen rakennuksen, jossa oli kaksi huonetta, sali ja kamari, parahiksi suuria nukelle, täydellisesti sisustetut. Niin että kun tämä pieni talo oli sijoitettu lehtorin rouvan kamariin ja Laura saanut sen mielensä mukaiseen järjestykseen, Leena käskettynä katsomaan sitä huudahti:

»No mutta mun päiviäni! Ihan kuin oikeassa talossa, puntista prikkuun. Ja niin juhlallista, että sydäntä hytkyttää.» Omin valtoinsa pulpahteleva naurunhörähdys kuului tuon tuostakin Leenan maatessa lattialla tirkistämässä pienen talon ikkunasta sinne sisälle.

Laura näet oli järjestänyt niin, että oli katsottava määrätystä ikkunasta, ja siitä nähdäkseen piti katsojan paneutua pitkälleen lattialle. Lehtorin rouvalle, joka oli nuori ja tyttömäinen, oli se yhtä helppoa kuin Lauralle itselleen, mutta lehtorinkaan, joka oli jo vähän ikämies, ei auttanut muu kuin lattialle mahalleen!

»Todellakin», sanoi lehtori äänellä, joka ilmaisi, että vaivan maksoikin näkemänsä.

Pienestä ikkunasta tirkistäissä näkyi verhopeitteisestä oviaukosta vain vähäinen osa nukkelan sänkykamaria häämöittäen salaperäisessä valossa, joka sinne tunkeutui sen värikkäiden ikkunain läpi. Mutta saliin oli avara näköala. Katsojan vastaisella seinällä oli sohva. Siinä istui nukke omissa onnellisissa ajatuksissaan ja kasvoilla hymy, kirkas ja iloinen kuin peipon viserrys keväällä. Sohvan yläpuolella oli tauluna muuan Lauran äidin valokuva nuorena tyttösenä, sekin hymyilevä. Päätyseinässä olevista kahdesta ikkunasta, joiden välissä oli suuri kuvastin, paistoi päivä helakasti. Luonnossa oli kaunis syksyinen päivä, mutta tuon leikkimaailman pienessä talossa oli täysi kesän tunnelma.

»Kiitoksia», lausui lehtori noustuaan ja otti Lauran syliinsä. »Isä pyytäisi saada ehdottaa nukkelan nimeksi: Päivölä. Mutta mikä on nuken itsensä nimi?»

Laura makasi Päivölän edessä joka päivä. Väliin tuntimääriä liikahtamatta.

»Mitä sinä siellä näet?» kysyi kerran äiti uteliaana paneutuessaan hänen viereensä lattialle.

»Katso, äiti. Kirsti on aivan kuin ajattelisi jotakin hyvin hauskaa.
Eikö ole?» sanoi Laura.

»Minun niin haluttaisi tietää, mitä se ajattelee. Koeta sinä, äiti, sanoa.»

»Mitä hauskaa sinulle on tapahtunut tuossa sinun kuvassasi?» kysyi taas
Laura.

»Ei se ole mitään erinomaista», sanoi Laura halveksuen. »Isähän sanoo, että hyvän todistuksen saa, kun viitsii vähänkään lukea.»

»Ehkä minulle ei ollut tapahtunut mitään erikoista», sanoi äiti nolostuneena onnistumattomasta yrityksestään.

»Äiti oli silloin nuori. Nuorena odottaa ja toivoo. Ja se tekee elämän hauskaksi.»

Laura jäi miettimään katsellen ison aikaa äänetönnä Päivölään niinkuin äitikin. Sitten hän äkkiä sanoi:

Siltä todellakin näytti kuin Kirsti, seisoessaan verhojen välissä sänkykamarin ovella tulossa saliin, olisi odottanut jonkun tulevan siinä silmänräpäyksessä. Ja äiti aivan kuin poistaakseen syntyneen mielikuvansa ehätti sanomaan:

»Eihän Kirstillä ole veljeä», sanoi Laura sillä äänellä kuin olisi hän samalla sanonut, että äiti puhuu aivan mahdottomia.

»Tuskin Kirsti osaa odottaa ja toivoa mitään», sanoi lehtori, luullen tällä vastauksella pelastuvansa nyt, kun hänellä oli kiire.

Laura mietti etsien sanoja saadakseen sanotuksi sen, mitä hän tarkotti. Hän tapaili ja tapaili, vaan ei saanut mieleistään muotoa sanottavalleen ja lopuksi hänen täytyi tyytyä vastaukseen:

»Sen vuoksi minulla on paha olla, kun minulla ei ole niin hauska kuin
Kirstillä.»

Lehtori naurahti ja, paneutuen pitkälleen lattialle tirkistääkseen
Päivölään, sanoi:

Olisipa lehtori itsekin halunnut tietää, mistä tuo iloinen onnellisuus, joka loisti Kirstin koko olennossa siellä Päivölässä, jossa oli niin yksinäistä ja hiljaista, että mieltä ahdisti katsellessa. Lehtori ei keksinyt aiheen atuakaan ja sanoi neuvottomuudessaan:

»Äiti sanoi, että Kirsti odottaa veljeään», vastasi Laura huulet pitkällä.

»Niin todellakin», sanoi lehtori ihastuneena selitykseen, joka hänen mielestään oli sukkelasti keksitty.

Laura katsoi pitkään. Hän luuli, että muut näkevät sellaista, jota hän ei näe, ja sanoi isälle:

»Veli ei ole vielä tullut. Hän on ulkomailla», alkoi lehtori selittää kuin todellista asiaa ainakin. »Veli on ollut Roomassa. Siellä, jossa on Pietarin kirkko. Meillähän on kuvia Rooman Pietarin kirkosta.»

»Jo on lähtenyt sieltä kulkien Sveitsin kautta, joka on hyvin kaunista vuorimaata. Olethan nähnyt kuvissa Sveitsin maisemia alppimajoineen ja vesiputouksineen?»

»On siellä hauskaa. Siellä on kauniita puistoja, joissa lasten on hauska leikkiä. Muutamassa suuressa eläin- ja kasvitarhan puistossa on lapsille kaikellaisia huveja. Siellä on pienen pieni omnibus, jolla lapset ajelevat ympäriinsä puistossa. Siellä saa ratsastaa pienen pienillä hevosilla tahi suuren suurella elefantilla tahi kamelilla. Ja saapa siellä kyytiä vaunuissa, joita vetää kamelikurki.»

»Tjah!» Lehtori joutui vähän hämilleen, mutta jatkoi sitten: »Veli tulee Ruotsin kautta ja sieltä laivalla Helsinkiin. Isä menee katsomaan sanomalehdestä, tuleeko huomenna laivaa.»

»Nyt pitää saada lisäksi poikanukke», sanoi hän nauraen. »Käy ostamassa mahdollisimman pian, sillä sitä odotetaan jo huomenna tulevaksi.»

Lehtorin rouva kulki kaikki lelukaupat, mutta poikanukkea ei ollut saatavissa. Kauppiailla oli vain vanhojen varastojen jätteitä, uusia odottivat vasta joulun alle.

Lehtori sai keksiä syitä Kirstin veljen viipymiseen ja pitää maantieteellisiä esitelmiään Lauralle harva se päivä. Ei olisi ollut aina aikaa, ja vaikea oli saada esitelmiin uutta mielenkiintoa sekä keksiä loppua, joka Lauraa tyydytti. Niin että lehtori oli helisemässä, kuten hän päivitteli.

Tukholmassa olivat jo niin kauan viipyneet, että kumpikin oli kyllästyksissään. Kuninkaan linnassa vierailu ei huvittanut Lauraa ollenkaan. Lehtori seuraavaksi päiväksi keksi keinon: osti joitakin leluja ja antoi Leenan viedä ne Päivölän Kirstille veljen tavaroina, jotka hän on jo etukäteen lähettänyt. Se oli uutta ja tyydytti jonkun aikaa. Mutta sitten tuli taas kova ikävä:

Hän otti Kirstin veljen haltuunsa Tukholman kuninkaallisesta linnasta. Sieltä olikin helppo lähteä satumaailmaan. Ja täällä oli avaruutta liikkua. Eikä tarvinnut veljen tuloa kiirehtää, hän sai nyt viipyä huoleti joululahjaksi. Joulun aaton aattona loppui Leenan viimeinen kertomus:

»Niin kulki poika suistumatta Surman suuhun. Sillä hän oli reipas. Niin astui kaatumatta pahan Kalman kartanolle, sillä hän oli rohkea ja iloinen poika. Sitten tuli hän suureen kaupunkiin, jossa talot olivat koreasti valaistut ja sisältä kuului kaunis soitto, mutta taloissa ovet olivat lukossa, ettei minnekään päässyt. Sinne valaistujen ikkunain ääreen raukka olisi kuollut, mutta joulupukki tuli ja koppoi pojan konttiinsa. Ja huomenna hän tulee, kun joulukuusi on sytytetty. Sen pituinen se.»

Se oli reippaan näköinen poika. Katse avonainen ja rohkea ja suu sellaisessa hymyssä kuin olisi hän sanonut: Mehän olemme vanhoja tuttuja. Sillä oli vaaleanharmaja töyhtöhattu, lyhyt, tummanviheriä samettitakki, hopeanvärinen vyö, mustat polvihousut, punaiset sukat ja kiiltonahkakengät.

»Olen minä jossakin nähnyt», vakuutti lehtori pannen käden otsalleen. Sitten jonkun ajan kuluttua sai hän irti muististaan, että muuan hänen entisiä oppilaitaan oli ollut tuon nuken näköinen. »Mikä hänen nimensä taas olikaan?» Lehtori koetti saada nimeä kiinni. Huomaamatta, että Leena, joka oli tullut seisomaan hänen eteensä, tarjosi teetä, lehtori vain katsoi häneen otsa kurtussa ja kummasteli ääneen: »Mikä kumma hänen nimensä olikaan?»

»Veli Erkki, Veli Erkki», vastasi Leena tokottamalla aivan kuin koettaen sitä iskettämällä iskettää lehtorin muistiin.

Lehtorin rouva ei voinut olla purskahtamatta nauramaan Leenan erehdykselle ja hänen hassunkurisuudelleen opettaessaan lehtoria. Mutta lehtori hymähti vain ja pehmoisella äänellään selitti Leenalle:

»Minä tässä vain muistelin muutaman oppilaani nimeä. Tuo Veli Erkki on hänen näköisensä.»

»Nii-iin», lausui pitkään Leena nauraen itsekin erehdykselleen. Mutta sitten alkoi puolestaan selittää: »Minusta tuo Veli Erkki vähän muistuttaa muuatta tohtoria, vai lieneekö ollut vielä aivan valmis tohtori?» Leena kääntyi kuin lehtorin rouvalta kysyäkseen, mutta tämä siirtyi toiselle puolen joulukuusta korjaamaan muuatta kynttilää, joka oli vähän, vaan ei ollenkaan haitalle asti, kallellaan. Ja Leena jatkoi: »Kumminkin se jo tohtoroi lomalla ollessaan. Mutta sitten se otti ja kuoli…»

»Eihän vain tapaturmaisesti?» kysyi keskeyttäen lehtori, josta alkoi tuntua, että Leena on samalla polulla kuin hänkin.

»Tapaturmaisesti!» vastasi Leena. »Tapaturmaisestipa hyvinkin. Sairaan luo oli haettu, hevosella, niin se hevonen pillastunut ja siinä rytäkässä…»

»Niin, sanokaa te minulle!» huudahti Leena. »Sen minä vain muistan, ettei se kumminkaan Palotorninmäki ollut. Mutta rouva sen muistaa?»

»Vartiovuori juuri!» sanoi lehtori yhteen ääneen Leenan kanssa. »Erkki
Vartiovuori. Vai sieltä hän oli teidän pitäjästä.»

»Naapuripitäjästä hän oli, Selän toiselta puolen», selitti Leena.
»Kanttorin poika.»

»Todellakin. Hänellä olikin kaunis lauluääni», sanoi lehtori. »Hän esiintyi usein iltamissa täällä soololaulajana. Hänen bravuurilaulujaan oli tuo, jonka sinäkin, Kirsti, niin hyvin laulat: 'Tuonne taakse metsämaan'. Hyvin miellyttävä, kelpo poika.»

»Heti minunkin silmääni pisti, että tuopa on sen tohtorivainajan näköinen», sanoi Leena ja ihmetteli: »Se on soma, kun nukeissakin voi tavata jonkun ihmisen näköisyyttä.»

»Eihän se ihme ole», sanoi lehtori. »Nukethan on ihmisen muotoisiksi muovailtukin. Mutta voi sanoa eläimistäkin, koirasta, kissasta tahi muusta eläimestä, että tuo on sen tahi sen henkilön näköinen.»

»On totta», hyväksyi Leena lähdössä salista. »Mutta», lausui hän hämmästyneellä äänellä ja pysähtyi ovelle, »eikö Laura tykkääkään Veli Erkistä?»

Laura oli panemassa nukkea laatikkoon. Hän oli hyvin vakavan näköinen. Painettuaan kannen kiinni hän vei laatikon etehiseen, aivan kuin jättääkseen sen lahjan joulupukille takaisin.

Lehtori ja rouva hämmästyivät. Laurahan oli koko päivän puhunut Kirstin veljestä, ollut iloinen laatikon tultua ja vielä iloisempi avattuaan sen.

Tuli hätä, että Laura on sairas. Mutta Laura pudisti päätään kyseltäessä, eikä hänellä ollut kuumetta lainkaan, kun mitattiin. Lehtori moittien itseään päätteli, että hän oli liiaksi jännittänyt Lauran mielikuvitusta kertomuksillaan Kirstin veljestä ja arveli, että miten lienevät Leenankaan sadut olleet valiten kerrottuja.

Laura makasi ääneti, vaikka ei nukkunut. Hän kyllä piti silmänsä kiinni, mutta vähän väliä raotti katsahtaen äitiin, joka istui sängyn ääressä. Vasta kun illalliselle käskettiin ja lehtorin mentyä äiti jäi yksikseen hänen luokseen, kuiskasi hän:

»Kuka, kultaseni?» kysyi äiti kummastuen ja alkoi hänkin pelätä Leenan satujen vaikutusta. »Mikä mies?»

»Sinä punastuit, kun puhuttiin, että Veli Erkki on hänen näköisensä. Ja sinä itkit siellä kuusen takana. Minä näin kyyneliä silmissäsi. Minä näin.»

Äiti tunsi, ettei hän nyt voi hallita ilmeitään, ja salatakseen itsensä
Lauran katseelta hän kumartui ja painoi poskensa Lauran poskea vasten.
Siinä he sitten puhelivat kuiskaten kuin salaripissä.

»Ei hän ollut paha», vastasi ripitettävä, äiti. »Päinvastoin hän oli hyvä. Kuulithan, mitä isäkin sanoi hänestä.»

Laura herkesi äänettömäksi ja hetken kuluttua äiti meni kuvastimen eteen ja seisoen selin Lauraan järjesteli tukkansa, sormenpäillä pyyhkieli otsansa, silmäluomet, silmänalustat ja posket. Kääntyi sitten sivuttain kuvastimen edessä ojentaen ryhtiään. Silloin hän näki kuvastimessa Lauran istumassa sängyssään.

Kun lehtori ja rouva palasivat kamariin, niin Laura nukkui punaposkisena ja hymysuin. Veli Erkki makasi päänalustalla. Lehtori tuli iloiseksi ja hymyillen katsoen vaimoonsa sanoi:

TOINEN LUKU.

Seuraavana päivänä esitettiin Päivölässä Veli Erkin kotiintuloa, juuri sitä hetkeä, kun hän on astunut huoneeseen.

Lehtorin mielestä siinä todellakin olisi ollut hauska taulun aihe: Kirsti odottaen tulijaa on viimeistelemässä somisteluaan. Hän seisoo kuvastimen edessä selin katsojaan, mutta hänen kuvaimensa näkyy edestäpäin vähän sivuttain. Hienohipiäinen poski rusottaa ja pitkäripsiset silmät säteilevät kohti Veli Erkkiä, jonka kuvain on äkkiä ilmestynyt Kirstin näkyviin salin ovella seisovana, hymyillen niinkuin hymyillään iloiselle yllätykselle.

Päivölässä ennen oli ollut lehtorin rouvan mielestä niin kaihoisan hiljaista ja painostavan yksinäistä, että hänen oli ollut kerrassaan tuskallista katsella tuota alati hymyilevää Kirstiä, mutta nyt siellä näytti niin vilkkaan eloisalta noiden kahden elämäniloisen olennon näkyessä neljänä, että hän omasta halustaan makasi pitkät ajat Lauran vierellä lattialla kuin samanikäinen leikkitoveri.

»Sanon minä», vakuutti hän puhellen itsekseen maatessaan Päivölän edustalla kaikessa rauhassa, rouvan ollessa kävelyllä Lauran kanssa. »Sanon minä, että se on sitten mallevaa, puntista prikkuun. Ei tässä maailmassa somempaa. Herrattu noita nuoria! Jo ovat onnellisia, ovat. On tullut se, jota neitonen on odottanut, on tullut ainainen kaivattu, pitkäin päiväin ajatus, toteutunut on öitten uni. Ja toinen tuolla ovensuussa autuaana ajattelee: Tuossa on kaunis katsottuni, herttaiseni, nurmenkukkani. — Onnellisia olette, jo vain olette. Kunpa kaikki ihmiset olisivat niin onnellisia…»

Leena jäi vähän aikaa miettimään tehden itselleen selkoa, mitä hän oikeastaan tarkotti. Sitten, tahtoen peittää tarkotuksensa, sanoi:

»Leena on erehtynyt», huomautti Laura. »Ei nyt ole minun syntymäpäiväni eikä nimipäiväni.»

»Ei olekaan mikään päiväsi, kyllä Leena tietää, mutta muuten vain Leena toivottaa onnea.»

Leena joutui hämilleen. Taas oltiin samassa kuin äsken. Mutta sitten hänelle äkkiä johtui mieleen mutka. Hän istahti kyykylleen Lauran eteen, mairehymyssä suu ja sellaisella äänellä kuin olisi luvannut jotakin, josta Laura riemastuu, hän sanoi:

Se oli niin vakavasti sanottu, että Leenaakaan ei naurattanut, vaan hän yhtä vakavana myönsi:

»Niin, tohtori! Siitä tulee varmasti tohtori. Lukemallahan tohtoriksi pääsee.»

Laura alkoi jo mielistyä lahjaan, jota Leena tuntui hänelle toimittelevan ja tarjottelevan. Uteliaana hän kysyi:

Leena hölmistyi. Oli aivan tietämätön, mitä vastata. Laura katsoi häntä vakavana silmiin ja odotti vastausta. Ei ollut Leenalla muuta neuvoa kuin antaa mennä:

Leena oli kuin tulisilla hiilillä, kun keskustelu oli saanut tämän käänteen. Hän pelolla odotti uusia kysymyksiä ja mietti, miten nyt pääsisi pian irti koko jutusta. Kun Laura jäi vähäksi aikaa ääneti, niin Leena käytti hyväkseen tilaisuutta ja lähti kiireellä pois. Mutta kun hän oli ovella menossa, kuuli hän Lauran äänen:

Leena pyörähti ja meni kyökkiin, jossa ratkesi nauramaan, ettei tahtonut loppuakaan tulla.

Leena parka ei aavistanut, että siitä asiasta tuli hänelle vielä ankara asia.

Syksyllä Veli Erkki kuoli. Kuoli tapaturmaisesti. Ollessaan retkeilyllä salissa se joutui Leenan jalkoihin ja musertui Leenan kengänkoron alla.

Leena säikähti niin, että lysähti istualleen. Hän ei itkenyt, vaan voivotteli. Lehtori, joka oli yksin kotona, tuli kamaristaan katsomaan. Hän luuli, että Leenalle oli sattunut joku taudinkohtaus, ja kysyi:

»Todellakin», lausui lehtori kumartuessaan katsomaan nukkea. »Todellakin surullista. Mutta minä pelästyin, että täällä oli kysymyksessä jotakin vakavampaa.»

»Kyllä tämä on tarpeeksi vakavaa», voivotteli yhä Leena kuin suurissa tuskissa.

»Ehkä nuken voi vielä korjata», lohdutteli lehtori ja kokoili palasia lattialta.

»Ei, ei, ei! Ei sitä mestaria tule, joka sen korjaisi, mikä kerran on ollut minun kompuran jalkani alla», vakuutti epätoivoinen Leena.

»Ei todellakaan», myönsi lehtori katsellessaan onnetonta Veli Erkkiä ja sen irtonaisia paloja. »Mutta ostetaan toinen nukke, sillähän vahinko on täysin korvattu.»

»Ja luuleeko lehtori, että se Lauralle kelpaisi?» sanoi Leena kuin ihmetellen, että lehtori sellaista puhuukaan.

»Mutta, hyvä lehtori, jos se onkin samallainen, niin se ei kuitenkaan ole sama. Entinen on särkynyt, kuollut, saanut surmansa kauhealla tavalla! Laura itkee niin, että tulee sairaaksi, ja kun sattuu, niin kuolee, sen saatte nähdä, lehtori. — Voi minua vaivaista, syntistä.»

»Niin todellakin», sanoi lehtori miettivästi. Hän ei ollut tuota tullut ajatelleeksi, että Laura voi onnettomuuden panna pahakseen, että se voi koskea häneen hyvinkin kovasti. »Mikä tässä nyt neuvoksi keksittäisiin?»

»Ei mitään neuvoa, ei mitään keinoa. — Voi minua, minkä onnettomuuden sain aikaan.»

Lehtori lohdutti Leenaa, että Leena ei ollut yksin syyllinen onnettomuuteen, vaan oli hänelläkin suuri osa siihen. Hän oli leikkinyt Lauran kanssa nukeilla, kunnes Lauralle oli tullut aika lähteä lastentarhaan kesken leikin. Hänen huolekseen oli Laura jättänyt saattaa nuket Päivölään, mutta hän oli unohuttanut ne tuohon: Kirstin Runebergin puistoon odottamaan Veli Erkkiä, joka oli mennyt käymään yliopiston kirjastossa.

»Ja tuolla Kirsti vielä odottaa tietämättä kauheasta onnettomuudesta», voivotteli Leena. »Tuolla se hymyilee vain, niinkuin hymyilee Laurakin kotia tullessaan. Mutta sitten?» Ja Leena ratkesi niin haikeaan itkuun, ettei lehtori tiennyt mitä tehdä.

»Sillä aikaa, kun Laura on lastentarhassa, minä käyn ostamassa kaupasta samallaisen nuken. Se pannaan Päivölään, ja kun Laura tulee, ei hän tiedä mitään.»

Lehtorin rouva lähti heti päällysvaatteita riisumatta. Ja Leena sai elämäntoivoa, mutta oli säikähdyksestä niin rampautunut, ettei kyennyt jaloilleen lehtorin auttamatta.

Rouva palasi tyhjin käsin kaupungilta. Nukkeja ei ollut enää kaupassa. Oli sanottu, että uusi lelutilaus saapuu näinä päivinä ja ehkä tulee silloin niitäkin nukkeja, vaan ei ollut varmaa. Ja rouva heittäysi tuoliin surullisena.

»Oli se ikävä ja surullinen tapaus», sanoi lehtori istuen ja jääden oikein tarkemmin tapausta ajattelemaan nyt, kun Veli Erkki tuntui lopullisestikin menneeltä mieheltä. Ja hän muisteli vainajaa. Oli jäänyt mieleen monta hauskaa ja kaunista kohtausta, aivan ihmiselämän todellisia kohtauksia Kirstistä ja Veli Erkistä. Tuossa vielä äsken, kun olivat leikkineet, hän kuljettaen Veli Erkkiä, Laura Kirstiä, olivat nuket puhuneet heidän suullaan tulevaisuuden toiveista. Olivat olleet kirkkaita toiveita. Kirsti oli ehdottanut, että Veli Erkki lukisi tohtoriksi ja sitten he yhdessä retkeilisivät ulkomailla. Veli Erkki oli luvannut. Ja oli kuvailtu jo tulevia matkoja ja hauskoja aikoja.

Lehtorin silmät sattuivat Kirstiin, joka istui muutaman kukkajalustan juurella — Runebergin puistossa — odottamassa Veli Erkkiä. Toinen elossa, toinen kuollut — niin, todella kuollut. Lehtori huokasi.

»Mutta jos siellä kaupassa sanottiin, että niitä ehkä tulee pian, niin silloinhan on vielä toivoa», sanoi lehtori lohdutettuna ja lohduttaen. »Ja sitä paitse: totta kai niitä tilaamalla voi saada ainakin tehtaasta, jossa niitä on valmistettu. Eihän tässä hätää ole. Ei Veli Erkki olekaan kuollut!»

Lehtori alkoi selittää, miten asia järjestetään niin, ettei Laura onnettomuudesta aavistakaan. Se käy varsin sukkelasti ja helposti: hän jatkaa vain leikkiä siitä, mihin Lauran kanssa olivat lopettaneet.

Lauran kotiatuloon oli lehtorilla kaikki järjestetty. Kirsti oli Päivölässä hymyilevänä, ja lehtori esitti Lauralle kirjeen Veli Erkiltä, joka selitti, että hän on mennyt maaseudulle viikoksi tahi pariksi lukemaan ahkerasti, suorittaakseen tohtorintutkinnon. »Koeta nyt pitää hauskaa yksinäsi sen aikaa, rakas sisko», niin loppui kirje.

»Onnistui erinomaisesti», hymyili lehtori vaimolleen, kun oli esittänyt asian Lauralle.

Mutta kun lehtori oli jo jättänyt mielestään koko tapauksen ja istui työssään, tuli Laura hänen luokseen ja sanoi:

»Mistä kauheasta tapaturmasta?» kysyi lehtori, luullen että Laura on jonkun kyökissä kävijän kuullut puhuvan jostakin aivan äsken tapahtuneesta onnettomuudesta.

»Maaseudulle mennessään Veli Erkki on joutunut pillastuneen hevosen jalkoihin ja siinä rytäkässä kuollut.»

»Mistä sinä sen tiedät?» kysyi vähän harmistuneena lehtori, luullen että Leena oli asian Lauralle ilmoittanut, vaikka oli kielletty sitä tekemästä ja kehottamalla kehotettu olemaan aivan kuin hänellä ei olisi vähintäkään tietoa koko Veli Erkin onnettomuudesta.

Laura näytti Veli Erkin hattua ja hopeista vyötä ja muutamia posliinipaloja, jotka tunsi Veli Erkin poskikappaleiksi ja jotka hän oli löytänyt salista läheltä yliopiston kirjastoa.

Lehtori oli jähmetyksissään ja jännityksissään. Odotti vain milloin Laura itkuun räjähtää. Mutta Laura ei räjähtänyt. Aivan levollisena hän lähti kerrottuaan tuon kauhean tapauksen. Ja päivällistä syödessä Laura puheli iloisesti ja usein itsekseen hymyili, mikä hänelle oli tullut omituiseksi tavaksi.

»Meidän neidistä taitaa tulla sellainen tyttö, joka ei pojista välitä», sanoi lehtori vaimolleen ihmetellessään tälle sitä kummallista seikkaa, ettei Laura itkenyt lainkaan Veli Erkin onnettomuutta.

»Niin, en ymmärrä», sanoi rouva. »Päivölän Kirsti kuitenkin näkyy surevan», jatkoi rouva purskahtaen itse itkuun.

Kirsti oli Päivölän salin sohvalla puoleksi makaavassa asennossa, niin että silmät olivat puolitiehen auki.

Sen katse oli nyt hervakka ja kyyneleinen, niin kyyneleinen, ja suu itkunilmeinen. Hänen äänetönnä maatessaan siinä näytti kuin hän olisi ollut puoleksi tajuillaan, puoleksi tajutonna, niin synkän surun, niin mustan murheen vallassa, ettei voinut itkeä ääneen, ei edes valittaa.

Tuo syvän murheen kuva painui niin lehtorin mieleen, ettei se jäänyt silmistä mielenkiintoisimmassakaan työssä. Laura puuhaili iloisena itsekseen, lauleskeli ja kävi puhelemassa ja hymyilemässä, mutta sittenkin lehtori odotti malttamattomana uutta Veli Erkkiä, Kirstin vuoksi.

Pian saapuikin uusi Veli Erkki muutamana iltapäivänä. Lehtorin ja rouvan iloksi ja riemuksi Leenalle, joka kävi makaamassa melkein joka päivä Päivölän edessä hokien: minä vaivainen, syntinen.

Lehtori itse oli seremoniamestarina järjestämässä kuolleista nousseen
Veli Erkin kotiatuloa. Hän oli sepittänyt kirjeen, joka oli osotettu
Neiti Kirsti Päivölälle:

Olen varma, että sinä olet itkenyt minua kuolleena. Lähellä kuolemaa olen ollutkin. Minulle sattui tapaturma, josta sitten sinulle kerron tarkemmin. Olen näin kauan maannut sairaalassa, jonne minut jo kuolleeksi luultuna oli kannettu. En ole ennemmin kyennyt kirjoittamaan. Mutta nyt olen terve ja saavun luoksesi pian. Sitten meidän taas on hauska. Odotan malttamattomana hetkeä, jolloin saan sinua syleillä, rakas sisko. Siis näkemiin.

Tämä kirje kädessä ja taskussa Veli Erkki, jonka sopivassa tilaisuudessa oli ilmestyttävä Päivölään, lehtori istahti illallispöytään ja asian valmistukseksi kysyi:

Hämmästyneinä katselivat vanhemmat toisiaan ja yhteen ääneen sitten kysyivät:

»Onko sekin särkynyt?» huudahti lehtori katsahtaen vaistomaisesti Leenaan, joka seisoi ovella odottelemassa kirjeen lukua ja nähdäkseen sen vaikutusta.

»Kirsti Päivölä lyhyen taudin sairastettuaan levollisesti nukkui kuoleman uneen tänään kello viisitoista minuuttia. — Kiltti äiti, voileipä ja pikkuruikkuinen pala juustoa, saanko?»

Lehtori syöksyi rouvan kamariin, sytytti sähkövalon vaaleanvihertävään kattolyhtyyn ja paneutui Päivölän eteen maata. Sen salissa oli pimeää, ainoastaan kuvastimen kohdalla kuumotti sen verran, että näkyi sen hyllylaudalla Veli Erkki vainajan hattu ja hopeinen vyö. Mutta Päivölän makuuhuoneeseen paistoi kattolyhdyn valo värikkäiden ikkunain läpi omituisella valaistuksella. Sinne tirkistäessään lehtori näki Kirstin valkoisessa puvussa makaavan sängyssä.

Ennen avonaisina niin kirkkaat, iloa hymyilevät ja sitten raollaan syvää tuskaa kyynelöivät silmät olivat nyt ummessa ja syvä rauha lepäsi pitkäripsisillä silmäluomilla, rauha otsalla ja valkoisilla ohimoilla. Mutta kaunishuulisen suun ympärillä oli vakava, surumielinen ilme.

Siinä hän makasi Kirstin kuolinhuoneen edustalla, kirje ja Veli Erkki taskussa, ja — itki.

KOLMAS LUKU.

Lehtorin rouva oli karkottunut kamaristaan niin, että joululahjatyönsäkin muualla teki. Leena kun kävi siellä jokapäiväistä siivousta pitämässä, itki tuhersi. Lehtorilla oli kamarissa käyntiä harvoin, poikkeustapauksissa vain, ja astui huoneeseen huoaten niinkuin sieltä lähtikin.

Päivölä oli hautakumpu, lehtorin rouvan kamari hiljainen hautuumaan puisto. Syksyn kauniit päivät sinne paisteellaan lisäsivät kaihoa, pilviset varjollaan loivat toivottomuutta.

Mutta silloin tällöin kuului kalmistosta peiponpojan visertelyharjotuksia: Laura siellä lauleskeli.

»En minä ymmärrä», sanoi lehtori vaimolleen, kun he istuivat salissa ja Lauran laulu kuului taas sieltä synkästä kamarista. »Me luulimme hänen itkevän itsensä kuoliaaksi, mutta hän laulelee iloisesti. Meihin koski, hän kylmäksi jäi. Tuleeko hänestä tunteeton ihminen?»

»Lapset kai eivät kuolemaa ymmärrä. Pappilain tyttölasten hautajaiset ovat yhtä mieluisia ja hauskoja leikkejä heistä kuin heidän häänsä ja ristiäisensä», selitti rouva. »Mutta muuten ei tapaus liene mennyt aivan jälkeä jättämättä Lauraankaan», jatkoi hän ja kertoi, että kun Laura, ollessaan tänään hänen kanssaan kaupungilla, oli huomannut kauppapuodin ikkunassa pojanhatun, joka oli Veli Erkin hatun näköinen, oli pyytänyt sen saadakseen ja itkun voimalla koettanut pakottaa ostamaan.

»Vai niin? Todellakin? Olisi pitänyt ostaa se», sanoi lehtori pehmoisella säälin äänellä. »Pelkään, että hän piti sinua sydämettömänä.»

»Sepä olisikin ollut hauska nähdä, mitä hän sillä olisi tehnyt. Hänen kiihkeän halunsa takana täytyi olla jotakin muuta kuin äkillinen, haihtuva päähänpisto.»

Lehtori punastui ohimoilta. Rouvan nauru ei hänen mielestään ollut paikallaan, sillä olihan tässä intresantti psykologinen kysymys, jonka perille oli hauska päästä. Lehtori tapaili muotoa huomautukselleen, mutta jokaisessa sanassa tuntui hänestä olevan loukkaava kärki, ja hän pelkäsi äänensäkin sävyä. Sanoakseen mieltä pahoittamatta tuon yksinkertaisen lauseen, ettei tässä ollut mitään naurettavaa, ei hänellä ollut muuta keinoa kuin sanoa se vieraalla kielellä:

Rouva selitti naurunsa syyn: hänen oli yhtäkkiä muistunut mieleen lapsuutensa ajoilta muuan tapaus, kun hän oli pojaksi pukeutunut. Ja sen johdosta hän oli nyt ajatellut Lauraa, Veli Erkin hattu päässä.

»Sinäpä sen sanoit», lausui lehtori ilahtuneena ja mielen pohjalla katumus, että oli antanut itsensä ajatella vaimostaan loukkaavaa. Ja hymyillen hän jatkoi: »Olen ollut huomaavinani, että tytöt mielellään leikkivät poikaa. Arvelin jotakin tuon tapaista minäkin, että Laura tahtoo näytellä Veli Erkkiä. Kysymys on silloin, miten käy Kirstin. Eikö hän virkoa kuolleista? Minä olen niin utelias näkemään, että menen Lauran kanssa ostamaan tuon hatun. Tahi: ei! Sinä tietysti menet, etten minä sinun kustannuksellasi joudu parempaan valoon.»

»Mutta hatun saatuaan Laura alkaa pyytää muitakin Veli Erkin tamineita», huomautti rouva.

»Sitten olisi parasta yksintein teettää koko puku Veli Erkin puvun malliin», sanoi rouva, jota alkoi huvittaa ja haluttaa nähdä Laura Veli Erkkinä.

»Se on tosi. Silloin hänen kyyneleensä tulee runsaasti palkituiksi», myönsi lehtori.

Kumpikin oli niin huvitettu näkemään, mitä tuleman piti, että vaikka joulu oli jo lähellä, eivät malttaneet jättää pukua joululahjaksi. Ja lisäksi ostettiin vielä suuri leikkihevonen kärryineen, joihin Laura mahtui istumaan, kun Lauran mieluisimpia leikkejä oli ollut Kirstin ja Veli Erkin ajeluttamassa käyttäminen pienellä leikkihevosella.

Laura riemastui näistä tavaroista, mutta ei hän Veli Erkiksi pukeutunut, ei yrittänytkään. Ei sittenkään, vaikka tehtiin siihen suuntaan viittauksia ja lopuksi suorin sanoin kehotettiinkin. Hän säilytti puvun niineen kuin se oli laatikossa, jossa se oli tuotu, ja hevonen sai seistä jouten sievine kärryineen. Hän niitä katseli, vaan ei koskenut. Katseli hymyillen.

»Hän hymyilee kaikelle», sanoi lehtori. »Kaikelle ja aina, istuipa tai kulki tahi nukkui. Hän pulppuaa hymyä kuin pieni, mutta ehtymätön lähde vettä.»

Sitä pulppusi niin runsaasti, että Lauran aivan kuin helpotuksekseen täytyi tuon tuostakin käydä vuodattamassa hymyä isälle ja äidille. Kesken kaiken, aivan sanaa puhumatta hän juoksi heidän luo, katsoi silmiin aivan kuin jotakin kysyäkseen tahi sanoakseen, mutta sanojen sijaan tuli vain hymy, joka heti ilmaisi, ettei ollutkaan mitään sanottavaa.

Lauran äitiä tuo alkoi vähitellen vaivata, niin että kerran, kun Laura oli juossut hymyilemässä isälle ja sitten jonkun hetken kuluttua syöksyi hänen luokseen hymyilemään, juostakseen sitten taas takaisin puuhiinsa, äiti kysyi:

Laura hymyillen katsoi vuoroin isää, vuoroin äitiä, ja viipyi hetkisen aikaa, ennenkuin hän sai valituksi monista vastauksistaan:

Vanhemmat ihastuneina ja hämmästyneinä katselivat toisiaan. Sitten isä otti tytärtään vyötäisistä, kohotti hänet monta kertaa korkealle ilmaan, puristi syliinsä ja suuteli:

Koko päivän Laura oli viserrellyt ahkeraan kuin peipponen ja ollut kirkkaampi päivänsäde kuin koskaan ennen. Eikä illalla sytytetty joulukuusi kymmenine kynttilöineen ja kimaltelevine kulta- ja hopeakoristuksineen ollut niin säteilevä kuin Laura, joka istui salin sohvalle odottamaan lahjoja.

Mutta Laura odotti vieläkin istuen sohvalla ja hymysuin tähystäen etehisen ovelle.

Laura aivan kuin säikähti, muuttui äkkiä vakavaksi, mutta luullen isän laskevan leikkiä hän alkoi uudelleen hymyillä ja tähysteli etehisen ovelle.

»Ei tule enää mitään», vakuutti äiti ja saadakseen varmasti vakuutetuksi
Lauran, meni hänen kanssaan katsomaan etehiseen.

»Kyllä täällä onkin jo kylliksi», sanoi isä. »Joulupukin konttiin ei olisi mahtunut enää silmineulaakaan.»

Laura oli tyytymättömän näköinen. Surullisen näköinen. Äänetön ja hämillään. Hän ei näyttänyt välittävän vähääkään saaduista lahjoista.

»Olemme tehneet suuren erehdyksen: antaneet liiaksi. On käynyt kuin ylensyödessä: haluttaa lisää ja se, minkä on nauttinut, herättää vastenmielisyyttä ja pahoinvointia.»

Laura oli koko illan kuin mykkä. Nukkumaankin meni sanomatta hyvää yötä ja siunaamatta pani maata.

»En ymmärrä», vastasi rouva ja jonkun ajan kuluttua lähti katsomaan, nukkuuko Laura.

Laura sängystään näki mustan ikkunan takana epämääräisen haamun, jolla oli kädet ristissä ja joka puheli äidille. Nähdäkseen tarkemmin Laura nousi istumaan, mutta äiti samassa kääntyi ja se haamukin katosi. Kun äiti oli ovella menossa saliin, kysyi Laura:

Laura pani pettyneenä maata. Hänestä oli näyttänyt, että se oli nainen ja äidin näköinen. Oli luullut, että se oli se kiltti täti, ja että äiti oli käskenyt tädin mennä hakemaan veljeä, ja että täti oli luvannut ja lähtenyt.

Hän valvoi edelleen ja vieläkin odotteli. Kuunteli jokaista ovenkäyntiä, joka silloin tällöin kuului kaukaisena kumahduksena kivirakennuksen suuresta käytävästä. Viimein ei kuulunut kumahduksiakaan.

Ikkunan takana oli nyt kuumottava valo. Sisällä huoneessa hämärä, että erotti jokaisen esineen. Liikkumatonta. Äänetöntä. Tuntui, että nyt oli joulu loppunut, että nyt ei veli enää voi tulla.

Jos on jäänyt siihen suureen kaupunkiin, jossa kaikissa taloissa on kirkas valaistus ja kuuluu kaunis soitto sisältä, vaan ovet ovat lukossa, ettei mihinkään sisälle pääse?

Sinne on jäänyt. Ei ole mahtunut joulupukin konttiin, kun oli muuta tavaraa niin paljon, ettei silmineula olisi sopinut.

Laura nousi sängystä ja hiipi pitkässä valkoisessa yöpaidassaan Leenan luo kyökkiin tiedustamaan, missä asuu se täti.

Kyökissä oli kirkasta, kun kuu paistoi huoneeseen ikkunan täydeltä. Mutta varjoiselta seinältä vuoteesta kuului kuin suuren koiran vihaisia murahduksia. Laura jäi vähän pelästyneenä seisomaan keskilattialle hopeankirkkaaseen kuutamoon.

Joku nousi istumaan vuoteessa, katsoi kummasti, silmät suurina päässä, ja sanoi:

»Minä olen vain halpa palvelija, että minulle näin suuri kirkkaus tapahtuu.»

Laura tunsi nyt hänet Leenaksi ja alkoi toimittaa asiaansa. Leena ei ymmärtänyt. Laura selitti sitten asiansa alusta alkain ja laajasti. Mutta Leena puhui kummallisia ja vuoroin voivotteli, vuoroin itki.

Kyselyillä ja suurella miettimisellä ja sovittelemisella oli Laura lopuksi ymmärtävinään asian niin, että hänen itsensä on käännyttävä Rooman herran puoleen pyynnöllä. Ja hän jätti Leenan yksinään rukoilemaan kyökin lattialle ja kiirehti isäänsä herättämään.

Lehtori aluksi säikähti, mutta sitten rauhoittui kokonaan, kun oli huomaavinaan, että Laura kulki unissaan.

»Rakas isä», sanoi Laura ja hartaasti pyysi isää kirjoittamaan hänen puolestaan Rooman herralle, hyvälle Paavo Antikristukselle, että tämä käskisi kiltin tädin, joka asuu tässä kaupungissa pihan perällä, noutamaan Lauran veljen siitä suuresta kaupungista.

Kun Laura oli asiansa loppuun selittänyt, otti isä hänet syliinsä ja kantoi sänkyyn.

Laura painoi silmänsä umpeen. Hymy huulillaan hän vaipui pian rauhalliseen uneen.

NELJÄS LUKU.

Kirkkaana jouluaamuna heräsi Leena, mieliala tuskallisen raskaana. Heti silmänsä avattua oli hänellä kuin hirveä hätä, vaan ei tiennyt minkä vuoksi. Sitten selvisi hänelle, että hän oli nähnyt unta. Tavattoman pitkän unen:

Kyökki oli ollut täynnä taivaallista valoa. Keskellä kirkkautta oli seisonut pieni, kaunis enkeli, jonka kasvot olivat loistaneet niin, että Leenan silmiä oli huikaissut. Ja enkelin valkoinen puku oli välkkynyt kuin hopeinen kangas ja siivet hehkuneet kuin aamurusko. Ja se enkeli oli puhunut Lauran veljen kuolemasta suuressa kaupungissa, joka vuorella on. Ja sitten oli enkeli sanonut: »Katso, oo ihminen, oo ihminen, mitä tapahtuman pitää Roomassa, joka paavin antikristuksen alle heitetty on: että Laura on itkevä kuin Kirsti ja hänen unensa on oleva ikuinen kuin Kirstin uni, jos ei pelastaja tule, ettäs nauranut olet etkä polvias notkistanut.» Ja Leena oli itkenyt ja rukoillut polvillaan, että hän nauranut oli…

Sitä merkillisempi Leenasta, kun hänestä tuntui, että hän on ennenkin nähnyt jotakin samallaista. Tuo varsinkin oli tuttua, että hän oli nauranut.

Vähitellen Leenalle selvisikin, että hän todella oli nauranut oikein ilmissä kerran, kun Laura oli hänen käskenyt toimittaa hänelle veljen, elävän veljen. Ja nyt Leena ymmärsi, että syntiä oli ollut nauraa, kun sen sijaan olisi pitänyt notkistaa polvia. Sitä hän ei ollut tehnyt kertaakaan.

Hän rukoili, ettei hyvä Jumala antaisi unen toteutua hänen vaivaisen syntisen takia, joka on yksinkertainen ja typerä. Kääntyköön uni hyväksi, kuolema elämäksi, olemattomuus olevaksi, ettei kohtaisi raskas murhe lehtoria, joka on itse hyvyys, eikä murtuisi lehtorin rouva, joka on kuin hento kedon kukkanen, ja että he saisivat nauttia viattoman pienokaisensa Lauran elämästä ja heidän sydämensä tuta riemua poikalapsen syntymisestä.

Leena rukoili pitkään, niin ettei tahtonut jaloilleen päästä, kun polvet olivat kipeät olleet jo aamulla noustessa, niin hellät, ettei sormenpäällä ollut kärsinyt koskea. Mutta hän ei nyt säälinyt polviaan, vaan päinvastoin hänestä oli oikeus ja kohtuus, että ne olivat arat ja hellät, jotta syntinen ruumis oikein saisi kärsiä. Hän olisi kärsinyt mitä ruumiillista tuskaa hyvänsä, jos olisi päässyt tästä sydämen tuskasta.

Pelotti, että on jo jotakin tapahtunut, kun ei kuulunut Lauraa kyökkiin, jossa hän tavallisesti joka aamu oleskeli isot ajat isän ja äidin vielä nukkuessa. Sillä Laura oli aamunvirkku, oli siihen hereillä kuin Leenakin.

Lauraa ei kuulunut koko aamuna. Eikä Leena hirvinnyt mennä katsomaan eikä kuulustelemaan. Aamiaispöytää kattaissaan hän vihdoin sai kuulla rouvalta, että Laura vielä nukkuu.

»Voiko Leena pahoin?» kysyi rouva. »Leena on aivan kalpea ja kuin pyörtyvä», hätäili rouva.

Ei Leena pyörtynyt eikä häntä pyörryttänytkään. Hänen korvissaan soi kuuluvasti: »…ja hänen unensa on oleva ikuinen kuin Kirstin uni…»

Jaloilleen hän pääsi ainoastaan siten, että paneutui vatsalleen ja veti avukseen muutaman tuolin, johon nojaten kohosi seisaalleen.

Leenalla oli sellainen tieto ja usko, että kun pahan unen saa estetyksi, niin se tulee käännetyksi, siten, että kaikki siinä merkitsee silloin hyvää, niin se, mikä muutenkin merkitsee hyvää, kuin sekin, mikä merkitsee pahaa.

Lehtori ja rouva alkoivat huolestua, kun Laura nukkui vielä puolen päivän aikaan. Ja kun hän ei herännyt vielä päivällisajan lähestyessäkään, niin he käskivät lääkärin. He istuivat vakavina ja äänettöminä Lauran vuoteen ääressä. Ja kyökissään Leena kahden vastakkain asetetun tuolin avulla laskeutui polvilleen kolmannen kerran.

»Hyvää huomenta, neiti Unikeko», sanoi lääkäri tervehtiessään Lauraa, joka vielä oli sängyssään. »Meillä muilla on pian ilta.»

Ei mitään. Ei vähintäkään oiretta mihinkään, kuului lääkärin enemmän kuin lohduttava vakuutus.

»Joulupukki on ehkä pitänyt pikku neitiämme vähän jännityksissä ja valvottanut monet pitkät illat, niin että tytti ottaa nyt tappionsa takaisin.» Ja lääkäri määräsi raittiit pyyhkeet ja sitten reippaasti ylös ja ulos ja illalla oikeaan aikaan nukkumaan. Silloin on Laura entisissä saranoissaan.

»Kuule, Laura», sanoi lääkäri Lauralle. »Huomenna on Tapani. Silloin ovat kaikki kiltit lapset ajelemassa. Aijotko sinä nukkua huomenna myöhäiseen? Mitä?»

»Vai niin? Sekö siinä oli? Vai unennäköjä me olimme ongella», sanoi lääkäri. »Mitä kaunista unta sinä olet nähnyt, saako setäkin kuulla?»

Ei saanut setä kuulla. Laura vain kääntyi katsomaan äitiään ja hymyili tuota hymyään: kirkkaita päiviä.

»Kas, kas vain sitä hymyä», huudahti lääkäri ja kääntyen lehtoriin hän jatkoi: »Lied ohne Worte.»

»Te, hyvät naiset, niin tytär kuin äitikin, puhelette liian näkyvästi: paljastatte salaisuutenne.» Ja hypistellen Lauran pyöreätä leukaa hän hymyillen jatkoi: »Setä jo tietää: Laura uneksi veikosta.»

»Niin», myönsi setä, »niin suuri veli kyllä voi tulla. Kyllä. Pieni ei jaksa juosta niin kiireesti. Voi se suurikin viipyä, mutta joskus kuitenkin hän tulee Lauran luo, siitä setä on varma.»

»Vai niin, vai sähkösanoman oikein», tuumi lääkäri. »No veli tulee tietysti lentokoneella.»

»Sydämestäni toivoisin, pikku ystäväni», vastasi lääkärisetä ja hyvästeli Lauran.

Mennessään hän selitti vanhemmille, että Laura on liian yksinäinen. Yksinäisyys lapselle ei ole terveellistä, hänen henkinen ja ruumiillinen kehityksensä siitä kärsii haittaa. Pitäisi olla Lauralle toveri, veli tahi sisar, tahi vielä parempi jos olisi molemmat ja yhä parempi jos olisi molempia.

Vanhemmista jäi kumpikin äänetönnä ja allapäin syviin mietteisiin, niinkuin jää huokailemaan köyhä perheenäiti, jolle lääkäri on selittänyt, että hänen kivulloinen lapsensa potee yleistä heikkoutta, jonka vuoksi tulee antaa runsaasti hyvää, ravitsevaa ruokaa ja reseptissä määrätyitä lääkkeitä.

Heitä ei lohduttanut heidän kirkas päivänsäkään, joka taas loisti. He vastasivat Lauran hymyyn tosin hymyllä, mutta se oli puoleksi tehtyä, toiseksi suruhymyä. Tiesiväthän he, että Laurankin päivänkirkas hymy sammuu taas, kun hän näkee toivonsa ja uskonsa pettäneen, kun veli ei tulekaan.

VIIDES LUKU.

Lehtori ja rouva olivat iltapäivällä vieraissa. Laura Leenan kanssa kotona. Kumpikin oli iloinen, semminkin Leena. Vaikka Leenan jalat olivat kuin kaksi lahonnutta pökkelöä, joita väliin piti kaksin käsin siirrellä ja nostella, niin olisi hän ollut valmis Lauran kanssa vaikka tanssimaan, jos tämä olisi saanut sellaisen päähänpiston. Mutta Lauralla ei ollut aikaa tällaiseen huvitteluun nyt, hän järjesteli tavaroitaan, joita oli saanut, ja kulki huoneesta huoneeseen laulellen ja somistellen ja kysyen Leenan mieltä.

Suurella vaivalla pääsee Leena seisoalleen, menee katsomaan ja katsottuaan sovittelee itsensä lähimmälle tuolille. Parahiksi päästyään istumaan kuuluu toisaalta:

»Niinpä todella on. Ja niin kaunis. Herttulalee, miten kaunis», ihaili Leena täydestä sydämestä ja vakuuttamalla vakuutti: »Sitä vielä tarvitaan.»

»Ei sitä toki tänään vielä tarvita», sanoi Leena ja nosti jalkansa tuolille lepuuttaakseen niitä ja asettui selin seinään nojaten mukavasti istumaan, kun huomasi, että Lauralla kuitenkin menee hyvä aika järjestäessään vaatteita takaisin laatikkoon.

»Veli tulee tänään», väitti Laura istuen laatikkonsa ääressä, pannen hyvin huolellisesti vaatteet laskoksiin ja kädellään silittäen rypyt.

»Mutta osaakohan veli tänne meille, kun ei ole ennen käynyt?» Lauran piti purkaa takki laskoksistaan, kun se tuli huonosti, ja laskea se uudelleen. Sitä tehdessään hän jatkoi puhettaan: »Eihän Leenan sisarkaan, joka maalta tuli Leenan luo, osannut. Meni väärään taloon, ensin kellariin ja sitten toisia portaita vinnille. Poliisi hänet sitten toi. Muistaako Leena?»

»Ikkunain takana on jo mustaa, eikä veli vielä ole tullut. — Jos on eksynyt väärään taloon?»

Laura meni etehiseen, puki päällysvaatteet ja lähti kiireesti laskeutumaan portaita kadulle.

Leena heräsi, kun puudutti selkää. Lepo tuntui suloiselta. Ja hän istui odottaen, milloin Laura taas käskee jostakin toisesta huoneesta, kun näkyi jo järjestäneen vaatteet ja menneen. Mutta kauanpa hän sai nyt rauhassa istua. Niin kauan, että hän siihen viimein kyltyi ja lähti katsomaan, missä Laura on.

»No onkohan se tyttö taas mennyt sinne makkarapuodin ikkunaan katsomaan sitä pientä sianporsaan kuvaa, joka hänestä on niin sievä.»

Leena meni etehiseen ja näkikin, että Lauran päällysvaatteita ei ollut siellä. Hän oli kahden vaiheella, mennäkö hakemaan vai vielä odottaa. Avasi kuitenkin ovea kuunnellakseen, olisiko Laura tulossa käytävässä.

Lauran ääni kuuluikin kirkkaana. Hän puheli jonkun kanssa, mutta käytävä kaikui niin, ettei saanut selvää. Puheen joukkoon kuului raskaat, kolisevat askeleet. Vähitellen puheen ja askeleitten ääni koveni ja sekaan raikui silloin tällöin Lauran naurua.

Viimein saapui näkyviin tuo kumma. Laura talutti olentoa, jolla oli suuri risainen vaate käärittynä huivin tavoin päähän. Jonkunmoinen takki, jonka pitkistä hihoista ei yltänyt olennon kädet näkymään, oli nuoralla sidottu ruumiin ympäri ja takin helmuksien alta näkyi vähän sarkahousujen lahkeita ja suuret kengät, jotka portaissa pitivät tavatonta kolinaa.

Leena hyvin ymmärsi, että asia oli väärällä tolalla, mutta tiesi myöskin, ettei tässä suhteessa ollut hänen yrittääkään selittelyihin. Se piti jättää lehtorin ja rouvan tuloon.

»Poika on!» kuului huivikäärön sisästä niin heleä-ääninen ja reipas vastaus, että Leena oikein ihastui.

Etehisessä Laura purki vaatekäärön pojan ympäriltä, jolloin tuli näkyviin vaalea- ja pitkätukkainen pää miellyttävine lapsen kasvoineen, suurissa silmissä avonainen, hieman veitikkamainen katse ja suu oli naurava.

»Leena on hyvä ja pesee», uudisti Laura ja lisäsi: »Leena on hyvä ja myöskin kampaa pojan tukan.»

»Hyvä Jumala armahtakoon!» siunaili Leena avattuaan pojan takin. »Eihän sinulla raukalla ole paitaakaan.»

»Mutta onpa aikamiehen takki», vastasi poika puoleksi kehuen, toiseksi niin leikkisästi, että Leena naurahteli kyyneleittensä joukkoon.

Laura toi omia paitojaan ja laatikon, jossa oli Veli Erkki-puku. Se oli hieman tiukka, vaan ei haitalle asti. Matalat kiiltonahkakengät eivät mahtuneet jalkaan, mutta niiden sijaan keksi Laura uudet kalossinsa, jotka mainiosti kävivät kiiltokengistä.

Katsellessaan tätä Lauran kiltiltä tädiltä saamaa poikaa Leena hyväntuulisesti naurahti, ajatellen:

»Lehtorin herrasväkenä minä ottaisin tuosta pojan ja ilmoittaisin lehdissä: Syntynyt pulska ja reipas poika. Lauramme ikäinen, ehkä hieman vanhempi.»

Mutta ajatellessaan tätä odottamatonta tapausta, joka oli niin yhtäkkiä tullut ja oli kuin totta satua, Leena alkoi sitä sovitella merkilliseen uneensa, johon se sopikin erinomaisesti joka kohdassaan, mitä hän vain ajatteli.

»Ihan kuin puntista prikkuun», lausui hän ihastuksella itsekseen, kun hän kerran tapasi lapset salissa seisomassa suuren kuvastimen edessä hymyillen sinne toisilleen.

Kun poika Lauran kuljettamana tuli lehtorin rouvan kamariin, kiinnitti hän heti huomionsa tuohon pieneen rakennukseen, Päivölään, jota ihmetellen ja naurusuin katseli. Paremmin sinne sisään nähdäkseen hän yhtäkkiä nosti toisen kattopuolikkaan pois ja ilahtuen sanoi:

Poika sieppasi Kirstin käteensä ja päästi helakan, herttaisen naurun ja käski Leenaa, käyttäen Lauralta kuulemaansa puhuttelutapaa:

Leenan sydämessä kierteli autuaallinen tunne nähdessään Kirstin taas kirkkain, taivaansinisin silmin hymyilevän kuin muinoin onnensa päivinä, josta tuntui Leenan mielestä olevan pitkä aika, pitkä ja raskas. Nyt oli hautakumpu avattu, ikuisen unen kahleet katkaistu, kuolema muuttunut elämäksi. Pelastaja oli tullut, tuossa seisoi hajasäärin ja selkäkenossa pitäen ojennetussa kädessään Kirstiä, jota hymyillen katseli, ja joka hymyili vapauttajasankarilleen. Leenalta pyrki yhtä aikaa nauru ja itku.

»Siinä on sinun lapsesi», sanoi poika leikillisesti ja asetti Kirstin
Lauran syliin istumaan.

Leena oli niin ihastunut oloonsa lasten kanssa, että hän ei olisi tahtonut malttaa toimiinsakaan lähteä. Mutta täytyi mennä valmistelemaan illallista herrasväen kotiin tulemaksi.

Lapset palasivat saliin ja siellä poika istui sohvaan tähystelemään joulukuusta, joka ennenkin oli hänen huomiotaan kiinnittänyt erikoisesti. Laura istui hänen viereensä ja alkoi puhella vilkkaasti.

»On», myönsi poika niinkuin myönnetään silloin, kun ajatukset ovat muualle kiintyneet.

»Sveitsi on kaunista. Siellä on vuoria ja laaksoja ja alppimajoja ja vesiputouksia. Onhan?»

Niin saavuttiin suureen kaupunkiin, jossa talot ovat kirkkaasti valaistut ja sisältä kuuluu kaunista soittoa. »Mutta ovet ovat lukossa, ettei minnekään pääse sisälle. Niinhän?»

»Niin», vastasi kuusen tähystäjä vähän elävämmin ja lisäsi: »Ja koirat vihaisia.»

»Onko siellä koiria?» kysyi Laura uteliaana uudesta kuvasta, jonka sai suureen kaupunkiinsa, ja ihastuneena, kun puhetoverinsa viimein sanoi muutakin kuin lyhyen sanan. »Ovatko ne suuria?»

»No, on suuriakin», vastaa poika jo katsahtaen kysyjään. »Niin suuria kuin mökin hevonen! Ja on pieniäkin. Ja paljo niitä häjyjä on. Ja niin iljetyn vihasia minulle, pienet ja suuret.»

Laura toi hänelle omenan, otti itselleen toisen ja istui pojan viereen sitä syömään.

Ovikello soi Leenan kyökissä ja Leena arvaten, että lehtori ja rouva tulevat, meni kiireellä avaamaan.

Leena ei virka mitään. Lehtori ja rouva kuulevat salista iloista puhelua, Lauran äänen ja pojan äänen. Uteliaina he päällysvaatteita riisumatta lähestyvät salin ovea tirkistääkseen sisään. Mutta vastaisella salin seinällä olevasta suuresta kuvastimesta he jo näkevät: sohvalla istuu Laura ja toisena tuntematon poika Veli Erkiksi puettuna. Omenaa syövät ja toisilleen hymyillen puhelevat.

Lehtori ja rouva katsoivat toisiaan aivan kuin toisiltaan kysyen: Mitä tämä on?

»Kenen lapsi se on?» kysyivät he Leenalta palatessaan riisumaan päällysvaatteitaan.

Leena kertoi tapauksen ja teki selkoa, minkä tiesi ja osasi. Sanoi telefonilla ilmoittaneensa poliisiasemalle, että jos sieltä kysellään hukkaan joutunutta lasta, niin täällä on muuan.

Kun lehtori ja rouva astuivat saliin, niin Laura hymyili heille kirkkaimman hymynsä. Poika katsoi heihin suurin silmin, mutta niissä oli avonainen, leikillinen katse ja suu väreili naurun hymyssä. Ja kolmannenkin iloisen olennon näkivät he sohvalla lasten välissä istumassa: kuolleista heränneen Kirstin. Niin että oli paljasta säteilevää, kirkasta onnea.

Hämillään ja sanattomia olivat vanhemmat ison aikaa. Kumpikin neuvoton, miten asia oli otettava. Yllätys oli niin äkillinen ja omituinen. Hyvin verkalleen kävi heidän keskustelunsa, kun he viimein saivat sen alkuun neuvotellakseen, mitä oli tehtävä. Asiassa oli monta muttaa.

Lapset olivat nyt vilkkaassa puhelussa ja toimessa. Väliin toinen ja sitten toinen nauroi sydämellisesti. Ja aina kun poika laski helakan naurunsa, lehtori ja rouva jäivät kuuntelemaan sitä, niinkuin kuunnellaan keväällä ensimäisen käen kukahduksia.

Poika oli antautunut leikkiin niin täydellisesti, että näytti kerrassaan unohuttaneen oudon ympäristönsä ja pukunsa, käyttäytyen vapaasti ja luontevasti. Niinpä Leena, tullessaan ilmoittamaan, että illallispöytä oli katettu, sanoikin jääden katsomaan lasten leikkiä:

»Hyvä Jumala, tuota poika raukkaa. Niin hän on kuin pieni eksynyt koiranpentu, joka on tavannut sopivan leikkitoverin: ei ajattele, että hän on vieraalla pihalla, eikä muista, ettei tiedä kotiaan.»

Poika oli keksinyt Lauran suuren leikkihevosen kärryineen ja kuin mitä tottunein hevosmies hän sen valjasti salin keskilattialle. Laura ihastuneena odotti.

»Nouse kärryihin», sanoi poika saatuaan kaikki kuntoon. »Ei sinne.
Tuohon eteen, minä taakse.»

»Liinakkovarsa ja nappulirattahat, ja itte pidän suittista kiinni. Kun vertaistansa rakastaa, ei tarvitte olla fiini.»

Tuskin muitten kuin Leenan huomio kiintyi sanoihin, joille Leena nauroi sydämestään. Lehtori ja rouva ihmettelivät itsekseen pojan äänen täyteläisyyttä ja kaunista sävyä.

»Olen minä laulanut lantin edestä, vaan en minä nyt tahdo lanttia», selitti poika.

Kärryt keikahtivat taaksepäin, ja poika ja Laura nurin niskoin lattialle niin pahasti, että katsojat säikähtivät. Mutta siihen, kun he ehtivät liikahtaakaan, oli poika jo pystyssä ja vikkelästi nosti Lauran jaloilleen. Hän sitten katsoi Lauraa läheltä silmiin ja hymyili aivan kuin houkuttelemalla houkutellen Lauraakin hymyilemään. Ja kun hän sai hymyilemään, hän yhä katsoen läheltä silmiin sanoi:

»Enkö minä sanonut sinulle, muori, että elä pidä minusta, meidän käy hullusti.»

Sitten hän nauroi ääneen taas houkutellen Laurankin nauramaan. Ja hetkisen aikaa he nenät vastakkain nauroivat kaatumiselleen.

Kun poika alkoi uudestaan hommata hevosta kuntoon, Leena kuin tulkiten selitti hänelle:

»Kyllähän minä sen ymmärsin», sanoi hevosmies. »Mutta Laura ei ymmärtänyt minua, kun minä koetin toimittaa, että jos hän pitää minua kaulasta, niin kärryt keikkaa. Mutta nyt minä asetan, ettei keikkaa.»

Laura huiskutti kättään isälle ja äidille sanoen äänekkäästi kuin huutaen kauas:

»Hyvästi, hyvästi! Me menemme ulkomaille.» Ja kääntyen poikaan hän sanoi: »Eikö niin?»

»Minä pidin sinusta ja sinä pidit minusta, ja ero piti tulla meistä, eikä mun silmäni kesken kuivu eron kyyneleistä.»

»Nyt ollaan perillä!» Ja kuin houkutellen myöntävää vastausta kysyi poika: »Ollaanhan?»

Poika nousi. Jätti hevosen siihen ja katsoi taas tähystävästi joulukuusta vakavan näköisenä. Sitten yhtäkkiä sanoi kirkkaalla äänellä:

»Ei se ollut äiti», ehätti sanomaan Laura ja sanoikin tiukasti. »Se oli vain se kiltti täti.»

»Niin, niin», myönsi lehtori Lauralle ja kysyi häneltä: »Missä sinä heidät tapasit?»

»Tämä istui kadulla makkarapuodin seinää vasten. Siihen tuli sitten se kiltti täti ja minä kysyin: Saanko minä tämän? Kiltti täti sanoi: Ota, hyvä enkelini, ja Jumala sinua siunatkoon. Ja me lähdimme kotia. Sillä kiltillä tädillä oli vielä toinenkin lapsi sylissä. Vei kai jollekin sen.»

Poika viivytti vastausta aivan kuin ei olisi ollut oikein varma paikasta ja sanoi viimein:

Lehtorin kivettyessä ja rouvan ja Leenan parahtaessa itkemään Laura meni pojan luo, kääri kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:

Poika Lauralle hymyili ja sanoi hiljaisella äänellä kuin puolittain kuiskaten:

Leena illalla, laitettuaan pojan nukkumaan lehtorin rouvan kamarin leposohvalle, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli kääntänyt pahan unen hyväksi.

Lauran veli kuolee siinä suuressa kaupungissa, joka vuorella on. Tämä merkitsi nyt pitkää ikää ja suurta mainetta.

ARKA KOHTA

Kreikkalaisesta sankarista Akilleesta kerrotaan, että hänen ruumiistaan kilpistyivät nuolet ja keihäät haavoittamatta. Mutta toinen kantapää oli altis: se oli hänen arka kohtansa.

Toinen oli Pekka Myllylä, lyhemmässä muodossa Mylly-Pekka, jota nimeä poikajoukossa käytettiin, toinen vain Pekka eli — kaikessa salaisuudessa sanottuna — Paljas-Pekka.

Mylly-Pekka oli pisin poika joukossa, vaikka ei ollutkaan vanhimpia. Siro kuin kangasmänty, notkea kuin koivunvarpa. Luotu merimieheksi, joka hänestä sitten tulikin. Sen ikäisille pojille oli kunniaksi jo se, että pääsivät frekatin märssykoriin saakka, mutta Mylly-Pekka kiipesi ylimmälle raalle ja siinä makasi selällään. Sitä sillankäsipuuta ei ollut, jota hän ei olisi uskaltanut kävellä, ei niin leveää ojaa, jonka yli ei hypännyt, ei aitaa, josta ei yli päässyt. Hän oli ainoa, joka kävi maneesin, kaupungin laidassa olevan vanhan aution sotilaskasarmin katolla, jonne ei ollut tikapuita, ja jonka sudenkaulalle salvetut nurkat olivat laudoitetut. Parhaimmat kyllä kiipesivät räystään alle asti, vaan siinä nurkkauksen ulkoneva hattulaudoitus pani eteen voittamattoman esteen. Turhaa yrittääkään ylemmäksi, niin turhaa, että Mylly-Pekka ei ollut viitsinyt kiivetä räystään alle koettamaankaan. Mutta kerran toinen Pekka sai päähänpiston sanoa hotaista:

Minäpä käväisen! Aivan kuin sinne olisi ollut käsipuilla varustetut portaat. Ja poikajoukon ällistykseksi hän juoksujalassa menee nurkkaukselle ja alkaa kiivetä. Mutta poikajoukossa jännitys loppuu siihen, mihin Pekan kiipeäminenkin: räystään alle. Siellä oli Paljas-Pekka ennenkin käynyt, niin että se ei ollut mitään uutta, ja pojat ratkesivat nauraa hohottamaan ja rupesivat ivailemaan.

Paljas-Pekka oli erehtynyt: hän oli leikillään kehunut, vaan toiset olivatkin ottaneet todeksi. Ja niin hän oli ajattelemattomasti pannut arvonsa ja kunniansa alttiiksi. Mutta hän oli viisas poika, hän ei sanonut: Ettekö te tomppelit leikkiä ymmärrä? Silloin ne vasta olisivatkin ivailleet. Maahan tultuaan hän rauhallisesti nosteli housujaan, jotka olivat hienon nuoravyön varassa, ja kysyi:

Pojat töllistelemään toisiaan suu auki aivan kuin että: Niin tosiaankin? Ja he jäivät äänettöminä tuumimaan itsekseen: Eihän kukaan voi päästä maneesin katolle! Mutta toisakseen taas: Minnekkä ei Mylly-Pekka pääsisi? Ja näin pojilla oli edessään kaksi vastakkaista mahdottomuutta: mahdotonta kenenkään päästä maneesin katolle, mahdotonta Mylly-Pekan olla pääsemättä.

Paljas-Pekka hymyillen katsoi äänettömiä poikia, että joko alkavat leikin ymmärtää. Mutta muuan poika, vähäpätöisin joukosta, sellainen, jota ei pidetty oikein viisaanakaan, sanoi kehumatta, vaan täydellä uskolla ja luottamuksella:

Ei kukaan edellistä puhujaa kannattanut, vaan eipä, Paljas-Pekan suureksi hämmästykseksi, yksikään vastustanutkaan. Asia oli siis huonolla tolalla. Paljas-Pekka ymmärsi, ettei ollut mitään hyötyä ruveta selittämään tuolle tyhmälle, ettei sinne voi päästä kuin lentävä lintu, sillä tuo tyhmä olisi väittänyt vain: Kyllä sinne Mylly-Pekka pääsee. Ratkaistakseen asian yhdellä iskulla Paljas-Pekka sanoi:

»Kyllä sinä, raukka, nyt hävisit pahasti», säälitteli Paljas-Pekka. Hän todella sääli toveriaan.

Pojista toiset kallistuivat tyhmän pojan puolelle, mutta toiset jo olivat varmoja, että tietysti hän häviää.

Mylly-Pekka oli hoitelemassa pientä sisartaan äidin ollessa jollakin asialla kaupungilla. Hän selitti, ettei hän pääse, ennenkuin äitinsä tulee, sillä ei voinut jättää lasta yksin. Mutta toisista asia oli niin tärkeä, että se piti saada heti ratkaistuksi, ja he ehdottivat, että otetaan tyttö mukaan, eihän tuo paljon paina. Niin lähdettiin, Mylly-Pekka kantaen sylissä Liisaa, joka maneesin luo tultua istutettiin hiekalle leikkimään ja jolle muuan leipurivaimon poika antoi taskustaan, ainaisesta varastostaan, palan nisuleipää mutusteltavaksi.

Mylly-Pekka katseli nurkkausta puolelta ja toiselta, pudisti epäröivästi päätään, mutta sitten viskasi lakkinsa maahan ja lähti kiipeämään vikkelästi kuin kissa. Puolitiessä menossa hän pysähtyi äkkiä ja sanoi:

»Kyllä, kyllä», huudettiin, ja se nisutasku tarjosi Liisalle nisupalaa toiseenkin käteen. Mutta Liisa ei huolinut, vaan hyvin levottomana katseli etsivästi poikajoukkoon.

»Liisa! Veli on täällä!» huusi Mylly-Pekka, ja Liisa hänet huomattuaan hymyili iloisesti ja huiskutti käsiään riemastuneena.

Mylly-Pekka räystään alle tultuaan kopeloi ja tapaili tapailemistaan, vaan ei saanut sopivaa tukipistettä. Hän jo asettui liikkumattomaksi, ruumiin paino varauksien raossa olevien sormenpäitten ja varpaitten varassa, ja pää kenossa katseli ylös. Näytti siltä, että hänenkin tiensä päättyy siihen, mihin muittenkin oli päättynyt. Mutta hetken katseltuaan hän kuljetti toisen kätensä hattulaudoituksen reunaa myöten rakennuksen päätypuolelle ja ojennetun kätensä yltämällä kahmasi kourin kiinni laudoituksen reunaan. Soviteltuaan sormiaan muutamia kertoja hän heittäysi tuon yhden käden varaan riippumaan, niin siirtyen rakennuksen päätypuolelle, jossa hänen ruumiinsa lekkui siellä korkealla seinällä kuin kellon heiluri.

»Voi hyvä Jumala… Voi taivaan Isä … voi rakas Pekka…» kuului hätääntynyt ääni. Mylly-Pekan äiti oli siinä ja rukoili.

Mylly-Pekka, kun hänen ruumiinsa oli herennyt heilumasta koukisti käsivarttaan kohottaen itseään, että pääsi kiinni hattulaudoituksesta toisellakin kädellä.

Helpotuksen huokaus pääsi poikajoukosta. Ei näyttänyt enää niin hirveältä, kun hän nyt riippui kahden käden varassa. Mutta mihin hän siitä pääsee? Jaloilla ei mitään tukea, ne roikkuivat joutilaina ilmassa, käsiään hän ei siis voinut siirtää mihinkään. Ei pääse ylös eikä pääse alas. Ja alla oli päätyseinässä olevan oven porraskivitys, johon putoaa.

Mylly-Pekka riippui liikkumatta hetken aikaa: hän leväytti toista kättä, joka oli ollut ankarassa jännityksessä ruumiin lekkuessa sen varassa. Mutta sitten hän koukisti käsivartensa kohottaen päänsä hattulaudoituksen tasalle, tarttui hampain hattulaudoituksen reunaan, jäi hampaistaan riippumaan ja — kädet olivat vapaina. Molemmin käsin hän kurotti kiinni katon päätylaudasta, kohotti keveästi ruumistaan, sai toisen jalan hattulaudoitukselle, sitten muutamia vikkeliä liikkeitä ja hän oli katolla mahallaan. Pyörähdettyään istualleen hän katseli alas ja huusi herttaisen hymyilevällä äänellä:

Liisa remahti nauramaan oikein sydämen pohjasta niinkuin kotona leikkiessä veljen kanssa piilosilla. Ja hän huiskutti käsiään aivan kuin hänkin olisi tahtonut katolle.

Mylly-Pekka laskeutui räystäälle ja toisten aavistamatta hänen aijettaan heittäysi lentoon hypäten hiekalle jonkun matkaa Liisasta.

Mutta Mylly-Pekka kaikkien riemuksi, joka purkautui nauruun, kyykki jäniksen laukkaa Liisan luo, puski päällään Liisaa, joka nauraa remuten repi veljen punaista tukkaa.

Jos joku hänen tovereistaan pikastuessa tahi painissa kiihtyessään tarttui häntä tukkaan ja kiskoi minkä jaksoi, niin siitä hän ei välittänyt, hymyili vain niinkuin pikku sisarelleen tämän repiessä, niin että se näytti hänestä olevan vain hauskaa. Mutta pilantekoa tukastaan, sitä hän ei sietänyt.

Oikeastaan ei olisi ollutkaan hänen tukassaan mitään pilkkaamista. Päinvastoin se oli kaunis, kauniin värinen ja kiharainen. Se väliin, auringon sopivasti siihen paistaessa, aivan kuin loimusi punaisin liekein. Kerran muuan lapsi olikin osottaen Mylly-Pekan tukkaa sanonut: Palaa! Siitäpä sitten oli kehittynytkin Mylly-Pekkaa tarkottava hokema: »Mylly palaa!»

Näillä kahdella sanalla Mylly-Pekka aina lähti heti joukosta, astui hartiat kumarassa taakseen katsomatta. Olipa hänen nähty joskus sen vuoksi itkevänkin. Ja kun hän ei koskaan käynyt ketään kurittamaan, niin oli tuota asetta häntä vastaan helppo käyttää kenen hyvänsä ja kuinka vähäpätöisestä syystä tahansa ja syyttäkin, paljaasta kiusanteon halusta.

Aivan toisellainen oli toinen Pekka — Paljas-Pekka, joksi häntä sanottiin poikain kesken, mutta ei hänen itsensä kuullen, sillä tämä nimi oli taas hänen arka kohtansa. Auta armias sitä, joka siihen kosketti!

Tämä nimi oli syntynyt siten, että Pekalla poikain tieten ei ollut sukunimeä, vanhemmat ihmiset kun hänestä puhuessaan aina sanoivat vain: Se Karhulammin Matleenan poika. Siihen ei taas pojilla ollut aikaa noin pitkään nimittelyyn. Yksistään Pekan nimellä hän kulki siihen saakka, kun Mylly-Pekka tuli tähän osaan kaupunkia vanhempainsa muutettua tänne kaupungin toiselta laidalta. Silloin oli Mylly-Pekka ja Pekka. Mutta sehän oli pahasti ontuvaa. Siis Mylly-Pekka ja paljas Pekka.

Nimi oli siis aivan viaton, mutta hieman leikillinenkin. Ja tämän merkityksen joku viisas joukossa kehitti näkyviin keksimällä hokeman: Paljas Pekka kuin peukalo, ei housuja, ei paitaa. Se huvitti poikajoukkoa — paljonkos siihen tarvitaan joukon huvittamiseen. Mutta Pekka närkästyi — paljonkos siihenkään tarvitaan, että asianomainen närkästyy. Ja joukon lysti loppui lyhyeen. Paljas-Pekka antoi kuuman korvapuustin neroniekalle keksijälle.

Siitä alkaen hän ei suvainnut enää nimenään Paljas-Pekkaa. Siinä silmänräpäyksessä kun hän kuuli tuon nimen jonkun suusta, hän puotalti korvalle tahi antoi nyrkin iskun, jotta onneton esine tuiskahti kenttään kuin salaman iskemänä. Harvoin häneltä pakoon pääsi, jos oli ulompanakin. Hän ampasi jälkeen kuin nuoli, oli niskassa kiinni ennenkuin toinen aavistikaan ja silloin iskuja sateli kuin rakeita, sillä hän antoi »vähän juoksuvaivoistaankin». Pakoon pääsemällä pelastui ainoastaan toistaiseksi, ensinäkemään. Hän ei unohuttanut eikä anteeksi antanut, ei heltynyt rukouksilla, sulanut ei mairitteluilla, eikä lahjoillakaan leppynyt. Hän oli järkähtämätön.

Kerran poikajoukkoon, joka oli kuningaspalloa lyömässä kentällä, toi muuan toveri viestin, että Paljas-Pekka on ottanut varkaan kiinni.

Viestintuoja oli pieni kyssäselkä olento, teerevä ja touhukas, vähän naurettavan miehekäs ja totinen sanoissaan. Innokkaana urheilun ystävänä hän oli Pekkojen harras ihailija, niin että anteliaasti jakoi heille ristiäisnisuistaan, joita hänellä oli runsaasti ja usein, kun hänen äitinsä oli kätilö. Paljas-Pekka oli hänen jumalansa. Hän itse oli nähnyt tuon suuren tapauksen, käynyt kertomassa taloissa ystäville ja tuttaville jos tuntemattomille ja juossut sitten tänne kentälle niin, että oli aivan lääpästyksissään.

Poikain leikki jäi kesken, kaikki kerääntyivät maratonjuoksijan ympärille kuuntelemaan yhteen ahtautuneina kuin lampaat.

Pekka näkee miehen juoksevan katua ja kauempana jäljessä toisia miehiä huutaen: Ottakaa varas kiinni! Mies poikkeaa muutamaan pihaan. Pekka jälkeen. Mies hyppää talojen väliselle aidalle mennäkseen toiseen pihaan. Mutta siihen kun mies on mahallaan aidalla, on Pekka jalassa kiinni kuin ankkuri. Mies koettaa potkia reutoa, mutta Pekka pysyy jalassa kuin takkiainen. Mies laskeutuu maahan ja potkaisee Pekan irti jalastaan, hyppää uudelleen aidalle, mutta silloin taas on Pekkakin sääressä kiinni kuin sisukas koira. Mies laskeutuu toisen kerran alas ja sieppaa tupestaan puukon. Mutta silloin kuuluu ääni: Seis, mies, muuten ammun! Polisi oli ehtinyt siihen.

»Ei koko Suomessa eikä Timpuktussakaan ole sellaista poikaa toista kuin
Paljas-Pekka!»

Ahtautuneen joukon läpi tunkeutui kiireellä sankari itse, joka kertomuksen aikana oli saapunut paikalle. Tuimana hän asettui kertojan eteen ja tiuskasi:

Kaikki ymmärsivät mistä oli kysymys: luvattomasta nimestä. Mutta puoltajia ilmestyi. Selitettiin, että syytetty oli vain kiittänyt, kehunut ja ylistänyt Pekkaa. Joku, joka oli huomannut Pekan tulon, sanoi:

Todistettiin yhteen ääneen, että kanteenalainen ei ollut *niin* sanonut kuin yhden ainoan kerran innostuksen vallassa.

Pekan Homeros pyysi, ettei Pekka löisi häntä kuin kämmenellä poskelle yhden kerran ja vain vaaksan päästä.

Sen verran Pekka myöntyi. Mutta maratonjuoksijan haahmo oli koko päivän kuin puolikypsä puolukka: toinen puoli punainen, toinen valkoinen.

Niin järkähtämätön oli tuo pieni, mutta vanttera, muuten aina hyväntuulinen ja naureskeleva, mutta vihassa tuimakatseinen ja lyömään nopsa- ja ropsakätinen Pekka.

Itse hän ei myöskään koskaan käyttänyt toisille haukkumanimiä eikä arkaan kohtaan koskettelua, ei vihamiehilleenkään — paitse yhden ainoan kerran sankaritoverilleen ja kaimalleen, ja omaksi niinkuin kaikkien muittenkin ihmeeksi hyvin huonolla menestyksellä.

Sakki oli silloin ongella Pitkänsillan, muutaman kauas mereen pistävän aallonmurtajan päässä. Se oli eräillä tuulilla erinomainen onkipaikka, josta sai paljon ja suuria ahvenia. Mutta senpä vuoksi siitä oli usein tapeltavakin. Niinpä nytkin tämän sakin oli pitänyt apaja valloittaa myllytullilaisilta ja sitten torjua suurempilukuisten kuusiluotolaisten ryntäys. Lujasti ja hurjasti oli sakki saanut taistella, mutta sen vaivat ja urhoollisuuden palkitsikin kalajumala harvinaisen runsaalla saaliilla.

Mikä lienee ollut vikana, ettei Ahti suosinut kuitenkaan Paljas-Pekkaa. Kun muut nyhtivät sillalle ahvenenkörrejä minkä ehtivät, niin hän sai vain silloin tällöin erehdyksen kaupalla kaikkein tyhmimpiä ahvenia, niinkuin Mylly-Pekka lasketteli leikillisesti. Onneton Pekka koetti siirtyä paikasta toiseen, anastaen sijan aina siltä, joka enin sai. Tätä menettelyä vastaan alettiin napista. Mutta Pekka selitti, että hänellä on oikeus valita, minkä paikan vain tahtoo:

Hän näytti housujaan, joitten toinen lahe oli halki takaa haaroja myöten. Se oli merkki, että hän oli ollut taistelussa mukana.

Toiset olivat ääneti. Sehän täytyi myöntää, että Paljas-Pekka oli tapellut kuin poika. Ja niin alistuivat siihen, että kun vain Paljas-Pekka viittasi jotakin poikaa siirtymään pois, että hän pääsee tilalle, niin seurasi toinen viittausta kuin nöyrin alamainen.

Sitten sai Mylly-Pekka oikein suuren ahvenen, ahventen ahvenen, niinkuin hän sanoi. Hän nosti pian toisen melkein yhtä suuren. Silloin Paljas-Pekka nousi, meni Mylly-Pekan luo ja viittasi häntä siirtymään.

»Ongi sinä, kaima, eläkä herrastele tyhjää», sanoi Mylly-Pekka leikin viistoon eikä ollut tietävinään Pekan vaatimuksesta.

»Sinä kuljeksit ja turmelet kaikkien kalaonnen. Vetehinen ei huoli sinun huonoista onkimadoistasi. Mistä lienevät pahanhajuisesta tunkiosta», saneli Mylly-Pekka hänelle ominaisella leikkisällä äänensävyllä ja pitkäveteisyydellä.

»Se on minun asiani», sanoi Paljas-Pekka ja komensi: »Siirry, että minä pääsen siihen.»

»Ei tähän mahdu, kaima kulta, kun tässä on jo mylly ja Pekka», vastasi
Mylly-Pekka ja taas nosti ahvenen.

»Elähän vielä, kyllä sinäkin sentään sovit tähän: tule minun syliini istumaan», jurotteli Mylly-Pekka päästellen ahventa ongesta.

Paljas-Pekka huomautti pojille, että Mylly-Pekka ei ollut tappelemassa, ei myllytullilaisia eikä kuusiluotolaisiakaan vastaan, vaan oli tullut vasta paljon myöhemmin.

»Kun olit täällä ennemmin, niin olisit valinnut tämän paikan ja onkinut kaikki suuret ahvenet, ettei minulle olisi jäänyt tätäkään», sanoi tämä tarkottaen suurta ahventa, jonka taas nosti.

Paljas-Pekka huomasi, ettei hän millään saa kaimaansa lähtemään paikoiltaan, kun tämä väisti kaikki tuolla leikillään, jolle toiset nauroivat hyväksyvästi. Tappeluun saakka taas ei ollut aihetta eikä se vähällä olisi tullut mieleenkään, kun hän ei ollut koskaan Mylly-Pekan kanssa tapellut, niin että se oli aivan outo asia hänelle. Hän ei olisi enää välittänyt Mylly-Pekan paikalle pääsemisestä, vaan harmitti se, että hän jäisi alakynteen tässä yrityksessään ja niin nolosti alakynteen, sillä toiset naureskelivat jo hänen siinä toimetonna seistessä, kun Mylly-Pekka saatuaan ongesta irrotetuksi viimeisen ahvenen viskasi taas onkensa veteen.

Paljas-Pekka poistui ja astui onkimiesten riviä toiseen päähän, ja silloin kuului nauruntyrskettä. Mutta Paljas-Pekka ajatteli: antaa niiden nauraa, nauravat vielä Mylly-Pekallekin. Ja istuttuaan sinne kauas rivin toiseen päähän hän viskattuaan ongen veteen huusi:

Sellainen naurun purskahdus kuului pitkin riviä, että se oli kuin räjähdyslaukaus. Ja pojat kurottausivat katsomaan, minkä näköisenä Mylly-Pekka lähtee pois.

»Kuules, kaima! Minä näiltä ahvenilta en jouda sammuttamaan myllyä.
Mutta juokse sinä, jolla niin on hyvää aikaa.»

Ongenvapa kädessä hän juoksi lyhyvin mutta tihein askelin matkien siten kiireistä juoksua. Juoksi Mylly-Pekan luokse. Hän suuntasi ongenvavan Mylly-Pekan päätä kohden kuin ruiskunletkun ja sihitti suullaan matkien ruiskusta tunkevaa vesisuihkua.

Onginta lakkasi, ja kaikki nousivat katsomaan tätä uutta näytelmää. Pekkakin nousi. Hän rauhallisesti kokosi kalansa ja laittoi tavaransa lähtöä varten valmiiksi. Paljas-Pekka intoutui ruiskuttamisessa: suu sihisi ja suhisi ja ratisi ja paukkui kuin tavattomalla voimalla ruiskusta purkautuva vesisuihku. Ja pojat nauroivat hohottivat.

Mylly-Pekka keskellä tätä voimakkainta ruiskutusta kääntyi katsomaan kaimaansa ja aivan kuin merkiksi, että jo riittää, nosti pystyyn — peukalonsa.

Poikain nauru katkesi kuin puukolla leikaten, sillä jokainen jännittyi odottamaan, mikä nyt seuraa tätä odottamatonta käännettä.

Se oli niin merkillisesti pystyssä tuo peukalo, että Paljas-Pekka heti hölmistyneenä lopetti ruiskutuksensa ja ruiskunletku putosi maahan kuin herpoutuneista käsistä.

Vaikka miten ärsyttävällä äänellä olisi hokenut: »Paljas Pekka kuin peukalo, ei housuja, ei paitaa», niin se ei olisi Paljas-Pekkaa niin suututtanut kuin tuo Mylly-Pekan pysty, äänetön peukalo.

Miten oikeastaan kävi, sitä ei olisi kukaan voinut selittää, mutta kerran vain huiskahti Paljas-Pekan käsi, ja Mylly-Pekka horjahti pitkää pituuttaan siltaan kuin puukonpistosta.

Mylly-Pekka ponnahti pystyyn ja sitten ei kuin muutamia nopsia liikkeitä, niin Paljas-Pekka killui hänen käsissään ilmassa hänen päänsä päällä kuin kevyt heinäsäkki. Ja näytti siltä, että Mylly-Pekka aikoi iskeä vihamiehensä siltaan niinkuin oli aina iskenyt suuren ahvenensa tappaissaan sen.

Hänen notkea vartalonsa tekee voimakkaan liikkeen ja Paljas-Pekka puulautuu kuin pölkky päistikkaa — mereen.

Loiskaus! Vesi pärskyy korkealle ilmaan ja sillalla seisovien poikain kasvoille. Vedenpinnalle jää Paljas-Pekan ruskeat housut suurena kuplana kellumaan aalloille. Ja haudan hiljaisuuden vallitessa Mylly-Pekka pojille sanoo, hyvänsävyinen hymy lapsekkailla kasvoilla:

Pojat äänettöminä katsoivat häntä kuin aivan vierasta henkilöä, jota eivät koskaan olleet nähneet. Hän näytti heistä nyt niin suurelta, jättiläiseltä, joka koko tämän heidän laumansa olisi voinut puhaltamalla puhaltaa mereen kuin höyhentukon.

Tuota jättiläistäkö he olivat pilkkailleet, ajattelematta ja arvaamatta, että hän olisi voinut rutistaa ja lutistaa jokaisen heistä sormensa päällä niinkuin he rutistivat imevän sääsken.

Mylly-Pekka lähti joukosta ongenvapa olkapäällä ja suuri kalakimppu riippuen vartaassa kädestä, astui taakseen katsomatta. Pojat tähystivät hänen jälkeensä niin kauan kuin hän näkyi.

Paljas-Pekka ui siltaa kohden housut hampaissa. Päästyään joukkoon hän iski märän housumyttynsä siltaan että losahti, asettui seisomaan poikain eteen veden norosinaan juostessa paidan helmasta ja sillä äänellä kuin olisi kehunut omaa urotyötään hän huusi:

Toiset olivat vielä lasten kirjoissa ja lasten toimissa, ongella sillan päässä ulapan äärellä, kun suuri frekatti pullistunein purjein lähti aurinkoiselle ja aaltoilevalle merelle, ja kyssäselkä maratonjuoksija tuli läähättäen ja viittasi laivaa sanoen:

Kuuluu nyt toinen heistä, Mylly-Pekka, olevan kapteenina omassa pienessä laivassaan, jolla purjehtii suuria maailman meriä, toinen Pekka perämiehenä ulkomaalaisessa höyrylaivassa. Ja kunnon miehiä kuuluu tulleen kummastakin. Mikäs on tulla kunnon miehiä kunnon pojista.

Tavatessaan toisensa kai puhelevat lapsuutensa aikaisista tuhmuuksista, nauravat niille ja omillekin heikkouksilleen. Paljas-Pekka nauraa peukalolle ja toinen Pekka myllyn palolle. Tuskin huomaavat, että heillä on vieläkin arka kohtansa kummallakin, vaikka se vain on siirtynyt johonkin toiseen paikkaan. Se on heillä niinkuin se on kaikilla. Eikä siitä kukaan pääse ennenkuin kuolee — silloin pääsee!

IIKKA RAUKKA

Kastamaton oli poika ollut, kun isä oli lähtenyt Amerikkaan, sanoen lähtiessään vaimolleen, joka itki poika käsivarsillaan:

»Kun minä tulen, niin tuollaisen tuon kultaa.» Eväslaukullisen näet. »Sillä ostan pojalleni koko pitäjän. Ja minä tulen pian, en kirjoita ennen tuloani.»

Ei ollut tullut vielä siihen, kun poika olisi jo ollut rippikouluijässä, jos olisi kouluun kyennyt.

Hän oli suuri kuin mies, komea varreltaan ja näöltään, voimakas kuin karhu ja nopea kuin hirvi. Mutta älyltään kuin lapsi, poikalapsi siinä ijässä, jolloin vielä leikitään hevosta.

Hevosta leikkien hän oli äidin apulaisena ollut tämän rakentaissa pientä turpasmökkiä muutamaan mäenrinteeseen metsän helmaan syrjässä maantieltä. Ja hevosta leikkien hän kuljetti kaupunkiin kuorman toisensa perästä luutia, joita valmisti ja jotka hän kaupitteli kaupungissa pyytäen luutaparista »yhden lantin».

Ne olivat hauskoja hänestä nämä kaupunkimatkat. Iloisesti hirnahtaen hän lähti taipaleelle, olipa pyry tahi pakkanen. Sillä siellä kaupungissa sai leikkiä, siellä oli leikkitovereita ja paljon.

Luutakuormansa kaupaksi saatuaan hän näet meni maantien suuhun ja siinä odotteli ja hirnahteli ja silloin oli pian pikku poikia lauma hänen ympärillään. Usein he olivat valmiina odottamassa häntä. Sillä heillä oli hauskaa leikkiä hevosta Hepo-Iikan kanssa, kun Hepo-Iikka oli niin mainio hevonen. Lantilla, vaikka se olisi ollut pennikin, ja leivänpuoliskolla sai sellaista kyytiä puolenkilometrin taipaleen, että ei parhaimmallakaan kaupungin porvarin hevosella sellaista.

Hengästyneenä hän leikin loputtua lähti kotiinsa, mutta ylpeänä ryhdiltään ja tyytyväisenä mielessään. Ihmekö? Pojat olivat kehuneet, että hän on hyvä hevonen, ja vasussa hänellä oli leipää ja kukkarossa lantteja, joista äiti on mielissään.

Maantieltä poikettuaan mökille johtavalle metsätielle, jossa ei ollut talvella kuin hänen kuormansa uurtama ja hänen polkemansa ura, hän hirnasi kuuluvasti ilmoittaen siten äidille tulonsa. Ja mökin näkyville tultuaan hän porhalsi täyteen juoksuun ruumis pystönä ja kaula kaarevana kuin olisi ollut mikäkin orhi. Ja täyttä juoksua lasketti pihalle asti kiertäen kaaressa kelkkoineen mökin oven eteen, johon pysähtyi kääntäen sivulle päätään ja katsoen äitiä, joka seisoi mökin ovella odottamassa.

Sitä Iikka juuri odottikin. Hän piti sitä ylistelynä, se oli kuin taputtelu hevoselle. Ja silloin hän muka päästettiin valjaista, ja toimitti sitten ajomiehen tehtävät.

»Jumalalle olkoon kiitos, siunatkoon Hän hyviä ihmisiä!» lausui vaimo nähdessään rahat ja leivän paljouden.

Hänestä tuntui, että he ovat rikkaita. Sillä niin ahtaalla hän oli ollut, monet onnettomuudet ja taudit kun olivat kohdanneet väliin häntä, väliin poika raukkaa. Nyt oli elämä ollut myötäistä kauan. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen. Täällä asunto aurinkoisen mäen rinteessä, loppumaton leipä ja ansiota niin pojalla kuin hänelläkin, vähän rahaa säästössäkin. Ja hän oli tyytyväinen Iikkaan, jopa iloinenkin hänestä. Olihan ollut hyvin katkeraa, ja paljon hän oli Jumalaa vastaan nurkunut Iikan onnettomuuden takia, mutta olihan Iikka hänen toverinsa, tottelevainen jopa nöyrä, aina tyytyväinen, aina iloinen. Miten kaipaisikaan hän, jos poika kuolisi, jota ennen oli joskus toivonut. Hänellä oli hätä ja tuskakin, jos Iikka kaupunkimatkoillaan joskus viipyi kauemmin kuin tavallisesti. Tosin hänen sydäntään omituisesti tuimasi, kun hän kuuli hirnunnan tienristeyksestä, mutta toisakseen se oli ilahduttavaa.

Pojat olivat taas leikkimässä hevosta maantiellä. Oli kaunis, leppoisa talvipäivä. Iikka oli juoksuinnossa ja ansio oli hyvä.

Muuan mies pysähtyi katselemaan poikia, jotka olivat leikkimässä maantiellä pitäen iloista, raikasta ääntä.

Iikka, jota joku parasta aikaa taputteli kuin hevosta ja kehui, hirnasi iloisesti kuin paraskin orhi, ja pojat rupesivat ääneen nauramaan.

Suurimmat pojat häpeissään vetäysivät syrjään, mutta pienemmät alkoivat toimessa selittää.

»Se on semmoinen pöljä poika», kävi selittämään muuan poika miehelle, kun tämä pitkistään katseli Iikkaa, joka oli puolta pitempi toisia ja päitset päässä.

»Siitä on se vain lystiä, ja se saa meiltä rahaa ja leipää. Viidenpennin lantin tai leipäpalan kun antaa, niin se vetää puolikilometriä ja juoksee minkä käpälästä lähtee. Se on hyvä juoksemaan.»

Iikka kuopi ja hirnui niin luonnollisesti, että miestä nauratti, vaikka tuntuikin surulliselta.

»Ja on se niin vankka, että tuolta Ylikylästä asti vetää niin suuren kuorman luutia, ettei hevonenkaan vetäisi.»

»Tosiaankin Iikka raukka. Kaimamies kuitenkin. Tiedätkö missä Koistisen vaimo asuu siellä Ylikylässä?»

»No kun sinulla on samalle päin matka, niin lähde kotiasi ja ota kelkkaasi tuo kapsäkki. Minä maksan hyvästi.»

»Istukaa tekin kelkkaan», toimitti Iikka toimessaan jo siitä, että oli saanut silatun, välkkyvän kapsäkin.

»Istukaa vain! Se on vankka, kyllä se jaksaa», toimittivat heti pojatkin, ja joku vallattomin työnsi miestä niin, että tämä varatonna lysähti istualleen kelkkaan. Silloin ei Iikka joutanut muuta odottamaan, ei päitsiäänkään pojille antamaan, vaan puhalsi innoissaan täyteen juoksuun.

Koistinen ei voinut muuta kuin harmitella poikain vallatonta tepposta ja odotella Iikan herkeämistä juoksemasta, jotta pääsisi kelkasta. Mutta Iikka juoksi, juoksi yhtämenoa niin, että lumitierat vain miehen silmille sinkoilivat.

Äiti oli jo odotellut ja kaipaillut Iikkaa, vaikka eihän tuo vielä ollut tavallista aikaa enemmän viipynyt. Mutta kaipasi hän niinkuin kaipasi aina. Oli jo monta kertaa höristänyt korvaansa. Muutamilla ilmoilla ja tuulilla hirnuntaa ei oikein kirkkaasti kuulunut tänne asti.

Nyt kuului, ja niin iloinen hirnunta! Nyt Iikalla on mielestään paljon leipää ja rahaa.

Iikka tuli näkyviin ja vielä hirnasi iloisesti. Äiti koetti katsoa, onko mitään erinomaisempaa kelkassa, mutta kun tie kulki suoraan kohti, ei sopinut näkemään Iikan taakse.

Iikka paransi juoksuaan ja kohenti komeaa hevosryhtiään ja pyörähytti kelkkansa mökin oven eteen kuormineen.

»Tuoko on poikani?» sai Koistinen käheällä äänellä kurkustaan viitaten Iikkaa, joka seisoi kelkan edessä, korskui ja kuopi ja oli purevinaan kuolaimia.

»Tuoko minun poikani, tuo pöljä!» huuti hän niin, että Iikkakin pyörähti katsomaan vierasta, jonka oli niin komealla kyydillä ja suurella riemulla tuonut kotimökille. Ja siinä se mies nyt seisoi julman näköisenä, nyrkit puristuksissa aivan kuin uhaten jotakin.

»Mitä merkitsevät nyt minun rikkauteni, jotka niin suurella vaivalla ja taistelulla olen koonnut? Sitäkö varten Jumala on minulle lopultakin antanut menestystä, että voi kolhia sitten kahta kovemmin. Kiusa ja kuolema!»

Hän kohotti kapsäkin kaksin käsin korkealle ilmaan ja iski kaikin voiminsa sen kelkkaan, niin että kaustat paukahtaen katkesivat aivan kuin säestykseksi synkälle kiroukselle, joka jyrähti hänen suustansa.

Vaimon silmissä alkoi kaikki pyöriä ja musteta. Hän nojautui mökin seinää vasten koettaen jännittää pyörrytystä vastaan. Kun hän vihdoin tointui, istui mies mökin portailla ja itki, mutta Iikkaa ei näkynyt missään. Hän oli kadonnut jälettömiin.

Iikka oli pillastunut, niinkuin pillastuvat hevosetkin, kun säikähtävät jotakin. Oli porhaltanut suoraan metsään ja umpihankeen laskettanut menemään pitkältä jos pitkältä halki metsän, poikki muutaman järven jäisen selän, painuen yhä kauemmas asumattomia seutuja, kunnes seuraavan päivän illalla saapui muutaman mökin luo, josta jo kauas oli pilkottanut valo talviseen yöhön.

Uupuneena hän hirnahti mökin ikkunan takana. Mökistä tultiin katsomaan, ja kun nähtiin aikaiseksi saapa poika päitset päässä ja kelkka perässä, luultiin hulluksi, raivopäiseksi, eikä laskettu sisään.

Toisen kerran hirnasi, niin hevonen tallista vastasi, ja Iikka meni sinne yöksi. Sieltä hänet aamulla löydettiin. Kun poika ei näyttänytkään olevan mikään raivohullu, vietiin hänet huoneeseen ja ruokittiin.

Ei ollut pojassa kotinsa selittäjää, nimekseen ei tiennyt muuta kuin Hepo-Iikka eli Iikka raukka. Ja Hepo-Iikan nimellä hän oli jäänyt mökkiin olemaan ja elämään, sillä hän oli vankka puskurityöhön ja varsinkin hevostyöhön hevosena parempi kuin mökin laihat konit, joita Iikan oloaikana vaihtui monet, niinkuin vaihtui isäntäkin, mökin pojan varttuessa aikaiseksi.

Tyytyväinen oli nykyinen isäntä Iikkaan, niinkuin oli ollut entinenkin, jo kuollut vanhus. Ja hyvä ystävä oli nykyinen ruuna niinkuin olivat olleet kaikki entisetkin hevoset. Ne hirnuivat Iikan nähdessään, ja kesäisin kun haettiin hevonen laitumelta, meni Iikka ja hirnui, ja hevonen tuli, vaikka oli kellonäänen kantamattomissa.

Mutta Iikka kantoi salaista kadetta nykyiselle ruunalle, samaa kademieltä kuin oli kantanut entisillekin tovereille. Senvuoksi, että niitä käytettiin kirkko- ja kaupunkimatkoilla eikä hänellä käyty koskaan, vaikka hän oli parempi juoksemaan, sehän oli koetettu niin monta kertaa.

Torpan emäntä sairastui. Ja kun ruunalla oli menty halonhakuun, niin pääsi Iikka viemään emäntää kirkolle rovastiin, joka oli vähän lääkärikin. Rovasti määräsi sairaan heti suoraa päätä vietäväksi kaupunkiin saamaan lääkärinhoitoa, muuten sairas voi kuolla käsiin.

Ruuna, jos olisi kotonakin ollut, olisi ollut kaukana, mutta kun ei ollut kotonakaan, niin Hepo-Iikka vetämään. Ja sehän sopi hyvin, kun Iikka oli joutuisampikin kuin ruuna.

»No nyt, Iikka, tulee pitempi taival, — kaupunkiin», tuumi isäntä
Iikalle. »Kyllä se menee hiljalleen, eikö niin?»

Turha kysyäkään. Iikka malttamattomana hopitti isäntää, joka hommaili kaupunkieväitä, leipää ja voita itselleen ja Iikalle ja nisuleipää ja limunaatia sairaalle. Ja kun taipaleelle vihdoin päästiin, niin eipä oltu pitkiin aikoihin nähty Iikassa sitä hevosryhtiä kuin nyt.

Talvisen taivaan yöksi tähittyessä lähtivät he tielle, ja kun seuraava päivä hämärtyi, olivat he kaupungissa. Kuin vasta tallista jaloittelemaan laskettu varsa hirnahteli Iikka iloisesti, kun saapuivat ensimäisen kadun suuhun. Isäntä pysähdytti ja puheli Iikalle:

»Elä viitsi Iikka kaupungissa hirnua. Eikä täällä saakaan hirnua.
Lupaatko ettet hirnu?»

Ja isäntä heti ensimäisen leipurin luo päästyään osti vesikorppuja suuren pussillisen.

Iikka ei hirnunutkaan, mutta isäntä oli levoton kuitenkin, sillä hän ei ollut nähnyt sellaista intoa ennen Iikassa kuin nyt. Majatalo oli toki lähellä.

Mutta sillä aikaa kuin isäntä talutti sairaan sisälle, karkasi hevonen resloineen ja siinä olevine tavaroineen, mitä vain eväistä oli jälellä. Ei ollut isännällä aavistustakaan, minne Iikka oli kadonnut.

Iikka juoksi jo kaukana toisessa päässä kaupunkia silloin, kun isäntä hänen kadonneen huomasi. Juoksi toiselle maantielle ja hirnahteli tuon tuostakin.

Maantien suuhun tultuaan tutulle paikalle, jossa ennen oli poikajoukkoa kyydinnyt omaksi ja niiden iloksi, hän pysähtyi katsoakseen oliko poikia.

Iikka ei ymmärtänyt, että entiset pojat olivat jo aikamiehiä, parrakkaita niinkuin hänkin. Niillä olisi kyllä ollut leikkiin pystyviä poikia, vaan ne eivät hänestä tienneet muuta, kuin mitä isiltään olivat kuulleet heidän kertoessaan lapsuutensa ajoista.

Iikka päätti vain, että pojat eivät tule sen vuoksi, kun on jo ilta. Hän oli pahoillaan, kun ei saanut lantteja ja leipää. Mutta katsellessaan reslaansa hän muistikin, että siellä on tavaraa, ja tarkasteltuaan varaston hän tuli hyvin iloiseksi. Oli paljon tavaraa! Ei koskaan ollut näin runsaasti ollut hänen kelkassaan.

Hän porhalsi juoksuun. Yhtä painoa lasketti tiehaaraan saakka, josta hän ennen oli poikennut metsään ja kotimökille. Siinä oli nyt leveä tie, vaan sitä ei joutanut ajattelemaan. Hirnasi kerran iloisesti ja kirkkaasti. Juoksi, juoksi. Hirnasi toisen kerran. Ja juoksi.

Höröstyneenä hän pysähtyi viimein, kun talo tuli vastaan. Katseli ympärilleen etsien äidin mökkiä. Ja kun ei saanut mitään selvää, rupesi hän hirnumaan niinkuin varsa emäänsä kaivatessa.

Talon tallista vastasi puolikymmentä hevosta ja talosta syöksyi koira pihalle haukkumaan. Koiran harvinaisen äsäkästä haukuntaa oudoksuen tulivat rengit ja piiat pian pihalle, josta alkoi kuulua siunauksia ja hämmästyksen huutoja, ja niiden seasta hirnuntaa, joka kiihdytti melua ja herätti naurua.

»Mikä täällä sitten on?» sanoi tanakka, harmajatukkainen isäntä astuessaan portaille.

»Herra siunatkoon!» sanoo emäntä, vanhus, joka kiirein askelin tulee pihalle. Hän joukon läpi astuu oudonnäköisen olennon luo, jota silmää.

Iikka heittää kelkan jutkon maahan: hän on päässyt valjaista. Hän alkaa toimittaa ajomiehen tehtävää: ottaa vasun ja mytyt kainaloonsa. Sanoo hymyillen äidille:

»Iikka!» lausuu kummastuksissaan nuori mies, joka on vasta tullut tapauspaikalle. »Mikä Iikka se on?»

»Sinun veljesi», vastaa emäntä. Hän taluttaa huoneeseen pitkäpartaisen ja pitkätukkaisen miehen. Tämä seuraakin mielellään kuin pieni lapsi äitiään, hymyillen tyytyväisenä.

PIISPANTIKKU

Tiuran Santeri, köyhän, sokean lesken poika, oli paras lukija kaikista laitakaupungin pojista, ja jotkut kehuivat, ettei herraspojissakaan ollut niin hyvää lukijaa. Hänellä oli pitkäkatkismus päässä kannesta kanteen ja hän luki sisältä mitä kirjaa hyvänsä, jota vastoin muut hänen ikäisensä pojat vielä tavailivat aapistaan. Häntä sanottiin piispaksi. Se oli kunnianimi.

Yhtä kuuluisa kuin Tiuran Santeri hyvästä lukutaidostaan oli Starkin Aukusti oppimattomuudestaan. Hän oli vanhin poika joukossa eikä tuntenut vielä kaikkia kirjaimiakaan. Häntä sanottiin Ruunankummiksi. Se oli häijy, ruma haukkumanimi. Ja sen pahempi, sitä kykeni käyttämään mikä naatti hyvänsä. Sillä niin vankka kuin Aukusti olikin, hänellä oli muuan arka kohta, Akilleen kantapää. Se oli hänellä niskassa. Hänen niskatukkansa oli niin peevelin arka, kuten hän itse kuvaili, että vaikka kuin hellävaroen kammalla veti, niin kylmä karsi selkäpiitä ja vesi silmiin kihosi. Ei tarvinnutkaan muuta kuin joku veti tahi oli vetävinään niskatukkaansa, niin Aukusti irvisti pahasti ja hartiat kyttyrässä kääntyi pois.

Aukustilla oli kaksi tapaa lähtiessään poikajoukosta äidin käskiessä häntä. Toisinaan hän lähti iloisena ja juosten, mutta toisinaan pää syvällä hartioitten sisässä astua hoippuroi kuin sokea. Silloin arvasivat toiset, että nyt Aukusti menee lukemaan.

Se oli kova urakka Aukustille se lukemisen oppiminen. Äiti rankaisi häntä väliin kokopäiväisellä paastolla. Siitä Aukusti ei ollut milläänkään. Hän olisi mielihyvällä ollut valmis tekemään kontrahdin, ettei hän syö kuin kerran viikossa, jos ei vain tarvitse lukea, ja olisi hän varmaan suostunut siihenkin, että hän istuu kirjan ääreen milloin vain, vaikka kesken unensa sydänyöllä, ja kuinka kauan vain, ja äiti saa häntä kolhia päähän vaikka kapustalla ja puntarinperälläkin ja saa kiskoa otsatukastakin ja kiireeltäkin, vaan — ei niskatukasta! Sehän se oli, kun äiti tunki hyppysensä sinne niskaan, nipisti kiinni muutamista karvoista ja veti ylöspäin — ai, ai, ai…!

Talven aikana ja vielä kevään kuluessakin Aukustin niskatukalla oli ollut tuon tuostakin koko pitkältä rauhoitusaikaa, mutta kesän tultua oli alkanut jokapäiväinen kauheus. Muitten poikain lukutyö kesäksi höltyi, Aukustin sen sijaan kiristyi.

Aukustin äiti, Starkin emäntä, oli nimittäin saanut mieheltään kirjeen, että hän saapuu tänä kesänä kotia. Hän oli merimies, ja nyt viimeisellä matkallaan ollut hyvien ansioitten takia monta monituista vuotta. Starkin lähtiessä Aukusti oli ollut pieni paitaressu. Ja tämä paitaressu oli isän silmäterä, josta isä joka kirjeessään oli puhunut käskien äidin hyvin hoitaa ja kasvattaa. Muuten Aukusti olisi ollutkin hyvä poika, aivan moitteeton, mutta tuo kirjalle oppiminen! Mikä häpeä äidille isän surusta, kun tämä kuulee poikaansa toisten sanovan Ruunankummiksi. Sen vuoksi äiti oli uurastanut. Mutta huonolla menestyksellä.

Kuuma viikko oli ollut taas. Ja kuumin päivä lauantai, kaunis kesäinen päivä: ei aamiaista, ei päivällistä, ei illallista, ja äidin hyppyset niskatukassa vähän väliä. Päivä kuitenkin päättyi suloisella evankeliumilla, kun äiti lopuksi sieppasi Aukustin edestä aapisen, löi loppasi sillä Aukustia päähän ja sanoi: »Saat minun puolestani kasvaa kuin ovampolainen ja papiaani.» Sen Aukusti ymmärsi niin, että hänen niskatukalleen tuli ikuinen rauha.

Sunnuntaiaamuna äiti aamiaispöytään asetti lihavan, kauniin ruskean pannukakun, joka vasta uunista otettuna kirisi rasvoissaan ja levitti makean tuoksun huoneeseen.

»Tämän olen laittanut sinulle», sanoi äiti hyväntuulisesti. »Saat yksin syödä sen.»

Mikä makeanleivänpäivä ankaran viikon ja lauantain paaston jälkeen! Aukustin suuhun kiertyi vettä, minkä hän suinkin ehti niellä. Ja hän hymysuin jo pani kätensä ristiin lukeakseen ruokaluvun, kuten hänet oli opetettu. Mutta äiti lempeällä ja houkuttelevalla äänellä sanoi:

Siinä silmänräpäyksessä Aukustin pää oli hartioitten sisässä ja posket kalman kalpeina. Hän haki kirjansa ja astua hoippuroi pöydän ääreen.

»No alotetaan», sanoi äiti yhä lempeällä äänellä istuttuaan Aukustin viereen.

Aukusti alkoi luetella kirjaimia. Se kävi kuin vettä valaen. Mutta kun äiti alkoi niitä kysellä sieltä täältä osottaen sormellaan, niin hairahtui Aukusti ja sitten sekaantui sekaantumistaan, niin ettei näyttänyt tuntevan ensimäistäkään. Sen mukaan hänen päänsä oli uponnut uppoamistaan hartioitten sisään ja hän puristi silmiään umpeen raottaen niitä vain silloin tällöin hätäisesti kuin varkain.

»No tämän sinä tunnet?» sanoi äiti taas muutamakseen varmana Aukustin puolesta.

»A», vastasi Aukusti. Kun ei kuulunut äidin hyväksymistä, rytkäsi hän hartioitaan ja puristi silmiään yhä lujemmin kiinni ehättäen korjaamaan erehdystään ja sanoi: »Pehmyt pee.»

»Pehmyt pee», sanoi äiti omituisella äänellä, vaan ei ollenkaan vihaisella, niin että Aukusti avasi silmänsä. Mutta voi kauhistusta! Äidin sormi oli ä:n ja ö:n kohdalla! Aukusti meni niin sykkyrään, että oli pyöreä kuin kerä.

Hän odotti äidin voimakkaan käden tunkeutuvan niskaan tavottamaan niskahaituvia. Ei kuulunut kuitenkaan mitään. Pitkän ajan kuluttua Aukusti ihmetellen ja arkaillen raotti silmiään.

Äiti istui toisella puolen huonetta kadun puoleisen ikkunan ääressä ja näytti itkevän.

Synkkä oli äänettömyys päivänpaisteisessa, pyhäasuisessa kamarissa. Avonaisesta pihanpuoleisesta ikkunasta kuului kaukainen saarnaava lapsen ääni: Tiuran Santeri luki kotonaan sokealle äidilleen virsikirjasta päivän evankeliumia ja epistolaa. Hän luki niin selvästi ja niin kirkkaalla äänellä, että se kuului kesäisen sunnuntaiaamun hiljaisuudessa yli koko laitakaupungin kuin papin saarna kirkossa.

Santerin saarnan loputtua kesti vielä kauan hiljaisuus kamarissa. Sitten sanoi Starkin emäntä kuin itsekseen:

Aukusti jäi istumaan ajatuksiinsa. Pitkän ajan kuluttua hän vei käden niskaansa ja tuumi ääneen:

Hän ei paljon isää muistanut. Isä tuntui vain kauhealta jättiläiseltä, joka voi ottaa häntä hyppysillä niskatukasta ja riiputtaa ilmassa niinkuin pojat kärpästä siivestä.

Aukusti alkoi hautoa mielessään karkuunlähtötuumia. Niitä hänen suunnitellessaan alkoi taas kuulua Santerin lukua. Sitä kuunneltuaan hetken aikaa Aukusti tuumasi ääneen:

Hän oli sitä arvellut jo useasti ennenkin, että siinä vain on joku helppo keino, jota toiset eivät huomaa, niinkuin oli muissakin tempuissa, joita poikajoukossa tehtiin ja joissa varsinkin Santeri oli oikea mestari opettaen toisille leipäpalakaupalla.

Aukusti kääri pannukakkunsa paperiin, pisti poveensa, otti aapisen taskuunsa ja lähti ulos. Hän meni Tiuran Santerin luo, ei huoneeseen asti, vaan pisti vain päänsä oven raosta ja viittoi Santeria tulemaan.

Santeri etehiseen tultuaan katsoi silmät renkaina ja veti sieramiinsa ilmaa pakahtuakseen, kun hän tunsi paistetun rasvan ja nisun makean hajun, ettei makeampaa ikinä parhaan herrastalon kyökissä. Ja hän seurasi kuin lyhyessä köydessä talutettuna Aukustia, joka sanaa puhumatta lähti pihalle, sieltä asteli kadulle ja kulki monimutkaisia teitä muutamaan solaan, joka oli niin kapea, että ylti ojennetuin käsin seinästä seinään, ja jonne ei näkynyt muuta kuin kapea juova taivasta. Se oli sitten salainen paikka!

Santeri luuli, että Aukusti täällä kaikessa rauhassa tahtoo jakaa hänen kanssaan jonkun makean palan saadakseen hänestä liittolaisen toisia poikia vastaan, jotka härnöittelivät Aukustia, pelottivat häntä jalkapuulla ja pilkkasivat, ettei hän saa ikinä akkaa.

Santeri ei ojentanut kättään ottaakseen, sillä häntä alkoi pelottaa, että tämä on unta. Pelotti niin, että itku oli tulossa.

Nyt Santeri heräsi, otti pannukakun ja alkoi selittää, että hän on vasta oppinut muutaman aivan uuden konstin, jota ei kukaan vielä tiedä. On lukenut muutamasta lainakirjasta. Sellaisen konstin hän tiesi, että saa neulan, silmineulan pysymään veden päällä kuin puutikun.

»En välitä», sanoi Aukusti halveksivasti, veti aapisen taskustaan ja jatkoi: »Neuvo, millä konstilla olet oppinut lukemaan.»

Nyt pannukakku jäi saamatta! Sillä eihän hän tiennyt mitään konstia olevan lukemiseen oppimisessa. Hän itse oli oppinut siten, että puikko kädessä oli seurannut kirjainmerkkejä järjestyksessään sen mukaan kuin hänen sokea äitinsä oli ne lausunut. Ei hän siinä nyt mitään konstia olevaksi ymmärtänyt, vaikka kuinka olisi ajatellut. Itku jo aivan kurkussa hän alkoi selitellä:

Santeri silmäili ensin ympärilleen, näkyisikö minkäänlaista tikunsälöä, ja kun ei ollut mitään kaluksi käypää, tuippasi hän pannukakun Aukustille talteen, juoksi solasta ja pian taas palasi mukanaan puikko, jonka muutamalla vuolaisulla oli tekaissut puunpalasta, mikä ensimäisenä oli käteen sattunut.

»No tuolla vain alat osotella kirjaimia», sanoi hän Aukustille, joka oli siellä solassa istumassa, kirja levällään polvilla.

Aukusti tarkasteltuaan puikkoa puolelta ja toiselta ja tutkittuaan tarkkaan sen molemmat päät, alkoi osotella kirjaimia painaen puikolla niin lujasti, että pieni reikä jäi jokaisen kirjaimen kohdalle, ja lausui lujasti ja varmasti kirjainten nimet.

Santeri oli äitinsä kanssa köyhän aterian jälkiruuaksi syömässä herkullista pannukakkua, kun Starkin emäntä tuli ja toi heille kaikellaista hyvää suuhun pantavaa kiitosten ja jumalansiunausten kukkuroiksi. Hän kertoi pitkään ja leveästi Santerille ja tämän äidille vaivansa ja huolensa ja sydämentuskansa, joita hänellä oli ollut koettaessaan Aukustia opettaa kirjalle ja luullessaan, että Aukusti on kyvytön, jotenkin viallinen. Sitä hänen iloaan sitten, kun hän tänään kirkosta palattuaan tapaa Aukustin yksin, omin neuvoinsa lukea porhaltamassa niinkuin hyvä hevonen kahlata porhaltaa hankea!

Pian levisi kertomus tästä ihmetapauksesta, että Starkin Aukusti oli oppinut lukemaan aivan yhtäkkiä. Eikä kulunut pitkää aikaa siihen kuin Aukusti sivuutti monet entisistä härnöittelijöistään, saapui aapisen viimeiselle lehdelle kukon pyrstön alle ja opetteli siinä olevaa »latinalaista» runoa ihan omin nokkinsa lukupuikkoineen.

Ja Tiuran Santerilta tuli yksi ja toinen tilaamaan lukupuikon. Hän sai niistä leivän tai puolikkaan, korpun tahi joskus lantinkin. Mutta kun hän kuuli niitä kehuttavan, että niillä oppii, ja kun uusia yhä tilattiin, niin hän korotti ja määräsi lukupuikon pysyväksi hinnaksi 10 penniä. Niitä meni kaupaksi sittenkin. Joka lapsen niitä piti saada, ja kun niitä katkeili ja hävisi heiltä, niin kysyntä oli alituinen. Joka päivä meni joku puikko.

Mutta Santerille ilmestyi kilpailija. Muuan toisesta kaupungista muuttaneen työmiehen poika alkoi myöskin tehdä lukupuikkoja. Hän kävi niitä kaupalla ja myi 5:llä pennillä. Ne olivat sitten kauniita ja hienotekoisia. Tiuran Santerin parhaimmatkin lukupuikot olivat niiden rinnalla rumia seipäitä. Ja tekijä oli itse hyvä lukija.

Uuden mestarin teoksia alettiin äänekkäästi kehua poikajoukossa Santerin itsensä kuullen. Santerin ei auttanut muu kuin myöntää ja hän oli jo päättää, että luopuu koko puikkoteollisuudesta ja jättää sen kilpailijansa yksinomaiseen huostaan, kun Starkin Aukusti sanoa jurahutti:

»Samaahan se on, onko lukupuikko ruma vai sievä.» Hän tarkotti, että puikko kuin puikko tahi mikä hyvänsä, jolla voi varmasti näyttää yhtä kohtaa, ettei ole kuin leveä sormenlatuska, joka on kuin lapio osottaen monta kirjainta yhtä aikaa, ettei tiedä, mistä oikeastaan on kysymys. Mutta hitaisuudessaan hän ei ehtinyt selityksen alkuunkaan, kun Tiuran Santeri huudahti:

»Puikon kauneus ei merkitse mitään, vaan se, oppiiko sillä. Siinä se on konsti!»

Pojat ällistyivät. He katselivat vuoroin toisiaan, vuoroin Santeria, joka nyt seisoi varman voittajan näköisenä. Santeri jatkoi:

»Starkin Aukusti jo lukee katkismusta ja Roopin poikaa, jonka Aukustin isä on ostanut hänelle.»

Kyselijät olivat ivallisia, muutamat ääneensä nauroivatkin luullen, että Santeri koettaa heille syöttää pajuköyttä. Mutta Aukusti alkoi osotella käsillään kirjan paksuutta, pituutta ja leveyttä ja sanoi nimeksi:

Pojat vaikenivat ja kävivät vakaviksi, niin että Aukusti sai muutamin sanoin selittää, että kirja kertoo merimiehestä, joka haaksirikkoutuneesta laivasta oli yksin pelastunut autioon saareen, ja että siinä on oikein kuvatkin.

Pojat ihmettelivät itsekseen. Roopin poika Kruusoe! He vasta aapista! Ja Aukusti oli ollut niin jälessä kaikista heistä ja nyt oli niin paljon edellä.

Jokainen mielessään häpesi, että oli jättänyt hylyksi Santerilta ostamansa lukupuikon ja ostanut tuolta toiselta. Tunsi tehneensä tuhmuuden, melkeinpä synnin, jonka vuoksi ei ollutkaan edistynyt luvussaan niinkuin Aukusti. Se oli jonkunmoisena lohdutuksena, että ei ollut tahallaan tuota syntiä tehnyt, vaan tietämättään. Ei ollut tiennyt, että lukupuikossa on joku konsti, vaan oli vain uskonut, että se on hyvä, kun se on hyvän lukijan tekemä.

Santeri olisi saanut lukupuikon tilauksia kosolta, jos olisi arvannut olla ääneti. Mutta innostuneena vaikutuksesta, jonka huomasi tehneensä poikiin, hän jatkoi:

»Joka lukupuikkoja tekee ja myy, hänen pitää itsensä osata lukea hyvin, muuten lukupuikko ei vaikuta mitään.»

Puolikymmentä poikaa huusi yhteen äänen riemulla aivan kuin raskaan synninkuorman alta päässeinä, että se uusi lukupuikkomestari on mainio lukija, lukee suomet ja ruotsit.

Santerista tuntui kuin olisi hän vaipumassa maan alle. Ruotsiakin! Hänen maineensa oli ehdottomasti mennyttä. Mutta yhtäkkiä hän oikaisi itseään ja ylpeän näköisenä ryhdiltään aivan kuin olisi vaatinut tuota poissa olevaa mestaria kilpailuun, hän huusi:

Santeri kotia tultuaan manaili itsekseen ja viskasi koko lukupuikkovarastonsa uuniin. Hän ei olisi enää välittänyt mistään muusta, kunhan vain pojat eivät olisi nauraneet hänelle.

Mitä varten olikin mennyt kysymään tuosta engelskasta, kun hän itse ei kuitenkaan osaa engelskaa. Piti tuhmuus tavata! Nyt ne nauravat ja ivaavat, missä vain näkevät, niinkuin olivat äsken nauraneet hänen joukosta lähtiessään ja huutaneet:

Santeri itki. Mutta sitten hän yhtäkkiä löi kämmentä polveensa. Hän oli keksinyt!

Aukustin isähän osaa engelskaa. Viimeiset viisi vuotta kertoi puhuneensa vain engelskaa, niin että nyt kotonaankin pakkaa tulemaan englantilaisia sanoja. Leikkisä ja ystävällinen mies. Kyllä Stark rupeaa häntä opettamaan. Ja sitten hän näyttää pojille, ketä he pistäneet ovat!

Seuraavana päivänä Santeri meni Starkille. Pitkäpartainen ja roteva mies oli näyttämässä Aukustille suuren suurta kirjaa, komeaa kuvakirjaa.

»Onko se englantilainen kirja?» kysyi Santeri kiihkoisasti, mutta pysytellen ulompana.

Santeri kurkotti kaulaansa nähdäkseen. Sen verran näki kuvaa, että tunsi sen raamatun kuvaksi.

Santeri syöksyi lähemmäs katsomaan. Ja hänet valtasi riemastus, joka ehdottomasti purkautui sanoiksi:

»Na, na», kielteli merimies ja selitti, että englanninkielessä ei lueta lainkaan niinkuin kirjoitetaan, vaan aivan nurinkurin.

Stark alkoi lukea raamatusta. Santeri kuunteli silmät renkaina ja suu auki. Aukusti hymyili ja Starkin emäntä seisoi kädet puuskassa ja nauroi. Kun Stark lopetti, sanoi emäntä:

»Tuo ei ikinä ole jumalansanaa! Niin on kuin höplöttäisi jotakin ja tosiaankin kuuma peruna suussa.»

»Jees, niin se oudosta kuuluu. Sitähän minä sanoin», lausui Stark. »Niin se on kuin höplötystä sellainen kieli, jota ei ymmärrä, luulee, että puhuja tekee vain kurillaan vinkeitä suullaan. Siltä se suomikin kuuluu englantilaisesta. Siellä laivalla kerran pyysivät minua lukemaan suomalaista kirjaa. Nekös nauroivat, kun minä luin. Ja se olisi sama ollut, vaikka en olisi oikeaa suomea lukenutkaan, vaan jotakin höplöttänyt puuta heinää.»

Starkin lopetettua lukunsa Santeri lähti kotia, otti suomalaisen virsikirjan ja matkien minkä osasi Starkin suunväänteitä ja vääristellen sanoja hän lasketti tulemaan sen tuhannen kyytiä.

Mutta Santerilla ei ollut aikaa vastata, sillä hän näki poikia tulevan kadulla. Hän avasi ikkunan ja alkoi kovalla äänellä lasketella niin kiireesti kuin suinkin, hyvillään siitä, että poikien joukossa oli se uusi lukupuikkomestarikin.

Santerin luku teki poikiin valtavan vaikutuksen. Joku tiesi vakuuttaa, että engelskaa Santeri luki, sillä englantilaiset sanovat myötäänsä »jees» niinkuin Santerikin lukiessaan. Puhdasta engelskaa se Santeri luki!

Jaa-a! Se poika se lukee mitä kieltä hyvänsä. Sillä kun se lukee kerran engelskaa, niin tietysti se osaa lukea mitä vain eteen pannaan, ryssää ja afrikkaa, kaikkia!

Saman päivän iltana tuli muuan poika ostamaan Santerilta lukupuikon. Hän teki nöyrän tunnustuksen, että oli ostanut siltä toiselta. Mutta sen puikolla hän ei ollut oppinut mitään. Santerin puikolla hän uskoi oppivansa, uskoi varmasti.

Santeri lupasikin tehdä hänelle lukupuikon huomiseksi ja oikein hyvän selittäen, että hyvää lukupuikkoa, jolla oppii lukemaan, ei saa tehdä mistä puupalasta hyvänsä, vaan erikoisesta puusta ja määrätyllä ajalla, niinkuin hän oli tehnyt Aukustin lukupuikon, ja että oli monta monituista konstia sen teossa, uusia konsteja, joita hän oli oppinut.

Siinä uudessa lukupuikossa, jonka hän nyt tilaajalleen teki, oli toinen pää leveä ja sen kummallekin puolen oli uurrettu ristinmerkki.

Se Santerin kilpailija nauroi tälle lukupuikolle ja Santerin konsteille. Hän sanoi, että on samantekevä lukemaan oppimiselle, minkälainen ja kenen tekemä puikko on, saman asian ajaa, jos ottaa risutikun tahi vanhan piipunrassin tahi minkä hyvänsä. Mutta lukupuikko tavallisesti vuoleskellaan kauniiksi, niin kauniiksi kuin kukin osaa.

Lukupuikkomestari jäi yksinään eikä hän saanut myydyksi ainoatakaan puikkoa enää.

Kaikki ostivat Santerin uusia lukupuikkoja, joita hänen kerrottiin vuoleskelevan sunnuntaita vasten yöllä ja sitten sunnuntaina kirkonaikana uurtavan niihin ristinmerkit. Niitä sanottiin piispantikuiksi.

Piispantikun hinta oli 20 penniä, tuollaisen kaksiristisen. Santeri näet sitten rupesi valmistamaan sellaisia, joissa oli kolme ristiä. Ne maksoivat 25 penniä, ja niitä kävivät ostamassa keskikaupungin herraspojat.

SISÄLLYS:

Sivu
Veli………………………………….. 5
Arka kohta ……………………………. 79
Iikka raukka ………………………….. 103
Piispantikku ………………………….. 121

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU IHMISIÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.