Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm

HATTU

YKSINÄYTÖKSINEN HUVINÄYTELMÄ

Kirjoittanut
Alfhild Agrell
(Thyra)

Suomennos

Ensimmäisen kerran julkaissut
U. W. Telén & C:o 1909.

HENKILÖT:

TUURE, kasööri.
SIIRI, hänen vaimonsa.
AGNES, Siirin ystävätär.
LIISA, Siirin vanha hoitaja.

Näyttämö esittää yksinkertaista, mutta aistikasta salia, jossa on kolme ovea. Toisella sivuseinällä kirjoituspöytä. Esiripun noustessa TUURE ja SIIRI istuvat kumpikin eri nojatuolissa. SIIRI selin TUUREEN.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

SIIRI, TUURE.

TUURE. Onko sinulla hauska, Siiri?

SIIRI. Erinomaisen hauska. (Hetken vaiettuaan äkkiä pyörähyttäen tuoliansa). Jospa vain käsittäisin, kuinka sinä jaksat istua murjottaa, kuin mikäkin mörökölli.

TUURE. Olen monta kertaa yrittänyt puhutella sinua.

SIIRI. Yrittänyt, niin.

TUURE. No—o?

SIIRI. No niin, ei se riitä, että yrittää; pitää myöskin onnistua.

TUURE. Niin, mikäli minä ymmärrän, niin —

SIIRI. — niin sinä olet epäonnistunut, aivan niin.

TUURE. Missä sitten?

SIIRI. Yrityksessäsi saada minut puhumaan.

TUURE. Sinut? No, sinun järjenjuoksusi on todellakin — — —

SIIRI. Mitä?

TUURE. Oikeata naisen viisautta.

SIIRI. Hyvä ainakin, kun tunnustat, että se on oikeata. (Vaitiolo.)

TUURE. No, suostutko antautumaan, Siiri?

SIIRI. En.

TUURE. Etkö? No, sitten luemme edelleen. (Vaitiolo.)

SIIRI. Tuure!

TUURE. Mitä tahdot?

SIIRI. Etkö sinä omasta mielestäsi ole hyvin häijy?

TUURE (matkien Siiriä). En.

SIIRI. Mutta minun mielestäni olet.

TUURE. Vai niin. (Vaitiolo.)

SIIRI. Äsh, Tuure!

TUURE. Sanoitko jotakin?'

SIIRI. En niin halaistua sanaa.

TUURE (katsoo kelloaan). Neljännestä vaille kuusi. Kymmenen minuutin auringonpimennys yhden hatun takia.

SIIRI. Älä yhtään kiemurtele, kaikki on sinun syysi.

TUURE. Minun, tietysti.

SIIRI (hiipii Tuuren tuolin taakse). Ukkoseni!

TUURE. Vai niin, pikku noita, sinä tulit kuitenkin!

SIIRI. Huolitko minut polvellesi?

TUURE. Huolin, jos olet oikein kiltti ja hyvä.

SIIRI. Minä koetan parastani hetkisen. (Istuu Tuuren polvelle.)
Muistatko, kun näit minut ensimäisen kerran?

TUURE. (piloillaan) En, sitä en todellakaan jaksa muistaa.

SIIRI (uhaten). Tuure!

TUURE. No niin. Se tapahtui luistinradalla. Sinä olit niin viehättävä!

SIIRI. Olinko?

TUURE. Mustassa, vyöttävässä puvussasi, jossa oli harmaa turkisreunus.

SIIRI. Ja — hattu sitten! — —

TUURE. Joka oli näin vähän toisella korvalla. Siinä oli pitkä, pehmeä höyhensulka, joka — —

SIIRI. Sinä kehuitkin sen aivan pilviin asti.

TUURE. Salattu hyökkäys.

SIIRI. Jos se olisi ollut vanha ja ruma — niin —

TUURE. — niin olisin vielä enemmän ihaillut kauniita kasvojasi —

SIIRI (tukistaa häntä). Äläpäs kiertele, Tuure. Sinä inhoat rumia hattuja!

TUURE. Niin, mutta sinun nykyinen hattusi ei olekaan ruma; ja sitä paitsi on se ollut tuskin kymmentä kertaa käytännössä.

SIIRI. Oikea variksenpelätin se on ja ollut minulla siitä saakka, kun menimme naimisiin.

TUURE. Kolmetoista kuukautta takaperin.

SIIRI. Niin, mutta Pariisin-uutuudet ovat vain yksivuotisia kasveja.

TUURE. Ja kuitenkin viljellään niitä niin suurella huolella.

SIIRI. Kas niin, — Aijotko nyt käydä vielä viisastelemaan?

TUURE. En suinkaan. Semmoista vaikutusta ei kai mikään hattu ole vielä kehenkään tehnyt.

SIIRI. Jospa tietäisit, kuinka sievä tämä on!

TUURE. Todellakin?

SIIRI. Kolme heleänväristä sulkatöyhtöä, jotka riippuvat näin. (Osottaa niiden asentoa.)

TUURE. Mahtaa olla aistikas.

SIIRI. Ja sitten kimppu irtoruusuja niskassa.

TUURE. Minä pidän enemmän kiintonaisista ruusuista — jotka eivät ole niskassa!

SIIRI. Ole nyt kiltti ja hyvä poika!

TUURE. Sinähän ostit aivan äsken kaksi hattua?

SIIRI. Ne olivat talvihattuja.

TUURE. Ja tämä on?

SIIRI. Tämä on keväthattu.

TUURE. Ja sitten?

SIIRI. Tulevat tietysti kesähatut.

TUURE (irrottautuu Siirin syleilystä ja nousee). Muistatko sinä,
Siiri, mitä minä sanoin kosiessani sinua?

SIIRI (kyyristäytyy tuoliin). Sanoithan sinä paljonkin.

TUURE. Muun muassa, että minä olen köyhä mies.

SIIRI. Ei, sen sinä sanoit myöhemmin.

TUURE. Mutta sinä tiesit sen.

SIIRI. Tiesin kyllä.

TUURE. Minä lisäsin vielä, että sinun täytyy —

SIIRI (panee kätensä ristiin ja höpöttää kuin ulkolukua:) — olla säästäväinen, tyytyä teatterissa vaatimattomaan paikkaan, kieltäytyä juhla-illallisilta, olla yksinkertainen, tarkka ja kiltti. No, enkö sitten ehkä ole ollut?

TUURE. Olisipa hauska tietää, mikä mies voisi sinua nyt vastustaa.

SIIRI. Emmekö istuneet kolmannella parvella, kun olimme ensimäisen kerran teatterissa?

TUURE. Kyllä niin, mutta toisella kerralla istuimme nojatuolissa.

SIIRI. Olenko ollut yhdelläkään oikealla juhla-illallisella?

TUURE. Et, mutta ainakin kymmenellä väärällä. Ja siksi toiseksi, jos rupeaa oikein tarkastamaan — —!

SIIRI. Niin, mutta sitäpä ei pidä koskaan tehdä, silloinhan kaikki menettää arvonsa.

TUURE. Ehkä. — Mutta ei, ei kaikki.

SIIRI. Saahan Siiri hatun?

TUURE. Sinulla ei ollut mikään rikas koti, Siiri. Eikö koskaan sattunut, että sinulta kiellettiin mitään?

SIIRI. Ei koskaan, mitä vaatetukseen tulee.

TUURE. Vai ei.

SIIRI. Voipi säästää niin paljon monessa muussa asiassa.

TUURE. Sehän oli jotakin aivan uutta.

SIIRI. Niin, minä en ole vielä sinulle näyttänyt kaikkia taitojani taloudenhoidossa.

TUURE. Et, niitä et tosiaankaan ole näyttänyt.

SIIRI (hiipii Tuuren luo). Täytyyhän sinun vaimosi käydä ihmisten tavalla puettuna, Tuure.

TUURE. Et tiedä, miten sinä minua kiusaat, Siiri. Ja muuten: näytätkö sinä nyt sitten apinalta?

SIIRI. Apinalta?

TUURE. Niin, minä en salli tuommoista puhetta.

SIIRI. En minäkään. Ush, kuinka sinä olet häijy, Tuure!

TUURE. Kun en tahdo uhrata 40 markkaa muotikauppiaan hassutuksiin!

SIIRI. Sinä olet — (heittäytyy tuoliin ja itkee).

TUURE. Kas niin, Siiri, älä itke. Tiedäthän, että minun on mahdoton sietää sinun kyyneleitäsi.

SIIRI (nyyhkyttäen). En minä itke — — Minä olen päinvastoin oikein — iloinen — hyvin onnellinen. On vain niin raskasta ajatella — — että sinä — — et lainkaan — välitä minusta — — mitä minä tahdon tai toivon — —

TUURE. Enkö minä välitä! Oo, aivan liian paljon!

SIIRI. Ja sitten olet sinä ollut niin omituinen ja hajamielinen viime aikoina. Et suudellutkaan minua eilen muuta kuin kolme kertaa.

TUURE. Kas niin, pieni lapsellinen eukkoseni! (Istuutuu Siirin viereen.)

SIIRI. lapsellinen? Minä kyllä tiedän, että sinä pidät minua sekä lapsellisena että pahana ja rumana vielä lisäksi — —

TUURE. Kevät-taivaan ei tarvitse olla ruma, vaikka se panee tavallaan kaipaamaan sateenvarjoa.

SIIRI. Mamma raukka oli kyllä oikeassa sanoessaan, että me emme sovi yhteen.

TUURE (vakavasti). Niin, minäkin pelkään hänen osanneen oikeaan.

SIIRI (nousee äkkiä). Kas niin, uskotko sinä nyt sitäkin päälle päätteeksi? Oi, minä olen onnettomin olento, mitä maa päällään kantaa!

TUURE. No, älä ymmärrä minua väärin. Minä tarkoitan —

SIIRI. — että sinä kadut.

TUURE. Ei. Mutta että sinua ei ole kasvatettu köyhän miehen vaimoksi.

SIIRI (pyyhkien silmiään). Kyllä, kyllä vain. Kaikki käy hyvin, kun vain yrittää.

TUURE. Niin, siitä se riippuu.

SIIRI. Jos me esim. lakkaisimme juomasta iltapäivä-kahvia?

TUURE. Ja mitä vielä?

SIIRI (miettii). Niin, ja sitten voimme vähän alentaa Liisan palkkaa.
Se on todellakin liian suuri.

TUURE. Ikäänkuin hänen uskollisuuttaan voisi rahalla maksaa! Vai niin,
Siiri, nämä ovat siis sinun taloudenhoitoperiaatteitasi?

SIIRI. Oho, kyllä minä voin vielä muutakin. Kas, sillä tavalla saa rahaa — —

TUURE. Ostaakseen —?

SIIRI. Välttämättömiä tarpeita, niin.

TUURE (syrjään). Kasvatus! Olisi tosiaankin väärin moittia häntä. (Ääneen.) Koko sydämesi riippuu siis kiinni tuossa koreassa hatussa, lapsonen?

SIIRI. Ei koko sydämeni, muuta kuin pienen pieni sirpale vain.

TUURE. Ja kuinka iloiseksi sinä tulisit, jos saisit toiveesi täytetyksi?

SIIRI. Oo, niin iloiseksi, niin iloiseksi!

TUURE. No niin, olkoon oikein tai väärin. Osta sinä leikkikalusi, lapsi hyvä. (Huokaisten.) Minä koetan hankkia rahat.

SIIRI. Sinä rakas, armas jörö-jukka! Mutta onhan se aivan varma!

TUURE. Olenko milloinkaan rikkonut lupaustani?

SIIRI. Oo, — et suinkaan — — Mutta — —

TUURE. Mutta mitä?

SIIRI. Että sinä — että sinä — —

TUURE. Eihän lapsi vain ole menettänyt puhelahjaansa? Että sinä — että sinä — —?

SIIRI. Että sinä et kadu!

TUURE. Kuinkapa minä voisin katua?

SIIRI. Jos olisit katunut, niin ei kuningattaren kruunukaan olisi voinut lohduttaa minua. (Kietoo kätensä Tuuren kaulaan.)

TUURE. — —No, etkö nyt lähetä hakemaan aarrettasi?

SIIRI (veitikkamaisesti). Jospa tietäisit — —!

TUURE. Mitä? Joko se on täällä?

SIIRI. Älä suutu!

TUURE. Sinä olit siis aivan varma, että — —

SIIRI. Olinhan minä. Mutta minä ajattelin, että pahimmassa tapauksessa
— — Ymmärrätkö — pahimmassa tapauksessa —

TUURE. Niin, minä ymmärrän.

SIIRI. Sinä et olisi voinut kieltää, kun vain olisit saanut nähdä sen.
Odotahan vähän. (Juoksee vasemmalle.)

TUURE (yksin). Minä olen mieletön, hullu! Tämmöisiä ylellisyys-menoja nyt! — — Jos voisin sanoa Siirille kaikki. — —? Ei, ei vielä, ei vielä! Onhan minulla hiukan toivoa, ja sitä paitsi — — Mutta mistä saada rahoja tähän. (Seisoo ajatuksiinsa vaipuneena.) No niin, oli menneeksi. Pahimmassa tapauksessa käyköön niinkin. Ne päivät, jotka ovat jälellä, tahdon — täytyy minun nähdä hänet iloisena. Sitten? — — Sitten en tahdo ajatella mitään. — —

SIIRI (vasemmalta hattu päässä). No, onko mitään ihanampaa!

TUURE (katselee häntä). Tuskin.

SIIRI. Ja entäs kun minä kävelen. Katsohan vain, mitenkä sulkatöyhdöt hyppelevät!

TUURE. Aivan kuin sirkushevosen selässä.

SIIRI, Hyi, Tuure! Kuinka voit sanoa niin — ilkeästi.

TUURE. Minä myönnän, että se oli halventavasti sanottu. Mutta totuus sattuu välistä pujahtamaan esiin aivan huomaamatta.

SIIRI (seisoo peilin edessä nyökytellen päätään). Ei, sirkushevosilla ne ovat paljon suuremmat.

TUURE. Ja paljon kauniimmat.

SIIRI (arvokkaasti, ottaen hatun päästään). Sinulla ei ole makua,
Tuure.

TUURE. Eikö ole? Ja kuitenkin olen valinnut sinut puolisokseni.

SIIRI. Anteeksi, minäpä se valitsin sinut.

TUURE (nauraen). Siinä tapauksessa tunnustan mielelläni, että — sinulla on hyvä maku. Mutta nyt pitää minun mennä.

SIIRI. Mihinkä niin?

TUURE. Ulos —. Konttorista hakemaan rahaa.

SIIRI (mielistellen). Mitä sillä tekee! Mamma väitti aina, että on huonoa taloudenhoitoa maksaa käteisellä.

TUURE. Niin, tulee kyllä huokeammaksi, kun ei maksa ollenkaan (syrjään) — kuten hän.

SIIRI. Ei, mutta vähän kerrassaan.

TUURE. Säästä sinä viisautesi, Siiri, muuten muserrat minut aivan kokonaan. (Hellästi.) Onko pikku vaimoni nyt oikein tyytyväinen?

SIIRI. Oikein tyytyväinen ja iloinen. Mutta en ainoastaan tuon takia (osottaa hattuaan), vaan sen tähden, että minulla on kiltein ja parhain mies maailmassa! (Heittäytyy Tuuren syliin.)

TUURE (syrjään). Mistä saada rohkeutta synkistämään tämmöistä auringonpaistetta. (Ääneen.) Anna minun olla, Siiri. (Lykkää Siirin luotaan.)

SIIRI. Mikä sinun on?

TUURE. Minun? Mikäpä minun olisi. Apropos, Siiri. Nyt juuri johtui mieleeni eräs ajatus. Jos me sattumalta menettäisimme kaikki, mitä meillä on, jos meidän olisi pakko supistaa huvituksiamme, tapojamme — mitä sinä silloin sanoisit?

SIIRI. En mitään. Minä vain itkisin, itkisin yöt ja päivät. Mutta miksi puhut sinä niin kauheita asioita?

TUURE. En tosiaankaan tiedä. Mutta hyvästi nyt hetkeksi.

SIIRI. Ethän sinä viivy kauan?

TUURE. Korkeintaan puoli tuntia, toivon minä. Hyvästi, lapsukaiseni. (Menee perältä.)

SIIRI (avaa oven). Tuure! Taaskin sinä unohdit suudella minua! (Tuure suutelee häntä nopeasti ja menee). Niin kummalliseksi kuin hän on käynytkin. Äsken hän melkein tyrkkäsi minut luotaan ja — — varmaankin minä vain kuvittelen. Sen konstin minä kyllä osaan. (Laittelee hyräillen hattua päähänsä peilin edessä.) Ei, Liisan pitää nähdä tämä. (Huutaa.) Liisa, Liisa!

TOINEN KOHTAUS.

SIIRI ja LIISA.

LIISA (vasemmalta). Niin, niin, minä tulen, minä tulen!

SIIRI. NO, etkö näe mitään?

LIISA. Kyllä, Jumalan kiitos. Vielä minä näen pitemmältä kuin nenäni päähän.

SIIRI. Nyt ei ole kysymys nenästä, vaan tästä. (Osottaa hattua.)

LIISA (happamesti). Hm, semmoisia asioita en minä ymmärrä.

SIIRI. Ymmärrät kai sen verran, että se on kaunis?

LIISA. Noitten tupsujenko takia?

SIIRI. Nehän ne juuri tekevät sen hienoksi.

LIISA. Minusta ne muistuttavat ruumisvaunuja.

SIIRI. Kuinka Liisa voi sanoa niin kauheasti? Ruumisvaunut ja sirkushevoset! Olisipa hauska tietää, kuka uskaltaa liikkua semmoisilla ajoneuvoilla!

LIISA. Kas niin, sydänkäpyseni. Älkää panko sitä niin pahaksenne. Vanha
Liisa on pässinpää, joka ei mitään käsitä.

SIIRI (lohdutettuna). No, siinä voit olla oikeassa. Ja että se pukee minua, se on varma.

LIISA. Ihmepä olisikin, jos ei pukisi semmoisia kasvoja — vaikka —

SIIRI (matkien Liisaa). Ei voi verratakaan siihen, mitä ne olivat nuorena ollessa.

LIISA. Aivan niin.

SIIRI (edelleen kuin Liisa). Silloin oli hän kuin elävä Jumalan enkeli.

LIISA (loukkaantuneena). Ensi kerralla tietää akka pitää kielensä kahleissa.

SIIRI (nauraen). Se käy kyllä liian vaikeaksi sinulle, Liisa! Kas niin, vanha höpsö, älä nyt suutu. Mutta kun unohdit antaa minulle peilin pienenä ollessani, on se anteeksi annettavaa, jos en voi olla yhtä ihastunut kuin sinä. Kuulehan, Liisa!

LIISA (leppyneenä). Mitä — rouva tahtoo?

SIIRI. Meidän pitää saada jotakin oikein hyvää illalliseksi.

LIISA. En koskaan kuule muuta, ja — —

SIIRI. Tuure pitää linnusta. Se on päätetty. Meidän pitää saada pyy-paistia.

LIISA. Se on mahdotonta.

SIIRI. Mahdotonta, kun minä käsken.

LIISA. Lintu on vielä ostamatta, kynimättä, ja mikä pahinta: jäätyneenä, kun ilmat pysyvät yhä niin kylminä.

SIIRI. Kyllä kai se sulaa, kun tulelle pannaan, luulen minä.

LIISA (rykii). Silloin se menee pilalle.

SIIRI. Kun sulaako?

LIISA. Minä tarkotan — —

SIIRI. Minä kyllä ymmärrän. Voit muuten laittaa, mitä tahansa, kunhan se on vain semmoista, josta kasööri pitää.

LIISA. Mutta —

SIIRI. Ei mitään vastaväitteitä. Liisa unohtaa, että minä olen nyt rouva.

LIISA. Unohtaisinko sitä! Mutta — — —

SIIRI. Ja että Liisa on velvollinen tottelemaan minua.

LIISA. Senhän sanoo järkikin. Minä tahdoin vain sanoa, että rouva otti viimeiset talousrahat hansikk — — (Ovikello soi.)

SIIRI. Kukahan se lienee? Kiiruhda avaamaan. (Ottaa nopeasti hatun päästään.)

LIISA (eteisessä). Voi, taivas! Nytkös Siiri riemastuu! (Avaa peräoven Agnekselle ja menee vasemmalle.)

KOLMAS KOHTAUS.

SIIRI ja AGNES.

SIIRI. Ei, mutta mitä minä näen! Sinä, Agnes!

AGNES. Niin, minä itse eikä kukaan muu. No, kultaseni, älähän pudota silmiäsi.

SIIRI. Mikä äärettömän mieluisa yllätys! Milloinka sinä olet tullut
Helsinkiin?

AGNES. Eilen.

SIIRI. Ja tulit näin verrattain kohta minua tapaamaan! Sinä rakas, kiltti Agnes.

AGNES. Luulenpa tosiaankin, että lapsi aivan vilpittömästi ihastui minut nähdessään.

SIIRI. Mutta nyt sinun pitää riisua päällysvaatteesi. — Maltas, niin minä autan sinua. Onko miehesikin kaupungissa?

AGNES. Hän ei mielellään poistu maatilaltaan.

SIIRI. Sukutilaltaan, tarkoitat. Ajatteles, kun on miehenä sukutilan omistaja!

AGNES. Niin, sitä kannattaa kadehtia. Eikö niin?

SIIRI. Mutta tule nyt tänne lampun luokse, että saan oikein nähdä sinut.
Mehän emme ole tavanneet kokonaiseen neljään vuoteen.

AGNES. Onko siitä vain neljä vuotta?

SIIRI. On. Minähän olin nuorempana morsiustyttönä sinun häissäsi.

AGNES. Se on totta. Minä siis erehdyin.

SIIRI (katsellen häntä). Komea ja ylpeä kuin aina, mutta olet sinä käynyt vähän kalpeaksi.

AGNES. Sinä sitävastoin olet punakka kuin aamurusko.

SIIRI. Nyt pitää sinun istua tänne sohvaan. Kas niin, ja tyyny pään taakse, palli jalkojen alle ja — —

AGNES. Riittää, riittää, kiitos. Minä olen kuin kissa. En pidä siitä, että minua liiaksi silitellään. — Tämä on siis sinun kotisi, Siiri? Kuinka miellyttävä pikku pesä!

SIIRI. Oikeinko todella? No, niin, onhan tämä hyvä kylläkin, vaikka tosin puuttuu yhtä ja toista. Ja sinun kotiisi verraten, niin — —

AGNES. Puhukaamme nyt miehestäsi. Minähän en lainkaan tunne häntä.

SIIRI. Mutta hän tuntee sinut.

AGNES. Niinkuin minäkin hänet: nimeltä. Tiedän m. m., että hän on tavattoman oikeamielinen ja rakastettava nuori mies.

SIIRI. Oikeamielinen ja rakastettava! Ohoo, se on aivan liian vähän! Hän on parhain, viisain, kaunein, hauskin, —

AGNES. Hillitse itseäsi. Nyt on minulla hänen luonteensa aivan selvillä.
Te rakastatte toisianne siis yhä edelleen?

SIIRI. Yhä edelleen? Etkö sinä ja miehesi sitten —

AGNES. Mekö? Me olemme mallikelpoinen aviopari ja aivan uusinta kuosia.

SIIRI. Minä en ole tiennyt olevan mitään kuosia aviomaailmassa.

AGNES. Päinvastoin: siinä on kauhean vaihteleva kuosi.

SIIRI. Ajatteles, jos Tuure kävisi vanhanaikaiseksi. Ha, ha, ha!

AGNES. Älä sinä naura. Se on hyvin luultavaa, jos hän ei — — —

SIIRI. Mitä?

AGNES. Osaa luoda omaa kuosiaan. Mutta, lapsukainen, minkätähden et vuosikausiin ole minulle kirjoittanut?

SIIRI. Niin — niin — näetkös — sen tähden, että minä niin kauheasti kunnioitan sinua.

AGNES. Minua! No, olipa sekin päähänpisto.

SIIRI. Eikä minulla ole ollut rohkeutta lähettää sinulle tyhmyyksiäni noin vain ominpäin taikka, oikeammin: omin käsin.

AGNES. Vai olet sinä niin koppava! Voisit »lähettää tyhmyyksiäsi» pois, etkä kumminkaan tee sitä! Sinä olet siis onnellinen, niinkö?

SIIRI. Olen, minä olen niin onnellinen! — Jospa meillä olisi vain vähän enemmän rahaa.

AGNES. Minä luulen miehelläsi olevan sangen hyvän palkan?

SIIRI. Kolmetuhattaviisisataa markkaa.

AGNES. No, se ei ole paljon.

SIIRI. Ei, eipä suinkaan. Mutta kyllä se sentään varsin hyvin riittää, kun osaa olla tarkka.

AGNES. Ja miehesi osaa olla?

SIIRI. Sitä en ole sanonut.

AGNES. Sinäkö siis olisit —

SIIRI. Niin, meidän kesken sanoen, niin Tuurella on aivan nurinkuriset käsitykset taloudenhoidosta. Hän vaatii vain, että pitäisi olla ilman sitä, mitä on vaikea hankkia itselleen.

AGNES. Ja sinä?

SIIRI. Minä? Minä olen sitä mieltä, että se on hankittava, mitä ilman on vaikea olla. Apropos: mitä sinä pidät tästä? (Näyttää hattuaan.)

AGNES. Sangen sievä — vaikka sulkatöyhdöt muistuttavat hieman lappalaiskoiran häntää.

SIIRI (musertuneena). Lappalaiskoiran häntää!

AGNES. Loukkasiko sinua minun talonpoikainen arvosteluni.

SIIRI. Ei, ei suinkaan. Mutta kyllä se on katkeraa, että vielä ruumisvaunujen perään piti tulla koiran. Niin, saatpahan sitten kuulla. Mutta nyt vasta huomaan, että sinä olet surupuvussa. Sydänsuruko?

AGNES. Oh, ei! Kuka surisi, kun saa periä viisituhatta markkaa. Fabian setä on kuollut.

SIIRI. Se vanha kitupiikki — —! (Äkkiä hilliten itsensä.) No, Jumalan kiitos, että se ei ollut sen pahempaa. Mutta suoruus on suoruudella palkittava. Oletko sinä onnellinen, Agnes?

AGNES. Oo, erinomaisen onnellinen. Ainoa, mitä minun onnestani puuttui, oli uushopeainen pöytäkalusto ja sen minä sain pari päivää sitten. Mutta minä en tiedä, mitä täällä on ilmassa semmoista, joka saa ihmisen niin lapselliselle mielelle. Minäpä kiipeän sohvalle tällä tavalla ja sitten on sinun, Siiri, kerrottava minulle satu avioelämästäsi.

SIIRI. Satu?

AGNES. Niin, eikö teidän rakkautenne ole ehkä satumaista meidän valistuneella aikakaudellamme, ja etkö sinä itse ole kuin oikea satuprinsessa vaaleine kiharoinesi ja kauniine pukuinesi? Apropos: oletko sinä aina kotona noin hienosti puettuna?

SIIRI. Olen, minusta se on velvollisuuteni — — Tuurea kohtaan.

AGNES. Tuurea kohtaan? On se sentään onnellista, kun on saanut oppia velvollisuutensa, niinkuin me molemmat. Ja kylässä?

SIIRI. Niin, silloin se on mielestäni velvollisuuteni — minua itseäni kohtaan.

AGNES. Tietysti. Kas niin, lapsonen, alotahan nyt.

SIIRI. Ensimäisellä kerralla, kun prinssi ja prinsessa näkivät toisensa, he rakastuivat, rakastuivat kauheasti. Mutta äläpäs, ei se niin vain käy; No niin: mamma sanoi: »ei»! Tuure vielä silloin lueskeli eikä hänellä ollut mitään, ja mamma tahtoi saada rikkaan vävyn — ymmärräthän. Niin, niin, se oli aikaa, se.

AGNES. No, sitten?

SIIRI. Sitten Tuure hylkäsi opinnot ja otti siihen sijaan tämän paikan, mutta se ei kuitenkaan auttanut. Mammasta hän oli sittenkin vielä liian köyhä. Ush, kuinka minä itkin! Tuure kävi kalpeaksi ja alakuloiseksi; minun silmäni muuttuivat punaisiksi ja muotoni rumaksi ja siitä minä itkin tietysti vielä enemmän. Ei, en tahdo sitä enää edes ajatella. Sitten mamma sairastui kovasti, tuli hyvin huonoksi ja silloin, kernaammin kuin jätti minut yksin ja ilman omaisuutta, eläkkeestähän minä en saanut tarpeeksi — niin silloin —

AGNES. Minä ymmärrän. Siiri raukka. Sinä onnenmyyrä!

SIIRI. Aivan niin. Minä olin niin onneton, kun mamma kuoli, mutta kun minun piti itkeä, niin minä nauroin, ja päinvastoin. En ollut lainkaan selvillä itsestäni. Jumalani, niin onnellinen kuin minä olin! Muutamia viikkoja myöhemmin vietimme Tuure ja minä kaikessa hiljaisuudessa häät, ja nyt olen minä onnellisin, kadehtittavin olento, mitä on auringon alla. Niin, minä tarkoitan —

AGNES. On siis olemassa joku pilvi?

SIIRI. Ei juuri niin, ei. Mutta on olemassa asia, jota sanotaan: kirjainpäätökseksi.

AGNES. Mitä sinä, lapsukainen, tarkoitat?

SIIRI. Niin, välistä, näetkös, ei usein, on Tuure hieman kummallinen. Hän vain tuijottaa eteensä eikä kuule eikä näe mitään. Silloin on hänellä kirjainpäätös mielessä, näetkös. Oo, kuinka minä inhoan noita kirjainpäätöksiä!

AGNES. Sen tekevät monet muutkin kuin sinä, luulen minä. Tuure on siis välistä alakuloinen?

SIIRI. Alakuloinen! Ei, niin vaarallinen ei asia ole. Jospa hän vain ei mietiskelisi niin hirveästi, Onko sinunkin miehesi tapana —

AGNES. Mietiskelläkö? Ei, siitä pulasta minä kokonaan vapautan hänet.
No, kuinka sinä selviydyt taloudenhoidossa?

SIIRI. Oo, mainiosti, varsinkin siitä asti, kun Liisa tuli. Hän ymmärtää minua niin hyvin.

AGNES. Minä oikein ihastuin nähdessäni hänen vanhat kasvonsa. Hän on varmaan sinulle korvaamaton.

SIIRI. Aivan niin, aivan niin. Mutta kyllä sitä pitää käyttää järkeä voidakseen ylläpitää emäntä-arvoaan. Ymmärräthän, että hän kun hoiti minua pienenä ollessani, niin —

AGNES. Niin, niin, kyllä ymmärrän.

SIIRI. Tehdäkseni hänelle mieliksi olenkin minä lakannut käymästä itse ostoksilla.

AGNES. Ei, mutta kuulepas vain! Oletko sinä itse todellakin käynyt ostoksilla?

SIIRI. Niin, minä tarkoitan: minä aijoin käydä.

AGNES. Vai niin, sinä aijoit.

SIIRI. Ja rupesinkin jo käymään.

AGNES. Todellako?

SIIRI. Nii—in. Enkä minä koskaan unohda ensimäistä esiintymistäni Eteläsataman torilla. Puhutaan näyttämökuumeesta! Mutta mitä se on torikuumeen rinnalla!

AGNES. Onko se niin ilkeä?

SIIRI. No, sen nyt voit uskoakin. En minä ollut koskaan kuvitellutkaan, että maailmassa voisi olla mitään niin kamalaa paikkaa. Ja yleisö sitten! »Rouva hyvä, rouva kulta! Pois tieltä! Pitäkää varanne!» Minä luulin tulevani hulluksi enkä minä tiennyt, mihin kääntyä ja miten käyttäytyä.

AGNES. Siiri raukka!

SIIRI. Niin, se ei ollut hauskaa, sen voit uskoa. Minun takanani tepasteli Sohvi kori käsivarrella — Sohvi oli minun ensimäinen palvelijani, hyvin nenäkäs ja epämiellyttävä ihminen — ja ennenkuin minä olin kerinnyt kysyä häneltä, niin — —

AGNES. Yhä muistaen emäntä-arvoasi! No, kuinka päättyivät koettelemuksesi?

SIIRI. Niin minä keksin loistavan keinon. Edelläni kulki muuan vanhanpuoleinen rouva, suuri nahkalaukku käsivarrella ja hänen silmänsä tuntuivat näkevän joka taholle. Minä päätin seurata häntä kuin varjo ja ostaa samaa mitä hänkin.

AGNES. Ajatus ei ollut hullumpi.

SIIRI. Mutta siitäkös syntyi kävelyretki! Vihdoinkin, kun olin nääntymäisilläni väsymyksestä, minä tein äkillisen päätöksen ja käännyin kotiin — laukussa kokonaista viisi kiloa syskon-makkaroita.

AGNES (syrjään). Olipa siinä kerrakseen! (Ääneen.) No, »lopussa kiitos seisoo».

SIIRI. Mutta kuinka hajamielinen minä olenkin! Tässä minä istun ja jaarituksillani aivan väsytän sinut.

AGNES. Päinvastoin! En ole pitkiin aikoihin tuntenut itseäni näin virkeäksi.

SIIRI. Voi, voi sitä Tuurea!

AGNES. Mitä pahaa hän on tehnyt?

SIIRI. Oo, hän lupasi tulla kotiin puolen tunnin perästä ja nyt hän on ollut poissa jo kokonaisen tunnin.

AGNES. Se on anteeksi antamatonta.

SIIRI. Ajatteles, jos hän on saanut esteen eikä lainkaan tapaisi sinua! Minun pitää lähettää häntä hakemaan. Suo anteeksi silmänräpäys. (Kiiruhtaa vasemmalle.)

AGNES (yksin). Nyt minulle on asia jo jokseenkin selvillä. Aivan niinkuin taulu, jonka äsken näin Ateneumin kokoelmissa. Tyttö oli viskannut kukkaisketjun pojan kaulaan ja molemmat juoksivat alas mäenrinnettä, jonka juurella turmio oli väijymässä. Poika kalpeana ja epäröiden, sillä hänen avoimet silmänsä näkivät vaaran; tyttö hymyilevänä, hurmaantuneena — ja sokeana, sillä ymmärtämätön käsi oli painanut kukkaisseppeleen hänen silmilleen. Hyvin ajateltu kuva, mutta kaikeksi onneksi voidaan muutamat saada pysäytetyksi puolitiessä. On kylliksi, että — — No, se ei kuulu tähän.

SIIRI (vasemmalta). Kas niin, no, nyt hän on täällä muutaman silmänräpäyksen kuluttua. Konttori on tässä aivan vieressä, ja sitten syömme maailman ihanimman illallisen. Sinä olet kai edelleen ihastunut munkkeihin?

AGNES. Kyllä, sille rakkaudelle olen minä pysynyt uskollisena.

SIIRI. Oikein pyöreihin ja hyvin pullistuneihin.

AGNES. Niin, sitähän on kaikkina aikoina pidetty oikeitten munkkien varmana tuntomerkkinä. — Mutta mitä sinä sanoisit, Siiri, jos minä olisin tullut tänne puhumaan sinulle hiukan järkeä?

SIIRI (pelästyneenä). Ei, armas Agnes, sitä en voi uskoa.

AGNES. Sinä et ehkä pidä järki-saarnoista?

SIIRI. En, minä inhoan niitä! Heti kun olimme menneet naimisiin, piti Tuurenkin »puhua järkeä», herra paratkoon. Mutta minä kyllä pian vieroitin hänet siitä viasta.

AGNES. Kuinka sinä menettelit?

SIIRI. Joko tein minä näin (panee sormet korviinsa) taikka suutelin häntä joka toisen sanan jälkeen, kunnes hän unohti kaikki tyyni.

AGNES. Mutta kun et sinä voi lahjoa minua samalla tavalla, niin — —

SIIRI (kuuntelee). Vaiti! Minä luulen, että Liisa tulee takaisin! Minä juoksen vain kuulemaan, onko hän tavannut Tuurea. (Heittää lentomuiskun ja juoksee vasemmalle.)

AGNES. Toruako häntä! Olisipa siinäkin järkeä. Pitäähän pallon lentää sinne, mihin se on viskattu. Mutta mitä nyt? (Painaa kätensä sydäntänsä vasten). Vieläkin uusi kohtaus. Sepä käy nopeasti. No, ainakin yhden hyvän työn jätän minä jälkeeni. Siiri on pelastettava — ja pelastaa hänet täytyy, kahdessakin suhteessa.

SIIRI (ajatuksiinsa vaipuneena vasemmalta). Hän ei ole lainkaan käynyt konttorissa. Mitähän se merkitsee? — Mutta, Agnes, mikä sinun on?

AGNES. Miksikä sitä kysyt?

SIIRI. Sinähän olet kalmankalpea!

AGNES. Ei mitään mainittavaa. Ollakseni oikein »comme il faut», olen viime aikoina saanut huonon sydämen. Olla aivan sydämetön olisi kyllä kaikkein uudenaikaisinta.

SIIRI. Sinä lasket niin kummallista leikkiä.

AGNES. Niinkö? Silloinhan minusta voi tulla nykyaikainen humoristi milloin tahansa. Kas niin, lapsukainen, älä ole niin peloissasi. Muutaman minuutin perästä on taas kaikki hyvin — —

SIIRI. Ehkä tahdot levähtää hiukan minun huoneessani?

AGNES. Miksikä ei. Tuure on tottunut punaisiin poskiin ja hymyileviin silmiin. (Siiri avaa oven oikealle.) Älä tule mukaan, Siiri hyvä. Minä tahdon olla hetkisen aivan yksin. (Menee oikealle.)

SIIRI. Kuinka hän on käynyt kummalliseksi! Agnes parka! Sairas ja ehkä vielä onneton. (Panee koneellisesti hatun päähänsä ja peilailee.) Lappalaiskoiran häntä! Ei, se oli kumminkin kaikista hulluinta. (Ajatuksiinsa vaipuneena.) Mamma sanoi aina, että Agnes sai niin erinomaisen miehen. Mutta minusta hän oli vanha, lihava ja kamalan ruma. (Peilailee.) Jos nostaisin sulkatöyhtöä vähän ylemmäksi, vain hiukkasen. (Kärsimättömänä.) Mutta mitä tekee Tuure, kun ei tule! (Kello soi.) Se on hän. (Piilottautuu oven taakse.)

NELJÄS KOHTAUS.

SIIRI ja TUURE.

SIIRI (Tuuren avatessa ovea). Tui, tui!

TUURE. Kas vain, pikku kiemailijaa. Yhä hattu päässä. Onko hänen armonsa keikaillut omalle kuvalleen yli tunnin ajan?

SIIRI. Eipä suinkaan! (Ottaa hatun pois.) Täällä on tapahtunut suuria asioita sinun poissa ollessasi.

TUURE. Suuria asioita! Sepä ei ole vähän.

SIIRI. Suuria asioita, ei mitään pikku asioita. Niin olisi sinun pitänyt sanoa. Agnes Löwensköld on muuten täällä.

TUURE. Älä, mitä sinä sanot! No, onpa hauskaa kerran tutustua siihen kauneuden ja neron ihmeeseen — —

SIIRI. Älä puhu niin kovaa! Hän on tuolla minun huoneessani.

TUURE. Ai, peijakas!

SIIRI. Hän ei voi oikein hyvin.

TUURE. Eihän se vain ole mitään vakavaa, toivon minä.

SIIRI (kurottaa päätään ja kuiskaa Tuuren korvaan). Minä luulen, että hän on avioliitossaan onneton.

TUURE. Sehän on kylläkin vakavaa.

SIIRI. Niin, mutta minäpä en joutunut onnettomaksi. Mutta tulehan tänne istumaan. — No, ei niin likelle. Agnes voi tulla. Miksikä sinä viivyit niin kauan?

TUURE. Minä sain aivan odottamatta työtä —

SIIRI (leikillisesti). Konttorissa ehkä?

TUURE. Niin, — niin — tietysti konttorissa.

SIIRI. Tuure!

TUURE. Mitä niin? Sinähän aivan —

SIIRI. Sinä narraat!

TUURE. Narraanko minä?

SIIRI. Niin, minä lähetin äsken kysymään sinua ja silloin vastasi Lind, että sinä et ollut koko iltana käynyt konttorissa.

TUURE (nousee). Siitä kai Lind vähän tietää. Muuten viivyin minä siellä vain pikkusen ajan, sen verran vain, että otin rahat.

SIIRI. Ja äsken sinä sanoit, että sait odottamatta työtä!

TUURE. Aikooko kultu ruveta kiristämään tunnustuksia. No niin, jos nyt siis tekisin synnintunnustuksen: minä kävin Knuutin luona pyytämässä häneltä vähän — apua.

SIIRI. Kirjainpäätökseen, arvaan minä.

TUURE. Juuri niin! Totisesti, eikös vain pikku vaimoseni rupea jo olemaan perehtynyt kauppatermeihin.

SIIRI (synkästi). Niin, ainakin kirjainpäätökseen.

TUURE. Se onkin kaikista vaikein.

SIIRI. Ja kaikista ikävin.

TUURE (istuu uudestaan Siirin viereen). Ei mutta katsos vain lapsosen suuta! Sulkee lehtensä kuin orjantappura sadesäällä.

SIIRI. Sinulla on varmasti runollisia taipumuksia, Tuure.

TUURE. Oliko tuo orjantappura-vertaus sitten niin kovin runollista, mitä?

SIIRI. Oikeastaan oli vahinko, että hylkäsit lukusi.

TUURE. Voinhan minä ruveta kansankirjailijaksi. Kunnollinen kansankirjailija ei varmaankaan voisi olla herättämättä huomiota.

SIIRI. Oo, eipä sen puolesta. Mutta »tohtorinna» kuuluu sentään koko joukon paremmalta kuin kasöörin rouva. (Huokaisten.) Agnesta kutsutaan »hänen armokseen».

TUURE. Mahdollista kyllä. Mutta olisipa meillä ollut odottamista.

SIIRI (ilostuen). Niin, sinä olet oikeassa. Ja sitä en minä varmaankaan olisi kestänyt.

TUURE. Mutta minä olisin.

SIIRI. Älä kiusaa minua, Tuure.

TUURE. Ja jos se ei olisi tapahtunut sinun tähtesi, niin —

SIIRI (itku kurkussa). Minun tähteni! Ett'es häpee, Tuure!

TUURE. No, olisiko sitten parempi, jos se olisi tapahtunut jonkun toisen tähden?

SIIRI. Ei, Tuure, nyt — —

TUURE. Nyt sinä olet mielelläsi kasöörin rouva, niinkö?

SIIRI. Minun kai täytyy, rauhan vuoksi.

TUURE. No, nyt sinä olet kiltti tyttö. Sotakulut maksan minä jalomielisesti kyllä itse. Mitä se tuo ihanuus taas maksoikaan? (Osottaa hattua.)

SIIRI. Ainoastaan 38 markkaa.

TUURE. Ole hyvä! (Antaa Siirille seteleitä, jolloin hänen lompakostaan putoaa pieni paperilappu.) Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, — neljäkymmentä.

SIIRI. Ja viisikymmentä.

TUURE. Vai niin — viisikymmentä. (Antaa vielä yhden setelin.) Sinusta pitäisi tehdä valtiovarain päällikkö, Siiri.

SIIRI. Kuinka niin?

TUURE. Sillä sinä hoidat »sisäistä taloutta» tavalla, joka tekisi sinun nimesi kuolemattomaksi.

LIISA (vasemmalta). Tässä on kirje kasöörille.

SIIRI. Anna tänne. (Liisa antaa kirjeen, jota Siiri uteliaasti tarkastelee, ja poistuu vasemmalle.) Kas tässä, Tuure. (Tuuren luettua kirjeen.) Mikä kirje se on.

TUURE (hätääntyneenä). Se on asioimiskirje.

SIIRI. Naisen käsialalla?

AGNES (näkyy oikeanpuoleisessa ovessa, mutta vetäytyy takaisin.)

TUURE. Niin, olkoon sitten nais-asioimiskirje.

SIIRI. Mutta kuoren nurkassa oli »yksityinen».

TUURE (harmistuneena). No, silloin se on yksityinen nais-asioimiskirje. Kas niin, oletko nyt tyydytetty?

SIIRI. Siiri tahtoo lukea sen.

TUURE. Sitä sinä et saa.

SIIRI. Enkö saa? Sinulla on siis salaisuuksia?

TUURE. No niin, kuten tahdot. Voihan olla mahdollista.

SIIRI. Salaisuuksia, sinulla! Ja äsken tyrkkäsit sinä minut luotasi, ja sitten — kaikki muu — —. Ei, se ei voi olla mahdollista.

TUURE. Kas niin, Siiri. Älä nyt tee kärpäsestä härkää.

SIIRI. Kärpäsestä, niin kai. Sinä vain pelottelit kultuasi niinkuin niin monasti ennen. Saanhan minä lukea kirjeen?

TUURE. Et. (Itsekseen.) Minä en voi.

SIIRI. Sen sisältö tuottaisi ehkä minulle surua?

TUURE. Juuri niin, aivan liian suurta surua, pelkään minä.

SIIRI (huokaisee syvään). Vai niin. Tahdotko vastata minulle erääseen kysymykseen, Tuure?

TUURE. Vaikka sataan. Mutta älä tuijota minuun noin jäykästi ja hurjasti, lapsukainen. Se kiusaa minua.

SIIRI. Olitko konttorissa tänä iltana?

TUURE. No niin: en.

SIIRI. Ja missä sinä olit?

TUURE. Minä en voi enkä tahdo sanoa.

SIIRI (kylmästi). Vai niin.

TUURE. En, koska minä siten paljastaisin itsestäni anteeksiantamattoman heikkouden. Mutta, Siiri, mikä sinun on? (Äkkiä.) Onko mahdollista, että sinä voit luulla — — epäillä minua?

SIIRI. Ei, minä en epäile enään. (Intohimoisesti.) Tuure, sinä olet pettänyt minua!

TUURE. Minä! Minä, joka rakastan sinua niin äärettömästi, että minä suojatakseni sinut surulta voisin pantata oman sieluni. Ainakin minusta nyt siltä tuntuu.

SIIRI. Nyt minä ymmärrän kaikki. Sinun hajamielisyytesi, sinun kylmyytesi, sinun — — Ja väsyttyäsi leikkikaluusi, miksi et voinut erota hänestä?

TUURE. Mutta tämähän on aivan kuulumatonta lapsellisuutta.

SIIRI. Niin, kuulumatonta lapsellisuutta. Tuure raukka, ja minä onneton — —!

TUURE. No mutta, kuulehan nyt!

SIIRI. Mitä?

TUURE. Ei mitään. (Hiljaa.) Kuinka voisikaan hän kestää sitä nyt! (Ääneen.) Kuinka sinä voit näin loukata minua, Siiri?

SIIRI (arasti). Loukkaanko minä — — Minä en tiennyt — — minä luulin — —.

TUURE. Onko minun entisessä elämässäni mitään, joka oikeuttaisi sinut heittämään semmoisen varjon — —

SIIRI. Älä suutu, Tuure.

TUURE. Suutu, en, mutta minä joudun epätoivoon! Kun sinä panet noin pahaksesi kuvitellun koettelemuksen, Siiri, niin mitä sitten teetkään, kun tulee todellinen.

SIIRI. Minähän olen niin lapsellinen, niinkuin tiedät, ja että minua koskaan mikään suru kohtaisi, sitä en ole ajatellutkaan.

TUURE. Et, sen minä tiedän.

SIIRI. Näetkös, Tuure. Mitä tahansa sinä salaatkin minulta, niin jotakin se kuitenkin on, ja että sinun ja minun välilläni on mitään, siihen on minun kyllä vaikea tottua.

TUURE. Olet oikeassa, Siiri. Minä tunnen sen nyt. Meidän välillämme ei saa olla mitään salaisuuksia. Jumala sinua siunatkoon, lapsi kulta, niistä sanoista. Ne karkoittivat kaiken epäilyksen, kaikki synkät varjot. Kas tässä, lue (ojentaa Siirille kirjeen). Ja anna minulle anteeksi, jos voit. Minä olen rikkonut heikkoudesta ja — —

SIIRI. Sinä olet siis rikkonut! Mutta minä en todellakaan voi lukea nyt. (Laskee kirjeen pöydälle.) En voi!

TUURE. Mutta koetahan nyt malttaa — —

VIIDES KOHTAUS.

EDELLISET ja AGNES.

AGNES (oikealta). Jättäkää hänet minun huostaani.

TUURE. Ah, te! Niin, puhukaahan te hänelle. Nainenhan ymmärtää kuitenkin aina paremmin kuin mies, mitenkä sairasta lasta on lohdutettava. (Siirille) Oma rakas pikku eukkoni — —

AGNES. Jättäkää meidät hetkeksi kahden kesken. (Tuure menee vasemmalle.)

KUUDES KOHTAUS.

SIIRI ja AGNES.

AGNES. Vai niin, ystäväiseni, että sinun onnesi ei ollut rakennettu sen lujemmalle pohjalle?

SIIRI. Minun onneni!

AGNES. Minä kuulin kaikki tyyni. Hän on kauheasti pettänyt sinua.

SIIRI. Kuka? Tuureko?

AGNES. Niin, pysykäämme vain tosiasioissa. Kylmyys, hajamielisyys, tuntikausia kestävä poissaolo voimatta sanoa, missä on ollut, naisen kirje, jota sinä et saa lukea, ynnä muuta.

SIIRI. Niin, niin — — niin se on.

AGNES. Ainoa mikä sinua voi lohduttaa, on se, että hän on sinulle kokonaan arvoton.

SIIRI. Arvoton! Kuinka sinä sen tiedät? Tiedätkö sinä, kuinka minä olen kiusannut, koetellut häntä! Tiedätkö sinä, että hän ei koskaan ole kuullut ainoatakaan tervettä neuvoa minun huuliltani, vain mitä järjettömimpiä vaatimuksia, että minä en koskaan ole tukenut hänen pyrkimyksiään, että hänellä, pitääkseen minua hyvällä tuulella aina on pitänyt olla taskut täynnä namusia ja lahjoja ikäänkuin hemmotellulle lapselle. Sano, tiedätkö sinä tämän kaikki. Ja tällaiselle oikulliselle nukelle on hän uhrannut koko tulevaisuutensa ja antautunut toimeen, joka on hänelle mitä vastenmielisin. Jos joku on arvoton, niin se olen minä eikä hän. (Heittäytyy itkien nojatuoliin.)

AGNES (syrjään). Lääke oli katkera, mutta se vaikutti. (Ääneen.) No, rakkaani, emmeköhän nyt lukisi tätä hirveätä kirjettä.

SIIRI. Kirjettä? Niin, lue sinä. Nyt minä voin kuulla sen.

AGNES (lukee). Rakas veljenpoikani.

SIIRI. Veljenpoikani!

AGNES (lukee). On ikävä kuulla, että elämä Helsingissä tulee niin kalliiksi. Mutta minun mielestäni sinun olisi pitänyt ajatella sitä asiaa, ennenkuin menit naimisiin. Mitä nyt vekseliin tulee, jota pyydät minun lunastamaan, niin kieltäydyn minä aivan jyrkästi. Mies, joka yhdessä vuodessa velkaantuu kaksituhatta markkaa, ei ansaitse mitään apua. Minua ilahduttaa kuulla, että teidän pesänne on vakuutena, sillä silloinhan ei kukaan joudu kärsimään. (Puhuu.) Paitsi te itse, mutta se ei tunnu mitään merkitsevän. (Lukee.) Muuttakaa sitten johonkin vinnikamariin ja olkaa säästäväiset, se on minun neuvoni. Hienolle rouvalle se kai käy raskaaksi, mutta parempi niinkin kuin lainata, voimatta maksaa takaisin. Ystävällinen musterisi Margareetta. (Kääntää kirjeen kokoon.) No, hänen ystävällisyyttään ei suinkaan voi epäillä.

SIIRI (tempaisee kirjeen). Mitä sinä luet? (Silmää kirjeen läpitse.) Kaksi tuhatta markkaa — — teidän pesänne — — vinnikamari — — hieno rouva.

AGNES. Voitko kuunnella minua levollisesti, Siiri?

SIIRI (yhä kirjettä silmäillen). Voin, voin.

AGNES. Miehesi on ponnistellut kaikki voimansa hankkiakseen rahoja, mutta turhaan, ja keskiviikkona lankeaa vekseli.

SIIRI. Kuinka sinä tiedät tämän kaiken?

AGNES. Sehän on yhdentekevää; siinä kyllä, että tiedän. Jos sitä ei siihen mennessä makseta, niin — —

SIIRI. Niin, mitä?

AGNES. Niin toimitetaan täällä ulosmittaus.

SIIRI. Mitä ymmärretään ulosmittauksella?

AGNES. Te menetätte kaikki, mitä teillä on.

SIIRI. Ja tämä on minun vikani, minun!

AGNES. Niin, voimmehan siten otaksua kohteliaisuuden vuoksi.

SIIRI. Minä se olen houkutellut ja vietellyt hänet yhä uusiin ja uusiin menoihin, mutta minä en koskaan ymmärtänyt, miten väärin se oli. Ei kukaan ollut opettanut minulle rahan arvoa, muuta kuin että mikään uhraus ei ollut liian suuri, kun kysymyksessä oli minun koristamiseni.

AGNES. Sinä olet kuitenkin onnellinen, kun sinun ei ole tarvinnut uhrata itseäsi.

SIIRI. Hänen taistellessaan, kärsiessään olen minä nauttinut, leikkinyt!

AGNES (nostaa lattiasta ja silmäilee sitä paperilappua, joka putosi
Tuuren lompakosta) . Kohtalo puhuu tänään järkeä. Minun ei tarvitse
vaivata ajatuksiani. Kas tässä, Siiri (antaa hänelle paperilapun).
Sinun päätelmiltäsi ei siis puutu johdonmukaisuutta.

SIIRI (silmää lappua). Ja tämän hän on tehnyt maksaakseen tuon (osottaa hattua). Tuure, Tuure! (Juoksee vasemmalle.)

AGNES (yksin). Tänään hän panttaa kellonsa, huomenna — —! (Nytkäyttää olkapäitään.) Onneksi on huomispäivä minun käsissäni. (Repäisee lehden muistikirjastaan ja istuutuu kirjoituspöydän ääreen.)

SIIRI (vasemmanpuoleisesta huoneesta). Rakas, rakas Tuure!

AGNES. Voida rakastaa, voida puhua noin.

TUURE (myöskin vasemmalla). Ei, Siiri, syy on minun, ainoastaan minun, mutta rakkauteni teki minut raukaksi.

AGNES. Miten he kiusaavat minua! (Sulkee kiireesti kirjeen kuoreen.) Kas niin, nyt on heidän surunsa lääkitty. Mutta on toinen, joka kalvaa kuolemaan asti. Minkätähden annoin minä myydä itseni!

SIIRI (yhä vasemmalta). Köyhät! Mitä se tekee, kun omistamme toinen toisemme!

AGNES (nousee). Mutta minä! Minulla on sukutila ja vapaaherrattaren arvonimi! Äitini osasi ainakin panna hintaa tavarallensa. Ei, pois täältä. Minä en, näen mä, siedä tätä ilmapiiriä. Raitis ilma on vain myrkkyä turmeltuneille keuhkoille. (Panee kiireesti hatun ja takin päällensä.)

TUURE (kuin edellä). Minä teen työtä kaksinkertaisin voimin — —

AGNES. Ei, minun täytyy nähdä heidät — — kerta. (Kurkistaa avaimenreijästä.) Mies polvillaan, pää vaimon sylissä. Vaimo nauraa ja itkee yht'aikaa. Niin onnelliselta kuin hän näyttää odotettavista kieltäymyksistä huolimatta, noista kauheista kieltäymyksistä, joilla meitä pelotellaan sydämemme vähimmästäkin kapinoimisesta. — — Siiri hupakoksi oli minun tapana sanoa häntä. Pah, hupsu on vain se nainen, joka luulee olevansa viisas. (Menee takaovesta.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

TUURE ja SIIRI (vasemmalta, kädet toistensa vyötäisillä).

SIIRI. Nyt et saa virkkaa enää sanaakaan. Sinä pilaat minut hemmottelullasi, ja siitä on nyt tehtävä loppu. Mutta yhden kysymyksen tahtoisi kultu vielä tehdä.

TUURE. Kysy, kysy.

SIIRI. Jos ei minun järjetön mustasukkaisuuteni olisi puhjennut ilmi, niin milloin minä olisin saanut tietää totuuden?

TUURE. Jumalan avulla: aikanaan. Mutta salli minun nyt olla sitä ajattelematta, mitenkä silloin olisi voinut käydä, ja nauttia täysin määrin jakamattomasta onnestani.

SIIRI. Saatpa nähdä, kuinka suloista meillä on oleva vinnikamarissamme.

TUURE. Kukapa olisi voinut uskoa, että niin sankarillinen sielu saattoi asua semmoisessa — — — muotinukessa.

SIIRI. Oo, meillä on kyllä sielu meilläkin, vaikka sitä ei huomaa korujen ja hetaleitten alta! Ush, niin ilkeä kuin minä olen ollut! Mutta paha on Tuurekin ollut, kun ei ole uskonut asian oikeata laitaa pikku vaimolleen.

TUURE. Kuinkapa minä olisin uskaltanut!

SIIRI. Niin, sinä olet oikeassa. Minä en ansainnut luottamusta, mutta kuitenkin — —

TUURE. Kuitenkin — —?

SIIRI. Oo, minä vain ihmettelen, onko lainkaan olemassa vaimoa, olkoon kuinka turhamielinen, kuinka lapsellinen tahansa, joka ei pane puolisonsa luottamusta kaiken muun yläpuolelle. Mutta mehän kokonaan unohdamme Agneksen! (Katsoo oikeanpuoleisesta ovesta.) Hän on poissa.

TUURE. Kas tässä kirje sinulle, pikku moraalisaarnaaja. Ehkä se selittää asian.

SIIRI. Avaa se siis.

TUURE (avaa kirjeen). Mitä minä näen! Minun oma vekselini lunastettuna, ja mitä tässä on: »Agneksen häälahja Siirille.».

SIIRI. Ja täällä takapuolella: »Setä Fabian oli oikea vaikka näkymätön velkoja, ja minä sain valita perintöni.» Oi, nyt minä ymmärrän kaikki!

TUURE. Niin paljon en minä ymmärrä, mutta minä ymmärrän kumminkin tarpeeksi voidakseni iloita kaikesta sydämestäni — — sinun tähtesi.

SIIRI (leikillisesti). Vai niin, taaskin vain minun tähteni.

TUURE. Niin, näetkös, Siiri, tapahtukoon mitä tahansa, minä olen nyt rikas mies enkä ole minkään tarpeessa. (Syleilee Siiriä.)

SIIRI (veitikkamaisesti). Etkö minkään?

TUURE (naurahtaen). Sinä pikku veitikka! (Suutelee häntä.)

Esirippu.