Title: Neidon ryöstö
Kolminäytöksinen huvinäytelmä
Author: Kaarle Halme
Release date: June 16, 2023 [eBook #70988]
Language: Finnish
Original publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1927
Credits: Tapio Riikonen
Kolminäytöksinen huvinäytelmä
Kirj.
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1927.
HANKALAN MATTI, isäntä.
EEVA-KAISA, emäntä.
JANNE, heidän poikansa.
ANNA, heidän tyttärensä.
TOURULAN ATTE.
SULAKAN ISÄNTÄ.
Hankalan arkiinpa kaikissa näytöksissä. Aika: nykyinen.
Hankalan Matti on vanhan ajan mies, joka on elänyt vain talolleen ja työlleen, kunnes, lasten tultua isoiksi, on ruvennut vähin aavistelemaan, että ilmassa liikkuu myös henkisen kehityksen harrastuksia. Hän huomaa itsestään ja emännästään, että he ovat eläneet aikansa liian yksipuolisesti. Toiminnan miehenä ja omavaltaisesti päättää hän korjata virheen, yrittämättä millään tavoin syventyä asioitten ytimeen. Eikä hän sitä osaisikaan, sillä ei hän ole tottunut ihmisten eikä asioitten ydinkohtia ajattelemaan. Itse hän on kolea luonne, joka ei hevin tajua hennompia mielialoja, mutta ei hän ole häijy eikä ilkeä. Päinvastoin on hän hyvinkin rehti ja oikeudenmukainen omalla yksiviivaisella ja itsekkäällä tavallaan. Syvempää huumorin tajua ei hänellä ole, mutta laskee sentään pientä leikkiä oikoisella tavallaan ja nauraa mielellään, mutta siinä naurussa ei ole mukana sydämellistä hilpeyttä, vaan pikemmin kailottavaa ylpeyden ja mahtavuuden ilmaisua, kuten turhan kova-äänisessä puhelussaankin. Hän on tottunut kulkemaan maailman läpi yksipuolisen tarmonsa ja ankaruutensa asein ja olisi tuiki mahdoton millekään muulle kehityksen tielle, ellei sattuisi joutumaan sellaiseen hämmästyttävään olotilaan, missä ei mikään voima auta ja oikeuskäsitteetkin kääntyvät häntä vastaan. Alkuperäisen vaiston avuin tajuaa hän heti iskun saatuaan, että hän on asiansa hävinnyt, mutta sen tunnustaminen ja uuden kannan muodostaminen tuottaa paljon kiemurtelua hänelle itselleen ja huolta ympäristölleen. Mutta kun hän huomaa entisen varmuutensa aivan kuin altaan luisuvan, omistaa hän uudet käsitykset rehellisesti ja vilpistelemättä, vaikka häntä kovin ujostuttaakin oma kohoamisensa uusille ja vähän oudoille asemapaikoille, joista hän ei näin äkkiä voi puhua muuten kuin kaartelemalla ja omahyväisyytensä varjossa. Tämän omaiset ymmärtävät ja asettavat sanansa sen mukaan. On sileäksi ajeltu, ei käytä enää kurkkupartaa eikä pitkää tukkaa. Ikä 60 v.
Eeva-Kaisa on koko olemukseltaan herttainen. On ollut nuoruudessaan toinen luonne, jonka väreily vieläkin joskus pilkistää sen painon alta, jota hän niin urhoollisesti ja kauniisti on miehensä valtikan varjossa kantanut. Hän on pieni ja laiha ja hänestä uhoo enemmän herkkää henkevyyttä kuin toimeliaisuutta. Ikä 50 v.
Janne on älykäs, leppoisa ja aina hyväntuulinen. Sanoessaan tarkoitettuja pistoksia ja sutkauksia, ei hän niitä korostele eikä tuo tarjottimella esille. Ne sukeltuvat kuin itsestään hänen hymyileviltä huuliltaan. Joskus käyttää hän kirpeätä kaksimielisyyttä lauseissaan, mutta pysyy aina maltillisena, eikä koskaan unohda kunnioitustaan isäänsä kohtaan. Liikkuu sirosti ja tekee näppärän vaatimattomasti tehtävänsä. Ikä 26 v.
Anna on iloinen ja huoleton, mutta toiminta kiertyy heti niin tiukasti hänen ympärilleen, että iloisuus pusertuu syrjään. Jäljelle jää herttaisuus ja sydämellisyys. Ikä 22 v.
Atte on rauhallinen miehevä mies, ystävällinen ja lyhytsanainen. Ikä 28 v.
Salakka on tasainen ja maltillinen. Ikä 35 v.
Näytelmä vaatii huoliteltua esitystä. Kellään ei ole tilaisuutta hutiloimiseen.
Iltapäivä juhannus-aattona.
EEVA-KAISA (hommailee senkin laatikoitten ääressä)
MATTI (tulee ulkoa, hitaasti ja mietteissään, kurkistaa asiattomasti akkunasta, pysähtyy katsomaan emännän askartelua ja menee sitten keinutuoliin istumaan.)
Tuota — tuota! Jaa—hah! Juu—huh!
EEVA-KAISA (sydämellinen nauru äänessä)
Joko jo — vaariseni? Muuttoikäväkö huokailuttaa?
MATTI (etsii piippunsa, jota katselee tutkien)
Älähän nyt hätäile, Eeva-Kaisa! Ei tässä vielä vaareja eikä muoreja olla, vaikka muutetaankin vanhusten kranttiin.
(Yrittää kohottaa mielialaansa.)
Saakuriako niillä kamareilla sitten tekisi, jollei niihin menisi asumaan. Mutta eipä talon hallitus silti tänne jää! Kyllä se seuraa meitä — vielä — vastaiseksi.
Kaipa jo minun puolestani voisi jäädäkin Jannelle. Olemmehan jo talon valjaissa olleet pitkän tovin.
MATTI (täyttelee piippuaan)
Jaa, jaa! Tovinpa kylläkin! Oli kai juuri näin juhannuksen alla, kun — kun — (äänekkäästi ja leikillisesti, vilkaistuaan Eeva-Kaisaan) — kun toin sinut täyttelemään noita samoja laatikoita, joita nyt tyhjentelet.
EEVA-KAISA (pysähtyy askartelussaan.)
Juhannuksen allako? Allapa tietenkin, hyvä mies, koska oli juuri juhannusaattona niinkuin nytkin.
Kas, kas! Kylläpä sinulla on visu pää muistamaan —
Tottahan nyt sen verran! Ja siitä on tänään täsmälleen kolmekymmentä vuotta.
MATTI (lystikkäästi)
Jaa, jaa! Räknäämään sinä olet aina ollut kuin paras puukhollari. Voi olla ehkä prikulleen kolmekymmentä vuotta. (Vähän surumielisesti.) Mutta suotta on noita pahuksia — noita ajan nystyröitä numeroihin panna! (Kohentaen ääntään.) Nehän ovat vain kuin lumikieppejä tukkoisella tiellä. Saakuri sellaiset periköön! Ikäkö muka vaivaisi meitä? Ohoh! Sinä olet mielestäni kahdenkolmatta vanha, niinkuin olit silloin —
EEVA-KAISA (nauraa hiljaisesti)
Tyttäremme Anna on jo kolmannellakolmatta.
MATTI (yrittää harmistua)
Älä puhu mitään kakaroista! Älä, hyvä ihminen! Me olimme täysiä ihmisiä ja remseitä kuin kirmailevat varsat. Minä olin kolmissakymmenissä — ja olen aina samassa —
EEVA-KAISA (ilakoiden)
Unohdat Jannen! Hän on nyt vuorolleen kohta siinä ijässä. Ja siksihän me teemme muuttoa vanhuksien puolelle, kun Janne meinaa hakea emännän taloon.
MATTI (kohottaa ääntään)
Kuules, Eeva-Kaisa! Saakuriko sinuun on mennyt, kun tuollaista lörpöttelet! Jos sinä et hyvällä suostu pysymään entiselläsi — kahdenkohnatta vanhana, niin saat olla emäntänä — vaikka sata vuotta vielä — että todellakin vähän vanhentuisit — ja viisastuisit. (Nousee kävelemään.) Vanhuuden tähdenkö minä muka talon antaisin Jannelle? Ee-hei! Ei sinne päinkään! Minä vain tahtoisin lystikseni vähän herrastella. Me rupeamme nyt katselemaan ympärillemme. Puolen vuosisataa olen tonkinut turpeita ja myllännyt multaa kuin myyrä, ottamatta osaa muuhun kuin omaan uurastamiseeni. Etkä sinäkään ole elämässäsi nähnyt muuta kuin lehmäsi, vasikkasi, kangaspuusi ja rukkisi. Näin me olemme eläneet, sillä näin meille opettivat heimoperu ja karu luonto. Nyt sanotaan kaikissa käänteissä, että me olemme kansalaisia, joilla on erinäisiä oikeuksia ja velvollisuuksia ja että me olemme valtakunta ja kansakunta ja yhteiskunta. No ne nyt mahtuvat kalloon, mutta sanotaan vielä paljon muuta, mistä meillä ei ole koettua tietoa eikä elettyä kokemusta. Kysy vain tyttäreltäsi tai pojaltasi, niin et ymmärrä heidän vastaustaan! Et ymmärrä! (Asettuu kiivaana keinutuoliin.) Mutta minä kysyn sinulta, eikö voi oppia ymmärtämään? Häh?
EEVA-KAISA (alistuvasti)
Sinä kyllä jo ymmärrät, koska osaat noin puhuakin. (Menee Matin viereen ja panee kätensä hänen käsivarrelleen.) Jos luulet, että meille on hyötyä joittenkin asioitten katselemisesta, niin ruvetkaamme sitten katselemaan!
No, näetkös! Heti sinä olet taas kahdenkolmatta ikäinen! Ja juuri niin pitää olla, sillä elämä on juossut meiltä karkuun. Sitä on otettava hännästä kiini ja lujasti. (Haparoi Eeva-Kaisan palmikkoa.) Noin! Muistatko, kuinka usein minä tartuin mielihyvin sinun paksuun palmikkoosi — mutta — missä ihmeessä sinun kourantäyteinen palmikkosi on —
EEVA-KAISA (hiljaisesti)
Ei sitä enää ole — — —
MATTI (hämillään)
Ei ole —?
Nämä vuodet ovat sen riipineet hiiren hännäksi.
MATTI (istuu hiljaa, rykäisee sitten, mutta vaikenee taas, ottaa sitten
Eeva-Kaisan käden, jota silittelee)
Näes nyt! Ääh! Saakuri sentään! Mitä minun pitikään sanoa? Niin! Se lentävä lempo — se elämä! Se on vilistänyt huomaamattamme omille teilleen ja jättänyt meidät nokka maata kohti tuijottamaan tätä Hankalan taloa. Mutta minä sanon, että Hankala ei enää meidän torhimisistamme parane. Mutta meitä itsiämme olisi vähän torhittava. Sen huomautit vallan ilmielävästi — kun — kun — (iloisemmin) — mutta älä välitä siitä — siitä hiirenhännästä! Naisethan käyttävät nyt samallaista tukkaa kuin miehet minun lapsuudessani. Samanlaista heiluvaa lauhaa. Hiirenhäntä poikki vain — ja siltä kohdalta olemme tarranneet elämää niskakarvoista — ja sitten tartumme sitä korvista ja koivista —
EEVA-KAISA (naurusuin)
Mitä sinä nyt hulluttelet! Sinähän puhut hassuja juttuja kuin ennen —
MATTI (ylimielisenä)
Juuri prikulleen kuin ennen! Sanoitpa sanan! Me olemme ihan entisellämme. Mutta emme katsele enää ainoastaan vaon pohjiin ja sakkasaaveihin, vaan ympärillemme. Käymme sinne, minne muutkin ihmiset. Näemme, kuulemme, opimme ja elämme kuin muutkin, mutta vaikenemme visusti. Emme puhu sanaakaan sokkoudestamme, etteivät ne nauraisi meille. Me katselemme kaupungit ja eduskunnat ja puolueet ja juhlat ja radiot ja kaikki yhteen myttyyn. Otamme selvän, näetkös, minne kuljetaan ja minnepäin valtakunnan viiri viittaa.
Meinaatko sinä, että —
Juuri vissisti meinaankin, että Hankalan haltiaväki rupee leiskumaan ruumiinsa ja sielunsa terveydeksi. Astukoon Janne talon ohjaksiin ja Anna — se sopii tyttölapselle — pysyköön meidän tarakassamme. (Naurahtaa hyväntuulisena.) Muutenhan ihmiset luulisivatkin meidän kuljeskelevan kihlamarkkina-matkoilla — vai — häh!
Koska maailman päivinä olet kaiken tämän myllerryksen päähäsi päntännyt? Sentähden kai oletkin ollut niin viisaan näköinen koko kevään.
No, no, no! Jätä silleen, viisastelija, ja mene hepeneittesi kimppuun! (Sytyttää tupakan, kun emäntä siirtyy entiseen työhönsä.) Viisaan näköinen! Hyh! Vihainen minä olen ollut. Kai sen tiedät, että minua ovat suututtaneet ne Tourulan Aten hommat meidän yhteismaamme suhteen, kun väeltä väkisin tahtoi Jokipartaan torpan myytäväksi tehtaalle. Mutta minä en meidän osaa myynyt, enkä myy!
Atte kuuluu myyneen ja saaneen vielä sähkövoiman talon koneisiin ja valaistuksiin.
Myyköön ja saakoon ja iloitkoon! Mutta mistä sai myymisen ramun sellainen nahjus? Mistä sai? (Nauraa.) Siitä kai, ettei kyennyt vastustamaan ostajan kärttymistä! Ei edes minun turvissani! Hyi, saakuri! Mutta olkoon omillaan! Sitä juttua en enää kieleni kärkeen päästä. Meillä ei ole enää yhteismaata ja se on sen lorun loppu. Välit selvinä siihen mieheen!
Atte on muuten hyvin kunnon poika ja asuu talonsa hyvin.
Siitä en sano mitään. Asiaton arvostelu ei kuulu minulle. Oli mikä oli! (Nousee.) Ja nyt menen sanomaan miehille, että lähtevät Juhannuslimojen hakuun.
Näinkö varhain?
On pitkä matka! Näes! Minä haetan ne Jokipartaan viidakosta. Tourulaanpa ei noudetakaan sieltä juhannuslehtoja. Mutta Hankalaan tuodaan, jos ei muun, niin lystin vuoksi.
JANNE (tulee vasemmalta)
MATTI (sanovinaan leikkisän riehakkaasti)
Eikös niin, Janne?
JANNE (empimättä)
No, oli menneeksi! Arvion kauppaan!
Näes, äitiseni! Taitaa olla reilu miehen alku, tuo Janne! Uskoo isäänsä! Jotakin vanhasta kansasta vielä elää. (Menee oikealle.)
Kas, kun isä oli taas entisellä leikkituulellaan! Minua jo onkin surettanut.
Mikä sitten?
Olen pelännyt, että jos isää ja äitiä ei miellytäkään — tai — niin — nuo uudet kamarit — ja —
— ja talon antaminen. Niin! Sitä minäkin olen pelännyt, mutta vallan suotta. Isää on vain harmittanut se Jokipartaan juttu.
JANNE (kävelee)
Se onkin riivatun ilkeä paikka, kun — niin juuri kun, kun!
Nii-in! Jos Atte jotakin ajattelee meidän Annasta, niin tyhmällä tapaa hän aikeensa on alottanut.
Luuleeko äiti, että isä panee pahasti vastaan? Nouseeko takajaloilleen?
Uskon, että kieltää kokonaan. Isä on Atteen niin myrtynyt, ettei halua edes puhuakaan hänestä. Sen kuulin äsken. Olen kovin pahoillani Annan vuoksi. Mikä sen Aten riivasikin siihen yhteismaan myöntiin?
JANNE (istuu keinuttelemaan)
No, helkkari! Se sähkövalo Annalle! Navetat ja maitokamarit ja kaikki nurkat täyteen valoa Annaa varten. Ei muka ennen voinut kosimaankaan tulla. Tänään se nyt meinaa kavuta Jokipartaan yli.
Älä nyt! Tänäänkö?
Niin sanoi aamulla, kun tapasimme tuolla moisiolla.
EEVA-KAISA (hätääntyneenä)
Voi, hyvänen aika! Jätänpä heti tämän hypistelyni —
No, ei nyt hätäillä! (Nauraa.) Pian kai äiti tuon laatikkonsa kiini työntää.
Mitä minä näistä! Eiväthän nämä karkaa, (Sukoilee tavaroita laatikkoon.) Mutta juhannusilo ehkä karkaa! Mitähän isä sanoo?
Mitä se auttaa, mitä isä sanoo! Anna ja Atte ovat asian jo päättäneet ja me pidämme heidän puoltaan. Sanomme juu, juu — ja jaa, jaa!
Me? Ole nyt! Mekö annamme Annalle myötäjäiset ja perintörahat? Ei, poika parka, meistä turvaa tule! Ja sitten vielä! Atessa ei ole miestä kiistan käyntiin.
Eiköhän sentään asian vuoksi, jota on kauan hautonut. Itsepäinen suomalainen hänkin on.
En usko! Astuu tiepuoleen heti, kun kuulee ensimmäisen risahduksen. Ja minua niin peloittaa Annan tähden. Vieläkö se jäi sinne uutiskamareihin häärimään? Taisi ruveta kukittelemaan siellä, koska ajoi minut tieheni?
JANNE (hymyilee)
Enkä sano! Uteliaisuus ei auta yhtään. (Vakavasti.) Mutta minä mielisin sanoa, että Atesta minulla on toinen käsitys kuin äidillä, vaikkei hän suulla suurentele. Lujaa maata on kantojen alla.
Eipä tässä pieni lujuus paljon paina. Tiedäthän miten taipumaton isä on, jos niikseen tulee.
Kyllä tiedän, mutta isä on viime aikoina vähän niinkuin muuttunut. Luulen, että hän kevään kuluessa on miettinyt yhtä ja toista — ja sanoi kerrankin, että antaa uusien tuulien vain puhallella, ei niistä hallan vaaroja tunnu uhoavan.
EEVA-KAISA (työntää laatikon kiinni)
Niin, Janne! Niin se kyllä on. Isä on muuttumaisillaan vähän toiseksi ja tahtoo kaikkeen tutustua. Sen kuulin äsken. Mutta onko hän niin muuttunut, että antaa Annan mennä Tourulaan — sitä epäilen. (Ryhtyy järjestelemään pikkutavaroita siellä täällä.)
JANNE (pyyhkii tukkaansa)
Sepä se! Antaa ehkä muitten ohjaksien roikkua, mutta omiansa pitelee sitä tiukemmalla. Niinkin voi olla.
Tietääkö Anna, että Atte aikoo tänään tulla kosimaan?
En minä ainakaan sanonut. Olisikohan pitänyt? Olisi kai pitänyt valmistaa isän vastahankaan —
EEVA-KAISA (akkunan luona)
Mutta tehdään se varovasti — hiljalleen — näkyy tulevan jo kuistille — hoh, hoh — olisipa nyt juhannus voinut mennä säyseemminkin —
No, no, äiti! Rauhoitu! Eihän vielä ole mitään tapahtunut.
ANNA (tulee oikealla rivakkana ja touhuisena)
Äiti hoi! Nyt saat tulla katsomaan kammareitasi! Minä en sano mitä siellä on, mutta siellä on pikkurikkisen näkemistä ja paljon, valtavan paljon kuulemista. Ja polskan minä tanssin äidin kanssa heti siunatuksi aluksi! Heipparallaa! (Kiepahtaa vähän äidin ympärillä.)
EEVA-KAISA (leppeästi ja naurunsekaisesti)
Menetkös siitä — touhupää. Jos isä näkee, niin saat ripsua.
Mitä kuultavaa siellä on? Onko pelitoosa, joka rimputtaa jatsia?
Voi sinua, poropeukalo! Tiedätkö mikä epeli on pääskynen? Tulkaa kuulemaan! Räystäitten ympäristö ihan kuhisee ja koko ilman täyttää sellainen viserrys, että ihminen vallan riemuun pakahtuu. No! Mennään jo!
Odota nyt siunaama! Annahan, että poltan pienen tupakan. Kyllähän ne pääskyset siellä mekastavat koko kesän. Harjoitelkoot nyt ensin!
ANNA (menee sohvaan istumaan)
On siellä muutakin! Nähtävääkin! Mutta en sano! — Oh, hoh! Kas! Tuntuukin mukavalta, kun saa vähän istahtaa. Jalat eivät tunnu ymmärtävän pääskysistä ja kehkeimmästä kesästä yhtään mitään! Oi, oi, jos nyt tulisi vieraita näkemään niitä kammareita! Sanon, että kyllä sietäisivät katselemisen.
EEVA-KAISA (asettuu tuolille pöydän ääreen)
Taitaapa tullakin vieraita. Janne kertoi.
No, nepä kreivin aikaan! Kuka tulee?
Tourulan Atte — aikoi —
Atteko — tänään?
Etkö tiennyt sitä?
Ee-en! Mihinkähän aikaan? Sanoiko sulle?
Sanoi — ehkä tulevansa — näin — näihin aikoihin — niin sopimattomaan aikaan kuin suinkin —
Vieraisiinko — vai —?
Ei kai juuri vieraisiinkaan — (arasti) — en luule isän kutsuneen.
Yksinkö tulee?
Niin kai — ellei tuo puhemiestä tullessaan. Saat kai sen tietää — kosimaan tulee — riiaamaan.
ANNA (huudahtaa hämmästyneenä)
Ai jee — (hetken kuluttua painokkaasti) — -peri!
JANNE (nauraa)
Älä pahastu, äiti! Ei Anna kiroile, mutta joskus kanakin kiekaisee, kun se on oikein iloissaan.
Mutta minäpä en olekaan iloissani!
EEVA-KAISA (yllätettynä)
No, ihme! Et sitten väiltäkään Tourulan Atesta? Vai et! (Toimekkaasti.)
Mutta suotta sentään pahastua kysyjälle! Pianpa hänestä selvitään!
Luulen, että isä ei huolisikaan hänestä vävykseen, eikä antaisi sinua
Tourulaan.
ANNA (ihmetellen)
Eikö huolisi — eikä antaisi — mikä vika Atessa sitten on?
JANNE (tekeytyy välinpitämättömäksi)
Mitäpä sellaista utelet miehestä, joka ei tunnu olevan sinun makuasi!
ANNA (kivahtaa)
Kuule, Janne! Menitkö sinä kosimaan Raution Helmiä ilman, että Helmi tiesi tulostasi?
Menin ja ajoin vielä Raution porttipieleen että tärähti.
ANNA (salpaantuneena)
Etkä saanut rukkasia?
En saanut, koska ensi pyhänä kuulutetaan — ainakin pappi lupasi.
ANNA (räiskähtäen)
Mutta Atte saa rasat — ja tikkurit — ja tumput — se on vissi se!
JANNE (vakavana)
Älähän nyt lähde laukkaamaan noin suin päin. Tämä asia on kiperämpi ja kovempi kuin veräjäpieli.
Minä olen kauan pelännyt ja surrut sinun puolestasi, kun olen luullut, että sinä pidät Atesta —
Niinhän minä pidänkin. Se on selvä asia! Mikä siinä surettaa?
Minä en ole hennonut sanoa sinulle, ennenkuin tuli pakko, että isä kai vastustaa — eikä hyväksy Attea —
Niin! On hyvin luultavaa, että isä kykenee yksinkin hoitelemaan asian kielteiset puolet. Et tee viisaasti, jos rupeat leikittelemään vakavassa asiassa. Isä osaa yksinkin panna peen eteen.
ANNA (katsellen kumpaistakin)
Mitä tämä on? Leikkiäkö vai totta? Tarkoitatteko te, että isä —
Me emme tiedä varmasti, mutta ainakin minä pelkään, että isä tulee antamaan Atelle pikaisen lähdön — ja sentähden halusin valmistaa sinua, ettei isku yllättäisi. Taisit äsken puhella vain piloja —
ANNA (kiihkeästi)
Tietysti piloja! Ehkä Atte juuri siksi tuleekin tietämättäni, kun on otaksunut minun tuntevan isän vastahakoisuuden — tai — kuka sanoo, että Atte siitä tietää mitään?
Kaipa hän muistaa, kuinka isä myrtyi hänelle siitä Jokipartaan asiasta.
Miksi Atte ei olisi saanut omaa osuuttansa myödä?
Miksikä ei! Kylläpä saikin — ja myikin, mutta hinta putosi — ainakin meidän osuudelle — ja hyvien välien silta katkesi.
Oletko sinäkin Atelle vihanen?
En ole. Minä ymmärrän miten suuren arvon Atte pani sähkövoimalle, jota ei mitenkään muuten olisi saanut. Sinun tähtesi oli Atte päättänyt hankkia sähkövalon, vaikka se maksaisi koko Jokipartaan osuuden. Ja hän teki oikein — minun mielestäni.
Niin minunkin mielestäni. Olen aavistanut Aten syyt, mutta hyvä oli että sanoit.
JANNE (leikkisesti)
Oli sanottava, kun tässä meinattiin ruveta kiekuilemaan. Atte itse ei paljoja sanele eikä tekojaan julistele. Ei edes erehdyksiäänkään puolustele.
ANNA (painaa päänsä, tuntien tappion)
Ja — ja isän mielestä — ei Atte menetellyt oikein? Niinkö?
Niinhän isä on sanonut.
ANNA (kiinteämmin)
Ja minun mielestäni ei isä menettele oikein, jos siitä syystä tuottaa
Atelle ja minulle ikävyyksiä.
EEVA-KAISA (lohdutellen)
Kuka takaa vaikkei tahtoisikaan. Äsken hän puheli minulle kaikenlaisista tuumistaan ja siitä, että on tullut jäätyä vähän jäljelle yhdessä ja toisessa kohdin. Katsellaanpa nyt ja pysytään vain rauhallisina!
Oikein, äiti! Rauhallisina on pysyttävä — tuli mitä tuli. Suotta on etukäteen maalata sorkkajalkaa seinälle.
ANNA (lujasti)
En minä maalaa enkä piirusta, mutta sen sanon, että olen laillisessa ijässä ja päätän itse asioistani — tällaisista elämän asioista.
Niin, niin, lapseni! Sydämeni sanoo, että olet oikeassa, mutta älä kuitenkaan sano sitä isälle! Älä ainakaan nyt yhteen öläkkään! Mietitään sitten — myöhemmin!
Minun mielestäni on paras, että me lapset pysymme poissa ja annamme
Aten hoitaa asiansa isän ja äidin kanssa —
Olkaapas hiljaa! Sieltä kuuluu juttelua kartanolta!
JANNE (menee akkunan luo)
No, vissisti! Siinähän se poika jo onkin — juttelee isän kanssa.
EEVA-KAISA (nousee)
Oi, voi, kuinka sydämeni pampattaa!
ANNA (nousee)
Äiti kulta! Minä lupaan sinulle, etten poikkinaista sanaa sano, vaikka mitä tapahtuisi. (Syleilee äitiä iloisena.) Menemme Jannen kanssa sinun kukkaiskammariisi ja tanssimme neekeri-koputusta juhlan kunniaksi.
Eikös se Atte —! Kuinka pääsikin veräjälle niin vähin äänin? Se on tullut uudella autollaan. Onpa siivo kone' Ei ole pyrissyt eikä pörissyt!
ANNA (ryntää akkunaan)
Älä nyt! Onko se ostanut auton? No, voi minun päiviäni! Äiti! Tule katsomaan!
Ei, ei! Minun täytyy mennä pyytämään vierasta sisään. Kuka sen isän tietää — (Menee oikealle.)
Katso nyt, Janne! Kuka tuo toinen mies on! Eihän Atte vain ole ottanut puhemiestä kelkkaansa! Sepä nyt olisi —!
Eikö mitä! Sehän on Aten serkku, Sulakan isäntä. On vieraissa Tourulassa. Mitä me nyt teemme? Olisi mentävä vieraita vastaan ja olisi pysyttävä piilossa — (Katsoo Annaa.)
ANNA (kiihkeästi)
Jos me nyt hyökkäämme tuohon rykelmään, niin ei Aten kosimisesta tule mitään. Kuka nyt kirkkokansan kesken? Ei ainakaan Atte!
JANNE (toimekkaasti)
No, livistetään sitten hyvän sään aikana! Tule! (Menevät nopeasti vasemmalle.)
EEVA-KAISA (avaa oven hetken kuluttua)
Pyydän vieraita käymään sisään! Tehkää hyvin!
Kiitoksia vain — ja hyvä päivä kynnyksen yli!
Kiitoksia! Hyvää päivää taloon!
EEVA-KAISA (kaikkien tultua)
Olkaa tervetulleet ja käykää istumaan!
MATTI (rykäisee)
Niin — hm — painetaanpa puuta! (Ottaa senkiltä tupakkavehkeet ja vie sohvapöydälle, asettuen keinutuoliin.) Tässä olisi — vieraille —
SULAKKA (asettuu sohvapöydän viereiselle tuolille)
Arvaamme, että talossa on yhtä jos toistakin touhua näin juhlan suulla, joten emme oikeastaan ole saapuneet erikoisessa vierastimismielessä —
No, no — tupakka sentään pahimman kiireen tappamiseksi!
Käy nyt tuonne sohvaan, Atte! Mitäpä siihen akkunapieleen pysäyt.
ATTE (istuu akkunanpieleiselle tuolille)
Minä kiitän! Hyvähän tässä.
EEVA-KAISA (menee senkin viereiselle tuolille)
Yksinkö nyt sieltä Sulakalta — eikö emäntä tällä kertaa —?
SULAKKA (leikkisesti)
No, kuinkas muuten! Täytyyhän niitä emäntiäkin tuuletella, mutta Tourulaan jäi, eikä edes terveisiä pannut matkaan, kun me vain lähdimme vähän tuota uutta autoa koettelemaan.
MATTI (välinpitämättömästi)
No, näkyypä kulkeneen ainakin tänne asti.
Niin — minähän sen kokkaa olin kääntelemässä. Poikkesimme tänne niinkuin asialliselle asialle. Ja — parasta kai avata asiavakka ilman jaaritteluja. Tuo Tourulan Atte on tullut kosiomiehenä tänne Hankalaan. Sanoo Annan kanssa sopineensa asiasta ja tuli nyt pyytämään Annan vanhempien suostumusta.
MATTI (nauraen ja lujaäänisesti)
No, saakuri! Oletko sinä Sulakka ruvennut puhemiehen ammattia harjoittamaan?
SULAKKA (levollisesti)
Olen täksi kerraksi. Aten puolesta kehtaa kyllä puhua. Tehän tunnette hänet poikasesta saakka ja tiedätte että Tourula kaipaa emäntää. Lähempiä selostuksia saatte niin pitkälle kuin haluatte.
Mutta minäpä en halua yhtään mitään. Pane sinä, Sulakka, vain saman tien asiavakkasi kansi kiinni ja kanna vakkasi pirtistä pihalle!
SULAKKA (ei ole ymmärtävinään)
Arvasinkin asian selväksi ilman muuta, kun kerran molemmin puolinen rakkaus kuuluu olleen tientekijänä.
Minkä helkutin tien? Mitä tietä sinä meinaat?
Sitä tietä, joka vie avioliittoon.
Jaahah! Sinä et näy ymmärtävän vähästä. Koetas nyt kuunnella! Meillä ei ole tytärtä Tourulaan vietäväksi. Ehkä joskus muulloin maailmassa, mutta ei minun aikanani. Meillä on yksi tytär, mutta se ei ole kasvanut Tourulaa varten.
SULAKKA (leppoisana)
No, nyt kai on pakko ymmärtää. Te siis kiellätte suostumuksenne?
Vissisti! Kiellän kuin kirveen silmään.
ATTE (hiukan uhkamielisesti)
Eikö sentään kysyttäisi Annan omaakin ajatusta?
MATTI (leveästi kailottaen)
Annanko? Sen turkastako tässä Annan ajatus meriteeraisi? Etkö jo äsken päässyt sen pulman perille, ettei Hankalasta naiteta tytärtä Tourulaan — tässä miespolvessa?
Koetetaanpa nyt rauhassa miettiä asiaa! Jos tässä tekisi tenää se
Jokipartaan myynti, niin —
MATTI (yhä pilailevammin)
Mitä sinä Tourulan kauppoja minuun sotket! En minä ole Tourulan vormyntäri! Myyköön vaikka maansa ja mantunsa! Mitä se minua liikuttaa.
No, jos se ei ole syynä, niin olisiko talossa jokin vika?
Kuka siitä on puhunut? Häh? Olen sanonut vain, ettei meiltä naida
Tourulaan tässä polvessa.
Syy on nähtävästi minussa. Minä en kelpaa
Kelpaat kai kenelle kelpaat — mutta meidän vävyksi ei sinusta ole. Sinä et sovi, jos tietää tahdot. Miehelle ei saa naiset naureskella, eikä toiset miehet ilkamoida. Ei ainakaan sille miehelle, joka nai meidän Annan! Jos ei mies ole riuska ja halkinainen, niin mikä se sitten on? Häh?
EEVA-KAISA (arasti)
Atte on kyllä kovin siivo, eikä häntä ole ajan virtaukset rienanneet —
Siivo ja kunnon mies voi olla, olematta silti kuin vahinko nurkassa. Selkärankaa pitää olla ja älykästä tarmoa. On pystyttävä jokaiseen peliin omakohtaisesti — muuten on kuin herraa pelkääväinen akka. Vaikka — kyllähän sellaisiakin ämmälaureja on, mutta ne eivät ole muijan tarpeessa. Noh! Suotta paasata siitä mitä on, mitä ei. Puhemies kai on älykäs ja ymmärtää yskän. Tämä asia ei tästä selvene.
Eipä näy selvenevän.
EEVA-KAISA (hätäisesti)
Tässä minäkin istun, enkä ajattele vieraanvaraa — (kiepahtaa nopeasti vasemmasta ovesta).
Isäntä ei näy panevan suurtakaan painoa pääasioille.
Soo! Sivuasioistako olen puhunut, mielestäsi?
Niin! Me tulimme tänne saattamaan päätökseen Aten ja Annan rakkausjuttua.
MATTI (topakasti)
Se juttu saa raueta — jos jotakin senlaatuista ovat kuvitelleet.
Entä — jos ei raukene?
Kuulkaas nyt, miehet! Minä en aio ruveta teidän kanssanne tässä unia selittelemään. Niitähän voi olla jos minkälaisia joillakin — keskellä päivääkin.
Luuleeko isäntä, että minun rakkauteni loppuu tähän nuhdesaarnaan?
Jos sinussa jotakin loppuu tai alkaa, on se sellaista, mikä ei liikuta minua. Minulta on kysytty ja minä olen vastannut.
ATTE (nousee)
Minä lähden kuta kuinkin piestynä tästä talosta — ja varmasti mulla olisi nyt häntä koipien välissä, jos olisi häntä. — Hyvästi, isäntä! En kanna kaunaa teille, kun olette Annan isä. Mutta sen sanon, että huonosti te tunnette minut — ettekä taida sen paremmin tuntea tytärtännekään. Hyvästi! (menee oikealta ulos).
SULAKKA (nousee)
Jaa, jaa! Eivät kai pidot parane, elleivät vieraat vähene. Minäkin lähden, mutta en sano teille kädestä pitäen hyvästiä enkä tervehdystä ennen kuin olette pyytänyt Attea sopimaan kanssanne.
Mistä helkutista — sopimaan?
Aiheettomista syytöksistä, joita kolistelitte hänen niskaansa kuin perunanelikosta ikään. Ja sitten vielä! En tahtoisi teitä neuvoa, vanhaa miestä, mutta en voi olla sanomatta, että te nyt istutte kuin veräjän takana jossakin korpiloukossa, ettekä pysty kiipeämään yli. Sanon talolle hyvästit! (menee nopeasti ulos).
MATTI (ei ehdi hämmästykseltään huutamaan ennen kuin oven sulkeuduttua)
Vanha? Itse voit olla vanha — sinä harakka! (Aikoo nousta, mutta palaakin nolona tuijottamaan eteensä.) Veräjä! — Hm, hm! Veräjän takana!
(Autotorven ääni kuuluu ulkoa.)
Väliverho
Samana päivänä vähän myöhemmin.
ANNA (istuu keinutuolissa ompele käsissä, nostaen sen joskus helmastaan paria pistettä varten, käsien vaipuessa uudelleen alas. Näkyy, että varsinaisena työnään on miettiminen.)
EEVA-KAISA (tulee ulkoa hiljaisena ja surumielisenä)
Ne siellä limoja pystyttelevät. Haluaisitko määrätä jotakin niiden suhteen?
Pankoot miehet vain oman mielensä mukaan!
Olet aina ennen ollut mukana.
Ennen — niin.
EEVA-KAISA (avaa senkin laatikon ja asettuu tuolille sen eteen kajoamatta kuitenkaan mihinkään, katselee vain)
Silloinkin oli juhannus-aatto.
ANNA (katsoo äitiään)
Milloin?
Silloin — kun ensi kerran täyttelin tätä laatikkoa. Tämä on nyt kolmaskymmenes juhannusaatto siitä lukien. Niin, niin! Kaikki minä ne muistan.
Minäkin luulen muistavani tämän aaton pitkiä aikoja.
Niinpä kai. Milloin on elämä kirkasta, milloin harmaata. Päivemmällä tämä ilta kuitenkin lupaili parempaa — tavallista parempaa.
Äiti rakas! Luulen, että olet saanut kätkeä sydämeesi monta harmaata hetkeä. Mutta minä pyydän, älä välitä tästä! Minuahan tämä ensi sijassa koskee ja minä selviän tästä. Varmasti selviän — ellei Attea täällä suututettu niin sydänjuuria myöten, että — että ei enää välitä minustakaan.
Janne näkyi soutaneen äsken lahden yli. Menikö Tourulaan?
Meni hakemaan sieltä tarkempia tietoja, kun sinä et kerro asiasta muuta kuin isän kiellon.
Minua rupesi niin huimaamaan ja korvat alkoivat humista — silloin — isän puhuessa — ettei minusta ole kertojaksi.
Niin, min, äiti-kulta! Kyllä arvaan. Sinä et sellaista kestänyt. Ei puhuta siitä enää! Onkin vallan sivuseikka mitä isä kieltonsa lisäksi sanoi.
On kyllä niin. Kieltohan on pääasia, mutta — mutta —
ANNA (huokaisten)
Niin, niin! Siinä voi olla monta muttaa, mutta niiden muttien perille pääsemme heti, kun Janne palaa Tourulasta. Minun on koko syy! Miksi en pitänyt tarkemmasti varalta Aten lähtöä.
Millä sitä piti! Tulivat kuin ryöppy — ja samassa ryöpyssä lähtivät.
Sepä se. Auton torvi säikäytti minut suin päin pihalle — mutta silloin olivatkin jo tiessään.
EEVA-KAISA (hetken kuluttua hiljaisesti)
Kävisiköhän nyt niin, että — että Atte ei enää peräisi asiaansa?
Sellaista en ajattele, ellei ole vallan mahdottomia tapahtunut.
Entä, jos perää, niin mitä sinä sitten aiot tehdä?
Niin — sitä en tällä hetkellä osaa sanoa.
Minä en ollenkaan ymmärrä, kuinka päin tässä talossa sitten elämää jatketaan, jos isää ruvetaan vastustelemaan.
ANNA (nousee ja menee äidin luo ja hyväilee häntä, hellästi)
Voi äiti-riepuseni! Pikku riepuseni! Monesti kai on sellainen pelko mieltäsi ahdistanut, mutta minun tähteni se ei saa sitä tehdä. Jos minä jään kotia, niin minä en tule myrskyjä nostattamaan.
Herran tähden! Minne sinä menisit?
Älä nyt hätäile! En minnekään aio. Sanon vain, että jos kotona olen, niin en ole täällä riitojen jatkajana. Voit aivan rauhoittua tästä asiasta ja luottaa minuun kaikessa — mitä kohtalo sitten tuoneekin mukanaan.
Ei uskoisi, että olet niin rauhallinen ja viisas, vaikka olet aina ollut iloinen kuin peipponen. Minä en ole niin voimakas kuin sinä — vaikka — ehkä minä en ollut yhtä iloinenkaan — aikoinani. (Kuuntelee.) Vaietaan nyt. Sieltä tulee joku! Voi olla isä.
JANNE (tulee ulko-ovesta)
Huh! Kuuma tuli! Kuuma! Mutta sen vain sanon, että kilpa-soutaja minusta tulee. Uskotteko, että soudin lahden poikki seitsemässä minuutissa? Ette? No, niin! Venheessähän minä soudinkin.
No, tapasitko Aten?
Totta kai tapasin. (Menee taputtamaan äidin olkaa.) Ja hän lähetti äidille terveisiä ja pahoitteli kovin, ettei saanut hyvästi jätetyksi siinä lähtöhötäkässä. Lupasi parantaa tapansa vastedes.
Eikö Atte ollut kovin vihainen meille?
Ei sinnepäinkään! Sanoi vain toimekkaana, ettei niitä Annan tapaisia tyttöjä sovi noukkiakaan kuin marjoja mättäältä. Vakuutti vielä isäukon olleen oikeassa, kun sanoi, että muijajahdissa pitää olla riuskempi peli.
ANNA (menee sohvanurkkaan)
Noo — ei kai hän niin sanonut? Atte?
JANNE (nauraa)
Olet oikeassa! Atte ei kylläkään juttele erin riuskasti, mutta koko pakana se on toimimaan ja saamaan aikaan. Telefooni siellä kilisi ja kalisi, kun tulin kartanolle. Ja kun astuin isännän kamariin, niin jo mies istui pöydän ääressä kynä kourassa. Paitahihaisillaan oli ja töhersi kuin riivattu. (Kaivaa taskustaan kirjeen Annalle.) Ehkä hän sitä seikkaa pyytää anteeksi tässä kirjeessä.
ANNA (hypähtää ylös)
Kirje — minulle? Anna tänne! (Sieppaa kirjeen ja ryhtyy lukemaan.)
No, kuule, Janne! Ei Atte kai sitten aio heittää Annan asiaa silleen?
Sano!
JANNE (asettuu keinutuoliin tupakoimaan)
Onko äiti luullut Atesta sellaista? Atte ei heittele mitään. Mutta jos hänet heitetään ovesta ulos, niin uskon hänet sellaiseksi härkäpääksi, että palaa.
Enhän tiennyt mitä piti luulla sellaisen kohtauksen jälkeen.
Niin — se kuului olleen koko kirpeä, mutta Atte ei pakenekaan saunanlauteilta löylyn lyömänä. Siinä on mies, joka ei hevin unohda pääasiaa tällä kertaa — ja pääasia on Anna.
Mutta kyllä hän sitten talttua saa — ja odotella. Tunnethan isän.
Hm — jaah! Jaa, jaa! En osaa sanoa siihen mitään. Pitää miettiä. Mutta sen voin varmasti sanoa, että äiti saa olla rauhallinen kuin pääskysen muna pesässä. Mitään pahaa ei tule tapahtumaan enää, vaikka Atte kyntääkin sarkansa päähän asti.
Mitä sinä sellaisilla puheilla tarkoitat?
En mitään muuta kuin rauhoittaa äiti-muoria. En mitään muuta kuin sanoa, että Atte on mies, johon voi luottaa. Sitä ei ole tällä hetkellä unohdettava — eikä vastedeskään.
ANNA (käärii kirjeen kokoon ja pistää taskuunsa)
Hyvä on! Näin on hyvä!
No, oliko siinä anteeksipyyntö niistä paidan hihoista?
ANNA (menee äidin luo)
Ei! Mutta siinä oli sydämellisiä terveisiä äidille. Sellaisia terveisiä, että äidin tulee täst'edes aina hymyillä, kun ajattelee Attea ja minua. Muistatko, äiti? Aina hymyillä! Muista sinäkin Janne, että äidin pitää niin tehdä! Näes, äiti! Ehkä isäkin sitten oppii hymyilemään. Isä kyllä nauraa paljon, mutta ei hymyile koskaan.
Sinäpä sen sanoit! Kas — sitä en ole tullut ennen ajatelleeksi.
Tosiaankin! Isä ei koskaan hymyile.
En minä usko, että me vanhat ihmiset enää opimme mitään uusia asioita — vaikka kyllähän isä sanoo, että meidän pitäisi vielä vähän juoksahtaa ajan perässä — ja yritellä ymmärtää tätä nousevaakin polvea.
Onko isä siitä puhunut äidille oikein vakavissaan?
On — oikein tosissaan. Mutta minä vain en ymmärrä, millä tavoin tämä
Annan asia —
Älä nyt ajattele sitä! Älä päästä päähäsikään mitään ikävää minusta! Näethän, että minäkin olen iloinen! Minä olen niin iloinen, että, että — (polvistuu äidin viereen ja painaa itkien päänsä äidin helmaan.)
Anna kulta! Sinähän peloitat minua! Mikä sinun on?
JANNE (pyyhkii tuskastuneesti otsaansa)
Älä välitä, äiti! Annassa on vielä pikku-tyttöä. On usein sanonut, että häntä itkettää, kun äiti muuttaa sinne uudelle puolelle. Mutta ajattele nyt, Anna! Eihän tässä Amerikan matkasta ole kysymys. Ei rapakolle asti?
ANNA (nousee ja pakoittautuu rauhalliseksi)
Anna anteeksi, äiti! Minusta vain — tuntui yhtäkkiä niin hyvältä, että rupesi itkettämään. Älä ole pahoillasi, äiti! Ethän, rakas äiti? Olen aina sinun kiltti ja hyvä Annasi. (Suutelee äitiä otsalle.) Ja nyt menen kuistille vähän vilpaantumaan. (Katsoo ovella taakseen.) Ja — jutelkaa te jotakin hauskaa sillä aikaa! Puhele, Janne, äidille huvittavia asioita minun poissaollessani! (Menee ulos oikealle.)
No, kyllä minä puhelen kuin kaupparatsu. Ja jos se ei auta, niin rupean tanssimaan ristitikkua.
EEVA-KAISA (on katsellut Annaa koko ajan)
Miksi Annalla oli niin outo ilme kasvoillaan? Huomasitko? (Työntää laatikon kiini.) Mikä ihme tyttöön on mennyt?
Kyllähän äiti sen ymmärtää, että jännitys alkaa vähitellen laueta. Parasta on antaa hänen olla yksinään. Asia on sillä tavalla, että he ovat vakavasti kiintyneitä toisiinsa — ja ratkeaman uhka näytti peloittavalta. Sellainen käy nuoren tytön hermoille.
Mitä luulet, että Aten kirjeessä oli? Näin, että Annan silmät ensin tummenivat ja sitten alkoivat välkehtiä.
Ensin kai oli ikävää ja kaihoa ja sitten oli silkkaa iloa ja riemua.
Sellaisia kai ne rakkauskirjeet tavallisesti ovat, että
»Voi kun on ikävä ja voi kun on lysti että silmissä vesi kiehuu, kun kultani leiskuu mun mielessäni että hamehen helmat liehuu.»
Kaipa äiti sellaisia virsiä on kuullut. Jokaisella reen pankolla niitä laulellaan.
EEVA-KAISA (hyväntahtoisesti)
Sinä nyt olet! Koetat puhua minut pyörryksiin.
MATTI (tulee vasemmalta)
Eipä tänä juhannuksena paljon välitetä juhannuskoivuista. Miehet ovat pistelleet niitä mihin on sattunut. Joko sinäkin, Janne, olet tulossa pirtin istukkaaksi?
JANNE (nousee liikkeelle ja kurkistaa joskus akkunasta)
Meininki tässä kai jo käy akottumiseen päin. Mieli ei enää hyväile linnun laulupuita. Mutta tosiaankin! Kai mahtoivat jättää tien auki, että pääsee veräjästä pihalle — ja pihasta pellolle? Näkyypä pääsevän.
MATTI (on istunut keinutuoliin)
Kai siitä sinun liinukkasi läpi pääsee, jos pidät keskitietä. Aiotko huomenna käydä Rautialla?
Kyllähän siitä puhe oli, mutta taitaa jäädä jutuksi.
No? Miksi?
Kun ylihuomenna on sunnuntai — se kuuliaispäivä, niin eihän tuota joka päivä kehtaa ajella.
Minun mielestäni olisi mukavampaa olla ensimmäisenä kuuliaispyhänä käymättä. Ennen vanhaan pidettiin sellaista tapaa arvokkaana.
Käyhän se sellainenkin tapa. Rehvastelee vain muina miehinä ja luulee olevansa piilossa kuin jänis taniaisessa.
No, niin tai näin! Pääasia, että taloon saadaan pikapuoliin uusi hallitus. Onko Rautialla jo päätetty hääpäivästä?
Jaakonpäivän tietämästä puhelimme Rautian emännän kanssa.
Eikä sitä minun tietääkseni ole toisin sijoiteltu. Vakava meininki!
No, pidetään sitten kiini Jaakonpäivästä. Minä en pidä turhista vetkutuksista. — Minä puolestani kyllä teen selvän pelin heti pyhän jälkeen.
Minkälaisen pelin?
Selvän! Sanoinhan sen. Maanantaina tehdään talonkirjat. Astukoon Janne aisoihin ilman muuta. (Nauraa.) Olin minäkin isäntä jo ennen emännän tuloa — ja näkyipä tuota aikaa olleen tarpeeksi riiasteluun silti.
Sitä asiaa en kuurra enkä kaarra, vaikka toivommekin sekä Helmi että minä isän ja äidin ohjailua ainakin aluksi. Alku kuuluu tappavan.
MATTI (leveästi)
Ilman ohjailua minäkin tartuin isännyyteen — ja äitisi samoin emännyyteen — ja hetipä tässä pärjättiin. Itse on jokaisen oltava, mitä on! Saa tottua puntaroimaan tekonsa ja toimensa. Se se opettaa. (Nauraa.) Ja mikäpä siinä! Nykyajan nuorethan ovat itsetietoista väkeä. Olkoot omataitoisiaankin!
JANNE (iloisesti)
No, minkäpä sille sitten! Pystytään pois vain! Mutta taitaapa katseleminen tuntua teille molemmille aika oudolta — vaikka — se onneakin tuottaisi.
Mepä emme jääkään tänne katselemaan teidän touhujanne. Äiti ja minä lähdemme huvireisuille.
Soo! No, se on oikein! Kylläpä teillä molemmilla onkin syytä pieneen huvitteluun — kymmenvuotisten töitten jälkeen.
Miksi ei huvitteluunkin! Miksi ei! Mutta oikeastaan — syyt ovat syvemmällä.
Vai niin!
Niin! Näes! Hoetaan myötäänsä maailman edistyksestä, uudesta nousukaudesta ja ihmisten sivistyksestä — ja vaikka mistä. Vähempikin melu riittää huomauttamaan, että tässä ollaan niinkuin kelkasta pudonneita. Ja teistä moniaat puhuvat niin viisaasti ja tietäväisesti, että oikein pintaa karmii. Hyi, saakuri! Mutta mepä istummekin junavaunuun ja rupeamme kurkkailemaan ympärillemme.
Junavaunun akkuna ei vain taida olla tarpeeksi laaja tirkistysreikä.
Ei! Mutta juna kuljettelee meidät kaupunkeihin, maakuntajuhliin, karjan ja viljan koekeskuksiin ja sellaisiin paikkoihin, missä on nähtävää ja kuultavaa. Eikös tästä kaikesta saa, mielestäsi, ylimalkaista käsitystä siitä, missä kuljetaan ja mihin päin ollaan menossa? Häh?
Tavallisestihan ne elämän ulkonaiset puolet ovat hyvinkin näkyvillä maailman markkinoilla. Ja sitä varten ovat, että niitä katseltaisiin ja otettaisiin opiksi.
MATTI (katsoo hetken Jannea)
Sinä välttelet jotakin! Sohit kuin seipäällä! Mikä minun meiningissäni ei käy mielesi mukaan? Ammu pilkkuun, poika!
Sitä ylimalkaisuutta myöten olen yhtä mieltä isän kanssa.
Jahah! Saakuri! Taidat tähdätä jonnekin — johonkin maaliin, jota minä en näe — vai? Kauasko?
JANNE (seisahtuu isän lähelle)
En tähtää kauas — ulospäin. Mutta minä pidän maailman menon ja edistyksen tärkeimpänä kohtana meidän oman, sisäisen markkinakelpoisuutemme. Karjamme ja kalumme kai vähitellen kelpaavat, mutta keIpaammeko me itse?
MATTI (ymmällä)
No, pannahinenko meitä estäisi?
JANNE (hymyilee)
Pannahinenpa kai. Yhdenlainen yhtä ja toisenlainen toista. Mikä mitäkin. Sisäänpäin on vaikea katsella.
MATTI (avuttomasti)
Kuules, äiti! Nyt se saakuri taas puhuu sellaista, jota ei ymmärrä.
Janne kai tarkoittaa, että me kasvatamme hyviä varsoja ja vasikoita —
MATTI (keskeyttää äkkiä)
— mutta itse mullikoiinme töittemme keskessä! Niinkö?
EEVA-KAISA (arasti)
Minä vain luulin ymmärtäväni Jannen ajatuksen.
No, sano sitten niin, että minäkin ymmärrän!
Jos me tahdomme, että meillä on kaikkea maallista hyvää, niin pitää meidän myös tahtoa, että olemme — hyviä ihmisiä. Pitäisi kai meidän hoitaa sielujamme ainakin yhtä hyvin kuin viljojamme — ja kanssa-ihmisiämme ainakin yhtä vaalien kuin karjojanmme.
JANNE (hellästi)
Niin, äiti! Aika luikua siihen suuntaan ja — vieläpä — yhtä yksinkertaisestikin. Sellaisesta mielestä syntyy jotakin ihmisen ja ajan arvoista.
MATTI (kailottaen)
No, kuka saakuri nyt sitten on tässä teidän mielestänne kuin karjan susi? Häh? Kuka?
EEVA-KAISA (katselee käsiään helmassaan)
Ainakin minussa on paljon vikoja.
JANNE (katselee ulos ja vaikenee).
MATTI (on taisteluhaluisena odottanut vastausta, mutta kun sitä ei ilmene, ryhtyy nolona hommailemaan piippunsa kanssa).
ANNA (tulee hetken kuluttua ulkoa ja juoksahtaa suoraa päätä äidin luo, polvistuen hänen viereensä)
Älä ole minulle vihainen, äiti! Älä ole!
Lapsi kulta! Eihän ole mitään syytä olla sinulle vihoissa.
Mutta vaikka olisikin! Minä voin olla nurinkurinen joskus. Ja jos sellaiseksi tulen, niin säästä pahastumisesi! Säästätkö?
Säästänpä hyvinkin —
ANNA (nousee nopeasti)
Kiitos — rakas äiti! (Menee isän luo ja ojentaa empien kätensä.) Tahtoisin sanoa isälle, etten ole kevytmielinen enkä huimapäinen, mutta — minä rakastan Tourulan Attea. Etkö sinä voi sallia sitä?
MATTI (pahantuulisena)
En! Sitä minä en voi sallia. Sellaiset hulluttelut saat unohtaa!
En voi unohtaa onneani. Anna minun tulla onnelliseksi!
Varmasti annankin. Juuri siksi varjelen sinua onnettomuudelta.
Ajattele nyt, isä! Ajattele vielä!
Olen ajatellut. Tourulan Atte ei ole koskaan astuva meidän Annan tielle.
ANNA (pusertaa nopeasti veljensä kättä ja juoksee ulos).
MATTI (on katsahtanut äitiä, eikä huomaa Annan poistumista, etsii Annaa katseillaan)
Mitä se tuuliviiri nyt touhusi? Vaikka — mitäs niistä! Kakarat ovat kakaroita.
Ei Anna enää niin pahoin kakara ole — kahdenkolmatta ikäinen.
Kuulehan, äiti! Emmeköhän ole yhtä mieltä siitä, että naiset eivät koskaan miehisty. (Nauraa ylimielisesti, mutta nauru taittuu kuin naulaan, kun —)
ATTE (astuu reippaasti sisään ulko-ovesta).
MATTI (pysäyttää keinutuolinsa)
No? — Noh?
Hyvää iltaa!
EEVA-KAISA (nousee säikähtyneenä)
Jumala antakoon!
MATTI (nousee)
Jäikö äskeiseen aitaan rakoja vai —? — Mitä asioit?
ATTE (rauhallisena)
Tulin tuomaan tätä kirjettä isännälle. Voisin sanoa sen sisällön, mutta kun asia vaatii, että tutustutte siihen vasta minun lähdettyäni, niin jätän sen tuohon pöydälle. (Heittää kirjeen pöydälle.) Toivotan Annan rakkaalle äidille rauhallista juhannusta! (Menee nopeasti ulos.)
MATTI (kuohahtaa)
Mitä sakramenskatun saakurin ilvettä tämä on?
EEVA-KAISA (painuu tuoliin)
Minä aavistan jotain, joka kovin peloittaa.
JANNE (menee äidin luo)
Usko minua! Ei enää tapahdu mitään. Attehan meni jo.
Menihän se riivattu — mutta — (kuuntelee) — mitä melua sieltä kuuluu?
Mistä?
Portaista — ja nyt kartanolta — (Menee nopeasti akkunaan, jonne toisetkin rientävät.) Mitä? Eikö se ole Anna —?
Anna, Anna!
Suotta äiti huutaa — autohan kääntyy juuri portista —
MATTI (pudistaa nyrkkiään pihaan päin)
Surma! Surman syötävä —!
JANNE (taluttaa äidin sohvaan, kuiskaten)
Nyt on äidin muistettava kaikki, mitä Anna on sanonut. Ja myöskin, että
Atte toivotti äidille rauhallista juhannusta.
Voi minun päiviäni! (Pillahtaa lohduttavaan itkuun)
MATTI (kääntyy akkunasta kädet nyrkissä)
Horna ja helvetti — ja — ja — (kömpii keinutuoliin koetellen kurkkuaan kuin tukehtuisi.)
JANNE (sanoakseen jotain)
Ehkä Anna lähti vain huviajelulle — hänkin.
MATTI (hetken vaitiolon jälkeen)
Saamme nähdä. Avaa tuo paavin pulla ja lue se!
JANNE (avaa kirjeen ja lukee)
»Hankalan isännälle.
Oikein sanoitte, ettei mies saa istua kuin vahinko nurkassa kenenkään ilkuttavana. Kun tämän otin opikseni, niin muistin samalla, että Hankalan isäntä oli kerran menneisyydessä ryöstänyt Tourulan tyttären emännäkseen. Asiassa ei mielestäni ole mitään pahaa, mutta pistipä sentään päähäni tasoittaa tuo vanha velka. Vanha tarina neidon ryöstöstä tuntui kaipaavan kirkastamistakin, ettei kokonaan unohtuisi.
Kun tätä luette, olemme Annan kanssa jo vähintäin Rautian ristillä, ja siitä poikkeamme sille tielle, mikä enimmin sattuu meitä miellyttämään. Tervehtien
tuleva vävynne Atte Tourula.»
(Kääntelee kirjettä.)
Enempää tässä ei näy olevan, eikä tätä kai lisä parantaisikaan.
MATTI (lyö nyrkkinsä pöytään)
Roisto — ryöväri — rosvo!
EEVA-KAISA (on lopettanut itkunsa ja kuunnellut kirjettä kiintoisesti)
Älä, herran tähden, isä! Minun mielestäni kirje oli leppoisa.
JANNE (hyväntuulisesti)
Olihan se ryövärin kirjeeksi aika mukava. Minä pahoin pelkään, ettei se meidän isäntä kirjoittanut mitään sille Tourulan isännälle — silloin — mustassa menneisyydessä. Ihmiset taitavat sentään vähin erin muutella sisäisiä muotojaan.
MATTI (katsoo pitkään toista ja toista, mutta ei sano mitään, painaa vain lakin päähänsä ja lähtee ulko-ovea kohti, hitaasti kuin taakan painamana).
Väliverho
Seuraavan sunnuntain iltapäivä.
JANNE (istuu keinutuolissa ja lueskelee sanomalehteä).
EEVA-KAISA (tulee hiljaisena vasemmalta ja katseltuaan vähän ympärilleen, ottaa kirjahyllystä jonkin hartauskirjan ja asettuu sohvalle, avaa kirjan, mutta jää katselemaan eteensä).
Minulla ei ole mitään tärkeätä luettavaa, jos äiti haluaa keskustella.
En tiedä mitä haluan. En ainakaan viihtynyt siellä uudella puolella.
On tietysti outoa näin alussa.
Ei se ole yksin outoutta. Näes! Kun sinne muutettiin sellaisena riitaisena päivänä, niin sumentuu mieli vaikkei tahtoisikaan.
No, eihän oikeastaan kukaan riidellyt. Sanoithan ettei isä vielä eilenkään puhunut juuri mitään.
Ei puhunut eikä pukahtanut. Toissa ilta ja eilinen päivä olivat minulle kovin tuskallisia.
Entä tänään? Alkaako isä antaantua?
Eihän se enää tänään ole ollut ihan mykkänä. Mutta sentään! Minua siellä vain itketti. Tulin tänne.
Parasta onkin, että isäukko hautoo itsensä kyllin kypsäksi yksinäisyydessä.
Mitä sitten odotat isältä?
Täytyy kai isän vanhan Aatamin taittua. Ei kai hän kauan voi seistä ypöyksin kaikkia vastaan. Isä on hyvä mies, mutta ei hän ole tottunut juuri paljon panemaan arvoa niille, joitten kanssa on joutunut tekemisiin. Mutta sattuipa nyt tielle sellainen kallio, joka ei siirtynyt.
Atteako tarkoitat?
Attea juuri! Harva mies olisi sellaiseen pystynyt. Eivät kaikki kykene ryöväreiksi.
Oliko se nyt sittenkään oikein?
Ei! Oikein se ei ollut — ja kyllä Atte sitä punnitsi — ja minä myös — mutta sen selvempää ratkaisua emme löytäneet. Hänen syynsä ja minun syyni kävivät yhteen — ja niin ollen, oli pakko ryhtyä riihattomuuteen.
Mitä syitä sinulla on nousta isääsi vastaan?
Äiti kulta! Ei isää vastaan ollenkaan. Isän hyväksi minä suostuin. Näes! Isä on niin kova ja voimakas, etteivät häneen ikinä pysty väitteet eikä maanittelut eikä muut sellaiset. Sen kai äitikin on huomannut. Vaikka — äidin ei tarvitse sitä sanoa.
EEVA-KAISA (puolustelevasti)
Ei puhuta minusta! Minä en ole koskaan vastustellut —
Sen tiedän kovin hyvin. Tästä asiasta tahdon vain sinulle kahden kesken sanoa, että isä sai nyt vastaansa sellaisen voiman, joka tulee tekemään hyvää isän luonteelle, Attea hän ei voi voittaa. On pakko tyytyä ja alistua. Ja me katselemme päältä.
Tuleeko pakosta mitään hyvää?
Tulee varmasti, jos on väärässä. Saat nähdä! Isä pehmentyy ja alistuu ja tulee paremmaksi — ja hänen elämänsä muuttuu paljon iloisemmaksi. Sanon tämän ajatukseni äidille, mutta siitä ei saa puhua isälle. Se pilaisi kaikki. Hänen täytyy itse, yksinään voittaa oma itsensä. Tapella herra Aatamin kanssa.
Hyvää kai sinä toivot — ja niin minäkin toivoisin, jos jaksaisin — mutta kuinka käy, kun Anna tulee kotia.
Anna ei tule kotia niin, että isän viha häneen ylettyisi. Saat nähdä, että isä toivoo näkevänsä Annan — ennenkuin Anna tulee.
EEVA-KAISA (haikeasti)
Enkä minä saa nähdä tytärtäni — ehken enää koskaan.
Kuulehan, äiti! Minun täytyy nyt tässä olla lapsenpiikana —
EEVA-KAISA (naurun ja itkun sekaisesti)
Aina sinä sitä leikkiäsi — vaikka kyllähän se lohduttaa —
JANNE (yhä iloisena)
Paremmin sentään lohduttaa, jos äiti muistelee mitä Anna sanoi — ja mitä Atte — ja lisää niihin minun jatkuvan saarnani — ja lapsenpiian lauluni.
EEVA-KAISA (katselee Jannea)
Sinä juttelet niin mukavia. Tuossa sinä istut — samalla tuolilla, jolla isä on istunut tuhansina puhteina ja lepohetkinä — mutta olet niin kovin toisenlainen.
Niin — näes! Onneksi meille lapsille, että olemme perineet sinulta iloisen luontomme, emmekä ole perineet paljoakaan tältä yksitoikkoiselta keinutuolilta. Tämä ehkä ei vielä meidän syntyessämme ollut niin perin, piintynyt omaan arvoonsa. Nyt se ei enää muuta tee kuin narisee tyytymättömyydestä.
EEVA-KAISA (hymyilee)
Minä kuuntelen sinua mielelläni, vaikka puheletkin paljon tyhjänpäiväistä.
Niin! Minä olen vähän epäonnistunut kaiku sinun entisestä itsestäsi. Mutta Anna mahtaa olla jotenkin niinkuin Mattilan Eeva-Kaisa oli nuorena tyttönä. Muistatko Mattilan Eeva-Kaisaa?
EEVA-KAISA (ei voi olla nauramatta)
Mattilan Eeva-Kaisa! Sinä sitten osaat. Mutta tuntui ihan hyvältä korvaan — tuo mitä sanoit.
Totta kai hyvältä! Niin kaikkien mielestä, jotka tunsivat sinut nuoruudessasi.
Kuka sitä aikaa enää muistaisi!
Monet! Sanovat vielä tänä päivänä, että Mattilan Eeva-Kaisa oli kylänsä iloisin ja kaunein tyttö. Ja minä vakuutan aina heille, että niin totisesti olikin.
EEVA-KAISA (huomaamattaan nauraa iloisesti)
Ja silloin sinä saat iloisen naurun palkaksesi! Vakuuttelet hassutuksia!
JANNE (katsoo äitiään iloisena)
Niin saankin — aina iloisen naurun. (Yhtyy äitinsä nauruun, mutta molemmat tyrehtyvät, kun —)
MATTI (tulee sisään vasemmalta)
Ajattelin jo, että ovatko talon asujien jäännöksetkin haihtuneet, kun ei mistään löydä ketään.
JANNE (nousee keinutuolista)
Olemme täällä viettäneet päivällislepoa. Hyvä, että sä tuli pitämään seuraa. Kaipaamillekin vähän hauskutusta.
No, et ole mennytkään Rautialle? (Asettuu keinutuoliin vähän kuin arkaillen ja aikaillen.)
En! Mutta minä kyllä soittelin Helmille ja — ja toivotin onnea.
EEVA-KAISA (ei voi pidättää nauruaan)
Voi sinua, Janne! Voi sinua!
Meiltä on kai mennyt yksi ainoa kirkkomies, eikä sekään näy vielä palanneen tuomaan tietoja kuuluttamisesta.
Vanha Leena on ollut kolmasti naimisissa. Ei kai pidä asiaa niin tärkeänä.
MATTI (vitkastellen)
No, mitä Rautialla sanottiin meidän tyttärestä?
JANNE (istahtaa tuolille, jonka siirtää vähän erilleen pöydästä)
Minä en uskaltanut herättää nukkuvia leijonia. En kysynyt mitään.
MATTI (muristen)
Vielä kysellä. Leviää sellainen häväistys muutenkin.
Niin minäkin ajattelin, ettei meidän siitä pidä melua pitää. Jos olemme hissuksensa, niin kukaan ei älyä mitään väärää tapahtuneen.
MATTI (jyräyttäen)
Se vielä puuttuisi, ettei vääryyttä älyttäisi! Näin huutavaa konnan koukkua ja tyttären ilkivaltaa! Minua ei ole ikinä niin jymähytetty, eikä ikinä niin sappeani kuohutettu kuin tässä asiassa.
Niin! Tällainen ryöstö on kyllä ilkeä siltäkin puolelta, ettei saa turvaa edes kruunun käsivarresta.
MATTI (naurahtaa kylmästi)
Älä ajattelekaan! Se kakara on kyllä pyöritellyt päivänsä lailliseen ikään ennenkuin ryhtyi temppuilemaan. Ja luuletko, että se nurkkanahjus olisi muuten uskaltanutkaan.
Tuskinpa! Rakastuneinkaan mies ei lähtisi lakeja rikkomaan.
Älä puhu rakkaudesta! Kyllä minä sen rakkauden ohennan. Kyllä näkee
Anna, jahka palaa matkaltaan!
Älä, Matti hyvä, haudo mitään kosto-ajatuksia! Ei saa enää lisätä onnettomuutta!
Älä nyt, äiti! Kun ei mitään onnettomuutta ole tapahtunut, niin ei sitä kai voi lisätäkään. Eikä isä ripsun antamista tarkoita. Mitä se hyödyttäisi aikuiselle ihmiselle? Isä vain motkottelee.
Älä alvuseeraa minun puolestani. Minä kyllä tiedän mitä teen, kun karkuri palaa. (Ärähtäen.) Enkä minä päätöksestäni luovu! Ei tartte puhuakaan! Eikä penniäkään tule saamaan perintöjä. Sen takaan niin pitkälle kuin lain puustain myöten antaa.
Jos tämä olisi tapahtunut joitakin satoja vuosia sitten, niin —
Mitä sitten?
Me Hankalan miehet olisimme kai jo aikoja sitten olleet matkalla
Tourulaan.
MATTI (nauraa kailottaen)
Olisimme jo palanneetkin! Sen voit allekirjoittaa. Eikä Tourulasta olisi muuta jäljellä kuin nätti sija.
JANNE (nousee)
No, siinä sitä olisi onnettomuutta tarpeeksi parille sukukunnalle. Onneksi ei hengen pyrkimys sivistykseen ole sentään vallan kivikkoon langennut.
Häh!?
Nyt sentään ymmärrämme vähin arvostaa sekä omaamme että toisten onnea. — Minä luulen, että minun onneni sanantuoja on jo palannut kirkkomatkaltaan. Menenpä katsomaan kuka siellä ovissa liikkuu. (Menee oikealle)
MATTI (rykii ja nieleskelee neuvottomana ja rupee sitten piippuaan sytyttelemään)
Jutteleeko se muuten vain pötyä, vai piikitteleekö se minua? Puhelee minulle kuin metsämöykyrille. Siinä ne entiset sanakiekurat taas olivat polskaamassa. Mitä sinä meinaat sellaisesta?
EEVA-KAISA (arastellen)
Itsehän sinä olet sanonut, että olemme tainneet vähän pudota nykyisestä maailman menosta.
No, mutta saakuri soikoon! Kuuluuko roistous ja vääryyskin uudenaikaiseen maailman menoon? Eikö muka saisi edes kimmastua? Häh? Sanopas se!
Mutta — entä — jos Atte ja Anna ovat juuri ne, joita on vääryys kohdannut.
Mitä sinä puhut?
EEVA-KAISA (hätääntyen)
He rakastavat toisiaan. Ovat molemmat nuoria ja järkeviä ja Atte on kaikin puolin kunnian mies. Kelpaisi vävyksi vaikka kenelle. Onko se väärin, että tarttuvat omaan onneensa? Ja eikö Anna ollut ihmeteltävä rohkeudessaan? Kenen perua on sellainen rohkeus ja päättäväisyys? Ei ainakaan minun! Ajattelepas sitä! Ja ajattele Attea! Kuinka miehekkäästi hän toimi. Oliko se nahjus, joka rohkeni viedä meidän Annan? Ja oliko se mies, joka toi sinulle kirjeen ja kirjoitti sen, oliko se kuin vahinko nurkassa? Ajattelepas näitä asioita ja tuumi pääsi ympäri! Löytäisitkö tästä pitäjästä toista sellaista miestä ja löytäisitkö sellaista tyttöä, joka sanoo isälleen ja äidilleen niin kauniit jäähyväiset? Ei soimannut eikä riidellyt. Lähti kuin herran enkeli. Meni sinne, minne sydän käski. Teki jumalan sanan mukaan. Erosi vanhemmistaan ja seurasi sydämensä valittua.
MATTI (on kuunnellut ihmetellen)
No, mutta, Eeva-Kaisa! Mikä sinuun on mennyt? Et ole eläissäsi puhunut noin kauan yhteen menoon. Silmäsi palavat ja posket loistavat.
EEVA-KAISA (entiseen vaatimattomaan tapaansa)
Minulla ei ole eläissäni ollut niin tärkeätä puolustettavaa. Itsestäni en melua pidä. Minä puhuin lapseni puolesta ja sinun puolestasi.
Minun puolestani?
Soisin niin mielelläni, että olisit hyvyydessä ja ylevämielisyydessä moitteeton ja nuhteeton. Sen luulisin tuottavan meille iloa ja siunausta, kun tästä lähdemme katselemaan ympärillemme — niinkuin sinä sen olet ajatellut.
MATTI (katselee hetken Eeva-Kaisaa, rykäisee sitten ja nousee kävelemään, pysähtyy ja ähkii)
Saakurin ajatukset! Hyppivät kuin kärpät laidasta laitaan. Annas olla! Kun saisi kiinni jostakin emäjuurikkaasta! Sekoitit, muijaseni, kuin puuropataa ikään. Et eläissäsi ole niin kauhoinesi hosunut. Annas nyt olla! (Kävelee vähän.) Se Atte sai siitä Jokipartaasta sähkövoiman tappuriin ja myllyyn ja — ja — niin sai — ja sähkövalon — ja — (pysähtyy) — eikä se nuhjutin ole — pellot kuin minun kyntämiäni — ja — uskalsi tulla minun kanssani kättä kääntämään — (kävelee) — tuli kuin saakurikin — ja vei kuin veikin — ja tyttö peijakas — (pysähtyy) — olipa siinä koko lempo tytöksi — vallan tavaton epeli — tavaton — keneen tuleekaan — ei äitiin — saakuri — ja kun minä suutun, niin tulee Eeva-Kaisa ja puhuu niin paljon hyvää ja kaunista, ettei sellainen määrä mahdu mihinkään — ja tässä sitten seison — enkä voi penteleille edes nyrkkiä näyttää —
JANNE (tulee ulkoa)
Jopa Leena-rukka tuli uutistaakkoineen. Jokaiseen asumukseen oli ollut poikettava kuormaa vähentämään. Siksi viipyi. Eihän uutisella mitään tee, jos ei sitä voi työntää jonkun korvaan.
Mielellään kai Leena lennätti sinun ja Helmin —
Ei hän sitä edes muistanutkaan ennenkuin kysyin. Mutta sanoi hän meidänkin asiamme kuulleensa — noin ohimennen. Leena melkein halveksi kysymystänikin.
No, mitä uutisia hän sitten toi?
Avioliittoon kuulutettiin myöskin ensi kerran Tourulan Atte ja Hankalan
Anna. Ensikertainen rikos on lieventävä asianhaara — kai sentään.
MATTI (hyökkää lähemmäs, huutaa)
Mitä sinä sanot? Häh?
EEVA-KAISA (peitellen ilo aan)
Ihanko totta?
Niin Leena kertoi — ihan tosissaan — eikä pitänyt sitä minään, kun hänet on kuulutettu yhdeksän kertaa.
EEVA-KAISA (hilliten tyytyväisyyttään)
Oh! Anna ja Atte!
MATTI (kompuroi keinutuoliin)
Siinä oli — loppu — lorulle! (Hetken kuluttua.) Mitä tähän sanotte?
Anna on mielestäni oikealla tiellä.
Niin! kääntyivät kaikesta päättäen pappilaan päin aattoiltana Rautian risteyksessä. Se tie kai parhaiten miellytti.
MATTI (vitkaan)
Mitä sinä muuta sanot? Äitisi mielen jo tunnen.
Minä vain onnittelen onnellisia appivanhempia! Onnittelen kovasti.
MATTI (pehmeämmin)
Sinä meinaat tänään luipahdella kaiken läpi pelkillä onnentoivotuksilla. Sinä olet kovin tyytyväinen kaikkeen.
Järjestään joka-ikiseen!
Soo! Minuunkin?
Totta kai, kun Anna on perinyt isältä niin reilun ja topakan sisun.
Kuuletko, äiti, kuinka tuo nulikka ilvehtii!
Totta puhuu! Minä en ole voinut lapsilleni sinun avujasi antaa — ainoastaan heikot — omani.
JANNE (menee istumaan äitinsä viereen ja ottaa häntä kädestä, hellästi)
Rakas äiti! Sinä et voi aavistaakaan kuinka korkealla sinä siinä istut. Kas, näin minun sydämeni hyväilee tätä äidin kättä, joka on aina tahtonut kernaammin antaa kuin ottaa ja mieluummin päästää kuin sitoa.
MATTI (on katsellut kiintoisesti Eeva-Kaisaa)
Minä tässä — tuota noin — äitiä pitäisi jotenkin ilahduttaa. Tuottaisiko se sinulle iloa, että — että emme tässä kyräilisi ja — ja soutaisi vastahankaa?
EEVA-KAISA (ihastuen)
Mitä tarkoitat?
No, en minä tässä mitään — mitään niin erikoista, mutta — ajattelin vain, että — että jos sinua ilahduttaisi, niin voisimme tästä ajaa vaikka Tourulaan —
Voi, voi, Matti hyvä! Sinäpä iloja jakelet! (Masentuen.) Mutta — jos he eivät ole uskaltaneet pysähtyäkään Tourulaan?
Kuinka niin?
JANNE (katsoo isää väistelemättä)
Ovat ehkä peljänneet isän vihaa.
MATTI (hämmästyneenä ja pettyneenä)
No, mihinkä ne — ne pyryharakat sitten olisivat lentäneet? Saakurin kakarat! Etteivät vain vielä — toisiin pitäjiin.
Jos isä antaa luvan, niin minä soitan Tourulaan?
MATTI (toimekkaasti)
No, niin! Sen turkastako silläkään kojeella tekisi, ellei sillä asioita toimittaisi!
Minäpä teen siis peikkojen pesään ensimmäisen hyökkäyksen. Ammun ilmapommin. (Nousee.)
Ääh! Puhele ihmisiksi ja sano, että me äidin kanssa tulemme vieraisille ja — ja —
No, ei siinä koristuksia kaivata! (Menee vasemmalle.)
MATTI (vaikenee hetken saamattomana)
Vallan hassuun paikkaanhan se tuli pantua, tuo puhelukoje. Sen tuonastako se ruokasalissa teki? Täällähän tavallisesti istuskellaan.
Satuttiin erehtymään silloin.
MATTI (hetken kuluttua)
Hm! Erehdys taisi tulla tuon Atenkin suhteen. Taitaa olla oikein miesten mies loppujen lopuksi. Kun tuota tyttären kähveltämistä oikein ajattelee, niin ei sitä pakanan juttua olisi kukaan sen paremmin tehnyt. Eikö käynytkin kuin miehen kädestä?
EEVA-KAISA (nauraen)
Kävi kuin sinun kädestäsi.
MATTI (rehennellen)
Vissisti! Niin minäkin olisin sinulle tehnyt, jos ei hyvällä olisi annettu.
Mutta minä en olisi uskaltanut niinkuin Anna. Hän tulee sinuun.
MATTI (peitellen mielihyväänsä)
Hm! Tyttölapset tulevat kai kaikki vain omaan itseensä.
JANNE (tulee, mutta pysähtyy äkkiä akkunan eteen)
Pyryharakat olivat lentäneet tiehensä.
Soo! No, jo nyt! Milloin?
Äsken — hiljattain —
MATTI (kyhnii korvallista)
Pakanan pakana! Hyh! Nepä saakurin levottomia ihmisiä!
Olehan nyt! Etkö kuule! Tulee vieraita! Jo ovat eteisessä —
ANNA (tulee sisään Aten seuraamana)
Saammeko tulla kodin kynnyksen yli?
EEVA-KAISA (hyökkää syleilemään Annaa)
No, jumalan kiitos! Lapseni, lapseni!
MATTI (nousee)
No, siinä ne pyryharakat nyt tulivat. Olimme juuri lähdössä Tourulaan. Tule sisään, Atte! Äläkä välitä, vaikka vanha mies erehtyi sinun suhteesi. Terve miestä!
Äiti, äiti! katso! Isä hymyilee! Isä ei ole vihanen. Isä hymyilee!
(Menee syleilemään isää.)
Annas kun katson onko silmissäsi terästä! Äiti sanoo, että minulla sitä on. Taidat olla äidin ja minun yhteinen pyryharakka. Terve tuloa! Tervetuloa molemmat! Ääh! Sano nyt, Janne, sinäkin jotakin! Sano!
Minä onnittelen teitä kaikkia! (Iloisuutta ja naurua).
Väliverho.