The Project Gutenberg eBook of Sylvi; Kovan onnen lapsia, by Minna Canth

AKSEL VAHL, notario.
SYLVI, hänen vaimonsa.
VIKTOR HOVING, arkkitehti.
ALMA HOVING, hänen sisarensa.
KARIN LÖFBERG, |
ANNI VIDGREN, | Sylvin entisiä koulutoveria.
ELIN GRÖNKVIST, |
ROUVA HAKE, naisvankien hoitaja.
VANKILAN TIREHTÖÖRI.
SOHLMAN, pastori.
SANDELL, metsäherra.
HARLIN, |
IDESTAM, | luutnantteja.
TUNEBERG, lääkäri.
BRUN, tullinhoitaja.
MARI, palvelustyttö.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Suuri, hyvin sisustettu huone. Takana kaksi ovea, joista oikeanpuolinen, raskailla, avatuilla esiripuilla varustettu, vie eteiseen, ja toinen, jonka esiriput ovat alhaalla, makuuhuoneesen. Ovien välissä on alkoovi, jonka uutimet myöskin ovat alhaalla. Vasemmalla sivuseinällä ovi ruokasaliin, oikealla seinällä suuri peili. Etehisessä näkyy oikealla ovi, joka vie ulos porstuaan, sekä perällä ikkuna, jossa on valkoiset uutimet ja jonka edessä on ruukkukasveja.

Etualalla on pyöreä pöytä, ympärillä tuolia sekä kiikkutuoli vasemmalla. Nurkassa oikeaan on suuri kirjoituspöytä. Vastaisessa nurkassa sohva ja pieni pyöreä pöytä.)

AKSEL (keskeyttämättä työtään). Eihän se vaan liene minun pikku kissimirrini?

AKSEL. Ihanko todella? (Kääntyy.) No, pitänee hänet nyt sitten päästää silmänräpäykseksi. Ei—odotapas. Lupaako pulmunen olla kiltti?

AKSEL. Ehkäpä hän sitten saa tulla. Ei, ei,—seis! Katsotaan ensin kelloa. No—jahka minä nyt luen kolmeen, sitten vasta saat juosta sisään. Yks'!——ei vielä——kaks'——pysy paikoillasi, kuule——no, no, ei askeltakaan, sanon minä——kolme!

AKSEL. Vai niin! Vai on minun pikku lintusellani niin tärkeätä sanottavaa? No, annapas kuulla! Mitähän tuo lienee?

AKSEL. Yksikö vaan? Eikö mitä, se on kovin vähän. Minä lupaan sinulle seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa.

SYLVI (heiluttelee jalkojansa ja heittäytyy taaksepäin). Voi, kuinka ihanata—kuinka sanomattoman ihanata!

SYLVI. Anna anteeksi—oma puoliskoni, minä tarkoitin. Nyt saan siis pyytää sinulta seitsemänkymmentä ja seitsemän asiata. Ajatteles— ennenkuin olen ne kaikki keksinyt.

AKSEL. Vai niin, vai rupeet sinä häijyksi, pikku pulmunen. Entäpä jos saatkin mennä tiehesi.

SYLVI. Ei toki, eihän? Ehto? Rakas, kulta Aksel, muista, että minulla on vaan kaksi minuuttia.

SYLVI. Elä sitten edes vitkastele niin kauheasti, Aksel. No, mikä se ehto oli?

AKSEL. Se vaan, että minä ensin saan tutkia kaikki nuo seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa, ennenkuin hyväksyn.

SYLVI. Ei, Aksel—anna nyt myöten. Minä lupaan olla kiltti. En pyydä mitään mahdottomia, paljaita pikku asioita vaan.

AKSEL. Siinä tapauksessa minä ne kyllä hyväksyn, eikähän minun ehdostani silloin ole sinulle mitään haittaa.

SYLVI. Niin—mutta kuitenkin, Aksel! Olisi niin paljon, niin äärettömän paljon hauskempaa, jos minä ihan vapaasti saisin ajatella kaikki nuo seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa, enkä tarvitseisi pelätä kieltoa. Rakas pikku Aksel!

SYLVI. Niin, semmoinen sinä olet, holhoja-setä. Minä en sano sinua enää koskaan muuksi, sillä se sinä olet aina ollut ja siksi sinä jäät ikipäiviksi.

AKSEL. Kas niin, nuo kaksi minuuttia ovat tuossa paikassa kuluneet.
Annapa nyt kuulla ensimmäinen pyyntösi.

SYLVI. Olisit sinä nyt yhden ainoan kerran saattanut tehdä minulle mieliksi, Aksel.

AKSEL. Kultaseni—tuohan kuuluu ihan siltä, kuin en milloinkaan ennen olisi sitä tehnyt.

SYLVI. Et olekaan. Tahdotko, että luettelen, mitä kaikkia sinä olet minulta kieltänyt, vai?

SYLVI. Ja se on sinun mielestäsi mahdotonta. Niin, sitten en suinkaan tahdo enää vaivata. (Liukuu alas, kääntyy selin Akseliin ja hypistelee pöydällä olevia kapineita.)

AKSEL. Ei, pikku lemmikkini, et sinä saa suuttua. Enhän minä sitä tarkoittanut. Sitä vaan, että kaikella pitää olla rajansa, ymmärrätkös. Sylvi, muruseni, tule nyt taas tänne polvelleni.

AKSEL. Aikoja sitten, mutta se ei tee mitään. Minä en päästä sinua, ennenkuin tulet hyvälle mielelle taas, sirkkuseni.

SYLVI. Ei, minä vaan vähän katson. Kapseleissa? Kuoleeko kettu tuommoisesta pienestä kapselista?

SYLVI. Tuommoinen pieni kapseli? Sepä vasta kummaa. Jos minä nyt nielisin yhden—

AKSEL.—Niin kuolisit kuin kärpänen.—Kas niin, nyt panemme sen pois. (Panee sen pöytälaatikkoon.) No, pikku kissimirri,—jos minä nyt kumminkin tämän yhden kerran—

AKSEL. Olkoon menneeksi.—No, anna kuulla. Mitä pikku pulmunen aikoi minulta pyytää?

SYLVI. Niin, Aksel, se oli vaan sitä, että sinä jättäisit kaikki työsi yhdeksi viikoksi.

AKSEL. No, mutta ole toki järkevä, hyvä lapsi. Enhän minä voi laiminlyödä virkaani.

AKSEL. Mitä sanot,—ei, sinä olet tosiaankin kovin lapsellinen, Sylvi kulta. Minun pitäisi yks' kaksi jättää kaikki tyyni ja istua kädet ristissä—tehdäkseni pikku vaimolleni mieliksi. Ei, se ei käy päinsä, lapseni.

SYLVI. Menethän sinä usein metsästämään, esimerkiksi, ja viivyt siellä päiväkausia.

AKSEL. No niin, sehän on ihan toista, tiedämmä. Enkähän minä kovin usein ole sielläkään ollut.

AKSEL. Maltapas—jos sovittelisimme muulla tavalla vai mitä arvelet?
Ensi kesänä voisin ehkä ottaa virkavapautta viikoksi tai pariksi.

AKSEL. Mutta, rakas pikku Sylvi, minkätähden minun sitten pitäisi heittää työni?

SYLVI. Kyllähän sinä sen tiedät. Siksi että minulla on niin ikävä olla yksin, kun sinä alituisesti joko olet ulkona taikka istut kirjoituspöytäsi ääressä.

AKSEL. Entä kun me nyt keksisimme jotain oikein hauskaa pikku kissimirrille, suostuisitko sitten siirtämään tuon laiskuriviikon ensi kesään?

SYLVI. Niin no—ehkäpä. Jos sinä tosiaankin keksit jotain erinomaisen hauskaa.

AKSEL. Annapas kun ajattelen—. Kuules nyt. Minä menen kirjakauppaan ja etsin sinulle sieltä jonkun hyvin huvittavan kirjan.

SYLVI. Huh—häntä! Joka on ikävin olento koko tässä maailmassa. (Jäljittelee.) Minä en hyväksy semmoista, sillä minusta se ei ole sopivata, minä teen aina omien periaatteideni mukaan.—Ei, kiitoksia, pysyköön Anni Vidgren täältä seitsemän peninkulman päässä.

SYLVI. Hän taas on niin kauhean tyhmä. Hyväluontoinen, mutta tyhmä. Ei kelpaa.

SYLVI. Hän—paras! Joka on niin koketti ja inhoittava, että häntä tuskin viitsii katsoa. Ei, häntä minä toki suvaitsen kaikkian vähimmän.

SYLVI. Kyllä minä tiedän yhden, josta pidän enemmän kuin kestään muusta.
Mutta se on eräs herra.

AKSEL. Enpä oikein. Hän kun vasta nykyjään on tullut paikkakunnalle.
Mutta olen minä hänet nähnyt yhtä kaikki.

SYLVI. Se kelvoton kapine ei vieläkään ole käynyt täällä. Ja me kun olimme niin hirveän hyviä ystäviä lapsina.

SYLVI. Ooja, mukiin menee. Kauhean hurskas ja siveellinen,—mutta hän on kumminkin Viktorin sisar, ja minä pidän hänestä aika paljon.

AKSEL. Ei hätää mitään. Kohtahan kello on yksitoista. Minun täytyy tuossa paikassa mennä virastoon.

SYLVI. Se on totta, se! Kuinka sinä kumminkin olet kiltti, holhooja-setä. Nyt saat kernaasti lykätä laiskuri-viikkosi ensi kesään. (juoksee telefoonin luo.)

SYLVI (soittaa). Olkaa hyvä ja yhdistäkää Hovingin kanssa. Kiitos! (Soittaa taas.) Onko se Alma?—Hyvä. Arvaatko, kuka minä olen?—Vai niin, vai tunsit sinä heti äänestä. Kuule, Alma hyvä, onko veljesi kotona?—Mitäkö minä hänestä? Niin, minä aijoin pyytää teitä molempia tänne, kun minulla on niin ikävä.—Mitä sanot?—Kyllä, kyllä Aksel on kotona, mutta hän istuu ja kirjoittaa. Ei hänellä ole aikaa minun kanssani. Ja kohta hän menee pois. Ota työtä mukaasi, muuten sinä et varmaankaan malta viipyä. Mitä?——Etkö jouda vielä? Miks'et?—Vai niin.—Vai pitää sinun kirjoittaa kirjeitä? Entäs Viktor?—Ei, mutta—mitä ihmettä, nukkuu vielä! Se laiskajaakko. Aja hänet ylös heti paikalla ja käske tänne.

AKSEL. Mutta lopeta nyt jo, rakas Sylvi. Minä en voi pitää ajatuksiani koossa.

SYLVI. Silmänräpäys vaan, Aksel. Minä vähän kiusaan häntä ensin.—Hyvää huomenta, unikeko. Tiedätkös, mitä kello on? Nyt nukuit ohi aamiaisen, poloinen. Vai luuletko saavasi ruokaa vielä? Eikös mitä—Alma ei anna leivän muruakaan.——Mitä? Kaksi tuntia? Kyllä kai! Sitä ei usko kukaan ihminen. Vai näit unta? Mitä sitten? Kerropas.

SYLVI. Ole vaiti, sinä siellä—!——Ei, mutta sehän oli hassua.——Entä sitten? Eikö mitään muuta?—Mitähän se merkitsee?——Niin, jotakin hyvin, hyvin kummallista, niin minäkin luulen.

AKSEL. Ettekö te koskaan saa kylliksenne tuosta lörpöttelemisestä? Nyt olen kahdesti kirjoittanut päin honkaan teidän tähtenne.

SYLVI. Ush, mikä jöröjaakko sinä olet. Kuule, Viktor, meidän täytyy lopettaa. Herra puoliskoni kirjoittaa päin honkaan meidän tähtemme. Tulethan sinä sitten tänne? Ihan tuossa tuokiossa?—Äsh, jätä sinä Alma sinne kirjoittamaan kirjeitään niin kauvaksi.—Ja ala joutua. Elä viivyttele. Hyvästi, hyvästi. (Soittaa.) Ajattelepas, Aksel, hän oli nähnyt unta—

SYLVI (järjestelee huonetta). Hyi, kuinka sinä olet epäkohtelias. Ethän sinä siitä pahene, vaikka kuuntelisitkin. Hän oli nähnyt unta, että me leikimme yhdessä sokkosilla, hän ja minä, jota me muuten teimmekin alituisesti, kun olimme lapsia. Mutta että hänen juuri nyt piti uneksia sitä, nyt, vähää ennen kuin heräsi. Eikö se ollut omituista?

SYLVI. Se tulee käymään toteen hyvin pian. Jos se muuten ollenkaan käy toteen. Vai mitä sinä arvelet, Aksel?

AKSEL (kokoo paperinsa). En osaa sanoa. En ole oikein perehtynyt niihin asioihin.

SYLVI. Sinä taidat olla vähän pahalla päällä, vai kuinka? Juuri kun minä rupean hiukan virkistymään.

AKSEL (kietoo kätensä hänen vyötäisilleen). Ei, pikku kissimirrini, en minä ole pahalla päällä. Päinvastoin minä kernaasti suon sinulle hauskan aamupäivän.

SYLVI. Niin, sitähän minä aina olen sanonut! Sinä olet sittenkin kaikkein paras, oivallisin holhooja-setä, mitä ajatella saattaa. Ja tiedätkös mitä? Nyt saat varsin hyvin viipyä poissa vaikka koko päivän, jos tahdot.

SYLVI. En vähääkään. Minä pitäisin heidät siinä tapauksessa täällä päivällisillä.

AKSEL. Totta tosiaan! Vai sen verran sinä minusta välitätkin? Sitäpä en olisi uskonut.

SYLVI. Hyvä, rakas holhooja-setä, enhän minä sitä tarkoittanut. Anna kaikin mokomin anteeksi. Suutuitko sinä minuun, mitä?

AKSEL. Ei, pikku pulmunen, ole huoleti. En minä turhista suutu. Hyvästi nyt niin kauvaksi. Kyllä minä kuitenkin tulen kotiin päivälliselle.

AKSEL (etehisestä). Etkö sinä tulekaan saattamaan minua portaille niinkuin tavallisesti?

SYLVI (puuhailee ympäri huonetta). Ei, tiedätkös, nyt minä en jouda. Täytyy vähän siistiä ja järjestää, ne saattavat olla täällä tuossa paikassa.

SYLVI. Hyvästi, holhooja-setä! (Hyräilee, menee kirjoituspöydän luo, järjestää kirjoja ja paperia. Avaa pöytälaatikon. Saa käsiinsä strykniinilaatikon ja lakkaa äkkiä hyräilemästä. Ottaa yhden kapselin ja katselee sitä kauvan, vie sen suuhunsa, panee sitten nopeasti pois, heittää laatikon paikoilleen ja työntää pöytälaatikon kiinni. Sitten hän taas hyräilee, järjestää vielä jotakin pöydällä, kävelee ympäri huonetta ja pysähtyy viimein peilin eteen, nauraa kuvalleen, vehkeilee, kumartaa ja viittailee käsillään.)

VIKTOR. Kiitos! Mutta saako tietää, mitä sinä sitten teit? Tulin uteliaaksi.

SYLVI. Hyi, ei! Se ei olisi ollenkaan sinun tapaistasi. Niin et tehnyt ennenkään.

SYLVI. Etkä tarvitse nytkään. Istuhan ensin, tuonne keinutuoliin, tai mihin tahdot, niin minä heti paikalla—

SYLVI. Niin, en minä siltä ole sen vanhempi. Ja kun minua nyt kerran huvittaa, niin—

VIKTOR. Kernaasti minun puolestani. Mutta annapas jo vihdoinkin kuulla tuo salaisuus.

SYLVI. Salaisuus ei ollut sen suurempi, kuin että minä leikin kuvani kanssa peilin ääressä äsken, kun tulit sisään.

VIKTOR. Vahinko, ett'en sattunut näkemään. Jos olisin sen tiennyt, niin olisin hiipinyt etehiseen ihan hiljaa.

SYLVI. Kyllä, kyllä minä suvaitsen. (Tuo papyrosseja ja tulitikkuja kirjoituspöydältä.) Ole niin hyvä! Ei, anna minun sytyttää. Kas noin.— Ja nyt pidämme oikein hauskaa. Yhtä hauskaa kuin ennen aikaan, kuusi vuotta takaperin. Muistatko?

SYLVI. Kun leikimme sokkosilla välistä koko päivän. Jestapoo, kuinka meillä saattoi olla hauska!

VIKTOR. Olihan niitä muitakin leikkiä. Viides pyörä vaunun alla, vedä verkaa, ja mitä ne kaikki lienevät olleet.

SYLVI. Ja pallosilla ja muorinpataa ja piilosilla. Tuskinpa vaan muilla lapsilla olikaan niin hauskaa kuin meillä.

SYLVI. Mutta sitten sinä matkustit pois ja kaikki sai surkean lopun. Mikä lieneekin pistänyt vanhempiesi päähän—mennä ja muuttaa Viipuriin juuri silloin!

VIKTOR. Isä sai siellä paremman paikan joksikin aikaa. Ja minun taas täytyi mennä polyteknikoon.

SYLVI. Et usko, kuinka minulla oli ikävä ensimmältä. Sinua minä varsinkin kaipasin; tiedätkös, minä olin pitkät ajat ihan kuin kipeä.

SYLVI. Niin, sitten vihdoin ja viimein, vuosikausien perästä. Ei, en minä silloinkaan unhottanut sinua, mutta sitten tuli niin paljon muita huolia. Vanhempani kuolivat—

SYLVI. Isä ja äiti kuolivat melkein yht'aikaa. Minä jäin ihan yksin maailmaan ja tunsin itseni niin sanomattoman turvattomaksi. Ne olivat surullisia aikoja, sen saat uskoa.

SYLVI. Minä sain Akselin holhoojakseni ja hän oli minulle kovasti hyvä,—aivan kuin toinen isä. Hän otti minut sitten elämän ijäksi huostaansa.

SYLVI. Kahdeksantoista vuotta. Senpätähden hän onkin kauhean viisas ja järkevä. Mutta kuule nyt, Viktor, miks'et sinä koskaan kirjoittanut minulle, vaikka lupasit niin varmaan?

VIKTOR. Niin, tiedätkös, eihän minulta tullut kirjoitetuksi. Kyllä minä aina ajattelin,—silloinkin, kun kuulin vanhempiesi kuolemasta, mutta siihen se vaan jäi.

VIKTOR. Ikävöin kyllä, välistä. Mutta minä tulin outoon paikkaan, näetkös, sain uusia toveria ja niin pois päin—

SYLVI. Etkä silloin enää huolinut muistella vanhoja. Minä raukka kuljin täällä sillä aikaa ja ajattelin sinua niin uskollisesti.

SYLVI. Ihan totta. Sinähän olit minun paras ystäväni. Mutta sinä et varmaan ole koskaan pitänyt niin paljon minusta kuin minä sinusta.

SYLVI. Ei, elä koeta pettää minua. Sinä olit niin kylmä minua kohtaan viimeinkin, kun tavattiin Löfbergissä. Puhuit kokoillan vaan Karin Löfbergin kanssa etkä ollut minua näkevinäsikään.

SYLVI. Hädin tuskin. Hirveällä kiireellä riensit heti takaisin Karin kaunottaren luo.

VIKTOR. Rakas Sylvi kulta, minähän olin enemmän tuttu hänen kanssaan, me kun tapasimme toisiamme niin usein viime aikoina Helsingissä. Mutta sinua en ollut nähnyt kuuteen, seitsemään vuoteen. Olihan ihan luonnollista, että tunsin itseni vähän vieraaksi ja että olin hiukan hämilläni ensi alussa. Muistin sinut pienenä tyttönä lyhyissä hameissa ja nyt sinä olit täysikasvuinen nainen. Naimisissa vielä kaiken lisäksi.

SYLVI. Niin, se todistaa vaan kaikki, kuinka vähän sinä olet minua kaivannut. Kokonaisen viikon olet sitäpaitsi ollut kaupungissa, ilman että olet tullut minua tervehtimään. Ei, sinä et ole enää sama kuin ennen.

SYLVI. Entä kun näytän sinulle heti paikalla—. Lyömmekö vetoa?
(Ojentaa kätensä.)

SYLVI. Topp! (Erottaa toisella kädellään.) Nyt panen sinut koetukselle! (Ottaa juhlallisen asennon.) Ylös, Viktor Hoving, me rupeamme sokkosille.

SYLVI. Tietysti. Kas niin, Viktor, joudu, joudu! Elä anna minun odottaa.
Naula konvehtia—muista!

SYLVI. Mitä se tekee? Ja voimmehan vaikka lukita ovet. (Lukitsee vasemmanpuolisen oven sekä sen, joka vie etehisestä portaille.) Kas niin. Nyt voit olla huoleti siitä asiasta. (Ottaa huivin etehisestä.) Tule tänne nyt! Kuka meistä ensin rupeaa sokoksi? Minäkö?

SYLVI. Sepä nyt on merkillistä. Enkö minä saa sinua kiinni? (Jatkavat leikkiä nauraen ja riemuiten. Innostuvat yhä enemmän, kunnes Sylvi viimein saa hänet kiinni.)

SYLVI (pitää hänestä kiinni ja vetää huivin silmiltään, hengästyneenä). Sainpas—viimeinkin.—Oletpa sinä koko mestari juoksemaan. Mutta maltahan nyt on minun vuoroni.

SYLVI. Ei mitään »muttaa». Kas niin, anna minun nyt sitoa huivi silmillesi. Taivuta vähän polviasi, että yletän. Kas noin. Näetköhän sinä nyt myöskin, vai—?

SYLVI. Vedetään kuitenkin huivia alemma varmuuden vuoksi. No—ja nyt pyöritään vähän.

VIKTOR. Tehdään niin. (Tarttuu molemmin käsin hänen vyötäisiinsä ja pyörii ympäri.)

SYLVI. Trall-lall-lalala, trall-lalla, trall-lall-laa—Ei, tiedätkös Viktor, näin hauskaa ei minulla ole ollut vielä elämässäni.—Taivas, nyt sinä olit vähällä kaataa pöydän nurin.—Trall-la-la-lall-lall-laa—

SYLVI. Istu keinutuoliin—pian! (Suorii pöytäliinaa, järjestää kiireesti tuolia.) (Soitetaan toinen kerta.)

SYLVI (juoksee etehiseen ja avaa oven). Oh, Viktor, ei mitään hätää, se on vaan Alma!

SYLVI. Luulimme sinua Akseliksi. Istu, Alma kulta. Ja ota työ esille.—Taivas, kuinka sydämmeni läpättää. Säikähdin niin—että—

SYLVI. Oh, en mitään, en kerrassaan mitään. (Nykäsee salaa Viktoria ja istuu tuolille häntä lähelle.) Kaunis ilma tänäin.

SYLVI. Vai niin—? Sitä minä en tiennytkään.—Mutta eilen ainakin oli kaunis ilma.

ALMA. Minä tarkoitan noin—lähemmin. Vanhan ystävyyden nojalla, lapsuuden ajoilta.

SYLVI (nauraen). Sanoinko? Siinä oli! Niin minulle aina käy, kun koetan teeskennellä.

SYLVI. Niin, sanopa muuta! Minkätähden sitä tekisin!—Asia on, näetkös, semmoinen, että minusta tuntuu ihan siltä, kuin olisin taas kahdentoista vanha. Ja kun hän tuossa olisi kuudentoista.

SYLVI. Niin, sitä en itsekään ymmärrä. Mutta nyt esimerkiksi en mitenkään voi istua hiljaa ja puhella säädyllisesti, niinkuin täysikäisillä on tapana tehdä. Minun oikein sormiani kutkuttaa, kun näen Viktorin istuvan tuossa noin joutilaana. Kuule, (vetää tuolinsa vastapäätä Viktorin tuolia) vieläkö sinä osaat taputusleikkiä, mitä? Pane kätesi noin ikään,—joudu, ja sitten: yks' kaks'—yks' kaks'—yks' kaks'—ei, sinähän vasta olet kömpelö.—Aletaanpa alusta, no yks' kaks'—yks'—

ALMA. Minä en tosiaankaan käsitä, kuinka aikuiset ihmiset voivat olla tuommoisesta huvitetut.

SYLVI. Yks' kaks' yks' kaks'—yks' kaks' yks' kaks'—yks' kaks'—yks' kaks'—koettaisitpa sinäkin, Alma, yks' kaks'—yks' kaks'—yks' kaks'.

SYLVI. Ei hyi!—kas vaan. Alma tuntuu olevan sinun holhoojasi, niinkuin
Aksel minun.

ALMA. Jos Viktor luottaa minun arvostelukykyyni ja mielellään seuraa minun neuvojani, jota hänen ei vielä koskaan ole tarvinnut katua—

SYLVI. Ei—kukas sitä tahtoo väittää? Sinähän aina olet niin viisas ja järkevä, että oikein tuntuu kamalalta.

ALMA (hymyillen). Elä keskeytä minua. Jos Viktor niinkuin sanoin, vanhasta kokemuksesta luottaa minuun, niin pitääkö minua siltä sanottaman hänen holhoojakseen?

SYLVI. Sama se on, sanotaanko sinua siksi tai ei, se sinä kumminkin olet; sillä sinä olet yksi noita täydellisiä, vanhurskaita ja siveitä ihmisiä, jotka eivät koskaan erehdy, eivät koskaan tee mitään tyhmyyksiä, ja jotka eivät milloinkaan maailmassa ole olleet lapsina—

SYLVI. Ei, sillä he ovat syntymästään saakka ymmärtäväisiä ja vakavia ja mallikelpoisia kaikessa, ja Jumala on varmaankin luonut heidät varta vasten holhoojiksi meille syntisparoille.

ALMA. Toisin sanoen, meidän tehtävämme on vartioida teitä ja estää teitä tekemästä tyhmyyksiä.

SYLVI. Niin, jos me vaan annamme teidän alituisesti komentaa itseämme. Mutta minäpä sanon, että se välistä saattaa ärsyttää minua niin, että joudun ihan raivoon—ja olisin valmis tekemään mitä tahansa—kun vaan pääsisin tuosta kauheasta vartioimisesta,—vaikka suurimman hurjuuden, jos niiksi tulee.

VIKTOR. No, no, ei riidellä. Puhutaan ennen jostakin muusta.—Tuletko sinä tanssiaisiin tänä iltana, Sylvi?

SYLVI. Aksel ei varmaankaan anna itselleen aikaa. Eikä häntä luultavasti halutakaan.

VIKTOR. Kyllä. Me menemme molemmat, sekä Alma että minä. Tule nyt mukaan, minä pyydän sinut ensimmäiseen franseessiin.

SYLVI. Ja Alma varmaankin—Alma kulta, suutuitko sinä minuun? Anna anteeksi, enhän minä niin pahaa tarkoittanut.

ALMA (hymyillen). Mitäpä se hyödyttäisi, jos sinuun suuttuisikin? Sinä olet nyt kerran semmoinen—kuin olet.

SYLVI. Niin, siinä olet oikeassa. Minä olen juuri semmoinen kuin olen.
Niin ett'ei maksa vaivaa välittää pikku asioista.—No niin—(Rukoillen.)
Ottaisithan sinäkin pitääksesi huolta minusta, Alma kulta, että Aksel
voisi olla rauhoitettu siinä suhteessa?

SYLVI. Kiitoksia, Alma rakas.—(Hyppää ylös ja puristaa häntä kaulasta.) Niin, sinä olet kumminkin aina hyvä ja kiltti.—Topp, Viktor? Me tanssimme yhdessä ensimmäisen franseessin tänä iltana?

SYLVI. Ja muita tanssia vähän väliä. Sinun pitää hakata minua hirveästi, kuules!

SYLVI. Oi, kuinka siellä tulee hauska! Niin jumalattoman hauska!—Minä otan morsiuspukuni—niin, tiedätkös, morsiuspukuni—se kuuluu sopivan minulle erinomattain.—Hyvä, rakas Viktor, näin iloinen en minä ole ollut sitten kun sinä viimeksi olit täällä, kuusi vuotta takaperin. Uskotko?

SYLVI. Sinä katselet. Ja sitten sinä puhelet vanhempien herrojen kanssa, ja viet minua puhvettiin tanssien välillä.

AKSEL. Mutta minullapa ei siihen ole halua ollenkaan, pikku kissimirri.
Ja sitä paitsi—minä en mitenkään jouda.

SYLVI. Niin, sitten en tiedä muuta neuvoa, kuin että annat minun mennä
Alman ja Viktorin kanssa. Sillä täytyy minun kumminkin päästä sinne.
Ajatteles, enhän ole vielä milloinkaan ollut kunnollisissa
tanssiaisissa.

AKSEL. Mitä niissä oikeastaan tehdään, noissa tilaisuuksissa? Tuskin muuta kuin tanssitaan, vai kuinka?

AKSEL. Jos siellä edes tapaisi tuttaviaan. Mutta arvaan, ettei sinne vanhempia herroja tule ketään.

ALMA. Kyllä minä kumminkin olen nähnyt muutamia joka kerta. Kuuluvatpa pelaavan vistiäkin jossain siellä herrojen puolella.

AKSEL. Se on muuten yhdentekevä. Minä puolestani en juuri erittäin välitä korttipelistäkään. Mutta jos tuota nyt kerran kumminkin tekisi pikku vaimolleen mieliksi ja menisi sinne.

SYLVI. Niin, tiedätkös, niin minäkin arvelen. Kerran kumminkin täytyy tehdä pikku vaimolleen mieliksi.

AKSEL. No niin, mikäpä siinä sitten auttaa. Täytyy antaa vaan kauniisti myöten.

SYLVI. Näettekös, kuinka kiltti hän on yhtä kaikki, tuo minun rakas herrani ja mieheni! Aina hän ensin mutisee vastaan, mutta kun kaikki ympäri käy, pääsen minä kumminkin lopulta tahtoni perille.

AKSEL. Elähän siinä kovin kerskaile, pikku sirkkunen. Saattaa helposti tapahtua, että rupean vastakynteen.

AKSEL. Jaa, jaa. Ei ole takeita.—Kuinkas muuten on,—antaako emäntämme meille kahvia tänäin?

SYLVI. Kyllä—heti paikalla. Saatte oikein hyvää kahvia ja pieniä leivoksia senkin seitsemää lajia. (Juoksee vasemmanpuoliselle ovelle ja koettaa työntää sitä auki.) Ei, mutta mikäs ovella on? Ah—niin, hyvänen aika, sehän on lukossa. En muistanutkaan. (Katsoo Viktoriin, hymyilee ja pudistaa päätään.) Viktor!

SYLVI. Kuinka hän näyttää viattomalta! (Uhkaa sormellaan.) Voi, sinua veitikka! (Menee vasemmalle.)

ALMA. Semmoinen hän on ollut kaiken ikänsä. Koulussa olivat opettajat usein pahemmassa kuin pulassa eivätkä tienneet, mitä hänelle tekisivät. Ei kukaan ollut niin vallaton kuin Sylvi.

ALMA. Nyt puhut itsesi pussiin, Viktor. Niin, herra Vahl—ei auta muu kuin tunnustaa totuus. Veljeni tässä oli siihen aikaan kovasti ihastunut Sylviin.

SYLVI (tulee vasemmalta). Hyvät naiset ja herrat, kahvipöytä odottaa.
Tarjoo käsivartesi Almalle, Aksel.

SYLVI. Tietysti! Mutta sinä, paha poika, et taida välittää minusta tuon taivaallista?

SYLVI (katsoo vähän aikaa häntä silmiin, peräytyy vavisten, punastuu,—hämillään. Kätkee kasvonsa toiseen käsivarteensa, kuiskaa). Viktor—minkä tähden sinä—Viktor—!

SYLVI. Hän pitää minusta! Hän pitää minusta!—Oi, kuinka minä olen äärettömän onnellinen!

TOINEN NÄYTÖS.

(Tanssiaiset. Näyttämö kuvaa sivuhuonetta, jonka peräovet ovat auki tanssisaliin, missä parhaillaan tanssitaan franseessia. Vasemmalla ovi virvoitushuoneesen. Sohvia, lepotuolia, istuimia, pöytiä sekä korkeita kasvia huoneen sivuilla. Oikealla sisäänkäytävä etehisestä.

Metsäherra Sandell sekä luutnantit Harlin ja Idestam seisovat muutamien muiden herrojen kanssa ja katsovat tanssia.)

HARLIN. Vasta puhjennut ruusun-nuppu. Lyön veikkaa, että hän on ensimmäisissä tanssiaisissaan.

IDESTAM. Sandell, tulepas vähän tänne.—Sinä varmaankin tunnet tuon naisen tuolla, vaikeassa harsopuvussa?

SANDELL. Jäähdytä mieltäsi, veli hyvä. Se tähti on liian korkealla.
Ei sinun auta häntä tavotella.

SANDELL. Saat kernaasti. Voinpa vaikka esitellä sinut hänen miehelleenkin, joka istuu tuolla virvoitushuoneessa, jos niin tahdot.

IDESTAM. Ei, kuule, tuota sinä et voi meihin puijata. Mutta sinulla on ehkä itselläsi aikeita tytön suhteen, jos oikein arvaan.

SANDELL. Tiedän kyllä, eihän siellä ole ketään muuta valkoisessa harsopuvussa, kuin rouva Vahl.

HARLIN. Ja rouva jo! Perhana! Kuinka se on mahdollista? Hän näyttää vielä niin nuorelta. On aivan kuin pieni koulutyttö.

SANDELL. Niin, ei hän vielä ollut lapsenkenkiään kuluttanut, kun meni naimisiin holhoojansa kanssa.

HARLIN. Vai niin, vai holhooja se hänet kaappasi itselleen, ennenkuin muut vielä tiesivät hänestä mitään. Mokoma kettu.

HARLIN. Me hakkaamme hirveästi hänen kaunista rouvaansa tänä iltana.
Kiusallakin!

SANDELL. Sh—! Hän tulee. (Tohtori Tuneberg, tullinhoitaja Brun ja Aksel tulevat virvoitushuoneesta.)

BRUN. Olet aivan oikeassa, hyvä veli. Piru näissä iloissa kulkekoon. Mutta minkäs sille tekee? Isänä ja aviomiehenä täytyy vaan olla mukana, joko sitten tahtoo, tai on tahtomatta.

TUNEBERG. Miksi mennä naimisiin? Miksei pysyä ennemmin vanhana poikana niinkuin minä, ja säilyttää kultainen vapautensa?

AKSEL. Mutta tulethan sinäkin tanssiaisiin tuon »kultaisen vapautesi» kanssa, vaikka et tanssi. Vai onko sinusta niin hauska katsoa muiden iloa?

TUNEBERG. Ei, hiisi vieköön, olekaan. Mutta jossakin sitä täytyy iltaansa kuluttaa.

BRUN. Puhu sitten vielä »kultaisesta vapaudesta»! Sinulla on ikävä— et tiedä miten iltaasi kuluttaisit. Ei, toista on sittenkin olla perheenisänä.

SANDELL. Aksel, tulepas katsomaan, kuinka nuoret herrat täällä hakkaavat sinun kaunista rouvaasi.

SANDELL. Elä, helkkarissa? Onko se sinusta hupaista kuulla? Etkö ole ollenkaan mustasukkainen?

BRUN. Tunnusta pataa, velikulta. Lääkärin terävä silmä on jo huomannut vaivasi.

AKSEL. Olkaa löpisemättä! Mitä se minuun koskee, vaikka koko maailma olisi rakastunut vaimooni, kun hän vaan pysyy uskollisena.

SANDELL. Mutta entäpä jos hän nyt sattuisi ihastumaan johonkuhun noista ihailijoistaan?

TUNEBERG. Hoh—hoo, veli hyvä! Luuletko sinä että lapsellisuus ja viattomuus voivat varjella ihmistä intohimoista? Suuri erehdys! Senkö verran sinä tunnet ihmisluontoa?

TUNEBERG. Siitä voi olla eri mieltä. Nuoruus on vaikutuksille altis, ja viattomuus puuttuu kokemusta, muistapas se.

BRUN. Jo riittää filosofiia, hyvät herrat. Franseessi on lopussa, naiset tulvaavat kohta tänne vilvoittelemaan. Parasta kun korjaamme ajoissa luumme heidän tieltänsä.

AKSEL. Ja minä kysyn Sylviltä, eikö hän jo ole saanut tarpeekseen tästä huvista.

SANDELL. Ei, kuule, et suinkaan sinä vielä vie rouvaasi pois? Täällä on kaksi nuorta luutnanttia, jotka joutuisivat epätoivoon. Ikään juuri pyysivät, että esittäisin heidät hänelle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.

AKSEL. Erittäin suuri kunnia. Mutta minulla ei ole hituistakaan halua kiusata itseäni kuoliaaksi luutnanttien tähden.

SANDELL. Kyllä rouvasikin haluaa jäädä, sen näkee. Hän huvittelee oikein sydämmensä pohjasta, katsopa tuonne. Olisihan sääli häiritä hänen iloansa.

TUNEBERG. Sääli on Akseliakin. Toiset liehakoivat hänen kaunista rouvaansa, itse saa hän kävellä täällä nolona, miesparka—ymmärrättehän, ettei se voi olla kovinkaan hauskaa.

AKSEL. Vähät siitä. Mutta minun täytyy nousta aikaisin ylös huomisaamuna. Minulla on työtä—

BRUN. Ole kärsivällinen, veli kulta, ja jää siivosti tänne. Minun täytyy tehdä samoin—kun kaikki ympäri käy. Tule, niin otamme pullon viiniä tuolla!

(Brun, Tuneberg ja Aksel menevät vasempaan. Soitto laukoo salissa. Seuraavan kohtauksen aikana kulkee naisia ja herroja edestakaisin huoneessa.

ELIN. Sinähän olet myötäänsä lattialla, Karin. Saat tanssia niin paljon kuin ikinä tahdot. Miekkonen! Olisinpa minä sinun sijassasi—!

ALMA. On kyllä, Karin. Minä en ole vielä koskaan nähnyt häntä niin kauniina. Tuo morsiuspuku sopii hänelle mainiosti.

KARIN. Päinvastoin! Se ei sovi hänelle ollenkaan. Ja kauhean ruma on hänen pukunsa sitäpaitsi, se täytyy teidän myöntää.

ELIN. Karinin pukuun sitä ei kumminkaan voi verrata, ei likimainkaan.
Eikä hän muutenkaan ole niin kaunis kuin Karin.

KARIN. Oikein se hävettää. Kaikki ihmiset katsoivat heihin viime franseessissa.

ANNI. Minä en ole koskaan hyväksynyt sitä tapaa, jolla Sylvi kohtelee nuoria herroja. Hän on liian vapaa ja tuttavallinen heidän suhteensa. Eikä se sovi nuorelle rouvalle. Minun mielestäni heidän varsinkin pitäisi olla arkoja arvostaan. Ei koskaan alentua liehakoimisiin, eikä antaa mielistellä itseään. Semmoisesta helposti saattaisi syntyä pahoja puheita.

ALMA. Niin, kyllä sinä olet oikeassa, Anni. Mutta voiko nyt sanoa, että
Sylvi—

KARIN. Minä vaan ihmettelen sinun veljeäsi, Alma. Hän, joka on niin vakava ja järkevä—kuinka hän voi olla huvitettu semmoisen harakan seurasta, kuin Sylvi on? Eikö hän huomaa sitä pintapuolista ja turhamaista luonnetta, joka hänessä niin selvästi pistää esille? Minä luulin tosiaankin, että herra Hovingilla olisi enemmän arvostelukykyä.

ANNI. Herrat ihastuvat aina pintapuolisiin ja turhamaisiin naisiin.
Sehän on tunnettu asia.

ALMA. Elä sano. Viktor ainakaan ei välitä semmoisista, sen tiedän. Mutta he ovat vanhoja lapsuudenystäviä Sylvin kanssa; pieninä jo leikkivät yhdessä joka päivä—

ANNI. Entä sitten? Vanha lapsuudenystävä hän on minunkin kanssani.
Mutta emme me siltä ole noin hirveän hyvää.

ALMA. Niin, sinä kun pidät kaikki herrat niin kaukana luotasi kuin mahdollista.

ALMA. En minä suinkaan tahdo puolustaa Sylviä, mutta kyllä te kumminkin tuomitsette häntä liian ankarasti. Hän on oikeastaan vaan lapsi vielä.

KARIN. Kyllä kai! Keikailija hän on, ei muuta mitään.—Ja noin tuttavallinen suhde vanhan ystävyyden nojalla saattaa vielä helposti kehittyä joksikin muuksi. Sylvi ja herra Hoving saisivat olla varuillaan—

ALMA. Viktor rakastuisi toisen miehen vaimoon? Ei ikinä! Luulin toki, että tuntisit hänet paremmin.

ANNI. Sh—! Elkää puhuko niin kovaa. (Sylvi ja Viktor tulevat käsi kädessä salista.)

SYLVI. Sekä sen että kaikki franseessit lisäksi, jos niin tahdot.
(Heittäytyy nojatuoliin vasemmalle.)

VIKTOR. Oi, kuinka mielelläni minä tahtoisin! Mutta pahaksi onneksi se ei käy päinsä.

SYLVI. Ja mitä he sitten osaisivat sanoa? Että me molemmat tanssimme kernaimmin yhdessä? Sehän olisi vaan puhdas totuus, tiedämmä.

VIKTOR. Siitä syystä, että se olisi vastoin yleistä tapaa. Eihän kukaan tanssi koko iltaa saman henkilön kanssa.

SYLVI. Ei, sillä kaikki tahtovat kernaammin vaihtaa tanssitoveria. Niin olen minäkin tehnyt ennen. Mutta tästä lähtein minä tahdon tanssia vaan sinun kanssasi—enkä kenenkään muun.

VIKTOR. En, kuolemani kautta. Häntä ei voi likimainkaan verrata sinuun.
Ei häntä eikä ketään muuta. Sinä lyöt heidät kaikki laudalta.

SYLVI. Voi—sinä olet kovasti hyvä, kun pidät minusta. Minäkin pidän sinusta niin—niin—niin—äärettömästi. Enemmän kuin kenestäkään muusta ihmisestä maan päällä.

VIKTOR. Sylvi,—ole varuillasi—sinä teet minut ihan hulluksi. Etkö jo huomaa, kuinka minun on laitani?

VIKTOR. Etkö ymmärrä? No hyvä! En minäkään tahdo häiritä sinun rauhaasi.
Taivas varjelkoon!

VIKTOR. Ei, ei,—ei se ollut mitään. Ei kerrassa mitään. Minä—minä tahdoin vaan tehdä sinut uteliaaksi.

SYLVI. Tunnusta vaan pois. Ja tee se heti paikalla. Muuten en lepy sinuun ikinä—

VIKTOR. Ei, Sylvi, minä vaikenen, niin kauvan kuin minulla vielä on vähänkään järkeä jäljellä.

SYLVI. Ett'en tanssi enää askeltakaan sinun kanssasi tänä iltana. Niin että menettele nyt sen mukaan.

VIKTOR. Se ehkä olisikin parasta.—Ankarasti sinä rankaiset minua,
Sylvi, mutta minä koetan tyytyä kohtalooni ja olla luja.

SYLVI. Ei, Viktor, leikkiä se vaan oli. Päinvastoin—minä en tanssi kenenkään muun kanssa, kuin sinun. Niinkuin äsken jo sanoin.

SYLVI. Viktor,—minkätähden sinä olet noin paha? Ennen kerroimme ihan kaikki toisillemme—miksi emme nyt voisi tehdä samoin?

VIKTOR. Sylvi—elä katso minuun tuolla lailla. Muuten—menetän kohta kaiken malttini.

VIKTOR. Oh—mikä heikko raukka minä olen. Minun pitäisi paeta tieheni eikä koskaan enää näyttää sinulle silmiäni.

VIKTOR. Enhän minä sitä voikaan. Ei, minä en voi!—Oo Sylvi, kuinka hurmaavan kaunis sinä olet!

VIKTOR. No, olkoon menneeksi! Minä tunnustan sinulle kaikki suoraan.—
Mutta ei nyt—toisen kerran, kun olemme kahdenkesken.

ALMA. Minkätähden te istutte siellä niin kaukana? Ettekö tahdo tulla tänne meidän luoksemme? Kyllä täällä on sijaa.

KARIN. Elä häiritse heitä, Alma. Näethän, että he tahtovat olla kahdenkesken, erillään muista.

VIKTOR. Olin huomaavinani, että niillä oli erityinen merkitys. Mutta samapa se.—Sylvi, näytämmekö neiti Löfbergille, että hän erehtyy?

SYLVI. Kun luulee, että me kernaimmin tahdomme olla kahdenkesken? Ei, ei suinkaan se mikään erehdys ole.

ANNI. Ja sen hän sanoo kaikkien kuullen. Hyvänen aika sitä Sylviä, kuinka hän on hirveästi varomaton! Siitähän voi syntyä vaikka minkälaisia juttuja!

ALMA (levottomana). Viktorissa ei ollut syytä. Hän kyllä olisi tullut mielellään, kuulittehan sen.

KARIN. Näettekö, kuinka hempeästi he nojaantuvat toisiinsa? Aivan kuin joku vasta kihlattu pari.

ALMA. Sinä liioittelet, Karin. Tuohan on ihan tavallinen asento, kun käydään käsikädessä.

ANNI. Herra Vahl saattaisi juuri pitää parempaa huolta rouvastaan eikä jättää häntä noin omille hoteilleen, kosk'ei hän kumminkaan osaa käyttäytyä niinkuin pitäisi.

ALMA. Hän onkin oikeastaan vasta ensi kertaa tänlaisissa tanssiaisissa. Muistattehan, että hän kantoi surua vanhempiensa jälkeen aina siitä saakka, kun tuli täysikasvuiseksi.

ANNI. Se on totta se. Ja siitä syystä häntä ehkä pitäisikin varoittaa ja oikaista. Sinun tehtäväsi se on etupäässä, Alma, varsinkin kun asia koskee veljeäsi myös.

ALMA. Niin, minä lupaan puhutella heitä molempia, ja Viktor malttaa kyllä mielensä, sen saatte nähdä.

(Useita herroja tulee sisään ja pyytävät naisia tanssiin. Näyttämö tyhjenee, ainoastaan salin ovelle jää muutamia herroja katsomaan tanssia.

SYLVI. Ja sinä viet kuin jumala.—Viktor, katso, kaikki ovat menneet tiehensä. Nyt saamme olla melkein kahdenkesken.—Mitä jos istuisimme tuonne kasvien taakse?

VIKTOR (tarttuu hänen käteensä). Sinulla on niin pieni, sievä käsi.
(Suutelee sitä.)

SYLVI (tempaa sen sukkelasti pois, punastuen ja hämillään). Minkätähden sinä teet noin, tuolla tavalla?

VIKTOR. Kun en malttanut olla sitä tekemättä.—Sylvi—oliko se sitten niin väärin?

SYLVI. Tuo, joka on niin kummallinen. Joka polttaa kuin tuli, ja panee minut vapisemaan.

VIKTOR. Sentähden, että minä—rakastan sinua.—Siinä nyt on tuo salaisuus, jota äsken tahdoit tietää. Minä rakastan sinua niin kiihkeästi, niin tulisesti, ett'en enää voi itseäni hillitä.—Elä tuomitse minua liian ankarasti, Sylvi.

VIKTOR. Tiedän kyllä, että minun olisi pitänyt vaieta. Ei ilmaista tunteitani, vaan tukahduttaa ne väkipakolla. Mutta minä en voinut—ne saivat minusta vallan.—Sylvi—nyt tiedät, kuinka minun on laitani. Tee minulle, mitä tahdot. Määrää mikä rangaistus tahansa,—minä alistun kaikkeen. Tahdotko että matkustan pois—ehkä jo huomispäivänä, sano?

SYLVI. Matkustat pois? Ei, Viktor, sitä et saa tehdä.—Et saa lähteä pois, minä surisin itseni kuoliaaksi.

SYLVI. Nyt putoo kuin suomukset silmistäni. Olenhan minä rakastanut sinua aina lapsuudesta saakka, Viktor.

SYLVI. Ilman että koskaan olen sitä tiennyt. Ajattele, kuinka hirmuisen tyhmä minä olin. Itkin sinua pitkät ajat, kannoin valokuvaasi povellani, suutelin sitä päiväkaudet, ja kun nukuin illalla, jäi se käteeni—enkä sittenkään ymmärtänyt, että tuo kaikki oli rakkautta. Kylläpä olin koko hupakko! Totta tosiaan!

VIKTOR. Jos silloin jäin tänne, olisimme nyt varmaankin naimisissa—tai ainakin kihloissa. Ja sinä olisit minun—minun ikiomani! Ihan huimaa päätäni sitä ajatellessa! Nyt siihen sijaan—kuolema ja kirous—

VIKTOR. Nyt toinen saa puristaa sinua syliinsä, suudella ja hyväillä sinua—ja omistaa sinut kokonaan, eikä minulla ole mitään oikeuksia. Sinä olet toisen oma—

VIKTOR. Elä laske leikkiä. Tiedänhän varsin hyvin, ettei minulla ole mitään toivoa.

SYLVI. Minäpä tahdon olla sinun. Kuule, Viktor, kunnian kautta lupaan, ett'ei tästä lähtein kukaan muu saa suudella eikä hyväillä minua.

VIKTOR. Rakas, pikku Sylvi—sinä olet toisen miehen vaimo.—Sinä et ole enää vapaa.

SYLVI. Mutta minä en rakasta Akselia, minä rakastan ainoastaan sinua. En tiennyt mitä rakkaus oli, kun menin naimisiin hänen kanssansa. Ja sen ilmoitan hänelle vielä tänä päivänä, heti paikalla—

VIKTOR. Hän erottaisi meidät ijäksi päiviksi, emme saisi enää koskaan tavata toisiamme.

SYLVI. Emme koskaan edes tavata toisiamme? Hän estäisi—? Ei, Viktor, sinä erehdyt, sinä et tunne Akselia—

VIKTOR. Aksel on siinä suhteessa niinkuin muutkin miehet. Hän nostaisi metelin, kieltäisi minun käymästä talossaan ja sulkisi sinut lukon taakse.

VIKTOR. Meidän täytyy olla varuillamme ensi aluksi. Ei antaa kenenkään aavistaa mitään.

SYLVI. En minäkään. Mutta täytyyhän meidän jollakin lailla päästä siitä pulasta. Emme huoli surra suotta, ennen aikojaan.

VIKTOR. Oikein puhuttu! Täksi illaksi unohdamme kaikki ikävät asiat. Ja nautimme vaan. Olemme onnellisia ja iloisia. Minä kuvittelen, että sinä olet minun morsiameni,—minun suloinen morsiameni—minun kaunis, loistava morsiamen.

SYLVI. Oh, Viktor, kuinka elämä kumminkin on ihanaa! Luuletko, että enkeleillä taivaassa on niin suurta iloa kuin meillä? En usko, en vaikka!

VIKTOR. Mun armas morsiameni! Oma Sylvini! Ajattele, jos tämä olisi meidän hääiltamme. Ja minä saisin viedä sinut kotiini—meidän uuteen, yhteiseen kotiimme. Ja sinne jäisimme sitten kahden—minä saisin ottaa sinut syliini—ja suudella noita mansikkahuuliasi, noita hempeitä poskiasi ja tuota hohtavan valkoista kaulaasi,—ja sinä olisit minun— minun ikiomani! Oi,—mikä autuus se olisi.—Sylvi—sano, seuraisitko minua mielelläsi?

SYLVI. Sitä kysyt!—Armas, vie minut minne tahdot! Minä seuraan sinua heti paikalla. Oh—olenhan minä sinun—ainoastaan sinun omasi tämän jälkeen.

SYLVI. Milloin se kaikki toteutuu, Viktor? Milloin sinä viet minut pois morsiamenasi? Sano!

SYLVI. Eihän siihen ole pitkältä, eihän? Et usko, kuinka palavalla halulla sitä aikaa odotan.

VIKTOR. Entäs minä sitten—? Sylvi—luuletko että minun haluni on vähemmän palava? Olisin valmis ryöstämään sinut tällä hetkellä—

VIKTOR (tarttuu päähänsä). Ei, ei, Sylvi, se olisi sulaa hulluutta.
Meidän tulee malttaa mieltämme vielä. Emme saa hätäillä—

VIKTOR. Olet, sinä olet minun omani. Minä otan sinut väkisin, ellei muu auta.

SYLVI. Kuinka tämä tuntuu suloiselta, Viktor. Ja kuinka äärettömän onnellisiksi me tulemme! Kokonaan sinun omanasi—sinun luonasi, uudessa yhteisessä kodissa—oh, minua ihan huimaa, kun sitä kuvittelen.

VIKTOR. Mitä sitten, kun nämä kuvitukset muuttuvat todellisuudeksi,
Sylvi?—Kestämmeköhän niin suurta onnea, sano?

ALMA (tulee salista). Täällähän teidät vihdoinkin löydän! Olen etsinyt teitä joka paikasta.

ALMA. Kuinka te pysyttelette erillänne kaikista muista koko illan? Ja sitten istutte vielä täällä kätkössä, ettei teitä kukaan näe.

ALMA. Te tanssitte vaan toistenne kanssa, ette kenenkään muun, ja tanssien välillä te kuiskailette ja puhelette niin tuttavallisesti, että kaikki ihmiset sen huomaavat. Mitä te ajattelette? Tällä tavoin tulette yleiseksi puheenaineeksi kaupungissa.

VIKTOR. Oh—lieneekö tuo niin vaarallista sentään! Mitä he sitäpaitsi osaavat sanoa? Että me, vanhat lapsuuden ystävät, olemme seurustelleet yhdessä tämän iltaa—kun pitkästä ajasta taas kerran saimme tavata toisiamme. Kas tätä nyt! Onko se sinusta niin kauheata—?

VIKTOR. Että minä en enää tarvitse hoitajaa. Olen nyt vihdoin ja viimein siksi vanha, että voin tulla omin neuvoin toimeen.

ALMA (lempeästi nuhdellen). Viktor—! Noin et ole vielä koskaan puhutellut minua.

VIKTOR. Anna anteeksi, Alma. Mutta minä pyydän, mene pois. Minkätähden sinä häiritset meitä, vaikka näet, että mieluummin olemme täällä kahden?

ALMA. Oikein todella, Viktor, se ei käy laatuun. Kaikki sitä jo paheksivat, ja useat ovat pyytäneet minua varoittamaan teitä molempia.

VIKTOR. Vai niin—? Vaikka mitäpä sitä ihmettelen.—Ihmiset ovat samanlaisia joka paikassa. Aina valmiit juoruamaan, kun vaan saavat vähänkään aihetta.

ALMA. Sylvi kulta, se saattaisi tulla Akselin korville. Ja hän varmaan siitä närkästyisi.—Enkä minä sitäpaitsi ihmisten tähden ainoastaan tahdo teitä eroittaa, ymmärrättehän sen—

ALMA. Kyllä sanon sen sinullekin, Sylvi, sitten toisen kerran. Ei vielä—. (Vie Viktorin syrjään.) Ole varuillasi, Viktor! Hän on nuori ja kokematon ja pitää sinusta ehkä enemmän kuin hänelle toisen miehen vaimona olisi luvallista. Eikä hän ole tottunut hillitsemään tunteitaan, sen sinä tiedät vanhastaan. Sinun tulee olla järkevä teidän molempien puolesta.

ALMA. Olen koko illan ollut niin levoton teidän tähtenne. Herkiä ajoissa tästä, Viktor, minä pyydän sinua vielä kerran. Ennenkuin tiedät asiastakaan, on teidän suhteenne saattanut muodostua semmoiseksi, joksi et nyt voi sitä ajatellakaan. Vetäänny erillesi! Sitä et kadu. Usko minua.

ALMA. Elä koeta kierrellä, Viktor. Huomasinhan äsken selvään, että teillä jo oli jotakin välillänne.

ALMA. Jotakin, jota sinä tahdoit peittää. Viktor, Viktor, sinulla on paha omatunto—

VIKTOR. Vielä vain! Mutta sinä olet aina niin turhantarkka. Teet kissasta karhun ja säikähdytät itsesi aivan hukkaan, tyhjänpäiten. Mitä nyt sitten oikeastaan on tapahtunut? Sylvi ja minä olemme puhelleet toistemme kanssa—siinä kaikki.

ALMA. Sinä olet sanonut hänelle asioita, joista et voi vastata. Ja tiedät kumminkin varsin hyvin, että Sylvi on vaan kokematon lapsi. Sentähden sinä oletkin kaksinkertaisesti moitittava. Ja jos sinä viet hänet harhateille, Viktor, niin sanon minä—että sinä olet tunnoton mies, ilman rehellisyyttä, ilman kunniantuntoa—

ALMA. Etkö ymmärrä, että tällä tavoin syökset sekä hänet että itsesi turmioon! Ohimenevää, rikoksellista nautintoa sinä haluat ja panet koko tulevaisuutesi alttiiksi. Ja ajattele, minkä surun se tuottaisi vanhemmillekin ja meille kaikille—

ALMA. Usko minua, Viktor, helpointa on heti alussa kääntyä takaisin huonolta tieltä.

VIKTOR. Niin, niin, sinä olet oikeassa. Oikeassa nyt niinkuin aina ennenkin.—Kiitos, Alma, kiitos varoituksesta, se tuli kreivin aikaan.

ALMA. Kiitos itsellesi! Nyt tunnen sinut taas omaksi veljekseni. Ja nyt hengitän taas helpommin.

ALMA. Voinhan luottaa sinuun? Lupaatko tehdä asiat selväksi ja saattaa kaikki oikealle tolalle jälleen?

ALMA. Tulevaisuudessa hän sinua siitä kiittää. Ja pitää sinua rehellisenä ja kelpo miehenä. Hänelle on parempi tuntea muutaman päivän tuskaa, kuin tulla ijäti onnettomaksi.

VIKTOR. Saattaa niin olla.—Alma, minä tahtoisin kernaimmin mennä täältä tieheni nyt.

ALMA. Ei, jää tänne ihmisten tähden. Ajattele Sylvin mainetta. Heittäydy iloiseksi—tanssi ja huvittele. Se on välttämätöntä.

SYLVI. Viimeinkin. Minä jo luulin, ettei teidän keskustelustanne loppua tulisikaan.

ALMA. Ei, ei vielä tänä iltana. Mutta minä tulen luoksesi jonakin päivänä. Ehkä jo huomenna.

SYLVI. Sinä näytät niin masentuneelta. Viktor, mikä sinun on? Mitä Alma sanoi? Te salaatte jotain.

VIKTOR. Ole huoletta, Sylvi, sinä saat tietää kaikki. Huomenna tulen luoksesi, aamusta päivin, kello yksitoista. Mutta nyt—niin, nyt emme uskalla enää olla yhdessä tänä iltana, koska kuuluvat pitävän meitä silmällä täällä.

SYLVI. Eihän se meitä haittaa vähääkään. Viktor, tule pois istumaan. Minä olen niin levoton. Almakin ihan peloittaa minua, hän näyttää niin vakavalta.

ALMA. Peloittaa? Rakas, pikku Sylvi—. (Istuu hänen viereensä.) Pyysithän itse tänäin aamupäivällä, että pitäisin sinusta huolta, etkö muista?

ALMA. Ja minä lupasin sen tehdä. Mutta sinun pitää myöskin luottaa minuun. Eikö totta?—Kas niin, elä ole milläsikään. Niinhän sinä olet allapäin, pahoilla mielin, kuin siipeen ammuttu pikku lintu.

VIKTOR. En voi sille mitään, Sylvi. Meidän täytyy mukaantua.—Sielua kirvelee,—mutta—rohkaise mieltäsi kumminkin. Pure hammasta, niinkuin minä. Meidän täytyy heittäytyä iloisiksi, sanoo Alma. Kumpikin omalla tahollaan, tietysti.

ALMA. Pyydä Karin Löfbergiä tanssiin, Viktor. Sinä et ole lähestynyt häntä koko iltana. Hän varmaankin tuntee itsensä hyvin loukatuksi.

VIKTOR. Taivasten tekijä! Hän, kaunotar? Jonka ympärillä koko joukko palvelevia kavaljeeria häärii tuolla salissa. Kaipaisiko hän minua?

VIKTOR. Pure hammasta ja heittäydy iloiseksi. Koetetaan, kumpi meistä onnistuu paremmin.—Hei vaan—nyt huimasti riemutaan! Me olemme tanssiaisissa, Sylvi—

VIKTOR. Ahaa! Vai niin! Sanoitko, että neiti Löfberg on kaivannut minua? Niinpä lähden häntä nyt oikein liehakoimaan. Sitten mahtavat ihmisetkin rauhoittua. (Menee saliin.)

SYLVI. Sydäntäni pakottaa niin hirmuisesti. Voi, jos saisin itkeä.
Viskautua suulleni tuohon lattialle ja huutaa ja valittaa ja itkeä!

SYLVI. Sillä tavoin tein usein isän ja äidin kuoltua. Varsinkin iltasin. Ja kun olin itkenyt itseni nukuksiin, tuntui minusta ikäänkuin helpommalta sitten seuraavana aamuna.—Mutta ehkäpä siitäkään ei olisi apua tässä surussa.

ALMA. Mitä surua sinulla olisi, pikku Sylvi? Tänäin aamupäivällä olit vielä iloinen kuin taivaan lintu.

SYLVI. Tänäin aamupäivällä? Ah niin—siitä ei ole sen kauvempaa. En tahtoisi uskoa itseäni samaksi ihmiseksi enää. Niin on kaikki muuttunutta.

ALMA. Oh, hyvä ystävä, se on vaan paljasta kuvittelua. Huomenna, kun olet maannut yösi rauhassa, naurat koko jutulle. Näin myöhään illalla on mielikuvitus kiihtynyt ja silloin näkee usein asiat ja olot ihan väärässä valossa. Kaikki muuttunutta, sanot? Päinvastoin! Kaikki on aivan entisellään. Sinä olet naimisissa, sinulla on kunnollisin, oivallisin mies maailmassa, mies, joka pitää sinusta, joka sanalla sanoen kantaa sinua käsillään. Ei olekaan monella elämä niin hyvällä kannalla kuin sinulla. Ja kovin olisit kiittämätön, ellet tuntisi itseäsi onnelliseksi ja tyytyväiseksi.

SYLVI. Aksel pitää minusta, sanot? Mutta kun jostakin ihmisestä pitää, niin tahtoo myöskin tehdä hänelle mieliksi. Semmoista en voi toivoakaan Akselin suhteen. Tiedän varmaan, että—vaikka polvillani rukoilisin häneltä sitä, jota nyt haluan, ei hän ikipäivinä siihen suostuisi. Oi, ei, hän voi olla kivikova välistä, sen olen jo tarpeeksi asti saanut kokea.

ALMA. Niin, silloin ehkä, kun pyydät häneltä jotain järjetöntä. Ehkä se, jota nyt haluat, juuri on senlaatuista.

SYLVI. Järjellistä tai järjetöntä—sama se, kun elämäni onni siitä riippuu.

ALMA. Tuota minä en usko, Sylvi kulta? Mutta emme huoli väitellä niistä asioista. Jätämme nuo kaikki huomiseen. Tänä iltana tanssimme vaan ja huvittelemme. Emme välitä mistään muusta. Kas niin, tule pois nyt. Tästä lehtimajasta ei meitä löydä kukaan.

ALMA. Ketä etsitte, hyvät herrat? Rouva Vahlia varmaan?—Siinä tapauksessa voin kaikessa hiljaisuudessa kertoa teille, että hän on piiloutunut tuonne kasvien taakse.

SANDELL. Rouva Vahl—saanko kunnian esitellä teille luutnantti
Harlinin? (Vetäytyy takaisin.)

HARLIN. Erittäin hauskaa, että viimeinkin saan tutustua teihin, rouva Vahl. Olette aina tähän asti ollut niin kiinni, ett'en ole uskaltanut lähestyä. Ja saanko kysyä, miksi olette niin uskollisesti pysytellyt salista poissa tänä iltana? Ettehän toki ole mennyt tanssia pakoon?

HARLIN. Mutta suonettehan minulle kuitenkin edes yhden ainoan tanssin?
Tekisitte minut sen kautta sanomattoman onnelliseksi, rouva Vahl.

HARLIN. Lupaatteko sitten vastedes—ensi tilaisuudessa—? Ettehän riistä minulta sitä toivoa?

HARLIN. Rouva Vahl—! Tekö ette tulisi enää koskaan tanssiaisiin? Kuinka voitte semmoista ajatellakaan? Siinä tekisitte suorastaan väärin.

SYLVI. Väärin? Lieneehän toki vapaassa tahdossani tulla tai olla tulematta. (Viktor ja Karin tulevat sisään. Sylvi kuuntelee levottomana heidän keskusteluaan.)

HARLIN. Vapaassa tahdossanne tosin, mutta kahdenkertaisesti tekisitte kuitenkin väärin, ellette tulisi, rouva Vahl. Väärin ensiksikin seuraelämää kohtaan, jota teidän läsnäolonne sulostuttaa ja kaunistaa. ja—väärin toiseksi teitä itseänne kohtaan, koska sen kautta tulisitte viettämään ikävää ja yksitoikkoista elämää.—Ja tekö hautaisitte nuoruutenne ja kauneutenne omien suojienne kätköön, te, joka suloudellanne voisitte hurmata koko maailman? Ei, teidän kutsumuksenne on vallan toinen ja suuresti erehtyisin, ellette sydämmessänne haluaisi iloa ja onnea, tekin—ellette tuntisi itsessänne halua ja voimaa täysin määrin nauttimaan elämästä—

KARIN. Ah, kuinka te osaatte valhetella, herra Hoving! Teillä olisi muka ollut aikaa tarkastaa minua ja minun ihailijoitani, kun koko illan olette niin uskollisesti pysytellyt kiinni vallan toisella taholla—

VIKTOR. Ettekö tiedä, että usein on olevinaan toisaalla kiinni vaan sentähden, että paremmin voisi tarkastaa sitä, johon mieli todellisesti hehkuu ja palaa.

KARIN. Vai niin—? Vai semmoinen poliitikko te olette, herra Hoving? Kuka olisi voinut aavistaa!—Teidän pitäisi välttämättä muuttaa uraa, ja ruveta juristiksi, koska teillä näyttää olevan niin mainion valtioviisaita taipumuksia.

VIKTOR. Kun olen oikein ihastunut johonkin naiseen, niin sattuu usein, että juuri silloin hakkaan hurjasti jotakin toista—

KARIN. Voi, mikä kavaltaja!—Entäpä jos nyt kielisin tuon eräälle nuorelle rouvalle—niin, silloinpa joutuisitte pahempaan kuin pulaan.

HARLIN. Kysyin, ettekö kaipaa iloa ja onnea, te niinkuin muutkin, ettekö tunne sydämmessänne halua ja voimaa täysin määrin nauttimaan elämästä? Vai tahdotteko tosiaan vapaaehtoisesti uhrata nuoruutenne—ja tuomita itsenne ikävään ja yksitoikkoiseen elämään?

HARLIN. Oi, mikä herttainen avomielisyys! Te olette ensimmäinen nainen, jolla on uskallusta tehdä suora tunnustus. Minä ihailen teitä sanomattomasti. Polvillani haluaisin kiittää teitä siitä vastauksesta. Niin, teitä tullaan rakastamaan ja jumaloimaan enemmän kuin ketään muuta. Onnellinen hän, joka teidän suosionne voittaa. Tai—sallikaa minun kysyä—kenties ei sydämmenne enää olekaan vapaa, kenties olette jo valinnut—?

VIKTOR. Saatte kernaasti panna minua koetukselle. En pyydä parempaa. Halusta olen koko illan teidän nöyrin palvelijanne, ja pidän itseäni onnellisena, jos suvaitsette antaa minulle käskyjä. Mitä ruhtinattareni siis määrää ensi tehtäväkseni?

HARLIN. Oi, niin mielelläni! Sanokaa, mitä haluatte, rouva. Minä menehdyn halusta saada osoittaa teille ihailuani.

SYLVI. Pyytäkää neiti Löfbergiä polkkaan, tanssittakaa häntä kauvan,— jääkää sitten salin toiselle puolelle ja pidättäkää häntä siellä.

SYLVI. Minä rukoilen teitä, luutnantti Harlin. Ja lupaan olla teille niin erinomaisen kiitollinen.

HARLIN. Jos tietäisitte, kuinka tämä on vaikeata. Mutta—minä tottelen teitä! (Kumartaa Karinille ja vie hänet saliin.)

SYLVI. Mutta minkätähden otat juuri hänet minun sijaani? Ota ennemmin joku toinen. Anni Vidgren esimerkiksi? Ja sitten sinä olet niin iloinen—

VIKTOR. Minä iloinen?—Sylvi, meidänhän täytyy heittää heille sumua silmiin.

SYLVI. Ei, sinä pidät hänestä, näenhän sen selvään. Ja sitten,—mitä kaikkea puhuitkaan hänelle. Voi, Viktor, minä kuulin joka sanan!

VIKTOR. Sylvi kulta—sehän oli paljasta liehakoimista, tyhjää korupuhetta, joka ei merkitse yhtään mitään. Jos olisit enemmän ollut ulkona maailmassa, ja jos olisit vanhempi, niin kyllä tietäisit, mistä arvosta tuo kaikki on. Tavallista seurapuhetta, ei muuta mitään. Elä ole siitä milläsikään—ei maksa vaivaa olla pahoillaan mokomasta roskasta.

SYLVI. Voi, minulla on niin pahoja aavistuksia. Tunnen sydämmessäni, että hän tahtoo sinut riistää minulta pois. Sekä hän, että Alma—ja kaikki muut myöskin.—Rakas Viktor—tanssi kotiljongi minun tai jonkun muun kanssa, mutta ei hänen.

VIKTOR. Ole nyt järkevä, rakas Sylvi, meidän täytyy kumminkin mukaantua kohtaloomme. Ei auta potkia tutkainta vastaan.

VIKTOR. Se antaisi uutta aihetta juoruttelijoille.—Kärsivällisyyttä, pikku Sylvi! Huomenna, kello yksitoista, kun Aksel on mennyt virastoon, tulen minä luoksesi. Siellä saamme olla rauhassa, kahdenkesken. Minulla on niin paljon puhumista sinulle, meidän täytyy saada kaikki selväksi.—Ole iloinen ja huvittele sydämmesi pohjasta niin kauvan. Nämähän ovat sinun ensimmäiset tanssiaisesi. Mihin tuo äskeinen luutnanttisi hävisi?

SYLVI. Jos vaan voisin olla varma siitä, ettet sinä rupea pitämään
Karinista enemmän kuin minusta.

VIKTOR. Sylvi—! Etkö sinä sitten tiedä, kuinka mieleni kuohuu, kun täytyy—Ei, ei, nyt unohdan taaskin itseni.—Ole iloinen, Sylvi, hurjan iloinen. Mihin tuo luutnanttisi hävisi?

SYLVI. Ei,—minun täytyy päästä pois—en voi enää olla täällä. En katsoa, kun sinä tanssit hänen kanssansa.

VIKTOR. Elä anna surulle valtaa, Sylvi. Nämähän ovat sinun ensimmäiset tanssiaisesi. Huvittele tänä iltana mielin määrin. Huolet kyllä tulevat aikanaan.

SYLVI. Mene sanomaan Akselille—ole niin hyvä. (Viktor menee vasemmalle.
Karin, Alma, Anni Vidgren ja Elin Grönkvist tulevat sisään.)

ELIN. Taivas, kuinka tuo Sandell osaa olla miellyttävä. Hän tanssi ainakin viisi kertaa minun kanssani viime polkassa.

KARIN. Elä sano häntä uskolliseksi, koska hän kerran on hyljännyt hallitsijattarensa.

ELIN. Hoving, niin? Senhän saattoi arvata jo edeltäpäin. Mitäs hän jaksaisi koko iltaa hakata Sylviä, kun hän kumminkin on pikiintynyt Kariniin.

KARIN. Elä ilmaise itseäsi, Sylvi. Ja pidä kaikin mokomin mielessäsi, että olet rouva Vahl.

SYLVI. Jotain ilkeätä,—sen tiedän, sen näen jo silmistäsikin. Sinulla ei ole mikään hyvä sydän, niin kaunis ja komea kuin oletkin. Etkö luule, että tänäkin iltana olen huomannut, mitä sinulla on mielessä? Ja mitä vehkeitä sinä pidät—

SYLVI. En virkakaan enää mitään. Kylläpähän itse tietää aikomuksena.
Mutta sinä et onnistu, sen sanon. Ei, sinä et onnistu!

SYLVI. Ei, minä en tule sinun kanssasi. Et sinäkään ole minun ystäväni, sinä olet minua vastaan, sinä myös—ja te kaikki, te suotte minulle vaan pahaa.—Hyvästi—minä en kärsi nähdä teitä enää, (Menee kiivaasti oikealle.)

ALMA. Minne nyt? Sylvi, kuule mitä sinä ajattelet—? (Rientää hänen jälkeensä.)

KARIN. Oh, Herra siunaa ja varjele! Tämähän alkaa tulla oikein jännittäväksi.

ANNI. Minä olen mykkänä sulasta hämmästyksestä. Onni, ettei ketään sattunut tulemaan. Tämähän on suorastaan häpeällistä.

ELIN. Eikö mitä? Hyi, nyt suotta panettelette Sylviä. (Aksel ja Viktor tulevat vasemmalta.)

KOLMAS NÄYTÖS.

(Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Aksel istuu ja kirjoittaa. Sylvi tulee hiljaa sisään, kalpeana, arkana, hermostuneena. Kuljeskelee hiljaa ympäri, koettaen hillitä levottomuuttaan, seisahtuu välistä, heittää aran, epävarman katseen Akseliin päin ja asettuu viimein erään tuolin taakse, jonka karmiin hän nojautuu käsillään.)

AKSEL. Esimerkiksi, kun toinen puolisoista on tehnyt itsensä syylliseksi uskottomuuteen.

SYLVI (seisoo vähän aikaa äänettömänä, epäröivänä. Menee toiselle puolelle huonetta, tulee takaisin, seisahtuu samalle paikalle). Pyytäisitkö sinä eroa, jos minä olisin sinulle uskoton?

AKSEL (hymyillen). Jos senlaisia juonia pistää päähäsi, niin—otan minä ne sieltä pois, ilman muita mutkia.—Ja sillä välin pidän huolta siitä, että sinä kumminkin pysyt minulle uskollisena.

AKSEL. Olla minulle uskoton?—Sylvi, pikkuinen, kuinka voit leikilläkään puhua tuommoista?

AKSEL. Mitäkö tekisin? No, jos välttämättä tahdot sen tietää, niin—Tjah! Mitäpä minä muuta voisin, kuin rangaista sinua oikein kovasti. Ja viettelijääsi vieläkin kovemmin. Ja sitten erottaisin teidät, tietysti.

AKSEL. En suinkaan. Päinvastoin. Silloinhan vasta sulkisinkin pikku sirkkuni oikein häkkiin. Kas niin, ole nyt vaiti, kissimirri, ja anna minun kirjoittaa.

AKSEL (lopettaa vähän ajan kuluttua, panee pois kynänsä, sytyttää papyrossin). Jaha—nyt saat kernaasti jatkaa, kun et vaan puhele tuonlaisia tyhmyyksiä, sillä niitä en totisesti tahdo kuunnella.

AKSEL. No—? (Katselee häntä tarkemmin). Mikä sinulla on, Sylvi? Eilisestä illasta saakka olet ollut niin kummallinen—Avioero? Kaikkea sinulle pistääkin päähäsi—Mistä nämä ajatukset nyt tulivat?—Vai tanssiko on pannut aivosi pyörälle?—Sinä et vastaa? Totta tosiaan, enhän minä enää tunne sinua entiseksi Sylvikseni…

Tjah! Tuommoiset tanssiaiset eivät näy olevan sinulle terveellisiä.
Mitäs muuta—ei mennä niihin enää.

Ja koska me nyt kerran puhumme oikein vakavasti, niin sanon samalla jotakin, joka jo kauvan on pyörinyt kielelläni…

Saisit mielestäni alkaa vähitellen ryhtyä talouden toimiin. Opetella laittamaan ruokia, leipomaan, panemaan kaljaa ja niin poispäin. Silloin ei aika käy sinulle pitkäksi. Ja minun pikku kissimirristäni tulisi oiva emäntä. Eikös olisi hauskaa, vai mitä?…

No, sirkkuseni, yhäkö sinä vaan jörötät? Elä ole milläsikään. Tämmöiset pienet kahakat eivät merkitse mitään. Emmehän me siltä ole pahassa sovussa. Enkähän minä ankara ole sinua kohtaan, vaikka välistä saattaa siltä näyttää. Jos ei aina käykään mieltäsi myöten, niin on se sinulle vaan hyväksi. Sen kyllä opit aikaa myöten ymmärtämään.

Kas niin, Sylvi, elä nyt nökötä enää. Aika rientää. Tule istumaan tänne syliini, tule, tule, pikku pulmunen, että saan hyväillä sinua ja suudella pois tuon happaman näön kasvoiltasi. No? Joudupas nyt välehen!…

Vai niin, sinä et tahdo? Eroammeko sitten näin pahassa sovussa? Sillä nyt minun täytyy lähteä, kello on yksitoista…

No niin,—sitä ei näy voivan auttaa… Hyvästi sitten!—Mieti nyt täällä käytöstäsi sillä aikaa, niin huomaat, luulen, kumpi meistä on ollut väärässä. Ja sitten varmaankin olet kiltti ja ystävällinen taas, kun tulen takaisin. (Menee etehiseen.) (Soitetaan. Aksel avaa oven. Alma tulee.)

AKSEL. Ahaa, neiti Hoving! Sehän sopi oikein hyvin. Tervetultua, tervetultua! (Leikillisesti.) Niin, tiedättekö, neiti, tanssi ei ollut ollenkaan terveellistä meidän pikku Sylvillemme. Hän on kovin pahalla päällä tänäin. Saatte itse nähdä. Niin, niin, neiti Hoving,—te häntä sinne houkuttelitte—yksissä tuumin veljenne kanssa—laittakaa nyt myöskin, että kaikki tulee taas entiselleen. Teille se saattaa onnistua paremmin. Te olette nainen ja ymmärrätte paremmin muita naisia. Ja sitä paitse te vielä olette niin »kauhean viisas ja järkevä», niinkuin Sylvi sanoo.

ALMA (hymyillen). Niin, kyllähän Sylvi minua aina moittii niistä ominaisuuksista—syystäkö sitten tai syyttä, sitä en mene päättämään.

AKSEL. Jätän nyt kumminkin täydellä luottamuksella pienen pulmuseni teidän huostaanne niin kauvaksi.

ALMA (tulee sisään). Hyvää päivää, Sylvi! Minä pidän sanani, niinkuin näet.

SYLVI. Sinä? Pyysikö hän, että sinä puhuisit minun kanssani? Mistä asiasta?

ALMA. Emmekö istu nyt ensi aluksi?—Sitten sinun täytyy malttaa mieltäsi, Sylvi hyvä, että voimme jutella oikein levossa ja rauhassa.

SYLVI. Niin, istu sinä vaan. Tuonne sohvaan, tai mihin tahdot. Minä seison ennemmin.—Ja anna sitten kuulla, mitä sinulla on sanottavaa.

ALMA. Koettaisit ensin vähän rauhoittua, Sylvi. Muuten emme pääse sen pitemmälle.

ALMA. Ei pelkkä kuuleminen riitä, rakas Sylvi. Sinun täytyy myöskin punnita ja tarkkaan miettiä sanojani, ja siihen vaaditaan, että kokoot ajatuksesi.

SYLVI. Sano suoraan. Ei mitään esipuheita. Mitä varten hän lähetti sinut tänne?

ALMA. Minä tulin sen johdosta, mitä eilen illalla tapahtui teidän välillänne.

ALMA. Niinkuin näit, vaihdoimme jo tanssiaisissa muutamia vakavia sanoja keskenämme, Viktor ja minä.

ALMA. Sitten kun tulimme kotiin, istuimme vielä hyvän aikaa ylhäällä ja puhelimme samasta asiasta. Viktor myönsi viimein, että minä olin oikeassa—

SYLVI (ivallisesti). Tietysti! Mitäs hän muuta olisi voinut. Sinähän olet aina oikeassa.

ALMA.—ja sitten hän pyysi, että minä tulisin ja selittäisin sinullekin ajatukseni.

SYLVI. Aivan kernaasti! Mutta sen sanon jo edeltäpäin: Minua et taivuta yhtä helposti, sillä minä olen hiukan kovempaa ainesta kuin Viktor. Jaha, jatka nyt!

ALMA. Viktor oli ajattelemattomuudessaan sanonut sinulle eilen semmoisia asioita, joita hänen ei koskaan olisi pitänyt päästää huuliltaan.

ALMA. Siinä juuri hän teki kovin kevytmielisesti. Hän käsittää sen nyt, ja katuu sitä.

ALMA. Elä keskeytä minua.—Viktor ei tanssin huumeessa muistanut seurauksia, vaan antoi hetken vaikutuksille vallan. Ja nyt hän pyytää, että sinä unohtaisit kaikki ja soisit hänelle anteeksi.

SYLVI. Ohimenevä, haihtuva tunne! Se ei ole totta! Se ei ole ohimenevä eikä haihtuva. Näinhän sen hänen katseestaankin. Hänen lämpimästä, hehkuvasta katseestaan—oi, se hurmaa minua vieläkin. Kun vaan ummistan silmäni, näen sen kohta edessäni, tunnen sen vaikutuksen koko olennossani.

ALMA. Voi, sitä Viktoria! Sinun olisi pitänyt nuhdella häntä ankarasti,
Sylvi. Niin, se sinun olisi pitänyt tehdä.

SYLVI. Nuhdella? Siitäkö, että hän teki minut onnelliseksi? Ei, Alma, se ei tapahdu koskaan. Ei, vaikka koko maailma tahtoisi minua pakoittaa. Me rakastamme toisiamme ja tulemme vast'edes aina rakastamaan toisiamme. Siinä ei auta mikään, minun päätökseni pysyy lujana. Minä tahdon olla hänen, eilisestä asti olen ainoastaan hänen omansa, enkä kenenkään muun.

ALMA. Hyvä Jumala, kuinka sinä puhut! Unohdatko sitten kokonaan, että olet naimisissa, että sinulla on velvollisuuksia miestäsi kohtaan?

SYLVI. Viktoria olen rakastanut aina lapsesta saakka. En ole koskaan rakastanut Akselia, vaikka ymmärtämättömyydessäni menin hänelle vaimoksi. Ja siinä juuri tein väärin, näetkös,—kauheasti väärin. Mutta tottahan sen jollakin tavalla voi korjata. Sillä korjata se täytyy.

ALMA. Ja minä sanon sinulle: sitä ei voi korjata! Avioliitto on pyhä liitto, joka kestää läpi koko elämän. Sitä ei saa purkaa noin vaan mieltä myöten. Viktor sen kyllä tietää. Hän ei rakenna mitään tuulentupia siinä suhteessa. Minä pyydän sinua, Sylvi,—itsesi tähden, ole järkevä ja jätä kaikki semmoiset ajatukset. Minä vakuutan sinulle, ne vievät sulaan onnettomuuteen. Ajattele miestäsikin, joka on niin hellä ja hyvä sinulle, voisitko niin pahasti palkita hänen rakkautensa?

SYLVI. Jos hän on hyvä ja hellä minulle, niin osoittakoon sen myöskin.
Antakoon hän minun nauttia elämästäni ja päästäköön minut vapaaksi.
Mutta kas, sitäpä hän ei tee.

ALMA. Ei, sillä se olisi suurinta hulluutta. Ja ymmärräthän, Sylvi kulta, ettei sitä lakikaan sallisi.

SYLVI. Siinä tapauksessa sanon minä, että laki on päin mäntyyn.
Mutta—oletko myöskin ihan varma asiasta?

ALMA. Aivan varma. Kun teidät kerran on vihitty yhteen, ei voi muu kuin kuolema teitä eroittaa.

ALMA. Niin, Sylvi, kuolema ainoastaan.—Miehesi oma sinä olet niin kauvan kuin elät, häntä sinun tulee rakastaa, ja hänelle pysyä uskollisena. Sinun tunteesi Viktoria kohtaan on luvaton, sinun täytyy se tukahuttaa. Viktor puolestaan on jo täydellisesti kylmennyt.

SYLVI. Se ei ole totta. Viktor ei ole kylmennyt minua kohtaan. Sinä valhettelet.

ALMA. Saat kuulla sen häneltä itseltään. Viktor ottaa asian järkevästi. Hän ei ole enää mikään lapsi. Hän tuntee elämää ja tietää, ett'ei tuommoisiin hetkellisiin mielialoihin ole luottamista. Ne katoovat pian ja jättävät jälkeensä pelkkää inhoa ja katumusta.

ALMA. Aviollinen yhdyselämä uskollisuudessa ja rakkaudessa on ainoa terve ja luonnollinen suhde miehen ja naisen välillä. Kaikki muunlaiset yhteydet tuottavat vaan harmia ja häpeätä. Viktor tahtoo pysyä rehellisenä miehenä, Sylvi, miehenä, joka suoraan ja vapaasti uskaltaa katsoa muita ihmisiä silmiin. Hän ei tule koskaan pitämään luvatonta yhteyttä toisen miehen vaimon kanssa. (Nousee.)

SYLVI. Vai niin, sinä et ole sitä tietävinäsi. Pitääkö minun ehkä selvittää ajatuksiasi?—No hyvä, kuule sitten? Viktor ei saa rakastaa minua, hänen pitää rakastaa toista. Hänen pitää mennä naimisiin. Ja elää »aviollista yhdyselämää uskollisuudessa ja rakkaudessa»—Karin Löfbergin kanssa. Niinkö luulet, etten ymmärrä. Siihen sinä pyrit kaikessa siveydessäsi ja täydellisyydessäsi. Karin Löfberg on vapaa, hän on rikas, hyvästä perheestä,—erinomaisen »sopiva» aviosiippa nuorelle miehelle.—Oh, sinä olet niin viisas, niin järkevä ja erehtymätön, että voisin—vihata sinua.

SYLVI. Kyllä olitte valmiiksi tuumanneet kaikki jo eilen illalla. Karin
Löfberg ja Anni Vidgren ja sinä. Te olette jokaikinen liitossa minua
vastaan. Ja Viktor, Viktor—! Oi kuinka minä olen äärettömän onneton!
(Itkee.)

ALMA. Näin ensi alussa se tuntuu katkeralta. Mutta usko minua, Sylvi: kaikki kääntyy vielä hyväksesi. Tämä suru haihtuu pian, ja sitten kyllä huomaat, että koko juttu oli vaan lapsellista hulluutta. Ei muuta mitään.

SYLVI. Viimeinkin!—Viktor, kuinka sinä saatoit—! Minkätähden lähetit Alman? Miks'et tullut itse, niinkuin lupasit? Musertunut olin jo tarpeeksi asti ennestään ja nyt—! Oi, kuinka te kaikki olette pahoja minulle!

ALMA. Jättämään teidät? Niin, sen juuri aijoin tehdäkin.—Viktor, voinhan luottaa sinuun!

ALMA. No niin,—minä menen sitten. Hyvästi, Sylvi! Anna anteeksi, jos olen pahoittanut mielesi. Sitä ei voinut välttää. Ehkä kuitenkin tulevaisuudessa vielä kiität minua siitä.

SYLVI. Ja nyt minä katson, ett'ei kukaan meitä häiritse. (Lukitsee etehisen oven.)

SYLVI. Että sinä jo olet kylmennyt minulle? Että se vaati oli haihtuva, ohimenevä tunne? Sano, Viktor, eihän se ole totta? Alma koetti vaan uskotella minua. Olethan sinä pitänyt minusta yhtä kauvan kuin minäkin olen pitänyt sinusta. Etkö muista? Jo kouluajoista asti. Kuinka se sitten voisi mennä ohitse? Ja jättää katumusta ja inhoa jälkeensä, niinkuin Alma väittää. Viktor, kuule! Minkätähden sinä et vastaa? Viktor, mitävarten seisot siinä niin hirveän vakavana?

SYLVI. Mutta enhän minä enää itkekään. Jos sinä vaan olet kiltti ja ystävällinen minulle niinkuin eilen, niin saat kohta nähdä minut oikein iloisena taas. Ja olethan sinä, Viktor, vai mitä? Tietysti sinä olet, kuinkas muuten—Viktor, et saa koskaan enää lähettää Almaa luokseni, hän oli niin kovin, kovin häijy—. Et usko, kuinka häijy hän oli.—Mutta jääköön se kaikki mielestä pois nyt,—en tahdo kantaa hänelle vihaa, sillä hän on kumminkin sinun sisaresi. Ja minä pidän sinusta niin, minä pidän sinusta niin äärettömän, äärettömän paljon.

VIKTOR. Kuule, mitä sanon, Sylvi! Sinä olit ennen uljas ja rohkea pikku tyttö.

VIKTOR. Kerran heitin vahingossa sinua kivellä, ja se koski kovasti, mutta sinä et itkenyt.

SYLVI (nostaa käsivartensa hänen polvilleen). Jopa arvaan!—Sinä tahdot tietää, uskallanko rakastaa sinua ja tulla sinun omaksesi.

VIKTOR. Ei, ei, kuinka voit semmoisia ajatellakaan? Emmehän me saa rakastaa toisiamme.

SYLVI. Saa? Oletpa taaskin soma. Luuletko, että siihen koskaan kysytään lupaa?—Hyi, Viktor, kuinka saatat antaa Alman säikyttää itseäsi noin tyhmästi.

VIKTOR. Alma ei olisi voinut mitään, ellei järki ja oikeudentunto puhuisi minulle samaa kieltä. Sylvi kulta, näytä nyt, että olet yhtä uljas ja rohkea kuin ennen. Ett'et vuodata kyyneltäkään, vaikka meidän täytyy erota.

SYLVI. Joutavia! Ei meidän ollenkaan tarvitse erota. Se on vaan Alman keksintöjä. Ja mitä puhut järjestä ja oikeudentunnosta? Mokomia ikäviä sanoja. Ne sinä olet myöskin saanut Almalta. Anna sinä hänen pitää järkensä ja oikeudentuntonsa itsellään, mitä ne meihin kuuluvat. Alma ei käsitä tuon taivaallista meidän tunteistamme, hän kun ei milloinkaan maailmassa vielä ole ketään rakastanut. Hyvä hänen on puhua järjestä ja oikeudentunnosta ja sen semmoisesta. Viktor, elä ajattele häntä, elä anna hänen vaikuttaa itseesi. Hän vaan häiritsee meidän onneamme ja meidän rakkauttamme—

VIKTOR. Sehän meidän kumminkin täytyy tukahuttaa. Unohtaa kaikki tyyni ja olla niinkuin ei mitään sentapaista olisi koskaan ollut välillämme.

SYLVI (käy yhä levottomämmaksi.) Täytyy, täytyy! Aina sinä sanot: täytyy. Mitä varten täytyy?

SYLVI. Oh, kuinka me voimme! Luota minuun, Viktor, kyllä keksin jonkun neuvon. Me emme anna pakoittaa itseämme, emme olojen emmekä ihmisten emmekä minkään voiman maailmassa. Me voitamme kaikki esteet.—Viktor, minä en pelkää mitään. Nyt kun sinä olet luonani, tunnen itseni reippaaksi taas. Niin reippaaksi, että voisin vastustaa koko maailmaa, jos niiksi tulee.

SYLVI. Niin, sentähden vaan, että olet noin vastahakoinen. En minkään muun tähden.

VIKTOR. Ei, Sylvi, jätä nyt nuo ajatukset mielestäsi. Ole järkevä. Usko minua, se on välttämätöntä.

SYLVI. Se ei ole ollenkaan välttämätöntä. Voimme tällä hetkellä olla onnellisia ja rakastaa toisiamme niinkuin eilen tanssiaisissa, siitä ei kukaan ihminen meitä estä. Viktor, etkö muista, kuinka suloista ja ihanaa meillä oli illalla silloin, ennenkuin Alma tuli meitä häiritsemään. Kun kuvittelimme, että vietettiin meidän häitämme, että sinä sitten myöhempään veisit minut morsiamenasi meidän yhteiseen kotiimme, ja—sinä ottaisit minut syliisi—

VIKTOR. Vaiti, Sylvi, vaiti, taivaan nimessä!—Elä puhu enää sanaakaan niistä! Minä kurja—kun herätin sinussa tunteita, jotka—Sylvi, minä pyydän vakavasti, lopeta! Unohda kaikki. Anna minulle anteeksi, eläkä muistele niitä enää. Onhan tämä jo muutenkin kyllin katkeraa, elä tee sitä enää katkerammaksi—

SYLVI.—sinä ottaisit minut syliisi ja painaisit minua rintaasi vasten ja suutelisit minua—ja minä olisin kokonaan sinun omasi elämän loppuun saakka—

VIKTOR (tahtoo nousta). Jos vielä jatkat, niin lähden pois. Minä en kestä enää—

SYLVI (tarttuu häneen). Ei, Viktor, sinä et saa mennä, sinä et saa jättää minua. Kuinka sinulla voi olla sydäntä työntää minua luotasi? Viktor, minä rakastan sinua ja minä olen sinun omasi. Mitä tulee minun tehdä, sano? Minä tottelen sinua kaikessa, mutta unohtaa sinua, unohtaa meidän rakkauttamme, sitä en voi. Viktor, etkö näe, että se on mahdotonta. Minä en voi elää ilman sinua. Minä tahdon olla sinun, minä riipun sinussa kiinni, enkä päästä sinua—minä seuraan sinua vaikka kadotukseen, jos niin on. Viktor, elä ole kova—rakastathan sinä minua?

SYLVI. Sinun vaimosi minä olen, sinun, enkä kenenkään muun. Viktor, sano, rakastathan sinä minua, tahdothan sinä ottaa minut omaksesi?

VIKTOR. Ajattele toki—sinä et tiedä, mitä teet. Sylvi, elä kiusaa minua. Minä olen pyhästi päättänyt pysyä rehellisenä miehenä. Minä en tahdo vietellä sinua, en houkutella sinua aviorikokseen—en tehdä sinua onnettomaksi.

SYLVI. Viktor, minkätähden noin kylmä ja kova? Katso minuun taas samalla hehkuvalla, polttavalla katseella kuin eilenkin. Ja vastaa viimeinkin kysymykseeni. Viktor, vielä kerran: rakastatko sinä minua?

SYLVI. Ah,—nyt minulle valkenee!—Sinä tanssit kotiljongin hänen—Karin Löfbergin kanssa—sen jälkeen kun minä olin lähtenyt. Hän heitti verkkonsa sinun eteesi—ja sinä tartuit ansaan. Olit heti valmis pettämään minut.

VIKTOR. Ei. nyt. Sitten—kun kumpikin olemme levollisempia.—Ei, ei, sittenkään, ei niin sanaa milloinkaan tästä (Menee etehiseen.)

SYLVI. Niin—sitten minäkin tiedän, mikä minulla on edessä. (Menee kirjoituspöydän luo, ottaa strykniinilaatikon ja aikoo panna yhden kapselin suuhunsa.)

VIKTOR. Anna pois tuo, Sylvi! (Ottaa häneltä kapselin.) Kas noin—. Tule nyt tänne,—ja katso että jätät kaikki tuommoiset tuumat mielestäsi vastedes.

SYLVI. Tällä kertaa voit minua siitä estää. Mutta ei se pitkältä auta.
Minä kumminkin murhaan itseni—koska sinä minut hylkäät.

VIKTOR. Pikku hupakko, mikä oletkin! Herra antakoon minulle anteeksi, mutta nyt ovat voimani lopussa. En voi enää vastustaa. Ei, minä en voi! (Syleilee häntä ja katsoo häneen hellästi.)

VIKTOR. Tietysti minä sinua rakastan, sinä armas, ajattelematon lapsi, tietysti minä sinua rakastan—rakastan aina hulluuteen asti. Koetin vastustaa tunteitani, koetin ne tukahduttaa—mutta se ei onnistunut. Turha vaiva! Sinä olet voittanut, Sylvi! Minä antaannun,—ja otan sinut omakseni. (Suutelee häntä.)

SYLVI. Näetkös, näetkös! Tiesinhän sen. Mutta mitä varten rupeat sitten häijyksi ja puhut semmoisia—sinä paha, paha poika!

VIKTOR. Anna anteeksi! Annathan? En tee sitä koskaan enää. Tule syliini—istutaan tähän.—Kuinka suloinen sinä olet,—eilen vielä lapsi, tänäin hempeä, rakastava nainen—

SYLVI. Mahtaisi ollakin vähän vaikeata, sillä, näes, nyt minä pidän sinusta kiinni ja kiedon käsivarteni niin kovaan sinun kaulaasi, ett'et pääse ikinä irti.

VIKTOR. Tee se! Tee se, rakkaani, oma Sylvini… Mun morsiameni, mun suloinen, ihana morsiameni.—(Suutelee ja syleilee häntä tulisesti.) Minun sinä olet, minun … tässä elämässä ja tulevaisessa… Tämmöinen hetki kuin tämä,—on enemmän kuin kaikki taivaan ihanuus… Oletko sinä nyt onnellinen, Sylvini?

VIKTOR. Rakkaani—minä olisin valmis pusertamaan ja tukahduttamaan sinut kuoliaaksi suuteloillani… Olethan sinä minun? Minun omani?… Eikö niin?

SYLVI (kuiskaa). Sinun—sinun iki omasi, Viktor! (Viktor pusertaa häntä rintaansa vasten, suutelee häntä yhä kiihkeämmin ja kuiskaa hänelle puoleksi tukahdutettuja hyväilysanoja. Sylvi lepää melkein tiedotonna hänen sylissään, kun etehisen kello äkkiä soi.)

SYLVI (seisoo vähän aikaa ja kuuntelee). Kuule—siellä on Karin Löfberg ja Elin Grönkvist. Tunnen heidät äänestä. Ja nyt he aikovat tulla kyökin kautta. Mitä teemme? Lukitsemmeko oven sielläkin?

VIKTOR. Minä menen pois ja sinä otat heidät vastaan. Keksi joku syy—sinä nukuit, et kuullut soittoa, tai jotain muuta sen tapaista.— Hyvästi, armaani! Yksi suutelo vielä! (Syleilee häntä taas ja painaa pitkän suutelon hänen huulilleen.)

Kuule,—minä tulen takaisin tunnin päästä, koeta saada heidät tiehensä siksi. Onhan meillä sitten vielä aikaa, vai kuinka? Ei suinkaan hän tule kotiin virastosta, ennenkuin kolmelta?

VIKTOR. Sen teen. Täsmälleen tunnin päästä. Hyvästi, rakas, oma Sylvini!
(Suutelee häntä vielä useita kertoja ja rientää pois.)

SYLVI (seisoo huokuvin rinnoin ja hohtavin poskin). Hän tulee takaisin!
Tunnin päästä on hän täällä taas. Oi, kuinka minä häntä rakastan! (Karin
Löfberg ja Elin Grönkvist tulevat vasemmalta.)

KARIN. Katsos nyt, täällä hän vaan kävelee kaikessa rauhassa.
Minkätähden et avannut ovea äsken, kun soitimme?

KARIN. No—sittenpä sen voi käsittää. Olit ehkä väsyksissä eilisen tanssin jälkeen ja nukuit sentähden raskaasti.

ELIN. En minäkään tahtonut jaksaa nousta ylös tänä aamuna. Mamman täytyi vähän päästä tulla minua pudistelemaan.

KARIN. No—arvasin siitä, kun olit niin suuttunut sieltä lähtiessäsi.
Juoksit ulos pimeään yöhön, etkä malttanut edes odottaa miestäsi.

ELIN. Niin, kuule, siitä syntyi hirmuinen melu. Kaikki ihmiset puhuivat sinusta ja muutamat luulivat,—mutta elä vaan pahastu—

ELIN. Minä kyllä koetin puolustaa sinua, sillä minä en sitä uskonut.
Hyi, minä en voisi koskaan uskoa sinusta niin pahaa.

KARIN. Oikeastaan tulimmekin tänne juuri sen johdosta. Minä en, näes, voi ymmärtää, mistä sinä niin raivostuit minuun eilen. Mitä olin sinulle tehnyt? Tahdotko olla hyvä ja selittää?

KARIN. Mutta kuinka voi ilman syytä hyökätä ihmisiä vastaan sillä lailla? Ja käyttää vielä niin loukkaavia sanoja? Muistat kai itsekin, kuinka hirveästi minua sätit siellä kaikkein kuullen.

SYLVI. Joutavia! En minä enää ole sinulle vihainen. En sinulle enkä
Almalle enkä kenellekään.

SYLVI. Elä vaivaa itseäsi suotta. Et sinä kumminkaan mitään selitystä saa. Minä en sano yhtään sanaa. Paitsi sitä—kyllähän sen itsekin tiedät.

KARIN. No, Elin, mitäs arvelet? Nyt sen kuulet. Sylvi ei uskalla tunnustaa suoraan, mistä syystä hän sillä tavalla käyttääntyi.

ELIN. Tekisit sen sitten, Sylvi. Välttämättä! Muuten he saavat vettä myllyynsä. Sillä, näetkös, minä sanon sen kumminkin, että tiedät olla varuillasi—kerrotaan, että sinä olisit kovasti rakastunut arkkitehti Hovingiin.

KARIN. Jos eilen olit minulle mustasukkainen, niin olet varmaan tänäinkin vielä.

KARIN. Jatkanko minä—? Sinä tiedät, ett'ei tässä mustasukkaisuus mihinkään auta. Sentähden käännät takkisi tuulta myöten ja tyydyt koreasti kohtaloosi. Ja siinä todella teetkin viisaimmin.

SYLVI (hermostuneesti). Ohoh! Suuri erehdys! Ei, minä tarkoitin kokonaan toista. Ja koska sen niin välttämättä tahdot tietää, niin à la bonheur! Voinhan sen sanoakin. Minä tiedän nyt ett'ei Viktor olekaan rakastunut sinuun.

ELIN. Voi, voi, Sylvi, olisitpa nähnyt, kuinka ihastunut hän oli Kariniin, sitten kuin sinä läksit. Ja tiedätkös mitä?—Saanhan kertoa sen Sylville, Karin?

ELIN. Kyllä minä kumminkin kerron. Ei Sylvi sitä etemmäksi vie.— Tiedätkös, hän melkein teki rakkauden tunnustuksen Karinille, siinä kun he kotiljongia tanssivat.

ELIN. Ei, ihan totta—saat uskoa minua. Hän teki Karinille rakkauden tunnustuksen. Ei aivan täydellisesti vielä, mutta jotakuinkin selvään yhtäkaikki.

SYLVI. Karin on ymmärtänyt hänet kokonaan väärin. Se oli tietysti pelkkää liehakoimista, tyhjää korupuhetta, jolla ei ole minkäänlaista merkitystä. Tavallista seurakeskustelua, ei mitään muuta. Suuressa maailmassa pidetään semmoista ihan luonnollisena. Ihmettä, ett'et sinä sitä tiedä, Karin?

KARIN. Vai niin—? Vai et sano? Sitten kai saa itse arvata lopun.—Hän oli täällä äsken, kun me soitimme, eikö niin? Vai aijotko kieltää?

KARIN. Jos sinä, naimisissa oleva nainen, salaa seurustelet nuorten miesten kanssa? Ei, luonnollisesti ei se asia meitä liikuta. Sillä minkäpä sille voi, että on ollut koulutoveri—kaikenlaisten ihmisten kanssa. Mutta nyt, Elin, saammekin laittaa itsemme täältä pois, mitä pikimmin. Meidän ei sovi käydä semmoisten rouvien luona, jotka ihailevat muita miehiä. No Elin—?

ELIN. Kyllä, odota, minä tulen heti. Ei, mutta kuinka voi tätä ymmärtää?
Kun hän kumminkin oli niin silmiä ja korvia myöten rakastunut Kariniin!

KARIN (etehisestä). Eihän se estä Sylviä olemasta silmiä ja korvia myöten rakastunut häneen. Joudu nyt, Elin!

SYLVI. Rakastunut Kariniin?—Te valhettelette! Niin, kautta taivaan, te valhettelette! (Menee toiselle puolelle huonetta.) »Silmiä ja korvia myöten rakastunut Kariniin»? Ei, ei miksi pelkään suotta…

SYLVI (vavahtaa ilosta, rientää vilkkaasti yli lattian etehiseen päin).
Jumalan kiitos! Johan sinä tulit takaisin?

AKSEL. Jo tulin, pikku kissimirri! (Tulee sisään sanomalehtiä kädessä.)
No, mitä sinulle nyt kuuluu? Joko olet hyvällä tuulella taas?

AKSEL. Olin niin väsyksissä ja pujahdin sieltä tieheni.—Ei tuo yön valvominen sovi sille, jonka pitää tehdä työtä. (Heittäytyy sohvan nurkkaan.) Sitten on päivällä niin uninen ja väsynyt, ettei kelpaa mihinkään. (Haukoittelee, levittää sanomalehden ja silmäilee sitä.) Pikku sirkku, sinä olet niin hiljainen. Mikä sinua vaivaa? Tulepas vähän likemmäksi, niin saan sinua katsella. No—?

AKSEL. Mitäkö tahdon? Hyväillä sinua vähän. En muuta mitään. Enhän ole saanut sinulta yhtä ainoata suukkosta koko päivänä. Ajatteles, en yhtä ainoata! Enkä eilen illallakaan. Sinä olit niin läpi väsynyt, etten raskinut sinua häiritä. Mutta tänäinpä minä vaadinkin vahingon korvausta. (Katsoo häneen.) Oma pikku vaimoni! Tiedätkös,—sinä olit niin ihmeen suloinen eilen tanssiaisissa. Eipä kumma, että herrat tulivat vähän päästä pyörälle. Tuneberg ja Brun koettivat saada minua mustasukkaiseksi, mutta kas, siinäpä he eivät onnistuneet—ei vähän vähääkään. Antaa heidän liehakoida, arvelin minä, mitäs se minua liikuttaa. Ihailkoot vaan minun pikku sirkkustani niin paljon kuin tahtovat, minun hän on kumminkin ja minun omanani hän pysyy kaikissa tapauksissa.

Mutta on se yhtäkaikki vähän hauskaa, tiedätkös, kun on saanut tuommoisen suloisen pikku vaimon, josta muutkin pitävät. Ja jota nuoret herrat kadehtivat, kun eivät saa omakseen. Tuo tieto juuri, että sinä kuulut ainoastaan minulle, ettei kellään muulla ole vähintäkään oikeutta sinuun, huokailkoot sitten vaikka kuinka—niin kissa vieköön—se se juuri tekee ihmisen ylpeäksi ja tyytyväiseksi… Pikku Sylvi! Suloinen sinä olet, sen tiedän vaan. Helkkarin suloinen! Kas niin, kissimirri, hyppää nyt tänne polvelleni, niin saan sinua hieman puristaa. Sitten menen vielä vähäisen nukkumaan ennen päivällistä. No—?

AKSEL. Mitä ihmettä? Et tule? Kuinka se on selitettävä? Minkätähden et tule?

AKSEL. Ahaa—minä jo ymmärrän. Sirkkunen ei ole vielä unohtanut meidän aamullista pientä kiistaamme. Sinä taidat olla äkeissäsi yhä, vai kuinka? Oikein suuttunut, ehkä? Niin, niin—kyllä huomaan nyt—

AKSEL. Suloinen pikku hallitsijattareni, ole armollinen, anna vihasi lauhtua. Yksi ainoa pieni suukkonen! Minä pyydän niin kauniisti. Yksi ainoa vaan. Ethän sinä toki voi olla niin kova, että hennot sen minulta kieltää?

Kas niin, pikku sirkku. Elä oikkuile enää suotta. Kärsivällisyyteni kohtsillään loppuu. Tule nyt kauniisti suutelemaan minua,—no, pian, pian—en jaksa odottaa enää. Juokse tänne, juokse!

AKSEL. Et koskaan? Kuulinko oikein? Vai uhkaatko sinä tosiaankin, ett'et enää koskaan suutele minua?

No, Sylvi pikkuinen, nyt tämä leikki jo alkaa riittää. Tuletko sinä, vai etkö tule?

SYLVI. En tule, en! Johan sen kuulit. Kuinka monta kertaa sinulle pitää sanoa samaa asiaa? Minä en suutele sinua enää koskaan. Saat olla varma siitä. En koskaan.

AKSEL. Vai niin,—vai on sinulla niin jäykkä luonto? Sitä en olisi uskonut. No,—mitäs muuta,—se täytyy taivuttaa ajoissa. Kova kovaa vastaan, jos niiksi tulee. Muistatko, pikku ystävä, kuinka äkäpussi kesytetään? Varo itseäsi—! Minä ehkä tulen käyttämään samaa keinoa, ellei muu auta…

Ei ei, elä pelästy, sirkkuseni. Niinhän sinä seisot siinä, kuin säikytetty pikku kyyhkynen. En minä niin äkkiä ankaraksi rupea, vaikka suotta peloittelen. Minä päinvastoin olen heti valmis sovintoon, kun vaan teet niinkuin pyydän. Näytä nyt, että osaat olla kiltti.

AKSEL. Vai niin?—Mutta kuule sitten myöskin, mitä minä sanon. Ellet sinä hyvällä anna minulle suukkosta, niin otan sen väkisen. Ja silloin en tyydykään yhteen enkä kahteen, vaan suutelen sinua siksi, että tulet lauhkeaksi kuin lammas.

AKSEL. Kyllä—olenpa tosiaankin niin rohkea, että uskallan suudella vaimoani … ja teen sen ilman muita mutkia… Kas niin, Sylvi, herkiä pois nyt kiusaamasta minua—eihän se auta, minä suutelen sinua kumminkin. (Syleilee ja suutelee häntä useita kertoja.)

AKSEL. Elä huuda—Mari kuulee kyökkiin ja luulee vielä, että minä toden teolla teen sinulle pahaa—(Suutelee häntä yhä.)

SYLVI (tempautuu irti, vavisten vihasta). Mutta kun minä en tahdo, kuuletko. Minä en ole sinun vaimosi enää, minä en rakasta sinua, enkä ole koskaan rakastanut.

AKSEL. No, mutta Sylvi, oletko sinä hullu? Kuinka voit käyttäytyä tuolla lailla?

SYLVI. Minä en tahdo olla sinun vaimosi, minä rakastan Viktoria enkä sinua, ja hänen omansa minä olen—

AKSEL. Nyt riittää! Ei sanaakaan enää! Onneton—! Aivanhan sinä olet järkesi menettänyt! Varo itseäsi, jos vielä kerran puhut tuommoisia typeryyksiä. Se tulee sinulle kalliiksi, kuuletko. Sillä nyt on kärsivällisyyteni tykkänään lopussa. Minä varoitan sinua ajoissa. Elä ärsytä minua enää. Siitä saattaa olla pahempia seurauksia, kuin voit aavistaakaan. Vai niin—! Se junkkari kulkee täällä ja panee mokomia hullutuksia sinun päähäsi. Kyllä minä hänet opetan—! Hän tulee tietämään, mitä hänen rauhaansa sopii, sen lupaan.

Kuule, Sylvi! Arkkitehti Hoving ei avaa enää meidän oviamme. Etkä sinä liioin käy heidän luonaan. Se seurustelu on nyt lopussa. Minä tulen sen ilmoittamaan heille. Ja sinä sillä välin noudatat minun tahtoani tarkalleen kaikessa. Pane se mieleesi.

AKSEL. Vait'!—Sinun täytyy. Ja sillä hyvä. (Kävelee muutamia kertoja edestakaisin huoneessa.)

Huh, kuinka ihminen saattaa hermostua!… Mutta eihän tuo kumma olekaan. Ensin yön valvominen, ja sitten—tämä juttu. Vähemmästäkin jo voi tuskastua… (Menee vasemmanpuoliselle ovelle.) Mari! Onko Mari siellä?

AKSEL. Olkaa hyvä ja tuokaa juomavettä… Ja sitten menen tunniksi maata tuonne alkooviin. Siksi sinä toivoakseni olet tullut järkeesi taas. Minä puolestani koetan myöskin rauhoittua. (Menee alkooviin.)

(Sylvi on mielenliikutuksesta puoleksi tajuttomana; silmät harhailevat ympäri ja pysähtyvät viimein strykniinilaatikkoon. Vaistomaisesti tarttuu hän siihen.

Mari tuo juomavettä, panee tarjottimen kirjoituspöydälle ja menee. Sylvi pusertaa kaksi kapselia lasiin ja täyttää sen sitten vedellä.)

AKSEL (tyhjentää sen). Kiitos! Herätätkö minut noin puolen tunnin päästä?

AKSEL. Sitten teemme kaikki hyväksi jälleen. Jos sinä olet yhtä mieltä minun kanssani, niin emme puhu enää sanaakaan koko jutusta, vaan unohdamme pois kaikki tyyni, ijäksi päiviksi. Ja nyt hyvästi niin kauvaksi!

SYLVI (seuraa häntä jäykästi silmillään. Jää tuijottamaan hänen jälkeensä). Hyvästi!

(Aksel menee takaisin alkooviin. Vähän aikaa on kaikki hiljaa. Sitten kuuluu hiljainen valitus, joka vähitellen kovenee. Eroitetaan sanat: Sylvi—auta—. Sylvi pakenee huoneen etäisimpään osaan, painautuu seinään, katse kauhusta jähmettyneenä kiintyy alkooviin. Valitushuudot lakkaavat. Viktor tulee etehisen kautta, pysähtyy, katsoo ympärilleen ja huomaa Sylvin.)

SYLVI. Ei, ei—! Kuule—! (Tuijottaa alkooviin arkana, pelästyneenä, vavisten.) Kuulitko—?

VIKTOR. Kuollut—? Aksel—? Sinä hourit. (Menee alkoovin luo, nostaa verhoa.)

SYLVI (laahaa itseään polvillaan eteenpäin, kunnes näkee Akselin, jolloin hän puoleksi tukahdetulla huudolla vaipuu alas).

VIKTOR. Ei—eihän se voi olla mahdollista? (Syöksee sisään, tulee takaisin.) Sylvi, nouse ylös! Rauhoitu! Minä juoksen hakemaan lääkäriä.

SYLVI. Elä jätä minua … minä niin pelkään … Jumalan tähden,—elä jätä minua.

VIKTOR. Myrkkyä!? Herra armahtakoon myrkkyä!? (Syöksee pöydän luo, tarttuu strykniinilaatikkoon.) Onneton mitä olet sinä tehnyt?

VIKTOR. Jos voisi hänet vielä pelastaa—! (Pistää laatikon povitaskuunsa ja rientää ulos etehiseen.) Minä haen lääkäriä. (Menee ulos.)

NELJÄS NÄYTÖS.

(Tilava seurusteluhuone vankilassa. Takana iso ristikko-ovi, jonka läpi näkyy porraskäytävä. Oikeanpuolisella seinällä yksinkertainen puusohva, vasemmalla suuri ikkuna, jonka alla on pöytä. Muutamia tuolia siellä täällä.

Sylvi tulee sisään. Hän on vangin puvussa ja hyvin väsynyt. Rouva Hake tukee häntä ja vie hänet tuolin luo, jolle hän vaipuu puoleksi makaavaan asentoon.)

ROUVA HAKE. Kas niin, nyt on kaikki ohitse. Ei hätäpäivää enää. Saatte olla ihan rauhassa, Tutkinto on päättynyt, eikä teitä enää milloinkaan viedä oikeuteen.

ROUVA HAKE. Eihän toki. Ei tule kysymykseenkään. Sataan vuoteen ei tässä maassa ole poltettu yhtään ihmistä roviolla. Tuomitsevathan ne useinkin milloin poltettavaksi, milloin mestattavaksi, mutta ei siitä ole lukua ensinkään. Molemmat muutetaan heti kohta elinkautiseksi vankeudeksi. Niin ett'ei teidän ollenkaan tarvitse pelätä, ei välittää hölyn pölyä koko tuomiosta. Eikä tiedä, tuleeko siitä elinkautista vankeuttakaan. Hovissa ja senaatissa tavallisesti lievennetään koko lailla näitten alempien oikeuksien määräämiä rangaistuksia. Mutta emme nyt huoli ajatella ensinkään niitä asioita, emme hiisi vieköön huolikaan, koska meillä kerran on parempiakin tuumittavana. Niinkuin esimerkiksi tämä koppi. Sanokaas, eikö tämä ole hauska ja mukava, vai mitä? Sitten kun jaksatte, niin tulette tänne ikkunaan katsomaan näköalaa. Ihmettä, kuinka kauvaksi tästä näkeekin jäälle! Ei sille ole mittaa eikä määrää! —Oli se tirehtööri kuitenkin hyväluontoinen, kun antoi teidän muuttaa tänne päiviksi, eikös ollut sitten? Ja näettekös vielä—kääntäkääpä silmiänne tännekin päin. Näettekös—oven läpi voitte milloin tahansa kurkkia tuonne käytävään, jossa myötäänsä liikkuu ihmisiä. Vahti ainakin seisoo alituisesti jossain lähellä. Niin ett'ei teidän enää tarvitse pelätä näkyjä eikä muuta semmoista joutavan. Ei totisesti! Huutakaa vaan paikalla apua, jos ne heittiöt vielä uskaltavat tulla hätyyttämään.

ROUVA HAKE. Jaa, niin—oikeudessa, näet. Herra Hoving oli siellä vieraanamiehenä.

ROUVA HAKE. Ei voinut, arvaamma. Teidän onnettomuutenne on mahtanut pahasti koskea häneen.

SYLVI. Olisin niin mielelläni tahtonut katsoa häntä silmiin. Noihin herttaisiin silmiin!… Ja sitten luulin, että hän odottaisi minua kadulla… Mutta ei hän tehnyt sitäkään—

ROUVA HAKE. Ei—ei häntä näkynyt. Mutta kyllä minä kumminkin uskon, että hän on kovasti kärsinyt teidän tähtenne näinä aikoina.

SYLVI. Jos vain saisin tavata häntä jonakin päivänä… Voi, rouva Hake, jos hän kumminkin tulisi kohta.

SYLVI. Luuletteko?—Luuletteko, että hän tulee jo tänäin? Luuletteko ihan varmaan?

SYLVI. Silloin minä unohtaisin kaikki, kaikki pahat. Sekä oikeudet että—muut kauheat asiat.

SYLVI. Unohtaisin, tietysti! En välittäisi enää mistään. Kaikki muuttuisi hyväksi, kun vaan saisin häntä nähdä.

ROUVA HAKE. No, totisesti, me toimitamme hänet tänne. Tavalla tai toisella. Antakaahan olla, jahka tästä vaan joudun, niin tuumaillaanpa asiaa.

SYLVI. Minkätähden hän ei ole vastannut mitään kirjeisiini? Ei kirjoittanut yhtä riviä, ei lähettänyt edes terveisiä: Ja minkätähden hän äsken niin vältti katsoa minua silmiin!

SYLVI. Jospa viejä on ne hävittänyt? Tai jättänyt vääriin käsiin? Niin, voi, ajatelkaapas tosiaan! Jos viejä on jättänyt ne vääriin käsiin?

SYLVI. Mutta voisihan se kumminkin olla mahdollista. Oh—minä uskon ihan varmaan, ett'ei hän ole saanut ainoatakaan kirjettä. Sillä muuten hän olisi heti, siinä paikassa rientänyt tänne.

SYLVI. Hyvä rouva Hake—vieläkö epäilette? Enhän voi muuta ajatellakaan.
Hän on alituisesti mielessäni, yöllä ja päivällä. Hän, ja—niin
tiedättehän tuo hirveä kummitus. Ja minä kerron teille jotain, rouva
Hake, minä kerron teille…

ROUVA HAKE. Mitä sitten, hyvä ystävä? Nyt olette taas niin levoton. (Silittää hänen päätänsä.) Levätkää te vaan rauhassa. Melkeinpä tahtoisin tuoda teille oman nojatuolini, jos tarkastaja vaan sallii—

ROUVA HAKE. No, kertokaa sitten, kertokaa,—niin saamme kuulla, eikö tuo taaskin ole pelkkää hourailua.

SYLVI. Ell'ei Viktor tule—ell'ei hän enää koskaan tule luokseni,— silloin vie kummitus minut mukanaan.

ROUVA HAKE. Kaikkia vielä! Pelkkää hourailua, johan sen näin silmistännekin. Ei, lapsi kulta, siitä saatte olla ihan huoleti. Ei teitä anneta kummituksille eikä muille. Ei, kissa vie, annetakaan. Kas niin, olkaa nyt rauhassa, elkää ajatelko enää koko moskaa.

SYLVI. Kyllä hän vie. Saattepa nähdä. Ei, minä en kestä tätä enää. En jaksa ponnistella vastaan—minun täytyy antautua sen valtaan—voimani ovat lopussa.

ROUVA HAKE. Luuletteko sitten, että olisi helpoitukseksi teille, jos saisitte tavata herra Hovingia? Eiköhän se vaan tuntuisi kahta vaikeammalta sitten jäljestä päin, kun hän taas on mennyt pois?

SYLVI. Ei, ei—minä elän sitten siitä, siksi kuin hän tulee takaisin. Ja kirjeitä hän saa lähettää minulle, niin lohduttelen itseäni niilläkin sen aikaa kuin hän on poissa.

ROUVA HAKE. Ajattelin tässä—mutta en oikein tiedä, kävisikö tuo laatuun—

SYLVI. Voi, jos sen tekisitte? Hyvä, rakas rouva Hake, minä kiittäisin teitä polvillani. Voi, jos sen tekisitte!

SYLVI. Kuinka hyvä te olette! Ja kuinka minä pidän teistä! Kiitoksia, rakas, rakas rouva Hake! (Suutelee hänen käsiään.) Kiitoksia, tuhansia kiitoksia!

ROUVA HAKE. Ei, herra siunaa, mitä te nyt—? Minun karkeita, ryppyisiä käsiäni—no, eipä totta vie, tuota ihmettä ole minulle vielä elämässäni tapahtunut.

ROUVA HAKE. Eikö olisi parasta, että lepäisitte ensin pikkuisen aikaa? Voisin mennä sitten illalla tai ehkä paremmin huomenna heti aamiaisen jälkeen—

SYLVI. Ei, hyvä, rakas rouva Hake, menkää nyt jo. Minä en voi nukkua hetkeäkään sitä ennen. Menkää nyt—!

ROUVA HAKE. Odottakaa—ääniä kuuluu tuolta alhaalta—. Ehkä siellä on joku, joka aikoo tänne?

ROUVA HAKE. Ei—tarkastaja ja kaksi naista—en voi vielä nähdä heidän kasvojaan. Nousevat parast'aikaa portaita ylös. Nyt kääntyvät tänne päin. Oikein! Samat naiset, jotka oikeussalissa istuivat vastapäätä teitä, kuulijain joukossa. (Vetäytyy ovelta pois.)

TARKASTAJA. Jaha—rouva Hake näkyy olevan täällä. Sitten saan ehkä jättää herrasväen ja vetäytyä takaisin.

ALMA. Hyvää päivää, Sylvi. Tulimme sinua tervehtimään, kun kuulimme, että olet kaivannut vanhoja tuttavia.

SYLVI. Minäkö?—Ei, se on erehdys. En minä ole kaivannut vanhoja tuttavia. Viktoria vaan—en ketään muuta, en niin kertaakaan ketään muuta.

KARIN. Sallithan meidän kumminkin tulla luoksesi, vai—täytyykö lähteä pois heti?

SYLVI. Niinkö ajattelitte? Ja senkötähden—? Voi, sittenhän te olettekin oikein ystävällisiä. Ja sinä myös, Karin? Senkötähden sinäkin tulit?

KARIN. Niin. Ja oli minulla vielä toinenkin asia.—Tulin lausuneeksi sinulle kovia sanoja viimein. Voisitko antaa ne anteeksi, ja unohtaa pois kaikki?

SYLVI. Oi, niin mielelläni! Niin kovin mielelläni. En niitä ole muistanutkaan sen koomin. Minullahan nykyään on ollut niin paljon muuta ajateltavaa.

SYLVI. Olenko?—En ole kaukaan aikaan katsonut peiliin. En tiedä ollenkaan, minkä näköinen nyt olen.

SYLVI. Kiitos, kyllä olen.—Kuule, miksi ei Viktor ole käynyt minua katsomassa?—Eikö hän ole saanut kirjeitäni?

ALMA. Kyllä,—kyllä hän on ne saanut. Mutta näetkös,—me arvelimme siellä kaikki, ett'ei hänen pitäisi tulla,—ett'ei se olisi hyvä sinullekaan.

ALMA. Ei, Sylvi kulta, emme me erehdy. Se vaikuttaisi sinussa mielenliikutusta, ja semmoista sinulla on muutenkin ollut tarpeeksi asti. Ja sitä paitsi—on siihen vielä muitakin syitä. Voinet kai arvata että kaupungilla on liikkunut kaikenlaisia huhuja—ne tietysti sen kautta saisivat uutta yllykettä ja Viktor menettäisi helposti koko tulevaisuutensa. Sitä et soisi sinäkään, siitä olen varma.

SYLVI. Mutta tietäväthän kaikki, että hän on viaton—ett'ei hänellä ollut aavistustakaan—

ALMA. Tietävät kyllä. Mutta häntä on kumminkin tahdottu sekoittaa tähän juttuun toisella tavalla. Ei, Sylvi,—kaikin puolin on parasta, ett'ette tapaa toisianne vielä pitkiin aikoihin. Sitten vast'edes joskus—

SYLVI. Minä en voi elää, ellen saa häntä tavata. Usko minua, Alma, minä en voi elää.—Rakas Alma, toimita niin, että Viktor tulee. Se riippuu kokonaan sinusta, hän kyllä tulee, jos sinä vaan häntä kehoitat siihen. Minä tiedän sen, hän seuraa sinun neuvojasi kaikessa,—varsinkin nyt. Alma, elä ole kova minulle, anna hänen tulla. Minä rukoilemalla rukoilee sinua: anna hänen tulla!

ALMA.—tarkoitan—jos sinulla olisi teidän molempien asema selvillä. Ei, silloin et olisi itsepäinen, vaan kiittäisit ennemmin Jumalaa, ett'et tarvitse häntä tavata.

SYLVI. Sinä et ymmärrä minun tuskiani sinä, sillä sinä et koskaan ole rakastanut. Et tiedä, kuinka olen menehtymäisilläni pelkästä ikävästä ja kaihosta—sen vuoksi hennot olla noin kova. Alma,—minä ehkä pian kuolen tai sorrun muulla tavalla—silloin sinun on myöhäistä katua, ettet suonut minulle ajoissa lohdutusta. Tee minulle mieliksi, Alma, tämä ainoa kerta. Pyydä häntä tulemaan, salli minulle se ilo—olenhan saanut kärsiä niin paljon näinä aikoina. Alma kulta, anna sydämmesi heltyä!

ALMA. Sinä et aavista, kuinka vaikeata tämä on. Lohdutusta ja iloa sinulle kyllä soisin kaikesta sydämmestäni, mutta—. Ei, minä en voi ottaa sitä omalletunnolleni.—Usko minua, Sylvi, sinä tulisit taaskin petetyksi toiveissasi. Surua sinulle tuottaisi Viktorin tapaaminen—ei iloa.

SYLVI. Ellet tahdo kehoittaa häntä, niin lupaa sitten ainakin, ett'et estä, kun rouva Hake tulee häntä hakemaan.

ROUVA RAKE. Niin—nähkääs, minun täytyi viimein myöntyä, kun hän alituisesti niin ahdisteli. Ja—pahemmaksi ei missään tapauksessa voi asiat kääntyä, kuin mitä ne ovat olleet. (Syrjään Almalle.) Tiedättekö, neiti, täällä jo pelättiin, että hän menettäisi järkensä, niin huonosti hänen oli laitansa. Sen tähden hänet muutettiinkin tähän valoisaan ja hauskaan koppiin joksikin aikaa. Semmoiset vangit, jotka tulevat synkkämielisiksi, saavat välistä olla täällä päivillä, sillä, nähkääs, he eivät muuten kestäisi.

ALMA. Minä ymmärrän. Niin,—sitten en enää tiedä, mitä sanoa. Kuinka arvelet, Karin? Uskaltaisimmeko—?

SYLVI. Niin minustakin. Lupaa vaan, ettet sano yhtään sanaa, et myötä etkä vastaan. Lupaatko sen Alma?

SYLVI. Kiitoksia, Alma kulta. Nyt olen rauhassa, sillä nyt tiedän, että hän tulee.

SYLVI. Ei, enhän minä sitä vaadikaan. Minä tyydyn niin vähään. Kunhan vaan saan nähdä häntä ja puhua hänen kanssaan hetken verran—oi, en pyydä sen enempää. Kuinka kovasti hyviä te olette minulle. Sinäkin, Karin. Kiitos siitä, kiitos, kiitos! Ette voi uskoa, kuinka pelkkä toivo jo tekee minut onnelliseksi.

ROUVA HAKE. Hän on, raukka, käynyt niin kalpeaksi ja laihaksi, kun ei hänellä ole yhtään ruokahalua, eikä hän juuri saa untakaan öisin—

SYLVI. Niin—se on kaikki ollut kovin surkeata. Mutta jahka saan tavata Viktoria,—niin sitten, kyllä voin sekä syödä että nukkua, ja sitten varmaan tulee taas punaakin poskilleni. Oi, silloin kaikki muuttuu hyväksi jälleen.

KARIN. Voisimmeko muuten tehdä jotain sinun hyväksesi, Sylvi? Jos lähettäisimme sinulle kirjoja?

SYLVI. Ei, kiitos, en niitä jaksa lukea kumminkaan.—Sinulla on niin ihmeen kaunis puku, Karin. Ja, mitä näen—? Onhan sinulla sormuskin?

SYLVI. Ja sitten sinä olet niin terveen ja pulskan näköinen. Kauniimpi kuin koskaan ennen. Enköhän minä siihen sijaan ole rumennut, sanokaapas? Ja tämä vanginpuku,—niin, sekin minut varmaan tekee epämiellyttäväksi, eikö totta? Ehkä olikin sentähden, kun Viktor käänsi silmänsä pois minusta siellä oikeudessa.

ALMA. Vielä vain. Sentähden hän sitä ei tehnyt.—elä luulekaan. Toiset syyt hänellä oli. Mutta—eiköhän meidän jo pidä lähteä, Karin? Sylvi tarvitsee hiljaisuutta arvatenkin—

KARIN. Niin, jätetään hänet nyt rauhaan. Hyvästi, Sylvi! Tahdotko, että tulemme toisenkin kerran sinua tervehtimään?

SYLVI. Hyvästi, hyvästi! Ja kiitos siitä, että olitte niin ystävällisiä. —Minä olen usein ollut ilkeä teille. Sinulle varsinkin, Karin. Mutta elä siitä välitä. Unohdetaan pois kaikki pahat! Alma,—sinä pidät lupauksesi—eikö niin? (Alma ja Karin menevät.)

ROUVA HAKE. Eikö mitä! Vai ruma ja vastenmielinen! Johan nyt. Olkaa sen puolesta ihan rauhassa.

SYLVI. Karin oli niin hieno ja kaunis.—Näettekös, rouva Hake, enhän siitä, tietysti, muuten välittäisi, mutta peloittaa, että Viktor ehkä kylmenee minulle, kun olen ruma.

ROUVA HAKE. Elkää nyt hätäilkö suotta. Ei hän toki voi olla niin sydämmetön.

SYLVI. Niinkö luulette?—Ei, en minäkään usko, että hän voi olla niin sydämmetön. Turhia vaan pelkään. Jos hän istuisi vankina ja olisi kalpea ja laihtunut—oi, minä rakastaisin häntä vaan sitä innokkaammin. Rakas rouva Hake—milloin te menette?

ROUVA HAKE. Vaikka paikalla. Mutta lupaatteko myöskin olla oikein kiltti sillä aikaa? Istukaa tuonne ikkunan ääreen katselemaan näköalaa. En minä kauvan viivy.

ROUVA HAKE. Ihan varmaan. Hyvästi nyt siksi! (Menee, mutta tulee heti takaisin.) Sepä sattui hyvästi. Pastori on täällä ja pyytää päästä puheillenne. Teidän ei tarvitsekaan jäädä tänne yksinänne.

SYLVI. Pastori? Olihan hän täällä aivan hiljan. Minkätähden hän nyt taas tulee?

ROUVA HAKE. Pastori tahtoo teitä lohduttaa ja rauhoittaa. Hän pitää teistä aina niin hyvää huolta. Saanhan päästää hänet sisään, vai kuinka?

ROUVA HAKE. Sh—herran nimessä! Hän seisoo tuolla ja kuulee.—Antakaa hänen tulla sisään kaiken mokomin—hän kun on teille niin ystävällinen.

SYLVI. Niin, tiedän kyllä, että hän on ystävällinen ja suo minulle hyvää. Mutta nyt en tahtoisi häntä tänne—en tällä hetkellä—

PASTORI (ojentaa Sylville kättä). Teillä on ollut vaikea päivä tänäin, lapsi parka. Kuinka voitte nyt?

SYLVI. Kiitoksia, hyvin.—Minä toivon, että kaikki kohta muuttuu parempaan päin.

PASTORI. Todellakin? Sepä hauskaa. Erinomaisen hauskaa. Huomaatteko jo itsekin, että Herra kyllä auttaa aikanaan. Hän ei ijankaikkisesti vihaa. Herran rankaiseva käsi on teitä ankarasti ruoskinut, mutta hän on sillä tarkoittanut ainoastaan teidän todellista hyväänne.

SYLVI. Tahtoisin niin mielelläni uskoa teitä, vaikka on niin vaikea sitä käsittää.—Nuo kamalat näyt, esimerkiksi—mitä ne hyödyttävät—mitä todellista hyvää minulla niistä on?!

SYLVI. Voi, pastori Sohlman, ette voi aavistaa, kuinka kauheita öitä minulla taas on ollut. Joudun vielä päivilläkin aivan suunniltani pois, kun niitä ajattelen.

SYLVI. Minne vaan silmäni käänsin, oli hän—tiedätte kai ketä tarkoitan? niin, hän oli aina edessäni semmoisena, kuin hän silloin makasi sohvalla—kasvot kamalasti vääntyneinä. Oh—kuinka minä kärsin, kuinka minä huusin tuskissani ja viskelin itseäni! Pakenin välistä sänkyynkin, tyynyn ja matrassin alle mutta silloin tunsin, kuinka hän koko painollaan heittäytyi ylitseni. Oh—Herra Jumala taivaassa—että voin vielä olla hengissä kaiken sen jälkeen, mitä olen saanut kokea.

PASTORI. Ettekö kääntynyt vapahtajanne Herran Jesuksen puoleen, ja rukoillut häntä avuksenne?

SYLVI. En rukoillut. Sillä luulin varmasti, että hän oli minut hyljännyt —hän, niinkuin kaikki muutkin. Ja paitsi sitä eihän minulla ollut ainoata selvää ajatusta niinä öinä.

PASTORI. Lapsi raukka! Kovat koetukset on teidän täytynyt kestää näinä aikoina.

SYLVI. En voi mitenkään ymmärtää, että Jumala semmoisilla hirmuisuuksilla tarkoittaisi minun todellista hyvääni, niinkuin te sanotte, pastori Sohlman.

PASTORI. Ja sen hän kumminkin tekee, ystäväni, olkaa varma siitä. Hän näyttää teille niiden kautta, kuinka kauhistava teidän rikoksenne oli—

PASTORI.—kuinka kauhistava teidän rikoksenne oli, saattaakseen teitä katumukseen ja synnin suruun. Kun sitten nöyränä ja murtuneena vaivutte hänen jalkojensa juureen, avaa hän teille isänsylin ja antaa armonsa auringon jälleen paistaa.

SYLVI. Nöyränä ja murtuneena? Enkö ole jo ollut kylläksi nöyrä ja murtunut? Voiko enää olla enemmän? Ja—hänen jalkojensa juuressa olen myöskin maannut. Monta monituista kertaa olen langennut polvilleni tuolla kopissa ja kerjännyt häneltä armoa.

SYLVI. Pastori Sohlman—olettehan sanonut, että Jumala kuulee rukouksemme ja antaa kaikkea, mitä häneltä pyydämme, kun vaan uskomme ja luotamme häneen?

PASTORI. »Mitä ikänä te anotte isältä minun nimeeni, sen hän antaa teille», seisoo raamatussa.

SYLVI. Se se juuri on herättänyt minussa niin hyvää toivoa.
Kertoisinkohan teille jotain, pastori Sohlman?

SYLVI. Tiedätte kai, että minä koko ajan täällä vankeudessa olen niin sanomattomasti kaivannut Viktor Hovingia?

SYLVI. Ja että minä tuon tuostakin olen lähettänyt hänelle kirjeitä, ja pyytänyt häntä luokseni, mutta kaikki turhaan.

SYLVI. Eikä kumminkaan juohtunut minulle mieleen, että Jumala ehkä voisi auttaa minua, ennenkuin vasta tänä aamuna. Ajatelkaa, vasta tänä aamuna! Vaikka te niin usein olette kehoittanut minua huutamaan häntä avukseni kaikessa.

SYLVI. »Heittäkää kaikki huolenne Herran päälle», ne olivat sananne. Ja sitä neuvoa nyt viimeinkin seurasin. Miksi en sitä tehnyt aikoja ennen!

PASTORI. Lapsi raukka, te olette joutunut suureen erehdykseen.
Semmoisilla rukouksilla ei teidän koskaan pidä lähestyä Kaikkivaltiasta.

SYLVI. Minäpä sen jo tein.—Ja tahdotteko kuulla? Hän tulee luokseni— tuossa paikassa. Rouva Hake on parast'aikaa häntä hakemassa. Siitä syystähän minä olen niin iloinen ja onnellinen tällä hetkellä. Ja niin täynnä toivoa—sillä eihän minulla nyt enää ole mitään hätää, kun näen, että Jumala minua auttaa.

PASTORI. Ei, rakas ystävä, elkää antako virvatulien houkutella itseänne. Ne pian katoovat ja silloin harhailette taas yhtä pimeässä kuin ennenkin.

PASTORI. Ei, minä vaan varoitan. Sillä se on juuri tuo onneton mieltymyksenne Hovingiin, joka sulkee sydämmenne Herralta ja pitää teidät kaukana hänestä. Teidän täytyy päästä siitä, temmata se pois juurineen.

SYLVI. Ja sentähden minun täytyisi luopua Viktorista? Ei—pastori
Sohlman—sitä en ikinä tee. Ennemmin luovun armosta—

PASTORI. Herra varjelkoon, teidän syntistä puhettanne! Nyt näen yhä selvemmin, että teidän mielenne vielä kokonaan riippuu kiinni maallisissa asioissa. Te polvistutte Kaikkivaltiaan eteen ainoastaan senvuoksi, että toivotte hänen kauttaan saavanne maalliset halunne tyydytetyiksi.

SYLVI. Elkää olko ankara, pastori Sohlman, te saatte minut taaskin pelkäämään ja vapisemaan.

PASTORI. Minun täytyy ilmoittaa teille totuus. Ei Jumala anna itseään pilkata. Hän on järkähtämätön vanhurskaudessaan ja yhä edelleen hän on tyhjentävä vihansa maljat ylitsenne, sillä ei teidän mielenne ole vielä läheskään parannukseen valmistunut.

SYLVI. Millä tavalla voisin sen sitten valmistaa? Pastori Sohlman, sanokaa. Mitä tulee minun tehdä, että mieleni valmistuisi parannukselle? Neuvokaa minua.

PASTORI. Teidän tulee ensiksikin tukahduttaa syntiset tunteenne arkkitehti Hovingiin.

SYLVI. Ei, en minä tahdokaan. Sillä silloin ei minulle jäisi mitään.— Ei niin mitään koko avarassa maailmassa!—Ja minkätähden minun yksin pitäisi luopua kaikesta? Enkö minä saisi nauttia hiukan onnea, minä, niinkuin muutkin? Eihän ole synti, että muut ihmiset rakastavat ja että heitä rakastetaan,—minkätähden se sitten tulisi synniksi minulle? Ja minä kun kumminkin tyydyn niin vähään,—niin tuiki vähään. Kun vaan jonkun kerran saan nähdä ja puhutella häntä, enempää en pyydäkään. Eihän se toki liene liikaa. Vankeudessa täytyy minun istua koko elämänikäni, ilman kotia ja ilman ystäviä, eikä sittenkään minulle suotaisi sitä ainoata lohdutusta, jota kerjään ja rukoilen.

PASTORI. Minä sanon vaan: jos tahdotte tulla pelastetuksi, niin täytyy teidän ehdottomasti irroittaa sydämmenne maallisista asioista, voidaksenne antautua kokonaan Herran omaksi.

SYLVI. Mutta kun minä en voi enkä tahdo—?! Kun minä en tee sitä, en millään ehdolla!

PASTORI. Niinpä on Herra kurittava teitä vielä kovemmin, siksi kuin tuo vastahakoinen mielenne vihdoinkin taipuu.

SYLVI. Jumala on paha ja ilkeä—ei hän ole lempeä, eikä rakkautta täynnä—ei mikään armahtavainen isä minua kohtaan vaikka te niin väitätte—

PASTORI. Lopettakaa! Minä lähden nyt. En tahdo enää kuunnella teidän herjaavia sanojanne.

PASTORI. En vihainen, syvästi vaan surettaa ja huolettaa minua teidän paatunut tilanne. (Menee.)

SYLVI (seisoo vähän aikaa liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena.) Olenko minä sitten niin huono?—Hyvä Jumala taivaassa olenko minä sitten niin kauhean huono?… (Viktor ja Rouva Hake näkyvät ristikon takana perällä. Rouva Hake avaa oven Viktorille, jonka jälkeen hän katoo.)

SYLVI. Tulitpa sentään vihdoin ja viimein! Et voi uskoa, kuinka kipeästi olen sinua kaivannut. Miksi et tullut ennen, sinä paha, ilkiö, ei sinä ijäti rakastettu, miksi et tullut ennen? Tiedätkös, minä olin jo vähällä kuolla suruun ja ikävään. Kuinka sinulla oli sydäntä viipyä niin kauvan poissa, sano!

VIKTOR. Kysy ennemmin, kuinka minulla oli voimaa tulla nyt jo.—Tämä on ollut kauhea aika meille molemmille, Sylvi.

VIKTOR. Minulle myöskin. Siitä hetkestä saakka en ole saanut lepoa enkä rauhaa. Ilman Almaa en tiedä kuinka olisi käynyt.

VIKTOR. No niin—olethan saanut itsekin kärsiä—kauheasti vallan. Ja kun ajattelen, että sinun kaiken lisäksi täytyy istua vankina koko elämänikäsi. Se se juuri saattaa minut aivan epätoivoon.

SYLVI. Elä sure minun tähteni, Viktor. Tiedätkös, minä kyllä siihen totun. Nyt kun sinä olet luonani, ei se minusta tunnu enää miltään.

VIKTOR. Elä sano! Koko pitkä ikä ilman vapautta, kuolettavassa yksitoikkoisuudessa—oh, voiko enää ajatella tuskallisempaa! Kuinka voit, pikku raukka, sitä kestää?

SYLVI. Ei se peloita minua ollenkaan, kun vaan tiedän, että sinä olet minulle hyvä. Ja olethan sinä, Viktor? Ethän minua unohda, vaikka istunkin täällä vankeudessa?

VIKTOR. En minä sinua ikänäni unohda—en sinua enkä sinun kovaa kohtaloasi. Se tulee tästä lähtein aina painamaan minua. Enkä luule, että koskaan tulen tuntemaan itseäni onnelliseksi minäkään, muodostukoon sitten tulevaisuus kuinka edulliseksi tahansa. Niin syvästi on tämä minuun käynyt.

SYLVI. Rakas, armas Viktor sinä pidät minusta vielä? Voitko aavistaa, kuinka tuo on suloista kuulla. Sain täällä jo kaikenlaisia kummia ajatuksia. Ei, miksi seisomme suotta? Tule istumaan tuohon tuolille. Kas noin ja minä rupean tähän lattialle, sinun jalkojesi juureen.

SYLVI. Minkätähden? Ei meitä kukaan tarkasta. Voimme huoleti luottaa rouva Hakeen.

SYLVI. Anna minun olla näin vähän aikaa edes. Se niin muistuttaa menneitä aikoja.

SYLVI. Sinä olet semmoinen pelkuri, Viktor. Semmoinen suuri pelkuri. Minkätähden tahdot pakoittaa minua istumaan jäykkänä ja suorana tuolilla, kun minulla on paljon parempi tässä?—Nyt olen niin tyyni ja rauhallinen, ja niin sanomattoman onnellinen. Oi, jos saisin istua näin koko ikäni—ja katsella sinua,—ei muuta kuin katsella sinua, ja painaa välistä pääni tuohon polvellesi—noinikään!

VIKTOR (levottomana). Nouse ylös—nouse tuolille istumaan, niin puhumme järkevästi.

SYLVI. Rakas—puhu sinä, minä kuuntelen. Annan äänesi hyväillä korviani,—mutta en takaa, että ymmärrän ainoatakaan sanaa.

SYLVI. Viktor—! Ethän sinä ole suudellut minua vielä kertaakaan—? Etkä hyväillyt etkä puristanut minua syliisi. Mikä sinua vaivaa, sano? Vai pelkäätkö tuota ristikko-ovea tuolla? Saat olla ihan rauhassa. Ei meitä kukaan näe. Ja jos joku tuleekin tännepäin, niin sen kyllä kuulemme. No—sinä jääpalikka—mitä arvelet?

SYLVI (rukoillen). Viktor—kuinka hennot olla noin kylmä ja välinpitämätön—?

VIKTOR. Etkö sitten ymmärrä, että me nyt—ja vast'edes aina olemme kauvempana toisistamme kuin koskaan ennen?

SYLVI. Ei, sitä en tosiaankaan ymmärrä.—Enhän ole enää toisen vaimo—en edes nimeksi.

VIKTOR. Ja kumminkin on meidän mahdoton yhtyä tästä lähtein vaikka pääsisit vapaaksikin muutamien vuosien kuluttua—.

SYLVI. Mahdoton yhtyä—? Avioliitossa tarkoitat? No niin, antaa olla. Meitä ei vihitä—mutta minä olen sinun omasi kumminkin. Me rakastamme toisiamme, sinä rakastat minua ja minä sinua, ja sinä käyt minun luonani täällä vankilassa.

VIKTOR. Ei, Sylvi, ei! Semmoista suhdetta ei voi—ei saa olla meidän välillämme. Jokainoa sana rakkaudesta kutsuisi Akselin haamun esiin—

SYLVI. Sh!—Elä puhu siitä! Elä mainitse sitä nimeä milloinkaan.—Sinä et tiedä, Viktor, kuinka se on minua vainonnut—

Ei, se ei ole totta! Niin kauvan kuin sinä olet luonani, ei se uskalla tulla esiin. Ja kun lähdet pois—

Viktor, minä tiedän! Anna minulle joku esine, sormus tai mikä tahansa, jonka voin ripustaa kaulaani ja kantaa povellani taikakaluna—

SYLVI. Se jättää minut sitten rauhaan silloinkin, kun sinä olet poissa.
Sinun antamasi muisto varmaankin auttaisi minua kaikesta pahasta.
Kummitukset pysyisivät etäällä, eivät uskaltaisi tulla.

VIKTOR. Ei, ei! Sinulla ei saa olla mitään, joka muistuttaa minusta. Sinun täytyy unohtaa minut, Sylvi, taikka ajatella minua kuin vierasta ainakin.

SYLVI. Unohtaa? Sinä tahdot, että unohtaisin sinut—ajattelisin sinua kuin vierasta? Ei, tuo ei voi olla täyttä totta, Viktor.

VIKTOR. On. Sylvi, täyttä totta se on. Unohda minut, unohda rakkautesi, —onhan se jo tuottanut sinulle yltäkyllin onnettomuutta.

SYLVI. Armas—eihän meidän rakkautemme ollut syynä onnettomuuteen— kuinka voit semmoista sanoa? Päinvastoin. Rakkaus sinuun auttaa minua juuri kantamaan kaikki kärsimykset, se on ainoa lohdutukseni—ainoa iloni—elä luule, että siitä koskaan luovun. Innokkaammaksi se vaan on käynyt näinä aikoina.

VIKTOR. Onko se niin välttämätöntä, Sylvi? Emmekö ennemmin jättäisi nämä asiat sikseen?

SYLVI. Ei, minä tahdon tietää kaikki. Sinä et saa salata mitään. Mitä on tämä kaikki sinuun vaikuttanut? Sano?

SYLVI (nousee, nojautuu tuolin selkään). Ei, ennenkuin olet sen minulle selittänyt.

VIKTOR. Jos sinä edes voisit minua ymmärtää, Sylvi. Jos voisit asettua minun sijaani—

VIKTOR. Näetkös—tämä onneton tapaus vaikutti minuun kuin ukkosen isku. Tunteissani tapahtui täydellinen muutos—

VIKTOR. Ehkä ihmisten puheetkin tekivät tehtävänsä—ja Alman paheksuminen—

VIKTOR. Mutta enin siihen kumminkin vaikutti omat, ankarat tunnonvaivat. Minusta tuntui melkein siltä, kuin olisin yksin ollut syynä onnettomuuteen.—

VIKTOR. Niin—meidän suhteemme tuntui minusta siitä hetkestä alkain inhottavalta. Intohimoni oli kokonaan sammunut, tuskin saatoin sitä ajatella enää. Halusin päästä vapaaksi kaikesta—niin pian kuin mahdollista—ja sitten—

VIKTOR. Sitten tein nopean päätöksen ja—(hiljaa ja vakavasti) Niin,
Sylvi, minä menin kihloihin Karinin kanssa.

SYLVI (huokuu raskaasti, ojentaa itsensä suoraksi ja menee vastaiselle puolelle huonetta. Pysähtyy ja seisoo liikkumattomana).

VIKTOR. Elä ota sitä noin vaikeasti, Sylvi… Täytyihän niin käydä— ennemmin tai myöhemmin—sen itsekin huomaat—Meidän välillämme oli kaikki lopussa—muu ei ollut mahdollista. Akselin ruumiin ylitse emme koskaan olisi voineet ojentaa kättä toisillemme—

VIKTOR. Kyllähän minä vieläkin pidän sinusta…, vaikka en sillä tavalla. Mutta ystävyyttäni ja osanottoani ei tarvitse sinun koskaan epäillä… Jos voisin jollain lailla helpoittaa sinun kärsimyksiäsi, niin olisin valmis mihin uhrauksiin hyvänsä… Sylvi, sano jotain… Minkätähden seisot siinä noin mykkänä—? Sääli minua,—tämä on niin kauhean vaikeata—. Sylvi, elä rankaise minua näin kovasti… (Menee hänen luoksensa.) Sylvi, anna minulle anteeksi!

VIKTOR. Sylvi—elä ole leppymätön!.. Sylvi, minä en voi mennä, ennenkuin olet antanut minulle anteeksi.

VIKTOR. Tämä on kenties viimeinen kerta… Anna minulle edes kättä jäähyväisiksi… Vai pitääkö meidän erota näin?

VIKTOR. No—koska niin tahdot—(Menee ovelle, pysähtyy, katsoo taakseen.) Sylvi—?

SYLVI (hiljaa, kiiltävin, tuijottavin silmin). Odota, Aksel—minä se olen—pikku kissimirri, etkö tunne…

ROUVA HAKE (tulee sisään, ottaa muutamia askeleita Sylviä kohti, pysähtyy hämmästyneenä.)

SYLVI (kovemmalla äänellä). Holhooja-setä—ota pikku sirkkunen syliin. Ja varo,—varo, varo, ettei hän putoo! (Kiihkeämmin.) Aksel, holhooja-setä, etkö kuule—minä se olen, pikku kissimirri—Aksel, ota sirkkunen syliin! (Putoo tiedottomana maahan.)

KOVAN ONNEN LAPSIA

HENKILÖT:

ANTTI VAARANEN, työmies.
SILJA, hänen vaimonsa.
MAIJU, | heidän lapsiaan.
VILLE, |
MATLENA MEHTOLA, nuori nainen.
MIKKO MEHTOLA, hänen veljensä, työmies.
TOPRA-HEIKKI, työmies Pohjanmaalta.
KUNNARI, | työmiehiä.
JAARA, |
OTTO, noin 14-vuotias poika.
HEIKURA, | poliiseja.
TIRKKONEN, |
VALLESMANNI.
SILTAVOUTI.
JAHTIVOUTI.
KAKSI RENKIÄ.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Vaarasen tupa. Perällä ovi; siitä oikeaan uuni. Toisella seinällä ikkuna, jonka alla penkki ja hiukan etempänä pöytä. Suuren, kauvas lattialle ulottuvan uunin kupeella vuode, sivulla penkki ja etunäyttämöllä vasempaan kätkyt.)

(Silja tuudittaa lasta; Maiju istuu kyyrysillään uunin luona, Ville voihkaa sängyssä.)

SILJA (hyräelee). Hs-ss-ss-ss. Aa-aa-aa-aa, hs-aa-aa-aa.—Käypä Maiju katsomassa, eikö isää jo näy.—Hs-ss-ss-ss, hss-ss-ss-ss. »Nuku, nuku, nurmilintu, Väsy, väsy, västäräkki, Tee pellolle pesäsi, Kalliolle kartanosi.»

MAIJU (käytyään ulkona). Eihän siellä näy mitään, kun on pilkkoisten pimeä.

SILJA. Hyvä Jumala, missähän se viipyy näin kauvan? Ja tuo Ville raukka, kun taas on semmoisessa tuskassa. Tulepa sinä soudattamaan, että pääsen sitä hieromaan edes. Heiluta vaan tasaisesti, noinikään, kyllä se nukkuu siihen.—Näytäpäs, lapseni, mistä sinua nyt ottaa? Tuostako sydänalasta?

SILJA. Kuinka se on tulinen! Ihan kättä polttaa. Käänny vähän enemmän kyljellesi, minä koetteeksi hieron noita valtasuonia. Ehkä siitä olisi apua.

SILJA. Ei kovasti. Hiljaa vaan, ettei tee kipeätä. Näin, tällä tavalla.
Tuntuuko hyvältä?

MAIJU. Niin somaa. Kun se oli olevinaan enkelinä kirkon alttaritaulussa, ja minä huutamaan, että; »Ville, mitä sinä siellä, tule pois kotiin».—Mutta tämä vaan nauraa eikä ole millänsäkään.—Eikös ollut kummallinen uni, äiti?

SILJA. Janottaako taas? Eikä ole edes maitopisaraa antaa. Ei muuta kuin tuota ikuista raakaa vettä, joka ihan turmelee sen poloisen sisukset. Voi, yhtäkaikki tätä elämää.—Juohan nyt sitten, mutta vähän vaan, siksi että suusi kastuu.

SILJA. Niin, lupasihan isä tuoda sinulle rohtoja. Ja kyllä se niitä tuokin. Tuo varmaan. Sitten meidän poikamme paranee taas. Pääsee juoksemaan tuonne ulos, ja lukemaan, ja tekemään jos mitä. Eikös ole hauskaa?

MATLENA. Sanos muuta! (Pudistelee vaatteitaan.) Sitä Jumalan ilmaa, kun siellä on. Tuulee ja sataa. Hyvää iltaa, mitäs tänne kuuluu?

MATLENA. Jahka ensin kuivaan vaatteitani täällä uunin edessä. Tokko
Antti vielä onkaan kotona?

MATLENA. Olisin kysynyt, jos hän tietää mitään Mikosta.—Uh, uh, kun kastuin aivan läpimäräksi!

MATLENA. Rautatiellä sanotaan olleen kovia kahakoita työmiesten ja herrain välillä.

SILJA. Nyt taas. Voi sentään, etteivät koeta malttaa mieltänsä nekään miehet. Mitä niistä lähtee, noista alituisista vihanpurkauksista.

MATLENA. Mitäs muuta kuin ikävyyttä. Ei suinkaan iloa eikä hyötyä, se on varma. Mutta sitäkö ne kysyvät.

MATLENA. Antti! Joka on niin tasaluontoinen ja rauhallinen aina.—Ei hän semmoisiin sekaannu.

SILJA. Elä sano. Tyyneessä vedessä kalat kutevat. Antti kun pääsee suuttumaan, niin herra varjele! Silloin on leikki kaukana.

SILJA. Eikä hän anna perään, vaikka kuolisi siihen paikkaan. Jäyhempää ihmistä en tiedä toista.

MATLENA. Topra-Heikki tietysti etupäässä. Kuinkas muuten. Ja Mikko taas seuraa häntä vaikka tuleen.

MATLENA. Eikä siinä henkeä sentään niin pian oteta, kun herrain kanssa riita syntyy. Ennemmin sitten—

MATLENA. Niin, mene maata, laps'raukka, kyllä minä liikutan kätkyttä.
Oletko jo syönyt illallisen?

SILJA. Elä, hyvä ihminen, edes muistuta. Meillä ei tällä haavaa ole leivänmuruakaan kotona.

SILJA. Antin piti tuoman meille evästä tänä iltana tullessaan. Mutta taitaapa saada odottaa. Niin, rupea vaan sinne penkille, Maiju, pitkällesi, ehkäpä se nälkä haihtuu, kun ei ajattele.

SILJA. Taikka pannaan ainakii työstä pois. Hyvä isä, sentään! Sitten vasta tietäisi elävänsä.

MATLENA. Topra-Heikki ja Mikko, ne ne vielä istuvat raudoissa jonakin kauniina päivänä, saadaanpas nähdä.

SILJA. Elä, Matlena kulta, semmoisia ennustele. Minulle jo oikein tekee pahaa. No, mikä nyt?

MATLENA. Nyt lakkasi. Herra ihme, kuinka rupesi sydäntäni takomaan.—
Mikähän se oli?

MATLENA. Mitä vielä! Ei nuo ihmisääniä olleet. Aaveet näin myöhällä liikkuvat, kun jotain pahaa on tulossa. Hyi, kuinka kamottaa.

SILJA. Hirveä on tämä yö; mutta turvataan Jumalaan, eikä hätäillä ennen aikojaan.

MATLENA. Ehkä oli Villen kuolemaksi tuo huuto.—Kovin hän onkin käynyt huonon-näköiseksi siitä, kun viimeksi täällä kävin, vaikka ei ole monta päivää kulunut. Nyt sen vasta huomaan.

MATLENA. Mutta hän on laihtunut ja käynyt niin kalmankarvaiseksi. Kuule, ei tuo poika enää elämään virkoa.

SILJA. Niinkö luulet? Voi, en minä antaisi hänen kuolla. En millään ehdolla. Ville, joka on ollut meidän silmäterämme. Josta olemme toivoneet vanhanpäivän varaa, ja tukea meille kaikille. Ei Jumala voi olla niin kova, että ottaisi meiltä pois ainoan ilomme.

MATLENA. No, elähän sure vielä. Ehk'ei otakaan. Ehkä ennustivat aaveet vaan muuta onnettomuutta. Eihän sitä tiedä.

MAIJU. Olen jo moneen kertaan lukenut »Isä-meidän» ja »Herra siunaa meit' ja auta».

SILJA. Vedä sitten peite korviesi yli ja makaa hiljaa, niin uni kyllä tulee. Näes, kun Villekin jo nukkuu.

SILJA. Ethän sinä, hyvä lapsi, tähän mitenkään mahdu. Herättäisit vielä tuon kipeän raukan.

MATLENA. Ja kuuntelisit meidän puheitamme. Sittenhän sinä et nukkuisi semminkään.

SILJA. Pysy siellä vaan, eläkä puhele enää. Muuten et pääse uneen koko yönä.

MAIJU (juoksee ylös ja tarttuu isään kiinni). Isä, isä! Hyvää iltaa, isä. Voi, kuinka viivyitte kauvan.

ANTTI. Niin, Mäki-Mattiin ne poikkesivat Kunnarin ja Jaaran kanssa.
Mutta pikipäin vaan. Heti kohta ne jo ovat täällä.

MATLENA. Mitä uutta muuten rautatielle? Onhan siellä ollut kovia riitoja herrojen ja työmiesten välillä?

SILJA. Nukkuu tuo nyt, kun olen tässä hiljaa hieroellut päätä.—Kävitkö sinä lääkärissä?

SILJA (katselee reseptiä yhä). Hyvänen aika, vai kuudetta markkaa. Eihän niitä sitten mikään jaksa lunastaa.

SILJA. En ymmärrä.—Ville raukka, kun niin toivoi saavansa rohtoja. Mitä se nyt sanookaan aamulla, jahka herää!

ANTTI. On tietysti pahoillaan. Saakeli sentään, ettei sekään tohtori voinut huokeampia kirjoittaa. Milloinka työmiehen kukkarossa on viittä, kuutta markkaa yhtaikaa; olisi hänen tuo pitänyt tietää.

MATLENA. Kertokaas nyt, Antti. Ketkä ne alkoivat riidan, työmiehet vai herrat?

ANTTI. Kuinka tahtoo selittää. Yhden mielestä työmiehet, toisen mielestä herrat.

MATLENA. Mutta, hyvä Jumala, millä ihmiset elävät talven yli? Nälkäänhän ne kuolevat.

MATLENA. Ja minkätähden näin äkkiä? Juuri syksyllä myöhään, ettei enää saa työtä maallakaan. Silja, sinä et virka mitään?

SILJA. Minulla ei tällä haavaa ole selvää ajatusta. Pääni menee vallan ympäri ja maailma mustenee silmissä.

MATLENA. Vähemmästäkin. Tuossa se nyt oli! Tuota ne aaveet ennustivat. Herra ihme yhtäkaikki. Ei kumma, että miehet suuttuivat. Olisivat nostaneet semmoisen kahakan, että kyllä.

ANTTI. Nostivathan ne. Vimmassa olivat jok'ikinen ja Topra-Heikki varsinkin. Otti insinyöriä niskasta ja paiskasi lattiaan, että jymähti.

ANTTI. Poliisit, peevelit, tulivat hätään, ja kaappasivat Topra-Heikin kiinni!

ANTTI. Olihan siinä miehiä, ei kahta poliisia pahasti säikähdetty.
Siepattiin vaan Topra kynsistä pois, ja lähdettiin karkuun.

MATLENA. Vaanpa Mäki-Mattiin? Jossa ruununmiehet tuon tuostakin käyvät nuuskimassa. Voi, että menivätkään sinne—Kun uskaltaisi lähteä hakemaan.

ANTTI. Tämmöisellä ilmalla? Kylläpä käskisi. Tulevat ne sieltä muutenkin.—Silja!—Mitä sinä mietit?

SILJA. En minä osaa muuta ajatella, kuin että Jumala on mahtanut meidät hyljätä tykkänään.

MATLENA. Jumalako hyljännyt? Vielä vain. Herrat ne meitä hylkivät ja ahdistelevat, ei Jumala.

SILJA. Sepä tapahtuu hänen tahdostaan. Ei putoisi hiuskarvaa päästämme, ellei hän sallisi.

MATLENA. Elä joutavia! Mitä varten Jumala meitä vihaisi enemmän kuin muitakaan. Ollaanko me suurimpia syntisiä, ollaanko vaan?

MAIJU. Ei, mutta kuulkaahan, kun sanon.—Jos ottaisivat minut käskyläistytöksi Yrjölään ja antaisivat pestiä ensin ja sitten palkkaa ja juomarahaa aina väliin, kun oikein vikkelästi toimitan asioita.

MAIJU. Elleivät huoli, niin tiedänpä minä vielä toisenkin keinon. Kuljettaisin kaupunkiin kataita ja havuja. Sitten toisin joka ilta kotiin pussillisen leipää ja makuluuta, että syntyy meidän vain elää.

SILJA. Mene sinä maata, lapseni, ja anna meidän tuumailla. Rupea vaikka karsina-penkille tuohon, jos siinä mielestäsi on parempi.

MATLENA (istuu takaisin ja huokaa). Käy niin pitkäksi tämä odottaminen.
Kuka tietää, kuinka kauvan siellä viivyttelevät.

MAIJU (nousee istumaan). Matlena, muistatteko sitä satua, kun tyttö kävelee metsässä, niin kaikki tähdet putoavat alas taivaalta ja sitten ne taas kohoavat ylös, ja kun tyttö katselee ympärilleen, on koko metsä täynnä hopea- ja kultarahoja.—Muistatteko?

MATLENA. Tosiako ne sitten kaikki ovat, mitä kirjoissa luetaan.—Eikä kuulu niitä miehiä. Hyvä Jumala, kuinka tämä alkaa jo harmittaa. Tuskin ne tulevatkaan.

ANTTI. Tulevat, tulevat, ihan varmaan. Ja ellen pety, niin ovat jo porstuassa (aukaisee ovea). Aivan oikein.

TOPRA-HEIKKI (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman, jelu, jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui. Kluhman, jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui!

TOPRA-HEIKKI. Vasta se oli alku tanssiin. Mutta semmoiseksi hyvä. Oletko jo kuullut tarkemmin?

TOPRA-HEIKKI. No, minä sen teen, ja heti paikalla. Vai—heitetäänkö tuonnemmaksi?

TOPRA-HEIKKI. Kuulkaahan sitten! Kun alkaa miesten kesken tänaamuna levitä huhu, että parin viikon päästä työt lakkautetaan. »Mitä hullua», minä sanoin, »lähtäänpäs konttuorille». Mestari riitelemään, että ei saa keskeyttää työtä.

TOPRA-HEIKKI. »Suus kiinni, taikka korvalle tulee», ärjäsin minä, eikä auttanut mestarin mitään. Ja sitten me lähdettiin. Noin parikymmentä potraa poikaa liittyi matkaan.

MIKKO. Minä etupäässä ja Kunnari. Antti se arveli ensin ja kynsi korvallistaan.

MIKKO. Tiettyä se! Kun minä sieppasin nutunliepeestä ja vedin vähän matkaa perässäni.

TOPRA-HEIKKI. Niin, sitten tultiin konttuorille. Ovi paiskattiin auki ja sisään mentiin, eikä lupaa kysytty.

MIKKO. Kies' avita sitä hetkeä. Insinyöri vaaleni kuin palttina. Arvasi kait, että nyt ei ole hyvä merrassa.

TOPRA-HEIKKI. »Onko totta, että työt lakkautetaan?» minä kysyin. »Vasta kahden viikon päästä», vastasi insinyöri. »Milläs me sitten elämme?» minä taas kysyin. »Keväällä ne taas alkavat», hän soperteli. »Ja hirteenkö menemme siksi aikaa? Tekö meihin hengen puhallatte, sitten kun meitä taas tarvitsette?»

TOPRA-HEIKKI. Rupesi viekastelemaan. »Hyvä ystävä, emmehän me siihen mitä voi. Ymmärräthän sen itsekin, rahat ovat loppuneet, täytyy odottaa siksi kuin saadaan.»—»Vai niin», minä taas vastaan, »eikös herroillekaan nyt talven-aikana sitten palkkoja makseta?»

TOPRA-HEIKKI. Insinyöri koettaa olla mahtava. »Pois paikalla, koska olette noin hävyttömiä», hän ärjyy. »Ei mennä», vastaan minä ja astun lähemmäksi. Insinyöri hyppää piironkinsa luokse. »Täytyykö minun ottaa revolveri?» hän kysyy ja avaa laatikkoa »Sopiihan koettaa», tuumailen minä.

MIKKO. Mutta silloin ne jo pakenivat pellolle muut. Kunnari ja Antti ja minä vaan jäimme.

TOPRA-HEIKKI. Insinyöri työntää laatikkonsa kiinni taas. »Nooh?» ilkuin minä, »eipäs siellä tainnut revolveria ollakaan».

TOPRA-HEIKKI. Mutta sitten, se peeveli, viskasi ikkunan auki ja alkoi huutaa kadulle: »Poliis, poliis!»—»Nyt herkiä hyvällä», minä varoitin. Vaan ei pahuus totellut. Silloin minä sieppaan miestä niskasta, ja kerrassa se meni permannolle, että jymähti. Vasara sattui olemaan kädessäni, eikä siinä olisi arveltu, ennenkuin olisi kuoliaaksi paiskattu. Mutta nämä toki ajoissa tarttuivat minuun kiinni.

MIKKO. Kyllä olit julman-näköinen sillä hetkellä. Muistatkos, Antti?
Silmät punaiset ja hiukset pystyssä. Jo minua kamotti.

TOPRA-HEIKKI. No, minä hänet heitin irti. Mutta kovasti miehen housut tutisivat vielä jälkeenkin päin, kun oli kömpinyt siitä ylös.

MIKKO. Sitten poliisit ryntäsivät kimppuun ja olivat ne vähällä viedä
Topran putkaan.

TOPRA-HEIKKI. Minä niistä olisin suoriutunut yksinkin. Vaikka hyvähän tuo oli että pysyitte luona, ettekä heittäneet minua yksin. Siitä teitä kiitän.

TOPRA-HEIKKI. Niin nytkö?—Nyt ollaan työstä pois. Paria viikkoa ennen tai jälkeen, sama se.

MIKKO. Siinäpä se on. Kyllähän me yksinäiset aina jonkun neuvon keksimme, vaan joukollisten on hankalampi. Anttia minun varsinkin käy sääli.

MATLENA. Sanos muuta! Tuossa makaa Ville sairaana, Silja istuu resetti kädessä, eikä rahaa sen verran että saisi sillä apteikista rohtoja. Ja sitten vielä nuo toiset raukat ympärillä nälkäänsä valittamassa. Jo se on kauheata.

SILJA (itkien). Ei suinkaan meillä ole tässä muu kuin kuolema edessä, joka-ikisellä.

TOPRA-HEIKKI. Elkäähän itkekö, Silja, elkää itkekö! Kuuletteko: ei saa itkeä eikä herjetä epätoivoon. Herran tähden, onhan meitä tässä miehiä, terveitä ja jykeviä. Ei suinkaan voimia puutu, vaikka pantakoon vuoria lohkomaan. Ja mekö antaisimme teidän puutetta nähdä? Tämmöiset käsivarret kun meillä on! Ei kuuna päivänä!

ANTTI. Mutta mitä taivaan nimessä me näillä käsivarsilla teemme? Sano!
Työtä ei saa, vaikka polvillaan rukoilisi.

TOPRA-HEIKKI. Kuule sinä, Antti! Nämä miehet eivät polviaan ryvetä kenenkään edessä, ei, Jumal'aut'! Käy kuinka hyvänsä, mutta polvea ei notkisteta, eikä päätä kumarreta, muista se!

TOPRA-HEIKKI. Olkoon tai ei, mutta sitä keinoa emme käytä, vaikka henki menköön. Sillä tavoin ne juuri ovat oppineet, herrat, menettelemään köyhän kanssa aivan kuin itse tahtovat. Vaan nytpäs näytetään, ettei se enää käy. Sanotaan: topp! entinen leikki on lopussa ja toinen leikki alkaa!—Antaahan olla, ajan kulua! Tässä ehkä viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Niin on käynyt maailmassa ennenkin.

MIKKO. Sitä on Topra! Nyt kuulet, Matlena, olenko minä suotta kehunut miestä.

TOPRA-HEIKKI. Mitä varten tekivät meille semmoista vääryyttä! Kaiken kesää tuolla pusersimme hikeä maata harratessa, kiveä kolkuttaessa. Ja kun tuli syksy, niin työstä pois. Eikä armoa ollenkaan, vaikka nälkään nääntyisi joka kynsi. Onko se oikeata tekoa, semmoinen? Minä kysyn, että onko se oikeata tekoa, semmoinen.

ANTTI. Ei olekaan. Mutta sanopas se heille, niin kummat tulee. Äskenhän juuri näimme.

TOPRA-HEIKKI. Emme sitä vielä säikähdä. Ei se ollut muuta kuin tulta tappuroihin. Kauvan olemme kestäneet, nyt emme hellitäkään, ennenkuin herrojen pää on tuolla meidän polviemme tasalla. Saavat ne kohta huhailla toisiaan ja kysyä, että onko meitä monta.

TOPRA-HEIKKI. Mikä on vihaa ja vainoa? Sekö, että pidämme puoliamme? Ettemme anna pakottaa itseämme hirteen? Että tahdomme elää? Eikö se ole joka ihmisen oikeus? Ja emmekö me ole ihmisiä? Mitä?

SILJA. Tottakai. Kukas sen kieltää. Mutta väkivallalla ei mitään voiteta. Joka miekkaan rupee, se miekkaan sortuu.

TOPRA-HEIKKI. Kun sortuu, niin sortukoon. Parempi kuolema kuin kituva elämä. »Emme mitään voita», päättää Silja? Olkoon! Yks' hävinneen kaikki. Jos menetämme, niin sanokaapa, mitä menetämme.

ANTTI. Vapautemme, hyvästä lykystä. Ei paljon tarvita ennenkuin pannaan rautoihin ja paiskataan linnaan.

TOPRA-HEIKKI. Niin, se on totta! Sen ne pakanat vielä voivat tehdä. Eipähän niitä lemmon sikiöitä omatunto haittaa.—Mutta pankoot! Viis' siitä! Kunhan saamme heitä kurittaa hiukan, muusta en välitä. Sillä loppu tästä kurjuudesta tuleman pitää, tavalla tai toisella, niin totta kuin nimeni on Topra-Heikki.

MATLENA. Ethän kumminkaan nouse lakia ja yleistä järjestystä vastaan,
Topra?

TOPRA-HEIKKI. Semmoinen laki ja semmoinen järjestys! Rikkaita nostetaan, köyhiä poljetaan, laitetaan pauloja eteen joka haaralle. Rikkaita laki suojelee, mutta meitä se vainoo. Ja meidän pitäisi vaan olla nöyriä ja totella. Ei, aikansa sitä kestää, mutta viimein mieli kumminkin myrtyy.

SILJA. Mutta, hyvät ystävät, ettekö te Jumalaan enää ollenkaan luota? Niin kauvan kun häneen uskomme ja turvaamme, ei meidän tarvitse peljätä kuolemaa eikä mitään vaaraa, vaan jos hänestä luovumme, mistä silloin avun löydämme? Omin voimin emme pitkälle pääse.

TOPRA-HEIKKI. Jos ristissä käsin istumme, niin Jumala ei leipäpalaa suuhun pistä, se on varma. Eikä hän liioin tuota paperilappua kädessänne rohdoiksi muuta, rukoilla saatte, vaikka yötä päivää.

SILJA. Jumala välistä peittää kasvonsa, koetellakseen uskoamme. Mutta meidän tulee kärsivällisinä odottaa, kunnes armo jälleen palajaa, eikä langeta epätoivoon, niinkuin minä äsken, ensi hetken heikkoudesta tein.

TOPRA-HEIKKI. Entä kun armo viipyy? Entä kun kurki kuolee, ennenkuin suo sulaa?

SILJA. Se on silloin niin sallittu. Minä tyydyn Jumalan tahtoon, ja otan kiitollisuudella vastaan hänen kädestään niin surun kuin ilonkin.

TOPRA-HEIKKI. Mutta ehkä nyt onkin Jumalan tahto, että köyhä väki nousee rikkaita vastaan? Ehkä heidän mittansa on täysi ja rangaistuksen hetki tullut? Ehkä Jumala aikoo jo lopettaa heidän hekumallisen elämänsä ja kostaa heille kaikki vääryydet. Mitä siihen sanotte, Silja?

TOPRA-HEIKKI. No, Matlena! Mikä sinut niin totiseksi teki?—Sano jotakin!
Sano, sano, eläkä arvele.

TOPRA-HEIKKI (laskee kätensä hänen kaulalleen). Pelottaa? Vaikka minä olen tässä?

MATLENA (väistyy). Kun olen niin levoton. Sinä syökset itsesi onnettomuuteen, Topra, ja viet nuo toiset mukanasi—

TOPRA-HEIKKI. Sitäkö sinä hätäilet? Ooh, mitä vielä! Ei tässä vaaraa ole, tuskin tuleekaan. Pakenetko sinä minua? Kuule, tyttö! Jos sinä kauvan vehkeilet, niin sieppaan sinut syliini.

MATLENA. Mene pois! Kuinka voit ruveta ilveilemään heti samassa kuin puhut niin tärkeistä asioista. Mene, ja anna minun olla.

TOPRA-HEIKKI. Eikös tämä sitten ole tärkeätä? Aivan yhtä tärkeätä, ei, luojan nimessä, vielä tärkeämpääkin. Tärkeintä kaikesta, mitä maailmassa on.—Jumaliste, kuinka kaunis sinä olet, Matlena. Niin kaunis, että oikein päätä huimaa.

TOPRA-HEIKKI. Ei ne kaikki sentään, ei likimainkaan kaikki. Eikä kukaan niinkuin sinä.

MATLENA. No, ei vaan. Olet hulluna aina siihen, jonka viimeksi näet.—
No, Topra, suonutko tiehesi. Topra, lapset heräävät, hyi, sinua, Topra!

TOPRA-HEIKKI (nostaa ja pitää häntä käsiensä varassa korkealla). Hoikka ja kevyt kuin linnun poika (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui. Kluhman jelu, jelu…

TOPRA-HEIKKI. Kluhman jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui. Etpäs suutu! Etpäs, etpäs.

TOPRA-HEIKKI. Jos suutut, niin pidän sinut sylissäni koko yön. Ja halailen aamuun saakka.

TOPRA-HEIKKI. No, hyvä! Sitten jäät sinä Antti heitä puhuttelemaan.
Vedä, peijakkaita, nenästä, minkä kerkiät (kiipee uunille).

MIKKO (Topran jäljessä). Kun nuo naiset vaan osaisivat pitää suunsa.
Etteivät tuhmuudessaan antaisi meitä ilmi.

OTTO (katsoo oven raosta). Tulevat! Voi, taivasten tekijä (sulkee oven ja pitelee siitä kiinni). Avuksi tänne. Ei päästetä sisään.

ANTTI. Iltaa, iltaa, vaikka yö tuo piammastaan lieneekin. Mitäs vieraat näin myöhään hakevat?

ANTTI. Vai roistoja ajatte takaa. Oho! Näin yösydännä sateessa ja tuulessa. Ei mahda olla hauskaa.

ANTTI. Niin, että missäkö ovat? Jospa sen tietäisin, niin sanoisin heti.—Ja saisin varmaan tupakat palkakseni, ehkä juomarahaa vielä lisäksi, vai kuinka?

TIRKKONEN. Kuule, toveri, elä sinä kovin viisastele. Muistatko, mikä edesvastaus siitä on, jos pahantekijöitä hyysäät? Tunnet kaiketi lakia sen verran?

TIRKKONEN. Niinpä anna ilmi, eläkä laita itseäsi suotta välikäteen.
Täällä ne kumminkin ovat nurkissasi, tiedetäänhän me.

ANTTI. Tiedättekö? Vai niin! No, tehkää sitten hyvin ja etsikää, herra poliisi.

OTTO. Sängyn alta, esimerkiksi, ja sitten tuolta uunin päältä.
Eivätköhän, paholaiset, vaan olekin kiivenneet sinne?

OTTO. Minut? Taisipa tulla nyt pieni erehdys. Mäki-Matissa en ole käynyt moneen päivään. Olenkos sitten, sanokaa muutkin.

MATLENA. Kukapa sinun retkiäsi aina tietää, hunsvotti. Missä milloinkin kuljeksit.

HEIKURA. Ulkoa sinä kumminkin hiljan olet tullut, koska vaatteesi ovat märät.

OTTO. No, olinhan minä, olin, olin. Koska välttämättä niin tahdotte. Yhtaikaa läksimme pihasta, ettekö sitä nähnyt? Mutta huono teillä on hevonen, kun minä jalkapatikassa pääsin ennemmin perille.

TIRKKONEN. Et tiedä, et tiedä! Sinä et tiedä mitään. Mutta jospa me sinua opetamme tietämään, lurjus. Annan sinulle kohta tästä sapelistani—

MAIJU (puhuu ja kävelee unissaan). Putosivat alas … putosivat … nyt kohosivat … ja rahoja, kultarahoja, hopearahoja … voi, kuinka paljon … kun … pääsisin luokse…

MATLENA. Se näkee unta, raukka, äskeisestä sadustaan (ottaa häntä kädestä ja vie takaisin penkille). Anna rahojen olla, lapsi, ja nuku rauhassa.

HEIKURA. Näytätte niin rehelliseltä. Teiltä varmaan saa oikeita vastauksia kysymyksiinsä. Tunnetteko erästä miestä, jota sanotaan Topra-Heikiksi, ja toista, jonka nimi on Mehtola, Mikko Mehtola?

MATLENA. Kaksi miestä kulki minun ohitseni äsken, kun tulin tänne. Olisivatko hyvinkin olleet niitä, en osaa sanoa. Kukapa heitä pimeässä tunsi. Pelkäsin ja poikkesin tienviereen, etteivät minua älyäisi. Ja humalassa nuo lienevät olleetkin, koska pitivät niin suurta ääntä.

MATLENA. Toinen kehui, että oli ottanut jotakuta kauluksesta kiinni ja paiskannut lattiaan.

MATLENA. Sinne Kehvon sahalle päin, jossa ne enimmiten aina oleskelevatkin, tuommoiset ihmiset.

TIRKKONEN. Elähän vielä hätäile. Saisimmekos tuota lyhtyä vähän lainaksi?

OTTO. Niin, tehkää se kaikin mokomin. Tuo uunin päällystä varsinkin.
Mutta varokaa, Jumalan nimessä, ettei hyppää sieltä mörkö silmillenne.

ANTTI. Navetta siellä on vanhoista ajoista, vaikka me sitä olemme käyttäneet liiterin tapaisena, meillä kun, näet, ei ole lehmää eikä muuta elukkata.

OTTO. Jos minä saisin luvan kulkea edellä lyhdyn kanssa ja näyttää herroille tietä.

OTTO. No, sitten juoksen jäljessä, sillä mukana minun olla pitää. Missäs harakka ellei sian tappajaisissa (kääntyy ovessa). Ajöös nu, ajöös nu, solänge. Kuuletteko, te möröt, siellä uunilla! Ajöös, ajöös!

OTTO. Kommer straks. (Menee, kurkistaa vielä oven raosta.) Hyvää yötä, möröt! Makeata unta!

TOPRA-HEIKKI. Heitäkö odottamassa? Kylläpä käskisi. Me sieppaamme sillä välin hevosen ja lähdemme lietsuun.

TOPRA-HEIKKI. Mitä höpiset? Hirsipuussa? Kissa siellä keikkukoon, ei mies.—Hyvästi, Silja! Jumalan haltuun! Villelle toimitan rohtoja, vaikka pääni menköön. Hyvästi! (Ryntäävät ulos.)

MATLENA. Mutta mikä siitä seuraa, kun he vievät poliisein hevosen? Herra
Jumala! (Juoksee ovelle.) Mikko, Topra, elkää menkö! Tulkaa takaisin!

ANTTI. Hiljaa, Matlena, hiiden kattilassa. Paikoillesi pian, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

MATLENA (polvilleen Siljan eteen). Silja kulta, Silja kulta! He joutuvat kiinni. He tulevat onnettomiksi.

ANTTI (ikkunassa). Eivät aavista vielä mitään. Hiljakseen vaan astuvat ylös saunalta. Mutta nyt? Ka, ka, jopa tuli kiire. Juoksevat jäljestä. Kyllähän niitä tavoitatte enää. Peijakkaat, kuinka huutavat. Ehkä täytyy tästä minunkin lähteä katsomaan, mikä siellä on hätänä.

OTTO (hyppää sisään, nauraa, huhtoo käsillään). No, nyt se vasta hyvin kävi, ha, ha, ha! Ei tässä maailmassa! Saivat ne kerran pitkän nenän.

ANTTI. Hs, poika, elä naura ennen aikojaan (Menee ulos, huutaa.) Mikä tuli? Karkasiko hevonen?

TOINEN NÄYTÖS.

(Metsäinen seutu. Oikeaan kallio; perällä, puiden takana, järvi. Mikko ja Kunnari lyövät korttia valkean ääressä. Jaara venyy pitkällään syrjässä.)

    »Mamma se läksi maanantaina, maanantaina, maanantaina.
    Koko viikon reisulle,
    Riti rati, riti rati rallallalalilai,
    Riti rati, riti rati rallallalalilai,
    Rallallalalilali rallallaa.

    Varoitteli tyttöänsä, tyttöänsä, tyttöänsä,
    Ettei ne koijarit narrata saa.
    Riti rati, riti rati, rallallalalilai,
    Riti rati, riti rati, rallallalalilai,
    Rallallalalilai rallallaa.»

    »Tiistaiaamuna kello kuus', kello kuus' ja kello kuus'.
    Tiistaiaamuna kello kuus',
    Olin minä ovensa takana.
    Riti rati, riti rati, rallallalilai,
    Riti rati, riti rati, rallallalilai,
    Rallallalilali, rallallaa.

    Se oli Annille vallan uus', vallan uus' ja vallan uus',
    Se oli oli Annille vallan uus',
    Rakkauden sattuma.
    Riti rati, riti rati, rallallalilai,
    Riti rati, riti rati rallallalilai,
    Rallallalilali, rallallaa.»

KUNNARI. Niinpä otetaan ryyppy, totta lämpenee (sieppaa pullon takaansa). Hoo, se on vielä puolillaan (ryyppää ja tarjoo Mikolle). Ska de vara? Anna Jaaralle myös. Mitä se mies siellä mököttää taas itsekseen?

KUNNARI. Paljon mahdollista, mutta elä siitä välitä. Puhu sentään. Noo, joutuun, joutuun!

JAARA (nousee istualleen). Tämä meidän elämämme alkaa minua niin arveluttaa.

KUNNARI. Mitä varten? Eikö tämä ole iloista ja hauskaa? Emmekö ole vapaita kuin taivaan linnut? Saamme tulla ja mennä milloin tahdomme, mihin tahdomme. Maata kun nukuttaa, valvoa kun haluttaa. Lyödä korttia, ryypätä viinaa, hei vaan näitä metsäpoikain päiviä! Kuningas kultalinnassaan ei ole onnellisempi.—Nälkä tosin välistä kiusaa ja välistä vilu,—mutta kaks' niistä, ei ne haittaa. Jos tinka tulee, menemme kyliin, soitamme; laulamme, tanssimme ja juttelemme kaskuja. Mielellään antavat meille silloin ruokaa ja suojaa; evästävät ja saunoittavat että kyllä kestämme taas joitakuita aikoja. Eikös niin, Mikko, toista tämä, kuin työjuhtain elämä.

MIKKO. Rautatiellä kun olimme, niin kärsimmehän silloinkin vilua ja nälkää. Rasitusta sitten vielä lisäksi.

KUNNARI. Vaan nyt elämme omalla tavallamme, siinä koko ero. Pahempia emme siltä ole lainkaan. Juomme kun sattuu, mutta sen tekevät kaikki. Tänne pullo. Tänne omaan käteeni! Kas noin. Noin! Noin minä kastelen kaulaa, että voin teille taasenkin laulaa.—Kuulkaahan:

    »Jos tahdot iloa nauttia, niin juo!
    Jos tahdot välttää tautia, niin juo!
    Sill' viinapa iloiseks' tekee sun mieles,
    Niin kauvan kun liikkuu suussa sun kieles,
    Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!

    Jos olet isältäs talon saanut, niin juo!
    Jos naapurit ovat sen taanneet, niin juo,
    Sill' viinan vilja kun pellosta kasvaa.
    Niin viinasta ei tarvitse rahoja maksaa,
    Vaan juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!

    Sill' pappi se uskosta saarnaa ja juo.
    Saaliins' hän pitäjältä kokoo ja juo.
    Juustot ja pellavat rouvalleen kantaa,
    Sielun autuuden sairaille antaa
    Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!

    Vallesmann' rästiä kantaa ja juo.
    Lehmäin korvia leikkaa ja juo.
    Välistä antaa hän viikon aikaa,
    Sitten hän laittaa ett' vasarat paukkaa.
    Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!»

KUNNARI. Kuka estää? Maailmassa tuolla saa ääntää vaan veroäyrin mukaan, mutta täällä sopii huutaa niin paljon kuin jaksaa. Ei kiellä laki eikä asetus.

MIKKO. Missä hiidessä se Topra viipyy? Evästä sanoi lähtevänsä hankkimaan, mutta jo tuota nyt olisi ennättänyt tuoda sen seitsemän lertaa.

KUNNARI. Tottapa hän tulee kun joutuu. Odotetaan, ei hätäillä. Ties mitä hyvää se sieltä tuo mukanaan.

JAARA. Elä naura. Minä viime yönä näin semmoisen näyn, että pöyristää teitäkin, jos vaan kerron.

JAARA. Kun koetin unohtaa. Saada mielestäni tykkänään karkoitetuksi koko asian. Mutta se ei lähde. Ei vaikka kummia tekisi. Piintyy vaan ja kasvaa ja menee syvemmälle. Olen aivan onneton.

JAARA. Ei, ei! Ne olivat ihan ilmeisiä piruja. Tuosta tulivat kallion juuresta, hyppivät ja keikkuivat meidän ympärillämme ja ilkkuivat toisilleen, että, »ähä, nuo ne ovat meidän poikia». Hyi! Kuka sen tietää, vaikka tällä hetkellä meitä kietoilisivat pauloihinsa. Kuolevaiset silmämme eivät vaan kykene niitä näkemään. Lienee ollut erinomainen Jumalan varoitus minulle viime yönä, että hän hetkeksi ne avasi, ja antoi nähdä semmoista, jota muut eivät näe.

MIKKO. Nyt sinä herkiä, Jaara! Iltahämärässä, yötä vasten ei noita puheita mikään kuuntele. Aamulla olisit kertonut, taikka jättänyt järkiään kertomatta, mokomat näyt. Mitä niistä kostuu? Saat meidät vaan kaikki pahalle päälle.—Voi, kun Topra jo tulisi.

JAARA. Varoitus se oli minulle. Että kääntyisin pahalta tieltä, niin kauvan kuin vielä armon aika on.

KUNNARI. Kuka osaa sanoa, onko susi suorassa vaiko karhu väärässä. Jos me vaellamme sitä leveätä tietä, joka kadotukseen vie, niin samaa vaeltavat muutkin. Rikkaat, esimerkiksi, jotka elävät hekumassa ja nautinnoissa, luuletkos heidän olevan kaitaisemmalla polulla?

MIKKO. Niin kyllä! Ja olemmeko sitä paitsi omasta vapaasta tahdostamme tähän tämmöiseen virkaan ruvenneet? Eikö meitä suorastaan pakoitettu laiskoiksi ja maankulkijoiksi, kun ei annettu työtä? Herrojen syy. Saavat vastata meidän synneistämme.

KUNNARI. Jos tulee tehdyksi, niin! Mutta ei näitä vielä ole niskoillemme pahasti karttunutkaan. Suotta ne pirut vaan Jaaraa säikyttelevät.

MIKKO. Laula, Kunnari, taas jotain iloista ja kaunista, että saamme kaikki synkät ajatukset mielestä pois.

Voi minua poika parkaa, kuin olen turvaton,
Ikäänkuin taivaan lintu, mi lentoon luotu on.

Lepääpä lintunenkin omalla oksallaan,
Vaan mull' ei maailmassa oo turvaa missäkään—

Emänsä linnun poikaa siivillään suojelee,
Lumillaan talven tuisku vaan minua peittelee.

KUNNARI. Onko sinulla meille ruokaa?—On! On! Nyt ei hätää enää. Ja vieläpä pannurieskaa! No, ei vaan! Mistä sinä tätä olet hankkinut?

KUNNARI. Tuossa on sinullekin, Jaara. Maistapas, kuinka hyvää! Olla vaan joka päivä tämmöistä herkkua! Syntyisi silloin elää.

MIKKO. Näin makeata pannurieskaa en vielä ikänäni ole syönyt. Kuka lieneekään paistanut?

KUNNARI. Minä arvaan, minä arvaan! Joku rikas talontyttö sen on tehnyt. Topra, veitikka, tunnusta heti. Sinä sait taas yhden hempukan mieltymään itseesi. Kummako se! Tuommoinen komea poika kuin hän on. Sieppaa kenen hyvänsä. Miekkonen! Olisinpas minä sinun sijassasi, kyllä tietäisin, mitä tekisin. (Laulaa.)

»Riiasin rikkaita, riiasin köyhiä, riiasin molempia.
Ja tuosta ma tulin tuntemaan, että rikkaat on rakkaampia.»

TOPRA-HEIKKI. Ole vai, semmoisiinko minä olisin joutunut. Eikö meillä ole tässä tosi edessä, taikka saamme panna hampaat naulaan.

KUNNARI. No, heikkari, elähän suutu. Minä olen jo totinen kuin vastarannan kiiski.

TOPRA-HEIKKI. Niinpä minä teille nyt sanon, ettei tämä vetelehtiminen enää kelpaa. Meidän tulee ryhtyä toimeen, jos mieli jotakin aikaan saada.

TOPRA-HEIKKI. Joka haaralla rikkaat ahdistavat köyhiä. Ja köyhät seisovat vaan ristissä käsin ja pusertavat itkua. Ei kukaan auta, eikä neuvo. Onko tämä laitaa?—Meitäkin tässä neljä tukevaa miestä, luulisi meidän johonkin pystyvän. Mutta eläs vielä! Hyppisiä nuolemme, metsiä kierrämme ja päivät menevät hukkaan.

KUNNARI. Mutta kenenkäs on syy? Sinustahan se parhaiten riippuu, Topra, sillä olethan sinä niinkuin päällikkönä tässä komppaniiassa.

TOPRA-HEIKKI. Tulen nyt viimeksi tuolta Santalan mökistä, joka kuuluu rikkaan Ruohomäen alle.

KUNNARI. Siellä Ruohomäessä ei ole tyttäriä eikä poikia. Ei nuorta väkeä ollenkaan.

MIKKO. Mutta isäntä eikös ole tunnettu oikein ahneudestaan ja ilkeydestään?

TOPRA-HEIKKI. Vanha pakana, koron-kiskuri, mikä lienee. Nyt hän on sanonut ylös Santalaiset mökistään. Ei armoa eikä sääliä, vaikka poloisilla on viisi lasta, kuudes kohta tulossa. Jaakko parka! Kyllä tietää elävänsä, kun semmoisen joukon kanssa saa lähteä mieron tietä vaeltamaan.

TOPRA-HEIKKI. Ja varsinkin kun hän itse on tupansa rakentanut, itse pellot kaivanut kylmään korpeen, mustaan metsään. Kymmenen vuotta on mies työtä tehnyt ja petäjän kuorta järsinyt, saadakseen mökkiään kuntoon. Nyt kun tuo alkaisi häntä palkita, sanoo isäntä: »kontrahti on lopussa, mökki on minun, lähde tiehesi!» Eikä ole Jaakolla muuta neuvoa, kuin pussi selkään, keppi käteen ja pois.

MIKKO. Jo se on kovaa, tuo. Kymmenen vuoden hiet ja vaivat! Voi, yhtä hyvin. Mutta semmoista minä olen kuullut Ruohomäen pohatasta ennenkin.

TOPRA-HEIKKI. Isännällä on laki puolellaan. Kontrahdin aika on mennyt, hän saa tehdä niinkuin tahtoo. Semmoiset ne ovat asetukset meillä. Varallisten omaisuutta kyllä suojelevat, köyhän työtä ne eivät suojele.

MIKKO. Sietäisi kerran rangaista sitä Ruohomäen haltijaa. Rangaista niin että muistaisi vaan ahdistaneensa köyhää ja onnetonta.

TOPRA-HEIKKI. Otetaan häneltä liiat varat pois ja annetaan niille, jotka tarvitsevat.

TOPRA-HEIKKI. Vierashuoneet erikseen oikeanpuolisessa rakennuksessa, jossa asuu vaan isäntä ja emäntä?

TOPRA-HEIKKI. Joutavia. Kun vaan ihmisille pidämme ajassa puoliamme, kyllä sitten helvetissä pirutkin voitamme.

JAARA. Voi, kauhistusta! Tuossa sen nyt näette. Eikö käy uneni toteen?
Topra, Topra, pahat henget sinua kahleihinsa kietovat.

TOPRA-HEIKKI. Elä minua pelkää. Itse olet katkismuksen kahleissa.
Paiskaa se kiinni ja pistä housusi taskuun, että pääset vapaaksi.

TOPRA-HEIKKI. Vaarallinen yritys, sen myönnän. Mutta rohkea rokan särpii, nahjukset nuolevat hyppisiään. Eikö totta?

TOPRA-HEIKKI. Sanoithan, Kunnari, että minä olen niinkuin päällikkönä tässä kompaniiassa?

TOPRA-HEIKKI. Hyvä. Minulla on silloin valta määrätä ja käskeä. Niinpä kuulkaa. Sinä, Kunnari, menet ja pistät riihen tuleen, lahdenpohjassa tuolla. Sitten juokset ylös taloon ja huudat: »valkea on irti!» Mutta varo, etteivät sinua näe. Piilottelet metsässä jossain likellä siksi kuin me muut joudumme paikalle.

TOPRA-HEIKKI. Sillä välin kun joukko on riihtä sammuttamassa, teemme tyhjää talossa. Me Mikon kanssa menemme sisään, Jaara ja sinä jäätte ulos vahtimaan.

TOPRA-HEIKKI. Sano sitä millä nimellä hyvänsä. Itsessään ei se ole muuta kuin hyvin ansaittua kuritusta Ruohomäen pohatalle.

MIKKO. Elä hiidessä, Topra! Murhapolttoa ja varkautta—ei tok' ruveta semmoiseen. Ei ruveta, ei.

TOPRA-HEIKKI. Te olette hassuja suorastaan. Lopen hassuja. Ei teillä ole ymmärrystä vähääkään. Eikä rohkeutta. Onnettomia nahjuksia, pölkkypäitä. Kuolkaa nälkään, mokomat, ette te parempaa ansaitsekaan. Tai ottakaa pussi selkäänne ja menkää kerjäämään, muuhun te ruojat ette kumminkaan kelpaa. Minä kyllä löydän parempiakin toveria, tai jos en löydä, niin menen yksin. En heitä hyvin kaipaakaan. Ja sen teen vaikka paikalla. Jääkää te rahjukset tänne. Maatkaa kyljellänne, maatkaa ja kuorsnatkaa ja venytelkää luitanne. Ja odottakaa, milloin paistetut varpuset suuhunne lentäisivät. Odottakaa, elkää pitkästykö.

MIKKO. Topra, hupsu, elä mene! Sitä on tuittupää. Tule takaisin, puhutaan järkevästi asiasta. Oli sinulla muka syytä, noin silmittömästi suuttua. Emmehän vielä edes jyrkästi kieltäneetkään.

KUNNARI. Semmoisen elämän kuin mies nostaa. Haukkuu suut, silmät, korvat täyteen, että oikein tuota jo säikähtää.

TOPRA-HEIKKI. Se ei enää ajattelemisista parane. Eikä pitkistä tuumista. Päivän selvä asia. Rikkaat meitä ahdistavat, me ahdistamme heitä vastaan. Syntyy vaan tavallinen sota, ja sotaa ovat ihmiset ennenkin käyneet, maailman alusta saakka. Tämä ei ole sen kummempaa. Sodassa ryövätään, poltetaan, murhataan—suuremmassa määrässä kuin me vähillä voimillamme vielä kykenemmekään. Luvallista kaikki. Voitteko kieltää?

JAARA. Sinä onneton et ymmärrä enää mitään. Paha henki sekoittaa järkesi. Sinä Jumalan hylkäsit, nyt Jumala hylkää sinut ja jättää sinut perkeleen valtaan. Rukoile, rukoile poloinen!

TOPRA-HEIKKI. Rukoile itse! Mutta rukoile aseillemme siunausta ja että sotavoimamme kasvaisi sekä maalla että merellä.

TOPRA-HEIKKI. Saisimme vaan köyhän väen kokoon, ei enempää tarvittaisi. Se olisi silloin jo valmis. Viha niissä kytee kaikissa. Kipinän kun heittää, niin tuli syttyy, leimahtaa ja leviää kuin kulovalkea joka haaralle yhtaikaa.—No niin, kuinkas käy? Suostutteko tuumaan, vai menenkö yksin? Päättäkää sukkelaan!

JAARA. Siinä ollaan! Ensin maankiertäjiä, sitten murhapolttajia ja rosvoja. Antaa pahalle sormen, pian se valtaa kädenkin ja viimein koko ruumiin.

TOPRA-HEIKKI. Suus' kiinni, elä mökötä turhia. Me kumminkin panemme asian alkuun, siinä ei auta mikään. Ja tämä ensimmäinen yritys kun onnistuu, sitten jatkamme yhä suuremmalla voimalla. Mutta nyt toimeen, Kunnari!

TOPRA-HEIKKI. Me tulemme sitten perässä, kun sinä olet sytyttänyt. Riihi tuolla kaukana, siinä ei mitään vaaraa. Sivumennen pistäännyt kuitenkin kartanolla ensin katsomassa, jos nukkuvat kaikki.

KUNNARI. Lähdettiin, sanoi poika-Jussi. Mutta ryyppy ensin ja se kunnollinen. (Ryyppää ja menee.)

TOPRA-HEIKKI. Otetaas mekin, ei tee pahaa (Ryyppää ja antaa Mikolle.)
No, mikäs Jaaraa vaivaa, kun on pudonnut noin läjään.

JAARA. Jättäkää minut tänne, kun menette.—Taikka ei tänne, ei tänne. Tuossahan ne juuri asuvat, tuossa kalliossa. Voi, minua onnetonta, kun jouduin teidän pariinne.

MIKKO. Ne pirut, joista hän viime yönä näki unta ja joita hän sitten kaiken päivää on hautonut mielessään.

JAARA. Minä käännyn pois, teen parannusta, armahda laupias Jumala, sinä ristiinnaulittu. Päästäkää minua, päästäkää! Päästäkää Kristuksen tähden.

JAARA. »Ah, kunne kulkenen,
       Kosk' tuskaa tuntenen,
       Mun syntein suurten tähden?
       Ah, kusta avun löydän?
       Ei taida kaikki maailma
       Mult' huojentaa tät' vaivaa.»

TOPRA-HEIKKI. Niinpä sinä rohkaiset itseäsi ja seuraat meitä. Etkä
rasita mieltäsi turhilla. Niistä ei kumminkaan mitään hyötyä ole.
Päinvastoin pikemmin. (Pudistelee Jaaraa.) No, Jaara, kuuletko sinä.
Ylös nyt!

JAARA. Kirkon ovelle menen polvilleni. Jos sieltä vielä armon löytäisin.
Löytäisin, löytäisin! Voi, kurjaa minua, voi!

TOPRA-HEIKKI. Tuhat tulimmainen! Tuo se kärsimystä koettelee. Mene sitten, sen vietävä. Mene, mene! Mene paikalla. Ja kiiruusti nyt, että pääsen sinua näkemästä.

JAARA. »Ah, kunne kulkenen,
       Kosk' tuskan tuntenen
       Mun syntein suurten tähden.
       Ah, kusta avun löydän»——(menee).

TOPRA-HEIKKI. Jos se pakana menee ja hukuttaa itsensä? Seis Jaara! Tule takaisin, kuuletkos. Tule, minä puhun sinulle. Mihinkä se joutui?

TOPRA-HEIKKI. Mutta hän on päästään vialla, miesparka. En minä laske häntä yksin vaeltamaan.

MIKKO. Ja ketä hän siellä tuo mukanaan? Matlena ja Antti. No, totta tosiaan. (Kunnari, Antti ja Matlena tulevat.)

KUNNARI. Nämä tapasin maantiellä, täytyi lähteä heitä tuomaan teidän luoksenne.

KUNNARI. No noh, minä menen (lähtee). Tänne, tänne, tokko te sieltä pääsettekään.

MATLENA. Tullaanhan me, jahka joudutaan. Mutta kun on risuja ja kiviä niin paljon. Hyvä isä siunaa! Tämäpä vasta metsää. Repii kasvot ja kädet ihan veriin. Luojan lykky! Tuossa ne nyt arvon ovat.

ANTTI. No, teitä. Matlena ei antanut pahaakaan rauhaa, ennenkuin sai minut mukaansa. Olemme kulkeneet paikasta paikkaan ylt'ympäri, eikä pienintäkään jälkeä. Luulimme teidän jo tykkänään paenneen näiltä mailta.

MATLENA. Yhytimme sitten viimein Kunnarin juur'ikään tuolla tiellä ja rupesimme häneltä kuulustelemaan. Ette usko, missä tuskassa olen ollut teidän tähtenne, kelvottomat.

TOPRA-HEIKKI. Tuskassa meidän tähtemme? Sinä, Matlena? Ja miksi et tullut sitten mukaan kun pyysin? Miksi, sanopas. Kummallisia, nuo tytöt. Vai tuskassa meidän tähtemme. No, käykäähän istumaan tänne valkean luokse, niin saamme rauhassa jutella vähän aikaa. Kas noin! Kertokaapa nyt, mitä teille kuuluu? Kuinka Silja jaksaa ja lapset? Onko Ville parantunut?

MATLENA. On se niin ikävää ja surkeata, ettei sanoa voi. Kesästä saakka kun raukka on kitunut vuoteen omana. Ja on niin laiha, niin laiha, ettei siinä enää ole muuta kuin luut ja nahka. Suuret silmät sitten, jotka palavat päässä kuin tulikekäleet. Entä Silja parka! Häntä käy vielä enemmän sääli. Ville tuskin enää niin paljon vaivojaan tuntee, mutta äidin sydämelle se käy kipeästi, kun näkee lapsensa tuossa edessään hiutuvan ja huononevan eikä voi auttaa. Ei millään mahdilla.

ANTTI. Haukkuivat ja ajoivat pois. »Vanhemmat parhaassa ijässä», sanoivat, »eikä kuin kolme lasta. Tehkööt työtä.»

MATLENA. Mitä työtä Silja sitten voisi tehdä, jos saisikin. Toinen lapsi kätkyessä, toinen sairaana. Itse huojuu siinä niiden väliä kuin varjo. Nääntymäisillään valvomisesta ja nälästä.

TOPRA-HEIKKI. Ja minä kun niin lupasin toimittaa apua. Rahaa sekä rohtoon että ruokaan. Eikö Silja sanonut, että: »sen verran oli siihenkin luottamista».

TOPRA-HEIKKI. Minäpä toimitan; minä hankin vaikka kiven kolosta. Odotahan siunaama hetki vaan. Ville saa rohtoja, ja leipää saatte kaikki. Sinulle, Matlena, ostan uuden, kauniin huivin. Silkkisen semmoisen, pitkillä ranssuilla. Kuinka sanoitkaan äsken? Että olit tuskassa meidän tähtemme? Minunkin, niinkö? Ei Mikon ainoastaan?

TOPRA-HEIKKI. Surettaisiko sinua, Matlena, jos minulle pahoin kävisi?
Vastaapas oikein rehellisesti.

TOPRA-HEIKKI. Sinä pidät minusta sitten? Pidäthän? Kuule, pidäthän pikkuisen edes?

TOPRA-HEIKKI. Tämän vaan. En enempää. En mitään sen enempää. Pidätkö sinä minusta?

TOPRA-HEIKKI. »Pidän, pidän, pidän!» Niinhän se oli? »Pidän, pidän, pidän!» Voi, kuinka se tuntuu hyvältä. Annan palttua koko maailmalle. Matlena, tule istumaan tänne polvelleni. Tule, että on lämpöisempi.

MATLENA. Kun en ole nukkunutkaan yhtä ainoata yötä siitä saakka, kuin nämä karkuun läksivät.

TOPRA-HEIKKI. Kuuletkos, Mikko, hän ei ole nukkunut yhtä ainoata yötä meidän tähtemme. Etkö sinä ole onnellinen, mies? Lurjus, kun pidetään sinusta niin suurta huolta. Sinusta ja minusta näes. Mitäs enempää vielä pyydät?

TOPRA-HEIKKI. Sillä elää! Minä sanon, että sillä elää! Annan palttua koko maailmalle enkä välitä mistään muusta kuin sinusta, Matlena. »Pidän, pidän pidän!»—Niin, sanopas se vielä kerran, Matlena. Yhden ainoan kerran vaan. Kuiskase tuohon korvaan.

TOPRA-HEIKKI. Olenko minä? Niin, ehkä olen, ehkä tosiaankin olen. Mutta mitäs pahaa siinä? Kun sinä minusta vaan pidät, Matlena, vähät muusta.—Anna, että panen pääni tuohon polvellesi, tuohon noin. Annathan, hyvä, rakas tyttöseni, annathan sinä? Pikkuruikkuseksi ajaksi edes. Enhän minä kauvaksi pyydäkään. No, Matlena, elä väisty pois. Raskitko kieltää? Sen verran tuota voinet minulle mieliksi tehdä, minä kun sinun tähtesi menisin vaikka tuleen. No niin, no niin! Sillä lailla! Voi, sinä korkea kuningasten kuningas! Lieköhän taivaassa autuaitten sieluilla niin suurta onnea, kuin minulla, syntisellä tässä nyt. Arvaas, kuinka paljon minä sinua rakastan, Matlena? Arvaas.

MATLENA. Ehkä niin paljon, että tekisit minut onnettomaksi. Sehän se tavallista. Poikain rakkaus johtaa tytöille Hämeenlinnaan tien.

MATLENA. Mutta olepas, hyvä Topra, jo hiljaa. Minullakin olisi puhumista, mutta sinä et anna suunvuoroa etkä malta kuunnella.

MATLENA. No, saadaanpas nähdä. Mikko, kuuntele sinäkin, eläkä vilkuile sinne taaksesi alinomaa. Asia koskee sinua yhtä paljon.

MIKKO. Minua? Tulenpa sitten likemmäksi. Kas niin! Ala jutella, minä olen valmis.

MATLENA. Sitä ajattelin vaan sanoa, että mitä hyvää teille lähtee tästä kuljeksimisesta. Asettuisitte yhteen kohti, eläisitte ihmisiksi ja herkiäisitte pois maita, metsiä kiertelemästä.

    »Kirjeen mä kirjoitin kullalleni ja toisen tuomarille,
    Kirjeen mä kirjoitin kullalleni ja toisen tuomarille.
    Että tahdotkos sa neiti tulla tälle juomarille.»

TOPRA-HEIKKI. Siunaa ja varjele! En muistanut. Mutta nyt! Nyt vaikenen kuin muuri.

MATLENA. Niin, herkiätte pois maita, metsiä kiertelemästä ja tulette meidän mukanamme sinne, omalle puolelle. Antin tuvassa on kyllä sijaa teille molemmille.

MIKKO. Ja mitä me siellä tekisimme? Istuisimme nurkassa, kädet ristissä ja kiristäisimme suolivyötä, niinkö? Kiitoksia paljon!

MATLENA. Ei teille siellä pahemmin nälkä tulisi kuin täällä metsässäkään. Ja olisihan lämmintä ja suojaa yhtäkaikki.

MIKKO. Mutta avarassa maailmassa jotain hommaa. Ellei yksi neuvo auta, niin totta toinen.

ANTTI. Sitä minä jo Matlenalle sanoin. Kuka nuoren miehen sijasta viitsii yhteen kohti asettua ilman työtä ja ruokaa. Joukollisen on eri asia.

TOPRA-HEIKKI. »Pidän, pidän, pidän!» Ei, minä en osaa sanoa sitä niin suloisesti kuin Matlena. En vaikka. »Pidän, pidän, pidän—!»

MATLENA. Varsinko sinä tahallasi teet kiusaa, Topra? Tuon kun olisin arvannut, niin—

TOPRA-HEIKKI. En virka enää mitäkään. En tuon koomin. Pane kätesi huulilleni, että pysyvät varmemmin kiinni. Missä sinun kätesi on? Tänne, laps' kulta. Herran terttu, kuinka se on kylmä. Anna kun lämmitän.

TOPRA-HEIKKI. Parasta, tietysti, parasta. Vaikka en minä, totta puhuen, kuunnellut äsken niin tarkkaan, että oikein tietäisin—

TOPRA-HEIKKI. Enhän minä voinut, kun olin niin onnellinen tässä polvellasi. Sitä vaan ajattelen, että kuinka paljon sinä minusta pidät, Matlena. Pidätkö yhtä paljon kuin veljestäsi, Mikosta? Vai pidätkö enemmän?

TOPRA-HEIKKI (kavahtaa istualleen). Hei, mikä hätänä? (huomaa valkean).
Ah—!

MATLENA. Kuinka se kiihtyy! Tuota, tuota! Näettekö noita tulikieliä, kuinka korkealle ne nousevat? Ja semmoista paksua savua! Tuntuu niin kamalalta, että oikein vapisuttaa. Topra, tule katsomaan!

MIKKO. Jopa sinä olet kummallinen ihminen… Jätetäänkö sitten kaikki sikseen? Niinkö tahdot?

TOPRA-HEIKKI. On niin kurjaa tämä elämä. Niin kurjan kurjaa! Ja me ihmiset olemme kuin petoja. Raatelevia, verenhimoisia petoja. Susia, tiikeriä, lohikäärmeitä, hyi! Toinen väijyy toistaan, ryövää ja ryöstää. Ei aikaa, eikä armoa, vaikka henki menköön. Semmoisia me olemme. Ja semmoista on elämä. Mitä varten tänne lienemme syntyneetkään? Mitä varten olen minä maailmaan tullut? Onko hyötyä minusta yhdellekään ihmiselle? Ja kaipaisiko kukaan jos pois olisin jäänyt?

TOPRA-HEIKKI. Niin, sanokaapa se. Kuka kaipaisi? Kenellekä olen hyödyksi? Nimittäkää yksi ainoa ihminen, jolle olisin jotain hyvää tehnyt.

ANTTI. Eihän, velikulta, ole sinun syysi. Halua sinulla kumminkin olisi auttaa, jos kellä. Sen tiedän.

TOPRA-HEIKKI (hyppää ylös). Ettäkö olisi mennyttä? Valehtelet, ruoja! Minä näytän, että on jäljellä sekä halua että kykyä. Siljan pelastan ja lapset. Ei kuole Ville, jos rohdoista apu lienee. Eikä Santalan joukko maantielle jää, vaikka ajettaisiinkin heidät mökistään. Saavat toisen sijaan ja paremman. Nyt tule, Mikko, jos tulet. Ellet tule, niin jää tänne.

MIKKO. Minäkö en tulisi. Kun aikoja sitten tahdoin sinua lähtemään.
Emmekö tuota lienekin jo myöhästyneet.

ANTTI. Sammuttamaanko menette? Jos lähtisin minä mukaan? Kai siellä miehiä kysytään?

TOPRA-HEIKKI. Ei,—ole Antti täällä Matlenalla toverina. Me emme kauvan viivy. Tuota pikaa tulemme takaisin.

MATLENA. Niin minulla toverina, kaiken mokomin. Enhän minä toki hirviä täällä yksin olla, pimeässä metsässä.

ANTTI. No, yhden tekevä. Olen sitten pitkälläni sen aikaa! Ahhah! Hyvää se tekeekin. Väsyttää minua nyt oikein kovasti.

TOPRA-HEIKKI (puristaa Matlenan käsiä). Sinun tähtesi. Ja Siljan ja Villen tähden. Heidän tähtensä, siellä Santalassa. Kaikkien kärsivien tähden.

MATLENA. Aina se on niin kummallinen. »Sinun tähtesi. Ja Siljan ja Villen tähden. Heidän tähtensä, siellä Santalassa. Kaikkien kärsivien tähden!» Hm. Ota siitä selvä.—Ei, mutta tulkaapas katsomaan, Antti, kuinka hirveästi se nyt leimuaa. Koko taivas on punaisena. Tulkaa nyt tänne!

MATLENA. Äsken se ei vielä likimainkaan ollut tuollaisessa voimassa. Kuuletteko sitä huminaa ja paukkinaa? Ja ihmiset kun riehuvat aivan tulen keskessä. Niillä on hätä, raukoilla. Jos olisimme sentään menneet apuun mekin. Mitä, Antti! Vielähän ennättäisimme.

ANTTI. Pysytään paikoillamme, kun kerran jäimme. Pelastaa siellä ei kumminkaan enää voi, eikä se liioin sammu, ennenkuin on palanut poroksi.

ANTTI. Entäs tätä. Olet kai sinä usein ollut metsässä yksinäsikin, saatikka sitten toisen kanssa.

MATLENA. Niin, kotipuolella, jossa tuntee joka kiven ja kannon. Mutta nyt! Vieraassa paikassa, pilkkoisten pimeässä. Onko kumma, jos kamottaa.

ANTTI. Rupea maata, niinkuin minä. Luulisihan sinuakin jo raukaisevan.
(Haukottelee ja vetää hattunsa kasvoilleen.)

MATLENA. Hyvänen aika! Minäkö tällä haavaa malttaisin olla pitkälläni ja ummistaa silmiäni (menee perälle). Se vaan suurenee yhä. Voi, kauheata! Kipinöitä lentää kauvas tuonne, järven toiselle puolelle. (Kääntyy ja tulee takaisin.) Sanoivatko ne, Antti, kenenkä tuo riihi on?—Antti!— Kas niin, hän nukkuu… Ei tiedä enää maailmasta mitään… Ei enemmän kuin pölkky tuossa… Nyt olen aivan yksin… Ja yö lähestyy … sydän-yö… Täällä alhaalla pimenee pimenemistään, vaikka taivaalla kajastaa tuli… Pelottaa … pelottaa niin kamalasti … voi, kun tulisivat takaisin, Mikko ja Topra.—Ei, mitä hätäilen suotta. Eihän tämä ole sen kummempaa. Mikko ja Topra tulipaloa sammuttamassa, me Antin kanssa sill'aikaa metsässä likellä. Vähän ajan päästä päivä valkenee, siksi tulipalokin sammuu ja he tulevat takaisin… Ei tässä ole hätää minkäänlaista. Hupsu, kun pelkään suotta… Ei hätää minkäänlaista… Kun en vaan kuuntele enkä katsele… Parasta tosiaankin, että seuraan Antin neuvoa ja koetan levähtää…

JAARA (tulee juosten; sieppaa palavan kekäleen ja katselee ympärilleen).
Onko siellä ketään?

MATLENA. Herra ihme, kuinka te minua säikytitte, Jaara. Mutta hyvä, että tulitte. Minua niin pelotti, kun Antti nukkui, eikä ristittyä ihmistä ollut koko metsässä paitsi minua. Käykää tänne istumaan niin kauvaksi. Kai ne kohta palaavat.

JAARA. Helvetissä polttaa kauheammin. Paljon kauheammin. Ja ikuisesti. Ei sammu tuli koskaan. Siellä ritisee ja ratisee, ja poukat lentelevät, kun piru sieluparkoja sinne viskelee. Ooh sitä itkua ja valitusta, sitä hammasten kiristystä.—Matlena, koetelkaas tuota paikkaa sormellanne. Tuota noin!

MATLENA. Mutta johan te olette hullu. Patahullu suorastaan. Heittäkää menemään se kekäle. Taikka antakaa tänne. Noh, nyt ei polta enää.

JAARA. Nepä vetävät meitä köysillä, kiskovat ja repivät. Ja vievät sinne, ikuiseen tuleen.

JAARA. Pahat henget vetävät. Ei teitä. Mutta Mikkoa ja Topraa ja Kunnaria ja minua. Minua varsinkin. Eivät jättäneet kirkon portaillakaan rauhaan, vaikka polvillani rukoilin, itkin ja luin virsiä.

JAARA. Papin luokse olisin mennyt, mutta hän asuu kaukana, järvien takana. Eikä ole venettä.

JAARA. Kun kiusattaisiin ajassa. Ruoskittaisiin. Pidettäisiin vedellä ja leivällä. Vankina, rautakahleissa. Eikö sillä syntivelkaansa maksaisi että saisi sitten armoa haudan tuolla puolen? Matlena, sanokaa? Kun kituisi, kärsisi aina kuolemaan saakka, eikö viimein jo lauhtuisi kaikkivaltiaan viha?

MATLENA. Menkää johonkin taloon, Jaara. Pyytäkää yösijaa ja ruvetkaa levolle. Onko likellä semmoista sopivaa?

MATLENA. Ruumiinne vapisee. Te olette kovin kipeä. Menkää, hyvä Jaara, jos suinkin vielä jaksatte. Menkää!

JAARA. Minä menen, minä menen. Annan ilmi kaikki ja pyydän rangaistusta.
Niin minä teen. Hyvästi!

MATLENA. Ei hänen laitansa ollut oikein. Saattaa häntä ehkä pitäisi. Antti, nouskaa ylös. Antti, kuuletteko, Antti! Suuri luoja, eikö hänessä enää ole henkeä (pudistaa ja kiskoo häntä). Antti, hoi, Antti!

ANTTI. Silja makaa kuin kuollut. Eikä nouse auttamaan. Ooh, tuo hirsi painaa … en pääse ylös… Mitä nyt? Mitä, mitä?

MATLENA. Jaara hoippuroitteli tässä äsken niin sairaana, että hourasi. Käskin häntä yösijaa hakemaan jostain talosta. Mutta nythän te nukutte taas,—ettekä kuule mitään. Antti!

ANTTI (torkkuen). Kyllä, kyllä… Yösijaa talosta… Niin … hyvähän se oli…

MATLENA. Meidän pitäisi mennä viemään häntä, jos saisimme hänet kiinni, hän oli niin huono. Mitä arvelette? Antti, vastatkaa!

MATLENA. Niin, te ette tiedä, mistä on kysymyskään. Sama jos puhuisin kalliolle tuossa.

MATLENA. Olkoon. Ennenkuin teitä saisin liikkeelle, on hän ehtinyt niin kauvas, ettemme häntä enää löytäisi kumminkaan.

MATLENA. On, luulemma, kosk'ei kajasta taivas niinkuin äsken. Lähtäänkö rannalle päin katsomaan?

MATLENA. Elkää ruvetko maata. Valvotaan yhdessä ja odotetaan… Siellä risahtelee, kuuletteko?… Topra!… Hyvä, että tulit. Nyt en pelkää enää.

TOPRA-HEIKKI. Joutuun kotiapäin. Tässä lompakko. Osta rohtoja, ruokaa niin paljon kuin tahdot. Ei—rahat vaan sinulle, lompakko pois (heittää sen metsään). Tuonne menköön! Nyt pistät povitaskuusi nämä.

TOPRA-HEIKKI (kiukkuisesti). Pistä povitaskuusi, minä sanon. Tuhannen tuhatta, mitä sinun pitäisi ymmärtää sitten?

TOPRA-HEIKKI. Me tulemme sinne myöskin, päivän päästä tai parin. Mene suoraan kotia, elä poikkea mihinkään.

TOPRA-HEIKKI (kääntyy äkkiä). Matlena!… Niin, olethan sinä täällä… Sinä olit levoton meidän tähtemme … et saanut unta, läksit hakemaan… Istutaan tänne, Matlena, elä pelkää, en minä tee sinulle mitään pahaa. En tule varsin likellekään: täällä kauvempana istun täällä näin… Katselen sinua ja lepään ja unohdan koko maailman … jätän mielestäni pois kaikki… Matlena, uskotko että Ville nyt paranee, kun saa rohtoja? Ja uskotko että Silja tulee iloiseksi?… Eikö se pikku Maijukin ole kipeä? Laiha hän ainakin on ja nälkiintynyt, raukka, mutta nyt hän saa ruokaa, saa syödä vatsansa täyteen … ehkä ensi kerran elämässä. Eikö se ole onnellista, Matlena? Etkö sinäkin ole siitä iloinen? Sinä et vastaa mitään. Mikä sinun on, kun sinä et vastaa mitään?

MATLENA. En tiedä. Tulin äkkiä niin kauhean levottomaksi… Tämä pimeys ja tämä yksinäisyys täällä metsässä… Emmekö lähde pois?… Etsitään ylös ihmisiä ja taloja, mistä vaan löydämme.

TOPRA-HEIKKI. Ihmisiä, taloja? Vai niihin sinun mielesi palaa. No, mene sitten. Mene, mene. Mene sukkelasti, juokse! Mitä sinä viivyttelet?

TOPRA-HEIKKI. Ooh, jätät kyllä. Vallan halusta. Noin siivo ja sävyisä tyttö, mitä se välittää tämmöisestä rutjusta, maankulkijasta, roistosta. Pois hän haluaa, oikeitten ihmisten luokse. Elää ja olla niinkuin muutkin lämpöisessä kammarissa… Rehellisellä tavalla hankkia elatuksensa. Esimerkiksi sillä tavalla, että koettaa päästä rikkaasen naimiseen. Panee sitten köyhän tekemään työtä, mutta itselleen ottaa ansion ja sylkee työntekijää vasten silmiä. Niin tekee siivo ja rehellinen ihminen. Mutta tämmöiselle miehelle kuin minä, hän nyrpistää nenäänsä ja sanoo: pois tieltä. No niin, hyvä fröökinä, mitä te odotatte? Enhän minä ole tiellänne, nouskaa vaan ylös ja menkää suoraan tuohon suuntaan, niin maantielle pääsette vallan pikaa. Tulisin saattamaan, mutta ettehän te tämmöisen kanssa ilkiä pimeässäkään kulkea…

MATLENA. Mitä varten minua noin kiusaat, Topra?—Ehkä sinut todenperään jätänkin, koska noin häijyksi rupeat.

TOPRA-HEIKKI. Siitäkö syystä muka jätät, että olen häijy? E-ei! Elä uskottele semmoisia. Sinä tahdot vaan päästä minusta, siinä koko asia. Mutta vika, tietysti, kumminkin on minussa. Ymmärrän, ymmärrän! Sinä olet itse viattomuus, eikö niin? Noh, mitä siinä viivyttelet vielä? Pelkäätkö, että tulee minulle ikävä? E-ooho! Ei ikävä, ei pikkuistakaan. Tuommoisia tyttöjä on maailmassa yltäkyllin minun varaltani, riittää vielä toisillekin antaa… Matlena … itketkö sinä?… Kuule, Matlena… Niinkö olen pahoittanut sinun mielesi?

TOPRA-HEIKKI. Voi, mikä kelvoton ihminen minä olen. Ilkeä, pahasisuinen, semmoinen. Anna anteeksi, Matlena, anna anteeksi. Minä teen, mitä tahdot, saatan sinut taloon, muiden ihmisten luokse, käännyn sitten takaisin.

MATLENA. Ei, ollaan täällä. En minä sinne mene, ilman sinua, sanoinhan sen jo.

TOPRA-HEIKKI. Miks'et menisi, Matlena? Parempi on sinulle, kun eroat minusta ajoissa. Jätät minut oman onneni nojaan. Sanon sen suoraan. Näes, minä olen tuommoinen rauhaton tuittupää. Voi, jospa olisi siinä kaikki. Mutta minä olen ehkä vaarallinen ihminen, pahantekijä, jota jahdataan korvesta korpeen kuin sutta ikään. Minä vetäisin sinutkin onnettomuuteen, Matlena. Ei, ennemmin kärsin yksin—tulkoon mitä tuli! Lähde nyt, minä vien sinut lähimpään taloon.

MATLENA. En lähde, en jätä sinua, sanon sen vielä kolmannen kerran. Jos olet onneton, silloin juuri ystävää tarvitsetkin. Minä seuraan sinua, Topra, minne menet, eipähän minua mikä sido. Se on päätetty! Nyt en sinusta erkane, paitsi jos väkisin ajat minut luotasi.

TOPRA-HEIKKI. Matlena, sinä et tiedä, mitä puhut. Seuraat minua, sanot!
Et erkane minusta? Ja se on luja päätöksesi? Ei, minä vallan hämmennyn.
Missä minä olen? Ja mikä minä olen? Sanoitko sinä, Matlena, että
rakastat minua? Että tahdot tulla minulle? Minulle? Ikuiseksi toveriksi?

TOPRA-HEIKKI. Jos huolin? Siitäkö se vaan riippuu?—Ei muusta? Sinä tulisit minulle, vaikka olen niin köyhä, ettei ole muuta kuin kaksi tyhjää kättä? Ja vaikka olen tämmöisenä hylkynä, tarpeettomana miehenä maailmassa?

TOPRA-HEIKKI. Ei tosin olekaan. Tiedäthän sinä että olin kova työntekijä. Etten säästänyt voimiani, enkä laiskotellut.

MATLENA. Ja että kykenit mihin toimeen hyvänsä. Sen sanoivat kaikki yhdestä suusta. Enkö sitä tietäisi! Ennenkuin tunsinkaan ja ennenkuin meidän paikkakunnalle tulitkaan, kuulin sinua jo mainittavan parhaimmaksi työmieheksi koko maassa.

TOPRA-HEIKKI. Eikä suotta, sen uskallan sanoa. Näillä käsillä on tehty työtä. Ja ne vielä työhön pystyvät. Ellei niitä Suomessa tarvita, niin tarvitaan ehkä muualla. Matlena, tiedätkös mitä? Me lähdemme Amerikkaan. Sen teemme. Kuinka tyhmä olen ollut, kun en sitä ennen tullut ajatelleeksi. Niin, Amerikkaan me lähdemme. Siellä ei puutu työtä, eikä siellä tekevä käsi tyhjäksi jää. Matlena, kevättalvella me jo lähdemme. Kärsitäänhän sinne asti. Eikö niin? Kevättalvella me lähdemme?

MATLENA. Amerikkaan? Vieraalle maalle? Kauvas pois ystävistä ja tutuista. Voi, Topra, mistä nyt tuo pisti päähäsi?

TOPRA-HEIKKI. Mitä pahempi se on vieras maa kuin kotoinenkaan? Paistaa siellä Jumalan päivä ehkä lämpöisemmin kuin täällä. Ja siellä pääsemme elämään, ajattele sitä. Minä sinulle vielä näytän, että onko minussa kuntoa, vai ei. Ja onko minussa miestä vaimoani elättämään. Totta vie! Nälkää hänen ei pidä näkemän, niinkauvan kuin noissa käsivarsissa voimaa lienee. Mutta pois täältä! Pois maasta, jossa työntekijä on kuin koira,—ei, mitä sanon, pahempi kuin koira, sillä koirallekin jo annetaan enemmän arvoa. Koetellaan, minkälainen on muualla maailma.

MATLENA. Ja ne… Elä suutu, Topra, minä tiedän, että sinä olet rehellinen mies… Mutta … olivatko ne oikeita rahoja?—Tarkoitan, olivatko ne … oikealla tavalla ansaittuja?

MATLENA. Ei, en minä vaadi mitään… Minä vaan kysyn. Ellet tahdo sanoa, tyydyn siihen. Tiedänhän, että sinä olet rehellinen mies … että sinulla on oikeuden tunto selvempi ja varmempi kuin kellään…

TOPRA-HEIKKI. Ole vaiti, sinä kiusaat minua. Mikä on oikeata, mikä väärää? Mikä rehellistä, mikä epärehellistä? Sano se, jos voit.

TOPRA-HEIKKI. Sotaa ei kielletä Jumalan sanassa. Ja sodassa on luvallista, mikä muuten katsotaan vääräksi.

TOPRA-HEIKKI. Eikö ole sota rikkaitten ja köyhäin välillä? Eikö siinä meikäläinen taistele henkensä edestä?

TOPRA-HEIKKI. Minä selitän sinulle … tulee sinun se tietää kumminkin… Mutta ole järkevä, Matlena. Ota asia siltä kannalta kuin se on otettava.

TOPRA-HEIKKI. Jota emme olleet sammuttamassa. Mutta se ei kuulu tähän.
Sitä tahdoin vaan sanoa, että se oli sytytetty.

TOPRA-HEIKKI. Tahallaan sytytetty. Se oli murhapoltto, niinkuin sanotaan. Ja tiedätkö, ketkä sen tekivät?

TOPRA-HEIKKI. Me kolme: Kunnari, Mikko ja minä.—Minä siihen oikeastaan olen alkuna ja juurena.

TOPRA-HEIKKI. Saadaksemme asuinhuoneesta siepata rahoja, sillä välin kuin väki oli sammuttamassa.

MATLENA. Ooh, teitä onnettomia! Ja noin tyyneesti sitä kerrot … ikäänkuin ei se mikään … rikos … olisikaan.

TOPRA-HEIKKI. Rikos—? Että ottaa yhdeltä liikoja varoja pois ja antaa hätääntyneelle?… Se ei ole mikään rikos.

MATLENA. Hyvä Jumala, onhan se kumminkin rikos… Elä kiellä, se on rikos. Rikos sitä kohtaan, jolta otitte.

TOPRA-HEIKKI. Ole huoletta. Hänellä on vielä paljon omaisuutta jäljellä.
Ei hän nälkään kuole.

MATLENA. Taivaan nimessä, kuinka tämä kaikki on mahdollista!—Semmoisen työn he tekevät eivätkä pidä sitä pahana. Ja te olette kuitenkin rehellisiä, hyviä ihmisiä. Mutta hyvätkin erehtyvät joskus. Me erehdymme kaikki, kun järkemme on pimitetty. Armollinen Jumala, anna heille anteeksi. Auta heitä oikealle tielle jälleen!

TOPRA-HEIKKI. Sinä olet herttainen tyttö, Matlena. Rakastan sinua enemmän kuin omaa henkeäni.

MATLENA. Mitäs teemme nyt, Topra? Ne ottavat teidät kiinni, ja panevat teidät vankeuteen. Moneksi vuotta, ehkä ijäksi?

TOPRA-HEIKKI. Vankeuteen?… Linnaan muurien sisään ja vahvojen lukkojen taakse?… Ei! Siihen kiusaukseen minä en lähde. Pannaan kova kovaa vastaan, viekkaus viekkautta vastaan. Vai linnaan! Kivisten muurien, rautakiskojen ja lukkojen sulkuun? Minua?… Ei ikinä!

MATLENA. Niin, eihän tehtyä sillä tekemättömäksi saa. Mutta kuinka voimme sitä välttää?… Amerikkaan? Paetaan Amerikkaan, nyt heti. Miksi kevättalvella vasta? Mennään heti! Mennään kaikki kolme, Mikko, sinä ja minä—

MATLENA. Hän myöskin. Mennään kaikki. Ja siellä alamme uutta elämää.
Heitämme mielestä pois nämä asiat. Emme puhu niistä, emmekä muistele.
Teemme vaan kovasti työtä…

TOPRA-HEIKKI. Tuhat tulimmainen! Hittoako sinä siellä kuhnustelet ja säikyttelet ihmisiä suotta? Sen vietävä!

JAARA. Tunnustamaan ja saamaan rangaistusta.—Ottakaamme ristin kuorma päällemme ja vaeltakaamme sitä kaitaista tietä, joka ijankaikkiseen elämään vie. Tule, Topra! Päivän valetessa hän nousee, sanoivat rengit.

TOPRA-HEIKKI. Hän on hullu! Ja hän tekee meidät onnettomiksi. Millä tavalla voimme sen estää? Matlena, sano, neuvo.—Kuule, Jaara, toveri, käytä järkeäsi. Meidät pannaan kiinni, vankeuteen, jos menet puhumaan sanaakaan. Etkö sitä ymmärrä?

JAARA. Vankeuteen? Niin, vankeuteen! Kahleisin! »Niin kurit' tääll',
Vaan säästä siell'—»

TOPRA-HEIKKI. Kiusa ja kuolema! Minä olen hukassa hänen kanssaan (pudistelee häntä). Pöllö, rahjus, kutale, sinä! Ijänikuinen hölmö! Koetapas mennä meistä jaarittelemaan. Koetapas! Minä sinut tapan. Totta totisesti, minä ammun sinut kuoliaaksi—

TOPRA-HEIKKI. Niinkö luulet, etten saa sinua tottelemaan? Sinua? Matoa, tomuläjää—

TOPRA-HEIKKI. Tuki suusi, minä sanon. Tuki suusi! Tee se ajoissa!
Muuten käy hullusti.

TOPRA-HEIKKI. Saatana, kyllä minä opetan sinua—! (Ottaa revolverin taskustaan ja ampuu.)

MATLENA. Topra! Onneton, mitä teit? Herra, taivaan' luoja, hän on kuollut!—Topra, Topra! Hän on kuollut!

MATLENA. Topra, mihin joudumme nyt, poloiset?… Miksi et virka mitään? Puhu edes. Topra, kuule, sano jotain. Sinä tuijotat niin pahasti. Voi, armaani, elä anna järkesi hämmentyä. Katso minuun. Kuuletko, Topra—

MATLENA En jätä, en. Ole huoletta, en jätä. Voi, omani, kuinka olet onneton. Kuinka kauheasti onneton!… En jätä, elä pelkää. Mutta pois täältä, Topra. Täällä on niin jylhää. Puut ja kivet meitä syyttävät. Pois pian. Rakas, onneton toverini—minä seuraan sinua vaikka kuolemaan, elä sure! (Vie häntä pois.)

KOLMAS NÄYTÖS.

(Entinen tupa. Ville makaa vuoteella. Silja laulaa virsikirjasta. Maiju tuudittaa hiljaa lasta.)

    »Pois makia maailma jää.
    Mun sielun päänänsä
    Täält' pyrkii ylös vielä.
    Kanss' mielen etsii siellä
    Ain' ijäist' menoo taivaass'
    Juur' Herran pyhäin seurass'!»

    »Taivaass' on kunnia
    Mull' valmis korkia,
    Sin' kirjaan elävitten
    On nimen pantu, tiedän,
    Siell' iloss' parhaass' pauhaan
    Ja Herrall' kiitost' laulan.»

SILJA (painaa kätensä ristiin ja katsoo hartaasti samaan suuntaan kuin
Villekin). Rakas lapseni!

VILLE. Hän tulee minua noutamaan… Pyytää syliin… Elä itke, äiti…
Taivaassa on hyvä olla.

VILLE. Tulen, tulen… Auta Jesu, en pääse … en jaksa … voi äiti, äiti, äiti, hän katosi … en näe enää mitään.

SILJA. Lapsi raukkani, kun täytyy kärsiä noin paljon. Rakas, laupias isä, huojenna kipua, anna loppua pikemmin… Maiju, tuo vettä, että saan kostuttaa huulia edes… Voi, raukkani! Näin kovia vaivoja ei hänellä ole vielä ollutkaan… Koeta panna lusikalla suuhun, minun täytyy pidellä käsiä, muuten hän hakkaa niitä sängynlaitaan…

MAIJU. Äiti, elkää antako Villen kuolla. Elkää äiti. Minulle tulee niin ikävä.

MAIJU. Minä juoksen Mäki-Mattiin hakemaan apua. Ehkä saisimme sieltä rohtoja.

SILJA. Ei hän enää rohtoja tarvitse. Aikaisemmin olisivat ehkä avun tehneet.

MAIJU. Olipahan yksikin sairas parantunut, vaikka ihan jo kuoletettiin.
Ettekös muista äiti, kun Matlena siitä kertoi.

SILJA. Elä pelkää, lapseni, ei tässä ole kuin äiti vaan… Oma, rakas
Ville poikani… Kun voisi sinua auttaa. Sydänvereni antaisin…

MAIJU (polvillaan, rukoilee ensin hiljaa, sitten ääneen). Hyvä, rakas Jumala taivaassa. Että Ville eläisi ja tulisi terveeksi. Että hän jaksaisi kävellä ja leikkiä niinkuin ennenkin…

MAIJU. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa. Mutta elä ota häntä pois, minä niin itken jos Ville kuolee ja äitikin itkee eikä meillä sitten enää ole yhtään iloa…

SILJA. Hiljaa, Maiju, hän menee uneen. Jumalan kiitos, että viimein kumminkin helpoitti.—Tules katsomaan, kuinka hiljaa ja rauhallisesti hän nyt makaa.

MAIJU. Hän ihan varmaan rupeaa paranemaan, äiti, Jumala kuuli minun rukoukseni. Siinä näette, äiti, osasinpas rukoilla oikein.

MAIJU (tarttuu molemmin käsin äidin kaulaan). Äiti kulta, hän paranee, hän paranee. Ja meille tulee taas niin hauska.—Äiti, kuulkaa, ei Villen koskaan tarvitse hoitaa Annaa, ei koskaan kantaa puita, eikä lattiaa lakaista, kyllä minä teen kaikki. Ja annan leipäosastani hänelle aina puolet, enemmänkin kuin puolet, että pääsee, raukka, voimiinsa, eikös niin, äiti? Mutta mistä saisimme hänelle vehnästä, edes jonkun kerran, mistä äiti? Sanokaa!

SILJA. Elä, hyvä lapsi, kurista minua. Menisit nyt tuutimaan pikku
Annaa, niinkuin äsken jo pyysin.

MAIJU. Kyllä, kyllä, jahka vähäisen vielä katson Villeä. No, nyt! Minä tuudin oikein kahden käden, ettei herää. Näinikään. Näettekö, äiti, näinikään.

SILJA. Hyvä, hyvä. Ei, elä laula, että Ville saa nukkua.—Ohho, nytpä hän jo aukaiseekin silmänsä taas.

SILJA. Eikö koske? Rakas, oma poikani, olisiko se mahdollista. Jumala ehkä auttaa sinua terveeksi vielä… Voisitkohan syödä vähäisen? Että vahvistuisit.

SILJA. Kuuletko, lapsi, mitä Maiju sinulle antaa? Semmoista makeata kun hän on säästänyt Ville pojalle.

MAIJU. Ja siitä asti, kun viimeksi kävin Mäki-Matissa. Edes kaksi viikkoa, taikka enemmänkin. Iitan kanssa leikittiin silloin vieraisilla… Siinä on, ota, Ville!

SILJA. Annapas olla, mitä hän katsoo taas noin kummasti? Mene, mene, lapseni, vie pois sokurisi, näethän sinä, ettei se meistä enää tiedä laisinkaan. Ville, rakas poikani, osaatko puhua vielä? Tunnetko äitiä?

VILLE. Taivaassa… Enkelit laulavat … palmut kädessä…
Ja urut … soivat…

VILLE. Tulen … äiti … auta… Jeesu… (Hengittää harvaan ja raskaasti. Kuolee.)

SILJA (nousee). Hän on päättänyt. Herra antoi, Herra otti, Herran nimi kiitetty olkoon. (Painaa kuolleen silmät kiinni ja kädet ristiin rinnalle.)

SILJA (kääntyy häneen vitkalleen). Elä itke, Maiju. Emme saa kadehtia hänen onneaan. Nouse ylös, lapseni, ja tule katsomaan. Niin kauniina ja hiljaisena hän nyt lepää tuossa… Päässyt on, Ville, maailman vaivoista ijäiseen iloon taivaassa… Ei tunne kipua eikä tuskaa enää… Hänen tähtensä ei surra tarvitse…

MAIJU. Mutta kun hän viedään pois … kirkon multaan … sitähän minä itken … kun ei milloinkaan enää saa häntä nähdä … ei milloinkaan … vaikka eläisi kuinka kauvan…

MAIJU. Miks' pannaan hautaan, äiti?… Kylmään, pimeään hautaan … jossa paleltaa ja pelottaa…

SILJA. Hyvä lapsi, ruumis sinne vaan pannaan. Ville on itse taivaassa… kirkastetulla ruumiilla. Jos tulet Jumalan lapseksi, niin tapaatte kerran toisianne Jesuksen luona.

MAIJU (pyyhkii silmiään ja katsoo äitiin). Minä koetan, äiti. Luen rukouksia joka aamu ja ilta, enkä ole koskaan tottelematon. Ottaako Jumala minua sitten samaan taivaasen, johon Villenkin? Ottaako, äiti?

MAIJU. Mutta eipäs antanut Villellekään. Enpäs minä nähnyt. Näittekö te, äiti?

SILJA. Eihän sitä kuolevaiset silmät—Ole nyt rupattamatta, hyvä lapsi, en minä jaksa kuunnella… Juoksisit ennemmin Mäki-Mattiin sanomaan, että Ville on kuollut. Ja kysy, jos emäntä voisi tulla minua vähän auttamaan. Pitäisi käydä ilmoittamassa papille ja toimittaa hautaan. Enkä minä pääse täältä mihinkään, kun ei isä ole kotona.

MAIJU. Kyllä, kyllä. (Menee, kääntyy porstuasta takaisin.) Äiti, minua pelottaa.

SILJA (nojautuu sängyn laitaan, katselee ruumista). Ei tuskaa … ei kipua … ei synti eikä vaiva nyt rauhaasi häiritse… Tallella olet … rakas poikani … sydänkäpyni … en sinua takaisin pyydä … taivaassa sinulla on loppumaton ilo … en pyydä takaisin, vaikka itken … kun jäi niin tyhjäksi ja kolkoksi tupa … (peittää ruumiin valkoisella vaatteella). Lepää rauhassa, armas lapseni, lepää rauhassa. Jeesus Kristus sinut viimeisenä päivänä jälleen herättää … silloin, jos Jumala suo, näemme toisemme … silmästä silmään. (Istuu jonkun maikan päähän karttaamaan villoja, laulaa.)

    »Pois makia maailma jää!
    Mun sielun päänänsä
    Täält' pyrkii ylös vielä,
    Kanss' mielen etsii siellä
    Ain' ijäist' menoo taivaass'
    Juur' Herran pyhäin seurass'.»

MIKKO. Ja nyt, Silja, ei meillä enää ole mitään hätää. Päästään elämään uudelleen ja toisella lailla kuin ennen milloinkaan. Niin, niin, totta se on, elkää yhtään katselko. Ha, ha, ha, Siljan silmät kun repesivät suuriksi. Ei se usko minua. Antti, sano sinä, onko valhetta.

ANTTI. Siinä ei sanoja tarvita, kun lyödään rahat pöytään. Noin! Tulepas, eukko, tänne nyt! Joudu, mitä sinä kuhnustelet? Tokkohan lienet vielä elämässäsi nähnyt näin paljon rahaa yhtaikaa.

MIKKO. Siinä on jos jonkinlaisia seteliä. Harmaalaitasia, sinilaitasia, punalaitasia.—Kelpaa meidän, miekkoisten! Ei pakkoa työhön eikä mihinkään. Syödä vaan ja maata kellotella pitkin päivää, jos niin tahtoo.

ANTTI. Ja kuinka se rohkaisee mielen, tuo raha. Ei uskoisi. Mutta vallan minä olen toinen ihminen siitä saakka, kuin nuo sain povelleni. Tunteepa melkein, että nyt sitä on maailman herra.

MIKKO. Eikös ole sitten? Pieniä kapineita nuo ja ohkaisia, mutta paljon painavat yhtäkaikki. Panepas niitä vaakaan vaan, niin hetikohta on toisessa vaa'asa maita ja tiluksia, ääntövaltaa, arvoa ja mitä hyvää ikinä ajatella voi.

ANTTI. On se somaa. No, Silja, sinä vaan töllistelet. Luulet varmaan näkeväsi unta. Et usko omia silmiäsi, niinkö? Otapas käteesi tuosta harmaalaitanen ja koettele.

ANTTI. Mistä ovat tulleet, mistä ovat tulleet, Ulkoa maailmasta, tietysti, meille niinkuin muille. Ei suinkaan niitä taivaasta kenellekään sada.

SILJA. Antti, Antti, mitä olet sinä tehnyt? Voitko vastata Jumalan ja omantuntosi edessä?

ANTTI. Ole vaiti. Minä nyt sanon, että Topra nämä antoi ja lähetti sinulle vielä paljon terveisiä, että ostaisit rohtoja Villelle ja ruokaa koko joukolle.

MIKKO. Tavalla millä hyvään. Itse hän siitä vastaa. Olkaa te vaan huoletta.

SILJA. Laske pois kädestäsi, Antti, rahat kaikki. Siunaa itsesi, mies, ja pakene noita kuin saastaisia henkiä.

ANTTI. Oletkos hassu? Toinen hyvästä tahdostaan antaa ja minä kieltäytyisin ottamasta. Jopa olisin tyhmä. Hölmö kerrassaan.

MIKKO. Ja mitä Topra sanoisi? Joka parhaasta päästä juuri Villeä ja
Siljaa varten ne hankkikin.

SILJA. Ville ei niitä enää tarvitse enkä minä liioin. Varjele suuri luoja syömästä noilla rahoilla ansaittua leipää. Vaikka nääntyisimme nälkään ennemmin.

SILJA. Sen tiedät kyllä, jos tahdot olla rehellinen. Oman käden oikeudella ne Topra on ottanut. Ei mitenkään muuten.

MIKKO. Oman käden oikeutta täällä, Silja hyvä, harjoittaa itsekukin.
Eroitus on vaan siinä, että toisia laki suojelee, toisia se vainoo.

SILJA. Elä kuuntele, Antti, elä kuuntele tuommoista puhetta. Mene omaantuntoosi ja ajattele tarkkaan, ennenkuin kosketat väärin saatuja rahoja.

ANTTI. Ajattele, ajattele! Minä en ajattele mitään. Ostan ruokaa ja syön mahani täyteen. Katsele sinä päältä ja ime sormiasi, jos niin lystäät. Sama se.

ANTTI. Vaikkapa olisivat. Mitä se minuun kuuluu. Minä en kumminkaan ole niitä varastanut.

ANTTI. Koetapas semmoista tehdä. Koetapas, sanon minä! Tuhat tulimmaista!
Silloin ei kunnian kukko laula.

ANTTI. Mutta sinä et hiisku näistä rahoista sanaakaan. Muista se! Sinä et suutasi aukaise.

ANTTI. Enkö minä saa sinua tottelemaan? Sepä kumma. Sinäkö tässä olet haltijana, vai minä? (Puristaa häntä käsivarresta.)

SILJA. Lyötkö sinä minua siitä syystä, etten anna sinun sielullesi vahinkoa tehdä? Että varoitan ja huudan takaisin, kun näen sinun kääntyvän pahalle tielle.

SILJA. No, lyö vaan! Lyö tässä lapsemme ruumiin ääressä. (Heittää peitteen Villen kasvoilta pois.)

SILJA. Kuollut. Päässyt pois synnistä ja murheesta. Sieltä hän nyt autuudestaan katselee meitä, jotka riehumme täällä ja intoilemme emmekä anna hänen tomulleenkaan rauhaa.

SILJA. Noin hiljainen ja tyven on kuolema. Elämässä surraan ja murehditaan. Mitä varten? Turhaa kaikki. Tänne kuin ehtii, niin lepoon asettuu sekä ilot että tuskat.

SILJA. Mitäpä onnea hänelle täällä oli tarjottavana. Parempi, että Herra hänet korjasi, ennenkuin ehti kovettua ja paatua.

ANTTI. Hän oli niin terävä ja vilkas… Erinomaisen kaunis poika, siksi kuin rupesi sairastelemaan.

MIKKO. Niin oli, minäkin muistan. Oikein täytyi ihmetellä hänen järkeään.

ANTTI. Ja semmoinen pää kun sillä oli oppimaan kaikkea. Luki jo kuin vettä mitä kirjaa tahansa. Olisi hänestä tullut vaikka pappi, kun olisi meillä ollut varoja häntä kouluttaa.

SILJA. Herra antoi, Herra otti, Herran nimi kiitetty olkoon! (Peittää ruumiin jälleen.)

MIKKO. Kuka perhana—? Antti, joudu! Pian pois nämä (viskaa lakkinsa rahojen päälle ja painaa käsillään). Jokohan ennätti nähdä?

MIKKO. Niin onkin.—Hyi, kuinka säikähdin.—Mitähän siellä kurkistelee… Kuunnellaanpas … hän puhuu jotain (menee ikkunaan). Ei! Ei ketään. Käy sisään vaan.

MATLENA (aukaisee oven ja katselee ympärilleen). Ei muita paitsi te?
Eikö uunilla liioin?

MIKKO. Nythän olemme taas vähitellen koossa kaikki. Kunnari kun vaan saapuisi vielä.

MIKKO. Ei, minun tietääkseni.—Ettäkö ajaisivat meitä takaa?—Ole hiidessä—!

MATLENA. Ei ne ole jäljillä, eikä meillä ole mitään vaaraa. Heitä vaan mielestäsi pois kaikki ja istu tänne lepäämään. Tänne pöydän päähän, näin. Ja sitten panen minä eteesi ruokaa, että saat syödä. Enkä anna sinulle rauhaa, ellet syö oikein vahvasti. Tulkaa toisetkin, jos teitä maittaa. Poikkesin Mäki-Mattiin sivumennen ja ostin mitä sain. Tulkaa, tulkaa!

MATLENA. Tuossa leikkaan sinulle hyvän palasen palvattua lihaa, Topra. Pistä suuhusi ja pure. Eläkä ajattele mitään, kuuletkos, elä yhtään mitään. Syö ja ole ihan huoleton. Sitten rupeat levolle, etkä muistele kruununmiehiä ollenkaan. Minä vaikka olen vahdissa tuolla ulkona sen aikaa kuin nukut. Eikös niin?

TOPRA-HEIKKI. Mitä sinä väkisen työnnät minulle ruokaa, kun minua ei kumminkaan maita. Olenhan sen sanonut jo tuhannen kertaa.

MATLENA. Ei ihminen elä syömättä. Ota, hyvä Topra, niele väkisen. Usko minua, sinä sairastut muuten.

TOPRA-HEIKKI. Se on mahdotonta. Minä en saa menemään alas. Veisit pois.
Tekee pahaa sitä katsellakin.

MATLENA. Elä puhu, kun et tiedä kumminkaan. Topra ei ole syönyt eikä nukkunut, ollut vaan yhtämittaisessa tuskassa ja hädässä. Sitä ei ihminen kestä, tulee viimein höperöksi.

MIKKO. Ole vaiti. Tuommoisesta alituisesta hopotuksesta luulet hänen sitten paranevan. Heitä hiiteen. Minulla on keino, joka tepsii (ottaa lakin rahojen päältä). Katsopas tänne, Topra! Tokko muuttuu iloiseksi mielesi?

TOPRA-HEIKKI. Tuossako te niitä pidätte? Päättömät kollot! Eikö teillä ole järkeä sen verran että hakisitte niille piilopaikan. Millä hetkellä hyvänsä tulee vallesmanni sisään ja saa ne silmiinsä. Silloin olemme kiinni joka kynsi.

MIKKO. Niin, tosiaankin. Kyllä nämä täytyy kätkeä. Mutta mihinkä? Sano sinä, Antti, joka paremmin tunnet paikat.

TOPRA-HEIKKI. Pannaan kätkyeen—ei, pannaan Villen sänkyyn, vaatteitten alle. Niin, sinne juuri, Villen sänkyyn! Villen hyvä haltija ne ottakoon huostaansa.

TOPRA-HEIKKI. Minkätähden ei? Villen omat ne ovat. Ei kenenkään muun.
Tulkoonpas kukaan niitä ryöstämään häneltä.

ANTTI. Sinä et vielä tiedä, Topra, mitä täällä on tapahtunut.—Ville on eronnut meistä.

SILJA (hiljaisella äänellä). Elkää peljätkö. Ei hän tee pahaa kenellekään.

TOPRA-HEIKKI. Peittäkää pois!—Mitä siinä on katsottavaa.—Ja mitä varten pidetään kuollutta täällä sisässä? Viekää ulos. Elävät elävien kanssa, kuolleet erilleen. Antti ja Mikko, toimittakaa ruumis muualle. Niin kauvas kuin suinkin. Joutuun nyt.

SILJA. Ei vielä. Antakaa olla aamuun. Hän hiljan vasta kuoli; on tuskin ehtinyt kylmetä.

TOPRA-HEIKKI. No, niin! Minun puolestani olkoon siinä, vaikka tuomiopäivään asti. Luuletteko että pelkään ruumiita? Oho! Mies olen. Enkä kalpene, vaikka tulisi se kävellen vastaani. Ruumiita ei pelkää muut kuin lapset ja naiset. Hupakot! Kun säikkyvät turhia. Ruumis on kuin lakastunut ruoho, taikka kuin tuo halko tuolla nurkassa. Ei tiedä eikä tunne sen enempää. Ei liiku, eikä kävele, ei hievahda paikastaan. Ja vähitellen se mätänee, madot syövät ja kaikki katoo, niin ettei jälkeä jää—Semmoista on elämä ja semmoinen on maailman meno. Ei kannata surra eikä huolia. Tänne tulkaa, Antti jo! Mikko, tänne pöydän luokse. Me juttelemme ja pieksemme suuta. Annamme palttua koko maailmalle. Oletteko hankkineet edes viinaa meille?

TOPRA-HEIKKI. Hyvä! Tuo tänne. Ja pikari myös tai muu sen tapainen, että juomme kerran oikein ihmisiksi.

ANTTI (tuo pikarin). Sietääpä tosiaankin saada vähän virkistystä nyt.—Kovin minuun koski tuo pojan kuolema.

TOPRA-HEIKKI. Viina huhtokoon mielestämme pois kaikki pahat. Siinä! Ryypätkää miehet! Mitä te pelkäätte ja vapisette? Ruumistako? Vai noita rahoja tuossa? Pistä ne poveesi takaisin, Antti, siksi kuin mietimme niille hyvän piilopaikan. Pohjaan saakka, Mikko! Pohjaan saakka. Elä kihnustele, aika mies. Ja rohkaise mieltäsi. Luulenpa että housusi tärisevät.

MIKKO. Se on pitkä valhe. Minä en tähän saakka ole tiennyt pelvosta mitään. Olenkosta, Antti?

TOPRA-HEIKKI. Alku, näetkös, on aina vaikeinta. Tottumusta puuttuu, siinä se vaan on. Mielemme horjuu samoin kuin lapsen jalat ensimmäisiä askeleita ottaessa. Rautaa me tarvitsemme suoniin. Terästä ja rautaa, että pysyy veri alallaan. Se muuten hakkaa kuin vasaralla ja huumaa pään. Noo, ei se mitään! Pysytään me pystyssä siltä. Eikä silmää räpäytetä itse paholaisenkaan edessä. Otetaanpas toinen ryyppy. Terve!

ANTTI. Niin, otetaan vaan. Turhaa on surra. Ei herää Ville eloon, vaikka huolisin niin, että sydän halkiaisi.

TOPRA-HEIKKI. Apu tuli liian myöhään. Ennemmin olisi meidän pitänyt ryhtyä toimeen. Nyt olisimme päässeet jo paljon pitemmälle. Emme enää kärsisi näitä vasta-alkavan tuskia. Ville olisi jäänyt eloon, voimistunut ja kasvanut. Kuka tietää minkälainen mies hänestä olisi maailmaan varttunut. Meillä siitä olisi ollut ilo. Epäilykset olisivat haihtuneet häntä katsellessa. Mutta nyt—Eih! Mihin sotkeentuvat aatokseni taas? Kolmas ryyppy! Juodaan, miehet, niin kauvan kuin pullossa riittää.

MIKKO. En ole tuntenut epäilystä minkäänlaista, enkä tuskaa liioin. Sinua ne vaan vaivaavat, Topra.—Kunnari kun tulisi pitämään meille iloa. Äkin ne hälvenisivät.

TOPRA-HEIKKI. Minullako epäilyksiä? Ettäkö minä olisin teitä arempi? Häpiä vähän! Olisiko teissä ollut kuntoa ryhtyä koko toimeen ilman minua?

MIKKO. No, enhän minä sitä väitäkään. Mitä sinä nyt taas semmoisia?
Nostat riitaa aivan suotta.

TOPRA-HEIKKI. Ja mitä varten minulla tunnonvaivoja olisi? Mitä varten, minä kysyn?

MIKKO. Herra Jumala, eihän tässä ole tunnonvaivoista puhuttukaan.
Onkosta, Antti?

TOPRA-HEIKKI. Minä kysyn teiltä, mitä varten minulla olisi tunnonvaivoja? Mitä pahaa olen tehnyt, jota pitäisi minun katua? Vai sekö, mielestänne, olisi niin suuri synti, että tahdoin auttaa köyhiä ja kurjia? Niitä, jotka kärsivät vääryyttä, joita maan mahtavat ahdistavat ja polkevat. Oliko se synti, minä kysyn? Vastatkaa!

TOPRA-HEIKKI. Meillä on sota, ymmärrättekö? Oikea rehellinen sota, niinkuin sen olen teille tuhannen kertaa selittänyt. Niin kauvan ei vielä sotaa ole kuin yhdeltä puolen vaan tapellaan, mutta kun toiset rupeavat puolustamaan itseänsä ja lyövät takaisin, silloin on sota syttynyt. Vaan ne ensimmäiset sodan alkoivat, eikä jälkimmäiset, ymmärrättekös nyt?

TOPRA-HEIKKI. Mitä syytä meillä sitten olis tunnonvaivoihin, hölmöt? Huomaatteko jo, kuinka lapsellisia te vielä olette? Ei uskoisi, aikamiehistä. Oikein naurattaa.—Ja maistetaanpas sen päälle.

TOPRA-HEIKKI. Kun meiltä riistetään hikemme ja vaivamme hedelmät, niin otamme ne koreasti takaisin. Se on oikeus ja kohtuus. Kun meitä lyödään, niin lyömme takaisin. Ja kun vaara uhkaa, niin annamme tulta.—

SILJA. Toisin neuvotaan Jumalan sanassa. »Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat. Ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat.»

TOPRA-HEIKKI. Tuo ei kuulu tähän. Ei ensinkään. Mutta toisen kohdan minä tiedän raamatusta joka meille sopii: »Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!»

TOPRA-HEIKKI. Jaaran ääni, niin totta kuin tässä istun. Jaaran ääni.
Kolkkona ja kumeana kuin haudan syvyydestä, mutta Jaaran ääni.

MATLENA. Ja minä sinulle vakuutan, että korvasi pettivät. Elä tarkkaa noin, mielesi siitä alkaa harhaella.

MATLENA. Voi, elä mene. Ei siellä ole mitään. Puhellaan muista asioista, että unohtuu pois.

TOPRA-HEIKKI. Hiljaa! Vaiti!—Ovatko helvetin portit jääneet auki, kun kuolleet pääsevät meitä kiusaamaan?

TOPRA-HEIKKI. Pysy siellä, jossa olet, jätä elävät rauhaan! Mitä sinä meistä? Eikö siinä kylläksi, että maailma meitä ahdistaa? Vieläkö kuolleetkin nousevat yhteen liittoon?

MATLENA. Topra, rakas ystäväni, rauhoitu. Usko minua, tuo on vaan sairautta, tyhjää hourausta. Ei kuulu mitään ääniä, turhaa luuloa se vaan on. Näes, me olemme kaikki täällä, Mikko, Antti, Silja, minä. Tunnethan sinä meidät?

MATLENA. Emme yhtikäs mitään. Kun rauhoitut, niin ne katoovat sinunkin korvistasi.

TOPRA-HEIKKI. Tule esiin sitten. Asetta, kirves tänne! En pelkää, tappelen vaikka viimeiseen veripisaraan asti. Ota avuksesi hornan pedot ja itse pääperkeleet lisäksi. En pelkää sittenkään. Kirves, kirves tänne!

MATLENA. Läksi. Pakoon läksi. Ei ole mitään enää. Nyt pääsit rauhaan. Tule levolle. Tänne penkille. Silja antaa tyynyn. Tule! Ei ole mitään enää. Se pakeni pois.

TOPRA-HEIKKI. Lieneekö ollutkaan. Mielenhouretta vaan. Henget eivät puhu. Eivätkä ne täällä meidän keskellämme liiku. Ei ole mitään luonnotonta, vaikka jotkut niin luulevat. Taika-uskoa se vaan on. Taikka mielenhouretta niinkuin minulla. Ei henget meitä vihaa eikä härnää. Toisessa maailmassa ne ovat.—Juopa syvä välillä. Ei voi tulla sieltä tänne.

MIKKO. Nyt hän puhuu järkevästi. Jumalan kiitos, että meni ohitse.
Rupesi tekemään jo pahaa minullekin.

MATLENA. Kas tässä sinun kelpaa maata. Nuttuni panin alle, että on pehmoisempi. Tule nyt Topra!

MATLENA. Istun toki (asettuu jakkaralle). Tässä näin, ihan likellä, Enkä paikaltani hievahda. Ole vaan rauhassa,

TOPRA-HEIKKI. Laske kätesi tänne korvalleni. Noin, nyt on hyvä. Nyt ei kuulu mitään.—Kumma että löi niin heikoksi miehen. Että kuulee olemattomia ääniä. Ei se muuta ollut kuin heikkoutta, luonnon heikkoutta.

ANTTI. Niin, eihän sitä ihmetellä sovi. Mieskin on ihminen, vaikka olkoon kuinka väkevä.

TOPRA-HEIKKI. Tähän saakka en vielä ole säikkynyt enkä pelkoa tuntenut. Mutta jopa nousivat ihokarvat yksin pystyyn ja kylmä hiki vieläkin valuu pitkin ruumista… Oli niin outoa ja luonnotonta, sehän sen teki.

ANTTI. Elä puhele enää, vaan koeta nukkua.—Ollaan kaikki hiljaa, että hän saa unta (muuttaa Siljan luokse).

TOPRA-HEIKKI. Siitä minulla vaan on paha mieli, että ennätti Ville kuolla. Se meni nyt niinkuin turhaan kaikki. Vaikka onhan niitä muita jäljellä. Paljonkin muita.

MATLENA. Nuku nyt, nuku! Heitä pois mielestäsi nuo asiat. Meillä on aikaa miettiä niitä sittenkin taas, kun heräät.

TOPRA-HEIKKI. Sinä, Matlena! Oma tyttöni!—Kultanuppuni!—Pidätkö sinä minusta nytkin vielä? Vaikka olen tänlainen—pahantekijä.

MATLENA. Minun silmissäni olet kuitenkin hyvä, parhain kaikista. Mutta nyt et saa virkkaa enää mitään. Et ainoata sanaa.

SILJA (puoliääneen Antille). Eiväthän kaikki voi olla rikkaita, toisten täytyy olla köyhiä, sen on Jumala viisaudessaan niin määrännyt… Ja itsekunkin tulee kantaa ristinsä kärsivällisyydellä, eikä soimata Herran töitä, jos kohta niitä ei ymmärräkään. Ollaan uskolliset kuolemaan saakka, kyllä ne sitten aikanaan kaikki selviävät.

ANTTI (samoin puoliääneen). Ei köyhyys taivaasen auta. Sen ainakin kokemus näyttää.

SILJA. Kyllä, kun vaan iloisella ja nöyrällä mielellä taipuu kärsimisen alle. Luulen että silloin jo täälläkin annetaan joskus tuntea taivaan esimakua.

MIKKO. Voisit tuota kumminkin sanoa. Minulle tahtoo nousta niin pahoja aavistuksia…

MAIJU (tulee juosten sisään). Äiti, äiti! Kiiltonappisia herroja! Kahdella hevosella. Ajavat täyttä laukkaa tänne… Kas, johan ne ovat kaikki täällä…

MATLENA. Elä säikähdä. Meidän täytyy joutua pois metsään. Nouse pian ylös.

TOPRA-HEIKKI. Levollisia kaikki! Ei mitään hätää. Jättäkää minun huostaani. Suut kiinni, te muut. Mikko, muista! (Vallesmanni, siltavouti, jahtivouti ja kaksi renkiä tulevat. Rengit pysähtyvät ovelle.)

TOPRA-HEIKKI. Jumal'antakoon hyvää iltaa, Herrat kun ovat lähteneet oikein miehissä liikkeelle. Susiako ajetaan, koska jahtivouti on matkassa?… Istukaa, hyvät herrat, istukaa! Sohvat tässä talossa ovat vähän kovia, ei ole pantu resooria, mutta ehkä nuilla passaa pikkuisen levähtää yhtä kaikki… Ellette pelkää, että tarttuu täitä vaatteihinne?

TOPRA-HEIKKI. Haltijana? Minä? Kas, kuinka herra vallesmanni on leikkisä. Tuommoiset kauniit, kiiltävät napit nutussa ja kysyy sentään, jos minä olen hänen haltijansa… Vai liekö minua tosiaan niin ylennetty virassa? Mitä?… Ei tuo suotta olisi. Kyllä reuhkasin valtion työssä kaiken kevättä ja kesää, että kannattaisi vainen. Vaatteenikin kulutin, ettei ole kuin ryysyt jäljellä. Nähkääs tätä! Siinä riekale riekaletta korville lyö… On se vähän kummallista sittekin. Saman isännän palveluksessa toisen nuttu noin kaunistuu, toisen käy tämmöiseksi… Kuka osaa selittää syyn? Minun järkeni ei pysty.

SILTAVOUTI. Osaatkos selittää, miksi toiset nousevat mäkeä ylös, toiset taas laskevat mäkeä alas että hurajaa?

VALLESMANNI. Emme ole tulleet tänne suuta pieksämään, vaan viran puolesta, niinkuin tiedätte. Siltavouti ottaa paperit esille ja pitää protokollaa. Toimitus alkaa. Muistutan kaikkia läsnä-olevia vastaamaan kysymyksiini suoraan ja kiertelemättä. Ilveilyt jättäkää sikseen, ne eivät teitä pitkälle auta.

TOPRA-HEIKKI. Siis kysyttiin meiltä jo aluksi, kuka tässä on haltijana. Vastaus: köyhän majassa on haltijana ensimmäinen paras herra, joka sisään astuu. Pöydän luokse hän marssii kohta suoraa päätä ja on sitten kuin isäntä ainakin. Mutta köyhä kun tulee herrastaloon, niin huutia tietäköön. Alimmalle portaalle saa pysähtyä, taikka huoneesen jos lasketaan, niin tuonne kynnyksen eteen—

MATLENA. Matlena minä olen. Mehtolan Matlena, Savion kylästä, Kuopion pitäjää. Tuo, joka uunin luona seisoo, on veljeni, Mikko. Ja tämä tässä on Topra-Heikki, Pohjanmaalta. Tuli viime talvena tänne rautatientyöhön ja on kerrassa mies semmoinen, ettei hänen vertaistaan monta olekaan. Antaisi toiselle vaikka silmän päästään. Kysykää keneltä hyvänsä, niin saatte kuulla.

MATLENA. Työhönkin pystyy, jos mihin. Eikä surkeile voimiaan, on aina ensimmäinen ja viimeinen. Siinä häntä mainitaan vallan ihmeenä, ja sen vuoksi kait' hänelle on annettukin nimi Topra-Heikki, ei hän Topra ole, papinkirjassa—

VALLESMANNI. Missä olette viettäneet nämä viimeiset päivät? Vastatkaa ensin te, Vaaranen.

ANTTI. Keskiviikkona läksimme Matlenan kanssa näitä hakemaan, Mikkoa ja
Topraa. Lauvantai-iltana ne löysimme Suonenjoelta.

TOPRA-HEIKKI. Kotkakallion juurelta, valkean äärestä. Vieläkö pitää tarkemmin selittää?

TOPRA-HEIKKI. Yhtä varmaan kuin te haudoitte itseänne lämpimässä sängyssä höyhentyynyillä.

TOPRA-HEIKKI. Saako tietää, mitä tämä tutkiminen oikeastaan merkitsee? Mistä meitä epäillään? Mistä syytetään? Sanoo hänet kerrassaan suoraan, ilman verukkeita ja kiertelemisiä.

VALLESMANNI. Teitä epäillään syyllisiksi murhapolttoon, varkauteen ja murhaan.

TOPRA-HEIKKI. Todistuksia! Todistuksia vaaditaan, ennenkuin miestä vangitaan. Tunnetaan mekin tapojanne sen verran. Noh, joutuun, te lainvalvojat ja hyvän järjestyksen ylläpitäjät! Millä näytätte toteen, että olemme tehneet kaiken tuon?

VALLESMANNI. Mies, joka löydettiin murhattuna, kävi yöllä minua tavoittamassa. Rengit, tomppelit eivät tulleet minulle ilmoittamaan, mutta—.

TOPRA-HEIKKI. Antoivat teidän nukkua rauhassa peittojen alla. Siinä tekivät pahasti. Nyt jäi koko asia peittoon.

VALLESMANNI. Eipähän jäänyt. Elä ilku vielä! Hän oli puhunut tuvassa siksi paljon, että sinut otamme kiinni kaikessa tapauksessa. Ymmärrätkös? Vai pitääkö yhä selvemmästi puhua?

MATLENA. Armoa, herra vallesmanni, elkää tehkö häntä onnettomaksi. Antakaa hänen olla vapaana, me lähdemme Amerikkaan yhdessä, ijäksi päiviksi pois koko maasta, ei tarvise peljätä, meistä ei ole haittaa kenellekään. Kuulkaa minua, hyvät herrat! Mitä hyötyä siitä on, jos panette hänet linnaan, ei hän muuta kuin paatuu siellä ja kovettuu, ja sitten kun pääsee vapaaksi, hän ehkä todenperästä on paha, jota hän ei nyt ole, jos häntä oikein tuntisitte—

MATLENA. Vaikka hän kyllä on rajuluontoinen ja kiivas, varsinkin nyt, kun rautatiellä työt lopetettiin ja miehet jäivät leivättömiksi eikä minkäänlaista ansion toivoa koko talvena. Onko kumma, jos silloin meneekin sekaisin pää, ettei enää voi hillitä luontoansa. Menkää itseenne, hyvä herra, jos teiltä äkkiä otettaisiin virka pois ja te joutuisitte mieron tielle, eiköhän kävisi mieli karvaaksi. Tulee silloin sanoneeksi ja tehneeksi, jota ei ajattelekaan ja jota jäljestäpäin kyllä katuu—

MATLENA. Täytyyhän ihmisten antaa anteeksi toisilleen, antaa Jumalakin anteeksi ja armahtaa ja auttaa, ei pane kuormaa kuorman päälle eikä paina yhä alemmaksi. Mitä suurempi syntinen, sitä enemmän Jumala rakastaa ja holhoo ja hoitaa, tehkää samoin, hyvä herra, sen Jumala teille palkitsee viimeisenä tuomiopäivänä, ellei ennen—

VALLESMANNI. Jo riittää, jo riittää, minä sanon! Ihme, kumma, ettei pidä saaman tottelemaan.

TOPRA-HEIKKI. Puhu seinälle tuossa! Siitä ehkä ennemmin löydät sydäntä, kuin tuommoisen virkanutun alta.

VALLESMANNI. Tämän lompakon löysimme metsästä. Mihinkä on joutunut sisältö?

TOPRA-HEIKKI. Tehkää hyvin! Tässä molemmat ketarani. Asettakaa vihkisormukset paikoilleen. Missä pappi, että lukisi siunauksen.

SILTAVOUTI. Kyllä me sinut papittelemme.—Mutta sitä on huikari, yhtäkaikki. En mokomaa ole ennen tavannut.

MATLENA. Minut kiinni myös! Raudat käsiin niinkuin hänellekin. Kuuletteko! Minä tahdon seurata häntä. Viekää meidät molemmat. Hän on mieheni, Jumalan edessä. Jotka Jumala on yhteen luonut, ei niitä pidä ihmisten eroittaa. Onhan teillä rautoja vielä? Tuokaa! Tuokaa pian!

VALLESMANNI. Tunnustatteko itsenne syylliseksi samoihin rikoksiin?
Murhaan, murhapolttoon, varkauteen?

MATLENA. Miks'ette voi? Yhtä hyvin kuin hänenkin. Sanoinhan teille jo, että olen hänen vaimonsa, samaa sielua, samaa ruumista. Ettekö tiedä, meidän tulee jakaa kaikki, surut ja murheet, vaivat ja vastukset—

TOPRA-HEIKKI. Elä heitä rukoile, turhaa se on. Tule tänne, että saamme puhella vielä viimeisen kerran,—istumme tähän—kirjoitelkaa sitä rotokollaanne siellä sen aikaa.

VALLESMANNI. Antakaa suora vastaus. Kieltäminen ei teitä hyödytä, asiasta otetaan selvä kumminkin.

VALLESMANNI. Vaiti siksi kuin teiltä kysytään.—Antti Vaaranen, missä ovat Ruohomäen isännän rahat?

TOPRA-HEIKKI. Mitä, mitä?—Josko Antti tiesi? Miks'et vastaa, pöllö? Eihän sinulla ollut aavistustakaan. Minä ne pistin hänen taskuunsa, enkä tehnyt selkoa, ajoin hänet tiehensä, kun rupesi ällistelemään ja utelemaan. Sinä olit läsnä, Matlena. Eikö ole asia niinkuin kerroin?

MATLENA. Aivan niin, Antti on syytön. Metsässä olimme yhdessä koko ajan, ja luulimme näiden olevan tulipaloa sammuttamassa. Eikä hän olisi lähtenyt koko matkalle ilman minun houkutuksiani.

SILJA (hiljaa). Mutta arvasit sinä sen kumminkin. Puhu totuutta, elä kiertele.

TOPRA-HEIKKI. Mitä ne siellä supattavat. Eihän siinä ole arvelemista.
Selvä asia.

TOPRA-HEIKKI. Sen valehtelet, ruoja. Oletko sekaisin päästäsi, vai mikä sinut huilaa? Kun tapotahallaan menee tekemään itsensä onnettomaksi. Ja vallan suotta. Mieletön sinä olet, järkiään. En osaa muuta sanoa. Pöllö! Ethän sinä tiennyt mitään. Et, saakeli vie, tiennytkään. Mitä höpöttelet turhia? Mokoma vehnänen!

TOPRA-HEIKKI. Onko totta? Te häntä kehoititte siihen? Herra tule ja puserra! Sielullenneko luulitte sillä autuuden voittavanne?

MATLENA. Voi Silja, minkä teitte. Parhain keino saada häntä todenperästä pahantekijäksi.

TOPRA-HEIKKI. Ettekö ymmärrä sen vertaa? Minä kysyn, ettekö ymmärrä, missä tilassa hän on, kun sieltä palajaa. Kuka huolii vankina ollutta työhönsä semminkään? Kuka ottaa häntä huoneihinsa asumaan? Kuka pitää häntä enää ihmisenä? Kuka uskaltaa tulla likelle? Ettekö ymmärrä tätä kaikkea, ettekö—

TOPRA-HEIKKI. Ota sanasi takaisin. Kiellä! Sinä olit säikähdyksestä sekaisin—

VALLESMANNI (katseltuaan protokollaa). Hyvä on!—Ja nyt olemme sitten valmiit. Lähtekääpä matkaan kaikki kolme.

VALLESMANNI. Sinun ansioitasi tunnetaan sen verran ilman tutkimattakin.
Samoin kuin tämänkin miehen.

TOPRA-HEIKKI. Minun tähteni he vangitaan. Minä, kurja, olen heidät onnettomiksi tehnyt. Voi, ettei maa minua niellyt sitä ennen! Ettei salama iskenyt kuoliaaksi! Etten sitä aavistanut! Kovimman kosken olisin hakenut ja sinne hypännyt. Voi, kurjaa matoa, mikä olen!

TOPRA-HEIKKI. Mene pois! Elä tule likelle kirottua miestä! Pois, ettei onnettomuus sinuakin tapaa—

MATLENA. Syöksetkö minut luotasi nyt, viimeisellä hetkellä?—Semmoisetko jäähyväiset sinulta saan—?

TOPRA-HEIKKI. Mitäs välität minusta, jonka taivaskin on hyljännyt?—
Lähtekää, elkää viivytelkö enää!

MATLENA. Jumalan haltuun, Topra! Vielä yhdymme kerran. Ellei täällä, niin toisessa elämässä. Siellä ei eroiteta. Jumalan haltuun, Topra! Voi hyvin! Jumalan haltuun!

MATLENA. Hyvästi, veljeni! Lohduta Topraa. Pysykää yhdessä (vaipuu penkille).

VALLESMANNI. Miksi oikeus hänet katsoo. Aikaa ei voi niin määrätä, mutta vankeutta siitä teille tulee, ja Mehtolalle samoin. Topra-Heikki luultavasti tulee saamaan kuolemanrangaistuksen.

SILJA. Eläs vielä. Minua niin pyörryttää. Ajatukset hämmentyvät. Eläs mene, Antti.

MAIJU. Elkää jättäkö meitä, isä, meille tulee niin kovasti ikävä.
Kuuletteko, elkää jättäkö!

SILJA. Unta? Pahaa unta taikka hourausta?… Minä kun valvoin niin paljon Villen kanssa. Enkä ole syönyt moneen aikaan … niin kummako, jos heikkoudesta menee sekaisin… Kun pääsisin selviämään taas… On niin vaikeata tämä. Niin kovin vaikeata.

MAIJU. Isääkö linnaan? Äiti, isääkö linnaan? (Itkee.) En minä anna, en, en!… Voi, en minä anna… Nuoko herrat ne vievät?… Mitä varten?… Viekää muita, elkää isää. Hyvä, rakas herra, elkää viekö isää… Minä poimin teille marjoja ensi kesänä (polvilleen). Rakas Jumala taivaassa! Sano heille, etteivät saa viedä isää linnaan! Lähetä enkelit meitä suojelemaan. Rakas Jumala taivaassa, opeta minua rukoilemaan, että kuulisit ääntäni, etteivät veisi isää linnaan…

VALLESMANNI. Sehän se tulee tahallisesta murhasta. Muita suuria rikoksia kun vielä on lisäksi.

MATLENA. Nuori hän on, parhaassa voimassaan ja nyt jo päivät lopetetaan.
Ei ole ihmisillä enää sääliä eikä Jumalalla armoa.

ANTTI. Päästä irti, lapseni, ei se siitä parane kuitenkaan (irroittaa itsensä ja menee vallesmannin ia siltavoudin seurassa).

MAIJU (juoksee jonkun askeleen ovea kohti). Isä! Isä—! (Ovi paiskataan kiinni. Maiju saa vetotaudin ja kaatuu lattiaan.)

SILJA. Taivaallinen isä! Maiju, lapseni, mikä sinun on? (Kumartuu hänen ylitsensä.) Matlena, avuksi, hän kuolee.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SYLVI; KOVAN ONNEN LAPSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.