Title: Daniel Hjort: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä ja neljässä kuvaelmassa
Author: J. J. Wecksell
Translator: Paavo Emil Cajander
Release date: May 5, 2006 [eBook #18322]
Language: Finnish
Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.
Kirjoittanut
Josef Julius Wecksell.
Suomentanut
P. C. [Paavo Cajander]
Suomalaisen kirjallisuuden Seuran palkitsema kirja-suomennos.
Ensimmäisen kerran julkaissut
K. E. Holm 1877.
KAARLO, Södermanlannin herttua, valtion hoitaja.
ARVID STÅLARM, Sodanpäämies Suomessa.
JUHANI FLEMING, Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin poika.
OLAVI KLAUNPOIKA, Klaus Flemingin äpärä- ja otto-poika.
EERIKKI EERIKINPOIKA SOROLAINEN, Turun piispa.
JAAKKIMA SCHEEL, herttuan laivaston päällikkö.
DANIEL HJORT.
EBBA STENBOCK, Klaus Flemingin leski.
SIGRID, Stålarmin tytär.
KATRI.
EERIKKI BRAHE. }
LAURENTIUS PAULINUS. } Lähetyskunta Ruotsista.
PIETARI, Wexiön piispa. }
*Upseereja Turun linnassa*.
*Sanansaattaja*.
*Kaksi Turun porvaria*.
*Yksi linnan sotamies*.
*Kaksi sotamiestä Scheelin leirissä*.
*Vanginvartija*.
Vieraita. Sotamiehiä. Turun kansaa.
(Tapaus tapahtuu v. 1599 Turun linnassa ja sen lähisyydessä).
(Turun linnan suuri sali. Vähän matkan päässä peräseinästä kummallakin puolella kaksi patsasta. Oikeanpuolisten patsaiden välissä riippuu Stålarm'in vaakunakilpi, lippujen ja miekkain keskellä, vasemmanpuolisten välissä on Flemingin sukukilpi, komeammin ja kauniimmin koristettuna. Oikealla kädellä ulkoparvi. Tämän ylipuolella peräseinän muuriin on seuraava latinainen runo punaisilla kirjaimilla uurrettu:
Carolus huc veni, vici fudiqve rebelles;
Hinc abeo prorsus vestigia nulla relinqvens.
Huc iterum veniam, caveat sibi consoius omnis!
Non illo parcet tempore dextra reis.
Lähempänä näyttämön edustaa kummallakin puolella ovi. Oikealla kädellä rukous-istuin Maariankuvineen).
Ensimmäinen kohtaus.
ARVID STÅLARM. EBBA FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA. DANIEL HJORT. Myöhemmin
JUHANI FLEMING.
DANIEL HJORT (astuu sisään).
Tuoll' lähettiläät herttuan nyt vartoo.
EBBA FLEMING (surupuvussa).
Jos mieheni, Klaus Fleming, eläis', eipä
He moisiin toimiin tänne rohkeneis!
Sua, musta vaate, muistoks Flemingin
Kaikk' kantakohon Suomen aatel' aina,
Jok' uskolliseks kuninkaalleen jäi!
Mut valta meill' on sama kai kuin ennen!
Kuningas sama, asiamme sama —
Ja herttua verivihollinen yhä.
Otatko heitä vastaan, Stålarm?
Tulkoot!
En pelkää miekkaa, sanoja en myös.
JUHANI FLEMING (astuu sisään vasemmasta sivu-ovesta, kirje kädessä).
Mun poikan', terve!
Terve ystäväiset!
Hyvästi tulen jättämään. Tääll' olen
Jo yli suruvuoden ollut; jälleen
Sigismund Warsovaan mua vaatii.
(tarjoaapi kirjeen Stålarmille).
Tuossa —
Ja kuningattarella paikan tarjoo
Hän tyttärellenne.
STÅLARM (silmäillen kirjettä).
Ja vielä muuta:
Hän syksyll' uudest' aikoo Ruotsiin tulla
Takaisin valloittamaan kruunuaan.
Hyv' on, siis rauhass' olla saamme täällä, —
Sä lähdet?
Lähden — entäs tyttärenne?
Siit' asiasta haastelkaamme vielä.
Sä lähettiläät ota, Daniel Hjort,
Sill' aikaa vastaan. Vilvoitelkoot hetken.
Mi hitto velimieheen tullut lie?
Mua tuskin huomaa hän, on kylmänlainen,
Kuin ottolaps' ois hän, ja minä vainen
Vihityn äidin verta, totta vie.
(Kaikki lähtevät paitsi Daniel Hjort).
Toinen kohtaus.
DANIEL HJORT. Ruotsalainen lähetyskunta, jonka jäseninä ovat: EERIKKI
BRAHE, LAURENTIUS PAULINUS ja PIETARI Wexiön piispa.
Tääll' odotelkaa hetki, hyvät herrat;
Koht' altis Stålarm teit' on kuulemaan.
EERIKKI BRAHE (Laurentius Paulinukselle).
Kah, tunnetteko tuota nuorta miestä?
On katsanto ja käytös hällä uljas
Kuin Flemingeillä.
Oppilas se on,
Jok' aloitteli Wittenbergiss' silloin
Kun tutkintoni siellä suoritin.
Hän luona Flemingin on kasvatettu,
Ja löytölapsi lisäks, vaikka näyttää
Kuin tarttuis' Suomen aatel'-ylpeys.
(Daniel Hjort'ille)
Se on kai Daniel Hjort? Olemme tutut,
Ma luulen, vanhastaan.
Niin kyllä.
Paljon
Siit' aik' on muuttunut, kun palvelimme
Yhdessä valkeuden lipun alla.
Mua toivottenko voittaa puheellanne,
Niin erhetytte.
LAUR. PAULINUS.
Kumma ajatus!
Siks' arvonne on halpa liiakskin.
Täss' ystävänä vaan ma haastelin.
Kolmas kohtaus.
DANIEL HJORT (itsekseen).
Nyt alkaa leikki. Min' en kuulla siedä.
Mua oma järki tahtoo hairaan viedä. (pois).
Tulette herttualta. Terve teille!
Sielt' emme ole tottunehet hyvää
Juur' kuulemaan; sen kiitollisemp' olen,
Jos nyt on laita niin.
Me Ruotsin vallan
Nimessä tulemme ja ystävyyttä
Ja rauhaa sulle tarjoamme, Stålarm!
Se hurja riita, jossa veljekset
Ja vihat, surmat vastatuksin seisoo,
Ei itsekkäisen kuninkahan vuoksi
Saa maata, kansaa raastaa kauemmin.
Sä muistat, miten Sigismund, kun valan
Ol' ottanut ja kruunun päähäns' saanut,
Hän miten maansa, isänmaansa heti
Kopeilla Puolan sotureilla täytti
Ja kavalilla jesuitoilla,
Näin koittain kirkon puhdast' uskoa
Ja Ruotsin kansan vapautta sortaa. —
Nyt voitettuna, Puolaan paenneena
Häväistylt' istuimelta hänet syösnyt
On Ruotsin kansa herrain päivillään,
Ja valtakunnan hoitajaksi pannut
On Kaarlo herttuan; siis, Arvid Stålarm,
Pois kalpas heitä, jota kavaltain
Nyt omaa isänmaatas vastaan kannat,
Ja vastuksilla turhill' älä kiellä
Suomelta kalliist' ostettua rauhaa.
Ma muut' en rauhaa tunnusta kuin sitä,
Mik' auttaa kuninkahan laillisen
Taas rauhaan istuimelleen. Sigismund
Mun Suomen sotapäälliköks' on pannut;
Pois heitän kalpani, kun käskee hän,
Mut herttuan käskyst' en; se rauhan pöytä,
Jonk' eteen riisun miekkani, se toisin
On tehtävä, ei vallanhoitajalle
Portaaksi Ruotsin valta-istuimelle.
Nyt tiedättenkö mitä lausuitten,
Mit' uhka moinen tuottaa, tiedättenkö?
Kuin teitä ennen Fleming, halveksitte
Te kansan valtaa, tahtoa, jonk' yli
Kuninkaan itsekkäisen asetatte.
Mit' ompi mielestänne kruunu siis?
Vaan laina taivaast' on se, jonka takeen'
On kansan rakkaus; tää kun loukataan,
Kadonneen vallan varjo vaan on kruunu,
Vaan tyhjää kangastusta, jolla pohjaa
Ei maass', ei taivaass' ole. Käänny, Stålarm,
Kun viel' on aika, tieltä väärältä,
Ja anteeks ano, mitä kansaa vastaan
Olette tehneet, sinä ja Klaus Fleming.
Jos Ruotsi valans' unhotti, ei Suomi
Niin tehnyt, eikä tee niin, kun vaan ykskin
Jää aatelinen, joll' on kunniaa
Ja miekka, millä sitä puolustaa.
Tää kansa valan rikkomust' ei tee,
Ja me olemme Suomen kansa, me!
Puheilla moisill' älä lisää syytä
Jumalan vihaan tätä autiota
Maa raukkaa kohtaan. Viekas kuningas
Ja haira-oppinen on Sigismund,
Jok' aikonut on paavin-opin yöhön
Kirkkomme puhtaan uskon valon peittää.
Luvaton kapina ei syösnyt häntä,
Ei herttua, ei kansa. Vaan hän itse,
Kun päätökset, jotk' Upsalassa tehtiin
Kirkkomme iki suojaks, viekkaast' ensin
Valalla vahvisti ja sitten rikkoi.
Nyt Ruotsiss' on yks' uskonto, yks' kansa,
Ja siks kun nöyristyy hän jalkoihimme,
On Ruotsin valta murhehtiva leski,
Jok' epäkelvon ylkäns' unhotti,
Ja pyhäss' sanass' etsii lohdutusta,
Jok' auttaa syvään isketytkin haavat.
Äl' usko, Stålarm, ettäs uhka-mielin
Voit muuttaa, mit' on Luoja päättänyt,
Siis nöyräst' alas kalpas laske, jottei
Raskaana päälles Herran käsi lankee.
En ole, hyvä herra, tarpeeks piispa,
Ett' taitaisin tuon vaskan-nahan vuoksi,
Jonk' Upsalassa kokoon kyhäs papit,
Vakuutust' uhrata ja kunniaa.
Sit' ennen Jumalaani uskalsin,
Ja, toivon, hän mua suojaa vastakin.
Jumalan asettaman kuninkaan
Edestä sodin henkeen kuolemaan.
Ja päätöksenne?
Sopimust' en hiero.
Kadutten vielä tuota vastausta.
Jo kerran, muistakaa se, voiton teistä
Sai herttua ja silloin valan vaati.
Ja muistakaa kuin silloin tehdyn liiton
Rikoitten taas. Hän pian tulee jälleen.
(Osoittaa värsyjä ulkoparven yläpuolella).
Tuon runon, jonka muuriin silloin uursi,
Hän verell' uurtaa aiantiedon lehtiin.
(lukee sen ääneen).
"Tänne mä Kaarle, riensin, näin, kapinalliset voitin,
Täältä mä lähden taas, en jätä jälkeäkään.
Mut takasin tulen, peljätkööt mua pettäjät silloin!
Silloin armoa ei ykskään syyllinen saa."
Sit' emme pelkää. Paikallaan se pysyy,
Saa kirkkaaks miekan vaan ja tarkaks silmän.
Tää keskustelu tähän päättyköön.
Siis olkoon petollinen kuninkaas
Sinulle kalliimpi kuin isänmaas.
Surulla lähdemme. Mi sanoiks vaan
Nyt jäi, se kohta miekoin ratkaistaan.
(Eerikki Brahe, Laur. Paulinus ja Wexiön piispa Pietari lähtevät).
Neljäs kohtaus.
Hyvästi, sanansankarit, te jääkää,
Hupainen sota-aika terve taas!
Hyvästi rakkauden kuherrukset,
Ja terve tykin pauke, rummun pauhu!
Hyvästi unisuus ja haukotus,
Koht' alkaa mielityö ja hauskotus!
Vihasta heihin sydän syystä hehkuu.
Viel' lähteäkö meiltä aiot?
Nytkö?
Ma kuninkaani maan näin pettäisin.
Ja vaikka sodass' apuni on halpa,
Tok' eestä kuninkaani välkkyy kalpa.
Sit' uskon poiasta Klaus Flemingin.
Nyt Ebba rouvan luo! Hän vartoo meitä
Rukoushuoneessansa. (Stålarm lähtee).
Viides kohtaus.
Kuules veikko!
Me emme ole oikein sovuss' olleet
Nyt viime-aikaan.
Sen mä kyllä nään;
Mut syyt' en siihen löydä yhtäkään.
Mun vika on. Mun valtaa, syyt' en tiedä,
Epäilys sinuun, itseeni ja kaikkiin.
Miks' Sigrid'in ja minun toisillemme
He määräsivät? Sytyttäen näin
Poveeni turhaan liekin riehumaan?
Hän kylm' on, ääneti, ja karttaa mua,
Jos ketäkään hän rakastaa, niin sua.
Vie tyttö, poista epäilyni, päästä
Mua rauhaan! Teidän onnenne on mun.
Vai tuo se syynä asemaamme on!
Hiis' olkoon rakkauden, joka näin
Sokaisee ystävyyden puhtaat tunteet,
Ja meidät kummankin on narriks tehnyt!
Mun lemmittyni Sigridkö? Jos oisi
Hän vapaa, pulska porvar'-impi, silloin
Ehk' oisin salaa suuta suikannut.
Mua rakastaisko hän! Tuo totinen,
Kopea, kaunis tyttö. Lausu hälle
Ne sanat vaan, niin nauraapi hän sulle
Ja samass' itkee, kun et paremmin
Ujoa naisen sydäntä sä tunne,
Joll' ei lie toivomusta suurempaa
Kuin että kaulahas sais kavahtaa.
Ei, ei.
Tuo, totta tosiaan, ei kelpaa;
Sun pitää vielä tänään hänet saada.
Näet, muuten rakastajaan uros hukkuu,
Ja se ei sovi meidän aikaan.
Mutta,
Jos hän ei mua rakasta?
Ei vaan!
Ei tarjolle vie tyttö tunteitaan;
Ne peittää hän, kuin nahkapoika, jolla
On toivo kerran kenraaliksi tulla.
Suo anteeks' että epäillyt sua olen.
Ei haita. Min' en juuri paremp' ollut.
Kun kaikkein enimmän, näet, surua
Lähinnä herttuata vihaan, koitin
Rikotun ystävyyden nauruks' kääntää
Ja naurull' ajaa mielestäni muistos.
Mut väärin oli tuo, se unhota.
Ja nyt — näist' asioist' ei hiiskausta;
Tuoss' ompi käsi vanhan ystävän.
Sen hiljaisella katumuksell' otan,
Ja sitä puistan, muistellen sit' aikaa,
Kun äsken Suomeen tulleena, enskerran
Mä kävin haudall' isäni, ja siellä
Sun polvillasi itkusilmin näin.
Ken tuon ois luullut hauskaks Olaviks,
Jost' olin paljon Warsovassa kuullut.
Siin' yhdessä siis kauan haasteltiin
Ja toisiamme lainkaan tuntematta,
Siks kunnes kaulaan' äkisti sä lensit
Ja huusit nimeni. Ja ilta myöhä
Ol' erotessamme, ja taivaan tähdet
Näkivät hartaan ystävyyden liiton.
Ja hartaasti se pidetäänkin. Kohta
Se koitellaan, koht' alkaa myrskysäät;
Täss' silloin lujan ystävän sä näät.
Nyt äidin luo, meit' odottaa jo Stålarm!
Lyön vetoa, sun tyttö viel' on tänään!
Ja mustan, uljaan orhini sä saat,
Jos hukkaan.
Hupsu, rakkautt' et ole
Sä koskaan tuntenut.
Vaan kahdeksasti,
Ja katumoiksi, kiusaks' ainoasti.
(Molemmat menevät vasemmanpuolisesta sivu-ovesta).
Kuudes kohtaus.
DANIEL HJORT (astuu sisään patsaiden taatse, lukien vanhaa kirjaa).
Puhujan suuren laill' en väittää taida:
"Mun hauskuuten' on aattehet ja kirjat;
Ei iloist' ole, jok' ei iloisemmaks
Käy niiden kautta; ei niin suruista.
Jolt' ei ne osaks suruisuutta poista."
Tuot' olen miettinyt, mut väärä on se.
Kun sua luen, vanha Livius, voi,
Mun rintan' täyttää tuska, eikä ilo.
Kun teidän suuret taistelunne muistan.
Tää taistelu kuin pieneltä se näyttää!
Kun kansaanne, suurt', uljast' ihailen,
Miss' semmoista ma nyky-aikaan löydän?
Kun Mariusta, Brutust' aattelen,
Mua kohtaloni raudanraskas painaa,
Ja, kiitoksehen sidottuna täällä,
Mun voittaa täytyy itseni. Voi, että
Tän kirjan Wittenbergissä mä näin.
Voi, ett'ei koskaan muut' ois mieleen tullut
Kuin kuiva, rikki-viisas uskon-oppi,
Tuo keppihevonen, joll' aika ajaa
Kuin punatakki narri laskiaista.
Pois, kaunis kirja! Sinut poltan. Opin
Paremman vannon kuin mink' äsken lausuin:
Mun hauskuuten' on unelmat ja lempi;
Ei iloist' ole, jok' ei iloisemmaks
Käy niiden kautta, ei niin suruista,
Joit' ei ne osaks suruisuutta poista. —
Luo auki silmäs, uneksiva lempi!
Tuo valkeutta, rauhaa rintaan! — Auki
Luo silmäs, kuiskaa nimi Sigridin!
Hänt' opetin ma lasna. Kasvavan
Näin lemmen valoss' enkelin ma puhtaan.
En väärin ymmärtänyt silmäystä,
(ottaa kirjastansa esiin paperilipun).
Tuot' arkaa, haaveksivaa. Kirje, sinä
Hänelle lausu, mit' en itse taida.
(kätkee paperilipun Maariankuvan läheistöön).
Pyhyyteen, jota lähestyy vaan hän,
Sen kätken. Kun hän tulee, rukoilee,
Rukoile puolestani, pyhä äiti!
Jo tullaan! Hän ja hänen isänsä.
(lähtee pois oikeanpuolisen sivu-oven kautta).
Seitsemäs kohtaus.
ARVID STÅLARM. SIGRID (valkoisista ruusuista tehty seppel kädessä. He astuvat sisään patsaiden taatse, keskenänsä puhellen).
Mun tyttäreni! Liiaks kihlaustas
Juhanin kanssa estellyt jo olet.
Ei laatuun käy se enään. Näänhän itse
Kuin kukat poskillasi kuihtuu. Sinä
Rakastat häntä, miks siis kauemmin?…
Oi isä armas! Sua yksin vaan
Ma rakastan. En tahdo naiduks tulla.
Tääll' eikö hyvä kyllä? Muut'en pyydä.
Juhani jälleen palaa Warsovaan.
Miks outoon hovi-eloon kuihtumaan
Mun lähettäisit! Suo mun luokses jäädä,
Isäni hyvä!
Lapsekkaita haastat!
Pait sitä, Juhani ei lähdekään.
Hän Suomeen jää ja kanssamme hän tasaa
Ne vaarat, jotka Ruotsist' uhkaa.
Ah!
No, arveletko vielä?
Suo mun ensin
Rukoilla täällä pyhän äidin eessä;
Mä sitten vastaan.
Hyvästi jää siksi.
(Itsekseen) Kuin päivält' itsens' simpukkainen kätkee
Ja loistossansa kainost' uneksii,
Niin lempens' ääneti hän poveens' sulkee,
Tuo lapsi hyvä! (menee).
Kahdeksas kohtaus.
SIGRID (polvillaan Maariankuvan edessä). KATRI (myöhemmin).
Hurskas, pyhä äiti!
Mult' äiti varhain kuoli. Turvan' oot sä,
Ja äitini; inua kuule nyt kuin muinoin!
Jos unhotti sun muut, mua toki kuule!
KATRI (hiipii sisään patsaiden takaa).
Kuin kauan sielussani surra saan,
Ja joka päivä ahdistuksess' olla,
Kuin kauan vihamiehen' ylpeilee?
Valkoinen, puhdas, kuin nuo ruusut, oli
Sydämein. Nyt se hiljaa verta vuotaa.
Oi pyhä äiti, rauhaa sille suo!
Rukous? Täälläkö? Tuo valko kyyhky
Ken on se? Vait! Hän säikkyy, jos mun näkee.
En rukouksiin tänne hiipinyt.
(Kätkeytyy Flemingin vaakunakilven taakse).
Suo mulle taivaan voimaa voittamaan
Sydämen pahat aikehet ja aatteet!
(Kiinnittää seppeleensä Maariankuvan alle).
Yhdeksäs kohtaus.
EDELLISET. DANIEL HJORT (oikeanpuolisesta sivu-ovesta).
KATRI (itsekseen).
Tuoss' saapuu hän. Jos yksin hänen kanssaan
Nyt oisin! Milloin koittaapi se hetki?
DANIEL HJORT (silmäillen Sigridiä).
Vaivunko jalkoihinsa? kysynkö
Mit' yksin lempi rohkenee? En, viel' en!
SIGRID (huomaa paperilipun, jonka Daniel Hjort oli kätkenyt Maariankuvan ääreen).
Kah! mit on tuo?
Ah! hän sen huomaa!
Mulle.
Käs'-alan tunnen. Ah! sen sisällyksen
Min' arvaan.
Sigrid!
KATRI (itsekseen).
Tuota rakastaa hän.
Jos täällä hälle onni koittaa, salaa
Ja outona, kuin tulin, hautaan lähden.
SIGRID (tointuen hämmästyksestään).
Te täällä! Työtännekö tää? Seis! vaiti!
Mi syynä että näin te kohtelette
Tytärtä Stålarmin.
Se Sigridkö
Noin haastaa? Ei, se mahdotonta! Hänkö
Unohtais hauskat lapsuutemme hetket,
Ja Kuitian lehdoiss' armaat leikkiretket?
Tuo tyly, ylpeä, hän haasteloita
Noit' entisiä, armait', ihanoita
Ei muistais. Hänkö se nyt puhuukaan?
Ei, hänen valhehaamuns' on se vaan.
Isäni luottamuksen palkitsette
Te huonosti, ja kovin soimaatten
Te lapsen viatonta ystävyyttä.
(kääntää poispäin kasvonsa)
Ja jos — — — —
Kaikk', kaikki lausukaa, ma kuulen.
Ja jos tuo rohkeus nyt tulis' ilmi,
Te tiedätten kuin mun ja teidän kävis.
Ah!
Tähän kirjeen lasken. Pois se viekää.
Ikuinen salaisuus vaan meidän kesken
Tää olkoon, teit' ei soimaa siitä kenkään.
Mua rakastatte, rakastatte sentään!
Se sanokaa, niin tyynesti mä kärsin.
Himootte kunniaa. Jos oisitte
Mua rakastanut, tätä työtä varmaan
Te ette tehnyt ois. Teit' ylenkatson.
Ah! — Hyvästi!
Ei, viipykäätte vaan!
KATRI (itsekseen).
Taas hengitän. Ma kohta hänet saan.
Kymmenes kohtaus.
Nyt onko haihtuneet nuo kainot huolet?
Min' olen päättänyt.
Ja miks' niin vakaa?
SIGRID (teeskennellyllä ilolla).
Niin vain! Ei ihme. Suostumus, näet, isä,
Se kieleltä ei perhon lailla lennä.
Mont' oikkua, mont' arkaa ajatusta
On ensin voittaminen, ennenkuin
Sanoa arvaa: tuossa käteni!
(ojentaa kätensä Juhani Flemingille).
Suloinen käsi! Kuinka olen saanut
Sua odottaa! Se vielä värisee,
Ikäänkuin irki pyrkiä se tahtois.
(suutelee Sigridin kättä).
Tuon otan vahvistukseks' onnelleni.
Nyt huolta, kaipaust' ei enään ole,
Ja läksiäisist', illaks' aivotuista,
Sun kauttas tuli juhla hupaisempi,
Joss' ilo vieraan', isäntänä lempi.
Tääll' on niin raskas ilma huoneessa.
Miss' äitis? Käykäämme sun äitis luokse!
Käykäämme ennen linnan puistohon!
SIGRID (estellen).
Jo länteen päivä ruskoansa luopi,
Ja puoleks kuolleet syksyn kukat on.
Sun katsees niille elon, loiston tuopi.
(Sigrid ja Juhani Fleming lähtevät)
Yhdestoista kohtaus.
Sun kevyet on huoles, kevyt nuoruus! —
Nuo, Daniel Hjort, nuo kirjeet valmista.
Ne kaikkiin ilmansuuntiin laitetaan,
Miss' uljas meill' on sotaveikko vaan.
Nyt loppuu rauha korkeilt', alhaisilta,
Mut viettäkäämme hauskast' tämä ilta,
Hoi, palvelijat! (Palvelusväkeä tulee).
Lamput välkkymään!
Koht' otellaan, nyt iloll' eletään.
(Menee, yhtyen saapuvien vieraiden joukkoon. Juhlallinen valaistus.
Soitantoa kuuluu näyttämön ulkopuolelta).
Kahdestoista kohtaus.
Mik' on nyt Daniel herran?
Sinäkö!
Vai huomaa joku minunkin, ja se
Se vanginvartija on holveista,
Tuolt' elävältä haudattujen maasta.
Sopiva mies! Sä mitä tahdot?
Tulin
Vaan ilmoittamaan että vangeista
Tän' yönä kuoli viimeinen.
Ha, ha!
Sep' oli onneksi tuon kurjan miehen.
Tääll' linnass' onni tänään vieraan' on
Flemingin poiast' alkain vankiin asti.
Pois! jäisen kalman hajun tänne tuot.
Ei Stålarm sua kuulemaan nyt jouda.
Se tottako ett' alkaa sota taas?
Ei holvi sitten jouda kauan tyhjäks.
Jos sin' et sinne muita saa, niin tulen
Mä itseäni sulle tarjomaan.
Tuon suust' en koskaan viisaan sanaa kuule.
(Vanginvartija menee).
Kolmastoista kohtaus.
Pois rakkaus, pois sä viime unelmani!
Sä katkerista katkerin, mit' olen
Ma kokenut. Miks maailmaan juur minä
Jäin orvoks, muukalaiseks, löytölapseks,
Joll' isää, nimeä ei ole. Juuret
Kukalla pienimmäll' on, meren laine
Luo toisen laineen, hautakiven toki
Saa sammal kasvaaksensa, vangilla
Jok' yöllä kuoli, hällä edes kerran
Ol' elämä, jonk' eteen elää voi.
Mit' ompi mulla?
KATRI (astuu esiin).
Enemmän kuin luulet,
Ja enemmän kuin lausua voi tässä.
Haa! taas sa vaimo olet tielläni!
No puhu kerran, lausu, mitä tahdot?
Mull' on se soihtu, joka elos' yöhön
Luo leimun veriruskean, ja etees
Tuo kaikki, mitä kaipaat täällä. Kohtaa
Mua huomen-illall' yhdeksältä Turun
Torilla. Tullaan, joudu, hyvästi!
(vetäytyy taaksepäin patsaan varjoon).
DANIEL HJORT (poistuu hitaasti, huomattuaan Ebba Flemingin).
Neljästoista kohtaus.
Taas sota niittons' alkaa pohjolassa; —
Ja sä, Klaus Fleming, multan' olet maassa!
Väkevä henkes sinä meihin luo,
Ja sydämiimme sitä voimaa tuo,
Joll' lujast' ennen pidit Suomenmaan —
Kun aian virta vyöryi raivossansa
Ja ilmi-kapinassa riehui kansa! —
Vakaana vannotussa valassaan!
Sun säiläs säihkyi, voimas tiettihin
Min Puolast' aikain pohjan äärihin,
Sanastas riippui Ruotsin kruunukin!
Ja hän, kuink' armas, hellä kodissaan
Hän oli; mikä sulo katseessaan!
Oi! maannut olen hänen rinnoillaan.
KATRI (joka on astunut esiin ja kuullut Ebba Flemingin monologin, tekee uhkaavan liikkeen ja on juuri poistumaisillansa, kun Ebba Fleming huomaa hänet ja kavahtaa säikähtyneenä).
EBBA FLEMING (kiljahtaen).
Ah! Ken se on? Kuin tulit tänne?
Hiljaa,
Kuin murheen huokaus iloseuraan, salaa
Kuin valtiasten joukkoon ylenkatse.
Pois kauhistus! Pois sinne, mistä tulit!
Takaisin liian pitk' on Pohjanmaalle.
Sen haudoilt', erämailta terveisiä!
Sua tervehtii sun puolisosi työt.
Viidestoista kohtaus.
EDELLISET. ARVID STÅLARM. OLAVI KLAUNPOIKA. JUHANI FLEMING. SIGRID STÅLARM. VIERAITA. (Ebba Flemingin kiljahtaessa ovat kaikki tulleet sisään ja kokountuneet näyttämön perälle).
Tuo karkoittakaa! (yhtyy toisten joukkoon).
Älkää liki tulko!
Varotkaa mitä tuloss' ompi. Kansan
Te surmaan, kuoloon syöksitten. Mut vaikka
Talomme poltitte ja lemmen voiman
Meist' imitte, niin elää viha vielä!
Se hiljaa mieron teitä luikertaapi,
Se hautain haamut neuvoksensa saapi,
Ovella linnan hiipii, mökkiin saapuu,
Nyt sukukilvet halkee, linnat kaatuu.
Se elää siks kun päättyy verisinä
Työt koston, — ja se viha olen minä!
(poistuu kiireesti).
(Turun tori, perällä tuomiokirkko. Oikealla kädellä kauppapuodin ovi.
Näyttämön keskikohdalla mestauslava. Hämärätä).
Ensimmäinen kohtaus.
Hyvää iltaa, mitä kuuluu?
Ei kehuttavaa näin levottomina aikoina kuin nyt on.
Surkoon lempo. Kyllä aika keinon keksii.
Niin, jospa vaan olis aikaa odottaa. Puolalaista majoitus-väkeä, raskaita veroja, tytöt lukon ja salvan takana, pahoja enteitä taivaalla, sotivia kummituksia ilmassa, merenkulku Ruotsiin estettynä. Uh! senkin seitsemän surua tähän aikaan. Ehkä lisäksi vielä jonakin yönä saamme nähdä linnan tanssivan polskaa tuomiokirkon kanssa munkkiköydellä, jotta kaikki maailmassa olis nurin niskoin, paitsi me molemmat.
Pahaa, ystäväni, on aina olemassa. Jos ei ulkopuolellamme, niin on sitä sisässämme. "Jota ankarammin Herra meitä kurittaa, sitä parempaa Hän tarkoittaa", sanoi isäni eläissään. Samaa saarnaa piispakin. Ette olleet kirkossa viime pyhänä.
Oli muuta ajattelemista, tapasin ruotsalaisen kuuttolaivurin, reippaan poian, näet sä. Herttua on herrat Ruotsissa lannistanut ja kuuluu pian tännekin tulevan.
Niinpä niin, tuotahan kerrotaan. Monta on valtakunnassa herraa nykyään, ja jota useampi kokki, sitä huonompi rokka, ja me se rokka olemme, me…..
Joka syödään, niinkö? Annappas koittaa vaan! Kuulkaas, Jansson, tuolla tapahtuu hirveitä öisin, tuolla hirsipuun ympärillä.
Huh! tulee pimeä jo!
Minun on täytynyt toiseen huoneesen muuttaa vuoteeni, sillä sydänyön aikana kuuluu täältä ulkoa alituista sihinää ja suhinaa, ettei talossa saa lepoa kukaan. Menneenä yönä, kuulkaas Jansson…..
No niin, mitä sitten?
2:N PORVARI (sulkien puotinsa oven).
Oli kuin tuomiokellot olis ilmassa soineet, ja tuossa mestauslavan ympärillä humisi hautavirsi itsestään, eikä kukaan tiennyt, mikä sen vaikutti.
Huh! kolkkoa ja pimeätä täällä ulkona on. Hyvästi, velikulta.
He! etkö tule sisään puhelemaan hetkeks?
Kiitos vaan! Näihin aikoihin viihtyy parhaiten kotosalla, valkean ääressä, vaimon ja lasten luona. Jumala heille kerran parempia aikoja suokoon! Jumalan haltuun! (Menee. Kuu pilkistää pilvien ra'osta ja luo mustia varjoja näyttämölle. Toinen porvari menee puotiinsa ja sulkee oven jälkeensä).
Toinen kohtaus.
DANIEL HJORT (tulee sisään).
"Mull' on se soihtu, joka elos' yöhön
Luo leimun veriruskean", hän lausui.
Sen kuulen vielä, korvissani soi se
Läp' unettoman yön ja päivän hälyn.
Vihdoinko edestäni, kohtalo,
Sä verhos nostat! Isä, äiti, koti!
Suloiset sanat! Lausuani oudot.
Tää onko unta, unta pettävää?
Mun koko sielun' odotust' on, aistit
Yhdeksi sulaa: kuuloks. (kuuntelee) Enkö kuule
Jo askelt', ääntä!
(Tornin kello lyö yhdeksän). Kello lyö!
Kolmas kohtaus.
Miss' olet
Sä, jonka vuoks kakskymment' olen vuotta
Okaissa jalkan' veriin käynyt, missä
Sä tuttava ja sentään vieras, jolle
Ma aseen tuon kuin verenkosto tuiman
Ja sitkeän kuin verivaino?
Tässä
Ma olen, jos mua tarkoitat.
Ken olet
Lupasin ilmaista. Voin enemmänkin,
Voin äitis helmaan viedä sun, ja isäs —
Haudalle.
Voi, jos tuskaa toivotonta
On rintas tuntenut ja sentään petät
Sydäntäin tyhjää valhetoiveilla!
En petä, jos et sinä vaan mua petä.
Mut ennenkuin mä mitään lausun, vastaa,
Sä rohkenetko kaikki hyljätä,
Jot' ennen kunnioitit, unheen yöhön
Kaikk' upottaa, jot' ennen rakastit.
Sä kysyt, rohkenenko. Rohkeutt'
Ei tarve, kun ei taistelua löydy;
Täss' edessäsi sydämen näät vaan,
Jok' ystävyyttä, helleytt' ei tunne,
Jok' iän kaiken janonnut on hiukan
Vaan rakkautta, mut ei sitä saanut,
Jok', yksin jäänynnä kuin linnunpoika
Luodolle autiolle, riutuu pois
Ikuiseen, äärettömään tyhjyyteensä.
Isäni haudan mainitsit, miss' on se?
Vaikk' alla vuorten ja maan perustusten
Hän ois, ne murtaisin ja hengelläin
Sydämen kuolleen henkiin virkistäisin!
Vait! ettei voimat viimeisetkin haihdu,
Jotk' alta hulluuden ja murheen olen
Täks hetkeks säästänyt.
Siis jatka, lausu
Isäni nimi, että sointu sen
Mua virvoittaisi!
(Tarttuu käsin häneen ja katsoo häntä silmiin). Ethän
valhettele!
Ei piru tekis niin!
Mun näköiseni
Jos valhe on, niin valhetta on totuus.
Edessäs taivaan tähtivaloss' seison.
Niin totta kuin tuon laen Luoja loi,
Niin totta kuin se seitsenkertaisena
Synteimme yli seitsemästi repee,
Niin totta päivän selvää totuutta
Nyt sulle lausun, huutain isäs nimen:
Pentt' Ilkkainen.
Sen nimen olen kuullut.
Niit' oliko hän, joita linnan luoliin
Klaus Fleming surmas rangaistukseks' siitä,
Kun häntä vastaan kapinoitsivat?
Voi! tuomion ma itse kirjoitin.
Se isäs veli oli. Isäs kaatui,
Kun vielä olit lapsi järjetön.
Talonsa kaukan' oli Pohjanmaalla,
Nyt pedot, käärmeet käy sen raunioilla.
Tuoss' alla hirsipuun hän makaa; kolmeen
Palaiseen lyötti hänet mestaajallaan
Klaus Fleming.
Tuossa! Haa! Mun kasvattajan'
Isäni surmamieskö?
Mahtava
Ja vapaa talonpoik' ol' isäs. Sotaa
Venättä vastaan käytiin. Päämies silloin
Klaus Fleming oli; — talonpoikaistalot
Hän täytti huoveillaan; se korska herra,
Näet, meitä vihas, niinkuin mekin häntä.
Näin ilkkuin sodan verisoihdun piti
Hän taiten vireill' yhä, sytyttääkseen
Näin taloihimme hädän murhatulta.
Sun synnytti täll' itkun aiall' äitis.
Ma muistan illan niinkuin eilisen,
Pois riihess' oli isäs', koton' istui
Sun äitis', imettäin sua rinnoillaan,
Ja ensikerran luoman huomas, joka
Sydämes kohdall' on, ja aatteli
Se mitä ennustais se käärmeenkieli,
Kun hillitön miesjoukko Flemingin
Verillä tahrattuina sisään ryntäs.
He riihess' oli isäs luona olleet
Ja vaatineet sen viljan, mikä sodan
Ja vainon jaloist' oli hälle jäänyt,
Hänt' oitis luomaan heidän säkkeihinsä.
Mut Pentti, tuollaist' ei hän kärsinyt,
Röykkeimmän joukosta hän ilmaan nosti
Ja veriin maahan paiskas. Isäs väki
Pois riihest' ajoi muut. Nyt alkoi kiista.
Soturit voitettihin. Pakotiellä
Ja meidän miesten vainoomina, mursi
He isäs taloon. Nyt ei sanat eikä
Käs'-voima auta, keihäät vaan ja nuolet.
Yks sotureista silloin käsilleen
Sun otti, ikkunaan sun vei ja huusi:
"Se nuoli, minkä meihin käännätten,
On tämän lapsen surma."
Sun äitis vaipui maahan tainnoksiin,
Ja kun hän heräs, tuless' oli tupa,
Valittain palaneella kynnyksellä
Sä makasit; hän otti sun, lens' savun
Ja liekin läpi — taloon sai — siell' isäs virui
Nyt verissään, ja tulten ratinassa
Soi kaukaa sotamiesten pilkkanauru.
Sen selvään kuulen, näen tulenkin
Ja talon, metsän, — pellon oikealla.
Haa! muisto leimahtaa kuin tulipalo
Yöss' synkässä, joss' ennen hapuilin.
Apua saivat sotamiehet, pakoon
Väkemme läksi, isäs haavoiss' oli,
Ja nuo, jotk' alkoi ryöstöll', ylläköllä,
Ne murhapolttoon päätti voittotyönsä.
Nyt muistan metsätien, yön myrskyisen.
Ma hiljaa vaimon olkaan nojasin
Ja mustain kiharoiden kanssa leikin.
Ol' äitis tuo. Hän isääs Turkuun seuras,
Tää sotureista kantamaan kun pantiin
Luo Flemingin.
No niin?
Niin, murhasta
Ja kapinasta syytettynä, kun
Flemingin miehilt' omaisuuttaan turvas,
Hän rautoin tuomittiin ja hirsipuun
Häpeä-kuolemahan. Polvillani
Flemingilt' armoa ma turhaan pyysin.
Mies julma kylmästi mua silmiin katsoi
Ja kääntyi — meni pois. Täss' on' se paikka,
Joss' isäs veri syyttömästi virtas!
Täss' on se paikka, johon hengetönnä
Sun äitis vaipui tuskissansa! Tässä
Yön pimeässä kalpeaksi itki
Hän poskensa ja harmaaks' suri päänsä.
Täss' ilmaan hän sua isätöntä nostain
Huus' surmaa, surmaa Fleming murhaajalle.
Hän tässä järjen valon kadotti,
Ja halutonna metsämailla kulkein
Söi pettua ja kyyneleitään joi.
(Kuu pilkistää hetkeksi pilvien ra'osta ja luo heihin valoansa).
Mun äitin', äitini, se sinä olet!
Pois luotani, viel' et sä poikan' ole!
Mua kuule loppuun, sitten sua kuulen.
Tien varrell' istuin kerran näin, Klaus Fleming
Ohitse ajoi uhkein joukkoineen,
Ja puolikuolleena sä haikealla
Makasit rinnallain. Ja tuntui silloin
Kuin kaikki hyvät ihmiset maan päällä
Ois kuollein' olleet. Kuollut oli Luoja,
Ja taivas mustan murhevaipan kääri
Ylitse kaiken kuolleen maan. Tääll' yksin
Mun rinnassani sydän sykki. Tunsin,
Kuin unissa, sun kuolleeks. Sielun teki
Niin hyvää tuo. Yö armas hulluuden
Sydäntän' ympäröi kuin lääkitys.
En sitten enään tiedä kuinka kävi,
Vaan — sin' et enään rinnoillani ollut;
Ja näin ma jälleen Pohjanmaalle jouduin —
Jumala tiesi kuin.
Ah! silloin mun
Tielt' otti Fleming. — Onnen sallimusta!
Talomme raunioilla sitten istuin
Ja kauniit laulut linnun virsiin lauloin —
Niin kauniit laulut! Yhden vielä muistan:
"Verihin sortui puolison',
Pyöveli kistun vieress' on,
Myrkkyä haudat kasvaa".
Kuin tyyni hävittää tuo synkkä näky
Sen hiukan arvon, jonka annan vielä
Ma Flemingille.
KATRI (tointuen jälleen).
Flemingille, sanot!
Sen syntikirjaa viel' en loppuun pääsnyt.
Se muista: sukus hävitti hän tyyni
Kun Pohjanmaa nous' yksin voimin hänen
Ijestään sortamahan. Pentti Pouttu,
Sun enos, setäs Matti Ilkka ovat
Tän pölkyn päällä mestatut, tai nälkään
Tapetut linnan synkkiin vankiluoliin.
Ei jäljell' ole koko Pohjanmaalla
Ei ainoaa sun isäs' ystävää.
Nyt sotketulla pelloll' aura ruostuu,
Veristä rantaa vastaan aalto huokaa,
Takassa tuli kylm' on, hiilus musta,
Ja pyhyytenä autiona kirkko.
Jos minne silmäät Suomeen, rehoittaa
Vaan linnapihat sekä kirkkopihat,
Ja kukkasetkin haudoilla ne kuiskaa:
Kostoa Flemingille viime polveen!
Se huuto taas mun järjilleni toi,
Teroittui silmä, muisto heräsi,
Ja sinut muistin, muistin kuinka hiivin
Ma luotas pois, niin ett'et kuulis, kuinka
Sylissä Flemingin sun sitten näin
Tien polvekkeessa tomuun katoavan.
Ma sinut etsin, näin sun, tunsin sun,
Mut koskaan äidin helmahan en sulje
Ma poikaa, jot' on Fleming kasvattanut,
Ennenkuin oikeutensa hän näyttää.
DANIEL HJORT (lankee polvilleen ja paljastaa rintansa).
Kas käärmeenkieltä rinnassain ja helmaas
Mua sulje!
Linnaan takaisin!
Oi äiti!
Enemmän vihaat sä kuin rakastat.
Ma rakkaudesta vihaan. Poikan', ota
Tuo sormus. Kaarlo herttua, kun oli
Nuor' ruhtinas hän, isälles sen antoi,
Kun tämä herrain päivill' uljaast' ajoi
Ja voittosasti kansan asiaa.
Se sormus häntä seuras kuolinhetkeen,
Sun perintös se on.
DANIEL HJORT (koeteltuaan sitä).
Se rinnoillani
On lepäävä, uutt' elinvoimaa tuova.
Nyt äitiseni! (avaa hänelle sylinsä).
Kun sä ensin näytät
Ett' olet kansan laps. Siks hyvästi!
Niin, kiellä multa helmas', äiti, kiellä,
Niin kauan kuin tää nimi mull' on vielä,
Niin kauan kuin mull' on tää pukukin,
Mi silkistä on tehty Flemingin,
Niin kauan kuin sen vallan virkaa teen,
Mi kansan syöksi nälkään, orjuuteen, —
Niin, äiti poikaas' älä katsokaan,
Niin kauan kuin hän pilkkaa sukuaan,
Siks' kun kaikk' entis-olot riistävi
Hän muististaan, siks hyväst', hyvästi! (lähtee).
Neljäs kohtaus.
KATRI (yksin).
Hän lähtee! Mitä sanoin? tein? Mun voiman',
Voimani raukee.
(Hapuilee hirsipuuta ja syleilee sitä vainoksen tavalla).
Tuolla käy hän, poikan' oi!
Kas, kiharoihin mustiin loistaa tähdet,
Ja muoto kasvaa korkeaks kuin yö,
Oi armas, elämäni, aurinkoni,
Syliini palaa!…… Hän ei kuule enää!
(Vaipuu tainnoksiin mestauslavalle).
(PIISPA EERIKKI SOROLAISEN lukuhuone).
Viides kohtaus.
EERIKKI EERIKINPOIKA (istuu ja kirjoittaa. Raamattu ja muutamia muita kirjoja pöydällä).
ARVID STÅLARM (astuu sisään).
Hyv' iltaa, herra piispa! Häiritsenkö?
Ei, ette ensinkään. Tää työt' on, jota
Ma jatkaa saatan milloin tahansa.
Suloista taivaan oppia ma tässä
Selitän kansalle; ja kunhan vaan
Mun sydämessän' asuu Herran rauha,
Ei mailman riidat häiritä mua voi.
Työt' oivaa, hyödyllistä! Minusta
Tok' ette oikein tee, kun vetäytte
Pois valtakunnan asioista, joissa
On älyt, voimat tarpeen nyt, jos koskaan.
Jok' ihmisell' on toimens' elämässä.
Niin mullakin, ja siitä Luojaa kiitän.
Jos sallitte, niin lopetan sen lauseen,
Jok' äsken, tullessanne, kesken jäi.
STÅLARM (piispan kirjoittaessa).
Te vasta kenraal' ootte, herra piispa.
Valkoinen pärmä tuo on sotakenttä,
Joss' esiin teidän käskystänne marssii
Pien', uhkahurskas, musta sotajoukko.
On läkkipullo leirinä, ja sielu
Se rahapaja, josta runsaan palkan
Saa kullass' uskollinen miehistönne.
Niin leikitten kuin lapset leluillaan,
Ja ette lainkaan kysy kuink' on laita
Hävinneen suuren valtatalouden.
Mut sanokaapa, kenraali, ken on
Tuo vihamies, jok' antaa huolta teille,
Min että mitään muuta ette huomaa?
PIISPA (asettaen syrjään pärmäpaperin).
Pimeys, pahuus, itsekkäisyys on se,
Joss' ihmislapset haparoi; ja nuo
Kun kerran sortuu, silloin, sodanpäämies,
On enemmän nuo mustetilkat tehneet,
Kuin miekkain vuodattamat verivirrat.
Te vanha houkko! Aian ohi lentää
Näin tahdotten te, kunnes koston siipi
Sivaltaa teidät arvaamatta maahan.
Mit' aattelette? Mitä vaaraa mulla?
Olette hurskas, jalo mies. Te ette,
Kuin moni papeist', ole koittaneet
Yllyttää kansaa kuningasta vastaan,
Päin vastoin rauhaan sitä kehoittaneet,
Kun vaan sen voitte. Teidän toimestanne
On kaikiss' aian vaiheiss' Suomen kirkko
Niin tyynnä, arvokkaana ollut. Ketään
Siis valtakunnan papistost' ei pidä
Niin kunniassa kuningas, ja ketään
Niin herttua ei vihaa kuin juur teitä.
Niin, paha kyllä! Jälkimäisen tiedän.
No, kuulleet olette kai myös sen huhun,
Mi laumannekin säikyttänyt on,
Ja kadut, torit niillä täyttänyt?
Tuon huhunko, mi taasen käy, ett' tuloss'
On tänne herttua? No, mitä sitten?
Vai niin! — Ma tulin teille turvapaikkaa
Tarjoomaan linnassa.
Mä kiitän, mutta
Sit' en kai tarvitse. Mun linnan' on
Tää huone, turvattomuus aseeni.
Siis yksin jäädä tahdotte?
En yksin;
Mull' uskon' on ja seurakuntani.
Min' olen kirkon mies. En riitojanne
Mä ymmärrä. Mun tehtäväni on
Vaan kirkostamme torjua niin hyvin
Ne vaarat, joilla harha-oppineen
Sit' uhkaa Sigismund, kuin nekin keinot,
Joill' aikoo vallan-ahnas herttuamme
Sit' astinlaudaksensa käyttää Ruotsin
Kuningas-istuimelle. Näätten siis,
Ma herttuata peljätä en huoli,
Jos hän mua pelkääkin, kun väärin tekee.
Ma Sigismundin suosiot' en etsi,
Jos hän sen tarjookin, kun oikein teen.
"Äl' usko valtoihin" on lauseeni,
Sä Herran ääntä tunnossasi seuraa!
STÅLARM (nousten seisaalle).
Kuin sitten sanoopi se tunnon ääni?
Te, Stålarm, ette sitä kuulla siedä.
Tok' anna kuulla, hyväll' olen päällä.
No, jos niin tahdotte! Kuin veljen veri
Maan alta Kainille huus kostoa,
Niin kansan veri huutaa teille myös.
Min' olen itse halvan kansan laps,
Sen kanssa kärsin, lohdutin, kun taisin;
Mut jos vois linnan vankiluolat haastaa,
Maan sadat hirsipuut jos kielin lausuis,
Niin kauheita ne kertois siitä, kuinka
Te herrat täällä harjoitatte valtaa; —
Viel' onko halu kuulla tunnon ääntä?
Jo riittää, herra piispa! Mun ei syy.
Klaus Fleming joskus liian kovaks' yltyi,
Ja voishan paljon olla tekemättä.
Mut näinkin ollen, yhtä unhoitatte,
Kun kovin kohdeltiin, niin rangaistiin,
Kun rangaistiin, niin rangaistihin rikos,
Jos teist' ei hurja kapina lie hyvää.
Ha! ha! vai tuo se tunnon ääni? Vastaan:
Ken leikkiin rupee, leikin kärsiköön.
(Tykin laukauksia kuuluu kaukaa).
Vait! mitä kuulen? Linnass' ammutaan.
Kuudes kohtaus.
EDELLISET. OLAVI KLAUNPOIKA (sotaan varustettuna).
Pois linnaan riennä, Stålarm! Mentyäs
Tul' lentotieto Kastelholmasta,
Se valloitettu on ja ystävämme
Salomon Ille, vouti, vangiks tehty.
Ja tuskin tointui viestintuoja, kun jo
Merestä laivat nousi.
Herttua onko
Laivalla itse?
Joukkoineen hän käynyt
On maalle Helsingissä. Häntä vastaan
Nyt viemään sotajoukkoamme riennän.
Voi hyvin, jos ei tavata, ja puista
Mun puolestani kättä Juhanin.
(Olavi Klaunpoika lähtee).
Hyvästi, herra piispa, kiire kutsuu.
(Stålarm lähtee).
Seitsemäs kohtaus.
PIISPA EERIKKI SOROLAINEN (järjestäen papereitansa).
Ken leikkiin rupee, leikin kärsiköön,
Ken miekkaan tarttuu, miekan kautta kaatuu;
Kaikk' ohjatkohon Luoja! — Mihin jäinkään?
(Rupee kirjoittamaan).
(Näyttämö kuvaa linnaa aivan muurien lähellä. Vasemmalla kädellä kanuunareikä, sen vieressä sotamies, palava sytytin kädessä. Oikealla kädellä näyttämön edustaan päin tyhjät lavetit).
Ensimmäinen kohtaus.
No, miks' et laukaise sä?
Tyhmä oisin,
Jos en ma vartois. Tavaraa niin oivaa
Kuin ruuti, suott' ei tuhlata.
Niin kyllä!
Tuon laivan näättenkö? Se meitä yhä
Lähestyy. Kohta kääntyy keula. Silloin
Vast' ammutaan! — Ei ennen! — Saatte nähdä
Kuin masto maahan rymähtää ja päänsä
Menettää perämies.
Ja mitä sulla
On häntä vastaan?
Lysti kysymys!
Hän on, kuin minä, sotamies.
Ja siksi
Sä ammut hänen?
Samoin hän mun tekee.
Ja miksi?
Siks' ett' aivan samoin minä
Teen hälle.
Miksi?
Lempo tiesi miksi!
Jos tahdot tietää, tiedän minä syyn.
Samaten minä; käsky kuuluu: ammu!
Ei suinkaan, ystäväin. Jos Stålarm käskis
Sua lyömään pääsi murskaks tuohon muuriin,
Niin päätäs sentään ensin pudistaisit.
Ei, mutta hän, hän herttuan on puolta,
Jok' ystävä on halvan rahvaan, jota
Sä, rahvaan lapsi, tyyni ylenkatsot.
Hän tahtoo kirkon väärät menot poistaa,
Sä niitä puoltamalla taivast' etsit.
Hän jesuitoit', aatelia vihaa,
Ja sinä heitä tyyni rakastat.
Siis oikein teet, kun heidän hyödyksensä
Sä tulet tapetuks ja tapat. Ammu!
Mit' on tuo puhe?
Kuules, mik' ol' isäs?
Se teit' ei koske.
Talonpoik' ei suinkaan!
Sä talonpoikais-herttuata vihaat
Ja väkens' ammut. Keula kääntyy. Ammu
Tuo tyhmä perämiesi, jonka herra
Vaan halpaa alhaisoa suosii.
Itse
Se tehkää, tuoss' on sytytin.
Äl' usko!
Jos sotamieskin olisin kuin sinä,
Vähästä palkastas en sitä tekis,
Kaks kertaa vähemmän, kuin mitä nauttii
Nuo herttuan miehet ilman tunnon vaivaa.
(vetäytyy syrjään).
Mit' aikoi hän? On Jumala tai piru
Tuon mustan takin alla. Kaiken voiman
Hän multa vei. No, onneks myöhäistä
On laukaista. — Kaks kertaa vähemmän
Kuin palkka, minkä herttua maksaa! — Mitä
Se minuun koskee? Jos ei mennyt ois hän,
Niin murskaks hänet löisin. — Kumma puhe!
Nyt mitä teen? Kun oikein oudot mietteet
Tulevat mielehen, niin paras niist'
On hyvän veikon kanssa keskustella.
(lähtee).
Toinen kohtaus.
DANIEL HJORT (tulee sisään, istuutuu laveteille ja katsoo sotamiehen jälkeen).
Siin' alku oli, — liekö myöskin loppu?
Kolmas kohtaus.
DANIEL HJORT (itsekseen).
Oh! neiti Sigrid! Kah kuin kalvas on hän.
Pien' enkel' liipottaapi siipiään,
Kuin ruumiitten ja verten yli oisi
Hän kulkenut, tai vankiluoliss' ollut
Juhanin lempivirttä säistämässä
Kalskeessa rautain. Oiva aate! (ääneensä) Terve
Te murheen laps!
(itsekseen) Sanoinko murhalapsi?
Kuin jaksat, Daniel?
Kiitos, hyvin kyllä,
Jos lukuun unta kauheat' en ota
Jot' illall' eilen näin.
Se kerro sitten!
Näit alttarin sä ehkä, jonka luo
Tul' impi hiljaa, siihen uhrin laski,
Ja uhri oli sydän. Levotonna
Pysyä alttarill' ei tahtonut se,
Mut taivahan tul' enkelit ja uneen
Sen vihdoin tuutivat, ja sulle, joka
Siin' olit läsnä, sanoivat he: älä
Herätä tuota huokauksillas,
Suo lepo, rauha sille.
Kaunis uni!
Mut min' en nää niin kauniit' unia,
Ma hurmehisen mestauspölkyn näin…
Mut tuota ette ymmärrä, ja paras
Se onkin, jos ei pahint' oisi, että
Tuo teidän kerran täytyy ymmärtää.
Sä sekavasti puhut.
Sekavuushan
On aian merkki, sekavuus se yksin
Elämän arvoituksen selvitys.
Ei, rauha, sovinto.
Sep' arvoitusta,
Ett' arvata vaikk' arvoituksen osaat,
Sit' ennen yhä hämmentää vaan tahdot.
Kas siinä mutka.
Neljäs kohtaus.
Juhani!
Sä, Sigrid!
Tääll' aivan surman keskellä? Käy linnaan!
Min kirkkaast' aamu paistoi ikkunaan,
Niin tyyn' ol' aalto, metsäkin niin vaiti,
Ett' ulos mielin.
DANIEL HJORT (itsekseen).
Mielilintu on se,
Mi verkkoonsa mua viettelee. Saas nähdä,
He eikö yhdess' ansaa viritä?
SIGRID (jatkaen hiljaa Juhani Flemingille).
Silloin näin mä täällä
Tuon Daniel raukan. Kaikki tunnet; tee
Hänt' ystäväkses, ole hyvä hälle,
Hänt' unhottamaan saata…
DANIEL HJORT (joka on kuunnellut).
Mitä sanoin?
Täst' oivaa tulee. Rakkaus onneton
Noin Daniel raukan hämmentänyt on;
Jos linnass' on hän, tai sen ulkopuolla,
Se yhtä on, ken tuosta viitsis huolla.
Mä jätän teidät nyt. (lähtee).
Viides kohtaus.
JUHANI FLEMING (silmäillen Sigridin jälkeen).
Kuin kevät-taivas
Tuon tytön sielu on, niin puhdas, kirkas,
Ett' tuntuu siinä pienin pilven varjo.
Hjort, voitko pahoin?
Tahdotteko auttaa?
Sä työtä puutut, sielus tyhjäst' uupuu,
Ajatus väsyy, mieli karvaaks käy.
DANIEL HJORT (itsekseen).
Tuo omans' olis papiksi, niin voisi
Es'-isäin synnist' itsellensä saada
Hän päästökirjan.
Tahdotko, niin puhun
Ma Stålarmille että miekan sulle
Ja paikan hankkii hän. Sä yhtä hyvin
Näyt miekkaa voivan käytellä kuin kynää.
Sep' oivaa pilaa! Miekkaa minä! Pelkään
Ett' toveriin ma harhass' isken.
JUHANI FLEMING (painavasti).
Voiko
Noin katkeroittaa lempi lemmen?
Onko
Ohdake kukka, valkoinenko korppi?
Mi tarkoitukses?
Kaikk' on siinä, kuinka
Sit' aatellaan.
Noin ei käy miehen surra.
Jos onni vihamiehemme on, olet
Sä onnenlaps, sill' ystäväs on suru.
Sen voima ota henkes palvelukseen
Ja koita unohtaa!
Unohtaa, — mitä?
Mitätön tunne.
Voi, kuink' ootte hyvä!
Ha! ha! kuin helppoa on olla hyvä.
(nousee istualtaan ja lähtee pois).
Tuon miehen muutoksess' on jotain kummaa
Ja luonnotonta, jot' en ymmärrä.
Jotakin särkynytt' on katseessa,
Ja puheesta viel' enemmän sen huomaa.
Vaan miksi häntä aattelen? Hän eikö
Tylyllä pilkan naurull' ystävyyttäin
Hylännyt. Paras on kun hänt' ei huomaa.
Kipunsa itserakkautt' on vain,
Ja muiden kylmyys lääke tehokkain.
Kuudes kohtaus.
JUHANI FLEMING. ARVID STÅLARM. UPSEERI (kulkien muurilla). Myöhemmin
SANANSAATTAJA.
Se pursi, joka rauhalipull' äsken
Päin linnaa riensi, nyt on lähell' aivan;
Nyt muurin luo se laskee.
(astuu muurilta maahan)
He mit' aikoo?
Se viesti laivastost' on, joka hiukan
Lorulla meitä huvittaa, sill' aikaa
Kun jyryks sotamelu hankkii.
Lausuin
Terveiset Scheelin, ilmoitan ma, että
Lähellä Helsinkiä herttua Kaarle
Maajoukkonne on voittanut ja lyönyt.
Hyvillä avaa tämä linna siis,
Ja luovu Sigismundist' aioissa,
Jos tahdot armon saada.
Mitä kuulen?
Maailmaa jyrkkä sallimusko ohjaa?
Takaisin tervehdi ja sano, että
Lähellä Helsinkiä herttua Kaarlen
Maajoukkomme on voittanut ja lyönyt,
Ja että varoillaan hän olkoon siis,
Jos tahtoo pelastaa hän laivastonsa.
Niin sano, hän mua yhtä hyvin uskoo,
Kuin minä häntä.
Tuota vastausta
Teilt' odotin mä, röykkeältä; kuulkaa
Siis mitä lopuks lausun. Kauemmin
Jos uhkamiellä meitä ärsytätte,
Niin miehet ne, jotk' amiraali vangiks
Sai Kastelholmista, hän mestauttaa,
Ja teille varoitukseks kaakinpuihin
Päät naulituttaa silmienne eteen,
Näin veriseltä puhe-istuimelta
Ja hirmukuolemalla teille oman
Tulevan tuomionne ilmoittaakseen.
Siis miettikää. On niiden henki kaupan.
Mik' ilkityö noin julman koston vaatii!
Hävystä puhdas lippus punehtuu,
Sun sanoistas sen pyhyys tahraantuu.
Kun sydämestä siinneet oikeudet
On arvan heitoll' arvon, vallan kanssa,
Niin halpa äyri aian arpapöydäll'
On ihmishenki. Minä uhraan heidät,
Kuin he mun uhraisivat vaadittaissa.
Sä alas laske lippus valkoinen,
Ja riennä pois, jos tahdot henkes säästää.
Ainoinen vastaus moiseen puheesen
On uljas, hengen päälle käypä vastus.
Saat röykkeä sä rangaistuksesi;
Poiss' armo, sääli nyt on. Hyvästi!
(astuu maahan muurin taakse).
Nyt aukealle astukaamme, josta
Hyvästi voimme nähdä toiseen rantaan.
He, taivaan nimess', eivät rohkene
Noin väkivaltaa tehdä vangituille.
(Stålarm ja Juhani Fleming lähtevät).
Seitsemäs kohtaus.
DANIEL HJORT (tulee sisään).
Kain miekkavyö kun veljens' Abelin
Löi kuoliaaks ja, tuskissansa työstään,
Jumalan hylkäämäks tuns' itsensä,
Tek' itselleen hän kuvan, uhrin sille
Sytytti, ja sen Kunniaksi kutsui.
Oi herttaist' epäjumalata! *Herraan*
Vivahtaa *herttainen*, ja maassa herra
ol' ensimmäinen Kain. Mies älykäs!
Niin konstikkaaks sen kuvan loi hän, että
Siin' itseänsä jumaloi, kuin oisi
Se räyskää peililasia, ja viel' on
Se pystyss' yhä. Kunnia, sun tähtes
Mä elän, kuolen! — "Kunnia, sun tähtes
Ma veljen murhaan!" "Suuri kiitos, teidän
On kunnia!" Se Jumal' ivaa täynn' on!
Ja maailman se kahlehissa pitää.
Seth niminen ol' Abelilla veli,
Tuo miksi Kainille ei kostanut? —
Hän oli raukka! Miks ei hiipinyt
Hän Kainin linnahan ja veistään syösnyt
Selästä puhki hamaan maksaan asti?
Hän aikoi ehkä, linnaan hiipikin,
Näk' epäjumalan ja hurmaantui
Ja maahan lankes katuvaisena.
Hän oli raukka! Eikö niin, te haamut
Veriset? Eikö niin, te henget kaikki,
Jotk' ette näissä hirmuluolissa
Saa rauhaa, jossa luunne, raudoissa
Viel' yhä, pimeässä loistavat! —
Kostoa! kostoa! — Ma hiljaa tulen;
Ja salaa, vaiti, miekatta ma kuljen!
Ens yömme minun ensipäivän' on! (lähtee).
Kahdeksas kohtaus.
ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING kohtaa EBBA FLEMING'in.
Tekeillä tääll' on julmaa. Toiseen rantaan
Koneita hirveitä on pystytetty…
Niit' älä katso! miehuuttamme murtaa
He tahtovat, mut tuosta se vaan yltyy.
Nuo jalot uhrit saavat, Jumal' auta,
Komean kunnia-ammunnan ja seuraa
Matkalle toiseen maailmahan. Ylös
Soturit! Tykkein luo! Nyt kaikki muurit
Vihasta leimuellen hehkukoot! (menee).
(Tykin laukauksia. Näyttämö kirkkaaksi valaistuna).
Tuo sekö kunnia, se seppel vainen,
Jok' antaa sankarille ikimaineen?
Miss' on nyt ritaristo Ruotsinmaan?
Ja vanha, hurskas kansa, missä vaan?
Sanoppa, Ebba Fleming, rasittaako
Noin julma teko meidän asiaamme?
Se kiellä vaan, niin jalopeuran voiman
Ma saan, ja miekan joka sormen päähän,
Ja joka terään liekin! —
Taisteluun!
Niin! Taisteluun ja vihaan, kostohon!
Pois rakkaus, hellyys! — Suomi onneton!
(Lähtee. Ebba Fleming seuraa häntä).
(Amiraali Soheelin päämaja vastapäätä Turun linnaa. Oikealla kädellä edustan puolella asuinhuone. Ilta. Kuutamoa).
Yhdeksäs kohtaus.
KAKSI herttuan SOTAMIESTÄ (käyden asuinhuoneen edustalla).
No, puhu nyt jotakin.
Minä ajattelen.
Mitä sitten ajattelet?
Ajattelen laulua.
Ja minä ajattelen linnaa … se haraa vastaan kuin kilpikonna. Tiedätkö, mikä kilpikonna on, hä? — Se on eräs kapakalan laji, näetkös, joilla on läpitunkematon kuori, ja niitä täytyy hiilillä paistaa, ennenkuin siitä lähtevät. Toivon että herttua pian tulis tänne, niin saisimme lämmittää heitä sekä maan että meren puolelta.
Miltähän siellä sisällä näyttänee? Suomalaiset osaavat noitua, näetkös.
Käyttäkööt mitä keinoja tahansa, ilman kansan rakkautta eivät seiso lujassa herrat. Huuh! kun kerran raju-ilma hyökäisee, niin tuossa he makaavat kuin myrskyn kaatama metsä.
Haluttaispa tietää miten kotonamme on laita, tuolla laaksossa jokien tuolla puolla.
Rustholliasiko nyt taas ajattelet? Kiitos Jumalan, että vaan olen talonpojan renki, eikä muuta miehellä kuin palkka, korpraalius, tyttö ja vapaus.
Nyt on elon aika parhaillaan. Tahdotko kuulla lauluani?
No, laulahan sitten, mutta reipas se olla pitää!
Kymmenes kohtaus.
Miss' amiraali? Hänen luokseen tahdon!
Äläpäs, poikaseni, mitä hänestä tahdot?
Se ei sua koske. Päästä sisään taikka
Lävistä rintani. Se yhden tekee.
Yhdestoista kohtaus.
EDELLISET. AMIRAALI SCHEEL (astuu ulos asuinhuoneesta).
Mik' ompi täällä? Ken se siellä vahdin
Lävitse tunkee, häiriten mun untain?
En ole, mikä olen. Linnast' en
Ma tule, vaikka tulen sieltä. Mull' ei
Nimeä, vaikk' on kakskin. Päivän vanha
Ma olen, vaikka iältä jo mies,
Ja tuhansien arvoinen tok' olen
Ma teille, herttuan, kansan asialle.
Hämärä, kumma puhe, josta vaan
Voi päättää, että linnast' oletten,
Tän aian hullulasta. Ken teit' uskoo?
DANIEL HJORT (ottaa esiin sormuksensa).
Sä sormus, tule puolustajaks mulle!
Oi, jos täss' olis herttua, kuin te,
Ja hälle antaisin, kuin teille nyt,
Tän sormuksen, hän tietäisi sen arvon.
SCHEEL (tarkastelee sormusta).
Se herttuan on vaakuna.
Tuon antoi
Hän kerran muistoks isällen'; sen perin
Ja sen kanss' isän veren, asian
Ja koston perin.
Seuratkaa, niin saamme
Likemmin haastaa. Mukaan, sotamies!
(Scheel, Daniel Hjort, ensimmäinen sotamies menevät asuinhuoneesen).
Kahdestoista kohtaus.
2:N SOTAMIES (yksin).
Se merkitsi jotakin. Tuolla miehellä on pahat mielessä, jos ei meitä, niin muita kohtaan. — Huh! kolkko on kuudanyö ja hiljainen kuin hauta. Laulan lauluni (laulaa).
(Lauletaan kuin: O, Wermeland, du sköna, j. n. e.).
Nyt kodiss' istuu kulta ja kangasta vain
Hän helskyttääpi lientäin kaipaustaan.
Ja lähtiessä pyssyn ma taatolta sain,
Se aioist on ensimmäisen Kustaan.
Se olkahan mua koskee, kuin harras veikkonen,
Ja poikani sen saapi taas, kun itse vanhenen,
Sen saa hän, jos elän vaan niin kauan.
Nyt heinä tehty ompi ja ruista niitetään,
Oi, Luoja, sä sato runsas saata!
Ja jos en tule jällehen, niin tanterelle jään;
On kunnialla kuolleen helppo maata.
Se maamies kehno ompi, jok' ei käy auraltaan,
Kun vapautta, uskoa maassa poljetaan.
Oi Jumal' avuks herttuan ja Ruotsin! —
Kolmastoista kohtaus.
TOINEN SOTAMIES. DANIEL HJORT (tulee asuinhuoneesta). Myöhemmin SCHEEL.
Nyt sopimus on tehty. Joka miehen
Nyt sanoilla ja kullall' lumoan,
Ja linnan voiman voimassansa murran.
Viel' arvollas sä sitten kerskaa!
SCHEEL (tulee asuinhuoneesta).
Kullan
Te jätitten. Täss' on se. Onni myötä!
Teit' unhota ei herttua. Hyvää yötä!
(menee takaisin asuinhuoneesen).
Hyvästi elo entinen. Nyt kuudan,
Yön kalpea ja paha omatunto,
Sä maan yö-unta häiritsevä aave,
Itseäs epäilevä, kurja valo.
Sä teistäni yön helmass' älä kieli. (lähtee).
2:N SOTAMIES (laulaa toistamiseen laulunsa viimeisen värsyn).
Nyt heinä tehty ompi ja ruista niitetään,
Oi, Luoja, sä sato runsas saata!
Ja jos en tule jällehen, niin tanterelle jään;
On kunnialla kuolleen helppo maata.
Se maamies kehno ompi, jok' ei käy auraltaan,
Kun vapautta, uskoa maassa poljetaan.
Oi Jumal' avuks herttuan ja Ruotsin! —
(Linnan suuri sali. Aamurusko loistaa sisään ikkunoista ja valaisee esineitä näytöksen alkupuolella).
Ensimmäinen kohtaus.
JUHANI FLEMING (makaa nukahtaen ja käsi kääreessä eräällä sohvalla näyttämön vasemmalla puolella). EBBA FLEMING (nostaa silmänsä hänestä ja katsoo ulos).
Jo alkaa päivä, yö on vihdoin mennyt,
Yö pitkä, neljä päivää lakkaamatta
Sodittuamme; mutta kuin se alkaa!
Minusta, ruhtinatar tähtien,
Sä aurinkoinen, kasvos käännä pois!
Ma huoliin vaivun vaikertain, — ja tuolla,
Tuoll' ulkon' yhtä jäykkänä kuin ennen
On vihollisen laivasto, ja meille
Ei purtta kylmä aalto avuks tuo,
Ja ystäväimme kohtalosta sanaa
Ei tunkea voi tänne. — Vait! hän herää.
JUHANI FLEMING (herää ja nostaa ruumistaan).
Oi unta herttaista! Niin vilpas, raitis
Nyt olen.
Unta näitkö?
Sulaa rauhaa
Ja kirkast' onnea! Ma Kuitiass' olin.
Kuningas sinne tuli luokseni,
Kun kansan kanssa viljavainioilta
Ma rauhan ensi kultaa korjasin.
Kaikk' oli toisin: uljaat puistot, missä
Nyt jylhät metsät on; suot kuivatut
Ja pelloks tehdyt; kainalooni tarttui
Nyt kuningas, ja näin me astuimme
Tuon juhlaks vaatetetun joukon kautta,
Ja kukkasia tiellen viskeltiin,
Ja lakit hurraa-huudoill' ilmaan lensi,
Ja minuun katsoi Sigismund ja huokas
Ja sanoi: kanssain valtakuntaa vaihda! —
Noin uness' itseään voi mielistellä
Ja tuossa elon haamuss' unhoittaa
Kaikk' elon huolet. — Sotajoukost', äiti,
Viel' eikö tietoa?
Toinen kohtaus.
EDELLISET. ARVID STÅLARM (joka äsken on tullut sisään). Myöhemmin OLAVI
KLAUNPOIKA.
Tän' yönä viesti
On tullut; huolettoman vahdin ohi
Sen tänne päästä onnistui.
Miss' on se?
STÅLARM (osoittaa Olavia, joka astuu sisään).
Tuoss'.
EBBA ja JUHANI FLEMING.
Olavi!
Niin valitettavasti!
Ja joukko?
Voitettu ja hajonnut,
Ma itse milt' en vangiks joutunut.
Ma turhaan huudan palkkasotureita,
Ja ko'ota koitan noita hajonneita;
Jos pettureit' en poistaa olis tiennyt,
Mun kahleiss' olis herttuan luo he vienyt.
Miehuutta ystävät! Jos elänyt
En toivoss' ois, niin täss' en olis nyt.
Me kestäkäämme mieheen viimeiseen,
Meit' onni kiusaa, kiusa kiusaa vastaan!
Viel' linnamme se seisoo murtumatta,
Mut kuinka kauan! Kapinoita alkaa
Väestö, tykkimiesi niskoittelee
Eik' ammu; petos, meitä kietoin, täällä
Nyt hiipii.
Eikä Puolast' apua.
Sua Sigismund!
Me jäämme kuitenkin.
Me? Mitä olemme? ja mitä voimme
Me, hyljätyt ja unhoitetut täällä!
Haa, Sigismund, näin palkitaanko meille
Sua kohtaan osoitettu uskollisuus!
Voi, jos vois riistää pois tuon kehnon tunteen,
Jonk' äidit heikot meihin imetti,
Jok' ajaa lasta isääns' suosimaan,
Arvossa pitämään sen heikkoutta,
Ja lumipäästä pilkat torjumaan;
Tuon halvan tunteen, joka hurjimmallaan
Tok' on, kun alamaisen nöyryyttää se
Kuninkaan eteen, tätä jumaloimaan
Maan isänä ja maineen turvaajana!
Tuot' ett'emme, kuin herttua ja muut,
Me sortaneet, näin kapinallisuuden
Mehuiseen maahan kylväin itsekkyyttä,
Ja roskakansan riemuitessa siitä
Nyt niittäin sadon; — silloin emme tässä
Näin yksin seisois toivoin pettynein
Ja hyljättyinä, miellä särkyneellä!
Näin haasteleeko Stålarm, Stålarm, pylväs
Maan ritariston, kuninkaamme turva,
Klaun ystävä ja Suomen itsenäinen
Ja vankka kalpa!
Kiitoksia, Ebba!
En unta ole saanut kahteen yöhön.
Pois heikkous: kuningas mua vaatii! Ylös,
Väsynyt aatos: tulevaisuus kutsuu.
Sun tahdon voittaa, luonto!
(Olavi Klaunpojalle) Kuinka sanoit?
Joukkomme voitettu! Meist' yksin riippuu
Siis kaikki. Mutta toivokaamme Puolast'
Apua vielä. (Upseereja tulee sisään).
Tuoss' on päällyskunta,
Min viime neuvonpitoon tänne kutsuin.
Kolmas kohtaus.
Te linnanportillenko asetitte
Sotiovanhukset, ja tuohon ulos
Muut sotamiehet?
(Melua näyttämön takana).
Itse vastaavat he.
DANIEL HJORT (itsekseen).
Tuo soittokuntani on tuo, ja kappal,
Jot' aljetaan, on teille kuolinvirsi.
Salassa yltyy nurku, heidät tuskin
Sain järjestykseen. Herttuan puolellen
Yön pimeässä osa mennyt on jo,
Ja muiden suhteen sanoa on työläs,
Kehenkä luottaa voi.
No, hyvä! pian
Me tuosta selvitään. Kaikk' ohdakkeet
Eritkööt nisust' itsestänsä!
(avaa ulkoparven ovet ja puhuu siitä alhaalla seisoville).
Miehet!
On kerrottu ett' teidän joukossanne — — —
(Melu yltyy).
Vait! viekkaat konnat, valanrikkojat,
Te uskopattoiset, jotk' arkamielin
Parempain povest' uskalluksen viette,
Toverit kehnot, luulettenko että
Me teitä kaipaamme. Ken tahtoo, matkaan
Vapaasti menköön. Väljiks linnan portit
Nyt tehkäät, että moinen saasta-ilma
Pois virtaisi ja meit' ei turmeleisi!
(poistuu kiireesti ulkoparvelta).
Tuot' uskoa en voi, en tahdo. —
Katso!
JUHANI FLEMING (katsoo ulos ikkunasta).
Sekaisin aaltovat he. Portillen
Tiheät joukot syöksee. Turhaan koittaa
Heit' estää harmaat sotavanhukset.
Ei saa heit' estää.
Paljon uskallat sä.
Vaan käden katkon, jonka velttous
Sydämeen muuten levitä ois voinut.
Nyt neuvonpitoon.
Pahempia syit' on
Kuin alakuloisuus. — Jos väärin luulen,
(luoden silmäyksen Hjorttiin)
Niin totta ei nuo kalvaat kasvot puhu.
Toverit! Onko teissä ketään, jota
Haluttaa mennä herttuan puolellen,
Niin vapaasti sen lausukoon ja tehköön;
Ken tänne, näätten, jääpi, sillä muuta
Ei neuvona, kuin kunnialla kuolla.
(Äänettömyyttä).
Teiss' onko ketään, joka herttualta
Jotakin toivoopi ja sopimusta
Siis äänestääpi?
1:N UPSEERI (osoittaen kirjoitusta ulkoparven yläpuolella).
Non illo percet
Tempore dextra reis.
Siis ystävät!
Vaikk' uskommekin Sigismundiin pettyi,
Vaikk' omat miehet meidät hylkäsi,
Niin kuollen herttualle näyttäkäämme,
Ett' uskollisna vielä kuninkaalle
Ja toisillemme, hänen vehkeitään
Yksmielisesti torjumme. Ja kun
Viimeiset tuohon kynnykselle kaatuu,
Ja herttua kun sisään riemuiten
Nyt syöksee, mies ja soihtu vaan on tarpeen,
Ja linna raukee, peittäin voittajan.
Näin näiden holvein raunioihin hänen
Ja tappiomme hautaamme — ja turvass'
On Sigismund ja Ruotsin valta-istuin. —
3:s UPSEERI.
Eläköön Sigismund! Sua seuraamme.
Eläköön Sigismund! Eläköön Stålarm!
Se paljastetuin miekoin vannokaa,
Esi-isäinne ja kunnianne kautta!
KAIKKI (paljastavat miekkansa).
Sen vannomme.
Siis jäljellä nyt vaan
On arvan ratkaista ken holviin lähtee.
Ei tarpeen. Käteni mun sodast' estää,
Se soihdun toki kantaa jaksaa. Mulle
Se toimi uskokaa.
Niin käyköön. Sulle
Me kunniamme samass' uskomme. —
Nyt ijäisyyteen rauhass' säälikööt
Kaikk' itseään. Tääll' yhtykäämme sitten,
Iloisin mielin, tunnoin kirkkahin,
Viimeiseen taisteluhun voimaa tuomaan,
Maan, kuninkahan viimemalja juomaan.
Eläköön Stålarm!
(Upseerit lähtevät pois vähitellen).
EBBA. FLEMING (syleilee Juhania).
Poikan' armas! (Stålarm lähtee).
Äiti,
Pelastaa täytyy Sigrid.
Se on totta!
Sä häntä seuraa, tule äidiks hälle.
Juhani! Parempi on lohduttajaks
Muu vaimo kuka tahansa. — Ei, täällä,
Kuin Indian uljaat lesket, tahdon kuolla
Ja lentää liekist' uhrirovion
Mun puolisoni helmaan, maineen maahan! (lähtee).
Neljäs kohtaus.
JUHANI FLEMING. SIGRID STÅLARM (tulee sisään puettuna talonpoikais-tytöksi).
Mik' on nyt, Juhani? Mua isä käski
Pukeimaan näihin vaatteisin ja sanoi
Ett' täältä pois mun täytyy lähteä.
Tylyjä kasvoja nään kaikkialla
Ja synkkää katsetta. Mit' ompi tämä?
Miks isä pois mua tahtoo, Juhani?
JUHANI FLEMING (koko kohtauksen aikana lempeästi ja sydämellisesti).
Me muut, me tänään kuolla aiomme.
SIGRID (nöyrästi).
Ja sen vuoks — — —
Pois sun lähetämme täältä,
Sua tuossa puvussa ei tunneta,
Siks kunnes ystäväimme luo sä ehdit,
Ja helppo matk' on tuosta poikki lahden,
Johonka ani harvoin luoti eksyy.
Mua jospa kohtais se! — Ja tahtoani
Et lainkaan kysy…
Vastaa, Sigrid, suoraan: —
Kun kätes mulle annoit, annoitko
Sen rakkaudesta? —
Syytä epäilykseen
Olenko koskaan antanut?
Et suinkaan!
Mut sydän syit' ei punnitse niin tarkoin.
En tiedä, mutta — — sano, Sigrid — voitko
Sä rakastaa?
Niin hartaast' en kuin sinä.
Suloisiin silmiis suo mun katsoa.
Sä minuun katso. Sano, tänne jäämään
Jos vaatisin sua, kuolemaan mun kanssain,
Noist' ilo juur' ei loistais — eikö totta?
Sä siihen ehkä myöntyisit, vaan sitten
Lisäisit: "täällä huoneess' ilma on
Niin raskas"… Muistatko?
En!
Muistat kyllä.
Voi, Sigrid! Jos et mua rakastanut,
Miks annoit kätes, miks et sanonut:
En lemmi sua. Silloin en sua oisi
Niin kauan vaivannut, kuin tietämättä
Nyt tehnyt olen.
Taivaan Luoja!
Sua
En nuhtele, päinvastoin itseäni.
Hyvästi, siskon'! Onnelliseks tullos,
Jos toisen löydät, ken sun ansaitsee;
Mua ystävänä muista!
Juhani,
Pois älä mua lähetä. Jos kuolla
En ansaitsekaan kanssas, muuta toki
Kuin kuolemaa en toivo.
Miksi? Syyskö
Se on, jos min' en sulle rakkaamp' ole
Kuin joku toinen. Sydämes kuin voi se
Niin kova samass' olla ja niin hellä!
Hyvästi! Onnellisna kuolen nyt;
Vaan sin' et kuolis niin.
SIGRID (itsekseen).
Jos rohkeneisin
Hänelle kaikki ilmoittaa!
Nyt lähden
Venettä valmistamaan matkaas varten.
Hyvästi siks! (lähtee).
Juhani, viivy! Ah!
Hän lähti, ei mua kuullut. Jumalani!
(peittää kasvonsa käsillään).
Miks minut hylkäsit ja heitit mun
Sydämen häijyn valtaan! — Seppeltä
Kas tuossa neitseen kuvan luona! Sama
Mä lienkö, ken tuon taannoin sitoi? Niin,
Kuin kuollut kukka tuoreen kaltainen.
Viides kohtaus.
SIGRID (huomaa Daniel Hjortin).
Hän!
Ken noin häijyks pukenut on teidät?
Jos teit' ei miellytä tää puku, liioin
En mieltänne ma ole kysellyt.
Teill' onko neulakirja suussa, neiti?
Suloisen, puhtaan kukan karvainenko
On kova, kirkkaaks vuoltu helmikivi?
Karitsan villa suden pennull' onko?
Ja valkaistussa haudass' onko päivää? —
Miss' ompi neiden peili?
Viime kertaa
Nyt yhdess' ollaan ja noin haastelette.
No, muuta sitte. Kaunis valhehaamu,
Ken olette?
Jos teille pahoin tein ma,
En sitä aikonut.
Kun piru kiusaa,
Hän kiusaa haamuss' enkelin.
SIGRID (astuen poispäin).
Oi Luoja!
Niin rukoilkaa! Se sopii. Menkää pois
Ja rukoilkaa, muuks' sydäntänne älkää
Te käyttäkö, se nimeänne tahrais.
Sanoja käyttäkää, jotk' aaltoaa
Maast' aina taivaasen, ja rukoilkaa,
Rukoilkaa, ehk' on Luoja kuitenkin
Yht' armias, kuin hän on hurskaskin. (Sigrid menee).
Kuudes kohtaus.
DANIEL HJORT (yksin).
Mä teidät surmaanko ja itseni
Ja herttuan ja kaikki yksiin liekkiin? —
Se loppu riidan ois ja kaiken loppu,
Maa rauhaa sais, ja tuonen paksu viitta,
Mi kestää viimeisehen tuomioon,
Se peittäis salaisuuteni ja kaikki
Niin ystäväin kuin vihollisten synnit…
Haa, silmäs vilkkuu, kalpa kuoleman,
Jok' yli tuhansien päiden heilut
Hiuskarvalla mun heikon tahtoni!
Ei, ei! Senvuoks en syntynyt, senvuoks ei
Minussa sorrettujen veri virtaa
Sydämest' aivoon asti kiehuen.
On hornaan taivas syösnyt, voimaa uutta
Maailman sorto tilaan sieltä tuomaan.
Siis, kosto, hengelläs niin täytä sielun',
Ett' ainoastaan sun se tuntee, iske,
Sydämen juureen iske, hurja viha,
Niin että vaan sun käskystäs se sykkii!
Seitsemäs kohtaus.
DANIEL HJORT. ARVID STÅLARM. OLAVI KLAUNPOIKA. JUHANI FLEMING. ERÄS
SOTAVANHUS (kantaen sisään viinipikaria). UPSEEREJA. Myöhemmin SIGRID.
STÅLARM (puheissa erään upseerin kanssa).
Kun olin laps', mull' oli kaksoisveljes,
Jok' aivan nuorna kuoli. Muistan kuinka
Rukoilin haudallansa, ett'en koskaan
Maan mustaan multaan joutuis. Kumma kyllä,
Ett' taitamattomat ja tuulen tuomat
Lapsuuden toiveet usein käyvät toteen.
Nyt, näätten, suoraan ilman kautta mennään
Maan yli oikotietä elämästä.
Pikari tänne! Uljaat sotaveikot,
Eläköön rehellisyys, elon mehu
Ja maineen helmi, pohjaan elon malja!
(Kaikki juovat).
Olavi, laula meille hauska laulu!
Pikari onko kaikilla? Kas tuossa!
(tarjoo pikarin Daniel Hjortille, joka vastenmielisesti ottaa sen).
Laulu.
Pyhä Yrjänä maljan ja miekan mies
Ol' urhokkain.
Hän juoda ja valaa vertahan ties
Iloiten vain.
Käy käessä miekka hän laulellen
Lohikäärmeen luo.
Ja maahan sortuvi hurmeesen
Nyt käärme tuo.
Hei malja miehuuden!
Kööri.
Hei malja miehuuden!
OLAVI KLAUNPOIKA (Daniel Hjortille).
Mit aiot? Pikaris on kukkurallaan. Sä peijaat, Daniel! Maljas! Pohjaan juo! (laulaa):
Pyhä Yrjänä vaimokseen kotihin
Vie prinsessaa.
Kuningas se nyt lausuvi: "kruununkin
Hän kannattaa".
"Ei, mulle kruunusi raskas on,
Pojalles sen suon.
Mut anna, ett' astua kuolohon
Saan eestä tuon!"
Hei, malja kunnian!
Kööri.
Hei, malja kunnian!
(Tykinlaukaus kuuluu).
Jo alkaa leikki. Yks' on värsy vielä.
(laulaa).
Satamäärää vastahan kestänyt
Ol' yksistään.
Hän löi ja hän voitti ja kaatui nyt
Kuin leikillään.
Ja silmin seisovi hehkuvin
Nyt kuningas:
Oi, tuhat henkeä vaihtaisin
Ma miekkahas!
Hei, kuolon malja tää!
Kööri.
Hei, kuolon malja tää!
(Tämän värsyn kestäessä lähtee muutamia upseereja pois).
OLAVI KLAUNPOIKA (Daniel Hjortille, joka aikoo lähteä).
No, Daniel, mihin nyt?
Se teit' ei koske!
OLAVI KLAUNPOIKA (pidättää häntä).
Pettäjä! — Kas kuin kalpenee hän, veikot,
Tuon nimen kuullessaan!
Pois muurillen,
Jo herttua tulee.
Tunnustatko, konna!
Se todistakaa! Syyttömyyten' viskaa
Takaisin omaan kurkkuunne sen nimen.
SIGRID (tulee sisään).
Vai todistusta? — Mitä keskell' yötä
Teit leiriss' amiraalin.
Mitä teinkö?
Sanokaa, koska tiedätte…
Haa, siellä
Siis olit. — — Jos en huomannut hänt' oisi
Hän vielä pettäis…
UPSEERIT (paljastavat miekkansa).
Surma pettäjälle!
SIGRID (syöksee väliin).
Se mahdotont' on! Kuulkaa häntä, kuulkaa!
Mua älkää lähestykö. Miekat alas! —
No niin, ma teidät petin, pettäjät!
SIGRID (vaipuu kiljahtaen Juhani Flemingin syliin).
DANIEL HJORT (jatkaen).
Täss' on se, jonka sanat voiman teiltä
Kuin lehden karisti; täss' on se, joka
Kukisti teidät — ja siit' ylpeilee!
Hengeltä pois! (tunkeuvat Daniel Hjortin päälle; tämä tempaa miekan eräältä upseerilta ja puolustaa itseänsä).
OLAVI KLAUNPOIKA (lyö miekan Daniel Hjortin kädestä).
Ei, toisin rangaistaan hän!
Sua, kiittämätön koira — niin jot' uskoin.
Elosta katkeruus ei koskaan lopu.
Tee hänen kanssaan, Olavi, kuin tahdot.
Mä riennän. Tappelu on alkanut.
(lähtee kaikkien upseerein kanssa; heti sen jälkeen Olavi Klaunpoika Daniel Hjortin kanssa).
Kahdeksas kohtaus.
JUHANI FLEMING (yhä vielä pitäen pyörtynyttä Sigridiä sylissään).
Sua onneton! Haa, kaikki ymmärrän
Ja hän se kurja! nuku, nuku ijäks!
(laskee hänet sohvalle).
(Ruutiholvi, kahden patsaan kannattamana. Toiseen niistä on Daniel Hjort kiinnitetty. Toisen takaa haamottavat ruuti-astiat. Pimeätä).
Yhdeksäs kohtaus.
Mun tänne linnan ruutiholviin kiinni
He kahlehtivat patsaasen. Mun kuolla
Nyt täytyy heidän kanssaan, nähdä täytyy
Kuin soihtu surman herättää, mi torkkuu
Tääll' ympärilläni ja, vait kuin hauta,
Häviöt' uhkaa maalle, herttualle
Ja kansalle. Voi saatanallist' ivaa!
Sa murru kahle, holvit haljetkaa
Mun kirouksestain, jonk' alle lasken
Nuo hirmulaiset, konnat, verenjuojat!
Sä kestät kahle! Halpa, kurja rauta,
Vahvempi, ikuisempi henkeäni!
Ha, ha, ha! — Kuules kuinka holvit nauraa
Minulle, mulle. Kuolo, henken' ota,
Maailman ylenkatseesen mua saata,
Mut säästä, säästä herttua ja kansa!
— — — — — — — — — — — —
Ei äänt', ei lohdutusta! — Kumisten
Kuin tuonelasta tykin huokaus vaan
Käy kautta holvin. Väsynyt on pääni,
Mun aatostani huimaa. Rauhaa, rauhaa!
(vaipuu tainnoksiin patsaan juureen).
Kymmenes kohtaus.
DANIEL HJORT. JUHANI FLEMING. ARVID STÅLARM (palava soihtu kädessä).
Tuoss' soihtu on. Meit' ovat linnan pihalt'
Oville tunkeneet jo. Ryntäämässä
On herttua itse. Pihalla jo on hän.
Kun laukauksen käytävästä kuulet,
Niin sytytä nuo tuossa. Hyvästi! (lähtee).
Yhdestoista kohtaus.
JUHANI FLEMING (valaisee soihdulla Daniel Hjortia).
Hän tainnoksiss' on! Liian hyv' on luonto.
DANIEL HJORT (herää).
(Tähystyvät toinen toistansa kauan aikaa äänettömästi).
Katsahtaa, kurja, rohkenetko minuun!
Kuin omatunto silmän' iskee sinuun?»
Rukoile, silmäs nosta taivaasen!
Sun kätes kuolkoon! — Sitä rukoilen.
Miss' ompi Luoja, kun noin kuolee kurja?
Ei sinun kättäs johtamassa, hurja.
Soi laukaus, kuninkaan ja kruunun suoja!
Pois haihdu, turmion ja surman tuoja!
Sen siitit ja sen kautta henkes heität.
Mut kadotukseen kanssani vien teidät.
Kahdestoista kohtaus.
Se valhe, ilkeä on valhe, meille
Ladottu turmioksi. Hän, hän ei
Sit' ole tehnyt.
JUHANI FLEMING (kylmästi).
Sinä, Sigrid, täällä?
Mit' etsit?
Varmuutta ja kuolemaa.
Näin raukka, nimes häpäiset ja kuntos
Ja isäs! Peitä rikollinen tuntos!
Mit' isä, nimi, kaikk' on häntä vastaan.
Eläissä väärin, kuoloss' ainakin
Vapaasti, suoraan kerran sykkii rinta!
Sua, Daniel Hjort, ma muinoin rakastin;
Työt' ethän tehnyt tuota hirmuisinta?
Niin ethän? vastaa! — Vaiti olet… vaiti?…
Sua rakastin ma muinoin, Sigrid Stålarm.
Vait olen, mieltäsi en murtaa tahdo.
Siis tehnyt olet tuon?
Viel' epäiletkö?
Oi, jos nää synkät holvit raukeaisi,
Ja mielet särkyneet jo rauhan saisi!
Juhani kätes anna. — (Daniel Hjort'ille).
Kurjaa sua!
Nyt halveksimaan opetit sä mua.
Mun janoo miekkani, mut sit' ei saa
Katalan vangin veri saastuttaa.
Totuutta haudan reunall' lausutaan;
Siis kuulkaa kurjan, hyljätynkin ääntä, —
Tuon hyljätynkin, jonka kasvatusta
Komean loistoisuuden nöyräks orjaks
Pidettiin täysin taattuna. Senvuoksi
Tielt' otettiin ma, senvuoks kirjatyössä
Mun voiman' uuvutettiin, tehtiin heikoks
Mun suoneni, pois miekka kiellettiin,
Ja käten' orjaks vapisevaks pantiin
Kevyisen höyhensulan palvelukseen.
Epäilyyn, penseyteen, epätoivoon
Mä kasvatettiin; ja kun hylky tilaan
Näin saivat mun, niin kerskuin loistoaan
Mun kurjaan halpuuteeni vertasivat. —
Nyt luoksen' arvaamaton vieras sai.
Tuon vanhan vaimon muistatten te kai;
Hän poikaans' etsi teidän joukostanne,
Viimeistä lasta kansan sortamanne.
Sen vei hän oman isän haudan luo,
Ja mestauslava oli hauta tuo.
Hän teidän kanss' on loistoss' elänyt,
Kun veljens' unhoitetut, hyljätyt
Raudoissa tuskiansa vaikersivat,
Kun vapautt', oikeutta puolustivat.
Hän teitä vihaa hamaan kuolohon,
Ja poika tuo, — hän tässä kahleiss' on!
Vait!
Kova onni.
Valhetta!
Ei, kuule!
Vihaani oman vihans' äiti liitti,
Ja epätoivon lisäks koston siitti.
Ja sydän halveksittu tyyntyi pian,
Ja usko tuli epäilyksen sijaan.
En miekkaa käyttänyt, vaan sanoja,
En voimaa käyttänyt, vaan viekkautta,
Ja kas, ma sentään teidät kukistin!
Ja vaikka sidotte mun rautoihin,
Totuutta ette rautoihin te saa
Ja vaikka oma syy mun langettaa,
Myös teidät surmaan syöksee taivaan valta;
Ja vaikka hengen viette herttualta,
Te ette valoa voi hävittää.
Niin meidät murskatkaa ja linnaa tää! —
Maailma kerran vaatii palkkiolle!
(Pistoolinlaukaus kuuluu holvikäytävästä. Miekan kalsketta ja ääniä).
Hoi! — Laukaus jo soi, — nyt tuomiolle!
Hei! Herttuan on voitto!
Seis!
SIGRID (tempasee, Daniel Hjortin huudahtaessa, soihdun Juhanin kädestä ja viskaa sen salaman nopeudella kauas pois; se sammuu, näyttämö pimenee. Sigrid vaipuu pyörtyen Daniel Hjortin jalkoihin).
Mun rautan'
Irroita!
Kolmastoista kohtaus.
EDELLISET. ERÄS UPSEERI ja SOTAMIEHIÄ herttuan puolueesta (hyökkäävät sisään, soihdut ja paljastetut miekat kädessä).
JUHANI FLEMING (tempaa soihdun eräältä, mieheltä).
Soihtu tänne!
Kiinni se mies!
(muutamat sotamiehistä tarttuvat kiinni Juhani Flemingiin).
Ah, liian myöhään!
Rautan' irroittakaa!
(Sotamiehet päästävät hänet raudoista).
Pois, holvit särkyy, mielet murtuu! Ilmaa!
Vapautt'! ilmaa! (syöksee ulos).
SIGRID (havahtaen).
Voi mua! mitä tein mä!
(vaipuu uudestaan tainnoksiin).
(Vankihuoneen käytävä. Perällä kolme ovea. Vasemmalta kädeltä tullaan sisään, oikealla kädellä jatkauntuu käytävä syvälle holveihin, josta toinen sivukäytävä kääntyy perälle päin, muodostaen täten pimeän komeron oikealla kädellä peräseinästä).
Ensimmäinen kohtaus.
VANGINVARTIJA (yksin).
Kun olin nuori vielä, olinpa silloin aika velikulta. Hei vaan! Silloin oli hauska elämä, kun olut virtasi Juhani herttuan tynnyreistä ja linna kajahteli juomarahoista ja itse olin nuori, sukkela linnanpalvelija, tyttöjä viis joka sormeen. En ollut vielä kelvolleen nainut, niin tuli tuossa kirje Eerikki kuninkaalta Ruotsista, Juhani herttuan veljeltä, ja herttua joutui lukon ja salvan taakse. Tuskin ensimmäinen poikani kehdossa kirkui, niin tuli herttua pois ja pani veljensä Eerikki kuninkaan sijaansa, ja rupesi itse kuninkaaksi. Sitten saimme loma-aikaa hiukan, kunnes Juhani kuningas lähetti pois veljensä vähän kauemmaksi kuin lupa oli, jos ei luvallista ole laittaa hernerokan avulla veljeänsä toiseen maailmaan. Ihmeeksi vaimoni ja Juhani kuningas kuolivat samana yönä, niin ett'en oikein tiedä, kumpaisen takia täällä koko yön kummitteli. Mutta hurskas ja jumalinen ihminen oli tuo vaimoni sentään, niin että kyllä se Juhanin takia oli, sillä hänen omaatuntoansa vaivasi veljenmurha, näet. Sitten nain minä toistamiseen samana päivänä, jolloin Sigismund, Juhanin poika, tuli kuninkaaksi. Hän ei siinä kauan pysynyt hän, vaikka Klaus Fleming häntä kyllä kovasti piteli kiinni. Siitä aiasta alkain on mulla ollut paljon väkeä täällä, milloin herttuan ystäviä, milloin Sigismundin — ja nyt? — niin täällä käypi, täällä matoisessa maailmassa. Sanoisin niinkuin virsikirjassa sanotaan:
Ah mik' ompi elom' tääll'?
Tuska, vaiva tuskan pääll',
Työ ja meno levoton.
Silloink' kuin se paras on,
jos en itse olis ollut levoton veitikka nuoruudessani. Mutta nyt en luota toiseen enkä toiseen valtaan. Teen tehtäväni, enkä pidä lukua muista kuin haudankaivajasta, sillä hän aukaisee oven toiseen vankihuoneesen, jonka suhteen minun vaan on ala-osastona.
Toinen kohtaus.
VANGINVARTIJA. OLAVI KLAUNPOIKA (tulee valhepupuvussa vasemmalta).
Tekö, Olavi herra? Elättekö vielä?
Vait! Anna minun tavata veljeäni.
Niin, mutta…
Älä virkaasi pelkää. Pelastaa en aivo häntä. Asiansa on hän niin hyvin ajanut, ett'ei hänen tarvitse mitään peljätä voittajan puolelta.
Niin, nähkääs, laita on semmoinen, että minä ja vankihuone olemme yhtä niinkuin te ja teidän miekkanne. Minä olen kova rauta-ovi, kova rauta-ovi vaan, en pane ketään sisään enkä ketään laske ulos. Se on minun toimeni se. Kuollut olisin ma eilen vankihuoneineni, mennyt yhdellä hyppäyksellä aina toiseen maailmaan, mutta auttaisinko tänään tai huomenna ketään sieltä ulos, eipäshän sitä, sellaista ei siedä tunto, en ole koskaan ennen sitä tehnyt.
Sinä se vanha ruostunut tuuliviiri. Annatko minun kohdata Juhania, vai etkö? Minulla ei ole kultaa sinulle antaa, mutta jos niin tahdot, saat itseni palkaks.
Jumala semmoisesta varjelkoon. Väärin te mun käsitätte. Kohdata häntä teidän saaman pitää, mutta tehkää se sievään, sillä herttua on täällä tuossa paikassa. — Tulkaa maalle, Juhani herra, täällä on mies, joka tahtoo teitä tavata.
(avaa oikeanpuolisen perä-oven).
Kolmas kohtaus.
JUHANI FLEMING (yrittää syleillä Olavi Klaunpoikaa).
Sä elät veljen', olet vapaa!
OLAVI KLAUNPOIKA (työntää pois Juhanin).
Pois!
Sun haltuus kunniamme uskoimme. —
Kuin teit sä työs?
Mua syytä! Vastaus
Se…
Joutuun! Vastaukses tähden tässä
Nyt kiusaan kuolemaa. Sen vuoksi ryöstin
Häpeän, vihan voimall' itsen' eilen
Ma vihamiesten käsistä, kun turhaan
Me toimes täyttämistä odotimme.
No niin — —
Sä toista puhuttele; murhe
Mult' äänen sortaa.
Kurja pelkuri!
Ja tuo mun veljen' on!
Sä petyt. Pelkur'
En, jumal' auta, ollut!
Vastaa sitten.
En toivo mitään suurempaa, kuin että
Sen luulon kuoletat.
No kuulehan!
Jos muiden meikäläisten laill' et oisi
Sa pakoon päässyt, viekkaan morsioni
Isänsä jaloiss' olisit sä nähnyt
Te'oistaan mielipuolena.
No, mistä?
Väärästä rakkaudesta kavaltajaan…
No, eihän!
Soihdun kädestäni löi hän,
Ilm' antoi laukaus meidät, herttuan
Soturit sisään syöksi, muut' en muista.
Näin yhtynytkö kaikk' on meitä vastaan!
Nyt näyn ymmärrän, jonk' yöllä näin.
Sä näitkö hänet?
Hän se mahtoi olla.
Ma kalvaan, lumivalkean näin haamun
Kuin terhenen niin hiljaa leijuvan,
Miss' oli muuri merta vastaan korkein.
Sen kiharoilla mustill' loisti kullat
Ikäänkuin seppeleeksi käärityt.
Hän lauloi virttä, jota: laineet säisti,
Ja vakaasti kuin unenkulkija
Hän astui muurin äärtä hohtavaista. —
Luin hiljaa rukouksen, kohti kuljin.
Hän poissa oli, ja kun sinne ehdin —
Vedessä värähteli tähdet vaan — — —
Jos hän se olis ollut! — Etkö nähnyt?…
VANGINVARTIJA (sisäänkäytävässä).
Nyt herttua jo saapuu. Joutukaa!
OLAVI KLAUNPOIKA (tarttuu kädellänsä miekan kahvaan ja katsoo sisäänkäytävään päin).
Pois kaukan' on hän. Kuules, Juhani!
Hän henkes vie. Viel' ei hän sua tunne.
Sukumme viimeinen sä olet. Anna
Mun eestäs kuolla. Puvun vaihdamme.
Sa hiivit pois.
En, Olavi, en koskaan!
Sun täytyy. Muista nimeämme!
Sinä
Sen edest' elä! (menee sisään vankihuoneesensa).
Kuolo meidät perii,
Jos ette riennä! — Tuonne holviin menkää.
Sen varjossa ei kukaan teitä huomaa.
OLAVI KLAUNPOIKA (kätkeytyen).
Sokea sattumus, siis ystäväni
Viel' ollos! Viel' ei ole aika kuolla!
Neljäs kohtaus.
VANGINVARTIJA. HERTTUA KAARLE. AMIRAALI SCHEEL. Myöhemmin ERÄS UPSEERI.
Siis tänne olet viedä käskenyt
Sä Daniel Hjortin?
Niin hän itse tahtoi.
Kun hänet raudoist' irroitimme, syöksi
Hän heti holvista, ja tuskin kuullen
Mun sanojani, joilla rauhoittaa
Hänt' yritin ma, paeta vaan tahtoi
Pois linnasta, siks kunnes vihdoin tänne
Hän suostui vetäymään hiljaisuuteen.
Valoisimmassa huoneessa hän täällä
Nyt Teidän Armoanne odottaa.
Sä kummaa kerroit hänestä ja sentään
Niin todenlaista. Jalon riemun tuopi
Se sieluhuni, samalla kuin täytyis
Mun sua nuhdella siit', että käytit
Niin miettimällä tätä nuorukaista.
Ylevä herttua!
Ma tiedän, mitä
Sanoa aiot. Tänne anna sormus,
Min hältä sait, ja jonka muka annoin
Ma muinoin hänen isälleen.
SCHEEL (antaa herttualle sormuksen).
Täss' on se.
HERTTUA (ottaa sen käteensä).
Niin, minä tunnen sen. Kaikk' epäilys
Puheensa totuudesta haihtuu nyt.
Tuo sormus, mitkä muistot herättää se!
Kun annoin sen, nuor' aivan olin silloin,
Enk' aavistanut mihin olin luotu.
Mut silloin jo ol' uljaat tuumat mulla,
Rakastin hartahasti isäni
Jaloa työtä, Ruotsin vapautta,
Verestä kukkaa, puhjennutta tuskin,
Ja vihast' usein puistin voimatonna
Ma nyrkkiä, kun veljieni löyhyys
Ja ahnas aateli ja palkkapapit
Työt' uljast' yrittivät kukistaa. —
Mun aikan' tuli, tuli myrskyn lailla,
Ja myrskyn lailla pohjolasta perkaan
Pois aurehen, mi saastuttaa sen ilmaa,
Ja muran kaiken, mit' on maalla sen.
Mun voitto on, ja niin sit' aion käyttää,
Ett' yksikään ei sitä multa kiellä.
Mun tuomio, ja niin sen langetan,
Ett' armo hellivä ei kirvest' estä.
Mun Ruotsi on, ja kruunun sen ma saan,
Kun rauhaan, voimaan olen saanut maan.
(kääntyen Scheelin puoleen).
Scheel! Onko neuvoskunta kokoon pannut
Jo syytöksen ja tuomion?
SCHEEL (antaa hänelle kahdet paperit).
Täss' ovat.
HERTTUA (silmäillen niitä).
Maanpetturi ja hengentuomio.
(antaa takaisin Scheelille kirjoitukset).
Hyv' on — tai oikein on — ja oikein käyköön!
ERÄS UPSEERI (tulee sisään ja antaa herttualle kirjeen).
Me miehen Puolast' yllätimme, jolla
Ol' Arvid Stålarmille tämä kirje.
HERTTUA (ottaa kirjeen).
Vai Sigismundilta! Nyt hän sen saakoon.
(Upseeri lähtee).
Mies! avaa ovi Arvid Stålarmille
Ja anna hälle tuo. (jättää kirjeen vanginvartijalle.
Scheelille) Pois syrjään tulkaa!
(vetäytyy syrjään Scheelin kanssa).
Viides kohtaus.
EDELLISET. ARVID STÅLARM (vasemmanpuolisesta ovesta).
Esille tulkaa, päämies. Minulla
On kirje teille. (antaa sen).
Sigismundilta!
Kuin kuollehelle! "Armas Arvid Stålarm…
Sua kiitämme… me kyllä soisimme…
Apua lähettää en ole voinut…
Ma epäilen jos… unen multa vie
Se veri, jot' on turhaan vuodatettu…
Hyvästi Ruotsi!… Ennen puhtaan opin
Ma pidän sekä kruunun menetän…
Sen ennen vihamiehen haltuun annan…
Kuin maani häviöstä syytä kannan…
Sen Luoja kääntäköön… mun luoksen saa…
Sua kuninkaasi Puolass' odottaa…"
Se puuttui. Isän sydän murrettuna,
Ja maine oman lapsen tahraamana,
Ja voitettuna, vankina; — tää vielä.
(peittää kasvonsa kirjeellä ja alkaa horjuen palata vankihuoneesen).
HERTTUA (kuolemantuomio kädessä).
Myös täss' on kirja, teitä koskeva, —
Ei kuninkaalta, mutta isänmaalta.
Te täällä, herttua! Tuon kirjan tunnen,
En sitä nähdä huoli, vastaan vaan:
Ma kuninkaallen' olin kuuliainen.
Sä viimeishetkeen väijyit henkeäni
Ja kunniaani, — lue kuolemas!
En pyydä armoa. Työ lopuss' on,
Maa teidän on, Sigismund meidät hylkäs.
Siis paras mun, kun astun kuolemaan.
(notkistaa toisen polvensa).
Tok' armahtakaa pientä joukkoa,
Mi jäljell' on mun lippukunnastani.
Mun oli käsky, miehuus oli heidän.
Ja isänmaata jos te rakastatte,
Sen hyväks säästäkää sen jalot miehet.
Teit' armahdin ma kerran, silloin sanoin:
Voi sitä, joka tämän armon rikkoo,
Ma palajan ja poiss' on silloin sääli. —
Täss' olen nyt, ja sanani se pysyy.
Nimenne kastakaa siis verehemme,
Ja ett'ei jälkimailma teitä säälis,
Se kastakaa myös vereen Flemingin!
Sä röyhkeä! Suus kohta kuolo tukkii!
Vie hänet vankityrmään takaisin. —
STÅLARM (menee vanginvartijan viemänä takaisin vankineesensa).
Scheel! Tunnetko sä nuoren Flemingin?
Se, minkä kuullut olen, näyttää että
Kovilla miehill' lempeät on lapset.
Jalona, nuorna, viatonna tuli
Perinnön vuoks hän tänne Varsovasta,
Ja ryhtyi sotaan vasta nyt. Hän ei
Kuin toiset, sulkiessaan linnan meiltä,
Valaansa teitä kohtaan rikkonut.
Mut hän se ruudin aikoi sytyttää.
Hänt' uljuus, nuoruus siihen houkutteli. —
No niin, tuo tänne hänet. Tahdon koittaa,
Mit' oivaa Flemingiltä voipi oottaa.
Kuudes kohtaus.
HERTTUA. SCHEEL. VANGINVARTIJA (tuo esiin) JUHANI FLEMING'in (jonka jälkeen hän ja Scheel vetäytyvät peränpuolelle).
JUHANI FLEMING (itsekseen).
Tuo siis on hän, niin kuninkaani muoto
Kuin himo kunnian on kunniata
Ja valtaa väkivalta.
HERTTUA (itsekseen).
Tuo siis poika
Klaus Flemingin, sen ainoan, mi mulle
Voi vetää vertoja, tuon uskaliaan
Ja lujan, ankaran kuin minä itse,
Ja jota vihaan jälkeen kuolemankin.
JUHANI FLEMING (itsekseen).
Niin helpoks onnen aikaan tuntui kuolo.
Nyt, sydän, kaikk' kuin kadotit sä, kuinka
Viel' elämästä kuiskata voi toivo!
Luo kuninkaan jos käyn taas, palatessa
En ole sama mies kuin lähtiessä.
Juhani Fleming! Kuulin että ootte
Vähemmän syypää tuomioon kuin muut.
Siis — käykää lähemmäks — jos tahdotten
Vapaana mulle palvelukseen tulla
Ja jättää Warsovan ja Sigismundin,
Niin sovinnon ja armon merkiks tuossa
Ma käten' annan.
Teidän Armonne!
Niin kalliiks kuin tuon jalon tarjon katson,
Te yhtä kalliiks arvatkaa se tunne,
Mi haudan reunall' eestäni nyt puhuu:
Ei syytä saaliista, miks hylkäisin
Ma rakkaan kuninkaani sekä häntä
Niin kiittämättömästi pettäisin.
(notkistaa toisen polvensa.)
Ma muut' en voi, kuin nöyrimmästi pyytää
Vapaata, jalomielist' armoa.
HERTTUA (kolkosti naurahtaen).
Ja mitkä ehdot määräät, sinä kuoloon
Tuomittu tuomari, jott' armoni
Sä jalomieliseksi tunnustaisit?
Olenhan vankinne, mua rangaiskaa;
Maanpakoon isänmaasta saattakaa.
Näin annan teille puolen elämätä,
Mut sanaani ja kuningast' en petä.
Miks kahta polvea et notkista?
JUHANI FLEMING (nousee seisoalle).
Sen Jumalalle yksin teen ja sille,
Ken Hältä vallan sai, sen kunnian
Suon Jumalalleni ja kuninkaalle.
Sä kyllin näytät, että isäs luonnon
Ja korskan mielen olet perinyt,
Ja varoitat, mit' olis oottaminen,
Jos elää saisit.
Teidän Armonne,
Ma vannon…
Puolin sydämin sä vannot
Ja puoleks polvillas ja puolin mielin.
Mun armoni sä hylkäsit. En luota
Ma lupauksiin. Mestauslavan luona
Tapaamme toisemme. Jää hyvästi! —
Nyt Daniel Hjortin luo. Mua seuraa, Scheel!
(Menee Scheelin kanssa keskimäisen perä-oven kautta, jonka vanginvartija avaa.)
Siis kuolema! Vaan unta haihtuvaa
Ol' eloni, ja jälkeä en yhtään
Ma jätä maailmaan. Oi, raskast' on,
Niin raskasta on sentään nuorna kuolla! —
Seitsemäs kohtaus.
JUHANI FLEMING. VANGINVARTIJA. OLAVI KLAUNPOIKA (astuu esiin).
Ma lähden nyt. Sull' onko tointa, jota
Voin täyttää?
Terveisiä äidilleni,
Ja laita Sigrid siunattuhun multaan.
Hyvästi! —
Hyvästi!
Jos ette lähde,
En takaa kuinka käypi.
Hyvästi!
(menee vankihuoneesensa)
Jo tullaan, kuulkaa!
Huoleti!
(Vanginvartija avaa oven. Olavi Klaunpoika kätkeytyy sen taakse).
Kahdeksas kohtaus.
EDELLISET. HERTTUA. SCHEEL. DANIEL HJORT (astuvat sisään avatun oven kautta).
Mit aikoo
Hän mulle tehdä? Näyttää siltä kuin hän
Mua halveksis.
SCHEEL (Daniel Hjortille).
Te jäätte jälkeen. Halu
Teill' onko jäädä?
Minä tulen. — Tehkööt
Kuin tahtovat, en pelkää heit', en ketään.
(Herttua, Scheel ja Daniel Hjort poistuvat vasemmalle).
OLAVI KLAUNPOIKA (seuraamaisillaan heitä).
Viel' elän minä, teitä seuraan tiellä,
Yks toimi mull' on tehtävänä vielä!
(menee kiireesti toisten jäljissä).
(Aukea paikka linnan läheisyydessä. Turun kaupunki kaukana perällä.
Oikealla kädellä kunnas).
Yhdeksäs kohtaus.
EBBA FLEMING (jota taluttaa) piispa EERIKKI EERIKINPOIKA. HERTTUA KAARLE (kohtaa heidät).
No, teidänkin nään vihdoin, herra piispa!
(luoden silmäyksen Ebba Flemingiin)
Niin näytte tehneen tok', ett' eduksenne
Tää yhtymys ei kääntäis mieltäni.
Siks' en täss' olekaan. Ma surevaista
Vaan lohdutan ja ylpeätä neuvon.
Jos jälkimäistä ennen olis tehty,
Teilt' edellinenkin nyt säästyis, — silloin
Ei verta eikä kyyneleitä nyt
Ois vuotanut mun tähteni niin paljon.
Ja tänne Teidän Armoanne tuonut
Ei muu kuin petos.
Oikeutettu kosto,
Jonk' oma siitti väkivaltanne.
Se teille, Teidän Armonne, on vallan
Etuisa tekosyy.
(Kellonsoittoa).
Te korska rouva, olette onneks vaimo! Muuten soisi
Nuo kellot teillenkin. (lähtee).
Ah, kuolonkellot! —
Oi armoa!… ei, voiton lisäks ei
Hän saata ryöstää kyynelt' äidin kurjan.
Se helmaan valakaa sen ystävän,
Jok', ehkä kovin koitteleekin meitä,
Tok' unheesen ei nöyrää mieltä heitä.
Mua kummullen nyt viekää. — Kiitos, rauhaan
Nyt tahdon jäädä. Menkää, sitä toivon.
Ma tahtoanne kunnioittaa tiedän.
Jos tarvitsette, lähell' olen tässä. (lähtee).
Kymmenes kohtaus.
EBBA FLEMING (yksinään kunnaalla. Turun kaupungin kansaa kulkee vähän päästä näyttämön perän poikitse).
Kuin huoletonna juhlapuvussaan
Nuo joukot käy. Meit' ei nyt kukaan kuule.
Vaan kellot yksin kuuluu. Hautaan soittaa
Ne kaiken sen, mit' armast' oli mulla.
Nyt sammuu kunniamme viime loisto,
Nyt murtuu viime jäännös vallastamme,
Nyt suvustamme viimeinen käy kuoloon,
Ja se mun ainoa on poikani;
Ja hauta, johon vaakunamme särkyy,
On mestauslava! — Meit' ei kuule kenkään.
Ei edes Luoja. Taivasta mun sielun'
Ei saavuta. Maan puoleen vaan se horjuu.
(kallistuu kummun puoleen, peittäen kasvonsa).
Yhdestoista kohtaus.
KATRI (nousee kummulle Ebba Fleming'in takana).
Siis tuli vihdoin koston päivä. Katso! —
EBBA FLEMING (äskeisessä asemassaan).
Ken on se? — Neuvo mulle rukous,
Mi taivaan saavuttaisi.
Nosta silmäs!
EBBA FLEMING (nostaa silmänsä).
Ah! sama vaimo!
Nouse ylemmäksi,
Käy katsomaan kuin kuolee poikas!
Mitä
Tein sulle, ettäs näin mua sorrat?
Mitä
Tein minä, että sä mun sorrit?
Lähde,
Jos olet äiti! —
Minä kerran olin,
Mit' olet sinä nyt, nyt minä olen
Mit' olit sä.
Erici!
Puolisosi
Vei isäni ja puolisoni hengen.
Erici! (Kellon soitto taukoo).
Kahdestoista kohtaus.
EDELLISET. Piispa EERIKKI SOROLAINEN (tulee sisään).
Ja nyt pois on poikas.
Voi!
Ja minun poikan' teille surman toi.
Vait, ken sä lienetkin, ja muista; kosto
Ei ole ihmisen.
Kolmastoista kohtaus.
EDELLISET. HERTTUA. SCHEEL. HERRASMIEHIÄ, herttuan seurueesen kuuluvia.
Turun KANSAA. SOTAMIEHIÄ. DANIEL HJORT.
Nyt päättyi työmme.
Mut ennenkuin me jätämme tän paikan,
Joss' ompi valtakunnan rauhan hinnaks
Niin paljon verta täynnyt vuodattaa,
Yks toimi mull' on tehtävänä vielä.
Käy viereheni, Daniel Hjort! Jos työsi
Teit suosion tai kullan pyynnöstä,
Niin, vaikka henkeni ja linnan sillä
Sa pelastit, sun hylkäisin ma töines;
Mut tekoos kun ma entist' elämääsi
Ja sukukuntas sortotilaa vertaan, —
En tätä kansaa rakastanut ois,
Sen mökeiss' olisin ma viekastellen
Vaan istunut, jos kiroisin sua. — Ota
Siis kädestäni isäs sormus jälleen,
Ja jott'ei mikään entisaikain muisto
Nimeesi jäisi, valikoitse uus,
Ja jott'ei herjata sua kenkään tohtis,
Saat tämän miekan. Niin sa sitä käytä
Ett' Ilkan poiasta saan kunniaa!
DANIEL HJORT (ottaa vastaan miekan, silmäellen yleisön puoleen.
Itsekseen).
He kuin mua katsovat!
Mun poikan'!
Äiti!
Nyt rintaas minut paina, peitä pääni,
Ett' ei mua kukaan nää, se povees peitä,
Ja lemmi mua, lemmi!
Hän — tuon poika!
Se tott' on siis. Jos vanhurskas on taivas,
Miks minuun vaan sen kosto lankee!
(Hälinää ja liikettä kansan joukossa).
Neljästoista kohtaus.
EDELLISET. KANTAJIA (kantaen paaria, joilla Sigrid Stålarm makaa valkoiseen hameesen puettuna, kultakoruja otsalla; meriheiniä on hameesen istunut ja takertunut kiharoihin). OLAVI KLAUNPOIKA (astuu kansan joukkoon).
YKSI KANTAJISTA (sisään astuessaan).
Tilaa!
Uponnut tyttö!
Tytär Stålarmin!
Ah! Hän se on! (äänettömyyttä). Noin kävikö sun sitten! (hurjasti) Pois! kuolleet viekää maille kuollehitten!
(Kantajat vievät pois paarit).
DANIEL HJORT (äidilleen).
Nyt, äiti, onnellinen ollos taas!
Kaikk' katkeruus nyt poista rinnastas,
Kaikk' entisaikain synkät muistot poista!
Kas herttuaa! Kas, päivä kirkas loistaa!
Nyt kosto, viha, vaiva, kaikk' on mennyt!
Nyt uudestaan sun tähtes elää saan.
Mit' ollut on, se saata unheesen nyt.
Työt jalot mielessäni hehkuu vaan.
KATRI (keskeyttäen).
Sua pahoitinko?
Mua? Ethän vainen!
Sit' aikaa muistaa vaan, mi vihdoin koittaa
Ja kansaa, joka vapauden voittaa! —
Pahaako — mulle? Ei! Mua kutsuu maine,
Ja valmis olen sitä nauttimaan.
OLAVI KLAUNPOIKA (käsi miekan kahvassa).
Kun täys' on vilja, niin se leikataan.
DANIEL HJORT (Katrille).
Ma toimiin ryhdyn uljaan', uhkamiellä.
Viel' en mä murru. Voimaa mull' on vielä.
Ja pääni minä pidän pystyssä!
OLAVI KLAUNPOIKA (lävistää Daniel Hjortin sydämen, niin että tämä kaatuu).
Tuoss' — oikean saat palkkas, pettäjä!
Ah! —! —! Voi! (kuolee).
Mun poikan'!
Ken se oli?
Fleming.
Se päällä maan sun työs' on viimeinen!
(antaa sotamiehille merkin tarttumaan kiinni Olavi Klaunpoikaan).
Se ennalt' oli tietty uutinen!
(lähtee sotamiesten seurassa).
Laps! herää!
EBBA FLEMING (itsekseen).
Hän on Herran tuomiolla!
Mun syyn' on tuo! Voi kuollut! — Mieli murtuu.
Mun poikan'! Ota minut kuoloon myötäs!
Noin tahtonut en palkita ma työtäs.
Sä portaaks tulit valtiaalle vainen,
Ja murruit heti, jalo nuorukainen. —
(torven toitotuksia kuuluu).
Nyt kuule kansa! Torvet kutsuu meitä,
Mua valtahan, ja rauhan toimiin teitä!
Oi Luoja! Onko tarpeen että kaikki
Maailman tuet, rakkaus, kunto, maine
Ja rehellisyys, horjuvat kuin ruoko,
Ja tuhansittain sydämiä särkyy,
Jott' etehenpäin tuuman verran vaan
Maailma liikahtaisi radallaan.